Mad with Maddy

“Lapsihevosen kanssa on niin paljon helpompi muuttaa”, ja tämän lauseen tokaisija saisi painua sinne itseensä. Miten vuotiaalla hevosella voi olla niin paljon tavaraa? Eikä edes satulaa? Kiroan mielessäni, kun paiskon tämän rakkaan pienen otuksen tavaroita puoliraivolla Chevyni lavalle.
“Anteeks Maddy patty, ei mun ollut tarkotus sua häätää kokonaan”, kuulen Tomin äänen takanani. Mulkaisen miestä ja jatkan naruriimujen ja loimien heittelyä lavalle. Mies tarttuu olkapäihini ja pakottaa minut katsomaan häntä silmiin. Nuo jäänsiniset silmät ovat kyllä petolliset. Monestakin syystä. “Mitä Tom?” sähähdän kyyneleet silmissäni. Tom tuijottaa hetken kunnes huokaisee. “Onko oikeasti kosimiseen oikea ratkaisu lähteä toiseen osavaltioon karkuun?” mies kysyy. “Mä sanoin etten mä ole valmis sitoutumaan damn it. Mä sanoin että mä ryhdyn tähän suhteeseen vain jos sä lupaat olla tekemättä mitään typeriä päätöksiä”, annan kaiken purkautua kyyneleideni mukana. Tom huokaisee tapansa mukaan syvään ennen kuin kaappaa minut halailuunsa. “Maddy mut sä olet mulle niin rakas. En mä tarkottanut. Mä ajattelin et nyt olis hyvä aika”, Tomin matala ääni värisyttää miehen rintakehää itkiessäni häntä vasten. Rakkaus, tunne mitä ylikaiken inhoan. Mitä itsekin tunnen Tomia kohtaan. “Tom, ei. Älä”, nyyhkytän ja työnnän miehen kauemmas. Pyyhin kyyneleiden aiheuttamat purot poskiltani ja vedän syvään henkeä. “Rakkaus saa kaikki idiooteiksi. Mä en pysty tähän”. Tomin lihaksikkaat hartiat tipahtavat alemmas katseensa mukana. En voi valehdella, Tom oli kotoisin jostain muusta universumista. Jos rakkautta saisi tuntea, meillä sitä oli ensi silmäyksellä. Joku ehkä puhuisi jopa sielunkumppaneista. “Johtuuko tämä nyt sun vanhemmista?” Tom kysyy ja kehoni jäykistyy. “Arvasin”, mies huokaisee ja kääntyy ympäri. Tom on oppinut vuoden sisällä ettei vanhemmistani puhuta. En vain halua että joudun kokemaan saman uudelleen rakkauden takia mitä jouduin jo kerran. Katson miehen perään, ennen kuin jatkan tavaroiden heittelyä autooni.

Peach odottelee karsinassaan tuhoten Likit-heiluriaan. Tamman kanssa on myös yllätys yllätys Tom. “Aattelin odottaa täällä, kunnes oot rauhottunut”, mies tokaisee ja taputtaa pientä tammaani kaulalle. “Mä olen valmis lähtemään Tom. Mä en halua satuttaa sua tai itseäni. Mä en halua, että jos jotain tapahtuu sä pilaat elämäs”, huokaisen syvään kun käännyn selkä Tomia päin ja alan pyytää Peachia laskemaan päätään, jotta saan junnulle riimun. “Maddy patty, sitä rakkaus on. Uhrauksia tarvitsee tehdä”, Tomin ääni saa kyyneleet uudestaan silmiini. Pudistan päätäni. “Tämäkin on uhraus, joka tapahtuu rakkauden vuoksi. Vaikka se sattuu”, miltein kuiskaan ja lähden tammani kanssa karsinasta takaisin ulos.


Peach on onneksi nuoresta iästään huolimatta tottunut matkaaja, joten pienen tamman kanssa on melko helppo lähteä ajamaan kohti Idahoa. Varsa onkin ollut kyydissä jo yli tunnin ja näyttää repivän heinää tyytyväisenä verkosta trailerikamerasta katsottua. Puristan rattiani kaksin käsin ja yritän vain hengitellä syvään. Tom on yrittänyt soittaa pariin otteeseen, mutten ole valmis puhumaan miehen kanssa yhtään enempää. Puhelimeni alkaakin värisemään uudelleen. “Mä sanoin sulle, ei mitään vakavampaa”, huokaisen itsekseni syvään. Tom ansaitsee paljon parempaa. Miehen vanhemmat olivat työnantajiani vuoden ajan, erittäin ihania ihmisiä. Vaikka työstä eroaminen olikin vaikea päätös, he ymmärsivät nopean lähtöni. Tom on minua kuusi vuotta vanhempi, eli edelleen myös erittäin nuori. Mikä kiire muka olisi naimisiin ja lapsien hankintaan. Tom ei millään voi heittää elämäänsä hukkaan vuokseni. Se ei vain käy. Isäni uhraukset äitini onnettomuuden jälkeen rakkauden takia eivät vaan saa toistua. En halua luopua Peachista ja hevosista uudestaan. En halua sitä kellekkään. “Maddy Patty, olet tärkeä ja rakas. Mä lupaan, etten tee enään samaa virhettä. Mä vaan haluan sut lähelle”, Tomin ääni pamahtaa autoni stereoista. Typerät voice mailit. Typerä rakkaus. Typerä Tom. Halu kääntyä ympäri on suuri, mutta halu jatkaa eteenpäin vielä suurempi. Minä tarvitsen uuden alun; taas. Ainoastaan nyt minulla on sentään hevonen mukana. Mieleni ajautuu takaisin viiden vuoden takaiseen heinäkuiseen päivään.

Oli rodeopäivä. Iso juttu perheessämme. Minä ja isä yleisössä jakamassa tapamme mukaan hattaraa, äiti kilpailemassa hevosensa Goldien kanssa. Goldie oli ehkä rauhallisin hevonen koko maan päällä, vaikka tamma oli nopeampi kuin salama. Ei ihme, että äiti ja Goldie olivatkin Texasissa melko kuuluisa parivaljakko. Kaikki tapahtui vain niin nopeasti. Äiti ja Goldie kiitämässä kentälle ja seuraavaksi äiti olikin hevosensa alla. En ole ikinä nähnyt isää juoksemassa niin lujaa tai hyppäämässä niin korkean aidan yli. Itse vain jäädyin kauhusta. Koko yleisö haukkoi henkeään ja seuraavaksi kuuluikin laukaus. Äitini halvaantui tuona päivänä ja vietti pitkään sairaalassa. Goldie ei ollut niin onnekas. Isäni ei myöskään ollut oma itsensä. Seuraavan kuukauden aikana kaikki lehmät, tila ja hevoset olivatkin myyty ja isä muutti meidät toiseen osavaltioon. Pahinta oli luopua Cookiesta, pienestä tilastoponista joka oli jo yli kaksikymmentä vuotias. Ponista jolla opin ratsastamaan, ponista jolla paimensin ensimmäiset lehmät laitumelta toiselle. Muutettuamme kaupunkiin hevosista ei enään puhuttu. Isä ryhtyi myymään asuntoja ja äiti kirjailijaksi. Äiti todella olisi halunnut jatkaa elämää ranchilla, joten hän muutti omaa elämäänsä fiktiiviseksi nuorten kirjoiksi. Minulla on edelleen hänen kaikki kirjat ajatellen ostaa jatkossa myös kaikki tulevat, vaikken naisen kanssa olekaan enään missään tekemisissä.  Sain sentään pitkien neuvottelujen jälkeen käydä kerran viikossa ratsastustunneilla, kunhan en puhunut niistä kotona tai tuonut mitään hevostavaraa kotiimme. Isä selitti aina, että muutto johtui rakkaudesta. Jonka johdosta en halunnut rakastua.

Lähtöni vanhempieni luota Tomin vanhempien farmille oli melko myrskyisä vuosi sitten. En vain enään jaksanut isän luomaa “uutta elämää”. En ole vanhemmilleni puhunut yli vuoteen, mutta isäni silti lähettää rahaa kuukausittain tililleni. Rakkaus vain pilaa kaiken. Ne olivat viimeiset sanat jotka sanoin isälleni ennen kuin lähdin ovet paukkuen. Kyyneleet ovat kerääntymässä uudestaan silmiini. Tomin ei pitänyt olla niin täydellinen. Tässä taas huomataan totuus ajaessani lumisateessa toista tuntia. Rakkaus pilaa kaiken. Miten kaksi ihmistä voikin resonoida niin hyvin yhteen. Ei kenenkään parikymppisenä pitäisi olla valmis mennä kihloihin vuoden yhdessäolon jälkeen. Ei siinä ole mitään järkeä. “Rakkaus on uhrauksia”, Tomin sanat kaikuvat päässäni. Huokaisen syvään ja kurvaan seuraavan WalMartin parkkipaikalle. Nostan puhelimen käsiini ja alan kirjoittamaan. “Rakas Tom. Itse sanoit, että rakkaus on uhrauksia. Olisin halunnut jäädä. Ajattelin olla meistä se viisas ja tehdä uhrauksen meidän vuoksi. En halua, että tuhoat elämäsi minun vuokseni. Me molemmat tiedetään, ettei karjatilallisen elämä ole mitään ruusuilla tanssimista tai turvallisinta elämää. Jossain toisessa elämässä meistä olisikin voinut tulla jotain, mutta tämä ei ole se aika tai paikka. Olen pahoillani, olet rakas. Halataan, kun tavataan”. “Aaand send”, sanon värisevällä äänellä lähetettyäni viestin. Puhelin alkaakin heti värisemään Tomin soittaessa, mutten ole valmis oikeasti puhumaan miehelle. Viskaisen puhelimen nopeasti pelkääjän penkille ja annan kyynelien tulla. En yleensä itke näin paljoa, mutta nyt vain kaikki tunteet ovat pinnassa. Avaan turvavyöni ja hyppään autostani ulos. Ryhdyn raahaamaan jalkojani kohti traileria, josta kuuluukin hieman hermostunutta kopinaa. Peach matkusti nätisti, mutta paikallaan pysyminen ei ollut varsan juttu. “Eeasy girl”, soperran avatessani sivuoven ja nähdessäni varsan pään. Tamma pärskähtää tylsistyneenä. “Pari tuntia vielä, mutta jos nyt hetki hengitettäis”, huokaisen astuessani traileriin sisälle ja silittäen Peachin kaulaa. Tamma puhaltaa lämmintä ilmaa toista kättäni vasten, mutten ole varma ymmärsikö pieni otus yhtään mitään. “Twin Falls Farm, here we come. Like it or not”, kuiskaan Peachille vielä ennen kuin valmistaudun jatkamaan matkaa.

Iltaan mennessä palasi sähköt ja sain puhelimeni ladatuksi. Annan sen olla keittiön pöydällä latautumassa, ennen kuin yritän sitä käynnistää ja käsissäni on äitini uusin kirja. Nettiä ei ollut, joten en voisi koneellakaan tehdä melkein mitään. Yhtäkkiä puhelimeni alkaa värisemään kuin mikäkin vibraattori, joka saa minut melkein heittämään rommilasini lattialle säikähdyksestä. Nousen sohvalta vilttien alta ja kävelen puhelimen luo. 13 vastaamatonta puhelua henkilöltä Tom No tämä ei yllättänyt. “I’m alive”, lähetän miehelle hyvin lyhyen viestin. Ei hänen tarvitse tietää yhtään sen enempää. “Hey giiiirl, you up and okay?” uusi ilmoitus. Tiedän jo monesta i-kirjaimesta että lähettäjä on lapsuuden ystäväni Sam. “Yeah, just getting settled that´s all. You guys really are capable of living in these conditions. Fuck it’s cold”, vastaukseni on jo hieman pidempi ja huomaan hymyileväni. Sam asuu Boisessa, joten nyt nainen on paljon lähempänä kuin ikinä viimeisen kymmenen vuoden sisällä. Tai no.. Minä olen lähellä, itse tässä olen muuttanut osavaltioiden välillä melko tiuhaankin tahtiin. Pian puhelimeni väriseekin Samin soittaessa ja vastaan siihen pikimmiten intoa täynnä. “Sooo you need alot of booze and cute guys next to you to survive”, Sam aloittaa kikattaen. “Oh damn Sam. I need you to be my wing woman then since you know if there’s any hot guys in our area”, vastaan pikkutyttömäisesti kikattaen. Melkein aina yhdessä ollessamme palasimme teinimäisiksi poikahuuruissa oleviksi tytöiksi, emme todellakaan olleet nuoria naisia. “Well lucky you, I’m free tonight and I know people are going to be in this nice little nightclub today since the storm is off. I already sent an Uber on your doorstep so you can’t say no”, Samin äänestä kuulee pienen ylpeyden jyvänkin. Hän todellakin tiedosti, etten olisi ollut tänään lähtemässä yhtään mihinkään jos minulle oltaisiin jätetty vaihtoehtoja. “Oh shit. What should I wear”, huudan puolipaniikissa puhelimeen ja nappaan puhelimen pois laturista kiitäen kohti vaatehuonetta. “Facetime me bitch”, Sam toteaa ja lopettaa puhelun. Pian olemmekin facetimella miettimässä mitä oikein laitan päälle ennen uberin tuloa pihalle.

Päädyimme Samin kanssa vaaleisiin korkeavyötäröisiin tiukkoihin farkkuihin, navy blue croptoppiin ja naruchockeriin. Meikkasin myös pikaisesti, luomivärit sopivat topin kanssa yhteen. Tukkani on löysällä kalanruotoletillä, päästäen muutamat hiussortuvan edestä vapaaksi otsatukan kaveriksi. Automatka Boiseen sujuu melko iloisella tuulella, luon small talkia kuskin kanssa, joka onkin alunperin myös Wilmingtonista, mutta asuu nyt Boisessa. Uber taksi on hänen viikonloppupestinsä, muutoin tuo työskentelee raksalla. “Have fun”, mies toteaa vielä saatesanoilla poistuessani auton takapenkiltä Samin asuintalon edessä. Nainen asuu kerrostalossa, joita on huomattavasti enemmän Boisessa kuin pienoisessa Wilmingtonissa. Kiitän kuskia vielä sulkiessani oven ja menen tottunein ottein soittamaan Samin summeria. Muistin naisen osoitteen ulkoa, se olisi varmaan se johon osaisin pyytää taksinkin ihan sama missä päin maailmaa olisin missä kunnossa tahansa. Sam painaakin oven auki ja nousen hissillä kuudenteen kerrokseen ja kävelen kohti bestikseni ovea. Nainen on avannut oven jo valmiiksi, joten minun ei tarvitse erikseen koputella. “Hiiii bitch”, Sam sanoo iloisesti viinilasi kädessään. Naisella on päällään melko avonainen tummansininen velvet-mekko. Blondi tukka on ylhäällä messy bun tyylisesti, meikki oli sinertävä. “Biitch you look great”, hihkaisen astuessani sisälle. Hän on selkeästi ottanut jo useamman. Naisen posket punoittavat hieman ja hän on jotenkin muuten hirveän iloisella päällä. Minun olisi parempi ottaa hänet kiinni ja nopeaan. Mikään ei ole inhottavampaa kuin olla itse selvänä alkoholisoituneen Samin kanssa. Vaikka olimme juuri vasta täysi-ikäisyyden saavuttaneita ihan kuin emme olisi päätyneet muutamaankin kotibileisiin. Se oli yllättävän helppoa, toinen vain väitti menevänsä toisen luo yöksi ja koska välimatka oli välillämme aina paljon, eivät vanhemmat jaksaneet puuttua asiaan sen enempää. “Sooo boys”, Sam aloittaa pyöritellen viinilasia käsissään.

Tanssimme Samin kanssa hämärällä tanssilattialla, jota valaisee silloin tällöin led-valot. Lattiassa on laattojen saumoissa koko ajan palavat punaiset valot. En edes tiedä kuinka monta Sex on the beach -drinkkejä olimme jo ilmaiseksi saaneet klubilla olevilta miehiltä. Minulla on hauskaa, vihdoin aikaa parhaan ystäväni kanssa. Sam ei pidättele menojalkaansa yhtään vaan tuntuu tanssivan sydämensä täydestä. Tämä on toinen kerta, kun olemme yhdessä klubilla, joten tämä on uutta ja ihmeellistä. “Bathroom break”, yritän huutaa Samille musiikin yli ja alan repiä ystävääni kohti rakon helpottajia. Päästyämme ihan täyteen vessaan, Sam kyselee mitä mieltä olin illan miestarjonnasta. Don’t get me wrong - tarjonta on oikein maittava, mutta jotenkin mieleni ajautuu vain yhteen tiettyyn cowboyihin. “It’s nice”, totean. “What do mean nice, it’s delicious”, Sam huutaa kännisellä äänellään. “Damn right girl”, jostain toisesta loossista kuuluu. Pudistelen päätäni.

Istuskelemme yhdessä boothissa nauttien juomista joidenkin tuntemattoman kaveriporukan kanssa. Benson Boonen Beautiful Things alkaa soimaan. Kaveriporukan kaulasta varmasti varpaisiin tatuoitu mustatukkainen erittäin komea mies saa Samin tanssimaan kanssaan, pöydästä lähtee myös kaksi pariskuntaa lattialle. Jään istumaan yhden miehen ja kahden naisen kanssa pöytään. Naiset lähtevät siitä kuitenkin pian joidenkin miesten matkaan jotka olivat varmasti koko illan juoneet rohkeutta pyytää joitakin tyttöjä tanssimaan. “Not much of a dancer huh”, sanon kaljasta nauttivalle brunetelle. Mike pudistaa päätään silti pitäen katseensa tanssilattialla. “You know your friend is gonna be in gentle hands tonight”, hän sanoo nyökäten Samin ja Mr. Tattoon suuntaan. “That’s good to know”, sanon katsoen miten blondi ystäväni hinkkaa itseään mieheen kiinni kertosäkeen aikana suuri hymy huulillaan. Edes toinen meistä onnistui illan tavoitteessa, jos semmoinen oli. “Please stay, I want you, I need you, oh God”, lyriikat pärähtävät kajareista ja kuulen ne Tomin äänellä. Se varmasti johtui alkoholista. “Wanna grab a smoke?” pöytään jäänyt mies kysyy kuin tilauksesta ja nyökkään. Raikas ulkoilma ehkä hieman auttaisi tähän päähän.

En muistanut kuinka pirun kylmä ulkona onkaan ja nyt hytisen paikoillani Miken polttaessa vieressäni. “So where you from, your accent is not from here”, mies kysyy imaisten pitkän vedon tupakistaan katsoen minua sivusilmällä. “Texas born and raised babyy”, hihkaisen kalisivien hampaiden välistä. “So that explains why you look like a ice pop right now”, mies naurahtaa ja ottaa minut kätensä alle lämmittelemään. “Yeah no. Thanks. Just moved to Wilmington on Friday”, totean. “You gonna have a long ride home then, I can take you if you want to. I only took one beer and actually also live near by in Idaho City”, mies toteaa ja heittää tupakin tuhkaputkeen. “Really, that would be so nice of you” innostun ja Mike naurahtaa; “Let’s get you inside”.

Tanssilattialla Sam ja Mr. Tattoo ovatkin jo hyvin läheisissä tunnelmissa jakamassa sylkeä keskenään. Miehen toinen käsi on Samin vyötäröllä ja toinen niskassa. “Well I think they are gonna be busy”, Mike naurahtaa jälleen. “Seems so”, naurahdan myös. Tunnen puhelimeni värähtävän takataskussani, kun Mike lähtee baaritiskille jättäen minut istumaan kahden pariskunnan kanssa. “I hope you are okay. I really want to talk to you”, luen Tomin viestin. “Doon’t tell me what o do to msiter handssome” teksitän takaisin. “You drunk?” vastaus tulee melkee heti johon vastaan yksinkertaisen “Maybe”. Pian puhelin väriseekin soiton puolesta ja vastaan siihen typeränä. Alkoholi ja vieressä istuvat pariskunnat eivät auttaneet Tomin välttelyssä. “What?”, sanon ja lähden kävelemään kohti narikkaa. En pystyisi puhumaan mitään musiikin huutaessa vieressä. “What what? You are the one drinking god knows where”, Tom kuulostaa ärtyneeltä. “And? It doesn’t sound like your problem at all mister”, sanon nyt  myös hieman ärtyneenä odottamassa takkiani. “Maddy. YOU are my concern no matter what you say”, Tom sanoo selkeästi hampaidensa välistä. Kiitän takkini ojentavaa työntekijää ennen kuin vastaan puhelimessa olevalle exälleni; “I don’t think I am. I said you should forget me. You can’t be involved in my life anymore Tom”. Kävelen kerhon rappusia ylös. “Maddy patty I want to, no no I need you to be in my life”, mies sanoo ja näen mielessäni hänen hierovan otsaansa. Se oli hänen tapansa, kun jokin ahdisti. “Well that sounds like a you problem mister”, sanon ja lyön luurit. “Oh wow, some ex problems?” huomaan Miken polttavan pihalla. “You could say so”, tuhahdan. Hauska ilta muutti suuntaansa todella nopeasti. “Well do you wanna call it a night or wait for around an hour before the club closes?” Mike kysyy puhaltaen savupilven ilmaan. “Let’s go home”, huokaisen. Olen suuntamassa jo takaisin sisälle, että voin sanoa hyvät yöt Samille, mutta nainen tuleekin ylös kenen muunkaan kuin Mr. Tattoon kainalossa. “Maddy giiiirl heyyy. Look  at this dude, isn’t he nice”, nainen puolihuutaa iloisesti. “Yeah he looks great”, naurahdan. “Guess who called, Tom”, jatkan pyöritellen silmiäni. “What does that cowboy want with you anyway. You are a free lady now. You don’t need Tom the dom action anymore”, Sam jatkaa korkealla äänellä puhumista. Mike ja Mr. Tattoo vaihtavat huvittuneita katseita. “I know right. He should just give up”, totean heilutellen käsiäni. Sam vain nyökyttelee pitäen tukea illan seurastaan. “Mike promised to take me home and we are leaving. Have fun night ahead Sam and let’s see you sooner than later”, sanon ja syöksyn halaamaan ystävääni. “Nooo bitch, don’t leave. All of us can go to my place”, Sam sanoo pitäen minusta tiukasti kiinni. “If you really want me to stay squeeze your hands”, kuiskaan ystäväni korvaan, joka ei tee elettäkään joten tiedän Samin vain vitsailen yksin jäämisestä. “No no my friend, I need to get used to my new bed”, naurahdan ja erkanemme halauksesta.

Tom yrittää soittaa muutamankin otteeseen ja huokaisen syvään istuen etupenkillä Miken uudessa mersussa. “Him again?” Mike kysyy keskittyen tiehen. “Yeah”, huokaisen ja tuijotan puhelimeni näyttöä, kunnes se häviääkin kuskini käsiin. “Hey man. Tom was it? Yeah so my names Mike and I’m taking Maddy home tonight”, mies puhuu eri sävyllä kuin koko iltana. Jotenkin tiukemmalla. Jotenkin miehisemmällä ja seksikkäämällä tavalla. Miehet puhuvat muutaman sanan keskenään. “Don’t worry man. She’s in good hands. Man to man”, Mike sanoo ja vilkaisee minua nopeasti. Okay, he’s kinda hot. Dammit Maddy get it together. Mike ojentaa puhelimen minulle takaisin. “He should have calmed down now”, hän sanoo hymyillen. Tom saattaa olla rauhoittunut, mutta minä en todellakaan ole. “Umm Mike.. Do you wanna spend the night? Just for emotional support you know. Nothing more”, sanon pyöritellen hiussortuvaa sormeni ympärillä. “If you want, sure”, Mike toteaa kohauttaen olkapäitään.

Löhöän sohvallani lukien kirjaa, kun mieleni alkaa tehdä aivan älyttömästi kaikenlaisia herkkuja. Nousenkin vilttien alta kipittäen kylmän lattian poikki keittiöön herkkukaapille. Ovi aukeaa nopeasti, mutta silmiini paljastuu kauhukuva. KAAPPI ON TYHJÄ! Tämä on aivan ennenkuulumatonta ja taidankin haukkoa henkeäni dramaattisesti. Pitääkö tässä vielä lähteä kaupoille? Vilkaisen nopeasti puhelimesta kelloa ja onnekseni huomaan paikallisen Walmartin olevan vielä puolisen tuntia auki. Alan kiskomaan vauhdilla takkia päälleni ja pian olenkin jo avaamassa autotallin ovea lähdössä liikkeelle.

Kaupassa on hiljaista, onhan tiistai-ilta. Minunkin pitäisi olla jo nukkumassa, mutta kun karkkihimo iskee, se iskee. Haahuilen tuntemattomassa kaupassa ja pian löydänkin herkkuhyllylle. “Nice pants”, joku mainitsee ja vilkaisen ympärilleni huomaten parin teinipojan kävellen takanani nauraen. Katseeni vajoaa jalkoihini ja silmäni laajenevat. Olen päätynyt kauppaan vaaleansinisissä fleecepyjamahousuissa, missä on pinkkejä sydämiä. Ne ovat jo varmaan yli kymmenen vuotta vanhat pöksyt ja siltä ne myös näytti, fleecen ollessa nukkaantunutta ja värit haalistuneita. Ne oli eittämättä vanhin vaatekappale mun koko kaapissa, mutta niin mukavat jalassa, että  oksat pois. Kohautan hartioitani ja jatkan valikoiman silmäilyä. Kunnes pitkän harkinnan jälkeen käteen tarttuu se tuttu ja turvallinen M&M’s pussi ja suuntaan kohti kassoja. Ne hihittävät teinipojat kävelevät taas ohitseni, mutten jaksa niistä enään välittää.

Istahdessani takaisin Chevyn kuskin paikalle revin muovipussin auki ja nappaan parit suklaaherkut suuhuni. Päähäni syttyy idea ja myhäilen viekkaudelleni käynnistäessäni auton. Peltivanhus röhähtää käyntiin ja pistän vaihteen silmään heittäen vielä parit karkit suuhuni.

Hiippailen ihan hissun kissun talliin. En laita edes kaikkia valoja päälle, vaan olen melko hämärässä tallissa. Muutama asukki selkeästi hätkähtää tulostani, mutta useimmat jatkavat heiniensä syömistä tai vilkuilevat käytävälle. Yhdestä karsinasta kuuluu aika selkeä kuorsaus. Aikataulujeni mukaan olen melkein aina tallilla, kun siellä ei ole muita - mikä ei kyllä sovi extoverttipäälleni miltein yhtään. Päätän siis ryhtyä opettelemaan hevoset ulkoa, jotta minulla olisi edes jotain mahdollisuuksia liittyä helposti keskusteluihin ihmisten kanssa, edes joskus. Peach hörisee karsinassaan, kun huomaa minut silittelemässä Louisan päätä, joka on ilmestynyt karsinan ulkopuolelle lukiessani tamman infokylttiä. “Bit jealous”, hymähdän vilkaisten varsani suuntaan jolloin suuri tamma näkee tilaisuutensa tulleen ja nappaa hihastani kiinni. “Heyy”, huomautan, tamma irrottaakin hihasta nopeasti ja katselee minua enkelisilmin. “So you are a little rascal then huh”, totean hymy huulillani ja jatkan tutustumiskierrostani upeissa sydänpöksyissä. Todellakin toivon, ettei kukaan ole niin hullu kuin minä ja eksy talliin tähän aikaan.

En edes tiennyt mulla olevan sukua Wilmingtonissa, kun mulle lähetti joku tuntematon instassa dm-viestiä. Tyypin nimi oli Bonita ja sillä on sama sukunimi äidin suvun puolelta. Ilmeisesti kulkee suvussa, että jossain vaiheessa lähdetään kauemmas. Toisin mitä äidinäitiäni muistan, niin en yhtään ihmettele halua karata paikalta. Nainen oli kireä kuin viulunkieli ja kaiken piti olla aina täydellistä. Muistan matkat äidin vanhemmille nuoruudessa, kun jo kaksi viikkoa ennen tapaamisia kertasimme käytöstapoja ja äiti silitti kaikki vaatteet - kahdesti ihan varmuudeksi. Nyt kuitenkin pikkuserkkuni viesti hieman hämmensi. Ja miten ihmeessä se munt löysi? Ja mitä se halus? Ei sillä, mua kiinnosti omat sukujuuret, vaikken mä enää perheen kanssa ollutkaan tekemisissä.

No aika nopeasti pikkuserkun aikeet tuli selväksi hetken viestiteltyämme. Nuorella olisi jotkut toosi isot teemabileet lauantaina - sinne tarvisi kuulemman alkomaholipitoisia juomia. Se selitti jotain Wild Hawskeista, joihin tarvisi tehdä vaikutus tai jotain? En mä ollut enää varma, mutta totesin että mä voin käydä kaupassa - yhdellä ehdolla. Mä olen kans pippaloihin tulossa, ei nyt junioreita voinut päästää juomaan ilman aikuisen valvontaa. Bonitan puheista ymmärsin, että siellä olisi muitakin aikuisia, joten ehkä mä tapaan uuden  Tomin tuttavuuden. Oli Bonita myös kysynyt, onko mulla jotain vaatteita 2000-luvulta. Kuinka vanhaks se mua luuli? Mä kuljin osan siitä vuosikymmeneltä kuitenkin vaipoissa. Mä kuitenkin aloin selvittää vaatetilannetta. Onnekseni mulla on kuitenkin Sam ja Samilla isosisko ja heillä säästeliäs äiti. Joten Samin isosiskon muotivalinnat kyseiseltä vuosikymmeneltä oli edelleen siistissä laatikossa, jonka paras ystäväni oli saanut käsiinsä. Sam oli vähän surullinen kun ei itse pääse mukaan teemabileisiin. He lähtisivät Alexin kanssa kuulemman jollekin matkalle. Sam kuitenkin näyttelee mulle hyviä vaihtoehtoja facetimella.

Me päädytään mustaan “Juicy”- crop toppiin jossa on valkoiset olkaimet. Matalavyötäröiset farkut, missä oli koristellut taskut, sydänketjuun vatsan ympärille ja leveisiin aurinkolaseihin. Tietenkin laittaisin käsiini myös rannekoruja ja isoa läjää kaulakorujakaan ei saanut unohtaa! Sam lupaa kilttinä tyttönä tuoda vaatteet huomenna ihan kotiovelle - valitettavasti me ei löydetty Bonitalle sopivan kokoisia vaatteita. Asusteita tyttö kuitenkin saisi. Mua hieman ahdisti mennä juhliin täysin tuntemattomaan porukkaan - ja mitä jos siellä olisikin vaan teinejä? Mitä tämmönen parikymppinen sitten tekisi? Varmaan soittelisi Uberin (tai Miken) paikalle ja häviäisi kotiinsa. Hyvin pukeutuneena tietenkin. (Maddyn look kuvina)

Olen pistänyt vähän siistimmät vaatteet päälle mitä yleensä suunnaten kohti Wilmington Hunting Clubin järjestämään varainkeruupäiville. Eilinen jäätyminen kummitteli yhä mielessä, joten osittain olin miettinyt myös kotiin jäämistä. Myöskään eiliset pippalot eivät tuoneet hirveän hyvää oloa. Olen muuttunut jotenkin aremmaksi, mitä ennestään olin. Enkä pitänyt tunteesta yhtään. Musta stetsoni on päätynyt päähäni, se antaa enemmän peittelymahdollisuuksia kuin pelkkä lippis. Päivillä olisi myös hyvä vihdoin vähän päivitellä metsästyslupia - minulla oli ollut vain vuoden lupa. Nyt ajattelin kuitenkin tarvitsevani vähintään kolmen vuoden luvan, sillä olin innostunut jousella metsästyksestä. Enhän minä ollut saanut kuin yhden valkohäntäpeuran kaadettua, mutta oli sekin edes jotain!

Tapahtumassa on varmaan koko Wilmingtonin kylä. Porukkaa on huomattavasti enemmän kuin olen tottunut näkemään normaalisti. En ole täysin varma, miksi tämä nyt oli hyvä idea. Mä olisin mielummin pysynyt sängyn pohjalla podeten tätä krapulan ja migreenin sekoituksesta. Myrsky ei onneksi ollut vaikuttanut henkilökohtaisesti hirveästi. Toisaalta en ollut niin paikallinen, että olisin voinut tajuta sen aiheuttamat tuhot koko alueella. Kiertelen ihmismassan mukana ja ostan muutamat arvontaliput himoiten kylpyläviikonloppua kahdelle. Minua hieman harmittaa, ettei Sam ja Alex päässeet mun henkiseksi tueksi, vaan nyt haahuilen täällä ihan ypöyksin. Nuori pari nimittäin lähti viikoksi laskettelemaan Kanadan puolelle, joten heitä ei hetkeen näkyisi.

Huomaan kojuja kierrellessä Cooperin juttelevan muutaman muun tallilaisen kera ja nämä vilkuilevat suuntaani. Yritän vilkaista huomaamatta taakseni toivoen, että he puhuisivat ehkä jostakusta muusta. Ihan varmasti nyt siellä hihittelevät kuinka en osaa edes kävellä ja mun varsa on joku tappokone. Vai mitäköhän kaikkee mä teinkään yöllä niin että muut näki? Cooperin nyökätessä tervehdykseksi nyökkään takaisin, mutta yritän hävitä ihmismassan joukkoon. Mun tekis mieli vajota johonkin syvimpään maanrakoon ja tulla sieltä vasta syssymmällä ulos. Miksi elämän pitää nykyään olla niin himputin vaikeaa. Vaikka olin kuinka toivonut löytäväni talliporukkaan mukaan, tuntui etten oikein istunut sinne. Harperkin oli mua mulkoillut pahasti, ilmeisesti luuli Peachin potkineen Spike raukan leukaan reiät. Ainoa ongelma tässä teoriassa oli se, ettei tammaani oltu vielä koskaan edes kengitetty. Muutenkin tallin tunnelma oli hieman kireähkö, ilmeisesti tulevaisuus ei ollutkaan ihan varmaa. En todellakaan ollut valmis muuttamaan uudestaan, jos on pakko niin sitten lähden kyllä kimpsuineen ja kampsuineen sinne Kanadan puolelle.

Siis mä voitin.. Kylläkin vaan villasukat, juomalasitekokurssin ja hedelmäkakun - joka oli muuten aika kuivan oloinen. Täähän meni paremmin kuin oletin. Villasukat on käytännölliset, etenkin kun täällä päin mun pienet varpaat palelee. Kuka hitto haluaa tehdä juomalaseja? Varsinkin, kun hanaveteen en koske. Mutta jos siellä saakin tehdä viskilasin? Sittenhän se on oikein hyvä kurssi. Hedelmäkakun taidan syöttää vaan Peachille, ei tarvii ainakaan kauaa kuivattaa. Otan voittoni vastaan vaivaantunesti hymyillen arvontakojulla. Päävoitot olisi myös maistunut - tai no en tiedä mitä olisin tehnyt mökkiviikonlopulla neljälle hengelle, mutta kylpyläviikonloppu olisi ollut oikein toivottava. Nyt voin mennä iloisena kotiin potemaan huonoa oloa sohvan pohjalle mun sydänpöksyissäni.

Sam ja Alex ovat tosiaan reissussa, joten lupauduin käydä hoitamassa naisen eläkkeellä olevan tamman lähellä olevalla tallilla. Se oli noin puolessa välissä matkaa Wilmingtonia ja Boisea, joten aikaa ei mennyt kauaa. Camomille, tuttujen kesken siis Camel on asunut samalla tallilla ainakin niin kauan kuin mitä olen tuntenut Samin. 27-vuotias tamma ei näyttänyt päivääkään yli 15-vuotiaalta. Sam oli todennut nuoruusvuosinaan, ettei toista hevosta hommaa ennen kuin Camel on paremmilla laitumilla. Ja että Camel on hänen loppuun asti. Tamma oli tämän lausahduksen vissiin kuullut ja todennut, että parempi nyt vaan pysytellä täällä niin saa vähän porkkanasosetta ja rakkautta - kamalasta lempinimestä huolimatta. Camel oli selvinnyt jopa kolmesta ähkystä, haljenneesta kaviosta sekä jopa murtuneesta sääriluusta.

Ajan kohti Camelin tallia, joten ehdin miettiä kaikenlaista. Kyllä mä muistan, kun Sam ja Camel rökitti kisakentillä. Muistan myös sen, kun tamma oli vielä rusehtava eikä vitivalkoinen mitä nykypäivinä. Muistan, kuinka tamman kanssa sekoiltiin teinivuosina. Camel oli aina valmis kaikkeen. Tai on vieläkin, vaikkei viimeiseen kolmeen vuoteen tammalla oltu ratsastettu. Sam haahuili tammansa kanssa nykyään maastossa ja piti hyvän mielen eläimenä. En ole lainkaan varma, onko Samin edes tarkoitus hommata uutta hevosta. Camel oli aika spesiaalitapaus kuitenkin. Eikä Sam tuntunut olevan enään sama hevostyttö, kuin silloin kymmenvuotiaana. Ei tietenkään voinut - olimmehan jokainen kasvaneet siitä. Tai no.. Minut oli revitty siitä maailmasta irti ja nyt yritän epätoivoisesti rämpiä takaisin. Vaikka edelleen mua kalvaa Peachin kanssa pieleen menneet treenit, tamma jotenkin tuntui itsevarmemmalta. Vaikka musta tuntui ettei osata yhtään mitään. Tekee ehkä ihan hyvää välillä hengailla elämässä jo ”vähän” kokeneemman hevosen kanssa.

Suuntaan tottunein ottein rehuhuoneeseen ja alan tekemään mammaraisen puuroa valmiiksi. Sam oli hommannut sähkökäyttöisen raastimen tallille, joten sen kanssa porkkanat oli nopeasti mössöä. Kävellessäni kohti tamman pihattoa Camel hörisee nähdessään ämpärinsä. Ei tammalla varmaan mulle oikeesti hörähdellyt, se teki sitä hyvin harvoin ihmisille toisin kuin Peach. Camelin silmät ovat selkeästi harmaantuneet viime näkemästä, karva ei ollut enään kiiltävä ja pehmeä - vaan ennemmin karkea. Joka päivä mun ei tarvisi käydä mammaa moikkaamassa, mutta Sam toivoi vähintään kahta kertaa viikossa. He palaisivat takaisin sunnuntaina, yrittäisin perjantaina vielä käydä. “Hello granny”, tervehdin Camelia aidan ali kumartuessani. Tamma astelee kunniakkain vanhan hevosen askelin luokseni ja tunkee päänsä ämpäriin, ennen kuin kimon pihattokaverit ehtisivät sinne ennen. Kuin myös muutkin asiat Camelin elämässä, pihatossa asuminen oli tammalle tuttua. Kaverit olivat vaihtuneet lukuunottamatta yhtä hyvin itsepäistä shettisruunaa, jota kutsuimme aina Camelin aviomieheksi. Ennen musta poni oli myös harmaantunut suunnattomasti. Rapsutan toisella kädellä ruunaa ja toisella yritän hieman pitää Camelin ämpäriä paikoillaan. Mamma ryystää mehua korvien hieman heiluessa tahdissa. Toinen pihattokaveri oli hieman aremman puoleinen ja mulle täysin uusi. Poni sekin oli, muttei näyttänyt kamalan vanhalta. Camel ja sulhonsa olivat kyllä aika monta varsaa ja nuorta opettanut talon tavoille tässä vuosien aikana - joten en yhtään ihmettele jos pariskunta on saanut uuden ottolapsen. Camel nostaa päänsä ämpäristä ja mulkaisee junioria kohden, joka oli aikansa rohkeutta kerättyään ottanut pari askelta lähemmäs. “Ei se sun puuroja halua kuule mamma”, tokaisen. “Onko susta tullut kärttyisä vanha mummo”, naurahdan Camelin pään upotessa takaisin ämpäriin nyt mussuttaen porkkanaraastetta ja puuromaista mömmöä heinäpelleteistä.
Heivaan tyhjän ämpärin aidan toiselle puolelle ja rapsuttelen hetken Camelia. “Kauankohan sä ajattelit jaksaa?” kysyn osittain huolissani. Samin sydän murtuisi Camelin ajan tullessa. Tamma vain pärskähtää ja alkaa rapsuttaa minua takaisin hihasta rahnuttaessani tamman rintamusta.

“Madison darling, how are you”, isoäitini ääni kuuluu linjan toisesta päästä. “Hey Gran, I’m doing good. How about you and Pops”, keskustelen hymy huulillani. Tuntuu hyvältä kuulla isoäidin pehmeä ääni. “Oh you know Jack, just trying to do everything by himself”, Gran vastaa ja osaan kuvitella tämän katsovan isoisää moittivasti. Ja Pops vain kohauttaisi hartioitaan; “It’s faster that way”. Isabelle ja Jack tietävät, että olen ostanut hevosen - vielä varsan muttei sitä, että olen muuttanut. Miten aika kuluukin nopeasti, ja huono valtaa olon, kun tajuan mun laiminlyönneen isovanhemmat täysin. “How’s the weather up there”, Isabelle jatkaa iloisesti puhellen, häntä ei vissiin ainakaan ollut haitannut radiohiljaisuuteni.
“Oh Gran, I live even higher nowadays”, huokaisen syvään; “And it’s cold as heck!”

Kun olen saanut Isabellelle selitettyä, mikä meni pieleen Tomin kanssa (sain tästä motkotukset, rakkautta ei kuuluisi pelätä isäni eli hänen poikansa takia) ja kerroin uudet kuviot, Gran tuntuu olevan oikein tyytyväinen saamaansa informaatioon. Kuitenkin pullan tuoksuisella rouvalla on aina draaman nälkä, joten kysymys siirtyykin siihen onko mulla jo jotain uutta. “Gran, I just told you why I left”, naurahdan hieman vaivaantuneena. “I still have feelings for him”, totean ennen kuin huomaankaan. “No.. No.. I mean.. I still care about Tom, and want what’s best for him. I should be alone for a while. Get my head straight and stuff”, selitän tuntien poskien kuumotuksen palaavan. “I see”, Gran selkeästi myhäilee linjan toisessa päässä. “When you are coming over dear? We want to see you”, Isabelle vaihtaa puheenaihetta - tai sotasuunnitelmaansa miten saada minusta aivan kaikki irti. “I try my best to come before my birthday. It’s just really busy now, Gran I’m sorry”, huokaisen puhelimeen. “Dear it’s okay, but can you atleast send some pics of that little rascal of yours. Jack is not stopping asking about her. We would also love to come visit at some point”, isoäitini höpöttää iloisella tuulella. “I will send you some to your email, so Pops don’t need to be angry at the small screen”, naurahdan. “Thank you. We love you Madison, keep your head high”, Isabelle toteaa vielä. “I love you both, see you hopefully soon”

Alankin heti etsimään lentoja Boisesta mahdollisimman lähelle Sugar Landia. Lento kestäisi 6-7 tuntia, vähän riippuen minkä lennon ottaisi. Hintaa lennoilla ei paljoa ollut, ajaen matka olisikin sitten jo 27 tuntia - ei hirveesti napannut kyllä tämä vaihtoehto. Kyllä mulla tässä olisi vielä ihan hyvin aikaa katsoa lentoja myös lähempänä kevättä. Mun on pakko vaan saada tää elämä jotenkuten takasin raiteilleen. Nyt oltiin jossain syvässä mettäpolulla, kunnon ryteikössä.

Olen yrittänyt ajottaa tallilla käyntini keskelle päivää tai erittäin myöhään illalla viikon aikana. Hieman nolotti, enkä ollut henkisesti kykeneväinen kohtaamaan Ethania selvänä pullonpyöritys -episodin jälkeen. Tiiän tiiän, aikuinen ihmine - ryhdistäydy! En vain voinut sille mitään - se oli tequilan tekosia. Ja Kansasin. Ja yksinäisyyskin. Mulla oli oikeesti ollut ihan hauskaa bileissä, mutta nyt mun ehkä pitäis etsii itselleni ikäistäni ryyppyseuraa.

Huomaan puhelimeni värisevän ja vastaan siihen ilman, että katson kuka soittaja on. “Hey Maddy”, Tomin ääni kuuluu korvaani vastaan ja sydän meinaa hypätä kurkkuun. “Hey Tom”, vastaan niin kasuaalisti kuin kykenen sulkiessani tv:n. Katsoin sieltä yhtä luontodokumenttia Idahosta. Alue kuitenkin on vielä minullekin uusi, joten olisi ihan mukava tietää millaisiin Peachin syöjä -petoihin voisimme maastolenkeillä törmätä. “Sopisin vanhempien kanssa, että saan tän viikonlopun vapaaksi, joten mä oon nyt sinne matkalla”, Tom selittää. Siis missä välissä me oltiin sovittu, että se näin nopeesti tulis? En mä ainakaa muista? Ja mikä helkutin yllätyskäynti? Luuleeko se, että mulla on kämppä jätkiä täynnä. “Oh… Okay then”, saan sanottua hämmennyksissä. “Umm my fridge is pretty empty so we need to go to the store first. Will you be here before eleven?” yritän kerätä ajatuksiani. Totuus oli ettei minulla ollut jääkaapissa kuin smoothie-ainekset ja Tomin tuntien mies tarvitsee vähintään kilon lihaa päivässä. “Okay yeah, gonna pick you up soon”, mies huikaa ja sulkee puhelun. Mistä se nyt tiesi missä mä asun? Kuinka lähellä se jo on? En ehtiä miettiä sen enempää, vaan nousen sohvalta melko äkkiä vilttien alta. Minulla on ne kulahtaneet sydänhousut, oletin nimittäin että saisin rentoutua loppuillan viskilasin kanssa, mutta se ei nähtävästi ollut enään vaihtoehto. Toivon todellakin, että Tom on huomenna lähdössä - vaikka puhelusta voisi olettaa miehen pysyvän täällä sunnuntaihin asti. “Sam, SOS”, tekstaan parhaalle ystävälleni, kun olen saanut housut vaihdettua tummansinisiin farkkuihin. “What now?!?!?!?”, Sam vastaa samalla, kun yritän valita tilanteeseen sopivaa paitaa. Ei liian rentoa, jottei Tomilla ole liian kotoinen olo, mutta ei kuitenkaan myöskään liian paljastavaa tai kireää tai hienoa. Käteni päätyy vaalean harmaaseen huppariin ja puen sen päälleni. “Tom is coming!” sormeni näpyttävät nopealla tahdilla eikä aikaakaan, kun Sam jo soittaakin.
“Bitch whaat”, nainen melkein huutaa luuriin. “Chill, nothing like that. I asked him a while ago to help me with Peach and now he just announced he is coming now!”, ääneni on myös aika korkealla. Osittain siitä adrenaliini-piikistä jonka Tomin soitto sai aikaan. “BITCH WHAT”, Samilla on selkeästi jäänyt levy päälle. “I DON’T KNOW” huudan takaisin. Liian pian kuulen pihalla auton äänen. “Oh shit he’s here”, parahdan ja joudun sulkemaan puhelun - sekä suuntaamaan ulos kohtaamaan Tomin.

Avaan Tomin 2021 Ford F150:n etuoven ja kampean itseni korkean pick-upin kyytiin. “Hello beautiful”, Tom tokaisee ja koskee stetsoninsa lippaa. “What the hell man”, sihaisen ja tuuppaisen miehen kättä melko kiukkuisena. “Mikä oikeus sulla muka on tulla näin lyhyellä varotusajalla? Ja mistä helvetistä sä tiesit missä mä asun?” aloitan kuulustelun laittaessani turvavyötä kiinni. “No sä ihan ite annoit osoittees mun äidille, kun sä tiedät miten se tykkää välillä lähetellä kirjeitä. Ja kumpikohan meistä sitä apua pyysikään?” Tom heittää takaisin laittaen autonsa pakille ja lähtien pihasta. Hyvä pointti osoitteesta, mutta edelleen mikä tämä aikataulu nyt muka oli? Pidän käsiäni puuskassa ja katson vain sivuikkunasta ulos. “Mitä jos mä en olisi ollut kotona, just tänä viikonloppuna. Vaan vaikka Boisessa?” marmatan. “No mä oisin hakenut sut sieltä ja tuonut kotii”, Tom sanoo. Ei yhtään dominoiva, ei yhtään. Punaiset liput vain heiluvat menemään juuri nyt. Tämä viikonloppu alkoikin hyvin ja olen aika varma, ettei se varmaan paljon paremmaksi muutu.

