Quinnin kirja

03/09/2024

Quinnin ruskea nahkariimu oli luultavasti viimeistä kertaa ikinä pujotettu tamman kirjavaan päähän Green Hill Stablesin pihamaalla. Kahden tallirakennuksen välissä seisoskeleva tamma söi rauhallisena automatkaa varten täytetystä heinäverkosta samalla, kun Harriet kiihdytteli pitkin pihaa keräilemässä hevosensa kamoja kasaan. Naapurin Mr. Williamsilta lainattu pick up oli äidin kanssa vielä matkalla, vaikka lainatraileri odottikin jo tallipihassa.

Harriet oli yllättynyt siitä tavaran määrästä, mikä tammalle oli kerääntynyt neljässä vuodessa. Oli loimea, kolme satulaa, lukemattomia satulahuopia, riimuja ja suojia eri väreissä, tököttipurkkien määrästä puhumattakaan. Pitäisi ehkä pistää facebookin hepparyhmään osa turhista tavaroista myyntiin, tyttö tuumasi viikatessaan viidettä sadeloimea isoon kassiin. Kauempaa kantautuva auton jylinä sai Harrietin heräämään ajatuksistaan ja oikaisemaan itsensä seisomaan. Quinn höristi korviaan ja tyttö kävi syöttämässä eräästä ratsastushanskasta löytyneen vanhan namin tammalle, ennen kuin auttoi äitiänsä trailerin kiinnittämisessä.

Tavaroiden pakkaaminen kahteen pekkaan sujui huomattavasti nopeammin kuin Harrietin yksinäinen sinkoilu, eikä Quinn tyypilliseen tapaansa lotkauttanut korvaansakkaan traileriin marssimiselle. Kunhan mutusti heiniään tarkkaillen samalla etuovesta silloin tällöin vilahtavaa Harrietia ja tämän äitiä. Kun heipat porukalle oli sanottu (Harrietin osalta itkua pidätellen, äiti oli halaillut about kaikkia) saattoi pick up startata 45 minuutin matkansa kohti Wilmingtonia ja uutta kotitallia.

Otollinen ehdokas oli viimeinen niistä kuudesta pikkutallista, joille Harriet oli laittanut viestiä. Homma oli sovittu varsin nopeasti, sillä Harriet ei ollut ainoa kolmenkymmenen hevosen tallista, jonka piti etsiä nopealla aikataululla kultamurulleen uusi tallipaikka ja vaihtoehtona oli odotella ja menettää nyt tarjottu paikka jollekkin muulle tai hankkia karsina muualta. Sijainti ja lähellä sijaitseva Wilmgintonin ainoa maneesillinen talli sai Harrietille kuitenkin vipinää kinttuihin ja eilen nopeasti katsastettu talli ja allekirjoitettu sopimus oli pistetty jo käytäntöön. Enää puuttuisi siis tallipaikalla seisova Quinn, joka nyt päästi ilmoille raikuvan tervetulohirnahduksen uuden kotinsa pihalla.

Pyylevä ja pienikokoinen Ms. Moore, jonka ikä lähenteli ainakin kuuttakymppiä vaappui heitä vastaan iloisesti huiskuttaen. Olisi varmaan pitänyt varoittaa äitiä naisen neiti pinttymästä, joka oli eilen tullut esille, ennen kuin äiti esitteli itsensä sanoin “Hi! I’m Naomi Brown and this is my daughter Harriet. You must be Mrs. Moore?”
“Oh, it’s Miss Moore! I dumped my cheating husband many years ago. But it’s so nice to meet you!” Äiti käänsi salamannopeasti katseensa Harrietiin nostaen samalla puolijärkyttyneenä kulmakarvojaan. Tytön oli vaikea pidättää poskille kiipeävää hymyä, kun Miss Moore jatkoi hölinäänsä.

