09/07/2024 - Tiistai - Ilta

"Onks muuten kerrottu, et miks se majakkaan meno on niin äärimmäisen kiellettyä? Onks kukaan kuullu?" Hayley tiedustelee ja letittää purkaantuneen liilan lettinsä takaisin ojennukseen. Turkoosi näyttää pysyvän paremmin ruodussa, se on ollut yhtä virheetön aamusta lähtien - kovasta tuulesta ja päivän aktiviteeteista huolimatta. Ehkä turkoosin värin ylläpito kuluttaa hiusta enemmän ja siksi se pysyy kuin nakutettu juuri siinä asennossa kun mihin sen asettaa. "Siihen on takuulla joku hyvä syy."

"Pffft - ihan kun minkään hauskan kieltämiselle ikinä tartteis muuta syytä kuin nuorten yleisen elämäninnon laskemisen", Kansas puuskahtaa, lysähtää voimalla tuolin selkänojaa vasten ja ristii kämmenensä takaraivolle.

Ohjaajat eivät syö leiriläisten kanssa samassa tilassa. Heillä on oma VIP-koppi keittiön takana, jossa on takuulla kaikki mukavuudet ja kaunis näköala. Toisin kuin Harperilla ja muilla leiriläisillä, jotka istuvat perseet puuduksissa kovilla puupenkeillä ja ihastelevat ikkunasta ulkokäymälän ovea tai lautapinoa, johon katkenneet surffilaudat on kasattu kuin kokoksi. 

Yhden leiriohjaajan tehtävä on kuitenkin aina vuorollaan kierrellä leiriruokailun aikana ruokasalin puolella. Kun Molly kävelee heidän ohitseen, hän tiedustelee pitävätkö kaikki ruuasta ja kaikki vastaavat melkein yhteen ääneen, että tottakai ja juu-juu. Kukaan ei jää sen enempää rupattelemaan leiriohjaajan kanssa ja heistä varmasti paistaa kilometrien päähän toive siitä, että nainen jatkaa vähin äänin matkaansa eikä jää mihinkään lähipöytään kuuntelemaan. 

"Ainakin se on ollu suljettuna jo montamonta vuotta, luin netistä. Yleensä ne kai suljetaan, jos turvallisuusvaatimukset eivät enää täyty", Mikael toteaa, kun Molly on laahustanut kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Kansas vilkaisee Mikaeliin kummastuneena. "Sekin tieto löyty netistä", hän puolustautuu.

Ruokasalin etuosasta alkaa kuulua voimakasta pihinää ja köhinää, jonka jälkeen Vegaani-Sarah potkaisee pöydän edestään kumoon, mitä seuraa seuraavanlainen ketjureaktio: pöydän päällä olleet ruokalautaset kaatuvat leiriläisten päälle, Sarahin naama alkaa muuttua punaiseksi, seuraa muutama hätääntynyt "Help-help"-huuto ja hihatatuoitu ihmemiehes rientää taas juoksujalkaa takahuoneesta pelastamaan hameväkeä pulasta. Yhdellä heimlichillä iso köntti parsakaalia irtoaa henkitorvesta ja jo tytön ruumiista pakenemaan ehtinyt sielu joutuu palaamaan häntä koipien välissä takaisin. 

"Miten tylsää", Kansas huokaisee, eikä Harper tiedä puhuuko hän enää majakasta vai Sarahista, mutta ainakin se tuijottaa Sarahin suuntaan.

Harper ei ole juurikaan sanonut mitään, osittain siksi ettei kukaan kysynyt häneltä hetkeen mitään, ja osittain sen takia että hän haluaa syödä hötkyilemättä ja olla tukehtumatta. Kansasilla ei kuitenkaan ole sellaisia rajoituksia - hän pystyy syömään, pureskelemaan ja nielemään samalla kun puhuu, ja sen hän myös tekee.

"Ehkä se kysymys ei ookkaan se, että miksi majakkaan meno on kiellettyä. Vaan miksi sitä pitää erikseen hoilottaa joka kohdassa, saatteko kiinni? Jokainen on huomannu miten ohjaajat toistelee sitä kuin mantraa, vaikka todennäköisimmin kukaan ei sinne menis, jos siitä ei kukaan puhuis. Joten..." 

Cooper, joka on aina valmiina uusiin seikkailuihin, vilkaisee ikkunaan ja pureskelee ajatusta hetken. "...joten haluaako ne meidät sinne ihan tarkoituksella?"

"Hyvä poika, Pookie, ota keksi!" Kansas heittäytyy silminnähden innostuneena tuolillaan melkein pöytää vasten ja on viskovinaan mielikuvituskoirankeksejä pöydän toiselle puolelle.

"No nythän tästä tuli mielenkiintoista", Hayleykin toteaa lapatessaan kalapihvejä suuhunsa.

