Pääsivu
Haku
Rekisteröidy
Kirjaudu sisään07/07/2024 - Sunnuntai - Ilta
2 posters
Harper MacDonaldAdmin
07/07/2024 - Sunnuntai - Ilta
Su 7 Heinä 2024 - 13:22
VACATION FAR AWAY
Linja-auton moottori hurisee rauhoittavasti ja sihahtaa aina jarrutuksissa, kun sen reitti kohti Oregonin rannikkoa halkoo matkan viimeisten kilometrien vehreitä maisemia. Raollaan olevasta sivuikkunasta ujeltaa tuuli, joka tuo mukanaan lähes käsinkosketeltavan suolaisen tuoksun. Valtameren kohinankin voi kuulla jo vaimeasti kaiuttimista soivan musiikin takaa, kun meri nostattaa pisaroita ilmaan paiskautuessaan yhä uudelleen ja uudelleen jylhiä rantakallioita vasten.
Viimein, liki kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen, he ovat saapumassa kesäleirille ja jokainen on varmasti enemmän kuin innoissaan viikosta ilman vanhempia. Leiriesitteessä on luvattu jos minkämoista tekemistä tuleville päiville, on muunmuassa hevosten uittoa, rodeota, helikopteriajelua ja tietenkin ratsastusta. Kaikkea kivaa, kaikkea jännittävää. Ehkä uusia elinikäisiä ystäviäkin. Harper on myös kuullut, että leirin loppupuolella järjestetään pienet ratsastuskisat, joten hän on pakannut siistimpää ratsastusvaatetta sitä varten ja miettinyt jo millaiset ohjeet antaa Hayleylle suorituksen kuvaamista varten. Hän haluaa auringonlaskun, kiiltävät jouhet, taivasta vasten tummana piirtyvän siluetin...
Takapenkeillä alkaa käydä kuhina, kun ensimmäinen kyltti kesäleiripaikasta vilahtaa ikkunassa. Brandy, joka on linja-auton hidastaessa hätkähtänyt päiväuniltaan hereille, antaa katseensa valua kyltin mukana, kunnes sitä ei enää näy ja sanoo melkein ilmeettömästi: "Murdock Bay, here we come."
"Toivottavasti siellä on sitten ihan kunnon ruuat, eikä mitään kasvismössöä", Cooper huokaisee mietteliäänä ja nojaa käsivarsillaan edessä olevan penkin selkänojaan.
"Mitä - eikö nuoren miehen hauis kasvakaan pavuilla?" käytävän toisella puolella istuva Valeria vitsailee, kun linja-auto hidastaa jälleen voimakkaasti ja kääntyy renkaat rahisten isommalta maantieltä pois. "Pahoin pelkään, ettei täältä ainakaan wingsejä saa joka ilta, sorry. Toimiikohan Uber Eats täällä jos tulee paha tilanne?"
"Tai paha mieli", Harper liittyy keskusteluun ja siirtää jalkojaan saadakseen paremman asennon maisemien tiirailua varten.
"Voi tullakin jos ei kertaakaan saa wingsejä."
Niin kiva kuin jalkoja onkin pitää Cooperin sylissä, se on kaikkine mutkineen ja kovine, liikkumattomine penkkeineen, oikeastaan aika todella epäergonominen asento ja jalat ovat puutuneet lähes tunnottomiksi viimeisen parin tunnin aikana. Siispä ne tuntuvat nyt huterilta spageteilta kun jalanpohjat koskettavat lattiaa ja verenkierto, joka alkaa taas palautua normaaliksi, aiheuttaa voimakasta pistelyä kuin olisi reikätyynynä miljoonalle neulalle ja saa jalat lopuksi vielä kramppaamaankin tuskallisesti.
"Loistava muistutus siitä, miksi pitäs liikkua välillä", Harper vaikeroi hampaidensa välistä ja yrittää olla liikahtamatta senttiäkään ettei suonenvetomainen kramppi iske, mutta nopeasti sekin helpottaa.
Linja-auto jarruttaa tienposkeen, nytkähtää nitisten pysähdyksiin ja kuuluttaa kovaäänisen kautta Bayshoren pysäkin merkiksi.
