Cattle, guns and cowboy spirit

Pelastusoperaation jälkeinen aamu valkeni sumuisena. Sumuinen oli myös mun pääni - vaikka olin ollut rättiväsynyt päästessäni vihdoinkin kotiin, oli ottanut aikansa ennen kuin olin saanut unen päästä kiinni. Mielessäni oli pyörinyt yön tapahtumat sekä lähes eloton ja kylmettynyt Harper.

Omassakaan olossa ei ollut perin juurin kehumista. Kurkku tuntui karhealta ja kropassa kulki vilunväristyksiä, kun nousin aamiaispöytään. Äiti, joka oli ollut meitä jo yöllä vastassa, ei ollut leppynyt vieläkään. “Poika on vasta kuudentoista, ja sinä päästät hänet yön selkään YKSIN ratsain! Mitä vain olisi voinut tapahtua, Arthur!” oli äiti huutanut isälle palattuamme. Itsekään en säästynyt läksytykseltä. Vielä aamupalapekoneita pöytään latoessaankin äiti loi minuun tyytymättömiä katseita.

“Voidaanko me käydä McDonald’sissa Boisessa, äiti?” Colin kysyi hörppiessään appelsiinimehua.

“Katsotaan, kultaseni”, äiti sanoi ja istui alas. Se sekoitteli kahvikuppiaan, josta nouseva höyry muodosti kiehkuroita sumun läpi paistavan aamuauringon valossa.

“Mäkin haluan McDonald’siin!” Amy ilmoitti. Äidin suupielet vetäytyivät pieneen hymyyn, kun se katseli Amyn innostuneita kasvoja, mutta hymy hyytyi, kun se siirsi katseensa muhun.

Olin saanut voideltua leivän ja hieroin nyt silmiäni, jotka tuntuivat hiekkaisilta huonosti nukutun yön jälkeen. Rykäisin muutaman kerran, jotta karhea tunne kurkussa helpottaisi, mutta turha toivo – olo oli edelleen kuin jyrän alle jääneellä.

“Sinä saat unohtaa Boisen tällä kertaa”, äiti sanoi lopulta. Nostin katseeni kuin sähköiskun saaneena ja katsoin silmät ammollani äitiä, jonka kasvoilla oli järkähtämätön ilme.

“Mutta äiti --!” aloitin, ja ääneni kuulosti omaan korvaanikin karhealta.

“Ei muttia, Cooper. Eilisen seikkailun jäljiltä on paras, että pysyttelet kotona ja lepäät. Ei Boisea, ei tallia – lepoa.”

Rojahdin keittiön tuolin selkänojaa vasten turhautuneena. Colin, jolla oli suu täynnä pekonia, nojautui uteliaana eteenpäin.

“Missä Cooper on ollut?” se kysyi, selvästi ymmällään ja häivähdys kateutta äänessään.

“Ei missään”, äiti sanoi ja mulkaisin sen suuntaan.

“Aikuisten hommissa”, sanoin ja nappasin Colinin lautaselta viimeisen kananmunan.

“Cooper!” äiti ja Colin henkäisivät yhteen ääneen, äiti hieman toruen. Kohautin olkiani ja tungin kananmunan suuhuni.

“Sorry not sorry.”



Kun äiti, Colin ja Amy olivat pakkautuneet autoon ja kadonneet horisonttiin, maltoin istua sohvalla vain hetken. Isä oli lähtenyt jo kukonlaulun aikaan jonnekin, ehkä käymään kaupungilla, ehkä Sawtooth Mountain Visitor Centerillä, jonne Harper oli kuulemma viety.

Televisiosta ei tullut mitään järkevää. Selailin ostoskanavan ja muutaman typerän tosi-tv –ohjelman väliä, ennen kuin painoin television sammuksiin ja otin puhelimen käteen.

Vierittelin Instagramin feediä alaspäin hajamielisesti. JJ oli postannut kuvan, jossa se poseerasi jossain uudessa urheilupusakassaan. Kai se haaveili edelleen pääsystä Wild Hawkseihin. En ollut koskaan ymmärtänyt sitä haavetta – mun mielestä Wild Hawksiin kuuluvat pelaajat olivat pääosin vain pinnallisia ja kusipäisiä ja keskivertoa tyhmempiä, mutta jostain syystä JJ kadehti heitä. Ehkä se ajatteli, että jos se pääsisi joukkueeseen, siitäkin tulisi suosittu. Pfft.

Sormeni pysähtyi, kun kuvasyötteessä tuli vastaan kuva, joka oli postattu muutama päivä sitten. Aurinkoinen kuva oli otettu hevosen selästä, ja siinä näkyi harjan ja korvien lisäksi ratsukon edessä aukeava järvimaisema. Katsoin kuvatekstiä.

Sunny afternoon with Spike xx

Klikkasin Harperin kuvaketta, joka aukesi tytön profiiliin. Hetken epäröityäni avasin viestiketjun.

Nähty viimeksi 18 tuntia sitten

Harper ei ollut ollut onlinessa sitten eilisen. Viivyttelin hetken sormet näppäimistöllä, valmiina kirjoittamaan . Pitäisikö mun kysyä siltä, oliko se jo toipunut? Vai oliko se sittenkin joutunut sairaalaan Visitor Centeriltä?

Hetken emmittyäni mä suljin viestiketjun ja Instagramin. Kaikesta huolimatta me ei tunnettu Harperin kanssa toisiamme juuri mitenkään. Ehkä se ois pitänyt mua typeränä tai mun viestiä jotenkin tungettelevana. Se oli kuitenkin Wildcat – eli samaa kastia kuin Wilmington Wild Hawksit.



Koska sisällä istuskelu ei ollut mua varten, mä puin päälle ja hipsin ulos nyt, kun äiti ei ollut näkemässä ja vahtimassa, että pysyisin vällyjen alla lepäilemässä. Buster, joka oli makoillut olohuoneen matolla, nosti päänsä ja kiiruhti perässäni ulos, kun avasin oven.

Sumu oli hälvennyt, ja tilalla oli kostea, viileä kevätilma. Aurinko paistoi pilviverhojen välistä ja sai maassa olevat kastehelmet kimaltelemaan kuin tuhannet pienet jalokivet.

Naudat seisoivat aitauksen laitamilla isossa läjässä, kun kuljin aidan viertä niiden ohitse. Niiden muhkeat päät kohosivat katsomaan uteliaina kulkuani ja osa päästi kurkustaan matalan ölähdyksen. Pian koittaisi poikimisten aika ja laitumille lasku – moni pieni vasikka pääsisi kirmailemaan sydämensä kyllyydestä ja nauttimaan kesästä, joka tuntui jo kolkuttelevan aivan oven takana.

Kävelin tallin ohitse. Karsinat olivat tyhjillään, hevoset olivat jo aitauksissaan. Ajattelin mennä katsomaan niitä. Vaikka mulla olikin nyt Ronya, oli meidän karjahevosillamme aina paikka sydämessäni - niillähän olin opetellut ratsastuksen salat, ja nimenomaan ne olivat aikanaan vieneet sydämeni ja sytyttäneet kipinän ratsastamiseen.

Tarhan nurkalle päästyäni huomasin hahmon istumassa aidan päällä. Ohuet savukiehkurat kohoilivat tasaisesti hahmon luota – Clyde istui ja poltteli sikariaan. Buster hoksasi Clyden myös ja suunnisti iloisesti miehen luo. Kun koira saavutti miehen, kääntyi Clyde vilkaisemaan olkansa yli, ja nyökkäsin sille tervehdyksen.

“Huomenta”, raakuin, Clyden imeskellessä rauhassa sikariaan ja silittäessä Busteria, joka oli noussut takatassuilleen ja kurotteli nyt miehen kämmeniä.

“Kuulostat kauhealta”, Clyde totesi sitten, vilkaisten syrjäkaitein muhun päin. Naurahdin pienesti, mikä sai aikaan yskänpuuskan - siitä toivuttuani kiipesin miehen seuraksi aidan päälle.

Clyde piteli käsissään Gypsyn ohjia. Se oli varustanut mustanruunikon quartertamman, joka odotteli kuuliaisesti paikallaan hommiin lähtöä; sillä ei näyttänyt olevan kiire, kuten ei Clydelläkään. Gypsy oli Clyden luottoratsu – nuori, mutta kuuliainen ja hyvän työmoraalin omaava. Clyde oli ollut Gypsyn elämässä sen syntymästä asti ja piti sitä melkein kuin omanaan.

“Äiti ei päästänyt mua Boiseen”, sanoin, hieman katkeruutta äänessäni. Clyden katse oli nauliutunut taivaanrantaan. Se pureskeli hetken huultaan.

“Sen mielestä mun pitäisi levätä eilisen jäljiltä.”

“Mikset sitten lepää”, Clyde kysyi. Se puhalsi savua keuhkoistaan ja suoristi hieman ryhtiään. Päästin ilmaa keuhkoistani tuhahtaen.

“Ei mulla ole kipeä olo”, väitin ja nostin leukaani ylemmäs. Mua alkoi yskittää, ja Clyde hymähti lähes ääneti.

Taaempana, toisessa tarhassa, nousi kaksi päätä. Vaalea palomino, Pam, oli Gypsyn emä. Se huiski hännällään ja katseli uteliaana meidän suuntaamme, kunnes luimisti korviaan lähemmäs kävelevälle appaloosaruunalle. Buck heilautti valkean ja mustan kirjomaa päätään ja käänsi sitten takapäänsä kohti Pamia, muttei potkaissut – se tiesi, että Pam oli pomo, eikä sille sopinut ryttyillä.

Kaikki kolme hevosta olivat mulle rakkaita, mutta toisin kuin Ronya, ne olivat meille myös yhtä tärkeitä työntekijöitä kuin Clydekin. Ne auttoivat karjanajossa ja toimivat työhevosina myös tarpeen vaatiessa muussakin, kuten puiden kuljettamisessa ja sen sellaisessa. Ne eivät kiertäneet kilpakenttiä, ja siksi Ronya oli mulle hankittu ja viety Twin Falls Farmiin – jotta mulla oli hevonen, jonka kanssa harrastaa tavoitteellisesti ja valmentautua.

Clyde laskeutui aidalta alas ja suoristi takkinsa helmaa, ennen kuin vei kätensä Gypsyn kaulalle. Tamma puhalteli ilmaa sieraimistaan ja seisoi hievahtamatta aloillaan, kun Clyde vei jalkansa jalustimeen ja nousi ruunikon selkään.

“Minne olet menossa?” kysyin samalla, kuin liu’uin itsekin alas.

“Pohjoislaitumelle”, Clyde vastasi ja käänsi Gypsyn ympäri. Kävelin niiden perässä ulos tarhasta.

“Mä voin tulla mukaan! Voin ottaa Pamin”, sanoin, mutta Clyde pudisti päätään.

“Sinulle sanottiin, että sinun pitää levätä. Ja sinun pitää vielä totella vanhempiasi, vaikka eilen saitkin tahtosi läpi.”

Clyde kannusti Gypsyn raviin. Harja ja häntä hulmuten ne suuntasivat pihan poikki, lehmäaitauksen sivulta lähtevälle hiekkatielle, ja jättivät jälkeensä vain ohuen, maanpinnan yllä leijailevan pölyvanan.

Mua harmitti, kun katsoin niiden katoavan horisonttiin. Vielä koittaisi se päivä, kun mä olisin aikuinen, eikä mun enää tarvitsisi kuunnella kenenkään ohjeita.

Blue Mountain Highin käytävillä kaikui puheensorina, kun oppilaita tungeksi ympäriinsä. Kemian tunti oli juuri tullut päätökseensä eikä mun päähäni ollut jäänyt juuri mitään atomirakenteista ja funktionaalisista ryhmistä. Sen sijaan olin keskittynyt Harperiin, joka oli istunut eturivissä yhdessä Sophien kanssa ja tehnyt koko tunnin keskittyneesti muistiinpanoja.

Mua hävetti edelleen. Häpesin tietenkin niitä juttuja, joita olin Dylanille ja JJ:lle selittänyt, mutta vielä enemmän häpesin sitä, että Harper oli sattunut kuulemaan ne. Se oli vältellyt mua siitä lähtien, kun se oli tiuskinut mulle Twin Falls Farmin pihalla, enkä mä ollut kehdannut edes yrittää mennä puhumaan sille sen jälkeen. Kelsey, joka oli ystävystynyt Harperin kanssa ja joka kävi myös Blue Mountain High’ta, oli selkeästi kuullut jotain tästä jupakasta – se vaikutti mun seurassa jotenkin vaivaantuneelta.

Dylan, joka oli autuaan tietämätön koko typerästä jutusta, höpötteli hyväntuulisesti jotain omiaan. JJ oli kadonnut ihmisvilinään - se oli lähtenyt juttelemaan jotakin opinto-ohjaajan kanssa. En tiennyt miksi Mrs. Torres oli kutsunut JJ:n luokseen, sillä JJ pärjäsi mun mielestä koulussa ihan hyvin – ainakin paremmin mitä minä tai Dylan – joten mua hieman pelotti, mitä se mahtaisi tuumata mun arvosanat nähtyään. Päätä se tuskin silittelisi, sillä Mrs. Torres oli tunnettu tiukkapipoisuudestaan.

“Mitä sä kelasit viikonloppuna? Kuulin, että rinnakkaisluokan Campbell järjestää jotkut bileet! Sen isoveli oli luvannut käydä ostamassa jotain juomiakin!” Dylan selitti innoissaan. Sen oranssit hiukset olivat sekaisin miten sattuu ja sen pisamaiset kasvot olivat leveässä virnistyksessä. Mistäpä Dylan ei innostuisi, varsinkin jos kyse oli bileistä. Virnistin pienesti takaisin.

“En mä tiiä vielä. Mulla alkaa kohta valmennukset Ronyan kanssa”, sanoin hieman vältellen. Dylan tönäisi mua kevyesti olkapäästä.

“C’mon! Et sä tosissas meinaa skipata bileitä jonkun helvetin kaakin takia! Sinne tulee varmasti Wildcatsejakin, eikös sulla ollut niitä vähän joka sormelle?” Dylan vihjaili viekkaasti.

“Äh, pää kiinni”, mutisin ja yritin olla antamatta Dylanille aihetta jatkaa.

“No? Mitä? Eikös sulla ollut kivaa sen MacDonaldinkin kanssa?” Dylan virnuili ja mä vedin terävästi henkeä.

“No ei... Tai siis...”, aloitin ja nielaisin. Dylan kohotti toista kulmaansa, sen kasvoilla oli epäilevä ilme. “En mä oikeesti mitään oo viestitellyt kenenkään kanssa. Ja se käsijuttukin oli vaan tyhmää läppää.”

Mun olo oli vaivaantunut. Dylan katseli mua hetken, ennen kuin repesi nauramaan.

“Vitun Miller! Arvasinhan, että sä fuskaat. Wildcatsit tuskin edes katsoo meidän suuntaan”, se hohotti ja mä yritin luoda kasvoilleni hymyntapaisen.

“Yeah...”, vastasin vähän vaisusti. Mä toivoin, että koko juttu unohtuisi nopeaan.



Koulupäivän loputtua maleksin Dylanin kanssa koulun pihalla. Se odotti kyytiä niiden isältä - mä itse aion mennä bussilla Twin Falls Farmille, kunhan Dylan olisi lähtenyt. Kevätaurinko paistoi korkealta ja ilmassa tuoksui jo ihan vähän kesältä - ainakin jossain mun toiveissani.

En kiinnittänyt huomiota lähestyvään tyttölaumaan, ennen kuin ruskeatukkainen tyttö huudahti mua nimeltä.

“Hei moi – Cooper!” se tervehti, ja huomasin tulijan Kelseyksi. Se hymyili kävellessään vähän lähemmäs, ja mä hymyilin takaisin.

“Moi Kelsey”, sanoin, ja katsahdin Dylaniin, joka kohotteli kulmiaan. “Kelsey on tuttu tallilta”, selitin ja Dylan ojensi oitis kättään Kelseylle. Tyttö tarttui siihen yllättävän rivakalla otteella, ja Dylankin selkeästi yllättyi siitä.

“Moi, Dylan”, poika esittäytyi ja Kelsey hymyili sille takaisin.

“Aattelin vaan kysyä, että haluaisitko treenata barrel racea joku päivä?” Kelsey kysyi reippaasti multa, kun esittelyt Dylanin kanssa oli ohi. Jos mulla olikin ollut vähän vaivaantunut olo Kelseyn läsnäolosta, se kaikkosi samantien. Westerniä, hell yeah!

“Totta kai!” sanoin innostuneesti. “Ihan mikä päivä sulle sopii.”

“Awesome”, Kelsey hymähti hyväntuulisesti. “Katotaan joku sopiva väli.”

Virnistin Kelseylle, mutta virne kaikkosi nopeasti – Harper työntyi meidän ohitsemme vilkaisemattakaan meihin päin. Huono omatunto, joka oli kolkutellut päivätolkulla mun mieleni perukoilla, nosti taas päätään ja tuntui pistona rinnassa. Ajattelematta sen enempää mutisin nopeat sorit Dylanille ja Kelseylle ja otin muutaman juoksuaskeleen Harperin perään.

“Harper, odota”, pyysin vaimeasti, mutta Harper ei pysähtynyt - joko se ei kuullut, tai sitten se ei vain halunnut kuunnella.

“Oota - mulla on asiaa”, sanoin vähän painokkaammin ja kurotin ottamaan kiinni tytön käsivarresta. Se kääntyi ympäri niin nopeasti, että mä jouduin tekemään äkkipysähdyksen vähän töksähtäen, etten olisi muksahtanut sitä päin. Harperilla oli kasvoillaan turhautunut ilme.

“No? Mitä sä haluat?”

Tunsin, miten mun kämmenet hikosivat vähän. Harperin silmät olivat siristyneet niin, että sen silmien alle piirtyi pienet juovat.

“Mä haluan pyytää sulta anteeksi”, sanoin vaimeasti. Meidän ohitsemme käveli Wildcatsien asuun pukeutuneita tyttöjä, jotka katsoivat mua oudoksuen. Vasta nyt huomasin, että Harperillakin oli cheerleaderasu päällään - se oli menossa treeneihin. Otin askeleen syrjempään ja Harper empi hetken, kunnes siirtyi vastahakoisesti perässä.

“Se, mitä sanoin, oli typerää”, myönsin hieman häpeissäni. Harper katseli mua arvioiden – sen ilme ei juurikaan ollut pehmentynyt.

“Mistä mä tiedän, että sä et taas selittele jotain puppua?” se kysyi.

“En mä - en mä oo sellainen, toi oli ihan typerä juttu, oikeesti”, sanoin ja hieroin mun niskaa vaivaantuneesti. Harper päästi pienen tuhahduksen.

“Niin varmaan. Eiköhän Scotton ja JJ ole jo levitelleet noita juoruja ympäri koulua”, se sanoi ja mä päästin ilmaa keuhkoistani lannistuneena.

“Ei ole – mä sanoin ettei se ollut totta – ja ois kiva, jos sä et sanois Dylania Scottoniksi”, yritin sovitella. Harper katsoi mua pahasti; selkeästi nyt ei ollut oikea hetki keskustella Dylanin korrekteista kutsumanimistä.

“Mulla alkaa treenit”, se tokaisi sitten viileästi ja kääntyi lähteäkseen. Mua turhautti - mä ihan totta olin pahoillani ja koko juttu tuntui paisuneen ihan kohtuuttomiin mittasuhteisiin. Miten helkutissa naisia oikein lepyteltiin? En mä aikonut polvillenikaan kapsahtaa anelemaan mitään anteeksiantoa, mutta mä halusin korjata virheeni jo ihan talli-ilmapiirin kannalta.

Harper teki lähtöä, ja mä yritin miettiä kuumeisesti jotain. Miten isä aina lepytteli äidin, kun se suuttui jostakin?

“Oikeesti, usko mua, mä oon pahoillani!” mä yritin vielä epätoivoisesti.

Harper käveli jo poispäin, ja mulla oli lannistunut olo. Olin kääntymässä ympäri, kun joku tönäisi mua kovasti rintakehään.

“Mitä sä oikein pelaat, Miller?” kysyi tyly, ylimielinen ääni. Nostin katseeni Wyatt Rogersiin, Wilmington Wild Hawksin kapteeniin. Se ei näyttänyt laisinkaan tyytyväiseltä.

“Pidä näppisi erossa Harperista.”

Siitä hetkestä, kun mä olin lähtenyt kotoa “yökylään” Dylanille, ja kun me oltiin lähdetty Dylanilta “leffailtaan” kaverille, tuntui kuluneen ainakin puoli ikuisuutta. Perinteiset pienet valheet, joilla nuoriso karkaa hunningolle – kaikkihan sitä tekee, eikö niin? Silloin kun ollaan vielä nuoria, vapaita ja kuolemattomia.

Kun mä makasin naama vasten kylmää, kosteaa sammalta, ja mun kädet olivat uponneet keskelle pitkien hiusten merta, joita painoin alemmas, mun sydän hakkasi tuhatta ja sataa.

Nuoria, villejä ja kuolemattomia.


Campbellien talo oli tilava. Ne oli rikkaita – niiden isä oli jossain vaiheessa omistanut suuren osan jostain lannoitefirmasta, jonka se oli lopulta myynyt. Niin ne olivat rikastuneet. Niiden talon huonekorkeus ja prameat kalusteet muistuttivat siitä, kun kävelin niiden olohuoneen lävitse.

Tavaroita oli siirrelty seinustoille, jotta beer bongille ja tanssijoille oli saatu raivattua tilaa. Mulla oli avattu olut kädessä ja katseellani skannasin nauravia, juhlivia ihmisiä. Musiikki pauhasi ja violetin, punaisen ja sinisen väreissä vilkkuvat valot loistivat tanssijoiden vartaloilla ja kasvoilla.

Dylan oli hävinnyt hetkeksi ihmisjoukkoon. Se oli sanonut käyvänsä pihalla - sillä oli astma, joten kymmenien juhlijoiden lämmittämä, tunkkainen sisäilma oli alkanut ottaa sitä henkeen. Mä astelin lähemmäs portaikkoa ja nojauduin sitten seinustaa vasten, antaen itselleni hetken aikaa huilata.

Hetkeä aiemmin, pullonpyörityksessä, minä ja Harper oltiin saatu sovittua aikaisemmat riitamme. Mulla oli helpottunut olo, ikään kuin jotain suurta ja raskasta olisi yhtäkkiä nostettu pois mun harteiltani, ja vaikka olikin ollut ehkä nöyryyttävää myöntää asioiden oikea laita kaikkien kuullen, mä jollain tapaa tunsin ansainneeni sen kaiken. Alkoholi kiersi verenkierrossa jo valmiiksi, lämmittäen sisältä päin, ja otin uuden huikan nauttien vapautuneisuuden tunteesta.

Joku liikahti sulavasti mun vierelleni. Olin juuri laskenut olutpullon huuliltani, kun käsi tarttui mua kiinni olkapäästä - ei hienovaraisesti ohimennen, vaan määrätietoisesti, jopa hieman ronskisti. Nostin katseeni, ja Wyatt Rogers katseli mua kasvoillaan halveksuva virne.

“Miller, Miller...”, se aloitti, äänessään niin paljon lipevyyttä, että sillä olisi voinut voidella kokonaisen satulan. “Eikös me puhuttu jo näistä sun peleistä.”

“Mistä peleistä? Sori, mä jätän mielelläni pelinrakennuksen teidän atleettien harteille”, sanoin ja yritin väistää lähteäkseni, mutta Wyatt tukki mun tieni.

“Yrität vissiin olla nokkela?” se sanoi, ja nyt sen äänensävy oli alkanut muuttua uhkaavaksi. Mä silmäilin sitä takaisin ja yritin näyttää mahdollisimman neutraalilta ja viattomalta, vaikka oikeasti sisälläni mä pidinkin sitä maailmanluokan idioottina. Silti mä tiedostin, että jos Wyatt olisi päättänyt heittäytyä fyysiseksi, mulla ei olisi ollut mitään saumaa sitä vastaan, niin typerä ja yksinkertainen kuin se ikinä olikin.

“Kunhan totesin, miten asiat ovat”, tokaisin kevyen välttelevästi. Wyatt ei selkeästi ollut halukas antamaan olla. Sen kasvoilla häipyili häijy katse, kun se painoi mua rinnasta vasten seinää ja kumartui lähemmäs mun korvaani.

“Sä ehkä luulet, että tuo sun esitys puree joihinkin. Muhun se ei pure. Jos sä vielä lähestyt MacDonaldia tai halailet sitä...” Wyatt sanoi matalasti.

“Niin mitä?” mä kysyin, katsoen sen olan ohi tyhjyyteen. Mun syke oli kohonnut ja toivoin, ettei Wyatt kuulisi sitä.

“Niin sitten mä --” Wyatt aloitti, mutta se keskeytti puheensa nopeasti, kun joku kolmas tarttui sitä olkapäästä.

“Wyatt?” Harper kysyi. Sen kulmat olivat hennossa kurtussa, ja sen kasvoilla oli terävä ilme. Wyatt irrottautui musta – se suoristautui ja ilme sen kasvoilla muuttui niin nopeasti ja taidokkaasti uhkaavasta imelyyttä pursuavaksi, että se olisi melkein ansainnut Oscarin.

“Harper, hei”, Wyatt sanoi, ja sen ääni suorastaan tihkui hunajaa. “Juteltiin juuri Millerin kanssa tulevista peleistä.”

Harper vilkaisi mua nopeasti. Huomasin, että takana sen seurassa seisoi Wilmingtonin uusin tulokas, tummapiirteinen Yumi, joka oli myös kuuleman mukaan tuonut hevosensa Twin Falls Farmille. Yumin katse oli epävarma, ehkä hieman pelokaskin, ja yritin sanattomasti katseellani viestittää sille jotain sen suuntaista kuin ‘kaikki okei’.

“Okei”, Harper sanoi korostetun rauhallisesti. “Jos et pistä pahaksesi, niin mulla ois asiaa Millerille.”

Wyatt näytti siltä, että se todella kävi sisäistä taistelua. Sen taidokas rooli miltei särkyi hetkeksi, kun sen kasvoilla viivähti yllättyneisyys, ja kun se nopeasti katsoi mua, olin näkevinäni pienen raivon pilkahduksen sen silmissä. Nopeasti se kuitenkin kokosi itsensä ja samaten ylpeytensä - se veti tutun, tavaramerkiksi muodostuneen pepsodent-hymynsä kasvoilleen, kosketti Harperia ohimennen jostain posken ja korvan välimaastosta ja päästi matalan naurahduksen.

“Toki”, se sanoi, jälleen lipevästi kuin palasaippua, “palataan kohta.”

Ennen kuin Wyatt käveli pois, se katsoi mua merkitsevästi. Kohotin sille pienesti kulmaani ja katsoin, miten se vastahakoisesti lipui sivummalle.

Harper ja Yumikin katsoivat Wyattin perään. Niillä oli käsissään mukit, joiden sisältämästä nesteestä ei tiennyt sisälsivätkö ne alkoholia vai pelkkää limua.

“Kaikki okei?” Harper kysyi sitten, ja nyökkäsin virnistäen pienesti.

“Joo. Rogersin ego tosin on niin iso, että meinasi melkein tulla ahdasta.”

Yumi liikehti levottomasti Harperin vieressä. Se huomasi, että katsoin sitä, ja naurahti lyhyesti.

“Mun serkku, Sarah, se lähti nopeasti moikkaamaan jotain kaveriaan ulkona, mutta näköjään juttua riittää kun se on viipynyt siellä jo tovin”, se selitti, ikään kuin avatakseen miksi oli päätynyt mun ja Harperin seuraan.

“No hei, nythän sulla on oiva tilaisuus tutustua sun tulevaan talliporukkaan”, tokaisin virnistäen. “Meiltä ei menoa puutu!”

“Ei tosiaan, saati juttuja”, Harper sanoi, ja tunsin punastuvani vähäsen, mutta sitten näin Harperinkin hymyilevän pienesti. Ehkä me oltiin sujut.

“Koska se pizza tulee?”

Hädintuskin ehdin kysyä kysymykseni loppuun, kun dominoefekti sai ensimmäisen sysäyksensä. Jossain Harperin ja Yumin päiden takana näin, miten eräs vuotta vanhempi Wild Hawksin pelaaja kurotti muiden yläpuolelle ja kohotti kätensä suunsa ympärille huutaakseen.

“Kytät!”



Kesti ehkä sekunti, kaksi, ennen kuin huuto rekisteröityi juhlijoiden aivoihin. Se aika, jona minä, Harper ja Yumi seisottiin aloillaan tuntui loputtomalta, ennen kuin jokaisen silmiin syttyi pieni paniikin kipinä.

“Takaovi - takaovelle!” sanoin ja työnsin vauhtia tyttöihin, jotka lähtivät tunkemaan ulos ihmismassan mukana. Mä hyppäsin sohvan selkänojan yli ja kierähdin surutta satojen eurojen kangasta pitkin takaisin lattialle, josta jatkoin juoksua lasitetun terassin ovea kohti.

Harper ja Yumi pääsivät ulos yhdessä. Kylmä kevätyön ulkoilma tuntui iholla lähes viiltävältä hikisen kuuman sisäilman jälkeen. Ihmiset liukastelivat märällä terassilla alaspäin viettävään mäkeen ja tönivät toisiaan. Talon seinustalta näin, miten yksi poliisi juuri parahiksi juoksi esille, ja sen enempää ajattelematta mä tarrasin kiinni Harperin käteen - se tarttui kiinni Yumista, ja mä vedin molemmat perässäni alas terassilta, kohti talon takana olevaa metsää.

Sydän hakkasi melkein kurkussa saakka ja adrenaliini virtasi suonissa. Jostain syystä mun teki mieli nauraa - ehkä se johtui jännityksestä, ehkä koko tilanteen absurdiudesta – ja mä kuulin, että Harper ja Yumikin nauroivat pienesti. Mä luulen, että niitäkin jännitti yhtä kovasti kuin muakin.

Siellä täällä mä näin ihmisiä, jotka säntäilivät pimeässä metsässä turvaan meidän laillamme. Oksat katkeilivat, tukahtuneet huudot ja naurahdukset seurasivat toisiaan, ja musta tuntui, että olisin voinut kaiken sen adrenaliinin siivittämänä juosta vaikka Boiseen saakka. Yumi ja Harper seurasivat – niiden hiukset hulmusivat vauhdissa, ja Harperin takki oli valahtanut toiselta olalta paljastaen olkapään.

Sitten tapahtui taas asioita niin nopeasti, että hädin tuskin ehdin rekisteröidä kaikkea:

Ensin Yumi kompastui, ja lähes yhtä aikaa mä ja Harper pysähdyttiin auttaaksemme se ylös;

Sitten edessä välähti taskulampun valo ja huuto ‘poliisi!’;

Mä syöksyin maahan ja vedin Harperin perässäni, Yumin viereen;

Sitten mä tartuin niitä molempia päistä kiinni ja painoin niitä alemmas, oma poski vasten sammalta, miettien, että me oltiin nuoria, villejä ja kuolemattomia - eikä tänään olisi se päivä, kun Wilmingtonin sheriffi nappaisi meidät kiinni juhlimisesta.

Leiriviikko oli käynnistynyt ja hiljalleen aloin itsekin päästä lomatunnelmaan. Ensimmäisenä iltana olin ollut niin väsynyt, etten ollut jaksanut juuri muuta kuin kömpiä suoraan nukkumaan enkä sen myötä ollut myöskään jaksanut miettiä sen kummemmin mökkijakojakaan. Nyt kuitenkin mulle oli alkanut hahmottua hieman paremmin, millaisia mun mökkikaverini olivat.

Vaikka olin aina ollut aamuvirkku, oli pakko myöntää, että aamuherätykset olivat leirillä tavanomaista vaikeampia. Meidän mökissä oli joku joka kuorsasi aika kovaa ja sitä rohinaa sai kuunnella yöt läpeensä. Aamupalalla ei paljoa naurattanut unihiekkoja silmistä pois hieroessa – onneksi kuitenkin leirillä oli paljon ohjelmaa, ja huonot yöunet unohtuivat kuitenkin verrattain nopeasti hauskan tekemisen ohessa.

Suurin murheenkryyni ei suinkaan ollut huonot yöunet saati Kansas, ehei. Itseasiassa aloin hiljalleen olla kiitollinen, että mulla oli Kansas ja Mikael jakamassa saman elämyksen nimeltä Robert, joka majoittui meidän mökissämme. Jo ensimmäisenä iltana saatiin maistiaisia siitä, millaista yhteiselo varsin... temperamenttisen Robertin kanssa olisi, kun poika raivostui kesken Scrabblen peluun. Robertia ei voinut kuvailla kauhean ystävälliseksi persoonaksi, eikä se selvästikään ollut tullut leirille luomaan uusia ihmissuhteita ainakaan mun näkökulmasta. Moni tuntui jo hieman karttelevan poikaa, osa arkuuttaan, osa siksi, että Robertin ilkeä käytös oli niin luotaantyöntävää.

Tiistain kiipeilyrata sai vatsan kurnimaan. Ennen lounasta piipahdin ulkohuussissa muiden jo mennessä edeltä hakemaan ruokaa. Onneksi mulla oli hyvä peruskunto, siitä oli ollut hyötyä kiipeilyssä, sillä se oli ollut yllättävän rankkaa. Hieroskelin olkapäätäni samalla, kun katseeni osui seinään, johon oli raaputettu jotakin. Huussissa oli hämärää ja jouduin nojaamaan hieman lähemmäs, jotta näkisin, mitä siinä oikein luki.

THE GOLDEN BEAR IS CURSED BY THE MAN WITH ONE EYE

Luin tekstin pari kertaa. Ulkohuussin seinälle jätetty mysteeriviesti sai salapoliisivainuni heräämään, ja mun mielessäni laukkasi kaikenlaisia ajatuksia, kun kiiruhdin päätalolle.

“Hei, Mikael”, sanoin, kun saavuin oman ateriani kanssa pöytään, jossa kaverit olivat ystävällisesti pitäneet mulle paikkaa. “Arvaa mitä mä löysin.”

