Hadeksen kirja

Seisoin toinen jalka pyörän polkimella ja tuijotin eteenpäin jatkuvaa tietä vähintäänkin intensiivisesti, tuntien oloni hieman typeräksi puristaessani ohjaustankoa rystyset valkoisina. Olin jo hetken pönöttänyt tien reunassa lähes liikkumatta. Ihan kuin fyysinen osa minusta olisi juurtunut kiinni maahan samalla kun henkinen puoli yritti punkea eteenpäin.
Tämä oli ensimmäinen kerta kun menin yksin Twin Falls Farmille. Tai kun ylipäätään olin yksin liikenteessä kodin ulkopuolella postilaatikkoa kauempana.
Kello ei ollut ihan vielä edes kahtatoista, joten olin enemmän kuin hyvin aukioloajan puitteissa liikkeillä. Ja eilen olin vielä suullisesti varmistanut Marionilta että saatoin näihin aikoihin tulla tallille, mutta silti olo oli kuin murtovarkaalta joka oli menossa vieraaseen talliin varastamaan kaiken mikä irti lähti.
Lopulta varpaita kipristävä into ja halu päästä näkemään oma hevoseni vei voiton, jolloin hypähdin takaisin pyörän satulaan ja lähdin polkemaan eteenpäin.

Olo oli suorastaan epäuskoinen, kun seisoin tarhan portilla naru kädessäni ja katsoin aitauksen keskellä seisovaa hevosta. Minun hevosta.
Tamma tiiraili pitkän otsaharjansa takaa uteliaan varovaiseen sävyyn, kuin odottaen mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Olin tottunut näkemään lähinnä ruunikoita lämminverisiä ja rautiaita suomenhevosia, minkä myötä Hades oli ulkoiselta olemukseltaan vähintäänkin kuin karkkia silmille. Pitkät vaaleat jouhet, sininen ja ruskea silmä, päistärikkö karva ja vieläpä leopardikuvioita. Eikä edes tavallisia läiskiä vaan ennemmin kuin renkaita, mitkä oli  googlen mukaan peacock spots nimisiä merkkejä. Olisin voinut vain seistä tuijottamassa tammaa varmaan tunti tolkulla, mutta tungin lopulta käden taskuun ja kaivoin puoliksi pätkäistyn porkkanan ja esittelin sitä hevoselle joka liikutteli korviaan uteliaasti.

“Katoha mitä täältä löytyys”, huikkasin samalla kun lähdin kävelemään tammaa kohti. Hades toki tuskin ymmärsi sitä vähääkään suomea mitä se olisi englantia ymmärtänyt, mutta tuntui luontevammalta puhua omalla kielellä. “Mitäs sanosit jos mennään ja puunataan sut, käyään sitte vähän ihan vaan taluttaen tutkimusmatkalla?”

Hades laski päätään alemmas, vaikuttaen tutkivan ensimmäisiä liikkeitäni hyvin tarkasti ennen kuin se ravisti päätään letit ilmassa viuhtoen ja lähti astelemaan vastaan. Tammassa kohtasi juuri sopiva annos uteliaisuutta mutta myös tervettä varovaisuutta, mikä tuntui jollain tapaa kodikkaalta. Hevosen turpakarvat kutitteli paljasta kättä kuin hyönteinen joka kiemurteli ihoa pitkin, kun tamma hamuili porkkanapalan perään ennen kuin kahmaisi sen tyytyväisenä suuhunsa.
Olin toivonut että saisin viettää pidemmän ajan ihan vain Hadekseen tutustuen ilman häiriöitä, mutta korvan takana kummitteli lakkaamatta koulun aloitus seuraavalla viikolla. Puristin silmäni nopeasti kiinni, ja pudistin päätäni pienellä liikkeellä kadottaakseni ei toivotut ajatukset. Nyt keskittyisin ihan vain tähän, en mihinkään muuhun.
Napsautin narun kiinni Hadeksen kirkkaan keltaiseen riimuun, silittäen tamman kaulaa toisella kädelläni. Vaikka olin eilen saanut viettää pitkät hetket hevosen seurassa, tuntui tämä päivä silti meidän ensimmäiseltä yhteiseltä päivältä.

Sain tän jo aika kauan sitte valmiiksi mutta en millään oo saanu kirjotettua mitään kaveriksi joten random kuva Mikaelin ja Hadeksen ensimmäisiltä ratsastuksilta Twin Falls Farmiin saapumisen jälkeen  
Kuva vähän isompana.

Ajatus maastoestevalmennukseen osallistumisesta oli vaikuttanu hyvältä ainaki mun päässä. Maastoesteitä ammattilaisen opastuksessa, auttais ihan varmasti mun ja Hadeksen tuoretta kavioliittoa. Ehkä jonkun eri tyypin opissa se olisi ollutkin juuri sitä mutta tämä valmentaja? Juu ei. Hit and miss. Okei, se kyllä tiesi mistä puhu ja sitä rataa että ammattitaito oli hallussa mutta näin opettajana, tai siis valmentajana, vähän vois tarkastella tyyliään.

Hades todellaki aisti mun oman mielentilan, koska aikasempien päivien lupsakka tamma oli vaihtunu sähikäiseen joka ei ollut varma halusiko osallistua tähän tuntiin vai ei. Annoin suosiolla ohjien valua vähän pidemmäksi, koska tuntuman tuoma jännite ei ainakaan auttanut asiaan

“Otahan parempi ohjastuntuma, ettei se karkaa alta”, Dorothyn töksähtävä kommentti kuului miltei heti perästä.
“Tässä tilanteessa siitä on vain enemmän haittaa, hermostuttaa sitä vain enemmän joten näin on parempi.”

Purin hampaitani yhteen kun kuulin naisen mutisevan jotain kaulukseensa. Vaikka en sanoista saanutkaan selvää niin kyllä sen tiesi että jotain jupinaa aiheeseen liittyen se oli. Yritin parhaani hengittää syvään ja saada hartiaseudun rentoutumaan samalla kun keskityin Hadekseen. Pikku hiljaa tamman pää laskeutui alas pilvistä, minkä myötä sen liikkeetkin alkoi muuttua soljuvammiksi missä oli huomattavasti helpompaa olla mukana. Ei enään töksähtelevää pompotusta mikä tuntu selkärankaa pitkin aina niskassa asti.
Olisin mieluusti käyttänyt muutaman minuutin enemmän alun verryttelyihin, mutta tunnilla ei turhaa jahkailtu vaan siirryimme reippaasti maastoesteradalle kun Dorothy oli edes auttavan tyytyväinen kaikkien menoon. Sentään radan läpi käynnin aikana Hades vaikutti ihan tyytyväiseltä päästessään Boen viereen. Tiedä sitä oliko tamma kehittäny jonku ihastuksen jykevään ruunaan, sen verran mielellään se hakeutui kirjavan irlantilais hevosen seuraan.

En ollut hypänny Hadeksen kanssa kauhean paljoa tähän mennessä, mutta tiesin että siltä löytyi välillä vähän liikaakin intoa siihen eikä tämä kerta ollut poikkeus. Tuntui vähän siltä kuin yrittäisi juosta vesilasi kädessä kun tasapainoilin sopivan ohjasotteen kanssa. Jos annoin nykyisestä vähänkin enemmän liikkumatilaa, vauhti lähti kiihtymään. Mutta jos taas otin yhtään liikaa kiinni ja lyhensin ohjasotetta, vauhti lähti kiihtymään samalla kun tunsin kuinka hevonen alkoi jännittymään satulan alla kuin virittyvä jousilelu joka lopulta sinkoaisi kuuhun.
Tunsin kuinka hiki vain valui selkää ja vähän kaikkea pitkin varusteiden alla. Nyt ei ollut edes niin kuuma päivä mitä viime aikoina oli ollut, taivaalla oli jopa pilviä, ja silti olo oli yhtä kurja kuin minä tahansa muuna päivänä täsä polttouunisa. Mitä enemmän me tehtiin, sen epämukavammaksi olo muuttu. Ihan kuin jokanen solu yrittäis repiä itteään kappaleiksi jotta pääsisin siitä tunteesta eroon mutta ei.
Kestä tämä loppuun. Viimestään kotona oottaa kylmä suihku.
Taoin ajatusta päässäni kuin tärkeämpääkin mantraa ja kokosin keskittymisen rippeitä takaisin, juuri oikealla hetkellä, koska Dorothy viittoi meidät seuraavaksi suorittamaan maastoesteradan kokonaisuudessaan.

Olin ihan tyytyväinen siihen että esteiden korkeus oli varsin maltillinen, koska tiesin itsekin että etenimme vähän turhan reippaasti. Mutta joka kerta kun jäin jarruttamaan liikaa, Hades puri kuolaimeen ja nyhti ohjia sen verran rivakasti että sen tasapaino lähti horjumaan. Kuin olisi ratsastanut Bambilla järven jäällä. Kahdesta pahasta valitsin mieluummin nopeuden, etenkin kun se ei ollut kuitenkaan ihan holtitonta kaahottamista. Ehdein jopa rentoutua pieneksi hetkeksi ja nauttia parista hypystä, kunnes mun sisänen spider-sense hälytti. Koko tilanne kesti ehkä sen sekunnin tai pari, minkä aikana tajusin että vauhti hiipui. Seuraavassa hetkessä jo tunsin kuinka oikea reisi oli täysin irti satulasta samalla kun vasen jalka yritti sinnikkäästi kiertyä Hadeksen ympärille kun tamma kurvasi pää alhaalla vasemmalle.

Jos olisin tajunnu aikasemmin niin ehkä olisin pysyny mukana tapahtumaketjussa paremmin. Tai jos Hades oli pitäny päänsä ylhäällä, ehkä olisin saanu otettua kiinni sen kaulasta mutta ei.

Ehdein silmäkulmasta nähdä vilahduksen kun Hades paineli esteen sivua pitkin toisaalle samalla kun mä jatkoin matkaa eteenpäi. Hartia tuntu samalta kuin kerran kun yksi varsa onnistu lataseen siihen kesälaitumella, mutta ainaki pää oli nätisti piilosa ja liike jatku suhteellisen hyvin kuperkeikkana eteenpäin. Päästyäni taas oikein päin maahan avauduin mun Vyötiäismäiseltä rullalta, tajuten tehneeni uuden virheen. Mulla oli vauhtia enemmän mitä luulin enkä onnistunu laittaan jalkaa tai edes kättä mun alle vaan mäjähdin turvalleni maata vasten kuin märkä pyyhe.

Suussa maistu lähinnä hiekka ja metalli, silmissä säteili mustaa ja puhdasta valkoista kuin ilotulitus. Köhein muutaman kerran ja makoilin turvallani maassa hyvin paikoillani, tunnustellen kroppaa läpi. Mikään ei tuntunu menneen ainakaan pahasti rikki.
Kampesin itseni kontalleen ja syljin maa-ainesta suustani, hätkähtäen pienesti kun huomasin punaiset tahrat paljaalla käsivarrella. Vaistomaisesti pyyhkäsin mun kasvoja kun ojensin yläkroppani pystyyn, sen seuraamuksena näin vain lisää verta hanskassa ja ranteella.
Ah, loistavaa. Verta vuotava nenähän kruunaa tän just hyvin.
Valmentajan ensimmäinen repliikki meni multa sisällön puolesta täysin ohi, mutta äänensävy riitti ihan hyvin palautteeksi loistokkaasta sukelluksesta. Seuraava kysymys kuulosti niin väkinäiseltä että kohautin vain toista olkapäätäni vähän, ja pyyhein kasvojani t-paidan hihaan.

“Meh, mitä sitä turhia,” vastasin lyhyesti ja aloin ottamaan jalkoja alle noustaakseni seisomaan. Valehtelisin jos väittäisin että mihinkään ei sattunut kummemmin, mutta sitähän että tolle näyttäisi.

Purin vain hampaitani hymyn yhteydessä yhteen kun pyyhein enempiä hiekkoja vaatteistani ennen kuin lähdin hakemaan Hadesta. Tamma oli onneksi ollut ihan fiksu, ja päättömän rälläämisen sijaan päättänyt hakeutua turvalliseksi kokemansa Boen seuraan. Ja seiso kaikessa rauhassa, vähän hämmentyneen näkösenä, toisen ratsukon vierellä. Pyyhein kasvojani muutaman kerran, huokaisten henkisesti helpotuksesta kun verenvuoto näytti tyrehtyvän jo ihan tähän.

“..Ootko sä varmasti kunnosa.?” Yumi kysyi vähän epävarmaan sävyyn samalla kun suu vetäytyi takaisin tiukaksi viivaksi.
“Joo, pikku pölähys vaan,” vastasin pienen vinon hymyn kera kun otin tytön ojentamat ohjat vastaan.

Sitten vaan fake it ‘till you make it kunnes pääsen kotia, koska ei saatana että paikkoja särki.. Sykkivä jomotus naamassa tuntu silmien takana ja ohimolla asti, muuttuen väreileväksi säryksi kohti niskaa mennessä missä se puolestaan vaihtu aaltoilevaan vihlovaan kipuun kun siirryttiin maahan iskeytyneen hartian puolelle. Huomisaamusta se vasta hauska tulisi.

Perheenjäsenen vakavan sairastamisen takia en tunnu saavan yhtään mitään kunnollista aikaan vaikka halua ja yritystä on ollu. Mutta ehkä tällästen ees lyhyen lyhyiden pätkien avulla pääsis vauhtiin, tarinointi on kuitenki yleensä ollu mulla se ykkös asia mikä auttanu käsitteleen vaikeitakin asioita.