"Ollaan perillä", Harper katsahtaa ystäviinsä jotka alkavat vasta nyt sulloa tavaroita reppuihinsa, ja siirtyy keskikäytävälle noustakseen kyydistä, vaikka jokainen liike tuntuukin vielä hieman kankealta.
Pitkän matkan jälkeen on pöhnäinen olo ja kaikenlainen aivotoiminta tuntuu olevan virransäästöliekillä. Kolmen samanlaisen kassin tuijottelu pysäkillä ei ainakaan helpota sitä. Joku niistä on Harperin, joku Washingtonin rajalta kyytiin tulleen tytön ja joku Antonion. Siis sen ujon italiaanon, jonka hevonen muutti keväällä Twin Falls Farmille. Kukaan heistä ei uskalla avata toisen kassia, koska ei halua ketään noloon tilanteeseen kun ei tiedä kenen henkilökohtaiset tavarat sieltä päällimmäisenä tervehtivät. Joten he vain tuijottavat vieriviereen laskettuja identtisiä matkakasseja.
Kun tilanne ei ota edistyäkseen, eikä kukaan heistä saa mitään aikaiseksi, ottaa Yumi roolin tilanteen ratkaisijana ja vetää ensimmäisen vetoketjun auki.
Yumi kaivaa reunimmaisesta kassista esiin hennonsinisen, kuukuvioisen pehmolelun, jolla on sydämenmuotoinen nenä. "Tää on varmaan sun", hän toteaa lämpimällä äänensävyllä ja katsoo Washingtonista kyytiin tullutta tyttöä. Tytön ilme muuttuu hämmentyneeksi.
"Se on... se on Salvatore", Antonio henkäisee tunnistaessaan tavaransa ja rientää reippaasti noutamaan kassiaan. Hänen poskensa hehkuvat entistäkin punaisempina tummia hiuksia vasten, kun hän yrittää vältellä toisten katseita ja siirtyä mahdollisimman sivuun.
Kyykyssä olevan Yumin neutraali katse valuu Antioniosta Harperiin ja toistaiseksi nimettömään washingtonlaiseen, joka yrittää näyttää mahdollisimman viilipytyltä, vaikka kaikki tietävät, että jommankumman heistä tavaroita pengotaan seuraavaksi muiden nähtäville.
Jäljellä on kaksi kassia, joista toisen vetoketjun Yumi vetää auki varovasti. Hetken vallitsee odottava hiljaisuus (jota kukaan muu kuin Yumi, Harper ja washingtonlainen eivät koe), kunnes Yumi kumartuu lähemmäs ja nostaa esiin päällimmäisenä olleen pienen, persikanvärisen päiväkirjan, jonka kanteen on kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla "The Summer I Wouldn't Forget".
Harperin silmät laajenevat järkytyksestä. Se on hänen koulujen päätyttyä aloittamansa päiväkirja, joka on nimetty imelästi lempitelevisiosarjalle uskolliseen tyyliin ja sisälsi äärimmäisen noloja rakkaudentunnustuksia ja yksityiskohtaista jaarittelua ties mistäkin aamuöiden ajeluista ja muista. "JOOJOO, MINUN", hän aloittaa, yrittää keksiä nopeasti jotain hätävalhetta selitykseksi kirjaselle, mutta sanat eivät tule suusta.
Jotenkin siinä tilanteessa Harper tajuaa, miten nolo se on. Kuka helvetti kirjoittaa enää nykypäivänä päiväkirjaa? (No, ei kirjoita Harperkaan, paitsi niinä päivinä kun jotain merkittävää tapahtuu. Ne hän haluaa kirjoittaa muistiin, vaikkakin töksähtelevillä ja täysin irrallisilla lauseilla, mutta kuitenkin. Välillä tapahtumista on pelkkiä lyijykynäpiirroksia kun kynästä ei ole irronnut sanan sanaa, joskin Harperin kuvaamataidon taidot muistaen se kökköisempikin tekstinpätkä olisi varmasti parempi kuin nuo tuherrokset.)
Päiväkirja todennäköisesti palaa tervetuliaisnuotiolla, jotta häpeäpilkusta ei jää mitään todisteita.
