Cattle, guns and cowboy spirit

Elämässä on kyse sopeutumisesta. Se, mitä mulla jäi mieleen koulun opeista oli se, että käytännössä koko evoluutio oli pelkkää sopeutumista; kun ympäristö ja olosuhteet muuttuivat, eliöt joko sopeutuivat niihin tai kuolivat pois. Vain vahvimmat ja muuntautumiskykyisimmät jäivät henkiin ja jatkoivat sukuaan – niin ne siirsivät olosuhteiden vaatimat ominaisuudet eteenpäin jälkipolvilleen, joilla oli näin paremmat edellytykset pysytellä hengissä.

Jos se hetki olisi ollut jotenkin tärkeä lenkki evoluution loputtomassa ketjussa, Yeva Petrova olisi lunastanut paikkansa elinvoimaisena suvunjatkajana. Toki nainen oli sukuaan jatkanut jo noin muutoinkin, mutta katsellessani miten mustaan, ihonmyötäiseen mekkoon pukeutunut venäläinen kumosi vodkashottia lanteet keinuen, tuntui kuin Yeva olisi suorastaan luotu tanssimaan hämärissä underground-bileissä. Yeva ei tuntunut häpeilevän koskaan mitään, eikä se tehnyt niin nytkään, vaan juotuaan shottinsa se tarttui läheistä teinipoikaa olkapäästä ja sai sen sanattomalla auktoriteetillä täyttämään naisen tyhjän shottimukin uudestaan ilman kysymyksiä.

Evoluutioketjun heikoin lenkki sen sijaan käveli Yevan vanavedessä. Siristin silmiäni ja Harper nojautui epäuskoisesti lähemmäs tarkentaessaan katseensa tulijaan, jonka koko olemus huusi sen olevan täysin mukavuusalueensa ulkopuolella aina vaatetusta ja ryhtiä myöten.

“Ethan?” tyttö huusi musiikin yli, niin kovaa, että aina-valppaana-Ethan käänsi haukankatseensa meihin päin.

“What the hell are you doing here?” huusin, kun sekä minä että Harper luovimme tiemme Ethanin ja Yevan luokse. Ihmisiä tungeksi tiiviimmin tanssimaan, kun jykevin läskibassoin höystetty pedro pedro pedro kaikui pitkin matalia betoniseinämiä.

“God, Harper and Cooper?” Ethan parahti. Sen kasvoilla kävi sellainen tietynlainen yllättyminen - pettynyt yllättyminen - mikä sai mut hieman ärsyyntymään. Niin paljon kuin mä Ethanista pidinkin, mä en aina pystynyt ymmärtämään, miksi sen oli pakko niin usein suhtautua meihin aivan kuin meillä olisi ollut tapana käyttäytyä vastuuttomasti tai hankkiutua useinkin vaikeuksiin. Mulla oli elämässäni jo äiti ja isä, enkä kaivannut siihen kolmatta moraalinvartijaa.

“Yup”, Harper kuitenkin ilmoitti iloisesti Ethanille ja nosti mukikättään Yevalle, jonka suhtautuminen tallin teinien näkemiseen oli yevamaisen välinpitämätön - nainen vain nyökkäsi ja keskittyi sen jälkeen viinan juomiseen.

“Why are you here?” kysyin Ethanilta jopa omaan korvaani hieman kärkkäästi, mutta pakkohan mun oli tietää, oliko Ethan muka oikeasti tullut tänne bilemielessä, vai vaan kytätäkseen nuorisoa.

“Yeva asked for a ride”, Ethan selitti ja raapi niskaansa. “And then I thought it would be cool if I attended the party, as I never usually do.”

“No man, it’s not cool, it’s creepy”, sanoin, ja nyt oli mun vuoroni kuulostaa pettyneeltä, sillä Ethanin selitys kuulosti niin ontuvalta. Harper ja Ethan näyttivät molemmat yllättyneiltä.

“Uhm... Well, I guess I'll get water somewhere. See you later.”

Ethan lähti kohti huoneen takaosaa ja Harper kääntyi mua kohti.

