Wafflesin kirja

appaloosatamma
om. Susan Moss NPC

Punaruunikko appaloosatamma oli ilmestynyt Twin Falls Farmille samaan aikaan ensilumien kanssa, eikä Harper ollut saanut silmiään irti hevosesta siitä lähtien. Aina kun oli mahdollista, hän oli kiivennyt mökkitallin tarhan aidalle katselemaan tuota pilkullista punaruunikkoa, ihastellut sen tuuheaa harjaa ja sympaattista katsetta. Waffles oli nuori tamma, ponikokoinen, ja sillä näytti aina olevan vähän pilkettä silmäkulmassa. Etenkin vanhempaa quarterruunaa, Rainia, se tykkäsi kiusoitella, sillä Rain jaksoi katsella pitkään nuoren toilailuja ennen kuin sanoi kovan sanan. Yleensä se kuitenkin löysi painikaverin Rustysta.

Kun eräänä joulukuisena iltana Harper taapersi mökkitallin puolelle silittelemään Wafflesiä ennen kuin isoveli Johnson hakisi hänet tallilta, törmäsi Harper iltaruokia jakavaan Ethaniin. Mies heitti tottunein ottein silmämääräiset heinäannokset jokaiseen neljään karsinaan ja sujautti kaltereiden välistä kuppeihin myös väkirehuja.

"Kukahan tuon hevosen mahtaa omistaa?" Harper kysyi ja katsoi, kuinka Waffles ampaisi heinäkasan kimppuun kuin nälkäinen susi.

"En ole nähnyt ketään käyvän sen luona", vastasi Ethan ja sulki karsinan oven. "Toivottavasti tämä ei taas olisi niitä hevosia, jotka vain hylätään täysihoitopaikan turviin ja joiden omistajat eivät edes tunnu osaavan vastata puhelimeen."
"Jaa, onko sellaisia sitten paljonkin?" Harper ihmetteli.
"Voi kuule, yllättävän paljon. Tämä näyttää kuitenkin ihan hyvinvoivalta, että tuskinpa on sellaisesta kyse. Ehkä omistaja on vain kiireinen" Ethan sanoi ja naputti sormellaan karsinan oveen pultattua kylttiä. "Mutta vastaus alkuperäiseen kysymykseesi taitaa löytyä tästä."

Harper katseli mustaan kylttiin painettuja valkoisia kohokirjaimia. "Sanooko nimi Susan Moss sinulle mitään?"

Mutta Ethan vain pudisti päätään.

Kun viimeinenkin hevonen oli saanut iltaruokansa, siirtyi Ethan lakaisemaan tallin käytävää. Se ei onneksi ollut iso urakka, sillä mökkitallista ei ollut tehty järin suurta. Mies kirosi käytävän laattalattian saumoihin ärsyttävästi jääviä heinänkorsia, mutta malttoi mielensä eikä päästellyt suurempia ärräpäitä suustaan.

Uskaltaisiko Harper kysyä Wafflesin omistajalta, tarvitsiko tämä apua hevosensa kanssa? Entä jos hän oli vain matkoilla ja palaisi pian - olisiko sitten noloa, että Harper oli edes tarjoutunut avuksi? Kokisiko omistaja sen loukkaavana, että apua tarjottiin kysymättä?

"Anna mennä vaan", Ethan tokaisi yllättäen.
"Mitä? Minkä, häh?" Harper hätkähti.

Ethan pysähtyi ja nojasi harjanvarteen. "Ainahan sinä käyt tuota hevosta katsomassa. Haluat ratsastaa sillä. Jos et koskaan kysy, niin et voi koskaan voittaa."

Harper oli pyöritellyt puhelinta käsissään jo tovin. Omistajan numero oli jo näppäilty valmiiksi ja pyyhitty pois noin kymmenen kertaa, ennen kuin rohkaiseva sysäys tuli Ethanin suunnalta. Hän näppäili Susan Mossin numeron vielä kertaalleen, painoi vihreää luurin kuvaa ja luikahti rappuset ylös vintille muiden korvien kuulemattomiin.

Linja alkoi tuutata yhteyden merkiksi.

Pitkä tuuttaus kuului jo neljännen kerran.

Ehkä olisi parasta katkaista soitto. Susan Moss ei halunnut olla tavoitettavissa.

Viides tuuttaus.

Tämä on varmasti virhe.

Kuudes tuuttaus.

Millä sanoilla puhelu edes aloitettaisiin?

-

"Haloo, Susan Moss."

Vastaus tuli niin yllättäen kesken linjan tuuttauksen, että Harper meni aivan hämilleen eikä saanut sanaa ensin suustaan. Kului sekunti jos toinenkin täyttä hiljaisuutta.

"Haloo...? Soitit Susan Mossille."

Harper ryhdistäytyi karistaen aiemmat pahaenteiset ajatukset päästään.

"Hei, Susan! Harper MacDonald soittaa täältä Twin Falls Farmilta. Kuule, lähdin soittamaan kun kuulin meidän työntekijältä, että Waffles..."

Kesken lauseen Harper huomasi, kuinka Ethan oli kivunnut rappusia puoliväliin kuuntelemaan korvat höröllä puhelun etenemistä. Stetson ja siniset silmät olivat ainoa asia mitkä vilkkuivat portaikon suulla, kun Ethan yritti kuikuilla piilostaan ja huomattuaan jääneensä kiinni, hän hätkähti ja oli muka tarkastelevinaan portaikon seinälaudoitusta. Suivaantunut Harper viittoili vaativasti Ethania häipymään tiehensä, jolloin Ethan nosti pikaisesti kättään pahoittelun merkiksi ja lähti sitten laskeutumaan portaikkoa takaisin tallin puolelle.

"Itseasiassa olen vähän pahassa paikassa nyt, joten pistätkö minulle viestiä niin jutellaan lisää kun pääsen kotiin, okei?" Susan vastasi. "Jos vain tulette Wafflesin kanssa juttuun, niin otan kyllä mielelläni vähän apuja vastaan sen kanssa, sillä tässä nyt on elämässä vähän kaikenlaista."

"Sopii!" Harper lopetti puhelun, painoi puhelimen rintaansa vasten ja alkoi tömistelemään innosta kuin paikallaan rymistävä pikajuoksija.

Ilonpuuskan keskeytti kuitenkin lattiasta kantautunut koputus.

"...olisi pitänyt tehdä paksumpi lattia vintille..." Ethan mumisi alhaalla tallin puolella niin kovaa, että ei ollut epäilystäkään siitä, oliko se tarkoitettu Harperin kuultavaksi vai ei.

"Sori!"

"Rauhoittavaa?"

Harper oli ehtinyt ratsastaa Wafflesilla jo kuukauden päivät, kunnes tapasi ensimmäistä kertaa Susan Mossin, Wafflesin omistajan. Susan oli viidenkympin hujakoilla pyörivä nainen, jonka pää harmaantui jo kovaa vauhtia ja jonka tahrattomista ratsastusvaatteista näki, ettei hän viihtynyt kovinkaan usein talliympäristössä. Ethan oli sanonut, ettei ollut ollenkaan tavatonta törmätä hevosenomistajiin, jotka hädin tuskin kävivät hevosensa luona, mutta Harperista ajatus oli aina tuntunut kummalliselta. Hän ei kuuna päivänä voisi jättää Spikeä pelkästään täysihoitopaikan turviin, toivoen, että joku hoitaisi sen nirhaumat ja pitäisi yleiskuntoa silmällä. Kyllä omistaja tunsi hevosensa parhaiten ja huomaisi nekin pienet muutokset, joita muu tallinväki ei edes noteeraisi.

