08/07/2024 - Maanantai - Päivä

Hayley saa hädin tuskin pidettyä itsensä hyppelemästä, kun leiriläiset kulkivat kohti leirialueen reunalle pystytettyä rataa. Tytön kädet syhyävät päästä kokeilemaan ampumista, vaikka samalla mielen reunoja ahdistaa ajatus siitä että hänen olemassaolonsa tunnistetaan.

"Mä en ainakaan koske tohon, siis sehän on tarkotettu niinku eläinten vahingoittamiseen. Mun mielestä voitaisiin perua koko jousipyssy-homma ja vaikka puhua se aika eläinsuojelutyöstä", Sarah Palmer huokaisee kovaan ääneen ja ristii kätensä rinnuksilleen. Hayley saa nielaistua tuhahduksensa ja jollain ilveellä pidettyä silmänsä suorina, kun ne yrittävät kovin pyörähtää takaraivon kautta ympäri.
On sanomattakin selvää, että Hayleylla ei ole ensimmäistäkään yhteistä puheenaihetta huonetoverinsa kanssa. Luojan kiitos Valeria ja Brandy (vaikka olikin edelleen pelottava tytön mielestä) olivat hänen kanssaan samassa huoneessa, eikä Hayleyn tarvinnut sietää Sarahia yksin.

"Osallistuminen on täysin vapaaehtoista, mutta kannustamme kaikkia kokeilemaan. Tässä lajissa voi loistaa pysymällä olkikohteissa, eikä oikeita eläimiä tarvitse vahingoittaa", jousiammunan ohjaaja toteaa ääneen ja Sarah huokaisee syvään.
"No kai mä sitten voin kokeilla", tyttö tokaisee ja nyppii kynsiensä alustoja jo tylsistyneen näköisenä. Hayley meinaa kysyä toiselta miksi oli ylipäätään vaivautunut kävelemään tänne asti, jos oli alusta asti ajatellut olevansa osallistumatta. Tai miksi Sarah saattoi ratsastaa hevosilla, eikö sekin ollut jollain tapaa eläinrääkkäystä?

Jousia on käytettävissä vain neljä ja leiriläisiä luonnollisesti paljon enemmän, joten he joutuvat odottelemaan vuoroaan. Hayley pureksii kynsinauhojaan ja tarkkailee ampumisvuorossa olevia. Ohjaaja käy yksitellen asettelemassa jokaisen ampuma-asentoa paremmaksi, kun on ensin antanut yleisesti turvallisuusohjeet ja käytänteet.

Hayleytä inhottaa miten jännitys kuplii mahanpohjassa ja huomaamattaan rikkoo ihon peukalostaan ja saa sen vuotamaan verta. Metallinen maku täyttää tytön kielen ja saa ajatuksen herpaantumaan jännityksestä. Hayley ei huomaa miten Harperin ampuma nuoli lentää kauas maalitaulusta, nokkospuskien sekaan.
"Hyvin ammuttu", Hayley sanoo ystävälleen, kun tämä astelee takaisin takariviin odottamaan uutta vuoroaan.
"Jos maalitaulu oli puskassa, niin joo", Harper sanoo vähän happamasti ja Hayley tuntee olonsa huonoksi ystäväksi.
"Toisella kierroksella se menee jo paremmin", Hayley vakuuttelee.

Hayleyn vuoro tulee sekä kiduttavan pitkän ajan päästä, että aivan liian pian. Tyttö astelee pienen pöydän luokse, johon on jäänyt sotkuiseen kasaan edellisen jäljiltä. Sivusilmällään Hayley näkee, että Sarah seisahtuu hänen vieressään olevalle pisteelle ja nostaa yhden nuolista käsiinsä. Hetken ajan Hayley miettii mahtaako tyttö heittää sen käsistään kohti maalitauluja, mutta lopulta toinen laskee sen takaisin pöydälle ja ryhtyy nyppimään joustaan sormillaan.

Hayley malttaa odottaa, että ohjaaja käy hänen pisteellään ja kuuntelee kuuliaisesti toisen alkeellisen tason ohjeistuksia. Lopuksi, kun häneltä kysytään onko hän ampunut ennen jousiaseella, Hayley nyökkää.
"Näytähän asentosi", ohjaaja pyytää ja Hayley ottaa tottuneesti jousen käsiinsä ja virittää nuolen paikalleen. Selkälihakset ottavat asennon tottuneesti haltuunsa ja tyttö pitää nuolen valmiina, odottaen ampumislupaa.