Kauppareissu menee ylättävän rauhallisesti. Siinä ajassa, kun itse ehdin kerätä koko viikonlopun salaatti ja ruoka-ainekset, Tom on seissyt lihahyllyllä katsoen onkohan mikään pihvi niin hyvää kuin itse kasvattamansa. Istumme jo autossa matkalla takaisin päin, ostokset ovat takapenkillä. Puhelimeni värähtää pakaraani vasten ja vedän puhelimen takataskusta vilkaisten sitä. Viestin lähettäjä on Ethan. Olen aika ihmeissäni, että tuo uskaltaa laittaa mulle edes viestiä Maverickin pippaloiden jäljiltä. Pieni puna nousee poskilleni miettiessäni booty call tehtävää.  “Peach threw her ball out of her stall. Already rescued little princess, so all good!” Naurahdan ääneen ja Tom heti mulkaisee minua kysyten kenelle tekstaan. “Oh just Ethan”, sanon hymyillen laittaen puhelimen takaisin taskuuni. “The stable boy?” Tom kysyy ja huomaan miehen puristavan rattia vähän kovemmin. “Yeah”, sanon keskittyen katseeni takaisin tiehen. Vilkaisen entistä kumppaniani varovasti ja huomaan miehen leukaluiden olevan kireällä. Eikai se nyt ollut kateellinen Ethanista? En haluaisi tuoda Twin Falls Farmille nyt mitään draamaa. Sain muutenkin jo olla varovaisesti liikkeessä, edelleen hävetti suunnattomasti Markin mönkään mennyt valmennus. En yhtään tarvitsisi nimelleni myöskään mitään testosteroni-huuruista kateutta tai muutakaan.
Note to self: pidä Ethan ja Tom erillään.

Pienessä keittiössäni on ruuhkaa, sillä Tom haluaa valmistaa kanssani lämpimiä voileipiä iltapalaksi. Olen kumonnut jo aiemmin kesken jääneen viskilasillisen ja olen kahden vaiheilla teenkö vielä toisenkin. Vähän väliä mies “vahingossa” koskee käsivarteeni tai selkääni rampatessaan uunin ja jääkaapin välillä. Neljännen kerran miehen osuessa käteeni, asia oli päätetty ja lasken juuston käsistäni ja suuntaan olohuoneessa olevalle viskikaapilleni kaataen uuden lasillisen sohvapöydällä olevaan mukiin. “What now?” Tom kysyy, kun lösähdän sohvalle lasi käsissäni ja laskien jalat sohvapöydälle. “Jatka vaan, kun näytti menevän niin hyvin”, huitaisen vapaata kättäni miehen suuntaan, ennen kuin noukin siihen käteen kaukosäätimen ja jatkan dokumenttini katsomista juoden ison kulauksen luotettavaa Jack Daniel’sia. Pian Tom istahtaa myös vierelleni. Ehkä vähän liiankin lähelle ja yritän mennä vielä vähän enemmän seinään kiinni ja tekeytyä mahdollisimman pieneksi. Miksi, oi miksi? Missä vaiheessa Tomin seurassa olo on muuttunut näin tukalaksi? Ja edelleen miten se kehtasi tulla ilmoittamatta? Dokumentin selostaja puhuu juuri ahmoista, kun tunnen Tomin käden laskeutuvan jalalleni. “Stop it”, sihahdan ottaen uuden kulauksen viskistä. “Maddy, don’t be like this, please”, mies maanittelee ja pyöritän silmiäni. “Like what?” sanon hieman rauhallisemin. “So distant”, Tom tokaisee ja kuulemme molemmat ajastimen pärisevän keittiön tasolla. Tom nousee ylös ja hetken kolisteltuaan palaa sohvalle kahden lautasen kera. Leivät tuoksuvat taivaallisilta ja alan syömään pekonijuustoleipää. Tom kaataa itselleen myös viskilasillisen.


Ehkä suonissani virtaava viski tai täysi maha saa minut hieman rauhoittumaan. “Hey, Tom”, sanon ja katson miestä sivusilmällä. Tom kääntää katseensa telkkarista minuun ja pitää kysyvän äänen ilman suunsa avaamista. “Thanks for coming to help”, totean kääntäen pääni miehen kasvoja vasten. Tom on riisunut stetsoninsa, ja miehen hieman pörröinen tukka on alkanut nousta lytystä pystyyn. Parran tynkä on kasvanut viime näkemältämme, viikset ova edelleen sentään siistityt. Mies on edelleen komea kuin mikä, siitä ei päästy yli eikä ympäri. Jäänsiniset silmät lukkiutuvat omiini ja huomaan miehen hymyilevän pienesti. Tilanne tuntuu rennolta ja jotenkin kotoisalta. Ihan kuin asuntoni ei olisi ollut koti ollenkaan, ennen kuin Tom asteli taloon. Mutta ei se voi vain mennä niin, ei Tom voi muuttaa tänne. Enkä minä halua muuttaa takaisin Nevadaan. En todellakaan halua päätyä uudestaan kosiskelu tilanteeseen. Tom ansaitsee niin paljon parempaa. Ja minun kuuluu oppia kulkemaan omia polkuja yksinäni. Tuijotamme siinä hetken toisiamme, ja jos se jatkuu yhtään pidempään en tiedä mitä tekisin. Puhumattakaan siitä mitä Tom tekisi tai olettaisi. “Oh well, I guess it’s time for bed”, totean sekä nousen sohvalta.  “You can sleep on the sofa right?” lisään vielä, ettei Tom saisi nyt mitään vääriä mielikuvia. Alan riisumaan huppariani, ennen kuin olen menossa pesemään hampaita. “Well that looks familiar”, Tom tokaisee nyökäten paitaani päin. Minun ei tarvitse edes vilkaista alaspäin, kun tajuan minulla olevan miehen t-paita päälläni. Oh shit, oh fuck, oh no, ajattelen mielessäni. En tietenkään ollut muistanut sitä vaihtaa aikaisemmin. Tietenkin minulla oli se päälläni vain löhötessä sohvalla, enkä ehtinyt (tai muistanut) keskittyä siihen sen enempää Tomin soiton jälkeen. “Oh haha, yeah. It’s the biggest one I have so it’s good for sleeping”, yritän selittää hieman hätääntyneenä hieraisten niskaani vältellen katsekontaktia Tomiin. “It’s okay”, mies tokaisee naurahtaen ihan vierelläni. Missä välissä se ehti tulla melkein kiinni? Otan askeleen taaksepäin. “Älä nyt oleta mitään”, sanon tupuutellen miestä. Tom on minua parikymmentä senttiä pidempi, joten en välttämättä ollut niin hirveän uhkaavan näköinen kuin halusin. “Like I said, it’s okay. I can leave this one here and take that with me”, mies sanoo riisuen paitansa ja ojentaen sitä käteeni. Puna nousee kasvoilleni. “Umm.. Thanks I guess”, sanon ja lähden vessan sijasta vaatehuoneeseeni.
“Sam SOS”, lähetän viestiä uudestaan. Nainen ei kuitenkaan vastaa heti, tällä on varmasti kiireitä Alexin kanssa. Huokaisen syvään, riisuen mustan kulahtaneen t-paidan pois päältäni ja vaihdan päälle yhden omista t-paidoistani. Olen suuntaamassa takaisin mihin Tomin jätinkin, mutta mies seisookin makuuhuoneen oven suussa. “But I can also sleep next to you, right?” mies kysyy katsoen minua kulmien alta. Jostain syystä hieman häkellyn kysymyksestä. En oikein tiedä mitä vastata. Kyseessä on kuitenkin Tom, jonka vieressä olin nukkunut ainakin 300 yötä - ja viimeiset 30 yötä ilman.  Tuo kolmekymmentä yötä tuntui paljon pidemmältä ajalta kuin 300. “I don’t know”, kuiskaan ja hartiani lysähtävät alemmas. En todellakaan tiennyt, mitä tälläisessä tilanteessa pitäisi tehdä.  “Just to sleep, that’s for sure”, Tom sanoo. Sen nyt olisi pitänyt olla selvää ilman ääneen sanomistakin. “Tom, I’m sorry but I really don’t know”, huokaisen syvään ja yritän kävellä miehen ohi, jotta voisin levittää vuodesohvan ja laittaa sen Tomille valmiiksi. Mies kaappaa minut tiukkaan halaukseen. “I really miss you Maddy. Just let me hold you for one more night”, Tom kuiskaa korvaani lempeästi. Tunnen kyyneleiden nousevan silmiini ja halaan Tomia takaisin. Hali on lämmin, kotoisa ja jotenkin oloni on erittäin turvallinen. Ennen kuin huomaankaan nyökkäilen Tomia vasten merkiksi siitä, että tämä voisi nukkua vieressäni. Vielä tämän yhden yön. “But you gonna sleep on the couch tomorrow if you don’t leave”, kuiskaan.

Tunnen oloni jotenkin tukalaksi ja en ole syönytkään oikein kunnolla. Nesteytys oli kans lähtenyt vähän lapasesta - varsinkin alkoholijuomien muodossa. Mun olisi pakko päästä salille, en halunnut olla mikään kaksisataa kiloinen Michelin-ukko, kun olisi aika heittää Peachille satula selkään ja opetella ratsun juttuja - mähä tuhoaisin pikkusen selän! Käytän siis työaikaani tänään tuottavasti - etsin siis lähimpää kuntosalia. Sellaisia ei ihan kamalasti ollu eli sopiva löytyi heti (tai siis se ainokainen joka oli legit), joten suuntaisin nokkani sinne heti vaan, kun saataisiin viikkopalaveri kasaan. Esimies höpöttelee pääasiassa muille liittyviä asioita, mutta joudun silti kuuntelemaan koko litanian läpi - jos se piru kuitenkin mainitsisi jotain mun hommista mihin kiinnittää huomiota.

Puen päälleni sydänpöksyjen (parhaimmat työhousut) tilalle legginsit ja näen vatsani turvotuksen nyt vielä paremmin. “Kyllä me kesäkuntoon vielä päästään, tää oli vaan pieni lipsahdus”, yritän rauhoitella itseäni pukiessani urheilurintaliivejä ja löysää harmaata toppia päälleni. Pakkaan kaktuskuvioituun kangaskassiin airpodit, tennarit ja vesipullon. Avaan nappulasta autotallin oven (nyt kun se vihdoin toimii!) suunnatessa autotallin puolelle. Maps päälle ja suunnistus alkakoot! Kevät on jo ovella, lumet ovat alkaneet sulaa niiltä kohdin joihin aurinko paistoi suurimman osan päivästä, oli alkanut tulemaan valoisaa ja linnutkin laulelemaan. Ainoa miinus auringossa oli - näen nyt taas kuinka naarmuinen Chevyni tuulilasi on. Tai siis niin, nimenomaan en näe eteeni naarmujen johdosta.

Sali on pieni ja kotoisa - niinkuin yleisesti koko Wilmington on. Saan aloitettua lämmittelyt ihan yksin, sillä salilla ei ole ketään muuta. Läväytän treenisoittolistan soimaan ja kävelemään juoksumatolla. Aloittelen kevyesti - tullut ehkä muutaman otteeseen tullut tehtyä virhe. Vedetään täysillä ja sitten valitetaan seuraavat kaksi viikkoa, kun on urheilu niin perseestä. Jossain vaiheessa treeniäni huomaan salille ilmestyvän toisenkin hahmon, mutten välitä siitä sen enempää. Tai kovin yritän olla välittämättä - koeta itse tehdä kyykkysarjoja, kun huomaat toisen vilkuilevan sua päin peilistä. Keskittyis vaan siihe painojen nostoon haukoillaan eikä kattelis mun toivotonta yritystä päästä kuntoon. Miehellä on Wilmington Wheelers -paita ja siihen on painettu myös jotain autojen ääriviivoja? Mikäköhä homma tääkin nyt on. Joku jengi, joka hakkaa pesäpallomailoilla ja polttaa taloja alas jos katotkin päin vähänkään väärin? Kyseinen tyyppi nimittäin näytti tatuoitujen käsivarsiensa kanssa juuri johonkin jengiin kuuluvalta. Siinä mä kyykkäsin ja toinen nosteli painoja. Mä ehkä hiukan jäin tuijottelemaan nuorelta näyttävän miehen touhuja liikaa - musta tuntu että se alko tahallaan jopa esittelemään miten sen haba vaan pullisteli mun kyykkyjen tahdissa. Nostan hieman katsettani ja huomaankin maantienruskea tukkaisen miehen tuijottavan minua päin suoraan pieni hymynkare huulillaan. EI HELEKUTTI - silmäni laajenevat ja lopetan kyykkäämisen äkkiä ja lähden posket tulipunaisina hehkuen kohti pukuhuonetta. Ei mun pitäny jäädä kattelee. Luulis mun olevan fiksumpi ja jättää jengiläiset huomiotta. Nyt se voi luulla vaikka ja mitä!

Hengiteltyäni aikani pukukopissa ja vettä juodessani uskaltaudun salaman lailla kiitämään salin poikki ulko-ovelle ja mun rähjäiselle Chevylle. Sekin on aika tunnistettavissa, voihan rähmä! Tarvii muistaa pitää sitä tallin suojissa jonkin aikaa, jos tuo jengiläinen kuitenkin yrittäisi mua löytää. Heitän kassini auton ovesta ekana sisälle, ennen kuin hypähdän itse tottunein ottein kuskin penkille. Lyön oven kiinni - se ei nimittäin mistään kiltistä vetämisestä mene kiinni. Avainnippu kilisee, kun yritän saada auton avainta lukkoon, jotta saan romun käynnistettyä. Kylän ainoa sali ja heti nolaan itteni tolla tavalla! Ei varmaan auta kuin hommata painot kotiin ja heti kun tää sohjo häviäis, niin voin aloittaa juoksemisen. Vihdoin paniikinomaisen räpeltämisen jälkeen Chevy hurahtaa käyntiin ja lähden peruuttamaan ruudusta pois pyrkien poistumaan salin pihalta mahdollisimman huomaamattomasti.


Kotiin päästyäni olen varmaan kävellyt talon päästä päähän kymmenen kertaa pakko-oireisesti. Mun oli saatava tää tukahduttava tunne jotenkin ulos kehosta - jos istuisin sohvalla se varmaan imaisis mut sisäänsä, enkä tulisi ikinä ulos! Samin puhelin on pommitettu täyteen viestejä. Ne ei paljoa järkeä sisältänyt. Enemmän järkytystä siitä kuinka nolo olenkaan ja, että se salilla oleva tyyppi oli kuuma. Mulle ei kyllä paljoa jää vaihtoehtoja kuin alkaa tosiaan käymään Boisessa asti salilla, mikä voisi olla ihan hauskaa - pääsisi treenaamaan Samin kanssa. Tai sitten pysyttelen kotitreeneissä. Yksi asia oli varma, tämän kylän salille en enään naamani uskaltaisi näyttää. Riskit toisen näkemiseen ovat aivan liian suuret jo muutenkin - puhumattakaan että tietoisesti kävisin samassa paikassa tuon kanssa uudestaan!

Uskallaudun ensimmäistä kertaa omalle takapihalle pitämään pientä taukoa töistä. Myrskyn eli myös muuton aikana ei ollut tarvetta käydä siellä. Ja sitten olikin ovi jumissa ja kylmä ja mitä näitä nyt on. Avatessani oven yllätyn näystä. En olisi ikinä uskonut naapurin etupihaa katsoessa, että takapiha oli melkein kokonaan katettu. Katokset olivat täynnä mitä erikoisemman värisiä ja näköisiä autoja. En oikein ymmärtänyt autoista mitään, osasin mä huoltaa oman rotkottimeni ja vaihtaa renkaat, siinä se sitten olikin. Millaistakohan hullunmyllyä tuolla oikein harrastetaan. Yhden auton tuulilasissa näkyy Wilmington Wheelers tarra, ja pohdin oikein kovin missä olen siihen aikaisemmin törmännytkään. Hetken pohdittuani muistan sen mieskarkin salilta. Eikai hän vain olisi mun naapuri? Jos nimittäin on, saan hävetä silmät päästäni. Mun silmäilyt ei ehkä ollut niin huomaamattomia mitä olin toivonut. Ja mitä jos se olikin tosiaan joku jengiläinen? Apua, pian mun ovella varmaan käy jotain poliisipartioita, epäilee mua jostain huumeiden kuljetuksesta. Vähintään välittämisestä kuitenkin, vaan ollessani toisen naapuri. Häviän aika nopeasti takaisin omaan asuntooni sisälle ennen kuin kukaan huomaa mun nuuskivan ympäriinsä. Poskillani on hento puna, joko kylmästä tai jostain ihan muusta.

Vilkuilen varovasti työnurkkaukseni ikkunasta kuitenkin vähän väliä naapurin pihan suuntaan. Nyt siellä näkyy jotain liikettä, joten upotan katseeni tietokoneen näyttöön. Pian kuitenkin säpsähdän tuolista melkein kattoon asti, kun jotain osuu ikkunaan. Vilkaisen uudestaan ikkunasta ulos ja keskellä ikkunaa onkin märkä läntti - ilmeisesti tuo naapuri heitti lumipallon jäljellä olevasta sohjosta ikkunaani. Nousen ylös nyt raivopäissäni. Mitä jos ikkuna olisikin mennyt rikki? Saamarin kloppi, ihan sama mihin jengiin kuuluu niin mun ikkunoita ei noin vaan vandalisoida! Avaan takapihan oven ja astun ulos. “Why did you do that?” huudan elehtien isoin käsiliikkein kohti ikkunaani pitäen toista kättä vatsani edessä. “Hei joo sori, meil oli lumisota tässä menos”, aikaisemmin salilla nähty henkilö toteaa. Siis tunnen polveni notkahtavan miehen äänen voimasta. Oh okay, damn! Siis jos tuo mies ei ollut kuin suoraan jostain hyvin spicystä novellista niin en tiedä kuka olisi. “Sit jonkun teistä pitää harjotella tähtäystään, mun ikkunat on täysin viattomat!” sanon vähän rennommin ja vastaukseksi kolme miestä naurahtaa. “Sorry ma’am”, toinen miehistä sanoo hymyillen. No nii nyt ne jengiläiset on vielä kohteliaitakin? Mut mikä hiton ma’am, en mä oo nii vanha! “En oo mikää mummo vielä, joten ei tarvii noin kohteliaasti nimitellä”, huudahdan vielä nauraen ja katoan takaisin asuntoon sisälle. Sisällä kyllä mietin miksen vain heittänyt miehiä myös lumipallolla tai mennyt juttelemaan. Ehkä mä yhä vähän pelkäsin, että ne olikin jotain jengiläisiä. Parempi pitää ittensä vähän etäällä.

Laitan juuri pyykkejä kuivuriin, kun kuulen ovelta koputuksen. Kukakoha helvetti siellä nyt oli? En mä odottanut vieraita, eikä kukaan mun tutuistakaan kyllä ikinä tullut ilmoittamatta. Mitä kummallisempaa koputus kuuluu sivuovelta eikä etuovelta? Lähden kylpyhuoneesta varovaisin askelin ja matkalla ovelle nappaan käteeni keittiöpuukon, jonka piilotan selkäni taakse. Alkoi olla jo pimeää, joten ei sitä tiedä mikä tappajaklovni siellä olisi oven takana odottamassa. Koputus kuuluu uudestaan mun lähestyessä ovea ja vilkaisen nopeasti ikkunasta, kuka siellä onkaan. No kukas muukaan kuin tää naapurin lihaskimppu. Vedän syvään henkeä, mitä se nyt haluaa? Tulee tuomaan tappouhkauksen, kun oon nähny heidät leikkimässä? Ja vielä kommentoinut touhuja… Huomaan käteni tärisevän, kun olen nostamassa sormiani kahvalle. “Hello”, mies toteaa tuolla matalalla komealla äänellään ja meinaan sulaa jälleen paikoilleni. Millä oikeudella sillä oli tommonen ääni? “En viitsinyt aikaisemmin päivällä sanoa jätkien kuullen, mut must tuntuu et ollaan nähty aikaisemminkin”, mies sanoo hieraisten niskaansa hymyillen. Sen katse harhaili mun silmissä ja mun oven karmissa. Oli muuten aika hiton hyvä ovenkarmi. Tai nähtävästi ainakin hyvin kiinnostava. “Hahah, voi olla juu”, sanon hieman vaivautuneesti. Miehellä on päällään vaaleanruskeat cargo-housut ja harmaa huppari ja näyttää yllättävän huolitetulta, vaikka onkin rennosti pukeutunut. “Haluutko tulla sisälle vai mitä?” jatkan nopeasti. “En mä nyt voi sisälle tulla, ennen kuin ollaan edes tiedetään toistemme nimet”, mies toteaa hymyillen hurmaavasti. “Well hello, I’m Maximus but you can call me Max”, lihaskimppu jatkaa. “Madison, people call me Maddy”, vastaan ja väistän hieman, jotta mies pääsee ohitseni taloon. “Come on in Max”, hymyilen. “You have a pretty name Madison”, maantienruskea tukkainen jatkaa astuen taloon. “Thanks Maximus”, vastaan ja lähden kohti keittiön tasoa keittiöveitsi kädessäni. “What were you going to do with that?” Max sanoo hieman jopa säikähtäneenä. Nonii, heti naapuri luulee et oon joku hullu murhuri. “No en mä voinut tietää ketä siellä oven takana on”, puolustaudun ja lasken puukon telineeseen. Max vilkaisee mua kulmiaan kohottaen. “Hei ei voi tietää kuinka vaarallista täällä on”, totean huitaisten kädelläni. “No ei ainakaan noin vaarallista”, mies toteaa nyökäten kohti veistä. “Oliko sulla siis jotain asiaakin?” kysyn katsahtaen Maxiin keittiötason takaa joka katselee ympärilleen. Tietenkin, se katsoo onko täällä jotain ryöstämisen arvoista - mä olen tyhmä. “Mä vaan aattelin et vois olla hauska tutustua”, Maxin katse suuntautuu kohti mun silmiä ja miehellä on pieni hymynkare huulillaan. A friend? For me? mietin pienessä pääkopassani. “No Maximus, maistuuko teille viski?” kysyn kasuaalisti. On kuitenkin lauantai-ilta, eli ei luulisi naapurillakaan olevan huomenna mitään. “Ei kiitos, mutta kaljan voin ottaa”, mies naurahtaa kumeasti. Tämä naapuri tulisi olemaan kyllä ongelma mun miehistä eroon -kampanjassa. Nyökkään ja nappaan jääkaapista kaksi Coronaa ja ohjaan Maxin sohvalle istumaan.