Talli, jonka talliksi kutsuminen oli ehkä hieman yliampuvaa, oli todellisuudessa vanhasta vajasta tehty kolmen hevosen mentävä pihatto, jonka toisella puolella oli lämmitetty makuuhalli ja toisella puolella pieni hämyisä varustehuone, josta oli pyyhitty pölyt viimeksi ehkä 50 vuotta sitten. Normaalisti Harriet olisi karsastanut tämänmoista paikkaa varsin kaukaa, mutta hätä ei lue lakia ja eilen paikkaa katsastaessaan hän ei ollut nähnyt merkkiäkään hevosten hyvinvoinnin laiminlyömisestä. Kaksi tuuheaa ja hyvin hoidetun näköistä cob mallista tammaa tapittivat aidalla tulijoita varsin intensiivisellä katseella.

Pieni parkkipaikka, johon traileriyhdistelmä oli parkkeerattu sopi kuulemma hyvin ratsastukseenkin, vaikka Harriet vähän kurtistelikin kulmiaan avaran tilan pienuudelle.
“Tästä lähtee tietysti myös erinomaiset maastot joka paikkaan ja tuosta polun alulta kun kääntyy hetken päästä vasemmalle menee lähes suora reitti sinne Twin Falls Farmille. Sieltä löytyy maneesi ja kenttä kuuleman mukaan myös jokunen valmentaja. En siellä ole itse kovinkaan käynyt, mutta lapsenlapsi käy siellä silloin tällöin Dollin kanssa. On kuulemma kiva paikka ja kuule siellä on teitä nuoria murusia vaikka kuinka. Ei kyllä minulla enää paikat veny samanlaisiin suorituksiin kuin silloin nuorena. Pitää kyllä pohtia miten kauan näitä otuksia täällä pihalla vielä jaksaa pitää -”

“I’ll help you of course”, kiirehti Harriet möläyttämään. Ties vaikka Miss Moorekin pistäisi ensi kuussa pillit pussiin ja sama rumba alkaisi uudestaan.
“Of course, of course. Don’t worry sweetie. I got helpers for every finger if needed”, Miss Moore myhäili salaperäisesti ja vinkkasi silmäänsä. Harriet joutui taas pidättelemään hihitystään ja tällä kertaa äidinkin oli pakko kääntää päänsä.

Lähes tunnin kestäneen esittelykierroksen jälkeen (miten siitä sai niin pitkän, oli hyvä kysymys, lääniä kun ei ihan hirveästi ollut) Harriet ja Naomi pääsivät vihdoinkin purkamaan Quinnin tavaroita. Tamma itse oli sentään päässyt jo nopeasti pihatosta jaetulle pienelle lohkolle, jossa Quinn saisi viettää ensimmäisen viikkonsa tutustuen uusiin tovereihinsa turvallisesti sopivan välimatkan päästä. Se oli rauhoittunut yllättävän nopeasti lyhyen ravailumääkimisen jälkeen, vaikka Harriet tiesikin jo tulevaisuudessa odottavan pyllypyykin, ylimääräisen lisäjuoton ja epämääräisen käytöksen aiheuttaman stressin itselleen.

Varutehuoneeseen oli Miss Moore (jonka etunimeksi muuten paljastui Abigail) raivannut hyvin tilaa, johon Harriet pääsi tavaroitaan järjestämään. Kevyen matkaratsastussatulansa hän päätti viedä ainakin toistaiseksi kotiinsa, samoin kuin kaksi kassillista epämääräistä krääsää, joka pitäisi käydä vielä läpi ennen lopullista jatkosijoittamista. Kahdet suitset, kaksi satulaa ja kasa loimia hoitopakin kera sen sijaan järjestäytyivät sievään järjestykseen huoneen reunimmaisille koukuille. Keskellä oli toisen tamman kulahtanut vanha lännenratsastusatula, joka kuului Sweety Dollille ja reunassa karvasatula, joka kuului Sugar Honeylle.

