Twin Falls Farm
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Siirry alas
Cooper Miller
Cooper Miller
Suoritetut merkit : Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23tyhj12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk14Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 2023me11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk17 Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk19Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk20Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24chic12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24prom13Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Summer11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24dark11

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Empty Endless Night, pt.2

Ma 9 Syys 2024 - 22:32

Now hush, little baby, don't you cry
Everything's gonna be alright.

Elämässä on kyse sopeutumisesta. Se, mitä mulla jäi mieleen koulun opeista oli se, että käytännössä koko evoluutio oli pelkkää sopeutumista; kun ympäristö ja olosuhteet muuttuivat, eliöt joko sopeutuivat niihin tai kuolivat pois. Vain vahvimmat ja muuntautumiskykyisimmät jäivät henkiin ja jatkoivat sukuaan – niin ne siirsivät olosuhteiden vaatimat ominaisuudet eteenpäin jälkipolvilleen, joilla oli näin paremmat edellytykset pysytellä hengissä.

Jos se hetki olisi ollut jotenkin tärkeä lenkki evoluution loputtomassa ketjussa, Yeva Petrova olisi lunastanut paikkansa elinvoimaisena suvunjatkajana. Toki nainen oli sukuaan jatkanut jo noin muutoinkin, mutta katsellessani miten mustaan, ihonmyötäiseen mekkoon pukeutunut venäläinen kumosi vodkashottia lanteet keinuen, tuntui kuin Yeva olisi suorastaan luotu tanssimaan hämärissä underground-bileissä. Yeva ei tuntunut häpeilevän koskaan mitään, eikä se tehnyt niin nytkään, vaan juotuaan shottinsa se tarttui läheistä teinipoikaa olkapäästä ja sai sen sanattomalla auktoriteetillä täyttämään naisen tyhjän shottimukin uudestaan ilman kysymyksiä.

Evoluutioketjun heikoin lenkki sen sijaan käveli Yevan vanavedessä. Siristin silmiäni ja Harper nojautui epäuskoisesti lähemmäs tarkentaessaan katseensa tulijaan, jonka koko olemus huusi sen olevan täysin mukavuusalueensa ulkopuolella aina vaatetusta ja ryhtiä myöten.

“Ethan?” tyttö huusi musiikin yli, niin kovaa, että aina-valppaana-Ethan käänsi haukankatseensa meihin päin.

“What the hell are you doing here?” huusin, kun sekä minä että Harper luovimme tiemme Ethanin ja Yevan luokse. Ihmisiä tungeksi tiiviimmin tanssimaan, kun jykevin läskibassoin höystetty pedro pedro pedro kaikui pitkin matalia betoniseinämiä.

“God, Harper and Cooper?” Ethan parahti. Sen kasvoilla kävi sellainen tietynlainen yllättyminen - pettynyt yllättyminen - mikä sai mut hieman ärsyyntymään. Niin paljon kuin mä Ethanista pidinkin, mä en aina pystynyt ymmärtämään, miksi sen oli pakko niin usein suhtautua meihin aivan kuin meillä olisi ollut tapana käyttäytyä vastuuttomasti tai hankkiutua useinkin vaikeuksiin. Mulla oli elämässäni jo äiti ja isä, enkä kaivannut siihen kolmatta moraalinvartijaa.

“Yup”, Harper kuitenkin ilmoitti iloisesti Ethanille ja nosti mukikättään Yevalle, jonka suhtautuminen tallin teinien näkemiseen oli yevamaisen välinpitämätön - nainen vain nyökkäsi ja keskittyi sen jälkeen viinan juomiseen.

“Why are you here?” kysyin Ethanilta jopa omaan korvaani hieman kärkkäästi, mutta pakkohan mun oli tietää, oliko Ethan muka oikeasti tullut tänne bilemielessä, vai vaan kytätäkseen nuorisoa.

“Yeva asked for a ride”, Ethan selitti ja raapi niskaansa. “And then I thought it would be cool if I attended the party, as I never usually do.”

“No man, it’s not cool, it’s creepy”, sanoin, ja nyt oli mun vuoroni kuulostaa pettyneeltä, sillä Ethanin selitys kuulosti niin ontuvalta. Harper ja Ethan näyttivät molemmat yllättyneiltä.

“Uhm... Well, I guess I'll get water somewhere. See you later.”

Ethan lähti kohti huoneen takaosaa ja Harper kääntyi mua kohti.

“Mitä toi oli?” se kysyi kummissaan. Mä katselin hetken Ethanin loittonevaa selkää ja kohautin olkiani.

“Ei mitään. Mä ainakin tulin tänne juhlimaan, enkä kenenkään vahdittavaksi”, tokaisin ja hymyilin sitten Harperille pienesti. “Tuu, mennään. Ehditään vielä hetki tanssia tätä sun pesukarhubiisiä.”


. ݁₊ ⊹ . ݁ ⟡ ݁ . ⊹ ₊ ݁.

...

Valot...

Vilkkuvat valot...

Kirpeiltä maistuvat huulet...

Tanssivat hahmot ympärillä...

Korvissa humiseva musiikki...

Betoniseinä kylmä ja tuntui kuin piikit olisivat pistelleet vasten ihoa, kun Harper painoi mut sitä vasten. En tiennyt mitä kello oli, kauan bileet olivat oikein kestäneet tai kauanko me olimme jo olleet syrjäisellä, hämärällä käytävällä, jonka päädystä näkyi etäällä välkkyvien neonvalojen kelmeä hehku. Harperin sormet juoksivat mun niskasta alaspäin, pitkin selkään liimaantunutta paitaa ja kohoilevia kylkiä, ja mun päässä humisi ja pyöri villisti, kun otin tukea seinästä ja vedin toisella kädellä tyttöä vieläkin lähemmäs.

Yhtäkkiä Harper kuitenkin vetäytyi nopeasti kauemmas. Epämukava tunne hulahti mun lävitse, kuin joku olisi yhtäkkiä kaatanut ämpärillisen jääkylmää vettä päälleni, ja ehdin jo pelätä tehneeni jotain väärin, kun Harper katsoi muhun kulmiaan kurtistaen.

“Kuulitko tuon?”

“Minkä?”

Harper painoi sormensa huulilleen. Musiikki oli saanut korvat soimaan ja aluksi en kuullut kuin musiikin etäisen jylinän, kun vihdoin erotin ääniä toisessa suunnassa käytävää kuin mistä olimme tulleet.

“-- Kansas, nouse ylös, ole kiltti!”

Vilkaisimme Harperin kanssa toisiamme nopeasti. Mun olo oli yhä sumuinen, joten Harper oli mua nopeampi lähtiessään harppomaan äänen suuntaan. Mitä syvemmälle pimeyteen kuljimme, sitä selvemmin erotimme kaikuvan puheen ja sitä seuraavan oudon, vaikeammin tunnistettavan äänen.

Lopulta erotimme valojuovan, jonka keskiössä olevan mytyn tunnistin pian Kansasiksi. Poika oli polvillaan kumarassa ja otti tukea pölyisestä, kumollaan olevasta tuolista samalla, kun se piteli päätään toisella kädellään.

“Mitä täällä tapahtuu?” Harper kysyi. Valo kääntyi meitä kohti ja jouduimme molemmat siristämään silmiämme, kun kirkas valo korvensi verkkokalvoja.

“Anteeksi”, Maddy sanoi ja käänsi valon pois meidän kasvoiltamme. “Mä näin, kun Kansas hortoili käytävässä yksin, ja en ehtinyt ajoissa sen perään - se kaatui, ja nyt se oksentaa...”

“Missä Mikael on?” kysyin hämmentyneenä. En ehtinyt kuitenkaan miettiä, mitä oli tapahtunut ja viimeisimpänä sitä, mistä ihmeestä Maddy oli tänne ilmestynyt, kun Kansas yökkäsi ja kuvottava lotina kaikui pimeässä huoneessa.

“En tiedä, en nähnyt kuin Kansasin”, Maddy sanoi ja kumartui pitelemään huolehtivasti Kansasin vapisevia olkapäitä.

“Mä käyn etsimässä Mikaelin”, Harper sanoi ja kääntyi kannoillaan. Mun oli pakko ottaa tukea seinästä, kun päässä käyvä pyöriminen alkoi käydä ylivoimaiseksi. Maddyn ja Kansasin ohuessa valojuovassa näkyvät hahmot tuntuivat muuttuvan surrealistisiksi ja ahdistus tuntui tiukentavan otettaan mun kurkun ympärillä, kun kaukaa tuleva musiikki sekoittui Kansasin huonovointiseen yskimiseen.

Tuntui siltä, kuin olisimme odottaneet ikuisuuden, ennen kuin Harper pelmahti ovesta takaisin sisään Mikael, Yumi ja Ethan vanavedessään. Vasta niin monen ihmisen ängettyä sisälle tajusin, miten pienessä huoneessa oikein olimmekaan – väistin haparoiden sivummalle, kun Harper tuli viereeni ja teki tilaa Mikaelille ja Yumille, jotka seisahtuivat ovensuuhun ja tuijottivat Kansasia ilmeettömästi.

“Voi helvetti”, Ethan henkäisi.

Maddy päästi irti Kansasista. Pojan silmät verestivät, ja se pyyhki suupieliään hihaansa. Paidan rinnuksilla ja leuassa näkyi kiiltäviä roiskeita ja pojan koko olemus oli kauttaaltaan ryvettynyt.

“Huono... olo...”

“Tässä, ota vettä”, Ethan sanoi ja harppasi lähemmäs poikaa, tarjoten sille vesipulloaan. Kansas tarttui siihen tärisevin käsin ja otti varovaisen kulauksen, ennen kuin rojahti istumaan selkä seinää vasten.

“Eiköhän ala olla kotiinlähdön aika”, Ethan sanoi sitten. Se kuljetti katsettaan ympäri huonetta. “Onko tässä kaikki, ketä teitä on täällä?”

“Hayley ja Kestrel puuttuu”, Harper sanoi. “En nähnyt niitä tanssimassa äsken...”

“Hienoa...”, Ethan mutisi, mutta ei ehtinyt sen pidemmälle, kun Hayley ja Kestrel ilmestyivät kuin tyhjästä huoneeseen.

“Mitä helvettiä? Mistä te tulitte?” kysyin Hayleylta ja Kestreliltä. Taskulamppujenkin valossa huomasin, että Hayley näytti tavanomaistakin kalpeammalta.

“Tää paikka on kuin sokkelo”, Hayley sanoi. “Me... Me kai eksyttiin...”

“Mä oon varma, että me kuljettiin ympyrää”, Kestrel sanoi. “Me suunnistettiin musiikin mukana, mutta joka kerta, kun käännyttiin jostakin kulmasta, tuntui että se kuuluikin yhtäkkiä ihan toisesta suunnasta.”

Mä käänsin katseeni Mikaeliin ja Yumiin, jotka seisoivat yhä ilmeettöminä paikallaan, eikä edes Mikael sanonut mitään, vaikka Kansas näytti edelleen voivan silminnähden huonosti.

“Mikä noita kahta vaivaa?” mä kysyin Harperilta, joka näytti yhtäkkiä todella huolestuneelta.

“En mä tiedä... Ne oli tuollaisia, kun löysin ne tanssimasta. Mä en meinannut millään saada niitä lähtemään, vaikka sanoin, että Kansasilla on hätä...”

“Okay, y’all scare the shit out of me”, Ethan sanoi katsoessaan ympärilleen. “Kansas, pystytkö nousemaan ylös? Etsitään Yeva ja häivytään täältä. Tässä paikassa on jotain todella karmivaa.”

1Yu6DCm.jpeg“Hassua”, Mikael sanoi. Se oli aivan kuin herännyt jostakin horroksenkaltaisesta tilasta, ja huomasin sen siirtyneen äänettömästi huoneen nurkkaan. “Täällä on sähkökeskus. Näyttää siltä, ettei täällä ole sähköjä päällä laisinkaan.”

“Mahdotonta”, Ethan sanoi auttaessaan Kansasia seisaalleen. “Tuollahan on käynnissä tuhannen desibelin reivijuhlat, enkä nähnyt aggregaatteja missään.”

Mun oli pakko painaa kädet ohimoita vasten. Sumuinen, pyörivä olo kävi yhä pahemmaksi, ikään kuin painostavammaksi, ja mun teki melkein mieli huutaa – tuntui, että paine pään sisällä kasvoi sietämättömäksi.

“Cooper, onko sulla kaikki hyvin?” joku kysyi ja tunsin kädet mun ranteiden ympärillä - ne yrittivät varovasti irroittaa mun käsiä, joita pitelin päätäni vasten, mutta pistin vastaan --

Mikael, do not touch that!!