“Mitä toi oli?” se kysyi kummissaan. Mä katselin hetken Ethanin loittonevaa selkää ja kohautin olkiani.

“Ei mitään. Mä ainakin tulin tänne juhlimaan, enkä kenenkään vahdittavaksi”, tokaisin ja hymyilin sitten Harperille pienesti. “Tuu, mennään. Ehditään vielä hetki tanssia tätä sun pesukarhubiisiä.”



...

Valot...

Vilkkuvat valot...

Kirpeiltä maistuvat huulet...

Tanssivat hahmot ympärillä...

Korvissa humiseva musiikki...

Betoniseinä kylmä ja tuntui kuin piikit olisivat pistelleet vasten ihoa, kun Harper painoi mut sitä vasten. En tiennyt mitä kello oli, kauan bileet olivat oikein kestäneet tai kauanko me olimme jo olleet syrjäisellä, hämärällä käytävällä, jonka päädystä näkyi etäällä välkkyvien neonvalojen kelmeä hehku. Harperin sormet juoksivat mun niskasta alaspäin, pitkin selkään liimaantunutta paitaa ja kohoilevia kylkiä, ja mun päässä humisi ja pyöri villisti, kun otin tukea seinästä ja vedin toisella kädellä tyttöä vieläkin lähemmäs.

Yhtäkkiä Harper kuitenkin vetäytyi nopeasti kauemmas. Epämukava tunne hulahti mun lävitse, kuin joku olisi yhtäkkiä kaatanut ämpärillisen jääkylmää vettä päälleni, ja ehdin jo pelätä tehneeni jotain väärin, kun Harper katsoi muhun kulmiaan kurtistaen.

“Kuulitko tuon?”

“Minkä?”

Harper painoi sormensa huulilleen. Musiikki oli saanut korvat soimaan ja aluksi en kuullut kuin musiikin etäisen jylinän, kun vihdoin erotin ääniä toisessa suunnassa käytävää kuin mistä olimme tulleet.

“-- Kansas, nouse ylös, ole kiltti!”

Vilkaisimme Harperin kanssa toisiamme nopeasti. Mun olo oli yhä sumuinen, joten Harper oli mua nopeampi lähtiessään harppomaan äänen suuntaan. Mitä syvemmälle pimeyteen kuljimme, sitä selvemmin erotimme kaikuvan puheen ja sitä seuraavan oudon, vaikeammin tunnistettavan äänen.

Lopulta erotimme valojuovan, jonka keskiössä olevan mytyn tunnistin pian Kansasiksi. Poika oli polvillaan kumarassa ja otti tukea pölyisestä, kumollaan olevasta tuolista samalla, kun se piteli päätään toisella kädellään.

“Mitä täällä tapahtuu?” Harper kysyi. Valo kääntyi meitä kohti ja jouduimme molemmat siristämään silmiämme, kun kirkas valo korvensi verkkokalvoja.

“Anteeksi”, Maddy sanoi ja käänsi valon pois meidän kasvoiltamme. “Mä näin, kun Kansas hortoili käytävässä yksin, ja en ehtinyt ajoissa sen perään - se kaatui, ja nyt se oksentaa...”

“Missä Mikael on?” kysyin hämmentyneenä. En ehtinyt kuitenkaan miettiä, mitä oli tapahtunut ja viimeisimpänä sitä, mistä ihmeestä Maddy oli tänne ilmestynyt, kun Kansas yökkäsi ja kuvottava lotina kaikui pimeässä huoneessa.

“En tiedä, en nähnyt kuin Kansasin”, Maddy sanoi ja kumartui pitelemään huolehtivasti Kansasin vapisevia olkapäitä.

“Mä käyn etsimässä Mikaelin”, Harper sanoi ja kääntyi kannoillaan. Mun oli pakko ottaa tukea seinästä, kun päässä käyvä pyöriminen alkoi käydä ylivoimaiseksi. Maddyn ja Kansasin ohuessa valojuovassa näkyvät hahmot tuntuivat muuttuvan surrealistisiksi ja ahdistus tuntui tiukentavan otettaan mun kurkun ympärillä, kun kaukaa tuleva musiikki sekoittui Kansasin huonovointiseen yskimiseen.