Niin Yumikin alkaa tajuta tilanteen kiusallisuuden. "Älä nyt vaan sano, että tuo on jotain ällöromanttisia runoja pullollaan", hän sanoo huvittuneena yrittäen lieventää tilannetta, mutta Harper sulloo päiväkirjan nopeasti kassin pohjalle eikä ymmärrä miksi oli pitänyt raahata sekin leirille mukaan. Harper päätyy vain tuhahtamaan vastaukseksi.
"No, jatketaanko matkaa?" Yumi ehdottaa pysäkillä seisoville, nostaa kätensä lanteilleen, ja muut nyökkäävät myöntyvästi.
"Tätä tietä!" Kestrel on ehtinyt jo tien toiselle puolelle, jossa hän nojailee parimetriseen MURDOCK BAY SUMMER CAMP-kylttiin samalla kun Hayley nappaa tästä kuvan muistoksi.
Se Washingtonin rajalta kyytiin tullut tyttö, joka tähän asti on ollut hiljaa, ottaa kassinsa olalleen ja hymyilee Yumille ja Harperille. "Mun nimi on muuten Josie."
"Harper", Harper esittelee itsensä, sen jälkeen Yumin ja osoittaa sitten vuoronperään melkein kaikkia Idahosta tulleita. "Täällä on aika moni entuudestaan tuttuja meidän tallilta."
Samaan aikaan hiekkatietä kohti kulkevan jonomuodostelman etupäästä alkaa kuulua Cooperin laulua, joka kuulostaa melkein siltä kuin kukko olisi herännyt väärään aikaan.
"Josie's on vacation far away..."
Viimein, liki kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen, he ovat saapumassa kesäleirille ja jokainen on varmasti enemmän kuin innoissaan viikosta ilman vanhempia. Leiriesitteessä on luvattu jos minkämoista tekemistä tuleville päiville, on muunmuassa hevosten uittoa, rodeota, helikopteriajelua ja tietenkin ratsastusta. Kaikkea kivaa, kaikkea jännittävää. Ehkä uusia elinikäisiä ystäviäkin. Harper on myös kuullut, että leirin loppupuolella järjestetään pienet ratsastuskisat, joten hän on pakannut siistimpää ratsastusvaatetta sitä varten ja miettinyt jo millaiset ohjeet antaa Hayleylle suorituksen kuvaamista varten. Hän haluaa auringonlaskun, kiiltävät jouhet, taivasta vasten tummana piirtyvän siluetin...
Takapenkeillä alkaa käydä kuhina, kun ensimmäinen kyltti kesäleiripaikasta vilahtaa ikkunassa. Brandy, joka on linja-auton hidastaessa hätkähtänyt päiväuniltaan hereille, antaa katseensa valua kyltin mukana, kunnes sitä ei enää näy ja sanoo melkein ilmeettömästi: "Murdock Bay, here we come."
"Toivottavasti siellä on sitten ihan kunnon ruuat, eikä mitään kasvismössöä", Cooper huokaisee mietteliäänä ja nojaa käsivarsillaan edessä olevan penkin selkänojaan.
"Mitä - eikö nuoren miehen hauis kasvakaan pavuilla?" käytävän toisella puolella istuva Valeria vitsailee, kun linja-auto hidastaa jälleen voimakkaasti ja kääntyy renkaat rahisten isommalta maantieltä pois. "Pahoin pelkään, ettei täältä ainakaan wingsejä saa joka ilta, sorry. Toimiikohan Uber Eats täällä jos tulee paha tilanne?"
"Tai paha mieli", Harper liittyy keskusteluun ja siirtää jalkojaan saadakseen paremman asennon maisemien tiirailua varten.
"Voi tullakin jos ei kertaakaan saa wingsejä."
Niin kiva kuin jalkoja onkin pitää Cooperin sylissä, se on kaikkine mutkineen ja kovine, liikkumattomine penkkeineen, oikeastaan aika todella epäergonominen asento ja jalat ovat puutuneet lähes tunnottomiksi viimeisen parin tunnin aikana. Siispä ne tuntuvat nyt huterilta spageteilta kun jalanpohjat koskettavat lattiaa ja verenkierto, joka alkaa taas palautua normaaliksi, aiheuttaa voimakasta pistelyä kuin olisi reikätyynynä miljoonalle neulalle ja saa jalat lopuksi vielä kramppaamaankin tuskallisesti.