Viiltävä kipu lävisti pään ja tärykalvot samalla, kun räpsäytin silmäni auki vain nähdäkseni, kun Mikael veti sähkökaapissa olevasta vivusta. Kipinät sinkosivat ympäriinsä - vanhat kaasulamput ympärillä syttyivät palamaan ja pirstaloituivat sitten tuhansiksi sirpaleiksi, jotka satoivat ihmisten päälle kuin terävät lumihiutaleet. Tuntui, kuin koko rakennus olisi vetänyt syvään henkeä ja puhaltanut sitten kaiken ulos – lattia tärisi niin, että tomu nousi ilmaan ja Harper kaatui päistikkaa mun syliini.

“Mitä helvettiä tapahtuu?”

Päitään suojaavat ihmiset lähtivät hädissään purkautumaan huoneesta. Maddy, joka oli kiskonut Mikaelin pois sähkökaapin luota, veti sitä nyt perässään - Hayley ja Kestrel olivat napanneet Yumin mukaansa ja Ethan auttoi Kansasia kompastelemaan romujen läpi käytävään.

“Mennäänkö me takaisin tanssimaan?” kuulin Yumin kysyvän, kun hapuilin nopeasti hämärän läpi pitäen samalla Harperia kädestä kiinni. Kuulin Ethanin huutavan jollekin, mutten jäänyt ottamaan selvää, kenelle – halusin vain ulos, melkein paniikinomaisesti, sillä koko paikan ilma tuntui käyvän jatkuvasti ohuemmaksi...

Musiikki oli hiljentynyt ja kaikkialla oli pimeää. Ilmeisesti sähköt olivat menneet poikki koko rakennuksesta, ja ainoastaan seinien pimeässä hohtavat koristeet opastivat meitä kohti uloskäyntiä.

“Yeva? Hakiko joku Yevan?” Harper kysyi, kun pääsimme vihdoin sokkeloisten käytävien päässä oleville tikkaille.

“Yeva on täällä!” Ethan huusi. “Antonio - Antonio oli löytänyt Yevan.”

Kukaan ei kysynyt, mistä ja miksi Antonio oli paikalle tullut – jokainen oli vain huojentunut siitä, että kaikki olivat vihdoin kasassa eikä meidän tarvinnut enää palata takaisin syvemmälle rakennukseen.

Kun vihdoin nousin ylös tikkaiden yläpäässä olevasta luukusta ja yöilma tervehti kasvoja, koko aiempi sumuinen ja painostava olo katosi täysin. Räpyttelin silmiäni ja käännyin nopeasti auttamaan mun jälkeeni kiipeäviä ylös ja kun Ethan oli viimeisenä suoristautunut seisomaan, käännyin katsomaan muita.

Hayley näytti yhä kalpealta, Harper huolestuneelta. Kansas nojasi polviinsa, mutta Yumi ja Mikael näyttivät suorastaan säikähtäneiltä.

“Mä en tiedä mitä tapahtui – ihan kuin joku olisi ottanut musta vallan...” Yumi henkäisi melkein itkuisen kuuloisesti.

“Aivan kuin olisin katsonut itseäni oman ruumiin ulkopuolelta”, Mikael jatkoi hiljaa.

Kukaan ei ehtinyt kuitenkaan vastaamaan, kun Kestrel kirkui.

“Maa - katsokaa sitä!”

Käännyin katsomaan ja nielaisin.

Asfaltti, joka oli meidän tullessamme ollut ehjä, oli repeytynyt syville, pitkille railoille, aivan kuin jättimäisten kynsien raatelemana. Se ei kuitenkaan ollut näyssä irvokkainta.

Jokaisesta railosta tihkui paksua, tummanpunaista nestettä.

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 TGUOk1A


Harper MacDonald, Mikael Aikio, Yumi Cho, Kansas Bond, Ethan Reyes, Hayley Wilburn, Madison Morrison and Harriet Brown tykkäävät tästä viestistä

Cooper Miller
Cooper Miller
Suoritetut merkit : Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23tyhj12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk14Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 2023me11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk17 Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk19Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk20Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24chic12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24prom13Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Summer11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24dark11

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Empty Secret Mystery Club of Wilmington

Ma 30 Syys 2024 - 23:13
“There is a crack in everything, that’s how the light gets in.” – Leonard Cohen

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Giphy

Pirtelöt olivat seisoneet koskemattomina pöydällä niin pitkään, että niissä uiskentelevat pahviset pillit olivat alkaneet muuttua löysiksi. Wilmingtonin keilahalli oli jälleen kerran tyhjillään, vain meidän seurueemme istui nurkkaloossiin ahtautuneena, papereiden, kynien ja kirjojen sekamelska pöydän keskelle levitettynä.

Harper oli jo hetkisen ajan näpertänyt kompassiaan, joka roikkui sen kaulaan pujotetusta ketjusta. Tyttö oli vaipunut ajatuksiinsa ja tuijotti ovella vilkuttavaa OPEN-neonkylttiä. Hayley kirjoitti ylös jotakin, minkä se oli hetki sitten löytänyt kirjastaan, ja Dylan päästi äänekkään huokauksen.

“Hen, eikö tuolle rakkineelle voi tehdä mitään? Mä tuun hulluksi!”

Keilahallin vanhoista kaiuttimista puski särinää, joka kaikui tyhjien keilaratojen seinissä. Hen, jonka päällä oli työpaikkansa raidallinen retropaita ja haalistunut nimikyltti, jossa luki isoilla kirjaimilla HANKEY, veti kätensä puuskaan ja katsoi nurkassa nököttävää jukeboxia, jonka valot vilkkuivat särinän tahdissa.

“Toi on ollut paskana jo pari viikkoa, en tiedä mikä sille tuli. Tai no, koko paikkahan lahoaa käsiin, että ei siinä.”

Mä siirsin käteni Harperin polvelle ja tyttö palasi ajatuksistaan tähän hetkeen vilkaisten mua, ennen kuin kurkotti katsomaan paperia, jolle kirjoittamisen Hayley oli hetki sitten lopettanut.

“Mitä me ollaan nyt saatu siis selville?” Harper kysyi, ja Hayley vilkaisi nopeasti ympärilleen, selvitteli sitten vähän kurkkuaan ja alkoi lukea paperilla olevia asioita ääneen.

“Tunneliverkostosta löytyy tosi vähän tietoa. Se nyt ei ole ihme, koska noh, suurin osa on kai rakennettu sodan aikaan ja niiden on kai tarkoituskin olla piilossa... Niistä ei oikeastaan ole mitään kiinnostavia mainintoja.”

Hayley liu’utti sormeaan paperia pitkin.

“Kirjoitin tähän kuitenkin ylös sen verran, mitä me tiedetään niiden laajuudesta: sisäänkäytejä ovat ainakin vesitorni, teknobilepaikka, Mikaelin metsästä löytämä paikka ja Backroom -”

“Tai siis oli”, sanoin ja katsahdin synkeänä muihin. “Koko huone haihtui kuin savuna ilmaan.”

“Joo, hitto mikä mäihä”, Dylan pihahti. “Monta vuotta venattiin, että päästään sinne, ja sitten kun sen aika koitti niin boom, koko paska KATOAA?”

“Oli miten oli”, Hayley keskeytti, “laitoin Backroominkin tänne listaan siltä varalta, että näillä paikoilla on joku yhteys.”

“Ne vois merkitä karttaan?” ehdotin ja Harper mun vieressäni nyökkäili.

“Ei huonompi idea. Ehkä niiden logiikkaa on sitten helpompi hahmottaa.”

“Kirjaan sen ylös -” Hayley aloitti, mutta samassa keilahallin valot alkoivat vilkkumaan. Kaikki istuivat vaitonaisina aloillaan ja katselivat rätiseviä, peräjälkeen sammuvia ja syttyviä valoja ja kuuntelivat, kun jukeboxi aloitti äänekkään naksahtelun.

“En jaksa tätä paikkaa”, Hen huokaisi ja nousi ylös sammuttaakseen sähkökatkon takia piippaavat keittiölaitteet tiskin takana. Palatessaan se toi mukanaan pari pölyistä, miten kuten puoliksi poltettua kynttilänpätkää. “Tässä, niin näät lukea, vaikka sähköt menis taas.”

“Kiitos”, Hayley sanoi ja pian kynttilöiden lepattava liekki valaisi hämärän pöydän. “Sulla on aika karmiva työpaikka.”

“Joo, ja tietäisitpä, paljon mulle maksetaan tästä”, Hen hymähti. “Se se vasta karmivaa onkin.”

Porukka naurahti Henin sanoille. Viime aikoina tapahtuneiden, selittämättömien asioiden ja ilmiöiden jälkeen tuntui lohdulliselta välillä nauraa. Nojatessani nahkaista loossipenkin selkänojaa vasten katseeni kääntyi ikkunaan, jonka takana paksu sumu velloi jo ties monetta viikkoa. Oli outoa ajatella, että vielä hetki sitten oli kesä ja elämä oli pelkkää auringonpaistetta ja kultajahtia – tuntui, kuin ne muistot olisivat olleet peräisin aivan eri elämästä, jossa ei oltu kuultukaan pimeydestä, sumuisista öistä, katoavista huoneista tai salaperäisistä tunneliverkostoista hyytävine ilmiöineen.

Hatara muisto kesän lämmöstä lipesi mun otteestani ja katosi lopulta kokonaan, kun Hayley jatkoi muistiinpanojensa lukemista.

“Vähemmän yllättäen myöskään niistä ihmiskokeista tai mistä lie kirjastonhoitaja oli Yumille, Kansasille ja muille kertonut, ei myöskään löytynyt mitään tietoa. Sellaista nyt ehkä on turha varsinaisesti etsiäkään, koska onhan se aika ilmiselvää, ettei sellaisista mihinkään paikallissanomiin kirjoitella. Näistä kopioista, mitä Hen otti mikrofilmeistä, löytyi kuitenkin yksi ihan kiinnostava artikkeli vuodelta 1984, jossa puhuttiin jostain uraauurtavasta teknologisesta läpimurrosta, joka on tehty Wilmingtonissa. Mutta koska meidän tuuri on tällainen, filmi on just siltä kohti korruptoitunut ja artikkeli on tosi lyhyt, joten me ei saada sen enempää selkoa, että mistä läpimurrosta on kyse.”

“Voiskohan se liittyä niihin laitteisiin, mitä te löysitte sieltä vesitornin tunneleista?” kysyin ja vilkaisin Harperia. “Tai siihen outoon sähkökaappimaiseen juttuun siellä teknoreivimestassa?”

“En tiedä, itse artikkelista saa niin vähän selvää”, Hayley sanoi pahoittelevan kuuloisesti. “Tosiaan, ainoat luettavat kohdat mainitsee vaan, että teknologia on edistynyttä ja että testailuja jatketaan. Artikkelin kuvakaan ei anna paljoa vihjeitä, tässä on vaan samea kuvituskuva jostakin tiimalasista.”

“Eli umpikuja sekin”, Dylan sanoi ja ryysti kovaan ääneen lämmennyttä pirtelöään. “Ellei sitten wilmingtonilaiset yrittäneet ottaa kunniaa tiimalasin keksimisestä.”

Harper mutisi hiljaa jotakin, mutta en kuunnellut, vaan nojasin kämmenet otsaa vasten ja mietin.

“Joku yhteys sillä vuodella ja näillä tapahtumilla kuitenkin on, se on varma. Onko missään mainintoja maahan ilmaantuneista railoista? Tai punaisesta nesteestä?”

“Ei”, Hayley sanoi. “Sen nesteen kanssa on hankalaa senkin takia, kun me ei tiedetä, mitä se edes on.”

“No ei ainakaan verta”, sanoin, koska se oli ainoa asia, jonka pystyin itse sanomaan varmaksi.

“Meidän pitäisi koittaa saada sitä jostain, ja tutkia sitä paremmin”, Hen sanoi.

“Tutkia miten? Syödä sitä, niin kuin Cooper?” Dylan irvaili.

“Ei, neropatti, vaan tutkia, ihan tieteellisesti. Blue Mountain High’ssä on kaikki tarvittavat välineet, ja opettajat varmaan vaan hihkuisivat riemusta, kun joukko senioreita haluaisi vähän opiskella kemianlabrassa.”

“Enpä tiedä”, Hayley sanoi. “Opettajat on kyllä tosi tarkkoja siitä, mitä siellä tehdään. Miten me selitettäisiin, että me tutkitaan jotain mystistä limaa, jota me sattumalta ollaan löydetty metsästä?”

“Ja se tarkoittaisi myös sitä, että meidän pitäisi palata sinne tunneliin”, Harper sanoi. Me vilkaistiin toisiamme – molemmat tiesivät, kuinka vähän ajatus paluusta karmivaan tunneliverkostoon houkutteli. Mä puristin käsiä nyrkkiin ja käännyin katsomaan Hayleyta.