Taannoinen ei niin onnistunu maastoestetunti oli tuntunu jättäneen vähän meihin kumpaanki jälkensä, mun oli sentään lähinnä vaan fyysinen seuraus siitä kun olin paiskautunut kuperkeikan kautta kuin pannukakku suoraan tantereeseen. Koska kun olin lopulta päässyt pesemään naamani verestä, oli jo siinä vaiheessa alkanut muodostumaan tummat varjot silmien alle ja illalla jo näytinkin siltä kuin olisin ollu nakkikioskilla aamu viideltä. Owen oli tutkinu mun pärstäkertoimen kotona ja antanut diagnoosiksi ihan vain sopivasti kohdistuneen tällin mutta siinäpä se. Ei nenä murtunu ollu.
Mutta Hades sen sijaan. Sille tunti ei ollu ehkä sittenkään se paras ajatus, vaikka olin toisin ajatellu kun olin lopulta ilmottautunu mukaan. Ehkä se oli ollu liian aikasin otettu repäsy tai ihan vaan oman sähellyksen syytä, mutta tamma oli tuntunut vetäytyvän vähän enemmän itseensä. Sen takia Hades oli saanu viettää viikon ihan vain lomaa, minkä aikana ainoa suurempi muutos oli ollut että tamma siirrettiin yksilötarhauksesta porukkaan. Se itsessään jo oli tuntunut nopeasti auttavan hevosta taas avautumaan, vielä enemmän kun tarhakavereiden joukosta löytyi sen selkeä ihastuksen kohde Boe.

Kuukausi oli ehtinyt vaihtumaan jo heinäkuuksi ennen kuin olin noussut Hadeksen selkään uudestaan. Siihen saakka olimme tehneet lähinnä talutuslenkkejä ja maastakäsin työskentelyä kentällä. Niin narussa, liinassa kuin irtonakin. Joten istuessani pienen tauon jälkeen taas Hadeksen selässä, minua arvelutti täysin loppukuussa häämöttävä lähtö Beaver Coven kesäleirille.
Vieläköhän sen pystyisi muuttaa siten, että en ottaisikaan omaa hevosta mukaan vaan ratsastaisin leirin omilla ratsuilla?
Lähes kaikki keksimäni plussat ja miinukset tuntu kumoavan toisiaan niin tasaisesti että en ollut päässyt selkeään päätökseen asian kanssa. Toisaalta leiri voisi olla ihan hyvä, siellä tunnit olivat kuvailun perusteella enemmän tavan ratsastustuntien tyyppiset. Ja jos niikseen, voisin kai leirin alussa jo hieman selittää mun ja Hadeksen tilannetta niin tuntien vetäjätkin ehkä osaisivat paremmin auttaa. Mutta taas toisaalta. Matkustus ihan toisaalle, vieras paikka ja vieraat hevoset.. Se voi olla myös katastrofi mikä pukkais meidät vielä enemmän taaksepäi. Mieleen nousi vaan uudestaan ja uudestaan sanonta, hevoseton on huoleton. Vaikka meillä ei niin suuria ongelmia ees ollu!

Ei elämän kevät ja kypärien takatalvi, ajattelin kun raahasin koko kankean ruhoni ulos autosta. Onneksi viimestä kertaa tälle matkalle, koska me oltiin vihdoin perillä Mainessa.
Mä olin vasta nuori ja vetreä mutta just tällä hetkellä olin varma että tältä tuntu olla vähintään kuuskymppinen. Venyttelin raajojani hitaasti ja hartaasti, ennen kuin painoin nyrkit selkärangan vierille ja painoin samalla vastaan kun kaarsin selkääni. Mieleen tuli kuiva risukasa minkä päälle polkastiin kun selästä kuulu rutinaa ja pauketta. Saatuani hitaan venyttelyseremonian loppuun, käännyin kattoon Kansasia joka oli jäänyt puoliksi auton ovensuuhun.

“You okay there buddy? That sounded like you were trying to break your spine?” Toinen kysyi silmäkulma nykien.
“..ööö.. Yes?”
“Tai ku siis, porukka joo naksuttelee sormiaan ja selkääki mutta tuo kuulosti vähän… rajummalta.”
“Pitkä matka autossa. Paikat tahtoo mennä sillon vähän jumiin.”
“Okiedoukie,” toinen sanoi heilauttaessaan oven kiinni. Lähes samalla liikkeellä kissapipoinen nuori mies pyörähti ympäri ja käsiojossa marssi korkein askelin auton perää kohti. “Vapautetaas hevoset, ne on varmasti yhtä jumisia mitä sä.”
“..Miten sä et muka oo yhtään kankiana? Sä kuitenki vielä ajoit tän matkan?”
“Mies parhaassa iässä, ketterä kuin Gepardi ja sulava kuin… sss…siili?”
“Silli?”
“Eiku siili! Ne on yllättävän ketteriä otuksia jos et oo huomannu. Onko suomessa muuten siilejä?”

Nyökyttelin vaan hitaasti päätäni samalla kun aloin aukomaan trailerin kiinnityksiä omalta puoleltani.
Alunperin mun oli tarkoitus matkustaa leirille Owenin ja hänen veljensä kyydittämänä, mutta jonku keskustelun kautta, mitä en just tähän hetkeen edes muistanut, oli tullut ilmi että Kansas oli tosiaan lähdössä leirille myös. Blue mukanaan ja kopissa oli toinen puoli tyhjänä.
En ollu oikeastaan edes ajatellut asiaa ennen kuin olin jo täräyttänyt kysymyksen esille että olisinko mä ja Hades päässy sen kyydillä Maineen. Olin onnistunu yllättään itteniki sillä, mutta selvästi myös Kansas oli hieman yllättynyt koska hän oli pienen hetken vaan tuijottanu mua kulmat kohollaan kuin olisi keränny palapelin palasia ja rakensi epäselväksi jäänyttä kuvaa. Lopulta se oli lätkässy kädet mun olkapäille naama ku Naantalin aurinko että totta hitossa.

Möngein kopin etuosan pienestä oviaukosta sisälle, jutellen vähän niitä ja näitä Hadekselle samalla kun napsautin kirkkaan keltaisen riimunnarun tamman riimunnaruun kiinni kopin kiinteän köyden tilalle. Blue näytti väsähtäneeltä pitkän matkustamisen jälkeen mutta sillä ei näyttänyt olevan mikään kiire ulos autosta. Hades oli näennäisesti rauhallisen näköinen, mutta se pälyili avointa takaosaa kohti sieraimiaan värisyttäen. Ulkoa tuli varmasti jos minkäkinlaista uutta ja outoa tuoksua.

“Ookko valmis jos mä avaan tän puomin?” Kansas huikkasi ulkoa.
“J-joo, avaa vaan,” vastasin ja pikaisesti kiersin narun puomin sisäpuolelta jotta pääsin sujuvasti kävelemään ulos kopista.

Hades lähti peruuttamaan alas siltaa vähän haparoivin askelin, minkä takia se oli vähällä pudota sillan sivulta alaskin ellei Kansas olis ollut terävänä paikalla ja työntänyt vastaan. Saatuaan tukevan maan kaikkien kavioiden alle, tamma seisoi paikallaan kuin poro ajovaloissa ja puhalteli ilmaan samalla kun häntä kaartui ylöspäin. Samaan aikaan se tuntui siltä että pienikin liike, niin hevonen hypähtäisi ja pomppisi omille teilleen mutta joku tunne koputti ohimossa, että ei Hades minnekään häipyisi. Joten annoin narun roikkua hieman löysempänä ja antaa tamman katsella ympärilleen

“Who it is?”
“Wouldn’t you like to know.”
“Come ooon,” Kansas sano pyytelevään sävyyn, “Someone I know?”
“Might be or might not be.”
“That’s not a hint!”
“Good because it’s not supposed to be.”
“Pleeease? Even just one hint?”

Pyöräytin silmiä takaraivon ja polttavien korvanpäiden kautta ympäri, yllättyen siitä kun taskuun sullottu kännykkä värisi. Puolet reissusta oli menny sen verran korvessa että kännykkäverkosta oli saanu vaan haaveilla, mutta selvästi olimme päässeet tarpeeksi lähelle takaisin sivistystä. Katoin näyttöä yllätyksen ja hämmennyksen sekaisella ilmeellä. Kunnes niskavillat tuntu nousevan vähän pystyyn, niinku joku laittais jääkylmän käden niskan päälle.

“Owen ilmotti mut Dorothyn valmennukseen,” luin viestin sisällön kuin lukisin omaa ruumiinavausraporttia.
“Hä?” Kansas kysy rämpiessään lähemmäs sen verran nopeasti että meinasi kompuroida juurakkoon.
“Se oli nähny ilmotuksen siitä valmennuksesta, ja soittanu sille Noidalle että ottaisko se näin lyhyellä varotusajalla yhen ratsukon lisää tän päivän kouluvalmennukseen.”

Ajatuksena se oli tosi kiva, että Owen oli ajatellu olevansa kiva isäpuoli ja ilmotti mut kouluvalmennukseen. Ja jos valmentajana olis kuka tahansa muu kuin aurinkoinen täti Dorothy, olisin varmasti super innoissani mutta nyt.. Sille oli syynsä miksen ollu oma-aloitteisesti kysyny valmennuksesta äitiltä tai Owenilta. Dorothyn opetustyyli vain sattu sopiin mulle yhtä hyvin kuin kaktus perseeseen.

***

Tunti ei ollu ehtiny kunnolla edes alkamaan, kun sain jo purra kieltä. Michael. Teki mieli huikata että en kuule tiiä ku en oo Michael, että kysyppä siltä. Lyhentelin ohjia jonku verran, mutta se yritys toimi lähinnä Dorothy-tädin summonointina kun hän harppo viereen kuin Nato-ohjus.
Tunsin satulan läpi kuinka Hades virittyi jännittyneeseen tilaan, vilkuillen vähän joka ilmansuuntaan korvat painuneena. Pyytelin mielessäni anteeksi Hadekselta.

“Oletko aivan varma, että kouluratsastus on teidän lajinne?”
“Ei se meidän laji ole missään vaiheessa ollutkaan,” heitin lähes monotonisen tylsästi.

Dorothy näytti hetken siltä kuin aikoisi sanoa jotain takaisin, mutta vain nyrpisti nenäänsä ja siirtyi katsomaan toista ratsukkoa. Livautin sormenpään verran enemmän ohjaa Hadekselle, minkä senkin mitättömän myönnytyksen tamma tuntui ottavan vastaan Pesukarhu sille ojennetun ruuanpalan. Varovaisesti mutta tyytyväisesti.
Taivuttelun vaikeus tuli mulle puhtaasti yllätyksenä, koska viimeksi kentällä pyöriessä Hades oli taipunut varmaan paremmin mitä koko kesänä. Nyt isoin syy kompurointiin olin varmasti minä itse ja mun järkkymättömän negatiivinen asennoituminen koko tuntiin. Vaikka yritin ihan hevosen tähden olla edes neutraali. Kireät ohjat ei varmasti auttanu sen enempää, koska onnistuneimmat taipumiset olin saanut omatoimisesti löysällä.. tai ainaki paljo löysemmällä ohjalla.

Pyyhkäisin hikeä otsalta ranteellani. Luojan kiitos ulkona ei ollut tämän kuumempi, siinä vaiheessa varmaan saisin jo uida omassa marinadissa äskeisen tehoprässin jäliltä. Kentällä olijoilla näky päällä pitkää hihaa, etenki Kansas tuntu valmistautuvan jo talveen, kun ite taas olin ilonen että olin valinnu jo t-paidanki sijaan suoraan hihattoman.
Jollain kierolla tavalla oli mukavaa että en ollut kärsimässä yksin, melkein kaikki muutki ratsukot tuntu saavan valmentajalta yhtä kireää arvostelua ja silmien siristelyä kuin minäkin. Kiersin katsetta muissa ratsukoissa. Osa heistäkin jotka olivat ennen tuntia olleet täynnä tarmoa ja päättäväisyyttä näyttivät lannistuneen. Hymy oli hyytyny, ja hartiat lösähti sen verran mitä Dorothyn tarkan katseen alla kehtasi.
Tunnin kääntyessä loppumetreille, en jaksanu enää edes sinnitellä vaan annoin ohjien valua reilusti pidemmäksi. Hades tuntui huokaisevan helpotuksesta, ja ojensi kaulan loivalle kaarteelle. Tamman pää tuntu ohjien toisessa päässä kevyesti mikä riitti ihan hyvin. Sillä muutoksella yritin kuitenki parhaan mukaan suorittaa viimeistä ravitehtävää. En varmasti saanut Hadesta koottua, mutta hetkittäin se tuntu liikkuvan todella mukavasti. Ja ainakin rennommin.
Tunti anto ainakin siihen puhtia, että jahka pääsisin kotia niin kysyisin Owenilta jos voisin ottaa tunteja yhdeltä toiselta valmentajalta minkä olin löytänyt. Ihan sama vaikka ajatus videoyhteyden välityksellä suoritetusta tunnista tuntu, vähintäänki oudolta, olisi se varmasti ainaki kokeilemisen arvoista.

Syyssää tuntu taivaalliselta ikuisuuden kestäneiden tukalan kuumien päi-, ei, kuukausien, jälkeen. Kentän läpi kulkeva tuuli pisti välillä pienet vilun väristykset liikkeelle paljaita käsivarsia pitkin, mikä puolestaan tuntu vaan nostavan mun mielialaa. Vihdoinki inhimillisiä lämpötiloja ja kelejä.

Keskityin parhaani mukaan hengittämään tasaisesti, etten lähteny puhisemaan Hadeksen askelten tahtiin. Tamma pörisi suorastaan iloisena harppoessaan kepein raviaskelin kentän uraa pitkin, samalla kun sen pää tuntui lepäävän kevyesti kuin Varpunen ohjien toisessa päässä. Kuolain oli saanut jäädä varustehuoneeseen tälläkin kertaa, kuten lähes joka kerta viimeisten parin viikon ajan, ja päähän oli puettu viikkorahojen hassauksen kohteena hankittu kapsoni.