Mikael nojautui vähän lähemmäs, ja mä silmäilin ympärilleni ennen kuin kerroin matalalla äänellä huussin tekstistä.

“The golden bear... Mitähän toi olevinaan tarkoittaa”, Mikael pohti ääneen. Kohautin olkiani.

“En tiedä, mutta meidän pitää ottaa siitä selvää!”



Sen paremmin mä kuin Mikaelkaan ei kuitenkaan saatu kultaisesta karhusta mitään uusia vihjeitä ennen seuraavaa päivää. Ohjaajat pitivät meidät kiireisinä ja päivä kului nopeasti ratsastuksen ja beach ballin merkeissä.

Musta oli hauskaa, että leirille oli sattunut myös Melodi, jonka olin tavannut keväällä Twin Falls Farmin kisoissa. Tyttö ja sen kaksoissisko näyttivät hämmentävän samalta, molemmilla oli musta, kiiltävä tukka ja silmät kuin kauriilla. Varsinkin Melodilla oli kaunis hymy - päivällisellä katsoin, miten se nauroi jutellessaan siskonsa ja Sanin kanssa. Se pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse ja nojasi hieman taaksepäin samalla kun Sani tönäisi sitä kevyesti olkapäähän. Mietin, mistähän he mahtoivat jutella.

“Maa kutsuu Cooperia”, kuului mun vierestäni ja hätkähdin. Mikael heilutti uuniperunaa haarukkansa päässä naamani edessä ja seurasin sitä hetken katseellani, ennen kuin siirsin katseeni Mikaeliin, jonka toinen kulma oli koholla. “Mites se mysteeriteksti? Vieläkö me tutkitaan, mitä se tarkoittaa?”

Räpyttelin silmiäni ja nyökkäsin.

“Umm, yeah”, sanoin ja virnistin pienesti. “Totta kai me tutkitaan.”

“Miten?” Mikael kysyi. “Tai onko sulla ideaa, mistä aloittaa?”

Niin. Toden totta, mulla ei ollut aavistustakaan. Puraisin palan uuniperunastani ja mietin hetken.

“Ehkä meidän pitäisi pitää silmät auki. Raportoidaan heti, jos jompikumpi huomaa jotakin mielenkiintoista. Ja yritetään laatia jotain suunnitelmaa.”

Mikael nyökkäsi ja alkoi taas syömään. Mä vilkaisin taas Melodin pöytään ja uppouduin ajatuksiini.



Illan hämärtyessä valuimme porukalla kohti nuotiopaikkaa. Liekit tanssahtelivat ympäröivien puiden rungoilla ja ihmisten kasvoilla, kun porukka kerääntyi nuotion ympärille ja istuutui alas. Mä istuin Mikaelin ja Kansasin kanssa kolmistaan sivummalle ja katsoin vastapäätä istuviin Yumiin, Harperiin ja Brandyyn. Yumin ja Kansasin välit olivat jotenkin oudot. Ennen ne olivat viihtyneet hyvin kimpassa, mutta nyt ne tuskin katsoivat toisiaan. Tavoitin Harperin katseen ja virnistin tytölle. Se hymyili takaisin mutta kääntyi pian poispäin, ja mä vein katseeni liekkeihin.

“Mitäs jos kerrottais kummitustarinoita?” mä ehdotin sitten, kun smoreseja oli paisteltu ja ihmiset söivät kukin tahoillaan. “Eiks ne vähän niinku kuulu nuotioiltamiin?”

Porukka kierrätti katseita toisissaan. Hetken aikaa oli hiljaista, ennen kuin Yumi laski puoliksi syötyä smoresiaan alemmas ja selvitti hennosti kurkkuaan.

“Mulla ois yks”, se sanoi, ja kaikkien katseet nauliutuivat Yumiin. Sen ilme oli liekkien valossa vakava, ja sen katse muuttui hieman utuiseksi - ikään kuin se olisi uponnut muistoihin.

“Silloin kun asuin vielä Iso-Britanniassa, meidän kodin lähellä oli eräs vanha kartano.”

Kaikki olivat hiljentyneet kuuntelemaan. Ilmapiiri nuotiolla vaihtui nopeasti jännittyneeksi - pimeä ilta, rätisevät liekit ja Yumin vakava äänensävy loivat aavemaisen tunnelman.

“Kerrotaan, että aikanaan kartanoa asutti eräs vanha ja rikas suku. Valitettavasti kartanon omistaja sai vain kaksi lasta – poikia molemmat ja lapsettomia. Suku oli sammumassa, ja lopulta omistaja menehtyi sairauden uuvuttamana.”

“Molemmat pojat olivat tahoillaan hyvin ylpeitä ja luonteeltaan temperamenttisia. Pojista vanhempi oli tunnettu myös tuhlailevasta elämäntyylistään, johon kuului kalliita juomia, uhkapelejä ja väkivaltaisuuksia. Nuorempi oli sentään hieman rauhallisempi – mutta huhujen mukaan ei hänkään aina ollut kaidalla tiellä pysytellyt. Kartanon omistaja olikin siis vaikean paikan edessä, mutta luonnollisesti päätyi lopulta testamenttaamaan kartanon nuoremman poikansa haltuun.”

“Kuultuaan, että nuorempi veli oli perinyt kalliin ja arvokkaan kartanon, vanhempi veli hurjistui. Omasta mielestään hän oli vanhempana veljenä oikeutettu kartanon perijäksi. Siispä eräänä yönä, kun nuorempi veli oli nukkumassa, vanhempi veli murtautui kartanoon, hiipi veljensä vuoteelle ja viilsi veljensä kurkun auki.”

“Hän ei jäänyt teostaan kiinni, ja kartanon omistajuus siirtyi hänelle. Kartanossa alkoi kuitenkin tapahtua outoja. Valot vilkkuivat, ovet aukesivat ja sulkeutuivat ilman, että kukaan koski niihin. Öisin käytävillä kuului tukahtunutta huutoa ja kurlaamista... Ihan kuin joku olisi ollut tukehtumassa omaan vereensä. Vanhempi veli asui kartanossa puoli vuotta, kunnes tapahtumat ja äänet ajoivat hänet hulluksi - hän päätti elämänsä hyppäämällä kartanon parvekkeelta. Hän jätti jälkeensä itsemurhakirjeen, jossa kertoi kartanon oudoista tapahtumista ja siitä, mitä oli veljelleen tehnyt.”

“Kartano pakkohuutokaupattiin. Sen uudet omistajat eivät kuitenkaan viihtyneet kauaa – he kertoivat oudoista ilmiöistä, jotka eivät jättäneet heitä rauhaan. Kartano myytiin jälleen, mutta kukaan uusista omistajista ei asunut siellä kauaa. Lopulta koko paikka jäi tyhjilleen, ja rapistuu edelleen hylättynä. Kerrotaan, että edelleen öisin siellä voi kuulla nuoremman veljen vaikerrusta, ja keskiyöllä voi nähdä hahmon heittäytyvän parvekkeen kaiteen yli alas.”

Yumi päätti kertomuksensa ja kaikki olivat hiljaa. Hetkeen ei kuulunut muita kuin tuulen kahinaa ympäröivissä pensaissa ja palavien halkojen vaimea rätinä.

“Aika pelottavaa”, Harper sanoi ääni värähtäen. Moni nyökytteli myöntyvästi.

“Mutta sehän oli vain pelkkä tarina... Eikö ollutkin?” Sani kysyi. Yumi vilkaisi tyttöön ja hymyili pienesti.

“Joo... Pelkkä tarina.”



Iltapalalla vatsa tuntui jo niin täydeltä, että otin vain leivän ja mehua. Istuimme päätalon ruokasalissa ja monia jo haukotutti pitkän päivän jäljiltä. Kansas istui mua vastapäätä ja pohdiskeli ääneen huomisen ohjelmaa, johon kuului zip lining –rata ja uimista. Mä kuuntelin puolella korvalla, samalla kun mun huomioni kiinnittyi Kansasin selän takana näkyvään tauluun.

Taulu oli maalattu muotokuva, jossa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta eräs yksityiskohta kiinnitti mun huomioni. Mies, joka tauluun oli kuvattuna, piteli kämmenellään kultaista karhupatsasta.

“Mike, kuka tuo on tuossa taulussa?” kysyin, ja leiriohjaaja kohotti päätään ja katsahti tauluun, joka roikkui seinällä.

“Ai, tuo. Se on tämän paikan muinainen omistaja, Wilbur Shinfield.”

Katsoin Mikeä, joka raapi otsaansa.

“Mikä sillä on kädessä?”

Ohjaaja hymyili pienesti.

“Ah, se juontaa juurensa vanhaan tarinaan, jonka mukaan Shinfieldin kultainen karhu ja muita rikkauksia, joita hän sai haltuunsa kultaryntäyksen aikaan, on haudattu metsän siimekseen. Vanha legenda, jota on kerrottu jo vuosikymmenet.”

Mike jatkoi syömistään ja mä vilkaisin Mikaeliin, joka katsoi mua ja ajatteli varmasti samaa kuin minä.

Ehkä se oli äskeiset kummitustarinat, mutta kylmät väreet kulkivat mun selkäpiitäni pitkin.

Kultainen karhu oli löytynyt.

Hiljaisuuden koittaessa kaikki oli valmista. Iltapalan jälkeen olimme pitäneet Mikaelin kanssa pikapalaverin, jonka jälkeen Mikael oli harhauttanut ohjaajia (“tallilta kuului meteliä, pitäisikö mennä katsomaan että hevoset on ok?”) ja sillä välin mä olin murtautunut varastoon ja kähveltänyt sieltä taskulamppuja.

Me odotettiin rauhassa, että kaikki alkoivat nukkumaan. Tai lähes kaikki – sanomatta meille mitään Kansas livahti ulos, kun Robertin ja Timben suunnilta alkoi kuulua tasaista kuorsausta. Mä painoin puhelimen näytön auki – kello näytti olevan 11:35pm. Mä käänsin näytön kohti Mikaelia, jonka silmät kiiluivat puhelimen valossa.

“Minne se meni?” muodostin äänettömästi huulillani. Mikael kohautti olkiaan, selkeästi yhtä ymmällään kuin minäkin.

Meillä ei kuitenkaan ollut nyt aikaa jäädä miettimään Kansasin yöretkiä. Vähän sen lähdön jälkeen liu’uin alas yläpediltäni niin hiljaa kuin suinkin kykenin, ja aloin vetämään vaatteita päälleni. Mikaelkin oli noussut – se puki paitaa ylleen ja vilkuili välillä Timben ja Robertin suuntaan.

Mökin portailla viileä, kostea yöilma tervehti meitä, kun hiivimme ulos ja suljimme oven perässämme. Vilkuilin ympärilleni, mutten nähnyt merkkiäkään Kansasista. Viittoilin Mikaelia seuraamaan ja suuntasin sivummalle, mökkien taakse suojaan.

“Mihin me mennään? Tai mistä aloitetaan”, Mikael kuiski, kun pysähdyimme ja laskin selässäni olevan repun maahan. Olin pukenut harmaan hupparin päälleni ja vedin vetoketjua hieman ylemmäs, samalla kun asettelin hupun päähäni.

“En tiedä”, sanoin ja hieraisin leukaani. “Ehkä sieltä kiipeilyradan kallioiden luota? Siellähän lähti polkuja syvemmälle metsään.”

Mikael nyökytteli ja katsoi, kun kaivoin repusta molemmille taskulamput, ja otti omansa vastaan. Se peitti lampun kädellään, klikkasi sen päälle ja taas sammuksiin varmistuttuaan sen toimivuudesta.

“Minnehän Kansas lähti? Se ei sanonut mitään”, Mikael pohti. Se nojasi mökin seinustaan ja näytti ehkä hieman harmistuneelta. Mä kohautin olkiani ja suljin repun vetoketjun.

“Ehkä se lähti pöllimään ruokaa. En mä tiedä”, tokaisin ja suoristauduin. “Mennään.”



Me puikkelehdittiin mökkien välistä eteenpän ja varottiin pitämästä liian kovaa meteliä. Tunsin jo jännityksen hiipivän takaraivoon ja adrenaliinin virtaavan suonissa – oltiinhan me luvattomilla teillä. Hämärässä oli hankala hahmottaa ja koordinoida – yritin väistellä hiekalla olevia käpyjä ja juurakoita parhaan kykyni mukaan, jotten lentäisi rähmälleni.

Olin juuri kääntymässä kuiskaamaan Mikaelille, että voitaisiin oikaista nuotiopaikan lävitse, kun silmäni osuivat hämärässä johonkin päätalon kulmalla. Jähmetyin aloilleni niin äkkiä, että Mikael melkein törmäsi muhun – sekunnin sadasosan verran mun vereni tuntui jähmettyvän pysähdyksiin, kun ehdin pelätä meidän jääneen heti verekseltään kiinni. Tuttu ääni kuitenkin kuului ilman läpi, ehkä turhankin kovaa.

“Cooper, mitä hittoa te täällä teette keskellä yötä?”

Mikaelkin oli pysähtynyt jäykkänä aloilleen ja näin sen hartioiden rentoutuvan, kun se tunnisti Kansasin äänen. Poika lähestyi meitä ripeästi ja mä vein sormen huulieni eteen.

“Shhh, hiljempaa!” kuiskuttelin ja huomasin varjon seuraavan Kansasin perässä - se paljastui nopeasti Yumiksi, joka otti pojan kiinni ja vilkuili uteliaana mun ja Mikaelin suuntaan.

“Mitä sä itse – tai te – teette?” mä kysyin epäluuloisena. Kansas virnisti pienesti ja katsoi sitten Yumiin oudon nöyrän näköisesti.

“Oltiin kuutamokävelyllä”, se sanoi suupielestään ja Yumi hymyili sille takaisin. Ihme kaksikko. Mieli olisi tehnyt kysyä niiden selkeästi uudesta inside-läpästä, mutta koska me toden totta oltiin pihalla keskellä yötä omin lupinemme, oli parempi jättää turhat höpöttelyt sikseen.

“Mutta mitä te teette täällä? Olin kuuntelevinani, että te jo kuorsasitte kuin pienet enkelivauvat.”

“Joo, just, se rohina ei kyllä lähde meistä”, mä sanoin ja pyöräytin silmiäni. Mikael roikotti taskulamppua kädessään ja alkoi näyttää hieman hermostuneelta.

“Hei, kaverit, pitäiskö meidän nyt mennä ainakin sivummalle?” se kysyi. Nyökkäsin pienesti.

“Joo, parempi niin, en ihmettelisi vaikka ohjaajat ois jo heränneet Kansasin kailotukseen --”

“What’s up, guys!”

Jokainen meistä neljästä hätkähti niin, että lähes hyppäsimme ilmaan, kun pirteä, kovaääninen kuiskaus lävisti ilman ja käsi läimähti Mikaelin olkapäälle. Pyörähdin salamana vain nähdäkseni Brandyn virnistelevän meille.

“Brandy, for fuck’s sake”, ähisin ja vilkuilin nopeasti ympärillemme, samalla kasvanutta joukkiota sivummalle paimentaen. “Mitä sä teet ylhäällä? Mennään sivuun --”

“Mitä te itse täällä teette? Miksi Mikaelilla on taskulamppu? Ootteko lähdössä johonkin?”

Brandy kyseli niin vilpittömän iloiseen sävyyn ja niin äänekkäästi, että meistä jokainen refleksinomaisesti suhisi sitä olemaan hiljempaa, ennen kuin luikimme sivummalle.

“Älä herranjumala huuda”, Mikael parahti, kun kiirehdimme pois hietikolta. “Herätät kaikki!”

“No, tekin herätitte mut”, Brandy sanoi ja kohautti olkapäitään, ei järin anteeksipyytäväisen näköisenä. Vilkaisin sen toisella puolella kävelevää Mikaelia – great, nyt meitä oli jo viisi jalkeilla, ja kiinnijäämisen riski sen kun kasvoi. Mikael pudisti mulle lähes huomaamattomasti päätään. Mitähän tästä tulisi.

“Voitteko jo kertoa, mikä juttu tää on”, Brandy kysyi, kun olimme ohittamassa viimeistä mökkiä.

“Ihan kohta, kunhan nyt olet hiljaa.”

“Hei kaverit, mihin te menette?”

Jo toistamiseen pysähdyin niin äkkiä, että takana tulevat olivat törmätä päistikkaa mun selkääni vasten. Viimeisen mökin portailla, huppu päässä ja silmiään hieroen seisoi Harper, joka näytti perin juurin hämmentyneeltä.

“Jesus Christ”, parahdin jo lähes tulkoon epätoivoisesti. Harper hipsi höyhenenkevyin askelin portaiden alapäähän ja suuntasi meidän luoksemme. Katsoin vuoronperään kaikkia – ensin Mikaelia, sitten Kansasia ja Yumia ja lopuksi Brandya, joka nyt ojensi kättään Harperille ja johon tyttö tarttui.

“Ette oo tosissanne”, nurisin ja viitoin sitten koko joukkiota seuraamaan. “Tulkaa nyt tänne, ennen kuin herätätte koko leirin. Me kerrotaan Mikaelin kanssa, mihin me ollaan menossa.”



Nuotiopaikka oli jo aikoja sitten sammunut ja kylmät, mustat hiilet kimmelsivät kuunvalossa. Keräännyimme joukolla samalle paikalle, jossa olimme aiemmin illalla istuneet ja paistaneet smoreseja – nyt tunnelma oli erilainen, jännittyneempi ja hämmentynyt.

Mä ja Mikael selitettiin alusta saakka, mitä olimme saaneet selville. Kerroin ulkohuussin seinällä olevasta viestistä ja nopeimmat saivat nopeasti homman jujusta kiinni – ainakin ne, jotka olivat iltapalalla kuunnelleet mun ja Miken keskustelun Wilbur Shinfieldistä.

“Te siis oikeesti ootte etsimässä sitä kultaista karhua?” Yumi kysyi silmät pyöreinä. Mä nyökkäsin.

“Siispä me lähdetään nyt. Tässä on mennyt jo ihan sairaan paljon aikaa, ja me ei haluta jäädä ohjaajille kiinni.”

Vilkaisin Mikaeliin ja nyökkäsin ja olin jo kääntymässä ympäri, kun Brandy harppoi mun eteen.

“Hei, mäkin haluan mukaan!”

Kansas naurahti pienesti.

“Ja mä! Ei tällaista seikkailua voi jättää väliin.”

“Kyllä yksi karhujahti pitää saada kerran kesässä”, Yumi komppasi, ja myös Harper astui lähemmäs. Mä katsoin jokaista ja huokaisin.

“Fine. Mutta kukaan ei sitten ala jänistämään. Tai hanki meitä ongelmiin.”

“Yes, mom”, Kansas sanahti hyväntuulisesti ja otti jo askeleita eteenpäin. “No, eiköhän mennä!”

Ei auttanut kuin seurata. Minä ja Mikael napsautettiin taskulamput päälle, ja niin meidän yhtäkkiä kuuden hengen seurueeksi kasvanut salapoliisijoukkiomme lähti matkaan.



Metsä oli hiljainen. Jossain vaiheessa kuulimme kauempaa pöllön huhuilua ja yhden kerran saimme nauttia varsinaisista luontoäänistä, kun Kansas astui sammalten seassa olevaan vetiseen kuoppaan ja kirosi värikkäin sanamuodoin, mutta muutoin kaikkialla vallitsi lähestulkoon aavemainen hiljaisuus. Olin kähveltänyt varmuuden vuoksi pari taskulamppua varalle – nyt ne olivat Brandyn ja Yumin hallussa. Jokainen meistä osoitteli tahoillaan kaikkia potentiaalisia aarteen kätköpaikkoja, mutta emme löytäneet mitään mielenkiintoista.

“Siis, mä veikkaan että tämä ryteikkö on hieman isompi kuin puolen hehtaarin metsä”, Kansas sanoi, vaimean litinän yhä tahdittaessa sen jokaista askelta. “Täähän on ihan kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.”

“Itsepähän tahdoit mukaan”, huomautin ja valaisin taskulampullani isoa kivenlohkaretta.

“Ajatelkaa, jos me oikeasti löydetään se aarre”, Harper henkäisi. “Sehän on varmaan mittaamattoman arvokas.”

“Mitä me tehtäisiin sillä?” Yumi pohti. Se pysytteli visusti Mikaelin vanavedessä - poika liikkui metsässä niin tottuneesti, että olisi voinut luulla tämän olevan sille tuttua maastoa.

“Myydään?” Brandy ehdotti. “Me saataisiin niin paljon rahaa, että voitaisiin ostaa vaikka Twin Falls Farm. Tai tämä leirimesta!”

“Joo, ois tosi kiva omistaa just tämä leirintäalue”, sanoin sarkastisesti. “Voitais vaikka muuttaa tänne jokainen omaan mökkiin. Robert vois muuttaa sun kanssa samaan.”

“Ää, no ei todellakaan!” Brandy sanoi ja kaikki nauroivat. Nauru kuitenkin vaimeni nopeasti. Pimeässä metsässä kuumottava tunnelma pysyi jatkuvasti läsnä.

Harper oli kirinyt mun taakseni ja näpersi hupparinsa hihoja seuratessaan mun perässä loivaa mäkeä alaspäin. Käännyin osoittamaan sen jalkoja taskulampulla, jotta se näkisi kävellä, sillä maasto alkoi muuttua risukkoisemmaksi.

“Pitäiskö meidän kohta kääntyä takaisin?” Yumi kysyi taaempaa. Mä olin päässyt mäen alas ja ylitin kaatuneen puunrungon, ennen kuin seisahduin ja käännyin ympäri. Ojensin Harperille kättä ja autoin sen kelorungon ylitse ja katsoin sitten rinteeseen, jota pitkin Mikael ja Kansas laskeutuivat.

“Ei nyt vielä”, Brandy vastasi, ennen kuin ehdin itse sanoa mitään. Harper tarttui kevyesti mun hupparini hihaan. Vilkaisin sen kättä ja vein katseeni tytön kasvoille. Harper puri huultaan.

“Katso”, se kuiskasi.

Mä käännyin ja osoitin taskulampun valokeilan Harperin osoittamaan suuntaan. Kansas ja Mikael, jotka olivat nyt nekin jo alhaalla, pysähtyivät ja Mikaelkin suuntasi oman valonsa samaan kohtaan. Kaikki olivat hiljaa - myös Yumi ja Brandy, jotka olivat pysähtyneet rinteen puoliväliin.

“Se on... Ovi”, Mikael sanoi.

“Miksi keskellä metsää on ovi?” Kansas kysyi, ja mä otin pari askelta lähemmäs, näkyä tarkastellen.

“Se näyttää hylätyltä... Mihinhän se johtaa?” Harper mietti. Mä siristin silmiäni.

“En tiedä”, vastasin. “Mutta siitä pitää ottaa selvää.”

Koko seurue oli jähmettynyt aloilleen mystisen oven eteen. Ympäröivä hiljaisuus tuntui suorastaan painostavalta, kunnes Kansas viimein keskeytti sen.

“Ollaanko me nyt varmoja, että me halutaan mennä tuonne?”

Taskulamppujen valokeila valaisi ovea hämärässä, mutta sisälle ei nähnyt kovin pitkälle. Yumi vaihteli painoa jalalta toiselle ja jopa Brandy oli vaiti, vaikka tyttö oli vielä hetki sitten papattanut iloiseen sävyyn.

“Se näyttää hylätyltä”, Harper sanoi hiljaa.

“Ollaanko me varmoja, että me ei haluta tietää, mitä siellä on?” heitin vastakysymyksen Kansasille. Vilkaisin pipopäähän ja pyyhkäisin otsaani hihalla. “Mieti nyt, jos aarre on siellä. Me kaduttaisiin loppuikä, jos me ei nyt mentäis.”

Kukaan ei sanonut enää mitään. Lopulta päädyin tulkitsemaan hiljaisuuden myöntymisen merkiksi ja otin askeleen kohti ovea.

Heinikko oli kasvanut jo pitkäksi raollaan olevan oven edessä, ja jouduin käyttämään kunnolla voimaa, että raskas metalliovi avautui paremmin. Oven takana oli jonkinlainen eteinen, jonka lattialla ei ollut muuta kuin pölyä, kuivia lehtiä ja muutama haalistunut muovinpala. Eteishuonetta vastapäätä oli toinen, suljettu ovi. Kuljetin taskulampun valokeilaa ympäri huonetta ja perässä seurannut Mikael teki samoin. Pian koko joukko oli ahtautunut pieneen tilaan, jossa haisi kostealta ja ummehtuneelta.

“Onkohan tuo ovi auki?” Brandy kuiskasi. Jostakin syystä kaikki yrittivät nyt olla mahdollisimman hiljaa, ikään kuin peläten että joku kuulisi meidät täältä.

Mikael tarttui pölyiseen ovenkahvaan ja nykäisi. Ovi ei auennut, mutta liikkui muutamia millejä. Poika ojensi taskulamppunsa lähimpänä seisovalle Harperille, joka osoitti sillä kahvaan, johon Mikael tarttui nyt kaksin käsin ja vetäisi voimiensa takaa. Ovi päästi valittavan naukaisun ja avautui sitten klonksahtaen, ja sisältä levisi vieläkin tunkkaisempi haju. Ihmiset yskähtelivät ja hetken aikaa edes taskulampun valossa ei tahtonut nähdä mitään, sillä ovi pölläytti auetessaan melkoisen määrän pölyä ilmaan.

Kun pöly oli laskeutunut, kurkistimme sisään. Oven takana oli alaspäin viettävä betoniportaikko, joka näkyi jatkuvan pitkälle alaspäin. Valaisin portaikon seiniä ja siristin silmiäni.

“Katsokaa - johtoja! Tuleekohan tänne sähköä?”

Pyörittelin taskulamppua pitkin seinustaa ja löysin etsimäni. Hämähäkinseittien peittämä katkaisin oli ovenpielessä, ja uteliaisuuttani napsautin sitä.

Kaikkien yllätykseksi ikivanhat polttimot heräsivät henkiin. Kelmeä, väreilevä valaistus levisi portaikkoon, tehden tiestä juuri ja juuri niin näkyvän, että pystyimme liikkumaan ilman taskulamppuja. Vilkaisin muihin ja kaikkien kasvoilla oli äimistynyt ilme.

“Onkohan meidän viisasta mennä tuonne alas?” Yumi mietti. Tyttö kieputteli tummia hiuksia sormiensa lomassa ja näytti hieman empivältä.

“Höh, ei me nyt turhaan tänne asti tultu”, tokaisin ja lähdin lampsimaan portaikkoa alaspäin.

Askeleet olivat yllättävän jyrkät. Otin tukea kylmästä seinästä, kun laskeuduin alas, kunnes olin jälleen tasaisella käytävällä. Osa polttimoista oli palanut, mutta pystyin silti sanomaan, että käytävä oli pitkä ja katto yllättävän korkea ottaen huomioon, että olimme melko syvällä maan alla.

Kengät rahisivat vasten hiekkaa ja muuta moskaa, kun yksitellen porukka laskeutui portaat alas käytävälle. Olin itse kävellyt jo hieman eteenpäin, ja näin, että käytävällä oli useita ovia, osa lukittuina, osa avonaisina.

“Mikä helvetin kellari tää oikein on?” Kansas sanoi. Mikael oli kumartunut tutkimaan puisia, pölyn kuorruttamia puulaatikoita, joissa oli kauan sitten tyhjennettyjä lasipulloja. Kuikuilin sisään ensimmäiseen huoneeseen, joka näytti olevan lattiasta kattoon laatikoiden peittämä.

“Tää on ihan kuin jostain kauhuelokuvasta”, Brandy sanoi. Tyttö katsoi inhoten katosta roikkuvia lukinseittejä, jotka heiluivat aavemaisesti ilmavirran mukana.

“Katsotaan vähän ympärillemme. Ehkä aarre on täällä jossakin!”

Kävelimme käytävän halki ja pysähdyimme välillä kurkistelemaan sisään huoneisiin, joista osa ammotti tyhjyyttään, osa taas oli ahdettu niin täyteen, ettemme nähneet suuaukkoa pidemmälle.

Kulkiessamme pidemmälle epämukava olo alkoi hiipiä munkin ylleni. Paikka oli outo ja kummallinen – vaikka yritimme, emme keksineet mitään järkevää käyttötarkoitusta kellarille. Jonkinlainen varasto se oli selkeästi, mutta tavarat olivat liian outoja ollakseen normaalin arkipäivän esineiden säilytyspaikka. Kun Yumi kiskaisi erään huoneen perällä olevan suuren kankaan alas ja alta paljastui nuhjuisia, vänkyröitä mallinukkeja, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä.

“Mä en halua enää olla täällä”, Kansas sanoi inhoa tihkuvalla äänellä, kun tuijotimme karmivia mannekiineja, jotka retkottivat kylki kyljessä kivisen huoneen perällä. “Tää on ihan liian Silent Hill –kamaa.”

“Joo”, Brandy myötäili. “Eikä täällä pysty kunnolla hengittämään. Tää haju ja pöly on kamalaa.”

Peruutin ulos huoneesta ja katsoin käytävän päähän. Olimme lähes viimeisillä ovilla, ja käytävä loppui johonkin suurempaan, hämärään tilaan.

“Katsotaan vielä mitä tuolla päässä on ja lähdetään sitten, okei?” ehdotin. Porukka ei näyttänyt järin innostuneelta mutta myöntyi kuitenkin seuraamaan, Mikaelin vetäessä mannekiinihuoneen oven kuin varmuuden vuoksi kiinni takanaan.

Käytävä oli juuri niin leveä, että mahduimme kaikki seisomaan vierekkäin katsoessamme sisään viimeiseen huoneeseen – tai kammioon, miksi sitä halusikaan nimittää. Paikka näytti melkein kuin verstaalta, joskin sekaiselta ja ajat sitten hylätyltä. Puisia pöytiä ja tuoleja oli siellä täällä, samoin kuin laatikoita ja muuta sälää, joita oli hämärässä vaikea hahmottaa.

Harper kumartui poimimaan maasta kellastuneita papereita ja mä puikkelehdin tavaroiden halki peremmälle, kurkkien välillä avonaisiin laatikoihin, joiden sisällä vaikutti olevan mahdollisesti jotakin työkaluja ja kankaita.

“Täällä on jotain piirustuksia”, Harper sanoi ja Yumi kumartui tytön puoleen tarkastellakseen Harperin käsissä olevia papereita. Kellarin kosteus oli tuhonnut osan ja levittänyt niille painettua mustetta, mutta osasta oli selvästi erotettavissa ihmisen muotoisia hahmoja.

“Karmivia”, Yumi tokaisi. Sivummalla Kansas kompastui johonkin ja törmäsi päin hyllyä, josta putoili maahan jotakin painavaa. Säpsähdimme kaikki äkillistä ääntä ja kuulin tyttöjen henkäisevän.

“Kansas, you ok?” Mikael huhuili. Käytävän valaistus ei riittänyt valaisemaan huoneen takaosaa, jossa pipopää oli, ja osoittelimme sinne taskulampulla. Lattianrajassa näkyi osa kissankorvaa ja Kansasin ylös nostettu peukalo.

“Yeah, I think so”, poika yski ja nousi ylös. “Nielin niin paljon pölyä, että jos tästä ei saa keuhkokuumetta, niin ei sitten mistään.”

Katsoin Kansasin ohitse seinälle ja nielaisin. Hylly, johon poika oli törmännyt, oli täynnä ruostuneita sahoja, pihtejä ja ketjuja. Takana oleva taso oli lian ja saastan peittämä, mutta tummentumat sen pinnalla ja takana olevassa seinässä näytti pelottavan paljon ikivanhalta, kuivuneelta vereltä.

“Kansas”, sanoin ja yritin pitää ääneni vakaana. “Katso taaksesi.”

Kansas kääntyi. Myös lähemmäs tulleet tytöt ja sivummalla oleva Mikael tuijottivat nyt suoraan kohti uhkaavan näköistä tasoa, josta tuli aivan mieleen...

“Teurastamo”, Kansas henkäisi. “Siis mikä helvetin teurastamo tämä on?? Ootko sä johdattanut meidät johonkin Saw-elokuvaan? Kohta Jigsaw pyöräilee tuolta kulman takaa ja se on menoa sitten --” Kansas jatkoi ja kääntyi katsomaan mua, mutta jähmettyi sitten aloilleen, kaiken värin paetessa pojan kasvoilta.

Käännyin katsomaan huoneen toiselle laidalle, ja hetkeksi kaikki veri jähmettyi suonissa, kun taskulampun valokeila osui leveähartiaiseen hahmoon, joka seisoi aivan liikkumatta paikallaan. Kukaan meistä ei ollut kuullut, kun hahmo oli hiipinyt meidän taaksemme, oli kuin se olisi ilmaantunut sinne tyhjästä. Ehdin nähdä rujot, vääristyneet kasvot ja toisen silmän peittävän, mustan silmälapun, kun adrenaliini ja kauhu iskivät koko kehon lävitse sähköiskun lailla.

“SHIT, SHIT, SHIT”, huusin ja työnsin kaksin käsin vauhtia lähimpänä seisovaan Harperiin, joka oli jähmettynyt aloilleen kauhusta.

“Go, go, GO!”

Joka ikiseen tuli samantien vauhtia. Tyttöjen kirkaisut sekoittuivat epämääräiseen kiroamiseen ja pakenemisen ääniin, kun rynnimme yhtenä pillastuneena joukkiona käytävälle ja portaisiin. Kompastelin jyrkissä askelmissa mutten antanut vauhdin hiipua, vaan otin käsillä vastaan minkä pystyin. Oli päästävä ulos ja nopeasti!

Kun olin ylhäällä ja kellarin ovesta tulviva raikas ulkoilma tulvi vastaan vedin keuhkot täyteen ja jatkoin juoksua. Tartuin Harperia ranteesta ja kiskoin sitä mukanani kuin hullu – takana Brandy huohotti melkein hysteerisen kuuloisena ja näin Kansasin parkouraavan uskomattomin liikkein kaatuneen puunrungon ylitse pakoon.

