Quinnin kirja

03/09/2024

Quinnin ruskea nahkariimu oli luultavasti viimeistä kertaa ikinä pujotettu tamman kirjavaan päähän Green Hill Stablesin pihamaalla. Kahden tallirakennuksen välissä seisoskeleva tamma söi rauhallisena automatkaa varten täytetystä heinäverkosta samalla, kun Harriet kiihdytteli pitkin pihaa keräilemässä hevosensa kamoja kasaan. Naapurin Mr. Williamsilta lainattu pick up oli äidin kanssa vielä matkalla, vaikka lainatraileri odottikin jo tallipihassa.

Harriet oli yllättynyt siitä tavaran määrästä, mikä tammalle oli kerääntynyt neljässä vuodessa. Oli loimea, kolme satulaa, lukemattomia satulahuopia, riimuja ja suojia eri väreissä, tököttipurkkien määrästä puhumattakaan. Pitäisi ehkä pistää facebookin hepparyhmään osa turhista tavaroista myyntiin, tyttö tuumasi viikatessaan viidettä sadeloimea isoon kassiin. Kauempaa kantautuva auton jylinä sai Harrietin heräämään ajatuksistaan ja oikaisemaan itsensä seisomaan. Quinn höristi korviaan ja tyttö kävi syöttämässä eräästä ratsastushanskasta löytyneen vanhan namin tammalle, ennen kuin auttoi äitiänsä trailerin kiinnittämisessä.

Tavaroiden pakkaaminen kahteen pekkaan sujui huomattavasti nopeammin kuin Harrietin yksinäinen sinkoilu, eikä Quinn tyypilliseen tapaansa lotkauttanut korvaansakkaan traileriin marssimiselle. Kunhan mutusti heiniään tarkkaillen samalla etuovesta silloin tällöin vilahtavaa Harrietia ja tämän äitiä. Kun heipat porukalle oli sanottu (Harrietin osalta itkua pidätellen, äiti oli halaillut about kaikkia) saattoi pick up startata 45 minuutin matkansa kohti Wilmingtonia ja uutta kotitallia.

Otollinen ehdokas oli viimeinen niistä kuudesta pikkutallista, joille Harriet oli laittanut viestiä. Homma oli sovittu varsin nopeasti, sillä Harriet ei ollut ainoa kolmenkymmenen hevosen tallista, jonka piti etsiä nopealla aikataululla kultamurulleen uusi tallipaikka ja vaihtoehtona oli odotella ja menettää nyt tarjottu paikka jollekkin muulle tai hankkia karsina muualta. Sijainti ja lähellä sijaitseva Wilmgintonin ainoa maneesillinen talli sai Harrietille kuitenkin vipinää kinttuihin ja eilen nopeasti katsastettu talli ja allekirjoitettu sopimus oli pistetty jo käytäntöön. Enää puuttuisi siis tallipaikalla seisova Quinn, joka nyt päästi ilmoille raikuvan tervetulohirnahduksen uuden kotinsa pihalla.

Pyylevä ja pienikokoinen Ms. Moore, jonka ikä lähenteli ainakin kuuttakymppiä vaappui heitä vastaan iloisesti huiskuttaen. Olisi varmaan pitänyt varoittaa äitiä naisen neiti pinttymästä, joka oli eilen tullut esille, ennen kuin äiti esitteli itsensä sanoin “Hi! I’m Naomi Brown and this is my daughter Harriet. You must be Mrs. Moore?”
“Oh, it’s Miss Moore! I dumped my cheating husband many years ago. But it’s so nice to meet you!” Äiti käänsi salamannopeasti katseensa Harrietiin nostaen samalla puolijärkyttyneenä kulmakarvojaan. Tytön oli vaikea pidättää poskille kiipeävää hymyä, kun Miss Moore jatkoi hölinäänsä.

Talli, jonka talliksi kutsuminen oli ehkä hieman yliampuvaa, oli todellisuudessa vanhasta vajasta tehty kolmen hevosen mentävä pihatto, jonka toisella puolella oli lämmitetty makuuhalli ja toisella puolella pieni hämyisä varustehuone, josta oli pyyhitty pölyt viimeksi ehkä 50 vuotta sitten. Normaalisti Harriet olisi karsastanut tämänmoista paikkaa varsin kaukaa, mutta hätä ei lue lakia ja eilen paikkaa katsastaessaan hän ei ollut nähnyt merkkiäkään hevosten hyvinvoinnin laiminlyömisestä. Kaksi tuuheaa ja hyvin hoidetun näköistä cob mallista tammaa tapittivat aidalla tulijoita varsin intensiivisellä katseella.