Turvan sivuilla oleviin renkaisiin kiinnitetyt ohjat tuntu saavan Hadeksesta irti aivan erilaista rentoutta mitä kuolain, tai mitä edes riimu. Sinänsä kiinnityskohta muistutti paljo jälimmäistä, minkä takia en ihan osannu kiertää ajatusta eron ympärille.
Mutta oliko sillä kauheasti väliä? Eroa oli, positiivista sellaista.
Okei, pitemmässä juoksussa syyn tietäminen olisi kaikin puolin hyvä asia. Hampaista tai suusta sen ei pitäisi johtua, koska eläinlääkäri oli edellis viikolla käynyt huolellisesti Hadeksen suun läpi. Pieniä hammaspiikkejä lukuunottamatta kaikki oli näyttäny siltä kuin pitäiski.
Ehkä kuolain oli vain epäsopiva? Liian paksu tai jotain, toki ongelma saatto olla ihan mun omat kädet--
Hades paino päätä voimakkaasti ohjia vasten, ennen kuin nakkasi niskaansa kohti taivasta.

"Sori, sori. Keskityn", naurahdin hevosen reaktiolle samalla kun taputin kevyesti sen kaulaa.

Vedin kertaalleen syvään henkeä ja työnsin parhaani mukaan turhat ajatukset sivuun. Sunnuntai köröttelyyn riitti kun istui ja piti ohjat kädessä, mutta jos halusin yhtään parempaa liikettä esiin: piti myös keskittyä.
Muutos oli lähes yhtä nopea kuin Hadeksen huomautus ajatusten lentelystä. Kaksi kulmaa myöhemmin, lyhyeksi ja töksähteleväksi muuttunut ravi suli takaisin soljuvaksi askellukseksi missä oli helppo istua kyydissä. Itsenäinen ratsastus tuntu sujuvan niin lupaavasti, että varovaiset odotukset ensi kuussa häämöttävästä valmennuksesta hilautu hitaasti mutta tasaisesti aina vain korkeammalle.

”Betty keeps everything. I mean all the papers”, totesin äkkiä nousten seisomaan omien sanojeni voimasta.
”What?”
”It must be somewhere in the house — Trinity’s contract for her summer job, I mean. There must be the end date of her employment. We just need to compare that to the last time ya’ll saw her.”
”Are you going to snoop around in Betty’s house?” Harper kysyi silmät suurina.
”Absolutely. We just need to get her out first.”
”We?”
”Yes.”


Kolmen kesken alkanut tutkimusmatka oli muuttunut hetkessä useamman hengen salapoliisi operaatioksi. Vanhoja rakennuksia, salaperäisiä hylättyjä autoja, kadonneita työntekijöitä ja nyt vielä suunniteltiin murtautumista tallinomistajan kotitaloon etsimään johtolankoja. Yumi oli kiskottu hetkessä mukaan aivoriiheen kun hän oli astunut mökkitalliin etsiessään Harperia.

“Does everyone know what they are doing?” Ethan kysyi ilme vakavana, kuin olisimme murtautumassa Pentagoniin eikä omakotitaloon.
Kaikki nyökytteli päätään ja mumisi myöntävästi yhteen kuoroon.
“Go-ooo team,” Kansas kuiskasi samalla kun nosti käden alhaalta ylös.

Mulle oli nakitettu vahtikoiran asema. Olin hakenu Hadeksen, ja sitonut kiinni yhteen tallin ulkoseinällä olevaan renkaaseen pitkän kaavan hoitoa varten. Siinä ei ollut mitään kummallista että näinkin viileällä säällä jynssäsin kirjavaa hevosta ulkona kun toiset tahtoivat suosia tiukasti tallin suojassa pysymistä. Tältä asemalta myös näki hyvin vähän joka suuntaan tarkkailla Bettyn paluuta jos suunnitelma onnistui.
Ethanin ja Kansasin päät näky yhden tallin ikkunan alareunasta, jos osasi katsoa, kun he odottivat hetkeä minkä jälkeen livahtaa sisälle taloon. Harper ja Yumi näyttivät tsemppaavan toisiaan nopeasti, ennen kuin he harppoivat kiireellä talon etuovelle ja koputtivat oveen siihen sävyyn kuin jossain olisi tulipalo.

“STOP POUNDING THE DOOR!” sisältä kuulu huuto mitä kantautu lähes tallin päätyyn saakka. Betty näytti siltä kuin olisi viittä vailla käskemässä lapset pois nurmikoltaan. “You two better have good reason”, nainen tuhahti ja sipaisi silmät sirillä oveaan kuin varmistaakseen ettei puiseen pintaan tullut vaurioita moisesta vulgaarista ryskytyksestä.
“There is a man keeping his dog off leash on the property”, Yumi aloitti kuten oli harjoiteltukki.
“We don’t recognize him, and his dog doesn’t really have a good recall. It already caused some problems by charging riders who were going out on trails. And not just that, but it’s also digging deep holes on the ground and the owner is not even trying to stop it.”
“Or attempting to fill those holes.”

Jo näinkin kaukaa pysty nähdä kuinka Bettyn ilme muuttui alun ‘vähän ärsyttää mutta entäs sitte’ tasolta ‘minun maillanihan ei tuntemattomien piskit kuoppia kaiva’. Enkä olis yllättyny että kohta savu olis noussu korvista.
Mato oli heitetty, ja Betty oli niellyt syötin koukkuineen päivineen. Koska seuraavaksi ovi pamahti kiinni, ja nainen lähti marssimaan kuin myrskyn merkki Harper ja Yumi oppainaan.
Toivottavasti kyseisellä niityllä ei oikeasti ollut ketään koiransa kanssa. Koska jos oli, niin mahdollisille kuopille löytyisi käyttöä hautojen muodossa siinä vaiheessa.
“Team Bravo is on the move”, povitaskussa olevan kännykän kaiuttimesta kuului vaimeasti Kansasin ääni, ennen kuin ääni jatkui epämääräisenä Mission Impossible tunnusmusiikin tapailu.

Pudistin päätäni vähän ja jatkoin Hadeksen lettien avaamista. Meneillään olevan puhelun kautta kuului välillä enemmän ja välillä vähemmän selvästi Bettyn taloon livahtaneen kaksikon kahdenkeskistä keskustelua, kun he pohtivat mistä etsiä mahdollisia papereita.
Vilkuilin aktiivisesti ympärilleni jotta Betty ei vahingossakaan pääsisi livahtamaan huomaamattani takaisin taloon, koska siinä jos missä olisikin selittämistä että miksi kaksi puolivierasta miestä oli päättänyt mennä penkomaan naisen kaappeja ja laatikoita hänen poistuttua kotoaan.

Hades vilkuili hieman epäilevään sävyyn minua kuin ympäristöään. Se selvästi aisti että nyt ilmassa oli jotain muutakin kuin alkutalven tuntua ja tavallista arkea. Tamma värisytteli sieraimiaaan pienen puhahduksen kera, ja kuopaisi maata etusellaan ponnekkaasti tasan kerran.

“Älä huoli, saat kyllä maksun tästä valtavasta uhrauksesta. Saat sen sitte iltaruokas sekahan kippoon”, puhelin hevoselle ja taputin sen kaulaa kevyesti.

Minuutit tuntu matelevan ohi. Enkä ollu varma kumpi meistä hätkähti enemmän, minä vai Hades, kun rintataskussa olleesta puhelimesta kuului särisevä rääkäisy samalla hetkellä kun ääni kantautu lyhyesti ylhäältä päin. Talon yläkerrasta.

“Kansas??” sihahdin puhelimeen, kuin pelkäisin harhautus reissulla olevan noidan kuulevan.
“EEWW Eew I touched it I touched it! Amputate my arm, Ethan! Bring me bleach so I can clean myself inside and out!!”
“What the fuck did you do?”
Taustalta kuulu tukahdettua naurua, minkä kuulosti osittain siltä kuin joku korisi kuoleman kielissä “I tell you later what Kansas found from Betty’s personal drawer”, Ethan pihisi.
“..Somehow I am very curious but also not sure if I want to know what he found... But you better share that later”

“Can I come see your horse?”

Ääni oli niin imelä, eikä siihen liitetty ripsien räpyttely tai pään kallistelu tehny kuvasta yhtään neutraalimpaa. Itseasiasiassa vain lisäsi mielessä välähtelevien punaisten lippujen määrää. Siristin mun silmiä aavistuksen kun katsoin keittiösaarekkeen reunalla roikkuvaa sisarpuolta, ennen kuin jatkoin tiskikoneen järjestelmällistä täyttämistä.

“Why do you suddenly want to see Hades? If I remember correctly, you said she looks like diseased and you would never touch horse like that because it would do harm to your reputation as equestrian”, muistutin Marieta hänen ensireaktiosta kun hän oli nähnyt edes kuvan Hadeksesta.
“Did I?” tyttö kysyi päätään pyöritellen, “I can’t remember anything like that. It’s cute horse.”
“Uhhuh, right..”
“So? Can I?”
“Can I what?”
“Come ri- see it?”

Tulihan se sieltä. Se yksi pieni tavu riitti kertomaan enemmän mitä toinen oikeasti ajo takaa. Teki mieli sanoa suoraan että mitäs jos meloisit kanootilla Kuubaan, mutta maltoin mieltäni vähän ja mietein asiaa läpi. Jos liian jyrkästi menisin kieltämään että Marie ei saisi tulla edes pällistelemään tallille, niin siitä ei seuraisi mitään muuta kuin ongelmia. Ensin kitinää ja valittamista kunnes se menis kitiseen ja valittaan asiasta Owenille. Ja Owen… Varmasti kysyis että minkä takia Marie ei sais tulla, ja ainoat vastaukset mitä voisin sille antaa ei oo tarpeeksi hyviä.
Nirskutin mun poskihampaita yhteen ja nielasin ennen kuin väänsin jonku hymyn tapasen naamalle.

“Ask from your dad. Because I was going to drive my bike there, so if you would come too he would have to give us a ride there. He might be busy.” Itseasiassa toivoin että Owen olis kiireinen. Vaikkakin, tällä tuulella ja tuiskulla autokyyti oli ihan mukava ajatus.
__

“I’ll come and pick you up… Well, a little later. I need to run to the store, since apparently I didn’t stock enough pickles and mustard in house. Wish me luck I will find everything from store anymore... And Marie, you are a guest here so listen to Mikael.”

Niillä saatesanoilla mä jäin seisoon tallipihalle jostain syystä suurinpiirtein kisavalmiiksi pynttäytyneen Marien kanssa. Katoin jo nyt kuinka tyttö näytti tärisevän pienesti, vaikka yritti parhaansa mukaan pitää leuan ylhäällä ja selän suorassa.

“So where is the horse?”
“Horse has a name, and it’s Hades”, kommentoin monotoniseen sävyyn ja lähdin kävelemään talliin katsomatta seuraisko toinen edes. Sinänsä toivoin että ei, vaan Marie jäätyisi kiiltävien Königs-saappaiden pohjista maahan kiinni.

“Oh.. I.. thought it would be.. This looks more like a barn where cows live. And dirty one too.”
Ne oli ensimmäiset sanat mitä kuulin kun Marie pääsi käytävälle asti, samalla parin karsinan päässä luuta käsissään seisova Ethan katto sen näkösenä että ei osannu päättää pitäisikö olla vain hämmentyny vaiko peräti loukkaantunu. “Do you happen to know where to dump a body?”
“Couple places. But who is she?” mies kysyi kulmat vähän kurtussa ja viittoi Marien suuntaan joka näytti yrittävän kutistaa itsensä mahdollisimman pieneksi ettei vahingossakaan ollu metriä lähempänä karsinoita tai mitään muutakaan. Jopa lattialle lakaistu keko heinää ja purua sai hänet varvistelemaan ympärillä kuin edessä olisi ollut vähintäänkin kasa ydinjätettä.
“Perfect. That little Miss Kardashian is unfortunately my stepsister.”
“Ouch. My condolences…” toinen mutisi hieman irvistäen.

Todennäköisesti mun olis pitäny toimia vähän parempana oppaana, mutta totta puhuen en todellakaan halunnut. Mieluummin valelisin itseni bensalla ja tuikkaisin tuleen. Joten olin vain tyytyväinen kun se kakara jäi kiltisti talliin tärisemään kun lähdin hakemaan Hadesta tarhasta. Tamma nyhväsi tyypilliseen tapaansa melkein Boen kyljessä kiinni, mistä se vastahakoisesti lähti valumaan portille kun kutsun avuksi otettiin taskunpohjalta löytyny houkuttelevasti rapiseva käärepaperi.
En päässyt edes takaisin talliin asti, kun päätyovi liukui auki. Cooper vilkuili olkansa yli sen näköisenä kuin välttelisi ruttoa ja kannusti Ronyaa ravaamaan pätkän perässään.

“Do you happen to know who is that–”
“About this tall and looks like she is going to attend the Olympic riding team?”
“You know her?”
“Very much unfortunately, she is Owen’s kid. So. My stepsister. What did she do?”
“Where to even start,” Cooper naurahti ja pudisti päätään, “She was giving tips for Ethan how to keep stable clean better. And then she continued to suggest that if I needed help with Ronya she could help, because apparently Ronya is a visibly overweight pony.”

Samaan aikaan teki mieli vajota maan sisälle kuin myös heittää Hadeksen naru Cooperille jotta saatoin käydä viskaamassa Marien maan kiertoradalle. Myös oksasilppuri kävisi hyvin.

“I would love to say that I am shocked but that would be a lie..”

Seisoin paikallani Hadeksen kanssa vielä senki jälkeen kun Cooper oli jatkanu matkaa Ronyan kanssa. Pelkästään ajatus sisälle menosta tuntu tällä hetkeltä paskimmalta maholliselta ajatukselta, mutta pakko mitä pakko. Lopulta nytkähdin liikkeelle vasta siinä vaiheessa kun Hades hamuili mun kättä. Hieroin tamman vaaleaa otsaa vapaalla kädelläni, katsoen hymyillen kun se paino päätä silmät puoliummessa rapsutusta vasten.
Vedin syvään henkeä ja valmistauduin menemään sisälle.

“How can it take that long to get just one horse inside?” Marie kysy valittelevaan sävyyn huokauksen kera, siirtäen toisen käden lanteilleen. “Why is that one also so fat?”

Ihan kohta tulee ruumiita.

