47 osumaa on löytynyt haulle 0

Rain oli voittanut viimeisen kilpailunsa. Se oli puristanut kirjaimellisesti itsestään kaiken, mitä oli ollut jäljellä. Oli jäänyt vain tyhjä kuori, joka ei juottamalla täyttynyt. Sen karjavaisto oli saanut sen ylittämään itsensä, mutta Texasin helteessä se ei palautunut siitä enää käytännössä lainkaan.

Voitto oli tuntunut tietynlaiselta sinetiltä Rainin kohtalolle. Se oli viimeisen kerran näyttänyt kaikille, mikä se oli hevosiaan. Se oli tehnyt sen, minkä osasi. Viisaana hevosena se tuntui aavistaneen, ettei tämän jälkeen tarvitsisi enää jaksaa. Viimeinen rutistus.

Ja nyt se oli ohi. Olin itsekin pusertanut leukaperät kipeinä, jotta Rain saisi loistaa viimeisen kerran. Viimein saatoin itsekin tyhjentää keuhkoni ja päästää irti.

Silmäni tuntuivat kuivilta ja raskailta valvomisen jäljiltä, vaikka olin jo turvautunut yhteen tallituuraajalle kiitostuliaisiksi haalimistani energiajuomista. Oikeastaan se oli herättänyt minut vain pieneksi hetkeksi, jonka jälkeen olin väsähtänyt vain entistä enemmän. Jude vaihteli yhtenään radiokanavaa kai pitääkseen minut hereillä. Se istui viereisellä penkillä kippurassa kuin kissa ja selasi soittolistojaan puhumatta juurikaan. Minä en vilkuillut sitä yhtään.

Olin nähnyt monet after ridet, mutta olihan se nyt ihan oma kokemuksensa olla voittajatiimissä. Mikään yksilövoitto ei tuntunut samalta kuin yhteinen menestys omien valmennettavien kanssa. Olin ylpeä ihan jokaisesta kummankin meidän tiimin jäsenestä. Muutama pieni juttu vain vähän latisti tunnelmaani, mutta mielestäni peittelin sen kyllä melko huolellisesti.

Pidikkeessä olevan kännykkäni näytöllä kiemurteleva sininen tie lyheni hetki hetkeltä — koti lähestyi, vaikka matkaa olikin vielä muutama tunti jäljellä. Tavallaan halusin päästä pian perille, toisaalta en. Velvollisuudet odottivat hyvässä ja pahassa. Oli asioita, joiden selvittämistä ei voinut lykätä yhtään enempää, vaikka kuinka olisi halunnut.

Navigaattorin ylle valahti ilmoitus uudesta Whatsapp-viestistä:

A-areena oli viimein hiljentynyt. 

Seitsemän monenlaista tunnetta ja pursuilevaa jännitystä täynnä olevan päivän kilpailuviikko oli tullut nyt päätökseensä.

Mutta Westernweek itsessään ei ihan vielä. 


Freewind Farmin ilmassa oli paksu viskin tuoksu ja kantrimusiikin heleät soinnut toivottivat kaikki tervetulleiksi. Vielä kertaalleen kaikki kerääntyisivät tapahtuma-alueelle juhlistamaan mennyttä viikkoa ja uusia voittajia, jotka kantaisivat kultaista pystiä ensi vuoteen saakka. Hiekka pöllähti ihmisten noustessa hurrauksiin ja suosionosoituksiin, kun Harper ja muu Idaho Avalanchen porukka, punastuneina voiton tuomasta huomiosta mutta intoaan peittelemättä, astelivat alueelle sisään. Harper piteli jännityksestä ja innosta ja kaikesta ihanasta tärisevin käsin Cooperin kädestä, kun heidät vastaanotettiin hymyillä ja onnitteluja sateli sekä seläntaputuksin että kädenpuristuksin. Tuntui kummalliselta, että niitä tulvi ihan tuikituntemattomiltakin, jotka olivat kokoontuneet tänne juhlimaan.

"Let's give a big round of applause for our winning team!"

"Tää on kuin unta!" Harper hihkui taputusten saattelemana ja hänen äänensä oli hukkua voimistuvan musiikin alle.

Sydän teki edelleen villejä kärrynpyöriä eilisestä, eikä se ollut valmistautunut seuraavaan kierrokseen, kun Harperin voittosuoritus trail-luokassa sekä Ethanin ja Rainin voitto cuttingissa olivat sinetöineet viimeisen niitin heidän voittoonsa tämän vuoden mestareina. Poskia oikeasti särki jo kovasti kaikesta hymyilemisestä, mutta ei se mihinkään ollut katoamassakaan varmaan vielä pitkään, pitkään aikaan. 

Mielen oli täyttänyt kaksi asiaa: tämä käsittämätön kisamenestys ja muisto viimeillalta, ajatus Cooperin hermostuneesta hymystä ja äänen vakavuus - ne toistuivat hänen mielessään kuin suosikkikappale, joka oli jäänyt soittimeen jumiin. Se oli siis viimein virallista – he olivat nyt pari kaikilla mittareilla mitattuna, eikä enää tarvinnut arvailla mitä toinen ajatteli heidän jutustaan ja että halusiko se edes oikeasti olla Harperin kanssa vai jonkun muun. Pelkkä ajatus eilisestä sai onnelliset väreet kutittelemaan selkärankaa pitkin ja poskien ruusunpunainen sävy vain syveni entisestään.

Ja vielä tämä voittokin tähän päälle, ihan käsittämätöntä! Pystyisiköhän onnellisuuteen pyörtyä?

Alueen läpi kävellessä palava into ja onnellisuus kupli Harperin sisällä kuin ravistettu Dr Pepper-tölkki, joka oli valmis räjähtämään milloin tahansa. Jokainen hänen ottamansa askel tanssahteli ja sydän hakkasi samaa rytmiä musiikin kanssa. 

Herran. Jumala. Oikeasti. Nipistäkää ja kovaa.

Teki mieli juosta, kiivetä portaat kuulutustorniin ja huutaa niin kovaa, että se kuuluisi Idahoon asti:

WE'RE OFFICIAALLLLLLLLL

Niin, ja tietysti että:

WE WON THIS WHOLE SHIT!!!!!!!! WOHOOO!!!!



