09/07/2024 - Tiistai - Päivä

Oregonista voidaan sanoa paljonkin kielteistä (kuten sen, että täällä ruokalistat vaihtelevat pitkälti erilaisten kala-annosten välillä), mutta kukaan ei voi väittää, etteikö Oregonissa olisi lumoavan kaunista. Jokainen, joka on kokenut nämä dramaattiset rannikot ja nähnyt horistontissa kohoavat lumihuippuiset vuoret, tietää, että osavaltio tarjoaa ainakin silmänruokaa jokaiseen makuun.

Murdock Bay on kuin suoraan postikortista. Meren väri vaihtelee päivänajasta riippuen smaragdinvihreästä syvänsiniseen, ja se on etenkin iltaisin tosi kaunis, kun vaahtopäät hiljenevät ja tuuli tasaantuu.  

Aamupäivällä Harper on lähtenyt juoksemaan rannikon poluille, jotka mutkittelevat mäntymetsien läpi ja avautuvat ajoittain henkeäsalpaaviin näkymiin merelle. Saman aamun surffitunti oli jouduttu perumaan, koska iso osa laudoista oli rikkoutunut ilmeisesti yön aikana. Ehkä oli niin kova tuuli, että se oli kaatanut vajan seinää vasten nojaavat surffilaudat ja ne olivat haljenneet paiskautuessaan teräviin kiviin. Se on todennäköisintä.

Kun aurinko kipuaa yhä korkeammalle, Harper päättää hetkeksi lepuuttaa jalkojaan ja istahtaa kalliolle, ottaa pienen hetken itselleen. Hengittäessään syvään meren tuoksua hän kuulee, miten hiekka rahisee ja juoksuaskeleet tavoittavat häntä, mutta hiljentyvät sitten pysähdyksiin.

"Tänään tuulee aika kovasti", kuuluu pehmeä ääni hänen viereltään.

Se on Erika Pinewick, jonka kanssa he ovat kertaalleen jo tavanneet ennen kesäleiriä. Silloin Harper oli tarjonnut apuaan ja lainannut Spiken satulahuopaa, kun Erika oli saapunut Twin Falls Farmille valmennukseen ja huomannut unohtaneensa osan tavaroista matkasta. Erika seisoo hänen vieressään yhtälailla shortsit ja lyhyt urheilutoppi päällään. Hänen hengityksensä käy kiivaana. "Täällä tuulee varmaan aina", Harper vastaa hymyillen takaisin, mutta siirtää sitten katseensa takaisin merelle.

"Voinko...?" tyttö ehdottaa osoittaen kalliota Harperin vieressä.

"Joo, totta kai", Harper vastaa ja tekee tilaa siirtymällä hieman syrjään. "Onko leirillä ollut muuten kivaa?"

"On, ehdottomasti. Aluksi oli ehkä vähän vaikea tottua tähän tuuleen ja meren ääniin, mutta nyt oon jo tottunut niihin. Ja onhan nää maisemat nyt aivan uskomattomat."

Harper nyökkää.

"Harmittaako, ettei päässy surffaamaan?" Erika kysyy vetäen polvet vasten rintakehäänsä. "Olis ollu hauska päästä kokeilemaan."

"Ei oikeastaan harmita, ainakaan sen jälkeen kun luin, että tossa meressä on haita",  Harper vastaa vilkaisten leiritoveriinsa.

Erika naurahtaa pienesti. "Niin, toihan on Tyyni valtameri... Kai siellä nyt jossain päin on haita. Esimerkiksi Havaijilla tai Australian rannikolla. Täällä on niin kylmä vesikin, että mitä ne nyt täällä tekis edes?"

"Mä luin, että täällä on myös...-"

Hieman kauempana merellä näkyy aluksi jotain, mikä näyttää kummankin mielestä karikoilta, jotka pilkistävät esiin aaltojen keskeltä. Tummista möykyistä kuitenkin alkaa yhtäkkiä nousta ilmaan suihkauksia ja roiskahduksia, jotka saavat molempien silmät levähtämään lautasen kokoisiksi. He hengähtivät lähes yhtä aikaa:

"Miekkavalaita!"

Rannalla tuuli puhaltaa edelleen voimakkaana, mutta meressä liikkuvat valtavat otukset saavat molemmat tytöt pongahtamaan innosta jaloilleen. He seuraavat tarkkaan, miten valaiden pyrstöt iskevät vettä ilmaan ja kuinka ne leikkivät meren pinnalla, hypähtelevät ja sukeltavat takaisin syvyyksiin.

"Oh my god, miten upeita", Harper on hädin tuskin uskoa silmiään.
"Niin kauniita", Erika hymyilee leveästi ja yrittää ottaa puhelimellaan kuvaa, mutta näin kaukaa zoomattuna kuva on pelkkää mössöä. "Ei vitsi kun olis joku järkkärikamera mukana!"