“Onko tossa oikeasti kaikki, mitä me tähän mennessä tiedetään?” kysyin hieman turhautuneesti. “Entä ne maastokaiuttimet? Tai rotat, tai kuolleet linnut? Tuntuu, että meiltä puuttuu ihan liikaa palasia, jotta meillä olis toivoakaan selvittää, mitä täällä tapahtuu!”

Hayley katsoi merkitsevästi Harperia, joka oli taas mumissut hiljaa jotakin, ja avasi suunsa sitten nähdessään ystävänsä ilmeen. Harper ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun keilahallin ovi avautui ja kaikki säpsähtivät ovikellon kilahdusta, kun tummaan, pitkään viittaan ja huppuun sonnustautunut henkilö astui sisälle halliin.

Nojasin kädelläni vaistomaisesti tiukemmin Harperin suojaksi ja Dylan tarttui kaksin käsin pöydän reunaan (ehkä heittääkseen mahdollista murhaajaa pöydällä, en tiedä), mutta kaikki rentoutuivat nopeasti, kun tumman hupun alta pilkisti tuttu, vaalea kiharapilvi. Brandyn katse kiersi tyhjässä keilahallissa ja kun se lopulta hoksasi meidät nurkkapöydässä istumassa, se hymyili ja lähti kävelemään lähemmäs. Harper ponkaisi ylös ja riensi halaamaan ystäväänsä, ja Dylanin huulilta karkasi helpottunut huokaisu.

“Saakeli, että säikähdin...”

“Brandy! Mitä sä täällä teet! Eikö sun pitäis olla collegessa?”

Brandy, joka riisui sadetakkiaan, virnisti syyllisen näköisenä.

“No, varmaan pitäis... Olin ajamassa ohi, kun näin paholaisen perseen parkkipaikalla ja ajattelin tulla kattomaan, mitä täällä touhutaan. Meillä molemmilla oli aika rankka viikonloppu Kansasin kanssa, niin sovittiin, että mennään Boiseen vasta huomenna.”

Mä purin huultani, mutten sanonut mitään, mutta vilkaisin kuitenkin Dylaniin ja Heniin, joista jälkimmäinen kohotti vähän kulmaansa ja muodosti huulillaan ääneti sanat rankka indeed.

Viikonloppuna meille oli selvinnyt Kansasin toinen puoli, synkempi puoli, jossa se oli sotkeutunut mukaan johonkin huumekuvioihin. Asia kalvoi mua, enkä mä vieläkään ollut kunnolla sisäistänyt sitä, että mun tuttu, mun ystävä, oli mukana jossakin rikollisessa. Vaikka mekin oltiin oltu liikkeellä luvattomilla asioilla, ei kupariputkien ja romurautojen pölliminen ollut mun mielestä millään tasolla verrattavissa johonkin kokaiinilastien kätkemisiin.

Harper kuitenkin palautti mut takaisin tähän hetkeen, kun se kehotti mua tekemään tilaa Brandylle. Tyttö oli laskenut takkinsa kuivumaan viereiseen loossiin ja istahti alas, katsoi meidän muistiinpanojamme ja naurahti.

“Okei, mä kuulin huhua, että te vedätte nykyään jotain läksyparkkia, mutta mä luulin, että tää oli vaan perinteinen tekosyy notkua myöhään ulkona. Opiskeletteko te oikeesti täällä illat pitkät?”

“Ei tää ihan oo sitä miltä näyttää”, Harper virnisti, mutta vakavoitui nopeasti. “Ootko sä kuullut, mitä Wilmingtonissa on ollut viime aikoina meneillään?”

“No, jos kyse on siitä, että Josie Baker ja Tanner Doyle eros, niin oon. Jos jostain muusta, niin en, kerro?”

Vaikka meillä olikin asioita hieman selkeyttävä muistio, johon tapahtumat oli kirjattu ja johon olimme saaneet lisättyä joitakin omia muistiinpanojamme, kaiken tapahtuneen kertaamiseen meni pitkäksi venynyt tovi. Brandyn epäuskoinen ilme vaihtui vakavampaan, mitä pidemmälle pääsimme, ja kun viimein pääsimme pitämään hengähdystauon, oli tyttö ristinyt kätensä pöydälle ja alkanut selvästi miettimään kunnolla kaikkea kertomaamme.

“Okei - ensinnäkin - mä oon pettynyt, että te ootte olleet teknoreiveissä ilman mua”, se sanoi keventäen tunnelmaa hetkellisesti, mutta palauttaen nopeasti vakavan ilmeen kasvoilleen. “Okei, eli läksyparkin sijaan teillä on täällä Wilmingtonin salainen mysteeriklubi. Ette oo siis kyselleet keneltäkään mitään lisätietoja? Eikö kenenkään vanhemmat muka tiedä mitään?”

“Aikuiset ei suostu kertomaan mitään”, hymähdin. “Kaikki suhtautuu tähän juttuun niin kuin jo pelkästään siitä puhuminen ois joku kauhea ja tuomittava rikos. Jos ne tietäis, mitä me oikeasti täällä tehdään, ne varmaan kieltäis meiltä läksytkin.”

“Okei, no, onko teillä ideoita, mitä seuraavaksi sitten?” Brandy kysyi. “Kai tässä nyt jotakin on tehtävissä? Jos täällä tosiaan on jotain salaisia labroja ja zombierottia, niin mä en ainakaan aio jäädä tumput suorina odottelemaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.”

Brandyn päättäväistä ilmettä katsoessani tajusin, että mulla oli ollut tavallaan ikävä sitä ja sen uhmakkuutta. Tyttö nappasi käsiinsä nivaskan mikrofilmikopioita ja alkoi selaamaan niitä samalla, kun Hen veti kätensä puuskaan ja katsoi muhun tiukasti.

“Mun mielestä meillä ei oo tällä hetkellä parempaakaan johtolankaa, kuin lähteä tutkimaan sitä punaista ainetta. Jos se on jotain kemikaalia, se voisi selittää jotain ilmiöitä. Ehkä siitä vapautuu jotain myrkkyä ilmaan? Meidän täytyy vaan keksiä, miten ja missä me tutkitaan sitä -”

“Meidän kotona”, Brandy sanoi ja kohotti katseensa papereista. “Mun vanhemmat ei oo kotona koskaan. Ne ei huomais, vaikka pystyttäisin metalabran kellariin.”

“Entä välineet? Meillä ei ole mitään, millä tutkia”, Hayley muistutti.

“No, mä katson, jos mä saisin otettua jotain tarvikkeita collegesta”, Brandy sanoi. “Tarvittaessa lahjon Kansasin pöllimään sen, mitä me tarvitaan. Sen ei pitäis olla kovin vaikeaa, lahjomisen siis.”

“Kuulostaa suunnitelmalta”, Hen myönsi ja virnisti pienesti. “Mä ja Dylan voidaan yrittää tonkia lisää tietoa siitä teknologia-artikkelista. Sitten jonkun täytyis vielä käydä etsimässä meille näyte siitä punaisesta aineesta.”

Henin katse siirtyi muhun, ja mä käännyin katsomaan Harperia. Tyttö veti syvään henkeä ja nyökkäsi, ennen kuin kääntyi katsomaan muita.

“Mä ja Cooper voidaan käydä etsimässä sitä.”

Kuin sinettinä Harperin sanoille sähköt räpsähtivät jälleen pois päältä ja jukeboxin särinä sammui hetkeksi, mutta jatkoi kohinaansa, kun virrat palasivat pätkien takaisin. Brandy katsoi vilkkuvia valoja kulmat kurtussa, ennen kuin sen ilme kirjaimellisesti kirkastui, kun se tajusi jotakin.

“Hetkinen - katsokaas tätä.”

Tyttö osoitti sormellaan teknologia-artikkelin alapuolella olevaa, vieläkin pienempää artikkelia – tai oikeastaan se oli ennemminkin lyhyt maininta – jossa kerrottiin, että selittämättömät sähkökatkot jatkuivat ympäri Wilmingtonia.

“Artikkelin mukaan katkoille ei ole löydetty vieläkään mitään selitystä, ja että ne ovat jatkuneet jo useita viikkoja”, Dylan sanoi ja hieraisi otsaansa. “Ihan kuin nytkin.”

Katsoimme toisiamme hiljaa ja mietteliäinä, kunnes jukebox heräsi henkiin ja katkaisi hiljaisuuden seiniä pitkin kaikuvalla, iloisella musiikillaan.


Harper MacDonald, Mikael Aikio, Yumi Cho, Kansas Bond, Brandy Flores, Ethan Reyes, Hayley Wilburn and tykkäävät tästä viestistä

Cooper Miller
Cooper Miller
Suoritetut merkit : Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23tyhj12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk14Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 2023me11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk17 Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk19Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk20Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24chic12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24prom13Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Summer11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24dark11

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Empty Town Hall Meeting

To 10 Loka 2024 - 18:23
 ⋆˙⟡ Jatkoa tähän tarinaan  ⋆˙⟡

"If you want to keep a secret, you must also hide it from yourself." – George Orwell


Maa murisi ja valitti, kun vielä hetki sitten tyyni ja pimeä piha täyttyi railojen punaisesta hehkusta. Niiden mukana kiirivä, matala kumina ei tunnu tulevan tästä maailmasta – se on kuin tuomiopäivän matala pasuuna, joka oli saapunut ilmoittamaan maanpäällisille olennoille lopun aikojen olevan käsillä. Harperin silmät täyttyivät kauhusta, kun asfaltille kupliva, paksu neste alkoi käyttäytyä luonnonlakien vastaisesti ja kiipeämään rakennuksen seiniä ylöspäin, kuin sillä olisi ollut elollisen tahto ja voimat.

Vedin tyttöä kauemmas katon reunalta, pois punertavan kajon ja meitä kohti hitaasti kurottelevan aineen luota. Ilma väreili ja haisi kitkerältä, ikään kuin palaneelta, ja se sai molemmat yskimään.

“Tapahtuiko tämä viimeksi?” huusin metelin ylitse.

“Ei”, Harper vastasi säikähtäneenä. “En tiedä, mitä tapahtuu! Kaikki on muuttunut siitä hetkestä, kun estin sua tippumasta katolta!”

Me liukasteltiin katon poikki, puristaen toisiamme kädestä, ja pelkoni osoittautuivat pian todeksi, kun näin, miten katon toisella puolella punainen neste oli kirinyt huoltokuilun portaille ja luikerteli nyt niitä pitkin ylöspäin köynnöskasvin lailla. Katsoin Harperiin, joka varmasti huomasi mun kasvoille kiivenneen ahdistuksen.

“Me ei voida ottaa riskiä, että jotain kamalaa tapahtuu, jos tuo aine ylettyy meihin asti”, sanoin ja Harper nyökkäsi. Ryntäsimme takaisin katon keskiosiin ja varoimme liukastumasta sen kostealla pinnalla. Jossain oli oltava toinen poistumistie, ja enempää miettimättä vedin Harperin mukaani kohti katon takaosaa, joka hipoi metsän ja teollisuusalueen laitaa.

Päästyäni reunalle näin, etteivät railot ja neste olleet ainakaan vielä ylettäneet sinne saakka - siinä mielessä kohta oli turvallinen laskeutua alas, mutta ongelma oli, ettei sillä puolella ollut tikkaita tai paloportaita, joiden kautta olisimme päässeet kulkemaan. Kauempana punainen hehku sykki yhä voimakkaampana ja se, mitä railoista sitten purkautuikaan, saavutti meitä vääjäämättä. Ei menisi kauaa, että se olisi kirinyt katolle saakka.

“Näetkö”, sanoin Harperille ja osoitin sormellani maanrajassa siintävää katosta, jonka päälle oli vuosien saatossa kasaantunut puiden lehtiä, roskaa ja sammalta. “Tuohon katokseen on muutaman metrin pudotus. Meidän on pakko hypätä, se on ainoa tapa päästä täältä pois.”

“Ei”, Harper henkäisi. Tytön ääni oli karhea ja värisi, kun se pudisteli päätään. “Ei - en pysty!”

Harper näytti pelokkaalta ja siltä, että kyyneleet tekivät tuloaan, kun painoin käteni molemmin puolin tytön kasvoja ja toin omani niiden lähelle.

“Sä pystyt siihen”, sanoin pitäen ääneni mahdollisimman rauhallisena, vaikka taustalla käyvä jylinä humisikin korvissa yhdessä hakkaavan sydämen kanssa. “Luota muhun. Se ei ole pitkä pudotus, se on ihan pehmeä - katso, kattopelti on aivan sammaleen peitossa – se ei satu, mä lupaan.”

Harper tärisi. Sen pelokas katse oli kuin loukkuun jääneellä saaliseläimellä ja silmissä kiilui epätoivo ja paniikki, kun tartuin varovaisesti sitä käsistä.

“Luota muhun”, pyysin uudestaan. “Hypätään yhdessä. Me päästään pakoon täältä.”