Olut virtasi vapaasti, lasien kolina ja raju hurraus ei ottanut loppuakseen. Tiiminä he kiittelivät myös keskenään yhteistä menestystä, ystävyyttä ja näitä hetkiä, joita he eivät koskaan unohtaisi. Jumalauta jos joku ei tekisi tästä taulua seinälle, niin tulisi satikutia. Kaiken sen hulinan ja henkisten fanfaarien keskellä oli vaikea keskittyä nyt mihinkään, kun tuntui, että joka suuntaan revittiin koko ajan ja juttu jäi aina pakostakin kesken. Kestrel oli nähty singahtavan tanssin pyörteisiin kun he olivat paikalle päässeet, eikä siitä oltu nähty hetkeen vilaustakaan - tai ehkä nimenomaan pieni vilaus vaaleista hiuksista, kun se oli taas porhaltanut jonnekin muualle. Ehkä Luke Tanner oli löytänyt sen ja hieroi parhaillaan yksilösponsoridiiliä, kolmen voiton ja yhden kolmossijan jälkeen. Jestas, se oli kyllä hyvä ratsastaja.

Mikaeliakin revittiin, mutta vain taaksepäin. Kasvoilla kohoava sinertymä antoi osviittaa siitä, että se oli ollut jonkinsortin tappelussa ja sellaisesta ähkinnästä, mitä olisi voinut luulla ummetukseksi, päätellen myös ihana kanadalaisemme Robert Center oli ollut siinä osallisena.

Ja niinhän siinä olikin käynyt, kun Harper kuuli mitä Mikael kertoi Robertin laukoneen hänelle. 

"If anyone's got a problem with that, you know what? Screw them", Harper oli tullut lähemmäs, vaikka Mikael ei ollut edes irrottanut katsettaan kengistään samalla kun se oli pidellyt kylmäpussia otsallaan. Mutta siitä huolimatta Harper oli jatkanut. "You stood up for Kansas and I personally respect the hell out of that."

Viikko oli nitonut porukkaa, kahta tiimiä, nuoria ja vanhoja, yhteen niin tiukasti että tällä hetkellä ei olisi varmaan mitään, mitä jokainen ei heidän toistensa vuoksi tekisi. No, ehkä se nyt oli vähän turhan romanttista ajattelua kuitenkin... Mutta ainakin Harper oli sellaisissa sfääreissä juuri nyt, että hän ainakin olisi tehnyt näiden tyyppien puolesta mitä vain.

Kaikenkaikkiaan tämä oli ollut kyllä ihmeellinen viikko.



"Mind if I join?" Harper sulloutui baaritiskille ihmismassan välistä ja pyysi tarjoilijaa ojentamaan hänellekin yhden kaljan.

"Erikoinen valinta."

"Kalja vai?"

"Niin. Oletin, että oisit enemmän siideri-ihmisiä", Ethan hymähti ja nosti oman juomansa huulilleen. Täytyi vain toivoa, että se oli alkoholitonta, sillä hän lähtisi pian kuljettamaan koko porukan hevosia takaisin kotimatkalle.

Tarjoilija liu'utti huolettomasti kaljapullon tytön eteen tiskin toisesta päästä ja Harper tarttui pulloon, jonka kylmä pinta hikoili lämpimässä illassa. Aivan kuin tarjoilijanainen olisi ollut kysymässä jotain, ehkä henkkareita, johon Ethan kuitenkin nosti kätensä sen merkiksi, että asia oli kunnossa. Kai sekin tajusi, että tällaista tilaisuutta piti juhlistaa muutenkin kuin pelkän sokerittoman limpparin voimin.

"Ei pidä tuomita kirjaa kansien perusteella", hän vinkkasi viitaten heidän aiempaan keskusteluun alkuviikosta areenan laidalla. "Mikä sun salaisuus on siinä, että oot pysyny noin rauhallisena koko viikon läpi?"

Kysymys näytti vetävän Ethanin vakavaksi ja se pieni hymynpoikanen, joka oli jo heräillyt kasvoilla, pakeni sen siliän tien pois. "I guess I just take things one day at a time."

Kalja maistui muuten pahalle, eikä sitä saanut alas irvistämättä. 

"Ahaa. Sulta ei kyllä mitään aforismikirjaa saisi millään..."

"Mutta ainakin siinä olisi myyvät kannet!"

"Kyllä varmaan Jude sen ainakin ostaisi."

"Mä vähän luulen, että se tykkää erilaisista kirjoista..."

Kun Harper oli noussut tuolilta, oli hän valuttanut sen väljähtäneen (oletettavasti) kusen makuisen litkun lähimpään roskapönttöön ja suunnannut hakemaan jotain makeampaa. Ehkä se päivä vielä joskus tulisi kun hän alkaisi pitää kaljan mausta, mutta tänään se päivä ei vielä ollut.



Eikä aikaakaan kun Cooperkaan ei enää jaksanut tuhlata aikaa small talkille, vaikka Harperista olikin ollut ihana katsella sivusta miten innoissaan se kertoi muille Ronyasta ja miten kiusaantuneeksi se meni, kun pojan suorituksia ihailtiin. Cooper ravisteli ihailijat ympäriltään ja lähti vetämään luokseen palannutta Harperia perässään kohti alueen keskiosaa, samalla kun vihelteli Ethanin ja Mikaelin suuntaan. "Pöydille!" hän huudahti, osoitti silmät siristäen poikien suuntaan, ja kopisteli itsensä yhdellä loikalla puiselle pöydälle. "Näytetään niille, miten mestarit juhlivat!"

Harper otti ojennetusta kädestä kiinni. Puu hänen buutsiensa alla oli sileää ja tuntui tukevalta, vaikka olo oli muuten niin keveä, että saattaisi horjahtaa yhdestä naurunsekaisesta harha-askeleesta suoraan tatamiin. "Ootko ihan varma tästä? Pöydillä?" Harper naurahti yllätyksen ja huvituksen vallassa.

Cooper virnisti. "Missäs muuallakaan? C'mon, täst tulee hauskaa!"

"Meinaatko taas heittää paidan pois?" hän vitsaili, eikä ehtinyt edes kuulla vastausta, kun samassa Hayleyn ja Kestrelin naamat pilkahtivat väenpaljoudesta ja vilkuttivat heidän suuntaansa. "Kestrel, Hayley! Hei - tänne mahtuu, tulkaa tekin!"

Hayley oli varmaan saanut uutta pontta heidän upeasta kisaviikosta Nemon kanssa ja tänään sinetöidystä hopeasijasta tiimikilpailussa, sillä se nousi siltä seisomalta mukaan tanssimaan ja antoi musiikin tehdä tehtävänsä.