“Äkkiä, äkkiä”, Yumi vikisi takanamme. Tuntui, kuin olisimme juosseet ikuisuuden, ennen kuin uskalsimme hidastaa ja lopulta pysähtyä vetämään henkeä ja keräämään itseämme.

Päästin irti Harperin ranteesta ja kumarruin ottamaan tukea polvista, samalla haukkoen henkeä kuin kala kuivalla maalla. Mikael nojasi puunrunkoon ja ryki kurkkuaan ja Yumi oli haudannut kasvot käsiinsä.

“Mikä HELVETTI se oli”, Kansas kysyi.

Kellään ei ollut antaa siihen vastausta.

Yöllinen seikkailumme oli venynyt oletettua pidemmäksi. Olimme palanneet mökkeihimme vasta myöhään yöllä eikä senkään jälkeen juuri kukaan ollut saanut unen päästä kiinni. Mystinen kellari ja siellä kohtaamamme karmiva henkilö pyörivät jokaisen mielessä ja valvotti meitä aamun tunneille asti.

Aamupalapöydässä saimme kaikki osaksemme epäileviä katseita leiriohjaajilta. Haukottelevat, silminnähden väsyneet leiriläiset nuokkuivat pöydissään ja hieroivat unihiekkoja silmissään, mutta sen enempää ohjaajat eivät kyselleet, vaan johdattivat meidät pian aamiaisen jälkeen päivän aktiviteetteihin.

Ehkä vähäiset yöunet ja niistä johtuva uupumus edesauttoivat sitä, että mulla ja Kansasilla katkesi kamelinselkä huomattavan nopeasti Robertin kanssa. Poika loisti poissaolollaan, kun meidän piti siistiä mökkimme, ja tästä suivaantuneena heitimme yksissä tuumin pojan levällään olevat, haisevat leiriherkut menemään.

Ohjelmassa oli uintia, eikä se lukeutunut mun lempiaktiviteetteihin. Katselin, kun Yumi ja Brandy intoilivat uimapatjoista ja livahdin puiden katveeseen istumaan. Mä en ollut koskaan ollut kovin kaksinen uimari. Joskus 10-vuotiaana olin erään kerran tipahtanut joenpenkalta jokeen – sateiden jälkeen pehmeä maa oli antanut periksi ja vyörähtänyt kovaan virtaan vetäen mut mukanaan. Muistin edelleen sen tunteen, kun vesi oli ympäröinyt mua joka puolelta enkä ollut päässyt pinnan yläpuolelle vetämään henkeä - pyörteet olivat imemeet mua syvemmälle ja kuljettaneet kauemmas rannasta kuin ajopuuta. Lopulta isä oli nostanut mut pintaan, juuri ennen kuin olin ollut vetää keuhkot täyteen kuohuvaa vettä.

Ajatukset harhailivat takaisin yön tapahtumiin. Emme olleet uskaltaneet puhua keskenämme enää yön jälkeen - pelkäsimme, että joku kuulisi jotakin ja kantelisi ohjaajille. Mutta mitä jos kellarin hahmo oli mystisen viestin yksisilmäinen mies? Mitä jos hän oli langettanut yllemme kirouksen?

Havahduin siihen, kun ruohikko kahisi jonkun astellessa viereeni. Kohotin katseeni tulijaan, jonka tummat kauriinsilmät olivat nauliutuneet kysyvinä muhun. Tunsin kasvoissa lehahduksen, kun tyttö nyökkäsi pienesti maahan viereeni ja siirryin aavistuksen tehden tilaa, jonka jälkeen se istahti alas ja siirsi sormillaan tummia hiussuortuvia korvansa taakse.

“Moi”, Melodi sanahti. Sen ääni kuulosti heleältä ja huolettomalta, mutta siitä oli juuri ja juuri erotettavissa hieman jännittynyt värähdys. Se loi kasvoilleen sievän hymyn ja purin huultani hymyn levitessä omillekin kasvoilleni.

“Moi”, vastasin ja tulin yhtäkkiä kovin tietoiseksi jokaisesta kehoni sopukasta. Ryhti tuntui väkinäisen pakotetulta enkä meinannut millään löytää luonnollista paikkaa käsilleni, joita siirtelin epämääräisesti edestakaisin sylissäni. Ihan kuin rentoutuminen olisi ollut yhtäkkiä ylitsepääsemättömän hankalaa.

Melodi sen sijaan kuljetti katseensa seesteisesti rantaviivan ylitse veteen, jossa jo ensimmäiset vesipedot roiskuttivat vettä kiljahdusten saattelemana. Sen huulille oli piirtynyt hymy ja salaa katsoin, miten kaartuvat ja pitkät silmäripset sillä oli.

“Aika hauska törmätä täällä leirillä”, se sanoi sitten ja käänsi katseensa niin nopeasti takaisin muhun, etten ehtinyt itse katsoa muualle. Naurahdin ja oma ääneni kuulosti korvissani oudolta.

“Yeah”, sanoin ja mietin, miten tyhmältä se kuulosti. Yrityksestä huolimatta en keksinyt mitään järkevää sanottavaa, päässäni tuntui olevan pelkkää surinaa. Melodi vain naurahti pienesti ja veti polvensa koukkuun.

“Et oo uimassa”, se totesi, äänessään hieman kysyvä sävy. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja käänsin pääni poispäin tummaveriköstä, jääden tuijottamaan mitään näkemättä Mikaelia, joka viritti uimapatjaa moottoriveneen perään.

“En, ei oikein huvittanut tänään”, sanoin hieman välttelevästi. Melodi kumartui poimimaan maasta kävyn, jota se pyöritteli sormiensa lomassa. Ehkä senkin oli vaikea pitää käsiään aloillaan.

“Ei muakaan”, se tokaisi ja katsahdin tyttöön. Haistoin makean parfyymin, josta tuli mieleen vanilja – en ollut koskaan ajatellut, että vanilja tuoksui niin hyvältä.

“Haluisitko vaikka - mennä kävelylle?” huomasin kysyväni. Tunsin koko kehoni olevan jokaista solua myöten jännittynyt, kun Melodi tutkaili mua katseellaan, ennen kuin kallisti pienesti päätään niin, että osa sen kiiltävänmustista hiuksista karkasi korvan takaa ja valui sen poskea pitkin kasvoille.

“Sure.”

Nousin ylös ja pudistelin nopeasti kämmeneni neulasista ja hiekasta, jotka olivat niihin liimautuneet, ja ojensin sitten käteni Melodille. Tyttö tarttui siihen ja nousi ylös, ja osoitin kohti rannanmyötäistä polkua.

“Vaikka tonne?”

Melodi nyökkäsi ja lähdimme kävelemään verkkaisesti puiden lomassa.



Kävelyllä olimme jutelleet vähän niitä näitä. Opin hiukan Melodin perheestä - sen vanhemmista, jotka olivat kilparatsastajia, kuten hän ja hänen siskonsakin. Kerroin hieman omasta perheestäni ja elämästä tilalla – Melodi kuunteli ja näytti kiinnostuneelta. Rannan äänet hälvenivät ja jäimme hetkeksi istumaan isolle kivelle lähellä rantaviivaa.

En tiedä oliko Melodi itse huomannut sitä, mutta jossain vaiheessa olin tuntenut, kuinka se nojautui hieman lähemmäs. Siitä huokuva lämpö oli saanut mun käsivarren kananlihalle.

Lounaaseen mennessä olin jo tyystin unohtanut edellisyön kauhut. Tunsin oloni tavattoman hyväntuuliseksi loppupäivän aktiviteeteissa, eikä edes Robert saanut mieltäni raiteiltaan. Illalla kuitenkin, kun Kansas viestitti että kokoontuisimme rannan venevajalla, ajatukset palasivat jälleen myös mystiseen kellariin.

Ilta kului räsypokan ja spekuloinnin välillä. Peli kevensi hieman tunnelmaa, mutta siltikin jokainen jännittyi pienimmästäkin äänestä, joka venevajan ulkopuolelta kuului.

Palatessamme takaisin mökeillemme tunsimme purevan tuulen voimistuneen. Livahdimme jokainen mökkeihimme ja aloimme yöpuulle.

Valtava räsähdys herätti mut parin tunnin kuluttua. Olin nukkunut levotonta koiranunta ja suorastaan pomppasin ylös, niin että pääni kolahti mökin vinoon kattoon. Koko rakennus tuntui räjähtävän - kuulin jonkun huutavan niin ruman sanan, jonka kuullessaan leiriohjaajat olisivat varmasti passittaneet huutajan samantien takaisin kotiin. Hapuilin puhelintani ja horjahtaen laskeuduin alas yläpediltä samalla, kun Kansas painoi valonkatkaisijaa, mutta mitään ei tapahtunut.

“Sähköt meni”, kuulin sen sanovan, ja etsin puhelimestani nopeasti taskulampun. Sen avautuessa se osoitti suoraan unisen Robertin naamaan, joka päästi eläimellisen murinan.

“Älä osoita sillä, mulkvisti!”

Valaisin mökin seinää, ja ikkunoita, joita vasten kaatosade piiskasi armottomasti. Tuuli ujelsi mökin nurkissa ja huomasimme, että katon ja seinän väliin oli ilmaantunut rako – itse asiassa koko seinä näytti olevan vinossa.

“Mitä helvettiä”, ähkäisin ja marssin ovelle katsoakseni ulkopuolelta, mikä seinään oli osunut. Ovi ei kuitenkaan liikahtanutkaan. Nopeasti tajusin meidän olevan jumissa mökin sisällä.

“Voi paska”, sanoin ja peruutin arvioidakseni uudelleen seinän ja katon väliin avautunutta rakoa. Mikael kiskoi hupparia ylleen ja Timbe istui sängyn reunalla sen näköisenä, ettei tajunnut ympäröivän maailman menosta mitään.

“Miksei se aukea?” Kansas kysyi ja kokeili tuloksetta työntää ovea auki.

“Jokin on tunkannut sen kiinni. En tiedä mikä”, sanoin ja istahdin lähimmän sängyn reunalle, joka taisi kuulua Kansasille.

Ilmeisesti ympäröivissäkin mökeissä oli herätty rysähdykseen, sillä pian aloimme kuulla etäistä puhetta, joka sekoittui sateen ja tuulen ääneen.

“Huhuu? Pojat, oletteko kunnossa?”

Huutaja oli Nancy. Minä ja Kansas huudettiin suunnilleen yhtä aikaa kyllä, Robert vastasi ryskyttämällä ovea nyrkeillä.

“Päästäkää mut ulos!” se karjui. Pyöräytin silmiäni ja yritin kuunnella, mitä ulkopuolella tapahtui.

“Puu on kaatunut oven eteen, apu on tulossa. Pääsettekö ulos ikkunan kautta?” joku huusi, ja Mikael, joka oli lähimpänä ikkunaa, kääntyi avaamaan sen lukitusta.

“Joo, uskoisin niin”, huusin takaisin. Aloimme pukea päällemme ja vuoron perään kiipesimme ikkunalaudalle ja pujottauduimme ulos. Takana leiriohjaajat auttoivat meitä laskeutumaan turvallisesti maahan. Sade vihmoi inhottavasti tuulen mukana päin kasvoja ja vedin huppua syvälle päähäni kävellessäni mökin kuistin eteen. Suuri mänty oli katkennut ja kaatunut suoraan kuistille – sen koukeroiset oksat olivat tunkanneet ovet tiukasti kiinni ja repineet seinän mennessään aivan vinoon.

“Tulkaa, parempi että majoitumme kaikki päärakennuksessa tämän yön”, Mike sanoi. Muut leiriohjaajat olivat herättäneet nukkuvat leiriläiset, jotka kömpivät hytisten ja hämillään ulos mökeistään ja vilkuilivat myrskyn aiheuttamia tuhoja.

Sisällä päärakennuksessa riisuin läpimärän hupparin ja otin vastaan Carolinen mulle ojentaman viltin johon kääriydyin. Mary ja Nancy sijasivat jo vanhoista patjoista lattioille siskonpetejä, joihin osa käveli unisina valmiina jatkamaan saman tien unta. Mä jäin istumaan ikkunan ääreen ja katsomaan ulos pimeyteen, jossa myrsky kuritti pihamaata.

“Menikö teidän mökki ihan tuusannuuskaksi?” Brandy kysyi. Sen hiuksista valui pisaroita pöydälle, kun se istuutui mua vastapäätä ja kääntyi itsekin katsomaan ulos ikkunasta.

“En tiedä, kuistin seinä ainakin vaatii varmaan vähän pintaremppaa”, sanoin ja haroin kosteita hiuksiani. Pimeydestä, pisaroiden läpi erotin traktorin valot. Joku oli hälytetty raivaamaan puunrunko pois mökin edestä.

“No, onneksi ette liiskaantuneet”, Brandy sanoi.



Pikkuhiljaa kaikki alkoivat rauhoittumaan. Osa nukahti, osa istui valveilla päärakennuksen hämärässä valaistuksessa ja kuunteli myrskyn ääniä. Ohjaajat eivät patistaneet ketään väkisin nukkumaan, vaikka sitä suosittelivatkin. Haukotellen vilkaisin patjoille ja näin Melodin ja Maybellen selaavan päät yhteen painuneina puhelinta peiton alla. Tavoitin Melodin katseen ja tyttö hymyili – virnistin takaisin ja käänsin katseeni nopeasti pois.

“Tuhannet kiitokset, Mr. Reed, että pääsitte näin nopeasti. Tulkaa ihmeessä pois sateesta – ei, minä vaadin, ei siitä ole vaivaa, olette ihan märkäkin - keitän teille kupin teetä”, kuulin Maryn puhuvan ovella. Lattialaudat narahtivat ja ovi painui kiinni, ja raskaat askeleet seurasivat Marya käytävän poikki ruokailutilaan.

Minä, Kansas, Mikael ja Brandy käännyimme katsomaan Maryn perässä kävelevään mieheen, ja jokaisen sydän tuntui pysähtyvän. Karkeat, kirveellä veistetyt kasvot ja risuparta, hieman epäsiisti olemus ja tumma silmälappu olivat jokaiselle tutut.

Vilkaisin salamana Harperiin ja Yumiin, jotka olivat kohottautuneet istumaan patjoillaan – hekin olivat tunnistaneet miehen.

“Olivatko tuhot pahoja?” Mary höpötteli hiljaisella äänellä ja täytti huolettomasti vedenkeitintä. Miehen yksisilmäinen katse kiersi ruokatilan ja nauliutui meihin. Tunsin sydämen hakkaavan tuhatta ja sataa.

“Ei niin pahoja, etteikö niitä korjattua saisi”, mies mörähti. Se ei irrottanut katsettaan meistä, seisoi vain vettä valuvana paikallaan ja odotti, että Mary olisi saanut teen keitettyä.

Mä en uskaltanut liikkua. Istuin penkkiin nauliutuneena ja niin tekivät kaikki muutkin. Mitä kirottu mies teki täällä? Oliko hän tullut hakemaan meidät kostoksi eilisestä vierailustamme?

“Sopiiko jututtaa nuorisoa hieman?” kuulin miehen kysyvän Marylta. Ohjaaja nyökkäsi ja mies lähti laahustamaan meitä kohti. Kaikkien hartiat painuivat hieman lysyyn ja katseet painuivat pöydän pintaan, kun mies saavutti meidät, veti alleen tuolin ja istuutui alas.

“Täällähän näyttäisi olevan tuttuja kasvoja.”

Kukaan ei sanonut mitään. Jokainen suorastaan pidätti hengitystään, ja vain vaivoin uskaltauduin katsomaan miehen arpisia kasvoja.

“Teitä taisi olla viime yönä enemmän, vai olenko väärässä?”

Mies puhui matalalla äänellä, niin ettei Mary tai muut ohjaajat kuulleet mitään. Nyökkäsin varovasti, ja muutkin tekivät samoin. Mies kääntyi hieman, nähdäkseen patjoille, joilla Yumi ja Harper edelleen istuivat kuin suolapatsaat, uskaltamatta liikkua.

“Tulkaapa tytöt tänne.”

Harper ja Yumi kömpivät jännittyneinä ylös. Niistä näki, ettei miehen luokse tuleminen houkuttanut kumpaakaan, mutta aivan kuin magneetti olisi vetänyt niitä lähemmäs, ne kävelivät hitaasti pöydän ääreen.

“Te taisitte olla eilen liikkeellä omin lupinenne, olitteko?”

Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, mutta varovaisia, nöyriä ja pelonsekaisia nyökkäyksiä näkyi ympäri pöytää. Mies silmäili jokaista, puhalsi teehensä ja väänsi huulensa hirvittävään hymyyn.

“Kultaista karhuako etsitte?”

Kuului henkäisyjä. Olin puristanut käsilläni tuolinreunaa ja katsoin säikähtäneenä mieheen. Se oli siis totta!

“Arvatenkin olette kuulleet kultaisen karhun kirouksesta.”

“O-oletko sinä -”, Yumi kuiskasi pelästyneenä, “- oikeasti -?”

“- kironnut sen karhun? Antakaas kun kerron.”

Kaikki istuivat hiljaa ja kuuntelivat, kun mies siemaisi teetäänsä ja alkoi sitten kertomaan karhealla, matalalla äänellä tarinaansa. Sade rummutti ikkunaan ja loi hypnoottisen tunnelman, kun tarina soljui eteenpäin. Kävi ilmi, että miehen nimi oli Everett Reed. Hän oli asunut jo vuosikaudet leirintäalueen lähellä, omistaen myös paljon maata. Kun leiritoiminta alkoi Beaver Covessa, hän oli välillä autellut paikkojen kunnostuksessa.

Miehen maille kuului myös paljon vanhoja rakennuksia. Kellari, jossa olimme olleet, oli vanha väestönsuoja, josta sittemmin oli ollut turkistenmetsästäjien verstas. Lopulta paikka oli jäänyt pois käytöstä - Everett oli vanhentunut ja jäänyt lopulta eläkkeelle.

Huhut kultaisen karhun aarteesta kuuluivat oleellisesti Beaver Coven legendaan, ja niitä tarinoita kerrottiin monina kesinä leirinuotioiden äärellä. Tarinat innoittivat nuoria lähtemään aarrejahtiin, ja nämä retket ulottuivat usein myös Everettin maille. Eräänä yönä yksi nuori oli tipahtanut kauan sitten unohdettuun kaivoon metsässä ja loukkaantunut.

Everett, joka ei halunnut onnettomuuksia tapahtuvan enempää, kielsi leiriläisiä käymästä enää maillaan. Vartioidessaan tiluksiaan ja ajaessaan uteliaita nuoria pois alueilta, joilla he eivät saaneet olla, sai Everett ajan saatossa maineen pelottavana miehenä. Pian tarinat saivat uuden vivahteen, joiden mukaan mystinen, yksisilmäinen mies oli kironnut kultaisen karhun aarteen, jonka seurauksena yksi leiriläinen oli loukkaantunut vakavasti aarretta etsiessään.

“Se ei siis ole totta? Mitään aarretta ei ole?” Harper kysyi. Tyttö oli puristanut kätensä tiukasti ristiin edessään, ja tytön silmät olivat ihmetyksestä ammollaan.

“Sitä tarina ei kerro”, Mr. Reed sanoi mystisesti. Miehen viikset väpättivät hieman, ja se katseli meitä kulmiensa alta. “Teitte silti uhkarohkeasti, kun liikuitte luvatta toisen mailla. Toivottavasti ymmärrätte, miten väärin toimitte.”

Kaikkien katseet painuivat alas.

“Anteeksi, Mr. Reed. Se oli typerästi tehty.”

Mies päästi möreän naurahduksen.

“Ymmärrän, että nuoret ovat nuoria, ja silloin ei aina ajattele kaikkea loppuun asti. Pääasia, että kaikki ovat kuitenkin kunnossa.”

Olo oli kevyempi, kun asia oli saatu keskusteltua lävitse. Mr. Reed ei vaikuttanut enää vihaiselta – mies suoristi hieman ryhtiään ja laski tyhjän teekupin pöydälle.

“Nyt, alkakaahan laputtaa nukkumaan joka iikka. Teillä on leiriä vielä jäljellä - toivon mukaan en enää löydä teitä etsimästä kultaista karhua mailtani.”

“Et varmasti”, lupasin ja nyökkäsin pienesti hymyillen. “Mr. Reed... Ethän kantele meistä ohjaajille?”

Mies hymyili risupartansa alta ja heilautti leipälautasen kokoista kämmentään ilmassa.

“Olkoon tämä meidän salaisuutemme.”

Pajamapäivän ja skottiruudullisten pyjamanhousujen jälkeen denim-päivä tuntui lähestulkoon tavalliselta koulupäivältä ainakin omalta osaltani. Vilinää ja vilskettä riitti silti hyvin – homecoming spirit week sai aina koko koulun eloon ja toimi mukavana piristysruiskeena alkavan arjen keskellä.

Edeltävää kesälomaa tuskin muisti enää, niin syvään päätyyn opettajat patistivat meidät heti hyppäämään. Läksyjen vuori kasvoi kasvamistaan ja lopulta munkin oli pakko alistua ja alkaa viettää aikaa enenevissä määrin koulun kirjastossa.

Viikon kruunaisi lauantaina pidettävät tanssit, joista koko koulu kuhisi. Nojailimme Dylanin ja JJ:n kanssa käytävän kaappeihin ja nauroimme, kun joku sophomore sai karvaat pakit yhdeltä Wildcatsien juniorilta – toki oli hatunnoston arvoista rohkeutta ylipäätään uskaltautua kysymään sellaista, sillä koulun cheerleadereilla oli tunnetusti terävät kynnet ja villikissojen luonto.

“Kenen kanssa meinasitte mennä?” JJ kysyi sitten, kun oli saanut naurunsa tasaantumaan. Mä länttäsin juuri oman lokeroni kiinni ja käännyin farkkutakkini kauluksia ojennellen katsomaan tummaa ystäväistäni.

“No teidän kanssa, pässi”, sanoin ja virnistin. JJ:n virnistys takaisin oli hieman vaivaantunut, mutten pistänyt sitä sen kummemmin merkille.

“Etkö muka meinannut kysyä ketään mimmiä”, se kysyi ja nauroin samalla kun heitin käteni sen ja Dylanin hartioille.

“Ai niinku ketä?” tiedustelin kulmat koholla, meidän lähtiessä askeltamaan yhtenä rintamana kohti seuraavan tunnin luokkahuonetta. “Oisitsä halunnut nähdä, kun mäkin käyn hakemassa pakit Paisleelta?”

“No en!” JJ naurahti ja pörrötti mun hiukset sekaisin ennen kuin irtaantui. “Mut onhan tässä koulussa muitakin kuin joku Paislee. Teidän tallillakin käy niitä tyttöjä.”

Mä nauroin ja irrottauduin Dylanista, jonka kulunut farkkutakki oli sille varmaan kaksi kokoa liian suuri.

“Mitä sitten? Ne käy siellä ratsastamassa, ei etsimässä seuraa koulun limudiscoon.”

JJ ei kommentoinut siihen enää mitään, ja me valuttiin muiden oppilaiden seassa seuraavalle oppitunnille.



Luokkahuone täyttyi oppilaista, ja me vallattiin poikien kanssa parhaat paikat takarivin nurkasta sellaisella tarmolla, että vieressä olevat pulpetit olivat kaatua. Jotkut nyrpistelivät naamojaan meidän suuntiimme, mutta me vain hekoteltiin ja jatkettiin juttelua normaaliin tapaan aina siihen asti, että Mrs. Kempington saapui ja vaiensi koko luokan yhdellä tiukalla silmäyksellä.

“Nyt se alkaa”, Dylan kuiskasi kohtalokkaasti ja oli kuristavinaan itsensä tainnoksiin.

Mrs. Kempington oli laiha, kuivakka nainen, jonka en ollut varmaan koskaan nähnyt hymyilevän. Nytkin se katseli luokkaa raskaiden silmäluomiensa alta ja hiukset niin tiukasti ylös kammattuna, että se sai sen kasvonpiirteet näyttämään entistäkin kireämmiltä.

“Hyvää päivää”, Mrs. Kempington sanoi ja laskea pamautti sylissään olevat kirjat ja kansion pöydälleen. “Kuten tiedämme, koulussa vietetään tällä hetkellä homecoming spirit weekiä. Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa -”, opettaja sanoi, alkaen kirjoittamaan liitutaululle, “- että te olette nyt juniorvuodellanne, ja tänä vuonna teidän on syytä asennoitua opiskeluun kaikella mahdollisella kunnianhimolla ja vakavuudella, mitä teillä on antaa.”

Mrs. Kempington kirjoitti seuraavan kurssin nimen taululle ja oli jo jatkamassa, kun luokkahuoneen ovelta kuului koputus. Mrs. Kempington tuskin käänsi katsettaan, kun hän sanoi;

“Miss Cho, voisitko avata oven.”

Nojasin leukani kämmeniäni vasten, kun Yumi nousi tuoliltaan ja käveli avaamaan luokan ovea. Mrs. Kempington oli tietyissä asioissa hyvin ehdoton – yksi niistä oli se, että tunnilla oli oltava ajoissa.

Ovi avautui ja sen takaa Wyatt Rogers asteli sisälle reppu toisella olalla roikkuen. Vihelsin matalasti ja Wyatt ehti mulkaista mua varoittavasti, mutta kääntyi nopeasti katsomaan opettajaa, joka selvitteli kurkkuaan.

“Mr. Rogersilla on varmaankin olemassa hyvä selitys myöhästymiselle?”

Wyatt vei kätensä niskaan ja loihti kasvoilleen valloittavan hymyn.

“Anteeksi, Mrs. Kempington... Erehdyin luokkahuoneesta.”

“Mr. Rogers voikin jatkossa keskittyä pelinrakennuskuvioiden sijaan vaikkapa opettelemaan koulun pohjapiirroksen ulkoa”, Mrs. Kempington sanoi tylysti. Viereisessä pulpetissa istuva tyttö naurahti hieman ivallisesti, ja munkin kasvoillani kareili vahingoniloinen hymy. Wyatt pahoitteli vuolaasti, katsoi mua vielä kerran pahasti ja istui kavereidensa viereen luokan keskivaiheille.

Jo heti tunnin aluksi Mrs. Kempington teki kaikkensa karistaakseen homecoming spirit weekin ja sen tuomat “hömpötykset” (joiksi hän niitä nimitti) pois kaikkien mielestä. Saimme paksut nivaskat eteemme luettaviksi ja sen jälkeen seurasi reilusti yli puolen tunnin kestävä, puuduttava dialuento.

“...Tämän tehtävän teette parityönä. Aikaa on kurssin loppuun, ja odotan, että jokainen pari palauttaa minulle määräaikaan mennessä perusteellisen ja huolella tehdyn esitelmän. Lopputunnin aikana jakaudutte pareiksi ja suunnittelette, mistä aiheesta te esitelmän teette.”

Vaimeahko puheensorina ja tuolien siirtymisestä aiheutuva raapimisen ääni täytti luokkahuoneen. Nojasin Dylanin ja JJ:n puoleen ja katselin, kun Dylan selaili hajamielisesti paperipinoa, jonka Mrs. Kempington oli aiemmin eteemme tuonut.

“Näitä aiheita on ihan helvetisti – ja nämä on kaikki ihan helvetin tylsiä”, Dylan valitti ja käänteli papereita käsissään kuin toivoen, että maailmantalouden syntyä ja teollistumista kuvaavien aiheiden seasta löytyisi jokin vaikkapa Simpsonit-televisiosarjaa käsittelevä aihe.

“Wall Streetin musta tiistai”, JJ tavasi yhdestä paperista. “Mä oon nähnyt The Wolf of Wall Streetin.”

“No, sehän auttaakin meitä valtavasti”, huokaisin ja olin jo onkimassa käteeni yhtä papereista, kun tunsin jonkun naputtavan pulpettiani. Kohotin katseeni ja Mrs. Kempington pyöritteli kuulakärkikynää käsissään, suunnaten sen sitten kasvoihini ja siitä Dylaniin ja JJ:hin.

“Kenen pari Mr. Miller mahtaa olla?” hän tiedusteli ja nojasin hieman poispäin opettajasta, nyökäyttäen Dylania ja JJ:tä kohti.

“Dylanin ja...” aloitin, mutta Mrs. Kempingtonin ilme sai mut sulkemaan suuni.

“Viimeksi kun tarkistin, työpari tarkoitti kahden henkilön muodostamaa tiimiä”, opettaja sanoi ja viittasi kädellään sivummalle. “Mr. Miller on hyvä ja ottaa parikseen Miss Whiten ja alkaa työstämään esitelmäänsä välittömästi. Hop hop.”

Vilkaisin viereiseen pulpettiin, jossa istuva, tummilla silmänrajauksilla ja piikkikaulapannalla varustettu tyttö jauhoi purukumia ja soi mulle kylmän katseen, ennen kuin keräsi aineistonsa kasaan ja nousi ylös. Katsahdin lannistuneena Dylaniin, joka irvisti ja muodosti ääneti huulillaan “good luck with her”.

Henley White oli aina ollut koulun outolintu. Me ei oltu hirveästi juteltu, tarkemmin ajateltuna en ollut varma, olinko itseasiassa koskaan puhunut Henleyn kanssa sanaakaan. Nappasin omat tavarani ja kävelin Henleyn perässä ulos luokasta kohti työskentelytilaa, jota kohti tyttö suuntasi välittämättä siitä seurasinko sitä vai en.

Työskentelytila oli kirjaston liepeillä. Oppilaita oli ehtinyt jo valtaamaan osan paikoista, osa näytti istuvan koneiden ääressä tai vetelevän kirjoja hyllyistä. Henley nakkasi tavaransa yhden pöydän ääreen ja istahti alas katsomatta muhun.

Istuin Henleytä vastapäätä ja katselin ympärilleni kiusallisen hiljaisuuden vallitessa ympärilläni. Lopulta vein katseeni tyttöön, joka availi läppäriään ja suoristeli mustan t-paidan alta näkyvän pitkähihaisen hihansuita.

“Tänään on denim-päivä”, sanoin kepeästi. Henley jauhoi purkkaansa eikä korvaansa lotkauttanut mun kommentille.

“Sä et pukeutunut?”

“Ei kiinnosta.”

Katsoin tytön mustiksi värjättyjä hiuksia, jotka valuivat sen vaaleille kasvoille ja heijastivat läppärin näytön kelmeää valoa.

“Siisti kaulakoru.”

“Kuule Miller, vaikka Mrs. Kempington pakotti sut mun pariksi, sun ei tarvi esittää mulle kivaa.”

Okei, great, mietin. Tästä tulisi tosi hauska ja riemukas kurssityö. Purin huultani ja pakotin itseni olemaan pyörittämättä silmiäni, sen sijaan huokaisin lyhyesti ja nostelin repustani omat kirjani pöydälle.

“Riiiight”, sanoin hitaasti ja aloin selaamaan kirjoja. Vaikka Henley oli aiemmin naureskellut Wyattille, me ei selkeästikään oltu liittolaisia. “No, mistä me aloitetaan?”

“Aloita vaikka siitä, että suljet suusi ja alat etsiä meille jotakin aihetta”, Henley sanoi ivallisesti ja painoi kuulokkeet korvilleen.

Mikä unelmien työpari.

“Why the long face dude?”

Kansas ja Mikael katsoivat mua molemmat kysyvinä. Dylan, joka seisoi mun vierelläni melko vaisuna sekin, vaihteli painoaan jalalta toiselle.

“Nah, just wondering what’s so marvellous about Wyatt Rogers”, tuhahdin pisteliäästi.

En nimittäin todellakaan voinut ymmärtää, miten se lipevyydessä palasaippuaakin liukkaampi roskaläjä oli voinut voittaa puolelleen, ei vain Harperin, vaan myös JJ:n.

Mun kaverini JJ:n.



Me oltiin Dylanin kanssa odoteltu JJ:tä ja hytisty pihalla. Oli JJ:n tapaista olla myöhässä, se oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta yleensä poika kuitenkin tapasi vastata viesteihin - tällä kertaa puhelin oli mykkä, tuntui kuin maa olisi nielaissut koko tyypin.

“Mun sormet on niin jäässä että ne putoo kohta”, Dylan valitti. Mä vilkaisin kelloa ja pakotin hampaani olemaan kalisematta.

“Missä hitossa se oikein nuohoo”, huokaisin ja katsoin oville, joiden luona pahin ihmisvirta oli jo tyrehtynyt. “Onkohan se mennyt jo sisälle? Jos se dumbass ei ymmärtänyt, mitä tavataan ovien ulkopuolella meinaa.”

“Yeah, mennään sisälle katsomaan jos se ois siellä”, Dylan tarttui oljenkorteen välittömästi ja käännähti kohti sisäänkäyntiä. Vilkaisin vielä kerran olkani yli parkkipaikalle ja lähdin Dylanin perässä ovia kohti. Kai se JJ osaisi sisälle itsekin, mokomakin mattimyöhäinen.

Sisällä kävi kuhina. Tytöt olivat pistäneet parastaan ja mekkojen ja värien sekamelska toi mieleen soidinpuuhissa olevan lintuparven. Melkoinen sirkutus niistä lähtikin - ne kehuivat kilpaa toistensa mekkoja roikkuessaan pariensa käsipuolissa ja poseeratessaan yhteiskuviin.

Me maksettiin Dylanin kanssa liput ja lähdettiin kohti liikuntasalia, joka oli koristeltu ilmapalloin ja discovaloin. Jäseniä pisteli nyt, kun olimme päässeet lämpimään ja hieroin kämmeniä vastakkain samalla kun vilkaisin toveriani, joka räpläsi kaulassaan killuvaa rusettia.

“Let’s get the party started”, virnistin.

Käveltyämme suuren ilmapallokaaren alitse pääsimme juhlien ytimeen. Ensimmäiset bilehileet tanssivat jo salin keskiössä, mutta suurin osa oli pakkautunut reunamille ja seurusteli keskenään, siemaillen limua ja ihastellen koristeluja, jotka vapaaehtoiset olivat saliin loihtineet.

Jonkinlainen juhlahumu tarttui muhunkin ja kierrätin katsettani ympäri liikuntasalia samalla kun jalkani naputti lattiaan rytmiä. Silloin katseeni osuihin johonkin, minkä olisin mielelläni jättänyt näkemättä.