If you happen to notice, this horse has something called a turnout or winter rug on her. It is something that is used to keep horses warm when it is such cold and windy weather outside. Like now. I can happily demonstrate how it works, by starting to take your jacket off and kick you outside. Tai siis, niin mä oisin halunnu sanoa. Sen sijaan väänsin täydellisen asiakaspalvelija hymyn naamalle. “Why are you still conscious? If you want I can help you with that.”
Tytön ilme muuttu nopeasti hyvin hämmentyneeksi. “..I don’t understand.”
“Shocker.”

Paras puoli siinä kun hevosen omisti joku muu oli se, että loppukädessä kaikki vastuu oli jonku toisen. Mutta nyt kun kaviokas oli oma, ei voinu kuin kattoa peiliin siinä vaiheessa kun satulavyö ei enää kiristynykkään vanhoihin reikiin asti.
Leppuutin mun otsaa satulansiipeä vasten hetken, ennen kuin jälleen kerran nostin sen ylös ja katsoin löysästi kiinni olevaa vyötä. Kuluneet reiät mihin soljet olivat aina ennen yltäneet jäivät reiän päähän. Eikä menisi kauaa että eroa olisi kaksi reikää, koska tämäkin mitta oli siinä rajalla olisiko reiän löysempi parempi.
Varmaan jos hampaat irvessä ja kiskomalla kiskoisin niin saisin sinne asti, mutta ei se homma niin vaan toimi

“Mä tiiän että ollaan pikku hetki menty vähän kevyemmästi, mutta misä välisä tää tapahtu?”, kysyin Hadekselta samalla kun löysäsin vyötä reiän verran.

Tartuin kiinni jalustimesta ja lisäsin painoa sille asteittain kokeeksi. Satula ei edes epäröiny vaan valu painon lisääntymisen myötä hetkessä vinoon.
Joo, ihan liian löysä se vain oli. Ehkä sitte jos olisin niin pro ratsastaja että saisin pidettyä Hadeksen koottuna pääosan ratsastuksesta niin sitte. Mutta siihen oli vielä  matkaa, kummallaki.
Kiristin vyön takaisin aikaisempiin reikiin, ja taiteilin oven ulkopuolella roikkuneen kapsonin käsiini. Kun aloin näpertämään poskihihnaa kiinni, en voinu kuin silmäillä Hadesta vähän epäilevään sävyyn. Se oli rauhallinen, ehkä vähän, liianki, rauhallinen. Ei sillä ettäkö se haittasi. Mutta olin tottunut että tamma oli ainaki vähän eläväisempi, ja näiden lumimyräkän takia erittäin paljon sisällä seisomista sisältäneiden päivien jälkeen lähempänä liiankin eloisaa kuin rauhallista.
Vaikka Hades vaikutti aina maneesiin saakka poikkeuksellisen lauhkealta, en vielä vetänyt mitään rukseja seinään äkillisen valaistumisen ja sen myötä rauhottumisen osalta. Eiköhän se tästä taas elävöityisi. Mutta nyt oli pakko tehdä jonkulainen ryhtiliike tamman liikuttamisen kanssa, jotta turhat kilot saataisiin karistettua nyt kun se olisi vielä suhteellisen helppo työ.

Olo oli kuin vaihdevuosista kärsivällä naisella–.. Tai no, en kyllä voinu verrata mitään sellaseen mistä mulla ei edes pystyis olla varsinaista käsitystä mutta… No mieliala kuitenki heittelehti melkeen ääripäästä toiseen.
Yhtenä päivänä musta tuntu että matto oli kiskastu jalkojen alta, seuraavassa hetkessä mulla oliki ihan hiton hauskaa aikaa ja sitte sen jälkeen taas tuli seinä vastaan ja olo oli poikkeuksellisen vetämätön. En saanu oikein mitään aikaseksi.
Nyt se ikävä olo oli taas röminy takasi.
Se tuntu tukahduttavan puristavana paineena rintakehässä. Kuin mun ympärille olis kiristetty vetoliina niin tiukalle etten saanu kunnolla happea kun keuhkoti päässy laajenemaan melkeen yhtään. Sydän tako kuin olisin just vinssannu polkupyörällä jyrkkää mäkeä tunturin päälaelle, ja pulssi tuntu kutkuttelevan kurkkua mikä muuttu leukaperissä inhottavaksi säriseväksi puutuneisuudeksi.

Selasin kännykän näytöllä olevaa keskustelua, silmäillen parin pienen puhekuplan alanurkassa näkyviä sinisiä merkkejä kun taas viimeisimmässä oli ollut jo kohta vuorokauden ajan vain yksi, väritön markkeri. Sama toistui myös toisessa keskustelussa.
Rapsutin hajamielisesti vieressä kävelevän Hadeksen kaulaa kun tamma töni kevyesti mun toista kättä. Varsinaisesti en olisi jaksanut tänään edes liikuttaa sitä, mutta en todellakaan kehdannu perua etävalmennusta tälläsellä varoajalla. Etenki kun se pitäis enivei maksaakki. Joten olin pakottanu itteni ylös sängynpohjalta ja lähteny tallille että ehtisin rauhassa varustaa ja kävelyttää Hadeksen ennen kuin pitäisi oikeasti keskittyä.

Avasin osallistujalistaltaan kutistuneen ryhmäkeskustelun kun sinne kilahti uus viesti.

Ilmari
En oikei tiehä miten tän ny sanos

minä
mitä sitä kierteleenkään eli sano suoraan

Tuomas
Stönön vakioporukka tietää
tai siis vähintään ne

minä
Tietää mitä?

Tuomas
todennäkösesti usiampiki siis

Ilmari
Että sie oot yhesä jätkän kaa

Kun sain sisäistettyä lyhyitten viestien sisällön, tunsin kuinka tapahtu sama mitä melkeen viikko sitte. Kuinka veri olis paennu mun sormilta, jättäen ne lähinnä kankeiksi ja tunnottomiksi palikoiksi mitkä ei tuntunu ottavan vastaan käskyjä ollenkaan.

Ilmari
O sielä iha järkiääki porukkata mutta aika moni meänki vanahalta luokalta ei oo mittää laatikon terävimpiä lusikoita nii sinällää ei tullu yllätyksenä

Tuomas
sanotaanko näin että silleen ihan hyvä että et oo täälä
jätkie puheita ko kuunteli niin saattasit iha hyvi tarvita Aslakia

Mua oksetti. Pystyin melkeen tunteen kuinka mun mahalaukku muljahteli ympäri. En ensin edes tajunnu että olin pysähtyny ja vaan seisoin kuin tuulesa vapiseva variksenpelätin keskellä maneesia.
Silmiä poltteli melkeen enemmän kuin sen kerran kun olin chilejä pilkottuani menny hieroon naamaa.
Mä olin tuntenu mun vanhat luokkalaiset… varmaan kaikki muut paitsi Unnan ja Riikan päiväkodista lähtien, minkä takia tuntu että mun koko ymmärrys tappeli lukemaani vastaan.
Oliko ne oikiasti niin helevetin ahdasmielisiä?
Sitäki enemmän viimesiäki hapen rippeitä keuhkoista ulos pusersi tieto siitä, että kaks jätkään joita olin tähän asti pitäny yksinä mun parhaina kavereina oli menny lätiseen puolelle kylän meidän ikäsille mun jutuista.
Mun kroppa tuntu enemmän joltaki ontolta kotelolta mitä mun omalta keholta, ja ainoa minkä mä tunsin vapinan ja pahoinvoinnin ohella oli Hadeksen turpa mun niskassa. Normaalisti tamman puhaltama ilma olis tuntunut lämpimän kostealta ihoa vasten, mutta ei tällä kertaa. Edes sen varovainen hamuilu ei auttanu.

Roikotin toista hanskaa suussani jotta pystyin käsitteleen mun kännykkää. Huono puoli älypuhelimissa, harva hanska toimi sen näytön kanssa yhteen. Jossain näillä sijainneilla sen piti olla…

“Why you had to take off your glove? My fingers freeze and pop off just because of seeing that!”
“Difn’t yol fingels al’eady do dat?” solkkasin hanska hampaissani.
“Could you repeat that so the rest of the class understands it too?”
“You are the only one in this class who didn’t get that”, Ethan kommentoi ytimekkäästi.
“Ei tälläsesä pakkasesa sormet jäävy, hyvä ku on ees kylymä.”

Kansasin ilme oli kieltämättä näkemisen arvonen, kun sen päänsisäiset hammasrattaat työskenteli tuplavuoroa keksiäkseen että olinko juuri solvannu sen isovanhempia, häntä itseään vai olinko juuri uhannu tappavani sen.
Who knows.

“Not cold enough for fingers to freeze.”
“....Yeah. I knew what you said..” Kansas puoliksi mutisi muka itsevarmaan sävyyn.
“You didn’t understand a word he said.”
“..No I didn’t.” Tällä kertaa itsevarmuus oli suorastaan käsin kosketeltavissa.

Pudistin vähän mun päätäni, jatkaen lähistön puiden tarkastelua kuin haukka. Joku Cooperin ottamassa kuvassa puunrunkoon tehdystä kaiverruksesta häiri mun mieltä, mutta en millään saanu kiinni että mikä se oli. Se tuntu inhottavana kutitteluna jossaki mielen perällä, kuin yrittäisi pyydystää perhosta säälittävän pienellä haavilla. Välillä melkein onnistuen, mutta ei ihan.

“There!” huikkasin nopeasti, ja osotin yhtä vankan näköstä mäntyä samalla kun Hades pysähty kuin napista painamalla.
“Where?”
“Right there?”
Kansas tihrusti silmät sirillä kuin iäkkäämpiki vanhus. “..I don’t see it?”
Pyöräytin silmiäni, ja pyysin Hadeksen liikkeelle jotta saatoin parkkeerata sen melkein osottamani puun viereen.
“Hmh, Hades moves very nicely”, Ethan kommentoi hitaasti päätään nyökyttäen.
“Thanks, we’ve been training”, vastasin voimatta estää hymyä leviämästä mun naamalle kuin mikäki Kultanennoutaja jota oli juuri kehuttu ja taputin ratsuni kaulaa. Sen jälkeen nostin kättä ja osotin puun kylkeä “Here. This one, Kansas. See this carving on this tree?”
“Oooh.. Yeah, I was looking waaay past it.”
“..You were looking way past this. But didn’t see that one over there?” kysyin kulmiani kurtistaen ja osotin pienen matkan päässä olevaa toista puuta, minkä rungossa oli kaiverrus mikä muistutti… “Onko tuo.. Joku kirjain vai..?” kysyin päätäni käännellen.
“Could be. Or.. arrow?” Ethan arvuutteli ja kallisteli päätään yhtälailla.
“What? Where? I WANNA SEE IT TOO?!”
“This, is why I trust Mikael’s eye for details more than your”, Ethan totesi samalla kun jalkautui ratsunsa selästä.

Olisi helpompaa tarkastella ihmisen korkeudella olevia jälkiä jalkasin mitä hevosen selästä käsin, vaikka Hades ei ollut edes kauhean korkea, joten laskeuduin itsekin alas satulasta. Otin hanskat pois käsistäni ja tungein takin taskuihin, jotta saatoin operoida taas kännykkää ja ottaa jonkulaista kuvaa missä näky Cooperin löytämä merkki ja vähän kauempana seuraava kaiverrus.

“At least I can tell that much, that these have been carved by hand. Not like.. someone would’ve made….thing, that someone could just punch against trees and whatnot and create it like that.”
“So actual effort”, Ethan tuumasi samalla kun tarkasteli kaiverrusjälkeä lähempää, ”Not new, but.. not that old either.”
“There’s one more”, Kansas ilmotti ja osotti eteenpäin, “And on a rock this time.”
“Good job, blind squirrel found a nut”, kehuin virnistäen samalla kun ohimennen taputin toisen poskea kun suuntasin Hadesta perässäni taluttaen kiveen nakutellun…sekalaisen koukeron, luo ja aloin tähystämään silmät sirillä ympäristöä. “Actually. There is a… bunch more of them.”

Olin kiivenny osittain kiven päälle tähystämään ympärilleni, onnistuen siltä paikalta näkemään ainakin kolme muuta selvästi ihmisen tekemää jälkeä puiden rungossa. Sekä yhden lisää mikä oli hakattu kiven kylkeen.
Kaiverrus kaiverrukselta aikasemmin tuntemani tunne vain vahvistui. Se, että olin nähny samantyyppisiä merkkejä jossaki muuallaki kuin vain kirkon seinissä ja siellä lojuneissa papereissa. Olin pitäny jotaki ihan fyysisesti mun käsissä missä niitä oli.
Mielessä kihelmöivä tunne oli kuin kutina, mitä en yrityksistä huolimatta onnistunu raapimaan. Ja se pieni kutina tuntu olevan kovaa kyytiä muuttumassa hermoja raastavaksi syyhyksi.
Näytin varmaan aivan helvetin järkevältä kun siinä hypistelin ilmaa käsissäni, yrittäessäni palauttaa jonkulaista näppituntumaa siitä että mitä olisin voinut pitää käsissäni missä moisia kuvioita oli ollut. Olin ehtiny avata suuni kirotakseni paskaa muistia, kun joku kävi lätkäsemässä kaikki valot tauluun.

 “aaaAA! Se, se- jut– homm- thing-!”
“Words, pookie, use your words”, Kansas tavasi hitaasti ja selkeästi kuin olisi puhunu jollekki lapselle.
“Th– RING! The ring! Give it!” Käännyin nopeasti Kansasin puoleen.
Kansas veti syvään henkeä ja nosti toisen käden suunsa eteen, “Mikael!” poika vilkuili maahan päin ripsiään räpytellen kuin mikäki ujosteleva neito, “Isn’t that quite soon? I mean, marriage is such a big step! I don’t know if I’m—”
“NOYOufuckingsausage!” That-, that ring! What you found from the church! I mean mill!”
“Oh that old thing? If you are so sure about this commitment, I can surely get you your own ring, it’s not about the price-”

 
“For fucks sake! Just givethatthingtome”, tupisin varsin komentavaan sävyyn samalla kun nappasin Kansasia takin reunasta kiinni ja kiskoin lähemmäs jotta saatoin kaivaa nyörissä roikkuvan elämää nähneen sormuksen esiin omatoimisesti.