"Miten me sit päästäis sinne?" Harper kysyy vilkaisten ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kuullut heidän keskusteluaan. Jotain kummallistahan tässä on oltava meneillään ja se herättää eittämättä seikkailunhalua. "Vai luuletteko, että ne vaan päästää meidät menemään sinne? Jos ne siis oikeasti haluaa, että me mennään sinne. Mikä kyllä kuulostaa vähän erikoiselta."

"Voidaan kyllä saada kovat sanktiot, jos ollaan väärässä sen suhteen, että yritetäänkö meitä ajaa tarkoituksella majakkaan vai ei."

"Mä oon valmis ottamaan riskin!" Kansas henkäisee päättäväisenä ja sillä on melkein jo toinen jalka oven välissä. "Meidän täytyy vain suunnitella kaikki hyvin. Tai oikeestaan fuck it, ei mun suunnitelmilla oo ennenkään pitkälle pötkitty. Joten tehdään miten haluutte."

Joku suunnitelma on varmasti hyvä kuitenkin olla. Harper työntää lautasensa sivuun esittää muutaman muiden mielestä ehkä vähän tylsän, mutta tärkeän lisäkysymyksen muunmuassa siitä, mahtaakohan majakan ovi olla lukossa tai onkohan siellä liiketunnistimia tai valvontakameroita, jotka saavat kaverukset mietteliäiksi.

"Shit, tähänkö tää tyssää?" Kansas huokaisee pettyneenä.

Yumi, joka on tähän asti kuunnellut hiljaisena, miettii hetken ennen kuin avaa suunsa. "Onhan meillä yks potentiaalinen myyrä", hän ehdottaa salaperäisesti ja antaa katseensa valua Ethaniin, joka istuu nyyhkyttävän Sarahin vieressä pidellen tätä olkapäistä.

Siitä Harper saa idean.

"Tai muuli."

Huonosti nukutun yön jälkeen päivä oli kaikesta huolimatta rullannut omalla painollaan taittaakseen lopulta kohti iltaa. Nyyhkyttävää vegaania en olisi silti välttämättä tähän päivään kaivannut kaiken muun oheen, mutta löysin silti iltaan mennessä itseni kyykistyneenä ruokasalin lattianrajaan Sarahin vierelle.

“Ahem”, kuului ääni takaani.
Sen äänen oli kuuluttava pelastavalle enkelille, joka päästäisi minut pois tilanteesta. Nostin katseeni liikahtamatta vielä paikaltani.
“Are you free tonight?” Harper tiedusteli. “I mean not like that. GOD NO -”
“Sure”, vastasin peitellen virnistykseni kohteliaasti. “What is it I can help you with?”
“I need you to come outside after dinner”, Harper viittilöi salamyhkäisesti.
“Sure thing. I’ll see you in half an hour”, lupasin puhuen nyt jo hiljempaa.
Huomasin suoristautuneeni Sarahin rinnalta lähemmäs Harperia, jotta sivulliset eivät kuulisi kaikkea. Jotain kiinnostavaa taisi olla meneillään.

Tiemme erkanivat lyhyen sananvaihdon jälkeen. En voinut olla vilkaisematta nuorisojoukkoa uteliaana ennen kuin poistuin näyttämöltä sivummalle. Katseeni kohtasi Cooperin kanssa pieneksi hetkeksi, ja se nyökkäsi minulle merkitsevästi kuin kiittäen.

“What happened?” Jude kysyi, kun palasin sen luo pöytään jäähtyneen ruokani luokse.
“Oh nothing, just one vegan almost died and Harper has a secret to tell me later.”
“That sounds eventful”, Jude tuumasi. “But don’t you dare getting in any trouble, and keep an eye on the kids. No funny business here, Ethan.”
“Yeah, sure”, mutisin katse lautasessa, johon minulla ei ollut enää aikomustakaan koskea.
Oikeastaan olisin jo halunnut ulos koko rakennuksesta: seikkailuhammasta kolotti.
“Did you even hear me?”
“Oh yeah, no one should die tonight”, vakuutin.

Jude päästi omituisen parahtavan äänen ja loi katseen kattoa kohti niin kuin sieltä löytyisi jonkinlainen pelastus.

“No one gets in trouble during this trip, okay?” se yritti vielä kerran uudelleen.

Minä en voinut vielä luvata mitään, joten tyydyin vain katsomaan sitä mahdollisimman viattomana.

“I don’t make promises I can’t keep” oli paras vastaus, mihin pystyin.

“Are you sure? I mean why?” Molly ihmetteli, kun olin ilmoittanut vieväni leiriläisistä halukkaat vielä iltamaastoon — olkoonkin, että Heatherin olisi määrä viedä nuoriso seuraavana aamuna uittamaan hevosia, ja huomenna olisi vielä ihan virallinen iltamaastokin.
“Uh-huh”, vastasin vältellen Mollyn katsetta, jotta en olisi vaikuttanut yhtään epäilyttävältä.
“Well, if you insist… Are you sure you don’t need a hand out there? You know the area?”
“I’ll manage, thank you”, vakuutin väläyttäen Mollylle mielestäni erittäin vakuuttavan hymyn.
“They’re your responsibility for the rest of the evening, then”, Molly vannotti katsoen minua silmät viiruina.
“I know them very well”, muistutin.
“I’m sure”, Molly huokaisi poistuen paikalta kädet puuskassa mutisten vielä jotakin selittämätöntä mennessään.