"Ainakin viime uudeenvuodenaatto oli yhtä shitshowta Wafflesin kanssa, se hikosi itsensä aivan vaahdolle ja karsina näytti sen yön jälkeen siltä, että siellä olisi viettänyt yönsä vähintään joku lohikäärme", Susan kertoi ja spruuttasi appaloosan suuhun rauhoittavaa lääkettä. Waffles virnisti kuin sitruunan syöneenä.

Harperin mieli olisi tehnyt taputtaa Wafflesia koettelemuksen jälkeen, lohduttaa, mutta Susan vain sulki karsinanoven perässään ja viskasi putilon takaisin harjakassin pohjille. Hän vilkaisi hihan alta paljastunutta rannekelloaan.

"Jäätkö pitkäksikin aikaa tänään?" kysyi Susan ja nyökkäili sekunttiviisarin tahdissa. "Olisi hyvä, jos Wafflesiä pidettäisiin ainakin nyt alkuun vähän silmällä."

Samalla mökkitallin ovi avautui ja sisään pelmahtivat Brandy ja Kestrel isojen kantamustensa kanssa, joiden kanssa he suuntasivat rappusia pitkin yläkerran vintille.

"Itseasiassa jään yöksi", Harper sanoi ja vilkutti tytöille. Pian tytöt palasivatkin jo takaisin tallin puolelle ja alkoivat teippaamaan mökkitallin ikkunoihin mustia jätesäkkejä, etteivät hevoset näkisi uudenvuoden raketteja.

"Meitä jää muitakin."
"Sehän kuulostaa kivalta!" Susan ilahtui. "Soita, jos Wafflesin kanssa on jotain ongelmia. Ollaan itseasiassa Bettyn ja muutaman muun kanssa menossa kaupungille uudenvuodenjuhliin, mutta yritän vastata aina kun pystyn."

Brandy tyrskähti huvituksesta vetäessään ilmastointiteipillä ensimmäistä jätesäkkiä ikkunankarmiin kiinni. Harper ei päässyt mietteissään niin pitkälle, että mahtoivatko Betty ja Susan tuntea jo entuudestaan, vai tulisiko tallinpitäjämme hurmaava persoonallisuus hänelle yllätyksenä, kun Susan oli jo toivottanut hyvät uudetvuodet ja kadonnut parkkipaikan suuntaan.

"Cooper ja Hayley teippaavat ison tallin ikkunoita ja siellä radio raikaa jo hyvään malliin. Täytynee varmaan hakea maneesista yksi radio tännekin", Brandy ohjeisti.

Kun kummankin tallin kaikki ikkunat oli peitetty ja radiot tuotu tallinkäytäville peittämään rakettien paukahtelua, nousi koko porukka mökkitallin vintille ja he levittäytyivät kukin minnekin odottamaan ilotulituksen alkamista. Harper veti urheilukassistaan esiin tummanvihreän makuupussin ja retkialustan, mutta näki sitten tilaisuutensa tulleen.

"Hei, hei! Et vie sohvaa!" Cooper ähkäisi ja ponkaisi kulahtaneen retrosohvan suuntaan kädet ojossa.

"Mokomakin diktaattori, nopeat syövät hitaat" Harper heitti leikkisästi, vaikkakin kavahti hieman sanavalintojaan, sillä he olivat juuri saaneet pojan kanssa erimielisyytensä selvitettyä, eikä kaivannut uutta riidanaihetta. Yleensä Cooper kesti kyllä pienen huulenheitonkin ja niin oli onneksi nytkin.

Cooper yritti työntää Harperin alas sohvalta siinä kuitenkaan onnistumatta. "Tästä pitää käydä keskustelua! Kivi-sakset-paperi? Ketkä haluavat sohvapaikan?"

Lopulta kaikki neljä nostivat kätensä ylös ja tiukan kivi-sakset-paperi-ottelun jälkeen Kestrel oli voittanut paikkansa sohvan mukavassa syleilyssä. Tappionsa niellyt Harper kaivoi esiin ohuen retkipatjansa, levitti makuupussin sen päälle ja kävi pitkäkseen. Lattiapaikka tuntui varsin epämiellyttävältä, mutta kai siihenkin tottuisi.

Jonkin aikaa TikTok-videoille naurettuaan kuului seinien läpi ensimmäinen paukahdus. Vintin aurinkoterassin ikkunaan heijastui vihreän ja punaisen iloinen sekamelska, kuitenkin aika pieni sellainen.

Syvä hiljaisuus täytti vintin. Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisina alakerran tapahtumia.

Ei hirnahduksia.
KLANG!

Harper kuunteli ääniä niin tarkkaavaisena, ettei uskaltanut liikuttaa kehostaan muuta kuin silmiä, jotka poukkoilivat silmäparista toiseen. "...käyn katsomassa."

Ketään hevosista ei päältä päin osannut arvata syylliseksi, mutta hän uskoi Wafflesin potkaisseen kipakasti karsinanseinämiin. Hetken aikaa hän seisoi tamman karsinan ovella, puheli sille rauhallisella äänellä ja katsoi, kuinka valkuaiset alkoivat näkyä entistä enemmän sen silmänreunamilla. Waffles yritti parhaansa mukaan keskittyä ylimääräisen heinäannoksen tuhoamiseen, mutta se nosti päätään tuon tuosta ja keskeytti heinänjauhannan kuunnellakseen jokaista rasahdusta. Tuuhea otsatukka oli sekaisin ja yksittäisiä heinänkorsia sojotti sieltä täältä. Se lennähti hauskannäköisesti ilmaan joka kerta, kun Waffles nosti päänsä nähdäkseen ympärilleen.

Harper alkoi laulaa sille. Niinkin herkkää laulua kuin Nälkäpelin Hanging Treetä. Siinä oli ainakin rauhallinen melodia ja se kuulosti Harperin mielestä kauniilta hennolla, jopa rikkonaisella, äänellä laulettuna.

Kappaleesta mieleen nousi kesän lentomatka Maineen ja Nälkäpeli-hahmoa muistuttanut stuertti. Kesä ylipäätään. Lämpö. Maastoreissut. Kesänkaipuu alkoi hiertää välittömästi ja kun ajatukset siirtyivät tähän päivään - kylmään pakkaseen ja lumipeitteeseen - alkoi kesänodotus tuntua ylitsepääsemättömän pitkältä. Ajatella, että jos asuisi vaikkapa Arizonassa, niin olisi ikuinen kesä.

Kului pidempi pätkä, kun rakettien pauketta ei kuulunut, joten Harper lähti könyämään takaisin vintille.

Brandy nosti heti päätään. "Minkä pizzan haluat?"

"Ööh... mozzarella?" kysymys oli tullut yllättäen, mutta nyt mahassa alkoi totisesti kurnia. Tämähän alkoi tuntua jo aivan pyjamabileiltä, makuupusseineen ja pizzoineen!

"Domino'sin lähetti on täällä kolme vartin päästä."