Hopea ja useat luokkavoitot olivat niin hieno suoritus, että Harperin oli pakko rutistaa Hayley tiukkaan haliin. "Onneks sä lähit tänne mukaan! Te olitte ihan käsittämättömiä Nemon kanssa. Ja te kans, Kess! En tajuu tätä vieläkään!"

"En mäkään! Miettikää oikeesti, jos vaikka Idaho Statesman tulee haastattelemaan meitä kun palataan kotiin!"

"Saakohan haastatteluista rahaa?" Kestrel mietti leveä hymy huulillaan.

Riemukas juhlinta vain jatkui, eikä juomiakaan tarvinnut enää itse ostaa, sillä niitä kannettiin heille melkein väkisinkin. Sopi vain toivoa, että näitä jäähyväisjuhlia ei enää televisioitaisi, muuten voisi olla äidille selittelemistä siinä, miksi Harper joi Hayleyn tissien välistä shotteja shottien perään tai miten pöydän äärellä istuvat setämiehet (ei Ethan, se ei enää kuulunut setämiesklaaniin) yrittivät urkkia pöydän päällä tanssivien tyttöjen hameiden alle. "MUKA IHAN VAHINGOSSA". Niinpä niin. 

Musiikki kaikui kovalla kaiuttimista ja sen rytmi värähteli suonissa, kun Harper tanssi ystäviensä kanssa ja hilpeä nauru kupli hänen huulillaan. Toisinaan hänen kätensä löysi tiensä Cooperin käteen ikään kuin varmistaakseen että hän oli siinä - vaikka eihän sitä olisi tarvinnut enää erikseen varmistella. Hän oli sanonut, että olisi aina siinä.

Kaikki huolet olivat sulaneet pois ja tilalle tullut tunne, että kaikki oli niin kuin oli tarkoitettukin. 




Ties kuinka pitkän ajan jälkeen kun jalkoja alkoi jo vähän heikottaa, Harper hyppäsi alas pöydältä - hengitys tanssimisesta ja ylitsepursuilevasta innosta haukkoen. Cooper oli valmiina ottamassa hänet kiinni ja auttoi alas, ja Harperin kädet kietoutuivat pojan ympärille tiukkaan syleilyyn.

"Mä oon niiiiiin onnellinen!"

Tyytyväinen hymähdys ja lämmin hengitys tuntui hiuksia vasten. "Hyvä."

"Ootko sä?"

Harper hellitti otettaan ja kaappasi tämän kasvot kämmeniensä väliin.

"Mitä sä luulet, totta hitossa! Kaikki tää - eihän tällasestä oo voinu kuin unelmoida!"

Taas tuntui siltä, että sydän skippasi ainakin yhden lyönnin. Hänen kätensä laskeutuivat, sormet kietoutuivat Cooperin sormien ympärille, eikä se siltikään vähentänyt jännitystä alkuunkaan, oikeastaan lisäsi vain. 

Hän oli ajatellut sitä hetkeä paljon. Missä ja milloin se olisi. Niitä sanoja, jotka viipyilivät hänen kielensä päällä ja pyysivät saada tulla sanotuiksi. 

Kolme Yksinkertaista Sanaa.

Hän tarkasteli Cooperia pitkään. Hymyä ja sitä tarttuvaa energiaa, mikä pojan onnesta huokui. Miten helvetissä tällaiseen kerättäisiin rohkeutta?

Kappaleen vaihduttua COTTON EYED JOEHIN (what the fuck mikä mood-killer, kuka oli vastuussa musiikista täällä???), kumpikin alkoi nauraa ja Harper tunsi päättäväisyytensä ropisevan tomuksi maahan.

Hymy huulillaan ja pilke silmissään Harper kohotti siideripulloaan hiljaisena maljana, kunniaksi heidän tekemilleen muistoille, saavutuksille ja vielä edessä oleville lukemattomille seikkailuille.


Ehkä hänen ei tarvinnut sanoa sanoja ääneen. Ehkä, toivottavasti ainakin, Cooper tiesi jo.

Mom,

Tää postikortti tulee varmaan nopeammin perille kuin me, sillä meillä on vielä yksi kilpailupäivä edessä. Vaikka me lähdettäis heti kisasuoritusten jälkeen ajamaan ja ajettais yhtäsoittoa kuskeja vaihdellen niin, että jokainen saisi vuorollaan nukkua ja olla kuskina, voi silti olla että me ei ihan maanantaiksi vielä ehditä. Joten pliis, mä toivon, että sä oot miettiny asiaa etukäteen ja ilmottanu rehtori Donovanille mun olevan kipeä alkuviikosta - se kun myönsi lomaa vain viime viikon enkä halua mihinkään puhutteluun. 

Ja miten voi olla edes mahdollista, että posti kulkee vuorokaudessa perille, ihan sama minne sen lähetti? En ymmärrä. 

Mutta asiaan.

This week has been a rollercoaster to say the least!

Me ollaan Spiken kanssa pärjätty aika hyvin. Ollaan oltu kaksi kertaa viidennellä sijalla ja kerran kolmannella. Huominen kisapäivä ratkaisee kaiken, sillä meidän tiimi, ja itseasiassa myös Twin Falls Farmin toinenkin tiimi, ollaan oltu tiimikisan kärkikahinoissa melkeen koko ajan! Ollaan tehty paljon töitä pärjäämisen eteen ja kovasta jännityksestä huolimatta ollaan pistetty kaikki peliin. Olis aika hienoa pärjätä, mutta ei se haittaa vaikka ei isoa menestystä tulisikaan, sillä kokemus on ollut niin hieno.

Have you seen us on TV? Did you remember to record it?

Ne teijän antamat rahat on riittäny oikein hyvin, oon ostanu täältä vaan Westernweek 2024-lippiksen ja loput menot onkin olleet käytännössä ruokamenoja. Ja ei - ennen kuin sanot mitään, me ei olla ihan joka päivä syöty pikaruokaravintoloissa. Eilen me tehtiin grillillä ihan oikeasti tacoja ja hamppareita! Se nyt tietysti oli sellanen spesiaalipäivä muutenkin. Mutta jos koskaan käyt Texasissa, niin Whataburger on kyllä aika 10/10 tämän tutkimusjakson perusteella.

And-and-and we were approached by a western magazine interested in sponsoring our team!! Can you believe it?

Valitettavasti meillä ei ollu muuta mahdollisuutta kuin kieltäytyä tarjouksesta, sillä se olisi vaatinut yhden tiimijäsenen korvaamista toisella ratsukolla (vaikka ollaankin aika varmoja, että se korvaava ratsukko olisi ollut tallin toisen tiimin Hayley tai Kestrel, siis se musaopen tyttö). Ihan hullua.

Yeah, the weather has been crazy.

Näitkö auringonpimennyksen? Me missattiin se paksujen sadepilvien takia ihan kokonaan ja se vähän harmittaa. Alkuviikosta satoi aika paljon ja oli synkkää, mutta nyt on ollut aurinkoisempaa. Yhtenä hetkenä on polttavan kuumaa, toisena tulee kylmää vettä kuin saavista. Yhdet meidän porukasta nukkuivat teltassa ja sekin alkoi vuotaa rankkasateen vuoksi.

Joudun varmaan kaivamaan taas talvitakit esiin kun tuun kotiin. Näyttää meinaan aina vilposelta tuo sääennuste Wilmingtonin osalta ja kun on tottunut jo hikoilemaan täällä aamusta iltaan jo pelkästä auringon ajattelemisesta, niin uskon että villasukille on taas käyttöä.

En oo kauheesti ehtiny ottaa aurinkoa, joten en oo kovin ruskettunut. Pitää varata suihkurusketus ennen promeja, voitko katsoa missä niitä tehdään? Boisessa varmaan?

Oh, and one more thing. Don't panic.

Jos ihmettelit, miks en oo vastannu teijän soittoihin...

Niin tässähän saattoi käydä niin, että mä kytkin mun puhelimeen alkuviikosta häirikkösoittojen eston päälle sen innokkaan sponsoriehdokkaan vuoksi, ja jostain syystä Texasin tukiverkot ilmeisesti oletti Idahosta saapuvien soittojen olevan jotain puhelinmyyjiä tai vastaavia. Huomasin sen vasta, kun avasin puheluhistorian ja siellä oli Äiti (82) ja Isä (7). Ilmeisesti teillä ei sit käyny mielessä soittaa kellekään muulle meistä ja kysyä oonko mä ees hengissä.

Mitä siitäkin pitäis sit ajatella...

Hope I'm not grounded. Please, explain it to dad before I get home.


On jo kova ikävä, mutta me nautitaan nyt näistä viimeisistä reissupäivistä vielä täällä - sormet ristiin viimeisten kilpailujen suhteen!

Hugs, Harper

The Disillusionment
Setting Sun @ Texas

Jude oli treffeillä jonkun ihme äijän kanssa. Eihän se minua haitannut, miksi olisi? Ei kuulunut minulle. Kavereitahan tässä vain oltiin. Hyviä ystäviä, niin.

Mutta kun minä olin nähnyt sen silmissä jotain silloin — aina välillä — olin ollut varma, että niissä oli ollut jotakin, kun se oli katsonut minua niin pitkään — ja siinä, kuinka se oli joskus ohimennen puristanut olkapäätäni, ja rutistanut minua tiukasti jännityksestä kankeana ennen kilpailusuoritustaan, ja istunut elokuvaillassakin niin lähellä, että olisin voinut vain nostaa sen jalat syliini, jos olisin tohtinut — mutta turha varmasti ajatella asiaa sen enempää. Tilanne todisti, ettei missään ollut koskaan alun pitäenkään ollut mitään. Paitsi minun päässäni ehkä joskus, muttei enää.

Hyvä nyt tietää, missä mentiin. Hyviä ystäviä oltiin, jaettiin kaikki ja puhuttiin kaikesta, muttei yhtään mitään enempää. Ei yhtään repivä asetelma, ei. Aivan hyvä ja selkeä. Kyllä olin onnekas, kun minulla oli sellainenkin ystävä muiden joukossa. Varmasti pitäisin siitä kiinni jatkossakin. Se oli sata kertaa parempi kuin ei mitään.

Laskeuduin alas satulasta, koska rintaani kivisti oudosti, ja koska Rain tuntui tarpovan liisterissä. Happi ei mennyt keuhkojeni pohjalle asti. Tämäkö oli nyt sitä, kun tunsi jotakin? Varsin tukalaa. Miten tästä pääsi eroon? Ei auttanut kuin itsepintaisesti nieleskellä kaikki turhat kuvitelmat ja ontot tuntemukset, ennen kuin kasvaisivat ainakaan yhtään suuremmiksi. Sitten niitä olisi paljon vaikeampi puristaa ulos.

Vedin kiivaasti ilmaa keuhkoihini. Ärsytti, kun meinasi happi loppua kesken kaiken. Hengenveto tuntui niin terävältä, että jouduin tyhjentämään keuhkot vähän rauhallisemmin. Totta puhuen en ollut tiennytkään, että sisälläni oli lymyillyt tällaisia tunteita. Kai se meni tälläkin kertaa niin, että ihminen halusi asioita, joita ei voinut saada, ja huomasi tärkeät asiat vasta menetettyään ne. No eipä siinä, tälläkään kertaan ei onneksi kukaan muu saanut osumaa kuin minä itse. Se ei haitannut, eikä kenenkään tarvitsisi edes huomata mitään.

Jatkoin kävelyä Rain rinnallani. Se kantoi päätään alhaalla ja nosteli jalkojaan raskaasti. Sen hengityskin oli raskas, ja minä samaistuin siihen. Yhtäkkiä tunsin itseni ihan yhtä väsyneeksi kuin sekin oli.

Katselin oranssin, purppuran ja violetin sävyistä toiseen ja lopulta hämärään liukuvaa auringonlaskua puiden lomasta, ja sitten edellä ratsastavien nuorten selkiä. Cooper ja Mikael juttelivat nauraen ja naljaillen.

“Why did you come down?” Harper kääntyi kysymään minulta.
“He’s not good”, murahdin pudistaen päätäni pienesti ja painaen katseeni maahan.

Rain huokaisi vierelläni ähkäisten hiljaa niin kuin se olisi halunnut itsekin vakuuttaa sanani todeksi.

“Almost there”, lupasin sille.

#westernweek2024

Mikäli Cooper luuli, että synttäriyllätykset jäisivät aamulla annettuun korttiin, joka rallatti kimeällä nuotilla Justin Bieberin Babyä aina kun sen aukaisi, ja sydänpaperiin käärittyyn Bruce Springsteenin keräilyvinyyliin, niin väärässä oli. 

Leirintäalueella sankka savupilvi pölähti silloin tällöin matkailuauton takaa ja perään ladeltiin litania venäjänkielisiä kirosanoja. Hommat olivat niin sanotusti hyvässä vaiheessa.

Jalavan oksilla vieno etelätuuli keinutteli niihin sidottuja valonauhoja ja sai sitä ympäröivän kuivan heinikon kahisemaan. Ruudullinen pöytäliina tanssi hennossa vireessä, kun Harper ja Hayley toivat viimeisiä kantamuksia auton taakse.

