On Harper's Trail...

Kaikki Wilmingtonissa palautui lopulta tavanomaisille urilleen. Lumimyrskyn jälkeen, kun suurimmat lumikertymät oli saatu lapioitua ja tiet aurattua, alkoi liike toisensa jälkeen avata jälleen oviaan, Wallmart sai viimein täytettä hyllyihinsä ja pian myös koulun snow dayt olivat ohitse. Valitettavasti.

Harper oli nauttinut ylimääräisistä vapaapäivistä kotosalla - jos sitä voi nauttimiseksi kutsua kun joutuu suljetuksi neljän seinän sisään pelkkien vanhempiensa kanssa. Ainakin hän oli saanut kurottua umpeen The Summer I Turned Pretty-sarjan toisen tuotantokauden, jonka finaalijakson hän oli käynyt katsomassa Hayleyn luona, sillä sähkökatko oli katkaissut mukavan sarjamaratonin. Toisin kuin MacDonaldeilla, Hayleyn perheen kotona oli varageneraattori, joten Harper oli päätynyt vähän yllättäen tämän sohvalle, mutta mitä sitä ei olisi ollut valmis tekemään nähdäkseen valitsiko Belly viimeisessä jaksossa Jeremiahin vai Conradin.  Olivathan he puhuneet muutaman kerran tallilla, joten kyllä Hayley kuului tämän kaveri-kategoriaan jo.

Myös Mikael ja Cooper olivat huhuilleet tallin ryhmäkeskustelussa heillä olevan varageneraattorit kotonaan, kun Harper kovaäänisesti vikisi keskustelussa finaalijakson perään. Olo oli ollut kuin Bellyllä konsanaan, kun Harper teki valintaa sohvapaikasta - kenen luokse siis menisi finaalijaksoa katsomaan - mutta lopulta Hayley oli vaikuttanut turvallisimmalta vaihtoehdolta.

Sitä paitsi (vaikka eihän se valintatulosta olisi tietenkään muuttanut), Harperille selvisi paria päivää myöhemmin sellainenkin seikka, että Cooper viestitteli edelleen sen Beaver Covessa olleen brittitytön kanssa. Ja kuten muistetaan - hän-joka-jääköön-nimeämättä oli kuitenkin Harperin vihollinen.

Kerran vihollinen, aina vihollinen.

"Keskity, Harper!" liikunnanopettaja, Mr. Childers, huusi kun Harper oli jäänyt ajatuksiinsa kiinni ja missasi hänelle osoitetun syötön. Yumi demonstroi Harperille tämän ilmettä levittäen kätensä hämmentyneenä ja vasta silloin Harper ymmärsi seisoneensa varmaan jo pidemmän ajan kulmat kurtussa lattiaviivoja katsellen.

"Huhuu? Me ollaan tappiolla yhden korin verran", Yumi sanoi hölkätessään lähemmäs. Hän napsutteli sormiaan Harperin silmien edessä herätelläkseen tätä.

Liikuntatunti oli päivän viimeinen. He jäivät hetkeksi Yumin ja Hayleyn, joka oli tunnin lopussa heittänyt kaksi koria putkeen, kanssa istumaan salin katsomopenkeille, avasivat limsatölkit ja lepuuttivat väsyneitä jalkojaan etummaisten selkänojien päällä. Kaikkien nutturat ja poninhännät olivat koripallopelin jäljiltä kuin sotkuiset harakanpesät.

"Mr. Childers ei koskaan päästä helpolla oppilaitaan" Yumi kertoi Hayleylle, joka oli yhtä poikki kuin olisi juuri juossut maratonin.

Iso kulaus Dr. Pepperiä valahti Harperin suupielestä suoraan t-paidan rinnuksille. "Voi pahus... Jep, eikä se vanha äijä pidä minusta yhtään."

Samassa pukuhuoneen ovi pamahti auki ja saman vuosiluokan poikia alkoi virrata liikuntasalin puolelle. Sekä tietenkin Mr. Childers, joka alkoi heti huitoa käsiään ilmassa nähdessään tytöt katsomon puolella.

"Painukaas koteihinne jo!"

Yumi ja Hayley laskivat äkkiä jalkansa selkänojilta, jolloin Harper nojasi heihin päin. "Niin, kuten siis sanoin..."

Eniten häntä huvitti kuitenkin se, että vuorossa oli näköjään niin sanottu yleisliikuntatunti. Sellainen tunti, jossa samassa olivat sekä koulun urheilulupaukset että tavan oppilaat. Toisin sanoen Wild Hawksit ja Blue Mountain Wingsit, sekä toisessa kastissa muunmuassa tutut kasvot Mikael ja Cooper. Heilläkin näytti olevan vuorossa koripalloa, joten joukkueet todennäköisesti sekoitettaisiin iloisesti keskenään ja valitut kapteenit saisivat määrätä joukkuetoverinsa.

"Anteeksi, Mr. Childers, mutta jäisimme mielellämme seuraamaan tuntia!" Harper vastasi vahingoniloisesti, eikä ollut aikeissa nousta penkiltään. Yumi katsahti häneen kuin Harper olisi noussut pahempaankin vastarintaan opettajaa vastaan. Harper kuitenkin hyssytteli Yumille ja jäi odottamaan opettajan reaktiota.

Mr. Childers tuijotti heitä hetken sanomatta sanaakaan kädet vaativasti lanteille asetettuina.

"Te voitte kuolata poikia vaikka Instagramin kautta, sitähän te teette muutenkin kaikki illat. Mars matkaan, tytöt!"

Harper oli kuitenkin enemmän huvittunut kuin loukkaantunut. Hän sulloi maahan valahtaneet monisteet ja eväsrasian takaisin reppuunsa ja heitti sen olalleen. Harperin mielestä "Toodeloo!" olisi ollut sopiva loppukommentti tilanteeseen, mutta hän ei halunnut saada näin ensimmäistä jälki-istuntoaan. Hän nousi penkistä ja asetti kätensä Yumin loittonevalle olkapäälle, kun Hayley oli ehtinyt paeta jo turvallisen välimatkan päähän. "Ei jaksa mennä vielä kotiin. Käydäänkö vaikka kaakaolla The Forest Beansissä?"

"Sopii minulle. Hayley?"

Hayley oli vielä liian kaukana edes kuullakseen keskustelua.

Silloin Mikael ja Cooper kävelivät koripalloa pompotellen heidän luokseen ja pysäyttivät tytöt, kun he olivat laskeutumassa katsomon portaita.

Mikaelin leukalihas kiristyi kun hän pysähtyi ja viskaisi pallon Cooperin otettavaksi. Hänen katseensa vaelsi liikuntasalin katossa, kunnes se saavutti Yumin. "Meidän pitää jutella Kansasista."

Yumi nyökytteli selvästi tietäen, mistä oli kyse. Harperista tuntui vähän siltä, että hänet oli jätetty jonkin asian ulkopuolelle, sillä hän ei ollut aivan kärryillä tämän tulikuuman keskusteluaiheen uusimmista käänteistä.

"Niin pitää. Olen niin vihainen lopputuloksesta. En käsitä, miten Betty pääsi kuin koira veräjästä..." Yumi madalsi ääntään, etteivät muut liikuntatunnilla kuulisi heidän keskusteluaan.

"Mitä? Bettyn tekosiinko ei löytynyt todisteita?" Harperin silmät suurenivat.

Mikael pudisti vain päätään. Hän näytti samaan aikaan niin vihaiselta ja niin surulliselta, mikä oli yllättävää, sillä Harperin mielestä Mikaelin vähäeleisillä kivikasvoilla harvoin näkyi minkäänlaisia selviä ilmeitä. Asiat olivat varmasti todella huonosti.

Pallo oli karata Cooperin otteesta hänen pompotellessaan sitä vaitonaisena. Harper kuitenkin näki, miten Cooper oli jäänyt tuijottamaan Harperin reppua. Ensimmäinen ajatus sai sydämen valahtamaan kurkkuun. Ei hitto, jos vetoketjun väliin on jäänyt jotkut alushousut tai jotain muuta noloa! Mutta kun Harper vilkaisi reppuaan, ei siinä näkynyt mitään ihmeellistä. Sydän hakkasi kuitenkin säikähdyksestä vielä holtittomasti.

Opettaja huusi oppilaita lähemmäs alkulämmittelyjä varten, jolloin Mikael lähti väkinäisen näköisesti jolkottelemaan lähemmäs opettajaa ja leukalihas kiristyi jo toistamiseen.

"Sä näköjään löysit sen."

Kulmakarva kurtistui Harperin kasvoilla. "Siis minkä?"

Totuuden brittitytöstäkö?

Cooper vinkkasi päällään olalla roikkuvan repun suuntaan. "Avaimenperän."

Spiken tallikaappiin syksyllä mysteerisesti ilmestynyt tähdenmuotoinen avaimenperä kimalteli iltapäivän auringonsäteissä, jotka ikkunasta tulviessaan maalasivat myös Cooperin hiuksista ruskeampia, kuin mitä ne todellisuudessa olivat. Harper oli näkevinään pienen punan Cooperin poskipäillä, mutta se saattoi myös johtua ärsytyksestä, mitä Wild Hawksien kanssa pelaaminen tuotti. Avaimenperän keskelle oli kaiverrettu kultakirjaimin Harperin nimi ja Harper oli ollut alusta pitäen satavarma siitä, että joku hullu stalkkeri oli jättänyt sen hänelle löydettäväksi.

Hänen ilmeensä muuttui hetken yhdistelyn jälkeen hämmentyneestä yllättyneeksi. "Sekö oli sinulta?"

Cooper työnsi vaivaantuneena kädet shortsien taskuihin. "Joo, piti antaa se jo siellä tivolissa, mutta se vähän unohtui kun... kun se ilta päättyi, no, miten se päättyi. Kiva, että oot ottanut sen käyttöön."

Oli helpottavaa kuulla, että avaimenperä oli Cooperin antama. Sillä osakseen sen takia Harper oli aiemmin syksyllä alkanut kuvitella, että häntä seurattiin ja jonka takia hän ei ollut uskaltanut jäädä halloweenin alla yksin tallillekaan. Olisipa hän vain tiennyt asian oikean laidan. Olisi yksi turha tappelukin jäänyt tappelematta.

Näiden tietojen valossa avaimenperä ja tarkoitus sen takana oli oikeastaan todella sympaattinen. Siinä oli totisesti ajatusta; sehän oli selvä Hollywood-tähti näyttelijättären nimellä varustettuna, viitaten Harperin roolisuoritukseen The Ballad Of Whispers-elokuvassa. Pieni hymy alkoi kivuta suupielille.

"Oikeasti, Cooper! Luulin, että joku hullu seurasi minua ja jätti tällaisia jälkeensä!" Harper naurahti huvittuneena ja katseli toisella kädellään pitelemäänsä avaimenperää. "Senkin..."

"Miller, vähemmän läpinää ja enemmän säpinää! Get your ass up here!" Mr. Childers ei säästellyt sanoissaan.

Cooper vain kohautti olkiaan ja kääntyi palatakseen tunnin pariin. "No... Nähdään."

Harper nyökkäsi vastaukseksi. Hän katseli vielä hetken kädellään levännyttä avaimenperää hymyillen ja kiiruhti sitten Yumin ja Hayleyn perään.

"Shotgun!"

Tottakai koko Wilmington oli ahtaunut helmikuun kahtenantenatoista päivänä keskustan pieneen elokuvateatteriin. Ajatuksissaan Harper oli ajatellut, että ehkä muutama wilmingtonlainen tulisi katsomaan elokuvaa, koostuen lähinnä hevosharrastajista, olihan kyseessä hevoselokuva. Mutta mitä vielä - paikat elokuvateatterissa olivat loppuunmyydyt ainakin parille ensimmäiselle illalle! Kaikkia tuntui kiinnostavan nähdä rakas kotikaupunki filmatisoituna elokuvan muotoon ja odotusaulassa kuului myös jännityksen sekaista supattelua siitä, mahtaisiko oma kotitalokin näkyä jossain taustalla.

Punaista mattoa ja paparazzeja ei näin pienen tuotannon elokuvaa varten oltu järjestetty, mutta Harper oli silti sipaissut ripsiväriä ja lisännyt poskipunaa kasvoilleen ensi-illan kunniaksi. Tätä päivää oli jännitetty jo useampi kuukausi, siitä lähtien kun asia oli realisoitunut bussipysäkeille ripustettujen elokuvajulisteiden myötä. Hän ei itsekään ollut nähnyt elokuvaa aiemmin, ainoastaan pieniä pätkiä trailerista, jonka hän oli löytänyt YouTubesta. Oikeastaan minkäänlaista yhteydenpitoa ei enään tuotantoyhtiöön ollut sen jälkeen, kun Harper oli saanut palkkashekkinsä urakasta. Ehkä se oli yleisesti tapana, tai sitten pientä tuotantoa ei kiinnostanut pitää yhteyttä näyttelijöihinsä enää sen jälkeen kun he olivat antaneet panoksensa elokuvan suhteen.

Näyttelijä. Niin tosiaan, kutsuisiko Harper itseään tästä lähin näyttelijäksi? Oliko se hänen ammattinsa nyt - tai jopa identiteettinsä? Ei hän kokenut olevansa mitenkään eri Harper kuin ennen kesän kuvauksiakaan, joskin tällä hetkellä katseet tuntuivat kohdistuvan häneen tavallista intensiivisemmin. Eikä tässä tarvinnut nimikirjoituksiakaan alkaa jakelemaan tai yhteiskuvia ottamaan. Wilmingtonlaiset olivat aika kohteliasta kansaa ja toisaalta kaikki olivat suhteellisen tuttuja keskenään, ainakin siinä mielessä, että kaikki tiesivät toisensa ainakin sukujuurien kautta, elleivät jopa nimeltä.

"Ja tässä olisivat karamellisoidut popparit päänäyttelijälle, olkaa hyvät arvon leidi", Kansas ojensi pahvista popparikulhon ja oli jo alkamassa suurelkeisesti kumartamaan, kunnes Harper kopautti tätä kengänkärjellä sääreen. "Vaikka voihan se olla, että tämä sivuroolin sankari vie kaiken huomion kun ensimmäistä kertaa pomppaa valkokankaalle...", jatkoi Kansas ja kohensi ryhtiään kuin riikinkukko. Ainaisen kissapipon alta (joka tuntui olevan kuin liimattu hänen päähänsä) paljastunut hiuspehko oli kammattu siististi sivulle - siihen näkyyn ei usein törmännyt.

"En epäilisi yhtään tuolla charmilla", Harper naurahti.

Mikael näytti punastuvan Kansasin vierellä ja käänsi nopeasti päätään.

Dean ja Millie MacDonald pysyttelivät kauempana ja juttelivat ylpeinä toisten kanssa antaen tyttärensä keskittyä omiin ystäviinsä. Äiti nosti peukalon pystyyn hymyillen leveästi. Hän nosti kameransa esiin ja nappasi muistoksi kuvan Harperista tänä ikimuistoisena iltana.

Loput tutuista ystävistä saapuivat lähes kertarysäyksellä paikalle. Tervehdysten jälkeen ovet elokuvasaliin aukesivat ja jokainen lähti etsimään istumapaikkojaan. Pienessä salissa rivejä ei ollut montaa, mutta tällaisellä väkimäärällä oman paikankin löytäminen oli pieni haasteensa. Ahtaissa riviväleissä oli vaikea mahtua jo paikkansa löytäneiden ohitse, sitten joku mamma oli istunut väärälle paikalle ja lähti pusertamaan oikealle riville isojen laukkujensa kanssa, ja aina lähemmän perhetutun kohdatessaan Harperin piti jäädä vaihtamaan muutama sana heidän kanssaan. Lopulta paikat kuitenkin löytyivät salin keskivaiheilta koko ystäväporukalle.

Wilmington Cineman tuolit olivat satakertaa paremmat kuin Boisen isoissa saleissa. Nämä samettiset vanhukset olivat maailman pehmeimmät lepolasset mitä kuvitella saattoi, vaikkei niissä ollut minkäänlaisia säätöjä eikä jalkojakaan saanut nostettua ylös. Harper oli näissä penkeissä nukkunut kerran jos toisenkin elokuvan aikana. Ei siksi, että elokuvat olisivat olleet erityisen tylsiä, vaan siksi, että hän ei ollut koskaan tuntenut samanlaista mukavuutta kuin Wilmington Cinemassa.

Penkkirivien katseet kääntyivät salin ovesta paukahtaneeseen äänekkääseen seurueeseen, joka täytti olemassaolollaan koko tilan. Heidän näyttävä sisääntulonsa ei varmasti mennyt keneltäkään ohi; koulun jalkapallojoukkue oli saapunut paikalle. Wyatt Rogers etunenässä ja wing-manit häntä uskollisesti seuraten.

"Et ole tosissasi...", kuului Cooperin ääni taaemmalta penkkiriviltä. Cooper valahti penkillään alaspäin ja veti lippalakkia silmiensä peitoksi. "Saan silmäsyövän noista kavereista."

Cooper näytti huvittavalta kun hän yritti takoa popcorneja suuhunsa sokkona, sillä popparit päätyivät lähinnä poskipäille ja tuhrasivat hänen tumman lippansa mausteillaan lähes kellertäväksi. Hän oli kuitenkin päättänyt, että avaisi näkökenttänsä uudelleen vasta kun Wild Hawksit olivat saatelleet pyhiinvaelluksensa loppuun ja istuneet takarivin suojiin.

Takarivi sai kärttyisiä katseita niin Yumin, Mikaelin, kuin muidenkin katsojien puolelta. Siihen Wild Hawksit vastasivat viheltelemällä ja nakkelemalla poppareita jokaista tuijottajaa päin. "Katseet eteenpäin, voi jäädä niskat yumiin!" he naureskelivat heitettyään napakympin suoraan Yumin avoimiin hiuksiin.

"Eikö noille voi tehdä mitään?" Yumi särähti kiukustuneena.
"Tuskin", Hayley vastasi ja veti omaa trucker hatiaan syvemmälle päähän suojautuakseen heitoilta.

"Parempi vain totutella heihin", Kansas lohdutti Kestreliä, joka katsoi sikailua järkyttyneenä eikä saanut sanaa suustaan.

Ennen elokuvan alkamista Harper kaivoi laukustaan puuterin, jonka pieneen peiliin hän loi vielä nopean vilauksen ja pyyhkäisi huuliaan huulikiillolla. Peilin kautta hän näki kuinka Cooper oli viimein nostanut hattunsa pois silmiltä ja näpytteli nyt kiivaasti puhelintaan, mutta huomatessaan Harperin seuraavan tätä peilistä, hän säpsähti ja oli miltein tipauttaa puhelimensa sulloessaan sitä takaisin taskuunsa. Hän sai kuitenkin aivan viime hetkellä kopin puhelimesta, jonka jälkeen Cooper otti leveämmän asennon ja tiiraili katon rajassa surisevia kaiuttimia.

Ole vain välittämättä, Harper toisteli itselleen hilliten tunteitaan.

Mutta näki peilin kautta myös kauemmas. Harper käänsi peiliä aavistuksen, jolloin se osui samalle linjalle Wild Hawksien kanssa. Miksi, oi miksi, heidän oli pitänyt tulla paikalle! Oli kuvottavaa muistella miten hän oli suudellut Wyattin kanssa homecomingeissa. Hetken aikaa hän oli uskotellut, että Wyatt ei olisi niin mäntti kuin minkälaisen kuvan antoi itsestään, mutta kyllähän Wyatt oli juuri sellainen - mihinkä seepra raidoistaan pääsisi. Kaikki Wyattin lipevät puheet ja lähentely-yrityks-- yööh. Väristykset kiisivät selkärankaa pitkin pelkästä ajatukestakin.

Olisipa elämässä yhtä helppoa painaa ctrl + delete kuin tietokoneella. Harper käyttäisi sitä mieluusti myös ihmisten kohdalla. Se vasta olisikin nannaa!

Valot himmenivät äkisti ja valkokankaalla alkoivat pyöriä mainokset, jonka jälkeen elokuva viimein alkoi idyllisellä lähikuvalla jalustimesta ja isoista sahalaitaisista kannuksista. Spike oli yllättävän hyvin saatu näyttämään oikealta rodeohevoselta, sillä varsinaisesti pukittelut oli kuvattu Boisessa oikeassa rodeotapahtumassa ja Spike esiintyi tosiasiassa vain lähikuvissa joissa kuvattiin päätä sekä niissä kohtauksissa, jossa varsinaista pukittelua ei tapahtunut. Harper tunsi ylpeyttä ruunastaan, ainakin se näytti hyvältä!

Kun Harper välillä katsahti lähimpiä reaktioita, sillä pidemmälle ei pimeässä salissa nähnyt, kääntyi pää jos toinenkin aina hymyillen hänen suuntaansa. Pienet mikroilmeet jäivät näkemättä.

Kieltämättä elokuvasta vähän paistoi läpi pienen budjetin tuotanto, sitä ei voinut kieltää. Kohtaukset olivat kankeita, mutta se voisi selittyä pelkästään kokemattomilla näyttelijöilläkin. Kansas sen sijaan oli niin luonnollisen oloinen sivuroolissaan, että Harper ihmetteli, miksei häntä oltu vaihdettu päärooliin heti ensimmäisten kuvauspäivien jälkeen.

Elokuvan puolivälissä eteen tuli kiusallinen hetki, kun kankaalle lävähti suutelukohtaus heinäladon suojissa vastanäyttelijän kanssa. Ei Harper ollut edes ajatellut etukäteen, että joutuisi katsomaan tätä ystäviensä - ja vanhempiensa - kanssa jossain kohtaa. Jos hän olisi ajatellut, hän olisi varmasti mennyt eri näytökseen edes vanhempiensa kanssa. Hän kaivautui syvemmälle samettipenkkiin, eikä uskaltanut liikauttaa päätään suuntaan eikä toiseen. Ai kamala, tuoltako hän näytti suudellessaan? Ja voi taivas, oliko tuo kaksoisleuka? Pitäisi syödä vähemmän burgereita taas. Entä oliko hänellä kuolaa suupielissään? Harper muisti kohtausta kuvatessa miten vastanäyttelijän hengitys oli haissut voimakkaasti valkosipulille, siis kertakaikkisesti niin pahasti, että silmät olivat alkaneet vuotaa. Hän olisi voinut lyödä vetoa, että Harperin epämieluisa olo välittyi kameran läpi jokaiselle katsojalle.

Hän näytti niin vaivaantuneelta isolla valkokankaalla. Kohtauksessa, siis siinä suudelmassa, ei ollut minkäänlaista kemiaa tai intohimoa. Se näytti pakotetulta. Suorastaan karsealta. Miten tuollaisen oli ikinä annettu mennä läpi lopulliseen vedokseen?

Harperin täytyi häpeäkseen myöntää itselleen, että hän oli yhtä luonnottoman oloinen kameran edessä kuin Bella Swanin näyttelijä Twilightissa.

Toisaalta, ehkä kaikki ymmärsivät, että tämä ei ollut Hollywood-elokuva alkuunkaan. Kai he ymmärsivät sen verran..?

Kiemurreltuaan tarpeeksi pitkään tuolissaan Harper kuiskasi Brandylle käyvänsä vessassa. "Kesken elokuvan?" Brandy ihmetteli suu ammollaan.

Kyyristellen hän sujahti penkkirivin läpi, poistui salin ovesta ja veti syvään henkeä päästyään kauas omasta äänestään, joka pauhasi tuhannen desibelin voimalla takana salissa. Oven naksahtaessa kiinni Harper otti tukea seinästä ja jäi sen tukemana rauhoittamaan myllertävää mieltään. Eikä aikaakaan kun hän avasi puhelimensa googlaten elokuvan nimen. Se oli pyörähtänyt Boisen elokuvateattereissa jo muutama tunti aiemmin, joten siitä löytyi jo muutama arvostelu. Ne eivät olleet kaunista katseltavaa.