Sinä aikana ison tallin tarkastus lankesi Brandyn niskoille ja muut pelasivat Unoa odotellessaan ruuan saapumista. Brandy palasi takaisin kertoen, ettei nähnyt ensimmäistäkään rakettia taivaalla. Rakettien ammunta todennäköisesti kiihtyisi vasta kellon lähestyessä puoltayötä, jonne oli vielä matkaa.

Pizzalähetti soitti ollakseen viimein parkkipaikalla ruokien kanssa, hänen äänestään oli kuultavissa hämmennystä päädyttyään hiekkaisen tien päätteeksi hevostallin pihaan. Ihme, ettei hän ollut tiedustellut, olivatko pizzat menossa hevosille, kun niitä tilattiin näinkin monta. Cooperkin oli tilannut kaksi pizzaa, sillä ei ollut osannut päättää, mitä makua ottaisi.

Harper pidätteli kasvoille puskevaa hymyä. Kaikki oli aika hyvin nyt, lämpimässä makuupussissa maatessa, pizza ja kokis käsissään. Ympärillä ystäviä, uusia ja vanhoja.

Hän ei ollut aivan varma, oliko Hayley jäämässä yöksi, sillä hänellä ei ollut yöpymisvälineitä mukanaan.

"Onko Hayleykin jäämässä?"

Ehkä tallin perukoilta löytyisi jokin vanha villaviltti, jonka alle hänkin mahtuisi käpertymään, mikäli päättäisi jäädä yöksi.

Näky oli kuin ihanasta unesta. Vastasatanut lumi levittäytyi tallinpihan kumpareita myötäillen kuin pehmoinen valkea peitto. Lumikuorrutteisten männynoksien takaa siintävät vuorenhuiput värjäytyivät päivän viimeisistä auringonsäteistä oranssinpunaisiksi ja sen paiste maalasi kauniita viiruja hankeen. Joku hevosista korskahti tyytyväisesti tarhassaan. Liikettä ei näkynyt pihamaalla, mutta tallinkulmalta nousi kultaista usvaa hevosten hengitysten tahdissa.

Pakkanen nipisteli Harperin ihoa, kun hän käveli Wafflesin kanssa ratsastuskentällä, jossa kukaan ei ollut käynyt hangen koskemattomuudesta päätellen aikoihin. Jos nyt olisi tuullut, se olisi todennäköisesti nostattanut kaiken aamun aikana sataneen puuterilumen tiehensä. Mutta kylmältä talvi tuntui tänään ilman tuultakin; mutta päivä oli ollut niin kaunis, että olisi ollut sääli hukata se ratsastamalla maneesissa.

Omasta mielestään Harper oli ollut nerokas ratkaistessaan miten pärjäisi pakkasratsastuksella. Ensin hän oli pukenut Wafflesille villaviltin - tietenkin, muutenhan raukka olisi palellut varmasti. Kun hän oli noussut selkään viltin päälle, oli hän sujauttanut itsensä ratsastusloimen satula-aukosta sisään, asetellut sen muuten selkään kuten normaalistikin, ja näin ollen ohuiden ratsastushousujen alla hytisevät reidet saivat lämmikettä päälleen! Jos viritelmä toimisi, hän voisi patentoida sen ja myydä idean isolla rahalla eteenpäin jollekin hevostarvikeliikkelle.

Siitä ei ollut epäilystäkään, etteivätkö Waffles ja Harperin oma hevonen, Spike, olisi aivan erilaisia ratsastaa. Waffles oli paljon säpäkämpi, ja sen selkä oli leveämpi, vaikkakaan korkeudessa se ei pärjännyt Spikelle. Kokoonsa nähden se tuntui kuitenkin paljon suuremmalta, kuin isolta hevoselta, eikä ponilta.

"Siis... mikä tuo viritelmä oikein on? Sinähän voit jäädä pahasti jumiin, jos Waffles yrittää heittää sinut alas", tallimestari Yeva oli ohi mennessään pysähtynyt kommentoimaan ratsastusta.

"Ratsastusloimi ei ole kiinni missään", Harper puolustautui. "En saanut sitä yksin kiinni."

"Luojalle kiitos. Joku päivä jollekin teistä teineistä käy vielä pahasti", Yeva mutisi poistuessaan paikalta päätään pyöritellen kohti parkkipaikkaa.

Neronleimaus alkoi epäilyttää Harperia nopeasti ja hän miettikin, eikö Waffles pitänyt ratsastuksesta ilman satulaa. Waffles pysähteli toistuvasti ja viskoi päätään ylös-alas. Asiaa ei helpottanut sekään, että Waffles tempoi kuolaimillaan taukoamatta. Aiemmilla ratsastuskerroilla se ei ollut tehnyt tällaisia temppuja.

Hän ei ollut aivan varma, mitä tehdä Wafflesin heittäessä päätään. Jos hänellä oli kova käsi, antaisiko hän vain lisää ohjaa tuossa kohtaa? Vai ratsastaisiko hän määrätietoisesti eteenpäin, jotta tamma saisi muuta ajateltavaa?

Waffles kuumeni heti, kun se hoksasi millä tavoilla pystyisi välttämään työnteon. Se kiemurteli kuin mato vapautuakseen ratsastajan tuomasta paineesta. Harper joutui pidentämään ohjia, jotta saisi hevosen kulkemaan eteenpäin edes näennäisesti rennon oloisesti pysähtelemättä ja päätään viskomatta. Kun hän kannusti Wafflesin raviin, se alkoi pomppia paikallaan.

Päättäväisesti pompuista huolimatta Harper komensi kuitenkin hevosen raviin. Mitä enemmän Harper yritti sinnitellä ja suorittaa aloittamiaan tehtäviään loppuun, sitä enemmän Waffles kävi kuumana. Se tanssahteli ympäriinsä eikä malttanut keskittyä tehtäviin.

Rauhoittaakseen Wafflesia Harper käänsi sen ravaamaan voltille. Mutta heti kun appaloosan jalat irtosivat hankeen tampatulta uralta, se riuhtaisi voimakkaasti ohjat Harperin käsistä ja puski lapa edellä kentän keskelle ja siitä kohti aidanvierustaa. He yrittivät samaa vielä pari kertaa uudelleen, mutta Harper ei saanut Wafflesia suorittamaan ensimmäistäkään ravivolttia hallitusti.

Tuntui kauhealta epäonnistua näin yksinkertaisessa tehtävässä. Aivan kuin olisi jälleen alkeiskurssilainen, jota hevonen vie kuin märkää rättiä koko ratsastustunnin ajan.

He päättivät unohtaa ravivoltit ja tyytyivät ravaamaan uraa pitkin. Harper olisi tänään tyytyväinen siihen, jos saataisiin edes ravisiirtyminen ilman hakoilua vastaan ja ravi pysyisi hallittuna koko kierroksen ajan. Mikä ihme Wafflesia vaivasi tänään?

Sitten joku hevosista hirnahti parkkipaikan suunnassa.

Waffles teki terävän sivuloikan, ja kiihdytti yhdellä valtavalla hypyllä kaaottiseen pukkilaukkaan ympäri lumista ratsastuskenttää. Kuin olisi rodeohevosen kyydissä ollut. Sen liikkeitä ei voinut yhtään aavistaa etukäteen; se loikki minne halusi ja teki u-käännöksen toisensa perään. Kenttää ympäröivät puut ja kaikkea ympäröivä lumi vain vilisivät silmissä.