Pieni parkkipaikka, johon traileriyhdistelmä oli parkkeerattu sopi kuulemma hyvin ratsastukseenkin, vaikka Harriet vähän kurtistelikin kulmiaan avaran tilan pienuudelle.
“Tästä lähtee tietysti myös erinomaiset maastot joka paikkaan ja tuosta polun alulta kun kääntyy hetken päästä vasemmalle menee lähes suora reitti sinne Twin Falls Farmille. Sieltä löytyy maneesi ja kenttä kuuleman mukaan myös jokunen valmentaja. En siellä ole itse kovinkaan käynyt, mutta lapsenlapsi käy siellä silloin tällöin Dollin kanssa. On kuulemma kiva paikka ja kuule siellä on teitä nuoria murusia vaikka kuinka. Ei kyllä minulla enää paikat veny samanlaisiin suorituksiin kuin silloin nuorena. Pitää kyllä pohtia miten kauan näitä otuksia täällä pihalla vielä jaksaa pitää -”

“I’ll help you of course”, kiirehti Harriet möläyttämään. Ties vaikka Miss Moorekin pistäisi ensi kuussa pillit pussiin ja sama rumba alkaisi uudestaan.
“Of course, of course. Don’t worry sweetie. I got helpers for every finger if needed”, Miss Moore myhäili salaperäisesti ja vinkkasi silmäänsä. Harriet joutui taas pidättelemään hihitystään ja tällä kertaa äidinkin oli pakko kääntää päänsä.

Lähes tunnin kestäneen esittelykierroksen jälkeen (miten siitä sai niin pitkän, oli hyvä kysymys, lääniä kun ei ihan hirveästi ollut) Harriet ja Naomi pääsivät vihdoinkin purkamaan Quinnin tavaroita. Tamma itse oli sentään päässyt jo nopeasti pihatosta jaetulle pienelle lohkolle, jossa Quinn saisi viettää ensimmäisen viikkonsa tutustuen uusiin tovereihinsa turvallisesti sopivan välimatkan päästä. Se oli rauhoittunut yllättävän nopeasti lyhyen ravailumääkimisen jälkeen, vaikka Harriet tiesikin jo tulevaisuudessa odottavan pyllypyykin, ylimääräisen lisäjuoton ja epämääräisen käytöksen aiheuttaman stressin itselleen.

Varutehuoneeseen oli Miss Moore (jonka etunimeksi muuten paljastui Abigail) raivannut hyvin tilaa, johon Harriet pääsi tavaroitaan järjestämään. Kevyen matkaratsastussatulansa hän päätti viedä ainakin toistaiseksi kotiinsa, samoin kuin kaksi kassillista epämääräistä krääsää, joka pitäisi käydä vielä läpi ennen lopullista jatkosijoittamista. Kahdet suitset, kaksi satulaa ja kasa loimia hoitopakin kera sen sijaan järjestäytyivät sievään järjestykseen huoneen reunimmaisille koukuille. Keskellä oli toisen tamman kulahtanut vanha lännenratsastusatula, joka kuului Sweety Dollille ja reunassa karvasatula, joka kuului Sugar Honeylle.

Äidiltä oli meinannut mennä tarjotut kahvit väärään kurkkuun, kun Quinnin uusien tarhakavereiden nimet olivat tulleet ilmi. Nainen oli mumissut jotain ilotytöistä ja Harrietin silmät olivat suurenneet jännityksestä, että hänen uusi tallinomistajansa olisi sanat kuullut. Moore kuitenkin jatkoi höpinäänsä mitään sen tarkemmin kuulematta, joten tyttö sai huokaista helpotuksesta. Ilmeisesti tammojen nimet lyhentyivät yleensäkin vain Sugar ja Doll, joita hän päätti siitä lähtien käyttää vain siinä muodossa.

