07/07/2024 - Sunnuntai - Aamu

Sunday, 7th of July 2024
At around 8AM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

"You swear on your life that you're gonna drive carefully", Brandy vaati, tökkien mua sormellaan rintalastaan jokaisella painotetulla sanalla.

"Tietenkin", virnistin, kädet puolitangossa.

Cooper astui trailerin pikkuovesta ulos ja kiersi ripustamaan Ronyan riimunnarun kärryn satulakaappiin samalla, kun Mikael nosti trailerin lastaussillan ylös.
"Ehkä se osaa hevoskuljetusta ajaa", Coopie mutisi Brandy ja jatkoi:
"Ja jos et, mä tiedän, missä sä asut", poika uhosi leikillään ja siirtyi hevosauton puolelle, missä Harper vielä pusutteli Spiken samettista turpaa ruunan asetellessa jalkojaan mukavaan matkustusasentoon.

"Vähän luottoa hei", pyysin ja varmistin vielä, että traileri oli kunnolla kiinni hevosautossa ja eurooppalaisesta kiinnityssysteemistä huolimatta asennettu turvaketjukin oli paikallaan.

"Me ollaan varmaan vähän teidän jälkeen perillä?" Yumi oletti ja nyppi muutaman hassun puruhötön Boen olemattomasta harjasta. Tyttö oli lastannut ruunansa ensimmäisenä kyytiin, eikä vähän venähtänyt odottelu tuntunut haittaavan heinää mussuttavaa Boeta alkuunkaan.

"Oletettavasti joo", pohdin ja käänsin katseeni Mikaeliin.

"Älä mua kato, mä lupauduin vaan DJ:ks", Mikael muistutti.

"But no BJ?" kysyin huuli mutrulla.

"Kansas, ew, be quiet", Yumi komensi astuessaan alas lastaussillalta.

Harper ja Yumi yhteistuumin nostivat hevosauton lastaussillan ylös ja tuplavarmistivat, että lukot varmasti menivät ja pysyisivät kiinni.

"Depends", Mikael hymähti pehmeästi ja kohautti kulmiaan.

"NOT YOU TOO, BRUTUS!" Yumi parahti järkyttyneenä.

Mikael virnisti, kuittasi heipat kamuille ja kiipesi hevosauton apukuskin paikalle.

"Me pysähdytään varmaan 4-5 tunnin ajon jälkeen juottamaan noi, saatte ite kävelyttää ne perillä", totesin avatessani kuskin oven.
Kiipesin kyytiin ja käynnistin auton.
"Olkaahan kiltisti, älkää kiusatko bussikuskia", toivotin, vilkutin hymyillen ja vedin oven kiinni.

Tarkistin vielä kamerayhteyksien toimivuuden ja näppäilin navigaatiotauluun määränpäämme osoitteen, vetäen samalla turvavyötä kiinni.

Mikael yhdisti puhelimensa Bluetoothilla auton äänentoistojärjestelmään ja aloitti matkan musiikkitarjonnan vahvasti Sabatonin The Last Standilla.

Just a simple nine..ish hour drive, here we go.

Muutamankin matkustajan naama saattoi notkahtaa, kun joukko iloisia kesäleirille suuntaavia nuoria ahtautui bussin kyytiin Idaho Cityn bussiasemalla. Määränpäänä oli Oregon ja Murdock Bayn kesäleiri, ja jokaisella tuntui olevan suuret odotukset seuraavasta viikosta. Suolainen meri-ilma, kallioiset rannat ja lokkien kirkuna olivat asioita, joihin ei Idahossa ollut totuttu, ja oli jännittävää päästä kokemaan jotain hieman erilaista.

Ahtauduimme aivan bussin takaosaan, jossa oli hieman väljempää kuin edessä, ja odotimme koska bussi hurahtaisi käyntiin ja matka voisi alkaa. Porukka alkoi levitellä käsimatkatavaroitaan ja tehdä oloonsa kotoisaksi – tabletit, kuulokkeet, vesipullot ja kirjat nostettiin esille ja takavasemmalta kuului rapinaa, kun Kestrel korkkasi sipsipussinsa.

“Valitsit sitten niitä juustoisimpia”, Valeria sanoi ja nyrpisti nauraen nenäänsä. “Tosi kiva tuoksu, Kestrel!”

“Sori”, Kestrel sanoi ja työnsi yhden juustopalleron suuhunsa. “Nää on vaan niin hyviä!”

Itse kaivoin repustani yhden Coca-Cola-tölkin, jonka pinta oli alkanut lämpimässä jo hikoilemaan. Onneksi GreyHoundin linja-autot eivät olleet aivan pahimmasta päästä, ja ilmastointikin tuntui pelittävän vähintään kohtuullisen hyvin. Jos jalkatilaa olisi ollut vielä hieman enemmän, puitteet olisivat olleet suorastaan moitteettomat.

Bussin etuosassa kävi liikettä, ja Brandy tökkäsi yhtäkkiä Valeriaa kylkeen niin, että tummatukkainen älähti. Käänsin katseeni tyttöihin, ja Brandy osoitti sormellaan eteenpäin.

“Look, who just arrived!”

Valeria tyrkkäsi nopeasti Brandyn käden piiloon samalla, kun sen kasvoilla häivähti vieno hymy. Mä käännyin katsomaan eteenpäin, eikä tarvinnut olla ruudinkeksijä tajutakseen, mistä tai kenestä oli kyse.

Maverick Millan oli kävellyt bussin käytävän puoliväliin, reppu toisella olalla huolettomasti roikkuen. Sen valkeassa t-paidassa luki Westcoast (olipa tosi näppärää, NOT - sitä paitsi eikö sillä yleensä viitattu Californiaan??) ja huomatessaan Brandyn ja Valerian se näytti hieman empivältä, mutta hymyili sitten lopulta.