Sitten kun sain kulautettua ensimmäisen oluen alas, en edes huomannut olevani vieraan seurassa. Mulla oli se olo, ettei mun edes tarvinnut juoda, että olisin voinut puhua aivan kaikesta uuden tuttavuuteni kanssa. Max kertoo ylpeän kuuloisesti perheestään, jotka asuivat Idaho Cityssä. Erityisesti hänelle kymmenvuotias pikkuveli on tärkeä. Tai näin ainakin ymmärsin. “Enough about me. What about you?” Max heittää pelottavan kysymyksen. Voisinko mä info dumpata miehelle miten mun isä on aiheuttanut mulle traumat rakkaudesta, etten ollut perheeni kanssa enää missään tekemisissä, että ne asuu toisella puolella Amerikkaa. Max ilmeisesti huomaa mun hiljentyneen mietteisiini. “Ei siis pakko oo kertoo”, mies sanoo hieman vaivaantuneesti. “Ei, ei se sitä oo. Mä vaan mietin kuinka paljon kaikkee tässä onkaan tapahtunut”, naurahdan jopa hieman epäuskoisena. “Kuinka kauan sulla on aikaa kuunnella?” kysyn katsoen Maxin ruskeisiin silmiin puoli lumoutuneena. “Niin kauan kuin tarvitsee”, matala ääni sanoo lempeästi hymyillen. Onneksi olen jo istumassa, koska mä vannon - olisi voinut polvet pettää. Vedän syvään henkeä. “Okay sooooo…..”
Pääsen teinivuosiin, kun mun tarinan keskeyttää Maxin hupparin riisuminen. Se no nimittäin pull-over, joten t-paita saattaa myös hieman nousta hupparin mukana paljastaen miehen treenattua kehoa enemmän. Puren huomaamattani huultani katseeni lukitautuessa miehen kehoon. Hei, mitä sille “stop miehille” tapahtu?!?!?!, joku pikkupiru huutelee olkapäälläni ja heilautan nopeasti päätäni saadakseni katseeni erotettua miehestä pöydällä olevaan vesilasiin. Pian Maxin pää on taas näkyvissä ja huppari sohvan selkänojalla. Miehellä on musta t-paita ja tuo näyttää melkein syötävän hyvältä. Pieni puna nousee taas poskilleni, mutta onnekseni meillä ei ole valoja päällä kuin keittiössä. Otan suuren kulauksen vesilasistani, jotta saan jonkun syyn olla puhumatta hetkeen, ennen kuin jatkan kertomustani.

Kun olen saanut selitettyä hyvin sekavan aikajanan elämästäni (jättäen Tomin pois tästä stoorista, kuka haluaisi kuulla existä mitään), Max puhaltaa ilmaa pitkään ulos posket pullollaan. “Huhhuh”, se vain sanoo katsoen mua päin. “Joo mä tiiän, sen takii mä nyt oon täällä”, sanon viltin alta. Ei mulla edes ollut hirveän kylmä, mutta viltti antoi pientä suojaa kauhealta elämältä. “No mut onko sulla nyt kaikki hyvin?” Max kysyy hivuttautuen sohvalla hieman lähemmäs. Mä vannon, tuo tyyppi on hyvin vaarallinen eläin. “Haluutko lisää juotavaa?” kysyn ohittaen kysymyksen ja nousen sohvalta nopein elkein, ennen kuin Max ehtii kommentoida enempää. Mies ei vastaa mitään, vaan nappaa ranteestani kiertäessäni sohvan ympäri kohti keittiötä. Ote ei satu, ja on hellä mutta silti tarpeeksi tukeva, ettei mun tee mieli yrittää alkaa repimään itseäni otteesta pois. Normaalisti olisin varmaan yllättävästä otteesta saanut pahemmankin itsepuolustus reaktion, mutta en näköjään Maxin kanssa. Katson miestä päin, joka pitää katsettaan aluksi kohdistettuna sohvaan selkeästi aivojen raksuttaessa mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Mä odotan kärsivällisenä, vaikka alkaakin ahdistaa Maxin katseen kohotessa mun silmiin. Ote irtoaa ranteestani, vaikken ehkä olisi sitä halunnut. Miehen kosketus tuntui turvalliselta. “Sorry about that”, Max sanoo hieraisten niskaansa uudestaan hieman vaivaantuneesti naurahtaen. “No worries man”, tokaisen. “So. Anything to drink?” kysyn uudestaan. “Do you have any Dr. Pepper?” Max kysyy ja näytän jääkaapilta peukkua. Vaikken yleensä limuja pitänytkään talossa, jokin sai munt eilen ostamaan Dr. Pepperiä. Kohtaloko?

Juttelemme Maxin kanssa vielä niitä näitä. Mies tuntuu kuuntelevan ymmärtäväisesti. Vaikken mä tiennyt kuinka paljon tälle kannatti puhua. Max ei onneksi kysellyt enempää mun voinnista tällä hetkellä. Koska jos totta puhutaan, en mä tiennyt itsekään. Olo on rento, vaikken ole juonut kuin sen yhden kaljan.  “Good talk neighbor. I’m gonna let you get some rest. You know where I live so come by anytime you want”, Max sanoo hymyillen nousten sohvalta. Osittain haluan miehen jäävän. Olevan lähellä. Mut en mä nyt niin voi toivoa toiselta. Kyllä se varmaan muutenki oli nähnyt, että täällä oli ainakin kaksi eri tyyppiä rampannut tässä lyhyessä ajassa mitä Wilmingtonissa olin asunut. “Oh shit! En mä ees tajunnu, kaipaako sun nainen sua kotiin? Nyt se varmaan luulee, et oon jo murhannut sut!” sanon puolipaniikissa ja hypähdän sohvalta ylös alkaen patistamaan Maxia kohti ovea. Mies nauraa sillä syvällä äänellä ja yrittää jarruttaa menoa. “Ainoo ketä mua kaipaa tällä hetkellä voi olla mun kissa”, Max sanoo kääntyen ympäri mun käsien laskeutuessa tyypin (maukkaalta) selältä alas vähän hämmentyneenä. Jotain hämärää äijässä piti olla, jos se on muka sinkku?

Yksi pitkä yö Maxin kanssa on vaihtunut jo kolmeen yöhön keskustellen. Olemme istuneet vuorotellen toistemme sohvalla. En enää ihmetellyt, miten Max pysyi yöt niin hyvin hereillä, kun itsellä alkoi siinä viimeistään neljältä aivot sammumaan. Mies tekee yövuoroa yleensä kymmenestä illalla kuuteen aamusta - sekä kolmesti viikossa kymmenestä illalla kymmeneen asti aamulla. Mutta mulla ei ollut kyllä tietoa mitä. Ilmeisesti autot ei olleet mikä halpa harrastus, jonka takia töitä piti painaa. En todellakaan ymmärtänyt, miten miehellä oli myös aikaa käydä salilla ja nukkua? Sekä rakentaa niitä autojaan. Maanantaisin ja perjantaisin, mies heräsi siihen aikoihin, kun mä pääsin töistä. Tiistaista torstaihin mies oli liian kiireinen näkemään naapuriaan ja se on mulle täysin fine - onhan mullakin kuitenkin Peach. Ja noh, kuka haluaisi joka päivä roikkua yhdessä ihmisessä kiinni? Nyt on kuitenkin viikonloppu edessä, Maxilla on hieman sotkuinen tukka vielä, olen nimittäin suoraan kävellyt työpisteeltäni miehen luo. Tämän viikonlopun Max kuitenkin kuulemman pyhittäisi Nissanilleen, sillä ajokausi alkaisi pian, eikä auto ollut kuulemman vielä valmis siihen.
Takaisin sohvan kulutukseen - mä olisin mieluiten Maxin luona - siellä on Boost. Eli sen Maxin kissa. Roskiksesta löydetty vähän ylipainoinen mustavalkoinen kaikkia rakastava otus. Nytkin pullukka kehrää tyytyväisenä mun sylissä Maxin selatessa puhelintaan. Mies teki sitä harvoin mun seurassa - nyt se kuitenkin etsi mitä me syötäisiin. “Do you want to go get some or from DoorDash?” mies kysyy nostaen katseensa puhelimestaan. Maxin huulille leviää pieni hymy, kun Boost makoilee selällään mun jalkojen päällä kehräten kovaäänisesti. “Well I´m stuck sooo”, sanon rapsutellen kissan valkoista leukaa, jolloin kissan viikset sojottavatkin eteenpäin eikä sivuille niin kuin normaalisti. Max vain pudistaa päätäänsä keskittyen taas puhelimen selaamiseen. Ne jotka väittävät naisten olevan huonoja päättämään mitä söisi, eivät olleet tavanneet Maxia - mä olin jo luovuttanut noin vartti sitten ehdotettuani kaikki mun tietämät paikalliset ruokapaikat. Mikään ei ollut kelvannut, joten nyt mies saisi ihan itse pohtia tämän asian loppuun asti. Mä ja Boost kyllä pärjättäisiin tässä ihan hyvin sen aikaa. Kissa lopettaa kehräämisen ja se muuttuu pieneksi unituhinaksi. “Aaaaww, look at the baby”, kuiskaan huuli mutrulla katsoen Maxia päin. Mies vilkaisee kissaansa ja sen jälkeen mua. Aiemmin ollut hymy on palaamassa takaisin miehen huulille, mutten kauaa ruskeisiin silmiin keskity. Mun pitää nyt tuijottaa tätä mun sylissä nukkuvaa pientä palleroa!


Viimeinkin Maxin tilattua meille Chick-fil-A:sta ruokaa mies laskee puhelimensa sohvapöydälle ja siirtyy katsomaan mua päin siirtäen toisen kätensä selkänojalle nojaten kyljellään siihen. Mies laskee poskensa nyrkkinsä varaan ja hymyilee pienesti. “What’s with the smile?” kysyn epäilevänä jatkaen nukkuvan Boostin pitelyä. “So smiling is forbidden now huh?” tuo kysyy sillä makealla matalalla äänellään. “Yeah it’s very illegal”, vastaan niin totisena kuin voin ja mies vain kohauttaa olkiaan hymyn levitessä enemmän tämän kasvoille. Itsekin tunnen poskien nousevan hymyyn, mutta käännän katseeni takaisin sylissäni tuhisevaan kissaan. Mä en edes tiiä miten Max oli saanut musta ulos niin paljon tietoa niin lyhyessä ajassa - nyt se tiesi myös Tomista ja miksi mä muutin Wilmingtoniin keskellä myrskyä (se oli kuulemma jäänyt jotenkin kummasti mieleen)... En mä tiennyt mitä olin vielä Maxista mieltä, mies on mukava ja komea. Mut en mä halua mitään suhdetta. Kyllä mulla voi olla komeita kavereita, eikö vain? “So I was thinking”, Max aloittaa, ja hakee mun katsetta itseensä. Katson miehen ruskeisiin silmiin odottavasti. Mies pitelee päätään pystyssä ilman käden tukea ja nyppii hieman hermostuneen oloisena selkänojasta nousseita lankoja. Varmaankin Boostin tekosia, vaikka kissa on täydellinen eikä ikinä tee mitään pahojaan - hän on vain sisustanut. “So the season is gonna start soon and I was thinking, do you want to come with me? Meet some of the guys and see some nice cars”, Max selittää vilkuilen mua ja sohvaansa. Katsomaan autoja? Kuulostaa oudolta konseptilta, mutta sitten muistan kaikki autot Maxin takapihalla ja ehkä se sitten on normaalia joissain piireissä. On sitä hullumpiakin ajatuksia ollut. Mutta miksi se vaikutti vähän hermostuneelta kysyessään asiaa? “Yeah why not. How soon are we talking?” vastaan siirtäen katseeni Boostiin, joka alkoi venytellä sylissäni hyvin makeasti. ”Probably around easter. When the…”, mies kommentoi hymyillen. ”OOH a biiiiiiiiiiig stretch”, kommentoin Boostille joka venyttelee vielä uudelleen. ”Sorry”, sanon pahoittelevasti hymyillen. ”You were saying?”
”When the snow have melted away”, mies toteaa edelleen typerä hymy kasvoillaan. Boost haukotteleekin ja parantelee asentoaan pieneksi kääröksi sylissäni. “I would die so happy right now. He’s so freaking cute”, parahdan. “Please don’t die”, Max sanoo kurtistaen kulmiaan.
Kertokaa miten ihmiset voi olla niin sydämettömiä ja olla antamatta pienelle kissalle vähän kanaa omasta ruoastaan? Max mulkoilee mua murhaavasti, kun olen antamassa varmaan jo kolmatta kanasuikaletta wrapistani Boostille. “He asks so nicely”, selitän Boostin nostaessa toista etutassuaan katsoen minua suurilla vihreillä silmillään. Mies vain pyörittelee tuhahtaen silmiään dipaten nugetin kastikkeeseen ennen kuin ottaa siitä haukun. “You gonna spoil him”, tuo murahtaa ja siirtää katseensa tv:hen. Siellä pyörii sarja kullankaivajista. Eli ihan turhaa hömppää, jota tulee silloin tällöin katseltua, kun mitään muutakaan ei tule. Jostain syystä mieleni palautuu Maxin aikaisempaan kutsuun ja töksäytänkin; “What do you mean do I want to meet the boys. Does this mean because you’ve been hanging out with your lonely neighbor you haven’t had any time with your friends?”
Max vilkaisee minua hieman epäuskoisena kääntäen katseensa takaisin ruutua kohden.
“I just meant if you want to meet some of my friends, that’s all. And what do you mean by lonely? You have Boost and me now. Don’t worry about my friends. We all have some stuff going on”, mies selittää siirtämättä katsettaan telkkarista popsien nugettejaan. Okay then. Tungen loput wrapistani suuhuni ja puolitan yhden grillatuista nugeteistani vilkuilen sivusilmällä Maxia antaessani toisen puolikkaan Boostille todella salakavalasti. “I saw that”, mies mutisee ottaen kulauksen juomastaan. “Saw what?” kysyn hyvin tietämättömänä suu melkein täynnä. Mies mulkaisee mua kulmiensa alta tietävänä, mutta toiselle leviää hymy uudelleen huulilleen, joten tiedän ettei se voi hirveän kiukkuinen olla. Boost ainakin on iloinen, jos ei muuta.

Avaan vastahakoisesti silmäni, kun tunnen jonkun ravistelevan mua hereille. ”Maddy, Maddy, wake up. PLEASE WAKE UP”, ääni huutaa ja marisen vastaukseksi. ”What now”, sanon väsyneenä. ”Thank god”, Sam toteaa huokaisten ja nojaa taaksepäin istahtaen sängylle. ”Bitch what’s your problem”, mumisen hieraisten silmiäni ja nousemalla istumaan. ”Well there's an angry man behind your door who tried to break in and you didn’t wake up to that. Bitch, you scare me”, Sam vaahtoaa kädet viuhtoen joka suuntaan. ”Behind my door”, varmistan ja säpsähdän kun oveani paukutetaan. Sam vain nyökkää pelokkaan näköisenä. Meillä oli ollut tyttöjen ilta, mutta se on nyt hieman toissijainen juttu. ”Who the hell”, kuiskaan Samille varovasti ja alan hamuamaan puhelintani yöpöydältä. Oven koputtelu jatkuu vähän väliä. ”Maddy Patty you better be there”, vaimea huuto kuuluu oven takaa ja jännittyneet hartiani laskeutuvat. Tom. Mitä helvettiä se täällä teki? Ja miksi? Samin ilme muuttuu myös pelokkaasta vain vittuuntuneeksi. ”Bitch, what the hell he’s doing here”, ystäväni toteaa silmiä pyöräytellen ja on jo nousemassa sängystä ylös. ”Well I don’t wanna know or either care so”, totean oven paukuttelun jatkuessa. Puhelimeni näyttö herää, kun otan kapistuksen naamani eteen ja näytän sitä silmiäni pyöritellen Samille. 16 missed calls from Tom ”Obsessive much?” Sam naurahtaa epäuskoisena. Koputus loppuu ja kädessä oleva kapistus alkaa värisemään. ”Guess who”, huokaisen ja vastaan puhelimeen. ”Where the heck are you”, Tom puolihuutaa korvaani ja joudun ottamaan luuria kauemmas itsestäni. Ei taida tarvita laittaa kauittimelle tätä puhelua, jotta Sam kuulisi. Nainen on hivuttautunut istumaan minua lähemmäs ja kuulee kyllä ihan hyvin. ”I am where I am”, totean. Vastaus on ehkä hieman riskialtis soittajan ollessa oveni takana. ”I asked where you are. You better answer me”, Tom jatkaa korotetulla äänellään. Mitäköhän edes näin miehessä? Ei se mun muistini mukaan ollut näin hallinnoiva. ”Why you need to know?” kysyn. En todellakaan ollut päästämässä miestä sisälle tuossa mielentilassa. Tai suostu edes kertomaan olevani kotona. Sam katsoo minua hieman järkyttyneenä. Ilman hänen paikkaoloaan en välttämättä uskaltaisi vältellä Tomille totuuden kertomista. ”Because it’s my right to know”, Tom tiuskaisee. ”Since when?” tuhahdan takaisin. Mies on hiljaa, ilmeisesti puntaroi seuraavia sanojaan. Pian kuuluu syvä huokaus; ”I just need to know”. Notkautan päätäni taaksepäin. Miten se kykeni noin nopeesti vaihtumaan kiukkuisesta huolestuneeksi. Sam tietää mun olevan murtumispisteessä ja nappaa puhelimen käsistäni. ”Hey Tom. It’s Sam. Maddy is with me, okay? Please don’t call her anymore, thanks”, ystäväni toteaa määrätietoisesti ja painaa puhelun poikki ennen kuin Tom ehtii kissaa sanoa. Istumme hiljaisuudessa yrittäen kuunnella mitä ääniä ulkoa kuuluu. Yksi kiukkuinen lyönti oveen saa meidät molemmat säpsähtämään ja tuijottamaan toisiamme silmät laajentuneina.

Huokaisemme yhteen ääneen syvään, kun kuulemme auton käynnistyvän ja pörinän kaikkoavan kauemmaksi. ”What the hell was that about”, sanon hieman epäuskoisena. ”I maybe don’t want to know to be honest”, Sam tokaisee parantaen asentoaan sängyllä. Puhelimeni värähtää pian viestin ääneksi. ”Call me when you are alone” Näytän viestiä epäuskoisena Samille, joka vain puistelee päätään. ”What even happened last night. My head is killing me”, naurahdan. ”You better check my snapstories”, Sam myhäilee salaisesti. ”No you did not”, alan avaamaan appia nopein ottein ja laitan ääntä päälle. ”Bitch”, nauran videoiden alkaessa pyörimään. Mulla näköjään on todellakin ollut meno päällä. Sawtooth Club ei ole enää entisensä. ”Who the heck is that”, ihmettelen ja pidän sormeani näytöllä, jotta ehdin tarkastelemaan tanssipartneria. Silmäni laajenevat ties kuinka monennen kerran ja tiputan puhelimen sängylle. No f*kin way. Max. ”Oh shit”, sanon nostaen katseeni Samiin, joka hymyilee leveästi mua vastapäätä. ”I dunno who he was, but you two were something. He wasn’t even drinking and you got him like that”, Sam on selkeästi tyytyväinen itseensä. ”He even dropped us back here”, nainen jatkaa. ”He is my neighbor”, parahdan. Miten mä nyt voin liikkua enää ulkona. ”Ohhh, well good for you. Don’t need to wait for the booty call arriving for long”, Sam nauraa ja mätkäytän naista naamaan tyynyllä. ”I don’t want anything like that bitch”, parahdan pian jo nauraen.

Joku koputtaa oveeni, ja oletan tulijan olevan Max. Naapurini on nimittäin hakemassa meille ruokaa taas vaihteeksi. Lähestyn ovea hymy huulillani ja painan kahvan alas. “Well that was……”, lauseeni jää kesken sillä ovella ei ole Max vaan Tom - hymyni hyytyy samantien. “What was what?” Tom kysyy. “Nothing, nothing thought you were a friend bringing some food”, sanon hieman varovasti, sillä huomaan Tomin olevan pahalla päällä. Se tuntui olevan sitä nykyään aika paljon, mies ei ollut oma itsensä eromme jälkeen. Miehen eilinen oven hakkaus on yhä vähän liian tuoreessa muistissa. Mies vain hymähtää vastaukseksi ehkä hieman näreissään. “We need to talk”, mies murahtaa.
“About what?”
“About us”
“Tom. There’s nothing to talk about. You need to continue your life”
“But I want and need you”
“We don’t even really know each other. I’m sorry but I can’t”
Tomin leukaperät kiristyvät ja toinen nostaa kätensä ylös. En ehdi paljoa reagoida siinä vaiheessa, muuta kuin silmien laajentumisella. Tuntiessani Tomin käden poskellani järkytyksen joukossa on myös hämmennystä - en olisi ikimaailmassa uskonut hänen käyvän väkivaltaiseksi. Nostan oman käteni punoittavalle poskelle ja katson Tomia suu auki. Miehen jäänsiniset silmät olivat liekeissä. ”You are mine”, tuo murisee ja kurtistan kulmiani. Luuleeko tuo oikeasti, että naisen saa takaisin jos sitä läpsäisee poskelle. Sentään Tomilla oli avokämmen eikä nyrkki - mutten en mä silti niin tyhmä olisi että keräisin kamani ja lähtisin takaisin Nevadaan. Kenelläkään ei ole oikeutta ryhtyä fyysiseksi mua kohtaan. ”I think I’ve made myself very clear. I’m nobodys”, ääneni ei kannakaan ihan niin hyvin kuin olin kuvitellut tai halunnut. Jos totta puhutaan mua pelottaa. Tom on kuitenkin mua päätä pidempi ja huomattavasti jykevämpi. Mies tuijottaa mua edelleen silmissään kiilto, jota en ole ennen nähnyt. Puntaroin ehtisinkö heittää etuoveni miehen nenän edestä kiinni, mutta en usko mun mahdollisuuksiin. Toisella on sen verran intensiivinen katse, että tuo huomaisi heti jos yritänkin vilkaista ovea päin. ”You need to come home with me”, Tom puhuu vihaisella äänellä. ”This is my home now. You need to leave”, saan sanottua vaivalloisesti. Mies kuitenkin seisoo jykevästi paikoillaan ja uskon tuon hetkenä minä hyvänsä yrittävän sisälle asti.


Huomaan Maxin maasturin lipuvan miehen pihalle ja katsovan meihin päin kysyvänä. Jatkan Tomin tuijottamista vaivaantuneesti, en todellakaan tiedä mihin tilanne on ajautumassa. Mä en kyllä pärjäisi Tomille, jos se yrittäisi yhtään mitään. ”Hello there”, huojennun kuullessani Maxin äänen. Tom kääntyy hetkeksi ympäri enkä tiedä miten miehen olemus voi muuttua vielä synkemmäksi. ”And who are you?” Tom murahtaa. ”Could ask the same from you”, Max toteaa sen kummempia miettimättä ottamalla katsekontaktia mieheen. Kumpikaan ei sano mitään. “Are you okay Madison”, Max kysyy ikuisuudelta tuntuneen hiljaisuuden jälkeen rikkomatta katsettaan Tomista. “She’s fine. I was going to take her home”, Tom toteaa.
“I wasn’t asking you but her”, Max sanoo nyökäten minua kohti.
“Yeah I’m okay”, piipitän. Maxin tummat silmät irtoavat hetkeksi Tomista katsomaan mua silmiin. Mä varmasti näytän silminnähden ahdistuneelta. Maxin katseessa muuttuu jokin, mutta en ihan oikein saa irti mikä. Sen katse kääntyy kuitenkin takaisin exääni melko nopeasti; “I think she is home now”. Huomaan Tomin käsien puristuvan nyrkkiin ja exäni selkeästi puree hampaitaan yhteen.
“Is this the friend you were waiting for?” Tom kysyy sihisten hampaidensa välistä
“And what if I was indeed that friend?” Max toteaa itsevarman oloisena. En todellakaan haluaisi olla Maxin asemassa juuri nyt. Miehillä on melkein 20 senttiä pituuseroa, muttei Max tunnu siitä välittävän vaan seisoo paikoillaan tuijottaen Tomia suoraan sieluun silmiin. Musta tuntuu, että jos nyt liikahdan tai sanon mitään asioita alkaa tapahtumaan, joten olen jähmettynyt paikoilleni ja yritän hengittää hyvin hiljaa. Vilkuilen kumpaakin vuorotellen hieman varovasti. Ilma tuntuu hyvin paksulta ja huomaan painavani itseäni hieman kokoon tekeytyen pienemmäksi. Mä en todellakaan tiedä mihin Tom on kykeneväinen, kun se näköjään voi ryhtyä fyysiseksi myös mua kohtaan. Ja noh, edelleen vähän epäilen Maxin olevan joku pesäpallohakkaaja jengiläinen, vaikka onkin tässä parin viikon aikana vaikuttanut olevan kiltti. Uskallan myös vilkaista nopeasti mun ulko-ovea - ehtisinköhän työntää sen kiinni? Vai käynnistäisikö se tapahtumaketjun, jota en halua nähdä.
“Madison. Get inside”, Max toteaa mahdollisimman rauhallisena. Olen jo sulkemassa ovea, kun siihen paiskaantuu jotain pitäen ovea auki - Tomin käsi nimittäin. Mies työntää oven takaisin sepposen selälleen rikkomatta katsekontaktia naapuristani.
“No, Maddy. You come home with me”, Tom käskyttää. Uskon exäni silmien olevan jo raivosta ilmiliekeissä. En oikeasti tiedä, mitä mun pitäisi tehdä. “But..”, sanon mutta lopetan kun molempien miesten silmät porautuvat minuun varoittavasti.