05/09/2024

Jos joku sekopää joskus oli todennut, että collegessa oli helppoa, halusi Harriet mieluiten motata sitä yksilöä keskelle nenää. Päivän läksyvuori tuntui kasvavan ja kasvavan, eikä edes Miss Moorelle ajaminen ja Quinnin näkeminen tuntunut helpottavan päälle kasaantuvaa vuorta. Hän oli ajatellut ottavansa iisisti ja kiertävänsä lyhyen ja yksinkertaisen kävelylenkin tammansa kanssa, jonka jälkeen auton nokka kääntyisi varsin rivakkaa tahtia kotiin ja koneen ääreen. Suunnitelmat nopeasta ja rivakasta olivat kaatuneet siihen, että Mooren neiti oli pyytänyt hänen apuaan olkipaalien siirtelyssä. Hommahan nimittäin oikeasti kaatui Harrietin kontolle samalla, kun nainen höpötti taukoamattomana putkena ohjeita. Kuuleman mukaan Mooren pojan mussukka (as in aikuinen mies? toivottavasti, jos sillä kerta lapsenlapsiakin oli) auttoi yleensä, mutta Jackilta oli ilmeisesti nilkka nyrjähtänyt ja auttaminen jäänyt siihen.

Niinpä Harrietin työnnettyä hikihatussa kolmea isoa olkipaalia, oli hänen vihdoin aika hakea Quinn tamman omasta yksiöstä. Kirjava oli selkeästi älynnyt ajatuksen pihaton tarjoamasta valinnanvarasta ja se ramppasi silloin tällöin ottamassa päivänokosia sisällä, kun taas välillä tamma seurasi pihan liikettä kuin mikäkin naapurikyttä. Jälkimmäistä se harrasti juuri silloin, kun Harriet sai urakkansa valmiiksi ja hörisi iloisena omistajalleen, mikä kieltämättä paransi vähän hikisen bruneten mieltä.

Koska hoitopaikkaa ajoi vain omituinen katos, joka oli ilmeisesti autotallista rempattu ja tällä hetkellä jonkin asteisen tavarakaaoksen vallassa, päätyi Harriet sitaisemaan tammansa pihaton aitaan ja hoitamaan sen ulkona. Quinn ei sitä pistänyt pahakseen alkavan syksyn kellastamaa ruohikkoa nyhtäessään, eikä Harrietiakaan pahemmin haitannut. Paistoihan aurinko vielä kirkkaana ja sai hien melkein ihon pintaan tarmokkaiden kumisuan pyöritysten seurauksena. Harja sai sekin kunnollisen selvityksen ja uuden letityksen. Harrietia suretti vähän jo etukäteen Quinnin tukan puolesta, hän oli nimittäin nähnyt mitä syöjättäriä Sugar ja Doll olivat leikkeinensä, eikä epäillyt hetkeäkään, että hänen kirjavansa jättäytyisi sellaisesta sivuun.

Kun satula oli selässä, suitset päässä ja miss Moorelta tarkistettu reitti kolmeen kertaan uskalsi Harriet lähteä reissun päälle. Polku oli ilmeisesti neidin useimmiten käyttämä ja siksi painunut hyvin selkeäksi. Siellä täällä siihen ristesi muita haaroja, mutta Moore oli painottanut, että mistään risteyksestä ei tarvitsisi kääntyä. Lähinnä oman mielenrauhansa vuoksi Harriet oli myös piirtänyt kartalle suurpiirteisen reitin, jota nyt silloin tällöin vilkuili hupparinsa taskusta kaivetusta puhelimesta. Luonto oli huomattavasti villimmän näköistä kuin juuri Boisen reunalla sijainneen Green Hillin autoteiden laidat. Kunnon maastolenkkejä vuorien alarinteillä he olivat toki toteuttaneet välillä Addisonin kanssa, mutta yleensä se vaati lyhyen automatkan, eikä niitä loputtomasti jaksanut toteuttaa sillä menetelmällä.

Harriet siis uppoutui ihastelemaan rauhallisessa käynnissä ympäröivää luontoa. Olihan hän kiertänyt vaikka mitä upeita kansallispuistoja äidin kanssa, mutta ajatus siitä, että jatkossa tälläiset maastoilumaisemat avautuivat heti pihan ulkopuolelta oli suorastaan ihana. Saisikohan hän joskus jonkun houkuteltua ihan hevostenkin kanssa vaellukselle. Miss Moore ja tämän lapsenlapset Harriet kiertäisi kaukaa, mutta kenties joku jostain lähitallilta? Ajatukset katkaisi polulla kantautuva jytinä, joka sai Quinninkin pysähtymään niin nopeasti, että Harriet meinasi kapsahtaa kaulalle. Tamma käänsi silmällistä puoltaan äänen tulosuuntaan ja Harriet oli jo valmis syöksymään vastakkaiseen suuntaan, kun metsän uumenista ilmestyi.. varsa?