Waffles laukkasi aina vain lujempaa.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Harper ehtinyt edes säikähtää ennen kuin kasvot upposivat lumihankeen ja keuhkot tyhjenivät hetkellisesti ilmasta. Kun Harper nostaa katseensa, hän näkee kuinka Waffles pukittaa vielä ainakin viisi kertaa laukatessaan reunoja pitkin.

Ratsastusloimi on edelleen hänen ympärillään kuin keskiaikainen hame, kun hän nousee hangesta ja rauhoittelee hevosta äänellään.

"Woou, tyttö... Wou."

Lantioon vihloi hieman ja poskia palelsi valtavasti. Harper pyyhkäisi lumet pois kasvoiltaan samalla kun alitajuntaisesti kävi kroppansa vointia läpi. Näytti kuitenkin onneksi siltä, että ainoastaan lantio ilmoitteli olemassaolostaan.

Waffles kääntyy yllättäen kulmassa ja vaihtaa menosuuntaansa. Se siirtyy itse laukasta raviin ja ravaa vielä pari kierrosta, ennen kuin antaa itsensä kiinni.

Kun Harper skannasi ympäristöä etsiessään Wafflesin kohtauksen syytä, näkyi parkkipaikalla uusi traileri. Sen vieressä Betty talutti isoa loimeen puettua rautiasta. Ethan näytti lakaisevan traileria ja Yeva seisoi kädet puuskassa trailerin vierellä ja kasvojen rypyistä päätellen hän manasi jotain äänettömästi.

Charlie, Bettyn hevonen, oli siis saapunut tallille.

Harper otti toisella saappaallaan tukea aidan laudoituksesta ja ponkaisi takaisin Wafflesin selkään. Hän ei antaisi tamman ottaa niskaotetta hänestä, vaan Harper veisi vaikka itkua tihrustaen loppuun sen, minkä oli aloittanut. Hikisen puolen tunnin jälkeen Waffles lopulta antoi periksi temppuiluidensa kanssa ja helpotuksen huokaus pyyhkäisi läpi kehon.

Innostuksen määrä on huipussaan, kun Harper ilmoittautui ensimmäistä kertaa Markin valmennukseen oikealla lännenhevosella, eikä "sinnepäin" länkkäkoulutetulla Spikellä. Sellaisella lännenhevosella, jota kehtasi esitellä osavaltion maineikkaammalle westernvalmentajalle ja jonka napit lajin suhteen olivat just, eivätkä melkein. Hän oli varma, että Mark ihastuisi Wafflesiin ikihyviksi. Kukapa ei menettäisi näille nappisilmille sydäntään? Ethankin oli ohimennessään rapsuttanut Wafflesin otsaa ennen selkäännousua. Taisi olla niin, että kaikki pitivät sen ulkoisesta olemuksesta, mutta he eivät olleetkaan nähneet, miten tuo lohikäärme oli heittänyt Harperin selästään aiemmin...

Käynti keinutti lantiota ja Waffles kulki tarmokkaasti, mutta kaulaansa pitkälle ojentaen. Harperin mielestä kaikki oli mallikkaasti - hevonen kääntyi herkästi ja piti tasaisen tahdin käynnissä -, mutta Mark kiinnittikin huomionsa aivan toiseen asiaan. Eikö edes hetken saisi nauttia, kun kaikki oli hyvin.. Waffles oli kuulemma etupainoinen. Peruutuksilla haettaisiin painopistettä taaksepäin, hän kertoi.

Kaikki seitsemän valmennukseen osallistunutta ratsukkoa alkoivat tekemään pysähdyksiä ja peruutuksia maneesin uralla. Harper tiivisti istuntaansa ja sai Wafflesin pysähtymään kuin seinään. Sormet kutittelivat Wafflesin kaulaa kiitokseksi, mihin tamma vastasi myötäämällä ja laskemalla pysähdyksessä kohonnutta etuosaa. Vasta sitten se sai luvan liikkua, tosin, liike suuntautuikin taaksepäin tässä tehtävässä.

"Tasaisesti, tasaisesti... Myötää askelten välissä."

Tammalla oli jälleen tulta hännän alla ja se olisi tahtonut tehdä peruutuksia vauhdikkaammin kuin oli tarkoitus. Nopeuslajien hevosena se rakasti vauhtia ja tällainen rauhallinen nysvääminen kerrytti kierroksia sen pääkopassa. Heittäisikö Waffles Harperin jälleen selästään jos sen kuppi keittäisi nurin? Hermostus hiipi pitkin Harperin selkäpiitä ja hänen oli pakko riisua yksi vaatekerros päältään pois helpottaakseen oloaan.

"Tee vähän avotaivutusta tehtävien välissä, jotta se saadaan irtonaisemmaksi edestä", Mark kehoitti ja Waffles esitti heti muutaman vastahakoisen pompahduksen etujaloillaan kun Harper lähti taivuttamaan sitä. "No toisaalta, ehkä tässä on nuorelle hevoselle turhan monta palasta kerralla pureskeltavaksi. Mitä se sanoo, jos teet muutamia kokoamisia avotaivutusten sijaan?"

Siihen Waffles oli tyytyväisempi.

Ratsukot siirtyivät isolle ympyrälle taivuttelemaan hevosia ja Waffles asettautui mukavasti Cressidan ja Ronyan väliin. Cressidaa se ei saanut kiinni, tahti oli kummallekin sopiva, eikä pienempiliikkeinen Ronyakaan tullut niskaan hönkimään. Ympyrätyöskentely oli Harperin mielestä hauskaa, koska se oli aina tuntunut niin helpolta. Hänen tasapainonsa pysyi luontaisesti hyvin keskellä satulaa siitä huolimatta, että vetovoimien mukaan liike olisi vetänyt häntä sisäänpäin. Siitä hän oli aina saanut kovasti kehuja.

Kun Wafflesin lapa oli karata ulos ympyrältä ja Harper tunsi aavistuksenkin Wafflesin mielihaluista poistua määrätyltä tieltä, hän vaihtoi asetuksen ulos ja muistutti ulkopohkeella lavan oikeasta asennosta. Tämä vinkin hän oli saanut Markilta aiemmissa valmennuksissa ja tätä kullanarvoista tietoa hän oli hyödyntänyt siitä lähtien tiuhaan tahtiin. Enää ei tarvinnut kuulla "lapa karkaa"-kommentteja, jotka olivat jättäneet Harperin lähinnä vain kysymysmerkiksi, että mitä hänen kuuluisi tehdä asialle!

Tynnyrinkierto oli Harperille uusi laji. Spiken kanssa hän kävi lähinnä lännenratsastus- ja trail-luokissa, sillä ei ruunasta ollut nopeusluokkiin. Eikä Harperilla ollut siitä kovin paljoa tietoakaan. Kokemuskin täysi nolla. Tai tämän jälkeen nolla +1.

Reippaasta käynnistä oli siis hyvä aloittaa. Waffles viskeli muutaman kerran päätään - "mennään jo!" - ja Markin rohkaisemana ratsukko siirtyi pian rauhalliseen raviin. Ympyrät autonrenkaiden ympärillä pysyivät tasaisen pyöreinä, toki ympyrätkin olivat vielä laajoja.

