11/7/2024 - Torstai - Ilta

Vatsanpohjasta sieppas vähän kun kurottauduin aavistuksen kurkkaamaan alapuolella näkyvää pudotusta.200ft ei ollu kertonu mulle turhan tarkasti että kuinka suuresta pudotuksesta oli oikeasti kyse, ja jostaki syystä en ollu sitä etukäteen edes itelleni kääntäny. Mutta nyt kun matkaa tarkasteli yläilmoista käsin: Täältä kun sopivasti läsähtäis niin hei hei.

“Are you ready to go, kid?” valjaita ja muita turvavarusteita suurella tarkkuudella säätäny mies kysyi lopulta, nykien valjaita vielä viimesen kerran varmistuakseen että ne oli varmasti kunnolla.
Nyökkäsin mun päätäni.
“Alrighty. Let’s move to the ledge then… Step there on that orange area. It’s up to you how you want to go. Just basic falling off facing out  or backwards. Small jump off further, one step take off is fine too. But no flips or anything so you don’t dangle up the cord or anything. Okay?”
Kuuntelin valjaiden selkäpuolelta kiinni pitävän työntekijän ohjeistusta, samaa minkä olin kuullut jo ainakin viisi kertaa, nyökäten päätäni.
“Remember, it’s also completely okay to change your mind. In that case just back away from the ledge and we get you down the way you came up here. Otherwise, jump whenever you are ready.”

Lopulta tunsin kuinka seisoin omillani tyhjän päälle ulottuvalla alustalla. Jostain syystä hetken odotin että kohta tuntisin kädet selässä kun joku tuuppais mut alas, mutta ei sentään. Koko kropan läpi kulki sekalaisia signaaleja. Kihelmöivää jännitystä, askel vain ja tippusin alas. Hartioissa ja niskassa tuntuvaa kylmäävää oloa mikä nostatti niskakarvat pystyyn, kun itsesuojeluvaisto yritti tapella toimitusta vastaan.
Kevyt tuulenvire pyyhkäs mun ohi. Silmäilin hetken alapuolella kulkevaa jokea kuin ympärillä levittäytyvää kaupunkimaisemaa. Vähän harmitti että ei ollu mitään GoProta tai vastaavaa millä olis saanu otettua videon tästä kulmasta hyppyä.
Siirsin mun toista jalkaa taaemmas, siirtäen samalla painoa enemmän sinne, ennen kuin hyppäsin reilulla loikalla eteenpäin suoraan tyhjän päälle. Vaikka jalkojen irtoaminen tukevalta alustalta sieppas vatsasta, jollaki oudolla tavalla ilmalento kohti vedenpintaa tuntui vapauttavalta. Adrenaliiniryöppy sai aikaan oikeastaan heti sen että mielen läpi vilahti nopeasti vaan että uudestaan.


“Toi. Oli ihan helvetin hauskaa. Sun vuoro!” heitin samalla kun jo nakkasin mun käden Kansasin harteille.
“Se ei todellakaan ollus hauskan näköstä”, toinen mutisi jäykästi.
“Sun olis pitäny kuulla se”, Haylen henkisenä tukena matkaan (mutta tiukasti maassa pysyttelevä) lähteny Harper selitti nauruntyrkähdysten välistä.
“HILJAA! Mitään kuultavaa ei ollu”, Kansas kiirehti puolustautumaan.
“..Kuulostit hädässä olevalta koiranpennulta”, Hayley paljasti.
“ENkÄ kuulostanu! Se kuulu tosta”, toinen jatko puolustautumistaan ja osotti vähän sivummassa seissyttä Antoniota, joka puolestaan osotteli kyselevästi itteään että minkäkö.
“Juu juu, niin vissiin.”

Seurasimme porukalla kun vähintäänki vastahakosen näköstä Kansasia alettiin valmistelemaan hyppyä varten. Se oli hyvin tiukasti sanonu että lähti kyllä kattomaan kun mä hyppäisin kaikkea järkeä vastaan kuolemaan, mutta ite ei sitä tekis mistään hinnasta. Vaan yks ainoa erittäin lyhyt “no balls” -haaste Hayleyltä oli jo riittäny muuttaan vastauksen kangertelevaan “ai en vai? Katotaanko?” uhoamiseen. Mikä seki oli nopeasti vaihtunu hyppyyn kun taustalta oli kuulunu pariki myötäilevää toteamusta että toisella ei olis kanttia hypätä.

“Kymppi vetoa että se kiljuu kuin pikkulapsi. Kauhusta”, Harper tokas ja ojensi kättään Hayleylle vedonlyöntiä varten.
“hmm… Se saattaa myös vaan unohtaa hengittää eikä saa mitään ääntä aikaan..”
“..No. Päätellen tästä videosta minkä pyysin sen ottaan mun hypystä niin… Veikkaan vähän kumpaaki. Se kuvas nimittäin etukameralla ittiään. Ja se hädässä oleva koiranpentu on kyllä aika osuva kuvaus."

Hayleystä saattoi aavistuksen (siis ihan mikroskooppisen pienen) verran tuntua siltä, että tulisi jossain kohtaa tulevaisuudessa olemaan kauniisti muotoiltuna kusessa Kansasin kanssa. Ei siis sen vuoksi, etteikö olisi viihtynyt toisen seurassa eikä myöskään sen vuoksi, että olisi jollain tavoilla ihastunut poikaan, vaan sillä tavalla, että he olivat kuin bensa ja tulitikut.