Tuntui siltä, kuin olisimme odottaneet ikuisuuden, ennen kuin Harper pelmahti ovesta takaisin sisään Mikael, Yumi ja Ethan vanavedessään. Vasta niin monen ihmisen ängettyä sisälle tajusin, miten pienessä huoneessa oikein olimmekaan – väistin haparoiden sivummalle, kun Harper tuli viereeni ja teki tilaa Mikaelille ja Yumille, jotka seisahtuivat ovensuuhun ja tuijottivat Kansasia ilmeettömästi.

“Voi helvetti”, Ethan henkäisi.

Maddy päästi irti Kansasista. Pojan silmät verestivät, ja se pyyhki suupieliään hihaansa. Paidan rinnuksilla ja leuassa näkyi kiiltäviä roiskeita ja pojan koko olemus oli kauttaaltaan ryvettynyt.

“Huono... olo...”

“Tässä, ota vettä”, Ethan sanoi ja harppasi lähemmäs poikaa, tarjoten sille vesipulloaan. Kansas tarttui siihen tärisevin käsin ja otti varovaisen kulauksen, ennen kuin rojahti istumaan selkä seinää vasten.

“Eiköhän ala olla kotiinlähdön aika”, Ethan sanoi sitten. Se kuljetti katsettaan ympäri huonetta. “Onko tässä kaikki, ketä teitä on täällä?”

“Hayley ja Kestrel puuttuu”, Harper sanoi. “En nähnyt niitä tanssimassa äsken...”

“Hienoa...”, Ethan mutisi, mutta ei ehtinyt sen pidemmälle, kun Hayley ja Kestrel ilmestyivät kuin tyhjästä huoneeseen.

“Mitä helvettiä? Mistä te tulitte?” kysyin Hayleylta ja Kestreliltä. Taskulamppujenkin valossa huomasin, että Hayley näytti tavanomaistakin kalpeammalta.

“Tää paikka on kuin sokkelo”, Hayley sanoi. “Me... Me kai eksyttiin...”

“Mä oon varma, että me kuljettiin ympyrää”, Kestrel sanoi. “Me suunnistettiin musiikin mukana, mutta joka kerta, kun käännyttiin jostakin kulmasta, tuntui että se kuuluikin yhtäkkiä ihan toisesta suunnasta.”

Mä käänsin katseeni Mikaeliin ja Yumiin, jotka seisoivat yhä ilmeettöminä paikallaan, eikä edes Mikael sanonut mitään, vaikka Kansas näytti edelleen voivan silminnähden huonosti.

“Mikä noita kahta vaivaa?” mä kysyin Harperilta, joka näytti yhtäkkiä todella huolestuneelta.

“En mä tiedä... Ne oli tuollaisia, kun löysin ne tanssimasta. Mä en meinannut millään saada niitä lähtemään, vaikka sanoin, että Kansasilla on hätä...”

“Okay, y’all scare the shit out of me”, Ethan sanoi katsoessaan ympärilleen. “Kansas, pystytkö nousemaan ylös? Etsitään Yeva ja häivytään täältä. Tässä paikassa on jotain todella karmivaa.”

“Hassua”, Mikael sanoi. Se oli aivan kuin herännyt jostakin horroksenkaltaisesta tilasta, ja huomasin sen siirtyneen äänettömästi huoneen nurkkaan. “Täällä on sähkökeskus. Näyttää siltä, ettei täällä ole sähköjä päällä laisinkaan.”

“Mahdotonta”, Ethan sanoi auttaessaan Kansasia seisaalleen. “Tuollahan on käynnissä tuhannen desibelin reivijuhlat, enkä nähnyt aggregaatteja missään.”

Mun oli pakko painaa kädet ohimoita vasten. Sumuinen, pyörivä olo kävi yhä pahemmaksi, ikään kuin painostavammaksi, ja mun teki melkein mieli huutaa – tuntui, että paine pään sisällä kasvoi sietämättömäksi.

“Cooper, onko sulla kaikki hyvin?” joku kysyi ja tunsin kädet mun ranteiden ympärillä - ne yrittivät varovasti irroittaa mun käsiä, joita pitelin päätäni vasten, mutta pistin vastaan --

“Mikael, do not touch that!!”

Viiltävä kipu lävisti pään ja tärykalvot samalla, kun räpsäytin silmäni auki vain nähdäkseni, kun Mikael veti sähkökaapissa olevasta vivusta. Kipinät sinkosivat ympäriinsä - vanhat kaasulamput ympärillä syttyivät palamaan ja pirstaloituivat sitten tuhansiksi sirpaleiksi, jotka satoivat ihmisten päälle kuin terävät lumihiutaleet. Tuntui, kuin koko rakennus olisi vetänyt syvään henkeä ja puhaltanut sitten kaiken ulos – lattia tärisi niin, että tomu nousi ilmaan ja Harper kaatui päistikkaa mun syliini.

“Mitä helvettiä tapahtuu?”

Päitään suojaavat ihmiset lähtivät hädissään purkautumaan huoneesta. Maddy, joka oli kiskonut Mikaelin pois sähkökaapin luota, veti sitä nyt perässään - Hayley ja Kestrel olivat napanneet Yumin mukaansa ja Ethan auttoi Kansasia kompastelemaan romujen läpi käytävään.

“Mennäänkö me takaisin tanssimaan?” kuulin Yumin kysyvän, kun hapuilin nopeasti hämärän läpi pitäen samalla Harperia kädestä kiinni. Kuulin Ethanin huutavan jollekin, mutten jäänyt ottamaan selvää, kenelle – halusin vain ulos, melkein paniikinomaisesti, sillä koko paikan ilma tuntui käyvän jatkuvasti ohuemmaksi...

Musiikki oli hiljentynyt ja kaikkialla oli pimeää. Ilmeisesti sähköt olivat menneet poikki koko rakennuksesta, ja ainoastaan seinien pimeässä hohtavat koristeet opastivat meitä kohti uloskäyntiä.

“Yeva? Hakiko joku Yevan?” Harper kysyi, kun pääsimme vihdoin sokkeloisten käytävien päässä oleville tikkaille.

“Yeva on täällä!” Ethan huusi. “Antonio - Antonio oli löytänyt Yevan.”

Kukaan ei kysynyt, mistä ja miksi Antonio oli paikalle tullut – jokainen oli vain huojentunut siitä, että kaikki olivat vihdoin kasassa eikä meidän tarvinnut enää palata takaisin syvemmälle rakennukseen.

Kun vihdoin nousin ylös tikkaiden yläpäässä olevasta luukusta ja yöilma tervehti kasvoja, koko aiempi sumuinen ja painostava olo katosi täysin. Räpyttelin silmiäni ja käännyin nopeasti auttamaan mun jälkeeni kiipeäviä ylös ja kun Ethan oli viimeisenä suoristautunut seisomaan, käännyin katsomaan muita.

Hayley näytti yhä kalpealta, Harper huolestuneelta. Kansas nojasi polviinsa, mutta Yumi ja Mikael näyttivät suorastaan säikähtäneiltä.

“Mä en tiedä mitä tapahtui – ihan kuin joku olisi ottanut musta vallan...” Yumi henkäisi melkein itkuisen kuuloisesti.

“Aivan kuin olisin katsonut itseäni oman ruumiin ulkopuolelta”, Mikael jatkoi hiljaa.

Kukaan ei ehtinyt kuitenkaan vastaamaan, kun Kestrel kirkui.

“Maa - katsokaa sitä!”

Käännyin katsomaan ja nielaisin.

Asfaltti, joka oli meidän tullessamme ollut ehjä, oli repeytynyt syville, pitkille railoille, aivan kuin jättimäisten kynsien raatelemana. Se ei kuitenkaan ollut näyssä irvokkainta.

Jokaisesta railosta tihkui paksua, tummanpunaista nestettä.