IMDb-arvio: 5.1

Idaho Statesman: "Low Budget Movie The Ballad Of Whispers is so bad that it's good"

Reddit: "Awful old guff, full of soapy clichés, poor acting – even the rodeo effects look cheap."

Ei hän koskaan ollut kuvitellutkaan olevansa oikea näyttelijä, ei hän olisi sellaista edes halunnut, mutta olivathan nuo arvostelut aika rajua luettavaa. Kaikkeen sitä ihminen itsensä pistikään. Äiti varmasti lohduttaisi poistuessamme elokuvista, että "ainakin tästä jäisi kiva muisto dvd:n muodossa". Mutta ehkä tämä ei ollut muisto mitä Harper halusi muistella.

Harper kääntyi ympäri ja painoi otsansa viileää seinää vasten. Silmien sulkeminen oli virhe, sillä silloin kuuloaisti terävöityi ja hän kuuli jälleen repliikit yhtä kirkkaina kuin hän olisi istunut salin puolella. Harper sulki puhelimensa välilehdet ja vannoi, ettei enää koskaan lukisi sanaakaan mitä elokuvasta kirjoitettiin.

Salin ovi kävi ja Wild Hawksien pelaaja nimeltä Maverick oli hiippailemassa wc-tilojen suuntaan, kun hän huomasi Harperin.

"...ei täällä mitään ovikoodeja ole, vedät vain kahvasta niin pääset takaisin",  hän huikkasi kun erehtyi luulemaan, ettei Harper ollut päässyt takaisin saliin. Vaikeroivasta ilmeestä Maverick kuitenkin huomasi, ettei asian laita ehkä ollutkaan niin. "Hei kuule, ei se niin paha ole."

Maverick muutti kurssiaan kohti Harperia, mutta jäi turvallisen välimatkan päähän haromaan hiuksiaan.

Harper nosti otsansa seinästä. "On se. Ihan helvetin huono", hän naurahti ivallisesti. Kun hän ei enää mitään muuta voinut, oli tilanne pakko kuitata huumorilla. "Ehkä voitan vuoden huonoimman näyttelijän palkinnon Oscareissa."

"Ei se minusta näyttelijöiden vika ole, että ohjaus ja leikkaus on... öh, keskikertaista. Siinä ei auta, vaikka olisi minkälainen Scarlett Johansson tahansa."

Kulmakarva kohosi Harperin miettiessä toisen sanoja. "Onko sinusta Scarlett Johansson oikeasti hyvä näyttelijä?"

Maverick hymähti. "No ei välttämättä, mutta onhan hän kaunis. Silläkin tuntuu pääsevän jo aika pitkälle."

"Sitten tämä elokuva on kyllä tuhoon tuomittu", Harper sanoi virnistellen ja huokaisi syvään kun oli viimein saanut painavimman pahan olon pois mielensä päältä. Hän sujautti puhelimen takaisin laukkuun ja suki hiuksena takaisin ojennukseen. "Ei tässä ole enää kuin... Kolme varttia tuskaa jäljellä. Sitten voitte haudata minut elävältä."

"Älä ole niin kriittinen. Oikeasti, sellaisia supervaikuttavia elokuvia tehdään nykyään todella harvoin. Kyllä hyvän elokuvan tittelin saa jo sillä, ettei siitä jää paha mieli. Miten on siis, jääkö tästä?" Maverick kysyi kulmiensa alta.

"Se nähdään pian."

Harper oli ottamassa ovenkahvasta kiinni, kunnes Maverick pinkaisi siihen kiinni ja otti herrasmiehen roolin ovenavauksessa. Harper nyökkäsi kohteliaasti, asteli takaisin salin puolelle ja tihrusti oikean penkkirivinsä suuntaan. Penkkirivin löydyttyä hän joutui pieneen ääneen pahoittelemaan excuse me, excuse me että reunimmaiset ymmärsivät asettaa jalkojaan suppuun, samalla kun tunsi, että joku ohjasi häntä lämpimällä kädellä hennosti selän puolelta oikeaan suuntaan.

Kun ensimmäiset saivat jalkansa sivuun, kääntyi Harper vielä katsomaan taakseen.

"Kaikki hyvin nyt?" Maverick kysyi ja antoi kätensä irtaantua. Harper nyökkäsi vastaukseksi, otti seuraavan rivin selkänojista tukea ja kyyristeli takaisin paikalleen.



Sentään elokuvasta ei jäänyt paha mieli. Eli siinä mielessä se oli positiivista, mikäli Maverickiin oli uskominen. Joo, olihan se tönkköä, ennalta-arvattavaa ja huonosti leikattua, mutta tavallaan ihan viihdyttävä ja kevyt pätkä. Oman itsensä katsominen oli silti tuntunut karmealta. Ja oma ääni - hyi olkoon.

Vielä illalla sängyssä maatessaankin ajatukset eivät tuntuneet millään tasaantuvan sopuisaan tilaan häpeäkuoleman ja välinpitämättömyyden välille. Harper pyöri sängyssään ja mietti, ehtisikö saada ollenkaan tarpeeksi unta ennen huomista koulupäivää, mikä lisäsi stressiä entisestään.

Sitten hän mietti Cooperia Sitten hän mietti miten kohteliaita hänen ystävänsä olivat olleet elokuvan päätyttyä. Kukaan ei ollut kehdannut sanoa mitään negatiivistä siitä ainakaan vasten kasvoja, vaikka mistä sitä tietäisi kävisivätkö he heti teiden erottua antamassa alhaiset, mutta rehelliset, IMDb-arviot.

Toisaalta, ihan sama.

Se oli mitä oli.

Pitäisi ottaa seuraava kiintopiste elämään, jotain, mikä hukuttaisi nämä ajatukset.

WhatsApp
[Harper Maverick] So rate the ending, did you feel like it was a complete waste of time or not
[Harper Maverick] Honestly, no sugarcoating 🧢

Brandy huokaisi harvinaisen kovaäänisesti.

"Toi on niiiiiiiin säälittävää."

"Mikä?" Harper kysyi hämmentyneenä Brandyltä, joka oli pesiytynyt yöksi Harperin sängyn toiseen laitaan eilisillan kotibileiden jälkeen.

"No toi, että sä vahdit sun puhelinta koko ajan."

"Jos se ei ota yhteyttä niin se johtuu siitä, että se ei ajattele sua. Sori, mut niin se on", kiharapää saarnasi kyllästyneen näköisenä ja piilotti päivänvaloa selvästi arkovat silmänsä peiton alle. "Yks viesti ei vie niin paljoa aikaa, etteikö sitä vois lähettää jos sitä oikeasti kiinnostaa. "Busy" is just a another word for "asshole", usko mua."

Mutta jos vielä hetken saisi leijailla eilisen pilvilinnoissa, jooko? Saiko niitä hetkiä muistella repeatilla ja unohtaa kaiken muun elämän?

Harper kuunteli kuinka alakerrasta kuului Johnsonin ja vanhempien keskustelua, sen jälkeen isoveljen tokaisu "en todellakaan oo tulossa" ja sen jälkeen kuului, kuinka ovi kävi.

Sitten puhelimen merkkiääni kilahti.

Vihdoin.

"SE LAITTO SNÄPPIÄ!"

Vaimeaa muminaa kuului hänen vierestään peiton alta. "Can't stand you two..."

"Siis en mä ees aatellu, että tietysti se on siellä Charity Dayssä tänään! Käyn suihkussa ja syödään jotain nopeesti, ja lähetään sitten - pistä ittes valmiiks!" Harper innostui ja veti Brandyn peiton mennessään lattialle. Matkalla kylpyhuoneeseen hän saattoi ottaa muutaman tanssahtelevan askeleen ja kiljua äänettömästi.




Oloistaan huolimatta Brandykin pääsi ottamaan osaa paikallisella puistoalueella järjestettyyn Sawtooth Charity Dayhin. Hyvin hän kuitenkin tsemppasi kyydin aikana, eivätkä Dean ja Millie epäilleet - ainakaan ääneen - mitään eilisen juhlista. Harperin huoneeseenkin he pääsivät livahtamaan Johnsonin siivellä, sillä Johnson piti aina hirveää mekkalaa saapuessaan kotiin, kellonajasta riippumatta. Olihan Harperilla ollut veljensä kanssa jo vuosikaudet myös hiljainen verivala siitä, että kummankaan omista salaisuuksista ei hiiskuttaisi vanhemmille. Ei tuloista, ei menoista, ei mistään. Johnson oli kolistellut keittiössä niin pitkään, että Harper ja Brandy olivat turvallisesti löytäneet tiensä yläkertaan, Harperin huoneeseen, jonka päiväpeitolle Brandy oli sammunut kuin saunalyhty. Sen sijaan Harper oli kieriskellyt pitkään sängyssä liian onnellisena nukkumaan sitä tunnetilaa pois. Sillä niin kauan kun hän pysyisi hereillä, ilta ainakin olisi totta.

Elmer Parkissa oli varmaan koko Wilmington samanaikaisesti, kun MacDonaldit saapuivat paikalle. Harper tunnisti varmaan jokaisen vastaantulijan. Katseellaan hän kuitenkin etsi vain yhtä satojen ihmisten joukosta.

Kyllä hän tiesi tasan tarkkaan missä Cooper oli, mutta olisi vain noin sata kertaa luonnollisempaa vain törmätä sattumalta väkijoukossa kuin kävellä Millerien pisteen luokse.

Dean ja Millie halusivat heti kahvikupposet ostettuaan käydä osallistumassa tapahtuman arpajaisiin. Siinä samassa kun virkattuja tsemppiperunoita ja aika tosi rumia pipoja jaettiin heidän edellään oleville arpavoittajille, hätkähti Harper kun joku huusi tämän nimeä jonon perällä.

"Valeria!"

"Mitä sä voitit?" Valeria halusi nähdä arpakupongin, kun Harper pääsi irrottautumaan vanhemmistaan ja käveli lähemmäs.

"Oota... Elle- Oho, se on väärinpäin. Oota. Päivä kahdelle Wilmingtonin ampumaradalla."

Valerian ilme muuttui innostuneesta sellaiseksi, josta Harper päätteli, ettei Valeria ollut ainakaan kiinnostunut lähtemään ampumaan tämän kanssa. Sellainen halveksuva ilme, kuin se olisi juuri haistanut jotain tosi pahaa.

"Ai toikin on täällä..." sihisi Valeria kun Maverick asteli Wild Hawks-takissaan esiin arpajaiskojun takaa. Se ei siis välttämättä vihannutkaan ajatusta ampuradasta, vaan ajatusta Maverickistä. "Voidaanko mennä johonkin muualle? En mä mitään arpoja oliskaan halunnu. Käydään vaikka ostamassa kaakaot tuolta" Valeria jatkoi ja veti perässään Harperia mukanaan toiselle myyntipisteelle.

"What happened between you two?" Harper kysyi kun he olivat päässeet istumaan taljoilla vuoratuille puujakkaroille. "En viiittiny kysyä siinä autossa, kun siinä oli se Yumi-tilannekkin ja muuta. Sä olit tosi vihanen loppuillasta."

Valeria huitaisi ilmaa kädellään merkiksi siitä, että Maverick oli tälle pelkkää ilmaa. "Se oli ja meni, en mä oikeastaan ees halua puhua siitä. Mut ihan samanlaisia ne on kaikki näköjään osavaltiosta riippumatta."

Eleistä ja ilmeistä pystyi aistimaan, että keskustelu oli siltä osin siinä.

"No?"
"Mitä no?"

Tuuli heilautti Valerian poninhäntää.

"No mitä no, älä viitsi! Kaikki yksityiskohdat tänne, kiitos!" Valeria sanoi ja tuuppasi Harperia olkavarrella. "About that cowboy of course. Who is he, tell me about him!"

No mistäs sitä aloittaisi-

- "Well well well, two of my favourite girls here together..."

Voi vitun Rogers kun se änki aina joka paikkaan.

"Nope", Harper vastasi lyhyesti katsomatta Wyattiin päinkään.
"Painu helvettiin nyt", sanoi Valeria ja osoitti poistumistien suuntaan.

"Sä et sitten vieläkään ymmärrä hyvän päälle", se jatkoi ja läheni lähenemistään.

"Ja sä et ymmärtäny kun viimeeks sanoin sulle, että älä enää koskaan puhu mulle."

"Sä oot aina ollu itsepäinen, mutta näköjään sokea ja yksinkertainenkin vielä, kun sen Millerin kanssa säädät."
"Siis kutsuitsä mua tyhmäksi? Ja älä -"
"Ehkä kutsunkin sun viimeaikaisten temppujen vuoksi, mutta tavallaan vähän runollisemmalla tavalla, sweetie."

Valeria näki parhaaksi puuttua tilanteeseen."No tässä on sitten runo sulle. Helvettiin sä painu."

Wyatt parahti nauruun. "Fucking Yoda..."

Valeria oli jo nousta penkistään, kun Wyatt ymmärsi poistua paikalta.

"Mitä helvettiä toi oli?"



Siinä vaiheessa, kun Harper sai Cooperilta toisen snäpin, missä tämä kyseli mitä Harper oli tekemässä, hän päätti rohkaistua ja suunnata Valerian kanssa Millerien myyntipistettä kohti. Harperista tuntui, että hän ehkä pidätti hengitystään koko kävelymatkan ajan ja joka askeleella kutkutus mahassa kävi vain voimakkaammaksi.

Cooper nojaili kojun tukipylvääseen odottavan näköisenä - hän ei huomannut alkuun Harperia, jonka aivot alkoivat taas pyöriä tyhjäkäynnillä juttuideoiden suhteen. Kun heidän katseet lopulta kohtasivat, nousi Cooperin kasvoille pieni hymy, ehkä hän oli huomannut Harperin hermostuneen oloisen lähestymisen tai sitten hän oli oikeasti iloinen nähdessään tämän.

Käsi nousi tervehdyksen merkiksi, mutta siinä samassa Arthur Miller napsutteli sormiaan poikansa silmien edessä ja ohjasi tämän palvelemaan jonottavia asiakkaita.

Rekvisiitan virkaa toimittanut Valeria meni hypistelemään jotain pihviveitsiä sivummalle, kun Harper löysi tiensä kojun laidalta Cooperin luokse.

"Moi."

Sen täytyi näyttää jokaisella silmänräpäytyksellä entistä söpömmältä.

"Ai - moi, hey dad - voinko hetkeksi...?"

Arthur Miller pyöritteli päätään, mutta päästi poikansa hetkeksi pitämään taukoa.

Cooper pyyhki käsiään takkiinsa ja siirtyi sivummalle tiskiltä. "Ollu ihan sika kiire koko päivän."
"Huomaan. Hirveet jonot."

"No joo, kaikki haluu Milleriä - SIIS - lihaa, Millerien lihaa."

Oli huvittavaa nähdä miten Cooper käänsi päätään ja varmasti päästi muutaman hiljaisen kirosanan suustaan sanoissa takeltelunsa johdosta. Sen tummissa hiuksissa oli pari lumihiutaletta ja jos se oli mahdollista, niin sen silmät näytti entistäkin sinisemmiltä tässä valossa.

Harper työnsi kädet takintaskuihin ja katsahti ympärilleen kun aivot eivät suostuneet vieläkään yhteistyöhön keksiäkseen jotain hyviä keskustelunaiheita. Perkele keksi nyt jotain!

"Tää on kiva paikka tämmösille tapahtumille."

Pliis aivot pliis jotain fiksumpaa.

"Jep, varsinkin tälleen talvella", Cooper aloitti. "You know they used to execute people here back in the d-"

.....

"- sori. Vähän synkkä aihe. Pääsitkö hyvin kotiin eilen?"

Se nyt olisi ollut aivan se ja sama mitä Cooper olisi höpissyt, sillä Harper oli niin uppoutunut tutkiskelemaan sen silmiä, että ei olisi varmaan huomannut atomipommin räjähdystäkään. Kelatkaa, että me pussailtiin eilen. Ja mä näin kun se tanssi ilman paitaa. Ja se Valentine's Day-juttukin. Liikaa kaikkea ihanaa.




Siitä oli tarkalleen 49 päivää.

Siitä kun Harper oli tehnyt uudenvuodenlupauksensa - "My rule number one for this year is to not fall in love with Cooper Miller."

Niin, no, se lupaus oli hyvää vauhtia menossa aivan vituiksi.




Harper havahtui siihen, että Cooper puhui taas tosi paljon, mutta silleen tosi söpöllä tavalla eikä todellakaan tehnyt mieli keskeyttäkään. Sitten se hymyili - virnisti melkein. "Look, I'm... Öö, tehäänkö jotain? Jotain mihin ei liity a) booli ja b) ...-"

"Joo."

Vastaus tuli huomaamatta kesken lauseen.

"...Joo, niin kuin... et tehään?"

"Joo" Harper vastasi pehmeämmällä äänellä ja hymyili.

"Okei, awesome. Nähään, öö, kymmenen minuutin päästä" Cooper sanoi nopeasti ja vilkaisi kelloa.
"Meet me in 5."
"YEP. 5 is good" Cooper vastasi ja työnsi puhelimen kellonsa pois näkyvistä.
"Okei. Nähään vaikka arpajaiskojun luona!"

- "No, no, no no no. Not so fast, son. You still got work to do" Arthur Miller nappasi poikansa takinpielestä ja osoitti tiskin suuntaan. "Sitä paitsi sä olit myöhässä, niin sä jäät purkamaan pistettä kun tapahtuma on ohi."



"No joku toinen päivä sitten?"

Teille, jotka ette ole nähneet Cooper Milleriä ajamassa autoa; you know nothing about what's truly HOT.

Siis se, miten hän pyöritteli rattia vain yhdellä kädellä. Kuinka hän teki sen niin sulavasti, sujuvasti ja täydellä itseluottamuksella. Vakaasti ja varmasti. Niin kuin auto olisi ollut siinä hetkessä osa häntä. Toinen käsi vaihdekepillä. Se osasi-vittu-ajaa-manuaalilla.

Ja etenkin, kun se avasi käsivarttaan ja asetti sen Harperin pääntuen taakse peruuttaessa. Kumartui niin lähelle, että sen tuoksu oli huumata Harperin niille sijoilleen, miten leukalihas kiristyi keskittyessä, ja katsoi penkkien välistä taakse. Ei jumalauta. Se hipaisi Harperin hiuksia kuljettaessaan kätensä takaisin vaihdekepille, mikä tuntui siltä kuin jokainen kehonosa Harperissa olisi yhtäkkiä muuttunut sulaksi hunajaksi.



Auto mutkitteli tien mukana kivuten yhä ylemmäs ja ylemmäs vuoren rinnettä. Se ei ollut yleinen tie; sinne päästäkseen Cooperin oli täytynyt nousta autosta siirtääkseen vanhan, ruostuneen puomin pois edestä ja lumessa näkyivät vain arviolta noin viikon takaiset renkaanjäljet. Mutta mihinpä ei nelivetoinen lava-auto pystyisi. Harper oli niin vakuuttunut kaikesta näkemästään, että hän olisi ollut valmis istumaan kyydissä minne hyvänsä he olisivatkaan menneet.

Korkeiden mäntyjen välistä pimeässä illassa näkyi vain nousevan kuun siluetti.

"Ootko koskaan käyny täällä?"
Harper katseli edelleen ikkunasta ulos. "En mä ees tienny, että täällä menee tällainen tie. Aika hassua."

(Hän ei voinut sille mitään, mutta sellainenkin ajatus kävi nopeasti mielessä, että mikäli hän - tai he - tulisivat täällä murhatuksi, niin kukaan ei tulisi löytämään heitä viikkoihin.)

Korkealla taivaalla vilkahteleva punainen valo oli ensimmäinen asia, jonka Harper huomasi kauemmas työntyvien puunlatvojen ja kuun lisäksi. Tien päässä oli ilmeisesti radiomasto. Auto kaarsi lumi narskuen kohti levenevää rinteen reunaa ja pysähtyi.


Koko Wilmington näkyi siltä paikalta.


Laskeva rinne paljasti sydänyön keskeltä kaikki ne kotien pienet ja lämpimät valot, ohikiitävän highwayn pitkät asfalttia nuolevat valonsäteet ja kauempana vilkkuvat lukuisat muut punaiset, mastojen valot. Jossain liikkui silloin tällöin muutama auto - muuten kaupunki oli aivan pysähtynyt.

Wilmington ei ollut koskaan näyttäytynyt Harperin silmissä näin henkeäsalpaavana.

"Siis... - okay wow, mistä sä tiesit tällasesta paikasta?" Harper katseli näköalaa vaikuttuneena.

Cooper ei vastannut kysymykseen. Hymyili vain tyytyväisenä.

Hän pienensi radiota ja siinä kun ei ollut mikään kiire mihinkään, eikä hämärässä autonvalossa tarvinnut ujostella toisen katseen alla, he keskustelivat varmaan ensimmäistä kertaa oikeasti. He löysivät toisistaan myös paljon vastakohtia; he harvemmin olivat samaa mieltä mistään - kuten hyvän musiikin määritelmästä tai siitä olivatko Cooperin silmät sinivihreät vai jäänsiniset -, mutta täydensivät toisiaan ihastuttavalla tavalla. Hassuttelivatkin aika paljon, kuten silloin kun Harper oli jonkun vitsin jälkeen uhannut heittää Cooperin stetsonin mäenrinnettä alas ja Cooper oli iskenyt sen lopulta Harperin päähän niin syvälle, että silmiäkään ei näkynyt.

"Look, this is how I'll look the whole week in Texas", Harper naurahteli stetson silmillään ja viittasi huhtikuussa järjestettävään westerntapahtumaan, jonne Cooper oli ehdottanut ilmoittautumista.

Cooper vetäisi huvittuneena stetsonin naruista tyttöä lähemmäs. "So does that mean you're coming with us?"

"Maybe", Harper vastasi kiusoitellen.

He saattoivat istua vuorenrinteellä autossa pari-kolme tuntia, kuka ties, sillä kelloa ei katsottu ja aika tuntui lentävän kuin siivillä. Tuntui aivan hullulta ja liian hyvältä ollakseen totta, että yhtäkkiä he oli tässä tilanteessa, tässä autossa, tässä - kahden. Harper joutui tekemään absoluuttisen kaikkensa vastustellakseen voimakasta halua hypätä Cooperin syliin kuljettajanpaikalle ja kietoutua tämän ympärille. Eivätkä nämä ajatukset eivät tuntuneet jättävän häntä rauhaan millään. Jonkin ajan kuluttua keveän ja vapautuneen tunnelman rohkaisemana Harper nojasi auton keskikonsoliin ja siirsi katseensa hiljalleen kohti Cooperin (Harperin mielestä ehdottomasti jäänsinisiä) silmiä.

"Nyt tulee kysymys", Harper sanoi itsevarmasti, vaikkakin alkoi heti kompastella sanoissaan. "Mistä lähtien sä oot... tiiätkö - mistä lähtien sulla on ollut tunteita mua kohtaan?"

Cooperin vastaus tuli aika nopeasti. "For a while I guess." Hänen silmänsä vaeltelivat vauhdikkaasti ratin, radion ja Harperin silmien välillä. Häntä hermostutti, ainakin vähän, Harper päätteli. Cooper kohensi vähän asentoaan penkillä ennen kuin jatkoi. "No tässä tulee sitten kysymys sulle myös; milloin sä tajusit, että sä tunnet jotain mua kohtaan?"




Harper nielaisi. Mietti hetken sitä, kuinka rehellinen haluaisi asian kanssa olla pelästyttämättä toista. Jotain oli läikähtänyt sydämessä jo viime kesän leirillä, vaikka hän oli sitä tunnetta pitkään pakoillutkin. Jestas siitä oli pitkä aika ja niin paljon oli ehtinyt tapahtua sen jälkeen.