Molempien katse kääntyi katon toisessa päässä näkyvän huoltokuilun ovelle, jonka alatasanteelle oli ilmaantunut kelmeästi hohtava, punainen nestevana. Tunsin, miten Harper puristi mun kättä lujempaa ja käännyimme kohti katon reunaa, jonka alapuolella sammaleinen peltikatos näkyi tummana neliönä.

“Hengitä”, sanoin, kun Harperin hengitys kävi kiihtyneen pinnalliseksi. En halunnut tytön panikoituvan tai pyörtyvän. “Kaikki on hyvin, okei? Mä oon tässä, sä pystyt siihen, hypätään yhdessä.”

Jylisevän, torvimaisen äänen mylvintä kävi yhä kovemmaksi. Kitkerä, rikkimäinen haju korvensi keuhkoja ja pelkäsin tärisevän rakennuksen antavan periksi ja nielaisevan meidät lopullisesti mukanaan.

3cytoN6.jpeg“Mä lasken kolmeen, ootko valmis?”  

Harperin käsi tärisi. Puristin sen sormia ja vedin henkeä.

“Yksi... Kaksi...”



...Kolme!



Jalat irtosivat katon reunalta ja painottomuuden tunne valtasi vatsanpohjan, kun muutaman sekunnin ajan me lensimme ilman halki kohti alhaalla siintävää katosta. Harperin huulilta karkasi tukahtunut huuto ja me päästettiin irti toistemme käsistä, ennen kuin molempien jalat osuivat kumeasti kolisevaan, sammaleen peittämään peltiin. Molempien tasapaino horjui, mun jalat luiskahtivat kosteiden lehtien ja sammaleen päällä ja sivusilmällä ehdin nähdä, että Harper horjahti sivuttain ennen kuin se päästi valittavan voihkaisun.

“Harper”, sanoin, kun sain tasapainoni takaisin ja kierähdin ylös märällä katoksella. “Harper, sattuiko?”

Harper hengitti kiivaasti, enkä tiennyt johtuiko se kivusta vai säikähdyksestä. Kiirehdin Harperin luo ja kumarruin sen puoleen.

“Harper, sano jotain, onko kaikki hyvin?”

“Joo”, tyttö vastasi mun suureksi helpotukseksi. “Ei... Ei sattunut.”

Autoin Harperin ylös ja vedin mukanani katoksen reunalle. Oli pidettävä kiirettä, sillä maa jyrähteli edelleen, ja nopeasti pujottauduin alas maahan ja autoin sen jälkeen Harperia viimeiset metrit maan kamaralle. Tartuimme toisiamme käsistä kiinni ja niin juoksumme jatkui, pois maata repivien railojen, pois punaisen hehkun ja meitä kohti kurottelevan vaaran luota.





Sydän lakkasi takomasta vasta sitten, kun Wilmingtonin keskustan katuvalot paistoivat tuulilasin lävitse horisontissa. Harper oli nojautunut syvälle pelkääjän paikan selkänojaa vasten ja vilkuili silloin tällöin taustapeiliin, mutta punainen hehku oli kadonnut näkyvistä, kun olimme ajaneet ulos teollisuusalueelta, ja kaupungissa kaikki tuntui olevan ennallaan. Oli kuin olisimme ajaneet jonkin verhon läpi tyystin toiseen ulottuvuuteen, takaisin normaaliin elämään.

Ajoin auton hiljaisen huoltoaseman pihalle ja vasta sammutettuani auton osasin muodostaa järkeviä sanoja tapahtuneesta.

“Toi äsköinen... Musta tuntuu, että me ollaan oikeesti todellisessa vaarassa.”

Harper nyökkäsi. Huoltoaseman neonkyltit kiiluivat sen tummissa silmissä, kun se kävi katseellaan läpi autiota pihamaata.

“Mä luulen myös”, tyttö vastasi. Meidän kädet kohtasivat keskikonsolin päällä ja Harper käänsi katseensa muhun. “Mitähän ois tapahtunut, jos me ei ois päästy pois sieltä? Jos se aine ois ehtinyt koskea meihin?”

“En tiedä”, vastasin rehellisesti. Kuitenkin mulla oli vahva tunne siitä, että aineessa piili jotakin vaarallista – jotain sellaista, josta en halunnut omakohtaisesti ottaa selvää.

“Mitä me nyt tehdään?” Harper kysyi. Sen sormet sulkeutuivat omieni ympärille ja toisella kädelläni puristin kiinni ratista, miettien jotain ratkaisua, mutta sellaista ei tullut. Pudistin päätäni pienesti.

“Me ei voida kertoa tästä poliiseille”, sanoin ja katsoin Harperia. Meidän molempien luotto Burkeen ja muihin poliiseihin oli kuihtunut sinä iltana, kun Wyatt oli kohottanut aseensa ja ampunut sillä meitä kohti.

“Eikä muillekaan aikuisille. Meidän on pakko keksiä keino selvittää tää itse.”



Huoltoasemalla ei ollut muita asiakkaita, kun me poikettiin ostamassa sieltä pullot dr. Pepperiä ja suklaapatukat. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta molempien katse hakeutui automaattisesti tiskin lehtitelineisiin, joissa olevat lehdet kertoivat, että päivämäärä oli edelleen sama – tuntui, ettei mihinkään voinut enää automaattisesti luottaa, sillä kaikki saattoi muuttua silmänräpäyksessä.

Pahinta oli tietämättömyys. Sumuisen kaupungin halki ajaessamme mietin, kuinka pitkälle joutuisimme vielä menemään saadaksemme vastauksia kaikelle selittämättömälle, mitä Wilmingtonissa oikein oli meneillään.

Olin suuntaamassa keskustan läpi kohti tietä, jolta pääsisin kääntymään Mores Creek Drivelle, kun Harperin sivuikkunasta ulos haravoiva katse osui johonkin, joka sai Harperin kohottautumaan penkillään ylemmäs.

“Odota”, Harper sanoi, “Hidasta. Näin jotakin.”

Kysymättä enempää hidastin auton vauhdin pysähdyksiin ja Harper viittoi mua peruuttamaan.

“Tuolla, näetkö? Ihmisiä, kaupungintalon luona.”

Kadun toisella puolella tummat hahmot kulkivat katuvalojen alitse, kohti kaupungintaloa, jonka ovilta kajasti valoa pihamaalle. Me katsottiin Harperin kanssa toisiamme – kello oli jo yli kymmenen, eikä ollut normaalia, että ihmiset kokoontuivat pormestarin luokse tähän aikaan illasta.

“Pitäisikö meidän..?” Harper kysyi ja nyökkäsin.

“Yeah, let’s check this out.”



Siinä vaiheessa, kun kaupungintalon edusta oli tyhjentynyt, me livahdettiin Harperin kanssa autostamme ja kiiruhdimme rakennuksen ovelle. Lasiovien takana ei näkynyt liikehdintää, joten uskalsimme pujahtaa sisälle valaistuun eteisaulaan, jonka vanhanaikaisen vartijankopin eteen oli vedetty sametinpunainen verho. Vanha, suuri kello naksutti aulan seinällä ja me molemmat kuulosteltiin askelten tai puheen ääntä, mutta rakennuksessa oli kuolemanhiljaista.

“Minne ne menivät?” kuiskasin ja Harper viittoi eteenpäin.

“Ehkä ne menivät juhlasaliin?” tyttö ehdotti. “Siellä pidetään usein kaupungin asukkaiden kokouksia.”

“Mistä tiedät?” kysyin kun Harper tarttui mua ranteesta ja veti määrätietoisesti mukaansa pitkälle käytävälle. Seinillä roikkui pölyisiä diplomeita, ilmakuvia kaupungista ja vanhoja potretteja entisistä pormestareista.

“Olen käynyt niissä joskus lapsena äidin ja isän kanssa”, Harper selitti.

Kun pääsimme käytävän päähän, painauduimme seinää vasten ja kurkistimme kulman taakse. Vetäydyimme nopeasti takaisin, kun näimme kaupungintalon vartijan seisomassa salin oven edessä.

“Shit”, Harper kuiskasi. “Tietenkin täällä on vartija.”

“Me ei mitenkään päästä tuon ohitse”, mumisin ja Harper näytti hetken miettivältä, kunnes se keksi jotain ja veti mut jälleen mukaansa. Tunsin olevani kuin nautakarja liean päässä seuratessani tyttöystävääni, joka johdatti meidät käytävältä risteävään syvennökseen, jonka päässä oli vaalea ovi.

“Siellä on parvi”, Harper sanoi vetäessään hiuspinnin päästään ja työntäessään sen oven lukkopesään. “Me voidaan hiipiä sinne ja kuunnella, mistä siellä puhutaan.”

Kuului vaimea naksahdus ja ovi raottui, ja Harper vilkaisi mua riemukkaasti virnistäen.

“Wow”, sanoin ja kohotin toista kulmaani. “En tiennytkään, että osaat tiirikoida.”

Kiedoin käteni Harperin hartioille, kun astuimme ovesta hämärään portaikkoon, joka johti kiemurrellen kohti ylhäällä olevaa tasannetta, josta pääsisimme livahtamaan parvelle.

“Well, you might learn some little tricks while growing up with two older brothers”, tyttö naurahti.

“Oh, you’re full of surprises, my lady... I like that.”

Kun pääsimme parven sisäänkäynnin luo, erotimme viimeinkin puhetta. Kuulosti siltä, että itse pormestari oli äänessä, ja hiivimme kumarassa sisään juhlasalin puolelle. Tyhjien penkkirivien lomasta uskalsimme kurkistaa kaiteen yli alapuolellemme, jonne kymmenet Wilmingtonin asukkaat olivat kokoontuneet kuuntelemaan mitä Hallmarkilla oli sanottavanaan.

“... - Täytyy tapahtua huomenna. Tiedän, että osa teistä on tuohtuneena ja vakuutan, että olemme tehneet kaikkemme, jotta tältä tilanteelta olisi vältytty -”

“Älä valehtele”, kuului vihainen ääni, joka keskeytti Hallmarkin puheen. “Jos olisitte tehneet kaikkenne, tämä ei olisi ollut mahdollista! Sen sijaan arvon pormestari on keskittynyt oman julkisuuskuvansa kiillottamiseen, turhanpäiväisiin hankkeisiin – johan liikkui huhua, kuinka olitte kesänkin viettäneet kultaryntäyksen keskellä paistatellen -”

“Kaikkien meillä olleiden tietojen valossa näin ei pitänyt voida käydä!” Hallmark jyrähti. “Nyt ei ole aikaa riidellä tästä asiasta, nyt on aika toimia! Railoja ilmestyy entistä tiheämmin, entistä holtittomammin. Emme ehkä kykene kontrolloimaan tätä kaikkea enää.”

He tietävät”, kuiskasin Harperille ihmeissäni ja järkyttyneenä. Harper puristi kaidetta molemmin käsin ja katsoi tiukasti alaspäin, missä Hallmark seisoi väkijoukon edessä ja näytti normaalista poiketen väsyneeltä ja jopa hieman riutuneeltakin.

“Mitä tarkoitatte? Miten niin emme pysty kontrolloimaan tätä enää?” kuulin jonkun naisen kysyvän. Harperin silmät suurenivat ja se kurkotti katsomaan paremmin – jouduin tarttumaan sitä olkapäästä, jotta se ei olisi noussut liian ylös ja paljastanut meitä.

“Armeija on jo noteerannut viimeaikaiset ilmiöt”, Hallmark vastasi. “Jos siellä saadaan vihiä, mitä - tai millä laajuudella – asioita täällä tapahtuu, asiat eivät ole enää meidän käsissämme, Millie.”

Mun huulet raottuivat silkasta yllätyksestä, ja Harper painoi kämmenensä suunsa eteen.

“Tälle hullutukselle on tultava loppu! Jos sinä et tee asialle mitään, Tom, niin vannon, että minä teen!” sama, vihainen mies huusi jostakin väkijoukon laidalta. “Ja tiedän kyllä, kenestä aloittaa!”

“Älä edes aloita, Perry”, kylmäävän tuttu ääni sanoi varoittavaan sävyyn. “Olen tehnyt selväksi, että häntä on turha sotkea tähän.”

Mitä ihmettä? Tuo on isä”, kuiskasin Harperille ja katsoin jähmettyneenä, kuinka isä astui ihmisten rivistä Perry-nimisen miehen eteen.

“Sinun on turha sanoa mitään, Arthur”, Perry sanoi ivallisesti. “Totta kai olet puolueellinen, sanasi ei paljoa paina.”

“Hän on minun perheenjäseneni. Minun. Minä tunnen perheeni”, isä sanoi niin hyytävällä äänellä, että tunsin niskavillojeni nousevan pystyyn.