Thank god for the small neighborhood - ja sitä rataa. “Are you gonna fight soon or not?” kuuluu jonkun vanhemman rouvan ääni kadulta ja kolme silmäparia siirtyvät toisistaan ääntä kohden. Vanha pariskunta katsoo meidän suuntaamme kysyvästi. “No ma’am I was just leaving”, Tom toteaa. Jos sillä ei muuta järkeä ollut, niin sentään se kunnioitti vanhempaa ikäluokkaa. Tom mulkaisee kuitenkin vielä mua - ja Maxia vähän pidempään ennen kuin kävelee kohti autoaan lähtien pihastani. “Thank you Mr. and Mrs. Grummons”, Max huikkaa pariskunnalle, kun olemme porukalla katsoneet Tomin häipyneen tieltä. “Have a good day”, mies vielä huikkaa hymyillen. “Don’t get into any trouble Maximus, we don’t want that here”, Mr. Grummons toteaa vilkaisten nuorta miestä varoittavasti, ennen kuin pariskunta lähtee jatkamaan päiväkävelyään. Olen vielä niin shokissa, etten kykene muodostamaan mitään lauseita vaan roikun oveni kahvassa.
“C’mon Madison, let’s go inside”, Max sanoo lempeästi joutuen hieman siirtämään mua sisälle päin. Ruokamme on varmasti jo jäähtynyt, se on ehkä ensimmäinen asia joka hyppää mieleeni. “What about our food?” kysyn silmät suurina tarrautuen Maxin käsivarteen, joka on edessäni työntämässä mua sisällä. Max kääntää katseensa muhun hämillään. “Fuck the food”, tuo murahtaa ja pääsemme sisälle. Mä en selkeästi kykene toimimaan - ehkä haluaisin heti unohtaa mitä edes tapahtui. Oven mennessä kiinni Maxin toimesta, tuntuu että vedän ekaa kertaa henkeä pitkään aikaan. “Wanna sit on the sofa?” Maxin ääni on rauhoittava ja pystyn vain nyökkäämään. Käperryn sohvan nurkkaan niin pieneksi kuin vain voin. Mies istuu sohvan toiseen päähän antaen mulle tarvitsemaani tilaa ja aikaa. Tunnen kuitenkin Maxin katseen lukkiutuneen muhun. Pidän polvia koukussa, kädet ristissä niiden päällä ja päätä käsien välissä. Nyplään hermostuneesti hupparin ylimääräistä kangasta kyynerpään kohdalta.

Max nostaa kätensä ylös tuoden sitä mua kohden ja säpsähdän puristaen silmäni kiinni. En todellakaan olisi valmis uuteen iskuun, mies on varmasti myös mulle kiukkuinen. Iskua ei ikinä tulekaan ja avaan silmäni varovasti. Max tuijottaa mua täynnä hämmennystä ja ehkä vähän vihaakin. “Did he hit you?” Max melkein sylkäisee sanat suustaan. Nyökkään varovasti. Huomaan miehen purevan hampaitaan yhteen ja huokaisevan syvään hieraisten etusormella ja peukalolla ohimoaan ennen kuin katse pehmenee ja katsoo mua kohden rauhoittavasti.
“Where, Madison? Please show me”. Kosken vasenta poskeani varovasti ja lasken käteni sekä katseeni alas. “That motherfucker”, toinen sihahtaa hampaidensa välistä kuiskaten. Pian tunnen Maxin käden hellästi poskellani sekä miehen tuijottavan mua silmiin. “I’m so sorry Madison. I’m sorry I wasn’t here when he came”, Max selittää ruskeissa silmissään huoli ja ehkä hieman myös viha. “It’s okay Max. I didn’t know he could do something like that”, kuiskaan - sillä nimittäin tuntuu ettei minusta vain yksinkertaisesti lähde kovempaa ääntä. Tunnen kuuman kyyneleen vierivän mun poskelle ja Max hieraisee sen pois mitään sanomatta. En uskalla lähestyä miestä enempää, vaikka mä tarvisin just nyt lämpöä sekä läheisyyttä. Mitä jos, mä päätyisin jonkun kanssa joka saisi minut nyörtymään hakkaamiselle? Mitä jos mä en yksinkertaisesti vain löydä parempaa miestä, kuin Tomin tyylisen? Jonkun, ketä ei osaa säädellä tunteitaan pettyessään? Annan kyyneleiden valua, Maxin pitäessä kättään hellästi peukalolla silitellen poskellani. “Madison, you are fine now”, mies kuiskaa varovasti. Yritän vetää henkeä, mutta se ei oikein onnistu. Ilma kakoaa kurkussa ja päästän jonkun parahduksen tyyppisen. Maxilla on silmät täynnä huolta, kun vilkaisen tätä päin. “I’m sorry”, nyyhkytän.
“For what?”
“For you seeing me like this. And for you needing to save me. And for our food being spoiled”, nyyhkin.
“Madison, it’s totally okay. It’s okay”, mies yrittää rauhoitella laskien kätensä mun poskelta kädelleni. Puistelen vain päätäni, tää päivä ei todellakaan ollut ok. “I’m sorry Max. Please leave”, totean vaikka ajatus sattuukin yksin jäämisestä. Sitä mä kuitenkin tarvitsisin, enkä mä halua toisen joutuvan katsomaan mua tämmösenä. Tosi hyvän naapurin onkin saanut. Vedän käteni Maxin käden alta pois omaan syliini. “Are you sure? I can stay, it’s no problem at all”, Max toteaa yrittäen löytää katsettani. Nyökkään vain ja osoitan ovea. “I will call you later”, mutisen vielä. “If you really are sure Madison”, mies toteaa nousten hieman hitaasti sohvalta.

Maxin lähdettyä parahdan vielä pahempaan itkuun. Hapuilen käsiini puhelimen ja soitan FaceTimella Samille. Nainen vastaa pirteä hymy huulillaan, mutta ilme muuttuu nopeasti nähdessään mun itkusta turvonneet kasvot. “What the heck! What happened?” nainen kysyy huolestuneena ja näyttää huitovan toisella kädellään ilmeisesti Alexia kauemmas. “Tom came again”, parahdan ja huomaan ystäväni ilmeen kiristyvän.
“What did he do this time? Broke down your door?”
“No, but he slapped me”
“No. He. Did. Not”, Sam melkein huutaa silmät laajentuen järkytyksestä. Saan vain nyökyteltyä ja tunnen uusien kyynelien nousevan pintaan.
“That dick”, Sam sihahtaa ja on näköjään suuntaamassa kohti oveaan avaimet kädessä.
“Sam. No”, saan mutistua ja nainen pysähtyy tuijottaen mua puhelimen läpi.
“Max kinda saved me”, jatkan. Samin hartiat laskeutuvat hieman.
“The neighbor you’ve been talking about?” nainen kysyy ja nyökkään.
“Yeah he came and faced Tom. It was really scary, I was pretty sure Tom would start hitting Max. But yeah I think I’m okayish now. Max stayed for a while and me being such a weak little bitch - I cried my eyes out in front of him”, parahdan hieman häpeissäni.
“Weak? You? Bitch, do you even hear yourself?” huomaan Samin lysähtävän vaalealle nahkasohvalle, jota en ole ennen nähnyt - nainen on ilmeisesti Alexin luona. Kohautan hartioitani.
“So what if you cried in front of your neighbor? Hot, single neighbor may I add”, Sam puuskahtaa.
“I guess you are right”, huokaisen. Itku on jo loppunut, ehkä tästä selvittäisiinkin hengissä.

“So what are you two?” Sam kysyy ilkikurinen hymy huulillaan. “Just friends”, vastaan samalla vetäen bootsia jalkaani. Ei siinä - Max on ihan mukavaa seuraa. Mutten mä olisi valmis mihinkään uuteen suhteeseen. Se ei myöskään olisi oikein Tomia kohtaan. Ja miten sekin reagoisi? Kylmät väreet kulkee mun koko kropan läpi, kun muistelen exäni räjähdystä viime viikolla. Tomille lähti kyllä estot sen jälkeen kaikkiin someihin - hänen käytös ei ollut millään tavalla tervettä. Mä olin heittänyt vihdoin ja viimein sen paidankin roskiin, vaikka Sam olisi halunnut polttaa sen roviolla. Pari kertaa Tom oli yrittänyt soittaa äitinsä puhelimesta, joihin olin tietenkin vastannut. Ei Juliet ollut tehnyt mua kohtaan mitään väärää. Annoin Tomille kuitenkin uhkauksen, ellei soittelu lopu hommaan hänelle lähestymiskiellon ja laitan hänen vanhempansakin numerot estoille. Sen jälkeen olen saanut olla rauhassa. Sam vilkaisee mua tietävällä ilmeellä laittamalla samalla korvakoruaan, etten voinut olla tosissani. “Just friends my ass”, nainen tuhahtaa ja heilauttaa käsilaukun olalleen. “Believe it or not it's the sad truth”, mutisen vilkaisten peilikuvaani vielä ennen kuin olisin valmis lähtemään. “So you want it to be more?” Sam sanoo uteliaasti avatessaan ovea. Kohautan vain olkiani ja kävelen ystäväni perässä ovesta ulos.

Mä en tiedä, missä vaiheessa mä ja Sam alettiin käydä melkein joka viikonloppu juhlimassa. Jos me ei oltu juhlimassa, mä olin kuluttamassa Maxin sohvaa ja rapsuttamassa Boostia. Sam taasen Alexin kanssa. Oliko juhlimisen syynä välimatkan lyhentyminen? Vai täysi-ikäisyys? Vai kaiken paskan ja muiden asioiden summa? Alex ja Sam tapailevat kyllä yhä, mutta Mr. Tattoo lähti yli kuukauden mittaiselle työreissulle Floridaan, joten nainen pakotettiin viettämään aikaa munkin kanssa. Samin pukeutumistyyli on hieman enemmän hillitty, mihin olen tottunut - enkä syytä naista. Turhaan sitä on syöttää itseään susille, jos on jo oma nallekarhu kotona odottamassa. Samilla on päällään valkoinen paita, jossa on mesh-hihat sekä kireät vaaleat farkut. Itselläni on päällä tummanvihreä toppi, sekä tummansiniset korkeat farkut. Hiukseni ovat korkealla ponihännällä, Samilla aukinaisena. Naisen meikki on asuun sopiva vaaleansinisine luomiväreineen. Itselläni naamassa on enemmän vihreää ja kultaista glitteriä. Onneksi sain kipsiini myös vihreää kierresidosta, joten se sopii suurimpaan osaan mun asuista. En ole aivan täysin varma, onko alkoholisoituminen järkevää kipsin kanssa, mutta tulee sekin kokeiltua elämässä edes kerran.

Annan poninhäntäni heilua puolelta toisella musiikin tahtiin. Muutama tequila-shotti on jo upotettuna, puhumattakaan muista juomista. Lipsyncaan Samin kanssa äänettömästi tanssilattialla. Kaikki viime aikainen draama tuntuu karisevan pikkuhiljaa tanssilattialle. Mulla on jopa oikeesti hauskaa, vaikken vielä tiedä miten pääsisin edes kotiin. En tiedä nukunko Samin vieressä, sillä mun auto on joka tapauksessa naisen asunnon lähettyvillä. Vaikka mä ehkä olisin halunnut jotain muuta sänkyseuraa tälle illalle. Klubin tarjonta ei hirveästi hätkäytä - vertaan kaikkia erääseen naapuriin. Tarjontaa kyllä on - ja yrittäjiäkin. Aika moni antoi vissiin säälipisteitä mun kipsille, tai se ainakin tuntui olevan aika monen ice breaker. Mutta, kun ei nappaa. Ei vain yksinkertaisesti nappaa.

“Hey Max, can you come pick me up, please”, henkäisen puhelimeen. Klubin valomerkki on välähtänyt aivan liian aikaisin ja nyt värjöttelemme pihalla pienessä katoksessa monen muun klubilla olevan kera. Puheensorina täyttää ilman, joku jakaa pulloa piirissä, josta mä ja Sam taidettiin myös juoda. Tässä mielentilassa ei paljoa kiinnostanut, mitä se oli - kunhan siinä oli alkoholia.
“Where you at?” mies kysyy ja huminasta päätellen toinen on juuri ajelemassa.
“In Boise. We are at some club with Sam”
“Hi Max”, Sam huutaa väliin leveä hymy huulillaan. Humaltuneena kuin mikäkin.
“Send me your location in WhatsApp, I’ll be there soon”, mies sanoo ja katkaisee puhelun.
“Was that some kind of voice changer or does he actually sound like that”, Sam kikattaa epäuskoisena itse räplätessäni näyttöä. Joudun siristelemään silmiä, jottei kaikki olisi niin sumeaa.

“Heyy”, sanon hieman ylivirkeästi pitäessä Samia kainalossani.
“Ohh is he the Max”, ystäväni huikkaa silmäillen miestä vähän liiankin innokkaasti.
“Sam I suppose?” Max kysyy hymyillen. Miestä varmasti huvittaa kahden humaltuneen nainen huojuminen tämän auton vieressä silmät ristissä.
“Get in you two. Where does Sam live?” Max toteaa ja ennen kuin edes huomaan mies on avaamassa meille takaovea ja auttamassa kumpaakin kyytiin. Hihitämme takapenkillä kuin mitkäkin teinit lyhyen matkan Samin asunnon eteen.
“Will you survive?” Max kysyy vielä Samilta, kun pääsemme kerrostalon eteen parkkiin.
“I will get inside that’s for sure, nice meeting you”, Sam sanoo hymyillen ja katsoo mua tietävällä ilmeellä, kun molemmat yritämme äheltää itsemme ulos autosta. Halaan parasta ystävääni, ennen kuin istahdan etupenkille hymyillen.
“I guess you had a fun night?” Max kysyy, kun olen saanut jollain ihmeellä turvavyön kiinni ja vain nyökyttelen. Keskikonsolin mukitelineessä on kylmän näköinen Dr. Pepper pullo, sillä sen päällä on pieniä vesipisaroita. Katson himoitsevasti pulloa, yhtäkkiä iski kamala jano.
“It’s for you”, Max sanoo kuin lukien mun ajatukset ja katson miestä hämmentyneenä sekä kiitollisena. Muovipullo avautuukin nopeaan ja kaadan kylmää juotavaa suuhuni - ja varmaan myös hieman leualle.

Jatkan autossa laulamista ja musiikin tahtiin hytkymistä. Maxin Land Roveriin on asennettu jonkinasteinen musiikkijärjestelmä, sillä basson tärinä tuntuu edelleen kropassa. Mies ajaa hymyillen kohti kotia.
“Don't fret. I don't ever wanna see you. And I never wanna miss you again. One thing. When you're angry, you're a jerk. And then you treat me like I'm worth nothing”, laulan tuttua biisiä, mutta auton kaiuttimista tuleva versio on joku remix. Sanat iskevät jonnekin syvälle. En ollut ennen miettinyt sanoja sen enempää, mutta viimeaikaiset tapahtumat pyörivät vähän liikaakin mielessä. Huomaan sivusilmällä Maxin hymyilevän ja naputtelevan rattia basson tahdissa. Hymy leviää mun huulille ihan huomaamatta. On hyvä tietää, että mulla on edes yksi ystävä(?) Wilmingtonissa.

Huomaan siinä terassilla seisoessa Maxin olevan juuri sen verta mua pidempi, että tuijotan suoraan sen täyteläisiä huulia. Kuinka mun tekisikään mieli lähestyä miestä sen verran, jotta voisin suudella sitä. Just friends my ass, Samin sanat pyörivät päässäni. Puren hieman huultani, ja lasken katseeni pettyneenä alas. Onko liian aikaista millekään muulle? Mulla on just nyt hyvä olla. On hyvä olla Maxin kaveri. Muistan, miten se just viime viikolla piti mun poskella kättään, kun parkusin järkytyksestä Tomin toiminnasta. Miksi sen pitää näyttää niin herkulta? Onko tää vaan känniajatuksia vaan heräisinkö mä aamulla samaa miettien? Kieltämättä Max on ollut paljon ajatuksissa viime aikoina ja ehkä unissakin. Tunnen käden leuallani ja mies nostaa pääni ylös tuijottaen suoraan silmiini. “You look amazing tonight Madison”, Maxin matala ääni tuntuu joka kerta kutittavan kivasti jotain aivoissa ja avaan suutani hieman huomaamattani. Jos mies sanoisi enää yhtään mitään, musta ei varmaan olisi jäljellä kuin märkä läntti - sulaisin siihen paikkaan. Ja mikä homma, että hän kutsuu mua oikealla etunimellä eikä vain lempinimellä. Se saa joka kerta polveni hieman notkahtamaan. Joka ikinen kerta yhden biisin kertosäe alkaa soimaan päässä. “Everything okay?” mies kysyy melkein kuiskaten etusormi edelleen leukani alla, kun en saa vastattua mitään.
“Yeah yeah, it’s just getting late and all”, henkäisen. Everything is not okay dammit! Millä oikeudella toinen tuli mun elämään niin sulavasti? Miten se kehtasi olla niin miltein täydellinen? Hevosista Max ei nimittäin ymmärtänyt muuta, kuin että niitä käytetään voimayksikkönä.
“Yeah let’s get some sleep”, mies toteaa ja laskee kätensä alas hitaasti. Yritän hieman nojautua käden mukana, jottei se lähtisi niin pian. Nautin ehkä hieman liikaa Maxin kosketuksesta. Ja olen todellakin nauttinut muutaman liikaa. Selvänä sentään kykenen pitämään itseni edes jotenkin kurissa. Nyt mä olen vaan epämääräinen pallero, joka selkeästi kaipaa läheisyyttä. Max hymyilee lämpimästi, kun siirrän katseeni miehen huulilta sen ruskeisiin silmiin. En olisi uskonut, että ruskeat silmät voisivat olla niin nätit. Huokaisen syvään - ei näin voi tapahtua. Mun kuuluu elää yksin. Siirrän katseeni takaisin maahan ja käännyn Maxista poispäin. “Goodnight Max”, totean ja otan askeleen kohti ovea, kunnes tunnen käden mun ranteen ympärillä. Pysähdyn hetkeksi, ennen kuin käännän katseeni takaisin mieheen. Max katsoo mua päin jotenkin… Epävarmana? Loukkaantuneena? Hämillään? En mä oikein osaa lukea toisen kasvoja, varsinkaan kun mä en osannut lukea edes omia tunteitani. Mies avaa muutaman kerran suunsa ja sulkien sen, jos se olisi tehnyt sen yhtään nopeampaa tämä olisi näyttänyt ilmaa haukkovalta kalalta. “I was thinking”, mies aloittaa hieraisten vapaalla kädellään niskaansa tuijotellen maahan.
“Or not. I dunno. Don’t get me wrong Madison”, Max aloittaa ja kääntää katseensa maasta mun silmiin. Miehen käsi irtaantuu ranteestani hitaasti.
“Get you wrong how?” ihmettelen. Musta tuntuu, että kaikki alkoholi katoaa mun kropastani, joka kerta kun Maximus mainitsee mun nimen ja päähän nousee joku ihan omalaatuinen huumainen tila.
“Well you’ve been drinking and stuff… But I was thinking, could I sleep with you tonight?”
En osaa vastata mitään. Olen hämmentynyt. Maximus nukkumassa mun kanssa? Me ollaan tähän mennessä aina menty omiin koteihin ja omiin sänkyihin nukkumaan. Tapitan vain Maxia ja mies hieman kiemurtelee vaivaantuneena.
“I don’t want to use you on any level. I just..” huokaus “Madison. I like you. I need to say and admit it. I want to spend the night with you. And probably want to spend as many nights as I can. I just want to make sure you are safe”.
Miten tähän kuuluisi reagoida? Ruskeat silmät tuijottavat minua toiveikkaina ja ehkä hieman pelokkaina.
“I haven’t slept well since your ex paid a little visit. I was really scared for you. I’ve really enjoyed our time together, Madison”, en ole varmaan koskaan kuullut Maxin puhuvan niin lujaa vauhtia. Mies hermostuu hetki hetkeltä enemmän. Ihan ymmärrettävää - kyllä itsekin panikoisin jos mua vaan tapitettaisiin silmät suurina, kun kertoisin fiiliksistäni.
“I just don’t want to ruin our friendship. I really enjoy spending time with you”.
“Max. I like you”, töksäytän kuin mikäkin taapero, joka on juuri oppinut muodostamaan lauseita. Miehen katse siirtyy nanosekunnissa maasta mun silmiin ja ottaa askeleen lähemmäs. Puren taas huultani vilkaistessani miehen huulia, ennen kuin nostan hieman katsettani takaisin Maxin silmiin. “I swear to god. If you do that even one more time, I will not resist myself from kissing you”, miehen matala ääni tuntuu olevan jopa vielä matalampi kuin normaalisti. Ihoni menee kananlihalle ja voisin vain sulaa tähän paikkaan. Max laittaa etusormensa leukani alle ja peukalollaan avittaa alahuuleni vapaaksi hampailtani. Tuntuu, että sydän pomppaa hetkenä minä hyvänä rinnasta ulos. “Let’s go inside”, Max toteaa ja ohjaa mua ovea kohti. Musta tuntuu, ettei mulla ole yhtään aivokapasiteettia jäljellä - mies todellakin sulatti aivan kaiken.

Saan oven avattua ja rymistelen sisälle Max perässäni. Mies sulkee oven selkänsä takaa ja katsoo mua silmiin hymyillen.
“I’m gonna sleep on the sofa. We will see what we are going to do in the morning when you are sober”, Max latistaa tunnelman samantien. Mun keho kaipaa miehen kosketusta ja nyt se tuntuu vielä pahemmalta. Mun mieli ja keho oli jo alkanut virittäytyä mukavaan iltaan. Ja niin se vain vetäistään jalkojen alta pois? Onko reilua? No vattu EI!
Katson miestä hyvin epäuskoisena.
“Wait. Why you wanna sleep here then?” olen hämilläni. Ei kai kukaan mies oikeasti kertoisi, mitä Max kertoi ulkona ellei haluaisi päästä toisen pöksyihin? Ja mä olin lisäksi ihan valmis miehen pyöriteltäväksi.
“Like I said. To make sure you are safe and you’ve been drinking”, Max toteaa alkaen riisumaan mustaharmaapunaista flanellipaitaansa avaamalla yhden napin kerrallaan. Eikö sitäkään voisi tehdä yhtään nopeampaa? Tää nainen tarvitsee toimintaa! “But I’m sure and I really want you”, mutristan huultani pitäen katseeni miehen käsissä, jotka lähestyvät hitaasti, mutta varmasti alimpia nappeja. “Yeah and I want you sober”, Max toteaa selkeästi hymyillen. Flanellipaita lentää sohvan selkänojalle. “That’s not fair”, marmatan miehen paidan alta paljastuessa musta tankkitoppi sekä lihaksikkaat tatuoidut käsivarret. “Madison. Let’s get some sleep. You really need it”, matala ääni kaikuu päässäni.
“You think I can sleep, when I know you are gonna be on the sofa! Lookin like a snack”, parahdan. Max vain nyökkää. “That’s not fair Max”, huokaisen syvään ja heilautan käsiäni dramaattisesti ilmaan kääntyen kannoillani ympäri suunnaten kylppäriin. Mun olisi pakko pestä meikit, hampaat ja heittää vähän extra kylmää vettä mun naamalle. Ajatukset on nimittäin jossain aivan muussa kuin nukkumisessa - kuten esimerkiksi siinä miltä miehen kädet tuntuisikaan kaulalla ja miten miehen keho istuisi mun kehoa vasten.