"A long time ago."

Näköjään rehellisyys maan perii.

"- A LONG TIME AGO? Mä en - susta ei - siis mä en tienny siitä mitään" Cooper henkäisi kovaan ääneen ja näytti oikeasti tosi yllättyneeltä kuulemastaan. Vaikka Cooper kuinka yritti peitellä kohoavaa hymyään, Harperin katseelta se ei päässyt pakoon. Pojan katse vaelsi ulos ikkunasta ja käsi hieroi leukaa mietteliäästi. "What took you so long?"

Harper raapi omaa kämmentään. Hän toivoi kovasti, että Cooper olisi tarttunut siihen omallaan ja ravisuttanut tämän mielestä pois kaikki ne -emojit, joita Cooper oli lähetellyt Instagramissa. Mutta ei Harperille.

"Guess I was just waiting for the right time", Harper sanoi katse tiukasti peukalonselässä, jota hän oli hermostuksissaan raapinut jo siihen pisteeseen saakka, että sen tunsi jo punoittavan. Hiussuortuva valahti korvan takaa juuri sopivasti kasvojen peitoksi.

"What do you mean?"

Harper työnsi lopulta kätensä penkin ja reiden väliin, ettei raapisi sitä enempää ja katse valui kaupungin valoihin. Hän piti tauon harkiten sanojaan.

"Kai mä vaan odotin oikeaa hetkeä, koska tiesin, että siitä hetkestä ei olis sit enää ikinä paluuta entiseen", Harper piti katseen alhaalla, vilkaisi vain nopeasti kuljettajanpaikalle. Pienet ilmeet jäivät hämärässä huomaamatta, eikä hän pystynyt tarttumaan niihin. "Mä odotin oikeaa hetkeä kertoa mun tunteista, koska mä tiesin että se tulis olemaan mun elämäni tärkein hetki. Mä halusin olla varma, että se menis hyvin."

Parin sekunnin hiljaisuus tuntui kestävän ikuisuuden. Harperin sydän oli jo valahtaa vatsanpohjalle siitä pelosta, että oli sanonut jotain väärää.

Sitten Cooper rikkoi piinaavan hiljaisuuden maailman suloisimmilla sanoilla. "To be honest, I just wanted a chance to look at the stars with you. But hearing that just makes it a whole lot better."

Lämmin käsi tavoitti Harperin käden ja sormet kietoutuivat toisiinsa.



Olikohan Cooper Milleriin kehitelty jo jokin vastalääke?

Koska sitä tarvittiin nyt todella kovasti.




"So I'll see you soon?"
"Definitely."

Kävellessään autolta kotiin Harper ei voinut kertakaikkisen mitään sille, että hän hymyili kuin mikäkin seinähullu. Moottori jylisi edelleen vaimeasti taustalla, joten hän tiesi Cooperin seuraavan hänen kävelyään ulko-ovelle asti. Harper pyyhkäisi hiuksiaan, ja silloin hän tunsi sen.

Hän ehti kääntyä vain puoliksi, kun auton ikkunasta kuului:

"Keep the hat."

"Jos se kevät ei ala pikkuhiljaa tulla tänne Idahoonkin, niin mä otan ja lähen tästä jumalanhylkäämästä laaksosta", Kestrel huokaisi kopistellessaan lumisia kengänpohjiaan ennen Dodgen kyytiin istumista.

Sulan asfaltin näkeminen autoteillä ja lintujen iloinen viserrys aamupäivisin oli antanut jo toivoa keväästä, mutta niin vain yhdessä yössä sekin onni oli taas ainakin hetkeksi haudattu. Lunta ei ollut onneksi satanut mitään mahdottomia määriä, mutta kuitenkin sen verran, että asfaltti oli taas peitelty valkoiseen peitteeseen ja pikkulinnutkin päättäneet ilmeisesti ottaa parin viikon äkkilähdön Utahin puolelle.

Wilmingtonissa oli aika vähäiset mahdollisuudet tekemisen suhteen talvisin.

Siis jos piti muustakin kuin luistelusta tai hiihtämisestä. Olikohan hiihtäminen joku keksitty juttu? Harper ei muistanut koskaan edes nähneen ketään ihan oikeasti hiihtämässä ja hän alkoi jo epäillä, että koko laji oli pelkkää urbaanilegendaa. Laskettelun hän vielä ymmärsi, mutta HIIHTÄMINEN - mitä ihmettä oikeasti??

"Kuka puuttuu vielä?" Yumi kysyi etupenkiltä.
"Brandy", Harper vastasi ja hölläsi kaasua kun renkaat alkoivat sutia kiihdyttäessä. Sanotaanko näin, että ajokertoja autokoulun jälkeen ei ollut kertynyt mitenkään hurjasti ja etenkin kaasujalan hallinnassa oli usein vielä petrattavaa.

Etupenkkien väliin hyökkäsi hajuvesi pöllyten Valeria, joka näytti suorastaan järkyttyneeltä kuulemastaan. "Anteeks, mutta mihin ajattelitte että Brandy mahtuu? Meitä on täällä takana jo kolme, eikä tietääkseni tohon pieneen takakonttiinkaan mahdu ketään."

"Shoot."

"Mut ajatelkaa jos siellä takakontissa onkin jo joku", Hayley sanoi haudanvakavana ja se oli ehkä ensimmäinen asia mitä Hayley oli sanonut koko tänä aikana kun oli istunut kyydissä. "Kohta se vaan alkaa koputtelemaan takakonttia vasten... Joku koditon murhaaja", hän jatkoi kauhukuvan luomista.

"Seriously, Hayley? WHY did you have to say that?" Harper hätkähti, pysäytti auton keskelle tietä ja kipitti tarkistamaan takakonttia salamatkustajien varalta. Nopean tarkistuskierroksen jälkeen hän palasi kuitenkin helpottuneena takaisin. "...we're good."

Kun muut miettivät miten saisivat tiivistettyä niin, että arvon neiti Floreskin mahtuisi vielä kyytiin, Hayley manasi hiljaisella äänellä: "Olis pitäny tulla sillä mönkijällä..."

Mutta Harperilla oli jo idea.



"Harper, what the fuck. No."

"Älä viiti, Brandy - eikö susta löydy yhtään seikkailuhenkeä?" Harper hihitteli heittäessään käden kiharapään olkapäälle ja esitteli toisella kädellä kuningasideaansa.

"Lue mun huulilta, capital NO."

Auton vetokoukkuun oli kiinnitetty napakalla umpisolmulla Spiken vanha liina ja sen päässä komeili harvinaisen houkuttelevan näköinen menopeli.

Pieni, sympaattinen, sininen, tosi mukava, pyöreä pulkka.

Sen nähtyään Brandy teki jo täyden u-käännöksen, mutta Harper sai tämän takin hihasta kiinni ja veti takaisin ihastelemaan tämän kevytsarjan menopeliä. Brandy oli niin tosissaan, että Harper ei voinut kuin nauraa tilanteelle. "Please, Brandy! Me voidaan vaihdella välillä, että kuka on pulkan kyydissä, mutta mulla kävi tosiaan pieni laskuvirhe istumapaikoissa ja mä hyvitän tän sulle. Ostan sulle Wendy'sistä mitä haluut, kunhan et syö yli kympillä", Harperin oli pidettävä tauko suostuttelemisesta, koska ei kestänyt nauramatta katsoa Brandyn kurttuun painuneita kulmakarvoja ja mutrusuuta. "Usko pois, toi voi olla ihan hauskaa!"

"KäVi PiEnI lAsKuViRhE... Sä suunnittelit koko jutun alusta lähtien, eikö niin?"

"En, mä vannon!" Harper työnsi hihitellen Brandya kohti pulkkaa ja jollain ihmeen kaupalla sai Brandyn istumaan sen kyytiin. FOMO oli aina pahin juuri Brandyn kohdalla, joka halusi olla osana kaikessa mitä hyvänsä tapahtui, joten hän ei voinut muuta kuin suostua lopulta tehtävään. Kuulemma vain viideksi minuutiksi ja sitten olisi vuoronvaihto.

"Mä lupaan ajaa rauhassa..." kuuluivat viimeiset sanat ennen kuin Harper paiskasi kuljettajan oven kiinni.

Ja paskat.


Siis mikään ei ehkä ollut hauskemman näköistä kuin auton perässä roikkuva Brandy, joka piti pulkan reunoista henkensä kaupalla kiinni ja kiljui kuin viimeistä päivää siitä päätellen, että sen suu lepatti ammollaan vauhdin voimasta. Kiharat olivat liimautuneet takaraivoon kiinni, eikä Brandy voinut tehdä mitään pysäyttääkseen matkaa. Korkeintaan pyörähtää kyydistä pois, mutta sitä se ei jostain syystä tehnyt.

"Mutka!"

Siinä missä auto kääntyi sulavasti ajorataa pitkin mutkan mukaisesti, lähti pulkka holtittomaan sivuluisuun, kiipesi lumisen reunavallin päälle ja laskeutui kömpelösti takaisin tielle. Valitettavasti Brandy ei selvinnyt siitä (pulkan kyydissä).

"Mä-vittu-tapan-sut-Harper-MacDonald!!" Brandy sihisi hampaidensa välistä, kun sai viimein kasvonsa esiin kaiken sen lumen ja hiuspörrön alta.

Harper painoi oman ovensa lukkoon varotoimenpiteenä. "Lienee turvallista päätellä siis, että vuoro taitaa nyt vaihtua... Kuka on seuraava?"

Sitä ei olisi tarvinnut edes kysyä. Valeria kömpi keskipaikalta Hayleyn yli niin pirun ketterästi, että oli pulkan kyydissä ennen kuin kukaan ehti kissaakaan sanomaan. Harperin vilkaistessa taustapeiliin hän näki samaan aikaan Brandyn murhanhimoisen ilmeen ja taaempana ikkunasta erottui käsiään vimmatusti heilutteleva Valeria. "But it was fun, right?" hän kysyi varovasti Brandyltä, mutta purskahti taas nauruun muistaessaan Brandyn ilmeen kun näki lumivallin lähestyvän.

Ennen Valerian vuoroa tehtiin vielä kuskinvaihto, sillä Harperin oli PAKKO saada tämä huvittelu ikuistettua videolle. Puntaroidessaan potentiaalisten kuskien välillä Yumi tipahti pois laskuista heti alkumetreillä, koska ilmeisesti hän oli vastikään vetäissyt Yariksellaan ympäri lumisilla teillä ja Kestrel oli niin salamyhkäinen siitä, oliko hänellä edes ajokorttia, että oikeastaan ainoaksi vaihtoehdoksi jäi Hayley. Siitä Harper ei kuitenkaan ollut yhtään harmissaan, jos tyttö oli niin badass että ajeli lumimyrskyssäkin jollain mönkkärillä, niin kyllä hän yhden Dodgekin handlaisi.

Samalla kun Harper avasi puhelimestaan videokameraa, hän huomasi aloitusnäytöllä saapuneen viestin Cooperilta, mikä kohotti hänen osaltaan jo ennestään iloista tunnelmaa entisestään. Hän näpytteli vastausviestiä niin pitkään, että Brandy oli hermostua viereisellä penkillä.

"Harper, fucking stop that" sanoi Brandy vaativalla äänellä. "Stop being so fucking happy."

Hän oli siis edelleen vähän näreissään Harperille siitä, että oli joutunut pulkan kyytiin. Toisella puolen Yumi innostui keskustelun muuttuneesta, vaikka ei missään nimessä oikeasti kireästä, sävystä. "Ooooh Harper - ACT SAD, ACT SAD!!"

Ja Harper väänsi yleisön pyynnöstä kasvoilleen maailman väkinäisimmän ): -ilmeen, näpytteli pikavauhtia viestinsä loppuun ja avasi viimein videokameran.

Dodgen takarenkaat pyörivät ympyrää sekä sudittivat samalla nauravan Valerian naamalle komean kerroksen puuterilunta, ja kun auto viimein tarrasi pitoon kiinni, se lähti kiihdyttämään hillitöntä vauhtia.

"Nyppy!" Hayley ehti huutaa, ennen kuin jokainen tunsi mahanpohjan katoavan.

Harperin kamerakin heilahti niin pahasti mäen ylityksessä, että parhaat palat jäivät saamatta; eli kun pulkka lensi hulvatonta ilmalentoa ja paiskasi Valerian kyydistä vähintään yhtä komeasti. Valeria laskeutui onneksi pehmeästi lumipenkkaan ja kun hänet löydettiin sieltä, hän oli katketa naurusta.

"Ihan sairaan siistiä! En kestä!"

Ainakin he olivat onnistuneet saamaan Valerian ajatukset pois tätä sabotoivasta Instagram-feikkitilistä. Valerian noustua lopulta haparoivasti seisomaan, hän oli mielestään saanut oikeuden julistaa seuraavan uhrin. "You're next, Harper!"

"Oh - no, no, no..."

Mutta vastalauseista ei ollut tässä kohtaa mihinkään.



Onneksi Wendy's oli vielä auki sen jälkeen kun pulkka oli haljennut pohjasta ja Brandy alkoi muistutella tälle luvatusta ateriasta. Autokaistalla ei ollut muita autoja, joten he pääsivät suoraan tekemään tilaustaan.

"Hey, what can I get for ya?"

("Mitä sä otat? No millä juomalla? Siis otatko nyt Classic Chickenin vai Grilled Chickenin? Maksatko sä kortilla vai käteis- HEI, mä puhun teille!")

"So... What can I get for ya...?"

"Um, yeah, we'll have Dave's Double Combo, two times 8pc Spicy Nuggets, Grilled Chicken and two Baconator Fries."

"Alright, anything to drink?"

"Well.. Wait a second ma'am... Three Pepsis, two Frozen Fantas and one Dr. Pepper, please", Harper selitti tilaustaan samalla kun jokainen autossaolija huusi uusiksi omaa tilaustaan.

"I'm sorry but we don't have Dr. Pepper at the moment. We only have Pepsi, different Fantas and Sprite."

(Harper kääntyy muihin päin ja kuiskaa: "Can we go somewhere else...?", johon muut vastaavat yksimielisesti päitään pudistellen.")

"Well then, I'll have Skittles Chocolate Frosty instead..."



Kun kaikki olivat jotenkin ihmeen kaupalla onnistuneet saamaan oikean tilauksen eteensä, auto parkkeerattiin sivukujalle ja kaikki kävivät ruokien kimppuun. Autoahan ei missään nimessä jätetty Wendy'sin pihalle, mistä kaikki olisivat voineet katsella heidän syömistään, vaan toimitukselle piti etsiä mahdollisimman näkymätön paikka.

Harperin pettymykseksi hänen tilauksensa oli kuitenkin möhlitty. Oreo Chocolate Frostyn sijaan hän oli saanut pehmiksen, missä oli Skittlesejä päällä. Noin vain hän kuitenkaan ei tappiotaan hyväksynyt.

"DON'T LITTER HARPER" Yumi kavahti puoliksi vitsillä takapenkiltä nähdessään eriväristen Skittlesien lentävän etuikkunasta lumihangelle.

"Dude, it's SKITTLES - ne maatuu ja sulaa tonne lumeen!" puolusteli Harper. Sitä paitsi niitä Skittlesejä oli säästösyistä laitettu pehmiksen päälle ehkä viisi kappaletta, mikä vähän lievitti omantunnontuskia.

"Still, -" Yumi nojasi etupenkkejä kohti. "- don't put it outside, what if a bird chokes on it?"

"He'll taste the   rainbow   when he goes out" Harper sanoi ja alkoi nauraa muiden mukana omalle ajatuksenjuoksulleen.

Brandykin alkoi vähitellen irrottautua myrkynnielemästä fiiliksestään, mutta jaksoi silti vielä kuittailla. "Harper seems way too happy nowadays."

Syömisen ohella he juttelivat Valerian nimissä tehdystä feikkitilistä, Paisleen uudesta poikaystävästä (joka vaihtui aika todella tiheään tahtiin) ja pojista - tietenkin. Jos kaupungilla olisi liikkunut yhtikäs ketään tähän aikaan illasta, olisi heidän salapaikkansa varmasti paljastunut jo pelkästään musiikin volyymitasosta, sillä suosikkibiisien jammailussa ei himmailtu.

Kun Kestrel oli saanut ruokansa syötyä, hän nousi ulos viemään roskansa kadun toiselle puolelle roskapönttöön. Kun hän palasi takaisin, hän näytti pidättelevän nauruaan.

"Hei Harper... Kiva häntä tällä sun Dodgella..." se tirskahteli.

"What?"
"Se liina on edelleen tuolla vetokoukussa. Pulkka on kyllä hävinnyt, onneksi."

Mikä häväistys.

Hän polkaisi autonoven selälleen, asetti sylissään olleet nugetin auton katolle ja alkoi irrottamaan liinaa. Solmu näytti kiristyneen aika tiukkaan pakettiin sen aikana kun sen perässä oli vedetty yhtä jos toistakin tämän illan aikana.

"Could use some heeeeelppp..." Harper huhuili, kun ei saanut solmua edes löystymään saati sitten irtoamaan. "Hayley? Please Hayley!"

Hayley pelastaisi heidät pulasta. Harperin silmissä Hayley osasi kaiken miehisen työn, mitä kuvitella saattoi. Kuten tämän solmun avaamisen. Tuossa hemmetin pienessä tytössä oli ihan hemmetisti sisua, kun se niin päätti. Hayley avasi solmun käden käänteessä, ojensi lumisen liinan Harperin käteen ja oli jo palaamassa auton lämpöön, kun tuulenpuuska oli nostattaa hänet ilmaan ja samassa sekä Harperin että Hayleyn silmät lukittuivat samaan kohteeseen.

Nugetit.

Ne hemmetin nugetit, jotka Harper oli asettanut auton katolle mennessään suorittamaan solmun avausta, liukuivat nyt iloisesti tuulen mukana auton kattoa pitkin.

Kohti tuulilasia.

Sen yli.

Ja iloisesti tipahdellen yksitellen maahan.

"NOOOOOOOO...."

Ilmeisesti Harper oli kulkenut viimeajat pää liian korkealla pilvissä, ettei huomannut lainkaan sitä, miten tunnelma Blue Mountain Highssa muuttui mitä lähemmäs spring breakiä mentiin.

Ilmassa oli tunne siitä, että jotain oli tulossa.

Eikä se varmastikaan ollut mitään hyvää tällä kertaa.


"Meiltä näköjään puuttuu yksi. Tietääkö kukaan missä Ashley on?" cheerkoutsi nosti kätensä lanteille ja skannasi tiimiä katseellaan.

Paislee astui askeleen eteenpäin nostaen kätensä pystyyn. "Sillä on niin pahat allergiat, ettei se päässyt. Poor Ashley."

"Well Jesus Christ, everyone pray for her", koutsi huokaisi sarkastisesti pyöräyttäen silmiään ja hoputti sitten kaikkia venyttelyjen pariin.

Harper asettautui Brandyn viereen liikuntasalin lattialle ja hengitteli rauhalliseen tahtiin sisään ja ulos, samalla kun ojensi käsiään ja painoi otsaansa kohti lattiaa.

"Nyt kannattaisi kaikkien nenäliinafirmojen ottaa yhteyttä Ashleyhin, niin se voisi mainostaa niitä sen Instagramissa..." Brandy käänsi katseensa koutsista poispäin, kurotti sormenpäillään varpaisiin ja virnuili Harperin suuntaan.

"Mä en usko, että sillä on mitään allergioita. Se oli eilen ihan fine."

"Yeah, you say so?"

Harper kallisti päätään mietteliään näköisenä. Hän pohti ääneen, ettei Ashley ikinä missannut treenejä ainakaan pienen siitepölyallergian vuoksi. Se oli ollut kerran poissa hammaslääkärin takia ja kerran oksennustaudin vuoksi koko high schoolin aikana, eli Ashleyn tapoihin ei todellakaan kuulunut treeneistä lintsaaminen. Etenkin, kun iso peli oli tulossa perjantaina ennen lomille lähtöä ja jonne wildcatsit olivat tietenkin myös osallistumassa. Tämän pelin lisäksi olisi tänä keväänä enää yksi isompi tapahtuma wildcatseillä ja se olisi toukokuussa oleva kauden päätöspeli juuri ennen lukuvuoden päättymistä ja senioireiden valmistumista. Näitä treenikertoja ei helpolla jätettäisi välistä.

Tasapainoharjotteluiden aikana mietteet Ashleystä kuitenkin kaikkosivat ja hän jäi jo miettimään tulevaa kautta senior-vuotenaan. Ainakin Paislee lähtisi tiimistä, koska valmistuisi nyt keväänä. Freshmanit taas... Ne olivat aina oma riskinsä. Niin nuoria ja kokemattomia. Niin... lapsia vielä.

"Mitä jos me kysyttäis Valeriaa meidän tiimiin ensi kaudeksi?"

Brandy tasapainotteli yhdellä jalalla vaakatasoon kallistuneena ja mutta pystyi silti vaivatta kääntämään katseensa Harperiin. "Oisko siitä tähän? Ei se koskaan oo puhunu mitään cheerleadingistä. Ehkä se on vaan horsegirl4life, eikä halua muita harrastuksia."

"Niin, ja partygirl4life, ei unohdeta sitä. Mut eikö se oo kysymisen arvoinen idea kuitenkin? Se on sopivan kokoinen vaikka flyeriksi, kun Paislee lähtee."

"No joo, totta. Voidaanhan me kysyä. Laitetaan sille viestiä kun päästään pukuhuoneeseen."


Ashleyn ollessa poissa Paislee ilmottautui vapaaehtoiseksi base-paikkaan. Tiimi jakautui neljän hengen ryhmiin, joissa ilmaheittoja hiottaisiin. Pieni ahdistus pyyhkäisi Harperin ylitse, kun hän muisti koutsin varoittaneen häntä viimeviikolla siitä, että saattaisi menettää paikkansa flyerina. Nyt pitäisi onnistua. Nyt ei ihan oikeasti ollut varaa mokailla. Kaiken piti mennä täy-del-li-sesti, tai muuten...

Harperin kanssa samaan ryhmään valikoituivat Brandy, sophomore-vuosiluokan Nikki ja Paislee. Aika hyvä porukka, hän ajatteli mielessään. Jos tämän ryhmän toiminta loksahtaisi vaivattomasti urilleen, he saisivat pitää sen perjantain pelissäkin. Brandy ja Paislee olivat hänen pitkäaikaisimpia ystäviään ja Nikki vaikutti myös oikein kivalta tyypiltä, vaikkeivät he treenien ulkopuolella juuri mitään puhuneetkaan.

"Okay you got this, Harper - one, two, three" Paislee laski ääneen ja kolmikko nosti tämän jaloista ylöspäin. Seisoessaan toisten käsivarsien varassa Harper nosti toisen jalkansa ilmaan ja työnsi pompomit vyötärönsä tuntumaan. Vilkaistessaan alas odottaessaan seuraavaa steppiä, hän näki Paisleen suun kaartuvan hymyyn. Harper vastasi siihen hymyilemällä ja nosti katseensa takaisin kiintopisteeseensä.

Brandy, Paislee ja Nikki niiasivat ja lähettivät sen jälkeen Harperin ilmaan pyörähdellen vauhdikkaasti akselinsa ympäri, ennen kuin nappasivat tämän käsivarsillaan taas kiinni.

Koutsi seisoi kädet selkänsä takana seuraamassa suoritusta. "Not enough, Harper. Enemmän energiaa!"

Uusi yritys. Kolmeen laskun jälkeen Harper oli taas toisten käsivarsien varassa yläilmoissa, tasapainotteli niiden päällä ja piti katseensa kohdistettuna seinän pistetauluun. Pientäkään hymyä ei irronnut, niin kovasti hän keskittyi tulevaan heittoon kun tiesi koutsin arvioivan häntä silmä kovana sivummalla. Harper puhalsi jännittyneen ilman pois keuhkoistaan ja valmistautui heittoon.