Harriet oli niin hämmentynyt, ettei aluksi edes rekisteröinyt nuorikon perässä seuraavaa kahta ratsukkoa. Ei ennen kuin niiden puhe taukosi ja hetken aikaa kaikki tuijottivat tyhmänä toisiaan.
“HELLOO! That’s a pretty horse!” takimmaisena ratsastava pipopäinen poika möläytti ja Harriet sai jostain päähänsä, että oli ehkä nähnyt hänet jossain.
“Hi! Thanks”, Harriet vastasi aran hymyn kera, edelleen niin hämillään, ettei oikein tiennyt mitä hänen kannattaisi tilanteessa tehdä. Vapaana hiipivä varsa oli hivuttautunut muutaman askeleen lähemmäs ja jos jostain tyttö oli varma, niin siitä, ettei halunnut sen tulevan kovin paljoa lähemmäksi. Oliko hän koskaan kertonut kellekkään, että varsat olivat oikeasti aika pelottavia?

Quinn päätti juuri silloin päästää raikuvan hirnahduksen, joka sai Harrietin melkein säpsähtämään. Suunsa se sai ainakin auki.
“Luulen, että ehkä mun on parempi väistää tohon pusikkoon, kun mua on vaan yks ja teitä kolme.”
“Technically five I would say! But sure do that. Beware of the snakes!” taaempi vastaantulijoista jatkoi ja hekotteli hyväntahtoisesti itsekseen. Etummainen kääntyi vilkaisemaan puoliverisen ratsastajaa ja vihelteli varsalle, joka oli selkeästi kiinnostunut Quinnista. Tamman suhtautumista varsoihin Harriet ei koskaan ole ollut todistamassa, joten hän otti selvän etäisyyden, ettei vahingossakaan olisi vastuussa viattomista sivu-uhreista.

Kun ohitus oli (uhreitta) suoritettu kohteliaitten nyökkäysten kera (taaempi jatkoi edelleen hölinäänsä, mutta Harriet ei aivan pysynyt puheissa mukana ja tyytyi vain hymyilemään ystävällisesti) sai tyttö jälleen vähän ilmaa keuhkoihinsa. Tai ainakin siihen asti, kun yritti kaivaa puhelintaan taskustaan tarkastaakseen kohtaamisen jälkeen reittinsä vain huomatakseen, ettei se ollut siellä.

“Hey! I’m sorry, uh do you guys happen to have your phones with you?” Harriet kääntyi huikkaamaan Quinnin selästä taputellen hädissään taskujaan läpi.
“Well I mean, you probably have since we’re in the woods. Anyway my question is, are you in a hurry? Could you help me find my phone? I’ve maybe dropped it somewhere and it would be nice if someone could call it”, hän jatkoi ja tunsi miten posket muuttuivat asteittain punaisemmiksi. Ensimmäinen maasto ja hän onnistui nyt jo mokaamaan näin?
“Mikael we aren’t in a hurry, right? We’re happy to help the damsel in distress! Can I please have your number?” Harrietin posket muistuttivat varmaan jo sairaalloista tummanpunaisen tomaatin väriä, mutta tästä olisi vaikea perääntyä.

Sen lisäksi, että Harriet joutui epätoivoisesti vilkuilemaan selkänsä taakse (varsa ihan todella pelotti häntä (sen nimi oli ilmeisesti Stallu, jos toisen (Michaelin?) murjaisema ‘don’t you dare’ piti paikkansa)), hän joutui myös pinnistelemään kuuloansa äärimmilleen, sillä jos hänen pitäisi arvata, puhelimessa ei luultavasti ollut kuin värinä päällä ja syystäkin. Kolmanneksi Harriet oli huono small talkissa, ja jollei hän vastaillut yksittäisiin kysymyksiin Quinnista, hän ei oikeasti tiennyt mitä sanoa.

Tytön piina tuli onneksi melko nopeasti päätökseen. Toki se nousi ensin absoluuttiseen huippuunsa, kun metsässä alkoi kantautua seitsemännen soiton jälkeen Justin Timberlaken Can’t stop the feeling, jonka Addison oli reilu vuosi sitten hiprakassa valinnut ystävälleen soittoääneksi. Miinuspuolena puhelin ei vain yksinkertaisesti suostunut vaihtamaan ääntä enää mihinkään muuhun, ja tässä aukeni syy miksi, Harriet piti sitä vain värinällä.
“Ooh, this is a very good choice”, pipopää nauroi ja Harriet näki kuinka toisenkin pojan suupielet kääntyivät hymyyn.
“Yes, very. Justin, my beloved”, Harriet murjautti sarkastisesti hypätessään alas tammansa selästä. Näytössä oli vain yksi uusi halkeama, mutta muuten se oli säästynyt päällisin puolin pahimmilta vaurioilta.

“Okay, I’m very sorry about this disturbance in your journey. Hopefully from this on I remember to close my pockets”, Harriet mutisi edelleen posket punoittaen. Seura oli kieltämättä ollut hauskaa, mutta hän olisi ollut kiitollinen, jos kohtaaminen olisi tapahtunut missään muussa yhteydessä.
“Don’t worry -”, rautiaan ratsastaja aloitti samaan aikaan, kun pipopäinen aukaisi suunsa.
“As he says. This was fun, call if you need help finding your phone anytime soon. Well maybe send smoke signs or something”.
Harriet hörähti kiiveten takaisin ratsunsa selkään. Luultavasti tässä oli ihan tarpeeksi kävelyä tälle päivälle ja vilkutettuaan heipat pelastaville enkeleilleen hän käänsi tammansa (toivottavasti) kohti Miss Mooren taloa.

Harriet tajusi ajatella vasta tallin pihassa tosiasiaa, että nythän hänen oma henkilökohtainen puhelinnumeronsa oli jonkun satunnaisen nuoren puhelimessa. Pitäisi kai toivoa, että henkilö sattuisi olemaan täysjärkinen, eikä esimerkiksi sekopäinen stalkkeri tai jotain vastaavaa. Toisaalta kaksikon habitus ei ehkä ollut viestittänyt ‘KIRVESMURHAAJAT IN THE HOODS’, joten ehkä Harriet saisi nukkua yönsä ihan rauhassa.

25/09/2024

Alkuillan pehmeä valo valaisi tietä Harrietin luoviessa matkaansa kohti tallia. Auton radiossa soiva latinalainen musiikki sai tytön naputtelemaan rytmiä rattiin samalla kun toisella kädellä hän hörppäsi matkalla koukkaamansa makeaa mansikkapirtelöä. Fiilis oli hyvä. Harriet oli saanut vaivalla värkkäämästänsä esseestä erinomaisen arvosanan, eikä brune ollut varma voisiko mikään pilata hänen hyvää tuultaan. Varsinkaan, kun kirjava tammakolmikko (johon Quinn oli sopeutunut yllättävän hyvin ilman sen suurempaa stressiä, kuten Harriet oli aluksi uumoillut) tuli hyppelylaukkaa portille vastaan auton kaartaessa pihaan. Miss Mooren Harriet moikkasi hymyillen. Ilmeisesti naisella oli jokin suurempi järjestysvimma päällä, pihamaa kun oli täynnä omituista roinaa, jota vanhempi nainen kantoi varsin tarmokkaasti koko ajan lisää ulos.

Kummasteltuaan sivusilmällä pihattonsa omistajan toimia, Harriet päätyi hakemaan Quinnin nopealle harjaukselle. Päivä oli suorastaan täydellinen ensimmäiselle ilman satulaa ratsastukselle tässä osoitteessa, eikä Harriet tuhlannut aikaansa. Ainoastaan harjan selvittelyyn ja uuteen letitykseen tyttö keskittyi pidemmän kaavan kautta – paremmat rapsuttelut hän lupasi tammalleen vasta ratsastuksen jälkeen. Suitset hän pujotti päähän tamman seisoessa aidan vierellä vapaana (ilmeisesti järjestysinto ei riittänyt ‘hoitopaikkaa’ toimittavaan tavaratsunamin vallassa olevaan katokseen) ja selkään hän loikkasi samaisen aidanparrun toiselta laudalta. Hän ohjasi Quinnin kohti maastolenkin alkua, kunnes muisti vielä pysäyttää tammansa nopeaa taskukopelointia varten. Kukaan ja kaikkein vähiten Harriet halusi tuskin toistaa taannoista puhelinmetsästyksen.