Kansas kiemurteli kuin ankerias ja yritti vääntäytyä pakoon siihen sävyyn kuin olisin vähintäänkin aikeissa vääntää siltä niskat nurin tai ainaki tunkea lunta paidan sisään.
Eikä ilmoille pääsevä epämääräinen korina-kiljahdus yhtään lieventänyt vaikutelmaa.
Mutta lopulta sain korun hyppysiini toisen paidankauluksen suojista, ja vedin sen kaulakorun omistaja mukanaan jotta näin tutkia sormuksen sisäosaa.









“See? It has the same kind of markings inside of it”, viitoin korun ja puun kyljessä näkyvien merkkien välillä samalla kun työnsin sormusta paremmin Kansasin näkökentälle.
“How did you even know there was stuff like that?”
“How you didn’t? You found it, and you are the one who wears it around your neck.”
“About the eye for details”, Ethan muistutti samalla kun vuorostaan tiiraili Kansas kaulakorun jatkona roikkuen sormuksen sisäosaa.

Hadeksen hoitaminen pois maastolenkin jäliltä oli hidastunu ja hidastunu, mutta onneksi tamma ei ollu millänsäkään vaikka haahuilin ajatukset ties missä. Itseasiassa tamma lähes nuokku karsinassa, ja anto mun harjata sitä peräti harjalla mikä tavallisesti oli sen mielestä ehdoton ei kylkien harjaamiseen. Liian kova ja karkea.
Mun ajatukset oli ollu tiiviisti mettälenkissä. Metsään kaiverrettujen symbolien metsästys, käynti hylätyllä kirkolla ja sieltä löytyneet asiat toi väkisinki mieleen jonku kirjan tai tv-sarjan. Enää puuttu se että jos palattais kirkolle niin ens kerralla sielä lojuis alttarilla ruumis. Mutta jossaki vaiheessa ajatuksen juna oli alkanu hyppiin pois raiteilta, ja löysin itteni murehtimassa jotain ihan muuta. Samoja helvetin asioita mitä olin vatvonu puoli-ikuisuutta vaikka en voinu tehä asialle yhtään mitään.

“Earth to Mikael.”
En tiedä halusko mun itsesuojeluvaisto hypätä ulos kengistä vai maastoutua karsinanpohjalle, minkä tuloksena nyein ylös alas kuin mikäki Whack a Mole -pelin myyrä.
“..Oookay, what’s up? You’re not jumpy like that basically.. eevverrr”, Kansas tiedusteli samalla kun hivuttautu peremmäs karsinaan.
“Uh, nothing. Just..thinking about what’s with all those weird symbols and stuff.”
“Uhhuh.. Right. That is not your Im trying to solve strange mystery -face but more like Im worrying about something -face.”
“.. I have strange mystery solving face and worry face?”
“Yup. And that is your worry face”, toinen vahvisti samalla kun viitto mun naaman suuntaan, “All about that is basically screeaming that you have some troubles. So spill the beans, pookie.”
Tuijotin toista hetken, kääntäen mun huomion takasi Hadeksen puoleen. “Nothing that you should worry about. All is fine.”
“I don’t believe you.”
“..Well you should. Because.. There is nothing to worry about?”

En osannu oikein sano että… Miksi Kansasin ilmettä olis nimittäny. Mutta hetken se vaan tuijotti mua. Jotaki tuiman, malttamattoman koiran ja nyt vittu väliltä se sen ilme kuitenki oli. Seuraavaa liikettä en tosin olis missään rinnakkais ulottuvuudessa osannu veikata, koska seuraavassa hetkessä toinen oli napannu mua hupusta kiinni ja kisko mukanaan ulos karsinasta.

 

“Mit vi– What–” ehdein just ja just parit tavut sanoa kun tunsin kuinka lattia katos mun jalkojen alta ja killuin toisen olkapäällä.

Tarrasin kiinni suurinpiirtein mistä nyt satuin saamaankaan kun tuntu siltä että tipahan ihan just naama edellä käytävän betoniin. Matkustusaika ei ollu kauhean pitkä, ja päätty lopulta maneesin katsomoon missä Kansas työnsi mut samalla liikkeellä istumaan kuin laski mut alas kannosta.
No, ainaki maneesi oli pimiänä.










“So. What’s wrong, sweetheart?” Kansas tiedusteli turhanki leveä ja tiukka hymy kasvoillaan, ottaen tukea seinästä mun selän takana jotta saatto nojata vähän eteenpäin kuin parempiki kuulustelua suorittava poliisi.
“Nothing. Just some.. Trouble at school. I'm not doing too well in couple classes.”
“You’re a terrible liar, you know that. Your ears are redder than a fucking overripe tomato.”
“Newsflash, cold weather causes stuff like that.” Sitähän en myöntäisi että äskösellä kantoretkellä oli tekemistä asian kanssa.
“Seriously though, I’m not buying it. I don’t think for a second that you’d be so stressed out about school that you’d go all… Finnish on me”, Kansas selitti yllättävänki vakavasti. Kunnes toisen suupieli nyki siihen sävyyn että pokka alkaisi pettää, ja kasvoille muodostuki hyvin huvittunu ilme. “...finish on me..” toinen mutisi, selvitellen kurkkuaan nopeasti ja palautti ilmeensä peruslukemille.
"Why is it so difficult to believe? I was hardly ready to do school like this. By now, I was supposed to be doing completely different kind of studies. What does not include weird ass math and what not."

Hiljaisuus tuntu kuristavalta, vaikka sitä ei niin kauaa ehtinyt edes kestää.

"If math was the problem, I could help you. But I can smell your bullshit from miles away and I know you're not stressed out about school, it has been going on for too long so... What is it? Are you trying to gather yourself up to break up with me or what?"
"Fuck no!" Tiuskasin ehkä vähän turhankin terävästi, koska Kansas nojautu vähän kauemmas.

"Then what is it? What is so wrong in your life that you're all grumpy pookiebear?"

Pystyin etäisesti kuvitteleen että tältä varmaan nurkkaan ajetusta eläimestäki saatto tuntua. Samaan aikaan teki mieli olla tuppisuuna paikalla kuin näykkästä ja luikkia pakoon.

“You know what? All this really just confirms that I guessed right. You really are trying so hard to gather yourself up, to break up with me. Are you not?” toinen kysy poikkeuksellisen monotoniseen sävyyn, “Fuck.. And I thought you would’ve had more balls to—”
“My fucking coming out went to shit, that’s what’s wrong!” Sanat luikerteli ulos omaan makuun turhanki liukkaasti.
“Huh?”
Ehkä se ei ehtiny rekisteröimään mun mölinää tarpeeksi hyvin, hyvä niin.
“Coming out to whom??”
Se siitä toive ajattelusta. “...tomyfriends…” mutisin samalla kun ristin kädet mun rinnalle.
“Come again?” Kansas kysy hyvin selkeään sävyyn.
“..to my friends.. in Finland.”

Teki mieli haihtua savuna ilmaan tai jotaki, etenki kun Kansas vaan tuijotti mua siihen sävyyn kuin yhdistelisi pisteitä kuten puuhakirjan tehtävissä tavattiin tehdä. Seuraavassa hetkessä toinen olikin jo kietonu kätensä tiukasti mun ympärille, ja rutisti samalla kun mutisi jotain anteeksipyytävän sävyistä.
Mitä tuohon voisi edes sanoa tai reagoida?


“...It was not all bad. I mean, Ilmari and Tuomas were all cool with it but.. Yeah.. the other two..” vitun ärsyttävä pala muodostu kurkkuun mitä piti niellä pari kertaa että sai taas äänen muodostuun normaalisti, “..thanks to the other two, half of the torn knows and they started to explode my every possible inbox.” Yrityksestä huolimatta, mun ääni hypähti pariin otteeseen ja tunsin kuinka toisen käsivarsien ote vaan tiukentu mun ympärillä.
“Do you feel like I pressured you into coming out to them?” Kansasin ääni oli taas hämmentävän.. monotoninen. Vakava.
“..I don’t think so.. I mean, it was about a time and.. all that.. Just.. “ Helvetin ääni, voisitko toimia normaalisti.
“I’m so sorry..”

Jos mun oli hankala torjua kurkkuun muodostuvaa palaa aikasemmin, niin etenki siinä vaiheessa se vasta oliki hankalaa kun tunsin kuinka Kansas silitti mun selkää ja niskaa. Silmissä tuntu vähän samalta mitä sillon kun olin tehny naamalaskeutumisen Hadeksen selästä, ja olin saanu hiekkaa ja ties mitä muuta silmiin.

“Do you need anything? Want anything?”
“...You wanna come over tonight?” kysyin ja naurahdin vähän väkinäisesti.
“I absolutely do. And I’m gonna get you some snacks and maybe we could watch a movie or something? Or just hang out.”
“.. Both is good.”

Haluaisin kyllä tietää että minkä takia mun oli ollu näin helvetin vaikeaa kertoa asiasta Kansasille, ja nyt kun se oli tapahtunu niin oli aliarviointia kun sanoin että tunsin oloni typeräksi. Mutta sentään helpottuneeksi ääliöksi, kai. Tilanteen rauettua, olin kaivanu jopa kännykän mun taskusta ja näytin niitä ihania screenshotteja mitä Ilmari ja Tuomas oli mulle jakanu.

“Uhh.. I appreciate it but.. You know I understand like.. zero words from those. Right?”
“..Oh, shit. Sorry. I.. completely forgot”, naurahdin vähän ja pikakäänsin tärkeimpiä pointteja viestien sisällöistä.
“Can I…say…something… Wildly inappropriate?”
“.. Like what?”
“Like what I would do to those I won’t evencallthempeople if they were here or I was in Finland.”
“...Fire away.”

Kansas näytti vetävän syvään henkeä ennen kuin aloitti tykittämään hyvin intensiivisesti ajatuksiaan. "First I would hunt them for sport and after I've caught them, I wouldn't kill them but lock them in a warm freezer while making sure they'll get just enough oxygen to not either pass out nor die. Then  I would one by one break their fingers and feed the fingers to them and since they can't stand two boys kissing each other I'd 100% make them do just that and then feed them their own testicles while filming it to allow them to watch the show later. And if by then they haven't died from a heart attack due to all the adrenaline and pain and shock, I would simply let them lay there and die on their own. After that I would mail their corpses to their parents for raising such fucked-up pieces of garbage."
toinen veti jälleen syvään henkeä, puhuttuaan niinki pitkään ilman että vei henkeä, ja naurahti.
"But of course that is all just hypothetical and I wouldn't actually do that. I'd probably just sink them to the bottom of the ocean or something."

Tuijotin vaan toista kulmakarvat kohotettuina. Mun päässä ei tuntunu liikkuvan sillä hetkellä juuri mitään. "...That's... wow.."
"So you know all of these people? Were they close to you?" toinen vaihto hyvin taitavasti aihetta.
“Umm...Well.. I mean, it is very small place so.. I went in same school with all of them.. Most of them were in my class and many I counted as friends so..”
"I apologize for everything I said ten seconds ago but also know that I meant every word because threatening to put someone in such a condition where they would need air medical services is not a friend thing to do."
"...yeah, it's not.."

Pysyin hetken hiljaa. Asian ajatteleminen tuntu yksinkertasesti pahalta. Olihan se joo Lapin perällä oleva pikkunen kyläpahanen, mutta silti niin monen negatiivinen reaktio oli yllättäny mut täysin. Sen olin osannu oottaa että joitaki aaseja joukkoon mahtu mutta että valtaosa oli niitä? Juuson ja Akselin reaktio, ja teot, tuntu kaikkein paskimmalta.

“....Oh, right. Cooper also knows about us.”

Hades oli viimesten parin kuukauden aikana ottanu valtavia harppauksia vähän joka suuntaan, ja yksi niistä oli ollu ehdottomasti sen yleisen olemuksen muuttuminen aikaisempaa lauhkeammaksi. Alkuun tamma oli ollut paljon.. terävällä tavalla herkempi, se oli ilmottanu paljo herkemmin ja karkeammin jos joku ei sen mielestä ollu hyvin. Oli kyseessä sitte ratsastajan törttöilyt, ikävä keli tai muuten vain huonompi päivä. Se oli ollu myös yksi syy miksi olin siihen tykästyny: oli helppo korjata itseä kun hevonen anto palautteen heti ja rehellisesti.
Jossain vaiheessa talvea Hades oli kuitenki alkanu muuttumaan.
Herkkyys oli luojan kiitos säilyny. Tavallaan se osa tammasta oli saanut mitä ihanimman hienosäädön. Jos halusi, Hades toimi koko ajan paremmin ja paremmin pelkällä istunnalla. Ohjista riitti kun niistä piti vain kiinni. Tämän rinnalla tamma oli tätä nykyä tosin siinä mielessä hiljaisempi, että se ei enää niin terävästi kertonut jos joku ei sen mielestä ollu nappiinsa. Tavallaan se anto enemmän anteeksi.

Tänäänki olin ehtiny odottaa paljo enemmän säätämistä, mutta nytki kun satulansovittaja nosti varmaan viidennettä satulaa Hadeksen selkään mitä kokeilla ratsain, tamma seiso täysin tyytyväisen näkösenä ja anto ammattilaisen häärätä.

“This time I’m sure that this saddle is perfect for both of you”, nainen sanoi itsevarmuutta uhkuen kun kiristi satulavyötä.

En ollu vieläkään täysin varma siitä että miten olin päätyny tähän tilanteeseen että mun nimi oli lätkästy Westernweekin listoille. Enhän mä ees ollu lännenratsastaja! Kokemusta oli kourallisen verran ja seki lähinnä  trailista, niin ei muuta ko isolle kirkolle isoihin kisoihin barrel racea harrastaan. Mikä voiskaan mennä pieleen?
Syytän tästä kyllä Kansasia. Ja ehkä vähän Cooperiaki.