Wyatt Rogers – seurassaan Harper MacDonald.

Vellova, musta möykky humahti vatsanpohjaan ja nielaisin. Näinkö tosiaan oikein? Näystä ei voinut erehtyä. Wyatt Rogers ja Harper MacDonald kävelivät - kyllä, käsikynkkää kohti Wildcatsien rykelmää.

Ja mikä vielä pahempaa, Wildcatsien rykelmässä, muiden kavaljeerien seassa, seisoi JJ yhdessä jonkun bruneten seurassa.

“No way”, sanoin ja tyrkkäsin Dylania olkavarteen, osoittaen JJ:n suuntaan. Dylanin leuka loksahti auki.

“Mitä hittoa? Onko tuo JJ?”

“Helvetin petturi”, mumisin raivoissani. Kaikista maailman ihmisistä JJ oli päättänyt ghostata meidät - sen YSTÄVÄT - koko koulun raivostuttavimpien ihmisten takia.

Se ei vain käynyt päinsä. Ei mitenkään.



Joten ehkä sen takia mä näytin pitkää naamaa, kuten Kansas asian muotoili. Vaikka Kansas yleensä väänsikin vitsiä lähestulkoon asiasta kuin asiasta, nyt sen kasvoilla oli jopa myötätuntoiseksi luonnehdittava ilme, ja se taputti mua lohduttavasti olalle.

“Don’t mind him. Wyatt is such a chump, everyone knows that.”

“Yeah, everyone except JJ and Harper”, sanoin ja Kansasin silmissä pilkahti.

“Someone’s jealous?”

“No, I just –”, aloitin ja purin hampaat yhteen. Mustasukkainen? En, miksi olisin ollut... Mua vain ärsytti, että Harper oli yhtäkkiä lähtenyt Wyattin matkaan, varsinkin sen synttäreiden jälkeen. Olin jotenkin siellä luullut, ettei se piitannut Wyattin kaltaisista pintaliitäjistä.

“Just forget it”, sanoin ja vedin käteni puuskaan.

“You should have asked her with you”, Kansas sanoi ja mä heilautin kättäni sen merkiksi, että keskustelu oli ohi.

“Just forger it, I said”, sanoin ja vilkaisin Dylania. “Mä haen meille juotavaa.”



Liikuntasalin reunalle oli katettu pitkä pöytä, jolla lepäävissä astioissa lillui kaikenlaisia limusekoituksia. Kauhoin mukeihin juomista niin ajatuksiini vaipuneena, etten huomannut, kun joku käveli mun vierelleni, ennen kuin se joku laski kätensä mun olkapäälleni.

“Moi, Cooper, tekin pääsitte”, JJ sanoi ja nostin katseeni sen kasvoihin. JJ:llä oli hieman pahoitteleva ja vaikea ilme, mutta se hymyili silti. Mua ei hymyilyttänyt.

“Mitä helvettiä, JJ?” sähähdin ja JJ:n katse valahti lattiaan.

“Cooper...” JJ aloitti, mutta mä käännyin vain kauhomaan lisää limua mukeihin.

“Ihan sama. Mä luulin että me oltiin kavereita, mutta sua näköjään kiinnostaa vain joku Wild Hawksin leikkiminen.”

“Cooper”, JJ yritti, “mä oon pahoillani. Mutta on näin lähellä, että mä pääsen joukkueeseen --”

“Oikeesti? Vieläkö sä haaveilet siihen mänttikerhoon pääsystä?”

“Sä et ymmärrä”, JJ sanoi nyt vähän kovempaa. “Urheilulla sä voit tehdä oikeasti uran. Mun on pakko miettiä tulevaisuutta. En mä voi koko mun elämää vaan pyöriä maajussien ja muiden sellaisten -” JJ oli vilkaissut meidän vieressä olevaan Henley Whiteen, joka mulkaisi JJ:tä, mutta mä olin jo takertunut sen sanavalintaan.

“Pardon? Ihan vain muistin virkistämiseksi, ne maajussit on olleet sun kavereita ja puolustaneet sua silloin, kun muut ovat kääntäneet selkänsä”, sähisin nyt vaarallisella äänellä.

“C'mon dude, en mä tarkoittanut sitä niin -”

“Kuule JJ, oikeastaan ihan hyvä, että sä oot löytänyt uusia kavereita. Me nimittäin ei taideta olla sellaisia enää”, sanoin tylysti, käännyin ja jätin JJ:n juomapöydän ääreen. Musta tuntui pahalta, mutta samaan aikaan mua suututti.

En meinannut nähdä eteeni, niin tunnekuohussa olin, kun raivasin tieni takaisin Kansasin, Mikaelin ja Dylanin luo. Ehdin tyrkätä mukin Dylanin käteen ja rekisteröidä sen vaikean ilmeen, kun huomasin, että petturi numero kaksi oli saapunut seuraan.

“Ai, kappas, Harper”, sanoin kuivasti ja silmäilin tyttöä, joka oli pukeutunut siniseen mekkoon. Normaalisti olisin varmaan ajatellut että Harper näytti aika nätiltä, mutta nyt mua vain ärsytti.

“Moi, Cooper”, se sanoi ja katsoi Mikaeliin. En tiennyt, olinko keskeyttänyt jotakin, mutta mua ei varsinaisesti kiinnostanut.

“Mitä sä täällä teet? Eikö sun pitäisi olla Wyattin kanssa kuuntelemassa sen sisällöttömiä juttuja?”

“Mikä sua risoo?” Harper sivalsi takaisin. Kohotin kulmiani ja kallistin päätäni. Mulla oli tyly olo.

“Ajattelin vaan, ettei sun hieno maine saa säröjä, kun hengaat täällä maajussien kanssa”, jatkoin kuittailua.

Eihän se Harperin vika tavallaan ollut, mutta musta tuntui kurjalta. Eikä Harperin tylyttäminen varsinaisesti parantanut sitä, mutta johonkin se oli purettava.

Kello oli tuskin ehtinyt kuutta näyttää, kun joku jo töni mua hereille. Päästin huuliltani unisen, valittavan parahduksen ja käänsin kylkeä, mutta töniminen jatkui.

“Herätys, Cooper. Kello on jo vaikka mitä. Alahan nousta aamupalalle.”

Kello on jo vaikka mitä?? Puoliunessakin tiesin, että oli vasta aikainen aamu ja mua väsytti aivan kamalasti. Kuulin, kun askeleet katosivat tuvan puolelle ja tuoreen kahvin tuoksu jäi leijailemaan mun huoneeseeni, kun kampesin itseni istumaan ja hieroin unisia silmiäni.

Isä oli jo pukeissa istuessaan keittiön pöydän ääressä ja sekoitellessa höyryävää kahvia. Maleksin suoraan kahvipannulle enkä vastannut isän hymyyn, kaadoin vain itselleni kahvia ja istua rojahdin isää vastapäätä.

“Nyt on lauantai”, valitin enkä yritellyt peitellä haukotustani. Oli hiljaista - äiti, Colin ja Amy varmaan nukkuivat vielä.

“Lauantai, viikon paras päivä”, isä tuumi ja haroi leukaansa, josta pilkisteli ajamatonta parrantynkää. “Koko päivä aikaa tehdä mitä haluaa.”

“Joo, mä olisin halunnut nukkua”, nurisin ja silitin Busteria, joka oli noussut hyörimään pöydän päätyyn. Ulko-ovi kävi ja kylmää ilmaa levisi tupaan – Clyde asteli sisään ja isä nyökkäsi, aivan kuin olisi osannut odottaa Clyden tulevan. Kurtistin vähän kulmiani, sillä vaikka Clyde asui meillä, se harvemmin kävi päätalossa sisällä. Se viihtyi omassa pienessä asumuksessaan tallin liepeillä.

“Huomenta”, isä tervehti ja Clyde riisui hattunsa, toivotti lyhyesti huomenet ja asteli peremmälle.

“Otahan kahvia ennen lähtöä”, isä kehotti ja Clyde käveli vaitonaisena ottamaan itselleen kahvimotillista. Mä katsoin isää vähän epätoivoisena.

“’Ennen lähtöä’? Oikeasti, ollaanko me lähdössä tähän aikaan hommiin? Eikö me puhuttu, että vasta ensiviikolla raivataan se itäniityn jokivarsi?” parahdin ja isää nauratti.

“Kova työ palkitaan”, se sanoi ja mua sapetti. Mä olin kirjaimellisesti raatanut koko kesän, työntänyt sivuun vaikka mitkä hauskanpidot ja katsellut kateellisena somesta, kun kaverit olivat menneet ja tehneet vaikka mitä siistiä. Missä mun palkinto oli?? Aamukuuden herätyksissä, että pääsin tekemään lisää töitä?

Clyde istahti alas. Se ja isä aloittivat keskustelun jostakin, mikä mua ei kiinnostanut yhtään, ja itse yritin lähinnä herätä tähän päivään. Lattia narahti ja Buster nosti päätään - äiti oli herännyt ja asteli keittiöön aamutakissaan.

“Huomenta - oh, Clyde”, äiti sanoi ja hymyili. “Täällähän onkin jo koko mieskööri ylhäällä. Laitanko munakasta?”

“Kyllä kiitos”, isä tokaisi. “Nyt kannattaakin tankata kunnolla, seuraavan kerran syödään Elkossa.”

“Elkossa??” hätkähdin. “Lähdetäänkö me Nevadaan?”

Isä myhäili kahvinsa takaa, ja väsymys tuntui haihtuvan sekunneissa, kun uteliaisuus otti vallan.

“Mitä me tehdään Nevadassa?”

“Kaikki aikanaan”, isä sanoi, muttei voinut peitellä hymyään. Mitä oikein oli tekeillä?



Päivä valkeni lopulta aurinkoisena. Istuin auton takapenkillä, isä ajoi ja Clyde istui pelkääjän paikalla. Molemmat olivat puheliaalla päällä, mutta vaitonaisia matkan tarkoituksesta, vaikka yritinkin parhaani mukaan nyhtää niiltä tietoa siitä mihin olimme menossa.

“Siitä onkin aikaa, kun olen viimeksi käynyt Nevadassa”, Clyde totesi kun ylitimme Idahon ja Nevadan välisen rajan. Katsoin kylttiä, jossa hakkua pitelevä mies oli polvillaan vuorimaiseman edessä ja jonka teksti “Welcome to Nevada” toivotti meidät tervetulleeksi toiseen osavaltioon.

“Samat sanat”, isä sanoi, nostalgiaa äänessään. “Se taisi olla vuonna 2017? Kun Pam astutettiin?”

“2016”, Clyde korjasi.

“Luojan tähden, onko siitä jo niin kauan?”

Päivittely autossa jatkui, itse katselin tasaista maisemaa ja tekstasin Dylanille. Kumpikaan meistä ei ollut jutellut JJ:n kanssa Homecoming-tanssien jälkeen. Olimme molemmat eronneet meidän the tenacious three -ryhmästä ja jättäneet JJ:n täysin huomiotta koulussa, vaikka se olikin yrittänyt pyydellä meiltä anteeksi.

Dylan ei kuitenkaan vastannut. Muistin vasta, kun olimme jo melkein Wild Horsen kohdalla, että Dylanin täti oli tullut viikonlopuksi kylään - harras uskovainen ja luonteeltaan tiukka täti ei pitänyt siitä, että nuoret roikkuivat koko ajan niillä älylaitteilla. Dylan oli valittanut asiasta koko viikon.

Mun oli kuitenkin pakko päästä kertomaan jollekin mun salaperäisestä matkastani Nevadaan. Seuraavana keskusteluissa oli Twin Falls Farmin whatsapp-ryhmä. Emmin vähän aikaa - ryhmässä oli myös esimerkiksi Harper, jolle olin edelleen näreissäni. Ei, sinne en kyllä jakaisi mitään. Pahimmassa tapauksessa se oli nytkin jonkun Wyattin kainalossa, ja ne lukisivat ja naureskelisivat yhdessä mun seikkailulleni.

Niinpä avasin tyttövapaan, mun, Kansasin ja Mikaelin perustaman ryhmän ja naputtelin viestin.

THE ABUSEMENT PARK

Cooper klo 10:21 AM



creetings from nevada
tällanen ylläri tähän päivään : D

Kansas klo 10:22 AM
hey dude wtf
nevada?? WHY NEVADA???

Cooper klo 10:22 AM
idk man
noi ei suostu kertoo miks ollaan tääl

Mikael klo 10:23 AM
be aware of ufos

Kansas klo 10:23 AM
XDDD yeah maybe coopies parents finally realized their son is an alien and will take him to area 51 where he belongs
C.M. wants to go homeee

Cooper klo 10:23 AM
very funny guys

Nälkä kurni vatsassa jo ennen kuin saavuimme Elkoon, ja niinpä isä pysäytti auton huoltoasemalle jo puoli tuntia siitä, kun olimme ohittaneet Wild Horsen. Lone Mountain Stationin sisältä leijaili houkutteleva rasvantuoksu jo parkkipaikalle ja sai veden herahtamaan kielelle.

Tilasimme kaikki isot kerrosburgerit ja istuimme alas. Mä olin jo luovuttanut kyselemisen suhteen ja keskityin vain syömiseen - isä ja Clyde kehuivat paikan aterioita ja Clyde jopa nauroi, kun keskustelu kääntyi aterioista paikan seinillä oleviin trofeisiin ja niistä mieleen muistuneisiin metsästystarinoihin.

Muakaan ei enää harmittanut aikainen aamuherätys. Oli oikeastaan aika hauskaa olla reissussa isän ja Clyden kanssa, vaikka homman salaperäisyys yhä mietityttikin. Ehkä meille tulisi uusi karjahevonen? Hylkäsin kuitenkin ajatuksen heti, koska emme olleet ottaneet traileria mukaan. Ehkä... Ehkä saisin vihdoin oman auton?

Sitä en tosin keksinyt, miksi se pitäisi hakea Nevadasta saakka.

Burgeraterian jälkeen matka jatkui. Katselin kylläisenä ja raukeana tienvarsikylttejä, jotka kertoivat meidän lähestyvän Elkoa. Isäkin alkoi vilkuilla navigaattoriin tiuhemmin, kun ajoimme Elkon läpi ja lähdimme suuntaamaan kohti etelää.

“Vieläkö me ajetaan kauan?” tiedustelin jonkin ajan kuluttua. Clyde ja isä olivat olleet jo tovin hiljaa, ja maisema, joka ei tuntunut juuri muuttuvan, alkoi tuntua puuduttavalta.

“Pian ollaan kohteessa”, isä sanoi ja vilkaisi mua taustapeilistä. Otin hieman ryhdikkäämmän asennon ja vilkuilin ulos. Olimme saapuneet Jiggsiin, pieneen tuppukylän pahaiseen, ja pian isä kääntyi pois valtatieltä ja lähdimme köröttelemään pienempää, kuoppaista tietä myöten.


Loputtomalta tuntuvan, keikkuvan kyydin jälkeen isä kaarsi auton vanhan, kellertävän puutalon pihaan. Katsoin sekä isää että Clydea kysyvästi, kun molemmat avasivat turvavyönsä ja nousivat ulos autosta, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Seurasin siis esimerkkiä ja astuin ulos pihalle, jossa kumisi koiran haukku.

“Mr. Miller? Jeff Beck, päivää,” joku mies esittäytyi. Miehellä oli camovaatetus ja lippalakki, kasvot olivat harmaan parransängen peitossa. Mies hymyili ja kätteli isää, sitten Clydeä.

“Hei vaan ja tervetuloa. Mukava kun pääsitte tulemaan. Miten matka meni?”

“Oikein hyvin, kiitos kysymästä”, isä sanoi ja viittasi minuun. “Tässä on vanhin poikani Cooper. Cooper, kättelehän Mr. Beckiä.”

Kättelin ja mies puristi kättäni hymyillen, mittaillen mua katseellaan.

“Olet varmaan innokas metsästäjä, vai mitä, nuori mies?” Mr. Beck tiedusteli ja nyökkäsin.

“Yes, sir”, vastasin ja Mr. Beck läimäytti minua ystävällisesti selkään.

“Niin sitä pitää. Tulkaahan ihmeessä peremmälle, maistuuko matkalaisille kahvi?”

Seurasimme Mr. Beckiä sisälle taloon, jossa haisi kahvi, tuore puu ja koira. Talon sisustuksesta pystyi päättelemään, että sen omisti todellinen erämies - puiset seinät oli vuorattu erilaisin taljoin ja trofein, muutama taulu esitti metsämaisemia. Istuimme pöydän ääreen hörppimään kahvia ja huomasin nurkassa nukkuvan koiran, joka ei juuri vieraista piitannut.

“Siinä on Dolly, vanha emäntä jo”, Mr. Beck nauroi ja koira katseli miestä tummilla silmillään, kunnes ummisti ne. Sen korvat olivat silti tarkkaavaisessa asennossa.

“Dolly on jo kolmetoista. Ajattelin, josko tämä syksy olisi rouvan viimeinen, mutta niin se vain mennä porskuttaa. Metsällekin vielä mielisi, innostuu kuin nuori pentu, kun kuulee asekaapin lukon äänen.”

Mr. Beck, isä ja Clyde aloittivat jutustelun. Mr. Beck oli mukava, huumorintajuinen mies, mutta mulle ei ollut vieläkään valjennut vierailumme syy. Vasta, kun kahvit oli juotu, Mr. Beck katsoi muhun ja nousi ylös.

“No niin, eiköhän sitten lähdetä tuonne ulos. Tämä onkin viimeinen joka on jäljellä, muut on haettu jo aiemmin tällä viikolla, mutta te tulittekin vähän kauempaa.”

Katsoin Mr. Beckiä kummastuneena ja mies naurahti.

“Poika ei taidakaan tietää?”

“Ei tiedä ei”, isä sanoi ja virnisti. “Tämä on ollut vähän niin kuin yllätys, palkka kovasta työkesästä.”

Mahanpohjassa sykähti. Oliko isä tosiaan ostanut mulle oman auton?

Lähdimme peräkanaa takaisin ulos ja Mr. Beck lähti kulkemaan pihan poikki kohti matalaa piharakennusta. Pihalla tarhoissa olevat koirat haukkuivat ja heiluttivat häntäänsä samalla kun hyppivät innoissaan aitoja vasten. Kuljin jännittyneenä miesten vanavedessä rakennuksen nurkalle ja katsoin, kun Mr. Beck avasi kuluneen, punaisen oven.

“Odottakaa siinä, tuon sen tähän ulos.”

Tuon sen ulos? Noin pienessä rakennuksessa ei kyllä autoa pidetty. Katsoin kysyvänä isää, joka laski kätensä olkapäälleni hymyillen lämpimästi.

“Olen sinusta ylpeä, Cooper”, isä sanoi. Sitten se käänsi katseensa rakennukseen, jonka oven suuhun Mr. Beck oli ilmaantunut. Sen sylissä oli harmaa koiranpentu.

“Tässä on meidän Bindi-neiti", Mr. Beck sanoi ja laski koiran maahan. Pentu heilutti häntäänsä ja juoksi hyppimään meidän jalkoihin. Olin päästäni aivan pyörällä.

“Siitä tulee hieno metsästyskoira. Oikein innokas ja fiksu pentu”, Mr. Beck kehui.

Katsoin pentua, joka hyöri jaloissamme ja hyppi lahkeita vasten. Vilkaisin isään, joka nauroi.

“Ole hyvä”, isä sanoi, ja päästin epäuskoisen naurahduksen. Kyykistyin ja pieni koira nousi takajaloilleen, raapi tassuillaan takin rinnusta ja nuoli mun leukaa ja kasvoja.

“Siinä on sinun ensimmäinen metsästyskoirasi. Kouluta se hyvin.”

“Varmasti koulutan”, sanoin, voimatta uskoa vieläkään, mitä juuri oli tapahtunut. Silmänurkkia melkein poltteli, mutta kuittasin sen pienellä niiskahduksella.

“Kiitos, isä!”

“Voisitko sä edes esittää, että sä kuuntelet?”

Henley White katsoi mua tympeästi pöydän toiselta puolelta. Sillä oli mustavalkoinen raitapaita ja piikikäs niittikaulapanta, ja se näytti siltä, että kuristaisi mut kohta sillä.

“Öh - sori”, sanoin ja raavin otsaani samalla kun suoristauduin tuolilla ja virnistin pahoittelevasti. Henley pyöritti silmiään niin, että se varmaan näki vilahduksen omista aivoistaan.

“Mitä sä sanoitkaan?”

Henley käänsi koneensa sivuttain ja naputti kärsimättömänä kynnellään näyttöä, jossa oli avonaisena pitkä esitelmä aiheesta Sisällissodan vaikutukset Yhdysvaltojen teollistumiseen.

Historianopettajamme, Mrs. Kempington (joka oli luonteeltaan lähes yhtä iloinen kuin Betty Hawkes), oli määrännyt mut tekemään kurssityötä yhdessä Henleyn kanssa. Henley, joka tunnettiin melko antisosiaalisena ja vähän outona tyyppinä, ei ollut mikään helpoin työpari. Jotenkin olimme kuitenkin onnistuneet kursimaan kasaan jonkinlaisen esitelmän, vaikka hetkittäin olinkin ollut kuolla aiheen tylsyyteen ja Henleyn ihastuttavaan asenteeseen mua kohtaan.

“Niin, että tää alkaa olla valmis, mutta meiltä puuttuu vielä kuvat ja tarkempi osio pientilalaista.”

“Okei”, mumisin ja nojasin kyynärpäilläni pöytään. “Mitä kuvia me tohon tarvitaan?”

Henley pureskeli purkkaansa ja käänsi läppärin takaisin itseensä päin.

“No mitä nyt tohon aiheeseen liittyy? Käytä aivojasi, Miller”, Henley puuskahti ja mä tein kaikkeni, etten ois nyt itse pyöritellyt silmiäni, koska se ois varmaan provosoinut Henleytä tyyliin mottaamaan mua naamaan.

“No...”, aloitin ja kurtistin kulmiani miettivästi. Mun mielestä kuvat olivat muutenkin vain esitelmien täytettä, lähinnä niihin tilanteisiin jolloin itse teksti oli jäänyt tyngäksi, jolloin kuvat lisättiin mahdollisimman isoina tyhjää tilaa täyttämään. Nyt me oltiin kuitenkin kirjoitettu jo reippaasti yli minimipituuden, sillä Henley tuntui tietävän historiasta yllättävän paljon.

“Eikö tossa koulun lähellä Sawtooth Roadin ja Hawthorn Driven risteyksessä oo se joku sisällissodan patsas? Jos me käydään ottaa siitä kuva”, ehdotin sitten. Henley katsoi mua kulmiensa alta, ja hetken aikaa mä olin varma, että se nauraisi ivallisesti ja tyrmäisi mun ehdotuksen, mutta se sulkikin läppärinsä kannen ja sen suupieli venyi pikkuruiseen hymyyn.

“Oho, kerrankin sun suusta tulee joku fiksu ehdotus”, se sanoi ja pakkasi tavarat laukkuunsa. “Käydään ottaa se kuva ja tullaan sit tekemään se pientilalaki-kohta loppuun, niin mä pääsen susta eroon.”



Ulkona oli sumuista ja sateista, niin että kosteus pureutui luihin ja ytimiin saakka ja jouduin vetämään hupun syvälle päähän, ettei hampaat olisi kalisseet yhteen. Henley sen sijaan ei ollut säästä moksiskaan, vaan käveli eteenpäin toinen kuuloke korvaan työnnettynä sukkahousuissaan ja ylisuuressa nahkatakissaan, aivan kuin ulkona ei olisi ollut ällöttävän märkää ja marraskuista.

Meidän ois pitänyt pyytää lupaa, että me ois saatu lähteä käymään koulun ulkopuolella, mutta Henley ei vaikuttanut piittaavan säännöistä, enkä viitsinyt huomauttaa, sillä oisin vastaukseksi varmaan saanut kuulla olevani kunnon nössö.

Patsas, joka nökötti kadunkulmassa, oli säänpieksemä ja ankea veistos sotilaspukuisesta miehestä. Sen alla oleva teksti, joka kertoi sen olevan sisällissodan muistomerkki, oli niin sammaloitunut, että sitä hädin tuskin saattoi lukea. Me napattiin muutama kuva nopeasti ja käännyttiin takaisin koululle.

“Poiketaan matkalla kiskalla”, Henley sanoi, ei niinkään ehdottanut. Mä tungin kohmeisia käsiä taskuun enkä vastustellut – kerta me jo oltiin koulun alueen ulkopuolella, oli ihan sama käydä matkan varrella olevassa kioskissa ostamassa jotakin hyvää.

Astelimme sisään ovista, joiden yläpuolella oli haalistunut kyltti jossa luki “Martin’s Corner Market” ja jonka ikkunat oli teipattu umpeen ikivanhoilla mainoksilla, joissa luki esimerkiksi “Lotto, fax and phone cards!”. Sisällä oli hämärää ja hieman nuhjuista ja hyllyt olivat niin lähellä toisiaan, että käytävät olivat melkein liian kapeita kävellä. Kävelin limuhyllylle, Henley sen sijaan jäi hypistelemään karkkipussia.

Martin, kioskin pitäjä, oli vanhahko ja vähän luihun oloinen mies. Sillä oli raskaat silmäluomet ja sen kasvot toivat mieleen bassetin. Laskin lasisen colapullon tiskille ja kaivoin taskusta rahaa, jotka ojensin Martinille.

“Are you skipping class, kiddo?” Martin kysyi ja virnisti. Vilkaisin Henleytä, josta ei näkynyt kuin vähän päälakea hyllyn takaa ja pudistin päätäni.

“Uhm, no”, vastasin ja työnsin limupullon taskuuni. “Just doing some school project... Shouldn't I get change back?” kysyin, kun Martin kilautti kassakoneen kiinni.

“It was exact”, mies vastasi häijysti ja auoin hetken suutani, mutta napsautin sen sitten kiinni. Pitäkööt vaihtorahansa, mokoma kitupiikki.

Henley käveli tiskille mun jälkeen ja nakkasi pastillirasian Martinin eteen. Martin naputti summan kassakoneeseen ja katsoi sen jälkeen Henleytä odottaen rahaa, mutta Henley jauhoi purkkaansa ja katsoi Martinin ohi tupakkahyllyyn.

“Yks Marlboron punanen.”

“Onko sulla ikää?” Martin kysyi, sen lurppasilmät katselivat Henleytä hieman epäillen.

“Sure.”

Henley näytti papereita, joista en ehtinyt nähdä, kelle ne kuuluivat. Martin katsoi niitä ja sitten Henleyn vahvasti meikattuja, ilmeettömiä kasvoja, ja lopulta kääntyi hitaasti ottamaan askin hyllystä.

“Tuleeko muuta?”

“Ei”, Henley sanoi, maksoi ja saatuaan vaihtorahat (en tiiä miks se sai, mut mä en) se kääntyi ja me marssittiin takaisin ulos sateeseen.

“Kenen paperit sulla on?” mä kysyin Henleyltä, joka avasi askin muovikääreet ja nakkasi se maahan.

“Ei kuulu sulle”, se vastasi, veti tupakan askista ja tarjosi mullekin.

“En mä polta”, mä sanoin, ja Henleyn naama vääntyi outoon hymyyn.

“Etpä tietenkään”, se sanoi ja sujautti askin laukkuunsa. Mä vilkuilin edessäpäin häämöttävän koulun suuntaan ja selvittelin vähän kurkkuani.

“Mä, tota – meen jo eeltä oottaa sua”, sanoin, eikä Henley esittänyt vastaväitteitä kun lähdin harppomaan eteenpäin. Tupakansavun haju leijaili vielä pitkään mun sieraimissa, kun kävelin koulun pihalle, joka oli tällä säällä autio.

Jäin odottamaan Henleytä katoksen alle ja vilkaisin puhelintani. Ei viestejä, Dylan oli varmaan vieläkin kirjastossa tekemässä omaa esitelmäänsä JJ:n kanssa. Sillä oli varmaan vielä enemmän perseestä nyt, kun välit JJ:n kanssa olivat totaalisen poikki. JJ ei ollut puhunut meille koulussa mitään hoco-tanssien jälkeen, eikä mekään oltu otettu siihen mitään yhteyttä. Koulussa se vietti aikaa Wild Hawksien porukassa, ja olin nähnyt, kun se oli yhtenä iltapäivänä tullut niiden harjoituksista. Se oli siis vissiin oikeasti päässyt joukkueeseen.

Olin avaamassa coca-colaa, kun kuulin takaani askeleita. Käännyin vilkaisemaan taakseni, ja mun naama venähti kun tunnistin tulijan Wyatt Rogersiksi. Se huomas mut ja vaihtoi suuntaa, lähtien tulemaan mua kohti, ja työnsin pullon takaisin takin taskuun.

“Kappas, Miller”, se livautti huuliltaan ja työnsi rintakehää eteenpäin niin, että siitä tuli mieleen joku naurettava kukko joka tepasteli tunkiolla. “Mitäs sä täällä pihalla seisot? Odotatko, että isi tulee hakemaan vankkureilla?”

Wyattin seurassa olevat Wild Hawksit ulvoivat naurusta, ikään kuin Wyatt olisi juuri heittänyt maailmankaikkeuden hauskimman vitsin.

“Mitä itse? Antoiko Mrs. Kempington sulle vapautuksen ryhmätyöstä, kun tajusi ettei sun kypärän muovaamaan päähän mahdu mitään järkevää?” heitin takaisin. Wyatt siristeli silmiään ja asteli mua lähemmäs.

“Musta tuntuu, että sä oot tässä se, jonka päähän ei mene se mitä sinne on yritetty tunkea”, se sanoi matalalla äänellä ja pystyin haistamaan sen partaveden. Katsoin Wyattia leuka ylhäällä ja astuin hieman taaksepäin, mutta Wild Hawksien kapteeni harppasi välimatkan umpeen ja tarttui mua takin kauluksesta.

“Enkö mä tehnyt jo selväksi, että sä jätät Harperin rauhaan?”

Mä naurahdin ja yritin vetää itseni irti Wyattin otteesta, mutta se piti kiinni tiukasti enkä päässyt irti.

“Niin? No omasta mielestäni te ootte saaneet kuherrella ihan rauhassa.”

“Ai, Harper kertoi, että sä ahdistelet sitä tallilla”, Wyatt sanoi ja mä nauroin päin sen naamaa, samaan aikaan kun mun sisällä kuohahti inhottavasti. Ai mä ahdistelin Harperia?? Sitäkö varten se oli pyytänyt mua jäämään sen seuraksi, että se sai syyn jauhaa musta paskaa Wyattille? Mua ärsytti, että olin mennyt uskomaan sen stalkkeripuheet.

“Öö, no en todellakaan ahdistele”, sanoin ja yritin yhä vääntäytyä irti Wyattin otteesta, “se ihan itse pyysi mua seuraksi, juttele asiasta sun tyttöystäväs kanssa jos ärsyttää.”

“Senkin pikku paska --”, Wyatt ärähti, mutta Henleyn ääni keskeytti sen.

“Mitä sä teet?”

Henley katsoi Wyattia pistävästi, joka loihti oitis kasvoilleen ivallisen hymyn ja päästi irti mun kaulukseksta.

“Oi, mutta katsos vaan – Miller on saanut tyttöystävän!”

Mä astahdin taaksepäin ja Henley väänsi kasvoilleen inhoavan ilmeen, ikään kuin Wyattin tilalla olisi ollut tynnyrillinen sitä itseään.

“Kerrankin Miller on älynnyt etsiä itselleen sopivaa seuraa. Juuri tuollainen friikki sopii sulle hyvin”, Wyatt ilkkui ja mä puristin kädet nyrkkiin.

“Älä puhu Henleystä noin!” kivahdin ja Wyatt nauroi räkäisesti. Mä näin punaista. Hyökkäsin Wyattia kohti ja tönäisin sitä rintakehään niin kovaa kuin mun käsistä lähti.

“Pää kiinni, Rogers!”

Wyattin naama muuttui sekunneissa. Näin, miten se suorastaan hehkui raivosta, kun se sai tasapainonsa takaisin ja suuntasi leiskuvan katseensa muhun.

“Varo, kenelle auot päätäsi, Miller”, se sihahti, ja sitten sen nyrkki oli jo osunut suoraan mun nenään.

Mun päässä pyöri ja hetken aikaa en nähnyt muuta kuin mustaa ja vilkkuvia tähtiä. Jouduin ottamaan tukea katoksen pylväästä ja mun nenää puristavien sormien välistä tipahteli noroina jotain lämmintä ja punaista. Ympäröivät äänet kuuluivat etäisinä, kuin olisin ollut ämpärin pohjalla.

“Fuck off, you filthy maggot”, kuulin Henleyn sanovan. Kuului metallista kilinää ja sen jälkeen Wyatt kavahti kauemmas.

“You fucking freak, put it away!”

“No, now get off here.”

“Kerron susta opettajalle!”

“Ihan vitun sama, mä kerron, että sä vedit Milleriä turpaan.”

Wyatt ja sen hännystelijät lähtivät. Mun koko naama sykki ja mä sylkäisin verta portaille samalla, kun Henley käveli lähemmäs. Näin, että sillä oli pieni kääntöveitsi kädessä, jonka se tunki taskuunsa.

“Vittu mikä kusipää. Mennään putsaa sun naama, sä näytät siltä et kuulut black metal -bändiin.”

Wendy’sissä oli ruuhkaa. Dylan Scott istui mua vastapäätä silmät puolitangossa ja huuliaan nuoleskellen. Me oltiin jouduttu odottelemaan meidän hampurilaisaterioita helposti yli tunti, mutta viimeinkin olo oli kylläinen ja raukea - siirsimme tyhjiksi syödyt hampurilaiskääreet syrjään ja imeskelimme tyytyväisinä frosty -pehmiksiämme verkkaiseen tahtiin.

“Geez, man”, Dylan huokaisi ja siirsi pehmistään vähän kauemmas. “Mä en tajua, miten sä jaksat syödä noin paljon... Mä saan varmaan sydänkohtauksen tästä ruuan määrästä...”

Mä nauroin ja nojasin vatsaani taputtaen penkin pehmustettuun selkänojaan.