“Moi, Mav”, Brandy kailotti mun makuun aivan liian imelällä ja aivan liian tuttavallisella nuotilla. “Minne matka?”

“Oregoniin”, Maverick vastasi, huomasi mut ja istahti sitten parin penkkirivin päähän. Se hieroi tummia hiuksiaan ja asetteli sitten aurinkolasit ohimoilleen, vilkaisten nopeasti mun suuntaan. Brandy availi suutaan aivan kuin olisi suorastaan järkyttynyt kuullessaan Maverickin määränpäästä.

“Ei voi olla totta! Niin mekin!” se kujersi ja tyrkkäsi jälleen Valeriaa, joka pyöräytti silmiään ja yritti piilotella levenevää hymyään. “Siis Murdock Bayn kesäleirille!”

“Sama suunta”, Maverick hymyili. Tietenkin! Tietenkin sen piti ängetä sinne leirille mukaan! Lysähdin bussin penkkiä vasten ja fantasioin siitä, että Oregonin ristiaallokko pyyhkäisisi villihaukan mukanaan avomerelle. Olisi ainakin yksi mänttikerholainen vähemmän nostattamassa verenpaineita.

Bussi hurahti käyntiin, ja pian rullasimme asemalta kohti valtatietä. Asetin kuulokkeet korville, ristin käteni puuskaan ja painoin silmäni kiinni, samalla kun mietin, että ottaisin viisitoista Kansasia ja kymmenen Robertia huonekaverikseni ennemmin kuin yhden yhtä Maverickia.



Parin tunnin kuluttua olo oli kuitenkin jo rentoutunut. Harper oli jossain vaiheessa napannut toisen kuulokkeen itselleen, ja kun musiikin kuuntelu alkoi kyllästyttää, kaivoimme Harperin tabletin esiin ja aloimme katsella TikTokia. Harperin for you page oli aivan erilainen kuin omani (joka koostui lähinnä autovideoista, cowboy-huumorista ja westernistä), mutta sieltäkin löytyi yllättävän viihdyttäviä pätkiä.

“Uskotko sä noihin?” naurahdin, kun Harper pysäytti selailun fae traps –videon kohdalla. Harper vilkaisi muhun ja virnisti.

“En mä tiedä”, se sanoi. “Mutta onhan nää jänniä!”

“Jännää höpöhöpöä”, sanoin ja Harper tökkäsi mua ikävästi reiteen.

“Mistä te puhutte?” Kestrel kysyi samalla, kun sen pää ilmaantui esiin takaa penkkien välistä.

“Keijuansoista”, sanoin huvittuneesti samalla, kun venyttelin käsivarsiani. “Harperin for you page tarjoaa tällaista laatuviihdettä.”

“Höh, tää on just mielenkiintoinen!” Harper puolustautui. “Niihin ei saa koskea, tai niiden ali tai yli ei saa kävellä.”

“Miksi?” Kestrel kysyi.

“Koska silloin voi jäädä ansaan ja kadota”, kuului Hayleyn hiljainen ääni. Se sulki käsissään olevan kirjan ja pyyhkäisi vähän hermostuneena hiuksiaan, samalla kun katsoi varovasti vuoron perään meitä kaikkia. “Mä... Mä oon lukenut aika paljon kryptozoologiaa.”

Tytön posket punehtuivat, ja se oli jo avaamassa kirjaansa uudestaan, mutta Kestrel keskeytti sen.

“Mitä sitten tapahtuu, jos jää ansaan ja katoaa? Pääseekö sitten keijumaailmaan?”

“Ei... Ei ainakaan sellaiseen kun saduissa”, Hayley sanoi varovasti. “Uskotaan... Tai jotkut uskoo, että se on vähän niinkuin rinnakkaistodellisuus. Ja että keijut johtaa ihmisiä joskus kiusallaan harhaan. Mutta joskus ne saattavat myös tappaa ja syödä ja käyttää sitten ihmisten luita rituaaleihin ja --”

“Hyi!!” Kestrel sanoi kauhistuneena. “Ei kuulosta yhtään kivalta! En halua joutua keijuansaan!”

“Etkä joudu, koska niitä ei ole olemassa”, totesin kulmat koholla.

“Hei!” Harper sanoi ja kurtisti mulle toruvasti kulmiaan, ennen kuin kääntyi Hayleyn puoleen. “Siistiä, että sä tiedät tuollaista! Onkohan Oregonissa keijuja?”

“En tiedä”, Hayley sanoi. Sekin hymyili jo vähän. “Mutta ainakin Oregonissa on tosi paljon havaintoja isojalasta.”

“Isojalasta?” älähti Valeria, joka liittyi nyt keskusteluun. “Eikai siellä meidän leirillä ole isojalkoja?”

“On varmasti”, Brandy sanoi. “Oikein isoja ja karvaisia, ja yöllä ne kömpivät sun mökkiin...”

“Lopeta”, Valeria kikatti, mutta näytti silti hieman kauhistuneelta. “Ajatelkaa, jos me törmätään isojalkaan jossain maastoreissulla!”

“Sitten on parasta olla kamerat valmiina, koska niistä kuvista maksettais varmaan maltaita”, tuumin ja aloin itsekin hieman innostua aiheesta, vaikka suhtauduinkin edelleen aika skeptisesti ainakin keijuihin. “Mikä se sana oli, Hayley? Kyrpostokopia?”

“Kryptozoologia...”

“Nyt aletaan tutkimaan, mitä kaikkia hirviöitä Oregonista löytyy!”