Silmäilin Hadeksen selkään aseteltua lyhyttä lännensatulaa vähän pää kallellaan. Voisi olla ihan mielenkiintoista kokeilla mennä tollasella penkillä etävalmennuksissaki, vaikka laji oliki hyvin erilainen, mutta jollain tapaa tällänen satula vois toimia jopa vähän yleispenkkiä parmemin–.. Itseasiassa, varmasti toimiski. Koska olin ihan varma siitä, että meidän yleissatula oli tällä hetkellä liian kapea Hadeksen selkään. Sama kuinka olin yrittäny taiteilla liikutuksen ja ruokinnan kanssa, Hades tuntu lihovan kun vain näki heinää.
En tiedä pitäisikö sille teetättää jokku verikokeet tai jotain että oliko sillä joku… en tiedä, ongelmia aineenvaihdunnassa tai jossain.

“Okay let’s go and see how this will work for you.”

Havahduin takasi hetkeen kun satulansovittaja puhui jälleen. Nyökkäsin vain päätäni, pakotettu hymy kasvoilla, ja talutin Hadeksen lähelle nostetun jakkaran luo jotta pääsin kiipeämään sen selkään. Kokeiltava satula oli fyysiseltä malliltaan pienempi mitä pari aikasempaa satulaa. Itse istuin oli puolestaan syvempi, mistä itseasiassa pidin. Se oli paljon mukavampi maastolenkeilläki, rennompi matkustaa kun istu enemmän montussa kuin lankun päällä.
En ollut ehtinyt vielä pyytää Hadesta edes käyntiin kun mielessä heräsi hieman odottavainen kutina, että päivän sovittelu rumba voisi olla ohi. Satula tuntu sopivan tamman selkään kuin hanska käteen, vaikka sitä koittiki keikuttaa puoltelta toiselle.
Ja no, tuskimpa sovittaja olisi huonosti istuvaa pistäny edes kokeilemaan.
Itseasiassa ei ollu väliä miten satulassa painoa siirteli niin Hades vaikutti tyytyväiseltä. Nyt se ei juurikaan pyöritelly edes korvia mitä se oli tehny yhden toisen penkin kanssa keikkuessa. Silitin tamman kaulaa ja mutisin sille vuolaat kehut ennen kuin otin ohjat paremmin käteen ja pyysin ratsuni liikkelle.

Silmäillessäni uuden satulan hankinnasta saamiani paperitöitä sekä laskua, mieleen muistui se kuinka helposti Owen oli näyttäny peukkuja kun olin esittäny asian sille. Olin suurinpiirtein valmistellu 40 sivun PowerPoint esityksen asiaa puoltamaan, mutta suurinpiirtein neljän lauseen jälkeen mies oli vain näyttäny peukkua ja sanonut että kunhan kutsun sellaisen satulansovittajan joka antaa laskun jonka toimitan hänelle maksettavaksi.
That’s it.
En valita, en todellakaan, mutta olin odottanu edes jonkulaista.. Jotain tiukempaa vääntöä asiasta.
Sujautin paperit mahdollisimman nätisti repun sisällä olevaan taskuun, kaivaen samalla myös taskun pohjalla kilahtaneen kännykän esille. Valaistun lukitusnäytön keskelle ilmaantuneet ilmoituslaatikot nosti tahtomattaki hymyn kohti korvia.


Ilmari
Onneks olkoho! Sullaha on kohta toine jalaka hauvasa

Tuomas
Ikäloppu lol onnea!


Ainaki ne sentään muisti millon mun synttärit oli. Aikaerosta huolimatta. Samaa en voinu sanoa äitistä. Jenni kai muisti, mutta tais kuitata unirästejä nyt kun se oli loman varjossa evakuoinu ittensä kaverinsa seurassa niitten mökille viikoksi. Ehkä siltä myöhemmin tulis jotaki viestiä.
Kateeksi kävi, myönnettäköön.
Päivitin mun ja Kansasin keskustelun vielä kertaalleen, mutta muutamien aamun viestien lisäksi ei mitään uutta. Ja neki oli koskenu sen tän päivästä oikeudenkäyntiä Blueen liittyen. Vähemmästäki muut asiat unohtuis joten, eli ei ihme.
Mutta vaikka kuinka yritin tapella vastaan, kyllä se silti vähän latisti mieltä. Ei edes mitään typerää hauskaa gifiä että onnea.

Vilkuilin aina välillä ahkerasti kännykkäänsä näpertävää tyttöä joka seiso mahdollisimman keskellä tallin käytävää, välttääkseen jälleen ettei yksikään karva tai pölyhiukkanen hypänny ovien pinnoilta tai telineistä roikkuvista loimista. Olin ehtiny suunnitella aika hyvän harjotuksen Hadeksen kanssa, mutta kun Marie oli puoliväkisin ängennu mukaan tallille niin ne haaveet lensi ikkunasta ulos samalla hetkellä kun auto oli nytkähtäny liikkeelle kotipihasta.
Käänsin mun huomion takas Hadekseen, ja kyykistyin laittamaan suojaa tamman toiseenkin takajalkaan. Haaveet ratsastuksesta  oli vaihtunu juoksutukseen, lähinnä ihan vain jotta sain pidettyä Prinsessaa silmällä. Jo ekalla käynnillä hän oli varmasti tehny lähtemättömän vaikutuksen ainakin Ethaniin ja Cooperiin, joten ei sen enempää kiitos.

“Can I spin her?”
“Spin?”
“That thing you are going to do.”
“Lunging?”
“Yeah, that.”
“...Yeeah, I think I’ll pass.”
“What? Why?” Hyvä kun Marie ei haukkonut henkeään saadessaan niinkin suoran kieltävän vastauksen. “I have done that before, I know how it is done.”
“Because I said so”, totes napakasti samalla kun taputin Hadeksen kaulaa kun olin saanu viimeisenki suojan hevosen jalkaan.

Hades vaikutti tälläkin kertaa vähän epäilevältä meidän tuoretta perskärpästä kohtaan, mutta suhtautui harmillisen maltillisesti Marieen. Olisin toivonu jonkulaista tamma kiljahdusta, ihan mitä tahansa, mikä sais tuon keskenkasvusen inisiän lopettamaan ees yrittämästä tulla mukaan tallille.
Kenttä oli houkutellu mua kovasti, ulkona oli mukava sää, mutta Marien puolikiljuvaa minä en sinne mutavelliin tule huutoa ei jaksanu kukaan kuunnella joten suunta vaihtu maneesiin.
Maneesin oville päästessäni ei ollu kaukana ettenkö jo rukoillu että halli olisi tyhjänä. Ilmoitin kuuluvasti ovien aukenemisesta, ennen kuin varovaisesti kurkistin sisälle. Melkein ehdin huokaista helpotuksesta, kunnes kuitenkin havaitsin näkökenttään marssivan hevosen ja tunsin kuinka mun hartiat lösähti. Ennen kuin ehdin edes kissaa sanomaan niin eiköhän Marie ollu jo äänessä.

“I thought your horse is fat but that one.. How can it even move?? It looks almost like a rhino.. or a hippo.”

Teki mieli haudata pää… ihan mihin tahansa. Maneesin hiekkaan, ulos sulaneesta lumesta muodostuneeseen vesilätäkköön.. Jo ihan vaan tuo melkeen keskellä maneesia talikkoa odottava lantakasaki vaikutti jo houkuttavalta.
Yumin ilme oli sekoitus tyrmistyneisyyttä, hämmennystä ja suoraan sanottuna vitutusta. Enkä ihmettele. Ja mun puolesta sais ihan vapaasti muiluttaa Marieta joko omin käsin tai jonku kättä pidemmän avulla.

“I know a fun game, how about we play a game where you keep your mouth shut and if you speak I can pet your cheek  with a brick or something?”
“.... I’m going to tell my dad that you threatened to hit me.”
“No one said anything about hitting anyone.”
“You did!”
“I said I can pet your cheek with a brick, not hit.”
“Nu-uh!!” Marie sano samalla kun polki jalkaansa maata vasten kuin mikäki pahanen kakara. No, sehän oli. Hemmoteltukki vielä.
“Mikael, who is that brat?” Yumi kysyi samalla kun tarkasteli silmät sirillään pikku Kardashian Junioria.
“...Marie, my step sister. Please ignore her completely. Pretend that she is not even here”, kiirehdin sanomaan väliin ennen kuin Marie ehti saada tavuakaan suustaan mikä levähti auki heti valmiina jatkamaan solvaamistaan.
“...My condolences”, Boen selässä istuva tyttö sano pieni irvistys suupielessä. Hevonen näytti vain korostavan omistajansa olemusta, kun sen korvat pyörähtivät hieman kohti niskaa
“Thank you.”

Olin viime hetkeen asti ollu ihan varma siitä että kyllä Ethanin valmennuksen alkeisryhmään tuli vielä joku Matti Myöhänen, mutta valmennuksen koittaessa olin yksin maneesissa vielä alkulämmittelyjen jälkeenki.
Istuin Hadeksen selässä ja skannasin maneesia katseellani aina katsomon lasin takana olevaa hämärää huonetta myöten vaan ei.

“Well, I guess you are the only one in this group”, Ethan totesi ja raapi takaraivoaan.
“Their loss”, kommentoin lyhyesti. Eipähän ollu vaaraa että keskittyminen harhailisi muiden tekemisissä.

Taannoisessa Markin valmennuksessa olin saanu jo ihan hyvä kosketuksen barrel racingin alkeisiin, vaikkakin sinne olin osallistunut ihan vain sillä mielellä että sieltä sai hyviä neuvoja ylipäätään ratsastukseen. Hevosen takaosan aktiiviseksi ratsastamista ja taipumista.
Nyt kaikki sen valmennuksen itämään jäänyt tieto sekä etävalmennuksilta lisääntynyt taito tuntu pääsevän kunnolla käyttöön: ne sopivat nimittäin tämän tunnin harjotteiden kanssa täydellisesti yhteen.

Valmennuksen loppupuolella alle oli saatu sen verran varmuutta tekemiseen pujottelu ja voltti tehtävien kautta, että Ethan pyöritti tynnyrit kisoille tyypilliseen asemaan. Olin nähny kyllä paljon videoita kun rataa suoritettiin, ja niiden pohjalta olin tehnyt jo parikin lupausta etenkin Hadesta ajatellen: mieluummin tingein vauhdista kuin turvallisesta suorituksesta, kannuksia tai raippaa en ottaisi mukaan (jos en ilman niitä pärjännyt niin sitte ei tarvinnu pärjätä) ja en todellakaan paukuttaisi pohkeita samalla tavalla mitä aivan liian moni kisaaja näytti tekevän. Eli siten, että ne pomppivat satulassa ilmassa ja jalat suoraan sivulle asti levitettynä kuin mikäkin meritähti.
Eipä ihme että sitä kutsuttiin juuriki siksi, starfishing.

“Okay. Do you know how it goes?” Ethan tiedusteli kun oli saanu kolmannenki tynnyrin paikoilleen.
“Yeah, but it doesn’t hurt if you explain it through tho.”

Mun vastaus oli tainnu olla valmentajan kenkiin astuneen miehen mieleen, koska hän nyökytteli päätään tyytyväisesti hymyillen. Ja pelkän sanallisen viittomisen sijaan harppoi reitin läpi samalla kun selitti vaihe vaiheelta kaiken. Kuten miltä puolelta mikäkin tynnyri tuli kiertää kuin jos halusin kuroa aikaa umpeen tynnyreiden väleissä niin missä vaiheessa viimeistään oli hyvä hidastaa jotta suoritus pysyisi mahdollisimman turvallisena.

Ensimmäisen kierroksen menin hyvin rauhallisessa ravissa, lähinnä vain varmistaakseni oikean reitin itselleni kuin Hadekselle sekä keskittyen suorittamaan kierrot mahdollisimman siististi pienillä avuilla.
Parissa kuukaudessa tamma oli kerryttäny itselle.. jotain, niin paljon että vaikka askellaji oli muuta kuin käyntiä niin se saattoi suorittaa tehtävän lähes yhtä rennosti mitä käynnissä. Tosin samalla se tuntui vähän entistä hitaammalta, minkä takia en oikein uskonut että se pystyisi samanlaisiin vauhtispurtteihin mitä olimme maastossa tehneet. Ne nimittäin olisi varmasti auttanu alku- ja loppuosuudella.



Joku pieni, vähän uhkarohkea, tunne kutitteli vähän joka raajassa ja kehotti kokeilemaan rataa mahdollisimman reippaassa vauhdissa. Se kuin usuttaisi Hadeksen vauhtiin ja kurvaisi hiekka lennellen tynnyreiden ympäri ja singahtaisi seuraavalle.
Hades varmasti pystyis siihen. Ei tietenkään samalla vauhdilla mitä vähäänkään kokeneemmat barrel racing hevoset, mutta kuitenki.
Respect the danger.
Vaati yllättävän paljo kuria että sain tungettua houkutuksen kokeilunhalun kanssa tiukasti sivuun, kuin pakkaisi makuupussia takasi sen ahtaaseen suojapussiin. Hengitin kertaalleen syvään, ja pyysin Hadeksen ihan vain rauhalliseen harjoituslaukkaan kohti viimeistä kierrosta.

Kuinka varma olin siitä että oli kannattavaa osallistua lähes kylmiltään näinki isoihin western kisoihin, lajiin jota olin kokeillu pari kertaa ja sitte treenannu lähinnä omatoimisesti vähän ennen The hetkeä?
Erittäin epävarma.
Kaduttiko mua että olin kuitenki näin tehny?
Ei.

Jo pelkkä pitkä ajomatka kisapaikalle oli riittäny kuittaamaan reissuun lähdön, vaikka sää oli ollu lievästi sanottuna tuskastuttava lähes koko helvetin ajan. Mua ei todellakaan oltu tehty tällästä ilmastoa varten: oli vaan tietyn verran vaatetta mitä ottaa pois ilman että joku soittais poliisit.
Kaipasin alkuvuonna tapahtunutta lumimyrskyä ja sen mukana tullutta viileyttä.
Olkoon pakkasta -30 astetta niin ei hätää, tiesin heti miten pukeutua että ei tulis kylmä. Mutta tällänen tukahduttavan lösö hellekeli mikä pisti hikoilemaan vasta levitetyn aurinkorasvan pois ennen kuin sai edes tuubia takas laukkuun?
Ei helvetti. Ei tällänen ollu ihmistä varten.