Sen sijaan, ohjaaja henkäisee ja ottaa askeleen taaksepäin.

"Katsokaahas kaikki Hayleytä. Tämä on täydellinen ampuma-asento, kiinnittäkää huomiota hänen kyynerpäänsä kulmaan ..."

Hayley tuntee lämmön nousevan kasvoilleen, yrittää hukuttaa ohjaajan sanat ja tuntee voivansa sillä hetkellä kompastua omiin jalkoihinsa, vaikka ne seisovat visusti paikallaan. Hayley huomaa sormestaan valuvan veren koskevan nyt jousen puista pintaa ja seuraa, kuinka se värjää puun syyt punaisiksi.

"Voit ampua."

Nuoli suhahtaa Hayleyn käsistä, kun viimeinen äännähdys ohjaajan suusta ei ole vielä loppunut ja kumahtavan thump-äänen kera uppoaa keskelle maalitauluaan.

Sitä seuraa neljä muuta nuolta, jotka osuvat kaikki taulun keskiosioon, vierekkäin kuin ruusukimppu konsanaan. Hayley tietää, että hänen vertaan on pisaran verran jokaisessa nuolessa.

"Siis ootko sä joku jousipyssyharrastaja-tyyppi vai?" Sarah kysyy, kun sen kolmas nuoli uppoaa ruohomättääseen maalitaulun eteen. Hayley riisuu varusteet siististi pöydälle eteensä ja pyyhkii jousesta sormestaan vuotaneet veret mustaan t-paitaansa.

"En, kun metsästäjä", Hayley vastaa vilkaisematta kämppistään ja palaa takaisin takariviin odottamaan seuraavaa vuoroaan.

Okei, heti alkuun pieni ajatusleikki: millaiseksi sä kuvittelisit Oregonin rannikon?

Mä kuvittelin sen hiton mageeksi mestaksi. Ja voi pojat, sellainen se totta tosiaan oli.

Suolainen meri-ilma tervehti meitä vastassa heti, kun avasi silmät (ja mökin ikkunan), ja aaltojen pystyi kuulla iskevän tasaisesti vasten rosoisia rantakallioita. Mökin puinen lankkulattia oli hiekan kuorruttama, kun sitä väistämättä kulkeutui sisälle kenkien ja vaatteiden mukana, eikä lakanatkaan olleet säästyneet karkeilta hiekanjyväsiltä.

Ja aamulla, kun katsoi sumuverhon keskeltä pilkistäviä havupuita, kuunteli aaltojen kohinaa ja taivas oli tyyni ja pilvetön, tuntui siltä, että edessä näkyvä merenaava oli täysin loputon, aivan kuin taivas ja meri eivät olisi koskaan kohdanneetkaan.

Toki leirielämässä oli myös omat haasteensa. Joko pieniä ja harmittomia - kuten se, että yksi suihkuista ei syytänyt vettä paineella, tai että Kansasin huoneen lamppu piti naksuttavaa ääntä tuntitolkulla sammuttamisen jälkeen - tai sitten isoja ja maailmaa kaatavia.

“MitEN niiN ei ole antennia?!” Ashton kysyi melkein vinkuvalla äänellä ja painoi kämmenensä vasten vaaleita kutrejaan, aivan kuin peläten stressin tiputtavan ne pian kokonaan irti. “Meillä kotona näkyy yli 600 kanavaa ja täällä ei YHTÄÄN!”

“Hmm, hyvin valitettavaa, mutta tilanne on nyt tämä. Täällä on vaikeat luonnonolot ja uutta antennia ei ole vielä saatu asennettua. Mutta hei, täällähän on vaikka mitä muuta kivaa! Kohta lähdetään jousiampumaan!”

Edes leiriohjaaja Heatherin iloiset sanat eivät kuitenkaan saaneet Ashtonia piristymään. Olin saanut blondin hiirulaisen lisäksi huonekaverikseni jo aikuisen Timin, joka oli Ashtonin vastakohta – rauhallinen, maanläheinen western-ihminen, joka ei kaipaillut hifilaitteiden perään. En tiedä, kaipasiko koko tyyppi oikeastaan yhtään mitään muutakaan, koska suurimman osan vapaa-ajasta se vietti hiljaa itsekseen kirjoja ahmien.

Oli siis sanomattakin selvää, että itse vietin aikaa huoneen ulkopuolella niin paljon kuin mahdollista.