Jos joku kysyisi Hayleyltä miksi tyttö seisoi sillä hetkellä köytettynä valjaisiin saatanan korkealla, syyksi olisi riittänyt yksi nimi - Kansas.

"Haha, sä et ainakaan uskalla hypätä", Hayley oli naurahtanut, kun Kansas oli ylpeänä alkuviikosta mainostanut kuinka he olivat lähdössä Mikaelin kanssa benjihyppäämään. Tai että Mikael oli päättänyt ilmoittaa itsensä sinne. Hullu, kun oli.
"Ai minä vai? Noinko vähän sä ajattelet mun rohkeudesta?" Kansas oli pärskinyt loukkaantuneena energiajuomaansa suupielestään. Sen makea haju viipyili mun hupparissa silläkin hetkellä. Kiitti Kansas.
"No sinä", Hayley oli alleviivannut ja pyyhkinyt kostunutta hihaansa reiteensä.
"No et säkään uskalla", Kansas oli väittänyt.
"Ai en vai?"

Hayley oli sinä iltana käynyt kirjoittamassa poikien vessaan punaisella markerilla Kansas on nössö, kun he olivat pelanneet totuutta ja tehtävää tyttöjen kanssa. Tehtävänantoon oli toki kuulunut käydä piirtämässä sydän poikien vessan peiliin, mutta Hayley oli improvisoinut. Oli kai turvallista sanoa, että mitä pidemmälle vuosi meni, sitä enemmän yllätyshulluihin tilanteisiin tyttö tuntui hakeutuvan.
Pari viikkoa sitten Hayley oli vihdoin antanut kaupungin kultakuumeelle periksi ja lähtenyt ainoaan kohtaan joessa, jossa ei ollut näkynyt muita ihmisiä. Tyttö oli ehtinyt kahlata pienen vesiputouksen juurella noin viisi minuuttia ennen kun oli liukastunut kiveen ja meinannut hukkua jouduttuaan pyörteisiin. Oli turvallista sanoa, että Hayley ei ollut mennyt kotiin sinä iltana kultakimpaleiden kera, vaan märkien vaatteiden ja mustelmien kanssa.
Ykkösenä hulluista tilanteista pysyi silti vakaasti se kerta, kun hän oli juonut napashotin Grantin paljaalta vatsalta, sitä tuskin tulisi kovin nopeasti mikään syrjäyttämään.

Tuntui hiukealta olla niin korkealta. Oli hullua miten keho taisteli jokaisella solullaan sitä vastaan, että hän astuisi askeleen lähemmäksi reunaa. Hayley kuitenkin käveli, vuosien ajan hän oli harjoitellut liikkumista vaistojaan vasten. Kuka olisi arvannut, että taidosta olisi apua seisoessaan korkealla sillalla ja tuijottaessaan muurahaisen kokoisia kiviä sen pohjalla.

"Kun olet valmis", ohjaaja sanoi ja Hayley puristi turvakaidetta rystyset valkoisina.
Kukaan ei sanoisi häntä luovuttajaksi, jos hän ei hyppäisi.
Hayley hiljensi paniikin, joka kasvoi jokaisella sydämenlyönnillä ja hyppäsi tyhjyyteen.

Hetken ajan koko maailma oli hiljaa.

Se oli kaunista.

Hiljaisuus rikkoutui siihen, kun Hayley kuuli itsensä kiljuvan - ei kauhusta, vaan riemusta. Adrenaliini kohisi tytön suonissa, iho tuntui kihelmöivän ja kaikki tuntui jotenkin värikkäämmältä, kun hän odotti vauhdin loppuvan. Kuin pikkulapsella, Hayleyn mielessä pyöri vain yksi sana kun työntekijä riisui häneltä valjaita. Uudestaan.

Kun oli vihdoin aika suostutella Kansas hyppäämään, Hayley valoi vain tipan bensaa tulitikkuun. Viaton, mutta hyvin toimiva lause oli riittänyt siihen, että poika harppoi kohti hyppyalustaa päättäväisenä.
"Turns out, he actually has balls", Hayleyn suusta karkasi samalla, kun he kuuntelivat kuinka Kansasin hyvin korkea kiljuminen täytti alueen ja säikäytti lintuparven läheisestä puusta lentoon.
"You are sick people", Harper värähti, kuin inhosta varmaan ajatellessaan itse putoavansa näistä korkeuksista.
"Still you're here with us", Mikael huomautti ääneen.
"Only because she forced me. I'm not jumping, over my dead body", Harper peruutti askeleen kuin alleviivatakseen sanojaan.

Hayleyn melkein teki mieli yrittää puhua toinen ympäri, mutta Harper ei ollut Kansas.

"Maybe next we could dare him to study or something else useful?" Hayley pohti ääneen ja sai sekä Harperin että Mikaelin tyrskähtämään hieman.
"You think he's gonna stop screaming before we get back to camp?" Harper kysyi ojentaessaan kämmentään kohti Hayleytä. Vaikka Kansasin vauhti oli jo hiipunut, tämän huuto kaikui yhä heidän korvissaan.
Hayley kaivoi taskustaan lompakkonsa ja ojensi vedonlyönnin voittaneelle Harperilla kymmenen dollaria.
"Time will tell", Mikael vastasi virnistäen.