“Olet joko tyhmä, hullu tai molempia”, Perry ivasi. “Pitäisikö tässä luottaa sinun sanaasi ja vain odottaa, mitä kamalaa tapahtuu seuraavaksi?”

Kuulin, kuinka ihmiset liikahtelivat levottomina ja supisivat hiljaa keskenään.

“Aivan niin, Arthur. Mitä tapahtui neiti Hawkesille? Hän on kuollut kuin kivi. Sinun on turha väittää, etteikö hän tietäisi tasan tarkkaan, mitä Hawkesille tapahtui -”

“Riittää!” Hallmark jyrähti. “Nyt riittää, Perry! Tämä ratkaistaan yhdessä! On turha mennä asioiden edelle vielä. Ja vielä, ennen kuin lopetamme, ehdotan, että jokainen rauhoittuu hetken ja miettii, missä voi olla itse avuksi.”

Harper peruutti pois kaiteen luota. Mun päässä pyöri, kun seurasin perässä ja yritin prosessoida, mitä alhaalla juuri puhuttiin.

“Luulen, että meidän on parasta lähteä”, Harper kuiskasi, ja kiiruhdimme portaikkoon niin nopeasti ja hiljaa, kuin suinkin osasimme.



Autossa tunsin oloni kiihtyneeksi, kun starttasin moottorin ja ajoin kauemmas kaupungintalolta. Oli vaikea uskoa todeksi sitä, mitä olin juuri nähnyt ja kuullut.

“He kaikki olivat siellä”, sanoin järkyttyneenä. “Meidän vanhempamme. Kaupungin aikuiset. He kaikki tietävät ja salaavat sen meiltä.”

“It seems that we can trust no one", Harper sanoi hiljaa.

“Ne sanoivat, että jonkin on parasta tapahtua huomenna”, sanoin. “Muistatko - keskustelun alussa, kun saavuimme parvelle? Ja Betty – miten helvetissä Betty tähän liittyy?”

Harper käänsi katseensa muhun ja puri huultaan.

“Oikeastaan, mun pitäisi kertoa sulle yksi asia”, se sanoi sitten. “Se liittyy Bettyyn... Ja Bettyn menneisyyteen.”

Harper MacDonald, Mikael Aikio, Kansas Bond, Brandy Flores, Ethan Reyes, Hayley Wilburn, Madison Morrison and tykkäävät tästä viestistä

Cooper Miller
Cooper Miller
Suoritetut merkit : Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23tyhj12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk14Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 2023me11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk17 Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk19Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk20Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24chic12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24prom13Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Summer11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24dark11

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Empty The Ugly Truth

La 12 Loka 2024 - 23:52
Mun mielestä mun vanhemmat menettivät kaikki oikeutensa käskyttää mua ja määrätä mua juoksupojakseen sillä samaisella hetkellä, kun mulle paljastui, että ne valehtelivat mulle minkä ehtivät. Mun oli jo pelkästään vaikea niellä sitä, että mun vanhemmillani oli näppinsä pelissä näissä oudoissa tapahtumissa jotka riivasivat Wilmingtonia, mutta se, että niiden lisäksi mukana oli koko kaupungin aikuiset tuntui suorastaan mahdottomalta käsittää. Päivien kuluessa pahin alkujärkytys oli alkanut muovaantua jonkinasteiseksi vihaksi ja pettymykseksi ja jouduin jatkuvasti puremaan hampaitani yhteen, jotten olisi sanonut vanhemmilleni pahasti. Mua suututti se, miten helposti ne esittivät kuin mitään ei olisi ollut meneillään ja kaikki olisi ihan kuin ennenkin, sekä se, etten mä voinut mitenkään kertoa niille, että tiesin niiden elävän kaksoiselämää.

Pihakivetyksen päälle oli kerääntynyt vettä ja käännettyjen perunapeltojen märkä, savimainen haju leijaili ilmassa, kun astelin pienen omakotitalon pihan poikki ja painoin ovisummeria, jonka yläpuolella olevaan kylttiin oli maalattu koiran kuva. Aikalailla samalla hetkellä talon sisältä alkoikin kuulua vaativa haukku, joka ei loppunut sittenkään kun ovi raottui ja ruskea hiuspehko ilmaantui esiin.

“Moi”, Harriet Brown tervehti ja komensi sitten takanaan pyörivää koiralaumaa asettumaan. Jo äänestä osasin päätellä millaisia nilkkasirkkeleitä tytön takana odotti, enkä todellakaan ajatellut astua kynnystä pidemmälle.

“Moro”, sanoin ja työnsin kädet taskuihin. “Tulin sitä autoa kattomaan.”

“Joo”, Harry sanoi. Meidän välillemme laskeutui kiusallinen, hetken kestävä hiljaisuus, jonka aikana mä vaihtelin painoa jalalta toiselle ja Harry puristi ovea, varmaan odottaen milloin kääntyisin pois ja se voisi sulkea sen.

“Niin, että ne avaimet”, sanoin sitten kulmat koholla ja ystävällisen kepeästi, ja Harry hätkähti vähän kun se tajusi, mitä olin vailla.

“Aa - joo. Oota. Tässä.”

Harry hymyili hieman kiusaantuneesti ojentaessaan Hondan avaimet mulle ja väänsin suuni johonkin vaivaantuneeseen hymyntapaiseen, ennen kuin lähdin kohti autotallia. Harry oli jo sulkemassa oven, mutta kurkisti vielä uudestaan mun perään.

“Mä luen biologian tenttiin, sä varmaan pärjäät?”

Huiskautin kättäni huolettomasti.

“Yup. Ei tässä kauaa mene.”



Joo, ei talvirenkaiden vaihtaminen pikkuserkun autoon mikään hirveä duuni ollut, mutta ihan periaatteesta mua kismitti, olihan äiti luvannut mun puolesta että voisin ilomielin toimia autonasentajana. Tietenkään se ei ollut kysynyt multa mitään ennakkoon, ilmoitti vain, että koulun jälkeen mun pitäisi mennä Browneille. Jep jep, mietin mielessäni vääntäessäni rengasavainta, hyvä sen oli lupailla ja odottaa multa jotain helkatin vastuullisuuksia ja hyväntekeväisyyttä, kun itse oli mukana jossain kaupunginlaajuisessa salaliitossa.

Mä olin aina ollut kunnon poika, vaikka välillä olinkin ehkä vähän hölmöillyt. Mä kuitenkin pääsääntöisesti pidin sanani, olin pienestä asti paiskinut töitä enkä tasan varmasti koskaan käynyt uhmaamaan omia vanhempiani. Nyt musta tuntui, että hädin tuskin saatoin katsoa niitä silmiin, koska muuten ne olisivat ehkä tajunneet, että mun kunnioitus niitä kohtaan oli hävinnyt ja sen sijaan näin ne epärehellisinä - ja jollain tapaa ehkä jopa vaarallisinakin.

Renkaiden vaihtaminen sujui autopilotilla ja ajatuksissani mä palasin takaisin kaupungintalolle ja puheisiin, joita olin siellä kuullut. Viimeaikoina mun mielessä oli pyörinyt etenkin Perry-nimisen miehen sanat sekä se karmea hetki, jolloin Betty Hawkesista oli tullut osa tätä mysteeriä. Sillä, kuten Harper oli kertonut, Betty Hawkesin tytär oli yhä elossa – mutta hyvin vanhana, iäkkäänä naisena. Eikä sen olisi pitänyt voida olla mitenkään päin mahdollista, sillä vielä keväällä, elossa ollessaan, Betty Hawkes oli ollut ehkä hiukan yli kuusikymmentä.

Siispä jokin siinä aikajanassa oli pahasti vinksallaan. Jokin myös kytki Bettyn, aikamatkustuksen sekä kaupungin viimeaikaiset tapahtumat toisiinsa, ja aikuiset ehkä tiesivät, mikä se jokin oli. En enää saanut nukutuksi öisin ja sen sijaan punoin ohuita lankoja yhteen päässäni, yritin rakentaa kokonaiskuvaa, josta oli tähän mennessä muodostunut vain hatarat perustukset.

Sen verran kuitenkin tiesin, että Bettyn kuolema oli nostettu esiin, ja että syyttävät katseet oli käännetty meidän perheemme suuntaan. Mun suuntaani.

Perryn hyökkäävät sanat kaikuivat mun korvissani, kun tyrkkäsin viimeisen renkaan paikoilleen ja aloin kiristämään pultteja. Mä en koskaan pitänyt Bettystä, sen mä kyllä pystyin myöntämään. En mä kuitenkaan sen takia tappaisi ketään, en edes Betty Hawkesia.

Betty Hawkesia, joka oli myrkyttänyt Kansasin hevosen. Kansasin ajatteleminen sai mun mieleni jälleen nyrjähtämään synkkyyden puolelle. Ihminen, jota olin pitänyt ystävänäni, oli mukana kokaiinibisneksessä ja kaiken muun lisäksi mä jouduin kantamaan taakkaa harteillani siitä, että tiesin sen touhuista. Kaiken paskan keskellä mun mielessä pyöri sellaisiakin kysymyksiä, että kuinka laajaa Kansasin touhu oli, oliko se kytkeytynyt johonkin järjestäytyneempään toimintaan?

Entä käyttikö se kokaiinia itse?

Mä pahoin pelkäsin tietäväni siihen vastauksen kysymättäkin.

Jos Wilmingtonissa ei olisi viimeaikoina tapahtunut niin paljon kaikkea outoa, kaikkea sellaista, joka sai epäilemään omaa mielenterveyttään ja kaiken ympärillä tapahtuvan todenperäisyyttä, en ehkä olisi säikähtänyt niin paljoa, kun kääntyessäni ympäri Mikael seisoi yhtäkkiä mun takanani. Nyt kuitenkin jouduin ottamaan yhden taka-askeleen ja nostamaan käteni ylös, joko suojaus- tai lyöntivalmiuteen, ja Mikael vastasi mun säikähdykseeni hätkähtämällä taaksepäin.

“For fucks sake, Mikael”, älähdin. “Miks helvetissä sä hiivit mun takana tolleen?”

“Sori”, Mikael pahoitteli. “En mä ajatellut, että sä pelästyisit noin.”

“Mistä sä oikein ilmestyit?”

“Olin lenkillä ja huomasin sut siinä pihalla, ja ajattelin tulla sanoo moro.” Mikaelin katse siirtyi mun takana olevaan autoon. “Entä mitä sä...?”

“Tulin vaihtaa renkaat. Mun pikkuserkun, Harryn, autoon”, selitin ja viittasin nopeasti talolle päin. “Se on collegessa, niin tuskin tiiät sitä.”

“Aivan”, Mikael sanoi. Sillä oli päällään tummansiniset ulkoiluvaatteet ja vaaleiden läiskien ympärillä punoittava iho kertoi, että se oli tainnut oikeasti olla kunnon hölkällä.

Ohikiitävä syyllisyyden aalto pyyhkäisi mun yli. Kumarruin korjaamaan työkaluja pois maasta ja samalla mietin, mahtoiko Mikaelilla olla hajuakaan siitä, mitä Kansas oikein puuhaili. Poika räpläsi juuri kelloaan, sammutti varmaan jonkun sports trackerin tai jotain, ja suoristautuessani mä siristin silmiäni vähän ja painoin mun lippistä syvemmälle päähän.

“Kuule... Mun pitäis kertoa sulle yks asia”, sanoin sitten ja Mikael nosti katseensa muhun ilmeettömänä. Purin hampaita vähän yhteen ja vedin henkeä. “Se koskee Kansasia.”

Vaikka Mikaelin kasvot pysyivätkin ilmeettöminä, pojan olemus jäykistyi ja punertava sävy nousi kaulaa pitkin ylöspäin, mitä pidemmälle oikein pääsin. Kerroin kokaiiniharkosta ja siitä, mitä minä, Dylan ja Henley olimme todistaneet, mutta sivulauseissa vihjasin myös omista epäilyistäni, jotka olivat sekä kasvaneet että alkaneet käydä yhä enemmän järkeen.

Mikaelin kädet olivat puristuneet nyrkkeihin.

“Mä... Tää oli melkoinen pommi”, Mikael sanoi lopulta. Sen terävät kasvonpiirteet ja tuima, loimuava katse saivat sen muistuttamaan aivan vihaista varislintua. “Mulla on kyllä ollut omat epäilykseni, kiitos kun nyt kerroit.”

“Tää muuttaa aika paljon asioita”, hymähdin. “Mä haluaisin olla väärässä, mutta tää ei kyllä näytä kauhean hyvältä.”

Mikael veti henkeä niin, että kuulin sen värisevän. Se oli nostanut katseensa ylös taivaalle ja tummat pilvet heijastuivat sen vettyneistä silmistä.

“Mun on pakko puhua sen kanssa”, se sanoi vähän karhealla äänellä, jota se yritti selvitellä, ennen kuin jatkoi: “Enpä vaan kyllä tiiä, miten se meinas tän asian selittää.”