Väli jalkojen ja maan välillä pieneni taas ja Harper tunsi heiton alkavan. Hän ponnisti itsensä niin korkealle, niin vauhdikkaasti, niin rivakkaan pyörähdykseen kuin ikinä suinkaan pystyi - pyöri ainakin viisi kertaa ympäri ennen kuin laskeutui.

Laskeutui. Niin.

Kuului yhtenäinen, nopea ja yhtenäisellä nuotilla soiva hengenveto kun muut näkivät Harperin jysähtävän liikuntasalin lattialle.

Viiltävä kipu poltteli ja jomotti oikeassa nilkassa keuhkojen huutaessa happea niiden yllättäen tyhjennyttyä iskun voimasta. Kesti muutaman sekunnin ennen kuin Harper edes rekisteröi mitä oli tapahtunut - miksi hän makasi lattialla nilkkaansa pidellen. Harper kirosi mielessään epäonnistumistaan ja eikä edes yrittänyt nousta pystyyn, kun Nikki ja Brandy jo kiskoivat tämän jaloilleen. "Sattuuko johonkin? Päähän? Jalkaan? Pystytkö kävelemään?" Harperilla oli vaikeuksia löytää vastausta siihen, mikä heitossa oli mennyt pieleen.

"Oh god, what did you do?" koutsi marmatti kauempana.

Brandyn terävä katse Paisleen suuntaan antoi ymmärtää sen mitä Harper oli pudotessaan jo ajatellutkin. Paislee ei ollut ottanut häntä kiinni laskussa.

"Whoops, my bad."

Sieltä se tarvittu vahvistus tulikin.

Mutta miksi? Paisleen äänensävystä ei kuulunut katumusta, ei häivääkään säikähdystä tai anteeksipyytelevyyttä. Se kuulosti niin sarkastiselta kuin vain ikinä pystyi - mitä Harper ei voinut ymmärtää. Paislee oli hänen kaverinsa. Ei ollut kuin muutama kuukausi siitä kun he olivat olleet yhdessä Ashleyn kotibileissä ja pitäneet hauskaa. Viime viikolla Paislee oli kyydinnyt Harperia kouluun kolmena päivänä viikossa ja he tykkäilivät toistensa kuvista harvase päivä.

Ajatukset laukkasivat päässä saamatta oikeastaan kiinni mistään. Mitä helvettiä Harper oli tehnyt suututtaakseen Paisleen?

"What the hell, Paislee?" Harperin kulmakarvat kohosivat kaiken sen hämmennyksen, epäuskon ja nousevan kiukun voimasta, ja hän yritti estellä nilkkakivusta kumpuilevien sammakoiden pääsyä suusta ulos. "Annoitsä mun tippua tahallas?"

Paislee vilkaisi kynsiään. "Miksi mä niin olisin tehny?"

Lopulta koutsinkin oli pakko tulla tarkistamaan Harperin nilkka, jolle ei pystynyt varaamaan alkuunkaan painoa. Harper linkutti Brandyn ja Nikkin turvin sivummalle, jossa koutsi paineli kivuliaasti nilkkaa joka suunnasta ja väänteli eri asentoihin, minkä takia Harperin suusta oli uudelleen karkaamassa kirosana jos toinenkin.

Nilkkaa tuijottelemaan käveli myös Paislee. "Oh too bad... Mä luulen, että sun pitää olla nyt levossa loppuviikko. Ei tolla voi kävellä."

Ne sanat saivat Harperin sydämen jättämään ainakin yhden lyönnin välistä. Vittu nyt jos koskaan se oli sinetöity, nimittäin se fakta, että Paislee oli tehnyt sen tahallaan. Ei noista sanoista voinut enää erehtyä. Niin, että kappas, loppuviikko sopivasti saikkua kun iso peli tulossa? Älä oikeasti viitsi edes...

Harper oli lyöty niin yllättäen, ettei hän edes tiennyt mitä vastata. Kun kipu nilkassa hellittäisi, hän kyllä selvittäisi mistä olisi kyse, mutta ei nyt.


Nikki palasi treenien pariin kun Brandy lähti taluttamaan Harperia pukuhuoneen suuntaan. Koutsin ilmeestä näki, mitä Harper jo pelkäsikin. 

Flyerin paikka oli menetetty.


Siinä kun Harper ja Brandy linkuttivat pois liikuntasalista, Paislee hymyili tyytyväisenä nenä pystyssä niin helvetin kieron näköisenä ettei tosikaan. "Time for the next move."

Cooperin visiitti oli tullut täytenä yllätyksenä. Aivan ihanana sellaisena.

Ja ainakin Cooper oli nyt nähnyt Harperin niin tämän mukavuusalueella kuin vain pystyi; hiukset sotkunutturalla, verkkarit jalassa ja aivan reppanan näköisenä kipeän nilkkansa kanssa, eikä se silti ollut pinkonut pakoon. Siitä tuli oikeasti tosi hyvä mieli ja se työnsi sivuun kaikkia takaraivossa kolkuttaneita ajatuksia suurin piirtein joka aihealueelta. Ehkä jalkaankaan ei just nyt sattunut enää ihan niin paljoa.

Mutta kyllä vielä ehkä vähän mieltä kaiversi viimeaikaiset tapahtumat Paisleehen liittyen. Ei se cheerjuttu - se oli nyt vähemmän tärkeä seikka. Vaan se, että se oli kutsunut Cooperin sen bileisiin. Öö, miksi? Harper ei jotenkin nyt saanut yhdisteltyä näitä lankoja mielessään. Sillä oli nyt selvästi jotain mielessä, eikä se vaikuttanut hyvältä. Mutta aika varmaa oli kuitenkin se, että heidän ystävyys Paisleen kanssa alkoi olemaan ilmeisesti tässä näiden temppujen jälkeen ellei sillä olisi jotain helvetin hyvää selitystä kaikkeen, mikä tuntui aika epätodennäköiseltä.

Mutta Harper ei nyt järjestäisi siitä mitään kohtausta, koska just nyt asiat oli aika helvetin hyvin.



Leffa oli kai loppunut jo kauan sitten siitä päätellen, että ruudulla pyöri nyt Netflixin pikasilmäykset ehdotettuihin elokuviin. 

"Eeeeei, tää naamio piti pestä pois jo varmaan puol tuntia sitten!" hätkähti Harper ja nousi äkisti istuma-asentoon.

"Entä tää?"

"Toi sun naamio lähtee silleen kivasti vaan vetämällä pois", Harper neuvoi. Hän näytti mallia mistä kannattaisi aloittaa, mutta ei Cooper saanut jutun juonesta alkuunkaan kiinni ja heitti hanskat tiskiin heti sulkien dramaattisesti silmänsä ja esittämällä vähintään halvaantunutta.

Harper naurahti, kömpi peiton välistä Cooperin päälle ja alkoi irroittamaan naamiota pojan naamasta leuan kohdilta. Cooperin kasvot alkoivat nykiä, ilmeisesti sitä kutitti, joten Harper tarttui sen leukaan toisella kädellä ja käski pysyä paikoillaan. Ei tullut vastalauseitakaan.

Siinä lähietäisyydeltä silmiin katsellessa Harper oli entistä vakuuttuneempi, että kyllä ne olivat jäänsiniset, eivätkä mitkään sinivihreänharmaat-mitkälievät. Hän hymyili.

"Mitä?" Cooper kysyi ja virnisti. "Miks sä naurat?"
"En mä naura!"
"Jaaha."

Harper nosti kyynerpäänsä ja nojasi leukaansa niiden varaan. Teki mieli kertoa, miten hyvännäköinen Cooper oli, mutta koska Harper ei tiennyt pitäisikö käyttää sanaa söpö vai helvetin hyvännäköinen, päätti hän vain hymyillä kuin mikäkin urpo ja tuijottaa vähän dorkasti. Loukkaantuivatkohan pojat syvällä sisimmässään jos niitä kutsui söpöksi? Koska sehän käsitti niin paljon enemmän kuin pelkkä hyvännäköinen, jonka määritelmä rajautui täysin pelkkiin ulkoisiin piirteisiin. Söpön määritelmään laskettiin ehdottomasti mukaan myös se, miten käyttäytyi; esimerkiksi miten paljon oli nähnyt vaivaa toisen eteen hakemalla Walmarista kaikkea mahdollista mitä käsiinsä sai ihan vain ilahduttaakseen.

Fakta nyt oli kuitenkin että Cooper oli näitä kahta määritelmää samaan aikaan yhtä paljon.

Harper ei voinut olla käyttämättä tätä tilaisuutta pussailemiseen. Se kuitenkin päättyi siihen kun Cooperia alkoi naurattaa jokin ja hän työnsi Harperin alas sohvalta - mikä tosin oli puoliksi vahinko.



Hämärässä keittiössä Harper juoksutti vettä hetken aikaa ennen kuin sieltä alkoi tulla kädenlämpöistä vettä. Hän laski kämmeniinsä vettä useamman kerran, hieroi kasvonaamion hiljalleen pois ja kuivasi märät kasvonsa ronskisti hupparin hihaan.

Hänellä oli vielä silmät kiinni ja hiha kasvojensa peitteenä, kun hän tunsi käsivarsien kiertyvän selän puolelta hänen ympärilleen ja puristavan hellästi. Toinen käsi nousi työntääkseen nutturasta karanneet hiussuortuvat sivuun ja  Harper tunsi, miten hengitys lähestyi kaulan aluetta. Se samaan aikaan kutitti ja aiheutti pienenpieniä sähköiskuja, jotka ikään kuin virittelivät tuntoaistia äärimmilleen.

Kun lämpimät huulet painautuivat ihoa vasten, ei Harper voinut estellä silmien painumista kiinni samalla kun polvet olivat notkahtaa sijoiltaan. Jesus fucking Christ... oli livahtaa Harperin suusta (for obvious reasons ja koska nilkkaan vähän vihlaisi). Se tuntui sillä hetkellä tismalleen siltä kuin koko maailma olisi alkanut pyörimään heidän ympärillään ja kaikki muut aistit oli pimennetty niin, että vaikka joku olisi huutanut vieressä Harperin nimeä, ei hän olisi varmasti edes reagoinut siihen. 

Voi taivas.

Mikään ei ollut koskaan ollut parempaa kuin tämä.


Silmäluomien tähtisade vaihtui yhtäkkiä värikkääseen ilotulitteluun, mikä sai Harperin raottamaan silmiään. Siinä samassa kellertävät ajovalot välähtivät keittiön seiniä pitkin ja kuuloaistikin alkoi palautua sen verran, että hän erotti oven eteen hidastavien renkaiden rahinan. 

"SHIT! SHIT - FUCK!"

"What?"

"SHIT shit shit, ne tuli jo kotiin!"


Paniikki.


Auton ovi paukahti kiinni.



"Äkkiä, oh my god oh my god oh my god - kengät! Takaovi!" Harper alkoi panikoida ja mietti kuumeisesti ampaistessaan olohuoneen puolelle, että miten selittäisi ruoka-annosten määrän vanhemmilleen.

"Auton avaimet??" 
"En mä tiedä missä ne on!"


Ovi aukesi. 
Cooper oli vielä olohuoneessa kengät käsissään.


Pimeästä eteisestä kuului kenkien kopistelua. Enää ei ehtisi pakoon.
Ovi naksahti lukkoon.


"Keskeytinkö jotain?"


Se oli Johnson. LUOJAN KIITOS SE OLI VAIN JOHNSON.

"Ei." "Joo."

Harper ja Cooper vastasivat yhtä aikaa.

Johnson heitti lippiksensä hattuhyllyn suuntaan, mutta ei viitsinyt edes nostaa sitä kun se päätyi laskeutumaan seinän kautta eteisen matolle. Hän pörrötti vaaleita hiuksiaan ja pyöritti päätään vaeltaessaan heidän ohitseen jääkaapille.

Kun Johnson oli tyhjentänyt kitusiinsa yhden Harperin Dr. Pepper-tölkeistä, hän röyhtäisi sangen kuuluvasti ja laahusti portaita ylös kohti huonettaan.

"So 'Cowboy' is HIS name..." hän mutisi mennessään.

"Voiko mozzarellaa muka pistää liikaa? Ei! Pistä koko paketti!"

Illan viimeiset auringonsäteet maalasivat lämmintä hehkuaan Yumin kotitalon keittiöön, kun tytöt olivat viimeistelemässä itse tekemiään pizzoja. Yumi oli kyllä niin tavattoman surkea leipuri, että Brandy ja Harper olivat joutuneet tekemään tämänkin pizzapohjan, sillä se Yumin muodostama paksu möntti ei olisi ikinä paistunut tasaisesti kypsäksi uunissa. Pienestä kaiuttimesta pauhannut musiikki rytmitti mukavasti ruuan laittoa ja jokainen pyörähteli sen tahdissa viskellen pizzantäytteeksi milloin mitäkin. 

Keskustelu heidän välillään rönsyili niin Brandyn tulevan Meksikon matkan, alkavan spring breakin ja kaiken sen ympärillä, mitä viimeaikoina oli heidän elämissään tapahtunut. Brandyn polttelevin dilemma oli se, pakkaisiko hän mieluummin sähkönsiniset vai kuviolliset bikinit mukaansa lomalle, Yumin mieltä painoi edelleen hänen järkyttävä välikohtauksensa Chrisin kanssa (mikä mitä ilmeisemmin oli enemmänkin loppu- kuin välikohtaus) ja Harperia mietityttivät aivan toisenlaiset asiat.

Vaikka Brandy oli kertonut viimeisimmästä aiheesta aivan juurta jaksaen pieniäkään yksityiskohtia säästelemättä, näytti Harper silti mietteliäältä. Hän nojasi kyynerpäillään keittiönsaarekkeeseen kun Yumi tuikkasi ensimmäisen pizzan kolistellen uuniin.

"...and what do you do with.. them?" Harper kysyi punastellen ja yritti pitää ilmoille pyrkivän hihittelyn piilossa kiskomalla hupparin kaulusta suunsa eteen.

Brandy katsoi kulmiensa alta muutaman sekunnin Harperia suoraan silmiin, kuin ei olisi uskonut Harperin juuri esittäneen tuon kysymyksen. Pitkien sekuntien jälkeen hänen nosti kulmakarvojaan ja antoi katseensa valua sivummalle, josta hän otti kaksi kirsikkatomaattia käteensä ja alkoi puristelemaan niitä. 

Keittiö täyttyi välittömästi räjähtävästä naurusta, kun Harper ja Yumi eivät enää pystyneet pitelemään pokerinaamaansa Brandyn esityksen aikana ja se sai lopulta Brandyn puristamaan kämmenessään olleet tomaatit dramaattisesti murskaksi.

"In some cases, this is an option too."



"Mä en kyllä kestä jos Brandy tulee takaisin viikon päästä ihan täydellisen rusketuksen kanssa. Saakohan Texasissakin jo hyvän brunan tähän aikaan vuodesta?", Harper pohti ottaessaan haukun viimeisestä pizzapalastaan. Pizza oli kyllä kärtsännyt muualtakin kuin reunoista kun tytöt olivat olleet keskittyneempiä sekoilemaan hyvän musiikin tahdissa, kuin vahtimaan pizzojen oikeita paistoaikoja, mutta oli se ihan syötävää vaikkei enää maistunutkaan muulta kuin karsinogeeniltä.

"Siis mä lupaan, että mä en tuu takas ennen kuin mä oon ruskea kuin kahvipapu. Soitan kouluun ja vetoan vaikka malariaan, että meidän matka vähän venähtää ja tullaan sitten takaisin kun se on ohi!" Brandy innostui ja vertaili heidän rusketustensa lähtötilannetta käsivarret vieretysten.

Toisella puolen pöytää Yumi hymähti. "Luulin että te meette sinne Texasiin kilpailemaan..." hän sanoi silmiään siristäen ja osoitti Harperia pizzaslaissilla.

"No joo, mutta jos mullakin on yks luokka muutamana päivänä viikon aikana niin siinä on paljon aikaa kaikelle muullekin."

"Kuten?"

Juuri kun Harper oli katkaisemassa hassunhauskoilta mielikuvilta siivet ja vastaamassa jotain no sille auringonotolle-tyyppistä, he kuulivat Harperin puhelimen värähtävän pöydällä viestin merkiksi. Kasvoille noussut välitön hymy karisi kuitenkin nopeasti ja se vaihtui salamana pettymyksen ja epäuskon sekavaan tunnetilaan. Häneltä pääsi äänekäs henkäys katsoessaan puhelinta.

What the hell...

"Guys, look at this", hän sanoi ja pyöräytti puhelimen pintaa pitkin Yumin ja Brandyn nähtäville.

Brandyn silmät suurenivat puhelimen sinisessä valossa. "Onkohan toi totta?"

Toisella puolen Yumi pudisti kuitenkin päätään. Hänen kulmansa olivat kurtistuneet ja hän risti kätensä rintakehälleen. "Mä en uskoisi tota sekuntiakaan."

Paislee

Hey, Harper! Just thought you should know, Cooper is at my house for the party tonight. Looks like he's having a blast without you.

Harperin vatsassa muljahti ikävästi. Cooper Paisleen bileissä...? Se ei vaan käynyt järkeen millään. Cooperhan oli nimenomaan sanonut, ettei olisi menossa Paisleen bileisiin - ainakaan ilman Harperia. Oliko noissa kolmessa viimeisimmässä sanassa ollut jokin piiloviesti mistä Harper ei vain saanut kiinni? Mutta jos hän ei ollut bileissä, mikä syy Paisleellä sitten olisi väittää niin? Sehän nyt tästä vielä puuttuisikin jos Paislee olisi ihastunut Cooperiin... Paisleen takinkääntö kaverista vihamieheksi oli tapahtunut niin nopeasti, että Harper kiroili mielessään sitä, ettei ollut tajunnut etsiä vihjeitä kaikesta tästä jo aiemmin. Pieniä mikroilmeitä, katseita koulunkäytäillä ja ohimeneviä kosketuksia kesken oppituntien. 

Helvetti. Entä jos jotain sellaista oli jo tapahtunutkin.

Vaikka ensimmäinen ajatus oli ollutkin ettei hän voinut enää luottaa Paisleehen ja viesti oli varmasti täyttä paskapuhetta, alkoi pieni epäilys kuitenkin hiipiä takaraivoon. Eikä Harper saanut sitä tunnetta laantumaan ärsytyksen kasvaessa kiihtyvää vauhtia ja sen sumentaessa järkevää ajatuksenjuoksua.

"Me ei todellakaan uskota mitään mitä Paislee sanoo ihan noin vain. Paislee nyt ei ole kaikkein tunnetuin luotettavuudestaan."

Yumi nyökkäsi hyväksyvästi. "Mut miten me selvitetään se aiheuttamatta enempää turhaa draamaa?" ja ennen kuin Brandy ehti vastata, hän lisäsi: "Ja me ei sitten olla menossa sinne bileisiin tarkistamaan asiaa. Me ei todellakaan ilmestytä sinne ton viestin jälkeen."

He istuivat hetken hiljaa miettien. Harper vain tuijotti aloitusnäytön viestiä avaamatta edes näppäinlukkoa. Ehkä viestissä oli joku virhe. Mutta samantien hän ymmärsi, että no ei tietenkään ollut - ei kukaan tuollaista viestiä vahingossa lähetettäisi. Hän takertui aivan liikaa miettimään viestin viimeistä lausetta, he's having a blast without you. Mitä enemmän hän halusi olla ajattelematta asiaa, sitä selvemmin hän näki inhottavat mielikuvat päässään.

He päätyivät yhteistuumin selaamaan kaikki mahdolliset sosiaaliset mediat läpi etsien todisteita bileistä. Edes niiden olemassaolosta. Yumi lähetti parille senior-vuosiluokan kavereilleen viestiä kysellen, että olivatko he menossa tänään mihinkään bileisiin ja saikin jo yhden vastauksen, missä Yumia pyydettiin tulemaan myös Paisleellä parhaillaan oleviin bileisiin. Bileet eivät siis itsessään ainakaan olleet pelkkää satua. 

Perusteellisen tutkimustyön jälkeen heillä ei kuitenkaan ollut mitään muuta konkreettista. Ei merkintöjä Cooperista, ei kuvia, ei yksinkertaisesti mitään joka todistaisi Paisleen sanoman. Harperin sydän hidasti pikkuhiljaa laukkaamistaan, sillä se oli hyvä merkki.

"Ajatellaan nyt järkevästi. Oisko Cooperilla mitään syytä mennä Paisleen bileisiin kertomatta siitä sulle?" Yumi kysyi mietteliäänä ja sulki oman puhelimensa. "Ja missä se edes on tällä hetkellä, siis onko se sanonu mitään?"

Niin. Cooper oli kyllä aamulla lähettänyt snäpin, jossa kertoi tekevänsä tänään Valerian kanssa sitä yhteiskuntaopin projektia mikä oli annettu aiemmin viikolla. Siellä kai siis?

Brandy hyökkäsi pöydän päälle näyttäen siltä kuin olisi kuullut mehevämminkin juorun. "Ööh, haloo! Lauantaina? Koulujuttuja? Seriously?"



Hetken päästä Yumi ehdotti erilaista lähestymistapaa. "Okei, ei nyt hypätä vielä mihinkään johtopäätöksiin. Mikset sä soita Valerialle ja kysy, että onko ne vielä tekemässä sitä koulujuttua? Sillähän se selviäisi."

Se oli hyvä idea, eikä se ei tosiaan olisi liian läpinäkyvää. Harper avasi puhelimensa näytön, varoi avaamasta Paisleen lähettämää viestiä ja valitsi Valerian numeron. Odottaessaan Valerian vastaamista hän raaputti kynnellään hermostuneesti juomalasin pintakuviointia ja yritti järjestellä sanojaan sopivaan muotoon mielessään. 

"Hey, Harper, what's up?" Valerian ääni kuului linjan toisesta päästä.

"Moi, hei - öö... Ootteko te- Mä vaan mietin, että vieläkö teillä on se kouluprojekti kesken vai haluutko tulla syömään pizzaa meidän kanssa?" Harper kysyi ja yritti pitää äänensä vakaana. Hän vilkuili vuoroin Yumia, vuoroin Brandya ja näytti heille peukaloa kysyvästi. Brandy näytti vastauksena peukkua alaspäin, mutta Yumilta liikeni sentään tsemppipeukku.

Oli hetken hiljaista, ennen kuin Valeria vastasi. "Joo, tai siis. Me lopetettiin se justiinsa. Ei paljoa huvita tehä koulujuttuja viikonloppuna, heh..."

Kuulostiko Valeria siltä, että se salaili jotain?

"...mutta pakkohan se oli nyt tehä, koska me lähetään sinne reissuun maanantaina. Ei sitä etänäkään oikein voi hoitaa..."

Hmm...

"Mut siis Cooper on siellä vielä? Vai?" Harper varmisti, kun Brandy näytti Harperille merkkiä kiirehtiä vastauksen nipistämisessä ulos Valeriasta.

"Se on lähdössä just. Ootteko te missä? Mitä pizzaa teillä on?"



Helpotus pyyhkäisi kaikesta huolimatta Harperin lävitse, kun Valeria viimein vahvisti asian. Jännitys katosi Harperin kehosta ja pieni hymy levisi hänen kasvoilleen kun hän sulki puhelun ja jakoi tuoreimmat uutiset tilanteesta.

"So Paislee was lying", hän julisti vakaasti.

Brandy nosti kätensä vähän lakonisesti ilmaan, marssi pakastimelle ja nosti sieltä pöydälle Cold Stone-jäätelöpaketin.

"No niin nyt sitten voidaankin palata aiheeseen 'Meksiko'. Paljonkohan sinne tarvii varata käyttörahaa?" 