Kesken puuhien Kestrel ilmestyi kulman takaa taputtaen käsiään yhteen. "Okay he's back!"

Ethan nousi saapuneesta autosta ensimmäisenä, se venytteli käsiään ja tunnusteli ilmapiiriä; joko olisi valmista?

Suunnitelman mukaisesti ratsastusluokkien jälkeen Ethan oli Mikaelin kanssa vienyt Cooperin paikalliseen eräkauppaan hifistelemään jotain puukkoja ja riistakameroita, ei kukaan tytöistä ei oikein tiennyt tarkalleen, mutta ei sillä nyt ollut suurempaa merkitystä. Pääasia oli, että Cooper oli ollut jossain jonkun aikaa poikien kanssa jotta tytöt saivat aikaa valmisteluille.

"Cooper", Harper aloitti, hermostuneena kuin mikäkin ja pyyhki jännityksestä hionneita käsiään kesämekkoonsa. "Meijän autossa on joku vika."

"Miten niin joku vika? Niin kuin renkaissa vai moottorissa vai missä?"

Harper pyöritti päätään vakavana. "En oo varma, se pitää ihmeellistä ääntä tolta toiselta puolelta kun sen käynnistää. Tuu kuuntelemaan sitä."

Valitettavasti tässä kohtaa joku sähläsi, mutta ei sekään nyt maailmaa sentään kaatanut. Musiikki alkoi soida kaiuttimesta vähän liian aikaisin, jo ennen kuin Cooper oli ehtinyt edes kiertää auton toiselle puolelle, ja Harper ehti jo säikähtää että koko yllätys oli valunut viemäristä alas ensimmäisten nuottien aikana.

"Hah, no siitä tosiaan lähtee aika outo ääni", Cooper kääntyi katsomaan salaperäisellä ilmeellä, ilmeisesti se oli jo arvannut mitä tuleman piti.

"Joo, tosiaan. Onpa outoa!" Harper yritti paikkailla tilannetta.

Katse pehmeni, sitten Cooperia alkoi melkein naurattamaan. "Alright, let's take a look", se sanoi ja pyyhkäisi tytön maan pinnalta.





Toivottavasti Cooperilla ei ollut heinänuhaa, sillä ilma oli illan tullen täyttynyt vastakypsyneen heinän ja kukkivien luonnonkukkien makeasta tuoksusta. Olisi ikävää jos sen silmät alkaisivat punoittaa ja ääni muuttuisi tukkoiseksi tällaisella hetkellä. Jokuhan saattaisi vaikka luulla että se itkisi haltioissaan. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

Harper tunsi ylpeyttä kehittelemästään ruokalistasta, joka sisälsi kolme eri ruokalajia. Kun Cooper vitsikkäästi sitten kysyi Hayleyltä, joka toimitti tässä tilaisuudessa tarjoilijan virkaa, että mitä ruokia hän suosittelisi listalta, Hayley osoitti sormellaan jokaista annosta. "Jos me otetaan sitten... tätä, tätä ja tätä, kiitos", Cooper virnisti.

Ja sitten, kuin tilauksesta, pienet valonkipinät alkoivat välkkyä pimeässä. Tulikärpäsiä nousi heinikon varjoista ja niiden vaaleanvihreä hehku valaisi ilmaa kuin tuhat pienenpientä lyhtyä. Harper huokaisi ihastuksesta, silmät iloa loistaen, kun hän ojensi kättään koskettaakseen yhtä hehkuvista hyönteisestä.

"Look, fireflies!" hänen naurunsa sekoittui heinäsirkkojen sirinään. "Äh, ne on niin nopeita! Mä melkein sain yhden."

Sen sijaan Cooper odotti rauhallisesti paikoillaan ja nosti kätensä hitaasti kun yksi tulikärpäsistä lensi tarpeeksi lähellä. Poika sulki kämmenensä hellästi, pehmeä valo hehkui sen sormien välistä. Sanaakaan sanomatta hän avasi Harperin käden ja siirsi tulikärpäsen varovasti tytön kämmenelle.

Harper katseli haltioituneena pientä olentoa, jonka valo loi taianomaisen hehkun hänen kasvoilleen, ennen raaski laskea sen takaisin vapauteen.


Sen sijaan, että Hayley olisi vain laskenut yksinkertaisesti annokset pöytään, hän esitteli jokaista annosta ikään kuin ne olisivat olleet taideteoksia. Sopi toivoa, että yksinkertaisesta ulkomuodosta huolimatta ruuat maistuisivat taivaallisilta, sillä grillin vierellä ahertanut Yeva oli niin loppuun palaneen näköinen kokki ettei olisi ihme vaikka se olisi tehnyt ruuat ihan tarkoituksella vasemmalla kädellä - siis siitäkin huolimatta, että Harper oli joutunut lahjomaan sen tähän mukaan dollareilla ja ties millä vastapalveluksilla. Sillä hetkellä auton laitaan nojaillessaan, hihat ylös käärittyinä ja raikasta ilmaa janoten, Yeva näytti enemmän kyllästyneeltä elämäänsä kuin Blue Mountain Highn koulun keittäjät yhteensä ja se melkein yökkäili kaiken sen grillinkatkun keskellä.

Se sai Harperin huvittuneeksi ja Cooper ihmetteli mille tämä oikein nauroi.

"Nothing. Just enjoy your meal, Coops."


Juustokakun (kaupasta ostetun, leipomiseen Yeva oli vetänyt rajan) jälkeen Harper nosti katseensa taivaalle ja katseli tähtitaivasta, arvoituksellinen hymy huulillaan. "Ootko koskaan miettiny miten laaja ja kaunis universumi on?"

Pieni yskähdys pääsi Cooperin suusta. "Enpä kai sen suuremmin. Mun aivoilla on vaikea käsittää jotain sellasta asiaa kuin loputon. Että joku on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan, jotain millä ei ole alkua eikä loppua, kuten avaruudella."

Harper loi terävän vilauksen taakseen kohti Hayleytä, joka säpsähti hereille puhelimensa maailmasta, lähti saman tien käymään auton sisällä, ja palasi pian uuden lautasen kanssa. 

"Dancing in The Dark Delight... On the house....", Hayley lausui hiljaisella äänellä, yritti vähän vinkata silmääkin ja asetti lautasen keskelle pöytäliinaa.

