Bluen kirja

1. A Fresh Start
2. Moseying Around
Mark Myersin Trail-valmennus 20.5.
3. "YUMIssed a spot."
4.1. What's the difference between being totally reckless and a hero?
4.2. ... The outcome.
Dorothy Hillin maastoestevalmennus, 19th of June 2023
5. Catching up
6. What'd be a better way to spend a hot summer day?
7. A loose shoe
8. Gossip Girl: Tack Room Edition
9. What does the G in
Dorothy Hillin kouluvalmennus 30th of August 2023
10. "Is everything alright?
11. Winter Has Come
12. Cooper's Best Friend
13. New People?
14. Very good Evening
15. The Abandoned Church
16. The Burnt Car
17. A Pit Stop
18. Dude, you cool?
19. O' Silent Night
20. The Hardest Part of Loving Someone...

A Fresh Start

9th of May, 8.36PM, somewhere near Wilmington, Idaho.

"Joo, muistin kaiken. Turhaan huolehdit", Kansas virkkoi pirteästi puhelimeensa, jonka toisessa päässä huoliaan esitti nuorukaisen äiti, Beatrice Bond.
"Mutta entä Bluen vararii-", äiti varmisteli, muttei ennättänyt edes lopettaa lausettaan, kun Kansas jo vakuutteli:
"Joo, sillä on kolme eri riimua mukana. Kuten sanoin, turhaan huolehdit, kaikki on matkassa! Hevonen mukaanlukien."

Kansas katsahti auton kojelaudalle asennettua kameraa. Sen kautta hän näki kahdelle hevoselle rekisteröidyn hevosautonsa (lue: Kansasin äidin hevosauton) "tavaratilaan", jossa mustanruunikonpäistärikkö Blue-ruuna nyhti kaikessa rauhassa heinää verkostaan. Kansas kuunteli puolellakorvalla äitinsä huolentäyteistä höpötystä, hymähtäen aina välillä johonkin sopivalta tuntuvaan väliin.
"Joo, soittelen sit ku saan kamat purettua, mut alan nyt olee jo niin lähellä, et laitan luurin veks. Love you", Kansas toivotti lopettaessaan puhelun. Hän tunki puhelimen taskuunsa ja keskittyi hetken (ajamisen lisäksi) maisemiin.
Täällähän on nätimpää, kuin kuvittelin.

Pian hevosauto-traileri -yhdistelmä kaarsi Twin Falls Farmin pihatietä pitkin parkkipaikalle, jonne Kansas yhdistelmänsä pysäytti. Ennen kuskinpaikalta poistumista hän näpytteli nopean tekstarin äidilleen ilmoittaakseen, ettei ollut ajanut ojaan ja luottoheppis, "Gary", oli vetänyt kunnialla tavaroista täyden Böckmannin perässään koko 150 mailin matkan väliaikaiselta tallipaikalta Twin Falls Farmille.

Tekstarin lähdettyä kulkemaan pitkin bittiavaruutta, Kansas avasi kulkupelinsä oven ja astui ulos.
Blue hörisi autosta - se oli kuullut muiden hevosten äänet.
"Joo, pääset ihan pian ulos - malta hetki", Kansas jutteli ruunalle avatessaan hevosauton lastaussillan. Blue hengaili rauhassa hevosauton oikeanpuoleisella paikalla, joten se sai jäädä vielä pieneksi hetkeksi odottamaan matkustusasemiinsa. "Ihmettele hetki sieltä, käyn kysymässä mihin sut laitetaan", Kansas perusteli ruunalle, joka vain pärskähti vastaukseksi ja jatkoi heinäbuffetistaan nauttimista.

Kansas suunnilleen loikki parkkipaikalta kohti omakotitalon kuistia, jonne iäkäs rouvashenkilö oli juuri sisätiloista astunut.
"Well, good day ma'am", Kansas tervehti iloisesti. Tallinpitäjä, Marion, tervehti takaisin.
".. And welcome, hopefully your journey went smoothly", Marion toivotti ja jatkoi: "Bluelle on varattu karsina oikeanpuoleisesta tallipäädystä, Smoke-tamman vierestä. Muut hevoset ovatkin jo vähiin päin sisällä. Kuljetuskalustosi voit jättää parkkipaikan pieleen."
Kansas nyökkäsi ja kiitti. He olivat keskustelleet Marionin kanssa puhelimessa jo edellispäivänä ja ehtisivät takuulla juttelemaan jatkossakin - vaikka pikkulinnut olivatkin laulelleet, että nainen olisi pian jäämässä totaalieläkkeelle.
Kansas palasi hevosautonsa luo. Blue hörisi kovaäänisesti ja heilutteli päätään. Se halusi jo ulos - muutaman viikon sisään Saksasta Yhdysvaltoihin, lentokentältä väliaikaiselle tallipaikalle ja sieltä vielä Twin Falls Farmille. Kieltämättä myös Kansas oli rättiväsynyt ja haaveili jo peiton sisään kääriytymisestä.

Mutta tässä vaiheessa ei auttanut jättää hommia kesken, vaikka kuinka väsytti. Kansas irrotti Bluen kuljetúsketjustaan ja kiinnitti riimunnarun sen nahkariimuun, jonka jälkeen hän avasi väliseinän. Blue seisoi kiltisti paikoillaan koko prosessin ajan ja liikkui vasta sitten, kun Kansas lähti itse kävelemään lastaussiltaa pitkin alas.
"Is this what a fresh start feels like?" Kansas kysyi hevoseltaan talutellessaan sitä pitkin ratsastuskenttää.
Miltä se sitten tuntui?
Ainakin kutkuttelevalta tunteelta vatsanpohjassa. Jännitykseltä, ehkä vähän ahdistukselta. Mutta enimmäkseen toiveikkuudelta. Toive siitä, että he jäisivät Twin Falls Farmille asumaan vielä Kansasin opiskeluiden jälkeenkin, tuntui paljon todellisemmalta nyt, kun siellä käveli ja tiluksia tarkasteli. Paikka vaikutti kaikelta siltä, mitä hän oli ajatellutkin soittaessaan ensimmäistä kertaa Marionille tallipaikan tiimoilta. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Kansasista tuntui, että Saksasta lähtö oli ihan oikeasti hyvä idea.

9th of May, 9.15PM, Twin Falls Farm

Puolen tunnin vetreytyskävelyn jälkeen Kansas talutti Bluen Marionin ohjeiden mukaisesti talliin. Bluelle varattu karsina löytyi kohtalaisen helposti, eikä kotiutumisessakaan näyttänyt menevän kauaa - Kansas sai ruunalta riimun päästä ehkä noin kaksi sekuntia ennen sen heittäytymistä piehtaroimaan puhtaisiin kuivikkeisiin. Piehtaroituaan mukavasti muutaman kerran ympäri, se nousi ja ravisteli itsensä läpikotaisin. Se ei osoittanut suurta kiinnostusta karsinanaapuriaan kohtaan, vaan ennemmin kolusi karsinansa kaikki neljä nurkkaa ja vähän katonrajaakin - ainakin niin pitkälle, kuin suinkin ylsi.
Kansas katseli hetken hevosensa touhuja, mutta sulki pian karsinan oven, laittoi Bluelle mash-veden turpoamaan ja ryhtyi purkamaan kuormaansa. "Unpacking" kesti vajaan tunnin, jonka jälkeen hän vielä juotti ruunansa, viritti sille yöheinät karsinaan ja sammutti tallista valot, poistuen sitten äitinsä kyyditsemänä kohti kotia.

Sunday, 14th of May 2023, lomittain Harperin tarinan kanssa

Twin Falls Farm, Wilmington, Idaho

Tallin pihatieltä kantautui kovaäänistä pärinää ja pölypilven edestä saattoi hahmottaa 'kyykkykevarin', jonka mustat muoviosat taittuivat auringonvalossa sateenkaarenkirjaviksi.

Pian pärinä vaimeni desibeleiltään siedettävämmäksi, kun menopeli kuskeineen lähestyi tallin parkkipaikkaa. Kuski 'liu'utti' pyöränsä parkkiin, sammutti sen ja polkaisi tukijalan pyörän alle, nousten sitten sen selästä. Ajoneuvonsa avaimet hän sujautti takkinsa sisäpuolella olevaan povitaskuun, kävellen samalla kohti tallia. Sää suorastaan vaati tutkimusmatkailua.

Google Maps oli antanut osviittaa lähimaastoista ja -reiteistä, mutta satelliittikuvat olivat vuodelta 2019. Nykyään maisemat siis näyttivät hiukan erilaisilta, mihin Kansas oli kyllä varautunut. Henkisellä tasolla siis, fyysisesti hän ei moiseen vaivautunut - jos he Bluen kanssa eksyisivät ja hän paleltuisi Idahon kylmässä yössä, so be it. Ilmeisesti joku sankari olikin tovi takaperin jo melkein onnistunut siinä, ainakin niin muutaman viikon takainen 'Idaho Statesman' -lehti tiesi kertoa.
Kansas olisi voinut lyödä vetoa, että se oli joku Twin Falls Farmilta. Sen enempää ottamatta kantaa niihin ihmisiin, jotka hän oli tähän mennessä tavannut, hän ei yllättyisi. Ja tilastotkin puolsivat hänen epäilyksiään - suurin osa Wilmingtonin hevosihmisistä oli keskittynyt nimenomaan Twin Falls Farmille. Tai no, ainakin suurin osa yksityishevosten omistajista. Eikä hän uskonut, että kukaan lähtisi jonkun toisen omistamalla hevosella kevättulvien aikaan niin kauas kotitallilta, että eksyisi. Toki, ihmisten toimet eivät tähänkään mennessä ole olleet riippuvaisia Kansasin uskomuksista.

Talliin päästyään Kansas suuntasi ensimmäisenä kaapilleen, jonne hän jätti ajokypäränsä ja pyöränsä avaimet. Sen jälkeen hän haki Bluen tarhasta pesupaikalle, jossa hän teki vähintäänkin harjauksen maailmanmestaruuden. Laiskuuttako? Kenties, mutta Blue ei onneksi ole mikään kamala sotkusirkka.
Kansas pohti hetken varustevalintoja, mutta päätyi lopulta varustamaan hevosensa pelkillä suitsilla. Ryteikössä satula olisi voinut olla vain tiellä. Sitä paitsi hyvää vatsalihastreeniä.
Blue seisoi kiltisti paikoillaan Kansasin laittaessa suitsien solkia kiinni. Ruunan korvat kääntyilivät ympäriinsä sen kuunnellessa uuden asuinpaikkansa äänimaailmaa.
"Joko mennään?" Kansas kysyi haaveilemaan jääneeltä hevoseltaan, joka pienen huokauksen saattelemana myöntyi kävelemään omistajansa perässä tallista ulos ja lähimmälle selkäännousupaikalle. Blue seisoi paikoillaan, mutta heilutteli päätään Kansasin kiivetessä sen selkään. Poika rapsutti ruunan säkää ja pyysi sen käyntiin, ohjaten sen kohti metsää.

Sulavesilammikoita näkyi edelleen yhtään syvemmissä kohdissa maastoa. Satunnaisia tulvavesien tuomia risujakin löytyi vielä jaloista, mutta muuten luonto vaikutti selvinneen vetisestä keväästä. Kansas ja Blue kävelivät pitkin kapeaa metsäpolkua, joka nousi loivasti rinnettä ylös. Rinteen laella näkyi muutama valkohäntäkauris.
"Kavereita", Kansas naurahti Bluen tuijottaessa järkyttyneenä seisahtuneita sorkkaeläimiä.
"Ei ne syö sua", hän jatkoi lempeällä äänellä ja rapsutti ruunan kaulaa, kääntäen sen kuitenkin polun haarasta oikealle. Turhan läheinen tuttavuus peurojen kanssa ei tähän hätään houkuttanut.

Ratsukko nuohosi mailitolkulla erilaisia polkuja ja pikkuteitä, todennäköisesti kiertäen ympyrääkin vähintään kerran ellei kaksikin. Parin tunnin jälkeen he siirtyivät poluilta tielle, jolla tulikin vastaan tuttuja.
"Mikäs lehmäsaattue täällä liikkuu?" Kansas kysyi kummastuneena, kun pilkkuponi Spiken omistaja Harper ja kirjavan Sheyla-tamman omistaja Kelsey ratsastivat häntä kohti.
"Siis, tarkoitan.. Öh, huonosti muotoiltu. Mistä te lehmän saitte", hän korjasi ehkä hiukan tökeröä kysymystään ja jatkoi: "tehän olette Twin Falls Farmilta, eikö?"
Sheylan omistaja Kelsey kertoi lehmän karanneen läheisiltä karjatilallisilta, Wardeilta. He aikoivat palauttaa sen kotiinsa.
"Uskon, että pärjäätte oikein hyvin kaksinkin, mutta voisin liittyä seuraan ja opiskella vähän uusia reittejä?" Kansas ehdotti ja köhäisi tiepölyt kurkustaan.
"Teilläkö on aina tällaisia seikkailuja, kun lähdette maastoon?" hän uteli kolmikon jatkaessa matkaansa kohti Wardien karjatilaa.

Matka sujui yllättävän sutjakkaasti - hiljaista hetkeä ei tullut, kun Kelsey ja Kansas juttelivat niitä, näitä ja noita. Enimmäkseen siitä, mitä Kansas teki ennen Twin Falls Farmille muuttoa. Ja Kelseyn jutuista. Erityisesti mieleen jäivät Kelseyn 'hullu mummo ja sen hullu, lihava corgi'.
Kolmikon vaisuin, Harper, uskalsi myös avata suunsa.
"Saanen udella, miksi lähditte Euroopasta?"
Kysymys suoraan sanottuna yllätti Kansasin. Hän joutui muutaman sekunnin miettimään vastaustaan, muttei koskaan saanut sitä edes sanotuksi hevosten säikähdettyä luvattoman äänekkäästi paikalta poistuvaa kyyhkyhaukkaa. Ratsujen rauhoitteluun meni oma aikansa, eikä matkaa määränpäähän ollut enää juuri mitään, joten kysymys jäi roikkumaan.

Harper ja Kelsey palauttivat naudan sen erittäin ilahtuneille ja kiitollisille omistajille, jotka yrittivät osoittaa kiitollisuuttaan - hei, hetkonen? Vuosikertaviskiä? Don't mind if I do.
Tytöt kohteliaasti kieltäytyivät vastaanottamasta pulloa ja lähtivät pian takaisin kotiin. Kansas sen sijaan ei voinut vastustaa kiusausta, vaan hyväksyi kahden miehen tarjoaman kiitoksen. Vaikkei hän todellisuudessa ollut naudan palauttamisen eteen tehnyt mitään muuta, kuin osunut paikalle sopivaan aikaan. Hän kiitti miehiä ja toivotti hyvät päivänjatkot, jonka jälkeen Bluen turpa suunnattiin Kelseyn ja Harperin perään ja viskipullo löysi tiensä takin povitaskuun.

Mitä tutummiksi maisemat kävivät, sitä useammin Kansasin ja Bluen edellä kulkevat ratsukot mittailivat toistensa huippunopeuksia.
Kansasia hirvitti. Hän ei lähtenyt mukaan kisailuun, vaikka vähän olisikin tehnyt mieli (Blue olisi voittanut, tietenkin). Povitaskussa lepäävä pullo oli vähän turhan arvokas moiseen riskialttiiseen aktiviteettiin - poikahan voisi pudota pullon päälle, jolloin se särkyisi tai se voisi heilua ja hölskyä taskussa niin paljon, että se tippuisi keskenään ja särkyisi. Kertakaikkiaan surullinen lopputulos. Siispä Kansas keskittyi lähinnä pitämään Harperin ja Kelseyn näköpiirissään ja etenemään hiukan hillitymmin.
Tosin aika pian hän tajusi, että ratsasti alueella, jossa ei ollut aiemmin käynyt eikä tietäisi mistä pitäisi kääntyä minnekin. Eli vähän piti Bluenkin pidentää askelta, jotta ratsukko pääsisi huutoetäisyydelle muista.
Käsimerkkien (ei niiden sopimattomien) ja sanallisten pyyntöjen jälkeen Kansas sai kuin saikin pakotetut matkakumppaninsa hidastamaan ja keskittämään huomionsa hetkeksi häneen.
"En voi mennä noin lujaa, tää voi hölskyä ja tippua", hän selitti suorastaan voitonriemuisena näyttäessään Wardeilta mukaantarttunutta viskipulloa.

Kelsey ja Harper jotain kommunikoivat keskenään, mistä oli haisteltavissa lievää huvittuneisuutta ja kenties jotain muuta. Ei siitä sen enempää.
"Miksi sä otit sen?" Harper kysyi. Kansas ei osannut ihan tulkita tytön sävyä, joten tyytyi kohauttamaan olkiaan.
"Well, what can I say. It was a tempting offer", hän vastasi.

Hevosten kavioiden kopina kaikui tietä reunustavasta metsästä takaisin ja peitti suurimman osan muusta äänimaailmasta kolmikon kulkiessa kohti kotia.
Ensimmäinen yhteinen maastoreissu tulikin vastaan nopeammin, kuin Kansas osasi odottaa. Ja myönnettäköön, ettei seurassa ollut mitään valittamista. Kelsey osoittautui ainakin tämän kerran perusteella mukavaksi tyypiksi. Harperista Kansas ei osannut vielä sanoa juuta eikä jaata. Kenties Harper ajatteli hänestä samaa - eiväthän he olleet vielä juuri mitään keskustelleetkaan saapumispäivän jälkeen.

7.58PM, Twin Falls Farm, Wilmington, Idaho

Sää oli miellyttävä puolipilvinen. Aurinko ei armottomasti paahtanut, eikä tuullut liikaa. Kevättulvien jälkeen tällainen hiukan kuivempi keli olikin tervetullut.

Kansas oli hyvissä ajoin tallilla kasailemassa trail-rataa illan valmennusta varten.

Häntä jännitti, vaikkakin aiheetta - kyllä hän hevosensa selässä pysyisi ja valmennuksethan ovat parhaita hetkiä virheiden tekemiseen.
Ehkä jännitys johtui lähinnä muista ratsukoista. Hän tiesi pyörivänsä kentällä samaan aikaan ainakin Cooper Millerin, tallin oman Cowboyn, Harperin sekä Kelseyn kanssa. Ilmoittautuneiden joukossa oli ollut myös sievä pv-ruuna Boe omistajineen. Yumiin, eli siis siihen Boen omistajaan, Kansas ei ollutkaan aiemmin vielä törmännyt. Hevosestakin hän tiesi vain, että se painottuu johonkin aivan muuhun, kuin lännenratsastukseen ja on ihan hieno.

Radan valmistuttua kello läheni puolta yhdeksää, joten oli aika hakea Ratsu Reima tarhasta ja varustaa se. Kiirettä Kansas tosin ei pitänyt - hän oli tallilla ensimmäisten joukossa. Harper ja Cooper saapuivat aikalailla samoihin aikoihin talliin, eikä Kelseytä tai Yumia näkynyt vielä missään.
Blue sai siis todellakin arvoistaan kohtelua Kansasin puunatessa sen vimotteenpäälle kiiltomadoksi ja pyyhkiessä vielä varusteetkin siisteiksi.

Kentälle poika poneineen suuntasi klo 20.59, johon mennessä Yumi oli ainakin saapunut.
Valmentajaa sen sijaan ei näkynyt missään. Eipä tuo haitannut - ratsukko saisi rauhassa verrytellä.

Tosin eipä siitä rauhallisuudesta ollut paljoa tietoa. Ruuna oli nähnyt valmennuksessa käytettävät elementit, kuten sillan, ja kulki terävästi eteenpäin. Ei varsinaisesti levottomana, mutta tarpeettoman reippaana.

Kentällä oli heidän lisäkseen Harper, Yumi ja Cooper ratsuineen. 9.15pm myös Kelsey liittyi iloiseen(ko?) joukkoon. Kansas naurahti hiljaa yksikseen, kun Harper tervehti tyylikkäästi myöhässä olevaa ystäväänsä sanoin "ainakaan Mark ei tiedä, että olet myöhässä."

Muut ratsukot juttelivat varsinkin verrytellessä jonkin verran toisilleen. Kansas pitäytyi kerrankin lähinnä omissa oloissaan ja kuunteli muiden höpinöitä.
Illan valmentaja, western-konkari Mark Myers, soi saapua paikalle melkein kymmenen minuuttia Kelseyn jälkeen.

Valmennus itsessään oli kaivattua vaihtelua puskailuun. Blue oli alussa levoton, mutta pysyi silti hanskassa. Kansasin onneksi he saivat olla ensimmäisinä suorittamassa, eikä Bluen tarvinnut kauaa steppailla ja heilua.

Ensimmäisenä Mark tuli kädestä pitäen näyttämään Kansasille oikeaoppisen western-istunnan, joka pojalta oli päässyt vuosien saatossa unohtumaan. Mahtoi kieltämättä olla koominen näky, kun nuppisatulassa istui rennonrempseän cowboyn sijaan hahmo, joka istuntansa puolesta olisi voinut lähteä kouluradalle.