Äidiltä oli meinannut mennä tarjotut kahvit väärään kurkkuun, kun Quinnin uusien tarhakavereiden nimet olivat tulleet ilmi. Nainen oli mumissut jotain ilotytöistä ja Harrietin silmät olivat suurenneet jännityksestä, että hänen uusi tallinomistajansa olisi sanat kuullut. Moore kuitenkin jatkoi höpinäänsä mitään sen tarkemmin kuulematta, joten tyttö sai huokaista helpotuksesta. Ilmeisesti tammojen nimet lyhentyivät yleensäkin vain Sugar ja Doll, joita hän päätti siitä lähtien käyttää vain siinä muodossa.

05/09/2024

Jos joku sekopää joskus oli todennut, että collegessa oli helppoa, halusi Harriet mieluiten motata sitä yksilöä keskelle nenää. Päivän läksyvuori tuntui kasvavan ja kasvavan, eikä edes Miss Moorelle ajaminen ja Quinnin näkeminen tuntunut helpottavan päälle kasaantuvaa vuorta. Hän oli ajatellut ottavansa iisisti ja kiertävänsä lyhyen ja yksinkertaisen kävelylenkin tammansa kanssa, jonka jälkeen auton nokka kääntyisi varsin rivakkaa tahtia kotiin ja koneen ääreen. Suunnitelmat nopeasta ja rivakasta olivat kaatuneet siihen, että Mooren neiti oli pyytänyt hänen apuaan olkipaalien siirtelyssä. Hommahan nimittäin oikeasti kaatui Harrietin kontolle samalla, kun nainen höpötti taukoamattomana putkena ohjeita. Kuuleman mukaan Mooren pojan mussukka (as in aikuinen mies? toivottavasti, jos sillä kerta lapsenlapsiakin oli) auttoi yleensä, mutta Jackilta oli ilmeisesti nilkka nyrjähtänyt ja auttaminen jäänyt siihen.

Niinpä Harrietin työnnettyä hikihatussa kolmea isoa olkipaalia, oli hänen vihdoin aika hakea Quinn tamman omasta yksiöstä. Kirjava oli selkeästi älynnyt ajatuksen pihaton tarjoamasta valinnanvarasta ja se ramppasi silloin tällöin ottamassa päivänokosia sisällä, kun taas välillä tamma seurasi pihan liikettä kuin mikäkin naapurikyttä. Jälkimmäistä se harrasti juuri silloin, kun Harriet sai urakkansa valmiiksi ja hörisi iloisena omistajalleen, mikä kieltämättä paransi vähän hikisen bruneten mieltä.

Koska hoitopaikkaa ajoi vain omituinen katos, joka oli ilmeisesti autotallista rempattu ja tällä hetkellä jonkin asteisen tavarakaaoksen vallassa, päätyi Harriet sitaisemaan tammansa pihaton aitaan ja hoitamaan sen ulkona. Quinn ei sitä pistänyt pahakseen alkavan syksyn kellastamaa ruohikkoa nyhtäessään, eikä Harrietiakaan pahemmin haitannut. Paistoihan aurinko vielä kirkkaana ja sai hien melkein ihon pintaan tarmokkaiden kumisuan pyöritysten seurauksena. Harja sai sekin kunnollisen selvityksen ja uuden letityksen. Harrietia suretti vähän jo etukäteen Quinnin tukan puolesta, hän oli nimittäin nähnyt mitä syöjättäriä Sugar ja Doll olivat leikkeinensä, eikä epäillyt hetkeäkään, että hänen kirjavansa jättäytyisi sellaisesta sivuun.