Myöhemmin Paislee lähetti vielä toisenkin samantyylisen viestin, jonka sanat tihkuivat toksisuutta ja jotka selvästi yrittivät vain lisätä lisää bensaa liekkeihin. Harper oli kuitenkin päättänyt olla vastaamatta näihin viesteihin ja päätyi vain poistamaan ne lukematta, antamatta Paisleelle sitä mitä ikinä hän viestien lähettämisellä tavoittelikaan.

Pitkään aikaan ei Paisleeltä ollut tullut viestin viestiä. Se oli hyvä.

Harper oli kävellyt kotiin Yumin luota jo hetki sitten, hiipinyt sateen kastelemissa vaatteissaan sisään ulko-ovesta koittaen olla herättämättä vanhempiaan ja päättänyt jäädä sohvalle odottamaan, että hiukset edes vähän kuivuisivat ennen nukkumaanmenoa. Pimeässä olohuoneessa ainut valo tuli puhelimesta, jota Harper selasi maanisesti edestakaisin eri sovellusten välillä. Oli outoa, ettei Cooperista ollut kuulunut aamun jälkeen mitään. Hän jopa asetti puhelimensa monta kertaa lentotilaan ja siitä pois siltä varalta, että nettiyhteydessä olisi jotain häikkää, mutta puhelin pysyi mykkänä.

Last seen on WhatsApp, 18 minutes ago

Oli turhan myöhä enää soittaakaan, Harper ei ainakaan pystyisi puhumaan tähän aikaan ilman että saisi kuulla siitä kunniansa vanhempiensa toimesta.

Hiuksista tippuvat vesipisarat pitivät pientä naputtavaa ääntä osuessaan olohuoneen lattialankuille.

Tap, tap, tap. Tap-tap-tap.

Ei. Harper kohensi asentoaan sohvalla ja kuunteli tarkemmin ääntä. Se ei tullut vesipisaroista, ei lattialle tippuneista eikä kattoa naputtaneesta sateesta; se oli koputus. Varovainen sellainen.

VIHDOIN, eihän se voinut olla kukaan muu kuin Cooper! Se tulisi varmaan taas herkkujen kanssa käymään ja pahoittelisi tämän päivän radiohiljaisuutta. Harper voisi viimein kertoa Paisleen viimeisimmistä tempuista, jonka jälkeen he voisivat ehkä nauraa asialle ja todeta, että kyllä se Paislee on kanssa yksi psycho bitch.

Hän työnsi viltin sivuun, asteli varovaisesti päästämättä ääntäkään ovelle ja työnsi hitaasti oven varmuuslukon auki ennen kuin painoi kahvasta.

Kun ovi työntyi auki, Harperin silmät pyörähtivät melkein ympäri epäuskosta.

"What do you want, Wyatt?", Harper tiuski hampaidensa välistä, eikä jäänyt epäilystäkään siitä oliko hän ilahtunut nähdessään Wild Hawks-kapteenin vaiko ei.

Oikeastaan häntä ei edes kiinnostanut kuulla, mitä Wyattilla oli sanottavana. Harper oli jo vetämässä ovea perässään kiinni, kun Wyatt esti sen tarttumalla ovenpielestä kädellään. Hän kaivoi toisella kädellä baseball-takkinsa taskuja ja nosti sieltä puhelimensa.

Huolimatta jäisestä ilmapiiristä ja Harperin olemattomasta kiinnostuksesta tätä yllättävää visiittiä kohtaan, Wyattin ilme oli vakava eikä hän olisi päästämässä Harperia mihinkään ennen kuin oli saanut sanottavansa sanottua. Wyatt nielaisi näkyvästi kun hän huokaisi ja katsoi Harperia maansa myyneenä, kuin hän olisi vähintään saanut potkut fudisjoukkueesta. "Harper, I'm sorry but you need to see this."

Wyatt avasi näyttönsä lukituksen, mistä välähti samantien kuva näytölle. Tuntui vastenmieliseltä katsoa niin Wyattiin kuin tämän puhelimeenkaan. Vastahakoisesti siirsi katseensa kuistin katosta kirkkaana loistavaan puhelimeen ja hänen sydämensä vajosi kuin kivi, kun hän tunnisti kuvassa olevat kasvot.

Järkytys valtasi hänet, ja Wyatt täytti hiljaisuuden sanoen: "You deserved to know the truth. I didn't want you to see this through any social medias."

Hengitys oli tarttunut kurkkuun. Ilma hänen ympärillään oli tukahtunut. Hän haukkoi henkeä saamatta ensimmäistäkään sanaa suustaan.

"I'm really sorry."



Wyatt piti edelleen kuvaa Harperin kasvojen edessä. Se oli kuva Mikaylasta, joka veti Cooperia paidankauluksesta lähemmäs itseään ja ne... ne suuteli. Vittu ne suuteli siinä kuvassa.


Hänestä tuntui kuin matto oli vedetty hänen jalkojensa alta, jättäen hänet jumiin epäuskon, pettymyksen ja epätodellisuuden pyörteeseen.

No, no, no, no... This can't be happening. This can not be true.


Ennen kuin Harper ehti enempää prosessoida näkemäänsä, kotitien mutkasta kuului renkaiden vingahdus ja samassa lava-auto jarrutti postilaatikolle, jossa se valui vielä muutaman metrin märällä tienpinnalla ennen kuin pysähtyi. Kuljettajan ovi lennähti auki ja Cooper lähti juosten kohti Harperia ja Wyattia. Hänen silmissään oli sekoitus vihaa, epäuskoa - jopa anteeksipyytelevyyttä.

"Harp, please, let me explain", epätoivo tiivisti hänen sanansa, kun hän yritti selittää tapahtunutta, mutta Harper ei halunnut kuulla tekosyitä.

Koko illan kalvanut pelko oli käynyt toteen hänen selkänsä takana ja murskannut sen pienen toivon, mistä hän oli yrittänyt pitää kynsin ja hampain kiinni. Se oli sytyttänyt hänessä alkuperäisen pelon – pelon, jota hän oli kätkenyt alitajuntaansa jo viikkojen ajan. Pelko tulla petetyksi. Että hän ei olisi luottamuksen arvoinen.

Kyyneleet kuristivat kurkkua, kun hän pudisti päätään. 

"- DON'T!" 

Hän huusi - nyt hän huusi, eikä välittänyt enää paskaakaan heräisikö joku siihen.

"DON'T YOU FUCKING TELL ME ANY EXCUSES!"

Harper ei päässyt eroon vajoavasta tunteesta, ensimmäisestä poskelle tipahtaneesta kyyneleestä, että tämä oli vasta alkua myrskylle, joka tuhoaisi hänen sydämensä ja sielunsa.

Sillä hetkellä, äitinsä käsivarsien turvalliseen lämpöön käärittynä, Harper tunsi toivon välkkyvän pimeän tunnelin päässä. Se oli lempeä muistutus siitä, että synkimpinäkin aikoina hänellä olisi ainakin äiti, joka ei koskaan jättäisi häntä eikä tekisi väärää häntä kohtaan. Hänen äitinsä oli kuin pelastusköysi, joka ankkuroi hänet ja tarjosi varmuuden siitä, että hän löytäisi tiensä myrskyn läpi.

"What happened, Harper? And who is he? Is he..." äidin ääni ohentui sana sanalta ja hän puristi tytärtään yhä tiukemmin.

Tärinä kehossa alkoi laantua ja korvautua rauhallisella tunteella, jota lohduttava syli tarjosi. Harper vetäytyi pois äitinsä otteesta vastatakseen ja hänen kohdatessa äitinsä katseen, hän näki sen tulvivan horjumatonta tukea ja ymmärrystä mitä ikinä Harper olisikaan joutunut kokemaan.

He seisoivat välkkyvien sinipunaisten valojen ja irtonaisilta tuntuneiden huudahdusten täyttämässä kaaoksessa, eikä viileä yöilma tarjonnut lohtua, kun Harper kamppaili saadakseen järkeä illan tapahtumista. Hänen mielensä oli yhtä tunteiden pyörremyrskyä. Vielä pari tuntia aiemmin hänen suurin huolenaiheensa oli ollut se helvetin valokuva. Mutta nyt, nähtyään miten lähellä Cooperin elämän päättyminen oli käynyt, hänen vihansa oli särkynyt ja kuvan todenperäisyys tuntui toissijaiselta.

Renkaiden huudahdus ennen ympäripyörähdystä kaikui edelleen hänen korvissaan, sekoittuen aseen räjähdysmäiseen pamahdukseen ja sydäntä korventaneen kiljaisuun. Muistikuva aseesta syöksemästä luotia heitä kohti pyöri lakkaamattomalla toistolla hänen mielessään rikkinäisen levyn lailla, sekä muistikuva siitä miten Cooperin suojeleva käsi työnsi häntä samalla taaemmassa tunkeutui tietoisuuteen tuskallisen selkeänä. 

"Mom, that's Cooper -" hän aloitti, mutta hänen katseensa nauliintui poliisiauton konepeltiä vasten iskeytyvään Cooperiin ja jonka käsiä poliisit runnoivat rajusti selän taakse. "No!" Harper huusi, keskeyttäen lauseensa ja työnsi itsensä liikkeelle. "NO, it was not him! He did nothing wrong!"

Huteralta tuntuneet jalat eivät vastanneet komentoihin niin hyvin kuin Harper oletti, hän oli kompuroida askelissaan.

"I need you to step back", poliisi viittasi kädellä pakottavalla sävyllä ja Harper pysähtyi pihakivetykselle.

Siinä seistessään Harperin mielessä pyöri tuhat mahdollista skenaariota tulevasta, joista jokainen oli edellistä hajanaisempi ja surrealistisempi. Hän yritti keskittyä siihen mitä seuraavaksi sanoisi, mutta näytti siltä, että hänen ajatuksensa olivat jääneet pyörimään paksuun sumuun ja siirtyivät kokoajan enemmän hänen ulottumattomiinsa. 

Ja sitten, kuin kirkkaana salamananiskuna pimeydessä, todellisuus iski häneen musertavalla voimalla. Jos ajomatkan aikana hän olikin ollut shokin turruttama, niin se tulisi nyt muuttumaan. Hänen kätensä alkoivat vapista, hänen hengityksensä kävi lyhyenä, haukkoen henkeään, kun järkytys siitä, mitä he olivat juuri kokeneet Cooperin kanssa, alkoi vajota lopulta ymmärryksen perukoille.

"Wyatt Rogers tried to shoot him..." ääni oli tuskin kuiskausta kovempi, mutta senkin tuottamiseksi Harper oli joutunut kokoamaan kaiken itsessään.

Päässä humisi ja silmiä poltteli uudelleen, kun hän kompasteli pari askelta taaksepäin, ja hänen jalkansa uhkasivat antaa periksi hänen allaan. Koko maailma tuntui pyörivän, eikä edes kotitie näyttänyt sillä hetkellä tutulta - jopa etäisyys olkapäästä sormenpäihin tuntui epärealistisen pitkältä matkalta. Mikään ei tuntunut todelliselta. 

"...he tried to kill Cooper", sanat murtuivat epätoivon alla ja ne tuntuivat menevän aivan kuuroille korville.

Järkytyksen vallassa hän ei edes huomannut, kuinka kaksi poliisia vaihtoivat merkitsevän katseen keskenään. Pienen nyökkäyksen jälkeen toinen heistä riuhtaisi Cooperin irti konepellistä ja työnsi päätä pidellen auton takapenkille. Harper olisi halunnut rynniä poliisien ohitse Cooperin luo, pyytää anteeksi, mutta vaikka hän olisi onnistunut puskemaan itsensä autolle saakka, ei hän varmaan olisi saanut sanoja muodostettua oikein.

"Voidaan varmaan kirjata lausunto nyt, jos sopii. Ellette sitten erikseen tahdo lähteä asemalle antamaan sitä", sama poliisi käveli lähemmäs Harperia ja kaivoi taskustaan pienen lehtiön ja mustekynän. Sade kasteli lehtiön sivua rankalla kädellä jo heti ensimmäisten sekuntien aikana ja olisi ihme, jos muste ei leviäisi ennen kuin tuo paperi-ihme päätyisi asemalle saakka.

Cooper piti katseensa auton lattiassa. Vaikka Harper yritti tavoittaa sen katsetta poliisin olan ohitse, ei Harper erottanut että pojan katse olisi vilkaissutkaan hänen suuntaansa. Harper vavahti kun Dean MacDonald käveli hänen taakseen ja laski kätensä tytön olkapäälle.

"You better tell them everything and leave nothing out", isän silmät synkkenivät poskilihasten kiristyessä. Dean oli valmiina saamaan selville kenen poika oli aiheuttanut tällaisen sotkun ja puristeli henkisiä rystysiään suurinpiirtein valmiina iskemään joltakulta tajun kankaalle.

Sanat pulppusivat Harperin suustaan kun hän kertoi riidasta kotiovella, pakottamisesta humalaisen kuljettajan kyytiin, holtittomasta ajosta, siitä miten he olivat melkein törmänneet puuhun pyörähdellessään tiellä ylinopeuden saattelemana ja miten Wyatt oli lopulta nostanut aseensa ja laukaissut Cooperia kohti. Hän ajatteli olevan kuitenkin viisasta jättää kertomatta tiellä tapahtuneesta tappelusta sen tarkemmin, sanoen vain heidän joutuneen puolustamaan fyysisesti itseään Wyattia vastaan.

Poliisi kirjasi tapahtuneen lyhyesti, muutamilla virkkeillä ja varmisti vielä oliko Harper täysin varma syyllisen henkilöllisyystä.

"What? YES I AM! Are you saying that you don't believe me?" turhautunut ääni parahti Harperin suusta.

"Sanon vain, että täällä on pimeää ja sitä saattaa luulla nähneensä jotain, mikä ei oikeasti pidäkään paikkaansa. Koska Mr. MacDonaldin mukaan tuo tuolla autossa näyttää epäilyttävän paljon siltä kaverilta, jonka hän näki kaasuttavan pois tältä pihalta sen jälkeen kun olit huutanut 'päästä irti'..."

Harper ei voinut sanoa mitään mitä olisi halunnut siinä kohtaa sanoa ilman, että olisi mahdollisesti ollut itsekin seuraavaksi syytettynä poliisin halventamisesta. "I swear that's not him, Cooper was trying to protect me from Wyatt when he pulled the gun. It's Rogers you should take into custody, he's out of his mind, drunk and somewhere out there with a gun!"

Laiskalla kädenliikkeellä lehtiö pyörähti takaisin uniformun taskun pohjalle. Poliisi kääntyi ylävartalollaan poliisiautoa kohti ja maiskutti jotain suussaan. "We are still taking this guy to the station for DUI and DWI testing. Give us a call if you have any other information to tell us. Otherwise, have a safe night."

Kun poliisiauto hurahti käyntiin ja paiskasi liikkeelle, Harper yritti tavoittaa vielä viimeisen kerran Cooperin katsetta, mutta tummennetut takalasit eivät antaneet sen tapahtua.



Olisipa ollut joku jolle puhua nyt, Harper mietti pitkälle aamun pikkutunneille asti valvottuaan, mutta hän ei missään nimessä kehdannut herättää ketään tähän aikaan, vaan kertoisi tapahtuneesta sitten parempana hetkenä. 

Harper pudisti päätään tyynyä vasten, eikä pystynyt hyväksymään sitä, miten läheltä Cooperia luoti oli ampunut. Kai hän edelleenkin oli eksyksissä shokin ja pelon meressä yrittäen löytää vakaata maaperää oman myllerryksensä pyörteilevien virtojen keskellä. Viha Wyattia kohtaan oli saavuttanut jo maksiminsa, eikä Harper halunnut tietää, mitä tekisi hänelle jos hän vielä joskus näkisi tämän vastenmielisen naaman Wilmingtonissa.

Jos sitä enää edes tunnistaisi, sillä sen nenä oli ollut sen verran kohti poskea kun Harper oli nähnyt siitä viimeisen vilauksen Wyattin iskeytyessä asfaltin pintaan. 

Hän oli niin vihainen.

Niin helvetin vihainen.

Ja niin peloissaan.

Jos Cooperin puhelin tosiaan makasi nyt jossain Paisleen uima-altaan pohjalaatoituksella, miten ihmeessä hän saisi siihen yhteyden? Milloin se pääsisi asemalta pois? Pystyikö poliisin mainitsemia testejä tekemään yöaikaan vai joutuisiko Cooper virumaan siellä pitkäänkin odotellessaan niitä?

Saikohan se soittaa edes kotiin ja ilmoittaa missä oli?

Ja eniten sydäntä väänsi seuraava kysymys; kauanko se jaksaisi tätä paskaa mitä se joutui Harperin takia kestämään?

Harper vihasi vähän myös itseään siitä hyvästä, että oli sinisilmäisesti uskonut Wyattia kun hän oli saapunut sen kuvan kanssa Harperin ovelle. Silti, hän yritti lohdutella itseään toteamalla, että ei hän voinut tietää. Mutta olisi hänen pitänyt tietää. Olisi pitänyt luottaa enemmän.

Nyt hän for god damn sure luottaisi enemmän kuin koskaan.

Värähtelevän hengenvedon jälkeen Harper avasi puhelimensa WhatsAppin ja napautti oikean keskustelun auki. Kai nyt kaikilla oli WhatsApp myös tietokoneella, eikö...?

Tapahtumat painoivat yhä raskaasti Harperin rintaa, valmistellessaan itseään tulevaan keskusteluun. Ei ollut varmuutta saavuttaisivatko viestit koskaan Cooperia tai jos saavuttaisivat, niin milloin hän ne edes näkisi. Ehkä hän joskus vastaisi niihin jotain.

Ehkä.

Harper 05:12AM
Are you alright?

Harper 05:38AM
I was really scared
That just feels so unreal
You don't even know how bad it felt when I thought for a second that you got shot

Harper 06:01AM
Tbh I don't know what's gonna happen next or anything
But I can promise you that I'll never stop trying with us
So if you're still willing to be part of this messy life of mine, I'd really like that

Meteorologi oli joko valehdellut tai sitten säätiedotteet Texasissa eivät olleet kovin luotettavia. Sen sijaan, että se oli luvannut aurinkoista ja kaunista kevätpäivää Houstoniin, sen olisi oikeasti pitänyt varoittaa tulevasta vuosisadan myrskystä. Mutta mitään varoitusta ei oltu annettu ja se tuntui kyllä epäreilulta.


Pöly nousi kuin tornadon pyörteissä Freewind Farmilla, kun Cooper ohjasi Ronyaa rauhallisessa laukassa ympäri kenttää väistellen ketterästi muita verrytteleviä ratsukoita. Oli vielä tuntikaupalla aikaa ensimmäisen päivän trail-luokkaan, joten Harperilla oli hetki pyöriä alueella tutkien jokaisen myyntikojun tarjontaa ja olla ystäviensä apuna heidän valmistautuessa omiin suorituksiinsa. Nyt hän oli pujottautunut aidan välistä kentän sisäpuolelle hakemaan Cooperilta pitkähihaisen kun sille oli tullut kuuma ratsastaessa. 

Otettuaan ohuen flanellipaidan vastaan ja Cooperin kannustaessa hevosensa taas liikkeelle, Harperin silmät eivät voineet olla tekemättä pientä kiertotietä etelään ja katsomatta tuota farkkujen peittämää persettä ja siis ihailematta upeita housuja. Odottamattomasta häiriötekijästä johtuva poskien punoitus onneksi olisi selitettävissä ihan vaikka lämpimällä säällä, mikäli joku noteeraisi sen.

"Harper, ootko nähny mun kisapaitaa missään?" 

Hayley oli saanut Harperin säpsähtämään haaveistaan ja livahti sukkelasti aidan sisäpuolelle.

"Enhän mä ees tiedä millanen se on... Etkö sä vienyt kaiken sinne Nemon tavaroiden luokse?"

"Niin mäkin muistelin, mutta ei se vaan oo siellä enää. Mulla tulee kohta oikeasti kiire ellen löydä sitä, kun munkin pitäis olla jo verkkaamassa Nemon kanssa", Hayley puhisi hennolla, jännittyneellä äänellä ja vilkuili arasti kulmiensa alta kilpakumppaneidensa suuntaan. Siitä näki, että sitä jännitti aivan sairaasti nämä kilpailut, se ei ollut koskaan kisannut aiemmin ja yhtäkkiä se oli puolipakotettuna raahattu yhteen Amerikan isoimmista westerntapahtumista.

Harper otti Hayleyn olkapäistä kiinni ja käänsi puoleensa. "Hei, jos se ei löydy, niin lainaa mun. Se ei ehkä oo xxs-kokoa, mutta ainakin se on parempi kuin mennä hupparissa", hän tsemppasi kun Hayleyn kulmat olivat painua epätoivoon.

"Tai sit lainaat tätä", Harper jatkoi vitsaillen ja kohotti kyynärtaipeessaan levännyttä flanellipaitaa. Hayley hymyili takaisin sen verran mitä jännitykseltään pystyi. "Älä stressaa."

Ronya laukkasi tarpeettoman läheltä heitä - tarkoituksella tietysti, jotta he saisivat suut täyteen hiekkapölyä - ja tomupilven laskeuduttua Harper antoi hymynsä säihkyä ratsastuskentän poikki. Ajatella, että he olivat nyt täällä oikeasti. Muut mätänisivät historian tunneilla Blue Mountain Highssa, joutuisivat sietämään niitä ärsyttäviä naamoja, joita Wilmingtonissa oli --

Mitä.

Ensin Harper ajatteli näkevänsä harhoja. Ehkä kentän pöly vääristi näkemää. Koska eihän se voinut olla.

Sitten se iski kuin puukko suoraan sisuksiin.

Voi vittu.


Melodi-vitun-Misang oli täällä.


"Sanoitsä jotain?" Hayley kysyi, kun Harperin raollaan olevasta suusta oli päässyt joku tahaton kirosana, minkä livahtamista hän ei ollut itse edes rekisteröinyt.

Hänen sormensa kiertyivät tiukemmin flanellipaidan ympärille, kun hän näki Melodin katseen lentävän kentän yli ja laskeutuvan aivan liian pitkäksi aikaa Ronyan selässä ratsastavaan Cooperiin. Se hymyili leveästi ja nosti kätensä tervehdykseen kun ruunivoikko laukkasi ohitse. Ja mitä teki Cooper? Hymyili (varmasti hymyili, vaikkei sitä takaraivon läpi pystynytkään näkemään) ja vilkutti takaisin.

Siinä oli kaksi virhettä liikaa: vilkuttaminen ja (mahdollinen) hymyily.

Aivan kuin Melodi olisi nauttinut heidän välisestä jännitteestä ja tilaisuudesta haastaa Harper, kun heidän katseensa viimein kohtasivat kentän vastakkaisilta puolilta. Sanaton viestintä mitä käytiin pelkkien katseiden voimin kertoi varmasti molemmille osapuolille enemmän kuin oli edes tarpeellista. Harperin suu puristui tiukaksi viivaksi ja hän tunsi miten sisimmissään syttyi taas pieni mustasukkaisuuden liekki - minkä Harper luuli jo jättäneensä taakseen.

Siitä ei ollut kuin kuukausi, kun Harper oli luvannut itselleen luottavansa enemmän Cooperiin, mutta nyt sitä luottamusta taas todella testattiin.

"Mitä nyt? Miks sä näytät noin vihaselta?"

"Pitkä juttu."

"Liittyykse... tohon?" siellä se keimaili taas ihan kuin kentän toisella puolella seissyt Harper olisi ollut vain ilmaa. 

"Mm-hm."

Hayleyn silmät seurasivat Harperin katseen piirtämää polkua kahden henkilön välillä. "Oh... I see."


Melodin nauru lävisti raskaaksi käynyttä ilmaa kuin veitsi. Mutta se, mikä eniten kiinnitti Harperin huomion, ei ollut pelkkä Melodin läsnäolo.