Kaikki tuntui sujuvan niin hyvin, että Harper uskalsi lisätä tempoa. Siihen Wafflesilla ei ollut mitään vastaansanottavaa. Harper ei oikein tiennyt, kuuluiko hänen keventää vai istua satulassa (vilkaistuaan Cooperin suuntaan hän uskoi, että tarkoitus oli istua ihan satulassa), joten hän istui hytkyvässä ravissa ja yritti muistaa kääntää tarkasti, antaa tukea ulko-ohjalla, taivuttaa hevosta sisäpohkeella, katsoa eteen - ei, katsoa seuraavalle tynnyrille... Istua kauniin ja vähäeleisen näköisesti satulassa...

Siinä oli kuitenkin niin monta aspektia samanaikaisesti (etenkin kun Waffles oli viittä vaille heittämässä jo seuraavaa vaihdetta silmään), että homma alkoi levitä käsiin ja Harper tiputti tamman takaisin käynnille, ja siitä uudelleen rauhalliseen raviin.

Harper vilkaisi muihin ratsukoihin - menikö heillä yhtä haparoiden kuin hänellä?

Rusty ainakin kiersi renkaita kuin vanha tekijä ja näytti siltä, kuin se rullaisi sulavasti kuin voi alas serpentiiniä pitkin, niin tasaisesti ja vaivattoman näköisesti. Rain sen sijaan näytti työntävän takaosaansa ulos autonrenkailla, kuten Waffleskin oli tehnyt. Vertaistuki oli tässä kohtaa paras tuki.

"Harper muistaa huomioida takaosan, pieniä puolipidätteitä ja ulkopohkeella", Mark korahti ja demonstroi ohjeitaan kuin olisi istunut näkymättömän hevosen selässä itsekin, ohjista pidellen ja ulkopohjetta painaen.

Näillä ohjeilla Waffles oli taas tasapainoisempi. Kun vauhti oli rauhallinen, ainakin.

Waffles lisäsi kierroksia ja olisi ollut halukas suorittamaan tehtävää laukassakin. Se tunsi tämän tehtävän kuin omat taskunsa; sen omistaja oli käynyt Wafflesilla muutamissa barrel racing kilpailuissa ja pärjännytkin ihan kivasti. Sen ymmärrettyään Harper oivalsi, ettei hänen tarvinnut juurikaan ohjeistaa Wafflesiä reittivalinnoissa sillä ne tulivat siltä selkärangasta, eli hän saisi itse keskittyä vain pitämään hevosen tasapainossa ja oman pään kylmänä.

Sama kai se on antaa mennä laukassakin, Harper tuumasi ja myötäsi sen verran ohjasta, että Waffles otti sen vapautena viimein laukata. Siinä pienessä hetkessä, kun Harper vilkaisi ympärilleen (paljonko matkaa on edessä kulkevaan ja mitä tahtia perässätulija posottaa?!), hän ehti huomata, kuinka kivasti Yumi suoritti autonrengastehtävää Boen kanssa. Boen notkeus yllätti siinä tilanteessa Harperin aivan täysin!

Ensimmäisessä laukkapyörähdyksessä autonrenkaan ympäri Harperin taju meinasi lähteä. Jestas mikä vauhti ja mikä voima, kun Waffles ampaisi kohti seuraavaa rengasta! Hän kuitenkin pelkäsi, etteivät he selviäisi tässä vauhdissa seuraavasta kierrosta (varmasti olisivat selvinneet), joka lähestyi hurjaa vauhtia.

"Woou, woou, ota vähän hitaampi tempo!" rauhoitteli Mark. "Ei hypätä suinpäin syvään päätyyn, eihän?"

Autonrengas lähestyi liian nopeasti ja Waffles painoi hurjasti kuolainta vasten, joten Harper teki ratkaisun ohjata sen autonrenkaan ohitse kiertämättä sitä. Kun hän sai Wafflesin viimein hidastamaan, se teki taas yhden etuosapompun mielenosoitukseksi, mutta myöntyi sitten laukkailemaan hitaassa lopessa, joka hipoi hitaudellaan varmasti maailmanennätystä.

Muutamat tiukahkot renkaankierrot tässä tahdissa ja siihen oli hyvä lopettaa ensimmäinen barrel race valmennus yhdessä.

Keskiviikkoiltapäivänä sää oli kylmentynyt rajusti ja tiet muuttuneet luistinradoiksi lauhemman jakson jälkeen. Koulupäivä oli keskeytetty ja oppilaat lähetetty koteihinsa jo aikaisemmin.

"Sääennusteet povaavat voimakasta myrskyä, jopa päivien ajaksi" Hayley kertoi suhatessaan varustehuoneen ja hiirakon hevosensa karsinan väliä. Hänen piti palata kerta toisensa jälkeen uudelleen hakemaan milloin mitäkin mitä oli aiemmalta kantokierrokselta unohtanut. Ajatukset taisivat hänelläkin pyöriä Nemon sijasta vuosisadan myrskyksi lupaillun ennusteen ympärillä. "Sanovat, että tulee enemmän lunta kuin Idahossa pitkiin aikoihin koko talven aikana."

"Ainahan ne lupailevat kaikenmoista, mutta useammin voittaa lotossa kuin sääennusteet osuvat prikulleen oikeaan."

Kovin huolissaan Harper ei ennusteista ollut. Kuitenkin jo nyt tuuli siirteli lunta kasaten sitä teiden varsille ja puhaltaen sitä voimalla mökkitallin ikkunoita vasten. Kylmän viiman ja lämpimän sisälasin väliin oli muodostumassa kauniita kuurankukkia, jotka nuolivat ikkunanpieliä alhaalta ylöspäin.

"No, pian se nähdään" Hayley sanoi muina miehinä ja nosti satulan Nemon selkään. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt massiivisen lännensatulan painosta, toisin kuin Harperilla aina, kun hän joutui sellaista Wafflesin tai Spiken selkään nostamaan. Spikellä sentään oli toinen, kevyempi enkkusatula vaihtoehtona, mutta Wafflesin kanssa sai pinnistää aina kädet väärällään satulaa selkään.

He olivat suunnanneet yhtä aikaa tallista maneesille, Harper Wafflesia kapsonissa taluttaen ja Hayley aikeissa ratsastaa Nemolla. Mökkitallin edustalla nökötti Hayleyn mönkijä - ensin Harper ajatteli kuin salamaniskusta, että kohta Hayley saa huudot Bettyltä ajettuaan parkkipaikkan ulkopuolelle, mutta muisti nopeasti, että Bettyhän oli juuri purkanut vuokrasopimuksensa Twin Falls Farmilla ja häipynyt matkoihinsa. Tallilaiset kyllä tiesivät mistä oikeasti kenkä puristi, vaikka Betty oli Marionille vedonnut hulluihin hevosenomistajiin tallilla lähtönsä syyksi. Että häntä mustamaalattiin ja sen sellaista potaskaa.

Harper katsoi pitkään mönkijän suuntaan, ennen kuin avasi suunsa. "Tuolla varmaan pääsee hyvin liikkumaan paksummassakin hangessa, jos sitä lunta nyt sitten alkaa kunnolla pyryttämään?"

"Ketjut kun iskee kiinni, niin sillä pääsee missä vain", Hayley vastasi. "Jos kävisi niin, että on sellaista höperölunta mihin jää kiinni, niin lapiolla vaan lumi pois mönkijän alta ja taas mennään. Tuo on ihan paras vehje."