Harriet ehti nähdä vilauksen ilmassa lentävää kapistusta ja kuulla kovan rämähdyksen, kun se iskeytyi päin pihalla odottaneita kottareita. Quinnin kapea selkä katosi Harrietin alta ennen kuin tyttö ehti edes kissaa sanoa ja hän mätkähti kovaa vauhtia maahan.
“Ouch!” Harriet kirahti yrittäessään nousta häkeltyneenä. Alle jääneessä kädessä kova sykkivä kipu kiipesi pitkin käsivartta. Quinn katseli omistajaansa hämmentyneenä yläpuolelta ja Harriet puri hampaita yhteen, jottei silmäkulmissa polttelevat kivun kyyneleet tekisivät tietä poskille asti.
“I’m so so sorry sweetie! Are you okay? I didn’t see you two”, Miss Moore kiirehti sisältä. Hän nappasi yllättävän rivakasti Quinnin ohjasta kiinni tukien samalla Harrietin nousemista.
“My wrist is hurting like hell”, Harriet sihisi kättään varovasti rintaansa painaen.
“I have to take you to ER. I’m sorry angel, It might be broken”, Moore neidin ääni yritti rauhoitella. Nainen vaikutti Harrietiakin hätääntyneemmältä, ehkä siksi, ettei tyttö keksinyt yhtäkään fiksua syytä heittää paahdinta keittiön ikkunasta. Sillä se se tosiaankin oli, nyt kun Harriet ehti sitä koko komeudessaan katsella. Quinn kesti edelleen huonosti silmättömältä puolelta tulevia kovia äkillisiä ääniä – tosin tätä kolausta oli selässä istuvakin säikähtänyt – eikä paahdin ilmeisesti ollut tähän poikkeus.
“I figured”, Harriet totesi edelleen hampaidensa välistä.

Automatka Boisen päivystykseen oli yksi Harrietin elämän kamalimpia. Jokainen mutka ja töyssy tuntui aina vain kivuliaammalta ja Mooren hössötys hetki hetkeltä rasittavammalta. Puhelu äidin kanssa oli ollut nopea ja Naomi oli luvannut tulla päivystykseen vastaan. Lääkärinä toimiva viisissäkymmenissä oleva mies toimi selkeästi automaatilla lähetettyään Harrietin röntgeniin pelkän vilkaisun perusteella. Kipulääkkeet poskessa tyttö irvisteli röntgenhoitajan aseteltua käsi kuvattavaan asentoon. Hoitajan ilme antoi paljon ilmi, vaikkei nainen mitään lopullisesta tuomiota sanonutkaan kuvat nähtyään. Ei siis ollut ihme, kun harmaahapsinen lääkärimies asteli huoneeseen mukanaan pieni pino papereita, jotka hän laski pöydälle saatesanoilla: “It’s broken.”

Seuraava tuomiopäivä (tai ehkä -tunti. Tai -minuutti) koitti, kun ukkeli kertoi, ettei ranteella ratsastettaisi tai oikeastaan tehtäisi oikein mitään muutakaan ainakaan kuukauteen. Harrietin päässä rupesi välittömästi pörräämään mahdollisia suunnitelmia Quinnin liikuttamiseksi ja Naomi sulki silmänsä valmistautuen jo kohtaamaan tyttärensä hysteerisen huolehtimisen. Kipsi kädessään, johon Harriet oli valinnut pakon sanelemana tummanvihreän sideharson päälimmäiseksi, hän marssi kohti autoa. Äiti vaihtoi vielä muutaman sanan miss Mooren kanssa, joka näytti tsemppipeukkua auton ikkunasta ja toisteli anteeksipyyntöään vielä ainakin sata kertaa, ennen kuin istahti autoon.