Vaikka musta tuntuikin Mikaelin puolesta pahalta, mä tiesin tehneeni oikein, kun olin kertonut sille. En tiennyt, olisko mun pitänyt kenties taputtaa sitä olalle tai selkään tai sanoa jotain tsemppaavaa, mutta sanat jäivät matkalle.

“Cooper, äiti soitti ja – oh.”

Harry oli tullut pihalle ja seisahtui huomatessaan Mikaelin, joka pyyhkäisi nopeasti naamaansa ja mutristi suutaan. Harryn ilme oli hämmentynyt, kunnes se yhtäkkiä näytti hoksaavan jotakin.

“Ai, hei, sähän olit siellä metsässä? Sen varsan omistaja?” Harry kysyi pienesti hymyillen, ja Mikael nyökkäsi jäykästi.

“Joo, niin...” Mikael mumisi ja vilkaisi mua synkästi. “Sori, mun on pakko mennä. Nähdään myöhemmin.”

Mikaelin hölkätessä kauemmas Harry käveli mun viereen ja kurtisti kulmiaan.

“Keskeytinkö mä jotain?”

Katselin Mikaelin perään ja pudistin pienesti päätäni.

“Et. Sille vaan tais tulla tärkeempää tekemistä.”

Harper MacDonald, Mikael Aikio, Kansas Bond, Brandy Flores, Ethan Reyes, Hayley Wilburn, Madison Morrison and tykkäävät tästä viestistä

Cooper Miller
Cooper Miller
Suoritetut merkit : Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23tyhj12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk14Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 2023me11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk17 Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk19Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk20Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24chic12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24prom13Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Summer11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24dark11

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Empty Drowning the secrets

Pe 18 Loka 2024 - 1:03

Himmeä valaistus vaihtoi väriään sinisestä lilaan. Jos sakea, harmaa sumu ei olisi jälleen verhonnut Wilmingtonin taivasta taakseen, ehkä tähdet olisivat heijastuneet Floresien uima-altaan pintaan. Irrotin katseeni veden pinnasta ja käännyin katsomaan Harperia, joka istui mun vieressäni yhdessä jaetun viltin alla ja hymyili, se oli varmaan tuijottanut mua jo jonkin aikaa.

“Mitä?” kysyin virnistäen.

“Sulla on kermavaahtoa ylähuulessa”, Harper sanoi naurua pidätellen. En ehtinyt edes nostaa kättäni, kun Harper oli jo pyyhkäissyt vaahdon pois ja mä laskin kurpitsakaakaomukin vieressä olevalle pöydälle. Viltti kahahti, kun vedin Harperin mun kylkeen kiinni ja hengitin sen korvaan niin, että se kikatti hiljaa.

“Älä kutita”, se käski ja mä hymisin huvittuneena.

“En mä kutitakaan, sä vaan kutiat liian herkästi”, vastasin ja Harperin rauhoituttua me maattiin hiljaa vierekkäin ja katseltiin uima-altaan väriä vaihtavia valoja ja piha-aidan takana loistavia, kelmeitä katuvalojen juovia.

Floresien talo oli hienompi ja modernimpi kuin meidän koti. Katetun terassin lämpölamppujen alla maatessa, kuunnellessa lasiovien takaa kantautuvaa musiikkia ja katsellessa rapattujen seinien viereen aseteltuja patsaita ja tekopalmuja, tuntui aivan kuin olisin ollut jonkun luksuselämästä kertovan elokuvan pääosassa. Harper painoi päänsä mun rintakehälle ja silitin sen hiuksia.

“Sit, kun tää kaikki on ohi, niin mä vien sut johonkin matkalle”, sanoin vetäessäni vaaleita suortuvia hitaasti sormien välissä. “Me voidaan ajaa Going To The Sun Roadin läpi tai vaikka Kalifornian auringonlaskuun. Ihan mihin sä haluat.”

Harper veti henkeä ja sen keho rentoutui samalla, kun sen käsi kietoutui tiukemmin mun ympärille.

“Kuulostaa ihanalta”, se hymyili. “Mutta millä rahalla me lähettäis?”

“Mä teen meille rahaa”, sanoin ja virnistin pienesti. “Ja sit, kun me ollaan aikuisia, mä ostan meille talon. Sellaisen, missä on iso piha ja oma uima-allas.”

Harper kohotti päätään, painoi leukansa mun rintaa vasten ja virnisti.

“Uuu... Entä väriä vaihtavat valot?”

“Saat sellaisetkin, jos haluat”, hymyilin ja suukotin Harperia. Se nauroi mun huulia vasten ja kierähti mun päälle ilkikurisesti hymyllen.

“Ehkä meidän pitää harjoitella uimista ennen sitä”, se sanoi ja nyökkäsi uima-altaaseen päin. “Sunkin pitää voittaa sun pelot ennen kuin me hankitaan meidän oma uima-allas. Mä hyppäsin jo sieltä hallin katolta.”

“Tarkoittaaks tää sitä, että sä haluut korkeushyppytornin meidän uima-altaaseen?” kysyin ja Harper muksautti mua hellästi olkapäähän.

“Hmm, mä taidan pärjätä ilmankin, kiitos tarjouksesta”, se nauroi. “Mutta oikeasti, mun mielestä tää ois just hyvä paikka.”

Mä vilkaisin altaan tyyntä pintaa ja sitten Harperia, joka katsoi mua odottavaisesti kuin pieni koiranpentu.

“Ehkä joku kerta”, mä lupasin sitten. “Ei mulla varmaan oo ees uimahousuja.”

“Tarviitko sä?” Harper kiusasi. Samaan aikaan terassin lasiovi avautui ja Brandy ilmaantui kädet lanteillaan esiin. Sen katse porautui meihin ja toinen käsi ojentui osoittamaan meitä syyttävällä sormella.

“Te kaksi, hankkikaa huone”, se sanoi. “Ja mitä ikinä te aiottekaan tehdä mun uima-altaassa, niin kiellän sen heti. Toi ei oo mikään kutuallas.”

Brandyn perässä terassille saapuivat myös Hayley ja Hen, joista jälkimmäinen kantoi läppäriä sylissään ja pyöräytti silmiään meidät nähtyään.

“Voisitteks tekin yrittää tehdä jotain hyödyllistä?” Hen kysyi ja mä kohotin kulmiani ja hymyilin viattomana.

“Me pidetään yllä toivoa tulevasta näinä synkkinä aikoina”, vetosin virnistellen. Me noustiin istumaan ja tytöt kerääntyivät istumaan terassille. Hen avasi läppärin ja Hayley selasi kansiota, johon me oltiin koottu erilaisia papereita, lehtileikkeitä ja muistiinpanoja.

Kuluneina viikkoina olimme edistyneet jonkin verran tutkimuksissamme. Läpimurto oli ehkä ollut Eloise Hawkesin tavoittaminen ja naiselta saamamme tiedonmurut vuoden 1984 katastrofista, mutta nopeasti sen jälkeen huomasimme olevamme umpikujassa. Koska tapahtumat olivat vaiettu salaisuus, tietoa oli turha etsiä lehtiartikkeleista ja historiaoppaista, eikä vanhemmillekaan puhuminen tullut kysymykseen varsinkaan nyt, kun tiesimme niiden juonivan jotakin.

Brandy oli onnistunut kähveltämään collegesta joitain tutkimusvälineitä, joiden avulla me oltiin voitu analysoida mun ja Harperin löytämää näytettä punaisesta aineesta. Sekään nyt ei ollut ollut mikään suuri tiedon riemuvoitto: pystyimme sanomaan, että aine ei ollut verta (ja sen olin todennut jo itse aiemmin), mutta muutoin sen ominaisuudet olivat outoja eivätkä vastanneet oikeastaan mitään tuntemaamme ainetta. Petrimaljoilla, ph-liuskoilla, mikroskoopeilla ja pipeteillä leikkimisen olin uskonut oikein mielelläni Henin ja Hayleyn haltuun, sillä ne olivat epäilyksettä porukan etevimmät labratyöskentelyn parissa, ja pettymystä oli vaikea niellä, kun nekään eivät saaneen suoraa vastausta mitä aine oikein oli tai mistä se oli peräisin.

“Näillä resursseilla ja menetelmillä me ei kyllä kauheesti pystytä tekemään”, Hen oli todennut. “Mutta yks juttu on kyllä aika mielenkiintoinen. Tää yhdiste vaikuttais olevan tosi voimakkaasti magneettista.”

Jos aineen magnetismi olikin mystistä, yhtä mystistä oli myös Burken osuus tapahtumiin. Me oltiin Harperin kanssa varmoja siitä, että Burke oli vähintään puhelinkoppisoiton takana, vaikka me ei voitu varmaksi sitä todistaakaan. Burke ei ehkä muutenkaan nauttinut suurta suosiota meidän keskuudessa sen jälkeen, kun se oli syyttänyt mua ja päästänyt Wyatt Rogersin kuin koiran veräjästä silloin, kun se uhkasi meitä aseella, mutta sheriffin käytöksessä oli muutakin outoa – se, miten hanakasti se käskytti meitä koteihimme ja miten se käytti sanaa delve, jota en ollut koskaan kuullut muiden käyttävän.

“Ei toi ois mikään uus juttu”, perustelin muille. “Poliisithan on helposti korruptoitavissa. Miettikää nyt jotain Burkenkin palkkaa, se varmaan tekee just niin kuin sille eniten maksava vaan käskee!”

“Mutta kuka sille maksaa, ja miksi?” Brandy kysyi.

“Pormestari Hallmark?” Harper ehdotti.

Vaikka kaikkien oli varmasti helppo uskoa, että Hallmarkilla oli näppinsä pelissä, ei senkään todistaminen ollut helppoa. Kaikki hiljenivät ja jäivät miettimään mahdollisuuksiamme, kunnes Hen lopulta rikkoi hiljaisuuden ja veti huokaisten kätensä puuskaan.

“Kuulkaa”, se aloitti. “Mulla on idea, mutta se on tosi, tosi hankala, riskialtis ja ennen kaikkea laiton. Mutta jos me halutaan päästä käsiksi tietoihin, joita ei julkisesti löydy, meidän täytyy ehkä hakkeroitua Hallmarkin tietokoneelle.”

“Okei, toi kyllä kuulostaa käytännössä mahdottomalta”, vastasin.

“Ei se ole mahdotonta, mutta vaikeaa kyllä. Meidän pitää keksiä ensinnäkin miten me päästään Hallmarkin toimistoon ja käsiksi sen tietokoneeseen. Jo pelkästään siinä on ainakin kymmenkunta eri riskitekijää ja tapaa jäädä kiinni.”

“Entä Burken kone?” Hayley ehdotti, mutta pudistin päätäni.

“Burke tuskin osaa edes käyttää konetta”, tyrskähdin synkkänä.

“Ehkä se säilyttää tietoja paperimuodossa?” Harper mietti.

“Burke muutenkin epäilisi heti jotain, jos se näkisi meidät liikkumassa vapaaehtoisesti viittäsataa metriä lähempänä sheriffin toimistoa”, muistutin. “Siinä mielessä mä kannatan, että keskitytään Hallmarkiin. Se ei ehkä toistaiseksi osaa epäillä mitään.”

“Sitten täytyy vain laatia suunnitelma”, Hen päätti. “Jaetaan roolit. Vanhempia täytyy vahtia edelleen, jos joku saisi jäljitettyä, mihin ne oikein menevät. Mä voin vastata hakkeroinnista, mutta jonkun on sitä ennen murtauduttava kaupungintalolle ja Hallmarkin toimistoon. En usko, että on hyvä idea, jos me kaikki painellaan sinne.”

“Milloin tää ois tarkoitus toteuttaa?” Harper kysyi.

“No, mitä pikemmin niin sen parempi. Sillä välin me voidaan yrittää keskittyä punaiseen aineeseen ja niihin kuoleviin eläimiin. Sähän sanoit, että se vanha nainen kertoi että kaikki Wilmingtonin heinäsirkat kuoli silloin 40 vuotta sitten?”

“Joo”, Harper sanoi. “Ja ne korvattiin niillä kaiuttimilla.”

“Toi on kyllä ihan megaoutoa”, mä sanoin ja raavin päätäni. “Tai siis – miksi nähdä vaivaa? Ketä ees kiinnostaa jotkut heinäsirkat?”

“Jos heinäsirkat kuoli silloin, niin voisiko näiden muiden eläinten kuolemat liittyä tähän samaan ilmiöön?” Hayley kysyi. “Tai - voisiko punainen aine liittyä siihen?”

Muurahaiset...”, kuulin Harperin sanovan mun vieressä samalla, kun se veti puhelimensa esiin.

“Mitä muurahaisista?” mä kysyin ja Harper katsoi mua oudosti.