Ensimmäinen kisapäivä oli jo hyvässä vauhdissa ja meno tuntu laittavan pään vähän pyörälle. Tapahtumaa oli yhtä aikaa kahdella eri areenalla, joten valmistautuvia ratsukoita tuntu vilisevän jokasessa ilmansuunnassa ja niiden seassa kipitti yleisöä kuin muurahaisia. Ihan eri kaliiberia mitä jokku koulu- ja estekisat Sodankylässä. Tai mitä edes Kuninkuusravit Rovaniemellä.
Tänki perusteella saatto taas viivata yli pariki stereotypiaa Amerikasta: Western oli oikeasti asia ja amerikassa kaikki oli isompaa.

“What have you liked so far?”
“Huh?” pudistin mun päätä vähän ja katoin viereen ilmestynyttä Cooperia.
“Kisat. Mitä oot tykänny kisoista tähän asti”, toinen toisti kysymyksensä vähän selkeämmin.
“Aaaa. Joo. No, keli on ihan järkyttävä enkä tiedä selviänkö hengissä edes huomiseen ja ihmisiä on aivan liian paljo”, selitin vähän irvistäen, “mutta… onhan nää ollu ihan jees.”
“Ihan jees?” Cooper toisti kulmiaan kohottaen, “Ihan jees? Mikael, kanavoi sun sisäisiä amerikkalaistuneita aivosolujas ja sano ees jotaki vähän vähemmän..suomalaista”, toinen lisäsi naurahtaen ja lopetti ravistamasta mun olkapäätä.
“...yhh…” puhahdin ja irvisin uudestaan, “Niin pitkälle en kyllä mee. Mutta, tää on ollu ihan hieno kokemus jo tähän asti. Vaikka sää on edelleen ollu samanlainen mitä voisin kuvitella että on jos olisin helvetissä. Ja teltta ei ihan kestäny yksinään sitä vesisadetta. Ja tämä aamu alko sillä että näin ihmisen jonka mieluusti voisin palotella pieniksi palasiksi ja syöttää oraville mutta… Hieno kokemus.”
Cooper katto mua hetken kuin puntaroisi jatkaisko amerikkalaisuuden esiin ravistelua vai ei, mutta nyökkäs lopulta päätään terävästi. “I’ll accept your answer.”
“Good, because that’s all you get for now.”
“Ooo, for now? Is there more to come?”
“Ehkä. Päätän sen mun oman luokan jälkeen. Kuka tietää, ehkä lennän satulasta ekaa tynnyriä kiertäessä ja laskeudun naama edellä koko yleisön edessä. Tai ehkä selviän kunnialla koko kierroksesta. Sen näkee.”
“Acceptable. Mutta mä lähen kannustaan meidän ratsastajaa jotta se voi piestä sut kohta tuolla areenalla koska race is on and we will win!”, Cooper julisti rintaansa röyhistäen ja katosi paikalta ennen kuin ehdein muistuttamaan että tilanne oli tasan, eli oli vielä liian aikaista sanoa mitään.

Olin ollu vähintäänki tyytyväinen siihen että mun nimi ei ollu keikkunu lähtölistan kärjessä. En todellakaan olis halunnu olla ekana suorittamassa, kuten Yeva. Sen arpaonni oli suonu sille ekan vuoron mikä asettais riman seuraaville ratsukoille.
Leppuutin mun käsiä satulan sarven päällä ja kurottelin nähdäkseni suoritusalueelle päin. Vilkasin sivussa satulan alla poikkeuksellisen rauhallisesti seisovaa Hadesta. Tamman käytös koko tämän astisen reissun aikana oli todellaki yllättäny mut, etenki kun muistelin minkälainen herkkä sähikäinen se oli ollut vielä ennen talvea.
Se ei vaikuttanut nuutuneelta tai muutenkaan huonolta vaikka seisoki rauhassa. Sen olemus oli silti keskittynyt ja läsnäoleva. Rapsutin Hadeksen kaulan sivua mun toisella kädellä, tuntien ihan hienoista ylpeyttä siitä minkälainen hevonen tammasta oli muovautunu… Ei helvetti. Hadeshan oli ollu mulla kohta jo vuoden??
Tuon pienen yksityiskohdan tajuaminen tuntu kyllä siltä kuin joku olis lyöny mua halolla päähän, koska se tarkotti myös sitä että olin asunu jo vuoden Amerikassa. Ja missäs sitä oltiinkaan? Istuin jumalauta stetsoni päässä, länkkävarustetun hevosen selässä western kisoissa oottamassa omaa vuoroani.
Palasin mun ajatuksista takasi tähän hetkeen kun kirjotusalusta käsissään liikkuva henkilökunnan jäsen kävi viittomassa mua siirtymään lähemmäs lähtöaluetta, koska mun ja Hadeksen vuoro olis enää vain parin ratsukon jälkeen.

.

Kolmen tynnyrin kiertämisestä koostuva rata ei ollu ajallisesti vaatinu montaa hetkeä, mutta silti olo sen jälkeen oli kuin olis tehny jonku paljo pitkäkestosemmanki treenin. Paahtavalla säällä oli varmasti iso rooli siinä. Se oli imeny kiitettävästi mehuja Hadeksestaki, koska nyt tamma käveli päätään huomattavasti alempana roikottaen.

“Joo, mennään varjoon vähän viilentyyn”, puhelin hevoselle ja ohjasin sen palaamaan lyhyen kävelyn jäliltä takasi varikkoalueelle.

Uuden melassilla ja merisuolalla höystetyn juoman sekä kaulan ja ryntiden vedellä viilentämisen jälkeen Hades vaikutti virkistyvän kuin kuivuudesta kärsinyt huonekasvi. Se kannatteli taas päätään tavallisella korkeudella ja seurasi tyytyväisen näkösenä ympäristöään.
En osannu sanoa suuresti mitään miten meidän suoritus oli menny muihin ratsukkoihin verrattuna. Vauhti oli ollu ihan ok, ja oltiin saatu kierrettyä kaikki ilman että yksikään sisäkierrokselle jääny huputettu tynnyri olis kaatunu ja mäki olin pysyny satulassa ilman ongelmia. Sovittajan kanssa valittu uusi satula oli kyllä tuntunu pirun hyvältä, tuntu että sieltä ei lentäis mihinkään sama mitä tapahtuis.
Pengoin kylmälaukun sisuksista vesipulloa jotta voisin vihdoin sammuttaa oman kurkkua myöten raapivan janon. Melkeen pitäis laittaa ihan tehtävälistalle että opettelis juomaan paremmin. Eipä se missää Lapin leveysasteilla ollu kummonen tehtävä, mutta täällä tuntu että pitäis kantaa vesipulloa joka taskussa että pysyis nesteytettynä.
Olin just kittaamassa viileää vettä yhtä ahnaasti mitä autiomaahan eksyny kun vastaan tuli keidas, kun tunsin jonku iskeytyvän mun selkää vasten. Kaikki vesi tuntu hyppäävän väärään henkeen, kohti keuhkoja, mikä aiheutti kunnon yskänpuuskan.

“Congratulations! You got first place!” Ethan kertoi naama yhtenä hymynä.
“Krh- hä?” korisin kun aloin saada taas henkeä, “wh- köh -what??” näytin varmaan helvetin hienolta naama punasena lähes tukehtumisen jäljiltä ja vesi suupielestä valuen. Pyyhkäsin naamani mun paidan hihaan. “Are you kidding me?” kysyin lopulta kun olin saanu kunnolla vedettyä jo henkeäki.
“No, really, you and Hades got in first place today.”

Scratch that kun olin sanonu että mua ei kaduttanu reissuun lähtö.
Okei, ei mua täysin kaduttanu. Täälä oli ollu paljo hyviäki asioita mutta… Olin täysin valmis ahtautuun lähimpään kylmälaukkuun ja kuolla sinne hetken viileyden jälkeen jotta mun ei tarvis pistää päätäni enää hetkeksikkään ulos.
Mulla oli ihan vitun liian kuuma, en saanu nukuttua sen takia miten tukahduttavan kuuma oli ja olin myös ihan ali kofeiinitettu. Yritin niin sitkeästi pitää edes nestetasapainoa kunnossa, että kahvi oli saanu jäädä kokonaan pois.
Kirsikkana kakun päällä jossaki syvällä pään sisällä oli alkanu jo tiistaina kehittyyn sellanen päänsärky, että en tienny johtuko se kofeiinin puutteesta, nestehukasta, auringosta, ihmisistä, vitutuksesta vai oliko se migreeni.

Olotila oli: yksiki juttu lisää niin alkasin lahtaan porukkaa.
Ei enää ikinä Texsasiin.

Sen myötä mun sosiaalinen patteri oli alakanu krakaamaan kunnolla. Yritin parhaani mukaan pysyä meidän porukan seurassa, heitä tappamatta tai toivon mukaan edes  sanallisesti loukkaamatta. Mutta tämän tästä mun oli pakko vetäytyä johonki nurkkaan missä saatoin saada luotua edes jonkulaisen yksinäisyyden kuplan ympärilleni.
Viikon alkupään tyytyväiseltä vaikuttanu Hades oli alkanu lipumaan yhtälailla tuskastuneen puolelle, enkä voinu syyttää sitä yhtään. Ennemmin halusin pahotella sille että olis raahannu sen mukanani tänne.

Kuten jo totesin: Ei enää ikinä Texasiin.

Istuin tamman karsinan pohjalla ja rapsutin yhellä sormenpäällä sen jalkaa, jotta vältyin tuntemasta yhtään hevosesta hohkaavaa lämpöä, samalla kun kirjava ratsuni roikotti päätään melkein kuin nuupahtanu kukka.
Päivän ratsastus oli tuntunu olleen kummallekki pelkkä koettelemus ilman pienintäkään urheilun iloa. Hades oli kyllä kovasti yrittäny ja kovasti. Olin itseasiassa joutunu toppuuttelemaan sitä, koska ennemmin olisin vaikka hölkänny radan läpi kevyttä ravia kuin antanu sen päättää vauhdista.
Mielessä kyllä pyöri ajatus puhaltaa peli poikki meidän osalta ja olla starttaamatta enää loppuviikosta. Osittain ihan vain omasta mukavuudenhalusta johtuen, mutta myös ihan Hadeksen takia. Se tuntu palautuvan tämän päivän suorituksesta vähän hitaammin mitä maanantaina, mikä pisti psykoosit hyvin nopeasti tulille. Olin vaivannu jopa kisapaikalla pyörivää eläinlääkäriä, joka oli nopean kliinisen tutkimuksen jälkeen näyttäny vaan peukkua ja kehottanu tarjoamaan useammin vettä. Sekä sekottamaan sinne melkeen mitä tahansa juomista kannustavaa sekaan: kunhan piti huolta että tarjoitavassa ei ollu mitään kisaamiseen nähden kiellettyjä ainesosia sisältävää.
Katsotaan päivä kerrallaan siis. Hadeksen mukaan. Mä olin valmis hyppään… minkä tahansa menopelin kyytiin mikä menis vittuun täältä ja kohti ees vähän inhimillisempiä kelejä. Hieroin mun päätä voimakkaasti kaksin käsin, jääden hetkeksi puristamaan voimakkaasti mun ohimoita. Ulkonen paine tuntu piilottavan sisältä lähtevän säryn hetkeksi, mutta vain hetkeksi, koska heti kun laskin kädet alas niin kipu tulvi takas ja tuntu taltan kaiherruksen sijaan enemmän katuporalta.
Ihan helvetin hienoa. Tätä menoa särkylääkkeet loppuis ennen kotimatkaa.

Saattasin itkeä jos mussa olis yhtään ylimäärästä nestettä mistä luopua. Hyvin alkanu viikko oli todellaki kääntyyn yhtä nopeasti päälaelleen mitä kajakki koskenlaskussa, ja siitä oltiin menty suoraan kohti helvettiä ja kiirastulta. Myöhäisillan aavistuksen viileämmäksi kutsuttavat lämpötilat ei ollu paljoa auttanu vaan just ja just antanu henkistä tekohengitystä ja pitkittäny mun kärsimystä.
Vittumainen jo useita päiviä kestäny päänsärky oli alkanu aiheuttaan jo puhtaasti pahoinvointiaki, minkä takia ruokahalu oli kadonnu täysin. Ja se oli puolestaan alkanu vaan ruokkimaan jo valmiiksi kurjaa oloa.
Painoin mun otsan satulan pintaa vasten ja taistelin hampaita yhteen purren aaltoina kulkevaa pahoinvointia vastaan hampaita yhteen purren.
Ja sekös ilahdutti päänsärkyä.
Ihan vitun kiva.

Hades ei vaikuttanu olevan tänään yhtään mua paremmassa terässä. Ei se sairaalta vaikuttanu, tai muutenkaan sellaiselta ettäkö terveyden puolesta pitäisi startti perua, mutta eilistäkin (miten oli enää edes mahdollista?) tukahduttavampi sää puri siihenki inhottavan tehokkaasti. Tamman olotila tuntu menevän ylös ja alas kuin keskenkasvunen kakara trampoliinilla. Hetken lähes oma itsensä, jakso pää ylhäällä seurata menoa. Ja vain hetki sen jälkeen pää tippu kohti maata ja korvat lerpatti sivuilla kuin lehmällä. Pieni lisäjuotto ja viileällä vedellä kastelu helpotti aina hetkeksi. Taputin tamman kaulaa laiskasti mun toisella kädellä.

“Jahka päästään kotia, niin sä saat ainaki viikon loman. Korkeintaan käyään talutuslenkillä iltasin”, puhelin hevoselleni hiljaa. Vaikutti melkein siltä kuin se olis ymmärtäny mitä sille sepustin koska se käänsi päätään vähän mun suuntaan ja hörähti vaimeasti.
“Reipas… Pari päivää enää niin lähtään takas kotia..”