Jotta Harper ei näyttäisi typerältä Hayleyn silmissä, hän ei tohtinut edes kysyä mihin sellaiset ketjut siinä kohtaa kiinnitettiin.

"Sinähän voisit vetää tuolla meille leveämmät reitit maastoihin talvella!" hän sai idean ja hymyili Hayleyn suuntaan kysyvän näköisenä. "Ne on ihan kinttupolkuja tähän aikaan vuodesta."

Hayley hymähteli jotain vastaukseksi vetäessään maneesin liukuoven auki. Valot olivat päällä, joten ensitöikseen Harper haki katseellaan treenikaverin perään. Yumi ja Boehan ne siellä iltajumpalla hölköttelivät, Boe pitkälle eteen-alas kaulaansa venyttäen ja Yumi niin pätevän näköisenä kevennellessään metsänvihreässä poolopaidassaan. Heidän mukanaan pölähti jonkin verran lunta tuulen mukana maneesin sisälle, mutta se sulaisi lämmitetyssä hallissa ennen kuin he ehtisivät huomatakaan.

"Eikö sinulla ole kylmä?" Harper ihmetteli, kun itse oli varustautunut puolipitkällä toppatakilla. "Luulisi, että maneesinkin lämpötila tippuisi, kun ulkona on taas pakkasta."

Boen ravin tasainen töminä lähestyi Harperia ja Wafflesia. "Eiköhän se kohta alakin tippumaan, mutta ei täällä koskaan mikään kylmä ole!" Yumi huikkasi ja nosti Boella rauhallisen laukan. Töminän kaiku maneesin seinien sisällä sen kuin vahvistui.

"Saanen olla eri mieltä", Harper sanoi ja veti takin kaulusta korkeammalle leukansa peitoksi.

Ohjattuaan Wafflesin isolle ympyrälle, hän katseli ensin kuinka tamma liikkui käynnissä. Se oli vähän jäykän oloinen, olihan se ollut jääkylmällä hangella pötköllään nukkumassa kun Harper oli sen käynyt ulkoa hakemassa, mutta alkoi venyttää kaulaansa ja liikkua vetreämmin kun kapsoniin antoi vähän alaspäin johtavaa painetta ja juoksutusraipan avulla piti huolen takaosan aktiivisuudesta.

Waffles sai ravata ja laukata liinan päässä parinkymmenen minuutin ajan, jonka jälkeen Harper ilmoitti lähtevänsä samalla ovenavauksella Yumin kanssa Hayleyn jäädessä vielä treenaamaan puomitehtävän parissa.

"Mitään uutta Kansasista?" Harper tiedusteli Yumilta.

Yumi vilkaisi olkansa yli. "Edelleen Spruce Grovessa, ellei ole sitten omaehtoisesti karannut. Lupasin tuoda vähän ruokaa kaupasta vielä illalla."

Harper vilkaisi puhelintaan, joka värisi vimmatusti taskussa. Avattuaan saapuneet viestit, hän sanoi: "Niin näköjään minunkin pitää käydä kaupassa. Äiti lähetti kauppalistan" Harper osoitti puhelimensa näyttöä, jossa oli pitkä lista kaikkea sellereistä pekoniin. "Mennäänkö yhtä matkaa? Olen tosi nopeasti valmis tämän kanssa, annan sille vain mash-veden ja tulen sitten parkkikselle."

Nyökättyään Yumi katosi ison tallin puoleen ja he tapasivat toisensa uudelleen pian parkkipaikalla, josta se lähtivät peräkanaa ajamaan kaupungin laidalla sijaitsevaan Wallmartiin. Menomatkalla Yumi leikitteli käsijarrun kanssa ja hänen auto heittelehti hauskan näköisesti käännöksissä, mikä nauratti Harperia kovasti.

Jo ennen Wallmartille kääntyvää sivutietä liikenne kuitenkin tyssäsi kuin seinään ja mateli nytkähdellen eteenpäin. Viimeiset metrit ennen parkkipaikkaa tuntuivat vievän ikuisuuden. Autojen torvet huusivat solkenaan, kun kaupan pihasta lähtevät autot eivät olleet mahtua parkkipaikalta pois sinne änkevien autojen vuoksi.

Koko parkkipaikka oli kaikenkaikkiaan yhtä kaaosta. Ostoskärryjä oli jätetty sinne tänne lojumaan, mikä vaikeutti entisestään autojen matkaa täpötäydellä pihalla, mutta isoimpia autoja eivät kevyet ostoskärryt estelleet tuon taivaallistakaan, vaan ne työnsivät niitä sivuun kuin karjaa. Keskisormi jos toinenkin nousi avoimista autonikkunoista ja vähintään joka toinen sai rattiraivoisilta kuljettajilta lisänimen piece of shit.

Pyörittyään tuskallisen pitkältä tuntuneen ajan ympäriämpäri parkkipaikkaa, Harper ja Yumi löysivät kuitenkin lopulta kolot autoillensa.

"Jeesus sentään, mikä sekasorto!" Yumi taivasteli.
"Hoidetaan tämä nyt äkkiä alta pois" hoputti Harper ja työnsi toisella kädellään Yumin selkää kohti kaupan ovia.

Kaupassa heitä kuitenkin odotti ikävä yllätys, mitä kumpikaan ei ollut osannut odottaa.

Kaikki hyllyt, jokaisessa välissä, huusivat tyhjyyttään.

Kaikki, mitä kaupassa oli ollut myytävänä, oli myyty loppuun. Ällistyksen iskemänä Harperin suu valahti auki, eikä hän ollut koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa. Yumikin katseli silmät ammollaan ympärilleen ja päällimmäisenä molempien mielessä oli vain kysymys, että miksi.

Ainoat jäljellä olevat tuotteet, mitä Harperin eteen osui, olivat vauvojen unilelut ja alennetut joulukoristeet.

"Harper! Harper!" kuului Yumin ääni jostain kauempaa. "Löysin hyllyn alle kierineen purkitetun karhunlihasäilykkeen ja toisen hyllyn takaa tämän oliivipurkin. Oletko löytänyt mitään?"

Harper pudisti päätään.

"No... Haluatko toisen näistä?" Yumi tyrkytti pitelemiään tölkkejä.
"Eh- ei kiitos, luulen, että äiti pärjää ilmankin" hänen äänensä oli katketa kovasti tuloillaan olevan oksennusrefleksin vuoksi. "Kansas varmaankin ilahtuu."

Niin tuntui tästä saaliista ilahtuvan muuan Karenkin, joka yritti napata tölkkejä Yumin käsistä kassajonossa. Yumikin oli kuulemma piece of shit.

Kun tytöt olivat taistelleet tiensä takaisin parkkipaikalle, Harper avasi ikkunaa puhuakseen viereisessä autossa istuvalle Yumille.

"Luuletko, että me päästään täältä vielä kotiin?"
"Ehkä tunnin päästä..." Yumi huokaisi ja pieni, kullankeltainen Yaris kilisi ja kalisi hänen kääntäessä virta-avainta.