“Täh? Enhän mä edes...”, Harper aloitti empien, mutta näytti sitten puhelintaan mulle. “Mä vaan muistin tän yhden videon, minkä näin hetki sitten tiktokissa.”

Puhelimen näytöllä oli videokuvaa sadoista muurahaisista, jotka juoksivat päättymätöntä kehää. Ne toivat mieleen teknoluolan rottalauman sekä metsässä kohtaamamme jänikset, joiden käytös oli ollut huomattavan samankaltaista kuin videolla olevilla muurahaisilla.

“Ant mill?” kysyin ja kohotin katseeni Harperiin.

“Ant mill tai death spiral”, Hen puuttui puheeseen. “Mä oon kuullut tuosta, mutta en että sitä esiintyis muilla kuin hyönteisillä.”

“Ootko muka kuullut aikamatkustuksesta tai seiniä pitkin kiipeävästä, magneettisesta aineestakaan?” heitin piikikkäästi.

“Mun mielestä meidän kannattais perehtyä tähän paremmin”, Hayley sanoi. “Ehkä näissä on jollain tapaa sama toimintamekanismi? Voitaisiin kysyä bilsanmaikalta, jos se osais kertoa jotain...”

“Joo, tai sitten -”, sanoin, kun muistin jotain, “- voidaan kysyä yhdeltä Harrylta, se taitaa opiskella biologiaa tai jotain -”

Tum. Tum. Tum.

Kaikki jähmettyivät aloilleen. Ovelta kuulunut, vaativa pauke kieli siitä, että joku oli tulossa sisään. Vilkaisimme toisiamme ja Hayley tarttui paperinivaskoihin ja pyyhkäisi ne kansionsa suojiin.

“What the fuck? Eikö sun vanhempien pitänyt olla töissä?” kysyin Brandylta äskeistä matalammalla äänellä.

“Ne onkin”, Brandy vastasi. “Ei niiden pitäisi olla tulossa kotiin!”

TUM! TUM! TUM!

Brandy ponkaisi ylös. Henley sulki läppärin kannen ja mä ja Harper katsottiin, kun Brandy katosi lasiovista sisälle taloon. Mä en tuntenut Brandyn vanhempia, mutta oli parasta piilottaa kaikki todisteaineistot siitä, että talossa tehtiin jotain muutakin kuin kotitehtäviä - tarvittaessa olin valmis vaikka pinkomaan takapihan aidan ylitse ja katoamaan paikalta, jos riskinä oli, että meidän punomat juonet olisivat paljastumassa.

Kuulin, kuinka Brandy avasi etuoven turvalukon, ja sitä seuraavaksi talon poikki kajahti kovaääninen huuto.

“Cooper! I know you’re here, buddy!”

Tunsin, miten mun syke kohosi. Nousin ylös Harper vanavedessäni ja kävelin terassin ovista sisälle, jossa hieman horjahteleva Kansas puski itsensä peremmälle taloon Brandy vanavedessään. Brandy näytti olevan näreissään, kun Kansas mistään piittaamatta työnsi ruokailuryhmän tuoleja pois tieltään ja törmäsi pöydänkulmaan.

“Come on, Coopieboo!” se raakkui. “Meillä on vähän keskusteltavaa!”

Kun Kansas lopulta näki mut seisomassa olohuoneessa, se pysähtyi ja otti horjahtaen tukea sohvan selkänojasta, ennen kuin väläytti teennäisen leveän hymyn.

“Siinähän se rakas ystävä on!”

“Mitä helvettiä?” kysyin ärsyyntyneenä. “Sä möykkäät niin, että koko naapurusto herää!”

“Ootko sä kännissä?” Brandy tivasi Kansasin takaa.

“We had a deal, didn’t we?” Kansas hymisi välittämättä mun ja Brandyn kysymyksistä. Hayley ja Hen olivat myös ilmaantuneet sisälle Kansasin huudon perässä ja jälkimmäisen huomattuaan Kansasin silmät välähtivät vaarallisesti, vaikka se hymyilikin edelleen. “Saanko kysyä, mikä osa siinä oli epäselvää?”

“Mistä Kansas puhuu?” Harper kysyi multa, ja mun ilme muuttui entistä synkemmäksi.

“Oh! Ja katsos vaan, näemmä et sitten kuitenkaan muistanut kertoa Harperille? Mikaelille kyllä juoksit raportoimaan heti kun kerkesit, mutta unohdit kertoa omista pikku bisneksistäsi sun tyttöystävälle?” Kansasin ilme oli vahingoniloinen, melkein riemukas. Se näytti vähän mielipuoliselta kääntyessään Harperia kohti kuin tirehtööri, joka aikoi juuri esitellä sirkuksensa vetonaulan. “Sun ihana, rehellinen poikaystävä juoksee illat pitkät pitkin Wilmingtonia varastamassa kuparia! Oikea jännämies tuo Cooper!”

“What the hell, Kansas?” ärähdin ja astuin lähemmäs. “Sä itse piilottelet kokaiiniharkkoja, älä yritä väittää, että nuo kaksi ois mitenkään verrattavissa!”

“Se ei edelleenkään ole sun asia, ja vielä vähemmän Mikaelin!” Kansas vastasi lipevästi. Tytöt olivat jähmettyneet aloilleen, ja Kansas otti pari askelta lähemmäs. “Anna mulle yksikin hyvä syy, minkä takia sä teit sen.”

“Koska se on aika vitun epäilyttävää touhua!” sihahdin. “Ja tiedätkö mikä on myös aika epäilyttävää? Bettyn kuolema ja se, että kaiken ton muun hämärätouhun lisäksi sulla oli aika hyvä motiivi pistää se päiviltä!”

Kansas nauroi, mutta kylmää, ilotonta naurua.

“Are you fucking kidding me? Syytätkö sä mua Bettyn murhaamisesta?”

“En mä syytä, vaan kerron miltä asiat vaikuttaa.”

“Sulla ei oo mitään todisteita.”

“Ei vai? Entä Blue? Sehän myrkytettiin ja sulla oli muisti poikki. Ehkä sun kokaiiniharkot päätyi väärään paikkaan ja Blue kuoli sen takia.”

Joku päästi henkäyksen ja Harper oli peittänyt kätensä suullaan. Kansasin ilme muuttui ilottomaksi ja sen silmät kiiluivat melkein mustina.

“Say that again.”

Mä nostin leukaani ylemmäs ja puristin käteni nyrkkiin.

“Did you accidentally kill your h-”

Kansas syöksyi mun kimppuun nopeammin kuin ehdin reagoida. Vaikka olinkin sitä pidempi ja jokseenkin jäntevämpi, mulla ei ollut mahdollisuuksia pidätellä sitä, kun se tarttui mua rinnuksista ja sen rystyset kalahtivat mun silmänurkkaan niin, että mun päässä humahti.

“Lopettakaa!” joku tytöistä huusi, ja kuulin lasin särkyvän, kun mun selkä osui Floresien olohuoneen kirjahyllyyn. Mun sormet puristuivat Kansasin kaulalle ja yritin työntää sitä kauemmas – oikealla kädelläni iskin muutaman kerran, kunnes sain lyöntini perille ja Kansasin nenästä roiskahti mun käsivarrelle lämmin verivana.

“You - fucking – piece of...” Kansas kirosi, kun painimme eteni terassin puolelle. Me kaaduttiin maahan – Kansas mun allani – ja mä painoin mun käden sen kurkulle hapetusotteeseen ja katsoin, kun se rimpuili silmät vihasta välkähdellen.

“I don’t wanna fight with you, man!” huusin ja Kansas lopetti rimpuilun hetkeksi – mutta sitten tunsin, miten se iski polvellaan täysin voimin mua alavatsaan ja kaaduin selälleni terassin kylmälle lattialle.

“LOPETTAKAA HETI!” Harper huusi, kun Kansas nousi ylös ja veti mut puolittain pystyyn kauluksesta pidellen. Harper tarttui Kansasia käsivarresta, mutta poika ei välittänyt - se tuijotti mua pari sekuntia, kunnes veti mua turpaan niin, että maailma tärähti.

“You have no idea how much I would like to kill you right now, right here”, Kansas sanoi hiljaa, kun yskin verta terassin laatoitukselle.

Ja yhdellä terävällä liikkeellä se työnsi mut Floresien uima-altaaseen.

Yhtäkkiä jalat polkivat tyhjää. Pimeys ympäröi mut kauttaaltaan, kun vajosin syvemmälle ja syvemmälle. Pian tuntisin paineen ja keuhkoja korventavan poltteen, kun virtaava vesi veisi mut syvemmälle ja nielisi mut kokonaan...

Harperin kädet olivat puristuneet mun ympärille ja tukivat mua ylös altaasta. Mä yskin kuin hullu, yritin karistaa mieleen nousseen muiston pois, kun vajosin selälleni altaan reunalle ja haukoin henkeä.

Fucking schizo! Leave! Get the fuck out, Kansas, now!

Brandyn ja Henin huudot sisällä hukkuivat korvissa kohisevaan vereen ja sydämen jyskeeseen, kun suljin silmäni ja yritin lopettaa päässä käyvän pyörimisen.

Harper MacDonald, Mikael Aikio, Yumi Cho, Kansas Bond, Brandy Flores, Ethan Reyes, Hayley Wilburn and tykkäävät tästä viestistä

Cooper Miller
Cooper Miller
Suoritetut merkit : Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23tyhj12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk14Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 2023me11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk17 Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk19Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk20Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24chic12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24prom13Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Summer11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24dark11

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Empty Your Voices Trough My Mind

Ke 30 Loka 2024 - 20:19
Olihan se vähän sellainen paluu ala-asteelle, kun joutu istuu auton takapenkillä ja aina, kun katuvalot ei osunu meihin, meidän posket Harperin kanssa painuivat toisiaan vasten, sormet puristi toisiaan ja huuletkin ehkä kohtas toisensa. Ja siis nyt selvyyden vuoksi; me EI mitään sillä tavalla kuherreltu Harperin kanssa meidän auton takapenkillä. Mut kaikki viimeaikaiset jutut huomioon ottaen sitä jotenkin vaan halusi kertoo toiselle aina kun mahdollista, että välitti.

Kun eihän sitä ikinä tiennyt, jos se vaikka ois ollut vika kerta.

Me oltiin matkalla ihan vaan rautakauppaan, ja meillä ei Harperin kanssa ollut mitään erityistä syytä mennä sinne, mutta sen jälkeen kun kaupungista ei enää päässyt pois, me ei saatu enää liikkua oikeestaan missään ilman vanhempien lupaa.

Siis käytännössä vanhemmat yrittivät esittää, että sekin oli ihan normaalia, että ajoit sitten minne tahansa, sä päädyit aina takaisin Wilmingtoniin.

Clyde ajoi autoa eikä pukahtanut sanaakaan koko matkan aikana. Mä puristin Harperin sormia ja olin onnellinen siitä, että mulla oli edes yksi ihminen, kehen pystyin luottamaan tän kaiken keskellä. Okei – Harper oli aluksi salannut multa asioita – mutta nyt me oltiin sujut, ja sen lisäksi Harper oli ollut mun kanssa todistamassa toinen toistaan käsittämättömämpiä asioita. Ja jos mä olisin ollut Harperin asemassa, mäkin olisin tukkinut suuni. Kuka mua ois uskonut? Eihän meitä uskonut nytkään kukaan, tai uskoisi, jos me oltaisiin kerrottu näistä asioista. Ja kelle me oltaisiin voitu edes kertoa?

Ei ainakaan kaupungin aikuisille.

Jotain suurta oli tapahtumaisillaan. Jokin oli virittänyt koko kaupungin energian äärimmilleen, ja jokainen hetki oli kuin tanssahtelua viulunkielillä. Ihan kuin pienikin virheliike olisi voinut rikkoa ympärille venyneen jännityksen ja syöstä kaiken suoraan kaaoksen syövereihin.

Clyde parkkeerasi auton ja vilkaisi meitä taustapeilistä.

“Mitä teidän täytyikään ostaa, käykää ostamassa. Nähdään kymmenen minuutin päästä tässä autolla. Onko selvä?”

Me nyökättiin, ja hetken päästä Clyde oli kadonnut rautakauppaan ja mä ja Harper kadun toisella puolella olevaan kioskiin, jonka ikkunoiden neon-valokyltit enää hädin tuskin jaksoivat vilkuttaa OPEN-tekstiä. Me oltiin kyllä käyty siinä pienessä marketissä ennenkin, ainakin mä olin, mutta jostain syystä mulle tuli heti äärettömän epämukava olo, kun ovi sulkeutui meidän perässämme.

Ehkä Harperkin huomasi sen. Ehkä me oltiin tosiaan tongittu liian syvältä.

Mä en ehtinyt edes tajuta, kun myyjä, ehkä nelikymppinen, vähän luihu ja laiha mies, oli vetänyt esiin veitsen ja painanut sen mun kurkkua vasten.