Viime hetkeen asti pysyttelin Hadeksen kanssa varjossa ja yritin helpottaa edes sen oloa helteessä. Mutta lopulta oli pakko kavuta satulaan ja mennä paahtavan auringon alle. Palamisen uhalla olin päättäny kisata tänään hihaton paita päällä, koska kauluspaidan ilmavasta kankaasta huolimatta se oli ihan liikaa. Eikä tämä reissu tästä pahemmaksi muuttuis vaikka hartiat vähän palaiski jos aurinkorasva ei pärjänny paahdetta vastaan.

1kpl positiivisia asioita: En palanu.

“They said that we should make sure she has water and hay, then just keep her on eye and call again if something changes”, toistin eläinlääkärin sanat ja tungin kännykän takasi taskuun. Konsultaatiosta huolimatta tunsin itteni poikkeuksellisen avuttomaksi ja tietämättömäksi.
“I thought so”, Ethan myötäili, “Kuten sanoin, Hades vaikuttaa olevan vain uupunu reissusta. Lämpö on normaali, ei arista mistään, vatsa toimii… Se on ehkä syönyt ja juonut vähän huonommalla halulla nyt matkustaessa, mutta on niin kuitenkin tehny eikä näytä potevan nestehukkaa.”
“mm… Musta vaan tuntuu että joku ei oo ihan kohillaan.” En osannu sen enempää edes selittää sitä. Mutta joku nyppi mun niskavilloja pystyyn että kyseessä oli jostaki isommasta.
“Kuule. Me vahditaan joka tapauksessa kaikkia matkustaneita hevosia normaalia enemmän tämä yö, joten huomaamme kyllä nopeasti jos Hadeksen vointi muuttuu ja soitamme sitten uudestaan eläinlääkärille”, mies vakuutteli, “Ja pidän sinut ajan tasalla sen voinnista. Joten, mene kotiin ja nuku. Tietääkseni sulla on kouluaki huomenna.”

Lopulta olin kuitenki myöntyny lähteen tallilta, jahka olin vielä kertaalleen vannotuttanu Ethania soittaan mulle heti jos Hadeksen vointi lähti laskuun.
Sen sijaan että olisin menny kotiin, omaan huoneeseen, menin Kansasin luo. Siellä ei ollu vaarana että herättäisin vihdoin ja vitun viimein nukkumaan kykenevän vauvan. Nyt halusin vaan nähdä Kansasin, saada jotaki muuta syötävää kuin huoltoasemien sämpylät sekä käydä kunnon suihkussa sekä nukkua.
Se suunnitelma oli pitäny… No, suhteellisen hyvin.
Makoilin selälläni ja silittelin laiskaan sävyyn Kansasin selkää mun sormenpäillä. Toinen kuulosti siltä että nukahtaminen ei ollu kaukana, vaikka samalla toinen jalkaterä vispasi satunnaisesti merkkinä hereillä olosta. Yritin parhaani mukaan tapella ehkä vähän turhanki tyytyväistä virnettä vastaan mikä pyrki leviään mun naamalle, vaikka eipä sillä olis ollu mitään väliä. Hämärässä huoneessa sitä ei olis muutenkaan nähny.

“Are you okay?” tiedustelin, ja vilkasin toisen kasvojen suuntaan. Tai yritin, koska Kansas tunki naamaansa piiloon hyvin nopeasti ja vaan mutisi jotaki epäselvää vastauksena. Ainoa mistä sai jotakikaan selkoa, oli hypähtelevä myönteisen sävynen “mmhm” mumahdus.
Olin aikeissa esittää toisenki kysymyksen, mutta yöpödälle jättämäni kännykän näyttöön syttyvä valo kaappas huomion vähän turhanki äkäseen. Nopea vilkasu hiljalleen soivan kännykän näyttöön riitti että liukenin kokonaan pois Kansasin alta, ja kurotin nappaan puhelimen käteen.

“ Joo?” vastasin hyvin nopeasti
“Oh, that was fast..  If you can, you  should come to the stables”, Ethanin ääni kuulosti hyvin jännittyneeltä.

Ponkasin istuaalleni sängyllä ripeämmin mitä orava puuhun kiivetessä.

“Is Hades okay?”
“Yes, yeah. Well, kinda. Yes and no.”
“The fuck that means?” Tivasin ehkä hieman aikomaani äkäsempään sävyyn koska puhelimen toisesta päästä kuulu hyvin nopeasti Ethanin pahoittelu.
“Kun siis… Hade–s on ihan ku-n-.. mut-.. Elä-nlää-k–...”

Kurtistin mun kulmia ja siirsin kännykän pois mun korvalta ja tihrustin näyttöä. Puhelu oli kyllä yhä päällä, mutta joko Ethan oli nakannu oman kännykkänsä blenderiin tai potki pitkin lattiaa koska toisesta päästä kuulu lähinnä räsähtelevää kohinaa ja yksittäisiä tavuja.
Kunnes puhelu katkes kokonaan.

“You gotta be fucking kidding me??”sihisin mun hampaiden välistä ja tökein näyttöä lähes väkivaltasesti, yrittäen soittaa vuorostani Ethanille.
“You okay? Has something happened?” Kansas tiedusteli peiton mutkasta, kohottauduttuaan käsien varaan ylemmäs.
“.. I don’t know”, mutisin ja kuuntelin kun automaattivastaaja alko ulisemaan kuinka tavoittelemaani numeroon ei saatu juuri nyt yhteyttä.
“Mun pitää mennä tallille”, totesin nopeasti ja heitin peiton syrjään jotta pääsin metsästään jotaki vaatetta päälle.
“Mä ajan”, Kansas totes lyhyesti ja ryömi itekki ylös sängystä.

Ei sillä ettenkö olis uskonu että Kansas lähtis heittään mua aamuyöllä tallille, niin olin silti kiitelly tuota pariki kertaa matkan aikana että se oli niin tehny. Pyörämatka tallille ois kestäny ihan liian kauan. Automatkan ajan yritin useampaan otteeseen saada Ethanin kiinni, mutta se oli selvästi päättäny viskata ittensä johonki kaivoon koska numeroon ei vaan saatu yhteyttä.

“Is Hades okay?” tiedustelin melkein ennen kuin olin saanu päässy kunnolla tallikäytävälle asti.
“Wh- huh? Yeah— miten pääsit tänne nuin nopiasti? Luulin että olit nukkumassa kun puhelu vaan katkes”, Ethanin pää pyöri kuin pöllöllä sen kattoessa vuoron perään mun ja Hadeksen karsinan välillä.
“En, olin Kansasin luona ja oli vähän muita kiireitä niin ei oltu ehitty vielä nukkuun,” tokasin ytimekkäästi, “Mutta Hades?”
“No siis…” Ethan selitti. En oikein osannu tulkita sen ilmettä kun se hiero takaraivoaan.

Ehdein nähdä inhottavan selvästi kuinka Hades oli jääny seinää vasten jumiin ja katkonu jalkansa tai saanu jonku… en edes tiedä mitä, saanu lannehalvauksen tai jotain.
Mikään koko maailmassa ei olis voinua valmistella mua siihen näkyyn mitä karsinassa odotti. Vaalean purukuivituksen seassa näkyvä punanen väri hyppäs silmille ensimmäisenä. Lähempänä seinää verta oli lisää, ja sen keskellä epämääränen verinen möykky.
Mun leuka tipahti, ja vaan tuijotin näkyä karsinassa.

“Mitä vitt—”
“What?” Kansas lähes törmäs muhun kun oli selvinny laskemasta käytävällä olleita heinänkorsia, ja katso seki lopulta karsinaan päin “What a–?”
“--absoluting fucking what?!”
“..I really don’t know that when– or more like.. how..” Ethan mutisi vaimeasti.

"Vähän liian aikasin on syntyny. Karkealla arviolla tamma olis saanu kantaa vielä... Ainaki kuukaudenpäivät", eläinlääkäri selitti vähän vakavaan sävyyn, "Mutta en maalailisi piruja seinille kuitenkaan. Onko tämä kuinka mones varsa tälle?"
"..Ensimmäinen."
"Ai..", nainen nyökytteli päätään tyytyväiseen sävyyn, "No, hyvä näin. Tämä tamma on erittäin hyvä emä, se lisää varsan henkiinjäämis mahdollisuuksia huomattavasti. Etenki nämä ensimmäiset päivät olisi ihan hyvä että varsa pysyy sisällä, niiden vastustuskyky on tavallisestikki alhaisempi mutta etenki tällaisessa tapauksessa se on vieläkin heikompi. Ihan ensimmäiseksi on tärkeää että---"

Tähän saakka hontelo varsa oli lähinnä vaan makoillu kuivikkeilla sen näkösenä että ei tienny mitä oli tapahtunu. Ei sillä, sen jalat näytti niin heiveröisiltä, ja kieroilta, että liekö ne kestäis edes sen painoa. Mutta sitte se oli alkanu sätkimään puruilla kuin sähköiskuja saava hämähäkki. Tikkumaiset jalat oli haravoinu jokaseen ilman suuntaan, kunnes varsa näytti hoksaavan että nehän myös taittu.
Sen jälkeen oli hetki menny möngertäessä. Lopulta ne pienet jalat kuitenki löysi kropan allekki, ja varsa kampesi itsensä hyvin epävakaan näkösesti jalkeille.

Leppuutin mun leukaa karsinan etuseinän reunaa vasten ja vaan tuijotin Hadesta joka mutusti erittäin tyytyväisen näkösenä melkeen triplaantunutta heinäannostaan. Karsinan pohjalle oli kipattu vähän lisää purua, minkä päälle oli viskottu olkea mitkä Ethan oli aamun ekojen auringonsäteiden valossa käyny naapuritilalta hankkimassa. Paksun kuivikepatjan päällä tuhisi reporankana Lucylta ja Coopereilta lainattuun pieneen loimeen käärästy rääpäle.
En ollu vieläkään varma siitä oliko tämä kyseinen elämän ihme niin hieno asia.
Olihan varsat joo kivoja. Jos ne oli suunniteltuja. Mutta tämä? Sinne meni sen sileän tien kaikki suunnitelmat kesän ratsastuksista, kisoista sekä valmennuksista. Niistä jälimmäisten missaaminen maistu kaikkein katkerimmalta. Nyt mun oli ollu tarkotus saada ihan paikan päällä valmentajan oppeja, eka tunti oli jo sovittu, mutta tän myötä mulla oli enää pari päivää aikaa soittaa että itseasiassa ei muuten onnistukkaan.
Sitä tehtävää en lykänny sen takia ettenkö tohtis perua valmennusta. Mutta kotia menoa sen sijaan lykkäsin hyvin vahvasti sen takia että miten helvetissä mä selitän tän tilanteen sielä? Etenki Owenille, joka on tähän asti ollu se maksumies kaikissa isommissa hankinnoissa. Se varmasti hyppii riemusta kun kuulee. Eikä se auta yhtään että joo, varsan voi myydä, kun siihen menee tovi että sen voi edes vierottaa. Ja se aika mikä menee että sen saa edes myytyä. Hades tarvii vähän parempaa rehua että jaksaa tuottaa maitoa, varsa tarvii juttuja ja sitte kaikki tunnistamiset, rekisteröinnit…

Annoin mun otsan kalahtaa puista reunaa vasten.

Karsinasta kuulu äkillistä kahinaa säälittävän ynähdyksen kera, kun päiväunia vedelly varsa räpiköi jalat sohien seisomaan. Hades ei näyttäny olevan yhtään huolissaan, vaan käänsi päätään sen verran että saatto hipsuttaa jälkeläisensä harjatonta niskaa kuin vakuuttaakseen että kaikki oli hyvin. Ja palasi sitten heinäkasansa pariin.
Varsa tuntu toljottavan hetken suoraan mun sieluun asti, ennen kuin tuntui muistavan että vieressähän oli vapaa maitobaari! Minkä perässä se könysi emänsä vierelle ja hapuili nisää suuhunsa.

“How’s the little champ?” Cooper kysy samalla kun talutti Ronyan tallin pesupaikalle.
“...Seems okay to me”, lähinnä vaan mutisin vastaukseksi.
Cooperin vanavedessä kulkenut Harper liukui kepeästi Hadeksen karsinalle ja kurkisti sisälle. “Aaw! It’s so cute!”
Tyttö kuulosti melkein vinkulelulta.
“En vieläkään voi uskoa että meillä on täällä kaks varsaa”, Harper jatkoi samalla kun silmäili varsaa, joka puolestaan pyöritteli päätään kuin pöllö tähystäessään karsinalla notkujia, “Joko oot päättäny mikä sen nimi on?”
“Kumpi? Virallinen nimi vai kutsumanimi?”
“Kumpi vaan.”
“I don’t have even the slightest clue”, myönsin päätäni vähän pudistaen, “Surprisingly, I was not prepared for this and it’s been only a couple days so… I will gladly accept all the suggestions. Or I will name it just for the funsies something like.. I don’t know. Vänrikki Näkkäläjärvi. Or… Vaijoenjänkä.”

Katoin vähän virnistäen Harperin kuin Cooperinki ilmettä. Kummanki kasvojen ilme näytti olevan sekotus hämmennystä ja jonkulaista kauhua.

“...Yyeah, how about no. No one around here would be able to pronounce… whatever any of that was”, Cooper mutisi pienesti irvistäen.
“What he said”, Harper kommentoi sormiaan napsauttaen ja pyörähti Cooperin käsipuoleen, “Oon ihan varma että tallin väeltä tulee kyllä ideoita.”
“Mä tiedän!” Cooper älähti äkisti, “Idaho Avalanche!”
“Joo!”
“.. Joo ei, ette saa tiimi maskottia”, naurahdin vähän, kuunnellen vain puolella korvalla kiivaita perusteluita miksi heidän Westernweek joukkueen nimi olisi ollut täydellinen Hadeksen varsalle.