“Mulla oli aivan huutava nälkä. Raskas työ vaatii paljon energiaa”, sanoin ja virnistin. Dylan hymyili vähän, otti puhelimen taskustaan ja alkoi selata sitä.

“You’re crazy, man”, Dylan naurahti ja jatkoi sitten, “Teki kyllä itsellekin hyvää. Okei, jouluruuat on ihan jees, mutta kokonaisuudessaan toi joulu oli taas niin kammottava kokemus, että näivetyin pelkästään sillä että istuin ja yritin selvitä joten kuten järjissäni.”

Dylanin perhe oli todella mukava, mutta suku taas enemmän tai vähemmän sekaisin. Aina jouluisin (ja useimmiten muinakin suurempina juhlapyhinä) Dylanin sukulaiset kokoontuivat yhteen juhlimaan. Se tarkoitti paljon melua, elämää ja ennen kaikkea sukuriitoja saman katon alla, enkä todellakaan kadehtinut Dylania, joka joutui kestämään sellaista vuodesta toiseen.

“Sä voisit tulla meille ensi jouluna”, ehdotin ja Dylan näytti kärsivältä.

“Joo, mummi varmaan ristiinnaulitsis mut siitä hyvästä. Vähintään jäisin perinnöttömäksi.”

“No et sä muutenkaan paljoa saa, teitä on niin paljon”, tokaisin. “Tuurilla ne ei ees huomais, että yksi puuttuu, kun teitä on kuitenkin se melkein kolmekymmentä ihmistä aina samassa paikassa.”

Dylan naurahti vähän, mutta jätti asian sikseen. Sen sijaan se näytti mulle jotain puhelimensa näytöltä.

“Uutena vuotena järjestetään joku tapahtuma”, se sanoi ja zoomasi tapahtumaflaijeriin, jossa luki WILMINGTON WELCOMES 2024.

“Oho”, sanoin katsoessani tapahtuman kuvausta. “Livebändi ja kaikki. Ja disco nuorille!”

“Yup”, Dylan sanoi ja veti puhelimensa takaisin, silmäillen tapahtumaa kiinnostuneena. “Pitäiskö mennä?”

“Mä en pääse - oon tallilla.”

“Äääh, c’mon man, älä jaksa!”

“Sorry, no can do. Mä ehdin jo luvata.”

“Jätkä on nykyään aina tallilla. Sano nyt vielä, että sä skippaat ens kevään Tamarackin reissunkin?”

Suunnilleen niin kauan kuin muistin, oli meillä ollut tapana käydä pidennetyllä viikonloppureissulla Tamarack Ski Resortissa, joka oli lähistöllä sijaitseva laskettelukeskus. Mukaan lähti meidän perhe sekä Dylan perheineen, ja reissut olivat aina olleet kevään kohokohta.

“No en tietenkään skippaa!”

Okei, olihan se pakko myöntää, että mun aika oli nykyään oikeasti aika kortilla. Meinaan, jos halusin todella vakavasti otettavaksi western-ratsastajaksi, mun täytyi tehdä töitä sen eteen. Ja sen mä totisesti olin tehnytkin – paiskinut töitä, treenannut ja kehittänyt sekä itseäni että Ronyaa – ja sen takia mun oli ollut pakko karsia menoja muusta elämästä.

“Oikeesti”, sanoin, kun näin Dylanin epäilevän ilmeen. “Mä en ikinä skippaisi sitä!”

“Sehän nähdään”, Dylan totesi kuivasti. Kai se oli vähän näreissään, kun en päässyt sen mukaan uuden vuoden bileisiin.

Mä hieraisin naamaani, dippasin kylmentynyttä ranskalaista pehmiksessä ja yritin hieman hymyillä Dylanille.

“C’mooon, älä näytä niin happamalta”, visersin ja yritin saada toverini hymyilemään. “Vai ootko sä mustasukkainen hevoselle?”

Dylan tirskahti vähän. Se pyöritteli lusikkaa notkistuneessa jäätelömössössä ja jäi katsomaan, kun lusikasta tippui jäätelönoro takaisin astiaan.

“No, en”, se sanoi lopulta.

Mä virnistin samalla, kun kopeloin oman puhelimeni penkillä lojuvan takin taskusta. Vilkaisin kelloa ja mun ilme vakavoitui.

“Shit”, sanoin ja lappasin pikaisesti lisää jäätelöä suuhuni. “It’s getting late, I need to go.”

“Hm?”

“No kun - äh, huomenna pitää herätä aikaisin – me lähdetään Harperin kanssa huomenna kisoihin, se on vuoden vika cup.”

Dylanin ilme muuttui, mutten nähnyt sitä, sillä mulla oli niin kiire tuhota pehmisannostani.

“Harper on varmaan uutena vuotena tallilla myös?”

“Joo, on”, vastasin ja pyyhkäisin leualle valunutta jäätelöä kämmenselkään. “Kuinka niin?”

Nyt vasta huomasin Dylanin viekkaan ilmeen – se hymyili jotenkin... Tietäväisesti? Kohotin kulmaani ja Dylan virnisti silmät sirrillään.

“Harper, Harper, Harper”, se sanoi ja mä kurtistin kulmiani huvittuneena sen oudolle käytökselle.

“What?”

“Sen jälkeen, kun te saitte sovittua, sä et oo muusta puhunutkaan kuin Harper MacDonaldista.”

Nauroin epäuskoisesti, vahingossa ehkä vähän turhan kovaa.

“No älä jaksa! Ei pidä paikkaansa.”

Mutta Dylan ei perääntynyt. Se painoi leukansa kämmentään vasten ja nosti toisella kädellä lusikan jäätelökulhosta niin nopeasti, että sulaa pehmistä lensi pöydälle pitkä viiru.

“Kyllä pitää. Mä tunnen sut, Coop, sä puhuit ihan samalla lailla siitä kesäleirin tytöstä sen jälkeen, kun sä tulit takaisin Mainesta -”

“Melodista?” kysyin.

“Niin”, Dylan vastasi. “Mihin se on unohtunut?”

“Miten niin unohtunut? Dude, me asutaan eri maissa, mitä sä luulet, että me jotain soitellaan tai jotain, se oli vaan sillon kesällä - ei se edes ollut mikään juttu”, puolustelin. Dylan katsoi mua arvioiden, mutta pystyin silti erottamaan häilyvän virneen sen huulilla.

“Lopeta, seriously”, sanoin ja työnsin tyhjentyneen pehmiskupin kauemmas. Vedin kädet puuskaan ja katsoin kulmieni alta Dylania, jolla alkoi olla jo täysi työ pitää pokkaa.

“Fine”, se sanoi ja huokaisi sitten. “Bros before hoes, muista -”

“Dude!”

“Ei, mä oikeesti meinaan sitä! Pitäkää hauskaa teidän kisamatkalla.”

Isä ei varmaan koskaan ollut ollut niin vihainen.

Tai okei, ehkä varmaan silloin, kun olin yhdeksän ja keskellä sydäntalvea lainasin (en varastanut!!!) meidän moottorikelkan Dylanin kanssa ja me jäätiin sillä jumiin johonkin umpikorpeen. Me paleltiin ja kellokin oli jo aika paljon, kun lopulta isä, Clyde ja herra Roberts tuli ja löysi meidät ja vei meidät takaisin kotiin lämpimään. Mä oisin varmaan saanut kovemmin remmistä, jos herra Roberts ei ois puuttunut siihen (“poikaparka on jo muutenkin aivan jäässä, Arthur!” muistan herra Robertsin sanoneen, johon isä vastasi, että “tällähän se veri saadaan kiertämään”).

Olin kuitenkin ottanut siitä opiksi, enkä enää suututtanut isää.

Betty Hawkes sen sijaan ei selkeästi tiennyt, millaista pahimmillaan oli wilmingtonilaisten raivo. Ainakaan ennen kuin se ryhtyi myrkyttämään asiakkaidensa hevosia.

Mäkin olin ollut suunniltani, kun meidän whatsapp-ryhmään tuli ekan kerran viestiä, ja kun kaikki alkoi valjeta mulle. Ja se viha – ja se säikähdys - mikä kumpusi jostain syvältä sisimmästä, kun tajusin että Ronyakin oli kokoajan ollut sen psykopaatin nenän alla. Kuinka monta kertaa Betty oli mulle valittanut vaikka mistä turhanpäiväisyyksistä? Kuinka monta kertaa mäkin olin ollut ties kuinka nenäkäs sitä kohtaan?

Halloweenista puhumattakaan, kun mä ajattelin olla vitsikäs ja pukeutua Bettyksi, ihan vain koska mun mielestä se akka oli epäreilu ja nipottava.

En mä silti ajatellut, että se olisi tappaja.

Isä ja Clyde olivat lähteneet kaupunkiin, eikä ollut epäselvää, mille asioille. Ne halusivat Bettyn vastuuseen, nyt ja heti, tilille siitä mitä se oli tehnyt. Vaarantanut lastenkin turvallisuuden, kuten äiti oli sanonut – ja totta sekin puhui. Ties mitä myrkkyjä se nainen oli käyttänyt, puhumattakaan siitä, jos joku hevosista olisi sairastunut vaikka kesken ratsastuksen.

Mä makasin mun omassa huoneessa ja tuijottelin kattoa. Bindi nukkui mun jaloissa, siitä oli kasvanut jo korkea mutta sitäkin rimppakinttuisempi nuoren koiran alku. Mulla oli levoton olo, tuntui että paikallaan olo söi mua jotenkin sisältä.

Kansas oli ollut putkassa. Siitä oli myös tullut tieto, juorut liikkuivat täällä nopeammin kuin kulkutauti. Mä kääntelin kylkeä, Bindi haukotteli ja vaihtoi asentoa. Seinäkellon tikitys alkoi kuulostaa sietämättömältä.

“Äiti!”

Kesti hetki, ennen kuin äiti ilmaantui ovensuuhun. Se katseli mua huolestuneena, kun nousin sängylleni istumaan ja liu’utin jalat lattialle.

“Saanko lainata moottorikelkkaa?”

“Miksi?” äiti kysyi ja mä ponkaisin seisomaan.

“Mun on pakko lähteä käymään kaupungissa. Pakko nähdä Kansas ja muut.”

“Ei”, äiti sanoi, mutta kiskoin jo vaatteita ylleni.

“Ei mulla mene kauaa”, sanoin ja kävelin äidin ohitse tupaan. Bindi nosti päätään ja venytteli, ennen kuin säntäsi mun perään ja jouduin komentamaan sen takaisin paikalleen. Äiti kulki perässä, se näytti samaan aikaan huolestuneelta ja vihaiselta.

“Cooper”, se aloitti, ja käännyin rintamasuunta sitä päin. Mä olin kasvanut jo ohi äidistä, mutta silti, kun se oli vihainen, se tuntui jotenkin mua suuremmalta.

“Äiti”, mä keskeytin ja äiti nipisti suunsa tiukaksi viivaksi. “Kansas tarvitsee nyt kavereiden tukea. Se, mitä se nainen teki... Sun on pakko ymmärtää!”

Äiti oli hetken hiljaa. Se katseli mua vihreät silmät tuvan valossa kiiluen, kunnes se huokaisi ja kääntyi ympäri. Marttyyrikortti, ehdin miettiä samalla, kun aloin vetämään kelkkahaalaria päälleni, mutta sitten äiti palasi takaisin.

“Ota nämä”, äiti sanoi ja ojensi vastaleivottuja keksejä, jotka olivat siistissä rasiassa. “Ehkä kaverisi tarvitsee hieman piristystä kaiken keskellä.”

Katsoin äitiä yllättyneenä ja se sai äidin melkein nauramaan.

“Olethan varovainen.”

“Miksi?”

“Selitän kohta, varaa nyt vaan se huone!”

Ethan katseli mua arvioivasti kulmiensa alta. Näin, että sen silmissä häilyi epäilys, enkä mä varsinaisesti voinut sitä moittia – harvemmin varmaan alaikäiset soittelivat sille iltamyöhään ja pyysivät tekemään hotelliin huonevarausta. Mutta tällä kertaa asia oli niin tärkeä, että mun oli pakko.

“Kyse ei oo mistään laittomasta”, puuskahdin sitten.

“Ethan, please.”

Ethan huokaisi. Se painoi katseensa lumiseen maahan mun ja sen välissä. Lopulta se vei kätensä taskulleen ja vedin nopeasti omasta taskustani pienen setelinipun.

“Take these”, sanoin ja Ethan nosti katseensa muhun. “Thank you, I mean – this really is important.”

Ethan katsoi mua vielä hetken ja kääntyi sitten. Samalla kun miehen askelten ääni hiljalleen vaimeni sen lähestyessä Spruce Groven ovia, joista kajasti heikko valonkajo pihamaalle, mä istuin takaisin moottorikelkan penkille ja vedin puhelimeni esiin.

Ethan agreed to book a room. I’ll let you know the room number asap, see you soon

Lähetin viestin sekä Harperille että Mikaelille, joka oli Yumin kanssa noutamassa Kansasia. Odotellessani Ethania Spruce Grovelle olin ehtinyt soittaa ja selittää mitä asiaa mulla oli, ja Mikael ja Yumi olivat lupautuneet hoitamaan Kansasin paikalle – nyt tarvitsi enää vain odottaa.

Sikäli mikäli, että suunnitelma toimisi, ja Mikael ja Yumi todella onnistuisivat saamaan Kansasin salakuljetettua ulos sen kodista.


Huone 103 oli heittämällä rumin huone, jonka olin eläissäni nähnyt. Siellä haisi vähän ummehtuneelta ja siltä, että vuosien saatossa siellä oli poltettu nortti jos toinenkin. Kokolattiamatossa oli pinttyneitä läikkiä, enkä halunnut arvailla mistä ne olivat peräisin.

Ethan istui huoneen nurkassa olevaan 70-luvun pikkuruiseen nojatuoliin (kaikki huoneessa taisi olla peräisin 70-luvulta) ja risti kätensä samalla kun naulitsi katseensa muhun. Mä istuin hieman varoen toisen sängyn laidalle (toivoin hartaasti, että lakanat oli vaihdettu edellisen asukkaan jäljiltä) ja huokaisin.

“No niin, alahan kertoa.”

Ja mä kerroin. Kerroin mitä Bettyn ja Kansasin välillä oli sattunut – miten Kansas oli ollut poliisiasemalla – miten iso riski oli, että Kansas joutuisi pahoihin ongelmiin, pahimmillaan vankilaan, ja miten epäreilua se oli.

Ethan kuunteli keskeyttämättä. Ehdin juuri lopettaa puhumisen, kun ovella kuului koputus. Nousin ripeästi avaamaan, ja oven takana seisoi Harper, jonka posket punoittivat pakkasesta ja joka näytti huolestuneelta astuessaan sisälle.

“Is Kansas here yet?” Harper kysyi ja pudistin päätäni. Harper kääntyi katsomaan Ethaniin, joka istui edelleen kädet ja jalat ristittyinä ja mietteliään näköisenä huoneen nurkassa. Painoin oven Harperin takaa kiinni ja kävelin takaisin sängyn laidalle istumaan.

“So”, Ethan aloitti lopulta, kun Harper oli riisunut takkinsa ja istunut toisen sängyn laidalle. “I see, Kansas is in a big trouble. But I still don’t get what it has to do with this.”

Harperkin kääntyi katsomaan muhun. En ollut ehtinyt selittää sen enempää, kun olin kutsunut ihmiset koolle, sillä mulla oli ollut niin kiire ajaa Spruce Grovelle ja hätyyttää Ethania.  

“Kansasin vanhemmat ei ymmärrä”, sanoin ja vedin kädet puuskaan. “Eikä poliisitkaan. Kansasilla oli oikeasti syy tehdä niinkuin se teki! Betty tappoi Kansasin hevosen!”

Ethan avasi suunsa, mutta sulki sen, kun heilautin kättäni kiivaasti.

“Meidän on pakko tehdä jotain. Me ei voida antaa Kansasin joutua vankilaan!”

“Joten... Ajattelitte piilotella Kansasia Spruce Grovessa loppuiän?”

Tuli hiljaista. Toisen sängyn jousitus narahti, kun Harper vaihtoi asentoa. Mä tuijotin hetken Ethania, kunnes käänsin katseeni lattian kulahtaneen oranssiin kokolattiamattoon.

“En tiedä. Vaikka.”



Odotus tuntui tuskalliselta. Kun lopulta huoneen ovelta kuului koputus, oli kulunut yli tunti siitä, kun sekä minä, Ethan että Harper olimme vajonneet hiljaisuuteen. Harper ponkaisi seisomaan ja mä melkein juoksin ovelle, jonka takana Yumi ja Mikael seisoivat varsin pöllämystyneen näköisen Kansasin kanssa.

“Te pääsitte!” henkäisin ja tein tilaa kolmikolle, joka asteli sisään nuhjuiseen huoneeseen.

“Vau, Coopie on pistänyt ihan pröystäillen tätä varatessaan”, Kansas naurahti väsyneesti. Sen silmien alla oli tummat varjot.

“Jouduttiin tekee vanhanaikaiset”, Mikael sanoi ja kopisteli lumet kengistään eteismattoon. “Parvekkeen kautta”, se tarkensi, kun näki mun kysyvän ilmeen.

“Is everything alright?” kuului Harperin huolestunut kysymys. Se oli kävellyt ovelle Kansasia vastaan ja seisoi nyt vähän sen näköisenä, ettei tiennyt, pitäisikö sen halata vai ei.

“Joo, suorastaan mahtavasti”, Kansas sanoi. “Mun hevonen tapettiin ja mä joudun vankilaan.”

“No etkä joudu”, sanoin ja vedin kädet puuskaan. Yumi ja Mikael istuivat toiselle sängyistä ja mä jäin seisomaan huoneen keskivaiheille. Kansas kuljetti katsettaan ympäri huonetta ja pysäytti katseensa Ethaniin, joka istui edelleen maastoutuneena samaan nurkkaan.

“Ethan, mitä säkin täällä teet?”

“Ilmeisesti toimin teidän isäntänä, kun olen ainoa täysi-ikäinen”, Ethan kuittasi. Hymyilin pienesti, aavistuksen pahoitellen ja istuin alas vapaalle sängylle. Harper istui vähän matkan päähän sängyn jalkopäähän, ja Kansas, joka seisoi nyt yksin keskellä hämärää hotellihuonetta, katseli vuoron perään kaikkiin meihin.

“Kiva, että ootte varannu tän upean huoneen ja silleen, mutta haluaisko joku jo valaista, että... miksi?”

“Koska me ei voida antaa sun porukoiden pitää sua vankina sun kotona”, vastasin. Kansas, jonka olin tottunut aina näkemään iloisena, nauravaisena ja elämää pursuavana, näytti yhtäkkiä kutistuneen kasaan. Musta tuntui kauhean pahalta nähdä Kansas niin surkeana – ja musta tuntui kamalalta sen puolesta, mitä se oli joutunut kokemaan.

“No, kunhan ne tajuaa, että mä en oo enää mun huoneessa, ne varmaan ulkoistaa sen homman ihan virallisille vanginvartijoille -”

“Ei käy!” Yumi sanoi. Sen ääni oli yllättävän kiivas siihen nähden, mitä mä yleensä olin tottunut kuulemaan.

“Betty ansaitsi sen!” mä komppasin ja Kansas painoi katseensa maahan.

“Mun ei ois pitäny...” Kansas aloitti, ja mä mulkaisin sitä varoittavasti.

“...lyödä niin huonosti”, se jatkoi sitten. Kesti sekunti, pari, ennen kuin Mikael naurahti. Kansasin huulilla häivähti väsynyt hymy, ja munkin oli pakko naurahtaa.

“Kuule, me ei anneta sen ämmän aiheuttaa sulle enää yhtään mitään paskaa. Me ollaan sun kavereita! Me puolustetaan sua, ihan sama mitä kävi!”

Kansasin silmät kiiltelivät, kun se vihdoin istui alas ja veti polvet syliinsä.

“Vaikka tää huone onkin – hieno", se sanoi vähän karhealla äänellä, vaikkakin sen ääni hieman värähti huvituksesta sanan ‘hieno’ kohdalla, “niin en mä voi olla täällä ikuisesti.”

Ethan liikahti tuolissaan ja mä vilkaisin sitä.

“Sä voit olla meillä”, Mikael mumisi. Mä nyökyttelin kiivaasti.

“Ja meillä. Porukat varmasti antaa sun asua siellä”, sanoin, vaikken mä oikeasti varmaan voinut sellaista luvatakaan. Vaikka sen mä kyllä tiesin, että mun vanhempien mielestä Kansasin teko ei ollutkaan mitään sen rinnalla, mitä Betty oli tehnyt.

“Äiti antoi meille keksejäkin”, lisäsin muistin aikaan, ja kaivoin taskusta keksipaketin, jonka nakkasin Kansasin syliin. Se näytti yllättyneeltä, mutta hyvällä tavalla.

“Kyllä me jotain keksitään.”

Pakko meidän oli keksiä.

Parin tunnin päästä parisängyt oli vedetty yhteen. Ethan oli lähtenyt ja jättänyt meidät omin päin sen jälkeen, kun se oli erittäin painokkaasti vannottanut meitä olemaan ihmisiksi. Me makoiltiin pitkin pituuttamme jättimäisellä yhteissängyllä, jossa lojui Domino’sista tilatuttuja, jo tyhjennettyjä pizzalaatikoita ja limutölkkejä. Tunnelma oli muuttunut jo iloisempaan suuntaan, jopa Kansasista irtosi välillä pieniä nauruntyrskähdyksiä, vaikkei se vielä täysin pystynytkään hautaamaan huoliaan, enkä mä siitä voinut sitä moittia.

Sillä hetkellä kuitenkin tuntui, että asiat saattaisivat vielä järjestyä.

Ainakin me pidettäisiin yhtä. Kävi mitä kävi.

Päivää ennen lumimyrskyä sää alkoi jo näyttää epävakaiselta. Lumikuurot ja paikoitellen lähes myrskylukemiin yltyvät tuulenpuuskat eivät varsinaisesti houkutelleet lähtemään ulos, mutta mulla ei ollut paljoa vaihtoehtoja. Vedin kerroksittain vaatteita päälle samalla, kun Bindi venytteli raukeasti jalkojaan mun sängyn päiväpeiton päällä.

“Onnenpekka”, sanahdin koiralle, joka katseli kysyvästi mua ennen kuin painoi päänsä pehmeälle sängylle ja haukotteli makeasti. Se sai jäädä nauttimaan huoneeseen tulvivan takkatulen lämmöstä, kun itse jouduin lähtemään ulos tuiskuun ja kylmyyteen.

Mua ärsytti. Kun Richard Murray oli lähettänyt Wilmington Hunting Clubin tiedotteen, olin heti etunenässä ilmoittanut haluavani mukaan vapaaehtoiseksi virka-apua antamaan. Isä oli mun silmissä näyttänyt myöntyvältä, mutta jälleen kerran esteeksi muodostui mun oma äitini.

“Ei todellakaan”, äiti oli ilmoittanut ja vetänyt kädet puuskaan minä olen äiti ja minulla on päätösvalta -asentoon.

“Mutta olinhan minä etsimässä Harperiakin!” kivahdin takaisin, ja nähdessäni äidin ilmeen korjasin nopeasti: “Siis MacDonaldin tyttöä, silloin kun oli se maanvyörymä.”

“Ja silloinkin ilman minun lupaani”, äiti sanoi ja loi isään läpitunkevan katseen, joka sai isän sekoittelemaan kahviaan niin hartaasti, että lusikan kilinä täytti koko huoneen.

“Mutta”, aloitin, mutta äiti siirsi katseensa muhun ja sai mut sulkemaan suuni.

“Ei muttia. Sinä olet kuusitoista, eli vielä lapsi, ja sinun äitinäsi minulla on päätösvalta sanella, saatko sinä lähteä vaarantamaan itseäsi!”

Tulihan se sieltä.

Sitä paitsi täyttäisin kohta seitsemäntoista. En mä ollut mikään lapsi enää, vaikka äiti niin koittikin itselleen uskotella. Mua ärsytti niin paljon, että uhmakkaasti jätin aamupalan syömättä ja painelin omaan huoneeseeni mököttämään.



Nyt, kun vedin lampaankarvakauluksista takkia päälleni, mun teki mieli heittäytyä nenäkkääksi ja heilutella lapsikorttia ja kysyä, miksi lapsi kelpasi kuitenkin töihin, muttei vapaaehtoistoimintaan. Uskoakseni se olisi kuitenkin johtanut vain entistä suurempiin ongelmiin äidin kanssa, joten pidin suuni visusti kiinni, kun marssin eteiseen suomatta katsettakaan äitiin, joka seisoi olohuoneessa ja tarkkaili toimintaani.

“Tässä olisi kuumaa mehua termoksessa”, äiti sanoi, enkä ollut kuulevinani kiskoessani kenkiä jalkaan.

“Cooper Leon Eric Miller, nyt loppuu tuollainen kiukuttelu”, äiti jatkoi, ja irvistin vähän kuullessani koko nimeni, sillä se tarkoitti käytännössä sitä, että tämä oli viimeinen varoitus. Mulkaisin olkani yli äitiä ja nappasin termoksen hampaita kiristellen samalla, kun vedin huivia naamani eteen suojaksi.

“Teen tänään sisäfileitä, pääsette suoraan syömään, kun palaatte”, äiti sanoi vielä. Sovinnon eleenä se levitti kätensä halaukseen ja hieman vastustellen halasin äitiä pikaisesti (en edelleenkään ollut enää mikään pikkupoika), ennen kuin avasin oven ja astelin ulos lumipyryyn.



Isä ja Clyde olivat jo tallilla. Kaikki kolme hevosta – palomino Pam, Pamin tummanruunikko varsa Gypsy ja tiikerinkirjava Buck olivat jo varustettuina ja valmiina töihin. Pam, jolla mun oli määrä ratsastaa, seisoi silmät puoliummessa, mutta piristyisi kyllä heti, kun pääsisimme matkaan.

“No niin”, isä sanoi, kun näki mun ilmaantuvan tallin ovesta sisään, “ratsastetaan suoraan pohjoislaitumelle. Karja on kerääntynyt metsän suojiin, meidän täytyy pitää tiukka linjasto, jotta yksikään ei pääse hairahtumaan syvemmälle kuusikkoon. Sää muuttuu koko ajan kurjemmaksi, joten yritetään olla nopeita.”

Jos rehellisiä oltiin, mulla ei ollut minkäänlaista intoa lähteä paimentamaan. Mun mieli seilasi haaveksien takaisin omaan huoneeseen ja lämpimän peiton alle, kun talutimme hevoset peräkanaa ulos ja nousimme ratsaille.

Näkyvyys oli jo kehno, vaikka päivänvaloa oli vielä jäljellä. Taivas oli painostavan harmaa ja suuret lumihiutaleet satoivat inhottavasti naamalle, kun lähdimme liikkeelle. Isä ja Buck johtivat joukkoa ja mä jäin Pamin kanssa pitämään perää, kiukkuinen vanhempi tamma ei sietänyt takana tulevia ratsukoita laisinkaan.

“Tällaisina päivinä tulee kyllä Daisya ikävä”, kuulin isän huutavan edessäpäin. Daisy oli Clyden edesmennyt karjakoira. Se oli ollut viisas ja uuttera työkoira, sekä korvaamaton apu paimennushommissa. Lopulta Daisyn kohtaloksi oli käynyt ohi kulkeva susilauma – en muista koskaan aiemmin, saati sen jälkeen nähneeni Clyden itkevän. Se oli ainoa kerta, ja en varmasti koskaan unohtaisi sitä näkyä, kun Clyde kantoi Daisyn jäänteet takaisin tilalle. Äiti ei olisi halunnut meidän lasten näkevän, mutta mä olin halunnut jättää Daisylle jäähyväiset. Se oli ollut surullinen päivä.

“Tokkopa sekään olisi jaksanut rämpiä näin syvässä lumessa”, Clyde vastasi isälle. Lunta oli todellakin ihan helvetisti. Hevoset kahlasivat peräkanaa polvenkorkuisessa hangessa ja pärskähtelivät lumen pöllytessä niiden sieraimiin. Vedin huivia ylemmäs ja pyyhin silmäripsiin kertyvää lunta pois, mutta uutta sanoi tilalle niin nopealla syötöllä, että yritykset nähdä paremmin olivat yhtä tyhjän kanssa.

Matka pohjoislaitumelle tuntui ikuisuudelta. Lumi ja hiki olivat kastelleet hevosten karvapeitteet ja mun sormet olivat kylmästä kankeat. Metsän raja siinsi edessäpäin, ja helpotuksekseni erotin puiden lomasta tummia möykkyjä - lehmät olivat kerääntyneet aivan metsän rajan tuntumaan ja pällistelivät nyt lähestyviä ratsukoita korvat hörössä.

“Cooper ja Clyde, kiertäkää oikealta”, isä opasti, ja käänsin Pamin Gypsyn perään. Rukoilin, että lauma saataisiin sujuvasti liikkeelle – mua ei kiinnostanut paskan vertaa lähteä metsästämään yhtään laumasta erkaantunutta vasikkaa tällä säällä.

Pam syttyi heti lauman nähtyään. Tamman korvat nousivat höröön ja askel reipastui, vaikka pitkä matka upottavassa lumessa olikin varmasti verottanut paljon voimia. Kuulin myös edellä kulkevan Gypsyn pärskähtelevän - se oli perinyt emänsä työmoraalin ja innostui sekin päästessään paimennushommiin.

Päästyämme puiden suojaan pidätin Pamia, joka alkoi jo saada kierroksia. Tamman jalat tamppasivat puuterilunta ja pää heilahteli korkealla, kun jäimme paikallemme odottamaan, että Clyde ja Gypsy pääsivät kiertämään lauman taakse. Naudat olivat jo tajunneet homman nimen – karjan joukosta kuului emolehmien huutelua vasikoilleen sekä hermostunutta puhinaa ja ölähtelyä, kun ne alkoivat pakkaantua yhä tiiviimmäksi läjäksi, kunnes paine lauman takaosissa kävi liian suureksi ja eläimet alkoivat liikkua yhtenä massana eteenpäin. Pam pyörähti allani ja lähti reippaassa käynnissä liikkumaan lauman mukana – tamman pää heilahteli ylös alas askelten tahdissa samalla, kun se tarkkaili vierellä kulkevaa karjaa.

Isän ja Clyden huudot ja vihellykset alkoivat säestämään paluumatkaa. Mäkin huusin ja vislasin sitä mukaa, kun yksittäiset eläimet pyrkivät irrottautumaan laumasta tai alkoivat jäädä jälkeen, joskin Pam oli mun ääntänikin tehokkaampi paimen – tamma ei säästellyt hampaitaan, mikäli sen tielle osui muusta laumasta harhautunut tai hidasteleva nauta. Eläimet kiihdyttivät välillä raviin tai jopa lyhyisiin laukkapätkiin ja niiden äänekäs puuskutus kuului tuulenkin läpi, mutta lopulta niiden oli aina hidastettava, kun eteneminen lumessa kävi ylitsepääsemättömän raskaaksi.

Kun lopulta erotin ranchin horisontissa, olin aivan umpijäässä. Äidin antama mehu oli tullut kuin tullutkin tarpeeseen ja termospullossa oli enää tilkka jäljellä, kun kohmeisin sormin kiersin korkin auki ja join loputkin. Karja ei enää jaksanut juosta – ne puuskuttivat huolella, kun ohjasimme ne suureen katoshalliin, jonka perukoille ne kerääntyivät pälyilemään meidän suuntaamme. Isä sulki katoksen portin ja loi sitten katseensa muhun ja Clydeen huivinsa takaa – mun hampaat löivät jo loukkua.

“Nyt sitten reippaasti hevoset kuntoon ja sisälle. Minä haen puita, Cooper menee suoraan sisälle.”

En pistänyt vastaan. Riisuin ja loimitin Pamin niin nopeasti kuin palelultani pystyin ja rämmin pihan poikki talolle, jonka kuistikin oli jo hautautunut lumen alle. Koko kroppa tärisi, kun riisuin märät vaatteet eteisen lattialle ja kompuroin suoraan kuumaan suihkuun.



“Ja mihin sinulla on kiire?” äiti tiedusteli, kun istuimme ruokapöydässä. Mun jäseniä kolotti vieläkin, vaikka suihku olikin sulattanut pois pahimman kohmeen. Isäkin vilkaisi mun lautastani, joka tyhjeni ennätysnopeaa vauhtia.

“Kyllähän sitä hommissa tulee nälkäiseksi”, isä tokaisi, kun tungin viimeisen palan pihviä suuhuni.

“Silti voisi hieman näyttää käytöstapoja ruokapöydässä ja syödä ahnehtimatta”, äiti tokaisi. Kesti tovin, ennen kuin sain nieltyä suun tyhjäksi, ja huuhdoin loput alas lasillisella appelsiinimehua.

“Mä lähden tallille”, sanoin ja yritin nousta, mutta täpötäysi vatsa ja äidin ilme saivat mut liimaantumaan penkkiin kiinni.

“Et todellakaan lähde”, äiti ilmoitti. “Eikä muttia. Tästä on jo keskusteltu, sinä pysyt kotona, tällä säällä ei ole kellään alaikäisellä asiaa ulos.”

Teki mieli väittää vastaan ja sanoa, että olin vielä tunti sitten ollut jäätymiskuoleman partaalla paimentamassa satapäistä karjalaumaa säänsuojaan, mutta ilmeisesti lapset kyllä kelpasi uhrata sellaiseen koettelemukseen. Aikuisten ajatuksenjuoksussa ei ollut kyllä mitään päätä eikä häntää.

Matelin siis ruokapöydästä omaan huoneeseeni. Mun huone oli ainoa makuuhuone alakerrassa - sekä Colinin, Amyn että vanhempien huoneet sijaitsivat ylhäällä. Siellä oli hieman lämpimämpää kuin alhaalla, sillä mun huone oli heti eteisen jälkeen portaikon vieressä, mutta toisaalta mulla oli omaa rauhaa ja yksityisyyttä, kun kukaan ei hönkinyt seinän takana.