Kappale vaihtui tämän 'keittiön-erikoisen' kanssa samannimiseen ja Harperin katseessa oli salaperäinen pilkahdus, kun hän kumartui lähemmäksi. "Katso tonne", Harper kysyi ja kääntyi osoittamaan tiettyä kohtaa tähtitaivaalla. "Näätkö ton tähden?"

Lukemattomien tähtien joukossa yksi näytti loistavan hieman kirkkaammin, yksinäinen majakka pimeyttä vastaan. Sitten se alkoi välkkyä ja pyöriä edestakaisin, ennen kuin surisi kovaa vauhtia korvan ohitse. Se olikin ehkä vain tulikärpänen. Mutta ainakin Harper tiesi suurpiirteisen suunnan, minne kohdistaa katseensa eikä varsinkaan sanonut ääneen juuri osoittaneensa tulikärpästä tähden sijaan.

"Mitä siitä?" Cooper kysyi. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt Harperin salaperäisyydestä.

Harper käänsi äskettäin tuodulla lautasella olleen paksun paperin ympäri. Hän ojensi sen Cooperille, joka oli niin kummastunut ettei tiennyt miten päin olla.

"I named it after you", Harper sanoi ja valtava jännityspuuska oli nielaista sanat mukanaan.




RA 11h45m55.042 +47°54'12.90'' dec 12.26 mag

Constellation
Ursa Major

Star Name
Cooper Miller




"Hate to interrupt this lovely rom-com scene", Ethan yskäisi ja nosti lavallisen Budweisereitä pöydälle. "But looks like you've finished your dinner so how about we celebrate your birthday together! Everybody, have a beer!"

"Tännepäin", Kestrel ilmoitti karttasovellusta vilkaistuaan ja käänsi Rustyn oikealle. 

Polku vei lavealle, mutkittelevalle maalaistielle, jonka päälle puiden oksat kaartuivat suojaavaksi katokseksi. Tuntematon tienoo ei saanut Spikeä lainkaan jännittyneeksi, vaan se kulki rennosti ja pienet korvat onnellisesti hörössä. Kun he ratsastivat vierekkäin, Harper ei voinut olla katselematta Cooperin suuntaan, jonka siluettia valaisi hämärtävä valo ja jonka stetson varjosi kasvoja. Miten se olikin noin... ihana. Se näytti uppoutuneen ajatuksiinsa, kun se roikotti toista kättään sivulla ja maalaili katseellaan laskevaa auringon kulkua, joka oli pian painumassa mailleen.

"What's on your mind?" Cooper kysyi huomattuaan Harperin tuijottavan ja yritti kurotella Harperin suuntaan ratsastettuaan aivan likelle.

"You, being so damn cute", Harper kiusoitteli.

Cooper naurahti pudistaen päätään "You keep saying that."

"I keep meaning that!"

"But c'mon, just cute?"

Harper vei kätensä hiustensa läpi. "Okay, okay", hän myöntyi. "I'll just say it... Or maybe not, everyone's listening."

"It would hardly be anything that wasn't already known", kuului Mikaelin mumina heidän edestään ja Harperin tukahdettu nauru sekoittui ihanan vilpoisaan tuuleen, kun he jatkoivat matkaansa.

Polku vei lopulta heidät kullankeltaisena kimmeltävän pellon toiselle laidalle ja Kestrel avasi uudelleen puhelimensa tarkastaakseen heidän olevan yhä reitillä.

Harper oli potkaissut jalustimet pois ja antoi jalkojensa roikkua pitkinä Spiken kylkiä vasten. "Oliko tää sittenkin umpikuja?"

Kestrelin suunnittelemassa reitissä oli tullut eteen yksi mutta; karttasovellus ei ollut varoittanut peltoa halkovan polunpätkän olevan lehmien hallinnassa. Sen portissa  tosin killui metallinen kyltti, minkä kettingit vinkuivat hennossa iltatuulessa ja joka loi lupauksen siitä että siitä saattaisi siltikin olla turvallista jatkaa:




"No, Rusty paimentaa lehmät tiehensä", Kestrel hymähti tarttuessaan portin salpaan, eikä se edes tarkoittanut sitä vitsillä. Rusty oli ollut aivan liekeissä koko viikon ja voittanut kumpanakin kisapäivänä, mikä oli aivan älyttömän upea aloitus kilpailurupeamalle.

"Jos mulle joskus tulee lehmä, sen nimeks tulee Cooper", Mikael ilmoitti ilmeettömästi ja risti kätensä Hadeksen satulannupin päälle.

"MIK-SI? Tehän nimesitte jo ne vuohet mun mukaan..."

Mikaelin haukankatse vaelsi laiskasti laiduntavien lehmien keskellä, joita ilta-aurinko maalaili toopaasin sävyillä. "Koska lehmien päivärytmi koostuu kolmesta samasta asiasta kuin sullakin; syömisestä, nukkumisesta ja rintojen purist-"

Lause jäi valitettavasti kuitenkin kesken kun Cooper ohjasi Ronyan sukkelasti Mikaelin vierelle ja tönäisi tätä olkapäähän. Se veti hattua syvemmälle päähänsä, ehkä sen poskia punastutti Mikaelin heittämän vitsin takia ja se yritti peittää sitä parhaansa mukaan.

"No niin, mars matkaan!" Harper pyöritti naureskellen päätään ja maiskutti Spiken liikkeelle.


Muutaman sekunnin Harperista tuntui, että hän oli melkein avuton täyttä laukkaa painavan Spiken selässä. Kun pelto oli täyttynyt "shoo, shoo!"- huudoista ja lehmät pelmahtaneet edestä pois, olivat he nostaneet laukan ja antaneet vauhdin viedä pellon toiselle puolelle - mitä nopeammin päästäisiin noista sarvipäistä, niin sen parempi. Lisäksi pellolla haisi lehmänpaska, mikä ei sinänsä tuonut mitään romanttista lisäarvoa tälle maastoreissulle. 

Harper tarrasi kiinni hevosensa harjasta, mutta rentoutui alkupyrähdyksen jälkeen ja kevensi istuntaansa nauttien viilenevän illan tuulenvireestä. Pian Ronya kiri heidän rinnalleen ja haastoi Spikeä, joka pyöräytti korviaan pari kertaa ympäri ja laittoi sitten viimeisen vaihteensa peliin. Harper virnisti Cooperin suuntaan, mutta äkkiä Ronyan askeleet alkoivat lyhentyä ja se hidasti vauhtia.

"Missä Mikael on?", Cooper kysyi ja käänsi Ronyan isolle ympyrälle saadakseen tamman hidastamaan. Ronya oli pysynyt hyvin muiden mukana ja näytti melkein villiintyneen pienen laukkakilvoittelun jälkeen. Kestrel sen sijaan istui satulassa tyynenä kuin viilipytty. 

Vasta silloin he tajusivat, että vain kolme heistä oli selviytynyt pellon toiselle laidalle asti.

Sitten ilman täytti huudahdus.

"Ettekö te tomppelit kuule mitään?! Voisko joku nyt tulla vähän auttamaan!"

Kun he kääntyivät katsomaan tarkemmin peräänsä, alkoi ympyrää pyörivien vaaleanruskeiden lehmien keskeltä pilkistää Hadeksen pää. Se pärskähteli kovaan ääneen joka askeleellaan, kun se yritti punkea lehmälauman välistä pakoon, mutta lehmät olivat päättäneet kaapata paran omakseen. Mikaelin hätää kärsivä ilme oli niin huvittava, että Harper ja Kestrel saivat taas annoksen jokailtaista väsymyshekotuskohtausta, mikä ei tuntunut millään loppuvan.

"Tulkaa nyt joku!"

Lehmien kiinnostus laantui kun Hades onnistui saamaan ruhonsa kahden siimahännän väliin, ja kun kaapattu olento oli päässyt karkuun, ne lyllersivät tiehensä jähmeästi ammuen.

"Kiitos vaan avusta kaverit!" Mikael ärisi kun Hades sai viimein muut ravilla kiinni.

"Ne vaan halus adoptoida teidät, mitä pahaa siinä ois voinu käydä?", Harper hihitteli.

"Ettekö te nähny millaset sapelit niillä oli päässä?? Siis nuo saamarin rasvatonmaitolehmät olisivat syöneet meidät pian elävältä..."  

Mikaelista oli välillä vaikea päästä kärryille oliko se tosissaan vai vitsailiko se, kun sen ilmeitä oli niin vaikea tulkita. Ehkä ei pitäisi nauraa ainakaan enempää asialle, jos se olikin kokenut jonkun kuolemanrajakokemuksen juuri.

Kuitenkin, kun he jatkoivat eteenpäin polkua pitkin, Harper ei voinut olla huomaamatta jotain omituista Hadeksen jaloissa. Ne näyttivät keränneet epätavallisen määrän... mutaa, ehkä. "Miks mä muistin, että Hadeksella olis ollu sukat joka jalassa?" Harper ihmetteli ääneen, vaikka taisikin jo tietää vastauksen kysymykseensä.

Mikael pyörähti oitis satulassa, katsahti alas hevosensa jalkoihin ja rypisti kulmiaan. "What in the world...", hän aloitti ääni hiipuen. 

Hadeksen jalat olivat rapaiset melkein polviin saakka, ja jokainen sen ottama askel jätti jälkeensä sotkuisen jäljen pehmeälle hiekkapolulle.

"Saatte kyllä tulla auttamaan noiden jalkojen pesussa, sehän oli käytännössä teidän syytä kun jätitte mut pulaan."


Ja niin lehmänsonnalta haiseva Hades määrättiin tallustamaan loppumatka jonon hännillä.

Pojat kohensivat nuotiota ympäröivää kivikehää ja petasivat pohjan pienillä havuilla ja risuilla. Paksuimmat puut aseteltiin päällimmäisiksi ja nuotio sytytettiin toisen leirintäseurueen tarjoamalla sytkärillä. Risut rätisivät, ja ensin ilmaan tuprahti pieni savupilvi, ennen kuin ne leiskahtivat punahehkuisiin liekkeihin.

"Aloin jo pelätä etten saa sukkia kuivaksi ikinä", Yeva marmatti ja viskaisi pitkällä risunoksalla sukkansa kivikehän päälle.

Eikä tänään edes ollut satanut, vaan se tarkoitti eilisestä asti märkänä myttynä ruohikon vieressä maannutta sukkakasaa. Koko porukka kerääntyi nuotion ympärille katselemaan, miten liekit tulipaikalla kasvoivat ja vahvistuivat.

"Kymmenen minuutin päästä voidaan paistaa hodareita", Mikael lupasi. "Me ei kyllä ostettu sitten mitään vegeversioita, että ne jotka ei halua syödä mitä tarjotaan, voivat laittaa hodarien väliin vaikka heinäsirkkoja ja juustosiivut."

"Miksei me käytetty grilliä? Se olis ollu paljon nopeampi", ihmetteli Hayley.
"Kymmenen minuuttia on kamalan pitkä aika..."
"Kuolen nälkään", Harper valitti ja valui retkituolillaan dramaattisesti alaspäin.

"Mulla on muuten taas pissahätä."

Se oli tietysti kukapa muukaan kuin Kestrel.

Harper toivoi kurisevan mahansa kiinnittävän Cooperin huomion jotta se voisi paistaa hodareita vähän nopeammin, mutta pojalla oli kiire asetella lisää klapeja nuotioon, jonka liekit alkoivat hiipua uudelleen pelkäksi savupilveksi. "Viittiikö joku käydä keräämässä vähän männynkäpyjä?"

Cooper vilkaisi Harperin suuntaan siinä toivossa, että tyttö tarjoutuisi avuksi, joten Harperilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ylösnousta kuoleman kourista ja alentua käpyjenkeräilijäksi. "Onko nää männyn vai kuusen käpyjä?" Harper kysyi löydettyään pari puoliksi oravan nakertelemaa saalista.

"Ne on... Joo, kiitos", Cooper otti kävyt Harperin käsistä ja painoi päänsä piilottaakseen huvituksensa. 

Nuotio roihahti käpyjen voimasta uudelleen, siitä alkoi räiskyillä hiilenpunaisia kipinöitä korkealle ilmaan ja yksi kipinä riitti sytyttämään Yevan sydämen sukat ilmiliekkeihin.

"No miks sä laitoit ne ihan tuohon liekkiin kiinni? Yeva!!" Ethan marmatti, veti sauhuavat sukat hiekalle ja alkoi paukuttamaan Yevaa niitä saadakseen liekit sammumaan.


Leirintäalue oli selvästi heräillyt pikkulauantain juhlintaan ja sen alueelta kuului ääntä jos toistakin. He olivat aivan varmoja, että yhdessä suunnassa joku vanha aviopari riiteli sanavalinnoista päätellen ("You can't go one weekend without your precious games?" ja "Fine! Be my guest, Mr. No Real Life"), mitä nyt sanoista pystyi erottamaan viereisen seurueen kaljanhuuruisen örvellyksen takaa.

Sen lisäksi jostain kantautui iloista naurua ja countrymusiikin tahteja, jotka tuntuivat toistuvan repeatilla kappaletta vaihtamatta. Kun Harper nojasi enemmän taakse tuolillaan, avautui näkymä muiden takaraivojen varjosta; telttaryhmittymän keskellä harjoiteltiin selvästi rivitanssia.

Harper nappasi maasta toisella kädellään pienen risun ja tökkäsi sillä Hayleytä reiteen. "Tiedätkö mikä ois hauskaa? Kokeilla rivitanssia."

"Nääääh, mulla on hyvä tässä", Hayley sanoi kauhistuneella ilmeellä kurottaessaan katsomaan saman minkä Harper oli nähnyt. "Ajattelin jatkaa mun kirjan lukemista kohta."

Kestrel pomppasi ylös tuoliltaan. "Todellakin mennään!"

"Sä ehdit lukea sun eroottisia novelleja myöhemminkin", Harper virnisti ja Hayley näytti hetken siltä, että se teki parhaillaan häpeäkuolemaa. Harper oli löytänyt avonaisen kirjan aamulla Hayleyn sängyltä ja hän oli ennättänyt lukea takakantta kolmen lauseen verran kun hänelle oli valjennut miksi tyttö tuntui aina olevan nenä kiinni kirjoissaan.

Kestrel oli kuitenkin jo kietonut otteensa Hayleyn käsivarren ympärille ja veti tätä ylös vastalauseista huolimatta.

"Ette kai te nyt tässä ala mitään tanssia esittämään", Mikael mutisi sulloessaan viimeistä hodaria suuhunsa. "Siis meinaan, että joku teistä vielä kaatuu tonne nuotioon."

"Onks meillä ees ensiapupakkausta mukana?"

Mutta yhdestä asiasta Hayley oli ehdoton. Hän ei nimittäin missään nimessä harjottelisi tanssia ainakaan muiden katseiden alla. Siispä edeltä jo livahtaneet Kestrel ja Hayley päätyivät asettamaan matkakaiuttimen toisen auton taakse, jossa heidän harjoitteluaan eivät pääsisi muut seuraamaan ja he voisivat kaikessa rauhassa talloa toistensa varpaille kun sekoaisivat askelissa.

Harper jättäytyi heistä vähän jälkeen. Ennen nuotiopaikalta poistumista, hän nousi retkituoliltaan ja laski kätensä nuotiota kohentavan Cooperin olkapäille, josta ne valuivat aina alas rintakehälle saakka ja Harperin kasvot laskeutuivat pojan korvan viereen. "Tiiätkö mitä? Ne lupailee sadetta taas yöksi."

Käännyttyään jo lähteäkseen, Harper loi vielä yhden katseen olkansa yli ja suunpielet kaartuivat välittömään hymyyn nähdessään Cooperin virnistävän takaisin, ja hän kiiruhti ripeästi ystäviensä perään.

(Vaikka jos totta puhuttiin, niin ennuste lupaili oikein tähtikirkasta yötä ilman pisaran pisaraakaan...)

"Ettikää joku hyvä tutoriaali ja aletaan harjottelee!" Harper huudahti ja näki pian, miten Kestrel jo asetteli puhelintaan auton ikkunaa vasten.

"Mä tiiän hyvän", Kestrel huudahti vaaleat hiukset innokkaan pomppimisen tahdissa heiluen.

Kilpailuviikon tiistaina olin vienyt Juden ilmailumuseoon, koska sellainen oli ollut lähettyvillä, ja koska olin tiennyt sen innostuvan aiheesta. En ollut voinut vastustaa tilaisuutta saada Juden silmät syttymään vain sillä tavoin kuin ne tekivät, kun joku maintisi lentokoneet. Minä en ymmärtänyt niistä paljoakaan, mutta kaikista mieluiten katselin ihmistä, joka puhui taukoamatta asiasta, josta oli innostunut ja tiesi kaiken. Niin sitten Jude katseli lentokoneita ja minä Judea.

Yritin kovasti pitää pääni kasassa ja kyseisen kasan orientoituneena oikeisiin asioihin. Takaraivossa koputteli kuollut Betty ja huoli siitä, miten Kansas pärjäili asian kanssa. Niin, ja tallin kanssa. Vilkuilin kännykkääni aika ajoin, mutta pojasta ei kuulunut mitään merkittävää — satunnaisia meemejä vain saatesanoilla “that’s you”. Kai se oli ihan hyvä merkki.

Valmennettavilla oli nähdäkseni päät kasassa hyvin. Logistisesti kaikki oli sujunut melko pitkälti suunnitellusti, mitä nyt yksi teltta vuoti ja nukkumapaikkoja oli vähän vaihdeltu. Kaikki olivat hengissä ja hyvissä voimissa, mikä taisi olla jo tämän kokoisella porukalla matkustaessa saavutus itsessään. Hevosetkin voivat hyvin ja palautuivat — pääosin. Mikael oli ylittänyt kaikki odotukset ja Jude ja Harper sijoittuneet peräkkäin trailissa. Judea oli jännittänyt vietävästi, mutta hyvin se oli vetänyt. Minä olin ollut ylpeä siitä, ja se oli tiennyt sen sanomattakin. Se oli hymyillyt samaan aikaan voitonriemuisena ja helpottuneena suorituksensa jälkeen, ja minä olin upottanut katseeni vesisaaviin, jota olin kantanut Louisalle. Se oli näyttänyt hyvältä lännensatulan alla.

Rain vain ei ollut ihan kunnossa. Vaikka tavallaan olin tiennyt sen terveydentilan ennalta, en ollut silti meinannut uskoa, miten väsynyt se oli. Se oli hyytynyt cuttingissa tyystin, eikä viimeinen sija ollut yllättänyt minua lainkaan enää siinä vaiheessa, kun lopulliset tulokset olivat päivittyneet tauluun. Siinä vaiheessa olin jo riisunut Rainilta satulan ja siirtynyt sivummalle suihkuttelemaan sitä viileällä vedellä. Sen vanha sydän ei tahtonut oikein jaksaa tällaista enää. Näköjään mennyttä ei saanut takaisin, eikä edes matka Texasiin muuttanut loppujen lopuksi mitään. Tänne asti oli pitänyt tulla kohtaamaan todellisuus, joka oli seissyt silmieni edessä kotipihassa jo kuukausia.

Vähitellen tajusin itsekin, että alkoi olla päätöksien aika. Tavallaan hävetti, etten ollut pystynyt myöntämään sitä itselleni aiemmin.