“I said that Quinn has free day tomorrow, so for starters don’t worry about that”, äiti lohdutti, kun Harrietin ilme näytti varsin myrtyneeltä. Tyttö oli jo ehtinyt päivittää uusimman kuvion Addisonille, joka lupautui ehdottomasti liikutusavuksi ainakin kerta viikkoon. Harriet tosin tiesi, ettei se riittäisi alkuunkaan. Quinn oli tamma, joka vaati jatkuvaa tekemistä tai se rupeaisi hyppimään seinille.
“I can lunge her -”, Harriet aloitti, ennen kuin äiti keskeytti hänet.
“No. I know she’s an easy mare, but I don’t want you to take any risks. If your wrist doesn’t heal properly now, it may never work right again”, Naomi saarnasi ja Harriet tiesi, että aihe oli loppuun käsitelty.

Kotimatkan aikana Harriet ehti muodostaa jonkin näköisen toimintasuunnitelman mielessään. Addison hoitaisi Quinnin kerran viikkoon, äiti tai Bree kerran tai pari ja siihen se oikeastaan loppui. Harrietin olisi kai pakko lähettää äidin ehdotuksen mukaisesti Naomi viemään apuliikuttaja-apua-jooko lappua Twin Falls Farmin ilmoitustaululle (olettaen, että siellä semmoinen oli) ja toivoa parasta.

Myöhemmin illalla erään tallilla liikkuvan nuoren avulla kaiken kansan nähtäville ilmestyi Harrietin omalla käsialalla raapustettu lappu:

Looking for help with easy mare!

Due to owners broken wrist nice pintabian mare is looking for helper for a month. Three (to four) times a week, stable is about four miles from Twin Falls Farm. Looking for someone with common sense and understanding for sensitive mind!

Please send a message or call if interested! 🩷
Harriet / (+208) 123-4567

27/09/2024

Harriet oli koko päivän pitänyt itsensä sellaisessa kiireessä, ettei ehtisi ajatella illemmalla odottavaa Quinnin väliaikaisen viihdyttäjän tapaamista. Läksyjä ja esseitä hän oli puurtanut ahkerammin kuin kertaakaan lyhyen collegetaipaleensa aikana ja tyttö oli jopa ottanut perheen koko koirasakin samaan aikaan kävelylle, mitä hän ei yleensä tehnyt. (Bam-Bam ja Tiggy olivat meinanneet syödä kokonaisen rottaperheen (mistäköhän niitäkin yhtäkkiä sikisi?) ja Vega ja Phoebe olivat säestäneet tilannetta sellaisen huutokonsertin kera, että Harriesta tuntui, että korvat soivat edelleen.) Nyt kuitenkin auton nokka vei kohti miss Mooren pihattoa, jonne Madison Morrison oli luvannut tulla kello kuudeksi.

Piha oli tyhjä lukuunottamatta Harrietin tutulle paikalle rullaavaa Hondaa – Moore oli ilmeisesti joka perjantaisessa bingoillassaan – eikä toki ihme, olihan tyttö paikalla noin varttia sovittua ennen ihan vain tarkistaakseen, että Quinn näytti tarpeeksi edustavalta. Ehkä Madison ei kääntäisi autoa heti kättelyssä, vaikka tamma näyttäisikin vähän ryvettyneeltä, mutta parempi katsoa kuin katua. Harrietin onneksi kirjava kuitenkin näytti ihan tarpeeksi kiiltävältä. Letit olivat ehkä kärsineet jo muutaman päivän jälkeen, mutta ne hän jättäisi huomenna Breen huoleksi. Nopea pölärillä läpikäynti riitti hyvin, ja vaikka Harrietia kovasti houkutti jo ottaa tamma hoitopaikalle itse, päätti hän noudattaa kerrankin äitinsä ohjeita. Ranne kun jomotti nytkin, eikä tyttö ihan tosissaan halunnut sabotoida oman kätensä parantumista.

Vartti kului nopeasti (paikalle löysi myös Sugar ja Doll, jotka nauttivat vuoronperään myös rapsutuksista, sen mitä Quinn mustasukkaisuudeltaan antoi) ja pian vieras auto kurvasikin jo pihamaalle. Harriet kokosi itsensä, pyyhkäisi letitettyä tukkaansa parempaan asentoon ja pyrki astelemaan mahdollisimman rennon itsevarmasti kohti selkeästi muutaman vuoden häntä vanhempaa tulijaa.
“Hi! You must be Madison? Nice to meet you”, Harriet tarkisti, vaikka hän ei keksinyt syytä miksi joku satunnainen ohikulkija osuisi paikalle juuri sovittuun aikaan.
“You too and yeah, but Maddy is fine”, nainen hymyili ja Harriet rentoutui aavistuksen.
“Quinn is here. I thought that maybe you wanna get her by yourself?” Harriet kysyi hieman häkeltyneenä. Miten tämmöisissä tilanteissa edes piti toimia? Ei hän koskaan ollut joutunut Quinnille ketään ulkopuolista ottamaan ja Addielle nyt sai laukoa vaikka mitä hölmöyksiä, jos se jostain syystä harvoin tamman liikutti.