Kuuntelin katon läpi Colinin huoneesta kantautuvaa kolinaa samalla, kun avasin puhelimesta Twin Falls Farmin ryhmäkeskustelun. Hayley, se tallin uusi sinipurppuratukkainen tyttö, oli tallilla. Mua alkoi taas ärsyttää äidin ehdottomuus – jos Hayley sai tyttönä luvan lähteä ulos ja tallille, miksi mä en saanut?

Colin paukutti taas jotain lattiaa vasten, ja olin jo huutaa sille käskyn olla hiljempaa, mutta silloin mun mieleeni pulpahti ajatus.

Sunnuntaiaamu oli valjennut kirkkaana ja helvetin kylmänä. Mä makasin suuren peittovuoren alla ja hytisin kauttaaltaan, kun siristelin silmiäni huoneeseen lankeavassa valonkajossa. Mä olin liian kylmissäni noustakseni vetämään verhoja ikkunan eteen, joten hautauduin vain syvemmälle peittojen sekaan ja puristin silmät kiinni.

Kun sitten myöhemmin aamupäivällä jouduin hylkäämään lämpimän pesäni ja istuin Ethanin auton kyydissä (se oli luvannut heittää mut kotiin, ettei mun tarvinnut lähteä hyytynyttä snowbikea etsimään), mua palelsi niin, että hampaat oli lyödä loukkua. Ethan vilkuili mua sivusilmällä ja lisäsi auton lämmitystä, ja musta tuntui että mun pään tilalla olisi ollut kilo betonia.

Se paska olo ei kuitenkaan ollut mitään sen rinnalla, millainen vastaanottokomitea mua kotona odotti. Näin jo kaukaa ennen kuin Ethanin auto kaarsi meidän pihalle, miten talon etuovi aukesi sepposen selälleen ja isä harppoi meitä vastaan sellaisella tarmolla, ettei jäänyt epäselväksi, että se oli totaalisen raivona.

“Cooper, sisälle”, isä komensi sen sileän tien, kun sain auton oven avattua. Se vauhditti mun autosta nousemista tarraamalla mua niskasta, enkä ehtinyt edes kiittää Ethania, saati kehdannut katsoa sen suuntaan, kun luikin verannalle ja ovesta sisään. Kuulin, että isä jäi jututtamaan Ethania ja kiitteli sitä mun tuomisesta kotiin, ja eihän sillä tietenkään ollut syytä olla Ethanille mistään vihainen.

Toisin kuin äidillä mulle. Vastassa oli niin vihainen nainen, että aloin haikailemaan takaisin metsään paleltumaan, kun katsoin, miten äidin silmät leimusivat ja sen pää melkein tärisi raivosta.

“Mitä sinä oikein ajattelit?!” se huusi hurjistuneena kuin villieläin. Hetken pelkäsin, että se tarttuisi mua mun ylikasvaneesta tukasta kiinni ja antaisi tukkapöllyä niin kuin joskus ennen vanhaan, ja vaistomaisesti suojasin itseäni kädellä. “Tyhjä sänky, ei viestiä, snowbike on poissa, vuosikymmenen pahin lumimyrsky meneillään..!”

Kyyristyin sen toivossa, että olisin samalla vajonnut eteisen lattian läpi pois äidin raivon tieltä. Colin laskeutui portaita varovaisesti, se näytti itkuiselta.

“Sinun pikkuveljesi luuli, että olet kuollut! Ajattelitko sinä yhtään häntä?! Millaista esimerkkiä sinä oikein näytät pikkuveljellesi, lähteä nyt keskellä yötä tuolla tavalla, olisit voinut kuolla! Isäsi on ollut koko yön pelastustöissä, niitä kyllä riittää tarpeeksi ilman, että oma poika aiheuttaa niitä tieten tahtoen lisää!”

Kiemurtelin pois ulkovaatteista äidin säestäessä vieressä minkä keuhkoista lähti. Mulla oli huono olo eikä huutojen vastaanottaminen ainakaan sitä parantanut, ja seisoessani ripitettävänä toivoin sen olevan mahdollisimman nopeasti ohitse ihan jo sen takia, että pelkäsin pyörtyväni olohuoneen lattialle.

Ovi kävi ja isä tuli sisälle liittyen äidin moittimiskuoroon.

“En olisi koskaan odottanut sinulta mitään noin vastuutonta”, isä jyrähti. “Me emme kasvattaneet sinua riskeeraamaan omaa henkeäsi noin. Sietäisit hävetä.”

Clyde, joka istui keittiön pöydän ääressä, siemaili kahviaan ja katseli ikkunasta ulos, aivan kuin huutavien vanhempien sijasta huoneessa olisi soinut vaikkapa Mozartia.

Pahin jännite ilmeisesti purkaantui, sillä äiti alkoi muuttua vihaisesta itkuiseksi. Se taisteli silmin nähden kahden vaiheilla, olisiko jatkanut sättimistä vai halannut mua nyt, kun palasin ehjänä (tai ainakin suurin piirtein ehjänä) kotiin, mutta päätti sitten ilmeisesti, että mun teko oli ollut sen verran anteeksiantamaton, että halailut saivat jäädä. Se passitti mut omaan huoneeseen ja en valehtele sanoessani, että sillä kertaa menin sinne enemmän kuin mielelläni.



Maanantaina mun olo oli yhä kurja, mutta ainakaan mulle ei enää huudettu. Äiti tosin loi muhun aina silloin tällöin paheksuvia katseita kun niiskutin aamupalapöydässä, ja välillä se mutisi itsekseen jotain, josta olin erottavinani sellaisia sanoja kuin “vastuutonta” ja “ei voi ymmärtää”.

Koska musta ei ollut kouluunlähtijäksi, sain sairastaa kotona keskenäni. Isä ja Clyde lähtivät metsätöihin ja äiti jo aamupäivästä kaupunkiin asioille. Itse linnoittauduin Bindin ja Busterin kanssa sohvalle tuhannen peiton alle ja katselin koko päivän Doom Patrolia. Jääkaapista löysin tomaattikeiton jämät, jotka lusikoin kitusiini samalla, kun hillittömät supersankarifriikit sekoilivat telkkarin ruudulla.

Mutta koska olin kipeänä ja koska olin muutenkin raavas nuori miehenalku, ei tomaattikeitto kauaa mun nälkää pidellyt.

Kun äiti tuli kotiin, mun vatsa kurni jo ihan kauheasti.

“Mitä meillä on ruokana tänään?” tiedustelin äidiltä samalla, kun kömmin ylös sohvalta. Äiti ei katsonut muhun, mutta ilmoitti purkaessaan ostoksia:

“Linssikeittoa.”

Linssikeittoa?!

Eihän sellaisella elänyt, saati parantunut tappavasta taudista!

“Mutta -”, aloitin, ja äiti katsoi mua oikein pahasti.

“Jos se ei kelpaa, voit olla syömättä.”

Nieleskelin pettymystä ja vajosin takaisin sohvan uumeniin. Selvästi mua nyt rangaistiin huolella, etenkin, kun äiti kyllä tiesi, etten muutenkaan pitänyt linssikeitosta.



Illalla mä kärvistelin nälkäisenä omassa huoneessani. En uskaltanut jatkaa Doom Patrolin katsomista, sillä äiti olisi saattanut luulla, että esimerkiksi viihdyin (se oli ankarasti kiellettyä tekosteni jälkeen), ja toisekseen se vahti, että tein tunnollisesti läksyjä. Dylan, joka oli lähettänyt mulle listan kotitehtävistä, oli sitä mieltä, että mun seikkailu oli ollut cooleinta ikinä. Harmi, ettei se välittynyt mun kotioloihin ollenkaan.

Ennen nukkumaanmenoa avasin Twin Falls Farmin whatsapp-ryhmän.

TFF CHAT

Cooper at 11:44PM
I’m going to die
Seriously

Mikael at 11:45PM
Nah, you won’t.

Cooper at 11:45PM
My last wish is to get some hot wings
Maybe someone could help me and bring some juicy wings for me tomorrow

Chatissa sain ehkä rahtusen enemmän empatiaa, kuin kotona. Keskustelu kuitenkin lipsui heti sivuraiteille ja ehdin jo melkein heittää viimeisetkin toivonrippeet menemään, kun valoa vihdoin näkyi tunnelin päästä.

TFF CHAT

Yumi at 11:56PM
If yaris feels like taking a ride, then sure, I can bring you some wings
How many?

Harper at 11:57PM
Free delivery?? Right Yumi?? Then I’ll put down and order too

Cooper at 11:59PM
You're an angel yumi 🤩 16, i'll give you cash when you come here
This is a serious situation, i might die if i don't get my wings

Yumi at 12:01AM
Mmmh I think cooper gets a free delivery coupon for being so sickly  but I mean I can pick you up on the way if you also want wings?
Im going to the stables after that

Harper at 12:02AM
Ok I'll be ready in 5

Seuraavana päivänä olin jälleen koko päivän itsekseni, mikä oli hyvä, sillä en halunnut että äiti näkisi että a) olin tilannut ruokaa ja b) sitä mulle tuli tuomaan kaksi tyttöä. Amylla oli illalla viulutunti Boisessa - se kävi siellä kahden viikon välein, ja tiesin, että se ja äiti palaisivat kotiin vasta yhdeksän maissa. Mulla oli siis hyvin aikaa tuhota niin wingsit kuin myös todisteet siitä, että meillä oli ylipäätään käynyt ketään.

Olin vetänyt päälleni hupparin ja yrittänyt kammata tukkaani tuloksetta edes jonkinlaiseen kuosiin, kun ajovalot viimein näkyivät meille johtavalla pihatiellä. Yhtäkkiä mun ylitseni hulahti outo tunne. Ikään kuin sekoitus intoa ja oksettavaa oloa – Yumi ja Harper olivat oikeasti tulossa meille. Mun luona ei ollut ikinä käynyt yhtään tyttöä, jos Dylanin pikkusiskoa Maisieta ei laskettu.

Buster nosti päätään ja haukahti vaimeasti. Bindi otti heti Busterista mallia, joskin paljon kovaäänisemmin - nuori sudenharmaa koira poukkoili sohvan selkänojalta lattialle ja takaisin samalla, kun se ilmoitti vieraiden saapuneen.

Komensin Bindiä (laihoin tuloksin) ja ehdin juuri napata sitä kaulapannasta, kun ovelta kuului koputus.

“Bindi - pää kiinni - sisään vaan!” raakuin käheällä äänellä, ja ulko-ovi raottui, Yumin kasvojen pilkistäessä ovensuusta.

“Moi, täällä ois ruokalähetys Cooper Millerille”, se virnisti pujahtaessaan ovesta sisään. Harper ilmestyi sen vanavedessä ja mulla oli täysi työ pidellä innostunutta laikaa, Busterin mennessä ottamaan vieraita vastaan vanhemman kultaisennoutajan rauhallisemmalla innolla.

“Tulkaa vaan peremmälle, niin mä päästän tän sitten irti, tää on ihan kiltti mutta aika innokas”, sanoin ja yritin selvitellä mun flunssaista ääntäni samalla, kun Yumi potki kenkiä jalastaan pidellen ruokabokseja sen verran korkealla, ettei Buster ylettänyt niihin.

Kun tytöt olivat saaneet vaatteet naulakkoon, uskalsin päästää Bindistä irti. Riensin pelastamaan ruuat Yumilta, jotta se sai molemmat kädet vapaaksi ja pystyi torjumaan vieterin lailla pomppivan Bindin lähentely-yritykset, ja vein taivaalliselta tuoksuvat take away –laatikot parempaan turvaan keittiön pöydälle.

“Onpa teidän talo iso”, Harper sanoi. Se oli luovinut tiensä koiramerestä peremmälle tupaan ja katseli suurta tupakeittiötä kiinnostuneena. Mä en oikein tiennyt, mitä olisin sanonut, joten aloin katselemaan ympärilleni kuin olisin itsekin ollut täällä ensimmäistä kertaa.

Mulle tuli tyhmä olo, joten kakistelin kurkkuani ja vilkaisin keittiöön.

“Haluutteko te - öö - jotain juomista?”

Yumi, joka oli liittynyt Harperin seuraksi katselemaan ympärilleen, hymyili vähän.

“Mä voisin ottaa vettä.”

Kiirehdin keittiöön etsimään lasia, jonka täytin kylmällä vedellä. Kun palasin ojentamaan sitä Yumille, tytöt olivat jo löytäneet perinteisen nolouden alttarin – takan reunuksella olevan lapsuuskuvien rivin.

“Söpöt hiukset”, Yumi nauroi tiiratessaan kuvaa, jossa olin varmaan 8-vuotias ja mulla oli kamala Justin Bieber –tukkatyyli.

“Joo, tota, tulkaa vaan istumaan tänne sohvalle”, sanoin samalla, kun mun poskia helotti - tällä kertaa enemmän häpeästä kuin kuumeesta.



Koirat rauhoittuivat nopeasti, Bindi vetäytyi laikamaiseen tyyliin omiin oloihinsa ja Buster jäi makaamaan tyttöjen jalkoihin sohvan eteen. Se katseli toiveikkaina wingsejä, joita aloimme mutustamaan (mua vähän hirvitti, että kastiketta olisi läikkynyt sohvan kankaalle, sillä äiti olisi varmaan hirttänyt mut siitä hyvästä) samalla kun jutustelimme niitä näitä. Mäkin onnistuin vähän rentoutumaan, vaikka tytöt kyllä muistivat moralisoida mua mun seikkailustani.

“Siis mikä järki tossa oli?” Harper kysyi kulmaansa kohottaen. Sen suupielet kyllä vetäytyivät pieneen virnistykseen, vaikka sen äänensävy olikin kyseenalaistava.

“En mä tiedä”, vastasin ja pyyhin varmuuden vuoksi suutani kämmenselkään, jos siihen olikin jäänyt kastiketta. “Oli mälsää olla vaan kotona, kun muutkin sai mennä tallille.”

“Mä en saanut”, Harper muistutti, “Ja nyt sä joudut olemaan kotona senkin edestä. Että tähän väliin voisin kysyä kannattiko.”

No ei kannattanut, mietin hiljaa mielessäni. Mutta sitähän mä en ääneen sanoisi.

“Joudutko sä kauan olee arestissa?” Yumi kysyi. Se venytteli jalkojaan ja silitti varpaillaan Busterin niskaa.

Kohautin olkiani.

“En mä tiiä. Äiti on kyllä aika raivona... Isä jo vähän leppyi, mutta mä luulen, että äidin kanssa voi kestää vielä.”

“Kohtahan on kisatkin, etkös sä ilmoittautunut sinne?” Harper kysyi. Se pyyhki sormiaan käsipaperiin ja rutisti sen sitten tyhjentyneeseen wings-laatikkoon.

“Joo”, vastasin. “En mä usko, että se kieltää mua osallistumasta... Ainakaan toivottavasti.”

Mulla oli kylläinen olo. Vedin peittoa paremmin jalkojen päälle ja laskin oman, tyhjän take away –boksini sohvan käsinojalle. Kello näytti puoli seitsemää ja Yumi vilkaisi ensin Harperia, sitten mua.

“Jos Ronya tarvii jotakin, niin me voidaan kattoa se samalla, kun ollaan menossa tallille?” se ehdotti. Hymyilin vähän, vaikka mua harmitti, etten voinut lähteä mukaan. Ei sillä, että mun kunto olisi antanut periksi ehkä muutenkaan.

“Kiitos. Tänään ei oo pakko, mutta huomenna sitä vois ehkä liikuttaa”, sanoin. Onneksi Ronya oli sen verran kiltti, että sen uskalsi antaa muiden käsiin ilman pelkoa, että saisin syytteet jostain henkeen ja terveyteen kohdistuvasta rikoksesta.

“Katsotaan, mitä me keksitään”, Harper sanoi. Se oli jo nousemassa sohvan divaaniosalta, kun mun puhelin, joka oli unohtunut lojumaan sohvan päätyyn, piippasi.

“Sulle tuli viesti”, se sanoi ja tarttui puhelimeen. Sen katse pysähtyi ehkä sekunnin ajaksi mun puhelimen näyttöön ja sen ilme muuttui vähän oudoksi, kun se ojensi puhelimen mulle.

“Parempi varmaan lähteä, niin ehditään tehdäkin jotain”, se tokaisi Yumille. Harper nousi ja käveli suoraan eteiseen – Yumi jäi vielä hetkeksi tupaan ja hymyili vähän säälivästi.

“Toivottavasti olo vähän parani”, se sanoi ja virnistin.

“Joo, kiitti oikeasti”, vastasin ja Yumi ojensi kättään. Kätelläkö se halusi??

“Se raha”, Yumi nauroi, kun ojensin omaa kättäni kysyvänä.

“Ai niin”, henkäisin ja nousin hakemaan huoneestani Yumille sille kuuluvat rahat. Lisäsin ruuan hintaan tietenkin avokätisesti tippiä kuljetuksesta ja muusta vaivannäöstä.

“No, me nähdään sitten... Joskus”, sanoin hyvästellessäni tyttöjä, jotka heilauttivat mulle kättään ennen kuin katosivat ulos hämärään ja jättivät mut yksinäni.

Kuunnellessani pihalla käynnistyvän auton hurinaa hautauduin takaisin vilttivuoren alle. Kun otin puhelimen käteeni, muistin siihen tulleen viestin. Lukitusnäytöllä komeili yksi ilmoitus:

Melodi Misang sent you a snap!


Oh.

Dylan Scott pyöritteli lyijykynää kädessään ja näytti surkealta. Se vilkuili edessään olevia, hujan hajan pöydälle levitettyjä muistiinpanoja sekä tyhjyyttään ammottavaa ruutuvihkon sivua, jossa olisi pitänyt olla pitkä essee aiheesta ‘What is the difference between biotic and abiotic components of an ecosystem?’.

“Oikeasti, enkö mä vois edes vähän katsoa sun esseetä?” Dylan yritti epätoivoisesti.

Henley White, josta oli yllättäen tullut meidän jonkinlainen kaverimme ja joka istui mun vieressä jauhaen purukumia, katsoi Dylania raskaasti meikattujen silmäluomiensa alta. Tytön ilmeestä oli vaikea tulkita, oliko se huvittunut vai ärsyyntynyt, kun se pyöräytti silmiään ja nakkeli niskojaan.

“For real, Scott. Sulla on ollut kaksi viikkoa aikaa tehdä toi essee. Kaksi viikkoa.”

Dylanin naama vääntyi tuskaiseen irvistykseen. Se vajosi kasaan kuin tyhjenevä ilmapallo ja nakkasi lyijykynän pöydälle.

“Kaksi viikkoa on ihan liian lyhyt aika! Me saadaan päivässä miljoonittain läksyjä, enkä mä mitenkään voi ehtiä tehdä niitä kaikkia! Sitä paitsi ei Cooperkaan oo varmasti tehnyt omaansa!”

“Itseasiassa oon”, mä sanoin, ja Dylan katsoi mua aivan yhtä järkyttyneenä kuin jos oisin juuri sanonut sairastavani parantumatonta syöpää. “Dude, mä olin kotiarestissa. Ei mulla ollut muuta tekemistä kuin tehdä läksyjä.”

Henley virnisti ja vilkaisi mua silmäkulmastaan. Se katsahti kelloa ja kaivoi taskujaan, ja mä arvasin, että se oli suuntaamassa tupakalle.

“Mr. Hemsworth tappaa mut...” Dylan vaikeroi, kun Henley nousi pöydästä ja taputti Dylania olkapäähän.

“Ei se sua tapa. Sä vaan joudut jäämään koulun jälkeen tekemään tehtäviä niin kauan, että se katsoo että sä suoriudut niistä valvomattakin.”

Dylan hautasi kasvot käsiinsä.

“Vielä pahempi”, se mutisi tuskissaan.



Me maleksittiin jo edeltä kohti biologian luokkahuonetta. Dylan laahusti hartiat lysyssä mun perässä ja manasi puoliääneen kurjaa kohtaloaan, mä en välittänyt kuunnella. Mun mieli vaelsi Melodi Misangissa ja sen lähettämässä snapissa, jonka jälkeen me oltiin juteltu yömyöhään saakka. Se oli kertonut mulle Texasissa järjestettävistä kilpailuista - Westernweekistä - joka pidettäisiin huhtikuussa ja jonne sekin oli menossa, joskin ihan kisaturistiksi vain.

Siitä olin saanut itsekin idean, josta en kuitenkaan ollut vielä hiiskunut kenellekään ääneen.

“Dylan!” kuului niin terävä ääni meidän takaa, että me molemmat hätkähdettiin. Käännyin ympäri juuri parahikseni nähdäkseni, miten Maisie Scott, Dylanin pikkusisko, harppoi meitä kohti.

Maisie oli isoveljeään pidempi ja rotevampi. Siinä missä Dylan oli laiha kuin pulkannaru, Maisiella oli jäntevät jalat ja atleettinen vartalo. Se kävi koulua freshman-vuodellaan ja urheili kurinalaisesti, käsittääkseni se pyrki koulun juoksujoukkueeseenkin. Sillä oli pisamia yhtä paljon kuin Dylanilla ja niin tummanruskeat silmät, ne näyttivät pieniltä hiilenmurikoilta. Joka tapauksessa, Maisie Scott oli mun mittapuulla aika pelottava ilmestys.

“Sä oot vienyt mun rahat! Tosi kiva huomata vasta kassalla, ettei mulla ole penninhyrrää lompakossa! Sun on parempi maksaa takaisin ja heti paikalla”, Maisie sähisi. Dylan näytti, jos mahdollista, kutistuvan entisestään ja se peruutti käytävän seinustaan.

“Mä tarvitsin kahvia... Hey, hey, calm down”, se sanoi ja suojautui käsillään, kun Maisie harppoi sen luokse ja näytti hetken ajan siltä, että nostaisi veljensä rinnuksista ilmaan. Se ei olisi ollut ensimmäinen kerta.

“Menisit töihin, jos sulla ei ole rahaa! Vai meinasitko elää pitkäänkin varastamalla pikkusiskolta ja ruinaamalta mummilta?” Maisie sähisi. Vieressä olevien seniorivuoden opiskelijoiden joukko tyrskähteli, ja puna levisi Dylanin kasvoilla korviin saakka.

“Mä maksan sen takaisin huomenna”, Dylan nieleskeli. “Älä kerro äidille, jooko?”

“Just”, Maisie sylkäisi ja sen silmät leiskuivat. “Parasta onkin.”

Maisie mulkaisi muhun päin ja käänsin katseeni muina miehinä käytävän kaappirivistöön, kun nuorempi Scott marssi leimuavan punainen tukka heiluen pois. Vihelsin hiljaa.

“Maisie oli suorastaan hilpeällä tuulella.”

“Tää päivä voi tuskin enää muuttua pahemmaksi”, Dylan huokaisi, kun se lähti olkapää seinää pitkin laahaten raahustamaan kohti luokkahuoneen ovea.

Dylan oli kuitenkin väärässä. Mr. Hemsworth ei ollut hyvillään, kun se pyysi esseitä palautettavaksi, eikä Dylanilla ollut mitään, mitä palauttaa. Miehen ilme kiristyi ja se katseli Dylania silmälasiensa ylitse ankaran näköisenä.

“Mr. Scott, tällainen peli ei vetele enää. Olet junior-vuodellasi, ja tässä vaiheessa olisi jo korkea aika alkaa panostaa koulunkäyntiin!”

Dylan istui jäykkänä kuin lankku ja tuijotti eteensä. Mun kävi ystävääni sääliksi, mutta samaan aikaan omakin oloni muuttui hieman epämukavaksi. Mä en ollut yhtään miettinyt tulevaisuuttani tai sitä, mihin aioin koulun jälkeen hakea. Mun arvosanat olivat keskivertoja, eivät mitään kovin hyviä, eivät ihan luokan huonoimpiakaan – mutteivat silti välttämättä kyllin hyvät collegeen. Ja sen suhteen äiti oli ehdoton – collegeen oli mentävä.

“Tänään tutustumme anatomiaan käytännön opetuksen kautta, kun jokainen teistä pääsee avaamaan sammakon ja tutkimaan sen elimistöä lähietäisyydeltä. Seuraavaksi siirrymme laboratorioluokkaan 134, jokainen kulkee sinne viivyttelemättä, jotta pääsemme heti aloittamaan. Mars matkaan!” Mr. Hemsworth ilmoitti. Kuului raapivaa ääntä, kun oppilaat nousivat tuoleiltaan ja välitön puheensorina täytti huoneen.

“Ja pulinat pois!”



Laboratorioluokka 134 haisi aina vähän oudolle, sekoitukselle jotain kliinistä ja samalla jotain pistävää. Mikael oli liittynyt mun, Dylanin ja Henleyn seuraan matkalla laboratorioluokkaan ja seisoi nyt meidän kanssamme luokan takaosassa, kun odottelimme, että Mr. Hemsworth jakaisi toimintaohjeet.

Kaikki oppilaat olivat pukeneet päälleen valkeat labratakit, ja mä käärin omani hihoja, kun Mr. Hemsworth rykäisi.

“Jokainen voi kohta tulla hakemaan täältä edestä oman sammakkonsa sekä työvälineet. Jokainen työvälinesetti on numeroitu ja tarkistan ne tunnin lopussa – jos yksikään väline puuttuu, seuraa siitä välittömästi toimenpiteitä, ja mikäli joku yrittää tahallaan anastaa koulun omaisuutta, se huomataan kyllä ja siitä rangaistaan. Odotan ehdotonta varovaisuutta, kun käsittelemme skalpelleja ja muita työvälineitä, jotka voivat aiheuttaa vakavaa vahinkoa”, Mr. Hemsworth paasasi. Huomasin, että Wyatt Rogers kavereineen vilkuili Henleyn suuntaan – ilmeisesti Henleyn kääntöveitsiepisodi oli vielä niiden tuoreessa muistissa.

“Noniin, muodostakaa jono ja asettukaa sitten pieniin ryhmiin tutkimuspöytien ympärille.”

Sammakko, jonka nostin sinisestä muovilaatikosta, oli lötkö ja mahdottoman ruma. Sen kieli roikkui puoliksi ulkona sen raollaan olevasta suusta ja sen tyhjät silmät toljottivat ammollaan, kun laskin sen käsissäni olevalle tarjottimenomaiselle alustalle.

“Näyttää ihan sulta sunnuntaiaamuna”, Dylan kuiskasi ja tyrskähdin.

“Vaikka kyseessä onkin vain sammakko, odotan, että niitä kohdellaan kunnioittavasti”, Mr. Hemsworth äyskähti. Sen mielestä ilmeisesti pienikin ilo tai hauskanpito oli vähintäänkin halventavaa käytöstä.

Työpöydät olivat suuria, ja niiden yhteydessä oli hanoja, valoja ja vetolaatikoita, joista löytyi mitä ihmeellisimpiä vempaimia ja hilavitkuttimia. Tavallisesti ne olivat lukittuja ja niin ne olivat nytkin - näin, miten eräs poika yritti turhaan availla laatikkoa, jonka ovessa luki “sormi- ja leukapuristimet”.

Samalla kun levittelin työvälineitä eteeni, katseeni osui edessä olevaan pöytään, jossa Harper ja Yumi järjestelivät myöskin omia settejään muiden Wildcatsien kanssa. Mun ois tehnyt mieli nauraa, kun näin miten Paislee Mendez, Wildcatsien kapteeni ja parantumaton hapannaama, siirteli inhoten sammakkoaan etusormen ja peukalon pinsettiotteella, kuin peläten saavansa siitä jonkunlaisen kulkutaudin.

Luokan reunalla näin, miten joku liikahti. Käänsin katseeni ja huomasin Hayleyn, sinilila-tukkaisen tytön, joka nykyään kävi Twin Falls Farmilla. Se seisoi pidellen käsissään välinetarjotinta ja näytti epäröivän - sen katse häilyi Wildcatsien pöydässä, mutta Harper ja Yumi olivat selin siihen päin eivätkä nähneet, kun se selkeästi arpoi mennäkö niiden pöytään vai ei.

“Sä voit tulla meidän pöytään”, huikkasin ja Hayley hätkähti. Se katsahti muhun ehkä vähän säikähtäneen näköisesti, ennen kuin painoi katseensa tarjottimelleen. Sen poskille alkoi kiivetä samanlainen puna kuin Dylanin korviin hetki sitten.

“Kiitos”, se mumisi niin hiljaa, että sitä hädin tuskin kuuli, ja katsomatta kehenkään meistä se asetteli tarjottimensa Mikaelin viereen pöydän toiselle puolen.

Sammakon avaaminen oli mahdottoman ärsyttävää puuhaa. Olin miljoona kertaa suolistanut peuroja ja kauriita, kyninyt metsäkanalintuja ja ollut mukana teurastamassa nautaa, mutta sammakko oli pieni, nahkea ja sen elimet niin minimaalisia, että jouduin jatkuvasti tiiraamaan sitä suurennuslasin läpi.

“Voiko näillä olla jotain matoja?” Dylan kysyi vähän inhoten tökkiessään omaa sammakkoaan atuloilla.

“Nämä on kasvatettu laboratorio-oloissa, joten ei pitäisi olla”, Henley sanoi. Se oli avannut oman sammakkonsa siististi ja tarkasteli nyt sen irrotettua sydäntä valoa vasten.

Hayley oli ollut koko tunnin ihan hiljaa. Se teki töitä keskittyneesti ja huolellisesti, eikä juuri ottanut katsekontaktia kehenkään.

“Hei, kun sullahan on se quarter, niin haluaisitko joskus vaikka treenata meidän kanssa?” kysyin Hayleylta. Se hätkähti taas, ja sen skalpelli lipsahti niin, että yksi sammakon räpylöistä irtosi ja jäi surullisesti roikkumaan pienestä nahanriekaleesta.

“Oho”, Mikael sanoi. Hayley punastui.

“Umm, mä...” se aloitti ja näytti hätääntyvän, kun Mr. Hemsworth katsoi meidän pöytämme suuntaan.

“Voidaan vaikka varata maneesi joku kerta, nyt kun säät on vielä tällaiset. Kysytään vaikka Harperia ja muita mukaan.”

“Mä -”

“Hei, sammakkoprinsessa!”

Kaikkien meidän pöydässä olevien päät kääntyivät Wyatt Rogersin ja sen kavereiden pöytään, jossa Wyattin typerä kaveri, Brandon Allen virnisteli kuin sirkuksesta karannut apina.

“Sulla on jotain sun hiuksissa”, se nauroi ja katsoin toiseen Hayleyn värikkäistä leteistä, joista roikkui jotain, mikä näytti inhottavasti hieman suolenpätkältä.

Brandon, Wyatt ja muut nauroivat, samalla kun Brandon nippasi uuden satsin sammakonpaloja meidän suuntaamme. Se meni muutamia senttejä Hayleysta ohi, mutta Hayley näytti silti kauhistuneelta. Se nousi kiireesti ja syöksyi ulos luokkahuoneesta.

“What the fuck is wrong with you?” tiuskaisin Brandonille, joka nauroi ja väänteli naamaansa.

“Sä oot säälittävä, Allen”, Henley sanoi inhoavasti.

“Nyt loppuu!” Mr. Hensworth jyrähti. “Mr. Allen on hyvä ja siivoaa jälkensä heti paikalla! Tämä ei ole mikään esikoulu! Saat tästä hyvästä jälki-istuntoa ja luvan pyytää miss Wilburnilta anteeksi!”

Mutta Hayley ei enää palannut takaisin.

Ystävänpäivä sai joka vuosi koko high schoolin sekaisin. Ei ollut puhettakaan, että kenelläkään olisi voinut mennä ohi mitä päivää vietettiin – koko koulu oli koristeltu vaaleanpunaisin sydämin ja ilmapalloin, paperinauhoja oli kieputettu kaikkialle poikien vessaa myöten ja jopa opettajat olivat ottaneet päivän pukeutumisessaan huomioon – kuivakka ja kireä Mrs. Kempingtonkin oli pukeutunut yliampuvaan sydänkuvioiseen villatakkiin, joka sai sen näyttämään lahjapaperiin käärityltä korppikotkalta.

Oppilaiden kauloissa killui suuria pahvisydämiä, joihin ihmiset kirjoittelivat terveisiä ja vaihtelivat nimikirjoituksia. Myös mun ja Dylanin rinnuksissa roikkui sydämet, joskin paljon tyhjemmät kuin koulun suosituimpien oppilaiden kauloissa.

“Miks sun sydämessä lukee ‘pupunen’?” kysyin Dylanilta, joka punastui korviaan myöten.

“Se oli Scarlett Hardy”, Dylan mumisi ja katsoi kauhuissaan taakseen, kuin peläten Scarletin seisovan sen selän takana. “Mä autoin sitä kerran matikantunnilla ja se on siitä asti kai luullut, että oon rakastunut siihen.”

Scarlett Hardy oli... Noh, ei mikään kedon kaunein kukkanen. Sillä oli kova ääni, pyöreä naama ja pienet silmät ja se haisi aina vähän cheetos-sipseiltä ja hieltä.

“Kiva”, sanoin ja taputin Dylania myötätuntoisesti olalle.

Henley White käveli ihmismeren seasta meitä kohti. Se oli melko massasta erottuva muutenkin niittikaulapantoineen ja tummine kajaaleineen, mutta tänään se oikein korostui mustissa vaatteissaan, kun koko muu koulu oli pukeutunut värikkäästi.

“Mennäänkö syömään”, se kysyi päästyään meidän luokse. Nyökkäsin ja katsoin Dylania, joka yritti hangata Scarlett Hardyn kirjoitusta sormellaan irti omasta pahvisydämestään.

“Joo, mulla on kauhea nälkä”, se sanoi, ja katsoi huokaisten vielä kerran sydäntään, jossa lukeva pupunen oli ehkä piirun verran himmeämpi.

“Noh, joko sä oot käynyt hakemassa oman allekirjoituksen neiti Tunnolliselta?” Henley kysyi, kun liityimme ruokalaan vievän jonon jatkoksi.

“Keneltä?” kysyin samalla, kun blokkasin parin sophomoren etuiluyritykset.

“Don’t act stupid, Miller. Harper MacDonaldilta tietysti.”