Ceran puhelimen uumenissa

jossain Twin Falls Farmin takaisessa metsäpusikossa

Niin se elämä kai jatkuu. John oli saanut selville tyttärensä tallikäynnit heti kuukauden toisena päivänä, kun äiti oli kysynyt tältä erittäin avuliaasti oliko se tänään menossa sitä Wafflesia katsomaan tänään. Cera oli taas puolestaan kokenut jokaisen murheen eri vaiheen ja hyvästellyt mielessään suhteellisen uunituoreen ylläpitohevosensa. Goodbye Waffles, we had a somewhat good run. Too bad my dad’s a controlling dick.

Ylimääräinen vapaapäivä Labor Dayn seurauksena oli kuitenkin saanut sen isän sen verran hyvälle tuulelle, eikä tyttö enempää saanut niskoilleen kuin vartin harkitun puheen rahankäytöstä produktiivisesti. Cera ei ole varma kuinka paljon John luulee sen maksavan Wafflesin ylläpidosta, koska se hinta ei tule kauhean pitkään aikaan nousemaan edes sataan dollariin. Tamman omistaja vaikutti sen verran helpottuneelta, että edes joku hyväksyisi elämäänsä sen ongelmalapsimaisen hevosen.

Joten Ceran isä sai tietää sen uudelleen alkaneesta hevosharrastuksesta ja se ei saanut turpiinsa. Aika hyvin, jos siltä kysytään. Johnin tietäen se kyllä tulee unohtamaan tietävänsä asiasta ja sitä paskamyrskyä Cera ei erityisesti halua olla todistamassa.


Wafflesin korvat ovat tuttuun tapaan hörössä Ceran ujuttauessa mökkitallin sisälle vältellen kaikkia mahdollisia katseita. Kiva tietää, että hevosen luonnetta ei ole vähentänyt Wilmingtonissa oleva yhä oudompi ilmapiiri, joka leijuu varsinaisen tiheänä tallilaisten kesken. Cera on epäsosiaalinen, ei kuuro. Sillä on ollut paljolti aikaa vahingossa salakuunnella muita.

Uskooko se itse erityisesti mihinkään on eri asia. Ei Cera kauhean yllättynyt olisi, jos pikkukaupungin alla piileskelee joku isompikin hirviö, koska sen elämässä tuntuu tapahtuvan jo tarpeeksi kamalia asioita sen ollakseen hätkähdyttävää. Ainoa valo tunnelin päässä on tällä hetkellä Wafflesin olemassaolo, vaikka miten tyhmältä se tuntuukin - ja onkin.

Harjakassi tipahtaa tömähdyksellä hevosen karsinan eteen ja Cera avaa sen oven raolleen ja luottaa arveluksitta sen pysyvän paikoilleen. Waffles muistuttaa hyvin paljon ikäistään ihmislasta välillä, mutta tamma torkahtelee aloillaan heti hoitohetkien aikaan. Nytkin se vaan tuijottaa tuuheat korvat edessäpäin Ceraa ja yrittää kerjätä herkkuja tytön tullessa tarpeeksi lähelle mutustellen tämän paitaa pienin puremin.

Tumma turpa työnnetään pois käsillä, jotka liikkuvat automaattisesti tekemään ympyrän sydämen kohdalle nyrkillä. Tekijän ilme ei kuitenkaan oikein vastaa viitonnan sanomaa Ceran huulien kaartuessa inasen ylöspäin Wafflesin touhujen seurauksena. Se tuijottaa uteliain silmin Ceran ottaessa pölyharjan käteensä ja huokailee rennosti hoitovälineen liukuessa sen ruskeavalkoista karvaa pitkin.

Waffles seisoo reporankana Ceran hoitaessa sitä, kuten tyttö odottikin. Aina välillä se liikuttaa päätään katsomaan eri äänien perään joita tallissa kuuluu. Cera taas puolestaan yrittää parhaansa olematta itsekin horroksen partaalla, koska hevosen energia todellakin vaikuttaa siihen jollain tavalla.

Wafflesin polvi naksahtaa pienesti sen nostaessa kavionsa ylös Ceralle, jonka lyhyimmät hiukset meinaavat tunkea näköpiiriin melkein sokaisevasti. Se haroo niitä korviensa taakse, lähemmäs poninhäntäänsä. Kavioiden puhdistuksen jälkeen Cera heittää kaviokoukun puoliksi harjakassin sisälle ja rapsuttaa syliinsä tunkevan eläimen valkoista otsaa. Sen rapsutuksen tahti hidastuu Ceran tuijottaessa karsinan seinää mietteissään.

Se toivoisi syyskuun loppuvan jo. Itseasiassa se lähinnä toivoisi isänsä lähtevän jo. Se ei ole varma kuinka pitkälle kuukauteen se pystyy kestämään Johnin epähaluttua uutta roolia sen elämässä.


Cera nostaa painavan mustan satulan Wafflesin selkään ollessaan kiitollinen tamman vähästä korkeudesta. Jos tytön pitäisi nostella satuloita kunnon kokoisen hevosen selkään ei se varmaan jaksaisi säätää edes enkkusatulan kanssa. Ceraa ei sen syntyessä lahjottu voimakkuudella, okei, eikä se sitä kovin usein tarvitsekaan. Onhan järjestä suhteellisen monessa asiassa enemmän hyötyä. Kuten siinä kuinka se tulee saamaan westernsatulan oikeaoppisesti pysymään Wafflesin päällä.

(Cera ei ole tosin kovin uskovainen omiin taitoihinsa asiassa ja joutuu kyykkimään puhelin kädessä niin kauan kunnes polvet alkavat huutamaan hoosiannaa. Youtuben mainokset, se vannoo käsi sydämellä. Sen takia kesti kauhean kauan.)

Selvittyään sentäs metsäreitille asti hengissä Wafflesin kyydissä Cera voi sanoa saavuttaneensa isona askeleena. Tällä kertaa se osaa jo odottaa tamman satunnaisia sivuaskelia ja äkkinäisiä pysähdyksiä peruutuksien kanssa. Ei maastoilu ennätysajassa tule valmiiksi, ei Cera sitä varsinaisesti odottaisikaan. Eikä sitä varsinaisesti haittaa. On vaihteeksi kiva viettää aikaa luonnon keskellä kuin kyyhöttää oman oven takana Johnin sattuessa kiukuspäälle.

Tekee suhteellisen hyvää istua Wafflesin selässä löntystelevän käynnin tahtiin keinuen. Kaviot uppoavat sateen pehmentämään pohjaan helposti ja polulla ei ole kauheasti muita esteitä paria isoa kiveä lukuun ottamatta. Cera katselee ympärilleen, mutta puristaa käsiään varmuudeksi edelleen ohjien ympärillä. Se ei luota tamman temppuilun olevan vielä ohi. Se jopa tuntuu kasaantuvan palloksi eläimen sisälle, kun Ceran silmä osuu raapaisu merkkeihin läheisessä puussa.

Ilma tuntuu yllättävän painostavalta yhtäkkiä, linnutkin ovat rääkymiseltään kerrankin hiljaa. Kaikki palaa normaaliin yhtä pian kuin oli alkanutkin. Cera taputtaa oudosti hermostuneen Wafflesin ruskeaa karvaa kapeilla sormillaan. Se ohjaa sitä kävelemään eteenpäin, vaikka kuinka paljon se tuijottaa jo taakse jäänyttä puuta korvat visusti painuneet alaspäin.