Kun satula oli selässä, suitset päässä ja miss Moorelta tarkistettu reitti kolmeen kertaan uskalsi Harriet lähteä reissun päälle. Polku oli ilmeisesti neidin useimmiten käyttämä ja siksi painunut hyvin selkeäksi. Siellä täällä siihen ristesi muita haaroja, mutta Moore oli painottanut, että mistään risteyksestä ei tarvitsisi kääntyä. Lähinnä oman mielenrauhansa vuoksi Harriet oli myös piirtänyt kartalle suurpiirteisen reitin, jota nyt silloin tällöin vilkuili hupparinsa taskusta kaivetusta puhelimesta. Luonto oli huomattavasti villimmän näköistä kuin juuri Boisen reunalla sijainneen Green Hillin autoteiden laidat. Kunnon maastolenkkejä vuorien alarinteillä he olivat toki toteuttaneet välillä Addisonin kanssa, mutta yleensä se vaati lyhyen automatkan, eikä niitä loputtomasti jaksanut toteuttaa sillä menetelmällä.

Harriet siis uppoutui ihastelemaan rauhallisessa käynnissä ympäröivää luontoa. Olihan hän kiertänyt vaikka mitä upeita kansallispuistoja äidin kanssa, mutta ajatus siitä, että jatkossa tälläiset maastoilumaisemat avautuivat heti pihan ulkopuolelta oli suorastaan ihana. Saisikohan hän joskus jonkun houkuteltua ihan hevostenkin kanssa vaellukselle. Miss Moore ja tämän lapsenlapset Harriet kiertäisi kaukaa, mutta kenties joku jostain lähitallilta? Ajatukset katkaisi polulla kantautuva jytinä, joka sai Quinninkin pysähtymään niin nopeasti, että Harriet meinasi kapsahtaa kaulalle. Tamma käänsi silmällistä puoltaan äänen tulosuuntaan ja Harriet oli jo valmis syöksymään vastakkaiseen suuntaan, kun metsän uumenista ilmestyi.. varsa?

Harriet oli niin hämmentynyt, ettei aluksi edes rekisteröinyt nuorikon perässä seuraavaa kahta ratsukkoa. Ei ennen kuin niiden puhe taukosi ja hetken aikaa kaikki tuijottivat tyhmänä toisiaan.
“HELLOO! That’s a pretty horse!” takimmaisena ratsastava pipopäinen poika möläytti ja Harriet sai jostain päähänsä, että oli ehkä nähnyt hänet jossain.
“Hi! Thanks”, Harriet vastasi aran hymyn kera, edelleen niin hämillään, ettei oikein tiennyt mitä hänen kannattaisi tilanteessa tehdä. Vapaana hiipivä varsa oli hivuttautunut muutaman askeleen lähemmäs ja jos jostain tyttö oli varma, niin siitä, ettei halunnut sen tulevan kovin paljoa lähemmäksi. Oliko hän koskaan kertonut kellekkään, että varsat olivat oikeasti aika pelottavia?

Quinn päätti juuri silloin päästää raikuvan hirnahduksen, joka sai Harrietin melkein säpsähtämään. Suunsa se sai ainakin auki.
“Luulen, että ehkä mun on parempi väistää tohon pusikkoon, kun mua on vaan yks ja teitä kolme.”
“Technically five I would say! But sure do that. Beware of the snakes!” taaempi vastaantulijoista jatkoi ja hekotteli hyväntahtoisesti itsekseen. Etummainen kääntyi vilkaisemaan puoliverisen ratsastajaa ja vihelteli varsalle, joka oli selkeästi kiinnostunut Quinnista. Tamman suhtautumista varsoihin Harriet ei koskaan ole ollut todistamassa, joten hän otti selvän etäisyyden, ettei vahingossakaan olisi vastuussa viattomista sivu-uhreista.

Kun ohitus oli (uhreitta) suoritettu kohteliaitten nyökkäysten kera (taaempi jatkoi edelleen hölinäänsä, mutta Harriet ei aivan pysynyt puheissa mukana ja tyytyi vain hymyilemään ystävällisesti) sai tyttö jälleen vähän ilmaa keuhkoihinsa. Tai ainakin siihen asti, kun yritti kaivaa puhelintaan taskustaan tarkastaakseen kohtaamisen jälkeen reittinsä vain huomatakseen, ettei se ollut siellä.