Katsoin Henleytä, joka kohotteli kulmiaan ja naurahdin huolettomalla hyvä vitsi –naurahduksellani, mutta Henley oli selkeästi päättänyt liittyä Dylanin aloittamaan Cooper tykkää Harperista -kerhoon.

“For real - sä tuijotit sitä koko maantiedon tunninkin. Älä yritä esittää, ettet muka olisi ihastut siihen.”

“No en ole!” sanoin ja yritin parhaani mukaan taikoa vakuuttavimman virneeni naamalleni. Henley vain pyöräytti silmiään.

“No hienoa”, se sanoi ja katsoi laiskasti edessä päin häämöttävää ruokalan tiskiä. “Se onkin vähän turhan snobi.”

“Ei Harper ole snobi!”

“So you like her”, Henley sanoi viekkaasti. “Gotcha.”

Dylanilta oli turha anella apua, sillä se virnuili mulle ihan yhtä viekkaan tyytyväisenä kuin Henleykin. Mottasin sitä olkapäähän ja käännyin itsekin tuijottamaan eteenpäin posket helottaen.



“Tää ystävänpäiväpsykoosi oksettaa mua”, Henley totesi, kun pitkän odottelun jälkeen olimme saaneet haettua ruokaa ja istuttua vapaaseen pöytään ruokalan reunalla.

“Mikä vika sydämenmuotoisissa kalapihveissä on?” tiedustelin vitsilläni samalla, kun dippasin yhden kastikkeeseen ennen suuhun laittoa. Henley irvisti.

Yhtäkkiä kirkuminen lävisti ruokalan niin, että mä pomppasin tuolillani ja Dylan tiputti haarukan lautaselle. Hetken ajan luulin jo, että jotakin vähintään tapettiin, mutta sen jälkeen kuuluva ylitsevuotava nyyhkiminen ja “baby” -huudahdukset paljastivat, että näin ei ollut. Käännyin katsomaan ja näin, miten joku Wild Hawksin joukkueen jäsenistä piteli suurta kukkapuskaa ja PAISLEE, WILL YOU BE MY VALENTINE -kylttiä käsissään.

“Eiks noi eronneet just viime viikolla?” kysyin ja Dylan kohautti olkiaan. Se pyyhki hieman kiukkuisesti pois sen housuille tippunutta kastiketta ja hymähti.

“Toi jätkähän sai toissa päivänä uuden Bentleyn, kai se oli kyllin hyvä syy palata yhteen.”

Paislee Mendez ripustautui Wild Hawksinsa kaulaan ja sata sen kaveria kuvasi pariskunnan hellää hetkeä, joka vaikutti aivan yhtä aidolta kuin tositv-sarjat. Käännyin ruokani puoleen ja Henley osoitti mua haarukalla.

“Put it down, you’re scaring me”, totesin leikatessani palaa kalapihvistä.

“Why wouldn’t you ask miss Conscientious to be your valentine?”

Mua alkoi yskittää ja Dylan löi mua pari kertaa selkään, jotten tukehtuisi.

“Joo, miksen saman tien järjestäisi tuollaista spektaakkelia?” kähisin ja pyyhin silmäkulmiin kihonneita kyyneliä pois. Henley huokaisi dramaattisesti ja pudisteli päätään.

“I can’t believe I’m being someone’s Valentine’s Day adviser...” se mutisi ja katsoi sitten mua vähän sillä tavalla kuin idiootteja katsotaan. “Eikö se ois tänään just helpointa? Kun on tää typerä päivä ja kaikki muutenkin leijailee jossain pahvisydäntaivaissa. Sitä paitsi sillä näyttäisi olevan keltainen paita.”

Henley nyökkäsi sivummalle ja katseeni osui Harperiin, joka oli juuri liittynyt muiden Wildcatsien seuraan ja suoristeli keltaisen paitansa helmaa.

Stoplight Day lukeutui yksiin monista koulun ystävänpäiväperinteistä. Säännöt olivat simppelit – sinkut pukeutuivat vihreään, varatut punaiseen, ja keltaiseen taas – noh, kaikki sellaiset väliinputoajat, kuten “it’s complicated” tai “having a crush on someone”.

“Hei - missä sun keltainen paita on, Coop?” Dylan näsäviisasteli. Se tökki mun vihreän hupparin hihaa ja vilkaisin sitä ärtyneesti.

“Dude, en mä - tää nyt vaan sattu olee kaapissa ekana”, puolustauduin, vaikka oikeasti en kyllä olisi muutenkaan pukeutunut keltaiseen tänään. Joku Wyatt Rogers olisi kuitenkin vetänyt siitä kaiken ilon irti ja olisin saanut kuunnella pilkkalauluja koko päivän.

“No, miten on? Aiotko kysyä?” Henley tenttasi. Se näytti vähän kyllästyneeltä katsellessaan mun ja Dylanin nahistelua.

“Äh...” mutisin. Mulla oli vähän vaivaantunut olo. “Mitä jos se ei halua? Mä vaan nolaan itseni, jos kysyn ja se kieltäytyykin.”

“No, sitten vaan kuittaat sen jonain ystävänpäivävitsinä. Luulis sun nyt jotain keksivän, läpänheittohan tuntuu olevan sun erikoisalaa”, Henley sanoi sarkastiseen sävyyn. Mua ei naurattanut.

“Tai mitä jos sillä on juttua jo jonkun kanssa? Eiks keltainen paita tarkoita sitä. Tai että se on ihastunut johonkin.”

“No kuule, tee mitä teet”, Henley sanoi kyllästyneesti. “Jos sä et kysy, niin joku muu kysyy. Ihan sama mulle.”



Mä pyörittelin Henleyn sanoja seuraavan tunnin yli. Kun kello soi, mä riensin ulos luokkahuoneesta, mutta Harper oli mua nopeampi ja katosi nopeasti Yumin ja muiden tyttöjen kanssa vessoille. Mua hermostutti, kun laahustin omalle kaapilleni ja kaivoin sieltä seuraavan tunnin oppikirjat.

Vasta hieman ennen tunnin alkua Dylan tönäisi mua ja osoitti vähän matkan päähän, jossa näkyi tuttu vaalea hiusmeri ilmoitustaulun luona. Nielaisin ja vilkaisin Dylania, joka virnisti ja työnsi mulle vauhtia, ja niin mä kävelin kämmenet hikoillen Harperin luo. Se kiinnitti juuri nastoin jotain esitettä ilmoitustauluun – nopealla vilkaisulla näin, että se oli cheerleading-joukkueen uusi treeniaikataulu.

“Moi, Harper”, sanoin ehkä hitusen liian korkealla äänellä, ja tyttö kääntyi katsomaan muhun. Sen ruskeat silmät suurenivat vähän, ennen kuin se hymyili ja kääntyi kokonaan mua kohti ja pyyhkäisi kasvoille valuvia suortuvia sivuun.

“Moi”, se sanoi ja näytti odottavan, että jatkaisin.

“Miten menee? Mä tässä mietin, että...” aloitin ja koetin muodostaa päässäni mitenkuten järkevää lausetta – tai pikemminkin kysymystä - samalla kun mun aivot tuntuivat tyhjentyvän Harperin katseen alla.

“Niin?” se kysyi, ja mun teki mieli pyyhkäistä hikeä otsalta.

“Umm - would you...”, jatkoin ja Harperin toinen kulma kohosi, en tiedä tiedostiko se sitä itsekään.

“Would you be -”

“Moi, Cooper!”

Helvetin Brady, kirosin mielessäni, kun vaalea kiharapehko ilmaantui kuin taikaiskusta Harperin vierelle. Miksi tyttöjen piti aina liikkua laumoissa??? Katsoin tuskaisesti Harperiin, joka näytti odottavan, että saisin kakistettua kysymykseni loppuun.

“Would you be at the stables today?”

“Umm, yes I guess? Why?” Harper kysyi. Se naurahti vähän epämääräisesti.

“Umm, okay. Great”, sanoin ja loihdin kasvoilleni vähän väkinäisen hymyn. “So, see you there then...”

Harper hymyili, ehkä vähän oudoksuen, ja mä löin itseäni kämmenellä naamaan kävellessäni takaisin Dylanin ja Henleyn luo.

“No? No? Mitä se sanoi??” Dylan intoili, ja mä hieroin naamaani tuskastuneesti.

“Mä kysyin onko se tallilla tänään”, tunnustin lannistuneesti ja kuulin miten Henley naurahti.

“Vau, hieno suoritus, Miller”, se kehaisi.



Mua hävetti koko loppupäivän. Harper ei onneksi vaikuttanut välittävän, se jutteli tunneilla tavalliseen tapaan kavereidensa kanssa ja hymyili mulle ohi kävellessään, kun koulu loppui. Mä jäin vielä hetkeksi pakkaamaan tavaroitani ja odottelemaan, että Dylan ja Henley olisivat valmiita lähtemään.

“Oottakaa hetki”, sanoin sitten, kun kaksikko viimein löysi tiensä koulun oville. Lähdin hölkkäämään samaan suuntaan, mihin Harper oli hetkeä aiemmin kävellyt.

Helvetti soikoon, kyllä mä uskaltaisin kysyä.  

Näin, miten Harper katosi kulman taakse ja kiristin askeleitani juoksuun. Sydän hakkasi rinnassa ja sormenpäitä nipisteli.

“Harper, I wanted to ask if you will be my...” aloitin kun pääsin kulmaukseen.

Näin, miten Harper nauroi jonkun pojan kanssa. Se oli tarttunut auton ovenkahvaan ja istui alas pelkääjän paikalle samalla, kun moottori murahti käyntiin.

“...Valentine.”

Mun kädet valahtivat kylkiä vasten kun katselin, miten tumma auto peruutti parkkiruudusta ja nytkähti sitten vauhdikkaasti pois koulun pihasta. Tasailin hengitystä ja rinnassa polttelevaa pettymystä, kun Henley ja Dylan viimein saapuivat mun rinnalle.

“Well, mitäs mä sanoin”, Henley hymähti. Myötätunto ei ollut ehkä ominaisinta Henleytä, mutta sillä kertaa se jatkoi yllättävän pehmeästi: “Tuu, lähetään Wendy’siin vaikka pirtelölle. Mä tarjoon.”

Inhottava, läpitunkeva ääni havahdutti mut tähän maailmaan. Yritin avata silmiä, mutta tuntui kuin niiden päälle olisi laskettu kilon painot, ja päässä tuntui inhottava vihlaisu ja sen jälkeen kohinaa. Ääni jatkui ja mä kopeloin kädellä sivulleni.

“What the...”, mumisin, kun vihdoinkin sain raotettua silmiäni sen verran, että näin sumeasti verhojen välistä pilkistävän valojuovan sekä yöpöydän, jonka päällä oleva puhelin tärisi soittoäänen tahdissa.

Mun raajat tuntuivat raskailta, kun kierähdin kyljelleni ja painoin puhelimen hiljaiselle. Kello ruudulla näytti 9:40AM ja mä tuijotin sitä monta sekuntia samalla kun mun aivoissa raksutti.

“Oh shit!”

Samalla kun tajusin, että mun pitäisi olla jo matkalla Wilmington Hunting Clubin ja Sawtooth Search & Rescuen järjestämään hyväntekeväisyystapahtumaan, aloin myös hahmottamaan ympäristöäni ja sitä, missä olin.

Dylan makasi lattialle vedetyllä patjalla, toinen jalka puoliksi lattialla leväten ja suu apposen auki. Sen kurkusta kuului tasainen, rohiseva kuorsaus, ja sen poskilla oli huulipunan jälkiä. Mun pää ja sydän jyskyttivät kilpaa, kun katsoin sängyn laidalta lattialle, jossa oli ämpäri - onneksi tyhjä sellainen – ja samalla, kun kohottauduin kyynärpäideni varaan, tajusin ettei mulla ollut paitaa tai sen koomin housujakaan, vain pelkät bokserit.

“Good morning”, kuului rouhea ääni mun selän takaa ja olin tipahtaa sängyltä, kun säikähdin niin kovin. Jos mun sydän ei jo valmiiksi ollut leikkaamassa kiinni, se oli sitä viimeistään silloin kun käänsin pääni ja näin olkani takana Henleyn venyttelevän raajojaan ja hieraisevan silmiään, ennen kuin se virnisti uupuneesti.

“What the fuck Henley”, mä ähkäisin ja vedin peittoa rinnan päälle samalla, kun mä mietin eilistä - ja eilisen tapahtumia – ja mieleen palautui Harper ja sen jälkeen ylitse humahti outo, oksettava tunne.

“Missä... Missä mun vaatteet on?”

“Oh, calm down”, Henley sanoi. Sen naama katosi tyynyjen sekaan hetkeksi ja sen ääni kuului vaimeasti niiden läpi. “Ne on pesuhuoneessa.”

“Pesu... Miksi?” mä kysyin. Mua janotti ihan hirveästi ja katsoin yöpöydällä olevaa lasia, mutten uskaltanut juoda sen sisältöä, koska en ollut varma oliko siellä vettä vai vodkaa.

“Siksi, Cooper, että sä yrjösit eilen autoon ja itses päälle, kun oltiin tulossa takaisin Millanin bileistä.”

“Oliks ne bileet Maverick Millanin?”

“No oli. Etkö sä tajunnut sitäkään?”

Mä pudistelin päätäni. Henley – joka näytti tosi oudolta ilman meikkiä, ja jonka olisin jossain muussa tilanteessa varmaan ajatellut näyttävän yllättävän nätiltä - kohottautui istumaan ja suki hiuksiaan sotkuiselle nutturalle.

Mun teki mieli vajota patjan sisään ja sulkea silmät, mutta mun oli pakko pakottaa itseni ylös. Henley, jolla oli varmaan maailman suurin oversize-teeppari yöpaitana, kömpi mun ylitse pois sängystä ja tassutteli ovelle.

“Mä käyn hakee sulle jotkut kuteet Waylonin huoneesta. Trust me, sä et haluu pukee niitä eilisiä.”



Poistuminen Henleyn kotoa oli jo itsessään kunnon walk of shame. Mulla oli Henleyn velipuolen college-housut ja huppari, ja tiesin peiliin katsomattakin, että mun silmien alla oli tummat juovat kuin kuolleista nousseella. Alakerrassa Henleyn äitipuoli hääräili keittiössä, kun hapuilin tieni eteiseen ja aloin kiskoa kenkiä jalkaan.

“Huomenta, etkö jää aamiaiselle?” Mrs. White kysyi ja katsoin sitä samalla, kun yritin olla kakomatta tai pyörtymättä niiden eteisen matolle.

“Öh - kiitos Mrs. White, mutta mulla on aika kiire”, sanoin ja yritin rykiä ääntäni kuuluviin. Silmiin kihosi kyyneleitä, ei siksi, että mua oisi sinällään itkettänyt (mitä nyt huutava morkkis moukaroi mua sisältäpäin), vaan siksi, että mulla oli niin uskomattoman oksettava olo.

“No voi harmi. Ensi kerralla sitten”, se sanoi ja katosi hymyillen keittiöön, ja mä rukoilin, että ensi kertaa ei tulisi koskaan.

Pääsin hädin tuskin kadun päähän, kun mun oli pakko pysähtyä ja ottaa lyhtypylväästä tukea samalla, kun edellisiltana juotujen juomien haamut pakenivat suun kautta lumihankeen. Pyyhin suuta hihaan ja vilunväristykset kulkivat kauttaaltaan läpi kehon. Miten helvetissä mä selviäisin iltaan asti?

Kaivoin kännykän esille ja puhelin ehti tuutata ehkä kahdesti, kun isä vastasi.

“Where are you?”

“I’m... I’m on my way”, vastasin karhealla äänellä.

“Hurry up then. You should’ve been here over half an hour ago.”

Isä ei kuulostanut kovin vihaiselta, mutta totesin silti, että oli parempi pistää vauhtia. Mua puistatti, kun ajatukset kävivät eilisissä vodkadrikeissä ja Maverickin boolissa, ja pakotin itseni ajattelemaan jotain muuta, etten olisi oksentanut uudestaan.

Kun vihdoin saavuin markkina-alueelle, siellä oli jo täysi touhu käynnissä. Ihmiset pystyttivät kojuja ja telttakatoksia, siellä täällä kuului vasaran ääniä ja puheensorina ja huudot raikuivat ilmassa. Mä en kehdannut katsoa ketään silmiin, vaan luovin tieni tutun peräkärryn luokse niin lujaa kuin suinkin. Isä katsoi mua kulmat kurtussa, kun pyyhälsin auton viereen ja yritin näyttää mahdollisimman vähän siltä, että mulla oli eilen ollut meno päällä.

“Where have you been?” se kysyi ja vilkaisi Clydea, joka nojaili auton kylkeen ja poltteli rauhassa tupakkaa.

“Erm - I was...”, aloitin, mutta samalla mun vatsa päätti krampata ja mä kaoin tyhjää. Isä ja Clyde katsoivat toisiaan tietäväisen näköisenä, ja yllättäen isä ei ollutkaan vihainen, vaan lähinnä huvittunut.

“Vai niin”, se sanoi äänellä, josta kävi hyvinkin selväksi, että se tiesi että olin ollut pahoilla teillä. “Otapa poika limonadia näin ensi alkuun, tuolla etupenkillä on pari pulloa. Taitaa sokerit olla melko alhaalla, vai kuinka?”

En osannut kuin nyökytellä silmät vetistäen ja isä taputti mua pari kertaa olalle.

“Nuorena sitä jaksaa vielä juhlia, mutta älä nyt tavaksi ota. Ja parempi, kun et sano äidillesi mitään.”

“Joo. Öh... Kiitos”, mumisin ja vilkaisin ohimennen Clydeä, jonka kasvoilla kareili pieni hymy.

Tietenkin. Ketä nyt ei olisi toisen kärsimys hymyilyttänyt.



Päivän mittaan krapula alkoi helpottaa, mutta edelleen mua vaivasi levoton olo. Meidän kojulla kävi tasaiseen tahtiin ihmisiä ja tehdessäni töitä sain ajatuksia hieman muualle, mutta aina tilaisuuden tullen eilisen ja tämän aamun tapahtumat palasivat takaisin mieleen. Tarkistelin puhelinta viestien varalta, mutta se pysyi mykkänä. Kaikki varmaan nukkuivat tai potivat pahaa oloa mukavasti peiton alla.

Mitä jos mä ja Henley tehtiin jotain?

Ajatus oli kammottava. Ei siis siksi, että Henleyssä olisi ollut silleen jotain vikaa – mutta se oli Henley, ja vasta eilenhän mulle oli selvinnyt, että Harper tykkäsi musta. Mä muistin, miten me oltiin pussattu bileissä, ja mun poskia alkoi kuumottaa ja vatsassa lehahti taas perhosia niin, että lihaveitsi oli livetä mun kädestä, kun leikkasin siivuja brisketistä.

Mä en muistanut kotimatkasta mitään. Muistan, että Harper lähti... Sen isoveli tuli hakemaan sitä. Mä muistan Kansasin... Tanssittiinko me? Ja sitten... Pelkkää mustaa.

Muistan, että mulla oli huono olo ja että maailma pyöri, mutten mitään sellaista, mihin tarttua, tai mikä olisi kielinyt mistään sellaisesta. Siis... Eihän se vaan voinut pitää paikkaansa.

Vilkaisin isää, joka jututti juuri jotain naapuruston miehistä, ja köhäisin vähän kurkkuani.

“Öö, isä, mä käyn äkkiä vessassa”, sanoin ja isä vain nyökkäsi nopeasti, jatkaen juttuaan.

Kävelin sivummalle ja huokaisin helpotuksesta, kun sain hetken hengähtää kaiken sen ihmispaljouden keskellä. Yhden rakennuksen nurkalla oli suojaisa katos, ja kävelin sinne ja istuin alas. Otin puhelimeni esiin ja kirjoitin Henleylle viestin. Se vastasi heti.

Minä at 12:20pm
Vieläkö nukutte?

Hen at 12:20pm
Ei
Dylan lähti vähän aikaa sit kotiin
Miten menee töissä, onks nastaa myydä sisäfileetä

Purin huultani ja mietin, miten esittäisin asiani. Kirjoitin viestin pari kertaa uusiksi, ennen kuin lähetin vastauksen.

Minä at 12:23pm
Joo, tosi... Mietin vaan, että eihän eilen tapahtunut mitään?

Hen at 12:24pm
Niinku mitä mitään?
Ainakin sä uitit kieltäs MacDonaldin kurkussa, kai sä sen edes muistat?
Vai olitko niin kännissä että unohdit senkin?

Minä at 12:25pm
En ollut, kyllä mä sen muistan
Tarkotin vaan niinku, et tapahtuko mitään eilen
Sun luona

Kului hetki niin, että Henleyn nimi näkyi paikalla olevana. Sitten se hävisi, ja mut valtasi kauhea paniikki.

Ei helvetti.

Ei helvetin helvetti.

Olinko mä... Oltiinko me oikeasti...

Ei helvetti.

Mä hautasin kasvot käsiin ja vedin happea. Mikä vittu mua vaivasi? Enhän mä muutenkaan ollut ikinä... Pelko ja häpeä jyskyttivät takaraivossa, kun kieritin nopeasti limupullon korkin auki ja otin pitkän huikan, ennen kuin oksentaisin taas.

Puhelin soi ja näin, että soittaja oli Henley. Mun sydän hakkasi kahtasataa ja mä epäröin vähän aikaa, ennen kuin vastasin tärisevin sormin.

“Joo...?”

“Vittu sä oot, Miller, tyhmä jätkä.”

Henleyn ääni oli äkäisen huvittunut. Mä nieleskelin ja tapailin sanoja, mutta se jatkoi;

“Oikeesti? Luuletko sä, että me ollaan harrastettu seksiä eilen?”

Se kysymys oli niin suora, että mun korvia alkoi kuumottaa, ja mä takeltelin hetken.

“Mä vaan... Kun heräsin, ja kun en muista mitään ja...”

“Voi luoja”, Henley nauroi. Se veti henkeä sillä tavalla, että tiesin sen polttavan tupakkaa. “Kuule, voit olla ihan huoleti. Mä en panis sua, vaikka sulla ei oliskaan meneillään jotain vuosisadan siirappisinta romanssia MacDonaldin kanssa.”

“Öh - okei”, mä sanoin, helpottuneena, mutta myös ehkä vähän oudoksuen. Okei, ei Henleyn nyt ois tarvinnut olla noin suorapuheinen kuitenkaan. Tai, en kai mä nyt niin kamala voinut olla?

Henley selkeästi kuuli mun ajatukset, koska se naurahti vähän lisää.

“Kuule nyt, mun kiinnostuksen kohteet on sellaiset, että jos mun pitäis valita, niin teistä kahdesta mä valitsisin Harperin. Ja ennen kuin sä nyt revit siitäkin pelihoususi, niin voit olla huoleti, se ei varsinaisesti oo mun tyyppiä.”

“Öh - okei..?” mä sanoin, kun mun aivot raksuttivat ja alkoivat sitten ymmärtää Henleyn sanoja. Se veti taas henkoset tupakastaan niin, että se kuului puhelun läpi, ja hymähti.

“Koita nyt selvitä siellä. Mä tuun ehkä illemmasta käymään, mutta näin aikaisin ei kyllä kiinnosta liikkua”, se sanoi. “Tekstaa vaikka sille Harperille tai jotain. Varsinkin, kun sun ei nyt tarvi potea kamalaa morkkista, miten oot herännyt mun sängystä.”



Olo oli huomattavasti kevyempi, kun palasin takaisin kojulle. Isällekin multa irtosi jo hymy, johon se vastasi virnistämällä. Kun sopiva tilaisuus koitti, nappasin itsestäni nopean selfien snapchatissa niin, että puolet kasvoista näkyi, ja takana avautui näkymä markkina-alueelle.

How’s it going? It has been pretty busy here already

Sormet hapuilivat hetken näytöllä, ennen kuin painoin lähetä. En tiennyt, oliko Harper jo hereillä, saati oliko se tulossa Charity Dayhyn, mutta ainakin se tietäisi mun snapista, että mä olin täällä.

Jos se siis halusi nähdä mua.

Mun ajatukset juoksivat takaisin eiliseen, meidän keskusteluihin, siihen, että se pussasi mua huoneen parhaimman näköisenä jätkänä (!!!), ja että se sanoi, että olisi ollut mun valentine.

Hymy kiipesi kuin varkain mun kasvoille. Harmi, että sen huomasi myös jostain mun eteen ilmestynyt Wyatt Rogers, joka selkeästi halusi pyyhkiä sen ja samalla mut kokonaan pois maailmankirjoista.

“Pitäisiköhän meidän vähän jutella, Miller?”

Wyatt Rogersin ilme oli ylenkatsova ja häijy. Se katsoi mua läpitunkevasti silmiin, samalla kun mä tuijotin sitä kulmieni alta ja hautasin haluni työntää se savustuspönttöön.

“I’d rather clean all the bathroom in Blue Mountain High with my tongue than have a conversation with you”, totesin ja hymyilin epäystävällisesti päälle. Wyatt ei vaikuttanut pitävän kuulemastaan, sillä se harppoi meidän välillä olevan matkan umpeen ja kumartui niin, että sen naama oli uhkaavan lähellä mun naamaa.

“Listen, you cheeky little piece of shit... That’s exactly what you’re gonna do very soon, if you don’t do what I say”, se sylkäisi matalalla äänellä.

“Oh, we’re mad, aren’t we? Was it so tough to lose a dance battle for me, Wyatt?”

Wyatt hymyili niin ivallisesti, että sen naama näytti melkein mielipuoliselta. Sen toinen käsi hakeutui kiinni mun takin kaulukseen ja se kiskaisi mua vielä vähän lähemmäs, niin että tunsin sen hengityksen mun kasvojen iholla.

“Don’t you speak for me like that, if you don’t want another black eye”, se sanoi vaarallisen tyynesti. “I’ve had enough of you and your stupid acts. Let me be clear: don’t mess with me and let MacDonald be. She’s mine.”

Mä tartuin kiinni Wyattin ranteeseen ja päästin ilottoman naurahduksen.

“Oh yeah? First of all, stop talking about her like she was some kind of property. And secondly, I’m terribly sorry if she thinks I’m better than your kind of cocky, self-loving, moronic--”

“Shut your big mouth, Miller”, Wyatt sähähti ja tiukensi otettaan. “You’re really pushing my limits right now. You have no idea what I’m capable of, and you can be sure I’m not afraid to play dirty this time.”

Se oli niin selkeä uhkaus, että mun oli vedettävä henkeä. Samalla Wyattin katse siirtyi johonkin mun takanani ja se höllensi otettaan suoristautuen takaisin koko mittaansa.

“What’s going on, boys?”

Isä asetti kätensä mun hartialle ilmestyessään mun takaa meidän luoksemme. Wyatt katsoi mua ja loihti kasvoilleen teennäisen hymyn.

“Just talking about school. See you on Tuesday, Miller. Remember what I said.”

Sitten se kääntyi ja lähti. Mä katsoin sen perään ja toivoin, että sen suustaan päästämät sanat olivat pelkkää uhoamista.



Pääsin kunnolla tauolle vasta, kun äiti saapui Colinin ja Amyn kanssa. Se loi muhun muutaman pitkän silmäyksen, mutta onnekseni pahin olo oli jo selätetty ja viimeistään kohtaaminen Wyatt Rogersin kanssa oli adrenaliinipuuskien takia vienyt viimeisetkin rippeet siitä mennessään.

“Can I go now?” varmistin, kun äiti otti kojulla ohjat käsiinsä. Olin nähnyt ihmismeren seassa jo vilauksen ainakin Yumista perheineen, ja taskussa oleva puhelin tärisi siihen malliin, että olin varma että muutkin olivat heräilleet ja kyselivät nyt toisiltaan, oliko kukaan tulossa markkinoille.

“Sure honey”, äiti sanoi enkä jäänyt odottelemaan, että se tai joku Colin alkaisivat mankua mun perääni, vaan suuntasin suorinta tietä ihmisten sekaan.

Kuljeskelin hetken alueella, ennen kuin bongasin ensimmäisen tutun. Hayley seisoi sinililat hiukset pipon alta lainehtien yhden kojun luona, jonne ihmiset toivat aseitaan putsattavaksi. Sen vieressä hääri mies, joka oli eittämättä Hayleyn isä - yhdennäköisyys ei ollut välttämättä silmiinpistävää, mutta kyllin suurta, jotta osasin yhdistää langat toisiinsa. Hayley ei nähnyt mua, sillä se otti juuri vastaan yhtä asekoteloa, jota parrakas mies sille ojensi. En tohtinut häiritä, joten jatkoin matkaa.

En olisi välttämättä huomannut Kansasia, jos se ei olisi käytännössä törmännyt muhun.

“Luojan - kiitos”, se raakkui. Katsoin Kansasia ja mietin, miten joku onnistui näyttämään niin oudolta niin tavallisissa vaatteissa.

“How’s it going?” kysyin ja kurtistin vähän toista kulmaani. Kansas näytti siltä, että kaikki väri sen kehosta oli paennut varmaan sen myötä, kun se oli riisunut sen kammottavan parittajatakkinsa päältään.

“Mikael yrittää varmaan tappaa mut”, se kähisi ja viittoi jonnekin kojujen suuntaan; “kostoksi eilisestä tai jotain. Ihan oikeasti. Kuka helvetti lähtee ihmispaljouteen kun on ryypännyt eilen...”

“Ei kai Mikael ryypännyt?” kysyin.

“No ei se”, Kansas tuhahti. “Mutta se ei antanut mulle vaihtoehtoja. Raitis ilma tekee hyvää ja sitä rataa”, se jatkoi ja imitoi yllättävän hyvin Mikaelin aksenttia ollakseen juuri ja juuri elämän ja kuoleman rajamailla.

“You went to Mikaels’?” kysyin, mutta Kansas ei ennättänyt vastaamaan, kun Mikael ilmestyi jostain keskuuteemme.

“Hi”, se tervehti ja ojensi höyryävän kahvimukin Kansasille, joka tarttui siihen kaksin käsin, ettei läikyttäisi kuumaa juomaa vapinoissaan itsensä päälle.

“Thaaank youuu”, Kansas sanoi oudon mielistelevällä äänellä ja mä vain pudistelin päätäni naurahtaen samalla vähän.

Puhelin värisi jälleen, ja kaivoin sen taskusta. Sydän jätti lyönnin välistä, kun näin tekstin ruudulla.

Harper MacDonald sent you a snap!

Kuvassa näkyi vähän Harperin kasvoja, ja jo pienen pienen alueen näkeminen siitä sai mut hymyilemään oudosti.

I’ve had better mornings to be fair haha. Had a headache earlier and Brandy seems to feel a little unwell

“Ooooh how sweet you’re snapping to each other, Coopie-boo", Kansas lepersi ja hätkähdin, kun tajusin että krapulaeläin oli työntänyt turpansa mun olan yli ja vakoili, mitä mun puhelimen näytöllä tapahtui.

“Stop it”, sanoin, mutta Kansas kietoi kätensä mun ympärille ja painoi leukansa mun olkapäälle.

“I’m so happy for you two... Like, for real, you and Harper... What a perfect couple...”

“We’re not -” ähkin ja tunsin, miten poskia vähän kuumotti, kun pyristelin irti Kansasin tiukasta halausotteesta.

“Tell me, how did it feel? To kiss Harper? Tell me everything, you sweet little lovebird. I swear I won’t tell anyone...”

“Cooper, sun jalat painaa.”

Henley White naputti mun säärtä samalla kun kiemurteli epämukavasti. Nostin laiskasti päätäni, joka lepäsi repun päällä ja oikaisin jalkojani vähän.

“Sorry”, mumisin ja painoin pään takaisin tyynyn virkaa toimittavan repun päälle. Henley yliviivasi äkäisesti muistiinpanoja, jotka se oli asettanut nojaamaan mun jalkaa vasten ja hymähti.

“Kannattaisko sunkin käyttää luppoaika hyväksi ja vaikka tehdä läksyjä?”

“I’m tired, Hen”, huokaisin ja ristin kädet rinnan päälle. Me vietettiin hyppytuntia ja oltiin linnoitettu käytävän päädyssä oleva leveä ikkunalauta, ja mä olin saman tien asettunut makuulle. Mua väsytti ihan hirveästi ja pieni lepotauko tuli tarpeeseen – ilmeisesti Henley ja Dylan olivat sitä mieltä, että opiskelu oli levännyttä mieltä tärkeämpi.

“No onko ihme, että väsyttää, jos notkut yömyöhään Harperin kanssa ties missä”, Dylan huomautti. Se istui ikkunalaudan toisessa päässä ja selasi oppikirjaa. Mä heilautin kättä silmät ummessa.

“En mä notku joka ilta”, sanoin ja yritin peitellä kasvoille kiipeävää hymyä.

“Joopa joo”, Dylan sanoi. “Jos et oo ajelemassa, roikut nenä kiinni puhelimessa. Oi, Harper, mulla on niin ikävä... Voi, Harper, esitelmäsi bilsantunnilla oli yhtä huumaavan hyvä kuin sinäkin”, se jatkoi imitoiden riipivällä äänellä mun muka-laittamiani viestejä.

“Hey, stop it”, ähisin ja heiluttelin jalkojani yrittäen potkia Dylania, joka veti omat jalkansa turvaan.

“Sä oot niin pilalla”, Dylan sanoi ja tuhahdin.

“Enkä oo!”

“Ootpas.”

“Lopettakaa, mä en jaksa kuunnella teitä”, Henley marisi.

“Joo joo”, Dylan mutisi. Mä ehdin asettautua just takaisin mukavaan asentoon, kun se jatkoi; “hei, Harper tulee.”

Kohottauduin samantien kyynerpäideni varaan ja Henley loi muhun äkäisen katseen, kun muistiinpanot heilahtivat sen mustekynän alla. Käytävä oli tyhjä ja autio ja Dylan paiskasi mua pyyhekumilla.

“Mitäs mä sanoin? Pilalla.”

“Heh heh, tosi hauskaa”, irvistin ja rojahdin takaisin alas.



Ehkä mun ois kuitenkin kannattanut ottaa Henleyn neuvosta vaari. Se selkeytyi mulle seuraavalla tunnilla, kun äidinkielenopettaja palautti meille koepapereita.