“Te... Kirotut lapset”, mies sylki hymynsä lomasta, hartioidensa vapistessa aivan kuin rakennuksessa olisi ollut pakkasta.

Mä katsoin Harperia. Myyjä, joka piti yhä veistä mun kurkulla, kohotti toisella kädellä pienen revolverin Harperia kohti.



Mä olin tajunnut sen jo tovi sitten. Mä olin aavistellut, mutta varma mä en ollut ollut - enkä varmasti ollut uskaltanut sanoa siitä kellekään, koska mua olis pidetty hulluna.

Mutta kun Harper sanoi:

“Sun pään takana”

Ja mun pään takana oli myymälän seinällä oleva koristekirves,

Ja mä tajusin napata siitä kiinni ja heilauttaa niin, että terä osui myyjän sääreen,

Ja kun me juostiin ulos sieltä kioskista

Elossa



Niin siltikään mä en tiennyt mitä ajatella siitä



Että mä pystyin kuulemaan Harperin äänen



Suoraan mun päässäni ilman että se liikutti huuliaan


Harper MacDonald, Mikael Aikio, Yumi Cho, Kansas Bond, Ethan Reyes, Hayley Wilburn, Madison Morrison and tykkäävät tästä viestistä

Cooper Miller
Cooper Miller
Suoritetut merkit : Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23tyhj12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk14Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 2023me11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk17 Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk19Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 23merk20Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24chic12Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24prom13Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Summer11Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 24dark11

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Empty Young rebels

Pe 15 Marras 2024 - 19:49
En tiiä, jotenkin kaikki valkoisiksi maalatut seinät, siisteiksi asetellut tuolirivit, vittu se että ihmiset juttelivat kevyeen sävyyn toistensa kanssa ennen pormestarin puhetta – tuntui, että haluisin oksentaa, hetkenä minä hyvänsä.

Harper perheineen asettui tietty kauemmas meidän perheestä - TIETTY – koska oishan se ollut liian helppoa, että tällaisessa tilanteessa me ois saatu olla lähekkäin. Meidän porukat oli hilanneet koko perheen semi eteen, mut kuitenkin sivulle, ja Harperin vanhemmat taas oli istuttaneet niiden perheen toiselle puolelle salia ja vähän meistä taaksepäin. Hämärä valaistus vaan ruokki jo muutenkin ahdistunutta tunnelmaa. Meidän takana istui joku perhe, ja mä kuulin niiden itkevän.

Amy istui mun vieressä ja puristi mun hihaa.

“Cooper”, se kuiskasi. “Tapahtuuko meille jotain pahaa?”

Mua suututti. Mä katsoin isää ja äitiä, joiden kasvot olivat vakavat ja ilmeettömät ja jotka katsoivat tiukasti eteenpäin. Aikuisten tehtävä oli suojella lapsia, mutta tässä me oltiin, keskellä kaupunginlaajuista shit show’ta, jonka aikuiset olivat aiheuttaneet ja sen jälkeen seisoneet tumput suorina, ja mun kahdeksanvuotias pikkusisko joutui miettimään oliko jotakin pahaa tapahtumassa.

“Älä huoli, Amy”, sanoin hiljaa takaisin ja kiedoin käteni Amyn ympärille. “Me ollaan ihan turvassa. Mä lupaan.”

Amy katsoi mua silmät suurina ja puristi huuliaan yhteen.

“Tuuthan sä kotiin?”

Syyllisyys kuristi kurkkua, kun katsoin Amyn vaativaa katsetta. Viime aikoina mä olin ollut yhä vähemmän kotona – etenkin sen jälkeen, kun kaupungista ei päässyt enää pois, olimme viettäneet yhä tiiviimmin aikaa Floreseilla, punoen suunnitelmia ja käyttäen kaiken vapaa-ajan tutkiaksemme saamiamme tietoja ja yhdistellen lankoja toisiinsa. Kaiken sen pyörityksen keskellä mä en ollut tullut edes ajatelleeksi, että mun pikkusisko ja pikkuveli elivät tätä samaa, pelottavaa todellisuutta kuin mäkin, ja että mä olisin ehkä voinut olla enemmän läsnä niillekin.

“Kyllä mä tulen”, sanoin ja yritin vähän hymyillä. Amy näytti rentoutuvan, ja mun omatunto soimasi mua vielä silloinkin, kun Hallmark asteli esiin.

Hallmark näytti väsyneemmältä kuin koskaan aiemmin. Se näytti laihtuneenkin, eikä silmissä enää tuikkinut tyypillinen, poikamainen valo eivätkä sen suupielet kaartuneet hymyyn, kun se kävi suoraan asiaan.

“Hyvät Wilmingtonin asukkaat...”, pormestari aloitti, ja vihdoin tunsin syyllisyyden väistyvän vihan tieltä taka-alalle.

Hallmarkin puhe oli juuri sitä mitä olin ounastellutkin. Silottelua. Vähättelyä. Tyhjiä sanoja ja vetoomuksia, pyyntöjä ja suoranaisia käskyjä rauhoittua, luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyisivät ja ihmisillä ei ollut syytä huoleen.

Mä vilkaisin olkani ylitse ja näin Dylanin seisovan vanhempiensa ja Maisien kanssa sivummalla. Sen otsalla kimmelsi hikikarpaloita, ja nähdessään mun katseen se nyökkäsi jäykästi ja näin, kuinka sen aataminomena liikahti sen nielaistessa.

Toisessa suunnassa Henley oli kääntynyt katsomaan mua, ja kun se tavoitti mun katseen, se katsoi mua hetken ja kääntyi sitten taas eteenpäin.

Ilma salissa tuntui tihentyneen.

“Nyt loppuu tämä paskanjauhaminen!” kuului yhtäkkiä salin perältä. “Me tiedämme, kuka tämän takana on!”

Mies – sama mies, kuin silloin, kun minä ja Harper olimme vakoilleet kaupungin aikuisten kokousta – oli noussut ylös. Miehen nimi taisi olla Perry – se muistui mun mieleeni yhtäkkiä - ja samassa tajusin, että se oli alkanut osoittaa sormellaan suoraan muhun päin.

“Se kirottu poika”, Perry sähisi niin, että sylki roiskahti sen parralle ja kellertävät silmämunat vilkkuivat mielipuolisesti, “Se on tämän takana.”

En meinannut tiedä, miten reagoida – kaikkien katseet olivat suuntautuneet meitä kohti, ja mä halusin samaan aikaan nauraa ja samaan aikaan räjähtää päin ukon naamaa – mutta Clyde, joka oli istunut mun vieressä, nousi seisomaan.

Sinä”, Perry sylkäisi. “Sinä... Friikki!”

“Perry, rauhoitu!” Hallmark vetosi puhujankorokkeelta, mutta turhaan.

“En helvetissä rauhoitu! Me kaikki tiedämme, että tuo kummajainen ilmaantui tänne silloin, kun nämä asiat tapahtuivat viimeksi! Hän on kirottu! Tiedän sen... Kaikki tietävät... Se on kirjoitettu häneen!”

Katsoin Clydeen, enkä tajunnut yhtään, mitä Perry oikein selitti. Clyden ilme oli kova, ilmeetön, ja Perry jatkoi pauhaamistaan.

“Hän on merkitty lapsi!”

Ihmiset kohahtivat, enkä tiennyt miksi. Isä yritti laittaa kätensä Clyden olkapäälle, mutta Clyde väisti ja veti hihansa ylös. Tatuointi, jonka olin nähnyt monesti, mutta jonka merkitystä en ollut koskaan edes ajatellut, paljastui, ja Clyde kohotti kätensä ilmaan.

“Tätäkö tarkoitat, Perry?” Clyde kysyi ilmeettömästi.

Käteen oli tatuoitu NO 584.

“Siinä se on!” Perry sihahti melkein mielipuolisen voitonriemuisena. “Se on Saatanan merkki! Katsokaa kaikki! Hän on kaiken takana!”

En tiennyt yhtään, mitä sanoa. Miksi ihmeessä ihmiset ajattelisivat Clyden olevan osallinen tähän? En ymmärtänyt yhtään... Mitä tekemistä tatuoinnilla oli tämän kaiken kanssa --

“Hän on syytön. Minä takaan sen.”

Kirkas naisen ääni lävisti salin, ja käännyin katsomaan sen etuosaan, jossa vaalea nainen oli kohottautunut seisomaan. Kun tajusin, ketä oikein katsoin, järkytys iski vasten kasvoja kuin sähköisku - nainen oli Sofia Millan. Maverickin äiti.

“Mutta --” Perry aloitti, mutta Hallmark oli saanut tarpeekseen.

“Pyydän hiljaisuutta!” mies mylvähti ponnekkaammin kuin aiemmin. “Tässä tilanteessa on turha etsiä syyllisiä, sellaisia ei ole! Me olemme kaikki täällä samassa veneessä!”

Tiesin, että se oli merkki. Henley kääntyi katsomaan mua ja nyökkäsi; samaan aikaan Harper ponnahti ylös ja huusi:

Valehtelija!



Kaikki kävi sen jälkeen nopeasti, mutta se tuntui siltä, kuin aika olisi hidastunut. Minä, Henley, Dylan, Brandy ja Hayley noustiin seisomaan eri puolilla salia. Ihmiset ehtivät vain vilkaista meitä, kun sali täyttyi merkkiäänten kakofoniasta – ihmiset vastaanottivat viestin samaan aikaan, ja hetken aikaa salissa kuului vain epäuskoista huokailua, muminaa ja liikahtelua, kun ne prosessoivat kuvaa, joka niiden puhelimiin oli juuri saapunut.

“Te olette valehtelijoita, kaikki!” huusin samalla, kun luovin tieni penkkiriviltä käytävälle. “Mutta pahin valehtelija olet sinä, Hallmark.”

Kaikki meistä toimivat, kuten oli sovittu. Harperin isä oli tarttunut tytärtään ranteesta, mutta Harper riuhtaisi itsensä irti. Henley ja Dylan olivat myös rynnänneet käytävälle, samoin Brandy ja Henley, ja hetken me seisoimme keskellä kaikkia, nuorten kapinallisten rivistö, eikä Hallmark ensin löytänyt sanoja.

“How... How you...”, se sai sanottua, ja me loimme viimeisen, katkeran ja samaan aikaan ylpeän katseen mieheen, joka näytti kutistuvan kokoon sitä mukaa, kun kaupunkilaisten katseet kohosivat ylös ja nauliutuivat suoraan pormestariin.

“Fucking liar.”

Ja sitten me juostiin.

Ehdin nähdä, miten Harper kiskoi jonkun mukaansa, ja miten sivusta syöksyi ihmisiä meidän suuntaamme. Salin ovet lennähtivät auki ja tönäisin edessä seisovan järjestysmiehen pois tieltä yhdellä voimakkaalla työnnöllä, ja kun pääsimme ulos, me ryntäsimme autoihimme, kuka mihinkin, ja lähdimme ajamaan.

Harper istui pelkääjänpaikalla, ja mä painoin kaasua, kunnes katuvalot jäivät viimein taakse ja pelkkä sumu ja pimeys ympäröi meidät.

“Mitä me nyt tehdään?” Harper kysyi lopulta, kun oli saanut oman hengityksensä tasattua. “Ehtivätköhän Brandy ja muut Hayleyn kyytiin?”

“Eivätköhän”, sanoin puristaessani rattia. Mun sydän hakkasi vieläkin.

“Mennäänkö me Brandylle?” Harper kysyi, mutta en osannut vastata.

“Miten ois Twin Falls Farm?” kuului takapenkiltä, ja mä tunsin, miten koko mun keho jäykistyi, kun katsoin taustapeiliin.

“Yeah, surprise”, Kansas sanoi. Se istui Mikaelin vieressä ja vaikka se näytti jotenkin riutuneelta, se jaksoi silti hymyillä hieman väkinäisesti. “Melko näytöksen te järjestitte.”

“What the...”, aloitin, mutta Harper laski kätensä mun käsivarrelle.

“Selvitetään tää myöhemmin, jooko?” se sanoi ja katsoi takana istuvaa Mikaelia, joka nyökkäsi tytölle ja puristi sormensa Kansasin sormien lomaan takapenkin hämärässä.

“Me ollaan kaikki samassa veneessä. Ja Twin Falls Farm on tällä hetkellä varmasti paras paikka, johon me voidaan mennä. Se on meidän paikka.”


Harper MacDonald, Mikael Aikio, Kansas Bond, Ethan Reyes, Hayley Wilburn, Madison Morrison, Cera Wallas and Harriet Brown tykkäävät tästä viestistä

Sponsored content

Cattle, guns and cowboy spirit - Sivu 3 Empty Vs: Cattle, guns and cowboy spirit

Takaisin alkuun
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa