Spiken kirja

Sinä päivänä Marion jätti Twin Falls Farmin.

Kuin kesä taittuu syksyyn. Aina silloin on ilmassa haikeutta, sillä elokuun viimeinen on henkinen kesän loppu, huolimatta siitä, että syyskuussakin voi olla vielä lämmintä ja kaunista.

Juuri samanlaista haikeutta oli ilmassa, jota sateentuhnuinen sää vielä korosti. Polut, joita Marion ja tallilaiset matkasivat vuosia tietoja ja taitoja tankaten, olivat nyt umpeutuneet. Nyt edessä aukesivat monet uudet polut, jotka odottivat malttamattomina kulkijaansa. Tietynlainen aikakausi tallilla oli tullut päätökseensä. Kaunis sellainen.

"Jätin teille satulahuoneeseen satsin omenahilloa ja vaapukkamehua. Tyhjensin koko varaston, sillä en voi viedä niitä mukanani Boiseen", Marion sanoi tukeutuen rollaattoriinsa. Milloin hän oli oikein alkanut käyttää sellaista? Harper ei muistanut aiemmin nähneensä Marionia näin heikossa kunnossa. Harperin mielestä todennäköisimmin Marion oli lähtenyt taas liian uhkarohkeasti kiipeilemään keittiön yläkaapeille ja loukannut siinä rytäkässä itsensä. Se oli niin hänen tapaistaan. Olla pyytämättä apua ja selviytyä yksin. Niin se oli aina ollut siitä lähtien kun Marionin mies, Charles Widmore, oli menehtynyt.

Marionin sanat tuntuivat kuin puukon iskulta sydämeen. Vain pöydälle jätetyt tarvikkeet muistuttaisivat hänen ajastaan Twin Falls Farmilla, kunnes joku keräisi ne talteen tai siivoaisi pois. Harper pyöritteli posliinista kahvikuppia käsissään, eikä saanut sanotuksi mitään. Kurkkua kuristi ja hän joutui nieleskelemään kyyneliään, etteivät ne valuneet valtoimenaan pitkin poskia.

Yumi ei pidätellyt kyyneliään, vaan niiskutti kuuluvasti viereisellä puutarhapenkillä. Tummat hiukset olivat tarttuneet ikkunanpielessä kasvaviin pelargonioihin, mutta kukaan ei välittänyt sanoa asiasta.

Myös Marionin silmät näyttivät vetistävän. "Aikamoisen paikan saimme Charlesin kanssa rakennettua", hän sanoi katsellen ylväästi pihamaata pitkin.

"Pitivät aivan hulluina yhdeksänkymmentäluvulla, kun sanoimme, että rakennamme oman kodin kylkeen hevostallin. Mutta se oli puhtaasta rakkaudesta hevosiin. Niille minä omistin koko elämäni. Halusin kuulla niiden onnellisen tuhinan käydessäni iltaisin nukkumaan ja olla oikeasti läsnä kellon ympäri."

"No, urean hajuun herää varmasti paremmin kuin herätyskelloon...", kuului Kansasin vaimea ääni Harperin takaa. Yumi loi Kansasiin pistävän katseen, joka sai pojan hiljentämään ääntään entistään. "Vitsi, vitsi..."

Marion kääntyi Harperin puoleen ja viittoili häntä kumartumaan lähemmäs. "Se kaverisi, Trinity, ei käynyt koskaan hakemassa loppupalkkaansa. Viitsitkö kertoa hänelle, että shekki on nyt tyttäreni hallussa ja sen voi milloin tahansa käydä häneltä lunastamassa? Kiitos."

He kahvittelivat pitkään tallin takana maneesin kulmalla, jonne Marionin aikuinen tytär oli tuonut omatekemiä pullia ja pikkuleipiä. Tytär kyyditsisi äitinsä vielä tänä iltana Boiseen vanhainkotiin, jossa Marionia kuulemma odottivat viikottaiset bingoillat ja lukupiirit. Jumppatuokioitakin oli hänen mukaansa joka aamu, mutta eniten Marion odotti uusia ystäviä.

"Kunhan eivät aivat seniilejä vielä olisi!" hän naurahti ja sai muut hykertelemään niiskutusten lomassa.

"Katsos vain, sieltähän uusi tallinpitäjänne saapuukin."

Hoikanpuoleinen tummaverikkö käveli takki lepattaen parkkipaikan suunnasta, nyökkäsi muulle tallinväelle ja painoi kätensä syvälle takintaskuihin. "Hei vain kaikille, olen Betty Hawkes ja alan pyörittämään Twin Falls Farmia tästä eteenpäin."

Hän sanoi sen määrätietoisesti, piiruakaan epäröimättä. Harper mittaili Bettyä katseellaan, muttei osannut vielä sanoa ensivaikutelmasta mitään.

"Muutan taloon heti kun Marion on saanut viimeiset tavaransa sieltä pois - se varmaan onnistunee huomiseen mennessä?" Betty kysyi vaativasti kohdistaen katseensa vuoroin Marioniin, vuoroin tämän tyttäreen. He nyökyttelivät hieman epävarmasti, jonka Betty tulkitsi myöntäväksi vastaukseksi.

"Ja minullahan on myös hevonen, puoliveriruuna Charlie, joka nyt kuitenkin näyttää siltä, että hän joutuu asumaan eri paikassa jonkin aikaa. Käsittääkseni täällä oli täyttä paikkojen suhteen. No, mikäs tässä ajellessa pitkin piirikuntaa... Toivottavasti järjestely ei kuitenkaan kestä kauaa", hän sanoi yrittäen luoda loppuun mahdollisimman lempeän hymynpoikasen. Harperin mielestä se kuitenkin muistutti enemmän irvistystä.

Marion taputti vieressään olevaa penkkiä. "Istuhan alas, Betty, niin voit vähän jo tutustua muihin tallilaisiin."

Betty ei näyttänyt nauttivan seurusteluhetkestä, mutta istuutui kuitenkin Marionin osoittamalle penkille ja kaatoi itselleen kupin kahvia.



Myöhemmin Marion otti suunnan kohti Boisea ja vilkutti auton ikkunasta niin pitkään kuin Twin Falls Farm näkyi puiden välistä. Harper seisoi kentän laidalla vielä pitkään senkin jälkeen, kun auto oli kadonnut näkyvistä. Hänestä tuntui, että sillä samalla sekunnilla, kun Marion oli noussut auton kyytiin, oli Twin Falls Farm muuttunut. Lämpö ja tuttu turvallisuus oli paennut Marionin mukana, tulevaisuus oli mysteeri ja se tuntui pelottavalta.

Hän oli tuonut Spiken juoksemaan kentälle vapaana, sillä hän itse ei ollut nyt ratsastustuulella. Spike oli muutenkin saanut olla vapaalla viimeisimmän Dorothyn valmennuksen jälkeen - eikä pelkästään siksi, että Harperilla oli edelleen vihkoon menneestä valmennuksesta paha mieli, vaan hän oli myös tässä välissä valmistellut ja järjestänyt omat sweet 16 juhlansa, jotka pidettiin Idaho Funfairissä eilisiltana. Kunhan hän tokenisi Marionin lähdön jättämästä surusta, hän alkaisi taas panostaa Spikeen entistä paremmin. Treenaisi vastalaukkoja ja tasapainoa niin, että Dorothyn alaleuka loksahtaisi polviin.

Yumi oli yhtynyt Harperin ideaan päästää hevoset tänään vain juoksemaan kentälle, joten Spiken seurana kentällä tömisteli Boe. Onneksi Spike piti Boen vauhdissa, sillä Yumi oli aivan maansa myynyt.

"Jos kaikki muu muuttuu täällä, niin lupaatko että meidän talliporukka pitää ainakin yhtä?" Yumi kysyi pää painuksissa.

Spike vinkaisi kuuluvasti. Boe oli tarttunut sitä hampailla harjantyvestä, eikä Spike arvostanut sitä alkuunkaan. Isompi ruuna päästi kuitenkin heti hampaillaan irti ja jäi hölmistyneenä katsomaan, kuinka Spike loksutti sille kostoksi leukojaan saamatta kuitenkaan otetta mistään.

"Voi Yumi", Harper sanoi myötätuntoisesti ja puristi tytön halaukseen. "Meidän porukkaa ei erota mikään."

Salskea nuorimies kantoi pitkää puutavaraa mennessään. Kirkkaanvihreä turvakypärä osoitti hänen olevan rakennustyöläinen, mutta Harperia ihmetytti, miksi mies oli astellut pihamaalle Marionin - ei - Bettyn talosta.

"Se on Ethan", Mikael tuumasi huomatessaan Harperin hämmentyneen katseen. Mikael oli juuri tuomassa hevostaan Hadesta sisälle ratsastuksen jäljiltä ja tamman pitkä harja hulmusi valtoimenaan syystuulessa, joka rahisutti myös heinäladon kulmalle tuotuja isoja pressuja. "Tuli tänne apupojaksi Bettyn palkkaamana."

"Tiedätkö mitä, Mikael", Harper aloitti innostuneena. "Luulen, että Betty tykkää vähän nuoremmista miehistä..."
"Miksi sinä niin luulet?"
"Näin kuinka tuo tuli äsken ulos Bettyn kodista! Hyvä kun oli edes housuja saanut jalkaan ja hiuksetkin vinksin vonksin."

Mikael naurahti. "Hölmö. Ethan asuu siellä nykyään."

Harperin leuka oli loksahtaaa auki. "Miten kukaan voi asua Bettyn kanssa?"

"Sanopa muuta. Alkoivat viikonloppuna rakentamaan pientä sivutallia tuonne heidäladon kulmille, jotta rouvan pikku puoliverinen pääsee muuttamaan tänne. Neljä karsinaa tulossa ja Ethanin mukaan ei mene kuin pari kuukautta, niin talli on pystyssä."

Uutinen rakennusurakasta ei tullut Harperille täytenä yllätyksenä. Muutoksen merkkejä oli ollut ilmassa siitä lähtien kun Betty oli astunut Marionin saappaisiin; Betty oli tehnyt kaikkensa saadakseen hevosensa mahtumaan Twin Falls Farmille. Betty oli muunmuassa mustamaalannut Spikeä tallille muuttaneen Barbien omistajalle, sanoen että Spike oli vaarallinen ja kaikkien olisi syytä kiertää se kaukaa. Keith ei tosin uskonut sitä katsoessaan tarhassa korvat lerpallaan möllöttänyttä Spikeä, joka näytti vähintään pahnan pohjimmaiselta.

Sen lisäksi Betty oli viikko takaperin ehdottanut eliminointiarvontaa. Hän oli nimittäin tallin pää nyt ja hänen hevosensa oli etusijalla tallipaikoissa, joten järjestettäisiin arvonta, kuka joutuisi hevosineen muuttamaan Twin Falls Farmilta pois. Arvatenkin arvonta ei aiheuttanut suurta innostusta tallilaisissa. Betty joutui nielemään ylpeytensä kapinan pelossa ja keksimään vielä kerran uuden suunnitelman.

"Eli hyvästit ruuhkattomalle maneesille."

Mikaelin kadottua tallin kätköihin, Harper kävi hakemassa hevosensa tarhasta ja kiinnitti sen tallinkäytävälle molemmin puolin riimua.

Spikelle oli varattu tälle päivälle hieronta, eikä aikaakaan kun Heather-nimellä esittäytynyt nainen ilmestyi ovensuulle. Avoimista ovista pölähti sisään muutama punaruskea lehti, jotka olivat sävy sävyyn Heatherin hiusten kanssa. Heather katseli ensin Spikeä päältä päin, kyseli sen liikkumistottumuksista ja heidän treeneistään ja alkoi sitten vedellä kaksin käsin pitkiä vetoja Spiken karvaa pitkin.

"Tarvitaanko minua tässä?" Harper tiedusteli tuntiessaan itsensä varsin toimettomaksi vain seisoskellessaan ammattilaisen vieressä.

Heather pudisti päätään. "Ei tarvitse, voit tulla takaisin tunnin kuluttua!"

Harper nyökkäsi, kääntyi kannoillaan ja paineli kohti varustehuonetta, jossa voisi hetkeksi pistää vaikka pitkäkseen. Varusteiden pesu ei varsinaisesti kiinnostanut ja Harper yleensä sitä välttelikin viimeiseen asti, mutta parempaa hetkeä operaatiolle tuskin tulisi enää tänä syksynä. Suitsiin oli melkein jo päässyt pinttymään kuivunutta hikeä ja satulavyössä oli jälkiä huonosti pyyhityistä kuraläikistä, joten Harper nosti varusteet telineistään ja kävi hakemassa ämpäriin tilkan pesuvettä.

Hän avasi suitsien remmit, kirjoitti niiden oikeat kiinnityskohdat puhelimen muistioon ylös ja alkoi sivellä nahkaosia valjassaippualla. Pitkien ja varttovienn vetojen aikana hän uppoutui täysin omiin ajatuksiinsa ja hätkähti pahanpäiväisesti, kun varustehuoneen ovi kävi.

Harperin säikähtänyt katse kohtasi Cooperin. He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan sen jälkeen kun Cooper oli tiuskinut tytölle homecoming-tanssiaisissa, mikä teki kohtaamisesta kiusallisen, eikä Harper osannut päättää tervehtisikö hän poikaa vai kääntäisikö katseen vain toiseen suuntaan.

Valinta ei kuitenkaan jäänyt Harperin harteille, sillä katseen maassa pitänyt Cooper käveli sanaakaan sanomatta hänen ohitseen kuivaushuoneeseen, nappasi sieltä kiireesti mukaansa vihreän satulahuovan ja poistui lähimmästä ulko-ovesta.

"Mutisiko hän just jotain lähtiessään?" kuului Brandyn ääni tallin puoleiselta ovelta. Hiuksensa poninhännälle sitonut Brandy oli saapunut hakemaan Jindyn varusteita ja nähnyt Cooperin jäänkylmän esityksen. "Voin vaikka vannoa hänen mananneen jotain."

Harper kohautti olkiaan. "Mistä se edes on noin ärtynyt?"

"JJ on paras veikkaukseni. Hän ei taida pitää siitä, että JJ hengaa nykyään wild hawksien kanssa. Jotainhan Cooper kävi JJ:lle avautumassa siellä homecomingeissakin", Brandy tuumi.

"Ja se on minun syyni, koska...?"
"Koska kaikki jotka hengaavat wild hawksien kanssa, ovat vihollisia, duh. Hill billy-logiikkaa."

"Homecomingeista puheenollen -" Brandy istahti Harperin viereen ja kietoi kätensä tämän harteille. "- mites asiat Wyattin kanssa?"

Pieni hymy nousi Harperin huulille. "Tiesitkö, että Wyatt on rikas? Tarkoitan niin kuin sikarikas."
"Jos Rogersit olisivat sikarikkaita, eivät ne Wilmingtonissa asuisi. Mutta joo, tiesin että heillä on kyllä rahaa", sanoi Brandy ja töytäisi ystäväänsä. "Vai sitä ollaan rahan perään, häh?"

Pieni puna oli nousta Harperin kasvoille ja tukahdutti kumpuavan kikatuksen. Koska Harper ei halunnut sitä ääneen sanoa - edes puoliksi vitsillä -, hän tyytyi vain kohauttamaan olkiaan ja esittävän mahdollisimman välinpitämätöntä.

"Tiesin!"

Harper halusi tietää, miten Brandyn ilta Chase Belmoren kanssa oli sujunut. Brandy oli kuitenkin salamyhkäinen, vaitonainen ja piti tarkat yksityiskohdat visusti omana tietonaan. "A real lady doesn't kiss and tell."

Brandy oli saada osuman Harperin käsistä, jotka alkoivat heilua innostuksen tahdissa ja hän vaati saada kuulla lisäinformaatiota illasta, mutta Brandy oli päätöksensä tehnyt. "Raportoin, kun on enemmän raportoitavaa, lupaan sen."

Suitsien pesu jäï toissijaiseksi kun Harper ja Brandy alkoivat käydä yhdessä läpi homecoming-iltana otettuja valokuvia, joista parhaimmat lähetettiin puolin ja toisin. Heidän lempikuvansa oli yhteiskuva, jossa he tanssivat molempien mekot kilpaa kimaltaen ja tanssiparit takana villisti huutolaulaen ja punaiset mukit yli läikkyen.

Se päätettiin lopulta julkaista myös Instagramissa.

"Ideoita kuvatekstiksi?" kysyi Brandy kuvanmuokkauksensa ohessa.
"Ööh... You can't sit with us? Sisällöttömien juttujen kerhotapaaminen?" Harper väläytti, mutta Brandy ei ymmärtänyt asiayhteyttä - miten olisikaan, sillä eihän Brandy ollut kuullut Harperin viittaamaa keskustelua joka käytiin homecomingeissa.

Spike on valmis, kuului terävä huuto samanaikaisesti käytävältä.

Brandy viittasi puhelimellaan käytävän suuntaan. "Sinun pitää varmaan mennä."
"Seriously, laita se viimeinen. Avaan sitä sinulle myöhemmin."

"Sanoko se oikeasti niin? Mikä mäntti."

Kaviot kopisivat asfaltin pinnalla kun Harper ja Spike sekä Brandy ja Jindy kävelivät rauhallisesti metsäpolulta Wilmingtonin teollisuusalueelle. Teollisuusalue käsitti muutaman korjaamon, parhaat päivänsä nähneen perunatehtaan ja parin muun epäselvän toimintamallin omaavaa yritystä. Siellä ei juuri koskaan ollut liikennettä, ei autoja eikä sen pahemmin ihmisiäkään, joten ratsukot kopsuttelivat suoraan liiketilojen läpi, jotka olivat jo sulkeneet ovensa tältä päivältä. Ilmassa leijaili bensan katku ja kaikkialla oli kuolemanhiljaista.

"En tajua sitä", Harper vastasi ja mukautui Spiken liikkeisiin, kun se laskeutui korkealta kivetykseltä alas.

"Menittekö muuten Wyattin kanssa mihinkään koululta silloin homecomingien jälkeen?"
"Ei menty, se heitti minut vain kotiin eikä edes yrittänyt houkutella mihinkään jatkoille. Usko tai älä, niin Wyatt oli oikea herrasmies sinä iltana."

Brandy pudisti päätään. "No kieltämättä aika vaikea uskoa."

Kuumaverinen Jindy otti rivakan sivuaskeleen, kun pihan liiketunnistimella toimiva kirkas valo lävähti palamaan. Brandylla alkoi mennä hermo tammansa käytökseen - se oli säpsyillyt koko reissun läpi milloin mitäkin. "Hei oikeasti, yrittäisit edes käyttäytyä!" Spike sen sijaan ei juurikaan välittänyt pimentyneestä illasta - kaverin kanssa se oli paljon rohkeampi kuin mitä olisi yksinään ollut samoissa olosuhteissa. Harper ojensi selästä Spikelle taskun pohjalta löytyneen heppanamin ja taputti ruunaa kiitokseksi hyvästä käytöksestä.

Puhelin värähti ratsastushousujen reisitaskussa. Harper kaivoi puhelimen esiin, avasi saapuneen viestin ja hymähti.

"C'moon, eikö se Wyatt jätä sinua hetkeksikään rauhaan?" marisi Brandy, joka pysäytti Jindyn pudistellakseen tamman harjaan laskeutuneita lehtiä. "Sano sille, että voitte nähdä myöhemmin illalla kun -"

"Ei se ollut Wyatt", Harper totesi yhä puhelimelleen hymyillen.

"Marion lähetti kuvan vanhainkodin bingoillasta ja kysyi, miten sen haahkan kanssa sujuu Twin Falls Farmilla!"

Molempia nauratti vanhan Marionin sanavalinta nykyisestä tallinpitäjästä. Naurunremakan laantuessa Harper oli ajatuksissaan ja katseli yllään tuikkivaa tähtitaivasta.

"Minulla on ikävä Marionia", hän sanoi lopulta huokaisten.

Katsellessaan tähtitaivasta sen läpi kiisi nopea tähdenlento, mutta Harper tiesi, ettei voinut toivoa Marionia tallille enää takaisin.

"Tarvitsetko kyydin illalla kotiin?" kuului Wyattin lähettämä viesti.

Puhelin sujahti takaisin taskuun, kun päivän esteosuus kuulutettiin päättyneeksi ja kouluratsukkoja kehoitettiin valmistautumaan. Spike ei suoraansanoen ollut parhaimmassa terässään esteillä - se oli yleensä niin varoivainen jalkojensa kanssa, mutta oli tänään ottanut kuitenkin mukaan yhden puomin. Ruuna oli tuntunut vähän tahmealta, sellaiselta vetelältä perunasäkiltä. Ei yhtään Spiken tapaista.

Harper yritti sivuuttaa aiemman ruusukkeetta jäämisen, mutta se painoi edelleen mieltä kun hän käänsi Spiken pituushalkaisijalle ja tervehti tuomaria vetäen kätensä terävästi sivuun.

Harmonistahan rata ei ollut nähnytkään.

Vetelää perunasäkkiä oli täysi työ ratsastaa pohkeen eteen ja irtonaiseksi, mikä rokotti etenkin keskiraveja joista ei tuntunut irtoavan liikettä niin millään. Spike ei ollut koskaan tuntunut näin voimattomalta ja hitaalta - jopa yhteistyöhaluttomalta. Noustuaan hevosensa selästä Harper päätteli löytäneensä syyllisen kömpelöön menoon; etukenkä oli irronnut. Liekö sitten hävinnyt jo ennen esteluokkaa.

Radan jälkeen Harper ei jäänyt katsomaan muiden suorituksia enää sen jälkeen, kun viisi muuta ratsukkoa näkyi tulostaulukossa hänen yläpuolellaan. Ei taaskaan ruusuketta, hän murehti. Ehkä Dorothy oli oikeassa. Ehkä alan keskittyä cheerleadingiin enemmän.

Tähän mielentilaan kaivattiin piristystä ja sitä saatiin muutaman tunnin päästä kilpailuiden päättymisestä, kun kilpailutapahtuman iltaohjelma alkoi.

Pimeyden laskettua ratsastusmaailman seurapiiriväki vaelsi Misangien kotitietä pitkin kohti lämpimää valoa kajastavaa vanhaa herraskartanoa. Pitkät, tummansävyiset iltapuvut ja ryhdikkäät smokit toivat Harperin mieleen entisaikojen kerman ja hän oli yhtälailla seurannut pukukoodia pukeutumalla hillitysti kimaltelevaan olkaimettomaan tyköistuvaan mekkoon. Muuan herrasmies oli tarjonnut hänelle paikkaa sateenvarjonsa alta ja niin he nousivat kiviportaat ylös massiivisille pääoville.

Mysterious Feast piti sisällään pitkän kaavan mukaisen ruokailun palvelusväen tarjoilemana. Pöytään kannettiin vuoronperään niin alkuruokakeittoa, hirven rintaa kuin suussa sulavia jälkiruokiakin, samettisia juomia unohtamatta. Kun Harperilta kysyttiin hänen ikää, hän vastasi kahden sekunnin epäröinnin jälkeen iäkseen kaksikymmentäyksi. Luvallista juoda siis, pistä punaviiniä.
Loputtoman pitkältä tuntuneessa ruokapöydässä Harper istui muuan Jonathan Mac Domhnaillin ja Sylvia Silfvastin välissä, joiden kanssa tyttö yritti pitää jonkinlaista pintapuolista keskustelua yllä. Kun keskustelu kääntyi jälkiruuan kohdalla työkuvioiden puoleen ja Harperilta udeltiin tämän ammatista, Harper siirsi tuoliaan kirskahtaen taaemmas ja hän ilmoitti käyvänsä naistenhuoneessa.

Kuitenkin, kun Harper oli palaamassa takaisin ruokasalin puolelle, huomasi hän edessään Melodi Misangin. Melodin näkeminen kohotti välittömästi Harperin sykettä, hänet Harper olisi tunnistanut vaikka naamio päässäänkin. Ärsytys nousi pinnalle välittömästi.

Siinä oli se tyttö, joka aina kävi tykkäämässä Cooperin lisäämistä kuvista ja kommentoi liekkiemojeita joka kohtaan. Olivathan he olleet samalla kesäleirilläkin, tosin he olivat onnistuneet välttämään kohtaamiset niin taidokkaasti, etteivät olleet vaihtaneet siellä sanaakaan. Vaikka Harper tiesi kenen kotiin oli tullut (luoja, miten paljon häntä ärsytti myös se, minkälaisessa kartanossa hän asui), hän oli ajatellut voivansa ohittaa kohtaamisen ilman sen suurempia tuntoja. Koska miksi sen olisi pitänyt olla millään tavalla erilaista kuin muiden vieraiden kohtaaminen?

Harper kaivoi käsilaukustaan esiin pitkän pidikkeen päässä komeilevan mustanpuhuvan, silmät peittävän naamion ja toivoi, ettei häntä oltu vielä nähty. Melodi seisoi ruokasalin ovella iloisesti ja itsevarmasti joidenkin muiden vieraiden kanssa ja kun Harper lähestyi oviaukkoa - yrittäen livahtaa siitä mahdollisimman huomaamattomasti -, Melodi käänsi katseensa häneen ja kosketti tätä kevyesti ranteeseen.

"Upea mekko - Pradaa, oletan?" Melodi imarteli pysäyttäen Harperin matkan.

Melodin katsoessa Harperia syvälle silmiin, Harper pelkäsi tulleensa tunnistetuksi - mutta samantien Harper ymmärsi, että Melodille hän olisi vain tuttu kasvo kesäleiriltä.

Melodin käyttämä parfyymi oli hienostunut, mutta sangen voimakas - ehkä siinä oli muutama suihkaus liikaa - ja se peitti alleen ruokasalin herkulliset tuoksut.

Vaniljainen.

"Ei - se on... Se on -" takelteli Harper yrittäessään miettiä mitä tahansa kalliilta kuulostavaa vaatemerkkiä. "Se on Guccia. Buccia. Bul-gi-a." Kiusaantuneisuus oli pyyhkäistä Harperin mukanaan.

Harper huomasi, kuinka Melodi hätkähti. "Amerikkalainen?"

"Joo, mistä tiesit?"
"Aksentista. Kuulostat hyvin samalta kuin eräs toinen."

Henkisesti Harper pyöräytteli silmiään, mutta kohteliaisuussyistä tyytyi vain nyökkäämään Melodille ja puristamaan pienen hymyn esiin. Tavallaan Harper tunsi olevansa tilanteen päällä. Hän tiesi enemmän kuin Melodi, mikä tuntui hyvältä.

Mutta miten ärsyttävä nimikin. Melodi. Se soljui liian helposti kieleltä, kuulosti liian miellyttävältä. Yhtä vaniljainen kuin parfyyminsäkin.

"Mistä päin olet?" hän kysyi ja kauriinsilmät kimalsivat kilpaa kattokruunun kanssa.
"Lännestä."
"Villistä lännestä?" joku Melodin seuralaisista heitti kujeilevasti ja hykerteli omalle sutkautukselleen.

Samassa seuraava vieras olikin jo saapunut Melodin juttusille. Kaksikko halasi ja vaihtoi lyhyet kuulumiset keskenään, Melodin tietenkin vähätellessä perheen saamia kehuja iltajuhlien mahtipontisuudesta. Kun he kyykistyivät aavistuksen esitelläkseen pitkien helmojen takaa piilottelevia (olettaen myös turhan kalliita) korkokenkiään, Harper näki tilaisuutensa tulleen.

Häikäilemättömästi hän ajatteli käyttävänsä hyväkseen takana kävelleitä ihmisiä, esittävänsä horjahtavansa ja antavansa koko lasinsa tyhjentyä Melodin rinnuksille.

Mutta eihän se niin mennyt.

Edelleen punaista näkevä Harper laski hitaasti kymm- viit- ei, kolmeen, kääntyi ympäri ja palasi hyvästejä sanomatta takaisin ruokasaliin vain huomatakseen, että vieraat olivat juuri siirtymässä toisen salin puolelle illan tauluarvontaa varten. Ihmisiä oli taas ympärillä niin paljon, että Harper uskalsi laskea naamionsa ja sujauttaa sen takaisin käsilaukkuunsa, samalla kun seurasi muita tummanpuhuvaan tilaan, jonka keskiössä oli piirongin päälle nostettu ylväs maalaus.

"Kirottu, kuulemma", Harperin vierellä seisonut pitkä mies supisi Harperin puoleen. "Mrs. Misang väittää kivenkovaa nähneensä kerran  kurpitsamiehen muuttaneen asentoaan ja katsoneen häntä suoraan silmiin."

Harper hymyili vastaukseksi.

"Taitaa rouva Misangilla viirata vähän enemmänkin päässä..." mies jatkoi naurahtaen, mutta ryhdistäytyi välittäömästi kun Dochas Misang karisti kurkkuaan maalauksen edessä.

Harper piti huolen, että hän jäi muiden vieraiden varjoon, joten hän peruutti muutaman askeleen kunnes saavutti kylmähkön kiviseinän. Nojaillessaan seinää vasten Harper vilkaisi puhelintaan. Yksi saapunut ääniviesti Wyattilta - sen ehtisi kuuntelemaan myöhemminkin. Lisäksi yksi uusi ilmoitus Instagramissa.

MELODI MISANG @melodimisang pyysi saada seurata sinua.

"Fuck" - pääsi Harperin suusta kuin itsestään hänen lukiessaan ilmoituksen. Totta kai Melodi oli kaivanut ainoan amerikkalaisen nimen vieraslistasta, ehkä muistanut sen Beaver Covesta, ja tarjosi heti pyyteetöntä näkyvyyttä hänen omalla seuraajalistallaan. Miten jaloa kerrassaan.

Hyväksy pyyntö / Hylkää pyyntö.

Sormet kävivät jo useamman kerran "hylkää"-napin päällä, mutta Harper ei uskaltanut vielä tehdä sitä mikäli joutuisi vielä kohtaamaan tytön tänä iltana. Kotiin päästyään hän heti ensitöikseen hakkaisi kyseistä painiketta. Estäisikin ehkä. Vai... Kannattaisiko hänen sittenkin hyväksyä pyyntö? Ihan vain tiedustelumielessä?

Alkoi kuitenkin tuntua siltä, että koko päivän aikana kasaantunut ärsytys oli saatava purettua. Jos hän tupakoisi edes viihdemielessä, hän polttaisi yhden savukkeen nyt. Mutta ei hän ollut koskaan tupakkaa maistanutkaan, pelkäsi nolaavansa itsensä yskimällä keuhkonsa pihalle, eikä ajatus tuntunut nytkään sen houkuttelevammalta.

Selatessaan täysin ajattelemattomasti Instagramin etusivua skrollaus pysähtyi Craigslist-mainokseen. Harper hymyili muistaessaan kuningasidean, jota oli hautonut pahan päivän varalta jo junior highstä lähtien.

Melodin numero löytyi helposti.

Sen jälkeen piti vain kirjoittaa lyhyt ilmoitusteksti myytävistä pikkuhousuista ja liittää numero ilmoitukseen. Lisätiedot ja tilaukset soittamalla xoxo

Viimeyö oli mennyt levottomasti uneksiessa. Lähes valkoinen täysiveritamma vaelsi Harperin alitajunnan poikki: kuolemanhiljainen, jalo olento, tummaan huppuun piiloutunut nainen selässään. Se piirtyi aavemaisesti kuunvaloa vasten seistessään harjanteen päällä, pitkä harja tuulessa hulmahdellen. Kumpikaan ei liikkunut, eikä päästänyt ääntäkään. He vain pitivät Harperia silmällä.

Harper ravisti ajatukset kuumottavasta unesta pois. Pilvet alkoivat väistyä Sawtooth Mountainin yltä ja laakso sädehti keltaisen ja punaisen eri sävissä. Syntymäpäivälahjaksi saatu Dodge rullasi tasaisella hurinallaan kaupungista Twin Falls Farmille johtavaa isompaa tietä.

"Mieti nyt vähän", Brandy sanoi Harperille melko vaativasti. "Se itse aloitti sinun maalittamisen aivan ilman syytä, joten tuo nyt oli vähintä mitä saatoit tehdä. Sitä paitsi, et voi millään jäädä siitä edes kiinni. Toisaalta, osuuko tuo lopulta ikinä alkuperäiseen kohteeseensa, eli siihen nynnyyn joka aloitti riidan, niin tuskin. Sillä eihän se ulkomaalainen kultalusikka voi ikinä kertoa kenellekään mitä soittoja oli alkanut saamaan - maine tahriintuisi."

Hyvältä se silti tuntui. Vaikka ei koskaan mihinkään johtaisikaan.

Harper nyökkäsi, kun hän vaihtoi vaihteen pienemmälle ja kaarsi Little Jeep Roadin muutaman mailin mittaiselle hiekkatielle. Millerien auto rullasi heitä kohti, ja Harper ehti vain pikaisesti huomata etupenkillä istuneen Arthurin ja Cooperin, kunnes nosti keskikonsolista puhelimensa ja alkoi näprätä sitä kiireisen näköisenä.

Millerien auto körötteli viereen ja nytkähti pienen kuopan kohdalla niin, että pelon terävä sivallus ehti jo lävistää Harperin kehon tämän ajatellessa auton pysähtyvän heidän kohdalleen. Arthur Miller nosti kätensä stetsonin lipalle tervehdykseksi, johon Brandy vastasi vilkuttamalla. Lava-auto jatkoi matkaansa vastakkaiseen suuntaan, jolloin Harper viskasi puhelimensa takaisin vanhojen purkkapussien sekaan ja päästi ärtyneen huokaisun.

"Ei moikannut", raportoi Brandy, joka kääntyi vielä katsomaan taakseen varmistuakseen asiasta. "Mutta sillä oli koiranpentu sylissä."

Tuotuaan kummankin hevoset sisälle, alkoivat he purkaa niitä loimista. Puoliverisellä Jindyllä loimia oli enemmänkin - raukka varmaan paleli jo näillä keleillä, mutta Spikelle riitti sentään vain ohut ulkoloimi lähinnä estämään kovimmat tuulenpuuskat. Brandy viikkasi loimet takaisin karsinan oven telineeseen, mutta Harper päätti vaihtaa ulkoloimen toiseen, sillä huomisaamupäiväksi oli luvattu sadetta.

He kävelivät käytävää pitkin varustehuonetta kohti. Puinen väliovi aukesi ja paiskautui perässä voimakkaasti kiinni kuin aaveen vetämänä. Yksi Spiken loimen soljistakin jäi siinä rytäkässä oven väliin, mikä aiheutti ikävän näköisen painauman karmeihin. Betty ei kyllä yhtään tykkää tästä, ajatus nousi välittömästi Harperin mieleen.

Oven kiinnipaiskautumisen oli aiheuttanut läpiveto tallin ja maneesin välisessä tilassa, sillä joku oli jättänyt ulosvievän liukuoven auki. Kylmä syystuuli ehti puhaltaa lehtiä sisätiloihin ja nostattaa sohvapöydällä lojuneita papereita lentoon, ennen kuin Brandy ennätti sulkemaan sen.

"Meillä on täällä kymmenien tuhansien eurojen edestä varusteita ja joku tuolla tavalla jättää vain oven sepposen selälleen?" ihmetteli Harper, joka sai alipaineistetun oven avattua ja pelastettua loimen soljen sieltä välistä.

Hän asetteli loimen takaisin Spiken nimellä varustettuun kaappiin ja etsi loimipinosta liekkikuvioisen sadeloimen. Spike näytti se päällä aina niin coolilta. Tai ehkä vähän reppanalta, sillä pahisloimi ei aivan mätsännyt ruunan säyseään luonteeseen.

Brandy huikkasi satulahuoneen puolelta lähtevänsä jo varustamaan Jindyä. "Tulen pian perässä! Aiotko laittaa este- vai koulusatulan maastoon?" Harper vastasi takaisin.

Vastaus tuli Brandyn mennessä jo menojaan, joten täyttä selvyyttä vastauksesta ei tullut. Ehkä estesatula antaisi parempaa tukea, kun kuitenkin iso osa ajasta oltiin kevyessä istunnassa. Heidän maastonsa eivät olleet mitään köpöttelymaastoja, vaan hevosista otettiin kaikki vauhti irti mikä vain irtosi. Ethan oli käynyt aamulla jo ennen heidän tuloaan lyömässä Spikelle uuden etukengän, joten Harper pääsisi testaamaan johtuiko tahmeus todella kadonneesta kengästä vai jostain vakavemmasta.

Liekkiloimi valahti pinon välistä Harperin otteen ohi ja kalahti lattialle.

Kirosana oli livahtaa huulilta, mutta Harper sai pidettyä mölyt mahassaan ja kyykistyi nostamaan loimea. Lattianrajassa hänen silmänsä osuivat johonkin neliskanttiseen pieneen esineeseen kannettavan satulatelineen alla. Hän kurotti kättään ja sai otteen esineestä.

Samettipinta oli pölyyntynyt ja likainen, joten Harper puhalsi pahimmat roskat pois, ja likapinnan alta pystyi juuri ja juuri erottamaan muutaman tussatun ja epäselvän kirjaimen. "Harper"? Hänelle? Keneltä? Miksi? Harper raotti rasian saranoita, jolloin kansi pompsahti auki vauhdilla ja sisältö lennähti satiinityynyltä lattialle. Lattialla, kattolampun valossa, kimalsi tähdenmuotoinen avaimenperä.

Harper piteli avaimenperää kädessään hämmentyneenä.  Joku oli halunnut antaa hänelle tällaisen. Mutta kuka ja miksi?

"Brandy!" Harper pyrähti tallinkäytävälle unohtaen taakseen liekkiloimen ja loput Spiken varusteista.


Spike kahmi etäisyyttä mustanpuhuvaan Jindyyn kohmeisella metsäpolulla. Se sai ottaa vallan ja määrätä tahdin, Harperia ei pelottanut sen selässä. Koska se ei myöskään enää tuntunut lainkaan tahmealta, antoi Harper sen mennä ja viilettää aivan sydämensä kyllyydestä.

Matalien kuusenoksien kohdallakaan vauhtia ei hidastettu, vaan Harper maastoutui matalaksi kuin vaaniva leijona Spiken satulaan kiinni, ettei saanut piikikästä läimäystä kasvoilleen ja seuraavan oksan kohdalla hän väisti yläkropallaan kuin mikäkin pleikkarihahmo. Ajatus huvitti Harperia.

Kaatuneen puunrungon ylitystä ei edes tuntenut tässä vauhdissa.

Metsäpolku muuttui äkisti hyvin risukkoiseksi, paikalla oli tehty vastikään metsänhoitoa, joten Brandy nosti kätensä ilmaan käynnin merkiksi. Harper ohjasi puuskuttavan Spiken Brandyn ja Jindyn rinnalle, sillä hän halusi vielä keskustella varustehuoneessa tekemästään löydöstä.

"Miksi sinua ei yhtään epäilytä tämä?"
"Koska siinä oli sinun nimesi ja se löytyi tallilta. Ei epäilystäkään etteikö se olisi tarkoitettu juuri sinulle, Harper."
"Niin, niin - mutta keneltä se voi olla?" Harper ei saanut asiaa pois mielestään.

"Onko sillä jotain väliä? Vai oliko se jotain aitoa kultaa ja timantteja?"

Harper piti katseen tiukasti risukkoisessa polussa. Vaikka Harper oli usein vainoharhainen turhasta ja näki epäilyksen varjoja monesti siellä missä niitä ei todellakaan ollut, oli tässä jotain tarkemman tutkimisen arvoista.
"Sen antaja tietää, että olin kesällä kuvaamassa sitä elokuvaa."

Brandyn ilme kirkastui, hän sai idean ja unohti täysin kysyä tarkentavia kysymyksiä aiheesta. "Minä keksin! Tiedätkö sen elokuvan, Tiedän mitä teit viime kesänä? Siinähän murhaaja jahtaa kesällä rikoksen tehneitä nuoria ja jättää heille karmivia vihjeitä pitkin poikin, ennen kuin lahtaa heidät lopullisesti."

"Kiitti spoilauksesta."

"Ei! Vaan nythän tästä tuli kiinnostavaa. Mitä jos sinun perässäsi on joku hullu stalkkeri? Olihan se välitilan liukuovikin auki kun menimme viemään loimia kaappiin, ehkä siis paketin jättäjä oli juuri paennut paikalta, kun me saavuimme."

"Luuletko, että perässäni on murhaaja?"

Brandy kohautti olkiaan ja vakavoitui. "Mites se löytämämme ase?"

"Voi paska."

"Tai se Juden ja sinun näkemä outo hiippari tallin rinteessä?"
"Shitfuck."
"Merkit viittaavat siihen, että..." aloitti Brandy, mutta vaikeni kuitenkin nähdessään Harperin kauhistuneen ilmeen.

Selkäpiitä ravisuttaneet vilunväreet eivät johtuneet pohjoistuulesta. Ajatus stalkkerista oli kylmäävä. Ajatus siitä, että joku seurasi kaikkea Harperin tekemää, tiesi missä hän milloinkin oli ja mitä hän teki.

"Pitäisikö sheriffi Burkea informoida tästä?"

Onneksi oli joululoma.

Edellisyönä Harper oli saanut unen päästä kiinni vasta aamuyöllä, mutta koska koulua ei ollut, pystyi hän ottamaan univelkaansa takaisinpäin nukkumalla pitkään. Siitä syystä hän oli tallillakin vasta iltatallin aikaan, aivan liian myöhään Bettyn mielestä, mutta tallimestarin luvalla hän saisi käydä vielä juoksuttamassa Spiken kunhan muistaisi sammuttaa valot ja lukita ovet lähtiessään.

Oli oudon hiljaista, kun Kansasia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Blue oli yllättäen kuollut karsinaansa. Mahtoiko hän enää koskaan palata tallille? Vieläkö Twin Falls Farmilla päästäisiin nauttimaan Kansasin huumorista ja alati papattavasta suusta, joka ei tuntunut koskaan hiljentyvän, mutta jonka toivoisi nyt taas papattavan samaan iloiseen malliinsa kuin aina aiemminkin? Miten oman hevosen kuolemasta voi edes selvitä?

Nämä mietteet eivät päästäneet Harperia otteestaan.

Tuodessaan Spikeä sisälle tarhasta hän näki parkkipaikalla Hadeksen omistajan, Mikaelin. He moikkasivat käden heilautuksella, sanaakaan sanomatta. Mikaelista mahtoi tuntua todella pahalta Kansasin puolesta ja olihan Mikael itsekin ratsastanut Bluellä tänä syksynä aika paljonkin.

Kun Harper nosti katseensa lumipeitteisestä tallinpihasta, hän näki taivaalle muodostuneet komeat revontulet, jotka leikittelivät vihreän, sinisen ja keltaisen sävyillä kuin taidemaalari siveltimensä kanssa.

"Katso Mikael!" Harper huokaisi ihastuksesta. "Oletko koskaan nähnyt vastaavaa?" hän kysyi Mikaelilta. Kuin revontulet olisivat tulleet piristämään Twin Falls Farmia tänä surullisena ajanjaksona.

Mikaelin ilmekään ei värähtänyt. "Meillä näkyi noita Suomessa harvase päivä."

"Ai..." Harper hiljentyi ja jätti keskustelun sikseen. Oli ilmeisesti vielä liian aikaista small talkille.

Spike innostui melkein aina viimeisellä laukkapätkällä ennen kotitallia. Se oli yksinkertaisesti oppinut, että loivassa ylämäessä sai aina päästellä, sillä niinhän oli aina tehty. Tällä kertaa ruuna ei olisi millään malttanut odottaa, se tiesi jo edellisessä mutkassa mitä tuleman piti. Spike nosti laukan, jota Harper yritti ensin pidätellä, mutta Spike piti päättäväisesti mielensä tahdin suhteen ja  Harperin oli vain noustava jalustimille ja antaa laukan viedä. Se ei ollut merkki kaasuttaa, vaikka sellaisena Spike sen näki. Ilman epäröinnin häivääkään se kiihdytti tahtiaan kohti laukkamäkeä, valppaana kuin kauris ja korvat iloisesti tötteröllä. Harper maiskutti ja kannusti sitä jaksamaan koko pitkän mäen ja Spike nelisti kevyesti lumisen harjanteen päälle.

"Oikein hyvä", Harper kehui ja silitti Spiken kaulaa.

Kehut saivat Spiken pärskähtämään. Hevonen ei kuitenkaan ollut vielä valmis kävelemään, joten Spike ehdotti ratsastajalleen kevyttä ravihölkkää vielä loppumatkalle tekemällä oma-aloitteisia ravisiirtymisiä. Kiristynyt pakkanen oli tuonut Spikeen taas uutta eloa syksyn tahmatassuilun jälkeen ja Harper aikoi ottaa ilosta kaiken irti niin kauan kuin sitä kestäisi. Hän antoi Spiken ravata pitkällä ohjalla, Spiken painaessa päätä enemmän ja enemmän eteen ja kohti maankamaraa. Tahti oli reipas, mutta askellus sen verran rento ja matkaa voittava, ettei Harper tohtinut pidättääkään.

Harper nousi Spiken selästä parkkipaikan kulmalla, löysäsi vyötä ja rapsutti hevosta kiitokseksi. Ohut höyry leijaili sen karvapinnasta aurinkoa vasten ja Spike lerputti silmiään kaikkensa antaneena.

Hän ei ollut huomata parkkipaikan varjoissa autosta noussutta Hayleytä.

"Millaista siellä oli?" Hayley kysyi heilautettuaan ensin kädellä tervehdyksen.
"Millaista missä?" hämmentyi Harper.

Hayley käveli heidän luokseen ja ojensi kätensä Spiken haisteltavaksi. Spike ei ollut kuitenkaan kiinnostunut nyt tekemään tuttavuutta, se oli liian väsynyt, joten se käänsi päänsä toiseen suuntaan ja huokaisi syvään.

"Maastossa tietysti. Pääsikö siellä menemään mitään reittejä vai ovatko ne lumen peittämiä?"
"Aah, aivan", Harper vastasi ja löi mielessään kuvitteellisella kämmenellä otsaansa kun ei ollut ymmärtänyt asiayhteyttä heti. "On siellä joku muukin käynyt lähiaikoina, kun polut oli tampattu oikein mainioiksi kulkea. Granite Creekin notkon jälkeen käännyimme takaisin, sillä lumessa  näkyi jonkun isomman eläimen jälkiä."

Hayleyn katse kirkastui heti tämän kuultuaan, mutta hän ei kommentoinut siihen mitään. Harper tiedusteli, oliko Hayley lähdössä tänään maastoon ja Hayley kertoi sopineensa että Yumi lähtisi Boen kanssa näyttämään tälle reittejä myöhemmin tänään.

He lähtivät parkkipaikalta eri suuntiin, sillä Hayleyn hevonen, Nemo, asui mökkitallissa ja Harper oli matkalla ison tallin puoleen.  Hayley oli saapunut Nemon kanssa Twin Falls Farmille jo ennen joulua ja hän vaikutti Harperin mielestä ihan mukavalta, vaikkakin aika hiljaiselta. Small-talk onneksi onnistui aina kaikkien kanssa ja kaikki uudet tallilaiset vaikuttivat oikein kohteliailta, joten hän uskoi kaveruuden syventyvän kyllä ajan kanssa.

Hän alkoi riisua Spikeä varusteista, irroitti sen vuohisiin paakkuuntuneet lumikertymät ja koputteli myös jalustimiin tamppautuneen lumen pois. Kun hän oli heittämässä Spiken toppaloimea takaisin sen päälle, päätyovi avautui ja sisään pelmahti Yumi.

"Yumi!" Harper innostui nähdessään ystävänsä. "Siellä on niin ihana ilma, kannattaa ehdottomasti käydä maastossa ennen kuin aurinko laskee!"

Yumi nosti kuitenkin topakasti sormensa suunsa eteen hiljentäen Harperin.

Sen aikaa kun Yumi seisoi oviaukossa pitäen ovea kädellään auki, he kuulivat pihalta kantautuvaa kovaäänistä keskustelua. Harper ei oikein tiennyt mitä heidän tulisi kuulla. Kumpikin höristi korviaan, seisoi hievahtamatta ja kuunteli tarkkaavaisesti.

"Mitä luulet tekeväsi? Et ole tervetullut tänne enää", kuului miehen suusta. "Oletko aivan järjiltäsi?! Saat maksaa teoistasi ja jos se minusta riippuu, niin oranssi haalaripuku tulee koristamaan sinua pitkään", johon naisääni vastasi:

"Minulla on lainmukainen oikeus tulla kotiini! Ja sinähän et täällä määrää! Sinusta ei riipu tämä asia, eikä mikään muukaan! Pois EDESTÄ!"

Yumi työnsi oven kiinni ja kiirehti Spiken karsinalle. "Mistä tuossa oli oikein kyse?" tiedusteli Harper, joka uskaltautui jälleen liikkumaan ja kiinnitti paraikaa loimen mahavöitä.

"Etkö ole kuullut?" Yumin silmät laajenivat. "Ilmeisesti Betty myrkytti Bluen ja joku kertoi, että hän oli yrittänyt myrkyttää toisenkin hevosen, ihan viime päivinä."

"Mitäh?!"

Spike säpsähti yllättävää äänennousua ja kiivastunutta ilmapiiriä. Pienellä rapsutuksella se kuitenkin rauhoittui jälleen ja palasi metsästämään aamuheinien jämiä kuivikkeiden seasta.

Tilanne vain paheni, kun Yumi soitti puhelimestaan Ethanin nauhoittaman ääniviestin, joka oli tullut tallin ryhmäkeskusteluun mutta jota Harper ei ollut nähnyt, sillä oli ollut katsonut puhelintaan sitten ratsastamaan lähdön. Mutta ääniviesti vahvisti asian - totta se oli. Ajatukset sinkoilivat Harperin mielessä. Eihän tämä voinut olla totta? Ja ennenkaikkea; miksi?

"Sitä en tiedä miksi juuri Blue", Yumi vastasi ja työnsi puhelimensa takaisin taskuun. "Mutta Ethan vannoo olevansa varma asiasta, että se oli Bettyn tekosia."

"Siitäkö on siis hyvät todisteet?"

Yumin suu vääntyi viivaksi. "No... niin kai. En minä tiedä tämän enempää. Kansasista ei ole kuulunut mitään, enkä kehtaa soittaakaan hänelle jos hän ei ole vielä tietoinen tästä."

Harper vinkkasi katseellaan, että olisi lähdössä nyt viemään Spikeä takaisin ulos ja Yumi kävi nappaamassa Boen riimun, ennen kuin kiirehti perään.

"Aika uskomattomalta kyllä kuulostaa", Harper tuumasi, sillä koko asiaa oli vieläkin vaikea ymmärtää.
"Mutta toisaalta, kuulithan tuon keskustelun mikä tallinpihalla käytiin äsken. Ne olivat Betty ja Ethan, näin kuinka Betty ajoi pihalle jälkeeni", mietiskeli Yumi.

Pihamaalla ei enää näkynyt ketään riitelemässä. Bettyn pieni punainen maantiepaisekin oli poistunut parkkipaikalta, jäljistä päätellen vieläpä hyvin vauhdikkaasti.

Spike lompsi kaikessa rauhassa tarhan portista sisään ja suuntasi heti ruoka-astialle. Jindy ei kuitenkaan päästänyt sitä lähellekään iltapäiväheiniä, vaan väänsi lohikäärmeilmeensä esiin jo kaukaa ja uhkasi vielä jalallakin, jos Spike tulisi yhtään lähemmäs. Toiselta heinäkasalta löytyi onneksi tilaa Ronyan vierestä.

Harper huokaisi, kun Yumi oli saanut Boen kiinni ja kävellyt takaisin hänen luokseen.

"Jos se myrkytys on totta, niin en edes tiedä mitä ajatella. Tai mitä tehdä. Ehkä parempi vain olla puuttumatta siihen - antaa aikuisten hoitaa tämä asia. Niin kauan, kun Bettyä ei näy maisemissa, niin kaikkien hevosten pitäisi ainakin olla nyt turvassa."

Hän kohotti katseensa taivaalle, jossa pieni pilvi lipui parhaillaan auringon eteen. "Mutta mitä jos ei ei ollutkaan Betty? Mieti, jos hän on syytön ja joutuu kestämään tällaista myllytystä - eikä pääse kotiinsakaan? Se olisi ihan hirveä tilanne."

Onneksi ei ollut heidän tehtävänsä päättää kuka oli oikeassa tai kuka oli tehnyt ja mitä.

Maksukortti piippasi vaimeasti Forest Beans-nimisen kahvilan kassalla. Kuuma kaakao alkoi jo poltella Harperin sormia, kun hän toivotti kassaneidille päivänjatkot ja kipusi Dodgensa kyytiin. Dodge hyrähti käyntiin ja Harper alkoi hörppiä kaakaota ajaessaan, automaattivaihteisella autolla kun toinen käsi oli varsin tarpeeton ajamisen kannalta, ja silmäili samalla keskustakadulla käveleviä ihmisiä. Monet wilmingtonilaisista olivat selvästi lähteneet leudon sunnuntaipäivän kunniaksi ulkoilemaan; näkyi koiranulkoiluttajia, lapsiperheitä ostoksilla ja jopa rollaattoria loskassa lykkivä vanha herrasmies.

Koulubussin pysäkillä Harper kuitenkin huomasi jotain, mikä sai hänen sisuskalunsa pyörähtämään ympäri.

Jarrut painautuivat säikähdyksestä pohjaan, jolloin takana tuleva pakettiauto aloitti kiivaan tööttäilyn ja välkytteli valoja kuin viimeistä päivää.

"Sori!" Harper tiuskaisi ratin takaa kaartaen autonsa pysäkille. Pakettiauto suditti hänen ohitseen varsin aggressiivisesti ja esitti vielä kansainvälisiä sormimerkkejäkin ikkunan läpi.

Urpo, manasi Harper mielessään. Mutta kun hän käänsi katseensa takaisin pysäkin mainostauluun, hän meni hiljaiseksi. Sydäntä jyskytti niin, että sen lyönnit pystyi melkein jopa kuulemaan.

Siinä se nyt viimein oli.

Ilmoitus koulunovien pysymisestä kiinni seuraavien parin päivän ajan tuli aikaisin torstai-aamuna. Ne olivat sillä tavalla hyviä uutisia, että kouluvuoden parhaita päiviä Harperin mielestä olivat tällaiset yllättävät vapaapäivät, joita siunaantui haastavien sääolosuhteiden vuoksi. Toisissa osavaltioissa niitä oli useammin, sellaisissa, jotka eivät esimerkiksi olleet tottuneet saamaan lunta talvisin - sellaisissa paikoissa kun tyypillisesti kukaan ei omistanut talvirenkaita ja jo pelkästään se olisi ajanut osavaltion kaaokseen ja paniikkiin.

Paniikki lähestyneestä lumimyrskystä oli toki ollut läsnä Wilmingtonissakin, sen Harper ja Yumi olivat kokeneet viimeillan kauppakäynnillään ja vielä myöhemmin illalla, kun Yumi oli kierrähtänyt autonsa kanssa epäonnisesti katon kautta ympäri. Siinä oli onneksi vältytty haavereilta. Kuuleman mukaan myös apteekki oli tyhjentynyt ja näytti siltä, että kaikki liikkeet keskustakadulla olivat sulkeneet ovensa myrskyn ajaksi.

Radiossa ihmisiä suositeltiin (jopa käskettiin) pysymään visusti kodeissaan, mutta toisaalta; minne he olisivat menneetkään kun kaikki paikat olivat kiinni ja eikä työpaikoillekaan ollut asiaa. Ihmiset Wilmingtonissa olivat linnoittautuneet koteihinsa valtavien vessapaperirullakasojen ja säilykeruokapyramidien keskelle, ja täyttäneet ammeet ja kaikki mahdolliset ämpärit puhtaalla juomavedellä. Jos jotain tässä maassa osattiin, niin varautumisen taidon.

Puoleenpäivään mennessä kodin ikkunasta Mores Creek Drivellä näki, kuinka mustan Dodgen päälle oli kerääntynyt jo mainittava määrä lunta (auton alkuperäistä väriä ei enää erottanut alkuunkaan), ja lisää oli tuloillaan koko ajan. Lunta satoi ikävän näköisesti vaakatasossa sillä tuuli oli paikoittain hyvinkin voimakas. Eikä ikkunasta oikeastaan edes nähnyt omaa pihatietä pidemmälle, kaikki muu oli pelkkää valkoista pöllyä.

"Ei missään nimessä", Dean MacDonald ilmoitti jämerästi, kun näki tyttärensä vetävän eteisessä talvisaappaita jalkoihinsa. Isällä oli käsissään eilisen sanomalehti, ilmeisesti tämän päivän lehteä ei ollut vielä tullut. Jos tulisi laisinkaan.

Perheen äiti, Millie, venytti niskaansa sohvalta nähdäkseen, mitä eteisessä tapahtui. "Mihin luulet meneväsi nuori neiti? Etkö kuullut varoituksia?"

"Se on vain lunta, rauhoittukaa vähän", Harper rauhoitteli - tai manipuloi - heitä päästäkseen lähtemään. "En minä ongelmiin joudu. Käyn pikaisesti pyörähtämässä tallilla ja tulen sitten takaisin. Spiken haava on pakko puhdistaa, ettei se tulehdu, muuten tulee kallis eläinlääkärikeikka!"

Dean katseli hetken hänen pukeutumistaan mietteliäänä, mutta hellitti sitten kulmiensa kurtistusta ja pyöräytti päätään. Millie todennäköisesti mantrasi rukoustaan tyttärensä puolesta olohuoneen sohvalla, kun Harper työnsi raskaalta tuntuneen oven auki ja astui myrskyn silmään.

"Jotkin asiat pitää vain oppia kantapään kautta..." Dean taputti kädellään Millien olalle ja lohdutti vaimoaan, kun Harper oli jo poistunut kotoa.

Kylmä nipisteli poskia ja lumihiutaleet takertuivat nopeasti pipon alta paljastuneisiin hiussuortuviin, kun Harper kahlasi lumihangessa autolleen ja puhdisti sen lumikerroksen alta. Eihän tämä keli niin paha ollut, hän ajatteli mielessään. Näytti aivan tavalliselta lumisadepäivältä. Toki lunta tuli reippaasti, mutta ei tämä ensimmäinen lumisadepäivä tänä talvenakaan ollut. Ihmeellistä panikointia, phah! Lunta oli noin puoleen sääreen ja olihan sitä pahemmassakin lumihangessa joskus tarvottu menemään, Harper muisteli.

Mutta se mitä Harper ei ymmärtänyt, oli se, että lunta tuprusi tasaiseen tahtiin koko ajan lisää; puolen säären lumikerros olisi polven korkuinen - ja enemmänkin - nopeammin kuin hän uskoikaan. Se ei missään nimessä ollut tavallinen lumisade. Eikä se loppuisi hetkeen...

Dodge hyrähti käyntiin ensimmäisellä yrittämällä ja Harper iski pakin silmään.

Ohjaus tuntui raskaalta hänen peruuttaessa kotitietä pitkin. Kaasua piti antaa paikkapaikoin vähän enemmän, jotta auto ei tarraisi lumeen kiinni, mutta hän selvitti tiensä Mores Creek Drivelle saakka. Kun hän käänsi rattia kaartaakseen tälle isommalle kotikadulle, auto kuitenkin jämähti hankeen kiinni ja eturenkaat alkoivat sutia tyhjää. Ei auttanut yritys ajaa eteen- eikä taaksepäin, ei ratin kääntö oikealle taikka vasemmalle eikä armoton kiroilukaan rukoilukaan. Jumissa oli.

Dean katseli ikkunasta suu tiukkana viivana tyttärensä epätoivoista räpellystä postilaatikon kulmilla. Kaikki oli mennyt juuri kuten hän oli olettanutkin. Teini-iän uhmaa, selvästi.

Harper istui maansa myyneenä Dodgen etupenkillä. Pienellä vilkaisulla kadun päähän hän huomasi, kuinka toinenkin auto oli jäänyt Mores Creek Drivelle jumiin ajettuaan etupuskurin tukevasti lumen peittämään reunavalliin. Sen edessä paikallaan suti kolmas auto, jonka ympärille oli kolme ihmistä kerääntynyt työntämään sitä liikkeelle.

Jumissa siis oltiin tällä pahaisella kotikadulla, vaikkei auto olisikaan jäänyt tähän kiinni. Ei niistä rähmäkäpälöistä olisi päässytkään ohi, jotka parhaillaan tukkivat kotikatua.

Harper puuskahti, kaivoi puhelimensa takin taskusta ja näppäili tallityöntekijän numeron esiin. Jos hän ei pääsisi tallille, haluaisi hän ainakin varmistaa, että Spikellä oli kaikki kunnossa. Ja ohjeistaa parin päivän takaisen pienen nirhauman hoidossa. Kertoa, mihin oli jättänyt eilen ensiapulaukun kun lähti niin kiireessä tallilta pois. Varmistaa, että Spikellä oli sulaa juomavettä tarhassa tarjolla. Olihan se varmasti juonut tarpeeksi? Mikähän loimi sille oli puettu aamulla, pysyisikö se riittävän lämpimänä? Nököttäisikö se paikoillaan kelin vuoksi koko päivän - mikä karmea ähkyriski siinä olisi!

"Eh... Sama tilanne täällä. Matka takkuaa, teitä ei ole aurattu vieläkään ja täällä on ihan kaaos päällä" Yeva vastasi puhelimeen voimakkaalla venäläisaksentilla.

"Luuletko, että pääset perille tässä kelissä?"
"En todella tiedä" Yeva mutisi ja kiroili äidinkielellään perään. "Hei, nyt on paha paikka, tarvitsen kahta kättä", hän jatkoi ja sulki puhelun tylysti hyvästelemättä.

Harper paiskasi päänsä voimalla istuimen niskatyynyyn.

Ihan tavallinen lumisade, hän muisteli aiempia mietteitään. Se on vain lunta. En minä ongelmiin joudu. Kukahan tämänkin hinauksen maksaisi? Joutuisiko hän viimein sortumaan säästötiliinsä, jossa kesätyörahat poikivat korkoa koskemattomina?

Kuin salama kirkkaalta taivaalta hän muisti Hayleyn ja heidän eilisen kohtaamisensa tallilla. Tarkemmin sanottuna Hayleyn mönkijän, sen ison monsterin, joka tytön mukaan kulkisi hangessa kuin hangessa jos siihen heitti ketjut päälle (Harper ei vieläkään ymmärtänyt, mihin ne ketjut tulivat).

"Hayley?" hän kysyi linjan tuuttauksen päätyttyä. "Oliko niin, että mönkijälläsi pystyi ajamaan tässä säässä?"

Puhelun toisessa päässä kuulunut pärinä hellitti hieman. "Up and running", Hayley sanoi ja niiskaisi kuuluvasti. "Onko jokin hätä?"

"Nooh -" Harper aloitti ja puhalsi turhautumistaan ulos keuhkoista. "On tässä tallimatkalla pari muuttujaa." Harper vaihtoi FaceTime-puheluksi ja zoomasi kohti hankeen jumahtaneita autoja. "Oletkohan menossa tallille päin tänään?"

Kenkien haukkaama lumi alkoi hiljalleen sulaa lämpimiä jalkoja vasten, mikä tuntui inhalta. Työntäessään auton ovea auki, tuuli nappasi ovesta kiinni niin, että se oli pongahtaa irti saranoiltaan.

"Näyttää pahalta tuo liikenne siellä, tämä ei tosiaan ole nyt mikään henkilöautojen ajokeli... Mutta joo -", Hayley vastasi ja linjan täytti tuulen korvia raastava vihellys. "- tallille päin posotellaan parhaillaan. Toivottavasti ei osu samanlaisia tientukkoja matkalle!"

Harper näpräsi kaulaliinan nyörejä ja tiedusteli varovaisesti Hayleyltä, olisiko hän voinut hoitaa Spiken pikaisesti samalla kun kävisi oman hevosensa, Nemon, luona. Vieraskoreana hän ei tohtinut esittää niin pitkää toivomuslistaa Spiken hoidosta kuin mitä oli alunperin suunnitellut, vaan pyysi ainoastaan Hayleyta puhdistamaan takajalan haavan ja laittamaan siihen sinkkivoidetta, sekä katsomaan, ettei se paleltuisi aivan jääkalikaksi tässä säässä.

"Tuskin ovat ulos tänään menneetkään. Tai ehkä ovat olleet aamusta, mutta eihän tämä mikään nautinto olisi hevosillekaan olla tässä tuiskussa ulkona. Voin hoitaa Spiken samalla kun käyn, tottakai ja katson että on tarpeeksi takkia päällä, jos sattuukin olemaan ulkona!"

"Kiitos superpaljon! Laita viestiä, kun olet käynyt, jooko? Toivottavasti haava on edelleen yhtä siisti, eikä olisi auennut uudestaan..."

"Laitan!"

Dodgen oven paiskautuessa tuulen mukana kiinni oli isä pukenut paksut talvitamineet päälleen ja käveli tyttärensä luokse vanhan pikkumaton kanssa, joka toivottavasti irrottaisi auton hangesta renkaiden saadessa siitä pitoa alleen. Isän ei tarvinnut sanoa mitään, sillä Harper kyllä tiesi mitä hän ajatteli.

Mitäs minä sanoin.

Kolmannen myrskypäivän iltana lumen tulo pikkuhiljaa heikkeni ja loppui lopulta kokonaan. Koko Wilmingtonin kaupunki oli hautautunut ennennäkemättömän paksun lumikerroksen alle ja toivoa vain saattoi, että tuo lumikertymä sulaisi pois edes itsenäisyyspäivään mennessä. Yhteydet eivät olleet vieläkään palautuneet ulkomaailmaan, Harperin perhe oli ollut saarrettuna kodissaan kolmen päivän ajan ilman minkäänlaista tietoa maailman tapahtumista, mutta toisaalta puhelimenkin akkukin oli simahtanut jo aikapäiviä sitten eikä sitä pystynyt sähkökatkoksen vuoksi lataamaan.

Kun Harper oli joutunut tarttumaan viimeiseen oljenkorteensa - kirjaan -, hän kuuli romanttisen novellin ohesta ulkoa kantautuvaa kolinaa ja paukahtelua. Mores Creek Drivella valtava metalliaura työnsi lunta sivuun, jättäen jälkeensä kauniisti kuvioidun, tasaisen ajoväylän. Harper ei hän mahtanut mitään kun voitontahtoinen hymy alkoi kivuta hänen suupieliään pitkin.

Lumiaura kääntyi Mores Creek Driven päässä ympäri, palasi samaa reittiä takaisin auraten nyt kotitien toista laitaa samalla pölläyttäen ilmaan tummankatkuista savua, ja sen telaketjut nitisivät korvia särkevästi sen rullatessa ponnekkaasti eteenpäin.

Tuli kiire ehtiä lumiauran perään, joten Harper kiirehti tuli hännän alla autolleen, pisti kaasun pohjaan ja jysäytti pehmeän lumivallin läpi, joka oli muodostunut auran jäljiltä pihan ja kotikadun väliin. Dodge oli pyörähtää ympäri ratin kääntyessä jyrkästi tien myötäisesti, mutta heilahti kuitenkin takaisin raiteilleen.

Pieni asia, mitä harvemmin tuli edes ajatelleeksi arjessa, täytti Harperin onnellisuudella juuri nyt. Muutaman sekunnin ajan hän vain fiilisteli asiaa.

Nimittäin radiota.

Auton radio toimi sähkökatkosta huolimatta, vaikka sieltä ei tuntunut mitään tärkeää informaatiota tulevankaan musiikin ohella. Dodgessa todennäköisesti oli väärä taajuus sellaiseen. Minkähänlainen seniilikanava radiosta olisi pitänyt löytää, että olisi kuullut uutisia, Harper mietti ajaessaan.

Lumiaura teki muutaman kiertolenkin mikä tuplasi matkan pituuden, vaikka toisaalta se oli silti Harperin paras mahdollisuus päästä perille Twin Falls Farmille. Ohitettuaan kaupungin suuralueen, aura-auto mateli vitkastellen mäkisiä teitä ylös siirtäen voimalla kaiken lumen teiden laidoille ja avaten jälleen reittejä ympäri kaupunkia. Tänään oli ollut ensimmäinen kerta kun Harper oli nähnyt lumiauran sitten ensimmäisten lumisateiden. Sen jälkeen auroilla oli ollut varmasti täysi työ pitää päätiet auki, viis asuinalueista siis, kun asukkaita oli joka tapauksessa käsketty pysymään sisätiloissa.
He kulkivat yhä syvemmälle ulos kaupungista, Harper aivan lumiauran vanavedessä. Onneksi se oli edessä näyttämässä tietä, sillä etenkin perunapeltojen välissä ei olisi ollut mitään toivoa löytää itse ajorataa, sillä kaikki ympärillä näytti niin tasaisen valkoiselta ilman pienintäkään nyppyä, kuoppaa, kiintopistettä - mitään.

Hevosten viimekesäisen laitumen kohdalla Harper risti sormensa rattia vasten. Käänny oikealle... Käänny oikealle...

Mutta eihän se kääntynyt. Lumiaura paineli menemään isompaa tietä luoteen suuntaan, kun tallille vievä pikkutie kääntyi oikealle.

"Voi pyhä sylvi...", Harperin suusta pääsi, kun hän siirsi katseensa Little Jeep Roadin suuntaan, sillä se oli varmasti vihoviimeinen tie, mikä tultaisiin tässä kaupungissa auraamaan lumimyrskyn jäljiltä. Tiellä oli jo ihan silmämääräisestikin niin paksulti lunta, ettei sitä uskaltanut edes lähteä yrittämään etuvetoisella Dodgella.

Hätäratkaisuna auto sai jäädä tien laitaan. Ei Harperia varsinaisesti murtovarkaat tai ilkivallantekijät pelottaneet, eihän niitä ollut Wilmingtonissa saati että sellaiset retaleet olisivat liikkuneet mihinkään näissä olosuhteissa. Tie oli juuri sopivasti aurattukin, joten kaipa siihen auton raaski jättää ja jos hän saisi edes toisen puolen renkaat vähän penkan puolelle, niin se olisi vieläkin turvallisempi ratkaisu.

Kylmä pisteli poskia kun Harper alkoi tarpoa lumen peittämää Little Jeep Roadia pitkin kohti Twin Falls Farmia. Hän kahlasi tietään polviin saakka kinostuneessa lumihangessa, jossa jalkoja piti nostaa tavattoman ylös joka askeleella. Se väsytti nopeasti kehon ja miehen. Tämän jälkeen hän ei enää jaksaisi ainakaan ratsastaa.

Kun matkaa oli enää jäljellä tuhannen jalan verran, alkoi hiki puskea pintaan toppavaatteiden alla ja tyttö oli valmis luovuttamaan koko urakan kanssa. Mutta mitä hän olisi sitten tehnyt? Jäänyt lumihankeen istumaan ja odottamaan, että joku saapuisi hänet pelastamaan? Turha toivo. Uupumuksesta huolimatta luovuttaminen ei tässä vaiheessa kannattanut.

Lopulta näkökenttään osuivat tallinpihan valot, kun päivä alkoi painua mailleen. "Hei!" Harper huusi pipon alta karanneet hiussuortuvat tuulessa lepattaen ja kengät täpötäynnä lunta. Märät sukat hiersivät inhottavasti molempia kantapäitä. Hän oli huomannut tallinpihalla liikettä ja ilmoitti tulostaan.

"Miten..." Yeva aloittaa, kun Harper taapersi viimein parkkipaikan kulmalle. Harper näytti kuitenkin sen verran uupuneelta, jopa ärsyyntyneeltä, että Yeva ajatteli olevan parasta jos hän vain olisi hiljaa.

"Ei... sinulla... olisi... jotain juotavaa?" huohotti Harper.

Kun reidet alkoivat tutista maitohapoilla, otti Yeva tästä vaistomaisesti kiinni. Harper kuitenkin vakuutteli olevansa kunnossa, joten Yeva piipahti hakemassa sisältä lasin omenamehua ja palasi sitten Ethanin kanssa pihalle. Jälkiviisaus on paras viisaus; mutta olisi ehkä pitänyt pysyä kotona kunnes kaikki olisi palautunut ennalleen tässä kaupungissa.

Ethan katseli kädet puuskassa, kuinka tyttö imaisi mehulasillisen kiduksiinsa alta aikayksikön ja lähti sitten taapertamaan lumihangessa kohti tarhoja.

"...ne ovat sisällä. Ovat kohta menossa jaloittelemaan tarhoihinsa, mikäli säässä ei tapahdu taas käännettä", Ethan totesi topakasti.

Harper jaksoi vain heilauttaa tälle kättään samalla kun teki täyskäännöksen lumihangessa ja vaihtoi taaperruksen suuntaa kohti tallin länsipäätyä. Hän pystyi miltei tuntemaan Yevan ja Ethanin katseiden porautuvan hänen selkämykseensä.

Heillä oli varmasti suhde. Pakko oli olla, sillä he tulivat talosta ulos kuin vanha aviopari Harperin mielestä. Enää puuttui käsi laskettuna toisen lanteille ja pieni nojaus toista vasten, mutta eiköhän sekin pian nähtäisi.

Spike tuli välittömästi katselemaan karsinan ovelle nähdessään omistajansa. Se pärskähti pienesti ja viskaisi päätään kerran ilmassa. Tallissa ei näyttänyt olevan tähän aikaan ketään muita. Ehkä muutkin olivat paraikaa raivaamassa tietään tänne, ehkä jopa Harperin jalanjälkiä pitkin - tai kenties he olivat viisaampia, eivätkä lähteneet vielä edes yrittämään. Mikä kiire täysihoitopaikoilla olevien hevosten luokse voisi ollakaan!

Tallin ovi ei tahtonut millään mennä kiinni, se tarttui tuuleen ja veti kaikin voimin vastaan Harperin roikkuessa viimeisillä voimillaan sen kahvassa. Kolmen sekunnin hellitys tuulen voimakkuudessa äityi kuitenkin Harperin voitoksi ja ovi saatiin lopulta vedettyä säppiin. Oven sisäpuolelle oli pyykkinaruilla viritetty kasa loimia pitämään kylmää mieluummin tallin ulko- kuin sisäpuolella. Niiden huurteisesta olomuodosta päätellen ne olivat olleet paikallaan koko myrskyn läpi, mutta nähtävästi syystäkin. Ja jos siinä olikin roikkunut Spiken loimi, niin siitä Harper ei jaksanut nyt välittää. Hän avasi takkinsa vetoketjua sillä oli läkähtyä tallin lämpöön ja meni hetkeksi istuskelemaan ja keräämään voimia Spiken karsinaan.

Sen haava takajalassa oli lähtenyt parantumaan hyvin. Tummassa koivessa erottui vain sinkkivoiteen vaaleat jämät, ei yhtään verinoroa enää valumassa. Todennäköisesti haava oli tullut hokin iskusta, ehkä Spike oli saanut monoa toiselta hevoselta (varmaan Jindyltä), sillä se oli niin siisti reikä eikä pitkä vekki.

Aikansa happea vedettyään Harper kävi hakemassa Spiken ensiapulaukun, puhdisti takajalan haava-alueen ja totesi se on olevan oikein hyvällä mallilla paranemisen suhteen.

Pian hän huomasi Ethanin lompsineen Spiken karsinan edustalle. "Jätäthän hanat valuttamaan sitten kun lähdet?"

Harper ihmetteli kysymystä. "Miksi? Eivätkö ne nosta hirveästi vesilaskua...?"

"Etteivät putket jäädy. Piikki vesilaskussa on pieni paha siihen hyötyyn nähden, että pienikin noro pitää veden virtaamassa ja vältytään isoilta putkirikoilta."

Harper nyökytteli kyykistellessään Spiken jalkojen kimpussa.

"Tänne muutti uusi hevonenkin keskellä myrskyä", Ethan sanoi mietittyään hetken, miten jatkaisi kuihtunutta keskustelua. "Nuori quartervarsa, asuu tuossa noin" Ethan osoitti sormellaan vastapäisen karsinarivin viimeistä ovea.

Korkean ovielementin takaa ei näkynyt kuin pieni tupsu tulenpunaista, sojottavaa harjasta.

Harper ei ollut oikeastaan koskaan ollut varsojen perään. Ne olivat niin arvaamattoman oloisia, pahimmassa tapauksessa vaarallisiakin, tai sellainen kokemus hänellä itsellään varsoista oli. Ratsastuskouluaikoinaan hän oli saanut hevosekseen tamman, jolla oli miltei puolivuotias varsa vielä kyljellään. Kun hän oli astunut niiden karsinaan ja alkanut harjata emätammaa, oli raamikas varsa alkanut keulia ja potkia Harperin suuntaan. Ei jäänyt kovin miellyttävä kuva varsoista. Sen lisäksi varsat kuluttivat kokoajan omistajiensa rahaa ilman, että niillä pääsi edes ratsastamaan.

"Varmaan ihan kiva varsa."

Varmaan joo.

Harjailtuaan Spiken läpi alkoivat Yeva ja Ethan siirtää hevosia ulos jaloittelemaan. Harper tarjoutui avuksi ja nappasi Spiken lisäksi Ronyan toiseen käteensä (Jindyä hän ei viitsinyt ottaa - jos sillä olikin kaunoja Spikeä kohtaan, varsaa Harper ei suostunut käsitellä ja Louisakin näytti vähän turhan eloisalta nähdessään pakkoulkoilun alkavan). Ronya oli ainakin turvallinen valinta.

"Hyvää yötä, Spike", hän suukotti hevostaan ennen lähtöään takaisin läpi lumihangen ja kohti kotia.

Tahdonvoima täytyi olla valtava, kun jaksoi tarpoa järkyttävän hangen läpi edestakaisin. Sehän oli ollut aivan järjetöntä ja harrastuksellinen hyötykin oli jäänyt aika pohjalukemiin.

Hän näki jo ison tien erottuvan tummasta rajasta, joka erotti hangen, puiden latvat ja tähtitaivaan. Harperin vetäessä huppua paremmin kasvojensa suojaksi, ilmestyivät hangelle kellertävät ajovalot, kolina ja kalina sekä tuttu pauke.

Lumiaura puksutti häntä vastaan, eikä tehnyt elettäkään hidastaakseen saati väistääkseen Harperia. Tässä kohtaa äiti-Millie olisi paasannut heijastinten tärkeydestä ja tottahan se oli, ei lumiaura voinut erottaa näissä olosuhteissa ilman heijastinta kulkevaa tyttöä. Harper otti jalat alleen ja ponkaisi pidemmälle tien laitaan varoen astumassa ojan syvänteeseen.

Kun aura nitisi hänen ohitseen, se työnsi valtavan määrän lunta myös siihen kohtaan, jossa Harper seisoi. Lumi tuntui painavan häntä tuhannen voimalla joka suunnasta. Ensi alkuun jalat eivät tohtineet liikkua piiruakaan raskaassa lumivallissa, mutta nytkyteltyään hetken itseään hän sai itsensä kasasta irti.

Viimein Harper saapui isommalle tielle, jossa tämän auto seistä nökötti edelleen tienposkessa. Ikkunat näyttivät ehjiltä - se ei ollut siis jäänyt pitkäkyntisten satimeen ja kaikki näytti olevan ihan kunnossa. Lunta ei ollut tullut, vaikkakin ikkunat olivat huurteessa. Harper pyyhki lapasellaan huurretta auton tuulilasilta, mutta siinä rytäkässä maahan lensi jotain muutakin.

Kapea paperilappu pyöri tuulen mukana maassa, ennen kuin Harper sai siitä kiinni.

Sheriffi Burken oli täytynyt odottaa viikset huurussa tätä hetkeä koko myrskyn ajan; että tulisi edes jotain mistä sakottaa ihmisiä.

"Vai niin, onpa kurjaa. Lähetän kollegan käymään siellä saman tien."

Veri värjäsi vesijohtoveden ruosteenpunaiseksi kun se valui norona Spiken leukaperiä pitkin kohti lattiakaivoa. Tarhoille saapuessaan hangesta erottuneet veripisarat olivat saaneet Harperin sydämen lyömään tiheämmin, etenkin, kun hän oli lopulta paikallistanut sen olevan lähtöisin Spikestä. Ruuna oli seistä jumittanut nurkkauksessa yksinään sellaisella ilmeellä, että kaikki ei ollut hyvin. Harperin se antoi tulla lähelleen, mutta muut hevoset se kiersi kaukaa.

Leuan alta karvat olivat veren peitossa, vanhimmat pisarat olivat jo ehtineet jäätyä karvanpäihin kiinni.

Tarkemmalla tutkimuksella Harper löysi muutaman vuotavan haavan leuan alta, joten hän oli passittanut Spiken suoraan vesikarsinaan ja letkutti nyt likaa pois odotellessaan eläinlääkärin saapumista. Liian kauaa ei kuitenkaan kannattanut lotrata vedellä, ettei haavan aukinaisille kudoksille kävisi mitään. Onneksi letkusta sentään sai lämmintä vettä, eikä Betty ollut enää vaanimassa ja vahtaamassa muiden vedenkäyttöä.

"Oletko kuullut mitään uutisia, miltä mahtaa Twin Falls Farmin tulevaisuus näyttää? Meiltähän puuttuu virallinen tallinomistaja nyt", kysyin varovaisesti Yevalta, joka hääräsi Cressidan karsinan ovella jotain harjaämpärin kanssa. Oli hyvä siirtää ajatukset hetkeksi Spikestä muualle. En halunnut käydä pahoja skenaarioita läpi mielessäni ennen kuin eläinlääkäri tarkistaisi sen.

Yeva levitti käsiään ja vastasi hyvin venäläispainotteisella aksentilla. "Niin kauan kuin palkkani tulee tilille ajallaan ja oikean suuruisena, en oikeastaan välitä asiasta. Asiat joko järjestyvät tai sitten eivät, se ei ole meidän käsissämme."

Vastauksesta pystyi päättelemään, ettei hän ollut halukas jakamaan mahdollisia tietojaan tai sitten tallimestari ei välittänyt kuluttaa aikaansa vastailemalla Harperille. Ehkä Yeva koki samanlaista turhautumista menetetystä ajasta kuin Harper aina silloin, kun sukulaislapset tulivat heillä käymään ja lapset halusivat, että Harper katsoi heidän jokaisen mahtavan temppunsa, jotka yleensä olivat hyppy ja pyörähdys, tai puolikas kärrynpyörä. Wohoo, great job - now go away.

"Lähinnä mietin, että pitääkö tässä alkaa olla huolissaan tallipaikkojen menetyksestä..."

"Ehkä", Yeva vastasi lyhyesti ja lähti kuljettamaan harjapakkia varustehuoneen suuntaan. "Todennäköisesti. Marion on ainakin aivan vihannes nykyään eikä tunnu kykenevän minkäänlaisiin konkreettisiin ratkaisuihin", hän tuhahti vielä ohimennessään. Joku olisi voinut luulla Yevalla olevan huono päivä, mutta Harper oli ymmärtänyt sen johtuvan lähinnä kulttuurillisista eroista. Siinä missä amerikkalaiset kaunistelivat kaikkea sanomistaan ja varmistelivat, etteivät vain loukanneet ketään, Yeva sanoi kaiken suoraan ja koruttomasti. Toisaalta ainakaan epäselvyyksiä ei jäänyt siitä, mitä hän oikeasti aina tarkoitti.

Toki Harper oli toivonut toisenlaista vastausta, sellaista, joka loisi toivoa ja lupailisi valoisampaa kevättä synkän syksyn jälkeen. Sellaista ei kuitenkaan ollut antaa, ainakaan vielä. Pakkohan asioiden oli jossain vaiheessa ratketa, ei tilanne voinut jäädä tällaiseen välitilaan loputtoman pitkäksi aikaa...

Koska kaupungin eläinlääkäri, Lisa Simmons, oli juuri paraikaa toisella kotikäynnillä hoitamassa ähkyä, saapui paikalle tämän kollega Stacy. Stacy ajoi pakettiautonsa suoraan oikean tallipäädyn ovelle ja löysi heti potilaan luokse.

Spiken kanssa ei ollut aiemmin tarvinnut asioida eläinlääkärin kanssa muissa kuin rokotusasioissa ja vaikka rokotus oli Spiken mielestä joka kerta kauhistuttavaa, ei hän tunnistanut Stacyä eläinlääkäriksi ja antoi tämän tarkastella päätä ilman ylimääräisiä kommervenkkejä.

"Ainakaan silmämääräisesti ja käsikopelolla ei tunnu olevan murtumia", Stacy sanoi ja napsautti otsalamppunsa sammuksiin.

"Haittaavatko haavat ratsastusta?"

Stacy pyöritti päätään. "Yleensä suitset eivät noihin kohtiin osu, mutta suosittelen jättämään turparemmin pois siksi aikaa, että kunnon rupi on muodostunut. Mieluummin siihen saakka, että rupikin on parantunut, ettei se repeydy ja avaa haavaa uudelleen."

Hän haki autonsa takapaksista klipperin ja haavanpuhdistusvälineet. Spiken leuka ajettiin lyhyeksi karvasta poskien ja turvan välistä, josta löytyi neljä siistiä reikää, jotka kuitenkin vuosivat edelleen runsaasti verta. Ne olivat selkeät hokin jäljet, Spike oli siis saanut osuman päähänsä jonkun toisen hevosen jalasta.

"Se vaarahan näissä on, että tulee jokin aivovamma kovasta iskusta pään alueelle."

Sanat saivat Harperin sydämen jättämään lyönnin jos toisenkin välistä.

"Mikä on tietysti todella harmillista, mutta sille ei mitään mahda jos sellainen tulee. Seuratkaa tätä hevosta, että muuttuuko sen käytös. Jos siitä tulee apaattinen tai jos se alkaa käyttäytyä jotenkin, tiedätkö, sillä tavalla kummallisesti kuin olisi joku hölmöläinen, niin kyseessä voi kuin voikin olla aivovamma", Stacy kertoi ja puki kumihanskoja käsiinsä. Hän jatkoi kuitenkin nopeasti, kun huomasi Harperin valkoiseksi valahtaneet kasvot. "Sehän on siis tietysti todella harvinaista. Todennäköisyydet ovat todella pienet, eikä tämä nyt tällä hetkellä näytä yhtään kärsivän sellaiselta!"

Miten Harper pärjäisi aivovammahevosen kanssa, jos Spikellä sellainen todettaisiin? Pystyisikö sillä enää ratsastamaankaan sen jälkeen? Tulisiko Spikestä siis yhtä vihannes kuin mitä Yeva kertoi Marionin olevan tällä hetkellä? (Harperin oli vieläkin vaikea uskoa, että Marionin voinnissa olisi tapahtunut niin suuri muutos. Marion oli aina niin reipas ja aktiivinen, vielä vanhainkodista soitellessaankin.)

Stacy kirjoitti reseptilapulle Spiken jatkohoito-ohjeet ja reseptimääräyksen. "Onneksi reiät olivat pieniä, niin ei tarvitse tikatakaan. Eli, haavojen puhdistus laimennetulla Betadinellä kahdesti päivässä siihen saakka, kunnes rupi on muodostunut. Apteekista pitäisi löytyä seuraavat, eli pihkavoidetta edistämään haavojen umpeutumista, reilusti kipulääkettä, antibiootit seuraavaksi kahdeksi viikoksi ja pehmentävää haavavoidetta rupien päälle, sillä ne alkavat varmasti kutisemaan ja hevonen alkaa hinkata päätään helpottaakseen oloaan. Seuraa haavaa myös mahdollisten tulehdusten varalta. Kuume on hyvä mitata säännöllisesti jatkohoidon aikana", Stacy kertoi ojentaen pitkän reseptin Harperille, joka näki setelien vilisevän silmissään kun hän ajattelikin tulevaa apteekkikäyntiä.

Sen jälkeen Stacy kirjoitti vielä laskun omasta käynnistään. Silmissä vilisevät setelit alkoivat jo kuihtua kasaan.

"Pitääkö olla heti käteistä?" Harper kakaisi kurkkuun jumittuneet sanat ilmoille.

"Kahden viikon maksuaika, ei mitään kiirettä" Stacy vastasi ja pakkasi tavaroitaan lähteäkseen. "Tsemppiä ja hyviä vointeja!"

Harper nyökytteli hyvästiksi pitkä resepti, eläinlääkärilasku ja (potentiaalisesti) aivovammahevonen käsissään.

Yeva pyyhäilsi jälleen hänen ohitseen. "Hei, Yeva!" hätkähti Harper takaisin todellisuuteen. "Onko mitään aavistusta mikä alatarhan hevosista olisi voinut potkaista Spiken leukaan pahat hokin jäljet?"

Yeva pysähtyi. Hän mietti vastaustaan ehkä nanosekunnin, jonka lopputulemana hän sanoi: "Epäilisin ensimmäisenä sitä uutta päistärikkövarsaa, mutta tuskin sillä vielä mitään hokkeja on. Jindy, kenties? Se on aika kipakka leikeissään."

"Olisiko hyvä, jos Spike siirrettäisiin toiseen laumaan tarhaamaan?"

"Ei helvetissä -" Yeva vastasi kuin apteekinhyllyltä. "- siellä on Louisa. Sen kanssa tarhaaminen se vasta kalliiksi tuleekin."

Eihän Harper tästä ketään syyttänyt, telmiessä sattui ja tapahtui ja sen ymmärsi hyvin. Yksin ulkoileminenkaan ei olisi oikein Spikeä kohtaan, joka rakasti toisten lajikumppaneiden seuraa ja olisi varmasti masentunut ikihyviksi omassa yksinäisyydessään pikkutarhassa. Kunpa vain ei sattuisi enää mitään. Ja kunpa Spiken käytös ei nyt muuttuisi siihen suuntaan, kuten eläinlääkäri oli pelotellut...

Tallilla oltiin jo niin tottuneita käytäviä riepottelevaan myrskyyn nimeltä Yeva Petrova. Siis se ei varmaan edes osannut kävellä kiroilematta venäjäksi kuin merimies. Harperin mielestä nainen vaikutti yleensä olevan vähän kireällä tuulella - ja usein väistikin tätä heti kohdatessaan, ettei vain joutuisi epämukaviin tilanteisiin suorasanaisen tallimestarin kanssa.

Ehkä juuri siksi Yevan ehdotus siitä, että Harper voisi liikuttaa Cressidaa, oli lyönyt tytön aivan ällikällä. Siihenkin oli varmaan osunut joku amorin nuoli joka oli työskennellyt Wilmingtonissa viimeaikoina oikein urakalla, kun se oli ollut niin mukava.

Hän oli tarjonnut siitä vastineeksi rahaakin, mutta sitä Harper ei voinut sallia. "Ei kun tottakai mä autan. Thanks... Yeva."

Kuka olisi uskonut, että Yevan rinnassa ehkä olikin jääkaappipakastimen sijasta oikea sydän?


Yhtäkkiä hevosia oli tullut Harperin elämään ovista ja ikkunoista. Vielä pari vuotta sitten hän oli käynyt ratsastuskoulussa tunneilla, mutta nyt hänellä oli jo toista vuotta oma hevonen ja Waffles josta sai pitää huolta, sekä lisäksi vielä ainakin silloin tällöin myös Cressida, jonka kanssa Yeva tarvitsi apuja omien selkäkipujensa vuoksi. Kai hän oli jotain tehnyt elämässään oikein, kun asiat tuntuivat loksahtelevan näin kivasti paikoilleen tänä keväänä. Tallilla ja... no, noin niin kuin muutenkin.

Paitsi Spiken tilanne painoi edelleen vähän mieltä. Hän oli satsannut niin paljon Spikeen ja pitänyt sitä aina kuin kukkaa kämmenellä, ja ajatus siitä, että kaikki voisi noin vain muuttua yhdessä silmänräpäyksessä, sai Harperin melkein voimaan pahoin. Eikä hän ei ollut ollenkaan varma, osaisiko edes oikeasti tunnistaa merkkejä siitä olisiko Spikelle tullut jotain isompaa vauriota saamastaan potkusta vai ei.

Siksi oli kiva tehdä jotain ihan normaalista poikkeavaa tallilla käydessä, antaa Spikelle aikaa ja luottaa siihen että kaikki järjestyisi kyllä, ja Yevan selkävaivat olivat tulleet siinä mielessä aivan kreivin aikaan. Cressidan karva oli hennosti hionnut ratsastuksen aikana, joten se oli saanut lisää loimea päälle tarhaan mennessä. "Mutta laita se ruma ananaskuvioinen loimi, kun Louisa kuitenkin repii taas jotain kappaleiksi", oli Yeva kommentoinut siihen.

Meni kerta jos toinenkin opetellessa ratsastamaan kirjavalla puoliverisellä, sillä se oli aika tosi herkkä hevonen ja lisäksi aivan valtavan kokoinen, kun oli tottunut ratsastamaan noilla suurin piirtein ponikokoisilla Spikellä ja Wafflesilla. Cressida oli äärimmäisen tarkka ohjastuntumasta ja jos jäi yhtään roikkumaan ohjaan, se antoi välittömän palautteen viskomalla päätään. Etuosakin tuntui kevenevän aika helposti.




Harper silmäili tarhassa ulkoilevaa Spikeä kävellessään Cressidan kanssa sen ohi. Se seisoi loimeen käärittynä, lerputti alahuultaan, mutta nosti sitten ilahtuneen näköisenä päätään kun huomasi omistajansa. "Hey boy, feeling better, right?"

Yeva oli sanonut aiemmin, ettei ollut huomannut Spiken käytöksessä mitään poikkeavaa. Se oli syönyt ja juonut normaalisti, ja leikki normaaliin tapaan muiden hevosten kanssa. Sitä uutta varsaa, Peachiä, Spike oli ensalkuun kummastellut ja puhissut kuin lohikäärme, mutta alkanut sitten tanssia sen ympärillä ja löytänyt siitä uuden riekkukaverin.

Kuulosti siis aivan Spikeltä. Normaalilta Spikeltä.

Spiken sieraimien vaimea puhina höyrystyi kylmään pakkasilmaan. Toivottavasti nämä olisivat viimeiset pakkassäät tälle vuodelle - kevät ja auringon lämpö saisivat tulla jo ja äkkiä!

Sitten Spike yritti liikkua kohti. Sen runko heilahti eteenpäin, mutta jalat eivät seuranneet mukana.

Ja se toistui vielä pari kertaa uudelleen. Sydän hyppäsi säikähdyksen voimasta jonnekin kurkun tienoille.

"Yeva! Yeva!!" Harper kovensi ääntään tallinpäädyn suuntaan, jonka oven hän oli ajatuksissaan unohtanut auki. Yeva keskeytti karsinoiden siivoamisen kuullessaan nimeään huudettavan ja käveli ripeästi päätyoville (sekä mumisi samalla jotain ovien kiinnipitämisestä ja lämmityskuluista).

Spike vaappui hangessa huolestuttavan näköisesti ja se näytti melkein siltä, kuin sen aivot eivät olisi osanneet enää lähettää oikeita signaaleja jalkojen liikuttamiseksi.

"Жопа!" pääsi Yevan suusta kun katse tavoitti huojuvan Spiken, ja Harper iski sen käsiin Cressidan riimunnarun ennen kuin pujotteli itsensä aitojen ali.

Jindy seisoi vaaleanpunaisessa loimessaan tientukkeena, joten Harper heilautti kättään ja hädisti sen tiehensä. Musta tamma otti vinkuen jalat alleen, vähän turhan dramaattisen oloisena kun häntä oli kehdattu komennella, ja sen takaa Harper näki Spiken nyt paremmin.

Huokaus.

"Sori, väärä hälytys", Harper pyöritti päätään.

Se saatanan aasi oli vaan jäänyt jumiin etujalkojensa kanssa johonkin maahan tippuneeseen oksaan.

Yeva parahti huvittuneeseen nauruun. "Like I said - don't you worry about Spike!"

Sormien naputus lännensatulaa vasten kävi rytmikkäänä Spiken selässä.

Sen kavioiden rauhallinen poljento oli ollut niin ristiriidassa Harperin vaarallisesti laukkaavan mielen kanssa, että hän sen enempiä ajattelematta pysäytti hevosen keskelle puomitehtävää ja katse vaipui hänen huomaamattaan Sawtooth-vuoren huippua kohti. Joka satulannaputuksella Harper eksyi aina vain syvemmälle omiin ajatuksiinsa, painajaiseen, joka oli pitänyt häntä otteessaan viime yönä. 

Rintaa puristi kun pienet välähdykset unesta kynsivät tietään tajunnan huipulle ja rytmi satulan naputuksessa karkasi kuin varkain. Mielessään hän näki kylmän teräksen kimalluksen, tunsi pelon tukahduttavan painon ja veren metallinen ripaus leijui raskaasti ilmassa, sekoittuen ruudin kireään hajuun. Karmiininpunaisella maalatussa kohtauksessa eloton ruumis makasi hänen jalkojensa juuressa.

"Is she okay?" Hayley ihmetteli ja hänen hiljainen äänensä oli hukkua hevosensa askelten kuminan alle. 

Ethan, joka oli tullut kaikessa hiljaisuudessa kentän laidalle, kohautti olkiaan ja nojasi aitaa vasten. "No jaa-a. Näyttää olevan vähän omissa maailmoissaan vaan."

"Harper", Hayley aloitti varovasti, yrittäen parhaansa mukaan olla säikäyttämättä toista. Lähestyessään Hayley näki mietteliään uurteen Harperin otsassa ja kaukaisen katseen silmissä, kun Harper ja Spike seisoa tönöttivät puomitehtävän keskellä liikkumatta.

Spiken kärsimätön tönäisy turvalla jalkaa vasten toi Harperin takaisin nykyhetkeen. Hän ojensi kätensä silittääkseen hevosensa harjaa ja pyörähti satulassa kuullessaan Hayleyn ja Nemon lähestyvän heitä. 

"Sori, mä olin vähän... mietin vaan yhtä juttua" Harper räpytteli silmiään, kuin olisi palannut jostain kaukaisesta paikasta, ja onnistui hymyilemäänkin.

Hän sai Hayleyltä myötätuntoisen nyökkäyksen. "Haluutsä puhuu siitä?"

Harper epäröi, hänen sormensa silittäen hajamielisesti Spiken lyhyttä harjaa. Sitten hän vain pyöräytti päätään suun puristuessa tiukaksi viivaksi.

Painajainen alkoi hitaasti hiipua mielestä. Harperin katse valui Hayleystä Ethaniin, jolla ei näköjään ollut kiireellisempää tekemistä kuin vakoilla tulevien kilpakumppaniensa harjoittelua. "Me just mietittiin meidän kuljetusjärjestelyjä Texasia varten", Ethan kohotti päätään ja varjot sen stetsonin alla kapenivat hetkeksi.

Hayley kallisti päätään. "Sen jollain tutulla on jotain vanhoja matkailuautoja, joita voi lainata."

Aidan toisella puolen Ethan hyppäsi askeleen taaksepäin ja kohotti toista kättään aurinkoa vasten. "Lentäminen sinne olisi liian tylsää. Mä sanon, että mennään full-on road trip style! Kuvitelkaa nyt; hyvä porukka, tyhjä valtatie ja loppumattomasti seikkailuja..." hän julisti käden kaartaessa melkein kokonaisen ympyrän taivaanrantaa pitkin.

Miehen ylitsepursuileva ja yllättävä innostus aiheesta sai Harperin ja Hayleyn vaihtamaan huvittuneen katseen keskenään. Innostus alkoi kuitenkin tarttua myös heihin ja Harperin silmät alkoivat loistaa jännityksestä kaiken sen seikkailun edessä, mikä heitä odottaisi. "Se on oikeesti hyvä idea! Voidaan pakata kunnon matkaeväät mukaan, luukuttaa musiikkia kuin viimeistä päivää -"

"-and make a pit stop at every roadside diner along the way cause girls need to use a bathroom all the fucking time", Ethan viimeisteli lauseen virnistäen.

Harper naurahti, ja heidän innostuksensa nosti hetkellisesti hänen murheidensa painoa. "Kuulostaa suunnitelmalta."

Lika Ethanin buutsien alla vaimensi tämän askeleita miehen viitatessa kädellä lähteäkseen.


Päivä oli painumassa jo illan puolelle, kun Harper nosti painavan lännensatulan takaisin telineelle ja muisti, että hänen piti oikeastaan soittaa Brandylle vielä ja kysyä yhdestä asiasta, mikä oli juolahtanut mieleen aiemmin.

Kun Brandy viimein vastasi puheluun, se kikatteli ja kuherteli jollekin linjan toisessa päässä minkä kerkesi ("Stoopppp iiiitt", "One more tequila!", "Where is my lovely little friend??"). Aallot kohisivat taustalla ja aina välillä musiikki voimistui Brandyn liikkuessa rannalla paikasta toiseen. 

"Sä et oikeesti usko miten paljon kaikkea täällä on tapahtunu!" Brandy ujelsi puhelimeen pienessä hiprakassa.

"Joo no, samaa vois sanoa kai Wilmingtoninkin puolelta... No mut, millasta siellä on ollu - onks Meksikon reissu ollu great success??"

"NÄÄ MIEHET TÄÄLLÄ ON NIIN -- GOOOSHH, I'm just saying... If I had a basement I'd lock them all in it!"

Tuntui vähän tökeröltä vaihtaa puheenaihetta, mutta Harperin oli saatava asia viimein pois mielestään. Kun Brandy oli siirtynyt pyynnöstä vähän kauemmas rantabileistä jutellakseen Harperin kanssa, Harper kysyi, mitä hän muisti siitä oudosta äijästä silloin siellä räkäisessä kuppilassa, joka oli tarttunut Harperia olkapäästä ja tuntunut jotenkin tosi karmivalta.

"Se hullu vai? Tavallaan mä en nyt ihan tarkalleen muista, voi olla että huomenna muistaisin paremmin - voi olla, tai sitten voi olla että en - mutta jotenkin se liittyi siihen lupiinipellolta löytyneeseen aseeseen ja johonkin aivopesuhommaan", Brandy päätti lauseensa pieneen ja huomaamattomaan röyhtäisyyn. "Eiks sulla oikeesti ole mitään parempaa tekemistä tälleen spring breakin iltana kuin miettiä tollasia? Eiks sun pitäis olla Cooperin kanssa jossain doing god knows what -"

"ALRIGHT THANK YOU BRANDY hugs and kisses see you when you get back!", Harper vastasi nopeasti keskeyttäen Brandyn lennokkaan lauseen. 

Brandy oli onnistunut virkistämään Harperin muistia sen verran, että hän löysi itsensä seuraavaksi tallin päätalon ulko-ovelta nostamassa kätensä koputukseen.

"I remembered something", hän sanoi kun Ethan raotti ovea ja Harper väisti jalallaan, joku pieni ja kuppaisen näköinen kissanpentu pääsi livahtamaan ovenraosta illan hämärään.

Paria viikkoa ennen Texasin reissua Ethan oli halunnut järjestää Westernweekiin osallistuville hevosille valmennuksen. Olisi ollut rankkaa liiottelua sanoa, että Harperilla olisi ollut suuret odotukset oman menestyksensä suhteen. Hänen oli ollut käytännössä pakko osallistua jotta nelipäinen tiimi oli saatu kasaan, siitäkin huolimatta ettei hän ollut mikään oikea westernratsastaja. Lopulliseen päätökseen lähtemisen suhteen saattoi painaa myös pari muuta sivuseikkaa, mutta ne eivät kilpailemiseen liittyneet millään tavalla, joten ei ollut ihmekään että Harperilla oli vähän samanlainen fiilis kuin kalalla kuivalla maalla.

Joten kun valmennuslauantai viimein koitti, Harper nousi Spiken selkään muiden ratsastajien vanavedessä siinä kun odottelivat ratsuväen saapumista tähän jälkimmäiseen valmennukseen, joka oli suunnattu niille jolla oli jo enemmän westernkokemusta. Eli siis oikeastaan niille kolmelle muulle kellä sitä taitoa oikeasti oli, ja sitten Harperille, joka oli vain löytänyt hyvän syyn tässä pukeutua kivasti ja mahdollisuuden yrittää sulautua syvemmälle Cooperin maailmaan.

Mainittu ratsuväki käsitti tarkalleen kaksi ihmistä: Ethan Reyesin, tallin jokapaikanhöylän ja valmennuksen pitäjän, sekä tämän ehkä-potentiaalisen-mutta-erittäin-salaisen-tyttöystävän Yevan, joka oikeastaan kuului tähän heidän tiimiinsä - eli mitähän helvettiä se siellä Ethanin kyljessä roikkui kun sen piti olla ratsastamassa.

"Nyt kun tässä on niin monen lajin kilpailijoita, niin keskitytään ihan perusasioihin", Ethan kertoi ottaessaan hörpyn höyryävästä kahvimukista. Yevalla oli tismalleen samanlainen. Pistetäänpä muistiin.

Kukaan ei tiennyt kuinka monta kertaa Yeva oli tosiasiassa edes käynyt Wafflesin selässä. Ehkä se siis luotti luontaisiin taitoihinsa, jotka se oli saanut venäläisestä äidinmaidostaan tai sitten sille oli tullut yllätyksenä, miten isosta tapahtumasta olikaan oikeasti kyse eikä se uskaltanut kertoa, että se oli jänistämässä.

Ethan karisti Yevan kannoiltaan kun hän harppoi maneesin keskelle. Hän ohjeisti tekemään ensin peruutuksia, jossa Spiken takaosa kuitenkin karkasi aina minne sattui eivätkä jalatkaan osuneet oikeille paikoilleen, mikä Ethanin mukaan johtui siitä, että Harperin katse ja ajatukset lipuivat kaikkialla muualla paitsi tehtävässä. Se virnisti perään ja Harper kyllä tiesi täsmälleen mitä se oli tarkoittanut sillä. Spikekään ei ollut tyytyväinen harhailevaan ratsastukseen, vaan se viuhtoi hännällään niin raivoisasti, että se kuulosti melkein ruoskan sivalluksilta ilmassa.

"You sure that wood fits him?", Ethan pysäytti Spiken ja Harperin maneesin keskelle, ja tuli lähemmäs. Ethan mittaili jotain katseellaan, käsi hevosen vuoroin hevosen pilkukkaalla lavalla, vuoroin selällä.

Öh... wood?

Olisihan sitä tietenkin voinut kysyä jotakin tuohon termiin liittyen, mutta 1) Harper ei tiennyt mitä se tarkoitti, 2) Harper ei myöskään ollut kovin innokas ottamaan siitä selvää ja 3) Harper ei ollut koskaan ollut mainittavan hyvä jutustelija Ethanin kanssa. Cooper sen sijaan oli, ja päästi Harperin kiusallisesta tilanteesta pois saapumalla kyselemään Ethanilta ties mitä asioita, kuten millainen harjoitusaikataulu heillä olisi seuraavalle viikolle, oliko matkailuautojen käyttö vahvistettu ja tarvittaisiinko vielä jotain rokotuksia hevosille ennen osavaltiosta toiseen matkaamista.

"Voittehan te kaivaa hevosten passit esille niin tarkistan puuttuuko niiltä jotain", vastasi Ethan. "Ja mä vähän niin kuin ymmärsin, että kyllä kai ne autot olis meidän käytössä." Ethan oli sellainen kyllä kai -ihminen, ettei tosikaan. Jos siltä kysyisi suoraan, oliko Yeva sen tyttöystävä, vastaisikohan se siihenkin; kyllä kai?

Harper jatkoi takaisin uralle siirtymisten pariin, jättäen nuo kaksi keskustelemaan keskenään kun niillä näytti olevan niin hyvä flow. Spikeltä kesti hetken löytää taas rauhallinen westernmood, sillä päinvastoin kun esimerkiksi kouluratsastuksessa, sen ei tarvinnut tehdä yhtä teräviä ja vauhdikkaita siirtymisiä mikä sai Spiken hämilleen. Siihen se oli tottunut, ja se oli ymmällään, että tällaiset laiskanpulskeat siirtymiset olivatkin taas yhtäkkiä ihan okei.

Sen lisäksi, että Harperin ajatukset vaelsivat muissa ratsukoissa, hän löysi itsensä ajattelemasta sitä miltä oma harrastuksensa näytti tulevaisuuden osalta.

Hän ei nimittäin ollut superhyvä missään lajissa; hän osasi vähän kaikkea, muttei mitään kunnolla. Missään lajissa hän ei ollut niin taitava, että olisi pärjännyt isommissa kisoissa (vaikka sellaiseen kuoppaan hän oli taas itsensä ajanut ilmoittauduttuaan Westernweekille), mutta hän ei myöskään osannut päättää mihin lajiin hän kallistuisi jos pitäisi valita vain yksi.

"Bit owl-headed there again", huomautti Ethan Spiken suuntaan.

Valmennuksen edetessä kun Harper ja Spike pääsivät tekemään vaativampia tehtäviä, hän tunsi miten Spike alkoi vastata paremmin ja aina vain pienempiin apuihin niin, että homma näytti menevän aika hyvässä synkassa jopa Ethanin mielestä. Harperin mielestä Ethan oli aika lempeä valmentaja, se ei vaatinut mahdottomuuksia kuten Dorothy ja jaksoi selittää asiat juurta jaksaen jos näytti siltä, ettei ratsastaja ymmärtänyt ohjeita. Niin oli käynyt pari kertaa tämän valmennuksen aikana ja Ethan oli aina tiennyt mistä kiikasti ilman, että Harper oli sanonut sanaakaan koko puolentoista tunnin aikana. 

Loppukäyntien aikana ratsukot olivat muodostaneet epämääräisen rykelmän, jossa he kävelivät hajamielisesti maneesia ympäri ja pohtivat kaikkea reissuun liittyvää, lähinnä käytännönasioita. Kuka tosiaan matkustaisi missäkin autossa ja ennen kaikkea - kuka nukkuisi ja missä (siitä ei päästy vielä selvyyteen). Harper tosin oli aika varma, että Mikael varmaan pakkaisi mukaan myös retkiteltan, siltä varalta että pääsisi sinne pakoon mikäli muiden kisahössötys kävisi hermoille. Tai Texasin kuumuus ottaisi vallan matkailuautojen sisällä ja se pakenisi jonnekin vuorille nukkumaan.

Harper yritti hidastaa Spikeä että Cooper ja Ronya olisivat päässeet heidän vierelleen, mutta valitettavasti Kestrel otti Rustyllä muutaman raviaskeleen ja puski väliin. "Musta ois hauska ottaa pikku kisa matkalla Texasiin. Kaksi autoahan meiltä kuitenkin sinne lähtee, joten mitä jos katottaisiin kumpi auto on ensimmäisenä perillä?"

Cooperin silmistä näki miten sen kilpailuhenki alkoi nostaa päätään, suu kaartui kujeilevaan virneeseen ja hän kosketti stetsoninsa reunaa. "Tytöt vastaan pojat siis, otatteko haasteen vastaan?"

"Se vois olla vähän epäreilua, kun tyttöjä on enemmän... Kyllähän nyt auto missä on vähemmän ihmisiä rullaa kovempaa", Hayley liittyi keskusteluun kokonaisella kahdella lauseella.

"No mut Hayley on niin pieni ettei se paina mitään!" huomautti Harper.

"Ei mee siltikään tasan."

Siinä kun he miettivät kenet potentiaalisessa skenaariossa uhraisivat poikien autoon, alkoi jännitys kutkutella jokaisen iholla ja odotukset viikosta kohoilla mielissä.

"Oonko mä susta ruskettunu yhtään tällä reissulla?"

"...et."

"Kato tätä rusketusrajaa", Harper avasi kaksi ylintä nappia kisapaidastaan ja esitteli häilyvää värieroa olkapäänsä tienoilla.

"Toihan on vaan varjo."

"Eikä oo!"

Kestrel harjasi Spiken vasenta takajalkaa ja katsoi sen mahan ali toiselle puolelle, missä Harper putsasi oikean puolen kavioita. Kestrel oli saanut oman hevosensa jo aikapäiviä sitten valmiiksi, minkä jälkeen sille oli jäänyt aikaa auttaa muita ja Harper oli napannut ilmaisen groomin kuin lennosta. 

"Sulla on varmaan kauheet paineet lähteä ykkössijalta tänään?" Harper kysyi Kestreliltä, joka oli maanantaina voittanut oman luokkansa Rustyn kanssa ja auttanut omalta osaltaan tallin toista tiimiä, Twinsasteriä, nousemaan sen hetkiselle ykkössijalle.

"Tässä voi käydä viel ihan miten tahansa, mut ainakin Rusty on hyvässä vireessä."

Harper liu'utti kätensä hitaasti ruunan lavalta jalalle. Vuohista hän taputti sen merkiksi, että halusi Spiken nostavan jalkaa ja Spike teki työtä käskettyä.

Laskettuaan kavion takaisin maahan ja noustuaan taas pystyasentoon, Harper huomasi Cooperin saapuneen paikalle ja heitti hiuksensa taaksepäin hienoisella pään liikkeellä. "Tarviiko täällä mitään apukäsiä?" Cooper kysyi ja rapsutti Spikeä otsan päältä.

Harper katse valui rapsutuksista Cooperiin, joka oli ihan hiekkainen oman suorituksensa jäljiltä ja jonka hiukset olivat suloisesti sikinsokin. "Itseasiassa, jos jaksat niin haluisitko täyttää sen vesiämpärin? Sen ois ehkä hyvä juoda vielä ennen radalle menoa."

"Sure thing", Cooper vastasi tarttuessaan maassa lojuneeseen ämpäriin, jolla Spike oli juuri tylsistyksissään leikkinyt ja kaatanut nurin. Spike alkoi kerjätä välittömästi lisää rapsutuksia kuopimalla maata raivoisasti, eikä näyttänyt lopettavan sitä ennen kuin saisi lisää huomioita.

"Se niin luulee olevansa koko paikan kingi. Se on jotenkin ihan pihalla tästä maisemanvaihdosta, oisit kuullu miten se huusi kun Rusty yritti haastaa sitä leikkiin tossa aiemmin!"

"Sun pitää ostaa sille joku minikruunu päähän, niin ehkä se sitten rauhottuu", Kestrel ilmoitti Harperin olan ylitse ja heitti pölyharjan takaisin harjakassiin.

"Pliis ei, sen ego ei saa kasvaa enää yhtään tällä reissulla!"

Groomina Kestrel oli loistava, se alkoi omatoimisesti varustaa Spikeä ja lauleskeli jotain ikivanhaa countryklassikkoa samalla kun kiinnitti satulavyötä. Kun Harper jäi hetkeksi toimettomaksi, alkoi kilpailujännitys nousta pintaan ja hänen piti ravistella molempia käsiään karistaakseen tuon tunteen pois. Tässä kohtaa se siis iski; hänestäkin alkoi löytyä sitä kilpailuhenkeä, jota tämän tason kilpailuissa kaivattiin. Nimittäin oli selvinnyt, että jollain ihmeen kaupalla juuri heidän tiiminsä oli vedonlyöjien ennakkosuosikki - mutta se ei toki ollut mikään tae maineelle ja mammonalle. 

Yllättävää veikkaussuosiota oli myös hänelle perusteltu sillä, että altavastaajien puolesta veikkaaminen toisi mahdollisesti isommat potit veikkaajien pussiin, mikäli joukkue sattuisi menestymään. Tai jotain sinne päin, Harper oli kuunnellut tuota Ethanin sepostusta aamulla ehkä vähän toisella korvalla.

"Kato tonne", Harper sanoi hiljaisella äänellä, ja hänen kätensä kosketti Cooperin selkää.

Ethan ja Yeva lähestyivät heitä aurinkoisina, kummallakin oli käsissään samanlaiset herttaisen persikkaiset kuplateet ja Yeva tökkäisi Ethania kyynerpäällä sillä tyylillä, että siinäkin olisi ollut vedonlyöjillä paikkansa iskeä kunnon kultasuoneen. 

Ennen kuin Cooper ehti hakemaan vettä, Ethan alkoi kertomaan loppuviikon treenisuunnitelmista ja mihin aikaan minäkin päivänä kannattaisi hevosia liikuttaa, mikäli liikuttaa halusi kisapäivien välillä. Hän oli kuulemma opiskellut viikon sääennustetta ja tehnyt siitä johtopäätelmiä, milloin areenan pohja olisi parhaimmillaan ja kuinka paljon aikaa hevoset tarvitsivat palautuakseen kuka mistäkin suorituksesta.

"Huomenna ainakin kannattaa ehdottomasti olla varhain liikkeellä", Ethan sanoi pilli hampaidensa välissä ja tummat pallerot sinkosivat vauhdilla sitä pitkin suuhun.

"Mut paistaako huomenna aurinko?" mietti Harper ja halusi taas vilkaista sitä rusketusrajaa, jota Kestrel oli haukkunut pelkäksi varjoksi.

"Paistaa, paistaa, ja siinä se probleema tuleekin, lämpötila nimittäin -"

Keskustelun keskeytti tuntematon ääni heidän takaansa. "Idaho Avalanche, oletan?" Kaikki neljä Kestreliä lukuunottamatta kääntyivät ympäri etsien katseellaan heitä puhutellutta henkilöä.

"Olenko oikeassa, että te ootte se ennakkosuosikkitiimi?" siististi pukeutunut herrasmies lähestyi heitä ja ojensi kätensä tervehdykseen. "Nousta nyt tuolla tavalla suljettujen verhojen takaa suosikiksi. Vaikka en voinut olla huomaamatta teidän tiimin potentiaalia jo heti alusta pitäen."

Ethan puristi ensimmäisenä Luke Tanneriksi esittäytyneen miehen kättä. "No kiitos vain kovasti, sir. Nimi kuulostaa tutulta, kilpailetko ite?"

"En, en, en enää. Aikanaan kyllä kilpailin, mutta sen jälkeen Western Visions Magazine on ollut pääfokukseni."

"Sä oot toimittaja?"

"Lähinnä lehden perustaja ja voittojen käärijä, hah", mies sanoi ja sen iso maha hyllyi naurahduksen tahdissa.

Harper tarttui myös varovasti kädenpuristukseen.

"Mulla olis tarjota teille jotain, mikäli olette kiinnostuneita. Mä näen teissä valtavasti potentiaalia ja haluaisin tarjota teille sponsoridiiliä. Avullani voisitte saada huipputason valmennusta, laadukkaita varusteita ja rahallista tukea kilpailemiseen. Western Visions Magazinellä on niin paljon yhteistyökumppaneita, että tarjous on enemmän kuin avokätinen."

Cooperin oli vaikea peitellä innostustaan ja se tarrasi heti Ethania olkapäästä. "Oh shiiit, that sounds... C'mon guys, now that's what were talking about!"

"It's an tempting offer, to say the least", otteesta pyristellyt Ethan sanoi stetsoniaan suoristaen. "I mean, sponsorship... It could lead to a big break, so please, continue."

Luke Tannerin hymy hiipui aavistuksen ennen kuin hän jatkoi.

"Mä puhun nyt suoraan. Mun mielestä Idaho Avalanchellä olisi potentiaalia tulla vielä paremmaksi... Haluaisin, että harkitsisitte heikoimman lenkkinne korvaamista ehdottamallani ratsukolla. Sellaisella, joka voisi nostaa kokonaissuorituksenne sen ansaitsemalle levelille."

Heidän tiiminsä oli vaipunut äkkiä syvään hiljaisuuteen, jopa Cooper, jonka ilme synkkeni sen ristiessä käsivartensa. Yevakin vaihtoi huolestuneen katseen muiden kanssa.

Luke Tanner epäröi jatkaa ja hän silmäili kaikkia tiimin jäseniä vuoron perään.

"Se päätös on pelkästään teidän käsissänne. Mutta painotan, että mun tarjoama ratsukko olis varmasti oikea game-changer teidän kannalta."

"Aika houkutteleva tarjous, mutta ei me kyllä olla vaihtamassa ketään."

Edes se ei saanut Tannerin olemusta vavahtelemaan. "Älkää käsittäkö väärin, mä ymmärrän että tää saattoi tulla teille yllättäen ja ette vielä tiedä mitä tehdä. Palataan tähän lähipäivinä. Mutta ajatelkaa nyt mihin te voisitte päästä sponsorin avulla ja noilla kyvyillä. Pitäkää se mielessä kun puntaroitte vaihtoehtojanne."

Kohteliaan nyökkäyksen saattelemana Luke Tanner kääntyi lähteäkseen, jättäen Harperin tiimeineen painiskelemaan päätösten ja kimurantin tarjouksen kanssa, joka heille oli juuri esitelty.

Harper astui esiin toisten takaa. "Ei kai kukaan tosissaan harkitse tota?"

"Mut täytyy kyllä myöntää, että se diili vois muuttaa kaiken. Ihan hypoteettisesti ajateltuna", Yeva tuumi ääneen ja ryysti äänekkäästi viimeiset kuplateet mukin pohjalta, samalla kun vältteli muiden katseita.

"No mutta millä hinnalla? Eihän me voida jättää huomiotta sitä, että meidän pitäs potkia joku ulos tiimistä?!"

"Se oli vitsi", puhahti Yeva. "Kai, hehehe... Oli, oli, oikeesti. Heheheh..."

"We'll find another way to succeed, right?"

"Tännepäin", Kestrel ilmoitti karttasovellusta vilkaistuaan ja käänsi Rustyn oikealle. 

Polku vei lavealle, mutkittelevalle maalaistielle, jonka päälle puiden oksat kaartuivat suojaavaksi katokseksi. Tuntematon tienoo ei saanut Spikeä lainkaan jännittyneeksi, vaan se kulki rennosti ja pienet korvat onnellisesti hörössä. Kun he ratsastivat vierekkäin, Harper ei voinut olla katselematta Cooperin suuntaan, jonka siluettia valaisi hämärtävä valo ja jonka stetson varjosi kasvoja. Miten se olikin noin... ihana. Se näytti uppoutuneen ajatuksiinsa, kun se roikotti toista kättään sivulla ja maalaili katseellaan laskevaa auringon kulkua, joka oli pian painumassa mailleen.

"What's on your mind?" Cooper kysyi huomattuaan Harperin tuijottavan ja yritti kurotella Harperin suuntaan ratsastettuaan aivan likelle.

"You, being so damn cute", Harper kiusoitteli.

Cooper naurahti pudistaen päätään "You keep saying that."

"I keep meaning that!"

"But c'mon, just cute?"

Harper vei kätensä hiustensa läpi. "Okay, okay", hän myöntyi. "I'll just say it... Or maybe not, everyone's listening."

"It would hardly be anything that wasn't already known", kuului Mikaelin mumina heidän edestään ja Harperin tukahdettu nauru sekoittui ihanan vilpoisaan tuuleen, kun he jatkoivat matkaansa.

Polku vei lopulta heidät kullankeltaisena kimmeltävän pellon toiselle laidalle ja Kestrel avasi uudelleen puhelimensa tarkastaakseen heidän olevan yhä reitillä.

Harper oli potkaissut jalustimet pois ja antoi jalkojensa roikkua pitkinä Spiken kylkiä vasten. "Oliko tää sittenkin umpikuja?"

Kestrelin suunnittelemassa reitissä oli tullut eteen yksi mutta; karttasovellus ei ollut varoittanut peltoa halkovan polunpätkän olevan lehmien hallinnassa. Sen portissa  tosin killui metallinen kyltti, minkä kettingit vinkuivat hennossa iltatuulessa ja joka loi lupauksen siitä että siitä saattaisi siltikin olla turvallista jatkaa:




"No, Rusty paimentaa lehmät tiehensä", Kestrel hymähti tarttuessaan portin salpaan, eikä se edes tarkoittanut sitä vitsillä. Rusty oli ollut aivan liekeissä koko viikon ja voittanut kumpanakin kisapäivänä, mikä oli aivan älyttömän upea aloitus kilpailurupeamalle.

"Jos mulle joskus tulee lehmä, sen nimeks tulee Cooper", Mikael ilmoitti ilmeettömästi ja risti kätensä Hadeksen satulannupin päälle.

"MIK-SI? Tehän nimesitte jo ne vuohet mun mukaan..."

Mikaelin haukankatse vaelsi laiskasti laiduntavien lehmien keskellä, joita ilta-aurinko maalaili toopaasin sävyillä. "Koska lehmien päivärytmi koostuu kolmesta samasta asiasta kuin sullakin; syömisestä, nukkumisesta ja rintojen purist-"

Lause jäi valitettavasti kuitenkin kesken kun Cooper ohjasi Ronyan sukkelasti Mikaelin vierelle ja tönäisi tätä olkapäähän. Se veti hattua syvemmälle päähänsä, ehkä sen poskia punastutti Mikaelin heittämän vitsin takia ja se yritti peittää sitä parhaansa mukaan.

"No niin, mars matkaan!" Harper pyöritti naureskellen päätään ja maiskutti Spiken liikkeelle.


Muutaman sekunnin Harperista tuntui, että hän oli melkein avuton täyttä laukkaa painavan Spiken selässä. Kun pelto oli täyttynyt "shoo, shoo!"- huudoista ja lehmät pelmahtaneet edestä pois, olivat he nostaneet laukan ja antaneet vauhdin viedä pellon toiselle puolelle - mitä nopeammin päästäisiin noista sarvipäistä, niin sen parempi. Lisäksi pellolla haisi lehmänpaska, mikä ei sinänsä tuonut mitään romanttista lisäarvoa tälle maastoreissulle. 

Harper tarrasi kiinni hevosensa harjasta, mutta rentoutui alkupyrähdyksen jälkeen ja kevensi istuntaansa nauttien viilenevän illan tuulenvireestä. Pian Ronya kiri heidän rinnalleen ja haastoi Spikeä, joka pyöräytti korviaan pari kertaa ympäri ja laittoi sitten viimeisen vaihteensa peliin. Harper virnisti Cooperin suuntaan, mutta äkkiä Ronyan askeleet alkoivat lyhentyä ja se hidasti vauhtia.

"Missä Mikael on?", Cooper kysyi ja käänsi Ronyan isolle ympyrälle saadakseen tamman hidastamaan. Ronya oli pysynyt hyvin muiden mukana ja näytti melkein villiintyneen pienen laukkakilvoittelun jälkeen. Kestrel sen sijaan istui satulassa tyynenä kuin viilipytty. 

Vasta silloin he tajusivat, että vain kolme heistä oli selviytynyt pellon toiselle laidalle asti.

Sitten ilman täytti huudahdus.

"Ettekö te tomppelit kuule mitään?! Voisko joku nyt tulla vähän auttamaan!"

Kun he kääntyivät katsomaan tarkemmin peräänsä, alkoi ympyrää pyörivien vaaleanruskeiden lehmien keskeltä pilkistää Hadeksen pää. Se pärskähteli kovaan ääneen joka askeleellaan, kun se yritti punkea lehmälauman välistä pakoon, mutta lehmät olivat päättäneet kaapata paran omakseen. Mikaelin hätää kärsivä ilme oli niin huvittava, että Harper ja Kestrel saivat taas annoksen jokailtaista väsymyshekotuskohtausta, mikä ei tuntunut millään loppuvan.

"Tulkaa nyt joku!"

Lehmien kiinnostus laantui kun Hades onnistui saamaan ruhonsa kahden siimahännän väliin, ja kun kaapattu olento oli päässyt karkuun, ne lyllersivät tiehensä jähmeästi ammuen.

"Kiitos vaan avusta kaverit!" Mikael ärisi kun Hades sai viimein muut ravilla kiinni.

"Ne vaan halus adoptoida teidät, mitä pahaa siinä ois voinu käydä?", Harper hihitteli.

"Ettekö te nähny millaset sapelit niillä oli päässä?? Siis nuo saamarin rasvatonmaitolehmät olisivat syöneet meidät pian elävältä..."  

Mikaelista oli välillä vaikea päästä kärryille oliko se tosissaan vai vitsailiko se, kun sen ilmeitä oli niin vaikea tulkita. Ehkä ei pitäisi nauraa ainakaan enempää asialle, jos se olikin kokenut jonkun kuolemanrajakokemuksen juuri.

Kuitenkin, kun he jatkoivat eteenpäin polkua pitkin, Harper ei voinut olla huomaamatta jotain omituista Hadeksen jaloissa. Ne näyttivät keränneet epätavallisen määrän... mutaa, ehkä. "Miks mä muistin, että Hadeksella olis ollu sukat joka jalassa?" Harper ihmetteli ääneen, vaikka taisikin jo tietää vastauksen kysymykseensä.

Mikael pyörähti oitis satulassa, katsahti alas hevosensa jalkoihin ja rypisti kulmiaan. "What in the world...", hän aloitti ääni hiipuen. 

Hadeksen jalat olivat rapaiset melkein polviin saakka, ja jokainen sen ottama askel jätti jälkeensä sotkuisen jäljen pehmeälle hiekkapolulle.

"Saatte kyllä tulla auttamaan noiden jalkojen pesussa, sehän oli käytännössä teidän syytä kun jätitte mut pulaan."


Ja niin lehmänsonnalta haiseva Hades määrättiin tallustamaan loppumatka jonon hännillä.

Mom,

Tää postikortti tulee varmaan nopeammin perille kuin me, sillä meillä on vielä yksi kilpailupäivä edessä. Vaikka me lähdettäis heti kisasuoritusten jälkeen ajamaan ja ajettais yhtäsoittoa kuskeja vaihdellen niin, että jokainen saisi vuorollaan nukkua ja olla kuskina, voi silti olla että me ei ihan maanantaiksi vielä ehditä. Joten pliis, mä toivon, että sä oot miettiny asiaa etukäteen ja ilmottanu rehtori Donovanille mun olevan kipeä alkuviikosta - se kun myönsi lomaa vain viime viikon enkä halua mihinkään puhutteluun. 

Ja miten voi olla edes mahdollista, että posti kulkee vuorokaudessa perille, ihan sama minne sen lähetti? En ymmärrä. 

Mutta asiaan.

This week has been a rollercoaster to say the least!

Me ollaan Spiken kanssa pärjätty aika hyvin. Ollaan oltu kaksi kertaa viidennellä sijalla ja kerran kolmannella. Huominen kisapäivä ratkaisee kaiken, sillä meidän tiimi, ja itseasiassa myös Twin Falls Farmin toinenkin tiimi, ollaan oltu tiimikisan kärkikahinoissa melkeen koko ajan! Ollaan tehty paljon töitä pärjäämisen eteen ja kovasta jännityksestä huolimatta ollaan pistetty kaikki peliin. Olis aika hienoa pärjätä, mutta ei se haittaa vaikka ei isoa menestystä tulisikaan, sillä kokemus on ollut niin hieno.

Have you seen us on TV? Did you remember to record it?

Ne teijän antamat rahat on riittäny oikein hyvin, oon ostanu täältä vaan Westernweek 2024-lippiksen ja loput menot onkin olleet käytännössä ruokamenoja. Ja ei - ennen kuin sanot mitään, me ei olla ihan joka päivä syöty pikaruokaravintoloissa. Eilen me tehtiin grillillä ihan oikeasti tacoja ja hamppareita! Se nyt tietysti oli sellanen spesiaalipäivä muutenkin. Mutta jos koskaan käyt Texasissa, niin Whataburger on kyllä aika 10/10 tämän tutkimusjakson perusteella.

And-and-and we were approached by a western magazine interested in sponsoring our team!! Can you believe it?

Valitettavasti meillä ei ollu muuta mahdollisuutta kuin kieltäytyä tarjouksesta, sillä se olisi vaatinut yhden tiimijäsenen korvaamista toisella ratsukolla (vaikka ollaankin aika varmoja, että se korvaava ratsukko olisi ollut tallin toisen tiimin Hayley tai Kestrel, siis se musaopen tyttö). Ihan hullua.

Yeah, the weather has been crazy.

Näitkö auringonpimennyksen? Me missattiin se paksujen sadepilvien takia ihan kokonaan ja se vähän harmittaa. Alkuviikosta satoi aika paljon ja oli synkkää, mutta nyt on ollut aurinkoisempaa. Yhtenä hetkenä on polttavan kuumaa, toisena tulee kylmää vettä kuin saavista. Yhdet meidän porukasta nukkuivat teltassa ja sekin alkoi vuotaa rankkasateen vuoksi.

Joudun varmaan kaivamaan taas talvitakit esiin kun tuun kotiin. Näyttää meinaan aina vilposelta tuo sääennuste Wilmingtonin osalta ja kun on tottunut jo hikoilemaan täällä aamusta iltaan jo pelkästä auringon ajattelemisesta, niin uskon että villasukille on taas käyttöä.

En oo kauheesti ehtiny ottaa aurinkoa, joten en oo kovin ruskettunut. Pitää varata suihkurusketus ennen promeja, voitko katsoa missä niitä tehdään? Boisessa varmaan?

Oh, and one more thing. Don't panic.

Jos ihmettelit, miks en oo vastannu teijän soittoihin...

Niin tässähän saattoi käydä niin, että mä kytkin mun puhelimeen alkuviikosta häirikkösoittojen eston päälle sen innokkaan sponsoriehdokkaan vuoksi, ja jostain syystä Texasin tukiverkot ilmeisesti oletti Idahosta saapuvien soittojen olevan jotain puhelinmyyjiä tai vastaavia. Huomasin sen vasta, kun avasin puheluhistorian ja siellä oli Äiti (82) ja Isä (7). Ilmeisesti teillä ei sit käyny mielessä soittaa kellekään muulle meistä ja kysyä oonko mä ees hengissä.

Mitä siitäkin pitäis sit ajatella...

Hope I'm not grounded. Please, explain it to dad before I get home.


On jo kova ikävä, mutta me nautitaan nyt näistä viimeisistä reissupäivistä vielä täällä - sormet ristiin viimeisten kilpailujen suhteen!

Hugs, Harper