“Don't worry.” Ceran sanat yrittävät saada sitä rauhoittumaan. Toimii se hetken aikaa, kunnes Waffles vetää rajusti sivulle säikähtäneenä uusien merkkien näkyessä. Cera ei ole täysi ekspertti, mutta jopa senkin mielessä tässä haiskahtaa jotain. Hevonen ei ole normaalisti täysin silkka pelkuri.

Se onkin varmaan viimeinen asia, jonka tyttö saa muodostettua kokonaiseksi ajatukseksi ennen kuin tuntee naamaansa päin osuvan havuoksan ja onnistuu tippumaan Wafflesin selästä. Ei siitä tyylipisteitä saa kyllä ollenkaan, varsinkin Ceran huomatessa sen kanssa juuri olleen eläimen jatkaneen matkaa eteenpäin ilman sitä.

Cera nousee istumaan märän maan päällä ja räpäyttää silmiään pariin kertaan. Sitten sen ajatusvirta alkaa kulkemaan yllätyksen jälkeen.

Ei vittu, se ajattelee heti ensimmäisenä. Ei vittu, se on mahdollisesti kokonaan kadottanut sen vastuun alla olevan hevosen. Ei vittu, se ei voi edes kuvitella mitä huudatusta siitä tulisi jos sana kiirii vanhempien korvaan.

Cera vetää kätensä pitkin naamaa ja huokaisee pari kertaa syvään. Kypärä puristaa sen otsaa nyt, eikä mikään muukaan vaate tunnu muulta kuin kuristavalta. Se tajuaa vasta minuutin päästä olevansa peloissaan. Saakelin totisesti.

Se ei tiedä millon viimeksi se oikeasti on tuntenut sen kurkun nielaisevan joka kerta yhtä ison kiven ympäri viime vuosina. Sekä milloin viimeksi sen sydän on jyskyttänyt niin kovaa. Mieleen tulee vaan se kerta, kun Cera ensin mursi sen toisen käden.

Sen muiston tyttö tosin haluaa kadottaa mielensä perukoille, joten se tekee parhaansa pysäyttääkseen ajatuksenkulun ennen sen muistutuksia rikkinäisestä lautasesta ja sen säröistä jotka tunkeutuu hitaasti Ceran kämmeniin. Se ei halua muistaa, joten se avaa kohmeilta tuntuvilta sormilla kypäränsä leukahihnan ja vetää esineen pois päästään. Se katsoo syvenevään metsään, muistaen taas miksi ihmeessä se istuu maassa.

Ai niin, Waffles. Ceran pitäisi alkaa etsimään sitä suhteellisen nopeasti, ettei siitä tulisi villipedon - ainakin puiden jäljistä päätellen - seuraava ateria. Hetken nanosekunnin ajan se miettii kutsua jotain avuksi. Cera kuitenkin päätyy tulokseen, että se ei erityisesti halua joutua selittämään turhaan miten se kadotti kokonaisen eläimen sen näköpiiristä.

Eli Ceran pitää vain etsiä itse läpi eteen jatkuvaa, synkkää metsää ja rukoilla sen löytävän Wafflesin jossain kohtaa. Mahtavaa.

Pieni lian puhdistelu auttaa rauhoittamaan hetkeksi. Sen jälkeen Cera lähtee seuraamaan kavionjälkiä polun pohjassa hiukset liisteröitynä otsaan hien takia, jalat haparoiden yllätys adrenaliini purkauksen jälkeen. Se kaivaa taskustaan ulos maagisesti ehjänä ja paikallaan säilyneen puhelimensa edetessään pidemmälle metsään, pimeyden tiivistyessä.

“Waffles!” Ainoa vastaus on pieni kaiku Ceran omaa ääntä. Sen käsi puristaa ratsastuskypärän leukahihnaa tiukasti, ettei sen ote millään lipsuisi. Linnut ovat taas ottaneet asiakseen olla hiljaa.

Joku napsahtaa rikki pidemmällä metsässä, varmaankin keppi. Puhelimen vähäinen valokeila singahtaa äänen suuntaan heti Ceran kuullessa. Pimeys on melkein tukahduttavaa, eikä siinä näe paljon metriä enempää eteensä. Cera vannoo, että se lähti metsään jo kahden aikoihin, mutta pimeys saa sen tuntemaan kellon olevan oikeasti paljon enemmän. Sen hengitys kuuluu ainoana kovana äänenä metsässä.

“That you?” Cera kysyy niin kovaa kuin se oikeasti uskaltaa. Se ei ole koskaan ollut kauhea huutaja, edes lapsena. Ei sen alkuperäinen volyymi silti kuoleman hiljaisessa metsässä tule ulos muuna kuin oikeana huutona.

Hevosen naamataulua ei kuitenkaan näy sen enempää sen silmissä, joten Ceran pitää jatkaa eteenpäin metsään tallattua polkua. Tytöllä ei ole vieläkään hajua kuinka sen ympärillä on yhtäkkiä näin pimeää. Sen pitää kiinnittää aina välillä huomiota askeliinsa, mutta joskus se harhaantuu kääntelemään valoa puiden runkoja vasten. Niissä on lisää tappelun jälkiä, vaikka tällä kertaa ne eivät muistuta yhtä paljon jonkinsortin villipedon tekosilta. Ceralla ei silti ole hyvä tunne niistä, koska ne olivat aikaisemmin olleet syy Wafflesin laukaukselle metsän uumeniin.

Yhtäkkiä hohtavassa valokeilassa näkyy tuttua ruskeaa karvaa, joka on varustettu valkoisella peitolla pisteiden kera. Wafflesin olemus on edelleen säikähtäneen jäniksen tapainen, mutta Ceran lähestyessä se näkyy rentoutuvan edes jonkin verran. At least I found you, kelaa tytön mielessä sen napatessa tamman mustat ohjat taas käsiinsä. Waffles kävelee sen perässä – jalat onneksi kunnossa– kiltin koiran malliin Ceran vetäessä sitä haparoivin askelin eteenpäin.

Matka kuitenkin loppuu lyhyeen tytön jalan osuessa johonkin kiinteään pehmeän maan päällä. Se osoittaa kävelyn tahdissa heilunutta puhelimen valoa jalkojensa juureen. Cera näkee sivusilmällä kuinka Wafflesin korvat menevät luimuun sen kumartuessa lähemmäs esinettä. Eli (varmasti entisen) hevosen kalloa.

"What the hell..." Cera kuiskaa ääneen. Se tietää alueella olevan paljon villipetoja, mutta jotenkin sen vatsassa tuntuu siltä että yksinkertaisin selitys ei tähän riitä.


Wafflesin silmät mulkoilevat maassa olevaa hevosen kalloa melkein pillastuneena. Sen valkuaiset näkyy ja Cera nousee ylös rauhoittaakseen sitä, samalla peruuttaen pois luiden luota. Se saa Wafflesin hädintuskin pidettyä hallinassa, kunnes parivaljakko pääsee aukeampaan kohtaan metsästä ja auringonvaloon. Aikaisemmin rääkymistä pitäneet linnut - jotka sittemmin hiljenivät - voi kuulla huhuilemassa hennolla äänellä.

Cera ei ole varma haluaako se mennä lähiaikoina takaisin metsään, että koko kampimisreissusta ei tulisi repeattia. Ja onhan se nyt vähän hermoille huonosta ylläpitohevosen seotessa.