"Loistava muistutus siitä, miksi pitäs liikkua välillä", Harper vaikeroi hampaidensa välistä ja yrittää olla liikahtamatta senttiäkään ettei suonenvetomainen kramppi iske, mutta nopeasti sekin helpottaa.
Linja-auto jarruttaa tienposkeen, nytkähtää nitisten pysähdyksiin ja kuuluttaa kovaäänisen kautta Bayshoren pysäkin merkiksi.
"Ollaan perillä", Harper katsahtaa ystäviinsä jotka alkavat vasta nyt sulloa tavaroita reppuihinsa, ja siirtyy keskikäytävälle noustakseen kyydistä, vaikka jokainen liike tuntuukin vielä hieman kankealta.
Pitkän matkan jälkeen on pöhnäinen olo ja kaikenlainen aivotoiminta tuntuu olevan virransäästöliekillä. Kolmen samanlaisen kassin tuijottelu pysäkillä ei ainakaan helpota sitä. Joku niistä on Harperin, joku Washingtonin rajalta kyytiin tulleen tytön ja joku Antonion. Siis sen ujon italiaanon, jonka hevonen muutti keväällä Twin Falls Farmille. Kukaan heistä ei uskalla avata toisen kassia, koska ei halua ketään noloon tilanteeseen kun ei tiedä kenen henkilökohtaiset tavarat sieltä päällimmäisenä tervehtivät. Joten he vain tuijottavat vieriviereen laskettuja identtisiä matkakasseja.
Kun tilanne ei ota edistyäkseen, eikä kukaan heistä saa mitään aikaiseksi, ottaa Yumi roolin tilanteen ratkaisijana ja vetää ensimmäisen vetoketjun auki.
Yumi kaivaa reunimmaisesta kassista esiin hennonsinisen, kuukuvioisen pehmolelun, jolla on sydämenmuotoinen nenä. "Tää on varmaan sun", hän toteaa lämpimällä äänensävyllä ja katsoo Washingtonista kyytiin tullutta tyttöä. Tytön ilme muuttuu hämmentyneeksi.
"Se on... se on Salvatore", Antonio henkäisee tunnistaessaan tavaransa ja rientää reippaasti noutamaan kassiaan. Hänen poskensa hehkuvat entistäkin punaisempina tummia hiuksia vasten, kun hän yrittää vältellä toisten katseita ja siirtyä mahdollisimman sivuun.
Kyykyssä olevan Yumin neutraali katse valuu Antioniosta Harperiin ja toistaiseksi nimettömään washingtonlaiseen, joka yrittää näyttää mahdollisimman viilipytyltä, vaikka kaikki tietävät, että jommankumman heistä tavaroita pengotaan seuraavaksi muiden nähtäville.
Jäljellä on kaksi kassia, joista toisen vetoketjun Yumi vetää auki varovasti. Hetken vallitsee odottava hiljaisuus (jota kukaan muu kuin Yumi, Harper ja washingtonlainen eivät koe), kunnes Yumi kumartuu lähemmäs ja nostaa esiin päällimmäisenä olleen pienen, persikanvärisen päiväkirjan, jonka kanteen on kirjoitettu kultaisilla kirjaimilla "The Summer I Wouldn't Forget".
Harperin silmät laajenevat järkytyksestä. Se on hänen koulujen päätyttyä aloittamansa päiväkirja, joka on nimetty imelästi lempitelevisiosarjalle uskolliseen tyyliin ja sisälsi äärimmäisen noloja rakkaudentunnustuksia ja yksityiskohtaista jaarittelua ties mistäkin aamuöiden ajeluista ja muista. "JOOJOO, MINUN", hän aloittaa, yrittää keksiä nopeasti jotain hätävalhetta selitykseksi kirjaselle, mutta sanat eivät tule suusta.
Jotenkin siinä tilanteessa Harper tajuaa, miten nolo se on. Kuka helvetti kirjoittaa enää nykypäivänä päiväkirjaa? (No, ei kirjoita Harperkaan, paitsi niinä päivinä kun jotain merkittävää tapahtuu. Ne hän haluaa kirjoittaa muistiin, vaikkakin töksähtelevillä ja täysin irrallisilla lauseilla, mutta kuitenkin. Välillä tapahtumista on pelkkiä lyijykynäpiirroksia kun kynästä ei ole irronnut sanan sanaa, joskin Harperin kuvaamataidon taidot muistaen se kökköisempikin tekstinpätkä olisi varmasti parempi kuin nuo tuherrokset.)