Kansasista tuntui, että ratsasti hevosen sijaan kyyrylaamalla, jota oli tankattu edelliset kolme päivää keskushermostoa kiihdyttävillä tököteillä.
Ulospäin ratsukko vaikutti huomattavasti paremmin pakatulta - ruunan ylivirittyneisyys näkyi lähinnä ylenpalttisena herkkyytenä erityisesti ohjasavuille.

"Ehdottomat kultasäännöt tällaisen hevosen kanssa ovat yksinkertaisuus, selkeys ja laatu", Mark painotti, viitaten apujen käyttöön.

Mitä Kansas omalta ratsastukseltaan ehti, hän katsoi varsinkin sen Cowboyn, Cooperin, suorittamista suorastaan kadehtien. Pojasta huomasi, että tunteja satulassa oli vietetty. Ratsukon yhteistyö näytti maallikon silmään liki virheettömältä - saipahan Kansaskin tavoitteita, joihin pyrkiä samalla nöyrän ja silti niin itsepäisen ruunansa kanssa.

Porttitehtävä sujui Bluella ja Kansasilla muuten suorastaan loistavasti, mutta ratsu oli tosiaankin herkällä päällä, joten Kansas sai oikein ajatuksen kanssa pohtia apujaan, ettei ruuna luiskahtanut pretzel-asentoon. Parin toiston jälkeen portti saatiin auki ja kiinni hienosti puomeilla rajatun alueen sisäpuolella.

Sidepassit taas... Noh. Kulttuurishokki kuskille ja ratsulle, joka oli jo valmiiksi all over the place. Bluehan kyllä periaatteessa osasi ne, mutta oli vielä sen verran raaka, että mr. Myers totesi parhaimmaksi vaihtoehdoksi suorittaa tehtävä kentän aitaa päin, käyttäen palkintona suoraa peruutusta. Toistoja saatiin tehdä aika monta enemmän, kuin portilla, mutta kertojen karttuessa Blue malttoi jo rentoutua ja odottaa ratsastajan apuja sen sijaan, että ratkaisisi annetun tehtävän yksinään Kansasin vain matkustaessa mukana.


Sillalle siirryttäessä vauhtia ei puuttunut. Kansas sai keskittyä täysillä hevosensa hidasteluun. Tai no, ei se mihinkään varsinaisesti juoksennellut - ennemminkin häselsi vain niin paljon, että jalkojen asettelu jäi täysin ratsastajan vastuulle. Pari kertaa ratsukko suhaisikin aika lahjakkaasti sillalta alas ennen aikojaan, mutta fiksu nuori heppanen oli onneksi sen verran vastaanottavainen, että probleema saatiin korjattua ennen, kuin kukaan tallikavereista huomasi... Tai ainakaan huomautti.

Ennen loppuverryttelyitä Kansas sai vielä paljon loistavia vinkkejä Bluen saamiseen sillä tavalla hyvään, rauhalliseen ja vastaanottavaiseen työmoodiin.
"Se kieltämättä tuntu vähän siltä, että se ties osaavansa ja halus ratkasta ne kaikki tehtävät omalla tavallaan", Kansas myönsi rapsuttaessaan rennosti pärskähtelevän ruunan kaulaa heidän kävellessään pienellä ympyrällä valmentajan ympärillä.

Luvan saatuaan ratsukko parin raviaskeleen kautta nosti reippaan, rennon laukan, jonka aikana pyrittiin ratsastamaan hevosen päätä pitkälle eteen ja alas. Kauaa he eivät laukanneet, vaan aika pian siirtyivät rentoon raviin ja siitä käyntiin.
Kansas kiitti valmennuksesta ja suuntasi hevosineen maastoon loppukäynneille - aurinko oli jo laskenut, mutta hämärässä näki sen verran, ettei omiin jalkoihinsa kompastunut.

Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Kansas nojaili pesukarsinan viereiseen seinään, katsellen kuinka Yumi rutinoituneesti harjasi kirjavaa ruunaansa.

"Yumissed a spot", Kansas huomautti, johon tummatukkainen tyttö vastasi puhahduksen sekaisella naurahduksella.

"What a clever pun", Yumi mutisi harjatessaan sitä unohdettua kohtaa.
"Eikö sulla oo oma hevonen hoidettavana?" tyttö kysyi ja loi merkitsevän katseen kymppikarsinan ovenraosta ulos kurkistelevaan päistärikköön.

Kansas käänsi katseensa Blueen, joka korvat hörössä katseli kaksikkoa (ja Boeta).
"Jos mä varustaisin sen tässä samalla, se joutuis tönöttää puolvuossataa romppeet niskassaan", Kansas haukotteli.

Yumi pyöräytti silmiään.
"Iteppä halusit meiät mukaan maastoon. Useimmat kato haluaa hoitaa hevosensa kunnolla myös ennen ratsastusta", hän huomautti hyväntahtoiseen sävyyn.

"Fair", Kansas myönsi ja siirtyi varustehuoneeseen hakemaan - you guessed it! - hevosensa varusteita ja harjoja, palaten pian takaisin Yumin riesaksi.
"Noh, mitäs oot tykänny Yhdysvalloista so far?" poika kysyi harjatessaan ratsuaan.

Yumi nosti satulan Boen selkään, kohautti olkiaan ja laittoi satulavyön kiinni.
"Ainakin tallilla on kivaa, eikä koulukaan nyt niin paha oo", hän kertoi.

Kansas katsahti tyttöön ja hymähti hymyillen.
"Kiva", hän sanahti ja laittoi Bluelle suitset päähän. Turparemmittömien länkkäsuitsien päälle hän solmi lisäksi ohjallisen naruriimun.

Kansas solmi riimunnarun Bluen karsinan oven eteen, jottei ruuna ilmaantuisi omine lupineen käytävälle, ja palasi takaisin pesukarsinan pieleen.
"Meneekö vielä kauan?" hän kysyi.

Yumi katsoi kissapipoista suorastaan epäuskoisena.
"No ei mene", hän lohdutti ja tarjosi ratsulleen kuolaimet suuhun, vetäen sitten suitsien niskahihnan korvien yli ja laittoi soljet kiinni.
Tyttö puki vielä kypärän päähänsä ja irrotti Boen pesukarsinan naruista.
"Let's go."

"Finally", Kansas henkäisi ja haki hevosensa, jonka jälkeen kaksikko hevosineen suuntasi ulos.

Somewhere near-ish Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Käänsin rintamasuuntani takana ratsastavaan Cooperiin.

"Miten se kauris voi?" kysyin, viitaten parin päivän takaiseen peurakolariin ja orvoksi jääneeseen vasaan.
"Hengissä", Cooper vastasi lyhyesti. Ei ehkä niinkään tympääntyneenä, mutta jotenki haistelin sellasta vibaa, ettei me oltu ihan vielä mitään bestiksiä.

Nyökkäsin vastaukselle ja käännyin taas naama menosuuntaan. Blue harppoi varmoin ja reippain askelein pitkin kapeaa, osin umpeenkasvavaa metsäpolkua.

Olin saanut Cooperin suostuteltua kanssani maastoon. Kuinka sen tein, en itseasiassa tiedä. Kunhan ehdotin ihan out of nowhere pitkän kaavan maastolenkkiä ja tyyppi suostui. A win is a win.
Nyt olimme joka tapauksessa matkalla eräälle pikkuvuorelle, joka todellisuudessa on tosin enemmän kallio. Sieltä näkee sievästi yhteen laaksoon, missä tosi usein laiduntaa peuroja ja muita elikoita. Oon myös nähnyt siellä liitelemässä muutamia haukkoja, joita en tosin tunnistanut - Cooper koittakoot tai käyttäkööt tietoaan!

Juttelimme verrattain vähän matkalla.
Tai no, mun vertauskohteena on lähinnä Yumi, jonka kanssa ollaan alati toistemme kurkuissa kiinni (no ei nyt oikeesti. Vähän vaa) ja Mikael, joka on osoittaunu erinomaiseks kuuntelijaks. Tai sit mä en vaan anna sille tilaisuutta puhua. Kelseynkin kanssa juttu luistaa, kuin vaseliinilla vuorattu d..elfiini.

Eikä sovi unohtaa Harperia, joka selkeästi oli aivan vakuuttunut mun olevan jonkin sortin pahis.
I mean, girls like bad boys, don't they? Well good for them, I'm bad at (almost) everything.
Mut onneks se on ilmeisesti hyväksyny mut tälläsenä ku satun olemaa, koska mä ainaki pidän siitä.
Brandy on edelleen iso kysymysmerkki, vaikkakin platonisesti ihastuin siihen Mores Creekillä. Vaikutti huipputyypiltä. Toivottavasti törmätään jatkossakin, eikä muutaman päivän takainen maastolenkki jäänyt ainoaksi laatuaan.

Palataas Cooperiin - me ei tosiaan juteltu kauheesti tällä matkalla. Siitä todella tuli vähän sellaset vibat, etten mä lukeudu ihan sen suosikkityyppeihin. Ehkä mä olin sanonu jotain sen mielestä sopimatonta? Who knows.

Se vähä mitä juteltiin oli tosi hevospainotteista. Kyselin Ronyasta ja siitä se kyllä kerto mielellään. Se vaikutti tosi ylpeeltä tammastaan, eikä yhtään huonolla tavalla.
Vastineeks se kyseli vähän Bluesta. Mitäpä mä siitä olisin osannu sanoa, muuta ku et se osaa olla totaalinen aasi.
"Hyvässä ja pahassa. Se on ikäisekseen valtavan järkevä ja viisas, mut myös ihan täys tumpelo ja itsepäisyyden multihuipentuma", tarkensin.

Noin puolentoista tunnin kävelyn jälkeen saavuimme perille.
Blue pärskähti ja ravisteli päätään. Muutama hassu hyttynen oli eksynyt sen korvien lähistölle.

"Sulta jäi sillon sinä kolaripäivänä haukkareissu väliin, eikö?" varmistin ohjatessani Bluen hieman lähemmäs kallion reunaa.
Reunalta aukesi näkymä laaksoon, jota reunusti pienemmän puoleiset vuoret ja havupuupainotteiset metsät.

Cooper hymähti.
"No, silloin tuli vähän muutakin tekemistä", hän muistutti seuratessaan meitä. Ronya kulki kuuliaisesti suuntaan, mihin isäntänsä ohjeisti, mutta katsoi tarkkaan kavioidensa paikat ja kiemursi pari kertaa 'reitiltä' pois.

"No joo", myönsin ja suuntasin katseeni näkymästä Cooperiin.
"Oon nähny täällä pari kertaa semmosia haukkoja, joita en oo tunnistanu. Aattelin et sä saattaisit tietää paremmin", ehdotin ja osoitin yhtä korkeaa, tuuheaa kuusta kohtuu lähellä kalliota.
"Tuolla on joku pesä", kerroin ja osoitin seuraavaksi alhaalla avautuvan niityn vasempaan reunaan ja jatkoin: "ja tuolla on näkyny monesti ku joku liitelee ja saalistaa."

Cooper nyökytteli.
"Todennäköisimmin kyyhkyhaukkoja", hän totesi. "Niitä näkee näillä kulmilla aika usein."

Käänsin katseeni Cooperiin ja naurahdin.
"Dude, kyllä mä kyyhkyhaukan tunnistan. Se onki varmaa ainoo niistä mitä... Seittemästä, kaheksasta haukkalajista mitä tällä alueella on minkä tunnistan."

Cooper vain vilkas mua, kaivoi kiikarinsa ja ryhtyi sen pidemmittä puheitta tutkimaan osottamiani paikkoja.

"Oiskohan toi-", hän aloitti, mutta ihan järkyttävän kova ja hirveän kuuloinen kirkaisu keskeytti lauseen.

Molemmat hevosista säikähti ääntä. Blue veti täyskäännöksen ja loikkas jonku kolme metriä kauemmas kallion reunasta, jääden sit steppaamaan paikoilleen silmät päässä pyörien.

"Mikä helvetti toi oli?" sain kysyttyä, sydän hakaten seuraavaks rinnasta ulos.

"Puuma, todennäköisesti", Cooper ties kertoa. Senkin ääni vähän värähteli.
"Tai joku, jota on sattunu tosi pahasti."

"Yeah, uhm, let's not go check it out", totean.  
Cooperin kääntyessä katsomaan mua jotenkin tulkitsemattomasti, kurtistin kulmakarvojani ja väänsin suupieliini anteeksipyytävän hymynpoikasen.
".. Please?"

"So, you're not only mouthy, but also a coward", hän tuhahti ja ohjasi Ronyan polulle, joka vei alas kalliolta.

Pyöräytin silmiäni ja vilkaisin ympärilleni.
En nyt ehkä ihan pelkuriksi itseäni luonnehtisi, mutten kyllä mielelläni haluaisi jäädä yksinkään tänne. Varsinkaan nyt, kun riskinä on, että äskeinen huutaja oli tosiaan puuma. Nu-uh, tänne en jää.
"Wait up, sir Knight!" huudahdin ja ratsastin Cooperin perään.

Somewhere in the Wilmington Woods, ID

Cooper oli jo päässyt kalliolta alas ja ratsasti nyt reipasta käyntiä pitkin kapeaa, juurakkoista metsäpolkua kohti avaraa laaksoa.
Se metsä, jota polku halkoi, oli  t i h e ä. Niin tiheä, ettei polun sivuille nähnyt kolmea metriä kauemmas. Ja pimeäkin vielä.
"Hey, uh, I really don't want to ruin your... Saviour complex or whatever, but this is NOT it. I have never encountered a fucking mountain lion before and I'm quite sure neither has Bl-", aloitin, katsellen samalla parhaani mukaan ympärilleni. Jos sieltä sattuisi se puuma tai jokin muu hirvitys hyökkäämään.

"Oh, quit the yapping, will ya?" Cooper pyysi. Sanavalinta oli ehkä ronskihko, mutta äänensävynsä oli liki täydellisen neutraali. Hän vilkuili niille muutamille hieman matalammalle jääneille oksille.
"Jos se on puuma, me vain.. poistutaan paikalta. Ja vauhdilla. Ei ne mitään myyttisiä petoja oo, jotka saa sut kiinni teit mitä tahansa", hän selitti ja vilkaisi muhun päin ja jatkoi:
"Väitän, et sillä on sitäpaitsi riittävästi ruokaa niissä muutamassa kauriissa, mitä täällä päin elelee."

Puristin huuleni viivaksi.
"... If you say so", myönsin.

Olin koko pienen ikäni liikkunut luonnossa ja pärjäisin minkälaisessa maastossa tahansa, tunnistaisin varmaan tuhat eri kasvilajia ja löytäisin vettä vaikka aavikolta, mutta eläimet - niistä en tiennyt juuri mitään.
Sen osasin sanoa, että puuma maastoreitillä = ei hyvä juttu.
Luotin siis täysin Cooperiin ja siihen, että hän osaisi toimia siinä onnettomassa tilanteessa, jossa se mahdollinen peto jossain tuolla erämaassa haluaisikin juuri meidät päivällispöytäänsä - eikä suinkaan vieraiksi.

Ratsastimme hetken aikaa hiljaisuudessa.
Olin juuri avaamassa suutani, kun Cooper nosti sormen huulilleen ja sihahti.
"Not a sound", hän tokaisi ja katseli ympärilleen.
Se tosiaan piti paikkansa - metsä oli täydellisen hiljainen, jollei rytmikästä kavioiden tömähtelyä maahan laskettu.

Niskavillani nousivat pystyyn.
Hiljaisuus ei ikinä ollut hyvä asia, kun liikuttiin metsässä.
Vilkuilin joka suuntaan nähdäkseni, mistä se peto hyökkäisi. Osaisinpahan olla ainakin valmiina ja napata vähintään kuvan. Tiedättehän, sellasen 'at this moment he knew, he fucked up' -meemin. Olis aika mahtava. Vielä mahtavampaa tosin olis, jos päästäis täältä elossa ja ees about ehjinä kotiin.

Blue kuunteli erittäin tarkkaavaisena ympärilleen, korvat pyörien kuin viritetty karuselli.
Se jännittyi, sen askel terävöityi ja pää nousi ylös.
Käännyin katsomaan taaksemme ja näin vain parin kiiluvia silmiä vilahtavan puun takana.

Yeah, abso-fucking-lutely not.

"VAUHTIA", kil-, öh siis kir- huudahdin* ja nojauduin mahdollisimman lähelle Bluen kaulaa sen ampaistessa täyteen neliin Ronyan perässä.
Polku teki loivan mutkan ja sen jälkeen näkyikin jo valoa - se niitty!

Laukkasimme koko loppumatkan (eli siis ehkä 100 metriä) niitylle ja ainakin mulla sydän takoi ihan hulluna. Jos olis ikää 50 vuotta enemmän, niin salee olis jo krampannu ja pysähtynykki.

Cooper hidasti ja pysäytti Ronyan n. 50 metrin päähän metsänreunasta ja käänsi tamman niin, että näki helpommin polun alkuun.
Mä ja Blue sen sijaan edettiin vielä vähän kauemmas ja jäätiin pyörimään siihen pienelle ympyrälle. Mä katselin kokoajan tiivisti Cooperia. Oli vähän ikävä tunnelma, to say the least.

"Mikä homma?" Cooper kysyi, nyt jo ehkä vähän ärtyneen kuuloisena.
"Mikä siellä oli? Miks meiän piti toi huonopohjanen polunpätkä laukata?" hän tenttasi kääntäessään katsettaan muhun. En vieläkään kyllä tajua, et miten se osaa ton kunnon Hollywood-cowboyn stetsonileikin. Tiiätteks, kattoo sieltä lierin alta sillee.. Sillee. Ei siitä sen enempää!

"Siellä oli joku eläin", selitin ja katsoin Cooperin ohi metsänreunaan.
"Joku aika matala", jatkoin. Blue viimein malttoi pysähtyä, pärskähtää ja ravistaa päätään.
Rapsutin ruunan kaulaa pikaisesti.

"Kertoopa paljon. Mistä tiiät et siellä oli eläin?"

"Näin sen silmät."

"Vaan silmät?"

".. Noh, öh, joo. En mä kerenny kattomaa sen enempää", myönsin ja hieraisin niskaani.

Cooper huokaisi ja pyöräytti silmiään.
"Eli mekö riskeerattiin hevostemme jalat sen takia, että sä näit jonku opossumin?" hän kysyi ja osoitti metsänreunaan.

"Quit that bullshit", tuhahdin.
"Sä tiiät, että olisit tehnyt ihan saman tossa tilanteessa. Ota huomioon, että me tultiin tänne alas koska sä halusit tulla katsomaan, voisitko kiillottaa kuvitteellista virkamerkkiäs vähän lisää pelastamalla jonku", puolustauduin kädet levällään.

Cooper pudisti päätään.
"Fair, fair. I probably would have done the same", hän myönsi hetken kuluttua.
"Vaikkakin jos se oikeesti oli puuma, se ois todennäköisesti lähteny jahtaamaan meitä", hän jatkoi.

"No mut ei lähteny, onpas mukavaa. Kyllä mä kieltämättä vielä ainaki tän yhen päivän voisin elä-", selitin, mutta jälleen, Cooper keskeytti mut ja osoitti niityn ja metsän rajalle, reilun 150 metrin päähän ja meistä katsottuna oikeammalle.

"Look at it!" hän hihkaisi kuiskaten, tarkoittaen todennäköisesti vaaleanruskeaa, matalana liikkuvaa mutta isohkoa eläint- joo o, toi oli kyllä puuma.

"I told you, didn't I?" muistutin, kun Cooper nappasi kiikarinsa käteensä. Selkeästi hän oli nähnyt jotain, mitä minä en.

"Sillä on pentu mukana", Cooper kertoi. En ihan saanut kiinni, oliko hänen äänensävyssään ripaus innostusta vai kauhua. Ehkä molempia.

"Toi kuulostaa meiän kannalta aika huonolta jutulta. Mitäpä me tehään?"

"... Voi olla et niitä on täällä kaks. Puumat ei yleensä huuda muuten, ku kiima-aikaan", Cooper selvensi. Damn, se vissiin oikeesti tietää täkäläisistä eläimistä aika paljon. Onpa hyvä, että se osu tänää mukaan, tosi hyödyllinen!
Mutta...

"... Toi ei vastannut mun kysymykseen ja kaiken lisäks kuulostaa vielä paremmalta", totesin puristaen huuleni viivaksi.

"No, ei me kyllä jäädä sitä tänne etsimäänkään", Cooper myönsi.
"Täytyy vaan pysyä rauhallisena ja toivoa, ettei se lähde seuraamaan meitä tai säikäytä hevosia", hän jatkoi.

Nyökkäsin ja suuntasin Bluen turvan kohti niittyä halkovaa peurapolkua. Laakson luoteisreunalta pääsi takaisin metsäpolulle, jolta taas pääsi sille ns. Pääpolulle, jota pitkin tänne tulimmekin.

Cooper lähti hyvin äkkiä seuraamaan meitä, tarkkaillen valppaana ympäristöämme.
Hetken kuluttua hän naurahti.
"Can't wait to tell the girls how you screamed."

"If I hear even one person talk about how you managed to save my ass from a mountain lion, I will sabotage your car", uhosin virne suupielissäni.
Todellisuudessa mua ei vois vähempää kiinnostaa, vaikka Cooper saisi tästä sankaritarinan itselleen. Poika vaikutti kuitenkin mun mielestä mukavalta, vaikkei tää reissu varmastikaan ainakaan parantanut mun asemaa sen silmissä.

5.47PM, somewhere near Twin Falls Farm, Wilmington, ID


"Kuinkahan tiukka se on?" Kansas pohti taluttaessaan Blueta pitkin Twin Falls Farmin pihatietä.
Päivän maastoestevalmennus ei ollut Kansasin elämän ensimmäinen, mutta Bluen oli. Kokenut karja- ja harrastehevonen ei näet ikinä ollut ylittänyt yhtäkään estettä, jollei satunnaisia pikkukavaletteja maneesissa tai kaatuneita puita ja risuja maastolenkeillä laskettu.

Bluen ja Kansasin mukana kulkeva Yumi kohautti olkiaan.
"En tiiä. Oon mä kuullu, että se on ainaki paljon jämptimpi ja ehkä vähäsen puhetyyliltään kovempi, ku mr. Myers", hän vastasi ja yritti hilata kirjaavaa ruunaansa pois tienviereispusikosta.

Kansas kääntyi katsomaan kaveriaan, ilkikurinen virne suupielissään.
"I wasn't talking about that-", poika aloitti, mutta Yumi lievästi järkyttyneenä keskeytti hänet.

"EI, älä edes kuvittele, ei tolle linjalle!" tyttö vaati, nauraen kuitenkin.

Kansas hymähti ja kohautti olkiaan.
Blue pysähtyi katselemaan tallin lähimetsikköön.

Mikä lie lintu sieltä löyty.

"Tseh, Blue", Kansas kehotti ruunaansa, joka huokauksen saattelemana lähti kyllä seuraamaan pipopäätä.


5.54PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Blue oli nauttinut ajastaan laitumella, mikä näkyi mm. ruunan päistärikköä väritystä tasaavana, paksuna ja sitkeänä pölykerroksena.
Vaikka periaatteessa aikaa oli perusteelliseen harjaukseen, totesi Kansas pesun olevan hevosenkin kannalta miellyttävämpi vaihtoehto.
Lämpimät kelit olivat näet rantautuneet Idahoonkin, eikä hikoamiselta vältytty edes laitumella käyskennellessä.

Kansas parkkeerasi ruunansa pesupaikalle, sääti letkusta veden miellyttävän viileäksi ja huuhteli hevosen läpikotaisin.
Vedensäästöllisistä syistä poika nappasi myös shampoopullonsa (jonka oli edellisellä visiitillään törkeästi jättänyt pesupaikalle, vapaaksi riistaksi ja Marionin riesaksi) ja saippuoi ruunan jouhet ja varusteiden kannalta kriittisimmät alueet, pää poislukien.

Vaahdotettuaan shampooalueet, Kansas laittoi letkun taas päälle ja huuhteli ratsunsa toistamiseen.
Hevosesta valuvan veden oltua taas kirkasta ja kuplatonta, hän sulki letkun ja pikakuivasi Bluen hikiviilalla, siirtäen sen sitten karsinaansa kuivumaan.

"Älä jooko kieri", Kansas pyysi riisuessaan riimun ruunan päästä ja siirtyi sitten kaapillensa kaivamaan omia varusteitaan.


6.50PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Turvaliivi tuntui suorastaan painostavalta Kansasin kylkiluita vasten. Hän ei muistanut koskaan aikaisemmin käyttäneensä kyseistä kohtalaisen tärkeää turvavarustetta, eikä todellakaan nauttinut siitä.

Hän oli tullut Bluen kanssa hyvissä ajoin kentälle ehtiäkseen rauhassa lämmitellä.
Aika pian hänen jälkeensä kentälle saapui myös Yumi ja Boe, jotka näyttivät likimain ammattilaisilta kenttäsuojineen ja kunnollisine varusteineen, sekä Jude ja Louisa, joista se jälkimmäinen oli suorastaan koominen, pöhisevä lohikäärmelarppaaja.

Myös Mikael löysi tiensä kentälle kera Hadeksen, joka vaikutti tänään olevan vielä vähän tehokkaammassa vireessä, kuin yleensä.

Kansas ehti hetken uppoutua kentän pohjan tarkasteluun (ei liian läheltä, oli siinä välissä se hevonen), ennenkuin Brandyn reipas ääni kuului jostain hänen viereltään.

Se ei tosin jutellut Kansasille, vaan Spiken selässä istuvalle Harperille.
Jotain jostain kahvilapojasta... Huoh.
Tai siis-
Jutelkoot, eihän se meidän asia ole millään tavalla, ki- ai se olikin Brandyn kahvilapoika?
Eavesdropping mode: activated.

Tosin Harper taisi huomata, että Kansas kuunteli, sillä se hiljeni yhtäkkiä liki kesken lauseen.
Ja Kansashan ei tasan jäänyt odottelemaan, että jäikö kiinni vai ei, vaan taktisesti ryhtyi ottamaan tarkoin harkittuja ja valmisteltuja (not) ravisiirtymisiä.

Tasan kello 7.00PM saapui kentälle myös topakan näköinen täti-ihminen, joka ensitöikseen tervehti ratsukoita ja käski - mikä rehellisesti sanottuna yllätti Kansasin - ne verryttelemään.

Blue sai kommenttia western-hevoselle tyypillisestä maantiekiituriravistaan, josta tosin se kiiturimaisuus puuttui kokonaan.

Kansas sai todella tehdä töitä, että sai ratsastettua ravia aktiivisemmaksi - isommaksi, terävämmäksi ja reippaammaksi.
Paljon temponmuutoksia ja ravi-laukka-ravi -siirtymisiä.
Eikä ero siltikään ollut mitenkään huomattava, ainakaan valmentaja Dorothy Hillin mielestä.

Mutta ainakin päistärikkö kääntyi pelkästä ajatuksesta. Ja kunnolla muuten kääntyikin.

Pian ryhmärämä siirtyi Dorothyn perässä maastoesteradalle, joka käveltiin läpi.

Kansas suunnilleen jokaisen esteen kohdalla kyseli ihan kaikkea mahdollista niistä - mikä on tämän tyyppisen esteen maksimikorkeus, miten tällaiselle tulisi ratsastaa, kuinka aivan ummikkohevonen opetetaan hyppäämään tällaisia ja niin päin pois.

Dorothysta melkein haistoi sen Kansasin aiheuttaman ärtymyksen, mutta sekös sai pi- kypäräpäisen pojan vain tyytyväiseksi!
Jostain kumman syystä täti antoi ensimmäisen NoShout-kuulokkeen juuri Kansasille ja käski tämän kävelemään pitkin ohjin läheisille sammalmättäille.

Vaikkakin Kansas oli hypännyt maastoesteitä ennenkin, ei hänen kokemuksensa maagisesti tarttunut Blueen.
Suurin osa hypyistä oli suoraan sanottuna huonosti ratsastettuja, mutta yli päästiin.
Blue teki parhaansa, mutta koska kuski ei päässyt vielä tässä vaiheessa ihan samalle aaltopituudelle tuon tiukkapipoisen tädin kanssa, ei Kansasista voinut sanoa samaa.

Palaute, mitä Dorothy antoi, oli kuitenkin arvokasta ja asiallisesti toimitettu. Ei tässä siis valittaa voinut.

Loppuraveissa tädin sanoista kykeni jo haistamaan pientä kehunpoikasta tämän todetessa, ettei Blue kiemurrellut ylimääräisiä saati kolautellut kavioitaan esteisiin, kieltämisestä puhumattakaan.
Rohkeutta ja vauhtia vain lisää, niin hän sanoi.


Eikä edes tiputtu - toisin kuin oh so poor Mikael, jonka verinen nokka piirtyi Kansasin verkkokalvoille. Hyvässä ja pahassa.

PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Yumin ja Kelseyn synttäreitä tuli juhlittua 17. kesäkuuta, eikä mulla oo oikeastaan muita muistikuvia siitä päivästä.
Jotenkin mä olin päässyt kotiin, koska sieltä mä heräsin seuraavana aamuna. Eikä ollut edes krapulaa. Vähän pää kipee ja huono olo vain.

Mutta se jokin, millä mä pääsin kotiin, ei tosiaan ollut mun pyörä. Se oli jäänyt Yumin talon luo, joten sunnuntaiaamu oli alkanut pyörännoudolla.

Anyways, palataas nyt tähän mukavaan keskiviikkopäivään.
Se oli suorastaan kylmä, hädintuskin 10°C näin alkuillasta. Mahtoi Bluella olla mukavaa laitumella, kun ei ötökätkään ole niin aktiivisia. Eikä kainalot ja kaulanalunenkaan hikoa!
Tänään ilkeisi jopa tehdä jotain järkevää, kuten treenata maanantain valmennuksesta saatuja kotiläksyjä.

Ajoin tallin parkkikselle ja pysäytin pärräni (jonka kylkeen oli tullut naarmu... Ihan ku se ois parka kaatunut), jääden kuitenkin vielä istumaan siihen päälle.
Pakollinen sometauko ennen puhelimen olemassaolon unohtamista.

Parkkipaikalla oli Nian (mun pyörän) lisäksi harmaa Fordin maasturi ja joku Rang... -e Rover, joka näytti näin tarkemmin katseltuna hämmentävän tutulta.

Kenenköhän auto toi on?

Anyway, muutamat mukavat instagram reelsit piti jakaa Yumille, ennenkuin laitoin puhelimen reisareiden taskuun, irrotin avaimet virtalukosta, nousin pyörän päältä ja vaihdoin kypärän pipoon.
Ei, asiaa ei voinut kertoa yhtään monimutkasemmin.

Kävelin talliin ja bongasin Louisan lepäämässä karsinassaan - tai siis se lepäsi siihen asti, että tajusi, että mä tulin talliin. Sen jälkeen se vaan tuijotti mua silmät suurina, kauhusta kankeana.

".... Boo", hymähdin kävellessäni tamman karsinan ohi kohti varustehuonetta.
Se korskahti ja kavahti hieman taaksepäin, seuraten sen jälkeen mun liikkeitä tiukasti katseellaan.

Suuntasin kaapeille jättääkseni kypäräni sinne, mutta ajatuksieni seassa seikkaillessani en tosiaan katsonut eteenpäin ja törmäsin oviaukosta ulos tulevaan Judeen.
Ja kun mä sanon, että törmäsin, niin tosiaankin siis törmäsin. Kävelin päin. Straight up.

En tiedä kumpi näytti järkyttyneemmältä, Jude vai se sen hevonen hetkeä aikaisemmin. Siihen varmasti autto ihan sikana mun epäonnistunut yritys pidättää nauruani.
"Sori, sori- ei ollu tarkotus törmätä", pahoittelin naurahtaen.

Jude katto mua maailman pienimmän hetken liki murhaavana, mutta sen katse pehmeni hyvin äkkiä.
"Joo ei mitään, kato vaa jatkossa vähän etees", se muistutti, hymyillen pikaisesti lauseen lopussa.

"Will do", mä nyökkäsin ja pujahdin sinne kaapeille jättämään kamani.

Palasin takaisin tallin puolelle, laitoin mash-veden tekeytymään ämpäriin ja nappasin Bluen karsinalta sen riimunnarun.
Juden hempeä höpöttely kuului vasemmasta tallipäädystä, enkä voinut vastustaa kiusausta käydä morottamassa.
"Joko te ootte kotiutunu kunnolla?" kysyin nojaten jonkun tyhjän karsinan seinään.

BOMBASTIC SIDE EYE t: Louisa.
"No, joo, kohtalaisen", Jude myönsi hetken mietittyään.
"Louisalla on vielä vähän tekemistä sen kanssa" se jatkoi hymyillen vienosti.

Voi veljet, tosta naisesta kyllä näkee miten se oikein palvoo tota tammaa.

Nyökkäilin siinä Juden kertoilulle.
"Musta tuntuu, että mä vaan järkytän sitä vähän liikaa", myönsin virnistäen. Louisa vähän väliä vilkuili mua ja tökki omistajaansa turvallaan.
"Fine, miss Dragon, fine, I'll leave", myönnyin nostaen kädet sivuilleni.

"She's a bit sensitive", Jude myönsi ja rapsutti tamman kaulaa.

Mä siirryin ulko-ovelle ja huikkasin vielä poistuessani, että:
"Ollaan menossa lauantaina porukalla Mores Creekille viettämään aikaa, että jos iskee tylsää, niin tervetuloa mukaan!"

Kävelin kohti kesäksi vuokrattua laidunta, joka sijaitsi vähän päälle puolen mailin päässä tallilta.
Siellä parhaillaan vietti kesää Bluen lisäksi Yumin hevonen Boe, Cooperin Ronya sekä Kanen Cash.

... Kanen? Hetkinen? Se Range Rover on takuulla Kanen. Miksi mä tunnistin Kanen auton?

Laitumelle päästessäni tarkistin ensimmäisenä, että hevosilla oli vettä. Olihan niillä.
Sitten vihelsin muutaman kerran ja pian kavioiden tasainen töminä läheni huomattavasti Bluen ravatessa niityn laidalta portille.
Boe ja Ronya vain nostivat päitään ja toinen niistä hörisi Bluen perään, mutta ne jatkoivat aika hätäseen syömistä.

Kane on ilmeisesti jo hakenut Cashin.

Palattiin Bluen kanssa takaisin tallille. Mä en jaksanut kävellä sitä 0.6 mailia, vaan heitin riimunnarun ruunani kaulalle ja kiipesin jonkun kivenmurikan päältä kyytiin.
Blue kipsutti kiltisti ja nätisti samaa tuttua reittiä tallille, eikä edes yksikään auto sattunut kohdallemme.

Hyppäsin hyvissä ajoin ennen parkkista alas Bluen selästä, jottei Marionilta tulisi vihaisia katseita.

Range Rover oli edelleen parkissa, mutta harmaa Ford oli poistunut ja Louisa hengasi tarhassa Jindyn ja Smoken kanssa.
Talutin Bluen suoraan talliin ja karsinaansa, missä se sai ensimmäisenä mash-vetensä.
Sillä välin, kun se joi, hain varustehuoneesta sen hiljattain ostetun estesatulani huopineen ja Bluen 'enkkusuitset'.

Piipahdin vielä pikaisesti heinävaraston seinustalla ennen ratsuni varustamista. Kamat saivat hetken odottaa käytävällä, kun kerran muita ei tallilla vielä näkynyt.

Kaivelin tilkkutakkini taskuja talsiessani kohti heinävarastoa.
Tupakanhaju voimistui askel askeleelta ja tajusin, että joku tosiaan jo hengasi siellä rakennuksen takana.

Kaivoin taskussani olleesta metallikotelosta käsinkäärityn sätkän ja heitin sen huulilleni.
Ihan hyvä, että joku toinenkin oli siellä - mun sytkäri nimittäin hukkui siellä synttärijuhlissa, enkä ollut ostanut uutta. Koska minähän en polta, paitsi silloin, kun kukaan ei nää. Eli tänään.
Paitsi että joku näki ja se joku oli stetsonipäinen blondi, joka ei näyttänyt kovin ilahtuneelta mun saapumisesta.

"Ciao", tervehdin pirteästi ja heilautin kättäni.
"Ei sulla olis tulta?"

Blondi - eli siis Kane - katsoi mua kovin tuimasti, mutta kaivoi sytkärinsä ja ojensi sen mulle.

"Thanks", kiitin, sytytin sätkäni ja ojensin sytkärin sitten takaisin Kanelle.
Se näytti siltä, että vältteli muhun päin katsomista. Ihan ku mun naama ois ärsyttäny sitä.
Se imi tupakkaansakin aika vauhdilla.

"... What a nice weather we're having here", totesin, ehkä tarkoituksella hieman kiusallisesti.

"Please don't", blondi murahti.

"Alright, alright", myönnyin.
".... So, thanks for the ride", muistin hetken kuluttua.

Kane katsahti muhun päin ja näytti hetken jopa vähän yllättyneeltä, kuin oisin saanu sen rysän päältä kiinni jostain.

Mä virnistin.
"Gotcha. En oikeesti muista mitään miten pääsin kotiin, mutta tosta päätellen sun kyydillä. Kiitti oikeesti", varmistin, virne hyytyen lauseen loppupuolella.

Kane hymähti ja mun yllätykseksi otti toisenkin tupakan esiin. What a plot twist.
"Didn't think you'd be sober enough to remember", mies myönsi sytyttäessään tupakkansa.

".. So no you're welcome or anything?" utelin.

"Hell no. It won't be happening again, joten ois ehkä parasta, jossei edes muisteltais koko juttua."

Mä kohotin vähän kulmiani.
"Tapahtuks siinä jotain vai?"

Mä voisin vaikka vannoa, että Kane virnisti! Ihan vähän, mutta kuitenkin! Tai sit se oli vaan joku savusuiru, joka hämäsi.
"Jotain joo. Kuten se, että kaaduit turvalles pihalla", se totes.

Mä olin muutaman sekunnin hiljaa ja katoin sitä.
"....... Näkiks joku?"

"Yumi."

Mä valahin vissiin vähän kalpeemmaks mitä normaalisti oon, koska aika varmasti toi nopea häivähys Kanen ilmeessä oli voitonriemua.

".. Eikä, sä narraat!" ehdotin virnistäen, keräten itseäni äskeisestä hetken järkytyksestä.

Kane vaan pudisti päätään ja poltteli tupakkaansa. Oli vissiin sen verran aitoa tavaraa, että hais paljon voimakkaammalta, kuin mun nortit.

Mä jäin hetkeksi pohtimaan elämänvalintojani.
"No, Yumi oli onneks niin kännissä, ettei se muista varmaan yhtään mitään koko illasta", huokaisin ja tumppasin poltetun sätkäni, heittäen sen sitten tuhkakuppiin.

Kane ei vastannut enää mitään, vaan tumppasi tupakkansa ja lähti kävelemään kohti tallia, mä aivan sen kintereillä, kuin ankanpoikanen konsanaan.

"Ei mut mitä muuta siellä tapahtu? Keitä siellä oli?" utelin.
Koska kuten aiemmin mainitsin, mulla ei ollut muistikuvia illasta oikeastaan yhtään ja Kane selkeästi oli paikalla ja muisti jotain.
Mun uteliaisuus ja tiedonjano veivät voiton siitä pelosta, että saattaisin tätä menoa päätyä varmaan sinne sen ison auton takakonttiin.

"Eikö sulla oo hevonen liikutettavana?" Kane kysyi, ohittaen mun kysymykset täysin.

"Ei sillä oo kiire", sanahdin katse tiukasti blondin kasvoissa.

Kane vilkaisi mua ja pyöräytti silmiään.
"Mulla on. Tarinoidaan joskus toiste", se erehty sanomaan.

Mä syöksähdin tallin oviaukossa sen eteen, pysäyttäen sen kulun hetkeksi.
"Oisko tänä lauantaina? Mores Creekillä? Lupaan, sun ei tarvi kuskata ketään kotiin", ehdotin.

"Ei", Kane töksäytti.

"Jooko? Pliis? Ees pariks tunniks?" maanittelin, mutta turhaan. Kane vaan kylmän viileesti työns mut tieltään.
"Hei, hei hei- sä näytät bissemieheltä! Mä tuon olutta, varmistan et ne pysyy kylmänä", yritin lahjoa.

Kane ei vastannut mitään, vaan käveli ruunansa karsinalle. Mä itsepäisesti seurasin.

"I- me- we- Mä kerron Yumin äidille, että sä olit siellä", yritin.

Nyt Kane sentään katsahti muhun päin, tuhahti ja nappasi hevosensa riimun käteensä.
"That'd be stupid. Samalla bustaisit Yumin", se huomautti tyynesti.

Shit. He's right.

"Millä mä voin sua kiristää, että saan sut mukaan?" kysyin nojaten läheiseen karsinaan.

"Et sä voi."

"... Lahjoa? Jollei olut riitä nii.... Idk, voidaan me romanttiselle illalliselleki lähteä?" ehdotin virnistäen.

"... fucking teenagers..." Kane mutisi.

"Mitä sanoit? Kyllä? Okei! Hyvä kiva, nähään lauantaina", hihkuin leveästi virnistäen.
Kane kääntyi katsomaan mua murhaavasti.
Mä pidin pintani ja näytin vaan siltä, että olisin just voittanu jonku vuosituhannen väittelyn.

Kane hengitti syvään ja puri hammastaan.
"... Pidä huoli, että se olut on kylmää", se totesi ja lähti palauttamaan Cashia laitumelle.

Ja nyt oli täydellinen hetki tuulettaa tätä uskomatonta saavutusta! Se sano kyllä!
Consentista tää tuskin menis, ku jouduin mankumaan, mutta se ei nyt tässä ookkaan relevanttia.
"Ice cold", virnistin ja palasin Bluen luo.

Harjasin ja varustin ruunani taas ennätysvauhtia ja kentälle päästiin alle kymmenen minuutin päästä.

Laitoin vielä nopeasti Yumille viestiä, että lauantaina mennään taas Mores Creekille ja että mä tarjoon tällä kertaa herkut.

Puhelin sujahti takaisin takin taskuun ja me aloitettiin Bluen kanssa hyvä, tehokas treeni, jonka lopussa mulla oli allani oikeasti etenevä hevonen, joka tyytyväisenä pärskähteli menemään. Loppukäynnit käveltiin maastossa ja hevonen palautui väkirehujen syömisen jälkeen takaisin laitumeen.

Palasin tallille hakemaan vielä kypäräni.
Talliradio oli päällä, eli jonkun täytyi olla vielä siellä.

Onneks kasasin kamat jo paikoilleen.

Kävelin talliin ja Louisan karsinaa siivosi parhaillaan joku tummatukkainen, vieras nainen.

"Evening", tervehdin ohimennen ja hain sen kypäräni.
Päädyin kuitenkin takaisin tallikäytävälle.
"We haven't met yet, have we? I'm Kansas", esittäydyin hymyillen.

Nainen lopetti hetkeksi talikointinsa ja katsoi mua päästä varpaisiin kuin halpaa makkaraa.
".. I'm Yeva Petrova", se esittäytyi aika vahvalla venäläisaksentilla ja jatkoi saman tien karsinan siivousta.

"Well, nice to meet you", totesin kulmat hieman koholla.
"So... You're here as a stable hand?" virittelin keskustelua.

"Da", Yeva töksäytti.
Se ei vaikuttanu olevan juttutuulella.

"And you're from Russia?" kysyin. Aksentti oli aika selkeä, mutta... Piti varmistaa.

"Are you deaf or something?" se kysyi, sivusilmäillen mua töidensä ohessa.

"I'll take that as a yes... So you like vodka?" virnistin.

Yeva siirtyi seuraavaksk Cashin karsinaan, vilkaisten mua ohimennen.
"Riippuu mitä sulla on mielessä", se vastasi.

"Illanistuskelua Mores Creekillä", kerroin ihan muina miehinä.
"Olis oiva tilaisuus tutustua vähän porukkaan", jatkoin mainospuhettani.

Nainen hymähti.
"We'll see."

Nyökkäsin ja siirryin seuraavaksi parkkipaikalle, kaivaen puhelimen taskustani.

Napautin Instagramia ja avasin mun ja Harperin välisen DM-keskustelun.

hey, are you free on saturday? we'll be hanging out at Mores Creek, no obligation to drink whatsoever

Lähetin perään heti toisenkin viestin.

it'd be nice to have you there! i'm gonna invite the rest of the saddle club too

Ja niin tosiaan kutsuin.
Myös Cooperin, Kelseyn, Mikaelin ja Brandyn inboxiin kilahti samantyylinen kutsuviesti koskien tulevaa lauantaita, 24.6.2023.

3rd of July 2023
PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Kansas käveli Bluen kanssa kohti tallia.
Takana oli kevyt tunnin käyntilenkki kuvausten päälle.
Tallilla hääräsi vielä viimeisiä elokuvaihmisiä, jotka kasailivat härpäkkeitään pakettiautoihin.
Harper, Kelsey ja Yumi juttelivat tallinnurkalla ja hihittelivät jollekin selkeästi hauskalle jutulle. Trinity näkyi touhuilevan kolmikon läheisyydessä kukkapenkkien parissa ja toisinaan osallistui keskusteluun.
Muita tallilla ei tainnutkaan olla.

Kansas liukui alas päistärikkönsä selästä ja talutti sen talliin, pikaisesti tervehtien pihalla oleskelevia tyttöjä.
Poika vei ponottimensa karsinaan ja riisui siltä suitset. Satulaa heillä ei yllättäen ollutkaan. Mash-juoma vielä turvan eteen ja kamat paikoilleen. Kansas jäi varustehuoneeseen putsailemaan Bluen nahkavarusteita siksi aikaa, kun ruuna hoiti nesteytyspuoltaan.

?.??PM, Western end of Little Jeep Road

Kansas riisui Bluen riimun ja katsoi kun se kirmasi Ronyan, Cashin ja Boen kanssa toiseen päähän laidunta.
Hänen verkkokalvoilleen piirtyi Bluen vasemmasta etukaviosta irti lentävä metallinen kenkä.

Oh, how convenient.

Eipä siinä muu auttanut, kuin lähteä etsimään kenkä sieltä heinikosta ja pyydystää poni uudestaan.
Kenkä onneksi löytyi helposti, eikä Bluekaan alkuhämmennyksen jälkeen ollut mitenkään vaikea saada kiinni. Hevonen oli kyllä kummissaan, että miten nyt tällä tavalla taas heti lähdetään liikenteeseen.
Poika poneineen palasi tallille, missä Trinity ja Harper olivat edelleen. Yumia tai Kelseytä ei näkynyt.

"Oho, mitä unohtu?" Harper kysyi kummastuneena Kansasin ja Bluen palatessa kuuloetäisyydelle.
Kansas vain nosti irtokenkää kädessään, sen enempää kommentoimatta.
Harper nyökkäsi ja mumisi jotain 'aa okei' -suuntaista.
Kansas parkkeerasi poninsa pesupaikalle ja lähti noutamaan hevosautonsa tavaratilasta kengitystarvikkeitaan.
Pojan yllätykseksi Bluen luo oli saapunut yleisöä Harperin ja Trinityn jutskaillessa nyt käytävän puolella.
"Haittaako jos katotaan?" Harper kysyi.
"Senkus, jos alkaa näkyä silmänreikiä nii kattokaa hetki vaikka toisianne", Kansas virnisti ja seinään nojaten nyppi vanhat naulat irtokengästä.
Trinity katseli pojan puuhia vilpittömän kiinnostuneena.
Kansas katsahti tummatukkaista tyttöä kulmiensa alta ja hymähti huvittuneena.

Trinity ja Harper höpöttelivät jotain pikkujuttuja samalla, kun Kansas kaivoi Bluen kavion reisiensä väliin, harjasi sen pikaisesti puhtaaksi ja ryhtyi mallailemaan kenkää takaisin.
Kansasin onneksi kavio ei ollut kärsinyt äkillisestä rykäisystä, eikä kenkä ollut vääntynyt. Homma oli siis helppo.
Blue katseli sivustaseuraajia korvat hörössä omistajansa nakutellessa uusia nauloja vanhoihin reikiin ja härväillessä kotkauksia. Ihan yhtä siistiä jälkeä ei Kansas saanut aikaan, kuin varmaan puolet elämästään hevosia kengittänyt tyyppi, joka Twin Falls Farmilla kävi, mutta ei se mitenkään rumaakaan ollut. Vielä viimeiset silaukset raspilla ja homma oli paketissa. Bluen seuraavaan kengitykseen oli vielä neljä viikkoa, joten paikkaamiseen oli panostettava.

"Mä en tiennyt, että sä osaat tommosta", Trinity totesi Kansasin pällistellessä työnsä jälkeä. Poika liu'utteli sormiaan pitkin Bluen kavion ulkoreunaa varmistaakseen, ettei naulanpäät törröttäneet ikävästi. Helpottaa kiinnipysymistä, jos kaikki epämääräiset vahvat heinänkorret, pajut yms eivät pääse vahingossakaan taittamaan kotkauksia suoriksi.
"Ihan hyödyllinen taito", Kansas myönsi ja nousi kyykystään, nappasi kenkäkamansa ja roudasi ne takaisin hevosautoon säilöön. Hän oli kuulevinaan Harperin pohtivan puoliääneen jotain, muttei tosiaan kyllä kuullut mitä. Eipä se kai häntä koskenut.
Talliin palatessaan tytöillä oli jo päivän miljoonas höpöttelytuokio menossa, tällä kertaa 4th of July -hulinoihin liittyen.
Kansas liittyi keskusteluun omalla olemattomalla panoksellaan Harperin kysellessä kohteliaisuuttaan Kansasin suunnitelmista.
"En oo kerenny miettimään vielä niin pitkälle", Kansas totesi ja lähti taluttamaan hevostaan takaisin laitumeen.

"... oudon hiljainen...."

Around 4PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID


Röhnötän tallin sohvalla ja selaan Instagramia. Blue raspattiin ja rokotettiin ja nyt se selviää päiväkännistään karsinassaan.

En kiinnitä juurikaan huomiota, mitä satulahuoneessa muuten tapahtuu, mutta Cooper hakee juuri hevosensa varusteita ja Brandy snäppäilee jonkun kanssa. Söpöjä kuvia ottaa kyllä itsestään.
Jude lähti hetkeä aiemmin Louisan kanssa kentälle.

"Oliko sillä suussa jotain?" Cooper utelee multa kävellessään sen himopainavan länkkäsatulansa kanssa ohi.
Kontekstina kysymykseen: valitin sille joku kaks viikkoa sitte, että Blue tuntuu vähän nihkeeltä ohjasavuille oikeessa kierroksessa ja Yeva oli pannut merkille, että se välttää pureskelua sillä puolella.
"Yks vähän reilumman kokonen piikki, mikä on varmaa tuntunu ikävältä. Muuten tosi siisti, eikä sillä ollu mitää haavaumia tai muita ylläreitä", vastaan irrottamatta katsettani luurini näytöstä.
"Ai. No, toivottavasti se on nyt tulevaisuudessa parempi", Cooper myöntää ja jatkaa matkaansa tallin puolelle.
Myös Brandy siirtyy pois satulahuoneesta, todennäköisesti hakemaan Jindyä tarhasta.

Mä haukottelen ja venyttelen siinä sohvalla.
Olotila huutaa päiväunia, joten lasken pipon silmilleni ja taitan käteni niskani taa tyynyksi.

Ehdin juuri siihen ihanaan, utuiseen melkein-uneen, kun havahdun siihen, että joku kiskaisee pipon mun päästä.
Singahdan samantien istumaan ja käännyn kohti suuntaa, jossa oletan pipovarkaan olevan.
"Hey-!" ärähdän, kuitenkin naurahtaen melkein heti perään.

"Whaaat, did I interrupt your dreaming?" Yumi kysyy, roikottaen mun kissapipoa korvasta.
Mä pudistan päätäni ja kurotan nappaamaan sen pipon takaisin.
"Lucky for you, I didn't get that far", myönnän ja vedän pipon takaisin päähäni.
Yumi hymähtää ja kohauttaa olkiaan.
"Tee tilaa", se kehottaa enemmän pyytävään, kuin käskevään sävyyn ja istahtaa mun viereen, kaivaen repustaan vaaleansinisen RedBullin.
Yumi sen jälkeen kaivaa oman puhelimensa esiin.
"Don't you have a life fr?" se kysyy, näyttäen ilmoituksistaan ne mun lähettämät 56 reelsiä.
Mä vaan katson Yumia leveästi virnistäen.
"Nope, and I'm not planning on getting one", vastaan ja parannan asentoani sohvalla. Eli liu'un makaavampaan asentoon, niska käsinojalle ja ne kengättömät jalat selkänojalle.

Yumi yrittää parhaansa mukaan katsella niitä pikkuvideoita, joita sille oon lähetelly. Ei sillä, että kukaan sitä häiritsisi.... Minä ainakaan. Varsinkaan tökkimällä sitä mun varpailla. Ehei. En ikinä tekisi moista.
"Kansas! Stop it-" se vaatii, taistellen toisella kädellään mun jalkaa vastaan, siirtämättä katsettaan siitä kissavideosta.
Mä vaan hihittelen itekseni.
Lopetan tosin kuin seinään, kun Brandy palaa satulahuoneeseen. Se katsoo mua hetken vähän yllättyneenä.
Sen suupieliin leviää kovin ilkikurinen ja tietävä virne samaan tahtiin, kun mun kulmakarvat kiipeää kohti hiusrajaa.
"Well, well, well... If it ain't our favorite lovebirds", Brandy kiusoittelee kävellessään kohti Jindyn satulatelinettä.
Yumi havahtuu sometranssistaan ja kääntyy katsomaan Brandya yllättyneenä.
"What? Ewww", se naurahtaa.
Mä katson Brandya vähän.... Okei, aika vitun* murhaavasti.

"Eww, huh?" Brandy kyseenalaistaa, toinen kulma koholla ja kasvoillaan ärsyttävän tietävä virne.
"Oh, right I forgot! How did the date with that hot senior boy go?" tyttö utelee, istuen seuraksemme sohvalle ja katsoen Yumia kuin pikkulapsi, joka odottaa jännittävää iltasatua.
Mä katson Yumia kulmat koholla, tuomiten.
"What? A date? With whom?" tenttaan.

Yumi silminnähden punastuu ja piiloutuu puhelimensa taakse, hiljaisesti hihittäen.
"Come on! You've left me completely out of this piece of very, very important information?" jatkan naurahtaen.
Yumi heilauttaa toista kättään ja toisen hän asettaa kasvoillensa.

"Älä vaan kihise siinä ku kerro!" kehotan ja Yumi mulkaisee mua, hymy tosin vain leviten entisestään.
"No.. noh, siis... Mistäpä mä alottaisin", Yumi pohtii heilutellen käsiään sylissään.
"... Sä muistat sen söpön seniorin? Se oli päättäreissä ja meiän synttäreillä", Yumi aloittaa, katse mussa.
Mä nyökkään hitaasti ja yritän kelata päässäni, että niin, kukahan niistä söpöistä senioreista.
"Se Chris", Yumi selventää. "Tummat hiukset ja silmät, pitkä, lihaksikas..." se listaa silmät tuikkien.

Mä pyöräytän silmiäni.
"Yeah, got it. Him. Kävit siis sen kanssa treffeillä?"

"Jooooooo", Yumi kihisee onnesta ja naurahtaa.
"Käytiin kattomassa Indiana Jones Cinemassa", se jatkaa kertomustaan.
"Ja.. ja... Sit se laitto käden mun hartioiden ympäri ja meinasin kaatua ku pääsin kotiin, mut se otti mut kiinni ja me oltais varmaan pussattukin, jollei äiti ois tullu just siihen-" Yumi selittää.
Mä kuuntelen. En ehkä oikeasti mielelläni, mutta kuuntelen.
"Oli vissiin kivaa?" varmistan hymyillen.
Yumi nyökkää. Useampaankin kertaan näköjään.
"Meettekö uudestaan?"
Yumi kohauttaa olkiaan ja kääntää katseensa Brandyyn, hymy kiiveten korviin asti.
"... Se kyllä kutsu mua sieväks", Yumi kuiskaa ja molemmat tytöt hihittelevät hetken.

Mä en oikeastaan voi edes vastustella tätä mun hymyä.
Koska olenhan mä ihan tajuttoman iloinen, että Yumilla on sutinaa. Varsinkin, koska en voi väittää, etteikö se seniori-Chris ole smoking hot.
"Siistiä", myönnän, laitan kengät jalkoihini ja nousen sohvalta jaloittelemaan. Käyn tallin puolella kurkistamassa minkälaisessa kuosissa Blue on.
Ja no, kuosissahan se on. Edelleen pää roikkuu ja huuli lerpattaa melkein kuivikkeissa asti, joten palaan takaisin satulahuoneeseen.

Kierrän sen sohvan selkänojan taakse, nojaten siihen ja tirkistellen Yumin puhelimen näyttöä sieltä takaapäin.
Hihittelen Yumin Instagramin Explore-sivulle, joka on sisällöltään lähes sama, kuin mulla.
"Toi on hyvä video", osoitan.
Yumi näppää sen auki ja katsoo sitä hissukseen. Loppuun hän ei sitä tosin katso, vaan keskeyttää sen about puoleen väliin likipitäen itkien.
"KAMALA", hän valittaa ja laittaa koko Instagramin kiinni.
Mä nauran ja saan osakseni kerrankin enemmän vihaisen, kuin huvittuneen katseen.
"Mitä?" kysyn naurahtaen, kun Yumi tuijottaa mua tuimasti kädet puuskassa.
"I'm starting get some sort of a feet phobia because of you and your stupid reels", se selittää tuhahtaen.
Brandy seuraa vierestä huvittuneena.
"Kuitenki salaa tykkäät", virnistän ja kyykkään selkänojan taa piiloon, kun sieltä lentääkin hupparia päin näköä.

Nousen takaisin näkyviin, kun Yumia alkaa naurattaa.
"So, when's your next date?" kysyn, nojaten otsani Yumin olkapäälle.
Se hymisee jotain ja käden liikkeistä päätellen kirjoittaa viestiä.
"En tiiä vielä", Yumi myöntää.
"... Mut te ootte menossa vielä uusiks, right?" Brandy varmistaa toiveikkaana.
Yumi kääntää katseensa Brandyyn ja nyökkää.
"Omg, kerrot sit kaiken! Mielellään ennen, ku mun täytyy udella", Brandy vaatii ja nousee sohvalta.
"Mutta mä jätän teiät nyt rauhaan ja lähen liikuttaa Jindyn", se kertoo ja nappaa Jindyn varusteet matkaansa, ennenkuin siirtyy tallin puolelle.

Yumi heilauttaa olkapäätään, jota vasten mun otsa edelleen lepää.
"Menee jumiin", tyttö huomauttaa.
Nostan siis pääni ja ryhdistäydyn, pyöräyttäen hartioitani pikaisesti.
Lasken käteni Yumin hartioille, hellästi pyöritellen niitä.
"Ne on jo", hymähdän.
Yumi kallistaa päätään taaksepäin ja siirtää katseensa mun kasvoihin.
Mä vaan puristan huuleni viivaksi.
"Too bad", totean taputtaen niitä hartioita pikaisesti, siirtäen käteni sitten taskuihini. Ponnistan selkänojan yli siihen sohvalle varoen, ettei kenkäni osu sohvakankaaseen. Ei saa mennä hyvä sohva likaiseksi.
Yumi tuhahtaa huvittuneena ja vilkaisee mua.
"What a tease", se hymähtää.
Mä virnistän leveästi.
"Oh, you have no idea-" aloitan, mutta Yumi naurahtaa keskeytykseksi.
"And I don't want to know, thank you", tyttö myöntää ja nousee ylös.
"Mä meen nyt liikuttamaan Boen, ettei Sarahin tartte ootella mua ku tulee hakemaan", se toteaa ja poistuu tallin puolelle.
Mä nyökkään ja siirryn putsailemaan Bluen varusteita aikani kuluksi. Kunhan Poni Ponteva on taas täysissä sielun ja ruumiin voimissaan, vien sen takaisin ulos.

At around 6PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

"Varmaan vielä ainaki kaks narua, just in case", Kansas huikkasi Mikaelille, joka pakkasi matkakassia varustehuoneessa. Kansas itse siirtyi aitatarv- hetkonen, miksi sillä oli aitatarvikkeita mukana? Mihin ihmeeseen se niitä tarvitsi- anyway. Ei ole kertojan homma spekuloida, eli takas aiheeseen:
Kansas luikki aitatarpeiden kanssa kentän ja heinäladon väliselle alueelle ja jatkoi aiemmin aloittamansa aitakyhäelmän askartelua.
"Mihin tää laitetaan?" pian perässä tullut Mikael kysäisi, kestokassiinsa viitaten.
"Paa se vaikka sinne traikun satulakaappiin", Kansas ohjeisti ystäväänsä, joka teki työtä käskettyä.
Kassin jättämisen jälkeen Mikael palasi Kansasin luo.
"Tuo on hiukan... Noh, huteran näköinen kyhäelmä", Mikael myönsi.
Kansas katsoi vuoroin kyhäilemäänsä aitaviritelmää ja pokerinaamansa ylläpitämiseksi kamppailevaa Mikaelia.
".. Well, saat toki tehdä itse paremman", Kansas aloitti, katsahti puhelimestaan kelloa ja jatkoi:
"Mutta mein on kyllä nyt mentävä, jos halutaan olla ees melkeen ihmisten aikoihin Stanleyssä", poika pahoitteli, taputti Mikaelia olalle ja lähti puolijuoksemaan kohti parkkipaikalla komeilevaa, isältään ilman lupaa lainattua Dodge Ram 2500 -lava-autoa.
Mikael kulki pipopään vanavedessä kohti autoa, kyseenalaistaen matkalla Kansasin ajokortin riittävyyttä moisen yhdistelmän kuljettamiseen.
"Mulla ei oo hajuakaan, mistä sä puhut", Kansas virnisti vastaukseksi ja tarkisti vielä trailerin kiinnityksen. Hyvältä näytti.

"Käydään ekana hakemassa sitä sapuskaa", Kansas totesi kiivettyään kuskinpenkille ja käynnisti auton.
Apukuskin paikalla istuva Mikael myötäili ehdotusta ja näytti hetken siltä, että olisi vielä halunnut perua koko reissun.
Kansas kaivoi puhelimensa taskustaan ja avasi näyttölukon, ojentaen luurin sitten Mikaelin käteen.
"Sä saat olla DJ, mä koitan pitää meiät hengissä tän seuraavat öö... Plusmiinus kolme tuntia", Kansas virnisti ja matka kohti Stanleyta alkoi - toistaiseksi Green Dayn säestämänä.

Kaksikon matka kävi ensimmäisenä Wendy's-ketjun autokaistalle, mistä he tilasivat jotain tosi geneeristä pursasafkaa.
Matka jatkui heti tilauksen tultua ikkunasta sisään.  

"I'm actually quite glad you came along", Kansas myönsi Sprite-imujensä välissä.
Mikael tapansa mukaan söi suunsa tyhjäksi ennen vastaamista.
"I didn't think you were being serious at first", poika tunnusti ja söi muutaman ranskalaisen lisää.
Kansas nauroi.
"Of course I was serious!! I didn't pay $225 just for the funzies", hän huomautti.
Mikael vilkaisi Kansasia, pyöräytti pikaisesti silmiään ja keskittyi taas syömiseen.

At around 9PM, somewhere in Stanley, ID

Kansas parkkeerasi auton vanhan maalaistalon pihaan, sammutti sen ja ulostautui autosta.
Pihalla pyöri kanoja ja omenapuun varjossa lekotteli joku vanha, sekarotuisen näköinen koira.
Talon kuistilta poikia vastaan käveli noin seitsemänkymppinen farmariukko, joka rempseästi tervehti kaksikkoa.
"Howdy, boys! You were the ones picking up the kids?"
"Yep, that'd be us", Kansas myönsi hymyillen.
Mikael kävi tarkistamassa trailerin kuivike- ja väliseinätilanteen. Molemmat näyttivät hyvältä - kuiviketta oli riittävästi ja väliseinä puuttui.
"Good, good. My name's Bert", ukko esittäytyi ja tarjosi kättään Kansasin käteltäväksi, joka tarttuikin siihen reippaasti ja itsevarmasti.
"I'm Kansas, pleased to meet you", poika kertoi ja viittoi sitten trailerin luota palaavan Mikaelin suuntaan.
"And that's my partner in crime, Mikael", hän esitteli.
Bert nyökkäili hymyillen.
"Ahh, you two remind me of my own youth.. But come on, let's not waste any more time", mies myhäili ja kulki kaksikko perässään isoon navettarakennukseen.
Navetan käytävää reunusti isot karsinat, joista suurin osa oli jo tyhjillään. Muutamassa oli lampaita, parissa kalkkunoita ja lopuissa pyöri kanoja.
Tai no, melkein lopuissa. Käytävän päässä oli yksi muita isompi karsina, jossa lepäsi kolme isoa, kirjavaa kiliä.
"Oh my god, look at them!" Kansas kuiskasi Mikaelille, joka nyökkäili.
"... Ja mä luulin, että ne ois pitänyt painia sinne traileriin", Mikael vastasi, edelleen kuiskaten.
Bert nojasi karsinan aitaan ja käänsi rintamasuuntansa Kansasiin ja Mikaeliin.
"Niillä ei ole vielä nimiä, eikä ne oo myöskään rekisteröityjä - ne jää molemmat teiän kontolle", mies huomautti.
"Joo, siitä taiskin olla puhetta", Kansas muisteli nyökkäillen.
"Hyvä. Eipä tässä kai sitten muuta, kuin get your kids in the car ja kotia kohti", Bert tuumasi ja avasi karsinan oven, päästäen pojat pahnojen sekaan kilejä pyydystämään.

Kauaakaan ei mennyt, että Kansas käveli edeltä ruskeavalkoinen kili kainalossaan ja Mikael seurasi musta- ja harmaavalkoisten kanssa perässä.
Pojat lastasi karvaiset kaverinsa (eli siis nostivat ne traileriin ja sulkivat oven perässään), hyvästelivät Bertin koirineen ja suuntasivat yhdistelmänsä takaisin kohti Wilmingtonia ja Twin Falls Farmia.
"... Joo, ne muuttaa Bluen karsinaan.. ainakin toistaiseksi", Kansas naurahti.
"That's probably for the best", Mikael myötäili pieni hymynkare suupielessään, katsellen maisemia auton ikkunasta.

30th of August 2023
6.57PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Mä pitkään ja hartaasti mietin, että ilmoittaudunko mukaan ollenkaan.

Kesäkuun maastoestevalmennus oli mulla ja Bluella mennyt odotettua paremmin, mutta rehellisyyden nimissä mä en pidä Dorothysta.
Osaa asiansa, joo, hyviä neuvoja, joo… Ulosantinsa on vaan aika.. Noh, epämiellyttävää.

Kuitenkin musta myös oli jo tovin tuntunut siltä, että mä ja Blue ratsukkona junnataan paikallaan.
Siitä on Idahossa asuessamme kuoriutunut vielä paljon omalla tavallaan hankalampi hevonen, kuin koskaan osasin edes arvella. Mielettömän kilttihän se on joo, mutta se on ruvennut peilaamaan mua huomattavasti enemmän, kuin sen muutaman kuukauden aikana, mitä Saksassa ehdittiin olla.

Kulunut kesä lähinnä vaan hengailtiin ja maastoiltiin. Se oli rentoa ja mukavaa, eikä aiheuttanut mulle ylimääräisiä paineita. Näet joka kerta, kun yritettiin tehdä keskenämme jotain järkevää, siitä ei tullut yhtään mitään. Mä en osannut ratsastaa ja Blue ei osannut kuunnella. Kuuluu asiaan nuorten hevosten kanssa, mutta semmoinen turha venkoilu molempien osapuolten toimesta ei kyllä maistunut ei alkuunkaan. Kesä kun oli muutenkin täynnä kaikenlaista - niistä päällimmäisinä mielessä oli ehdottomasti Beaver Coven leiri ja sen tapahtumat.

Päädyin sit kuitenkin ilmoittautumaan mukaan. Tuunko katumaan sitä? Toivottavasti en.

Ne toivomukset tosin aika pian kariutuivat, sillä nyt istuin ruunani satulassa, kävellen ympäri kenttää. Päätä särki ja nukutti niin vietävästi.

“Well don’t you look dashing”, Yumi huomautti ratsastaessaan mun vierelle.
Mulla kesti hetki prosessoida, mitä se sanoi.

“Mm, njoo. Vähän väsyttää”, naurahdin ja hieraisin silmääni.
“Oli vähän aikanen aamu”, myönsin. Mä tunsin, kuinka kovin maittava haukotus koitti pyrkiä vapauteen, mutta taistelin jokaisella tietoisella (niitä oli aika vähän) solullani sitä vastaan.

“Ai. Mä en kyllä nähnyt sua tänään ees koulussa”, tyttö kertoi. Sen äänensävy oli melkein harmistunut.

“Mä en ollut siellä”, tunnustin heti, hieraisten niskaani.
“Eikä muuten ollut Mikaelikaan”, vasikoin virne suupielissäni.

“Haluanko mä ees tietää mitä te olitte tekemässä-”, Yumi aloitti, mutta levisi kesken lauseen hihitykseen ja nosti kätensä suunsa eteen.

En tiedä, vaikuttiko tää kooma-Kansasin kestovirne asiaan jotenkin.
"Ah, you know, just the usual", lohdutin ja käänsin katseeni hevoseni niskasta Yumiin.
"Herättiin helvetiksee liian aikaisin ja vaellettiin vuorenrinteelle kattomaan auringonnousua", kerroin, haukotus syöden viimeisestä sanasta puolet.

Yumi nyökkäili.
"So it was Mikael?" hän varmisti, kulmakarvat viekkaasti koholla ja muka-tietävä virnistys naamallaan.

"What was Mikael?"

"No se josta olit… hmm, mites sä sen silloin muotoilitkaan… snadisti kiinnostunut?"

Mä naurahdin ja pyöräytin silmiäni.
"No comment", tyydyin toteamaan, mikä sai Yumin vain jatkamaan tietäväistä nyökyttelyään tytön kääntäessä kirjavan itselleen-ihan-liian-ison-ruunansa kentän toiseen päätyyn päin, kohti Harperia ja Spikea.

Mä jäin hetkeksi katsomaan sen perään, antaen sitten katseeni valua kentällä olevia ratsukoita pitkin takaisin Bluen niskaan.
Sen tummat korvat lerpattivat rennosti eteen ja sivuille. Se näytti vähän lehmältä. Moo.

Tasan kello 7PM Dorothy suorastaan marssi kentän keskelle ja tervehti meitä tapansa mukaan jämptin jämäkästi kuuluvalla äänellään. Mulla oli nyt jo kutina, että tästä valmennuksesta ei poistuttaisi hymy korvissa.

"No niin, johan täällä on talsittu menemään hyvä tovi. Kerätkää ohjat käteen ja kevyessä ravissa ratsastatte pääty-ympyröille", Auntie Dora komensi ja jatkoi:
"Herätellään niitä vähän kesän jäljiltä. Pistetään ne kyljet, selät ja takajalat töihin jo heti alkuun, niin ei tarvi myöhemmin marista kun ei ratsu toimi."

Mun ei tarvinnut ku ottaa ne ohjat käteen, kun Blue jo käänsi toisen korvansa muhun päin ja tuntui astuvan aiempaa pidemmälle runkonsa alle.
Mutisin jotain omia hempeyksiäni rauhottavaan sävyyn tietämättä, oliko ne tarkotettu ennemmin mulle kuin Bluelle.
Pyysin ruunani raviin ja ohjasin sen Dorothyn komentojen mukaisesti pääty-ympyrälle.

Kuuntelin, kun valmentaja läksytti mun kanssa samalla ympyrällä ratsastavaa Mikaelia. Tai no, Michaelia, niinkuin nainen oli sanonut. Melkein kuulin pääni sisällä suomalaispojan liki raivosta kihisevät ajatukset nimensä väärinlausumiseen liittyen.
Se sai mut naurahtamaan hiljaa.
Vaan sitäkään riemua ei kauaa kestänyt, kun seuraavaksi mä olin maalitauluna.

"Pipo pois silmiltä ja ratsasta sitä ravia!" Dorothy ärähti.
Oikein tunsin, kuinka mun pupillit kutistu hetkeks nuppineulanpäätä pienemmiksi puhtaasta säikähdyksestä.
"Niska ylös ja liikettä! Teetkö sinä siellä selässä edes mitään?!" nainen jatkoi. Sillä hetkellä mä niin allekirjoitin Mikaelin aamuiset kommentit Dorothyn ihanuudesta. Noita mikä noita.

Naksautin kevyesti kieltäni patistaessani Blueta hieman reippaammaksi samalla, kun tein muutaman puolipidätteen epätoivoisena yrityksenä saada työhevosopeista hiljalleen poisopettelevaa quarteriani nostamaan niskaansa. Parin askeleen verran se toimikin ja musta oli erittäin yllättävää, että sen parin askeleen aikana ruunan ravissa oli helppo keventää.
Tätä suurta ahaa-elämystä ei tosin Dorothy ehtinyt todistamaan, sillä hän oli liian kiireinen ihaillessaan Brandyn ja Jindyn vaivattoman eleganttia työskentelyä.

Go Brandy go! Be the teacher's pet ja opeta se rakastamaan meitä muitakin, jooko?

Seuraava tehtävä oli meille helpompi (mikä on aika yllättävää ottaen huomioon, että ensimmäinen tehtävä oli kirjaimellisesti vain ravaamista pääty-ympyrällä).
Ympyrällä loivasti väistättäminen tuntui lastenleikiltä, mutta hiljalleen harmaantuva ja harmaat takuuvarmasti piiloon värjäävä valmentajatäti ei ollut vaikuttunut.
Tai jos oli, niin piti sen ainakin visusti omana tietonaan.

"Tuolta sinun lehmäponiltasi puuttuu jouset kokonaan", hän totesi. Äänensävystään tuli vähän mieleen äitini, kun eteisen lattiaan oli jäänyt öljyisiä kengänjälkiä tovi takaperin. Herättikö minun ihana, kaunis ja niin etevä quarterhevoseni inhoa Dorothyssä?? Aika varmasti joo. Ikävää sinänsä.

"Kotiläksyksi puomeja, puomeja ja lisää puomeja. Se tarvitsee enemmän voimaa itseensä ja sinun täytyy opetella kaivamaan se voima sieltä. Ei enää lainkaan vapaamatkustelua, vaan rupeat ihan totta ratsastamaan sitä hevostasi", Dorothy selitti tiukasti, kädet demonstroiden ohjasotetta ja aina välillä värähtäen naisen painottaessa jotain tiettyä sanaa tai äännettä.

Mä kuuntelin ja aina välillä nyökkäilin johonkin sopivaan väliin.

"Me halutaan sitä liikettä tarmokkaammaksi ja ylemmäs", nainen jatkoi.
"Ratsasta sitä. Heti, kun se tuntuu lössähtävän takaisin täiksi tervaan, annat jalkaa. Ja jalkaa. Ja jalkaa!" hän ohjeisti, huomauttaen vielä loppuun käsien kantamisesta.
"Me halutaan sinne kyynerpäähän kulma. Joustava kulma, joka kuitenkaan ei anna sen pään valua takaisin etujalkojen väliin. Me ei ratsasteta mitään pleasurea."

Jälleen, ihan asiaahan Dorris selitti. Mutta voi veljet, kyllä mun teki mieli vaan jatkaa tätä ympyrää vähän ylipitkäksi, ravata kentältä ulos ja painua kotiin nukkumaan.

Ravitehtävistä siirryttiin lyhyiden välikäyntien jälkeen mun ikuiseen inhokkitehtävään - vastalaukkoihin.

Jos jotain positiivista piti keksiä, niin ainakin Bluella oli erinomainen tasapaino ja se vaihtoi laukat erittäin helposti ja siististi.

Mutta se tosiaankin vaihtoi laukat erittäin helposti, eli ensimmäiset vastalaukkakaarteet oli vähällä mennä penkin alle Bluen yrittäessä korjata mun virheitä vaihtamalla myötälaukkaan. Sain sen onneksi nopeasti korjattua, vaikkakin Dorothyltä tuli kommenttia siitä, kuinka mun "kannattais suoristautua siellä satulassa" eikä valahtaa vasemmalle kyljelleni makaamaan.

Parhaani yritin, mutta erityisesti vasempaan kierrokseen ne vastalaukat oli ihan helvetin hankalia. Ainakaan ei tullut kylmä - kiitos siitä sekä toppaliivi + huppari -kombolle että tehtävälle, jossa sai todenteolla käyttää lihaksia.
Mä olin kuitenkin aika varma, että viimeisen vastalaukkakaarteen jälkeen mein vaihtaessa laukkaa, tuli Dorothylta edes sinne päin hyväksyvää kommenttia. Se riitti mulle.

Valmennuksen viimeinen tehtävä oli jälleen ravissa. Askellajin sisäiset temmonmuutokset ei todella olleet mun ja Bluen vahvinta osaamisalaa, mutta mun mielestä onnistuin ehkä… no, ainakin kerran ihan hyvin reipastamaan sitä askelta ilman, että se meni ihan totaalitikitykseksi.
Lyhentämisessä taas ei ollut mitään ongelmaa - paitsi tietysti Dorothyn mielestä.

Se huokaisi äänekkäästi ja syvään meidän hirmuisen taitavasti hiipiessä uraa pitkin sen ohi. En tajua, temmonmuutoshan se tämäkin oli? Ja vieläpä ihan oikeassa askellajissa? Vaikkakin myönnettäköön, että se meidän möngerrysravi oli varmasti moiselle vakavastiotettavalle dressagetädille jotain aika karseeta katseltavaa. Ainakaan ei tarvinnut tuntea sitä sen pistävää katsetta niskassa enää lopputunnin aikana.

Jätin varsinaisen yrittämisen sikseen ja käänsin katseeni menosuunnasta kiertämään kentän läpi.
Harper näytti siltä, että vaatis enää yhen sanan, että se alkais itkemään Spiken selässä.

Valmennuksen päätteeksi Dorothyn kiertäessä taas ratsukoita läpi palautteen merkeissä, mä ohjasin Bluen kävelemään Spiken läheisyyteen.
"Katkeroitunut se vaan on", lohdutin Harperia.
"Mitä jos paritetaan se maanomistaja Corey Matthewsin kanssa? Se, kenen pelloilla hevoset oli laitumilla?" ehdotin ja jatkoin virnistäen:
"Järjestetään sokkotreffit."

"Pistettäis paha kiertämään", sisäkaarteesta vierellemme ilmaantunut Mikael totesi Hadeksen selästä.
"Mr. Matthews ei varmasti ikinä antais enää peltoja vuokralle", poika hymähti.

Käänsin katseeni Harperista Mikaeliin.
"How can you be so sure? Jos se tykkää tommosista sitruunanaamoista", huomautin kasuaalisti ja naurahdin perään.

"I seriously doubt that", Harper myönsi, mutta näin miten sitä ehkä silti vähän huvitti ja kiehtoi mun ehdotus. Sitäpaitsi olisihan Dorothy Hill treffeillä näky, josta voisin maksaa jopa enemmän, kuin $30/tunti.

18th of September 2023
7.48PM, Twin Falls Farm, Wilmington ID

Rasvaan Bluen suitsia varustehuoneessa.

Tästä on nopeasti tullut jotain, johon voin keskittyä uppoutuessani ajatuksiini.
Ja voi veljet, että niitä ajatuksia on ollutkin.

Erityisesti tänään.

Siitä on nyt pari viikkoa, kun Marion lähti vanhainkotiin Boiseen ja Twin Falls Farmia tuli pyörittämään uusi tyyppi, Betty Hawkes.
Safe to say, ettei Betty todellakaan lukeudu mun lempi-ihmisiin.
Ja niiden muutamien kertojen perusteella, kun ollaan nähty kauemminkin kuin vain nopean tervehdyksen verran, en mäkään sen.
Asiaan saattaa vaikuttaa ainakin ne kolme karvaista määkijää, joihin Marion ehti jo kiintyä.

Mä oon nää viimeiset pari viikkoa koittanut taivutella äitiä siihen, että otettaisiin ne kotiin. I mean, pihaan kyllä mahtuisi.
Jostain kumman syystä äiti ei oo lämmenny ajatukselle.

Ja jottei liian tyhjäks kävis pääkoppa, on mulla koulunkäynnin, hevosenomistajuuden ja töiden lisäksi pyörinyt mielessä ihmissuhteet. Siis kaikista maailman asioista?
Karseeta.

Joten joo. Tää suitsien rasvailu on erinomaista aivot narikkaan -hommaa, jotten vaan zone outtaa puoleks vuodeks tallinnurkkaan.

"Good evening" kuuluu varustehuoneen ovelta.
Tähän kellonaikaan se tuskin voi olla kukaan muu, kuin… noh, oikeastaan kuka vaan. Mutta kyllä mä ton äänen tunnistan.
Se on ku hunajalusikallinen lämpimään teehen kylmänä syyspäivänä - ainakin tänään ja tässä olotilassa.

"Oh hi Jude", tervehdin tummahiuksisen brittinaisen noutaessa Louisan suitsia.

"Is everything alright?" Jude kysyy viivytettyään katsettaan mussa hetken.

Nostan oman katseeni sieltä Bluen suitsien seasta naiseen, kulmat aavistuksen koholla.
Räpyttelen muutaman kerran silmiäni ja avaan suuni alottaakseni lauseen, mutten oikeastaan keksi sanoja.
Tyydyn siis sulkemaan sen suuni ja puristamaan huuleni viivaksi.
".. Well. Yes and no", myönnän ja hieraisen niskaani.
"Kunhan stressaan noista vuohista-", aloitan ja päädyn selittämään karkeasti koko tilanteen läpi.
Alkaen aikalailla alusta - tai siis siitä hetkestä, kun Betty ilmoitti, etteivät ne sopisi tontin imagoon tai jotain vastaavaa.

Jude on hetken hiljaa ja tunnen, miten sen katse porautuu mun sanojen läpi.
"Mm no joo. Ikävä tilanne kyllä", hän myötäilee.
"Ja mikä muu sua vaivaa?"

Jäädyn hetkeksi.
Mistä se muka vois tietää? Arvasko se vaan?

"... Yumi", vastaan.

Jude nyökkää ymmärtäväisenä ja heittää Louisan suitset olalleen.
"Haluutko puhua siitä?"

Mietin hetken.
Haluan puhua, koska se vois selkiyttää koko tilannetta. Mutta samalla paljastuis, ettei se todellakaan ole Yumi, joka mua tässä eniten vaivaa.
"Mm… no siis… Ootko ikinä ollut tilanteessa, jossa molemmat osapuolet tietää pitävänsä siitä toisesta vähän enemmänki ku vaan kaverina ja sovitte, että joo o jatketaan elämää katotaan mitä käy?"

Juden toinen kulmakarva kohoaa sen kyseenalaistaessa, että eikö Yumilla ole jo jotain sutinaa.

"Yeah, well, about that- se ei ole.. noh, vaan Yumi, joka suoraan sanottuna saa mut sekoamaan ihan kohta", myönnän, kaatuen nojaamaan seinää vasten.
"Tai ku.. kyllä mä ymmärrän sen et haluu antaa asioiden edetä omalla painollaan mut mitä jos… en mä edes tiedä miksi mä vaa pyörin päänsisästä ympyrää tän asian kanssa."

"No, pitäiskö sun puhua sen ei-vaan-Yumin kanssa tosta?", Jude ehdottaa. Sen suupieliin on eksynyt pienoinen hymynkare, josta en heti saa irti, että onko se enemmän säälivä vai huvittunut. Ehkä vähän molempia.

"Ehkä. Toisaalta mä en halua tökkiä sitä, niinku, yhtään", totean ja jatkan: "tai siis.. en halua painostaa sitä. Haluun mennä sen mukavuusalueen mukaan, you know?"

Tummatukkainen nainen nyökkää ja avaa jo suunsa jatkaakseen, mutta kavioiden kopse tallikäytävällä keskeyttää sen hetkeksi.

"Joo, ymmärrän", hän vastaa sen hetken tauon jälkeen, se aiempi pieni hymy leviten vähän rohkeammaksi ja lämpimämmäksi.
"On niin kovin vaikeaa olla nuori ja ihastunut", se huokaisee, nyt selkeästi enemmän huvittuneena kuin säälivänä ja suuntaa niiden Louisan suitsien kanssa tallin puolelle.

Mä pyöräytän vähän silmiäni ja niputan ne Bluen rasvatut suitset.

Musta on hassua, miten aika Twin Falls Farmilla ja ylipäätään takaisin Yhdysvalloissa on tuntunut warppautuneen.

Siitä on mitä, neljä kuukautta, kun me Bluen kanssa muutettiin tänne ja nyt jo on tapahtunut vaikka ja mitä.
Erityisen hassua on se, miten lyhyessä ajassa mulle ja kaikista Wilmingtonin ihmisistä juuri Judelle on muodostunut näin… tällainen ihmissuhde.

Tai siis, ollaanhan me tässä nähty ja törmäilty se neljä kuukautta, mutta taidettiin oikeasti tutustua vasta viime kuussa, kun paikkasin maailman lyhyimmällä varotusajalla Louisalta irtokengän.
Mä ja Louisa ollaan kaukana kavereista - se saa kunnon slaagin aina, kun edes aistii mun olevan samalla tontilla. Sen jaloissa härvääminen oli siis vähintäänkin eksoottista, mutta saatiinpahan kenkä takaisin.
Palkaksi Jude käytti mut pizzalla keskustassa ja siellä sitten päädyttiinkin juttelemaan tuntikaupalla.
Ja no, tässä sitä ollaan.

Havahdun mietteistäni, kun Harperin pirtsakka tervehdys kuuluu varustehuoneen ovelta.
Se tuli juuri liikuttamasta Spikea.
Tervehdin sitä takaisin ja utelen vähän päivän ratsastuksesta.

"Äh, se meni.. ihan hyvin kai", Harper naurahtaa.
"Sen Dorothyn valmennuksen jälkeen oon yrittänyt kiinnittää enemmän huomiota siihen, että saisin koottua Spikea enemmän ja rehellisemmin, mutta.. se on kovin vaikeaa, kun yksin menee", tyttö myöntää, asettaa Spiken satulan kauniisti sen telineelle ja verhoaa sen kankaisella satulansuojuksella.

"Sitä se kyllä on", myötäilen ja otan Bluen länkkäsuitset työn alle.
"Miten teillä ne perjantain hypyt muuten meni?"

"No kuuma tuli ainakin, huhhuh", Harper huokaisee ja miettii hetken, niputtaen samalla Spiken suitsia.
"Paremmin, kuin se Dorothyn valmennus", hän toteaa ja ripustaa suitset niille tarkoitettuun koukkuun.
"Mutta musta tuntuu, että se ei paljoa vaadi."

Tänään on selkeästi joku juttelupäivä, sillä jäädään Harperinkin kanssa varmaan vartiksi ihan vaan höpöttelemään niitä ja näitä. Kyllä me siinä kerettiin muistella synttärikemujakin ja muuta vastaavaa.
Jutteluhetki tosin tulee pakotettuun päätökseen, kun Harper muistaa jättäneensä hevosparkansa loppuhoidon vielä vähän vaiheeseen.

Mäkin katson kelloa ja totean, että tässähän täytyy suunnata kotiin asap, jollen halua jäätyä kuoliaaksi matkalla.

Friday, 13th of October 2023
6.39PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Vedin pipoa paremmin päähäni ja piilotin käteni ainakin kaksi kokoa liian ison toppatakin hihojen sisään.
Wilmingtonin sääksi tuulinen ja kirpeä syysilma pisteli mun nenää, joka pilkisti takin kauluksen reunan yli.

"Kansas… mitä?" Yumi nauroi, kun kävelin tallinovista sisään.

Kiersin koko yläkroppaani sen suuntaan, kulmat kauhistuksesta kurtussa.
"Mitä mitä? No sitä mitä, että talvi tuli", marisin lohduttomana.

Talvi + minä = katastrofaalinen tilanne.

Todellisuudessahan lämpötila hipoi edelleen 55°F, eurooppalaisittain noin 12-13°C, mutta silti mulla oli jokaikinen uloke mun kehossa jonkun ikiroudan kourissa.
Ja tässä kelissä, näissä lämpötiloissa, pitäisi vielä lähteä ratsastamaan.

Siirryin hetkeksi norkoilemaan sinne paremman populan tallipäätyyn, jossa Yumi varusti Boeta.

"It's well over 10 degrees out there, why do you need such a massive jacket?" brittityttö kysyi suitsiessaan kirjavaa ruunaansa.

"Koska kaikki ei oo kotosin kylmyyden, vesisateen ja kurakelien luvatusta maasta", virnistin. Yumi katsahti mua sellaisella ilmeellä, josta olisi voinut luulla, ettei mun letkautukset oikeasti huvittaisi sitä.
"Tää oli ainoa takki, missä ees osa mun reisistäkin on lämpimänä", perustelin nojatessani Boen karsinan oveen.

"But aren't you from the midwest? I heard someone point out that you say boLth instead of both, like us normal people", Yumi kertoi. Sen ruskeiden silmien kulmissa suorastaan näkyi se paljon puhuttu ilkikurinen pilke.

Puristin huuleni viivaksi.
"That's very funny", tokaisin. Naurahdus pääsi kuitenkin lipsahtamaan, vaikka kovasti yritinkin ottaa moiset solvaukset vakavasti.
"It gets cold in Michigan alright… se ei silti meinaa, että pärjäisin kylmässä", huomautin ja kuin vahvistaakseen väitettäni, vilunväreet kulkivat mun selkärankaa pitkin. Ne eivät vissiin vielä tajunneet, että tallissa oli ihan mukavan lämmin.

"No ei näköjään", tyttö naurahti. Se kiinnitti vielä viimeisen soljen Boen suitsista ja veti sitten kypärän päähänsä, taluttaen ruunansa ulos karsinasta.

"Hei ootko muuten sattunu näkee Mikaelia?" kysyin siltä vielä nopeasti, ennenkuin se ehti livahtaa kohti ulko-ovia ja maneesia.

"Joo, se lähti Hadeksen kanssa about samoihin aikoihin ku mä tulin", Yumi huikkasi ja poistui poneineen illan treeniensä pariin.

Se kyllä lohdutti, että Mikaelkin löytyisi maisemista. Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vähemmän mä halusin lähteä ratsastamaan.
Ehkäpä Mikaelin sais lahjottua kiipeemään Bluen kyytiin?

Hain päistärikön ruunani sisään ja kiitin säidenhaltijoita, ettei tänään ollut satanut. Bluen loimet ehtisivät kuivumaan siltä varalta, että viikonlopulle luvatut pilvet päättäisivätkin vuotaa.

Mikaelia ei toistaiseksi vielä näkynyt, joten otin odotteluajasta kaiken ilon irti ja puunasin Bluen oikein kunnolla - alkaen sen onnettomien vuohiskarvojen trimmaamisesta ja päättyen sen turvan ja silmienympärysten pyyhkimiseen kostealla rätillä. Siihen väliin mahtui kunnon kuraruntelu kumisualla, pölyn poistoa pölyharjalla ja viimeistelykiillotus lampaankarvakäsineellä.

Sain juuri pakattua harjalaukun kaappiinmenoa varten valmiiksi, kun tallikäytävältä kuului kavioiden kopse.
Mikael talutti Hadeksen karsinaansa, Bluen karsinaa vastapäätä.
Tungin pääni välittömästi liukuoven raosta käytävän puolelle.

"Hi!" tervehdin pirteästi.

Mikael moikkasi takaisin ja ryhtyi purkamaan tammaltaan varusteita päältä.

"Miten meni?" utelin. Suomipojan ilmeestä oli hankala päätellä, oliko ratsastuskerta sujunut hyvin, huonosti vai hyvin huonosti.

"She was a bit fresh", Mikael myönsi. Se nojasi karsinan seinään, satula ja suitset käsissään, kirjavaa tammaansa katsellen.
"Mutta tosi kiva. Vielä ku ite muistais keskittyä siihen hevoseen, eikä johonki tammikuun kolmannen keskiviikon tapahtumiin vuodelta 2017", se hymähti.

Mua nauratti.
"Et haluais heti perään treenata sitä vähän lisää? Keskittymistä hevoseen, siis", ehdotin viattomasti.

Mikael käänsi katseensa muhun ja sujahti karsinasta ulos.
"Ai kui?"

".. Siellä on niinku… Tosi kylmä", selitin.

Mikael kurtisti kulmiaan ja näytti hetken niin epäuskoiselta, etten olis yllättyny, vaikka se ois marssinu suorinta tietä ulos siitä kuuntelematta alkuunkaan, mitä mulla oli sanottavanani.

Pujahdin karsinasta käytävän puolelle ja viitoin sitä ylisuurta toppatakkiani.
"Mun piti laittaa tää päälle, koska mikä tahansa vähempi olis tarkottanu instanttia hypotermiaa", pohjustin ja lopulta kysyin: "eli et haluais ratsastaa myös Blueta?"

En tiedä oliko se tää mun tosi vakuuttava ripsien räpsyttely, rukoukseen ristityt käteni vai yksinkertaisesti Mikaelin tuntema sääli mua kohtaan, mutta se myöntyi.

"AH, thank you good sir, I owe you my life", kiittelin vuolaasti kulkiessani pojan vanavedessä kohti varustehuonetta.

"That you do", suomalainen mutisi pieni virne suupielessään ja järkkäili Hadeksen varusteet paikoilleen, sipaisten nahkaosat pikaisesti puhtaaksi. Sillä välin mä roudasin Bluen estesatulan ja -suitset sen karsinalle.

Hain vielä reilun kourallisen haketta Bluen mutusteltavaksi, jottei tyhjällä vatsalla tarvitse töihin lähteä.
Heitin tummansinisen estehuovan ruunan selkään, asettelin sen about kohdilleen ja nostin sitten mustan nahkasatulan lampaankarvaromaaneineen huovan päälle.

Mikael oli palautunut tallin puolelle ja se tarkastelikin karsinan ovelta mun satulavyön kiinnitystekniikkaa.
"Saat kyllä tulla talikonvarreks", poika totesi ojentaessaan kättään päistärikön ruunan nuuhkittavaksi.

"Joo älä huoli, en mä sua yksinään sinne päästäis", naurahdin ja ryhdyin suitsimaan Blueta. Se kävi onneksi hyvinkin sutjakasti, kun ruuna ottaa kuolaimet suuhunsa aivan omatoimisesti ilman mitään vastalauseita.
Hevonen: varustettu.

Vedin Bluen ohjat sen kaulalta ja ojensin ne Mikaelin käteen.
"I swear he's nicer than I am", hymyilin ja avasin karsinan liukuoven kokonaan, astuen boksista ulos poni perässäni. Blue-parka, ihan hölmistyneenä jäi katsomaan kun ne ohjat olivatkin jonkun toisen kädessä ja sen matka tyssäsi hyvin pian.
Kauaa ei ruunaseni kuitenkaan tarvinnut hämmentyneenä seistä, kun Mikael lähti kävelemään kohti ulko-ovea, Blue luonnollisesti aivan kannoillaan.

"Mä tuun ihan just perässä", huikkasin Mikaelille ja livahdin kaivamaan Bluen villaloimen mukaan, just in case. Sillä, että mun koko kroppa tuntu yhtä lämpimältä ku liian myöhään pakastimesta sulamaan otettu kokonainen broileri, ei ollut mitään tekemistä asian kanssa.

Kun mä pääsin maneesiin asti, oli Mikael saanut tiukattua satulavyön ja laskettua jalustimet, joita se nyt sääti sopivammiksi.

Mä pidin ponimustani paikoillaan, kun suomipoika kiipesi selkäännousujakkaralta kyytiin.
Se tunnusteli hetken jalustimien pituutta ja pikaisesta kulmien kohotuksesta, olkien kohautuksesta ja Bluen liikkeellelähdöstä päätellen ne olivat aivan hyvät.
Istahdin siihen jakkaran päälle ja käärin itseni mukaanottamani villaloimen sisään, seuraten katseellani ruunani kulkua.

Maneesin toisessa päädyssä Yumi teki Boen kanssa jotain tosi mielenkiintoisen näköistä tehtävää. Se ensin nosti kirjaimen kohdalla ravin, ravasi puoli ympyrää, nosti vastalaukan ja laukkasi lopun puolikkaan, vaihtoi myötälaukkaan, laukkasi puoli ympyrää ja hidasti taas raviin. Se toisti sitä muutaman kerran.
Samalla, kun Yumi rupesi jäähdyttelemään ravissa, Mikael kokeili vähän Bluen asetuksia.

Blue näytti niin hämmentyneeltä, hevosparka - sen korvat kääntyilivät joka suuntaan ja joka kerta, kun Mikael teki yhtään mitään, se jännitti niskansa ja heilautti häntäänsä.

"Tää on eka kerta piiiiitkään aikaan, ku sillä menee joku muu ku mä", kerroin.
"Se vaatii ehkä hetken silmittymisen - älä ota ittees", naurahdin.

Yumi oli siirtänyt Boen käyntiin ja nyt ratsukko tuli hengailemaan mun kanssa tähän maneesin keskipaikkeille.
Boe välittömästi tunki turpansa mun pipoa tutkimaan.

"Kuulehan nyt iso mies, sulla on turpa ihan kuolavaahdossa ja nyt se on kaikki mun pipossa", moitin hymyillen.
Yumi hihitti siellä korkealla yläilmoissa. En tajua miten sen nilkat ja polvet kestää tuolta alastulon, hyvä kun sillä yltää jalat edes puoleen väliin hevosensa kylkiä.

"Kui sä et ite ratsasta?" Yumi uteli. Se otti jalkansa pois jalustimista ja pyöritteli nilkkojaan, katse seuraten Mikaelin ja Bluen hitaasti mutta varmasti rauhoittuvaa yhteistyötä.

"Täällä on kylmä ja mä oon vanha", naurahdin.
"Ei oo hevoselle reilua jos kuski tärisee ku bränikkä vibraattori ja istuu siellä satulassa jäykkänä ku jääpuikko", perustelin, silitellen Boen päätä, jonka se tunki pipohyökkäyksen jälkeen mun syliin.

".. Noi oli taas mielikuvia joita en pyytänyt", Yumi nauroi ja laskeutui satulasta, löysäten samantien ratsunsa vyön. Se nosti jalustimet ylös ja riisui ohjat hevosensa kaulalta.

"You're welcome", lirkutin ja tökin pehmeästi Boen turpaa. Se oli täysin rentona ja… oliko toi kuolaa, mitä tuolta valui?
Hupsu, hassu hevonen. Sellainen Boe todellakin on.

Katseltiin hetki Yumin kanssa Mikaelin ratsastusta, mutta muutaman minuutin jälkeen Yumi totesi livahtavansa talliin. Kello kuitenkin lähenteli jo iltakahdeksaa.

"Joo, nähään", huikkasin tytölle, kun se poistui.

Maneesin oven auetessa ja sulkeutuessa rakennukseen pääsi kylmä viima käväisemään ja mä tunsin sen välittömästi jossain luita ja ytimiä syvemmällä. Oikein raivokkaan värähdyksen seurauksena kääriydyin entistä huolellisemmin villaloimen sisään.

Mikael ravaili Bluen kanssa pitkin maneesia tehden paljon voltteja, ympyröitä, kiemurauria… oikeastaan aikalailla kaikkea.
Päistärikkö alkoi hiljalleen ymmärtämään, mitä siltä haettiin, mutta rennoksi sitä ei voinut vielä sanoa. Eikä oikeastaan jännittyneeksikään. Se oli jotain siltä väliltä - siitä tuli vähän mieleen kohmeinen pörriäinen.

"Imagine you're riding me-", lauseeni keskeytyi järkyttävän naurunpuuskan takia.
"Or actually don't. Or- well, I can't tell you what you can or cannot imagine", totesin ja kohautin olkiani.
"But one would think such mental images would make the riding a bit uncomfortable", virnistin.

Mun harmikseni Mikaelin kypärän lippa varjosti sen kasvoja just sen verran, etten täältä asti nähnyt sen ilmettä.

"Anyway, what I was trying to say, was tha- oh, mitä hittoa sä teit?"
Jäin tuijottamaan maneesin pitkällä sivulla ravaavaa ratsukkoa, joka oli jossain sadasosasekunnissa kääntyny ihan päälaelleen. Siis hyvällä tavalla!

Joku Bluen aivoissa selkeästi klikkasi, sillä nyt siitä ensipakkasten runtelemasta kimalaisesta ei ollut enää jälkeäkään. Tilalla oli rento mutta reipas ja ennenkaikkea tyytyväisen näköinen pieni hevonen - joka kaiken lisäksi oikeasti kantoi itseään, eikä maannut lapojensa päällä.

Ja sitten mä menin häiritsemään Mikael-paran keskittymistä kysymyksilläni ja pakka levisi. Tai no, levisi ja levisi - tahmatassu-Blue palasi keskuuteemme.

"Okei, mä pidän kuononi kiinni ja annan sun tehä rauhassa", naurahdin.
"Mitä ikinä äsken teit, tee niin uudestaan. Hitto, ees mä en oo saanu Blueta noin pätevän näköseks."

Sunday, 12th of November 2023
3.26PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

"Sä oot Kansas kyllä maailman laiskin hevosenomistaja", Yumi pyöräytti silmiään taluttaessaan kirjavaa irlanninurheiluhevosruunaansa kasikarsinaan.
Tyttö ryhtyi oitis riisumaan ratsunsa varusteita.

"Mä en tiiä mitä sä selität", mä totesin, nojaillen Bluen karsinan oveen.
Hiljalleen talvikarvaansa vaihtava mustanruunikonpäistärikkö näytti päivä päivältä tummemmalta. Tuskin menisi enää kauaa, että ruuna olisi lähes täysin musta.

"Millon viimeks oot ite ratsastanu Bluen? Lokakuussa??" Yumi tenttasi hieman tuomitsevaan sävyyn.

"Eilen", vastasin kynsieni lakkapintaa tarkastellen, vetäen sitten ruskean villalapasen takaisin käteeni.

"No oho. Aika ihme", Yumi tuhahti huvittuneena ja riisui Boen satulan.

"What's the big deal tho? You're not jealous, are you?" virnistin.
Blue huokaisi ja pureskeli muutaman kerran kuolaimiaan, haukotellen perään. Se laski päätään alemmas ja ryhtyi lepuuttamaan vasenta takajalkaansa, silmät valuen kiinni.

"Of course not", Yumi naurahti ja jatkoi:
"Oon vaan huolissani Mikaelin jaksamisesta."

Naurahdin ja heilautin kättäni.
"Oh he'll be fine - he likes Blue", lohdutin.
"Ah, speak of the devil", huokaisin tyytyväisenä, kun vessassa käynyt Mikael palasi keskuuteemme.

Se katsoi mua hetken kysyvänä ja käänsi sitten katseensa Yumiin.
"Haluunko ees tietää?"

Yumi pudisti pienesti päätään ja lähti kuskaamaan hevosensa varusteita satulahuoneeseen.

Mä ryhdistäydyin nojailuröhnötyksestäni ja avasin kymppikarsinan liukuoven, ojentaen sitten toisessa kädessäni olleet ohjat Mikaelille.
"Kiitos taas", kiitin hymyillen. Olihan tämä kuitenkin jo ainakin toinen kerta, kun sain jäädä burritoitumaan loimen sisään ja selaamaan Instagramia samalla, kun Mikael huolehti ponieläimeni täysivaltaisesta urheiluttamisesta.

Maneesin lämmin valaistus toi edes vähäsen lohtua kylmän marraskuun keskelle.
Näppituntumalta arvioituna maneesin sisälämpötila oli jotain 50°F paikkeilla - ei siis montaa astetta lämpimämpi, kuin ulkona.

Blue näytti suoraan sanottuna vanhalta lehmältä talsiessaan ilman pienintäkään kiirettä Mikaelin kannoilla.
Ruunan korvat lerpattivat sivuilla ja alahuuli roikkui.
Hyvä, että se jaksoi edes jalkojaan nostella.

Mä olin napannut varustehuoneesta matkaani mukaan Bluen villaloimen, johon kääriytyneenä parkkeerasin itseni keskelle maneesia odottaen, milloin Mikaelilta liikenee selkäännousujakkara istuma-alustaksi.

“Uskaltaako näihin edes koskea?” Mikael varmisti nostaessaan päistä yhteen solmitut ohjat quarterruunan kaulalle, katse visusti viiden tuuman mittaisissa kankikuolaimissa.

“Miksei uskaltais?” naurahdin.
“Kuolaimet ne vaan on. Kunhan et samanlaista tuntumaa pidä, ku mitä Dora-tädin valmennuksissa, niin all gucci”, perustelin, silitellen hevoseni ruskeaa turpaa. Se näytti edelleen niin kovin uniselta. Parka.

Mikael katsahti mua ruskeilla silmillään, kulmat aavistuksen kurtussa.
“Alrighty then”, se hymähti ja satulavyön varmistettuaan kiipesi kyytiin.
Se ohjasi Bluen uralle, heti alkuun todeten sen tuntuvan kuin täiltä tervassa, whatever the hell that means.

“Yeah, he seems a bit… slow, to say the least”, myönsin ja istahdin jakkaran päälle, kääriytyen entistä paremmin loimen sisään.
“Mutta etkös sä sanonut, että Hades oli tänään vähän turhankin menevä? Kuulostaa siis mun korvaan, että asiat olis nyt vaan tasapainossa”, totesin virnistäen.

Mikael naurahti.
“Balanced, as all things should be”, se hymähti.

Vajaa tunti me siellä maneesissa kökittiin - tai siis minä kökin, Mikael ratsasti ja Blue oli pätevä - ennenkuin Mikael totesi hennon hikisenä, että nyt riitti.
Blue pärskähteli tyytyväisenä kävellessään ainakin kolme kertaa reippaampaan tahtiin, kuin alussa. Se kulki korvat hörössä pitkin uraa, kieli aavistuksen pilkistäen huuliensa välistä.

Siinä vajaassa tunnissa mä olin onnistuneesti jäädyttänyt varpaani villasukista huolimatta ja oikeastaan ainoa lämpimän tuntuinen kohta koko kropassa oli sormenpäät.

Mikael pysäytti Bluen mun kohdalle, katsoi mua yläilmoista vähän säälivästi ja laskeutui satulasta.
“Johan täällä on ollut mukavan viileetä pari viikkoa. Ootko ees yrittäny totuttaa kroppaas näihin keleihin?” se kyseenalaisti toinen kulma vähän koholla.

“Nope. Muistan selkeästi lukeneeni, kuinka voit tietenkin auttaa Bluen kanssa ihan niin paljon, kuin tarvii”, muistutin.

“I mean sure. Yeah. Kyllä mä autankin, mutta ihan sun oman hyvinvointis kannalta kokeilisin”, se selvensi.

Riisuin loimen päältäni ja viikkasin sen siistiin nippuun, lähtien sitten seuraamaan talliin suuntaavaa Mikaelia hevosineen.

Tallin kivikäytävää vasten kuului vieras rapina. Kulman takana myös kolahti, räsähti ja ehkä sekunti siitä kuului Cooperin aavistuksen turhautunut ääni:
“Ei, Bindi! Ei sinn- voi helvetti, miksi Betty on jättänyt TAULUN tohon lattialle?!”

Loin kysyvän katseen vierelläni kävelevään Mikaeliin, joka näytti vähintään yhtä hämmentyneeltä.
Blue katseli korvat hörössä käytävälle. Se kavahti aavistuksen taaksepäin, kun äänen suunnasta käytävälle säntäsi harmaankirjava koiranpentu.

Mun naama levisi välittömästi yli-innostuneeseen hymyyn, kun otin pari askelta pennun suuntaan ja kyykistyin lattialle.
Harmaa koiranpentu kiisi häntä viuhuten mun luo, pysähtyi hetkeksi, nuuhki ilmaa ja ryhtyi pyörimään ympyrää edessäni. Se ympyrä oli selkeästi liian pieni, sillä pian se sotkeutui yli-isoihin tassuihinsa ja liian pitkiin kinttuihinsa ja kellahti kumoon, katsellen mua kieli pihalla roikkuen, hullunkiilto silmissä.

Välittömästi aloitin kunnon Näin-Puhut-Koiranpennulle -lässytyksen, kehuen sen maasta taivaisiin melkein itkien, kun se oli niin söpö.

“We really gotta work on recall”, varustehuoneen syövereistä saapunut, rikkinäistä taulunkehystä kädessään pitelevä Cooper totesi.
“Mutta ainakin tapasitte Bindin. Nyt, oota, mä otan sen hihnaan ennen ku Betty tulee ja näkee.”

Tuesday, 21st of November 2023
At around 4PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Pysäytin lava-auton tallin parkkipaikalle ja tuijotin hetken hiljaista pihaa.

Tai no, hiljaista ja hiljaista - Ethan kärräsi… jotain… mökkitallin suuntaan ja Louisa terrorisoi tarhakamujaan.

Mutta muuten oli hiljaista.

Nousin autosta ja paiskasin kuskinoven perässäni kiinni.
Lukitsin auton ovet avaimen kaukosäätimellä ennen kulkuani talliin.

Kävelin suorinta tietä kaapilleni jättääkseni tavaroitani sinne.
Tallin puolelta, Spiken karsinan lähettyviltä kuului Bettyn puhuvan puhelimessa jonkun kanssa.
Puhe oli uusista asukkaista.
Betty muistutti puhelinlinjan toiselle päälle, että tallilla on sitten selvät säännöt, joita ei saa rikkoa.

Just juu.

Tavaroiden päädyttyä kaappiin, livahdin varustehuoneeseen hakemaan Bluen naruriimun, harjakassin ja juoksutusliinan. Vein ne valmiiksi ruunan karsinalle, asetellen ne mahdollisimman siististi ja tilaa vievättömästi.
Laitoin vielä Bluen mash-drinksun turpoamaan, ennenkuin likimain hiivin tallista ulos noutamaan hevoseni.

Mikaelilla on tänään muuta menoa, eli joutuisin ihan itse liikuttamaan hevoseni. Hävytöntä vääryyttä ja kauheaa kuritusta, jos minulta kysytään.

Pyydystin mustanruunikoksi värjäytyneen quarterruunani riimuun ja naruun ja kuskasin sen talliin, ihan vain kohdatakseni Betty Hawkesin petolinnun pers- siis… oikeastaan mitä väliä. Petolinnun perseeltä näyttävän pärstäkertoimen keskellä käytävää, kädet ristittyinä rintakehälleen.

"I thought it was the clear that we don't leave our stuff on the aisles", täti huomautti kylmään sävyyn, katsoen mua liioitellun vihaisesti.

"Oh, my bad", pahoittelin.
"Ne on siitä lähdössä ihan juuri, kun saan ne vaan tälle päälle", selitin, viittoen narunjatkeena hengaavaan, hörökorvaiseen hevosystävääni.

Betty nyrpisti nenäänsä, kuin olisi haistanut jotain mätää. Todennäköisesti itsensä.
"Vai niin. Hopi hopi sitten, tänne on tulossa porukkaa katsomaan tiloja."

Pahanilmanlinnun poistuessa asuntonsa puolelle, mä pyöräytin silmiäni ja jatkoin matkaani kymppikarsinalle hevosineni.

Harjasin ja varustin Bluen kaikessa rauhassa, kiire kun ei ollut - paitsi Bettyllä. Luojan kiitos en ole Betty.
Eipä siinä silti kauaa kestänyt, kun eipä sille tullut päälle muuta, kuin se naruriimu ja putsit etusiin.
Enää juoksutusliina naruhirvitykseen ja kohti maneesia.

Pikakeulauksella se n. 30min juoksutussessio - hevonen oli laiska ku lapanen ja ruokinta lähtee uusiksi. Pakko sille on saada jostain vähän lisää menovettä tankkiin varsinkin, kun paino sillä on lähtenyt vähän alaspäin.
Laiskuudestaan huolimatta saatiin ihan kelpo liikettä esiin - välillä - eikä oikeastaan voi käytöksestäkään valittaa. Maailman pätevin pieni cowpony.

Talliin palattuamme Blue sai jäädä hetkeksi karsinaan hengaamaan ja nauttimaan lämpimästä mash-vedestään.

Mun iloksi ja riemuksi Harper oli löytänyt tiensä tallille. Se veti saappaidensa vetoketjua kiinni ja melkein kaatui säpsähtäessään.

"Aw, shoot, hope I didn't scare you", naurahdin.

Harper pyöräytti silmiään ja pudisti päätään, pieni hymynkaltainen suupielissään käväisten.
"Luulis, että noista sun 10 kilon painosista maihareistas kuuluis ees jotain ääntä", se hymähti ja suoristautui, vetäen samalla takkiaan paremmin.

"Taitokysymys", tokaisin ja nojauduin kaappia vasten.
"Onks sulla mitään hajua, keitä ne tänne muuttavat tyypit on? Mun korviin on kantautunu, et niitä on kaks, but that's about it."

"Eip", Harper vastasi ja sipaisi hiussuortuvan kasvoiltaan, vetäen sitten kypärän päähänsä.
Spiken karsinalta kuului malttamaton pärskähdys.
"Jostain kumman syystä Betty ei samalla tavalla kerro kaikkea meille tallilaisille, kuin Marion", tyttö muisteli haikeana.

Mä puristin huuleni viivaksi ja nyökkäilin.
"No joo. Sulla nyt muutenkin tuntuu olevan vähän kaikkialla jotain silmiä ja korvia", virnistin.
"Tai mistä sitä tietää, jos vaikka Cooper olisi saanut tietää ja kertonut sulle-"

"Ei Cooper kerro mulle mitään."

Kurtistin kulmiani hämmentyneenä.
"What do you mean?? Ettekös te oo kuitenki ihan kavereita?"

".. Niin mäkin kai luulin", Harper huokaisi ja vilkaisi puhelintaan. Mä en voinut vastustaa kiusausta käyttää omaakin katsettani luurin näytössä.

1 new message: Wyatt R.

Mun teki mieli huokaista ylenpalttisen turhautuneena ja pyöräyttää silmiäni niin, että näkisin aivoni. Vaan en tehnyt niin. Hillitsin itseni.
Voi vitun Wyatt.

"Mutta?" yritin udella.

"En tiiä. Se ei oo puhunut mulle sanaakaan nyt pariin päivään", Harper kertoi. Sen äänestä paistoi läpi hento huoli.
"Ei sillä. Ei olla kyllä tallillekaan osuttu samaan aikaan", se myönsi.

Kohotin kulmiani pikaisesti.
Wonder why.

Muistin hyvin elävästi Cooperin naaman näyttäneen tavallista epämiellyttävämmältä.
Tai no, ei sen naamassa mitään valitettavaa kyllä ole. Ihan on katseltava pärstäkertoin, varsinkin ilman sitä hivenen tummunutta nenän- ja silmienaluetta.

"Ai. Aika ikävää. Anyway, näitkö Ethania jossain tässä lähellä? Voisin siltä käydä tökkimässä informaatiota seuraavaks", pohdin ääneen.

"Tais mennä hetki sitten pahuuden kuningattaren pesäkoloon", Harper totesi ja naurahti perään: "että onnea vaan."

TW/CW: viittauksia itsetuhoisuuteen

Friday, 1st of December 2023
At around 9PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Istuin Bluen karsinan edustalla, sen villaloimi tyypilliseen tapaan päälläni.

Mökkitalliin oli päivän mittaan muuttanut jos minkämoista väkeä, joista parhaiten mieleen jäi viimeisimpänä paikalle saapunut harmaa, aika lunkin oloinen otus oletetun omistajansa kanssa. Tytön kaksiväriset hiukset olivat ihan veikeät.

Uudemmalla tökkimiskiessilläni olin saanut Ethanista kaivettua ulos edes muuttavien hevosten nimet - se harmaa oli kai Nemo.
Toista en muista, mutta siitä tuli mieleen lentokone.

Nyt, tänä kauniina perjantai-iltana, selasin huvikseni eurooppalaisia ratsastuskisoja odotellessani, että arvon quarterruunani saisi iltajuomansa kiskaistua kitusiinsa. Saisin edes joskus kupin pestyä ja lähdettyä kotiinkin.

Silmiini osui Latviassa järjestetty Raven Crossing.
Saksasta lähtiessäni oli ollut puhetta, että muutama silloinen tallikaverini pakkaisivat poninsa rekkaan ja lähtisivät pienelle kisamatkalle.
Eihän Saksasta Latviaan mikään mahdoton matka ollutkaan.
Se oli tosin jo maaliskuussa - miten siellä vieläkin kisataan?

Ihan vain mielenkiinnosta avasin kisojen tulospalvelun, joka oli päivitetty edellisen kerran iltakahdeksalta.
Edellisenä päivänä oli näköjään avoimia luokkia, tänään lähinnä junioreiden ja nuorten ratsastajien.

Selasin tuloslistaa alaspäin, keskittyen lähinnä hevosten nimiin.

Lopetin scrollaamisen nuorten ratsastajien VaA-luokan kohdalla.
Mun vatsanpohjassa muljahti.

Tuloslistan kärjessä komeili tuskallisen tuttu nimi.

Emery Feierabend.

Tuijotin nimeä vähän turhankin kauan, ennenkuin tarkistin hevosen, jolla se kisasi.

Harrier De Havilland. Nevahööd.

Pureskelin poskeani samalla, kun jatkoin tuloslistan tarkastelua.
Emery oli sijoittunut molemmissa luokissaan perjantaina.

Good for him.

Tuloslistan alalaidassa oli linkki videohaastatteluun.
Hetken epäröinnin jälkeen napautin sitä ja pian näytöllä lähti pyörimään pop up -video, jossa kameran eteen oli nakitettu punapäinen, pisamanaamainen poika. Tai nuori mies, oikeastaan. Se on aikuistunut aika lailla.

Haastattelija kyseli päivän fiiliksiä, miltä hevonen oli tuntunut ja niin päin pois.

"Where did you come from, how'd you end up here?" kiinnostunut naisääni uteli.

Punapää katsahti kamerasta ohi, kohautti olkiaan ja hymyili.

Rehellisesti sanottuna en kyllä kuunnellut sanaakaan, mitä se selitti. Tuijotin vain sen naamaa.
Sen kypärän alla latistuneita ja uudelleen pörrötettyjä kiehkuroita.
Sen ärsyttävän täydellisiä hampaita ja hymykuoppia, joita maneesin valaistus oikein korosti.
Sen hunajanruskeita silmiä, jotka eivät todellakaan päässeet oikeuksiinsa tässä valaistuksessa.

"..-se, Gabe.."

Wait, what?

Instant rewind.

"...And I wouldn't even be here without my first own horse, Gabe. So a huge thank you to him and to his previous owner who trusted me with him..."

Nyt sinne vatsanpohjalle tipahti ainakin kuuden tonnin painoinen kivi.

Rewind.

".. Gabe. So a huge thank you to him and to his previous owner who trusted me with him.."

Rewind.

".. And I wouldn't even be here without my first own horse, Gabe. So a huge thank you.."

Katsoin sen nimenomaisen pätkän haastattelua valehtelematta kymmenen kertaa uudestaan.

Mun teki mieli hakata päätäni seinään.
Mieluiten puiseen.
Ohueen, puolikkaan laudan paksuiseen puuseinään.
Missä on nauloja.
Paljon nauloja. Hakattuna sieltä toiselta puolelta sisään, että ne terävät päät sojottaisivat muhun päin.

Totta vitun kai Gabe meni sille. Se tästä vielä puuttuki.

Mun kurkkua kuristi ikävästi, kun mä suljin sen pop up -ikkunan, laitoin puhelimeni näyttölukkoon ja tungin luurin taskuuni. Syvälle sinne.

Nojasin pääni karsinan seinää vasten ja tuijotin vastapäisestä karsinasta ulos tiirailevaa Hadesta.
Huokaisin syvään ja selvitin kurkkuani, nousten sitten lattialta ylös.
Viikkasin Bluen loimen, vein sen paikoilleen ja palasin noutamaan ruunan tyhjättyä juomaämpäriä pestäkseni sen.

Jos mä olisin tiennyt, että Gabe päätyis lopulta Emerylle, olisinko mä koskaan myynyt sitä?

En.

… olisinpas. Ainakin silloin.

.. ehkä.

Kansas, se ei ole huono hevosmies. Se on hevosia kohtaan tosi hyvä. Gabella on varmasti ollut tosi hyvä olla sen kanssa…

Mutta miksei se infonnut mulle missään vaiheessa, että Gabe on sillä?

.. oh. Right. Mä estin sen.

Jatkoa Ethanin tarinaan

"... Jep. Se on kirkko", tokaisin oikaistessani huppuani paremmin.
Päivä oli yllättävän leuto, eikä mullakaan hampaat kalisseet kokoaikaa.

Hylätyn mormonikirkon ulkolaudoituksen rapistunut, harmaa maali näytti yhtä miellyttävältä, kuin taivaalla lumisadetta enteilevät harmaat pilvet tai kirkon takana synkkänä komeileva, tiheä metsä.

"Kauanko tätä seikkailua nyt oikein harrastetaan?" varmistin.
Bluen korvat kääntyilivät verkkaisesti joka suuntaan, mutta muuten se oli aivan paikoillaan, pää painuksissa.

"Niin kauan, että saadaan vastauksia tai joku kuolee", Mikael vastasi laskeutuessaan alas Hadeksen selästä. Poika ojensi tammansa ohjat mun käteen.
"Sä et kuitenkaan uskalla tulla mukaan", se perusteli, viitaten pyrkimykseensä päästä kirkkoon sisälle.

Puristin huuleni tiukaksi viivaksi ja käänsin katseeni Ethaniin, joka sitoi Rainin suitsien päällä olevassa riimussa kiinni olevalla riimunnarulla kirkon edustalla pönöttävään, yllättävän tukevan näköiseen sitomatolppaan.
Hevosensa oltua hoidossa, mies tarpoi matalassa hangessa lähemmäs rakennusta, katsellen samalla ympärilleen.

"Miksi te edes oletatte, että tää mesta liittyis mitenkään Trinityn katoamiseen? Eihän se kuva täältä löytynyt", huomautin.

Kovaa vauhtia kirkon heikkoja kohtia etsivä kaksikko ei kuitenkaan joko kuullut tai kuunnellut mua.
Huokaisin syvään ja liu'uin alas Bluen satulasta, taluttaen sitten ruunani ja Hadeksen kahden muun sitomatolpan luo, kiinnittäen niiden narut tolppiin, puolijuosten sitten kaksikon perään.

Ethan kiersi kirkon taakse samalla, kun mä tarjosin Mikaelille asiantuntevaa murtautumisapuani.
Eli siis kaivoin ihan muuten vain taskussani olleen minisorkkaraudan esiin ja ryhdyin kampeamaan pienen kellari-ikkunan peitoksi naulattuja lankkuja irti, kiroten samalla koko ideaa maan syvimpään helvettiin ja valittamalla about jokaisesta asiasta, mistä ihminen koskaan voisi valittaa.

"Mikset sit jääny vahtimaan hevosia?" Mikael kysyi lähinnä huvittuneena.

Kampesin viimeisen laudan irti ja potkaisin ikkunan pielineen päivineen paikoiltaan.

"Täytyy täällä jonkun järkevänki olla paikalla jos tuolla joku murhamies majailee", totesin ja möngin siitä 20'' x 12'' reiästä sisään.

Vaan se pudotus siitä ikkunalta olikin vähän korkeampi, kuin alunperin ajattelin.
Alas pääsin, joo, mutta pysyinkö pystyssä? No en.
Kaaduin suoraan jotain hyllyä päin, melkein kaataen sen. Hyllyn toisella puolella räsähti - ilmeisesti tiputin jotain.

Yskäisin pariin kertaan ja kaivoin puhelimeni taskulampun esiin.
"It's dusty as hell in here", köhin varoituksena perässä tulevalle Mikaelille.

"Did you tell Ethan that we found a way in?" varmistin vilkaisten vaatteitaan pudistelevaa suomalaispoikaa.

Se nosti katseensa muhun, kulmat aavistuksen koholla.
"... No?"

Mun leuka loksahti auki.
Keräsin itseni kuitenkin pian.
"Oh, well, okay. Great. Uhh, maybe he'll find the window", lohdutin itseäni ja lähdin kulkemaan pitkin pilkkopimeää, pölyistä, täyspuisin kirjahyllyin rajattua kellarikäytävää.

"What would you do if we saw one of those uncanny valley looking mfs here?" Mikael kysyi kasuaalisti, tutkien ympäristöä taskulampun kanssa. Miten sillä osuikin olemaan tommonen tuikku mukana?

"Älä ees alota tota", vingahdin vilkaistessani toista. Mikael virnisti.
"Mutta jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin varmaan kusisin housuun ja itkisin äitin perään", kohautin olkiani.

Löysimme puiset portaat, jotka veivät ylös. Niin ylös, ettei puhelimeni taskulamppu riittänyt näyttämään oletetulle ovelle asti.
Mutta Mikael to the rescue - pojan fikkarilla ovi näkyi helposti.

Se oli raollaan. Yläkerrasta kuului askelia.

Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni.
"Nope. Nuh uh. I do not like that at all."

"Mitä meinaat? Se on auki, me päästään ylös-"

"Se on auki, eli täällä on ollut joku", perustelin pakittaessani pari askelta.

Mikael katsoi mua vähän tuomitsevasti kulmiensa alta, ennenkuin lähti kapuamaan portaita ylöspäin.
"... Kansas. Tää on kirkko. Me ollaan kirkossa. Tottakai täällä on ollut joku."

".... tÄä oN kIrKkO…" mutisin. Vilkaisin vielä kerran taakseni, lähtien sitten toisen pojan perään.

Portaiden yläpäässä olevan oven saranat narisivat äänekkäästi, kun Mikael työnsi sen kokonaan auki, taskulamppua päänsä vieressä pidellen kuin Suomen poliisi konsanaan.

Mistä tiesin miten Suomen poliisi pitää taskulamppua? Mikael oli käytännössä pakottanut mut katsomaan pari jaksoa jotain niiden realitypoliisisarjaa. Ihme pullamössösakkia, edes kunnollisia aseita niillä ei ollut.

Mikael astui ovesta ulos ja mä seurasin tiiviisti perässä.
"Tää on kai se kirkon takahuone, missä papit vaihtanu vaatteita tai jotain", Mikael analysoi.

Huone oli aika pieni.
Siellä oli pari hyllyä, pöytä ja jokin, mikä muistutti etäisesti esihistoriallista lavuaaria.
Lattialle oli revitty kirjoja ja takaseinälle oli raapustettu veitsellä tai jollain vastaavalla ikävänsävyistä tekstiä.
"... Isn't that the exact same phrase you sent me a couple of days ago?" kysyin Mikaelilta, ääni hieman väristen.

Poika osoitti taskulampullaan raapustusta.
"Yeah. Vade retro satana", se luki ääneen.
"Oooooohhhh, creeepy", se jatkoi muka-pelottavasti.

"No but that actually is creepy as fuck", myönsin. Mun kädet tuntuivat kylmiltä ja nihkeiltä. Ikävä tunnelma.
"How about we get the fuck outta here - like, now?" ehdotin hymyillen.

"Someone's probably just messing with us", Mikael lohdutti.
"Tai ylipäätään tänne päätyvien ihmisten kanssa. Oli se sitten joku demonin riivaama pappi tai tavan tallaaja."

"Yeah I think the fuck not", tokaisin ja kävelin huoneesta pois vievälle ovelle, kääntäen ovennuppia.
".. I didn't know they could lock doors back when this church was built."

"Vanhin löydetty ja dokumentoitu lukko oli antiikin Egyptin ajalta", Mikael hymähti.

"Thanks for the history lesson", ähisin rynkyttäessäni kahvaa, as if se oikeasti mitään auttaisi.
"Mutta nyt mä haluaisin oikeasti vain ulos täältä", jatkoin.

"Varo vaaraa, jos täällä on zombeja, ne kuulee ton sun rynkytyksen", suomalainen muistutti tyynenä, tutkien pientä huonetta ilman pienintäkään kiirettä.

"Toi on ihan mielettömän ilkeetä", marisin.
"I wonder if I could kick it down", pohdin ääneen ja pakitin muutaman askeleen, ottaen kunnolla vauhtia seuraavaan stunttiini.

Yksi, kaksi, kolme ja n- Voi paska!

Juuri, kun mulla irtosi jalat maasta, se ovi aukesi ja mä lensin suoraan oviaukosta ulos ja mätkähdin selälteni lattialle.
Joku kihisi naurusta oven takana ja pian sieltä pilkisti tuttu sinisilmäinen naama.
"Kiitti vitusti", tokaisin tuijottaessani uudestaan löytynyttä Ethania silmiin ja könytessäni ylös.
Pudistelin vaatteitani ja tunnustelin vähän paikkoja. Mitään ei - taaskaan - murtunut.

"Selvä homma, Spiderman", Ethan nauroi ja varmisti, että Mikaelkin pääsi huoneesta ulos ennekuin työnsi oven taas kiinni.

"Miten sä pääsit sisään?" utelin. Ethanin vaatteet olivat puh- noh, ei yhtään tavallista tahraisemmat, eikä se näyttänyt muutenkaan yhtä kellarissamöyrineeltä, kuin minä ja Mikael. Tai no, eipä Mikaelkaan hassummalta näyttänyt. Pari hassua pölytarhaa siellä täällä.

Ethan katsoi mua vähän säälivästi.
"Ever heard of a back door?"

Mun ilme veti heti miinukselle.
"Jaa. Kauanko sä täällä seikkailit, ennenku ees aattelit tulla kertoo meille siitä?"

Stetsonipää kohautti olkiaan.
"Kuulin kellarista tömähyksen ja aattelin, että pääsitte ihan itekki sisään. Turha vaivautua. Sitä paitsi, Mikaelkin ehkä tykkäs enemmän tosta teiän taktiikasta."

Mä pyöräytin silmiäni ja lähdin kulkemaan pitkin alttarin edustaa, katse vaeltaen katossa olevissa maalauksissa, jotka esittivät enkeleitä…. Enkeleitä... Jeesusta... pari enkeliä lisää ja… aasia?

"Ihan on nätti paikka", Ethan henkäisi, kädet lanteillaan leväten.
"Eipä täältä mitään Trinityyn liittyvää kyllä löytynyt. Pari hassua vanhaa patjaa, tyhjiä ruokatölkkejä ja sen sellaista.. varmaan ollut joskus jonkun kodittoman majapaikka", se jatkoi.

Katsahdin viereeni ilmaantunutta Mikaelia.
"Niitä on täällä vissiin muutamakin."

"Majapaikkoja, siis", Mikael tarkensi ja pikabriiffasi Ethanille aiemmin syksyllä löytämämme vanhan myllyn sisältöineen, mukaanlukien erehdyttävästi aseen muotoisen kuopan rakennuksen alla ja kalliin oloisen sormuksen, joka nyt roikkui nahkanyöristä mun kaulassa.

Ethan nyökkäili.
"Jännittävää", se virnisti.

"Halusitko sä nähdä vielä sen auton?" kysyin.

"Joo, mieluusti."

Katsahdin viereeni ilmaantunutta Mikaelia.
"Niitä on täällä vissiin muutamakin."

"Majapaikkoja, siis", Mikael tarkensi ja pikabriiffasi Ethanille aiemmin syksyllä löytämämme vanhan myllyn sisältöineen, mukaanlukien erehdyttävästi aseen muotoisen kuopan rakennuksen alla ja kalliin oloisen sormuksen, joka nyt roikkui nahkanyöristä mun kaulassa.

Ethan nyökkäili.
"Jännittävää", se virnisti.

"Halusitko sä nähdä vielä sen auton?" kysyin.

"Joo, mieluusti."


Metsä oli kuolemanhiljainen.

Ainoat äänenlähteet olivat hevosten satunnaiset pärskähdykset ja lumen narina niiden kavioiden alla.
Luojan kiitos Ethan oli paukuttanut kaikille tarvinneille lumenestoläpyskät kenkien väliin.

Pian pärskähdysten ja narinan sinfoniaan sekottui puhetta.

Käänsin katseeni taaempana ratsastaviin Ethaniin ja Mikaeliin.
Ne keskustelivat jostain. Mikaelkin pariin kertaan oikeasti kysyi asioita, eikä vain vastannut, kun sille puhuttiin.

Toisaalta, Ethanin kanssa on helppo tulla juttuun. Niinkin helppo, että tuntuu, kuin se olis ollut Twin Falls Farmilla aina.

Mua vähän hymyilytti. Niin vastenmielistä kuin musta olikin lähteä tänne kylmään jonkun helvetin retkioppaan rooliin, niin tää reissu olikin tähän asti ainakin ollut ihan mukava.

Palautin katseeni menosuuntaan ja rapsutin pikaisesti Bluen säkää.
Mustanruunikonpäistärikkö kulki lumesta umpeutuneella metsäautotiellä korvat hörössä.
Sen askel oli rento ja reipas, eikä se vaikuttanut lainkaan jännittyneeltä pimeästä ja lumisesta metsästä huolimatta.

Noin mailin mittainen matka kirkolta auton löytöpaikalle taittui yllättävän nopeasti.

Mä vähän yllätyin, kun huomasin, että auto oli edelleen niillä sijoillaan.

Se oli kertakaikkiaan surkean näköinen - valkoinen lumihuntu korpuksi roihunneen jo valmiiksi mustan auton päällä ei sitä kaunistanut, ei alkuunkaan.

Pysäytin Bluen vähän matkan päähän autosta, mutta Ethan ja Mikael ratsastivat paljon lähemmäs selkeän kiinnostuneina metalliromusta.

Mä kaivoin puhelimeni taskustani ja vastasin muutamiin saapuneisiin viesteihin.

"There are footprints here", Ethan huomautti.

Nostin katseeni luurin näytöltä kaksikkoon.
And true enough, auton vieressä oli jalanjälkiä.

Ne eivät olleet hujanhajan, kuin joku olisi vain tutkinut autoa - ei.
Niitä oli tasan kahdet - ensimmäiset menivät kuskin ovelle ja toiset takakontille.

Juuri sille takakontille, jota mä, Yumi ja Harper ei oltu saatu auki.

"Tässä kontin päällä on vähemmän lunta, kuin muualla", Mikael kertoi.
"Ja alin kerros siitä on jäässä… kuten myös takapuskurissa", se jatkoi.

"... Well I'll be damned - was there a body after all?" pohdin ääneen ja laskeuduin Bluen selästä, taluttaen hieman hämillään olevan ruunan perässäni autolle.

Kokeilin mustangin takakontin kahvaa. Se oli jäätynyt kiinni. Tai lukossa. Tai molempia.

"Mitä kaikkea te täältä sillon löysitte?" Ethan kysyi. Sen kulmakarvat oli hienoisen kurtussa, kun se nojasi toiseen reiteensä, pälyillen samalla auton sisätiloihin.

Muistelin hetken.
"Uhh… se valokuva, pahvinen kahvimuki.. en muista oliko muuta", vastasin.
"Harper saattaisi muistaa", ehdotin.
"Se lienee tallilla jo tähän aikaan."

"Great, let's get going then", Ethan totesi.

Mä taiteilin itseni takaisin satulaan ja otettiin suunnaksi Twin Falls Farm.

Onneksi oli lunta, sillä muuten oltais eksytty.
Näin korvessa ei näet ollut kenttää, eikä mun suuntavaistoon ole luottamista edes hätätilanteessa - se jos mikä tuli huomattua maissilabyrintissa.
Nyt tarvitsi vain seurata vanhoja jälkiä.

"So, what are you gonna do now that you've seen these places?" kysyin takanani ratsastavalta Ethanilta.

"Leikkiä yksityisetsivää tietenkin", se vastasi.

Käännyin katsomaan sitä kulmat kurtussa.
"Se olis hauskaa ja sä olet vanha - vanhat ei voi olla hauskoja", perustelin.

"Ouch", mies naurahti.
"26-vuotiasko jo vanha? Kyllä tulee sun elämäs olemaan ankeeta", se muistutti.

Mun leuka loksahti reissun aikana toistamiseen auki.
"... Mä luulin et oot kolmekymppinen."

Kuului ähinää, puhinaa ja kirosanoja.
”Fine. I’ll stop by the pharmacy on my way to the market. Anything else?” Betty tiuskaisi lopulta.
”That’s all, thank you!” huudahdin helpottuneena.

Kun Bettyn askeleet loittonivat portaita alas, ojensin sanaakaan sanomatta käteni kohti Kansasia, ja hän laski puhelimensa siihen.

”She’s headed out again. Tell me when her car leaves the property”, sanoin
Mikaelille puhelimeen.


Ulko-ovi loksahti lukkoon, mikä oli Bettylle epätavallista.

"Luuletko, että se tajus täällä käyneen jonkun?" kysyin Ethanilta. Kuiskasin, vaikkei talossa ollut enää muita, kuin me kaksi. Ja tietty linjan päässä vahtivuorollaan päivystävä suomalaispoika.

"Ehkä. Tai sitten se on vain vainoharhainen", Ethan lohdutti asettaessaan puhelimeni takaisin käteeni.

Ooteltiin muutama minuutti lähes täydellisessä hiljaisuudessa. Kumpikaan ei edes tarkistellut sen paremmin Trinityn työsoppariakaan.

"Alright, the coast is clear", Mikaelin ääni kuului puhelimeni kaiuttimesta.

Singahdettiin Ethanin kanssa molemmat huoneesta ulos, kuin malttamattomina pihalle pyrkivät koirat konsanaan.
Harmikseni mä olin tässä nyt se koira, joka joutui odottamaan vuoroaan päästä ovesta.

"Thanks pookie", sanahdin puhelimeen ja painoin punaista luurinkuvaketta näytöllä, sujauttaen elektroniikkakapulan sitten taskuuni.

"Pookie?" Ethan toisti toinen kulma koholla, huvittunut virne suupielessään. En tiedä, mitä se moisella elehdinnällä yritti viestittää.

Tai no, tiesin.

Mä päädyin virnistämään oikein leveästi takaisin.
"Why, are you jealous? Awee, älä suotta, kyllä mä sullekin keksin jonkun siirappisen hellittelynimen", lupasin katsellessani, kun Ethan avasi ovea. Aikamoinen draamanäytelmä, ettenkö sanoisi. Varsinkin, kun se lukko kaipaisi vähän asiantuntevaa kosketusta todennäköisesti dynamiittipötköllä toimiakseen kunnolla.

"I'll pass", Ethan hymähti edelleen huvittuneena, varmisti kantavansa edelleen oikeaa lappusta ja suuntasi sitten kohti mökkitallia, jonka edustalla Yumi ja Harper jo odottivat.
Luonnollisesti, mä kuljin tiiviisti Ethanin vanavedessä.

Mikael sai vietyä Hadeksen tarhaan ja liittyi seuraamme juuri, kun pääsimme tyttökaksikon luo.

"Did you find it?" Harper kysyi välittömästi, johon vastauksena Ethan heilautti kädessään komeilevaa työsopimusta.

"Me ollaan erinomaisia vainukoiria", vakuutin.
"Rikollisneroja, some might say."

"Rikollisnerot pitää puhelimiaan kyllä mukana", Mikael huomautti.

Ethan nyökkäsi ja käänsi katseensa muhun.
"He's got a point. En oo ikinä kuullut, että kukaan rosvo olis jäänyt kiinni siksi, että puhelin jäi pöydälle", se muistutti.

Yumi ja Harper hihittivät hiljaa.

"Mitä jos se oli tarkoituksellista? Jos halusin vähän jotain jännitystä tähän tehtävään?" yritin.

"Mmhm", Yumi hymisi.
"Ihan takuulla. Joko me siirrytään tukikohtaan, ettei vahingossa olla tässä keskellä kaikkea, kun Betty palaa keskuuteemme?" se jatkoi.

Ethan otti ehdotuksesta koppia, joten pian me neljä teiniä seurattiin ankanpoikasten lailla sitä mökkiksen vintille rakennettuun viihtyisään oleskelutilaan.

Saturday, 23rd of December 2023
At around 4PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Lumi narskui mun kenkien ja Bluen kavioiden alla, kun käveltiin tarhoilta kohti tallia.
Ruuna oli epätavallisen pirteä - jopa vähän säpsy. Se oli riimua laittaessani yhtäkkiä pyrähtänyt puoli metriä sivummalle, kun Cressida oli tullut pällistelemään sen viereen.

Normaalia laumakäytöstä väistää isompaansa? Bluen tapauksessa ei. Se ei ole lauman ns. pomo, muttei liiemmin kyllä ketään väistelekään. Varsinkaan, jos mä olen sen kuplassa.

Päivä oli aiempia leudompi, lämpötila oli reilusti plussan puolella. Lumipeite hiljalleen painui tiiviimmäksi ennen lopullista sulamistaan. Se aiheutti myös tallien ja talon katolta olleiden lumilaattojen putoilua - sekään ei koskaan aiemmin ollut aiheuttanut Bluessa mitään reaktiota, mutta nyt se singahti suoraan eteenpäin, pää nostettuna taivaisiin ja silmänvalkuaiset vilkkuen.

“Mikä ihme sua riepoo?” kysyin hivenen ärtyneenä pitäessäni narua varmaan ensimmäistä kertaa koko Yhdysvalloissa asumisemme aikana kahdessa kädessä.

Blue korskahti ja katsoi pää pystyssä jonnekin, korvat osoittaen taaksepäin. Sen lihakset värähtelivät.

Kurtistin kulmiani hämmentyneenä ja pyysin ruunan takaisin vierelleni, taluttaen sen sitten talliin.

Karsinassa Blue kävi välittömästi piehtaroimaan. Ehkä se halusi karistaa ulkona olleet, pieniä poneja päivälliseksi popsivat hirvitykset mielestään ja kropastaan - ken tietää.
Sillä välin, kun Blue harrasti omaa kivaansa karsinassa, mä hain sen varusteet karsinan eteen ja vaihdoin omat ratsastuskamppeet niskaan. Plussakelit palasivat, eli mä voin taas itse ratsastaa. Hiphei!

Omien kamojen päädyttyä päälleni, siirryin harjailemaan aivan puruttunutta ponieläintäni, joka oli karsinassa taas oma lunki itsensä. Se lepuutti takajalkaansa ja roikotti päätään turpa etupolviensa korkeudella, kieli pilkistäen ihan aavistuksen sen huulten välistä, korvat rentoina sivuilla.
Hankala kuvitella, että vain minuutteja sitten se käyttäytyi, kuin petolauman jahtaama, kuolemaansa pakeneva saaliseläin.

Nostaessani satulaa ruunan selkään, se nosti päätään. En siis laittanut satulaa sen selkään alkuunkaan, vaan nyt jo hieman huolestuneena tuijottelin hetken sen korvien liikkeitä ja päätä muutenkin. Päädyin palauttamaan satulan väliaikaistelineeseensä ja kokeilemaan ruunan selän läpi, ettei sillä olisi kireyksiä.
Se ei reagoinut selän paineluun, joten luonnollisesti kolusin sen loppukropankin läpi, inch by inch.
Mihinkään se ei mitään sanonut, ei edes korvaansa lotkauttanut. Kokeilin siis uudestaan satulointia.
Ei mitään reaktiota.

Kai mä vaan ylireagoin, kun se oli niin hassu sisälle tullessa.

Varustin päistärikön loppuun ja suuntasin sen kanssa maneesiin.
Talutin hevosen selkäännousujakkaran viereen, tiukkasin sen satulavyön ja laskin jalustimet.
Ajatuksissani oli, että treenaisimme tänään vähän tulevia Dora-tädin valmennuksia varten.

Ruuna seisoi tavalliseen tapaansa kuin tatti ja katseli korvat hörössä maneesin ovelle päin, kun kapusin sen selkään. Säädin jalustimet vielä sopivan mittaisiksi, ne kun olivat Mikaelin jäljiltä.
Pyysin ruunan käyntiin ja ohjasin sen uralle, kaivaen samalla puhelimen taskustani.

Blue käveli verkkaisesti eteenpäin ja sitä sai jatkuvasti olla pyytämässä enemmän eteen. Vaikka menossa oli vasta alkukäynnit, olisi sen silti ihan hyvä kävellä eikä löntystää.
Muutaman tuskaisen hitaan kierroksen jälkeen tyydyin laittamaan puhelimen taskuuni ja oikeasti keskittyä siihen ratsastamiseen.

“Haloo, pahvi”, mutisin nakuttaessani kevyesti pohkeitani ruunan kylkiin. Se käänsi korvansa muhun päin ja kohotti niskaansa, kävellen kunnolla ehkä kolme askelta. Sen jälkeen sen korvat palasivat rentoon höröasentoon ja takajalat valahtivat talliin. Vauhtikaan ei päätä huimannut.

“Älä jaksa olla tommonen”, tuhahdin ja keräsin ohjia aavistuksen käteeni, pyytäen ruunan raviin.
Heti, kun se oli nostanut ravin, kehuin ja hidastin takaisin käyntiin. Toistin siirtymisiä useita, siis oikeasti useita, varmaan ainakin 30 ennenkuin Blue alkoi heräilemään työnteon makuun.

Herättyään se olikin tosi jees - herkkä, menevä, muttei jännittynyt. Se tuntui itseasiassa paremmalta, kuin pitkään aikaan. Pakko kiittää Mikaelia, kun sitä seuraavan kerran näen.
Normaalisti herkästi lavoilleen valuva mustanruunikonpäistärikkö hevosarmaani nimittäin kantoi itsensä oikeasti kunnolla ja varsinkin laukassa takajalkojen työnnön oikeasti tunsi. Aivan mieletöntä.

Juuri, kun sain Bluen raviin, maneesin ovi aukesi vihellyksen säestämänä.
“Mitä hit-”
Ruuna singahti sivulle, pysähtyi ja jäi tuijottamaan oven suuntaan paikoillaan kuin patsas.

“Oh, I hope I didn’t scare him-”, valkonaamaisen Rusty-tamman omistaja, Kestrel, pahoitteli.

Pudistin pikaisesti päätäni, heilautin kättäni ja naurahdin:
“No worries. He’s just a bit spooky today”, vakuuttelin, kätkien orastavan huolestuneisuuteni.

Ei ollut alkuunkaan Bluen tapaista säikkyä oikeastaan yhtään mitään.

Sunday, 24th of December 2023



Ratsukot vasemmalta oikealle: Jude & Louisa, Kansas & Blue, Mikael & Hades, Cooper & Ronya, Ethan & Rain, Yumi & Boe ja Kestrel & Rusty