Harper ei päässyt eroon sisimmissään kalvavasta tunteesta.

Mitä jos Cooper oli kutsunut sen tänne?


Ja niin vain, muutamassa sekunnissa, Melodin läsnäolo näytti imevän kaiken ilon Harperin odottamasta Texasin reissusta nopeammin kuin hän oli odottanutkaan.

Hold up.

Sä pyysit sen pelaamaan biljardia meidän kanssa?

P-y-y-s-i-t.

Nah-ah.

Start praying, Miller.



Kaikkihan oli nimittäin ihan okei niin kauan kun pysytteli leirintäalueella. Se oli sellainen oma pikku kuplansa muun maailman tavoittamattomissa, missä käärmeet sentään luikkivat pakoon tulilinjalle osuttuaan ja missä tummat pilvet Western Weekin taivaalla tuntuivat vähän vähemmän painostavilta. Mutta mikähän helvetti siinä oli, että joka kerta kun astui sen kuplan ulkopuolelle, niin oli kuin olisi kävellyt suoraan painajaiseen.

Biljardipöydän ympäriltä kuului jokunen moikkaus, sellaista epämääräistä soperrusta muun mölinän seassa ja tervehdykseen kohonneita kämmeniä. No, ei tietenkään Harperin suunnalta. Miksi edes olisi? Korkeintaan hän olisi ojentanut kättään näyttääkseen Melodille suorimman tien kohti helvettiä, sillä sinne se näköjään halusi kaikin keinoin ihan oma-aloitteisestikin.

Sitten se käänsi hitaasti katseensa Harperiin ja katsoi tätä tavalla, joka oli joko totinen tai totisesti pahansuopa. "Oh, hey, I didn't expect to see you here."

"Funny, I was just thinking the same thing about you", Harper iski kylmästi biljardipöydän toiselta puolelta, eikä hymyä irronnut edes pakotettunakaan.

Näköjään Melodin sisääntuloparaati ei jäänyt muiltakaan huomaamatta, sillä Ethan oli noussut loossistaan aikeissa tulla esittäytymään. Harper antoi Ethanille lisää vauhtia työntämällä tätä farkkutakin selkämyksestä kun tämä odottamaton secret weapon oli tullut lähemmäs. "Please, go introduce yourself", hän lausui hiljaa ja toivoi hartaasti Ethanin tietävän miten viedä naisilta jalat alta mielellään yhden silmäiskun nopeudella.

"Mee itseasiassa sinäkin", Harper tarrasi Mikaelin kädestä kiinni ja yritti usuttaa tätä samaan ansaan. Mikael ei näyttänyt olevan kovin innoissaan asiasta, se perääntyi oikeastaan heti saman verran askelia kuin mitä oli tullut vedetyksi eteenpäinkin, eikä sen ilmeestä oikein ottanut selvää mikä sille tuli.

Eikö tosiaan tältä planeetalta löytyisi ketään muuta (huom: VAPAATA, tai siis sori - ainakin vapaaMPAA) miestä Melodille jahdattavaksi kuin Cooper?? Neljä miljardia miestä - kulkiko se jotkut silmälaput silmillään??

Siinä kun Melodi esitteli itseään ja kertoili saavutuksistaan huippumallin uralla ja kansainvälisillä ratsastuskentillä, Harper pyöräytti silmiään, minkä jälkeen katse pyörähti seinää koristaneisiin puunsyihin, jossa varjot kättelivät ja hykertelivät kuorossa.


Harper ojensi hitaasti toisen kätensä seinää kohden.

Asetti käden yhden varjon kapealle kaulalle ja kuristi.


"Mitä sä teet?" Hayley nojasi lähemmäs, ääni matalana.

Ote varjosta hellitti äkisti. 



Aika nopeasti Harper alkoi ymmärtämään, että tämä päivä oli täyttä paskaa jota ei edes tervetuliaisjuhla pystyisi enää pelastamaan.

Eikä biljardinkaan peluu kiinnostanut enää pätkääkään, kun oma vuoro koitti. Päättäväisesti Harper kuitenkin kiersi pöydän ympäri biljardimaila kädessään, toisen käden sormi pöydän reunapuita nuollen. Melodi oli taas aivan liian lähellä kohdettaan ja Harperin piti työntää se sivuun, jotta mahtui heidän välistään pelaamaan. Ujutti itsensä ahtaaseen väliin biljardipöydän ja Cooperin väliin, ja kyyristyi matalalle pöydän ylle. 

Etsi linjaa lyönnille.

"Toivottavasti en oo tiellä."

Värikkäät pallot lähtivät pyörimään mikä mihinkin suuntaan, tavoite kai oli, että joku niistä edes menisi pussiin. Ja pari taisi mennäkin.

Melodi oli löytänyt tiensä sivummalle jakkaralle eikä se näyttänyt enää niin iloiselta kuin aiemmin. "Melkeen yhtä hyvä lyönti kuin Cooperilla."


Harper purskahti hillittyyn nauruun.

Se ei johtunut äskeisestä kommentista, vaan siitä, miten Harper näki nyt Hayleyn menneen raivoisasti kuristamaan sitä samaa kirottua varjoa jonka lamppu loihti taas seinälle.



Tunnelma keveni biljardin jälkeen, kun he jäivät vain oman porukkansa kesken. Jude oli halunnut mennä hypistelemään myytäviä buutseja teltalle, jossa niitä oli pilvin pimein joka väriä ja mallia ja minkä vieressä oli toinen teltta, joka tarjosi matkamuistoja Texasin tapaan.

"Pitäskö sun ostaa tääkin? Sopis jatkoks sille sun söpölle huoltsikkapaidalle", Cooper vitsaili ja nosti käsiinsä valkoisen topin, johon oli painettu kaunokirjaimin LIFE IS SIMPLY BETTER IN TEXAS.

Harper katsahti poikaan pää kallellaan. Really?

"Väärän värinen?"

Harper pyöritti aavistuksen päätään. Hän oli ehtinyt astua jo askeleen poispäin, kun hänet vedettiinkin äkkiä takaisin. Lämmin valo matkamuistopisteellä langetti valoa vain puolelle Cooperin kasvoista kun se seisoi kylki noihin kaikenmaailman Texas-mukeihin ja lippiksiin päin ja se näytti kyllä ehdottomasti siltä, että lamppu sen pään sisässä olisi myös kaivannut vähän kirkastusta.

"Sanoinks mä jotain väärää?"

"Ehkä ei vaan kannata laittaa kaikkea palamaan heti ekana iltana. Rahaa, siis", Harperin katse pehmeni aavistuksen sukellettuaan taas noiden silmien vietäväksi.

"Guys! Guys!" Kestrel pamahti hiekkapölyn saattelemana paikalle ja ilmoitti löytäneensä jotain ylitsepääsemättömän hauskaa kulman takaa.

Sitä, oliko se hauskaa ennen vai jälkeen sen kun Kestrel oli vetänyt heidät perässään kulman taakse ja Harper oli huomannut kassalla seisovan Melodin, noh, se oli tulkinnanvaraista. 

Ai, se meinasi osallistua... Vaikka Harper ei Melodin tapaan huippumallin mittoihin yltänytkään eikä kääntänyt samalla tavalla katseitakaan, niin ehkä tämä voisi olla sellainen asetelma, missä Harper pärjäisikin häntä vastaan. Löytyisipä edes jotain, missä Harper oli häntä parempi.

Harper kohotti päätään. "Kuka tulee mukaan? Hayley? Kestrel?"

Kun Harper ennätti kassalle jossa Melodi parhaillaan kaivoi luottokorttiaan esille, Harper katsoi tätä syrjäkarein ja hän huomasi Melodin mittaavan tätä katseellaan päästä varpaisiin. Harper nojasi toisella kyynärällään pöytään, nosti sen päälle muutaman dollarin setelin ja pakotettu hymy, minkä hän loi Melodin suuntaan, ei aivan yltänyt silmiin saakka.

Melodi kohotti molempia kulmakarvojaan ja heilautti hiuksiaan pyörähtäessään kohti parrasvaloja.
 
Ne ketkä heidän porukastaan eivät olleet jääneet lompakostaan kiinni ostosten hurmokseen (Jude...) kerääntyivät mekaanisen härän ympäröimän ilmatäytteisen kehän laidoille ja osa näytti seuraavan Harperin esimerkkiä käyden itsekin heittämässä muutaman dollarin osallistumismaksua varten.

Harper yritti pitää Cooperin kiireisenä Melodin suorituksen ajan. Katsopa tätä, on luvattu ukkosta ja sadetta tulevalle viikolle, oho mikäs tuolla meni, hei huomasitko nämä uudet kengät?

Melodi pysyi yllättävän pitkään härän kyydissä, reilusti yli kymmenen sekuntia. Viisitoista tarkalleen, jos jotain kiinnostivat yksityiskohdat. Että voihan helvetti siis. Sen varaan Harper ei ollut laskenut, hän oli ollut satavarma että se mätkähtäisi alas ensimmäisessä rivakassa käännöksessä koska kalliita rakennekynsiä piti varjella.

Hän ei mitenkään päihittäisi tuota aikaa. Ei mi-ten-kään.

"You ready, miss?" portin avannut työntekijä kysyi seuraavana olleelta Harperilta vahvalla etelän murteella.

Harper heitti itsensä vekottimen kyytiin vauhdikkaalla loikalla ja pyöräytti kerran jännittyneitä hartioitaan. Ei todellakaan ollut valmista. "Bring it on."

Mekaaninen härkä heräsi henkiin työntekijän painalluksesta. Sen liikkeet olivat aluksi hitaita ja jopa ennalta-arvattavia, se kohoili maltillisesti ylös-alas ja testasi ratsastajansa tasapainoa molempiin suuntiin pyörien. Harper sääti otettaan kämmenensä ympärillä olevasta köydestä ja kaikki hänen lihaksensa jännittyivät, kun hän odotti jokaisen nykäyksen ja käännöksen käyvän hurjemmiksi.

"Five seconds."

Adrenaliini alkoi pian kohista suonissa, kun hän taisteli säilyttääkseen tasapainonsa ja hänen vartalonsa vääntyili ja kääntyili härän arvaamattomien liikkeiden seurauksena. Härän liikkeet kovenivat, nykäyksistä tuli terävämpiä ja niitä tuli epäsäännöllisemmin. Kaikki alkoi äkkiä nopeutua kiihtyvällä vauhdilla.

"Eight seconds."

Kehän ympärillä seisonut väkijoukko purskahti hurrauksiin ja innostuneisiin huudahduksiin, mutta Harper keskittyi vain pysymään tämän painajaisensa kyydissä. Härkä nyki ja sinkoili kaikkiin ilmansuuntiin niin villisti, että Harper joutui itsekin ihmettelemään, miten oli vielä kyydissä. Wafflesilla ratsastaminen oli ehdottomasti parantanut tytön tasapainoa kuluneen kevään aikana. 

"Ten seconds."

Härkä heittäytyi yllättäen toistamiseen vasemmalle ja sai Harperin tasapainon horjahtamaan niin, että hän luiskahti reilusti härän oikealle puolelle. Harper puri hammasta, hänen otteensa köydestä kiristyi, kun hän nojautui uuteen käännökseen, kieltäytyen heittäytymästä pois. Kaikin voimin hän yritti kammeta itseään takaisin tasapainoon, mikä alkoi tuntua mahdottomalta tehtävältä.

"Eleven seconds."

Harperin vaisto huusi häntä nojaamaan eteenpäin. 

"Twelve seconds."

Paino siirtyi eteenpäin samalla kun Harper sai viimein kammettua itsensä jonkinlaiseen tasapainoon kanavoituaan kaiken raivostuneen energiansa selässä pysymiseen. 

Mekaaninen härkä päästi suhahtavan ujelluksen.


"Thirteen sec-- oh. Unfortunately looks like we're having some technical problems at the moment."


Härkä tyssähti hiljalleen pysähdyksiin ja se jäi vahvasti kumartavaan asentoon, jonka vuoksi Harper alkoi valua sen kaulan suuntaan kuin itsestään. 

Härällä oli kuitenkin vielä yksi ammus ammuttavana ja se ampaisi viimeisen kerran niin sanotusti takajaloilleen, mikä sinkaisi Harperin komeaan ilmalentoon ennen kuin tömähti pehmeän ilmapatjan pinnalle.

"Had me fooled for a second! The bull's got a mind of its own. And that's it - fourteen seconds!"

Ennen kuin hän ehti havaita mitään muuta, hän tunsi miten kädet, reidet, vatsalihakset, kaikki olivat aivan maitohapoilla. Hän työnsi käsillään itseään ylös ja alkoi kammeta jaloilleen, mutta heti ensitöikseen Harper sekosi askelissaan huteralla ilmapatjalla ja kaatui uudelleen maahan.

Helvetin helvetti!

Hän oli haastanut ja sitten hävinnyt Melodi Misangille.

Oikeastaan Harper olisi voinut vajota sinne ilmapatjan väleihin ja jäädä sinne ikuisiksi ajoiksi piiloon, mutta tuttu käsi tunkeutui näkökenttään nostaakseen Harperin ylös.

Harper työnsi pojan käden kuitenkin pois ja riuhtaisi omin voimin itsensä viimein liikkeelle.

Selviydyttyään tukevalle maalle, hän suoristi tuhahdellen shortsejaan ja olkaimiaan, ja lähti sanaakaan sanomatta painelemaan pois paikalta.

"Mihin sä meet?" Kestrel kysyi ja hölkkäsi vähän matkaa hänen peräänsä.
"I DON'T KNOW!"

Matka ei edennyt pitkälle, kun Harper joutui jo vaihtamaan suuntaa kun vastaan tuli umpikuja. Aikeissa oli löytää tuttu reitti mistä hän löytäisi alueelta pois, mutta hän ajautui jonnekin hänelle täysin tuntemattomalle anniskelualueelle, josta hänet hätisteltiin alaikäisenä äkkiä pois.

Eikä aikaakaan kun hän huomasi pettymyksekseen kävelevänsä uudelleen mekaanisen härän ohitse ihmispaljouden virran viemänä. Siis aivan kuin hän olisi kävellyt ympyrää.

"Do you even know where you are?" Kestrel oli jäänyt niille sijoilleen ja naputti nyt vieressään olevaa plakaattia, jossa alueen kartta oli esitettynä.

"I do, I AM IN HELL!!!"

Matkailuauton sameasta ikkunasta hiipivä valo ja läpitunkeva aamukosteus sai aikaan sen, että tiistaiaamuna tytöt alkoivat hereillä autossaan tavanomaista aiemmin. Kukaan ei ollut oikeastaan ollenkaan viihtynyt peiton kanssa tällä reissulla, vaan jokainen oli yrittänyt keksiä erinäköisiä keinoja pystyäkseen nukkumaan kuumassa autossa. Lähimpänä ikkunaa olevat paikat olivat tietenkin suosituimpia, mutta sen lisäksi oli kokeiltu kuumaa suihkua ennen nukkumaanmenoa, ihon rasvaamista after sun-geelillä ja joku oli myös ostanut pienen, paristokäyttöisen minituulettimen, mikä imi patterinsa tyhjäksi jo parissa tunnissa kun se hurisi täysillä taukoamatta. 

Kierrähdettyään nihkeissä lakanoissa kyljelleen, Harper näki Kestrelin kyykkimässä lattialla takapuoli pystyssä.

"Mitä me etitään?" aamunkäheä ääni on tuskin kuiskausta kovempi.

Kaverinsa heräämistä ja sitä seurannutta kysymystä hätkähtänyt Kestrel löi päänsä kipeän näköisesti sängyn reunaan ja sen naama vääntyi tuskalliseen irvistykseen. "En löydä mun kuulokkeita mistään. Voi jestas oikeasti, mä hävitän oikeasti aina kaiken... Jos sun tarvii joskus hävittää jotain, niin anna se vaan mulle."

"Käykö esimerkiksi ruumis?" Harper kysyi ja tavoitteli ilmeettömästi omaa puhelintaan lattiatasolta. Kestrel loi puoliksi sängystä roikkuvaan kaveriinsa epäilevän katseen, mutta tulkitsi sanat kuitenkin ilmeisesti vitsiksi (you wish) ja jatkoi kuulokkeidensa etsintää. Ainoa asia mitä Kestrel punkkansa alta löysi, oli hyvässä muumioitumisvaiheessa oleva jättiampiainen.

Noustuaan Harper veti ylleen shortsit ja topin, jotka oli illalla viskonut vihaisena sänkynsä jalkopäähän. Avoimesta ovesta kantautui Yevan ja Juden varsin sivistyneen oloista keskustelua, ne olivat näköjään nousseet ensimmäisinä ja nautiskelivat jo aamukahviaan retkituolilla. Pöydällä oli kasa Targetista tuotuja hedelmiä ja croissanteja, joiden tuoksua Harper oli seurannut ulkoilmaan. Kirkas aamu ja nopea siirtyminen valoon sai silmät särkemään sadan migreenin voimalla.

"Huomenta."

"Huomenta", Harper haukotteli makeasti käsi silmiensä peittona ja alkoi viimein kasata itselleen aamupalalautasta. Sivummalla, toisen auton varjoissa näkyi, miten Ethan ja Mikael kävivät käsien huiskeesta päätellen läpi seuraavan kilpailupäivän ratsastusratoja.

Aamupalapöydän takana Yeva ryysti tarpeettoman äänekkäästi kahviaan. "Mietittiin, että olisikohan hevosilla tänään vapaapäivä vai haluaako joku vartavasten lähteä tässä pätsissä ratsastamaan." Johon Jude lisäsi: "Lupaavat sadetta ja ukkosta päivälle."

"Kuulostaa siltä, että otetaan aurinkoa aamupäivä ja sitten lähetään pyörimään kaupungille", Harper totesi ja istuutui vapaalle penkille. "Suosittelen kaikille vapaapäivää Freewind Farmilta", hän tarkoitti sanansa Cooperille, joka ponkaisi toisesta autosta ulos ja antoi pusun Harperin hiuksiin. Sen kun ei välttämättä ja varta vasten tartteisi mennä joka päivä samaan paikkaan sen yhden kanssa.

"Nukuitsä hyvin?" Cooper otti paikan Harperin vierestä, nosti toisen käsivartensa tytön olalle ja veti tätä lähemmäs.

Mutta Harperia se ei saanut tällä kertaa hymyilemään. "En oikeestaan."

"No, mikä on? Liian kuuma?"

Niin kuin se ei tietäisi. Varmaan esitti vain, jotta Harper ei huomaisi mitään. Tytön kiristynyt katse siirtyi kohti metsänrajaa, eikä hän vastannut kysymykseen.

Jotain se liikautti Cooperin päässä, sillä se nosti kätensä pois Harperin olalta ja alkoi vispaamaan jalkaansa hermostuneesti. "Pitäiskö mennä kattoo meidän hevosia tänään? Vaikka illemmalla kun on vähän viileämpi."

"I don't think so."

"Miks?"

Pitkä hiljaisuus täyttyi appelsiinimehun kovaäänisestä hörpinnästä. "Sataa."

"Missä? En näe", Cooper katseli toistaiseksi pilvettömälle taivaalle.

"No et sä näe paljon mitään muutakaan."

Harper oli yhä kiukkuinen Cooperille - tai sille Melodille, tai molemmille, tai ihan sama -, mutta huomasi kuitenkin kaipaavansa pojan seuraa kaikesta huolimatta. Olisipa se ymmärtänyt mistä kiikasti. Miksi se ei edes sanonut mitään siihen suuntaan, että älä ole huolissasi tai en mä tykkää siitä sillä tavalla? Se vain... oli.

"Mennään pliis tekemään jotain muuta, Spike ja Ronyakin varmasti arvostas vapaapäivää kaiken matkustamisen ja eilisen jälkeen, käykö?" Harper siirsi katseensa takaisin aamupalapöytään ja sekunnin mittainen hymy kävi sen kasvoilla.

Toistaiseksi näiden parin päivän perusteella reissu ei ollut vastannut lainkaan Harperin kuvitelmia kivasta ja ikimuistoisesta reissusta, mikä tuntui aika kurjalta.



Hammasharjasta sai lähtemään yllättävän kovan äänen kun hampaita harjasi ärtyneenä. Siitä lähti oikein sellainen huomiota herättävän jynssäyksen ääni, mikä sekottui tennareiden raivokkaaseen töminään, kun kuiva heinikko auton takana kutitteli nilkkoja ja Harper yritti tallata itselleen tasaisempaa alustaa.

"Kiille menee pilalle jos käytät noin paljon voimaa", totesi Hayley, joka oli noussut viimein sängystään ja lampsinut ulos.

"Mmh", Harper vastasi mumisten, hammasharja vielä suussaan.

Turkoosinliilat hiukset hehkuivat aamuauringossa tavattoman kirkkaina kun Hayley alkoi letittää niitä, ja hän pullisti poskiaan huokaisten. "Vieläkö sä mietit sitä Melodia?"

Harper kohautti olkiaan ennen kuin sylkäisi hammastahnat viereiseen heinikkoon. 

"Jaksatko googlettaa mulle mikä on Houstonin vaarallisin kaupunginosa?"

Pikaisen googletuksen jälkeen Hayley oli löytänyt vastauksen. "Sunnyside."

Kuin sattumalta se oli mitä täydellisin nimi vaarallisimmalle kaupunginosalle, sillä se kuulosti niin viattomalta ja ihanalta ja aurinkoiselta lomakeitaalta, mutta oikeasti siellä tehtiin eniten rikoksia koko Houstonissa. Ryöstöjä, väkivaltaa, huumeita. Katutappeluita, tuhopolttoja ja kidnappauksia. Siellä oli 1:11 mahdollisuus joutua rikoksen uhriksi mihin aikaan päivästä tahansa.

Harper hymähti. "Täydellistä", ja alkoi näpytellä puhelintaan yhtä kovaäänisesti kuin oli hampaitakin pessyt.

Sitten Hayley sanoi jotain siihen suuntaan, että sä oot niin sweet ja kiltti kaikille, mutta aika kauhistuttava mustasukkaisena ja Harper jäi hetkeksi miettimään noita sanoja tuijottaessaan maanisesti puhelimensa näyttöä. Oli se varmaan totta. No ei hän nyt ehkä ihan niin kauhistuttava ollut, mutta oli kyllä tosi vaikea esittää ettei koko juttu häirinnyt häntä. Olla niin kuin Melodi ei yrittäisi joka välissä räpytellä ripsiään Cooperin suuntaan ja niin kuin se ei yrittäisi varastaa häneltä Coop-- äp päp päp päp päp stop tykkänään, sillä kyllähän se yritti ja sen näki sokeakin. Melodi ei itse näköjään ymmärtänyt missä kohtaa luovuttaa.

"Sä et ilmeisesti hirveästi pidä siitä Melodista."

Tuohon nyt ei mitä ilmeisimmin tarvitsisi vastata.

"Ainakaan meidän ei pitäisi huomenna törmätä siihen Freewind Farmilla."

"Miten niin?" Hayleyn kiinnostus heräsi, hän kääntyi kohti Harperia ja värikkäät letit heiluivat kevyesti hänen yrittäessään pysyä Harperin perässä, joka oli jo matkalla takaisin autolle.

Oli kiire valita sopivia kuvia googlen kuvahausta, joten Hayley jäi ilman vastausta. Se näytti vähän siltä, että tavallaan sen teki mieli hypätä suunnitelmaan mukaan ilman lisäkysymyksiä, mutta ei se myöskään sanonut mitään sen suuntaista. Tai ehkä Hayleytä pelotti Harperin määrätietoisuus kaikessa tässä salaperäisyydessään.

"Painanko?" Harper kysyi Hayleyltä neuvoa ja käänsi puhelimensa näytön nyt kokonaan Hayleyn suuntaan. "Kieltäytyisitkö sä tällasesta yhteistyöstä?"