Kylmä naamapesu ei kauaa auttanut (mikä oli myös hieman haastavaa kännisenä kipsin kanssa - sehän ei saanut kastua), sillä kävellessäni takaisin olohuoneen puolelle Max seisoo siellä pelkissä boxereissa. “I tried but couldn’t find any pillows or blankets other than these fleece ones”, toinen alkaa selittää vähän liian kasuaalisti heilutellen vilttiä käsissään. Maddy.exe stopped working unexpectedly. Leukani tipahtaa vähintään lattiaan asti ja vain tuijotan Maxia. Mies on melkein kokonaan tatuoitu nilkoista ylöspäin. Ranteista sormenpäihin ja solisluista ylöspäin Max on näköjään paljasta ihoa vielä, eli melkein mitkä vain vaatteet mitkä miehellä on ollut kuukauden sisällä on ne peittäneet. Ihan varmasti multa vähän kuolaa valuu suupielestä. “Madison. No”, Max toteaa hieman naurahtaen ja katson miehen kasvoja hetken. Olen hieman loukkaantunut, miten joku voi olla noin paha tease?
“Pillow and blanket?” mies kysyy mahdollisimman yksinkertaisesti.
“In my bed”, vastaan itsepäisesti. Miten se oikeesti luulee, että mä pystyisin rauhoittumaan nukkumaan tällaisen jälkeen. Koko mun keho on tulessa ja mä haluan vain miehen lähelle. Vähän koskevan. Jos vaan edes vähän hipaisi. Mies puistelee päätään epäuskoisena hymy huulillaan.
“I can go home as well”
“You were the one who wanted to come to my house and sleep here”
“Yeah but I also want you sober. How can I be sure you really want this and not just for some fun since no dude took you home?”
“Well maybe I wanted you to take me home but Mr. Perfect doesn’t drink so I couldn’t flirt with him all night at the club”, ristin käteni syvään puuskahtaen. Max kohottaa kulmiaan hieman ja astuu lähemmäs sohvaa. Tuo ottaa käteensä selkänojan tyynyn ja laskee sen.
“If it’s that hard to find a pillow I will use this. Goodnight Madison”, Max toteaa rauhallisesti ja heittää itsensä levyksi sohvalle viltin kera. Mun on näköjään pakko hyväksyä tappioni ja laahustan kohti makuuhuonetta - yksin.
“You still look amazing Madison”, ääni kuuluu olohuoneesta ja vain tuhahdan vastaukseksi. Paiskaan vielä makuuhuoneen oven kiinni dramaattisesti, ennen kuin ryhdyn riisumaan illan vaatetusta. Heitän vielä kuitenkin liian ison t-paidan päälleni - kuitenkin unohdan yökyläläisen ja lähden laahustamaan alasti aamulla vessaan. Se vasta olisikin noloa! Tai no… Se ehkä saisi jotain toimintaa aikaiseksi Maxinkin suunnalta. Kaksi voi pelata tätä kiusaamispeliä, jos se sitä haluaa.

Mitäköhän mun päässä liikkuikaan? Ei tää tulis toimimaan millään. Siis tän oli pakko olla joku helvetin iso vitsi. Eilinen ajokauden avajaiset oli aika katastrofaalinen. Puhumattakaan lauantain aamusta! Mua ei oo ehkä ikinä ollut niin järkyttynyt olo, kun kömpisin sängystä ylös ja Max oli tekemässä meille aamupalaa. Enhän mä ollut muistanut, että se oli jäänyt yöksi. Ja mistä me oltiin viimeiseksi keskusteltu. “Good morning Madison”, oli ollut toisen ekat sanat hymyillen, kun mä tuijotan toista tukka pystyssä pelkässä t-paidassa. “What the hell are you doing here?” oli ollut mun vastaus. Miten voi olla toinen niin tyhmä. Puhumattakaan siitä miten mun koko naama oli varmaan yhtä punainen kuin mun hiukset, kun Max oli pääpiirteittäin kertonut yön tapahtumat. Tietty mä olin pahoitellut, vaikka mun olisi ehkä pitänyt vaa antaa sydämen viedä. Mä olisin halunnut vain kertoa, mitä mun päässä liikkui. Miten mä halusin Maxin lähelle. Se oli vaan vähän mahdotonta, kun Tom pyöri edelleen mielessä. Vaikka olin sitä mieltä, ettei ihmisen kuulu sitoutua vain yhteen toiseen ihmiseen - en mä silti halunnut alkaa pyörittää mitään useampaa samaan aikaan. Eihän siinä olisi päätä eikä häntää! Max tuntui vähän loukkaantuneelta ja ihan syystä. Mutta siinä vissiin kävi just niin, miten se pelkäs. Että mä kännipäissäni haluan toista ja selvänä annan pakit. Mutta, jos ihan totta puhutaan - mua hävetti. Hävetti niin suunnattomasti, kun olin antanut itsestäni niin typerän kuvan. Hävetti, että olin vinkunut toista mun viereen. Hävetti, kun olin niin heikko.

Takaisin kuitenkin siihen ajokauden aloitukseen. Mullahan oli sama olo kuin norsulta posliinikaupassa - en ollut yhtään siellä missä piti. Lisäksi Maxin kaverit anto mun suuntaan ehkä vähän liikaa katseita - ihan kuin ne tietäis jotain mitä mä en! Mä toki olin ollut vähän kiusaantunut Maxin seurassa, me ei oltu lauantaina aamupalan syömisen jälkeen oltu tekemisissä ja sunnuntain tapahtuma sijoittui iltapäivään. Max oli vuorokauden putkeen uurastanut autonsa kanssa. Tai näin se ainakin mulle kerto syyksi, miksei oltu nähty. Enkä mä nähnyt siinä autossa mitään erikoista? Se oli helvetin matala ja ratti vaihdettu? Kyl se selitti, et siinä on vaihdettu kone ja mitä kaikkea muuta, mut mä en huomannut mitään eroa mihinkään. Max oli pudottanut mut kotiin joskus kahdentoista aikoihin, mutta oli itse jatkanut siitä vielä ajamista kavereidensa kanssa. Mulle kieltämättä tuli siitä hylätty olo - vaikken edes tiedä miksi. Ei mun pitäisi olla kateellinen toisesta? Mä ite olen toisen aika törkeästi tyrmännyt. Max oli jotenkin kylmempi sen jälkeen. Siis kyllähän toinen mun seurassa edelleen oli ja instassa jaettiin reelsejä. Ja kyllä me keskusteltiin. Mut sen oleminen oli jotenkin erilaista. Ei ollut samanlaista kipinää ilmassa. Toinen ehkä vähän enemmän piti omasta tilastaan huolta eikä tullut niin lähelle. Toinen ei katsonut enää samalla tavalla silmiin, kuin ennen. Oli jotenkin etäinen. Typerä nainen, kun tällaisia murehtii. Mutta murehdin joka tapauksessa. Ehkä mun olis pitänyt antaa Maxille tilaisuus. Tai olisiko mun vaan pitänyt kihlautua Tomin kanssa ja koko Maxia ei ikinä olisi edes ilmestynyt mun elämään. Läimäytän tyynyn pääni päälle ja nurisen sitä vasten. Miten joku voi olla niin tyhmä? Ehkä mä ansaitsen tän ihan täysin. Ehkä mä ansaitsin sen, että Tom lyö. Ehkä mun ei olisi ikinä edes pitänyt lähteä Nevadasta. Ehkä mä olin antanut mun sydämen mennä jo nelistämään ja unohdin kokonaan, ettei mun pitänyt olla ensinnäkään miesten kanssa sen enempää tekemisissä. Ja toisekseen mä en todellakaan saanut ihastua tai rakastua kehenkään. Onneksi mulla on vähintään kuukausi sairaslomaa, olisi ollut vain pari viikkoa ellei juuri dominoiva käsi olisi mennyt räks. En ole valmis nousemaan sängystä. Voisin olla täällä varmaan loppuvuoden? Kyllä Ethan pitäisi Peachin elossa. Tai sitten lähetän sen Tomille takaisin - mies saisi edes jonkun voiton tässä sodassa. Sisällä kalvaa inhottava olo. Miksi elämän pitää olla niin hankalaa?

Havahdun parin tunnin päästä oven kolinaan. Mä en ollut pitkään aikaan pitänyt sivuovea lukossa - niinkuin ei ollut Maxikaan. Meillä siis oli pääsy toistemme luo koko ajan. Mun olis pitänyt se typerä ovi laittaa lukkoon eilen - tai jos tarkkoja ollaan, mun ei olisi ikinä edes pitänyt avata sitä. Ilman sitä turkasen oven avausta, me ei oltais tässä. Me ei oltais koskaan juteltu toisillemme, me ei oltais vietetty aikaa toistemme kanssa. Me ei todellakaan oltais käyty mun tyttöjen illan päätteeksi mitään keskustelua.
“Madison?” tuttu ääni kuuluu vähän varovasti kysyen ja vain narisen peittojen alla vastahakoisesti. Mä olin ehkä saattanut torkahtaa. Tai sitten mä olin tuijottanut peittoa pari tuntia putkeen. En ole varma enää. Kevyt jalkojen töminä lähestyy makuuhuonetta huolestuttavasti ja käperryn vielä tiukemmin peittooni kiinni. Nyt Max varmaa sai tarpeekseen ja käyttäisi jengissä opittuja taitojaan muhun. Ei mulla siis vieläkään ollut oikeaa tietoa, kuuluiko Max johonkin jengiin vai ei - mutta nainen saa aina epäillä. Odotan, koska mies alkaa pesäpallomailalla heilumaan. Tunnen toisen istahtavan sängyn reunalle ja huokaisevan syvään. Voin kuvitella Maxin hieraisevan peukalollaan ja etusormellaan ohimoaan, mitä se teki jos se mietti jotain tai sitä vaivasi jokin.
“I’m sorry Madison”
Olen hieman hämilläni. Nurisen vastaukseksi; “For what?”
“For being an asshole for a couple of days. You kinda hurted my feelings and I didn’t take it like I should”
Odotan koko ajan, että joku herättää minut ja toteaa; April Fool is dead and gone, you're a fool to carry on!
“I should be sorry, not you”, mumisen peittoon. Tunnen käden laskeutuvan kyljelleni ja peukalon silittelevän peiton päällä.
“No, no Madison. I’m sorry. I took everything wrong and went too far too fast”, käsi nousee kyljeltäni melko rivakasti. Ihan kuin toinen olisi luullut ylittävän taas jonkun rajan. Kosketus tuntui hyvältä. Mua ei olis haitannut lainkaan, jos Max olisi silitellyt mua loppupäivän. Tai vaikka loppuviikon. Raotan hieman peittolinnakettani, että saan ääneni paremmin kuuluviin.
“Nah Max. I was the one who’s giving mixed signals”
“How so?”
“Well..”, huokaisen; “I like you. There, I said it. I’m sorry Max”. Onneksi mulla on peitto mun suojana, etten näe miehen ilmettä. Olen ihan varma, että toinen toteaa Gotta go, bye ja lähtee juosten ovelle. Mies liikahtaa hieman, mutta ilmeisesti istumaan syvemmälle sänkyyn eikä pois päin.
“No need to be sorry Madison”
“It’s just.. It.. I’m scared Max. I’m scared that you and I are gonna get hurt. And then I need to move again. I’m scared that Tom will find out I found someone new and he's gonna come back up here and just lose his shit”. Käsi palaa takaisin silittämään kylkeä rauhoittavasti. Ja se oikeasti rauhoittaa. En tiedä miksi, mutta kaikki tuntuu niin luonnolliselta Maxin kanssa. Tomin kanssa kaikki joo sujui ja synkkasi, mutta Maxin kanssa se menee jotenkin vaivattomammin. Jotenkin vain niin kuin niin olisi tarkoitettu? Vaikka eihän asia niin voi olla. Ei ihmisiä ole luotu toisia varten. Joku joutuu aina joustamaan. Ja joku joutuu aina pettymään.
“I will give you all the time you need, Madison. I’m sorry I pushed you. I really enjoy spending time with you. I don’t wanna ruin it in anyway”
“It’s okay. I’m sorry I’m such a bitch who doesn’t know what she wants”. Toinen hymähtää huvittuneen kuuloisena ja nousee pettymyksekseni sängyltä.
“Anyway, if you feel like getting up, me and some of the guys are at my place so stop by if you want. Boost would love some company too. He’s been kinda lonely this weekend”, mies tokaisee vielä ennen kuin askeleet hälvenevät. Kuullessani oven avautuvan ja sulkeutuvan sujautan käden peiton alta pois ja hapuilen puhelimen käteeni. Mua ei hirveästi kiinnostaisi olla sosiaalinen, mutta kissan takia voisin nousta. Lähetän nopeasti yhden gifin Samille, ennen kuin alan nousta ylös syvään huokaisten.

Seison Maxin oven takana jokin möykky kurkussa ja vatsanpohjassa. Autotallin puolelta kuuluu musiikin jyske, työkalujen kilinä ja naurukohtauksia. Huokaisen syvään painaessani sivuoven kahvan alas ja mua tervehtii tuttu vähän metallinen, öljyinen ja metsäinen tuoksu. Sekä Boostin painavien tassujen töminä. Jos ihmisistä löytyy kantapää-astujia, Boost on kyllä kissamaailman sellainen. En ymmärrä miten siitä voi lähteä niin kova ääni kävellessään. Pian kissa onkin mun edessä huutamassa. Toinen on selkeästi loukkaantunut. Suljen oven perässäni ja menen kyykkyyn.
“Who’s a good baby?” yritän leperrellä karvaiselle ystävälleni ja Boost puskee kättäni hieman. Ainakin joku on helposti lepyteltävissä. Päälleni olen saanut vedettyä revityt vaaleat farkut, mustan ihoa myötäilevän t-paidan ja punaruudullisen flanellitakin. En ollut flanellia napittanut, sisällä tarkeni ihan hyvin näin. Hihat olin käärinyt kyynerpäihin, joten mun upea vihreä kipsi on myös näkyvissä.

Rapsuttelen Boostia sohvalla, ollaan kissan kanssa leiriydytty siihen. Pallura makaa mun sylissä kehräten ja leipoen vilttiä samalla, kun selaan TikTokia kuin aivokuollut. Havahdun oven aukeamiseen ja puheensorinaan. Hyvä, ettei puhelin lennä käsistäni lattialle säikähdyksestä. Max kävelee porukan ensimmäisenä.
“Oh hi Madison”, toinen tokaisee hymyillen huomatessaan minut sohvallaan. Miehen katse siirtyy Boostiin, joka mulkaisee miestä ja asettuu kerälle mun syliin. “Bro lost to a cat”, Maxin takana tullut mies naurahtaa. Max ottaa nopeasti otteen kaverinsa lippiksen lipasta ja painaa sitä alaspäin. “Shut up Henry”, toinen murahtaa kuitenkin hymy huulillaan. Mitäköhän kaikkea tallin puolella oltiinkaan puhuttu? En ehkä edes haluaisi tietää. Pian puhelimeni värähtää viestin merkiksi. “You thought it’s gonna be this easy to get rid of me?” näkyy ilmoituspalkissa, enkä edes halua lukea viestiä. Numero on tuntematon, mutta olen melko varma viestin lähettäjästä. Ilmeeni taitaa muuttua heti, sillä Max vilkaisee mua ja sen jälkeen mun kädessä olevaa puhelinta mietteliäänä. “Hey Maddy, wanna scooch over, so I can fit here”, joku miehistä toteaa. Muistaisin, että miehen nimi on Mike, mutten ole täysin varma. “Yeah sure, sorry”, naurahdan vaivaantuneesti ja vedän jalkani koukkuun. Tästä johtuen Boost liukuu reisieni päältä vatsalleni ja ylipainoinen kissa vilkaisee minua murhaavasti. Katsoessani kissaa en huomaa Maxin antavan varoittavaa katsetta Mikelle. Mike taasen istuu aivan minuun kiinni, ja Henry lösähtää myös sohvalle Miken viereen. “You can straighten your legs if you want”, Mike sanoo minulle hieman kiero hymy huulillaan. “So Boost could be more comfy you know”, mies jatkaa nopeasti ja taputtelee jo syliään. “Fine by me too”, Henry toteaa sohvan toisesta päästä; “Could use some of that blankie too”. “Hey Austin, put something good from the tv would ya?” Mike sanoo ja osoittaa sohvapöydällä olevaa kaukosäädintä. “Max, can you grab us all some beers?” Austin kysyy istahtaessaan nojatuolille ja ojentaen jalat sohvapöydälle alkaen selaamaan kanavia läpi. Boost ei selkeästi löydä enää hyvää asentoa ja kissa mulkoilee minua yrittäen pehmittää vatsaani. Totuus on, ettei iso kissa oikein mahdu syliin, joten jos mä haluaisin pitää kissan lähellä, mun olisi pakko suoristaa jalat. Ja mitä väliä sillä olisi? Mähän olen vapaa sinkku nuori nainen. Suoristan siis jalat varovasti ja Boost heti löytää paremman asennon. Henry vetää päällensä vilttiä hieman ja pitää kätensä selkänojalla, mutta Mike laskee kätensä suoraan mun jalkojen päälle. Hieman värähdän kosketuksesta, se ei tunnu yhtään oikealta. Mutten voi oikein tehdä asialle mitään - itse mä pistin jalkani toisen päälle. “Does Madison want a beer too?” Max huudahtaa keittiöstä. “Yeah sure”, vastaan. “Coming right up”, talon omistajan ääni kuuluu vastaukseksi. Maxin kävellessä kohti olkkaria, mies pysähtyy hetkeksi sohvan selkänojan taakse. Tuo antaa mulle ämpäristä kylmän kaljan ja alkaa avaamaan sitä. Silloin toinen ilmeisesti huomaa mun suoristaneen jalkani hänen kavereidensa päälle, sillä mies pysähtyy hetkeksi katse mun jaloissa. “There you go”, Max toteaa ja kiertää sohvan laskien kalja ämpärin sohvapöydälle, ottaen siitä yhden ja istahtaa toiselle nojatuolille. Telkkarissa pyörii joku youtubettaja, mutta itse keskityn enemmän Boostiin ja Maxin olemukseen. Mies vaikuttaa taas kylmältä ja huomaan tuon mulkaisevan Mikea hieman liiankin pitkään. Mulla on se olo, että olen tehnyt jotain väärää. Joten vedän jalat pois viltin alta ja siirryn istuma-asentoon. Boost toteaa tässä vaiheessa Typerä nainen ja hyppää pois sylistäni venytellen pitkään sohvapöydällä, ennen kuin jatkaa matkaansa. Pyörittelen lasipulloa käsissäni yrittäen myös katsoa teeveetä. Katseeni kuitenkin vähän väliä ohjautuu Maxiin, joka on vähän rennomman oloinen, mutta silti vilkuilee sohvan suuntaan. En uskalla turvautua puhelimeen, siinä kummittelee Tom. En voi uskoa, että toinen on hankkinut uuden numeron, jotta voisi häiriköidä minua. Huokaisen mielestäni hiljaa, mutta tunnen ainakin yhden katseen kääntyvän mua kohti. Vilkaisen ympärilleni, huomaten Maxin tuijottavan mua varovasti. Mä oon ollut täällä jo liian kauan. Boost sai rakkauden osoituksia, nyt olisi siis mun aika poistua takavasemmalle sekä omaan kotiin. Lasken puoliksi juodun kaljan sohvapöydälle ja nousen ylös. “Thanks for the beer, I need to go now”, sanon hieman epävarmasti. “So soon?” Mike toteaa silmät suurina. “Probably because of your smell man”, Austin toteaa irrottamatta katsettaan telkkarista. Muut naurahtavat, minä mukaan lukien. “You can stay if you want, but nobody is holding you back either, Madison”, Max sanoo ja sama kutittava tunne on vatsanpohjalla heti miehen mainitessa mun nimen. “No, no I need to go check Peach”, selitän ja lähden suuntamaan sivuovelle. ”With the broken arm?” Max kysyy. ”Heh.. Yeah, us horse people are built different you know”
“Nice meeting you all”, huikkaan vielä ennen kuin astun ovesta ulos..

Räntäsateeseen.

Voi perse.

Kiitos nykyajan, mä kykenin katsomaan livenä Western Weekin kisasuorituksia Idahosta käsin omalla sohvalla. Eikä mulla kyllä ollut parempaakaan tekemistä käsi paketissa. Jos totta puhutaan, mua ei todellakaan haitannut olla tuuletetussa asunnossa, kun katsoi tv:n näytöltä ihoon kiinni liimautuneita vaatteita sekä märkiä hevosia. Vaikka kovin mä haluaisin kyllä Peachin kanssa mukaan joku vuosi. Ehkä jo ensi vuonna, ei välttämättä tiimikisan merkeissä, mutta muuten hakemaan kisakokemusta. Twin Falls Farmilaisilla oli mennyt oikein kivasti, ja mulla on odotukset korkealla tallilaisia kohtaan.

Otan pienen kulauksen Coca Colastani, jääpalojen kilahdellessa lasin reunaa vasten. Päivän tiimiluokat ovat vasta alkamassa, ja ensimmäisenä ruutuun tuleekin mun sydänlajia reiningiä. On vaikea uskoa, että ruudulla on oikeasti samalla tallilla asuvia hevosia. On jotenkin tottunut niihin ei-ehkä-niin-siistissä kunnossa ratsastajistaan puhumattakaan. Nyt ollaan isolla kirkolla, ja sen kyllä huomasi hevosten kiiltävistä karvapeitteistä, siistityistä paidoista ja kimmeltävistä varusteista. Yksi hyvä syy lisää, miksen ole Texasissa - mun pankkitili kiitää suuresti, kun en ole tuomassa yhtä kolmen hevosen rekallista varusteita mukanani Idahoon. Ethan varmasti myös kiittäisi, kun en yrittäisi sellaista kuormaa änkeä tallin rajalliseen varustehuoneeseen. Vaikka se varmaan vain puistelisi päätään ja rakentelisi näppäränä miehenä mulle ihan oman varustekopin maneesin taakse. Se olisikin nättiä! Pitäisiköhän tätä ehdottaa, kun maailmanvalloittajat ovat palanneet. Tutun näköinen voikonhiirakko hevonen laukkaa hiekkakentälle tehden näyttävän sliding stopin. Ratsastajan värikkäät hiukset vahvistavat arvaukseni - Hayley sekä Nemo ovat siis nyt suoriutumassa päivän koitoksestaan. Mä olen huomaamattani siirtynyt lähemmäs sohvan reunaa ja nojautumaan telkkaria kohden. Ihan kuin se auttaisi mua lähettämään jotain positiivista energiaa Texasiin asti tytön suoritukseen.

Näytössä alkaa pyörimään sponsorien mainokset, joten nousen sohvalta hieman vaivoin ylös ja kävelen keittiöön hakemaan lisää virvokkeita sekä heitän popcorn-pussin mikroon. Vaikka Idahossa kevät ei ollut niin pitkällä kuin Texasissa ja lämpö iskee sisämaahan eri tavalla, on täälläkin jo lämmin. Pitäisi varmaan kaivaa kaapin perukoilta isompi vesipullo, jonka saisikin köyttää itseensä kiinni. “Welcome back to the fabulous Western week ladies and gentleman. We sure hope y’all calmed down during the brake since it’s time to let our teams do some western trail”, telkkarista kuuluu juontajan ääni ja ennen kuin ruutu ehtii siirtymään areenalle olen jo leiriytynyt sohvalle katsomaan lisää ratsukoita popparipussi sylissä ja lasi täynnä kylmää cokista.

Siis mä en todellakaan tiennyt, että meidän tallissa on niin hyvä karjahevonen mitä Rusty on nyt kahden kilpailupäivän perusteella toiminut. Todellakin toivon ratsukon pärjäävän myös loppuviikon. Quarter ainakin ruudun läpi näyttäisi syttyvän seuraamaan vasikoita, eikä Kestrelkään huonolta näytä. Olen oikein ylpeä meidän tallilaisista, vaikken paikalle pääsekään. Onneksi kotisohvallakin voi pitää kannustushuutoja ja taputtaa ehjällä kädellä reittä vasten suorituksen jälkeen. Vaikka mun sydän oikeasti haluaisi olla paikan päällä, itsekin viimeisen päälle laitettuna - eikä kotona kulahtaneissa pyjamahousuissa ja liian isossa t-paidassa, jossa on kaupan päällisiksi joku erittäin itsepintainen rasvaläikkä rinnuksilla.

Olisiko teillä hetki aikaa keskustella vaikeista naapurisuhteista? Nimittäin Max. Mä en todellakaan tiedä, missä mentiin vikaan. Sillä nyt, kun tiet ovat paremmassa kunnossa Max tuntuu olevan aivan kaiken vapaa-aikansa autotallissaan. Miehen takapiha on tyhjentynyt kiitettävästi ja välillä näen miehen sielläkin touhuamassa. Mulla on päällimmäisenä tunteena ahdistus. Ihan älytön sellainen. Mä olisin vaan halunnut puhua miehelle, tai jollekulle tästä kaikesta paskasta mitä tapahtuu. Kuolleista ihmisistä, Tomin ahdisteluviesteistä, exäni tulosta viikonlopuksi tännepäin. Voitte olla aika varmoja siitä, että mun sivuovi on nykyään lukossa - mun ois pitänyt vaan pitää se lukossa. Nyt nimittäin näyttää siltä, ettei hyvältä näytä. Tiedä, kuka olis mut voinut käydä murhuloimassa, sillä selkeästi WIlmington ei ollut niin turvallinen kuin väitettiin. Mulla on vielä ensi viikko kipsi kädessä ja se on parantunut aika hyvin. Silti sairasloma jatkuu vielä pari viikkoa sen jälkeen, eikä hevosen selkään ole asiaa pitkään aikaan (ihan kuin se olisi ollut se raskain tai vaarallisin asia, mitä hevosten kanssa teen). Mä fiksuna tyttönä pidin turpani kiinni ja vain nyökyttelin lääkärille - Peach siis joutuisi parin viikon päästä takaisin ihan oikeisiin hommiin. Tiedä, vaikka me jo nyt kesällä alettaisiin heilutella satulaa vieressä ja selässäkin. Joku TikTok mulle oli tullut vastaan, jossa nuorta hevosta pidettiin välipalaratsuna, eli sillä on satulalaukut täynnä herkkuja sekä vettä, jotta oppii painoon ja on hyödyllinen. Suostuisikohan joku ottamaan meidät kesällä sitten maastoratsastuksille mukaan - mä vaan kaipaisin myös lainaratsua; mutta eiköhän sellainen järjestyisi.

Kuitenkin takaisin niihin naapurisuhteisiin. Tai tähän yhteen tiettyyn naapuriin - meidän tiellä on pääasiassa muuten vanhempia pariskuntia, ihastuttavia jokainen. Paitsi aivan tien päässä asusteleva Mr. Whiskers, joka keksii valittaa joka asiasta. Yksi päivä kävelin hänen talonsa ohitseen muka aivan liian aikaisin aamusta ja erittäin epäilyttävästi. Mä olin vain kävelylenkillä, ettei mun pää hajoaa täysin vain olemalla neljän seinän sisällä. Olen yleensä lähtenyt siihen aikaan kävelemään, kun Max on tullut kotiin töistään. Mä oon nukkunut aika levottomasti viime aikoina, joten se ei tuottanut ongelmaa. Nytkin olen avaamassa ulko-ovea, kun huomaan Maxin auton lipuvan pihalle. Mies ei käynyt töissä Nissanillaan, hän ehkä halusi pitää jonkinnäköistä naapurusto sopua yllä. Suljen oveni ja kävelen hieman laahustaen kohti miehen taloa.
“Good morning beatiful”, Max huikkaa noustessaan autostaan ylös virkeän näköisenä. Mä en ymmärrä, miten se kykenee siihen. Mä en ole varmaan ikinä nähnyt miestä väsyneenä.
“Morning Max”, tervehdin hymyillen. Pysähdyn hetkeksi miehen pihan reunalle.
“Want some breakfast?” Max kysyy sulkiessaan auton oven ja ottaen askeleen mua lähemmäs. Mulla ei oikeastaan edes ollut enää se fiilis, että haluaisin kävellä.
“Yeah, sure”, tokaisen kohauttaen hartioitani ja lähden kulkemaan miestä kohden.

Mä ja Boost istutaan keittiösaarekkeen jakkaralla, kun Max paistaa pekonia ja munia. Kissa kehrää kovaäänisesti sylissäni.
“How’s your arm?” Max kysyy vilkaisten mua päin pieni hymy huulillaan. Nostan katseeni kissasta mieheen.
“Well it hasn’t fallen off so pretty good”, tokaisen naurahtaen lopuksi.
“That’s always positive”, Max toteaa; “Sunny side up or not?”
“Sunny side up”, totean jatkaen Boostin rapsuttelua.
“Soo, how was work?” kysyn hetken hiljaisuuden jälkeen. Mä en vieläkään tiennyt, mitä mies tekee työkseen ja mua kiinnosti ehkä vähän liikaakin.
“Oh you know. The usual”, huomaan Maxin hieman jännittävän hartioitaan ja antaen ympäripyöreän vastauksen - kuten normaalistikin.
“Well I never been to night shift works, so no I don’t know”, totean vilkaisten miestä mun kulmien alta. Toinen huokaisee pienesti keskittyen kuitenkin aamupalan tekoon. Mun epäilykset kasvavat jatkuvasti, ihan kuin mies joko häpeäisi työtään niin paljon, ettei halua puhua siitä - tai sitten mies tekee jotain laitonta.
“Are you a stripper or something?” huomaan kysymyksen pääsevän huuliltani. Max vilkaisee mua hetken ennen kuin alkaa nauramaan.
“And what if I were?”
“Dunno, probably would come to see your show or something”
“No Madison, I’m not a stripper. But yes I work at the strip club”, mies toteaa naureskellen nostaen munat ja pekonit kahdelle lautaselle. Okay, da hell? Ja eikö se olisi parhainta olla viikonloppuisin vuorossa, sillä Max viettää ne vapaana? Toisaalta se ala ja kulttuuri on aika tuntematonta minulle, joten ehkä viikollakin on oma asiakaskuntansa?
“And what do you do?”
“I’m a bodyguard slash bartender”
Max ojentaa lautasen mun eteeni.
“And why haven't you told this earlier?”
“It never came up”
“Fair enough”
Syömme jutellen niitä näitä. Max selventää, ettei halua nähdä enää yhtäkään polttariporukkaa tai aivan älytöntä alkoholin käyttöä. Viikolla käy yleensä vakioasiakkaat - ja vakioasiakkaat antavat vähän enemmän tippiä. Boost nukkuu sylissäni välillä tyytyväisenä kehräten. Tuntuu hyvältä puhua kunnolla Maxin kanssa, vaikka emme juttele mistään vakavasta. Miehen seurassa olo on rento ja kodikas, vaikka mulla tuleekin nyt se olo etten mitenkään voi olla tarpeeksi kaunis tai hyvä miehelle. Hän kuitenkin on strippiklubilla töissä, jossa varmasti myös näkee oman osuutensa show:sta ja jos mun stereotyyppi-kuvitelmat pitää paikkaansa, klubilla on varmasti paljon hyvännäköisiä naisia with some big boobs and awesome butts. Mä en saisi kuitenkaan nyt liikaa keskittyä siihen, mun pitäis vaan hyväksyä se fakta, ettei musta ja Maxista varmaan tulisi yhtään mitään. Se varmaan kutsuu kaikkia vastaantulevia naisia kauniiksi, kyllä tuollaisessa työssä oppii aika nopeasti supliikkimieheksi. Yritän sysätä ajatusta taka-alalle, mutta se ei tunnu oikein onnistuvan. Mä oikeasti haluaisin kuulua Maxin elämään enemmän, enkä pelkkänä naapurina. Mua itteäni kyllä pelottaa mun tunteet ja en oo varma kuinka paljon mä uskaltaisin antaa itsestäni toiselle. Max hiljenee pian ilmeisesti huomaten mun harhautuvan omiin maailmoihin.
“Earth to Madison. Earth to Madison”, Max sanoo hakien katsekontaktia muhun.
“Huh. Oh sorry”, sanon hieman häpeissäni. Puhelimeni värähtää pöydällä ja näyttö kirkastuu paljastaen viestin lähettäjän nimen Samantha Wednesday
“I thought you got rid of the Wednesdays”, Max toteaa hieman närkästyneen oloisena. Ja onhan Maxilla ihan hyvät syyt olla pitämättä Tomista.
“So did I”, huokaisen syvään.
“Samantha is Tom's sister and they are coming here next month since Peaches stable is keeping some bigger competition”, selitän. Mullahan ei ollut mitään Samanthaa vastaan, mutta mua kutkutteli vatsanpohjalla Tomin näkeminen - eikä todellakaan millään hyvällä tavalla.
“And how do you feel about that, Madison?”
“Dunno. Weird I guess. Samantha is okay, but don’t want to see Tom. I really want to see the classes because there’s gonna be a reining class but it’s just. Argh”, totean ja lasken kyynerpääni pöydälle nojaten otsaani kämmeniini. Max silittää selkääni rauhoittavasti hetken.
“It’s okay. Would it help you if I came with you?”
Vilkaisen epäuskoisena Maxia. Siis tarjoutuko se just tulee kattomaan mun kanssa heppoja?
“If you don’t have anything on that Sunday I would appreciate it so much”, sanon laskien käteni kokonaan pöydälle.
“Well there’s some time before that, so I can arrange it to happen. If that’s what you want Madison”
Maxin pitäisi oikeasti lopettaa mun nimen toistelu. Se ei auta yhtään tähän mun pään selvittelyyn.
“Really?” alan innostua. “I would love that. Are you ready to dress-up for that too?”
“Day as a cowboy. I think I could deal with that”, Max toteaa lämmin hymy huulillaan.
“We need to go buy you some boots and stetson is a must”, totean.
“Do you have anything today? You need to use the boots and the hat so they don’t look like brand new you know”, selitän alkaen etsimään puhelimella, onko Boisessa jotain ajankäytön arvoista kauppaa.
“Yeah is fine. Just let me sleep for couple of hours and I’m ready to roll”, Max toteaa keräten lautaset pois pöydältä ja vieden ne tiskialtaaseen.
“Oh yeah. Sorry. Already forgot”, totean ja alan myös nousemaan ylös. Boost on jossain vaiheessa lähtenyt omille teilleen, joten nouseminen on hieman helpompaa.
“See you soon Madison”, Max toteaa hymy huulillaan, kun astun sivuovesta ulos.
“Sleep well Max”, totean hymyillen. Aurinkokin on alkanut paistamaan ja lämmittämään mukavasti. Tästä tulisi vielä hyvä päivä.

Ja ne vaikeat naapurisuhteet joita pohdin alussa, ehkä ne ei olekaan niin vaikeita.

Oliko mulla parempaakaan tekemistä lauantai-iltana kuin lähteä Maxin kyydissä Boiseen jonkun hylätyn teollisuusrakennuksen parkkipaikalle? Ehkä, ehkä ei. Mä olen alkanut jo hieman tottumaan Maxin matalaan autoon ja sinne kipuaminen on huomattavasti helpompaa kuin nouseminen. Olemme ajaneet letkassa paikalle ja parkkipaikalla on jo useampi auto, joissa useammassa alustavalot vilkkuvat tai palavat yhdellä värillä. Ne alkavat näkymään enemmän ja enemmän pimenevässä (sekä kylmenevässä) illassa. Mä en ymmärrä miten Mike ja Henry pystyivät olemaan pelkissä huppareissa ulkona vilkaistessa miehiä vetäen itse aukinaista takkia lähemmäs kehoani.

“Heyy Max”, joku blondi tulee lähes kehräten kiinni naapurini käsivarteen katsoen miestä ripsienpidennystensä alta.
“Hey Valma, this is Madison”, Max sanoo kiinnittämättä sen enempää huomiota tuohon iilimatoon. Okei okei, ehkä vähän ilkeästi sanottu, mutta silleen se liimantui Maxin käteen kiinni. Saan aika murhaavan mulkaisun, mutta ilme pehmenee hieman leveä sarkastinen hymy huulillaan.
“Oh hey Madison. Didn’t see you there”, nimeni sihahtaa toisen huulilta.
“Nice to meet you Valma, you can call me Maddy”, totean hieman hymyillen. Se näyttää ärsyttävän Valmaa suunnattomasti.
“Anyway”, Valman katse kääntyy takaisin Maxiin; “Wanna come see my new car?”
“Yeah sure, what did you get?”
“A car just like yours”

“Valma, sorry to break this to you. That’s a Ford Probe, not Nissan 240SX”, Henry toteaa pidätellen nauruaan. Siis jopa mä näin, ettei ne ollut lainkaan samannäköisiä. Tai joo, oli niissä samanlaisuuksia, mutta ei sinne päinkään. Tästä autosta on poistettu kaikki merkit, mutta ei se nyt silti näytä yhtään samalta.
“It’s not. They sold me Nissan”, Valma inttää vastaan edelleen roikkuen Maxin käsivarressa.
“Pop the hood. That’s a Ford. And it’s front-wheel drive too”, Mike jatkaa. Max on ainoa, joka ei pudistele päätään tai hihittele naiselle, ainoastaan pienen pieni hymynkare paljastaa Maxin huvittuneisuuden. Viimeinkin Valma irtaantuu Maxin kädestä suunnateen autolleen huuli mutrulla. Konepelti naksahtaa pompaten hieman auki ja Austin avaa sen kunnolla muiden odottaessa tietävä ilme kasvoillaan. Valma näyttää jännittyneeltä - eikö miehen iskuyritys nyt osunutkaan nappiin. “Valma, come look. It says Ford, doesn’t it?” Henry viisastelee ja hyvä, ettei Valma lyö konepeltiä Austinin käsistä Henryn pään päälle. Lyhyt blondi nimittäin näyttää siltä, että pian lähtee - ja kovaa.
“Well it’s still cool, right Max?” Valma kysyy räpytellen silmiään ja hieman puristaen tissejään yhteen. Mua vähän pelottaa valkoisen crop-topin puolesta, sillä hyvä että ne peitti toisen nännit, niin jos vielä hirveästi alkaa tuossa jumppaamaan, meillä saattaisi olla sensuroitavaa.
“If you think it’s cool, then it’s cool. Really doesn’t matter what others say”, Max toteaa veljellinen hymy huulillaan. Miten toinen voi olla niin lempeä ja jättää huomioimatta toisen selkeän päämäärän.

Mike on jotenkin löytänyt vierelleen jo kaksi naista, jotka selkeästi ovat lähdössä miehen mukaan yöksi. Tai ainakin niiden elekielestä voisi sellaista päätellä. Miten tälläistä käytöstä voi olla vielä Herran vuonna 2024? Kysynpähän vaan, meno on vähän kuin suoraan alkupään Fast&Furious -leffoista. Vähäpukeiset naiset kiehnäämässä miesten perässä - ja vielä selvänä. Asiaa ei auta se, että Sun San (vissiin oikealta nimeltään Jacob, mutta kukaan ei saa sillä nimellä miestä kutsua) kuvaa jotain videontapaista. “Okay girlies, we need to shoot some fire shots for my new music video”, kuulen tuon jossain vaiheessa huikkaavan ja ajatuskin puistattaa. Mua ei varmaan saisi millekkään musavideolle - ei ainakaan ilman kunnollista korvausta! Ja täällä on jo alle 60 Fahrenheitiä (15°C) lämmintä, joten miten noi edes selviytyä täällä texasilaisen silmin arktisessa kelissä. Mä en välttämättä ikinä tulisi tottumaan tähän kylmyyteen.

Me ollaan hieman jättäydytty muusta porukasta Maxin kanssa, mies mielummin jää puhumaan ihmisten kanssa heidän autoistaan - kun taas muu poppoo on jo varmaan kymmenen auton päässä vilkaisten kulkuvälineitä, siirtyen jo seuraavaan. Huomaan Maxin sormien hapuilevan omiani ja pian sormemme ovatkin limittäin. Vilkaisen miestä kohden, joka pitää katseensa jossain tutussaan jutellen moottoreista. Tunnen pieniä perhosia vatsanpohjassa, ja hymy nousee kasvoille. Ehkä tämä ei ole niin pahasta. Tunnen myös pistävän katseen itsessäni ja vilkaistessani ympärilleni huomaan Valman tuijottavan meitä silmät salamoiden jossain toisessa porukassa. Taisin astua blondin reviirille siitä tietämättä. Yritän pysyä rauhallisena, kuitenkin tiedostaen naisen läsnäolon. Onneksi Max ei taida nähdä mun ilmettä, sillä olen tällä hetkellä vain seisova meemi.

“By the way, Madison. Don’t worry about Valma, she’s one of my high school friends' little sister. So she’s also more like a sister to me. I know she can be a handful”, Max toteaa liikennevaloissa matkalla takaisin kotiin. “Oh”, pääsee vain huuliltani hieroen käsiäni reisien välissä yhteen. Mä olin ehtinyt jo hetkeksi unohtamaan koko naisen. Tunnen Maxin käden reidelläni ja mies hapuilee taas sormiani, keskittyen kuitenkin tiehen koko ajan. Nostan vasemman käden reisieni välistä kietoen sormet miehen sormien ympärille. En mä täysin ollut varma mitä me oikein oltiin, mutta asiat oli nyt kivalla mallilla. Ei mitään liian virallista, mutta ei myöskään pelkkiä kavereita selkeästi oltu. Tai en mä ainakaan pitele Samin kädestä kiinni vähän väliä.
“I hope you had a fun night”
“It was okay”, tunnustan. Nää valot ei tunnu vaihtuvan ikinä. Mulla ei ollut ihan niin paljoa ulkopuolinen olo, kuin kauden avajaisissa. Mutten silti vielä ihan täysin istunut porukkaan. Ja kyllä ne Amerikan raudat oli lähempänä mun sydäntä, kuin Maxin ihannoimat japanilaiset.
“I’m sorry to hear that. Would some MacFlurry make you feel better?” Max ehdottaa vilkaisten mua nopeasti.
“Are you trying to make me fat?” kysäisen naurahtaen. Musta tuntuu, että me aina syödään jotain roskaruokaa - enkä ymmärrä miten Max pysyy niin hyvässä kunnossa.
“Absolutely not, I’m just trying to make you feel better, Madison”
“But I also like my girl to have something to grab”, toinen sanoo selkeästi hiljemmin lähtiessään valojen syttyessä vihreäksi - ilmeisesti mun ei olisi pitänyt lausetta kuulla, tai en halunnut, joten jätän sen huomioimatta.
“Can you even go to the drive-thru with this.. thing?” kysyn
“Well no, but we should still get some”, Max toteaa naurahtaen.
“The ice cream machine is gonna be broken, you know that”, sanon tietävänä.
“Well how about some Ben&Jerry’s and a movie then?” mies kysyy vilkaisten mua päin toiveekkaana. Kohautan vain olkiani.
“Why not, but at your place, so I get to hang out with Boost!”

Äitienpäivä. Vuosittainen maanpäällinen helvetti. Mulla oli sekavat tunteet omaa äitiäni kohtaan, kai mä syvimmässäni sitä rakastin. Se oli vain erittäin vaikeaa, mitä kaikkea mä olinkaan hänen takia joutunut kestämään. Mä tiesin, että mun luultavasti pitäisi lähettää sille jotain viestiä. Jotkut onnittelut. Mähän en ollut ainoa lapsi, mulla oli 10 vuotta nuorempi pikkuveli. En Patrickin kanssa ollut missään tekemisissä lähtöni jälkeen, enkä tiedä miten mun lähtö ees vaikutti silloin yhdeksän vuotiaaseen. Ei me oikeen koskaan oltu läheisiä - ikäeroa taisi olla vähän liikaa. Huokaisen syvään istuessani Boisen lentokentällä. Mä ajattelin yllättää isovanhemmat ja lähteä sinne tänään. Ihmisillä tuntuu olevan kiire, tuntemattomia kasvoja menee ristiin rastiin - osa juoksee, osa yrittää pitää lapsiaan kurissa, lapsettomat mulkoilevat huutavia vaahtosammuttimia. ”I’m so done going to your mother's place every freaking year, Michael”, ääni sihahtaa takanani ja en voi muuta kuin vilkaista äänen suuntaan - muka katsoen lentojen infotaulua. Näky on sellainen, johon en itse haluaisi ikinä päätyä. Naisella on vauva rintarepussa, yksi taapero valjaissa talutushihna kireällä yrittäen päästä käytävällä makaavaan huumekoiraan käsiksi. Ja miehellä on yksi vähän isompi crotch goblin roikkumassa takin puntissa sormi suussa. Ajatuskin puistattaa ja käännyn penkissä ympäri palaten puhelimen selaamiseen. Jos joku tulee kysymään “Do you have games in your phone?” I’m gonna lose my shit. Kuuntelen puolikorvalla pariskunnan keskustelua. “This better be the last year in Texas”, tarttuu korviini ja kovin toivon, ettei ryhmärämä olisi mun kanssa samalla lennolla. Miksen vaan varannut ykkösluokan paikkaa? Oletin ettei lapset matkusta äitienpäivänä, että olisin voinut istua tyytyväisenä turistiluokassa. Mutta ei näköjään, lentokenttä oikein kuhisi keskenkasvuisia.

Lento on kaikkea muuta, kuin rento. Mun vieressä sattui istumaan, kuka muukaan kuin juuri tämä samainen lentokentällä sanaharkkaa harjoittanut perhe. Vanhin lapsista ja isä istuvat mun vieressä, kun valjaissa ollut taapero juoksi nyt käytävää pitkin edestakaisin ja äiti piti nuorinta sylissään lopen uupuneen ja vihaisen oloisena. Mun vieressä istuva poika on keskittynyt värityskirjaansa, ja välillä vilkaisee vanhempiaan - jotka eivät juttele ihan niin hiljaa kuin ehkä luulevat. Tungen kuulokkeita syvemmälle korviini ja yritän keskittyä musiikkiin. Se on vähän vaikeaa, sillä ajatukseni ajatuvat Tomiin. Ja miehen kosintaan. Ja miten se on käyttäynyt eron jälkeen. Siihen, että mun pitäisi kohdata se perjantaina. Siihen, että olisinko mä ollut samassa tilanteessa muutaman vuoden päässä Tomin kanssa, kuin mitä vieressä istuva perhe on? Vai vielä pahemmassa jamassa? Viimeisillään raskaana pahimpana kautena - eli keväällä varsomisten ja lehmien poikimisten aikaan? Ja mitä jos. Mitä jos. Mitä jos, Tom olisikin muuttunut täysin väkivaltaiseksi ja olisi lyönyt päivittäin? Tai tarpeeksi harvoin, etten olisi tajunnut lähteä - tai vaihtoehtoisesti liian usein, etten uskaltaisi lähteä. Mulla oli jo nyt niin huono yhteydenpito muihin ihmisiin, niin minut olisi melko helposti saanut eristettyä ulkomaailmasta, ilman että olisin edes asiaa tajunnut. Ranch on kuitenkin melko kokoaikaista työtä - puhumattakaan jos soppaan oltaisiin heitetty pari lasta lisää. Ajatus puistattaa minua ja katson vieressä istuvan pojan värittelyä. Onkohan hän jäänyt hieman nuorempien sisarusten jalkoihin? Ainakin tuo keskimmmäinen on yksi ikiliikkuja, enkä yhtään ihmettelisi jos jollain matkustajalla menisi hermot kyseiseen vaahtosammuttimeen. Nuorimmainen alkaa itkemään, kun keskimmäinen käy näyttelemässä kieltä ja repimään käsistä. Jos mä olisin kyseisen kolmikon äiti, olisin varmaan jo hypännyt alas koneesta ja todennu vain Byebye try to survive. Isä nimittäin tuntuu melko kädettömältä lastensa kanssa. Mikä saa mun ajatukset taas siihen, että voiko toinen oikeasti olla niin hölmö, että menee lisääntymään tuollaisen henkilön kanssa kolmesti? Yhden kerran nyt ymmärtää, kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ehkä vielä toisenkin, mutta kolme? Luulisi jossain vaiheessa tajuavan laittaa haarat kiinni? Tai ehkä päässä ei enää liikkunut mitään - viimeisetkin aivosolut oli käytetty niiden lasten elossa pitämiseen.

Lento tuntuu kestävän paljon kauemmin, kuin kuusi tuntia. Oli ne lapset sen aikaa aloillaan, kun ruokaa tarjoiltiin. Ehkä ne myös söi hetken. Se vanhin oli melko rauhassa, mutta keskimmäinen lähti heti taas juoksemaan. Miten oikeasti toisessa voi olla noin paljon energiaa? Ja miten se ei oksentanut heti syömäänsä ruokaa? Nuorimmainen onneksi nukahti ruokailun jälkeen, vaikka keskimmäinen tekikin kaikkensa yrittäessään pitää toinen hereillä. Laskeudumme kuitenkin Houstoniin ilman suurempia ongelmia. Nautin suuresti päästessäni Texasin lämpöön. Täällä on jo kuitenkin kymmenen astetta lämpimämpää kuin Idahossa. Vedän keuhkot täyteen ilmaa päästessäni vihdoin koneesta ulos.

Uberin saaminen Sugar Landiin onnistui huomattavasti vaivattomammin, kuin olin kuvitellut. Päätän soittaa isoäidilleni, käskin auton jättää minut tien päähän. “Hey Gran! It sure is sunny today”, alan selittämään hymy huulillani. “Oh hey honey, are you watching some weather cameras or something? But you are damn right, it’s very nice today”, Gran vastaa. “Yeah, could use some of your famous lemonade you know”, jatkan höpötystä lähestyessä isovanhempieni tuttua asuntoa. “We have some fresh made this morning. Hold on dear, someones at the door”, isoäitini toteaa tajuamatta minun koputtaneen oveen. “Howdy, how may I help you?” Gran vastaa, ennen kuin edes katsoo minua päin kunnolla. “Hi Gran”, totean hymyssä suin ja suljen puhelun. “Madison, dear. What brings you here”, Gran kuulostaa yllättyneeltä syöksyen halaamaan. “Just wanted to come by and say Happy Mother’s Day”, totean halaten lujaa isoäitiäni takaisin. “Come here Jack. Madison is here”, Isabelle huutaa asuntoon ja pian Pops on myös ovella yhtymässä haliin. Tuntuu hyvältä olla melkein kotona.

Isoäiti pamauttaa viisisataa ja yksi kysymystä heti, ohjatessaan mua asuntoon sisälle. Miten mä voin, miten Peach voi, miten Idaho, mitä teen työkseni, kauan olen Texasissa. Jack pudistelee huvittuneena vaimonsa kyselytulvalle ja katsoo mua ymmärtäväisesti.
“How’s things with Tom now?”
Vanhempi rouva ei kauaa odotellut, että pääsee oikeiden juorujen ääreen. Muut kysymykset olivat vain esitettävä, jotta laskisin suojamuuriani. Nielen limonaadin väärään kurkkuun toisen katsoen mua tiedonjanoisesti. Tässä mä yskin ja haukon henkeä, kun toinen haluaa vain tietää mun mieselämästä! Silmät alkavat vetistää ja kurkussa on erittäin inhottava olo. Vedän syvään henkeä, osittain valmistautuen mitä vastaisin, mutta pääasiassa siksi että vihdoin happi kulkee taas. Mä katson isoäitiäni anovasti. Mä en todellakaan haluaisi käydä tälläisiä keskusteluja. Ja mitä mä edes kertoisin? Pitäiskö mun kertoa siitä, että toinen vaan ilmesty mun oven taakse (mitä itsekin just tein heille), kertoa siitä että toinen löi mua, kertoa ahdisteluviesteistä ja puheluista. Pitäiskö kertoa Maxista? Pitääkö kertoa, että se pelasti mut Tomilta. Pitääkö kertoa, että mä hitusen jopa pelkään Tomia. Kerronko, että joudun kohtaaman Tomin ensi viikonloppuna. Pohdin muutamaa vaihtoehtoa päässäni.

A) Kaikki on ok ja takanapäin - valhe
B) Kaikki on ok ja ollaan yhteyksissä - vielä isompi valhe
C) Kaikki ei oo ok, mutta mulla on jo uus kiikarissa - tästä toi mummo varmaan heittäis jo jotain volttia.
D) Kaikki ei oo ok, mä en tiedä mitään mitä mun päässä liikkuu - totuus

“Darling, spill the tea”, Gran tokaisee hakiessaan keittiön pöydältä pekaanipähkinäpiirakan ruokapöydän ääreen. Mä tuun niin paisumaan kuin ilmapallo seuraavan kolmen päivän aikana. Mua katsotaan hyvin tuomitsevasti.
“Well umm….”, yritän katsella Granin pöytäliinaa tai kukkakuvioituja verhoja. On upeat verhot suoraan kasarilta! Varmasti tyylikkäimmät verhot koko Texasin osavaltiossa!
”Darling, I’m your gran. I know something is going on”
”Stuff is going on”
”You know that ain’t enough”
Haluisinko mä kertoa toiselle kuumimmat juorut, joita pian kaikki mummot Sugar Landissa supittaisivat. Toisaalta, olen täällä vain kolme päivää.
”Martha’s grandson is a very nice boy, you know”, Gran saa munt hetkeksi hämilleen. Siis alkaako se jo parittamaan mua jonkun kanssa?
”That’s good for Martha then”, vastaan ja leikkaan piirakasta palasen omalle lautaselle. Tunnen polttavan katseen porautuvan muhun.
”Okay. Gran, I’m sorry. It’s hard to explain”, alan sopertamaan pyöritellen lusikkaa piirakkapalan ympärillä. Olisiko mahdollista, että siitä avautuisi joku portaali toiseen ulottuvuuteen? Missä ei tarvitsisi murehtia tälläisiä asioita.
”Try it anyway darling”
”Well umm.. Tom has not been great about me leaving”, huokaus; ”and my neighbor Max has been looking out for me since the things have gotten really scary but now I don’t know what we are” selitän lopun yhdellä hengenvedolla mahdollisimman nopeasti. Gran katsoo mua tyytyväisenä myhäillen. Milloinkohan opin, että mummoilla on kunnon juorukuulottimet, joten ihan sama miten olisin asian kertonut niin Gran olisi siitä saanut selvää.
”Max you say. Is he nice?” Gran aloittaa uuden kuulustelun. Pops on hävinnyt jo pöydän äärestä ja ulkona kuuluukin ruohonleikkurin pörinä. Isoisää ei varmasti kiinnostanut mun mieshuolet samalla tavalla kuin isoäitiä.
”Yeah Max is nice. We have a competition coming up at Peaches stables and Tom is gonna be there. So Max promised to go with me. Tom turned out to be kinda an asshole”, sanat vain ryöppyvät suustani. Vihdoin, kun saan asioita sanottua ääneen se tuntuu hieman vapauttavalta.
”Darling honey, language”, Gran toteaa moittivasti kuitenkin ymmärtäväinen ilme kasvoillaan. Kohautan olkiani tunkien suuni täyteen piirakkaa ja ihana pähkinäinen maku täyttää makunystyrät. Piirakasta tulee mieleen lapsuus, siis se aika vielä kun asiat olivat hyvin. Makustelen hetken herkkua, ennen kuin Gran luo lisäkommentin.
”Some people arrives to our lives in the most disturbed times and then they just stay in it”
”And what’s that supposed to mean?”
”It means what it means darling”, Gran toteaa ottaen myös suullisen piirakkaa.
”You’ll figure it out”, toinen jatkaa tyytyväisesti hymyillen.

“Well what do you think?” mies kysyy katsoessani kaksiovista autoa isolla kysymysmerkillä. Ei se edes ollut yksi tai kaksi värinen. Vaan se näyttää hyvinkin keskeneräiseltä ja rikkinäiseltä. Siellä on omituisen näköiset penkit, kojelauta täynnä kaikkia mittareita ja nappuloita. Takapenkkejä ei ole, vaan autossa menee joku rautakehikko. “Yeah it’s my new drifter. Found it on Craigslist”, Max selittää ylpeänä. En uskaltaisi miestä enää jättää yksin - tää ei ollut se mitä odotin palatessani Oregonin leiriltä. Max alkaa selittää autosta enemmän jotain mulle täyttä hepreaa. Ilmeisesti siis uudempi kori siitä miehen sinisestä luukkulamppuisesta autosta. Jotain ihmeellistä siinä oli Maxin hymystä päätellen. Mies avaa pelkääjän puolen oven ja yrittää saada mua istumaan kyytiin. No se olikin oma operaationsa, lisäksi tuntui että mä jumituin siihen kuppipenkkiin. “Yeah these are four point seat belts, let me put them on for you”, Max puhuu nopeampaa kuin normaalisti ja alkaa melko kirjaimellisesti köyttämään mua penkkiin kiinni.

Max tunkee käteeni peltorit innoissaan. “You might need them”, mies sanoo hymyillen. Katson toista pyöristyneenä. Ensin se köyttää munt tähän penkkiin kiinni ja sitten vielä vie kuuloaistin. Mihin tappovehkeeseen mä oikeen oon päätynyt? Tästä enää puuttuisi, että toinen sitoisi mun silmät nii olisi joku hyvin vinksahtanut Fifty Shades of Gray -kohtaus valmis. Max kiertää auton ympäri ja istahtaa kuskin paikalle leveä hymy huulillaan. En ole miestä nähnyt niin innoissaan koskaan ennen, kun tuo laittaa avainta virtalukkoon ja painaa muutamaa nappulaa. Auto kirjaimellisesti murahtaa käyntiin ja koko kori tuntuu tärisevän. Maxin katse kääntyy muhun päin hymyn edelleen levitessä (mikäli sikäli se edes oli mahdollista). Mies alkaa taiteilemaan niitä monimutkaisia vöitä päälleen auton pöristessä. Jos mä en tänään kuole, niin ihmettelen. Toisaalta nää vyöt kyllä pitää munt paikoillaan, vaikka oltaisiin katollaan. Mitä en yhtään kyseenalaista, niin tuntuu voivan käydä. Max heittää vaihteen päälle vähän väkivaltaisen tuntuisesti, sillä kuuluu melko paha kolahdus. Vilkaisen kauhunsekaisin tuntein miestä, joka ajaa rauhaksiin pois pihastaan. Mateluvauhti ei kuitenkaa istu niin hyvin tälle kuolonvehkeelle, sillä se nykii inhottavasti. Mikä mukamas on normaalia? Ainakin miehen käytöksestä tulee sellainen kuva.

Olemme ajelleet melko rauhallisesti kohti syrjäisempiä asfalttiteitä. Ehkä auto ei ollutkaan niin paha, kuin luulin.
“Ready?” Max huutaa ja katson toista järkyttyneenä. “For wha-AA”, kysymykseni keskeytetään Maxin jo painessa kaasua ja pian huomaankin tuijottavani auton tuulilasista tien sijasta pennarta. Automaattisesti käteni hakeutuvat auton metalliseen turvakehikkoon kiinni, sillä siellä ei ollut kauhukahvoja enää paikoillaan. Olen jo valmis näkemään ojan pohjan, mutta jollain ihmeellä pysymme tiellä, vaikka me ei kyllä todellakaan kuljeta suoraan! Näen lähestyvän auton ja kauhukseni tajuan meidän olevan perä vastaantulevien kaistalla. I’m gonna die - ja suljen silmäni valmistautuen törmäykseen. Maxin auto heilahtaa, mutta mitään rysäystä ei kuulukaan. Mies sai auton suoristettua ja nyt ajaa suoraan. Mä niin pieksisin tyypin, jos me vaan päästään elossa kotiin. Tää on ihan järkyttävää! Miten kukaan täysjärkinen voi muka pitää tätä hauskana, nimittäin Max näyttää edelleen liian iloiselta.

Me ei ikinä päästy sinne minne alunperin piti.

Max nimittäin osittain sai huijattua minut tuon kauhukuljettimeen sanomalla tarjoavansa jäätelöt. Mutta eihän me mitään jäätelöä haettu. Jossain vaiheessa huomasin meidän olevan taas kotona, vaikka mä olin ihan varma, että me oltais joko ojassa, puuta päin tai jonkun toisen auton keulassa. Max selkeesti osaa ajaa, mutta se ei ehkä muistanut meidän olevan ihan yleisillä teillä. Burkella olisi ollut oikein kiva päivä, jos sheriffi olisi meitä vastaan ajanut. Vihdoin Max sammuttaa melumasiinan ja mä alan huitomaan käsilläni miehen käsivartta vasten.
“I was so sure we were gonna die, you asshole”, tiuskin ja Max vain nauraa napaten ranteistani kiinni. “But did we?” toinen kysyy tuijottaen silmiini. “I’m pretty sure my soul left my body”, totean niin totisena kuin vain voin ennen kuin päästän pari naurahdusta.

”Do you wanna go dig up some gold?” Max kysyy. Olen uppoutunut terassillani kirjaan, enkä huomannut miehen tuloa laisinkaan. Hätkähdän siis hieman ja katseeni siirtyy sanoista mieheen puoliksi säikähtäneenä puoliksi hämmentyneenä.
”Come again?”
”Yeah. The great gold rush. I was thinking, would you like to go with me?” mies kysyy hieraisten niskaansa ja huomaan tuon katseen hakeutuvan jonnekkin muualle kuin silmiin.
”I bet everything is already found so what’s the point?” kysäsen sulkien kirjan ja pitäen vasemman käden sen päällä.
”I dunno, could be fun to try” mies kohauttaa hartioitaan.
”We can go, but not with the death machine”, totean vakava ilme kasvoillani johon Max vastaa naurahduksella.
”Wanna have some picnic with it?”
”Sure, why not. Are you gonna make some sandwiches so I can get ready otherwise”, totean ja alan nousta patjalta ylös. Max vain nyökkää leveä hymy huulillaan ja kääntyy kannoillaan häviten omaan taloonsa. Mulla on kyllä maailman hölmöin naapuri.

Yrittäessäni löytää sopivaa paitaa kullankaivuuseen tajuan, eikai Max pyytänyt mua just treffeille? Vai aloinko mä yliajattelemaan? Kyllähän naapurit voi mennä huuhtomaan kultaa keskenään? Ja sen jälkeen nauttia picnicistä? Tai jos ei naapurit, niin kai kaverit sentään? Me ei oltu kesällä hirveästi nähty, kerran viikossa jos sitäkään. Mies oli rampannut ympäri Idahoa ja Nevadaa autotapahtumien perässä. Jotenkin silti miehen kanssa olo on nykyään huomattavasti rennompi, kuin kevään välikohtauksen jälkeen. Toisaalta en myöskään ollut juonut itseäni samaiseen kuntoon uudestaan. Heitän päälle tummanvihreän lyhythihaisen puseron. Hiukset ovat jo kietaistuna nutturalle, joten en jaksa niille tehdä paljoa mitään. Vedän jalkaan vielä farkkushortsit, ennen kuin astelen pihalle ja Maxin etupihalle, jossa mies jo odottaakin.

Ajomatka ei kestä kauaa, eikä paikalla ole kuin muutama hassu muu ihminen. Pahin ryntäys tuntuu olevan jo ohi, mutta ehkä vielä jotain voisi löytyä. Max parkkeeraa Land Roverin tottunein ottein puun alle varjompaan ja hyppään autosta ulos vetäen raikasta ulkoilmaa keuhkot täyteen. Max ottaa jotain välineitä takakontista ja suuntaamme kohti louhosta ja jokea.

Mä en voi uskoa tätä, kun edessäni kimmeltää noin rusinan kokoinen hippu. “I found some”, sanon jo hieman epäuskoisena Maxin tullessa lähelle. Miehellä ei ole ollut niin onnistunutta huuhdontaa, vaikka on mukamas tätä aikaisemminkin tehnyt ja suvussaan on kullankaivajia. “That’s cool”, toinen tokaisee vähän pettyneenä huokaisten syvään.

“That’s gonna be seventeen dollars ma’am”, Burke toteaa punnittuaan suuren löydökseni. “There you go”, sheriffi jatkaa kaivettuaan käteistä ja ojentaa sen minulle. “And you” - Burke vilkaisee Maxia varoittavasti - “I’ve seen a new suspicious vehicle in the area and gotten a few calls about some reckless driving. Do you happen to know something about it?”
“No sir. I’m sorry”, Max toteaa hurmaava hymy huulillaan. Olenko mä mahdollisesti ihastunut pahaan poikaan?

Mä saatan olla erittäin tyhmä, tai tyhmä. Olen nimittäin Wednesday Ranchilla viikon verran, auttamassa karjan siirrossa ja lajittelussa. Ehkä suurimmaksi syyksi siksi, että rakastan karjatöiden tekoa selästä käsin. Ja ehkä oletan, että Tom olisi myös pikkuhiljaa päässyt yli. Mies on ollut tuttavallinen, muttei liikaa nyt ensimmäiset pari päivää, kun olen ollut paikalla. Onneksi en ole ainoa apukäsi ranchilla tällä viikolla, vaan tilalla on muutama muukin nuori nainen - Katie ja Violet. En ole heitä ennen nähnyt, mutta ilmeisesti ovat ennenkin karjaa ajaneet. Olen vain tyytyväinen, kun Tomilla on jotain muutakin kiirettä, kuin häiriköidä minua. Violet varsinkin tuntuu yrittävän pääsevän hyvinkin läheisiin väleihin miehen kanssa. Omalla tavallaan mun tekisi mieli huutaa toiselle; “juokse vielä, kun voit”. En yhtään luottanut Tomiin ja minusta tuntuu, että mun tarvitsee varoa mitä voin sanoa - ilman että toinen suutahtaa. Juliet - eli Tomin äiti oli melkein itkenyt, kun olin ilmestynyt pihalle ja autosta ulos. Hänellä oli kuuleman minua niin kova ikävä. Miten mä voisin naiselle kertoa, kuinka hänen poikansa olikaan käyttäytynyt.

Rosalina - eli Peachin emä on valikoitunut ratsukseni tälle reissulle. Olisin tykännyt Peachin isästä enemmän, mutta ori ei ole ehkä se ykkösvalinta karjan kanssa. Istun kulutetussa nahkasatulassa kuin kotonani edellämme monen sadan pään lauma nautoja. Rosalinan korvat liimautuvat niskaan kiinni ja tamma nappaa yhden emolehmän kankusta kunnon kiukulla, kun nauta ei selkeästi liiku tarpeeksi reippaasti päistärikön mielestä. Mun ei tarvitse paljoa töitä tehdä, Rosalina hoitaa kyllä. Mä toivon, että Peach on perinyt samaa työmoraalia ja mulla on jopa hiukan tuliharjaa ikävä. Vaikka Rosalina onkin ihana hevonen - enhän mä siitä varsaa olisi muuten halunnutkaan, mutta oma on aina oma. On myös kiva päästä ratsastamaan pitkästä aikaa, ja onko parempaa paikkaa kuin laakeat Nevadan laidunmaat? Idahon metsät eivät olleet tänä syksynä hirveän lämminmielisiä paikkoja, niissä on ollut kummallinen ilmapiiri. Talliporukkakin on ollut hieman yliherkkinä ja ihan syystä - suurin osa meistä näki maan halkeilevan sinä kohtalokkaana yönä. Tunneliverkosto on ollut myös kova puheenaihe - totesin heti ettei minua saa sinne. Tiedä mitä skin-walkereita sieltä tulisi vastaan. Ajatuskin puistattaa minua. Ehkä nämä laakeat maisemat ovat tähän väliin ihan hyvä. Uskoin henkimaailmaan, ja vaikka kuinka halusin uskoa hyviin henkiin - valitettavasti ne pahansuopaiset olivat enemmän “äänessä”.

“So Maddy, you’ve been earlier too?” Katie kysyy istuessamme nuotion äärellä.
“Yeah, I was working here for awhile but then moved to Idaho”, totean tuijottaen liekkejä. En tiedä paljonko haluaisin seurueelle kertoa, miksi muutin. Voinko väittää parempaa työmahdollisuutta? Violet on liimautunut Tomin kylkeen kiinni “kun on niin kylmä”. Kieltämättä illat ja yöt alkavat olla viileitä - lähemmäs 40 Fahrenheitia (4,5°C). Yövymme tämän yön ulkona teltoissa, huomenna ajaisimme karjan lopun matkaa kotiin. Otan kulauksen teestä Katien selkeästi miettien mitä voisi seuraavaksi kysyä naputellen sormillaan omaa mukiaan. Tunnen Tomin tuijotuksen liekkien yli nuotion toiselta puolelta, mutta en halua katsoa miestä päin edes vahingossa.
“So Katie, how long have you been riding? You seemed like a pro today from what I saw”, kysyn mahdollisimman aidosti kääntäen katseeni brunetteen naiseen.
“Oh thanks. Just a little bit over two years now. Violet asked if I wanted to try something new so here we are now”, nuori nainen kertoo hymyillen.
“I have my own horse too - he is named Doc and he’s just the sweetest”, Katie jatkaa höpötystä.
“Oh cool, I also have a horse. She’s actually Rosalinas first filly”, totean yrittäen pitää small talkia jollain tasolla yllä. Mistä lähtien se on ollut niin vaikeaa? Kuulen Tomin liikahtavan ja kehoni automaattisesti jähmettyy hetkeksi - ehkä mun pitäisi kuunnella kroppaani enemmän ja olla jo juoksemassa kohti kotia. Tai parempi, olisi pitänyt jäädä kotiin. En tiedä kumpi mua pelottaa enemmän; Tom vai mahdollinen Bigfootin kohtaaminen.
“Okay ladies, time to hit the hay. I’ll wake you up early enough. Try to stay warm”, mies murahtaa ja suuntaa telttaansa. Huomaan Violetin tuijottavan miehen perään, ennen kuin kääntyy meitä kohden.
“I bet I would stay hot with him”, Violet kikattaa. En tiedä miten reagoida.
“I heard a rumor he already has a wife but no one has seen her”, Katie aloittaa kuiskuttelun ja molemmat kääntymään katsomaan minua. Great - juorumylly käynnistymässä.
“He doesn’t have a ring, so I don’t think that’s true”, Violet toteaa pyöritellen silmiään.
“Well I’ve been away for almost nine months now, I don’t know”, yritän kuulostaa mahdollisimman neutraalilta.
“Did he have someone before you left? Is that why you left? He is hot, I bet it was hard working with him”, Violet läväyttää kunnon kyselyn päälle. Miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita Tomista?
“Yeah he had someone before I left. Me”, totean kääntäen katseeni liekeistä Violettiin. Naiset vaihtavat katseita nopeasti. Se kertoo heidän keskustelevan asiasta vielä keskenään.
“Oh”, he sanovat kuorossa. En tiedä oliko vastaukseni fiksu veto vai ei.
“But no hard feelings, you can have him”, jatkan lievällä hymyllä. Violet näyttää vähän epäilevältä, mutta nyökkää lopulta. Tunnelma nuotion äärellä muuttui nopeasti painavaksi.
“Well I’m gonna try to get some sleep. You two should also. And Violet - he likes strong women”, sanon silmää vinkaten ja nousen ylös kävellen telttaani. Kylmyyden tuntee heti, kun poistuu nuotion ääreltä ja kiedon makuupussia ympärilleni vähän tiukemmin. Kuulen Violetin ja Katien kuiskuttelevan melko kovaäänisesti, mutten jaksa kuunnella - mietin myös paljonkohan Tom kuuli. Ja olisiko se mulle oikeasti ok nähdä Tom jonkun toisen naisen kanssa?