Kotiarestin aikana mun arvosanat olivat hieman parantuneet, kiitos äidin ja sen sanattoman raivon, jolla se oli saanut mut pysyttelemään visusti omassa huoneessani ja lukemaan koulukirjoja. Arestin päätyttyä taas... Noh, sanotaanko, että mun äkillisesti alkanut opiskelumotivaatio oli myös yhtä nopeaan päättynytkin arestin mukana.

Tiesin jo Mr. Hernandezin ilmeestä, mitä mun paperissa lukisi. Se pysähtyi ihan hetkeksi mun eteeni ja katsoi mua lasiensa takaa suu tiukkana viivana, ennen kuin laski paperin pulpetille.

F

Vedin henkeä, enkä uskaltanut hengittää ulos ennen kuin opettaja oli mennyt. Tuijotin kirjainta ja sen alla lukevaa tekstiä “see me after class” samalla, kun päässä vilisi kuinka monella eri tavalla äiti voisi mut nylkeä, kun kiikuttaisin paperin kotiin. Jos se näkisi tämän, mun iltavapaat loppuisivat hyvin nopeasti.

Laskin nopeasti kämmenen paperin päälle ja vedin sitä lähemmäs itseäni turvaan, mutta kääntäessäni katseen sivulle näin, että Henleyn katse oli jo nauliutunut siihen, missä paperi oli äsken levännyt.

Se nosti katseensa muhun, eikä sanonut mitään. Silti tiesin, mitä se ajatteli.

I told you.



Kun muut oppilaat tungeksivat tunnin jälkeen ulos luokkahuoneesta, mä maleksin Mr. Hernandezin luokse. Se nojasi taaksepäin tuolissaan ja risti kädet syliinsä, mittaillen mua katseellaan päästä varpaisiin.

“Miller, olen hyvin huolissani arvosanoistasi”, se lausui heti, kun viimeinen oppilas oli poistunut ja sulkenut oven takanaan. Mä painoin katseeni alas ja purin huultani.

“Älä ota tätä toruna. Minä tiedän, että olet fiksu nuori mies. Tämä viimeaikainen arvosanojen lasku vain ei nyt näytä kovin hyvältä. Sinähän haluat collegeen, eikö?”

Mun teki mieli kohauttaa olkia. Äiti halusi mut collegeen, se oli asian suhteen ehdoton, mutta olinko mä itse koskaan ajatellut asiaa?

“Niin kai”, sanoin ja vilkaisin Mr. Hernandeziin, joka kumartui asettelemaan papereita nippuun.

“Asiaa kannattaisi varmasti alkaa pikkuhiljaa miettimään, Miller. Olet jo junior-vuodellasi, aikaa ei ole loputtomiin”, se virkkoi ja sulki paperinipun pahvikansioon, jonka päälle se kirjoitti jotakin, ennen kuin ojensi kansion mulle.

“Opinto-ohjaaja odottaa sinua kansliassa. Ilmoitin hänelle, että tulet tapaamaan häntä tunnin jälkeen. Ota tämä ja mene suoraan hänen luokseen ilmoittautumaan - toivon mukaan tämä on viimeinen kerta, kun joudumme käymään tätä keskustelua.”

Otin kansion ja astelin ulos luokkahuoneesta. Tiesin jo valmiiksi, mitä opinto-ohjaajalla oli mulle tarjolla – tukiopetusta. Se tiesi lisää töitä, lisää läksyjä ja lisää päänvaivaa. Olin jo tunkemassa kansiota reppuuni, kun joku hipaisi mun olkapäätä.

“Moi”, Harper sanoi ja hätkähdin. Se oli jäänyt odottamaan mua luokan eteen ja hymyili kun käännyin sen puoleen.

“Moi”, virnistin. Mr. Hernanzed ja äidinkielen lisätehtävät kaikkosivat mun mielestäni nopeasti ja tilalle tuli pelkkää hattaraa.

“Mietin, että oisitko halunnut tulla mun kanssa lounaalle?” se kysyi ja kohotti toista kulmaansa. Mä käänsin päätäni hieman sivuttain ja kohotin itsekin kulmaani, ja Harper naurahti.

“Ihan ruokalaan”, se tarkensi ja hymyilin.

“Joo, mikä jottei”, virnistin. Okei, cool?? Lounaalle Harper MacDonaldin kanssa! This is getting serious.

“Mun pitää vaan käydä nopeesti, öh, viemässä nää paperit yläkerran kansliaan. Nähdään kohta ruokalan edessä?” sanoin ja Harper vilkaisi mun kainalossa olevaa kansiota, ennen kuin nyökkäsi.

“Okei”, se sanoi, ennen kuin pyyhkäisi nopeasti sormillaan mun kämmentä ja kääntyi kannoillaan. Mennessään se vielä kääntyi hymyilemään mulle, ja mun todella täytyi käskeä mun jalkoja tottelemaan kun lähdin kiirehtimään kohti opinto-ohjaajan toimistoa.



Opinto-ohjaaja, nuorehko Mrs. Stewart otti mut vastaan pirteänä. Nainen tuoksui pohjaan palaneelta kahvipannulta napatessaan mut melkein kainaloon ja taluttaessaan mua peremmälle.

“Tule vain, Mr. Hernandez ilmoittikin saapumisestasi, tervetuloa”, nainen höpötteli kimeällä äänellä ja hymyili minkä ehti.

“Vai että vaikeuksia äidinkielen tunneilla, huh? Nämä on näitä, ei hätää, kyllä me sinun arvosanat saadaan taas nousemaan”, Mrs. Stewart puhua pulputti kannustavasti, aivan kuin olisin pillahtanut itkuun tai kommentoinut ylipäätään omia kehnoja arvosanojani. Katselin ympärilleni huoneessa ja odotin, että Mrs. Stewart olisi antanut mulle vaikka jonkun aikataulun tai opetussuunitelman, mutta sen sijaan se istui alas ja odotti ilmeisesti mun tekevän samoin.

Vauhtia, Harper odottaa, manasin mielessäni samalla kun istuin vastentahtoisesti tuolille pöydän toisella puolella.

“Mr. Hernandez varmaan antoikin tehtävät? Hienoa, annas kun katson – otan näistä kopiot, niin te molemmat saatte omanne -”

“Ketkä molemmat?” kysyin ojentaessani kansiota Mrs. Stewartille.

“Sinä ja tutorisi, tietenkin! Olen hankkinut sinulle oman tutorin, jonka kanssa voitte opiskella ja kerrata tehtäviä, hän on oikein etevä. Kas, siinä hän tuleekin!”

Käännyin katsomaan ovelle, jossa seisoi pitkä hahmo.

Oh fuck.

“Mukavaa kun pääsit näin nopeasti!” Mrs. Stewart sirkutti.

Maverick Millan katseli vuoron perään mua ja Mrs. Stewartia, ja mä toivoin, että olisin voinut palata ajassa taaksepäin ja tehdä ne helvetin läksyni.

Wilmingtonin keilahalli oli kunnon muinaismuisto. Se oli vanha, nuhjuinen ja sitä oli remontoitu viimeksi varmaankin 80-luvulla, joten puitteet olivat sen mukaiset. Kun Boiseen oli avattu monitoimihalli, jossa oli kaikki nykyaikaiset pelit, vehkeet ja hienoudet, Wilmingtonin keilahalli oli vaipunut unohduksiin käyttäjäkunnan siirryttyä lähestulkoon kokonaan Boisen puolelle.

Siksipä mekin saatiin nautiskella keilaamisesta aika pitkälti keskenämme, minä, Dylan, Kansas ja Mikael.

Ja koska Wilmingtonin keilahallissa työskenteli myös hurmaava ystävättäremme Henley White, saimme käytännössä olla kuin kotonamme.

“Onko tää varmasti ihan okei?” kysyin valuttaessani itselleni omatoimisesti varmaan kolmatta kokistuoppia. Henley pyöritteli tummia hiuksiaan sormensa ympärille nojatessaan tiskiin ja naurahti kyllästyneesti.

“Luuletko että ketään kiinnostaa? Jos tänne tulis tarkastajat, niin tota paskaa ei varmaan sais enää edes myydä. Täällä käy niin vähän asiakkaita että tankkejakaan vaihdetaan tuskin koskaan.”

Irvistin vähän ja katsoin mukissa vaahtoavaa limua, mutta koska se maistui ihan normaalilta, ja koska mä veikkasin että esimerkiksi parin viikon takainen booli oli sisältänyt paljon myrkyllisempiä ainesosia, ajattelin että tuskin sen juominen hirveästi voisi mun elimistöä pilata.

Pojat istuivat yhdessä nurkkaloossissa, jonka sohvien kuluneiden nahkapintojen reiät muistuttivat ajoista, jolloin sisällä tupakointi oli vielä yleinen normi (ja mikäs sen parempi tapa olisi ollutkaan nauttia liikunnan riemusta, kuin tuprutella norttia). Kannoin tuoppini pöytään ja istuin Dylanin viereen – Henley seurasi perässä ja veti alleen yhden irtotuolin.

“Tämä paikka on tosi hemaiseva”, Kansas tokaisi herttaisella äänellä katsellessaan seinien todella kulahtaneita tauluja, joissa vilahteli Marilyn Monroeta, Elvistä ja James Deania. Mikael sen vierellä katseli myös ympärilleen, mutta sen ilmeestä oli vaikea tulkita, mitä sen mielessä liikkui.

“Yeah, right”, Henley tyrskähti ja veti kätensä puuskaan. Sillä oli yllään melko retron näköinen työpaita, johon oli brodeerattu Wilmington Bowling.

“No jos rehellisiä ollaan, niin jopa meillä on tyylikkäämpää kuin täällä”, Dylan kommentoi ja katsoi hieman inhoavan näköisenä seinän punaruskeaa puupanelointia ja sen yläpuolella olevaa, likaisenkeltaista kuviotapettia. “Mutta ainakin saadaan olla rauhassa! Eikä tarvi jonottaa mihinkään.”

Me oltiin keilattu jo monta kierrosta, niin että sormet alkoivat olla jo kovilla. Kansas ja Dylan kinastelivat siitä, kummalla oli parempi kierreheitto ja mä liu’uttelin yhtä tyhjää kokislasia pöytää pitkin edestakaisin.

“What’s wrong?” Mikael kysyi. Se oli vissiin tarkkaillut mua jo jonkin aikaa ja katsoi mua nyt kysyvästi kulmiensa alta. Huokaisin.

“Äh, ei mikään”, vastasin, mutta Mikael kohotti toista kulmaansa ja jatkoin: “Ärsyttää vaan yks juttu.”

Dylan ja Kansas lopettivat kinastelunsa ja käänsivät päänsä mua kohti.

“Mikä painaa, Coopie-boo? Joko on ryppyjä rakkaudessa? Anna tulla, kerro vaan, Kansas on tässä”, Kansas lirkutti ja pyöräytin silmiäni.

“No ei. Ei tää liity Harperiin”, sanoin, mutta jouduin heti pyörtämään puheeni. “Tai no, liittyy se vähän.”

Kerrottuani taannoisesta välikohtauksesta Wyatt Rogersin kanssa Charity Dayssa porukka näytti mietteliäältä. Dylan raaputti otsaansa nojatessaan seinään ja katsoessaan mua.

“Mitä se siis tarkalleen sanoi?”

“Jotain, että se ei pelkää pelata rumasti tai jotain sen suuntaista”, kertasin äsken kertomani.

“Mitä se siis voisi olla? Mun mielestä sun vetäminen turpaan koulussa oli jo aika rumaa”, Kansas totesi naputellen omaa silmäkulmaansa. Kohautin olkiani.

“En mä tiedä. Mä en tajua, miten se vieläkin jaksaa. Se äijä on ihan pakkomielteinen.”

“Niinpä, meri on täynnä kalaa, eikä MacDonald nyt niin ihmeellinen ole. Sorry not sorry, Cooper”, Henley tokaisi ja mulkaisin sitä. Henley vastasi viattomalla hymyllä.

“Ehkä säkin saat oman faniklubin”, Kansas ehdotti. Kurtistin kulmiani ja Kansas viittoi kädellään kuin olisin ollut kuuro. “Valeria Davis fanclub? Sanooko mitään?”

“Ei”, mä, Mikael ja Dylan sanottiin yhteen ääneen, Henley sen sijaan vastasi myöntävästi.

“Mikä helvetin Valeria Davis fanclub? Valeriahan on se uusi tyttö?” kysyin Kansasilta, joka kaiveli jo puhelintaan esiin.

“Dude, etkö sä katso Instagramia ikinä? Tää tili seuras varmaan koko koulua.”

Kaikki kumartuivat lähemmäs katsomaan Kansasin puhelinta, jonka se laski keskelle pöytää Instagram avonaisena. Katselin ruudulla näkyvän tilin profiilikuvaa ja mun päässä raksutti.

“Kyllä mä ehkä taisin nähdä tuon”, sanoin rääkätessäni aivojani, “Mutta luulin että toi on vaan joku... Kunnianosoitus?”

Henley pyöräytti silmiään niin kovaa, että sen melkein kuuli.

“No mikä sen funktio sitten on??”

“Se on paljastustili, dorka. Joku kaivaa esiin kaikkea törkyä uudesta nätistä tytöstä.”

Katsoin Henleytä, joka kohotti kulmiaan merkityksellisesti, ennen kuin sen huulille muotoutui häijy hymy. Siirsin hitaasti katseeni Henleystä takaisin Kansasin puhelimeen ja siitä Kansasiin.

“Okei? En kyllä usko, että mun tarvii ainakaan tosta olla huolissaan. Ei musta riittäisi mitään paljastettavaa.”

“Eipä”, Dylan tyrskähti. “Mutta oot oikeassa. Osaako Wyatt muka edes lukea tai kirjoittaa? Jos sen jätkän ois pitänyt keksiä ruuti, me ammuttais vieläkin jousilla.”

“No, mitä se sitten voisi kehitellä?” Kansas kysyi. Se nojasi taaksepäin ja heitti huolettomasti kätensä penkin selkänojalle, sormien levätessä Mikaelin hartioilla.

“No, eikö yleensä silloin turvauduta väkivaltaan, kun sanat loppuu kesken”, Mikael tokaisi. Vilkaisin Mikaelia synkästi. Tottahan se puhui, mutta mielelläni en olisi joutunut Wyattin nyrkkien tulilinjalle toista kertaa.

“No voi vittu, se on vaan yks helvetin Rogers? Tätä se just haluaa, että sä vaivaat päätäsi sen uhkailuilla, ei mitään muuta”, Henley hymähti. Vilkaisin sitä ja huokaisin.

“Niin kai. Mutta entä jos se ei kohdistakaan sitä kostoaan muhun?”

“Mitä tarkoitat?” Kansas kysyi.

“Että mitä jos se tekeekin jotain Harperille?”

Tuli hiljaista. Ihmiset katselivat mua ja sitten toisiaan, kunnes lopulta Kansas rikkoi hiljaisuuden.

“Ei kai se nyt niin sekopää kuitenkaan ole? Okei, onhan se perseestä, mutta ei kai sentään noin perseestä?”

Kohautin olkiani.

“Niin... Toivottavasti ei.”

Wyatt osasi olla häijy, siitä ei ollut epäilystäkään. Mä olin liian monta kertaa nähnyt, miten mielipuolinen kiilto syttyi sen silmiin, kun se koki että joku seisoi sen mielihalujen ja päämäärien tiellä. Mitä sellainen ihminen voisi keksiä? Musta tuntui, että viimeistään Maverickin bileissä olin astunut sen varpaille sen verran pahasti, että se oli oikeasti valmis tekemään mitä tahansa, jotta mä saisin näpeilleni.

“Ikävä tunnelma”, Kansas huokaisi dramaattisesti. Se nousi pöydästä ja katsahti nurkassa nököttävää jukeboxia. “Ja ikävää musaa. Cooper, annappa lantti, niin mä pistän jotain vähän menevämpää.”

Kaivoin taskunpohjastani pari kolikkoa, jotka neppasin Kansasille. Se nappasi ne ilmasta niin taitavasti, että se olisi pitänyt rekrytä pesisjoukkueeseen, ja katosi sen jälkeen jukeboxin luokse.

“Nyt et saatana ota sitä puhelinta esiin”, Dylan komensi, kun mun sormet hapuilivat taskulle varmaan kymmenennen kerran tunnin sisään. “Mun tekis mieli kertoa sulle, miten pilalla sä oot, mutta mä oon kertonut sen jo ainakin sata kertaa. Eikö se Harper muka kestä hetkeäkään, jos sä et laita sille viestiä?”

“Tai sitten Cooper ei kestä”, Henley kommentoi lakonisesti. Mä nostin kädet ilmaan antautumisen merkiksi ja irvistin Dylanille.

“Hey, hey, hey, calm down”, nauroin ja Dylan pudisteli päätään. “Mä oisin vain katsonut, onko se vastannut yhteen kysymykseen Westernweekiin liittyen.”

“Niin varmaan”, Dylan hymähti virnistellen, ja potkaisin sitä jalkaan.

“No oikeasti! Tää on tärkeä juttu muutenkin. Tajuutko, miten isot kilpailut ne on?”

“No mitä luulet? Jos sä et jauha Harperista, jauhat niistä kisoista. Texas sitä, Texas tätä”, Dylan nauroi ja olin lähellä nakata sen päälle loput kokikset, mitä mun tuopissa oli jäljellä.

“No en mä niistä kokoajan puhu!”

“On niistä kyllä kuultu jonkun verran”, Mikael kommentoi väliin.

“Joo, esimerkiksi reining-ohjelma alusta loppuun noin kuusisataa kertaa”, Dylan komppasi.

“Matka-aika Texasiin on noin 28 tuntia”, Henley sanoi imitoiden mun ääntä.

“Jep, tiesittekö, että Texasissa on keskimäärin 137 tornadoa vuosittain?” Mikael kysyi.

“Guys”, nauroin ja otin hieman pahoittelevan ilmeen. Kansas, joka roklasi jukeboxia vähän matkan päässä, kääntyi katsomaan meitä olkansa yli.

“Ehkä Mikael teidän pitäisi perustaa joku disaster-tiimi ja iskeä vastusta meidän Cooperille?” se vihjaili. Mikael suoristi selkäänsä eikä näyttänyt järin innostuneelta.

“No en mä tiedä...”, se aloitti, mutta olin ehtinyt jo innostua.

“Joo! Ehdottomasti lähdet mukaan! Äkkiäkös sulle tiimi kasataan!”

“Mistä muka?”

“No onhan näitä... Hayley, Kestrel... Brandy ei kyllä ehkä, Jindy on niin seko... En tiedä, Yumi?”

“Joo ei Boea”, Kansas huuteli jukeboxin luota. “Se menisi korkeintaan cuttingiin ja sielläkin lehmästä.”

Mietiskelin hetken.

“Entä Jude? Se on nyt alkanut innostua westernistä!”

Mikael ei sanonut mitään. Se näytti miettivän (varmaan kaikkia mahdollisia keinoja, joilla kieltäytyä tästä sen mielestä ei-niin-mahtavasta ideasta), muttei ehtinyt kauaa pohdiskella, kun Kansas sai biisin valittua. Earth, Wind & Firen Septemberin pirteät ensisävelet kaikuivat tyhjässä keilahallissa ja Kansas lähti musiikin mukana jammailemaan takaisin pöytään.

“Tiedättekö mitä tyypit?” Henley kysyi. Se katsoi seinällä olevaa kelloa ja sen jälkeen tyhjyyttään ammottavaa keilarataa. “Mä taidan pistää tän paikan kiinni.”

“Eikä! Tunnelmahan vasta lähti nousuun”, Kansas uikutti. Henley vilkaisi sitä ja virnisti.

“Just sen takia.”

Kun Henley oli käynyt kääntämässä closed-kyltin ovelle, se pyyhälsi takahuoneeseen, josta se palasi valtavan ison pahvilaatikon kanssa.

“Nää on lojuneet tuolla niin kauan kuin mä oon ollut täällä töissä”, se sanoi ja heristeli laatikon sisältöä. “En usko, että ketään haittaa, jos vähän lainataan. Ainakaan paikan omistajaa, se on muutenkin ihan juoppo.”

Laatikko piti sisällään vuosikymmenten takaisia naamiaistarvikkeita - värikkäitä tötteröhattuja, käärmepillejä, ylisuuria aurinkolaseja ja mahdottoman paljon serpentiiniä. Vilkuilimme toisiamme, kunnes melkein kuin käskystä jokainen säntäsi laatikon kimppuun penkomaan itselleen erilaisia asusteita ja juhlakrääsää.

“Katsokaas tätä!” Henley virnuili. Se painoi valonkatkaisijaa, ja keilahallin kellertävä valo vaihtui sinertävään samalla, kun katossa roikkuva discopallo aloitti pyörimisen.

Ja siellä me sitten tanssittiin - pöydillä, tuoleilla, keskellä lattiaa; kiedottiin itsemme täyteen serpentiiniä; pyörittiin kuin hullut karusellissa; heiteltiin toisiamme chilipähkinöillä ja naurettiin;

Eikä kukaan meistä enää muistanut, että mitään huolia olisi koskaan ollutkaan. Oli vain viisi ystävystä, jukebox ja suljettu keilahalli.

Lisääntyvä valon määrä oli suoraan verrannollinen oppilaiden lisääntyvään levottomuuteen. Koko Blue Mountain High kuhisi: päivät kävivät yhä lämpimämmiksi, pihamaan nurmikko alkoi läikittäin pilkistelemään lumikerroksen alta ja koulun henkilökunta (ja etenkin siivoajat) ahdistelivat oppilaita, jotka kuljettivat kuraa ja likaa mukanaan koulun sisätiloihin. Kun päivälämpötilat sen sallivat, ihmiset alkoivat vähentää vaatetusta ja kulkemaan takit avonaisina – se antoi toivoa siitä, ettei kesä ollut enää niin kaukana, ja moni suunnittelikin tulevan kesän rientoja jo täyttä häkää. Menitpä mihin tahansa, joka puolelta kuului naurua, huutoja ja puheensorinaa – kaikki olivat heränneet horroksestaan yhtäkkiä ja siinä missä villi ja riemukas fiilis valtasi oppilaan toisensa jälkeen, motivaatio opiskelua kohti tuntui lipsuvan täysin ulottumattomiin.

“ENOUGH!!!” Mrs. Kempington huusi kaula pitkänä kuin kiljuhanhella, kun joukko freshmaneja oli saanut kuningasidean ja tulvituttanut poikien vessan. “Enough! Soitan jokaisen vanhemmille – te saatte maksaa nämä vahingot!”

Mä ja Dylan hekotettiin, kun Mrs. Kempington liukasteli käytävälle tulvineessa vedessä freshmanien perään, jotka pinkoivat pakoon minkä jaloistaan ehtivät.

Kaikki oli siis Blue Mountain High’ssa raiteillaan.

Ainakin melkein. Joko kevät ja valo vaikutti myös pehmentävästi kissapetoihin, tai sitten Paislee Mendez oli kolauttanut päänsä, koska ennen lounasta se käveli suoraan mun, Dylanin ja Henleyn luokse aivan kuin oltaisiin oltu ystäviä aina.

“Moi, Cooper”, se kehräsi ja räpsytteli sen ripsiä ihan kuin tic-oireinen.

“No terve, Paislee!”, sanoin niin teeskennellyn yliystävällisesti, että se meni hetkeksi sanattomaksi.

Paislee Mendez oli mun silmissä se ihminen, jonka kuva oli sanakirjassa sanan epämiellyttävä kohdalla. Se oli kai joidenkin mielestä nätti, mutta mun mielestä varsin luotaantyöntävä, varsinkin kun sillä oli aina jäisenkoppava ilme (paitsi silloin, kun sen mittapuulla merkittäviä ihmisiä oli näköpiirissä, ja tiedoksi, että mä en kuulunut Paisleen merkittävät ihmiset –listaan).

“Miten menee?” se kysyi, kun se sai taiottua itsevarman hymyn takaisin kasvoilleen. Kurtistin hymyillen kulmiani ja vilkaisin Dylaniin, joka näytti siltä, että oli juuri kuullut suunnilleen jotain yhtä normaalia kuin rehtori Donovanin laulamassa Cardi B:n WAP:ia.

“Hyvin?” sanoin ja Paislee hymyili. Sen katse ei käynytkään Dylanissa ja Henleyssä - aivan kuin ne olisivat olleet paikalla olevien ihmisten sijasta vaikkapa roskistelineitä - ja se heilautti hiuksiaan niin, että tuju hajuvesipilvi lehahti mun nenään.

“Hahah, sä oot niin hauska!” se nauroi ja mä vilkaisin, näkyikö jossain piilokameraa.

Ei näkynyt.

“Oliks sulla jotain asiaakin?” kysyin, yrittäen pitää sävyn ystävällisenä, mutta tilanne oli kerta kaikkiaan niin outo, että mun oli vaikea pitää ääntä vakaana. Paislee nojasi lähemmäs ja hetken pelkäsin että se halaisi mua tai tekisi jotain muuta yhtä vastenmielistä, mutta sen sijaan se ojensi kättään.

“Anna sun puhelin.”

“Miks?” sanoin ja vedin käden suojelevasti taskulleni.

“Mä laitan mun numeron siihen”, se nauroi niin hunajaisesti, että mun hampaita vihloi kaikki se sokerikuorrutus.

Dylan tönäisi mua kylkeen ja mä vilkaisin sitä samalla kun vedin kysyvänä puhelinta taskustani, ja Paislee nappasi sen mun kädestä.

“Ensi viikolla on tulossa bileet”, se sanoi samalla kun sen kynnet kopsuivat vasten puhelimen näyttöä. “Laitan tänne osoitteen ylös. Ei pukukoodia – laitan pihaportin koodin tähän perään - bileet alkaa kahdeksalta.”

“Öh - okei? Ei mulla kyllä oo aikaa -”

“Siinä”, Paislee keskeytti tylysti ja ojensi puhelimen takaisin. “Nähdään ensi viikolla!”

Tyttö muiskautti huuliaan, loi vielä viimeisen hymyn ja kääntyi kannoillaan. Mä tuijotin sen perään ja vasta, kun sekä Dylan että Henley hyökkäsivät katsomaan, mitä Paislee oli kirjoittanut mun puhelimeeni, älysin kääntää katseeni muualle.

“What in the goddamned deep double fried fuck was that??” Dylan kysyi. Se tavasi Paisleen kirjoittamaa viestiä sormi näytöllä ja katsoi sitten mua. Pudistin päätäni.

“Ei pienintä käryä.”

“Se kutsui sut bileisiin? Paislee Mendezin bileisiin?” Dylan hönki. Se näytti hädin tuskin uskovan äskeistä todeksi. “Aiotko mennä?”

“No en”, sanoin ja raavin niskaani. En keksinyt juuri mitään, missä olisin viihtynyt vähemmän kuin Paislee Mendezin kotibileissä.

“Varo vaaraa”, Henley sanoi matalasti. “Paislee Mendezillä on varmasti syy, miksi se kutsui sut, ja Paisleen tuntien se tuskin tarkoittaa mitään kovin hyvää.”

“Miksi sä oot aina niin negatiivinen?” Dylan nillitti Henleylle. “Ehkä MacDonald on nostanut Cooperin markkina-arvoa, ja Paisleella on mielessä -”, Dylan jatkoi ja esitti sen jälkeen suullaan ja käsillään hyvin rivoa liikettä.

“Hyi vittu, Dylan”, sanoin ja läpsäisin sen edestakaisin vatkaavan käden alas. “No thanks.”

“Mäkään en ihan tuohon usko”, Henley sanoi venytellen, “Mutta siinä Dylan on ihan oikeassa, että toi liittyi MacDonaldiin, ilman muuta.”

Mulla oli vähän epämukava fiilis, kun välitunti loppui ja lampsimme seuraavalle tunnille.



Yhteiskuntaopin tunnilla opettaja kuitenkin onnistui nopeasti viemään mun ajatukset muualle. Luvassa oli mukava ja hauska projekti (opettajan sanoin, ei mun), ja sitä varten meidät jaettaisiin pareiksi.

“Tässä tehtävässä tyyli on vapaa. Jaan jokaiselle parille videokameran, ja tehtävänänne on tehdä puhutteleva, kantaaottava videoesitys jostakin yhteiskunnallisesta aiheesta. Saatte paperit, joissa on ehdotuksia videon aiheeksi, mutta teidän tehtävänänne on itse päättää toteutustapa – onko se mainos? Haastattelu? Kenties näytelmä? Luovuus valloilleen!”

Olin ehkä universumin epäluovin ihminen, ja siksi pidin sormia ristissä, jotta olisin saanut parikseni jonkun vastakohdan – esimerkiksi Henleyn. Se sai kuitenkin parikseen Mikaelin, ja aloin toiveikkaana katselemaan edessä istuvan Harperin suuntaan.

Mä olin pari kertaa sniikkaillut salaa sen huoneeseen ikkunasta ilta-aikaan. Me oltiin kyllä vietetty aikaa muutenkin, ajellen ja tallilla ja sitä rataa, mutta yhteinen kouluprojekti olisi lottovoitto: sen varjolla voisi viettää aikaa ilman, että tarvitsisi kokoajan varoa uteliaita vanhempia.

“Harper MacDonald ja Hayley Wilburn!”

Se siitä sitten. Idea oli kuitenkin niin hyvä, että ehkä voisin keksiä jonkun tekaistun kouluprojektin – tuskin kukaan alkaisi vaatia näytille mitään aineistoa? Ainakaan mun vanhemmat, tai ainakaan isä, se tuskin edes ymmärtäisi niistä mitään... Harperin vanhemmista en oikein tiennyt, ne -

“Haloo? Mr. Miller?”

Nostin katseeni ja näin, että opettaja heilutteli videokameraa kädessään.

“Joo?”

“Sinä ja Miss Davis olette pari, tule hakemaan kamera.”

Zoomasin luokkaa katseellani, kunnes hoksasin Valerian – sen bileistä tutun tumman tytön - joka pakkasi juuri tavaroitaan laukkuunsa. Se vilkaisi mua kun nousin ja kävelin ripeästi opettajan luokse, nappasin siltä kameran ja nivaskan papereita ja palasin paikalleni.

Kun kaikki parit oli jaettu (Dylanin pariksi tuli Yumi, mikä oli Dylanin onni, koska Dylankaan ei ollut mikään luovuuden perikuva), saimme luvan poistua luokasta ja alkaa suunnitella projektia. Valeria odotti mua luokan ulkopuolella ja lähti sitten kävelemään kohti eteisaulaa.

“Moi”, se sanoi ja hymyili vähän.

“Moi”, vastasin ja pyörittelin kameraa käsissäni. “Me nähtiin siellä bileissä -?”

“Joo, mä muistan sut”, Valeria hymyili.

Hyvä, esittelyitä ei siis tarvittu. Suuntasimme aulan penkeille ja levitin tehtäväpaperit meidän väliimme, kun istuimme alas.

“Oliko sulla joku aihe mielessä?” Valeria kysyi ja mä pudistin päätäni. En ollut ehtinyt edes vilkaista aiheluetteloa, ja Valeria nappasi sen käteensä ja alkoi selata sitä.

“Täällä on tällaisia kuin nälänhätä... Köyhyys... Kodittomuus...” Valeria luetteli.

“Mieltäylentävää”, kommentoin tutkiessani videokameraa.

“No, kurssin aihe on Yhteiskunnalliset ongelmat ja niiden ratkaiseminen”, Valeria sanoi huolettomasti. En viitsinyt tunnustaa, ettei mulla ollut tähän asti hajuakaan, mikä kurssi nyt oli meneillään.

“Joku ottaa nälänhädän varmasti, joten ei oteta sitä”, Valeria sanoi. Se katseli listaa ja nosti sitten katseensa muhun. “Entä sukupuolten välinen epätasa-arvo? Käviskö se?”

Mä kohautin olkiani ja virnistin pienesti.

“Mulle käy kaikki”, vastasin.

“Okei. No, otetaan se.”

Musta tuntui, että Valeria tekisi kuitenkin suurimman työn, joten myönnyttelin vain.

Tehtävän palauttamiseen oli vielä reilusti aikaa, joten päätimme käyttää sen tunnin vain erilaisten ideoiden kehittelyyn. Valeria listasi niitä siististi paperille, joka alkoi tunnin lopussa olla jo melko lailla täynnä erilaisia ehdotuksia.

“Jos yhdistettäisiin haastattelut ja konkreettiset esimerkit tilanteista, siitä sais varmaan aika hyvän ja kattavan esityksen”, Valeria summasi vetäessään yli pari hylättyä ehdotusta.

“Eli siis..?” kysyin ja nojasin leukaa kämmeniini tiiratessani muistiinpanoja.

“Niin, eli luodaan ja kuvataan esimerkkitilanteita, joissa sukupuolten välinen epätasa-arvo korostuu.”

“Eli toisin sanoen mä pääsen näyttelemään töihin lähtevää isää ja sä kotiäitiä?” kysyin kohottaen kulmaani, samalla kun vedin paperia lähemmäs. “Ja ahdistelemaan sua seksuaalisesti? Täällä on listattuna sexual harassment.”

Valeria nauroi. Se alkoi kasaamaan muistiinpanojaan ja vilkaisi kelloa.

“Joo, no ehkä me mietitään sitä toteutustapaa vielä”, se sanoi ja virnisti. Lounasaika alkoi olla käsillä, ja Valeria nousi ylös ja kääntyi lähteäkseen ruokalaan.

“Mä lähden odottamaan Harperia ja Yumia”, se tokaisi. Nyökkäsin ja Valeria tutkaili hetken mun ilmettä, joka oli ehkä hieman pehmentynyt heti, kun Harperin nimi mainittiin.

“Meillä on paljon suunniteltavaa, kun promit on tulossa”, se vinkkasi vielä. “Nähdään!”

Valeria kiirehti kohti ruokalaa, ja mä havahduin siihen, etten ollut tajunnut uhrata ajatustakaan promeille.

Ja tyttöjen mielenmaiseman tuntien mun todella olisi syytä alkaa uhraamaan.