Brandy pistäytyy myöhemmin ennen ratsastustunnin alkua Harperin huoneessa hakemassa aivan omatoimisesti hänen sänkynsä alta yhden Dr Pepper-tölkin (Brandy näyttää melkein unohtaneen, että ne olivat tarkalleen ottaen Harperin), eikä Harper ota itseensä siitä, ettei Brandy kysy edes lupaa siihen. Tavaroiden jakaminen tulee kuin vanhasta tottumuksesta, aivan kuin silloin, kun Brandy vielä kävi samaa koulua ja Harper kävi aina välitunneilla Brandyn laukulla hakemassa purukumia. Kaiken voi jakaa (paitsi pojat).

"Jos toi Sarah tuo vielä kerrankin esiin sen, että se on vegaani, niin mä potkin sen ulos meidän huoneesta", Brandy marisee, mutta ihan syystäkin, sillä tällä leirillä ei varmasti ole ketään keneltä olisi Sarahin ruokavalio mennyt ohi korvien. Kukaan ei oikein ymmärrä, miksi sitä pitää mainostaa joka välissä.

Brandy ei kuitenkaan lähde heti, vaan heittäytyy pitkälleen sängylle, jonka Harper on juuri pedannut, ja nostaa ratsastussaappaansa lakanoiden päälle. Harper kavahtaa hieman sitä, mutta tietää olla sanomatta mitään kun Brandyn ilme on niin tulenkatkuinen ärsyttävän huonetoverinsa vuoksi. "Toitottaako se oikeesti sitä taukoomatta?"

"Kyllä", Brandy vastaa painokkaasti tuijottaen ilmeettömänä puiseen kattoon. "Sit sillä on repussa jotain helvetin haisevia hedelmiä, mitä se säilöö siellä ihan kuin jonkun maailmanlopun varalta."
"Eww."
"Vähintään jompikumpi lähtee tänään aivan satavarmasti, vegaani tai sen haisevat hedelmät."

Häntä ei näytä haittaavan tippaakaan, että samassa huoneessa Harperin kanssa majoittuvat Erika ja (tosi ironisesti) Georgian osavaltiosta leirille tullut Georgia, kuulevat saarnan. Yumi sen sijaan on lähtenyt jo hyvissä ajoin ennen ratsastustunnin alkua pusutteleman Boea, vaikkakin saarna olisi varmasti tullut oli Yumi sitten paikalla tai ei. Harper vetää pusakan päällensä ja solmii hiuksensa poninhännälle, ennen kuin näyttää huoneen ovella Brandylle lähtömerkkiä.

"Tule, tässä on enää puol tuntia tunnin alkuun."

Tomuiset ratsastussaappaat laskeutuvat hitaasti sängyltä lankkulattialle. "Okei, okei, mennään. Mutta oikeasti, jos Sarah alkaa taas puhua maailmanpelastamisesta heinänsyönnillä, niin mä kyllä sanon sille suoraan."

Harper nyökkää ymmärtävästi kerätessään eteisestä omia ratsastuskamppeitaan. Eteisen naulakossa ja sen alla on sekalaisessa rivissä saappaita, kypäriä, hanskoja - muista ulkovaatteista puhumattakaan. Fiksuimmat ovat ottaneet mukaansa sateen- ja tuulenkestävät takit. Harper on pakannut vain bikinejä (no, sanottiin että siellä on pitkä hiekkaranta) ja shortseja (hemmetti, nythän on heinäkuu). "Yritä olla rauhallinen sit, lasket vaikka kymmeneen ennen kuin sanot mitään."

"No, mä yritän parhaani", Brandy vastaa ja näyttää olevansa tosissaan asian kanssa.

Oleskeluhuoneessa on useampi leiriläinen, jotka näyttävät nautiskelevan vapaa-ajastaan vielä ennen oman ratsastustuntinsa alkua. Tunnit on jaettu erikseen enkkutyyliselle ratsastukselle sekä westernille, joista enkkutunti on aina ensin. Kestrel makaa sohvalla jalat nostettuna selkänojan päälle ja sen pää retkottaa ylösalaisin sohvan ulkopuolella, kun Hayley heittelee sen suuhun toiselta sohvalta chilipähkinöitä.

"Hauskaa tuntia!" Hayley huikkaa iloisesti, kunnes hänen huomionsa kiinnittyy Kestrelin ilmeeseen, joka vääntyy hymyksi ensimmäisen napakympin jälkeen.

Antoniokin saapuu paikalle kahvikupin kanssa. "Vieläkö siellä tuulee ihan simona?"

Harper työntää ulko-oven auki, ja vastaus on ilmeinen, kun tuuli tempaisee oven mukaansa ja paiskautuu viereisten terassikalusteiden kylkeen. Ne eivät sentään hajoa säpäleiksi, kuten surffilaudat, vaikka samaa kivikautista vuosikertaa varmasti ovatkin.

"Jep, pidelkäähän stetsoneistanne kiinni, kun teidän vuoro koittaa!"

Tuuli tarttuu molempien hiuksiin ja suortuvat tuntuvat melkein piikikkäiltä niiden piiskatessa kasvoja vasten. Valeria kiirehtii juoksujalkaa vielä samalla ovenavauksella ulos ja he naksauttavat oven kiinni perässään, ennen kuin suuntaavat yhdessä rantavehnien läpi kohti hevosten pihattoaitausta.