“Hey! I’m sorry, uh do you guys happen to have your phones with you?” Harriet kääntyi huikkaamaan Quinnin selästä taputellen hädissään taskujaan läpi.
“Well I mean, you probably have since we’re in the woods. Anyway my question is, are you in a hurry? Could you help me find my phone? I’ve maybe dropped it somewhere and it would be nice if someone could call it”, hän jatkoi ja tunsi miten posket muuttuivat asteittain punaisemmiksi. Ensimmäinen maasto ja hän onnistui nyt jo mokaamaan näin?
“Mikael we aren’t in a hurry, right? We’re happy to help the damsel in distress! Can I please have your number?” Harrietin posket muistuttivat varmaan jo sairaalloista tummanpunaisen tomaatin väriä, mutta tästä olisi vaikea perääntyä.

Sen lisäksi, että Harriet joutui epätoivoisesti vilkuilemaan selkänsä taakse (varsa ihan todella pelotti häntä (sen nimi oli ilmeisesti Stallu, jos toisen (Michaelin?) murjaisema ‘don’t you dare’ piti paikkansa)), hän joutui myös pinnistelemään kuuloansa äärimmilleen, sillä jos hänen pitäisi arvata, puhelimessa ei luultavasti ollut kuin värinä päällä ja syystäkin. Kolmanneksi Harriet oli huono small talkissa, ja jollei hän vastaillut yksittäisiin kysymyksiin Quinnista, hän ei oikeasti tiennyt mitä sanoa.

Tytön piina tuli onneksi melko nopeasti päätökseen. Toki se nousi ensin absoluuttiseen huippuunsa, kun metsässä alkoi kantautua seitsemännen soiton jälkeen Justin Timberlaken Can’t stop the feeling, jonka Addison oli reilu vuosi sitten hiprakassa valinnut ystävälleen soittoääneksi. Miinuspuolena puhelin ei vain yksinkertaisesti suostunut vaihtamaan ääntä enää mihinkään muuhun, ja tässä aukeni syy miksi, Harriet piti sitä vain värinällä.
“Ooh, this is a very good choice”, pipopää nauroi ja Harriet näki kuinka toisenkin pojan suupielet kääntyivät hymyyn.
“Yes, very. Justin, my beloved”, Harriet murjautti sarkastisesti hypätessään alas tammansa selästä. Näytössä oli vain yksi uusi halkeama, mutta muuten se oli säästynyt päällisin puolin pahimmilta vaurioilta.

“Okay, I’m very sorry about this disturbance in your journey. Hopefully from this on I remember to close my pockets”, Harriet mutisi edelleen posket punoittaen. Seura oli kieltämättä ollut hauskaa, mutta hän olisi ollut kiitollinen, jos kohtaaminen olisi tapahtunut missään muussa yhteydessä.
“Don’t worry -”, rautiaan ratsastaja aloitti samaan aikaan, kun pipopäinen aukaisi suunsa.
“As he says. This was fun, call if you need help finding your phone anytime soon. Well maybe send smoke signs or something”.
Harriet hörähti kiiveten takaisin ratsunsa selkään. Luultavasti tässä oli ihan tarpeeksi kävelyä tälle päivälle ja vilkutettuaan heipat pelastaville enkeleilleen hän käänsi tammansa (toivottavasti) kohti Miss Mooren taloa.

Harriet tajusi ajatella vasta tallin pihassa tosiasiaa, että nythän hänen oma henkilökohtainen puhelinnumeronsa oli jonkun satunnaisen nuoren puhelimessa. Pitäisi kai toivoa, että henkilö sattuisi olemaan täysjärkinen, eikä esimerkiksi sekopäinen stalkkeri tai jotain vastaavaa. Toisaalta kaksikon habitus ei ehkä ollut viestittänyt ‘KIRVESMURHAAJAT IN THE HOODS’, joten ehkä Harriet saisi nukkua yönsä ihan rauhassa.