“I would get her by myself but mom said no”, Harriet yritti heittää huumoria heilauttaen merkitsevästi murtunutta kättään ilmassa ja toivoi sormet ristissä, että nainen ymmärsi sarkasmin.
“Sure, sounds good and I get that. I broke mine last spring and it was really sore for a while.” Maddy nyökkäsi ympärilleen katsellen, “She must be the slimmest one?” nainen jatkoi katseen osuessa pihattoon, jossa kolme kirjavaa seisoivat hienosti rivissä.
Harriet alkoi melkein hämmentyneenä selittelemään, että kyllä niinhän se oli kunnes ymmärsi kysymyksen alla kuultavan huumorin.
“Yes, Sugar and Doll are from the bigger side of the scale”, hän hymähti, “Oh sorry, did I mention that Quinn has only one eye? She likes that you talk to her so she doesn’t get all spooky. Well I mean not spooky like that, but you know - worried”, Harriet tajusi yhtäkkiä. Jonkin kuvan hän oli lähettänyt tammastaan, mutta luultavasti se oli ollut yksi hänen suosikkejaan, jossa näkyi nimen omaan silmällinen puoli.

“Oh really? Did she have some kind of accident?”, Maddy kohotti kulmiaan, mutta äänensävy ei kuulostanut olevan Harrietin hölmöstä unohduksesta moksiskaan heidän ehtiessään aidalle.
“I was told that she had recurring uveitis when she was three. The eye was removed before I got her when she was five”, tyttö kertoi ja seurasi portilta kuinka Maddy tarjosi kättään Quinnille haisteltavaksi.
“Aw, poor you”, nainen mutisi lempeästi ja Harriet päätti heti, että piti Maddystä.

He olivat sopineet, että ensimmäinen kohtaaminen sujuisi hyvin nopean juoksutuskokeilun jälkeen mukavan helpon lenkin puitteissa. Kuntoonlaittamisessa Harriet tarkkaili uuden parin syntymistä. Quinn oli luottavaista sorttia, muttei kuitenkaan heittänyt itseään täysin uuden käsittelijän syliin. Maddysta tamma kuitenkin tuntui pitävän heti kättelyssä. Nainen jutteli sekä tytön kanssa, että tammalle ja Harriet puhui mielellään lempihevosestaan, jolloin homma hoitui reippaasti. (Eikö kaikki?) Harrietin onneksi Quinn näytti myös parastaan Maddyn kokeillessa ääniapujen toimivuutta ympyrällä. Tamma tuntui hämmentyvän enemmän vain, kun omistaja ei ollutkaan se, joka nousi selkään. Se katseli ja puhisi kummastuneena, kun Maddy teki tarvittavia säätöjä jalustimiin ja antaessaan ensimmäisen eteenpäin pyytävän avun, käänsi Quinn kummastuneena päätään Harrietin suuntaan.

“Ha, she clearly likes you”, Maddy naurahti ja Harriet lähti kävelemään ratsukon rinnalla.
“Well I hope so”, tyttö vastasi posket aavistuksen punertaen. Oli toki kiva nähdä neljän yhteisen vuoden selkeä tulos, mutta voisiko tamma osoittaa sen joskus toiste kuin uusi liikuttaja selässään? Maddy kertoi maastojen olevan hänelle osin tuttuja, olihan naisen oma hevonen kuulemma muutaman mailin päässä Twin Falls Farmilla, mutta Harriet lähti silti näyttämään parhaimpia maastoja, jotka oli tähän mennessä löytänyt Mooren pihaton läheltä. Tyttö rentoutui hetki hetkeltä enemmän, eikä punatukkainen vaikuttanut Harrietin mielessä yhtään pahemmalta tyypiltä.