Hayley alkoi hykerrellä t-paita kasvojen eteen vedettynä, ja silloin mieleen muistui, miten se rakasti pikkujekkuja kuten se skunkkikosto Paisleen lokerikolla.

Lettipää heittäytyi Harperin viereen sängylle ja sen silmissä välähti sittenkin se pieni seikkailunkipinä. "Suunnitteletko jotain rikollista?"

"Hmm", Harper ajatteli ääneen. Ennen kuin hän laski puhelimensa tyynyn viereen, hän painoi "julkaise"-nappia, kirjautui takaisin omalle tililleen ja poisti tunnuksen sovelluksensa käyttäjistä puhelimestaan. "Eiköhän viesti ole mennyt perille ennen sitäkin."

Texasissa oli sikakuuma, ja kosteaakin siellä oli aika ajoin, etenkin näin sateisen aamupäivän jälkeen. Mutta varsinkin päivisin oli niin kuuma, että vaatteet liimautuivat ihoon kuin teippi, eikä kuumuus kiusannut pelkästään ulkona vaan myös kaikissa sisätiloissa leirintäalueen ja Freewind Farmin välillä. Ainoat ilmastoidut tilat joihin he olivat täällä törmänneet olivat kauppakeskukset, supermarketit ja pikaruokaravintolat (lähinnä Whataburger), mitkä olivat olleet maagisia helpotuksen hetkiä ja saivat melkein - vain melkein ja vain hetkeksi - kaipaamaan Idahon kylmää talvea.

Joka kerta kun astui varjon puolelta suoraan auringon valoon, se porotti vaatteiden läpi ihoon niin raivokkaasti, että Hayleykin oli verrannut niitä helvetin liekkeihin.

Sitä mukaan kun suuttumus maanantaista alkoi laantua, järki palaili hiljalleen päähän. Tavallaan kadutti vähän, tavallaan taas ei. Ehkä hän tekisi kaiken uudelleen jos sama tilanne tulisi vastaan missä hän kokisi olonsa yhtä uhatuksi ja yhtä yllätetyksi, mutta siinä se ongelma piilikin. Harmitti, että tilanne kaikenkaikkiaan oli ollut sellainen, ettei Harper pystynyt hillitsemään tunteitaan. Toisaalta ei hän tiennyt, olisiko voinut itse tehdä mitään estääkseenkään tilanteen syntyä.

Kymmenen minuutin paahteessa tuskailun jälkeen Harper hylkäsi ajatukset katsomossa istuskelusta ja lampsi sivummalle karjaportin viereen missä oli sopivasti varjoa, jääden odottamaan tuulenvirettä jota ei koskaan tullut.

Vähän harmitti myös, miten hän oli tiuskinut aiemmin Cooperille.

Sillä oli tällä reissulla ollut paljon oikeasti hyviäkin hetkiä, semmoisia joista kertoa Idahoon jääneille kavereille heti kun he palaisivat kotiin. Jostain taivaallisesta syystä Cooper ei ollut lähtenyt Harperin tiuskimiseen mukaan, eikä heittänyt yhtään lisää bensaa liekkeihin, vaan oli kohdellut tätä samalla aidolla lämmöllä ja huomaavaisuudella kuin aiemminkin. Pisto sydämessä sai Harperin ajautumaan yhä syvemmälle ajatuksiinsa. Tätä juttua hän ei todellakaan antaisi pilata millään tiuskimisilla tai mustasukkaisuuksilla.

Toinen taivaan lahja oli ollut eilinen rankkasade. 

Mikaelin kanssa jaettu teltta oli kuulemma alkanut falskata saumoistaan tunteja jatkuneen sateen seurauksena ja Harper oli saanut myöhään illalla viestin, jossa Cooper tiedusteli mahdollisuutta tulla tyttöjen autoon säältä suojaan. Kahden muropaketin levyinen sänky matkailuauton etuosassa ei ehkä kaikkien mielestä olisi ollut ihanteellisin nukkumajärjestely kahdelle, mutta se oli enemmänkin huvittava sivuseikka kuin mitään muuta. Cooper oli varmistellut moneen otteeseen, mahtuiko Harper varmasti nukkumaan siinä mukavasti - vaikka enemmän Harper oli huolissaan olisiko pojan käsivarressa enää aamulla tuntoa, kun Harperin pää lepäsi sitä vasten koko yön.

Harper muisteli onnellisena, kuinka pojan hengitys kutitti hänen niskaansa ja kuinka he olivat kuiskalleet vitsejä ja pidätelleet hiljaista naurua pimeässä.

"She's doing really well out there", Ethanin matala ääni kuului yllättäen hänen vierestään ja mies rykäisi kurkkuaan.

Harper palasi tähän maailmaan ja siirsi painoaan jalalta toiselle kun Ethan ilmestyi nojailemaan samaa karjaporttia vasten jauhaen jotain puutikkua suussaan. Pieni, kohtelias hymy riittäisi varmaan vastaukseksi, hän ajatteli, ja sen jälkeen Harper voisi alkaa miettiä kaikkia keinoja miten sulavasti poistua etsimään ystäviään. Kiusallinen hiljaisuus painosti kuitenkin vastaamaan jotain takaisin. "Joo, Hayley on luonnonlahjakkuus."

"Kummasta sä pidät enemmän?" kysyi Ethan, joka nojasi nyt käsivarsiensa varassa aitaa vasten. "Länkkäsatulassa vai enkkusatulassa istumisesta?"

"Ööh, vaikea sanoa.  Ne on kuin kaks eri maailmaa", small talk oli kyllä vähän vaikea pitää yllä näin lyhyillä vastauksilla, joten Harperi jatkoi vielä että; "Ihan rehellisesti sanottuna en tiiä missä mä näen itteni vaikka viiden vuoden päästä."

"Hah. Eihän tuohon ole kuin yksi oikea vastaus, lännensatulassa siis."

"Niin tietysti", Harper hymähti ja tuijotteli kenkiään.

Ethan nyökkäsi, katse tiiviisti suorittavassa ratsukossa. "Tiiätkö, mä vähän kattelin sillon kun pidettiin sitä valmennusta Twin Falls Farmilla, että musta kyllä sulla ja Spikellä on selvästi paikkanne westernkentillä."

Nemon takajalkojen painuessa näyttävään sliding stopiin pölähti ilmaan niin paljon hiekkapölyä, että ilma sirotteli sitä aina Harperin hiuksiin saakka. 

Miehen sanat saivat Harperin kohottamaan toista kulmakarvaansa. "Haha, no en kuitenkaan pidättäis hengitystä sitä odotellessa", tukahdettu hymähdys siivitti vaivaantunutta lausetta.

Ethan oli nostanut toisen jalkansa alinta aitalankkua vasten ja se myhäili jotain sanomatta varsinaisesti mitään. Ehkä yhdessä lauseessa oli ollut ihan tarpeeksi kehua, eikä se ajatellut jatkavansa keskustelua sen enempää.

Mikä oli tietysti ihan fine.

Seuraava ratsastaja laukkasi rauhallisesti areenalle sen jälkeen kun Hayley ja Nemo olivat päättäneet oman, Harperin silmissä virheettömän, suorituksensa aplodien saattelemana. Uusi ratsukko ei kuitenkaan päässyt edes areenan puoliväliin, kun hevonen kompuroi etujaloillaan ja kaatui niin että pyörähti melkein ympäri. Säikähtänyt henkäys pääsi Harperin suusta ja hänen kätensä ohjautui automaattisesti suun eteen peittämään pelästystään. Samassa Ethan oli jo kääntynyt kannoillaan ja pinkaisemassa hakemaan ratsastajalle kylmäpussia, kun joku oli jo ehtinyt ensiapupisteelle ja ottanut tilanteesta koppia.

Hevosen noustessa ratsastaja jää kyljelleen toisen kätensä varaan ja pitelee toista jalkaansa koholla. Ilmeisesti se oli jäänyt hevosen alle siinä rytäkässä. Apuvoimien turvin hänet saadaan kuitenkin ylös, ja hevonen kiinni, jonka jälkeen ratsastaja lähtee hienoisesti linkuttaen pois ja pudistaa vain päätään kylmäpussille. Kuluu jonkin aikaa, ennen kuin on seuraavan ratsukon vuoro nousta parrasvaloihin.

Harper repi puisesta aidasta törröttäviä tikkuja irti, ne olivat niin karheita että välillä sormissa vihlaisi niin, että varmasti jokunen tikku oli uponnut ihon allekin. Sivusilmällä hän vaivihkaa tarkkaili vuoroin kisasuoritusta, vuoroin Ethania, ja mietti, oliko se jäämässä siihen pitkäksikin aikaa norkoilemaan. Ethan näytti olevan ottavinaan puhelimella kuvaa toisessa kädessään olevasta Westernweekin mainosflyeristä, mutta jostain kumman syystä se ottikin siitä screenshotin sen sijaan, että olisi painanut kameran laukaisinta.

"You know, I always thought you were little weird -", Harper tunnusti naurahtaen.

"Ei pidä tuomita kirjaa kansien perusteella."

"- but you are even weirder than I thought."

Ethan tyrskähti ja arvioi katseellaan ottamaansa kuvaa. "Hei, Jude sanoi eilen siellä ilmailumuseossa, että kuvat on parempilaatuisia kun ottaa kamerasta screenshotin!"

"Ai Jude sanoi..."

"Meinaatko, että se olis huijannu mua?"

Oikeasti tällä Texasin reissulla Harper oli jo alkanut ajatella, ettei Ethan ehkä ollutkaan ihan niin outo kuin mitä oli ajatellut, mutta kyllä se teki edelleen tosi kummallisia juttuja näin kuusitoistavuotiaan silmin. Yllättävän keveäksi muotoutuneen hetken keskeytti kaiuttimista rahissut kuulutus seuraavasta ratsukosta ja yleisön hurraus, joka lennätti molempien huomion takaisin kilpailuihin. 

"Looks like our little cowboy is up next", Ethan vakavoitui.

"You're gonna take some more screenshots?"

Pojat kohensivat nuotiota ympäröivää kivikehää ja petasivat pohjan pienillä havuilla ja risuilla. Paksuimmat puut aseteltiin päällimmäisiksi ja nuotio sytytettiin toisen leirintäseurueen tarjoamalla sytkärillä. Risut rätisivät, ja ensin ilmaan tuprahti pieni savupilvi, ennen kuin ne leiskahtivat punahehkuisiin liekkeihin.

"Aloin jo pelätä etten saa sukkia kuivaksi ikinä", Yeva marmatti ja viskaisi pitkällä risunoksalla sukkansa kivikehän päälle.

Eikä tänään edes ollut satanut, vaan se tarkoitti eilisestä asti märkänä myttynä ruohikon vieressä maannutta sukkakasaa. Koko porukka kerääntyi nuotion ympärille katselemaan, miten liekit tulipaikalla kasvoivat ja vahvistuivat.

"Kymmenen minuutin päästä voidaan paistaa hodareita", Mikael lupasi. "Me ei kyllä ostettu sitten mitään vegeversioita, että ne jotka ei halua syödä mitä tarjotaan, voivat laittaa hodarien väliin vaikka heinäsirkkoja ja juustosiivut."

"Miksei me käytetty grilliä? Se olis ollu paljon nopeampi", ihmetteli Hayley.
"Kymmenen minuuttia on kamalan pitkä aika..."
"Kuolen nälkään", Harper valitti ja valui retkituolillaan dramaattisesti alaspäin.

"Mulla on muuten taas pissahätä."

Se oli tietysti kukapa muukaan kuin Kestrel.

Harper toivoi kurisevan mahansa kiinnittävän Cooperin huomion jotta se voisi paistaa hodareita vähän nopeammin, mutta pojalla oli kiire asetella lisää klapeja nuotioon, jonka liekit alkoivat hiipua uudelleen pelkäksi savupilveksi. "Viittiikö joku käydä keräämässä vähän männynkäpyjä?"

Cooper vilkaisi Harperin suuntaan siinä toivossa, että tyttö tarjoutuisi avuksi, joten Harperilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ylösnousta kuoleman kourista ja alentua käpyjenkeräilijäksi. "Onko nää männyn vai kuusen käpyjä?" Harper kysyi löydettyään pari puoliksi oravan nakertelemaa saalista.

"Ne on... Joo, kiitos", Cooper otti kävyt Harperin käsistä ja painoi päänsä piilottaakseen huvituksensa. 

Nuotio roihahti käpyjen voimasta uudelleen, siitä alkoi räiskyillä hiilenpunaisia kipinöitä korkealle ilmaan ja yksi kipinä riitti sytyttämään Yevan sydämen sukat ilmiliekkeihin.

"No miks sä laitoit ne ihan tuohon liekkiin kiinni? Yeva!!" Ethan marmatti, veti sauhuavat sukat hiekalle ja alkoi paukuttamaan Yevaa niitä saadakseen liekit sammumaan.


Leirintäalue oli selvästi heräillyt pikkulauantain juhlintaan ja sen alueelta kuului ääntä jos toistakin. He olivat aivan varmoja, että yhdessä suunnassa joku vanha aviopari riiteli sanavalinnoista päätellen ("You can't go one weekend without your precious games?" ja "Fine! Be my guest, Mr. No Real Life"), mitä nyt sanoista pystyi erottamaan viereisen seurueen kaljanhuuruisen örvellyksen takaa.

Sen lisäksi jostain kantautui iloista naurua ja countrymusiikin tahteja, jotka tuntuivat toistuvan repeatilla kappaletta vaihtamatta. Kun Harper nojasi enemmän taakse tuolillaan, avautui näkymä muiden takaraivojen varjosta; telttaryhmittymän keskellä harjoiteltiin selvästi rivitanssia.

Harper nappasi maasta toisella kädellään pienen risun ja tökkäsi sillä Hayleytä reiteen. "Tiedätkö mikä ois hauskaa? Kokeilla rivitanssia."

"Nääääh, mulla on hyvä tässä", Hayley sanoi kauhistuneella ilmeellä kurottaessaan katsomaan saman minkä Harper oli nähnyt. "Ajattelin jatkaa mun kirjan lukemista kohta."

Kestrel pomppasi ylös tuoliltaan. "Todellakin mennään!"

"Sä ehdit lukea sun eroottisia novelleja myöhemminkin", Harper virnisti ja Hayley näytti hetken siltä, että se teki parhaillaan häpeäkuolemaa. Harper oli löytänyt avonaisen kirjan aamulla Hayleyn sängyltä ja hän oli ennättänyt lukea takakantta kolmen lauseen verran kun hänelle oli valjennut miksi tyttö tuntui aina olevan nenä kiinni kirjoissaan.

Kestrel oli kuitenkin jo kietonut otteensa Hayleyn käsivarren ympärille ja veti tätä ylös vastalauseista huolimatta.

"Ette kai te nyt tässä ala mitään tanssia esittämään", Mikael mutisi sulloessaan viimeistä hodaria suuhunsa. "Siis meinaan, että joku teistä vielä kaatuu tonne nuotioon."

"Onks meillä ees ensiapupakkausta mukana?"

Mutta yhdestä asiasta Hayley oli ehdoton. Hän ei nimittäin missään nimessä harjottelisi tanssia ainakaan muiden katseiden alla. Siispä edeltä jo livahtaneet Kestrel ja Hayley päätyivät asettamaan matkakaiuttimen toisen auton taakse, jossa heidän harjoitteluaan eivät pääsisi muut seuraamaan ja he voisivat kaikessa rauhassa talloa toistensa varpaille kun sekoaisivat askelissa.

Harper jättäytyi heistä vähän jälkeen. Ennen nuotiopaikalta poistumista, hän nousi retkituoliltaan ja laski kätensä nuotiota kohentavan Cooperin olkapäille, josta ne valuivat aina alas rintakehälle saakka ja Harperin kasvot laskeutuivat pojan korvan viereen. "Tiiätkö mitä? Ne lupailee sadetta taas yöksi."

Käännyttyään jo lähteäkseen, Harper loi vielä yhden katseen olkansa yli ja suunpielet kaartuivat välittömään hymyyn nähdessään Cooperin virnistävän takaisin, ja hän kiiruhti ripeästi ystäviensä perään.

(Vaikka jos totta puhuttiin, niin ennuste lupaili oikein tähtikirkasta yötä ilman pisaran pisaraakaan...)

"Ettikää joku hyvä tutoriaali ja aletaan harjottelee!" Harper huudahti ja näki pian, miten Kestrel jo asetteli puhelintaan auton ikkunaa vasten.

"Mä tiiän hyvän", Kestrel huudahti vaaleat hiukset innokkaan pomppimisen tahdissa heiluen.

Mikäli Cooper luuli, että synttäriyllätykset jäisivät aamulla annettuun korttiin, joka rallatti kimeällä nuotilla Justin Bieberin Babyä aina kun sen aukaisi, ja sydänpaperiin käärittyyn Bruce Springsteenin keräilyvinyyliin, niin väärässä oli. 

Leirintäalueella sankka savupilvi pölähti silloin tällöin matkailuauton takaa ja perään ladeltiin litania venäjänkielisiä kirosanoja. Hommat olivat niin sanotusti hyvässä vaiheessa.

Jalavan oksilla vieno etelätuuli keinutteli niihin sidottuja valonauhoja ja sai sitä ympäröivän kuivan heinikon kahisemaan. Ruudullinen pöytäliina tanssi hennossa vireessä, kun Harper ja Hayley toivat viimeisiä kantamuksia auton taakse.

Kesken puuhien Kestrel ilmestyi kulman takaa taputtaen käsiään yhteen. "Okay he's back!"

Ethan nousi saapuneesta autosta ensimmäisenä, se venytteli käsiään ja tunnusteli ilmapiiriä; joko olisi valmista?

Suunnitelman mukaisesti ratsastusluokkien jälkeen Ethan oli Mikaelin kanssa vienyt Cooperin paikalliseen eräkauppaan hifistelemään jotain puukkoja ja riistakameroita, ei kukaan tytöistä ei oikein tiennyt tarkalleen, mutta ei sillä nyt ollut suurempaa merkitystä. Pääasia oli, että Cooper oli ollut jossain jonkun aikaa poikien kanssa jotta tytöt saivat aikaa valmisteluille.

"Cooper", Harper aloitti, hermostuneena kuin mikäkin ja pyyhki jännityksestä hionneita käsiään kesämekkoonsa. "Meijän autossa on joku vika."

"Miten niin joku vika? Niin kuin renkaissa vai moottorissa vai missä?"

Harper pyöritti päätään vakavana. "En oo varma, se pitää ihmeellistä ääntä tolta toiselta puolelta kun sen käynnistää. Tuu kuuntelemaan sitä."

Valitettavasti tässä kohtaa joku sähläsi, mutta ei sekään nyt maailmaa sentään kaatanut. Musiikki alkoi soida kaiuttimesta vähän liian aikaisin, jo ennen kuin Cooper oli ehtinyt edes kiertää auton toiselle puolelle, ja Harper ehti jo säikähtää että koko yllätys oli valunut viemäristä alas ensimmäisten nuottien aikana.

"Hah, no siitä tosiaan lähtee aika outo ääni", Cooper kääntyi katsomaan salaperäisellä ilmeellä, ilmeisesti se oli jo arvannut mitä tuleman piti.

"Joo, tosiaan. Onpa outoa!" Harper yritti paikkailla tilannetta.

Katse pehmeni, sitten Cooperia alkoi melkein naurattamaan. "Alright, let's take a look", se sanoi ja pyyhkäisi tytön maan pinnalta.





Toivottavasti Cooperilla ei ollut heinänuhaa, sillä ilma oli illan tullen täyttynyt vastakypsyneen heinän ja kukkivien luonnonkukkien makeasta tuoksusta. Olisi ikävää jos sen silmät alkaisivat punoittaa ja ääni muuttuisi tukkoiseksi tällaisella hetkellä. Jokuhan saattaisi vaikka luulla että se itkisi haltioissaan. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

Harper tunsi ylpeyttä kehittelemästään ruokalistasta, joka sisälsi kolme eri ruokalajia. Kun Cooper vitsikkäästi sitten kysyi Hayleyltä, joka toimitti tässä tilaisuudessa tarjoilijan virkaa, että mitä ruokia hän suosittelisi listalta, Hayley osoitti sormellaan jokaista annosta. "Jos me otetaan sitten... tätä, tätä ja tätä, kiitos", Cooper virnisti.

Ja sitten, kuin tilauksesta, pienet valonkipinät alkoivat välkkyä pimeässä. Tulikärpäsiä nousi heinikon varjoista ja niiden vaaleanvihreä hehku valaisi ilmaa kuin tuhat pienenpientä lyhtyä. Harper huokaisi ihastuksesta, silmät iloa loistaen, kun hän ojensi kättään koskettaakseen yhtä hehkuvista hyönteisestä.

"Look, fireflies!" hänen naurunsa sekoittui heinäsirkkojen sirinään. "Äh, ne on niin nopeita! Mä melkein sain yhden."

Sen sijaan Cooper odotti rauhallisesti paikoillaan ja nosti kätensä hitaasti kun yksi tulikärpäsistä lensi tarpeeksi lähellä. Poika sulki kämmenensä hellästi, pehmeä valo hehkui sen sormien välistä. Sanaakaan sanomatta hän avasi Harperin käden ja siirsi tulikärpäsen varovasti tytön kämmenelle.

Harper katseli haltioituneena pientä olentoa, jonka valo loi taianomaisen hehkun hänen kasvoilleen, ennen raaski laskea sen takaisin vapauteen.


Sen sijaan, että Hayley olisi vain laskenut yksinkertaisesti annokset pöytään, hän esitteli jokaista annosta ikään kuin ne olisivat olleet taideteoksia. Sopi toivoa, että yksinkertaisesta ulkomuodosta huolimatta ruuat maistuisivat taivaallisilta, sillä grillin vierellä ahertanut Yeva oli niin loppuun palaneen näköinen kokki ettei olisi ihme vaikka se olisi tehnyt ruuat ihan tarkoituksella vasemmalla kädellä - siis siitäkin huolimatta, että Harper oli joutunut lahjomaan sen tähän mukaan dollareilla ja ties millä vastapalveluksilla. Sillä hetkellä auton laitaan nojaillessaan, hihat ylös käärittyinä ja raikasta ilmaa janoten, Yeva näytti enemmän kyllästyneeltä elämäänsä kuin Blue Mountain Highn koulun keittäjät yhteensä ja se melkein yökkäili kaiken sen grillinkatkun keskellä.

Se sai Harperin huvittuneeksi ja Cooper ihmetteli mille tämä oikein nauroi.

"Nothing. Just enjoy your meal, Coops."


Juustokakun (kaupasta ostetun, leipomiseen Yeva oli vetänyt rajan) jälkeen Harper nosti katseensa taivaalle ja katseli tähtitaivasta, arvoituksellinen hymy huulillaan. "Ootko koskaan miettiny miten laaja ja kaunis universumi on?"

Pieni yskähdys pääsi Cooperin suusta. "Enpä kai sen suuremmin. Mun aivoilla on vaikea käsittää jotain sellasta asiaa kuin loputon. Että joku on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan, jotain millä ei ole alkua eikä loppua, kuten avaruudella."

Harper loi terävän vilauksen taakseen kohti Hayleytä, joka säpsähti hereille puhelimensa maailmasta, lähti saman tien käymään auton sisällä, ja palasi pian uuden lautasen kanssa. 

"Dancing in The Dark Delight... On the house....", Hayley lausui hiljaisella äänellä, yritti vähän vinkata silmääkin ja asetti lautasen keskelle pöytäliinaa.

Kappale vaihtui tämän 'keittiön-erikoisen' kanssa samannimiseen ja Harperin katseessa oli salaperäinen pilkahdus, kun hän kumartui lähemmäksi. "Katso tonne", Harper kysyi ja kääntyi osoittamaan tiettyä kohtaa tähtitaivaalla. "Näätkö ton tähden?"

Lukemattomien tähtien joukossa yksi näytti loistavan hieman kirkkaammin, yksinäinen majakka pimeyttä vastaan. Sitten se alkoi välkkyä ja pyöriä edestakaisin, ennen kuin surisi kovaa vauhtia korvan ohitse. Se olikin ehkä vain tulikärpänen. Mutta ainakin Harper tiesi suurpiirteisen suunnan, minne kohdistaa katseensa eikä varsinkaan sanonut ääneen juuri osoittaneensa tulikärpästä tähden sijaan.

"Mitä siitä?" Cooper kysyi. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt Harperin salaperäisyydestä.

Harper käänsi äskettäin tuodulla lautasella olleen paksun paperin ympäri. Hän ojensi sen Cooperille, joka oli niin kummastunut ettei tiennyt miten päin olla.

"I named it after you", Harper sanoi ja valtava jännityspuuska oli nielaista sanat mukanaan.




RA 11h45m55.042 +47°54'12.90'' dec 12.26 mag

Constellation
Ursa Major

Star Name
Cooper Miller




"Hate to interrupt this lovely rom-com scene", Ethan yskäisi ja nosti lavallisen Budweisereitä pöydälle. "But looks like you've finished your dinner so how about we celebrate your birthday together! Everybody, have a beer!"

A-areena oli viimein hiljentynyt. 

Seitsemän monenlaista tunnetta ja pursuilevaa jännitystä täynnä olevan päivän kilpailuviikko oli tullut nyt päätökseensä.

Mutta Westernweek itsessään ei ihan vielä. 


Freewind Farmin ilmassa oli paksu viskin tuoksu ja kantrimusiikin heleät soinnut toivottivat kaikki tervetulleiksi. Vielä kertaalleen kaikki kerääntyisivät tapahtuma-alueelle juhlistamaan mennyttä viikkoa ja uusia voittajia, jotka kantaisivat kultaista pystiä ensi vuoteen saakka. Hiekka pöllähti ihmisten noustessa hurrauksiin ja suosionosoituksiin, kun Harper ja muu Idaho Avalanchen porukka, punastuneina voiton tuomasta huomiosta mutta intoaan peittelemättä, astelivat alueelle sisään. Harper piteli jännityksestä ja innosta ja kaikesta ihanasta tärisevin käsin Cooperin kädestä, kun heidät vastaanotettiin hymyillä ja onnitteluja sateli sekä seläntaputuksin että kädenpuristuksin. Tuntui kummalliselta, että niitä tulvi ihan tuikituntemattomiltakin, jotka olivat kokoontuneet tänne juhlimaan.

"Let's give a big round of applause for our winning team!"

"Tää on kuin unta!" Harper hihkui taputusten saattelemana ja hänen äänensä oli hukkua voimistuvan musiikin alle.

Sydän teki edelleen villejä kärrynpyöriä eilisestä, eikä se ollut valmistautunut seuraavaan kierrokseen, kun Harperin voittosuoritus trail-luokassa sekä Ethanin ja Rainin voitto cuttingissa olivat sinetöineet viimeisen niitin heidän voittoonsa tämän vuoden mestareina. Poskia oikeasti särki jo kovasti kaikesta hymyilemisestä, mutta ei se mihinkään ollut katoamassakaan varmaan vielä pitkään, pitkään aikaan. 

Mielen oli täyttänyt kaksi asiaa: tämä käsittämätön kisamenestys ja muisto viimeillalta, ajatus Cooperin hermostuneesta hymystä ja äänen vakavuus - ne toistuivat hänen mielessään kuin suosikkikappale, joka oli jäänyt soittimeen jumiin. Se oli siis viimein virallista – he olivat nyt pari kaikilla mittareilla mitattuna, eikä enää tarvinnut arvailla mitä toinen ajatteli heidän jutustaan ja että halusiko se edes oikeasti olla Harperin kanssa vai jonkun muun. Pelkkä ajatus eilisestä sai onnelliset väreet kutittelemaan selkärankaa pitkin ja poskien ruusunpunainen sävy vain syveni entisestään.

Ja vielä tämä voittokin tähän päälle, ihan käsittämätöntä! Pystyisiköhän onnellisuuteen pyörtyä?

Alueen läpi kävellessä palava into ja onnellisuus kupli Harperin sisällä kuin ravistettu Dr Pepper-tölkki, joka oli valmis räjähtämään milloin tahansa. Jokainen hänen ottamansa askel tanssahteli ja sydän hakkasi samaa rytmiä musiikin kanssa. 

Herran. Jumala. Oikeasti. Nipistäkää ja kovaa.

Teki mieli juosta, kiivetä portaat kuulutustorniin ja huutaa niin kovaa, että se kuuluisi Idahoon asti:

WE'RE OFFICIAALLLLLLLLL

Niin, ja tietysti että:

WE WON THIS WHOLE SHIT!!!!!!!! WOHOOO!!!!



Olut virtasi vapaasti, lasien kolina ja raju hurraus ei ottanut loppuakseen. Tiiminä he kiittelivät myös keskenään yhteistä menestystä, ystävyyttä ja näitä hetkiä, joita he eivät koskaan unohtaisi. Jumalauta jos joku ei tekisi tästä taulua seinälle, niin tulisi satikutia. Kaiken sen hulinan ja henkisten fanfaarien keskellä oli vaikea keskittyä nyt mihinkään, kun tuntui, että joka suuntaan revittiin koko ajan ja juttu jäi aina pakostakin kesken. Kestrel oli nähty singahtavan tanssin pyörteisiin kun he olivat paikalle päässeet, eikä siitä oltu nähty hetkeen vilaustakaan - tai ehkä nimenomaan pieni vilaus vaaleista hiuksista, kun se oli taas porhaltanut jonnekin muualle. Ehkä Luke Tanner oli löytänyt sen ja hieroi parhaillaan yksilösponsoridiiliä, kolmen voiton ja yhden kolmossijan jälkeen. Jestas, se oli kyllä hyvä ratsastaja.

Mikaeliakin revittiin, mutta vain taaksepäin. Kasvoilla kohoava sinertymä antoi osviittaa siitä, että se oli ollut jonkinsortin tappelussa ja sellaisesta ähkinnästä, mitä olisi voinut luulla ummetukseksi, päätellen myös ihana kanadalaisemme Robert Center oli ollut siinä osallisena.

Ja niinhän siinä olikin käynyt, kun Harper kuuli mitä Mikael kertoi Robertin laukoneen hänelle. 

"If anyone's got a problem with that, you know what? Screw them", Harper oli tullut lähemmäs, vaikka Mikael ei ollut edes irrottanut katsettaan kengistään samalla kun se oli pidellyt kylmäpussia otsallaan. Mutta siitä huolimatta Harper oli jatkanut. "You stood up for Kansas and I personally respect the hell out of that."

Viikko oli nitonut porukkaa, kahta tiimiä, nuoria ja vanhoja, yhteen niin tiukasti että tällä hetkellä ei olisi varmaan mitään, mitä jokainen ei heidän toistensa vuoksi tekisi. No, ehkä se nyt oli vähän turhan romanttista ajattelua kuitenkin... Mutta ainakin Harper oli sellaisissa sfääreissä juuri nyt, että hän ainakin olisi tehnyt näiden tyyppien puolesta mitä vain.

Kaikenkaikkiaan tämä oli ollut kyllä ihmeellinen viikko.



"Mind if I join?" Harper sulloutui baaritiskille ihmismassan välistä ja pyysi tarjoilijaa ojentamaan hänellekin yhden kaljan.

"Erikoinen valinta."

"Kalja vai?"

"Niin. Oletin, että oisit enemmän siideri-ihmisiä", Ethan hymähti ja nosti oman juomansa huulilleen. Täytyi vain toivoa, että se oli alkoholitonta, sillä hän lähtisi pian kuljettamaan koko porukan hevosia takaisin kotimatkalle.

Tarjoilija liu'utti huolettomasti kaljapullon tytön eteen tiskin toisesta päästä ja Harper tarttui pulloon, jonka kylmä pinta hikoili lämpimässä illassa. Aivan kuin tarjoilijanainen olisi ollut kysymässä jotain, ehkä henkkareita, johon Ethan kuitenkin nosti kätensä sen merkiksi, että asia oli kunnossa. Kai sekin tajusi, että tällaista tilaisuutta piti juhlistaa muutenkin kuin pelkän sokerittoman limpparin voimin.

"Ei pidä tuomita kirjaa kansien perusteella", hän vinkkasi viitaten heidän aiempaan keskusteluun alkuviikosta areenan laidalla. "Mikä sun salaisuus on siinä, että oot pysyny noin rauhallisena koko viikon läpi?"

Kysymys näytti vetävän Ethanin vakavaksi ja se pieni hymynpoikanen, joka oli jo heräillyt kasvoilla, pakeni sen siliän tien pois. "I guess I just take things one day at a time."

Kalja maistui muuten pahalle, eikä sitä saanut alas irvistämättä. 

"Ahaa. Sulta ei kyllä mitään aforismikirjaa saisi millään..."

"Mutta ainakin siinä olisi myyvät kannet!"

"Kyllä varmaan Jude sen ainakin ostaisi."

"Mä vähän luulen, että se tykkää erilaisista kirjoista..."

Kun Harper oli noussut tuolilta, oli hän valuttanut sen väljähtäneen (oletettavasti) kusen makuisen litkun lähimpään roskapönttöön ja suunnannut hakemaan jotain makeampaa. Ehkä se päivä vielä joskus tulisi kun hän alkaisi pitää kaljan mausta, mutta tänään se päivä ei vielä ollut.



Eikä aikaakaan kun Cooperkaan ei enää jaksanut tuhlata aikaa small talkille, vaikka Harperista olikin ollut ihana katsella sivusta miten innoissaan se kertoi muille Ronyasta ja miten kiusaantuneeksi se meni, kun pojan suorituksia ihailtiin. Cooper ravisteli ihailijat ympäriltään ja lähti vetämään luokseen palannutta Harperia perässään kohti alueen keskiosaa, samalla kun vihelteli Ethanin ja Mikaelin suuntaan. "Pöydille!" hän huudahti, osoitti silmät siristäen poikien suuntaan, ja kopisteli itsensä yhdellä loikalla puiselle pöydälle. "Näytetään niille, miten mestarit juhlivat!"

Harper otti ojennetusta kädestä kiinni. Puu hänen buutsiensa alla oli sileää ja tuntui tukevalta, vaikka olo oli muuten niin keveä, että saattaisi horjahtaa yhdestä naurunsekaisesta harha-askeleesta suoraan tatamiin. "Ootko ihan varma tästä? Pöydillä?" Harper naurahti yllätyksen ja huvituksen vallassa.

Cooper virnisti. "Missäs muuallakaan? C'mon, täst tulee hauskaa!"

"Meinaatko taas heittää paidan pois?" hän vitsaili, eikä ehtinyt edes kuulla vastausta, kun samassa Hayleyn ja Kestrelin naamat pilkahtivat väenpaljoudesta ja vilkuttivat heidän suuntaansa. "Kestrel, Hayley! Hei - tänne mahtuu, tulkaa tekin!"

Hayley oli varmaan saanut uutta pontta heidän upeasta kisaviikosta Nemon kanssa ja tänään sinetöidystä hopeasijasta tiimikilpailussa, sillä se nousi siltä seisomalta mukaan tanssimaan ja antoi musiikin tehdä tehtävänsä.

Hopea ja useat luokkavoitot olivat niin hieno suoritus, että Harperin oli pakko rutistaa Hayley tiukkaan haliin. "Onneks sä lähit tänne mukaan! Te olitte ihan käsittämättömiä Nemon kanssa. Ja te kans, Kess! En tajuu tätä vieläkään!"

"En mäkään! Miettikää oikeesti, jos vaikka Idaho Statesman tulee haastattelemaan meitä kun palataan kotiin!"

"Saakohan haastatteluista rahaa?" Kestrel mietti leveä hymy huulillaan.

Riemukas juhlinta vain jatkui, eikä juomiakaan tarvinnut enää itse ostaa, sillä niitä kannettiin heille melkein väkisinkin. Sopi vain toivoa, että näitä jäähyväisjuhlia ei enää televisioitaisi, muuten voisi olla äidille selittelemistä siinä, miksi Harper joi Hayleyn tissien välistä shotteja shottien perään tai miten pöydän äärellä istuvat setämiehet (ei Ethan, se ei enää kuulunut setämiesklaaniin) yrittivät urkkia pöydän päällä tanssivien tyttöjen hameiden alle. "MUKA IHAN VAHINGOSSA". Niinpä niin. 

Musiikki kaikui kovalla kaiuttimista ja sen rytmi värähteli suonissa, kun Harper tanssi ystäviensä kanssa ja hilpeä nauru kupli hänen huulillaan. Toisinaan hänen kätensä löysi tiensä Cooperin käteen ikään kuin varmistaakseen että hän oli siinä - vaikka eihän sitä olisi tarvinnut enää erikseen varmistella. Hän oli sanonut, että olisi aina siinä.

Kaikki huolet olivat sulaneet pois ja tilalle tullut tunne, että kaikki oli niin kuin oli tarkoitettukin. 




Ties kuinka pitkän ajan jälkeen kun jalkoja alkoi jo vähän heikottaa, Harper hyppäsi alas pöydältä - hengitys tanssimisesta ja ylitsepursuilevasta innosta haukkoen. Cooper oli valmiina ottamassa hänet kiinni ja auttoi alas, ja Harperin kädet kietoutuivat pojan ympärille tiukkaan syleilyyn.

"Mä oon niiiiiin onnellinen!"

Tyytyväinen hymähdys ja lämmin hengitys tuntui hiuksia vasten. "Hyvä."

"Ootko sä?"

Harper hellitti otettaan ja kaappasi tämän kasvot kämmeniensä väliin.

"Mitä sä luulet, totta hitossa! Kaikki tää - eihän tällasestä oo voinu kuin unelmoida!"

Taas tuntui siltä, että sydän skippasi ainakin yhden lyönnin. Hänen kätensä laskeutuivat, sormet kietoutuivat Cooperin sormien ympärille, eikä se siltikään vähentänyt jännitystä alkuunkaan, oikeastaan lisäsi vain. 

Hän oli ajatellut sitä hetkeä paljon. Missä ja milloin se olisi. Niitä sanoja, jotka viipyilivät hänen kielensä päällä ja pyysivät saada tulla sanotuiksi. 

Kolme Yksinkertaista Sanaa.

Hän tarkasteli Cooperia pitkään. Hymyä ja sitä tarttuvaa energiaa, mikä pojan onnesta huokui. Miten helvetissä tällaiseen kerättäisiin rohkeutta?

Kappaleen vaihduttua COTTON EYED JOEHIN (what the fuck mikä mood-killer, kuka oli vastuussa musiikista täällä???), kumpikin alkoi nauraa ja Harper tunsi päättäväisyytensä ropisevan tomuksi maahan.

Hymy huulillaan ja pilke silmissään Harper kohotti siideripulloaan hiljaisena maljana, kunniaksi heidän tekemilleen muistoille, saavutuksille ja vielä edessä oleville lukemattomille seikkailuille.


Ehkä hänen ei tarvinnut sanoa sanoja ääneen. Ehkä, toivottavasti ainakin, Cooper tiesi jo.

Kaikkia ei vaan aina voinut ymmärtää. Varsinkaan Mikaelia, joka Snapchatin mukaan veteli tässä äärettömän vilpoisessa kevätsäässä jo pelkissä shortseissa ja t-paidassa. Joo, olihan se tietysti muuttanut tänne joltain Pohjoisnavalta ja omien sanojensa mukaan se viettäisi päivänsä mieluiten arkkupakastimessa mikäli se olisi mahdollista, mutta silti - Texasin paahteen jälkeen tuntui siltä että kesän lämpöjä saisi odotella täällä hamaan tappiin saakka.

Leskenlehdet näyttivät olevan yhtä sitkeitä kuin Mikael. Ne puskivat esiin routivasta maasta välittämättä yöpakkasista, ikään kuin ne olisivat päättäneet pelkän kalenterin mukaan kevään, ja oikean hetken, tulleen.

Siinä oikeastaan ne kaikki lupaukset kevään tulosta sitten olivatkin. Luontoäiti pidätteli kevättä tänä vuonna kuin kiusallaan, mutta sekin voitaisiin antaa vielä anteeksi, mikäli se pian pamauttaisi oikein kunnon hellekesän käyntiin joka kestäisi ainakin halloweeniin asti.

Ohitettuaan Elmer Parkin Harper höllensi tahtia sillä nappikuulokkeet olivat lennellä korvista. Kylmä aamuilma viilsi keuhkoja, vaikka muuten ei enää tuntunutkaan kylmältä. Jalat olivat vieneet häntä jo useamman mailin verran ympäri nukkuvia lähiöitä ja puistoa, jossa tähän aikaan tuli vastaan vain yksi eläkeläinen syöttämässä sorsia ja kaksi koiranulkoiluttajaa. Ilmeistä päätellen ne pitivät Harperia varmaan vähän kajahtaneena, kun tyttö tanssahteli välillä musiikin tahdissa itsensä ympäri kuin mikäkin oman elämänsä main character. 

Hän rullasi paidan hihoja ylemmäs ja ilahtui kun kappaletta vaihtaessa huomasi ilmoituksen puhelimensa alkunäytöllä.

Askeleet tuntuivat kevyemmiltä kuin aikoihin, matka taittui kuin itsestään. Viileä tuuli sotki hiuksia ja kun hän juoksi puiston halki kiemurtelevaa polkua pitkin, Harper kiristi tahtia niin, että raudanmaku alkoi poltella suussa. 

Kun hän saavutti pienen kukkulan harjanteen, Harper pysähtyi vetääkseen henkeään ja katseli hetken maisemaa, joka avautui hänen eteensä. Wilmington alkoi heräillä uuteen päivään, keskustakadun liikkeiden ovet avautuivat yksi toisensa jälkeen ja niiden eteen laskettiin mainoskylttejä, liikennevaloihin pysähteli muutamia autoja ja jopa auringon kultaisessa hehkussa kylpevä Blue Mountain High näytti yllättävän kotoisalta.

Jossain kauempana, jossa rikkaat perheet asuivat, oli rakennustelineistä päätellen alkanut uuden miljoonatalon rakennus. Maverickin talon pihalla näköjään joku maleksi aamutakissa lehdenhakureissullaan. Toisen kultalusikkaperheen lapset tappelivat takapihalla ja kalliista mersusta noussut isä komensi ne äkkiä sisälle.

Yksinäinen naakunta siirsi Harperin huomion haukkaan, joka liiteli keskellä kaupunkia avonaisemman maaston yllä ja minkä hiekkapeitteeltä erottuivat pienet eriväriset maalitaulut sekä patsailta muistuttavat muoviset sorkkaeläimet.


Hayley ei tietenkään vastannut ensimmäiseen eikä toiseen soittoyritykseen, mutta kolmannella kerralla linjan tuuttaus viimein katkesi.

"Etkö tosiaankaan voinut laittaa viestiä?", aamunkäheä Hayley marisi linjan toisessa päässä.

"Oisin voinut, mutta on kivempi soittaa. Varsinkin niille, jotka ei tykkää puhua puhelimessa!" vastaus tuli niin iloisella energialla, että se sai Hayleyn huokaisemaan tuskallisesti.

"Tietysti. No, mitä sulla on mielessä?"

"Tiesitkö, että tallille on syntyny varsoja?"

"Tiesin."

"Mistä? Mäpäs näin jo toisen niistä. Tosi söpö mun mielestä."

"Joo kiva."

"Hei, oliko sun mielestä se sun Bellyshot-Ben söpö?"

Hayleyn hörppimä kahvi oli ilmeisesti mennä väärään kurkkuun yskimisestä päätellen. "...kuka?"

"Se siellä bileissä - sori, ei tullu esittäydyttyä niin en tiedä sen nimeä. Nimesin sen Bellyshot-Beniksi sen jälkeen."

"Miks kysyt?"

Iloinen energia alkoi vaimentua Harperin lähestyessä oikeaa aihetta, minkä takia oli alunperin halunnut soittaa.

"Kun... Sä muistat kun oli se Sawtooth Charity Raffle?"

"Niin?"

"Siellä oli ne arpajaiset. Mä aattelin, että oisko sulla ollu käyttöä mun voittopalkinnolle ja sitten mulla tuli mieleen, että jos sä haluaisin viedä sen sun napashottikaverin sinne sun kanssa kun sä tykkäät semmosista jutuista. En tarkoita että tykkäät siis välttämättä just napashoteista, vaan -"

"Mitä sä siis voitit sieltä?" Hayley keskeytti lauseen, joka oli kerännyt Harperin suussa nopeutta yhtä rivakasti kuin vuorenrinnettä lasketellut irtokivi.

Harperin hengitys oli katkonaista ja lopulta hänen äänensä hiipui. "Mä voitin päivän kahdelle Wilmingtonin ampumaradalla."

Muutaman sekunnin oli aivan hiljaista puhelimen molemmissa päissä.

"Oh. Joo, okei. Mä... Mä ymmärrän mitä sä meinaat", Hayley sanoi vaisusti kun hän oli saanut kiinni Harperin ajatuksista. "Sä et halua olla nyt tekemisissä aseiden kanssa."


Siinä Hayley oli osunut naulankantaan. Harper ei olisi mitenkään pystynyt itse menemään sinne, ei koskemaan aseeseen eikä kuulemaan uudestaan samanlaista laukausta, joka muistuttaisi siitä painajaismaisesta yöstä Robie Creekille johtavalla tiellä. Niin paljon kuin hän yrittikin saada asian mielestään pois, niin aika ajoin se kuitenkin ryömi tiensä ajatusten pintavesiin ja tunkeutui uniinkin. Viimeaikoina se oli pysynyt paremmin poissa, mutta kotona lipaston kätköihin piilotettu arpajaislahjakortti olisi saatava nyt pois kummittelemasta. 


Kesken puhelun kuulokkeista kuului tärykalvoja puhkova kilahdus - merkkiääni.


"Voi ei."

"Mitä?"

"Voi ei, tää pilaa kaiken", Harper nosti kätensä otsalleen ja katseli epätoivoisena taivaalle.

"Mitä - sano nyt?!"

"Sain kesätöitä."

"No eikö se oo hyvä juttu?"

"Ei! Yritin lähettää hakemukset vaan sellasiin paikkoihin mihin aattelin etten ainakaan pääsisi, koska niihin ei tarvinnut mitään koulutusta ja mä ajattelin, että niihin tulisi tuhansia hakemuksia ja että mun hakemus hukkuisi sinne sekaan", Harper alkoi selittää melkein paniikinomaisesti, kunnes häntä alkoi huvittamaan miten helvetin huono ajoitus jollain kesätöillä voikaan nuoren tytön elämässä olla. 


Summer: ruined.

from: kirsten.hurley@scoopsnshakes.com
to: harpermacdonald@gmail.com
subject: Summer Job Position at Scoops & Shakes

Dear Harper MacDonald,

Congratulations on your selection for the summer job position at Scoops & Shakes ice cream truck! We are thrilled to welcome you to our team.

At Scoops & Shakes, we believe in hands-on training, and your trainer will work together with you to ensure you feel confident and capable in your duties.

Attached, you will find important documents outlining your employment details. 

Four-week Summer Job Position (from May 27th to June 23rd)
5 days a week / 9 hours a day, working days vary
$8 per hour plus tips
Truck location: Fairview Ave, Wilmington

Your responsibilities will include serving our delicious ice cream treats and milk shakes, maintaining cleanliness and organization in the shop and contributing to the friendly atmosphere that defines Scoops & Shakes!

We understand that your journey with us is short but sweet, and we're committed to making the most of it.

We are excited to have you on board and look forward to working together to make this summer memorable for you and our customers here in Wilmington!


Best regards,

Kirsten Hurley,
CEO
Scoops & Shakes Co.