Päiväkirja todennäköisesti palaa tervetuliaisnuotiolla, jotta häpeäpilkusta ei jää mitään todisteita.
Niin Yumikin alkaa tajuta tilanteen kiusallisuuden. "Älä nyt vaan sano, että tuo on jotain ällöromanttisia runoja pullollaan", hän sanoo huvittuneena yrittäen lieventää tilannetta, mutta Harper sulloo päiväkirjan nopeasti kassin pohjalle eikä ymmärrä miksi oli pitänyt raahata sekin leirille mukaan. Harper päätyy vain tuhahtamaan vastaukseksi.
"No, jatketaanko matkaa?" Yumi ehdottaa pysäkillä seisoville, nostaa kätensä lanteilleen, ja muut nyökkäävät myöntyvästi.
"Tätä tietä!" Kestrel on ehtinyt jo tien toiselle puolelle, jossa hän nojailee parimetriseen MURDOCK BAY SUMMER CAMP-kylttiin samalla kun Hayley nappaa tästä kuvan muistoksi.
Se Washingtonin rajalta kyytiin tullut tyttö, joka tähän asti on ollut hiljaa, ottaa kassinsa olalleen ja hymyilee Yumille ja Harperille. "Mun nimi on muuten Josie."
"Harper", Harper esittelee itsensä, sen jälkeen Yumin ja osoittaa sitten vuoronperään melkein kaikkia Idahosta tulleita. "Täällä on aika moni entuudestaan tuttuja meidän tallilta."
Samaan aikaan hiekkatietä kohti kulkevan jonomuodostelman etupäästä alkaa kuulua Cooperin laulua, joka kuulostaa melkein siltä kuin kukko olisi herännyt väärään aikaan.
"Josie's on vacation far away..."Cooper Miller, Mikael Aikio, Kansas Bond, Ethan Reyes, Hayley Wilburn and Antonio Simoni tykkäävät tästä viestistä
Mikael Aikio- Suoritetut merkit :
Vs: 07/07/2024 - Sunnuntai - Ilta
Ti 9 Heinä 2024 - 10:09
Muurahaispesä
Late evening at 7th of July
Bayshore, Oregon
Late evening at 7th of July
Bayshore, Oregon
Matka oli alunperinki ollu pitkä, mutta yhden (oikeastaan parinki) pienen kiertoreitin myötä alkuperänen matka-aika oli venähtäny yhteentoista tuntiin. Joten kun karavaani saatiin lopulta parkkeerattua leiripaikan tontille, flashbackit viime kesältä oli väistämättömät kun venyttelin selkääni nikamat rutisten kun olin saanu vakaata maata jalkojen alle. Sinällään olo oli vähän nurinkurinen, koska en olis osannu kuvitella että olisin näinkään innokkaasti lähdössä toistamiseen jollekki kesäleirille Amerikassa.
Ennen leiriä oli tosin pitäny käydä kunnon käännöksien vuoristorata läpi, ensin olin innostunut kun puheet Murdock Bayn leiristä valtas Twin Falls Farmin. Melkeen kaikki oli lähdössä sinne, ja porukka alko heti suunnitteleen että mitä kaikkea piti päästä merenranta leirillä tekemään. Sitte silmiin oli osunu präntti mistä tuli esiin että tällä leirillä ei ollu hevosia leirin puolesta ollenkaan: Ja mun oma hevonen oli maitovarsan kanssa kesälaitumella.
Yumi oli vähän takellellen tarjonnu mulle Boeta, puhuen kuinka häntä ei haitannu vaikka jäisi leiri välistä. Perheen ravintolalla oli paljo töitä tarjolla, ja jokanen tienattu kolikko oli tervetullu Boen ruunauskulujen maksuun kuin Nylan juokseviin kuluihin. Olin kiittänyt tyttöä, mutta kieltäytynyt kohteliaasti toisen tarjouksesta..
Olin ehtinyt asennoitua tekemään vain töitä sen ajan kun tutut naamat oli leirillä, ja varmaan myös autellu kotiin jäävien hevosten kanssa.
Mutta sitte tilanne oliki kääntyny ihan ympäri, kun kasuaalin jutustelun ohessa mun valmentaja oli tarjonnu Galahadia mulle leirin ajaksi käyttöön.
Pardon my french mutta mitä aktuaalista helvettiä.
“I’m sure you are more than capable of taking care of it for a, what, week? And that would most definitely do good for him. Little vacation from training and you get to know Galahad a little better before starting to see if you would be interested in showing him in an event. There are some medieval festivals coming.”
Ei sillä. Kyllä se mulle passas. Kumpiki.
Hevosautojen ympärillä kävi kuhina kuin muurahaispesässä, kun porukka hönki Kansasin niskaan että mikä meillä oikein kesti. Ja toinen vain heilautti kättään ilmassa että eihän tässä mitään, perille päästiin. Näyttäen järkyttyneeltä kun Harper kerto kuinka se oli ehtiny jo kuvitella kuinka Kansas oli kaahannu ja pyöräyttäny koko ajoneuvoyhdistelmän katolleen ojaan. Mutta ääni muuttu kellossa hyvin nopeasti kun syy matkan venähtämiseen selitty muillekki, kun hevosautosta paljastu ihan uus turpa, minkä Kansas esitteli innosta tutisten.
“Kansas, Kansas….” leiriohjaaja mutisi ja seuras sormenpäällään paperin tekstirivejä, “No niin. Joo, sun huone on yläkerrassa. Huone numero neljä. Ja Michael–”
“Mikael.”
“Ah, yes. Mikkel.”
Oikeasti?
“Sun huone on alakerrassa ja numero yksi. Tuolla taululla on huonekartta mistä voitte–”
“Excuse me”, ohjaajan viereen singahti joku jonka ulkosesta habituksesta tuli ensimmäisenä mieleen stereotyyppinen suomenruotsalainen. Blondi tukka, siniset silmät, prässätty haalean vaaleanpunanen pikee t-paita.
“Yes, Ashton was it?”
“Actually, it’s ASH-tuhn. Not Ash-ton-”
Jeesus. Pahempi ko minä.
“-Can I get a new room? Room that I got assigned has two others so it’s way too crowded in there–”
Nappasin mun kassin kantoon, ja siirryin Kansasin vetämänä sivummalle. Mulla oli pieni aavistus että äskeinen… ilahduttava henkilö tulis varmasti erittäin tutuksi tän leirin aikana. Tuskin hyvällä tavalla tosin. Mutta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos niin siitä selvis. Jos taas kyseessä olis Robert niin….
“You already planning to see if someone will switch rooms with you?”
“Duh, obviously”, Kansas totes parkkeerauduttuaan ohjaajan viittoman ilmotustaulun eteen ja tihrusti huonekarttaan kirjattuja nimiä. “Heei, Antonio! Se varmasti vaihtais eikö?”
“Jaa-a”, hymisin hiljaa, “Sun suunnitelmassas on vaan yks aukko”, totesin ja naputin isoilla punasilla kirjaimilla kirjotettua tekstiä paperin yläpuolella.
“What?! WHy not?!”
“Jos olisit lukenu tän pienemmän tekstin niin tietäsit. Ei huoneiden vaihtoja turvallisuussyistä. Varmaanki jotta ohjaajat tietää ketkä pitäs löytyä mistäki, jos tulee joku tilanne.”
“Mikä sellanen tilanne voi tulla että pitäs muka just tasan tietää??”
“Tulipalo”, ehotin olkiani kohauttaen, “You just have to survive through nights without me.”
“I’m still going to steal you blanket.”
“Oh nooo. how do I survive without a blanket I would not use anyway since it’s warm enough to sleep without it.”
“..You’re a monster you know. Who the fuck sleeps without blanket??”
“Im a yeti, actually.”
“That would require you to not be short.”
“Well, now that you mention it”, tokaisin ja liikutin mun kättä meidän päiden välillä, “You just might be the short one if you have not noticed.”
“WHaT?!”
Harper MacDonald, Cooper Miller, Kansas Bond, Ethan Reyes, Hayley Wilburn and Antonio Simoni tykkäävät tästä viestistä
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa