Another glass of Brandy, please

Rule number 1 of Girl code

22. toukokuuta 2023 | first period, 08:12 AM

Algebra Kakkonen taisi olla mun kolmastoista syy. Tai mun puolesta se sai halutessaan olla ihan ensimmäinenkin – pääasia oli se, että joka kerta kun kukaan mainitsi mulle siitä, mä halusin ajaa autolla kovaa seinään tai hypätä Blue Mountainin ikkunasta suoraan pää edellä pihan asfalttiin.

Eikä siinä – mä en edes ollut niiiiin huono matikassa. Ehkä vähän, mutta kyllä mä yleensä selvisin kaikesta ihan kohtalaisella suorituksella, ellei hyvälläkin. Mä olin sellainen melkoisen hajuton ja mauton ja väritön, mitä tuli osaamiseen akateemisella tasolla; mä olin aina ollut aika keskiverto koulussa, mutta matikka ei vaan sattunut olemaan yksi mun vahvuuksista. Simple as that.

Vaan kun ei ollut. Mun syvä ärsyyntyminen ja aggressiiviset tuntemukset kyseistä ainetta kohtaan kumpusivat jostain ihan muualta kuin kompleksiluvuista ja logaritmifunktioista, nimittäin siitä, että mä jouduin katselemaan kuinka Amelia Bass oli all over my ex-boyfriend joka helvetin aamu. Niinkuin Amelia as in luulin-että-oltiin-ystäviä. Ei näköjään oltu; kerro mulle yksikin esimerkki kaverista, joka on samaan aikaan sekä lojaali että yrittää iskeä sun tuoretta eksää. Niinpä. En mäkään keksi. Mä olin luullut, että tässä vaiheessa high schoolia jokainen osaisi girl coden ulkoa vaikka unissaan - sä et koskenut kaverin eksiin etkä nyksiin - mutta mä olin kai erehtynyt, sillä elävä esimerkki siitä istui pari riviä musta eteenpäin ja räpytteli räpsyripsiään vähän turhan tiuhaan tahtiin ollakseen luonnollista.

Eihän mulla ollut enää mitään sanottavaa siihen, ketä Jake oikein deittaili, ei sen jälkeen kun olin viskannut mun (kallisarvoisen) juoman sen päälle ja todistetusti vähän menettänyt mun malttini (ja mitä ilmeisemmin tallannut koko jätkän egon lattiaan sitä suorittaessani) koko kansan edessä Chloen kotibileissä kuukausi takaperin. Mä en tiennyt, olinko ollut jotenkin tavallista tuhdimmassa tuiterissa vai miksi mä en vaan pystynyt tuntemaan minkäänlaista häpeää mun enemmän ja vähemmän julkisesta kohtauksesta. Sen olin kuitenkin saanut kuulla, että nimenomaan Jaken itsetunnon kiiltävää pintaa se oli vissiin vähän raapaissut. Se oli kehdannut vielä huutaa mulle siitä, että nolasin sen kaikkien edessä, sen jälkeen kun olin saanut selville, että se ei ollut edes vaivautunut keksimään mitään tekosyytä sille, että se oli pussaillut jotain toista tyttöä samoissa bileissä (!!!).

Jep. Sellaista. Mutta hei, elämä jatkuu ynnä muuta.

Kun EI JATKUNUT!! Mä roikuin edelleen auttamattomasti siinä ideassa meistä. Jakessa ja sen ärsyttävän kultaisissa hiuksissa ja inhottavan söpöissä ruskeissa silmissä ja oksettavan aurinkoisessa hymyssä. Sen ihanissa sanoissa ja lupauksissa tulevaisuudesta, jotka olivat hetkessä muuttuneet kamalan satuttaviksi ja kaukaisiksi haaveiksi enkä mä vaan pystynyt käsittämään, miten joku niin varma ja tuttu ja lämmin muuttui silmänräpäyksessä hirveän etäiseksi ja synkäksi. Miten se vain… lopetti musta tykkäämisen? (Ei r-sanaa tähän väliin, vaikka heikko hetki onkin. Mä en r-sanaile turhaan enkä varsinkaan kusipäiden kohdalla.)

Huokaisin. Hieraisin ohimoita ja silmäilin sitten matikan kokeen läpi. Olin jo kerennyt unohtamaan, että mulla oli sellainenkin tehtävänä - mä kun olin hirveän tehokas tappamaan aikaa haaveilemiseen.

Trigonometrisia funktioita, ei jeesus. Oli ihan liian aikasta tällaiselle. Käänsin monisteen ympäri ja etsin kuumeisesti tehtävää, johon olisin osannut vastata. Kaipa mä olisin itkeä tirauttanut jos olisi ollut jotain itkettävää jäljellä; onneksi ei ollut, ja mä säästin itseni siltä nöyryytykseltä, että olisin räkinyt koko paperin täyteen. Like c'mon, en mä ihan niin luuseri ollut, että matikan vuoksi itkisin, vaikka täysmulkun perään haikailinkin.

Do I like him or is he just tall?

16. kesäkuuta 2023 | Boise Towne Square Mall, 02:21pm

“Kato kuka tuolla on”, mä suhahdin Harperille ja osoitin kahvilan kassaa. Harper näytti ensin vähän eksyneeltä – se nousi varpailleen ja tiiraili mun sormen osoittamaan suuntaan – ja mä pyöräytin silmiäni hymyillen. “Ruskeatukkainen jätkä? Kiharat?” mä autoin ja se taisi vihdoin tajuta ketä mä tarkoitin.

“Nicholas? Vai Sethkö sen nimi oli?” Harper yritti ja mä hymähdin toivottomana.

“Ei, tollo”, mottasin sitä leikkisästi käsivarteen, “toi on Noah. Se joka valmistu nyt keväällä? Wide receiver? Helkkarin kuuma sellainen.”

Harper näytti siltä, ettei nimi soittanut mitään kelloja, mutta silti se nyökytteli myöntyväisenä. Ei mulla mielestäni niiiiiin paljon, öh, edesottamuksia ollut, ettei niistä kärryillä olisi pysynyt, mutta annoin sille tämän kerran anteeksi.

Mä olin houkutellut Harperin mukaan shoppailemaan Boiseen (vaikka ei siihen kyllä ollut hirveästi maanittelua vaadittu, varsinkin sen jälkeen kun mä olin maininnut, että ei edes tarvittaisi kuskia, koska mulla oli kortti ja kerrankin auto käytössä) ja me oltiin kierretty Boise Towne Squaren liikkeitä jo hyvän aikaa. Mä olin vinguttanut pankkikorttiani ehkä vähän liian reippaasti, kun katsoi mun kantamuksiani, mutta haloo – jos Boiseen asti raahaudutaan, niin sitten pitää käyttää tilaisuus hyväksi. Nyt mulla oli kädet täynnä vietäväksi kotiin aina kesähepeneistä uuteen hajuveteen. Harperin mä olin yllyttänyt kannustanut ostamaan superkivan hameen (“Toi on niiin ihana! Et voi olla ostamatta. Kelaa kun huomenna meet Yumin ja Kelseyn synttäreille toi päällä – mä vannon, että kaikki tulee lakoamaan sun jalkoihin…”) ja uuden huulikiillon (“Ihan paras sävy sulle, ikinä ei voi olla liikaa huulikiiltoja, tiedäthän?”).

Nyt me seistiin söpön Late Latte Cafén edessä ja mä viittoilin Harperia tulemaan perässä. “Mä tarjoan”, tarjouduin ja toivoin hartaasti, että Noah malttaisi pysyä kassalla sen verran, että mä pääsisin jututtamaan sitä.

You see, mä en ollut epävarma ihminen. Useimmiten. Varsinkaan silloin, kun oli kyse puolitutuille tai tuntemattomille rupattelusta, joten mä marssin vuorollani tiskille ihan semi itsevarmasti ja hymyilin pojalle. Tai en mä oikeastaan tiennyt, olisiko sitä voinut edes pojaksi sanoa – mä tiesin, että jalkapallo oli antanut sille ihan helkkarin leveät hartiat, ja pitkäkin se oli, siinä ei siis juurikaan ollut mitään, mitä olisi voinut kutsua poikamaiseksi. Melkein kuulin, kun sen käsivarret huusivat testosteroni! And don’t get me started on the fact, että se oli töissä kahvilassa. Mun munasarjat olivat liekeissä.

“Jäälatte salted caramel -siirapilla, thanks”, mä tilasin ja ennen kuin Noah ehti jatkaa, mä kysyin mahdollisimman huolettoman kuuloisesti: “Sä näytät hirveen tutulta, satuitko käymään Blue Mountainia?” Hah, niin kuin en olisi selvittänyt sen osoitetta, äidin nimeä ja suunnilleen sosiaaliturvatunnustakin taannoin kaivelemalla vanhoja ig-postauksia, joihin se oli tägätty.

“Joo, mä valmistuin nyt keväällä”, se vastasi tarkastellen mua pieni hymynkare suupielessä, “sä olet Bentleyn pikkusisko, etkö olekin? Belle? Brenna?” Ja mä tuuletin mielessäni, että se ainakin jatkoi omatoimisesti keskustelua, melkein muisti mun nimenkin, ennen kuin vilautin sille tavaramerkkihymyni ja vastasin: “Joo, Brandy. Mitä suunnitelmia sulla on kesälle?”

“Töitä, lähinnä. Syksymmällä muutto edessä, sain stipendin jalkapallon ansiosta Oklahoman yliopistoon”, Noah vastasi ja mä mutristin suutani. Eihän tästä olisi mitään iloa, jos se vaan lähtisi karkuun kesän jälkeen!! Pakotin kuitenkin hymyn takaisin naamalleni, nojasin vähän tiskiin (eihän mulla hirveästi ollut mitään, mitä esitellä, mutta olin ihan ylpeä siitä, mitä ns. my mama gave me) ja onnittelin sitä koulupaikasta mahdollisimman vilpittömän kuuloisena (not).

Meidän takana oli muutama ihminen jonossa, joten tiesin, että I had to shoot my shot ennen kuin olisi liian myöhäistä. Enkä mä mitään häviäisi; parhaimmassa tapauksessa saisin vähän vipinää ja säpinää mun elämään, joka oli ollut ihan auttamattoman kuiva viime viikot, ja pahimmassa joutuisin kestämään rukkasten saannin yleisön edessä. Plussat mun mielestä voittivat miinukset, ja niin kuin sanoin, mä en ollut mitenkään epävarma. Kestäisin kyllä pienen julkisen nöyryytyksen.

“Tiedätkö, jos sulla ei huomenna oo mitään tekemistä, niin mun kavereilla on kemut. Oot varmasti tervetullut, laita mulle deeämmää niin mä laitan sulle osoitteen”, virnistin, toivoen ettei Yumi pahastuisi ihan hirveästi, jos toisin muutaman kutsumattoman vieraan mukanani (let’s be real, bileet eivät olleet mitään ilman, että sinne saatiin muutama kuokkavieras). Ennen kuin se ehti vastaamaan mitään, lisäsin: “Aah, ja Harper ottaa kanssa jotain juotavaa, samaan laskuun.” Käännyin tytön puoleen, joka näytti sekä vaikuttuneelta että ehkä vähän kiusaantuneelta kuunneltuaan meidän keskustelua.

“J-joo. Mulle kans ihan vaan jäälatte”, se nyökytteli ja katsoi mua suurin silmin.

“Comin’ right up. Se tekisi 13 dollaria”, Noah hymyili pienesti ja edelleen hirveän salamyhkäisesti. Mä maksoin ja katsahdin sen vihreisiin silmiin, jotka suunnilleen sulattivat multa housut jalasta. “And maybe I’ll see you tomorrow”, se lisäsi nopeasti liu’uttaessaan tilauksemme tiskin reunalle.

Hoooooly fuck. Mä olin ehkä onnistunut; ainakaan se ei ollut tyrmännyt ehdotusta suoralta kädeltä, ja äänensävykin oli ollut ihan lupaava. Mä virnistin Harperille silmääni vinkaten, kun me lysähdettiin kahvilan kauimpaiseen nurkkaan upottaville nojatuoleille.

“That was hella impressive”, se naurahti juomaansa siemaisten ja mä pyörittelin päätäni, mun sydämen tykytys – jonka mä en ollut edes huomannut kiihtyneen tilanteen aikana – hiljalleen rauhoittuen. “A girl gotta do what a girl gotta do. At this point, mä olen epätoivoinen”, vastasin virnuillen, “tuu tähän, mä näytän sulle sen instagramin.”

Me scrollattiin Noahin feed ja kohokohdat huolellisesti läpi, ja analysoitiin kikattaen kaikki tarkimmatkin yksityiskohdat (“Onko sillä rannekoru tossa kuvassa? Eikö tyttöystävät yleensä anna sellaisia?” – “Hei, ei se olisi edes harkinnut mun ehdotusta, jos sillä olisi tyttöystävä. Toivottavasti. Mä en halua sotkeutua enää yhteenkään pettäjään.”)

“Vannon, että säkin lämpenisit jos näkisit ne vatsalihakset. Tai sen selän, luoja, mistä semmoset lihakset ees saa?” mä ihmettelin ääneen (hiljaa, ettei meidän jutut kantautuneet juoruamisen kohteen korviin) ja Harperin kulmakarvat nousivat kyseenalaistavasti. “Hei, älä kysy mistä mä tiedän. Satuin vaan kerran vilkasemaan, ja nyt se kuva on ikuisesti palanut mun verkkokalvoille. Eikä se ole mitenkään huono muisto."

Stressing over the stupid dance

syyskuu 2023 | lunch break, 11:36 AM

“I have PE in the first period. Every. Single. F-ing. Morning”, mä ulahdin valahtaessani dramaattisesti ruokalan siniselle muovituolille, joka tuntui lämpimältä. Ew. Olisin heittänyt laukkunikin lattialle teatraalisuuden vahvistamiseksi, mutta sitten muistin, kuinka paljon eritteitä tällaisen räkäisen koulun ruokalan lattialle varmaan päätyi. “Eikä siellä ole enää mitään silmänruokaakaan, kun mulla ei oo enää Mr. Rogersia, vaan joku eläkeikää hipsutteleva täti-ihminen. Se pisti mut oikeasti pelaamaan jalkapalloa. Feminism and all that mutta eikö tyttöjen liikan pitänyt olla tyyliin varvastossuttelua tai jotain.”

Harper katsoi mua mahdollisimman myötätuntoisesti (not) kun mä jatkoin vuodatustani.
“Enkä pääse ees näkemään ketään ilman paitaa – tai jos pääsen, niin päinvastoin, haluaisin mieluummin säästää silmäni siltä, sen verran alhainen on ton kurssin kollektiivinen lihasprosentti. Ei siellä ole ketään edes vähän yli averagen, paitsi tyyliin Justin ja Cody, mutta nehän nyt on koettu ja nähty ja kuultu jo”, mä huokaisin, “ja kelaa nyt, heti aamusta? Jos mä oikeasti joudun tekemään jotain noilla tunneilla, niin mähän olen kuin pieni limainen porsas koko päivän.”

“Well, se on ainakin nopeesti alta pois?”, Harper yritti ja mä pudistelin epätoivoisena päätäni,
“Mitä sulla on ekalla palkilla?”
“Bilsaa.”
“Lucky you, sieltä ehkä saattaa löytää jonkun hottis nörtin”, mä totesin ja kaivoin evääni esille. Wildcatsien pöytä täyttyi hiljakseen tutuista kasvoista, kun ihmiset valuivat sisään. Mä tervehdin Melanieta ja Oliviaa, jotka mun tapaisesti olivat nykyään senioreita, eli me saatiin pitkän pöydän taktisesti parempi pääty lähempänä linjastoa. Tottakai mä olin silloin tällöin piffannut koulusuhde-etujani myös Harperille, jotta mä saisin hyvää seuraa ja se enemmän pönkitystä statukseensa. Ruokalan pöytäjärjestyshän oli kaikki kaikessa – istumapaikoista järjestetty Hunger Games jokaisen kouluvuoden alussa määräsi nokkimisjärjestyksen (sorry not sorry).

“Ja mä en edes tiedä kenet mä ryöstäisin parikseni Homecomingiin”, ähkäisin ja olisin haudannut kasvot käsiini, jos ne eivät olisi olleet täynnä eväsleipää. “Kun sen pitää olla joku joka ei tee musta ihan naurunalaista, mutta kaikki kiiltokuvapojat on vähän mulkkuja. Haluaisin sentään nauttia siitä illasta. Kenen kanssa sä meinasit mennä?”
Harper näytti hetken epäröivältä, mutta vastasi vain: “Emmä oikeen tiedä vielä.”
“Ehkä me löydetään vielä jotkut”, mä huokaisin kaihoisasti, “viime vuonna oli niin helppoo kun Jake vaan teki kunnon shown siitä että se pyysi mua parikseen. Piti sanoa vaan yes yes yes yes. Mitä jos mä ottaisin sen vaan piiikkuriikkiseksi hetkeksi takaisin?”
“Tota mä en jaksa edes kommentoida”, Harper tuhahti silmiään pyöräyttäen, “Mites Noah?”
“Nah, he’s long gone to Oklahoma. Haven’t talked to him since I ended things. Jos meillä nyt oli edes mitään thingiä.”
“But whyy? He was a nice guy.”
“Se meni collegeen. Toiseen osavaltioon. Mä en halunnut olla semmonen kotipuolessa roikkuva rasite, you know? Let him have the full experience. En oo vielä valmis uusiin poikahuoliin ja turhiin sydänsuruihin, joten parempi ehkäistä semmoset mahdollisimman ajoissa. Mä en halua toistaa sitä couch guy -skandaalia ja yllättää mun kaukosuhdepoikaystävää”, mä nyrpistin nenääni sanalle, “kahdestaan jonkun toisen tytön kaa.”
Harper näytti mietteliäältä. “Toi on musta aika irrationaalinen pelko. Älä anna sen säikäyttää sua pois jonkun luota, ennen kuin se on ees ehtiny näyttää sulle, että mitään aihetta epäluottamukselle ei oo”, se sanoi sitten.

“Mistä lähtien sä olet ollut noin viisas? Using fancy words n’ shit” mä virnistin ja etsin äkkiä uuden puheenaiheen, jotta homma ei menisi ihan liian syvälle ottaen huomioon sen, että me oltiin edelleen keskellä kuhisevaa koulun ruokalaa – mä en haluaisi lukea omia juttujani juorupalstalta (vaikka muuten se oli mun lemppari asia 4ever). “Tuu, mennään opettelee se tiktok. Voidaan sit kuvaa se ennen treenejä muiden Wildcatsien kanssa. Tai ehkä Coach Kelleyn kaa, that would be hilarious…”

A morning of misfortunes and a certain guy named after a state

torstaina 14. maaliskuuta 2023 | second period, Blue Mountain High

Oli se kumma, kun kaikki meni aina pieleen. Ihan sama mitä mä yritin, kuinka hyvin valmistauduinkaan koitokseen itse elämää vastaan, niin mulle ei suotu hetkeäkään henkistä rauhaa. Mun aamu oli alkanut niin kuin mikä tahansa muukin, palosireeniltä kuulostavaan herätykseen ja sellaiseen pitkään ynähdykseen, minkä päästät silloin, kun on pakko nousta pehmeän ja lämpimän sängyn suojista kylmään maailmaan. Olisihan se pitänyt tietää, että siinä vaiheessa, kun oikeasti joutui heräämään uuteen päivään, oli alamäki jo alkanut.

Ensin hajosi juomalasi. Se säpälöityi keittiön kiiltävälle kivilattialle kuin jääpala, lennättäen kiteitään eteishalliin asti, ja mun motivaationi elää särkyi siinä samalla, tuijottaessani pitkin saareketta ja sen seiniä lentänyttä (vastavalmistettua) smoothietani, jonka seassa uiskenteli nyt lasinsirujen lisäksi koko lattian mikrobisto. Hetken mä mietin, jospa olisin jättänyt sotkun siivottavaksi housekeeperille, mutta se tulisi töihin vasta usean tunnin kuluttua, enkä mä ollut ihan niin perse ihminen, että olisin halunnut aiheuttaa sympaattiselle Harrietille enää yhtään enempää harmaita hiuksia. Niinpä mä kulutin aamuni poimien palasia roskapussiin mahdollisimman varovaisesti, ja onnistuin silti viiltämään haavan oikeaan nimettömään.

Sain samaan sormeen pienen, ikäväntuntuisen ja kutiavan palovamman suoristusraudasta ja melkein käräytin tukan päästäni, kun mä unohduin heilumaan grwm-soittolistani tahtiin. Mä olin jo luovuttanut sen suhteen, että olisin ehtinyt ajoissa ensimmäisen periodin liikuntatunnille, mutta nyt mulla alkoi olemaan kiire, jos meinasin ehtiä edes matikkaan. Meikkaaminen oli kokonaisuudessaan farssi, mitään muuta mä en tässä maailmassa vihannut yhtä paljon kuin poskipunan lätkimistä naamariin kauhealla hopulla, ja se johti siihen etten mä kärsinyt enää katsoa itseäni eteisen peilistä kiskoessani toppatakkia niskaani.

Toppatakki oli liian raskas. Ulkona oli paljon lämpimämpää kuin mä olisin osannut ajatella, mutta mä olin liian turhautunut kääntyäkseni kannoillani ja palatakseni takaisin sisälle vaihtamaan, kunnes huomasin unohtaneeni auton avaimet, ja jouduin joka tapauksessa tekemään u-käännöksen takaisin sisälle. Ratissakin mä kihisin ja puhisin itsekseni kaikille Wilmingtonin seniorikuskeille, jotka olivat päättäneet lähteä oikein porukalla riekkumaan (lue: ajamaan 20mph rajoituksia hitaammin) pikkukaupungin yleensä tyhjiin liikennevaloihin. Dementiakerhon kokoontumisajojen jälkeen mä jouduin tappelemaan jonkun lyötävän näköisen juniorin kanssa parkkipaikasta lähempänä ovia, melkein kompastuin kynnykseen rynniessäni sisälle, ja hengästyin vähän turhan paljon kahdesta setistä rappusia, että olisin voinut nimittää itseäni millään tapaa urheilijaksi.

Seisahduin Mrs. Atkinsin luokan suulle (joka sijaitsi, luonnollisesti, kauimmaisessa nurkassa pääovilta katsoen) ja tein huomion, joka kiehautti mun jo aiemmin vaarallisesti kohonneen verenpaineen taivaisiin: joku istui mun paikalla. Siinä mä seisoin, luokan ovensuussa, posket punaisina (koska ilmeisesti mun ääreisverenkierto oli ainut asia, joka toimi tänään moitteettomasti) tarkistaen vielä kerran, että kyllä, oikea reuna, toiseksi viimeinen rivi, ikkunapaikka. Varattu. Mun teki mieli hieraista silmiäni, ehkä mä vain hallusinoin pieniä vihreitä miehiä, mutta mun paikalla istuva pieni mies ei ollut vihreä ollenkaan, päinvastoin: se oli vastavärisen vaaleanpunainen.

Kansas motherfucking Bond.

“What are you doing here?” mä sihisin heittäessäni laukkuni viereisen tuolin selkämykselle.
“Oh, nice seeing you too”, se vastasi, epäillyttävän huolettomasti, kynää sormiensa välissä heilutellen.
“Last time I checked, you were in Ms. Mallory’s course”, mä siristin silmiäni, “so what did you do to that poor woman?”
“What? I didn’t do anything”, Kansas puolustautui.
“Don’t try to feed me that bullshit.”
“Why doesn’t anyone believe that there’s good in my heart?”
“Because we all know your questionable tendencies.”
“Well, it’s not entirely my fault that Ms. Mallory is so scared of rats–”
“Oh my god. Are we in seventh grade? That’s why she kicked you out?”
“Oh, she didn’t kick me anywhere. I left of my own volition– ”

“Ms. Flores, please be quiet”, Mrs. Atkinsin napakka ääni keskeytti meidän kiihkeän sananvaihdon, selkeästi ärsyyntyneenä, kun ei saanut kohdistettua kaikkien jakamatonta huomiota taululle piirrettyihin sinikäyriin, “and Mr. Bond, I assume you’re not going to give me any trouble, am I right?”

Mun olisi tehnyt mieli vastata jotakin nasevaa siitä, että Mr. Bond ei ollut mitään muuta kuin kahdella jalalla kävelevä kyltti, jossa luki kissankokoisilla kirjaimilla TROUBLE, mutta pidin suuni supussa. Mrs. Atkins osasi nimittäin olla pelottava nainen; se oli yksi niistä harvoista, joilla oikeasti tuntui olevan auktroriteettiä tässä hikisessä lafkassa, johtuiko se sitten pistävänkeltaisesta haukankatseesta vaiko nutturasta, joka oli köytetty pelottavan kireälle, mä en tiennyt. Arvelin kuitenkin, että ehkä se oli jälkimmäinen – kukaan ei uskaltanut kettuilla ihmiselle, joka vapaaehtoisesti kärsi siitä, että hiusrajaa kiskottiin tolla tavalla taaksepäin tunnista toiseen.

”Be honest with me”, Kansas aloitti sitten — se oli ehtinyt olla hiljaa suunnilleen puoli minuuttia — ja työnsi tehtäväpaperinsa mun puolelle pöytää, ”do you actually understand what’s going on? The unit circles and all this shit with the triangles?”
Mun suupieli saattoi vähän nykiä. “Well, I’ve actually like, attended the lessons, so yeah, I do understand the basics. You should try it sometime.”
Se huokaisi dramaattisesti, haudaten kätensä pinkiksi raidoitettuihin hiuksiinsa, ja sanoi sitten, närkästyneenä: “It’s not fair that I come here all pure and gracious and just get absolutely disrespected–”
“Did I lie, though?”

Kansas oli hyvä. Ainakin puhumaan säästä, sen serkun koiran ihottumasta ja kuinka tankoparsaa tulee keittää kuusi ja puoli minuuttia, jotta saavuttaisi ideaalin napsakkuuden – mä tulin kuudenkymmenen yhdessä vietetyn minuutin jälkeen sellaiseen lopputulemaan, että se olisi pitänyt köyttää raajoistaan avaruusrakettiin ja lennättää istumaan johonkin Kuun kraatereista, jotta se olisi ollut hiljaa. Tai mistä mä tiesin, ehkä se olisi silti jatkanut kälätystään tajuamatta, että ilmakehän puute saisi sen vaan näyttämään kalalta kuivalla maalla. Se oli hirmu hyvä jaarittelemaan tyhjänpäiväisiä. Miten hyvä se oli kosinifunktioiden integroimisessa, sitä mä en tiennyt, ja siinä hetkessä uskalsin ajatella, että en varmaan ikinä saisi tietää, mitä oli sen työmoraalia uskominen.


Mä tulin myös siihen lopputulokseen, että sen juttuihin oli ihan hirveän vaikea olla lähtemättä mukaan, ja muutaman kerran se sai mut ovelasti harhautettua esittelemään sille mun uusia kynsiäni ja laukkuni sisältöä ja sitten mä jo annoinkin tarkkaa selontekoa siitä, kuinka paljon mun elämänhalu oli laskenut aamun sattumusten sarjan myötä, ja vasta Mrs. Atkinsin hei olen huomannut että ette ole saaneet mitään järkevää aikaan viimeiseen puoleen tuntiin -tyyppinen rykäisy selän takaa muistutti siitä, mitä varten täällä oikeastaan istuttiin. Niinpä kun se uskalsi haukankatseisen naisen uhan poistuttua avata suunsa uudestaan, mä heristin sillä tavalla isoäidillisesti etusormeani sen nenän edessä.

“Don’t try to fool me. This is just another attempt to slither away from your duties”, mä sanoin tietäväisenä, naputtaen kynnenkärjelläni sen edessä (koskemattomana) odottavaa tehtävämonistepinoa. Se mokoma mulkoili mua kulmiensa alta kuin huonostikäyttäytynyt (ihmiskokoinen) koiranpentu, joka joutui istumaan toruttavana.

“You’re a menace”, Kansas huokaisi sitten, kukistettuna, ja piirteli paperinsa reunaan jotain, mikä ei näyttänyt mun silmään kovin trigonometriseltä. Mä olin kuitenkin sen verta armollisella tuulella, että annoin asian olla.

Day 1: A Summer Preview  

Istuimen selkämykseen sijoitetulla ruudulla välkehti Elle Woodsin vaaleanpunaisen mekon helma. Ei ehkä kaikista paratiisirantoja, cocktaileja ja paljaita yläruumita -lorua kiljuvin elokuva, mä tuumasin, mutta kukapa olisi jättänyt Legally Blonden katsomatta – varsinkin kun muina vaihtoehtoina oli Night at the Museum, the Angry Birds Movie tai Lego Batman. Mun silmiä kuivasi elokuvaa seuratessa: mä olisi kovin tahtonut ottaa mallia toista tuntia vieressä koisivasta Valeriasta, joka oli hautautunut omaan penkkiinsä tummien hiustensa kehystämänä, mutta mun sisällä pirskahtelevat ilotulitukset ja perhoset ja Playa del Carmenin vesissä uiskentelevat pikkukalat tekivät paikallaan istumisesta, puhumattakaan sitten nukkumisesta, kamalan vaikeaa.

***

“Oh my gooood!!” mä kiljaisin, auringon syleillessä meitä, kun lentokoneen portaat jäivät taaksepäin. Jos mä olisin ollut kasvi, olisin ruvennut fotosyntetisoimaan siinä ja heti. Miksei kaikkialla voinut olla aina näin lämmintä?

“I’ve been here for two seconds and I’m already sure I’ll never go back to Idaho”, mä huokaisin, virnistin sitten taas ihan hallitsemattomasti ja käännyin Valerian puoleen, jonka mä tiesin edelleen murehtivan sellaisia asioita, jotka eivät kuuluneet lomalle. “Heyy babyyy, we’re on vacation!! You’ve got to turn off those little gears I know are turning in your head right now”, mä muistutin, naputtaen sen päälakea hellästi.
“Yeah, I knowww”, se vastasi puolittain hymyillen, ja sitten mä kiskaisin sen lämpimään rutistuukseen, saaden osakseni nyrpistyneen katseen joltain takaa tulleelta tädiltä, joka ei mitä ilmeisemmin tykännyt melodramaattisuudesta kulkureitillään.
“The only thing you should worry about is how high the UV index is”, mä mumisin sen hiuksiin, “we’re gonna make this week unforgettable, alright?”

Sitten mä otin Valeriaa tomerasti kädestä, ja lähdin vetämään sitä eteenpäin väkijoukossa, kunnes muistin, että enhän mä oikeastaan tiennyt, minne me oltiin menossa, ja annoin sen lopulta näyttää tietä.

***

Night 1: Winding down  

Pienen kirjastohuoneen avoimesta ikkunasta kuului alla kulkevan kadun ääniä. Ilakoivien ihmisten huudahduksia, ohiajavien autojen hurinaa; kumeasti jossain kauempana soivaa musiikkia, joka kuulosti ihan siltä, kuin se olisi tullut veden alta. Pinnistellen saattoi kuulla meren pauhaavan, hiekan rahisevan jalkojen alla, tulen rätisevän pimenevässä illassa. Lasin kilahtavan toista vasten. Hymyjä, naurua.

Ikkunan karmien alanurkasta oli irronnut paikoitellen maalia, mutta ei sellaisella rähjäisellä tavalla, mä ajattelin, vaan sellaisella kodikkaalla tavalla, joka osoitti, että asunnossa oli eletty ja siellä oli tehty muistoja, aivan kuin joku olisi monta kertaa osunut siihen ponnistaessaan istumaan ikkunalaudalle, katselemaan keskustan laitaman elämää. Ehkä lukemaan jotakin hauraista opuksista, joilla lasikaapit vastakkaisella seinällä oli täytetty, haaveilemaan muista maailmoista päähenkilöiden tarinoiden kautta, vaikka paratiisi oli nurkan takana. Mä annoin katseeni kiertää huonetta, joka oli pieni, mutta ei missään nimessä tunkkainen; se oli hirveän ihana huone, tapettineen ja lempeydellisellä huolella valittuine kalusteineen. Siellä leijaili rannalta kantautuva suolan tuoksu, makeana ja kutsuvana, ja mä annoin viileän ilmavirran hyväillä kasvojani.

Vihreä, pieni ja kukkakuvioinen vuodesohva oli levitetty ikkunan alle, ja Valerian abuela (kyllä mäkin, vanha kettu, opin vielä uusia sanoja) oli pedannut meille siihen vuoteen valmiiksi. Mä olin hyvin nopeasti oppinut, että Valerian isovanhemmat olivat enkelten lähettiläitä maan päällä, niin hirmuisen herttaisia ne olivat, viedessään meidät ensi töikseen illalliselle lempiravintolaansa ja tehden mulle niin kovin pakahtuneen olon toivottamalla mut tervetulleeksi kotiinsa.

Lakanat tuntuivat viileiltä mun paljaiden jalkojen alla, ja niin mä sanoin myös Valerialle, joka ilmestyi takaisin huoneeseen iltatoimet tehneenä, levittäen kasvoilleen kosteusvoidetta.
“Ne voi nyt tuntua viileiltä, mutta odottapa muutama tunti kun me pyöritään täällä – lupaan että oot ihan hiessä ainakin jossain vaiheessa yötä”, se vastasi hilpeästi, ja mun teki mieli heittää sitä tyynyllä.

Kun valot oli sammutettu, me maattiin siinä, kahdestaan pienellä vuodesohvalla, kuunnellen toistemme hengitystä.
“Mua melkein itkettää kuinka ihanaa täällä on”, mä tunnustin.
“Ei se helpota edes useamman kerran jälkeen”, vastasi Valeria, kääntyen katsomaan mua, “mäkin meinaan aina lopulta haljeta onnesta.”
Mä hymyilin, sellaisessa pakahduttavassa onnellisuudenpuuskassa, ja sanoin sitten: “Kiitos että otit mut mukaan. Tänne. Se merkkaa tosi paljon.”

***

Day 2: Life’s better in a bikini  

Vaaleat kiharat muistuttivat mua jostakin toisesta. Se sellainen melankolian tunne iski kuin salama kirkkaalta taivaalta, kun mä kuljetin sormiani Nolanin hiuksissa verkkaisesti, meidän odottaessa Valeriaa ja tämän tummatukkaista seuralaista istumaan kivireunukselle jäätelökioskin liepeillä. Tumma kivi oli ilta-auringon säteistäkin vielä paahtavan kuuma, ja mä olin saattanut vinkaista vähän istuutuessani siihen ensimmäisen kerran. Nyt lämmin pinta kuitenkin tuntui mukavalta paljaiden reisien alla, ja nurmikaistaleeseen sekoittunut hiekka kutitti sandaaleissa. Mä olin ottanut pallon kirsikkajäätelöä, joka maistui taivaalliselta. Kaikki oli niin lähellä täydellistä, ja silti mun mieli meinasi karata takaisin Wilmingtoniin ja siihen ihmiseen, jonka numeron eston mä olin ottanut pois muutama viikko takaperin.

Mä räpyttelin silmiäni, yrittäen keskittyä olennaiseen – siihen pitkään ja lihaksikkaaseen irlantilaiseen, jonka käsi vaelteli jossain mun alaselän ja lantion välissä – ja mun ilme saattoikin vähän kirkastua, kun huomasin, että mun lemppari tummatukka ja sen lemppari tummatukka olivat vihdoin päätyneet johonkin valintaan jäätelön suhteen.

“What did you get?” mä kysyin, kun ne istuutuivat yhteisymmärryksessä meidän viereen.
“Vadelma-valkosuklaa”, Valeria vastasi, jahdaten kielellään lämpöaallossa sulavaa noroa pitkin tuutin sivua. Mä hymähdin, se oli niin valeriamainen valinta, ja nojauduin sitten syvemmälle vieressä istuvan pojan kainaloon. Päällä mulla oli vain nopeasti lanteille kiedottu hame ja kangastilkkuja muistuttavat minimaaliset bikinit, joten paljaat ihot toisiaan vasten lähettivät väristyksiä pitkin mun selkärankaa.

Vohvelilta putosi sulanutta vaaleanpunaista jäätelöä mun sormille. Ugh. Nostin käteni huulilleni ja kuuliaisesti nuolin sotkun pois sormenpäistäni.

Mä tunsin polttavien tummien silmien seuraavan mun jokaista liikettä, intensiivisesti.

Me vaihdettiin Valerian kanssa tietäväisinä katseita. Nolan oli kiedottu kivalle rusetille mun pikkusormen ympärille; samaa olisi voinut sanoa Valerian komistuksesta, Benistä, jolla näytti olevan varsinaisia vaikeuksia saada silmiään irti siitä, mitä piili mustahiuksisen tytön laventelinsävyisten bikinien alla. Vaikka mä olin joutunut ensikohtaamisessa kärsimäänkin henkilökohtaisia vahinkoja ja lentopallon jättämä jälki kyynärvarressa saattaisi huomenna helottaa ikävästi, mä en valittanut – päinvastoin, mua vähän hymyilytti. Vatsanpohjassa kihelmöi lämpimästi. Nolan varmasti löytäisi jonkin tavan hyvittää aikaisemman sattumuksen.

***

Night 2: Girls will be Girls  

Sinä iltana kirjastohuoneesta saattoi kuulla hallitsematonta kikatusta ja satunnaisia mätkähdyksiä, kun jompikumpi sanoi jotain hävytöntä ja sai osakseen tuomitsevan tyynyn koston. Kun ilta taittui yöksi ja keskustelu laantui kuun kajossa vaihdettuihin kuiskauksiin, pystyi jännittyneen tunnelman melkein tuntemaan ihollaan. Kumpi uskaltaisi ensimmäisenä laittaa viestiä – vai olisiko fiksumpaa vain jäädä odottamaan yhteydenottoa, sitä he eivät tienneet, mutta toisaalta mitään ei tarvinnutkaan tietää, sillä nyt elettiin jonkinlaisessa ihanuuden aikakapselissa, jossa millään ei ollut mitään väliä, koska kaikki kääntyisi kuitenkin lopulta parhain päin.


***

Night 3: People we meet on vacation  

Yleensä ihmiset kai sanoivat, että ne ja tequila eivät sopineet yhteen, mutta mä olin aika vahvasti sitä mieltä, että minä ja tequila oltiin lyömätön kombo. Alkoholi lämmitti sisuskaluja viilenevässä illassa ja sai mun pään sen verran pyörälle, etten jaksanut välittää enää siitä, miltä mä näytin kiehnätessä musiikin tahdissa vasten riviä vatsalihaksia. Tai siis. Nolania. Mutta suurin osa siitä tuntui olevan pelkkiä lihaksia, ja mä annoin kerrankin katseeni viipyillä sen paljaalla yläruumiilla ihan häpeilemättä. Sen ahneet kädet tutkivat sellaisia paikkoja, jotka saivat mun korvanlehdet punottamaan. Tai ehkä se oli tequila, kuka ties.

Kaiken hauskan oli loputtava aikanaan. Mä hymyilin hölmösti, sandaalit toisessa kädessä ja melkein hiekalle unohtunut paita toisessa, kun Valeria painotti vielä ennen kaupunkiasuntoon palaamista, että mä en missään nimessä saisi näyttää humaltuneelta sen isovanhempien edessä, tai mut lähetettäisiin pahvilaatikossa seuraavalla rahtilennolla takaisin kotiin. Mä nyökyttelin, enthusiastically, ja kompuroin portaissa vaan muutaman kerran.



***

Day 4: It’s tanning szn    

“Oh my god”, mä marisin auringon häikäistessä sisään huoneeseen. Eilinen viina tuntui ikävänä särkynä silmien takana.
“It’s no use praying to god right now”, Valeria kiusoitteli, “you certainly didn’t leave room for Jesus last night.”

Monennettakohan kertaa mä halusin lyödä sitä tyynyllä?

Allas oli valaistu turkoosiksi. Se hohkasi kylmää sävyään pimenevään iltaan, luoden pitkiä varjoja kiveystä pitkin ja välkehtiviä heijastuksia rapatulle seinälle. Aurinko oli laskenut jo hyvän aikaa sitten, jättäen jälkeensä ainoastaan heleän oranssina hehkuvan taivaanrannan ja viileyden, joka paljasta ihoa sivellessään jätti sen kananlihalle. Floresien takapiha oli hiljainen; ainoastaan sirkkojen etäinen sirinä halkoi äänettömyyttä, joka koko naapuruston ylle oli laskeutunut.

Brandy lepuutti poskeaan laatoilla ja tuijotti verkkaisesti liikehtivää vettä, joka vääristi pinnan alle upotettujen sormien muodon hassusti. Valo taittui veden ja ilman rajapinnassa, sen hän tiesi. Jake oli puhunut siitä, selittänyt hänelle juurta jaksain heijastuskulmista ja taitekertoimista toisen vuoden fysiikassa. Brandy oli ollut kurssilla hetken, ehkä Jakea miellyttääkseen, ehkä varovaisesta mielenkiinnosta, mutta oli lopulta nauraen vaihtanut tilalle historiaa. Ei mun tarvitse vaivata päätäni tollaisella, hän oli sanonut, kerännyt tavaransa ja pyyhältänyt pois luonnontiedesiivestä taakseen katsomatta.

Nyt Brandy makasi pyyhkellään ja mietti, olisiko fysiikkaa kannattanut sittenkin lukea. Ehkä hän olisi sitten voinut tuntea itsensä ansioituneemmaksi. Fiksummaksi. Paremmaksi, ainakin jollakin asteikolla. Ehkä hän olisi voinut tuntea itsensä ylpeäksi omista saavutuksistaan, kun sellaisia olisi ollut.

Kaukana priimuksesta. Toisaalta hyvän matkan päässä myös toisesta ääripäästä, mukavasti janan keskivaiheelle sijoittuneena, kaikilla niillä mieleenpainumattomilla tavoilla. Kohtalaisen keskihuono kaikessa; erityisen hyvä ei missään. Koulu oli aina sujunut hyvin. Ei erinomaisesti, erityisen kehnosti tai millään muullakaan tavalla huomionarvoisesti, ihan vain hyvin. Ei hän ollut koskaan antanut sille kovin suurta painoarvoa, vaan viettänyt aikansa kokeisiin pänttäämisen sijaan mieluummin ulkona tai somessa tai tallilla. Ratsastus oli aina sujunut hyvin, niin kuin cheerleading. Hän tanssi hyvin. Mutta kukaan ei koskaan tulisi muistamaan keskinkertaista suorittajaa luokan keskivaiheilta keskiverroilla suorituksilla.

Totuus oli vaikea niellä. Se maistui karvaalta, kirveli alas mennessään. Sai jonkin polttelemaan silmien takana; hetken verran hän vihasi itseään, sen takia, ettei ollut ikinä viitsinyt. Viitsinyt avata kirjoja, sivistää itseään tai tehdä elämällään jotakin hyödyllistä, niin, että hänellä olisi ollut jotain, mihin tarttua, jotain, mikä ei ollut shoppailu tai dokaaminen tai nukkuminen tai tai tai

Brandy ei ollut hyvä missään.

Valmistumisen olisi pitänyt tuntua innostavalta. Uuden sivun kääntämiseltä elämässä, kehittymiseltä. Aikuistumiselta, viimeinkin. Mutta Brandy ei onnistunut löytämään mitään muuta kuin rintaa puristavan ahdistuksen siitä, että kaikki oli valumassa hänen sormiensa lävitse kasvavalla vauhdilla eikä hän saanut mistään tarttumapintaa, ei pystynyt säilömään näitä hetkiä hyppysissään, ei pystynyt pitämään kaikkia palasia yhdessä kuinka ikinä yrittikään. Ne hajosivat auttamattomasti, murenivat pois ja karkasivat kuin pilvet horisonttiin ja hänen täytyi vain jäädä aloilleen, aloilleen tuijottamaan ja toivomaan, että joku niistä vielä palaisi. Että hänen ei tarvitsisikaan mennä elämässä eteenpäin, että hän voisi ikuisesti pelata samaa rooliaan yksinkertaisena blondina, jota ei kiinnostanut mikään muu kuin pojat ja hevoset ja se, mitkä kengät seuraavaksi ostaisi.

Mutta Brandy ei ollut koskaan ajatellut sitä sellaisena. Roolina. Hän ei ollut ajatellut asiaa ylipäätään, hän oli vain elänyt elämäänsä Brandyna ja oli tehnyt asioita, jotka olivat kivoja tai hauskoja tai tuottivat hyviä muistoja, mutta kaikille muille se oli näyttäytynyt tyhjäpäisenä ja turhamaisena, ja hän tajusi sen kunnolla vasta nyt. Että hän oli aina ollut yksiulotteinen muiden silmissä; että niiden oli vaikea uskoa hänen haluavan tehdä elämällään mitään järkevää, mennä collegeen, kouluttautua. Ja miten hän olisi voinut väittää vastaan? Brandylla ei ollut ensimmäistäkään taitoa tai intohimoa, ensimmäistäkään tapaa näyttää muille, että hän oli jotakin muutakin kuin vain nätti kuori – ja mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä vakuuttuneempi hän oli itsekin siitä, että ehkä jäljellä ei tosiaankaan ollut mitään muuta kuin kiiltävä päällikerros. Ehkä isä oli ollut oikeassa sanoessaan, ettei hänellä ollut kunnianhimoa, halua pyrkiä parempaan. Ehkä Brandy ei edes halunnut muuttua, tai uhrata ajatuksiaan sille, mitä muut ajattelivat, mutta ensimmäistä kertaa elämässään hän oli oikeasti epävarma itsestään, epävarma omista valinnoistaan.

Ehkä se oli syy, miksi ystävyyssuhteet olivat aina olleet ohimeneviä, miksi kukaan ei ollut vaivautunut jäämään. Miksi Jake oli lähtenyt ja Jessie ja joka ikinen koulukaveri, joiden kanssa naurettiin tunneilla ja chatattiin kotona mutta jotka eivät soisi hänelle ajatustakaan lähtiessään toiselle puolelle maata yliopistoon. Miksi muut jatkaisivat elämäänsä Wilmingtonissa tai toisessa osavaltiossa tai ehkä hänen kanssaan Boisessa, silti miettimättä kahta kertaa sitä yhtä tyttöä high schoolista. Koska hän oli kertakäyttöinen, kiva kerran tai kaksi, mutta auttamattoman tylsä sitä useammin. Hahmo, jonka kaikki tiesivät tai tunsivat osittain, mutta lähemmin tarkasteltuna ei oikeastaan ollut kiinnostumisen arvoinen.

Brandy saisi ystäviä collegesta, niin hän aina sai, riippumatta missä oli tai mitä teki. He menisivät ehkä bileisiin ja jatkojen jatkoille ja juoruaisivat ja opiskelisivatkin yhdessä, mutta lopussa olisi taas vain hän ja samanlaiset etääntyvät pilvet, joita hän ei saisi enää kiinni, vaikka miten juoksisi, hän tiesi sen, tunsi syvällä sisimmässään ja mietti, pystyisikö vääjäämättömyyttä vastaan valmistautua jotenkin, pystyisikö hän suojaamaan itsensä siltä, mikä lopussa aina satutti.

Hän kääntyi selälleen, tuijotti himmenevää taivasta. Keräsi bikinit altaan reunalta ja noustessaan rullasi kostean pyyhkeen mukaansa. Tassutteli lasiovista takaisin sisälle. Yritti ravistella pelon yksinäisyydestä vesipisaroiden mukana keittiön lattialle.

Talo oli tyhjä. Edes himmeästi tuikkivat, pihatietä reunustavat ulkovalot eivät tuoneet lämpöä rakennukseen – kotiin – jonka suuret ikkunat tuijottivat sieluttomina kirpeään iltaan. Brandy naksautti ulko-oven kiinni, vilkaisi autotallin suunnalle. Tyhjä. Tyhjää täynnä, koko talo, joka kaikessa kalskeassa koreudessaan oli hiljaa, kuin mietiskellen; se katsoi, kun hän teki lähtöä, viilenevässä ilmassa järkähtämättömänä seisoen. Sen keittiössä paloi valo, mutta Brandy ei kääntynyt enää takaisin sitä sammuttamaan.

Brandyn askeleet rahisivat soratiellä. Ääni tuntui väärältä hiljaisessa naapurustossa, raastoi korvia puistattavalla tavalla, sai väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Se oli samaa hiekkaa kuin aina ennenkin, mutta Brandy pystyi melkein tuntemaan, miten hämärässä äänet vääristyivät ja varjot syvenivät tanssien kuistin pylväiden välissä ja ruohonkorsilla ja koristeistutuksilla. Hän ei voinut vastustaa halua tuijottaa talon vasemmalla puolella avautuvaan tummanpuhuvaan metsikköön: etsimään sieltä syitä säpsähdellä ja saada vahvistuksen omituiselle tuntemukselle, että joku katsoi. Vaikka Brandy tiesi, että ei siellä kukaan ollut: se oli talo, joka katsoi, tarkkaili hänen liikkeitään alkuyön hämärässä.

Talo ja Brandy molemmat tiesivät, mitä nuoret sen suojissa puuhasivat, ja siltä kantilta oli oikeastaan hyvä, että sen asukkaat tuntuivat olevan aina vain muualla, paossa sitä nihkeää tunnelmaa, joka sen seinien sisällä yleensä velloi, kun Floresit ottivat yhteen ja viinilaseja pirstoutui laattalattioille. Siinä hetkessä Brandy oli kuitenkin ärtynyt. Hän olisi ollut vihainen, ellei olisi ollut oppinut jo kauan sitten, että oli turha haaskata voimiansa vihaamiseen, koska mikään ei kuitenkaan ikinä muuttunut. Oli samantekevää, oliko hän kotona viikonloppuisin tai ei, arkena tai ei – äiti oli silti jossain päin maailmaa, ehkä Thaimaassa tai jossakin Euroopan kolkassa, kun isä nukkui jo neljättä päivää toimistossaan. Brandy ei edes halunnut tietää, mitä toimistolla tapahtui, ei halunnut ajatella asiaa, nättejä assistentteja tai kalliita illallislaskuja, joten hän tyytyi vain olemaan ärtynyt ja pienen, ohikiitävän hetken katkera siitä, että ketään ei tuntunut kiinnostavan; että kukaan ei edes yrittänyt tehdä hänelle aikaa.

Auton istuimen vaalea nahka tuntui viileältä. Brandy nojasi päätään hetken taaksepäin, räpytteli karvaita kyyneliään pois, uskotellen itselleen, että ne olivat vain seurausta kuivien silmien ja viilenevän ulkoilman yhdistelmästä. Väsytti. Hän tiesi, että oli ollut virhe jättää Boiseen lähteminen niin myöhälle, mutta seuraavan aamun kirjanpidon perusteiden luento ei odottanut, vaikka kuinka kuolettavan tylsältä se kuulostikaan, ja pyykkiäkin olisi pitänyt pestä. Brandy käynnisti auton, peruutti sen hiljaisen naapuruston pihatielle ja yritti pidättää haukotustaan ajaessaan hiljakseen metsäisen asuinalueen lävitse.

Liikkeellä oli epätavallisen paljon väkeä. Brandyn oli pakko vilkaista näytöllä vilkkuvan kellon lukemaa, kulmat epäuskoisessa kurtussa, mutta totta se vain oli, Wilmingtonin pienellä keskuskadulla tuntui olevan menijöitä joka suuntaan. Boiseen oli pakko ajaa nuukahtaneen keskustan läpi, mutta siinä pikkukaupungin ainoassa liikennevaloristeyksessä Brandy epäröi hetken, päättäen kuitenkin kääntyä oikealle, asfaltiltaan paikoittain haljenneelle tielle, joka veisi hänet hiljaisen tehdasalueen läpi.

Brandy oli tiennyt jo aiemmin, että jossain vaiheessa hänen pitäisi mennä itse katsomaan, mistä muut olivat puhuneet – mitä kaikki muut olivat Wilmingtonissa joutuneetkaan kokemaan, kun hän oli hurvitellut menemään toisaalla, ilman huolta huomisesta. Ehkä kaikelle löytyisi järkevä selitys, tai niin hän ainakin halusi uskoa, vaikka kaupungissa vallitsikin omituinen, painostava tunnelma, nyt kun siihen osasi kiinnittää huomiota. Brandya puistatti, mutta hän päätti silti jatkaa eteenpäin, vilkaisten taustapeiliin, jossa ei näkynyt muita: kukaan ei ollut kääntynyt hänen peräänsä, eikä Brandy osannut päättää, oliko se rauhoittavaa vai uhkaavaa.

Brandy tiesi, että tie päättyisi lopulta Boiseen johtavaan valtatiehen, joten se ei pidentäisi hänen matkaansa collegelle merkittävästi. Hän hidasti vauhtia, vilkuillen ympäriinsä, etsien jotain, jotain sellaista joka poikkesi muusta, olisi kertonut hänelle jotain oudoista tapahtumista, mutta koko seutu tuntui jumahtaneen aloilleen, humisevan hiljaa pysähdyksissään. Brandyn valtasi omituinen aistimus, sellainen, että joku tuntui vetävän häntä sormenpäistä, nykien, pistellen, ja hän yritti hengittää syvään, rauhoittaa itsensä hetkeksi, kun mielikuvitus meinasi omin päin lähteä laukalle.

Katuvalot särisivät, vilkahdellen, ja Brandy säpsähti päälle räpsähtävää lamppua ajaessaan lähemmäksi hylättyjä halleja, joiden teräsovet olivat ruostuneet ja kaikenlaisen muun materian peitossa, rikkaruohojen puskiessa halkeilleesta maasta, jota täplittivät romut, erilaiset vanhat, ruostuneet auton osat ja muut vempaimet, joita Brandy ei osannut tunnistaa. Hän napsautti ajovalonsa pois, piiloutuen auton pimeyteen, antaen sen vieriä hiljaa eteenpäin, läpi tummaa taivasta vasten seisovien rakennelmien. Suuri valo naksahti pois. Tien katuvalojen ääni vaimeni hänen korvissaan, vai oliko se vain veri, joka nousi päähän, kohisi hänen korvissaan, Brandy ei tiennyt, mutta koko maailma tuntui hiljenevän, hetkeksi, kuin itse luontoäiti olisi pidättänyt hengitystään. Hänen kätensä hikosivat, hän ei tiennyt, miksi, mutta niin oli ja hän puristi tahtomattaan lujempaa ratista, tunsi kylmän hien valuvan selkäänsä pitkin eikä Brandy ymmärtänyt, mikä tunne oli, miksi tuntui, kuin yhtäkkiä joku olisi pidellyt hänen päätään kämmenien välissä, puristanut, puristanut lujaa ja–

Isomman hallin nurkalla oli pieni, neliskanttinen kyhäelmä, ehkä varasto, ehkä eteisentapainen sisäänkäynti, jonka ovi roikkui saranoillaan, apposen auki, heilahtaen aina silloin tällöin aavetuulessa. Pienessä ikkunassa ei palanut valoa; sisäänkäynti oli täysin pimeä, tummanpuhuva ja loppumaton, mutta silti sen syövereistä ilmestyi kaksi miestä, toistensa kanssa ikään kuin kiihkeästi keskustellen – toisella oli päällään vaalea, liehuliepeinen takki, kainalossa pino papereita; toinen kulki lyhythihaisessa paidassa, aivan kuin ulkona olisi ollut useampia kymmeniä asteita lämmintä. Brandy ei tiennyt missä vaiheessa oli pysähtynyt, sydämen syke kumahdellen korvissa ja hengitys rohisten rinnassa, epätasaisena, pinnallisena, kuin saaliseläin piilossa metsästäjältä, tuijottaessaan silmät lasittuneina, epäuskoisena, varmana siitä, että väsymys tai jännitys tai jokin oli tehnyt hänen mielelleen tepposet. Miehet kävelivät pihan poikki, ja Brandy olisi voinut melkein vannoa, että jälkimmäisen katseen pyyhkäistessä kaiken romun ylitse, ilmeettömät, melkein sieluttomat silmät olisivat pysyneet hetken hänessä, mutta jatkaneet sitten kulkuaan. Kumpikaan ei kuitenkaan elehtinyt millään tavalla, että olisi nähnyt hänet, vaikka auto oli edelleen käynnissä, hiljaa kehräten, ja kaksikko vain harppoi viistosti hänen ohitseen ja viimein tien ylitse. Brandy sulki silmänsä, hetkeksi vain, jonka jälkeen piha oli jälleen eloton, aivan kuin absurdia näkyä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Puristava tunne ei kuitenkaan kadonnut, se jomotti takaraivossa ja toisti samaa käskyä, pois täältä, pois täältä, hänen oli päästävä pois täältä.

Kuin transsissa hän kääntyi takaisin isommalle tielle, hengitys värähdellen, silmät poukkoillen, yrittäen muistaa, missä hän oli, minne hän oli ollut matkalla, kun katulamppujen värinä taas voimistui, vai oliko se radio, josta kuului vain heikkoa kohinaa, ei helvetti, ei hän tiennyt mitä teki, tuijotti vain valkeita rystysiään ja painoi kaasun pohjaan, kun nuo näkymättömät kädet, jotka tuntuivat pitävän häntä otteessaan, kulkivat pitkin hänen käsivarsiaan ja silittivät hänen hiuksiaan ja hänen oli päästävä pois täältä pois pois pois

Brandy ei tiennyt, huusiko hän vai kirskuivatko jarrut, kun hän painoi ne pohjaan. Tai ehkä hän ei painanut, kun auto vain jatkoi liikettään, vaikka kuinka Brandy yritti saada sitä pysähtymään, sen takia, että aiemmin autio ja halkeillut tie kuhisi nyt elämää, ihmisiä, tavaroita, äänettömiä huudahduksia, lapsiakin, hassuja autoja, aivan kuin hänet olisi heitetty ajassa kymmeniä vuosia taaksepäin, eikä Brandy enää tiennyt, kuka liikkui, liikkuiko hän vai auto vai itse aika, mutta hahmoja käveli sinne tänne, nytkähdellen, tuli suoraan kohti ja katosi sitten, metalliaitojen taakse ja rakennuksiin ja suuriin kuormaa kuljettaneihin autoihin. Hahmot vääristyivät, puuroutuivat hänen näkökenttänsä laitamilla, kun Brandy tuijotti tiukasti horisonttiin, kun laatikot ja kontit ja niitä raahaavat ihmiset tuntuivat vain humahtavan hänen lävitseen – hallusinaatioita, mielikuvituksen tuotetta vai valojen ja varjojen leikkiä, Brandy ei osannut sanoa, olisi vain halunnut painaa kätensä korvilleen ja lopettaa kuuloa raastavan huminan, äänen, joka ei tullut mistään ja samaan aikaan kaikkialta, mutta kädet eivät totelleet, tip, tip, tip, tip

Joku koputti ikkunaan.

Brandy kirkaisi, varastaen vain lyhyen silmäyksen ulos ikkunasta säikähtäessään äkkinäistä ääntä korvanjuurestaan. Ulkona kuitenkin seisoi mies, tavalliset vaatteet päällään, auto parkkeerattuna muutamien metrien päähän, heiluttaen käsiään vimmatusti, elehtien häntä, noh, tekemään jotain. Myöhemmin Brandy ihmettelisi, missä vaiheessa hän oli pysähtynyt; missä vaiheessa auto oli sammunut, ja mikä sai hänet laskemaan ikkunansa alas – irrotettuaan ensin henkensä edestä rattia puristaneet kätensä varovaisesti sormi kerrallaan – niin, että mies pääsi kumartumaan hänen tasolleen.

“What are you doing here? This area is forbidden to any outsiders”, mies tivasi, ensin hieman säpsähtäen katsoessaan Brandya silmiin, lisäten sitten ympeästi, “are you all right?”
Brandy kurtisti kulmiaan, yrittäen kiihkeästi yhdistää miehen etäisesti tuttuja kasvonpiirteitä tuntemiinsa ihmisiin, mutta kaikki ajatustyö oli verkkaista ja jähmeää, aivan kuin hän haroisi sokkona oman mielensä sopukoissa, eikä takaraivossa jomottava kipukaan tuntunut hellittävän, tehden kaikesta vaikeampaa, ajattelusta kivuliaampaa.
“Hey! Did you hear me?”
“I- I need to get to… Boise?”
“Yeah, it’s the other way around.”
“There is an intersection, not far from here”, Brandy tiesi väittää vastaan, joskin hieman epäorientoituneena – hänellä oli vaikeuksia muistaa, mitä olikaan tekemässä, minne olikaan ollut menemässä. Hän vilkaisi menosuuntaansa, ja vilkaisi sitten uudemman kerran, kun vilkkuvien katuvalojen loisteessa ei ollut enää jälkeäkään mistään muusta kuin tuulen puhaltamista roskista.

What the fuck?

“No, there isn’t. You can’t go there. It is prohibited–”
“Prohibited my ass. I know this fucking town, I have driven to Boise–”
“You stupid, stupid girl. Turn around and go home.”

Brandy jäi yksin istumaan ajatustensa kanssa, jotka yrittivät parhaansa mukaan laukata, mutta etenivät kuin hunajassa, tahmeasti ja vaivalloisesti, kun mies marssi takaisin omalle autolleen, jääden odottamaan, että Brandy katoaisi paikalta. Hänen kätensä tärisivät, hallitsemattomasti, mutta Brandy onnistui kääntämään ajoneuvonsa niin, että tummanpuhuva mies jäi kauas taakse, seisomaan tielle niin pitkäksi aikaa, että Brandy pystyi näkemään sen taustapeilistään pieneksi pisteeksi asti. Hän miettisi myöhemmin, mistä mies oli ilmestynyt, oliko joku kuitenkin seurannut häntä –  tie muuten oli harvoin enää kenenkään käytössä, ja sen takia Brandy keksi vähemmän ja vähemmän syitä, miksi joku olisi vahtimassa, kuka sitä käytti – ellei joku muu tiennyt seudun omituisista tapahtumista enemmän kuin antoi ymmärtää. Brandy hieroi silmiään. Hän miettisi asiaa. Myöhemmin.

Keskusta oli kauempana kuin Brandy oli ajatellut. Boise, Boise… Oikea vai vasen? Tästä suoraan, ehkä? Brandyn oli yhtäkkiä vaikea hahmottaa risteyksiä ja taloja, kun kaikki tuntuikin vieraalta, ja keskustakin oli tyhjentynyt. Hän kääntyi, luuli pääsevänsä maantielle, mutta olikin takaisin lähtöruudussa, siinä samaisessa risteyksessä, ja tuntui siltä, kuin koko kaupunki olisi leikitellyt hänen kustannuksellaan, ilkeillyt, vaihtanut puiden paikkaa ja teiden nimiä ja tuttuja maamerkkejä, mutta Brandy ei voinut sanoa varmaksi, koska hänen päässään pyöri ja päänsärky oli yltynyt hakkaavaksi ja silmät uhkasivat painuivat kiinni ja lopulta hän luovutti, lupasi itselleen että heräisi huomenna aikaisin ja ajaisi kouluun sitten, kun aurinko olisi noussut, kun olisi taas valoisaa.

Brandy ajoi takaisin kotiin, tuon saman talon pihaan, joka taas tuijotti ammottavan mustilla ikkunoillaan häntä, ei uhkaavasti, mutta ei myöskään kutsuvasti. Hän nousi autosta. Pudotti avaimet kaksi kertaa ennen kuin sai lukittua ovet.

Brandy ei katsonut, paloiko keittiössä valo, juoksi vain portaat ylös, vetäisi oven kiinni perässään. Tuijotti itseään hämärässä eteisen peilistä.

Vaaleaa villapaitaa pitkin kulki tumma raita, kuivunut ja koppurainen. Brandy pyyhkäisi nenäänsä, tahrien hihansakin samaan, raudantuoksuiseen nesteeseen. Tip, tip, tip.