“What is it really about?” Jude kysyi, kun otin Spinin varusteita valmiiksi esiin.
“I’m taking the kids for the trails. It’s nice out there.”
“Don’t you think it’s a bit too late? It’s getting dark and all.”
“Nah, we’ll see the stars if we’re lucky. We’ll leave at ten PM.”
“Well, I’m off to sleep by then. The days are long here”, Jude tuumasi.
“It’s probably for the best”, mutisin ajatuksissani.
“What now?”
“Nothing”, sanoin ja hymyilin taas sillä tavalla hurmaavasti, että tiesin pääseväni tälläkin kertaa pälkähästä.
“Be good now, Ethan. And the kids, too.”
“We will”, vakuutin. “Sleep tight. You’ll be fast asleep when I return.”
“Call me if you get into any trouble”, Jude vannotti.
“Why would we ever get in trouble?” kysyin täysin viattomana.
“I just have a feeling…” Juden tallikäytävää pitkin loittoneva ääni mutisi ennen kuin tämä poistui näkyvistä ja kuuluvista.
Toivoin, etten tuottaisi sille pettymystä — enkä vähiten mahdollisten seuraamuksien takia. Minä en haluaisi nähdä Judea vihaisena, saati pettyneenä. Jos kuka tahansa joutuisi pulaan, syy olisi joka tapauksessa minun.

Toisaalta vaakakupissa painoi mahdollisuus löytää jotakin mielenkiintoista. Olihan sitä ennenkin haettu vähän jännitystä elämään, eikä kertaakaan kuoltu. Pulassa oli ehkä joskus vähän käyty, mutta poiskin oli päästy.

Niinpä tuntia myöhemmin rivi tuttuja kasvoja odotti satulaan istutettuina tulevaa seikkailua kuin tatit liemessä.
“As most of you might know, we are not headed for a normal trail ride”, ilmoitin nuorisolle. “We will go see the old lighthouse, which is absolutely forbidden. It’s voluntary to participate, but it’s mandatory to keep your mouths shut about this. If we get caught, we’ll all be in big trouble.”
“Sounds fun, shall we go already?” Kansas ehdotti.
“Yup”, Cooper tuumasi ykskantaan ja ohjasi jo ratsunsa joukon ensimmäisenä pihasta pois vievälle polulle.
“Apparently”, murahdin ja otin paikkani Spinin kanssa jonon viereltä silmäillen, että kaikki pysyivät retkueen mukana ja oikealla reitillä.
“We’ll need to make it look like it’s a casual evening on the trails, so we’ll have to take a left from there, Cooper”, huikkasin edelle.
“Copy that”, Cooper kuittasi ja käänsi jonon puiden lomaan muutaman mutkan kautta majakkaa kohti vievälle reitille.

Puut hämärsivät metsää entisestään, ja aurinko oli vain muisto itsestään tumman oranssina raitana horisontissa tummien runkojen lomassa. Mitä pidemmälle reitillä etenimme, sitä enemmän joukko rentoutui jutustelemaan keskenään ilman pelkoa siitä, että joku muista leiriohjaajista tai leiriläisistä kuulisi. Joku kantelupukki tästä vielä puuttuisikin.

Kun majakka lopulta tuli esiin puiden takaa, oli se kieltämättä vaikuttava näky vasten tummaa vettä ja pimenevää taivasta. Hevoset kiinnitettiin metsän laitaan siihen pätkään vanhasta aidasta, joka vielä oli pystyssä, ja joukko Idahosta saapuneita varjoja lähestyi vanhaa rakennusta vaienneena. Osan kasvoilta paistoi jännittyneisyys siinä missä osa oli jo uteliaan innokkaana harppomassa kohti ovea.

“Are we allowed to go inside?” Harper kysyi ja vilkaisi minua toiveikkaana.
“Of course not”, vastasin. “But for sure we’ll still go while we’re all the way here”, virnistin.
“How the hell are we supposed to get in there?” Kansas ihmetteli majakan portailta nyittyään ovea muutaman kerran tuloksetta.
“That’s for y’all to figure out”, vastasin.

Joukko nuoria seisoi epämääräisenä rykelmänä synkkää taivasta vasten kohoavan majakan juurella tuijottaen vaikuttavan näköistä rakennusta ihmetyksen vallassa. Jokainen mietti varmasti kuumeisesti, miten kiellettyyn ja lukittuun rakennukseen pääsisi sisään jälkiä jättämättä.