Jousiammunnan jälkeen kuljeskelimme rantahietikolla ja tutkiskelimme rantaan huuhtoutuneita ajopuita ja merileväkasoja, samalla, kun odottelimme leirikasteen alkamista. Kaikilla oli ollut jo huutava nälkä ja päivällinen oli tuhottu varmaankin ennätysajassa, varsinkin, kun pöydät olivat notkuneet kaikenlaisista herkuista.

“En voi uskoa, että Kansas osti hevosen! Se oli niin suloinen”, Harper ihasteli seuloessaan hiekkaa sormiensa välissä ja poimiessaan sieltä pieniä kiviä ja rikkinäisiä simpukankuoria.

“Onhan se kyllä hyvä mennä eteenpäin”, sanoin ja nautin kasvoille puhaltavasta tuulenvireestä. “Mutta suloisuus voi kadota aika äkkiä, kun Kansas saa ensimmäisen eläinlääkärilaskun käteen. Se hevonenhan oli kuulema jo valmiiksi rikki.”

Oli kurjaa kuulostaa pessimistiltä, mutta se oli totuus – ei ollut viisasta ostaa hevosta, jossa oli vikaa, ainakaan jos lompakko ei pullistellut rahaa. Ja uskalsin epäillä, että kaikkien oikeusjupakoiden jälkeen Kansas ei varsinaisesti kieriskellyt seteleissä.

“Niin, totta...” Harper virkkoi. “Mutta silti. Se oli niin mahdottoman kaunis! Ja sen nimi oli Yellow – tajuatko, sen on pakko olla enne!”

“Blue and Yellow...”, hymyilin ja istahdin sitten yhden, tukevahkon ajopuun päälle. Brandy ja Yumi, jotka olivat kävelleet vähän meidän takanamme, saavuttivat meidät ja istuivat vierekkäin toiselle puunrungolle.

“Ihanaa, että kaiken kurjuuden jälkeen Wilmingtoniin palaa taas iloa ja elämää”, Yumi sanoi, nyppäsi suolaheinän jalkojensa juuresta ja alkoi punoa sitä pienelle palmikolle. “Vaikka, noh... Boella olikin jonkin verran osuutta asiaan... Ainakin osittain...”

“Mites Yeva? Ajatelkaapa sitä!” Brandy sanoi ja levitti silmänsä ammolleen. “Yllätysvauva..! Se ei hiiskunut siitä sanallakaan!”

“Ei niin!” Harper sanoi ja riensi nappaamaan Brandya ranteesta innostuneena. “Ajattele! Ja kukaan ei huomannut mitään!”

“Nääh, me miehet vaan tiedetään, että on parempi pysyä hiljaa silloin, jos nainen on lihonut”, sanoin ja sain siitä hyvästä päälleni nyrkillisen hiekkaa. “Hei, se oli vitsi..! En mä oikeasti huomannut, että mitään olis meneillään.”

“Kukahan se isä on?” Yumi kysyi melkein kuiskaten. Tytöstä näki, että se arasteli, oliko sen kysymys ollut turhan sopimaton.

“Mistä täällä puhutaan?”

Hayley ja Valeria olivat liittyneet meidän rantakokoukseemme. Tyttöjen hiukset oli palmikoitu identtisille ranskanleteille, ja pistin merkille, että molempien hiuksiin oli myös punottu samanlaiset kukat.

“Yevan vauvasta!” Brandy avasi oitis. “Ja sitä, että kenen muun vauva se on!”

“Sen on pakko olla jonkun erittäin, erittäin urhean miehen”, tuumasin vakavana.

“Entä... Entä jos se on Ethanin?” Harper kysyi salaliittomaisin elkein. Tytöt huokaisivat yhtenä kuorona; mä kohotin kulmiani.

“Ne kyllä asui aika kauan kämppiksinä...”

“Jep, mistä me tiedetään, mitä ne on Marionin talossa tehneet, ennen kuin Statler tuli kuvioihin?!”

“Mutta eikö tän olisi pitänyt saada alkunsa jo Bettyn aikana? Meinaan... Kuka muka tekisi mitään sellaista, jos Betty hönkii seinän takana?”

Keskustelu jatkui kiivaana vielä silloinkin, kun päätalon luona soiva kello kutsui meitä takaisin leiritalolla alkavaan leirikasteeseen. Samalla kun katseeni vaelsi kuulaana taivasta vasten maalautuvaan, kiellettyyn majakkaan, mietin, että yhteen leiriviikkoon taisi sittenkin mahtua yksi jos toinenkin mysteeri ratkottavaksi.