Rainin kirja

Rain oli mennyt koppiin lähettämällä ja matkustanut hiljaa hievahtamatta kuten aina. Vasta kun sen kaviot laskeutuivat Twin Falls Farmin pihan vastasataneelle koskemattomalle lumelle minäkin tunsin tulleeni kotiin huolimatta siitä, että olin asunut tilalla jo pari kuukautta. Ei ole cowboyta ilman hevosta.

Rain katseli ympärilleen kiinnostuneena, mutta luottavaisena. Samalla se seurasi, milloin jalkani lähtivät liikkeelle, ja näki sopivaksi itsekin ottaa askelia. Katseltuaan pää pystyssä ympärilleen se laski turpansa lumen pintaan ja aurasi pientä vanaa pihamaahan haistellen ja maistellen samalla. Kyllä sitä katsellessa sydän vähän läikähti. Olihan meillä jo melkein yhdeksäntoista vuotta yhteistä taivalta takana, ja silti viisas hevoseni jaksoi ihmetellä elämän pieniä asioita, kuten tuoretta lunta. Ei se kaikille näyttänyt leikkisää puoltaan, mutta minä en enää tiennyt, millaista olisi elää toisella puolella vanhaksi käyvän karjahevosen luottamusta.

Tiesin katsomattakin, että Betty kyyläsi ikkunassa sen minkä kaulastaan venyi. Olin sanonut, etten tarvitsisi apua — suorastaan painottanut, ettei suinkaan tarvinnut tulla ulos vastaan, sillä en halunnut tilan emäntää pilaamaan hetkeäni. Keskellä päivää piha oli tyhjä ihmisistä, ja vain minä ja hevoseni painoimme jalanjälkemme tuoreeseen lumikerrokseen. Uusia hiutaleita laskeutui harvakseltaan Rainin tiheän talvikarvan päälle.

Tilakierroksen jatkuessa tarhoille Rain pysähtyi pää korkealla ja hirnahti kysyvästi. Se katseli uusia ystäviään varovaisen uteliaasti korvat kääntyillen.
”Those are horses”, ilmoitin sille niin kuin se ei olisi jo tähän ikään mennessä oppinut tunnistamaan lajitovereitaan.
Rain pärskähti rauhoittumisen merkiksi saatuaan pari sävyisää vastausta muilta hevosilta. Se tasoittuisi kyllä nopeasti alkuihmetyksestään.

Matka jatkui ja lopulta päästin ruunan mökkitallin taakse rakentamaani uuteen tarhaan. Jäin portille seuraamaan sen touhuja niin kuin maailmassa ei olisi ollut ainuttakaan odottavaa työtehtävää. Oikeastaan alkoi tuntua siltä, että joulu saisi tulla nyt, kun suuri rakennusurakka oli saatu päätökseensä.

Pilkullinen ruuna käveli, hölkkäsi, dippaili turpaansa lumeen, tökki kokeilevasti aidantolppia ja parkkeerasi sitten aidalle pälyilemään, josko sieltä näkisi muita hevosia. Maneesin ja ison tallin läpi ei näkynyt vanhoille tarhoille, mutta pian Rain saisi seuraa ja tutustumisen jälkeen väliaikaiset tarhalangat voitaisiin ottaa pois niin, että mökkitallin asukkaista tulisi oma pieni laumansa. Yhdistäminen vaati pientä askartelua, sillä kaikilta piti irrottaa vähintään osa hokeista turvallisuussyistä ja sitten vielä ruuvailla ne takaisinkin menon rauhoituttua ensimmäisten päivien jälkeen. Onneksi talli tulisi kerralla täyteen eikä hommaa tarvitsisi tehdä montaa kertaa, talvi kun ei ollut ideaalein aika hevoslauman kokoamiseen. Sentään oli puhdasta ja kuivaa, eikä arki neljän uuden hevosen kanssa alkaisi heti kuraloimirallilla.

”You’ll get new friends soon. There’s gonna be an appaloosa mare. I’m sure you’ll like her”, kerroin Rainille silittäen vielä rukkaseen verhotulla kädelläni sen otsaa ennen kuin lähdin siivoamaan vanhaa kumisevaa traileriani pois parkkipaikalta. Nostaessani lastaussiltaa ylös seuraava auto kaarsikin jo pihaan vetäen kuljetuskoppia perässään.

Olin ehtinyt liikuttaa Rainia vähemmän kuin olisin halunnut sinä aikana kun se oli asunut muualla. Se löysi onneksi työmoodin nopeasti muutettuaan Twin Falls Farmille ja palattuaan rutiininomaisempaan ratsastukseen. Oikeastaan jo muutaman päivän kuluttua se enemmänkin ihmetteli, jos loppukäynnit alkoivat sen mielestä liian aikaisin, ja yritti hakeutua uudelleen tuntumalle kuin sanoakseen, että ei nyt sentään jätetä töitä kesken.

Kun se uppoutui tehtävään, sillä kesti hetki palata takaisin maan pinnalle. Se oli hyvä, sillä Rainin nuoruusvuosista muistin varsin hyvin, että jos sitä ei saanut keskittymään, se kyttäsi kaikkea kentän ulkopuolella tapahtuvaa ja säpsähteli joka rasahdukselle ja liikahdukselle. Säpsähtelyyn ja pieneen hypähtelyyn se kyllä onneksi jäikin — se ei koskaan ollut ottanut varsinaisia lähtöjä ratsastaessa, ja siksi pidin sitä luotettavana. Nykyään keskittyminen löytyi helposti, sillä olin jo nuorena tottunut Rainin kanssa siihen, ettei hevosen selässä voinut vain matkustaa maisemia katsellen, vaan sille täytyi keksiä tekemistä. Muuten se tasan varmana keksisi sitä itse.

Rain laukkasi aktiivisesti pientä ympyrää maneesissa. Yleensä ratsastin kentällä ja jätin maneesin asiakkaille, sillä säät eivät minua haitanneet sen enempää kuin hevostanikaan. Nyt oli kuitenkin rauhallinen hetki keskellä päivää, joten olimme uskaltautuneet sisätiloihin. Rain ei ollut ollut maneesissa pitkään aikaan, mutta alun ihmettelyn jälkeen tuntui unohtaneen, missä edes oli.

Hevosen korvat kääntyivät kuitenkin oven suuntaan jo ennen kuin kuulin askelia sen takaa. Oven auetessa hengitin syvään ulos ja istuin tiiviimmin satulaan. Rain pysähtyi tasajaloin katse ovelle päin.
“Oh, sorry, I didn’t realize you were here! I should’ve whistled or something”, kuului brittiaksentilla kohteliaasti ovelta.
“No problem at all”, vakuutin. “We were just… um, about to finish”, valehtelin vielä hätäisesti kaiken varalta.
“Okay, maybe we’ll fit in then”, nainen sanoi ovelta ja saatteli ratsunsa sisälle.
“Of course”, vastasin käynnistäen ratsuni ennen kuin se juurtuisi maahan kiinni seistessään siinä toljottamassa suurta ruunikkoa tammaa.

Jude, pälkähti nimi päähäni. Ratsun muistin kyllä helposti: se oli Louisa, persoonallinen ja mukava hevonen. Se oli miehenkin käsiteltävissä — kaikki ikänsä naisten ratsuina toimineet hevoset kun eivät aina sitä olleet. Minä pidin Louisasta, vaikka se ei omine kommervenkkeineen välttämättä ollutkaan ihan jokaisen tallityöntekijän suosikki. Ja kyllähän se silloi tällöin saattoi jonkin varusteen rikkoa, mutta se oli oikeastaan hevosen omistajan eikä henkilökunnan ongelma niin kauan kun kyse oli riimuista ja loimista eikä tallin irtaimistosta.

Sellainen persoonallinen tamma oli ilman muuta jäänyt mieleeni. Irrotin katseeni siitä ja korjasin istuntaani sen verran, että saatoin ratsastaa loppuravit. Ratsuni ei näet nostanut ravia tai tehnyt yhtään mitään muutakaan, jos satulassa istui perunasäkkinä. Se oli hyvin tarkka siitä, miten ja mistä suunnasta avut annettiin. Eipä sillä ollut moni minun lisäkseni koko sen elämän aikana ratsastanut, niin että itseäni sain kai syyttää.

Rain venytteli tyytyväisenä kaulaansa välittämättä tuon taivaallista seuraamme liittyneestä ratsukosta. Koska hevoseni ei sitä näemmä tehnyt, oli minun tehtäväni ohjata meidät väistelemään kookasta tammaa asianmukaisin turvavälein.
“Sorry”, mutisin, kun yksi ohitus meinasi käydä liian ahtaaksi.
Hyvä, minä. Meitä oli maneesissa tasan kaksi, ja silti onnistuin melkein törmäämään ajatuksissani toiseen ratsukkoon. Jude ei varmaankaan kuullut hiljaista pahoitteluani, tai sitten hän keskittyi omaan ratsastukseensa niin, ettei huomannut vastata mitään.

“Are you leaving?” hän kuitenkin kysyi hetken päästä, kun seisautin Rainin oven lähelle.
“Yeah, I thought about going for a short walk to the forest to cool down.”
“That sounds nice”, Jude sanoi mietteliäänä ja jatkoi vasta, kun olin avaamassa maneesin ulko-ovea satulasta käsin Rainin hoitaessa kuin huomaamatta omaa osuuttaan vanhan trail-mestarin tavoin. “Wait. Can we actually come with you?”
“Wh- oh, well, uh, okay. I mean, of course. Sure. Like, now?”
“Yeah. Louisa was scared of a particular pile of wood one day and I’d like to ride past it in daylight to show her it’s not a monster. She’s usually not scared of anything”, Jude kertoi.
“Sure”, vastasin miettien hätäisesti, mistä ihmeestä naisihmisen kanssa tulisi jutella kahdenkeskisellä ratsastuksella tiluksien ympäri. Eipä tullut mieleeni ainuttakaan puheenaihetta. En ollut lukenut edes uutisia tänä aamuna, kun oli ollut kiire kengittämään…

Suljin maneesin oven perässämme yhtä lailla satulasta poistumatta ennen kuin suuntasimme läheiselle polulle, joka teki tosiaankin vain pienen lenkin ja palauttaisi meidät pian tallin pihaan.
“Do you know the new horseowners? Who are they?” Jude kysyi jutustelevaan sävyyn, ja siitä arvelin tämän lähteneen mukaani osittain siitä samasta uteliaisuudesta kuin muutama muukin oli minua viime päivinä lähestynyt.
“Not very well. I know the horses better. I have met Waffles’ owner, Susan, just once. The other two are young girls, Kestrel and Hayley. Don’t know much about them. I guess they are a bit shy compared to… well, some other young riders we have here. They mostly just talk to each other.”
“I see. What are you going to do with Waffles, then? If the owner doesn’t show up?”
“I’m not sure. It’s kinda not my business but then again it is, since I seem to be the one to care for her the most. Harper called the owner recently and I guess she’s gonna help with Waffles from now on.”
“Okay. Is that… normal? That someone just… doesn’t show up?”
“Well… Normal, no I don’t think so — but surprisingly common.”
“Oh. That sounds sad. I could never leave Louisa.”
“It is sad, every time”, myönsin. “But I’m sure Harper will take good care of the horse. And we still can’t blame the owner too much, there are different life conditions…”

“There it is”, Jude keskeytti minut nyökäten ohuen lumiharson peittämän puukasan suuntaan. “Louisa thinks it’s a monster.”
“I don't think she has seen a real monster then... Let’s just ride, don’t let her slow down and start staring at it too much. Come on, silly mare.”
“It’s alright”, Jude rauhoitteli hevostaan, joka kiemurteli puukasan kohdalla, muttei yrittänyt pötkiä Rainin ohi lipettiin.

“Good job”, sanoin, kun pääsimme turvallisen välimatkan päähän hirvityksestä. “You know, you should tell your horse that the trunks in the pile are the same thing as the trees that grow around us everywhere”, tuumasin.
“If it only was that easy to just tell her…”

Jatkoa Yevan tarinaan.

“Wanna join?” Yeva kysyi varusteet sylissään.
“Well… Let’s see. The tap is still leaking and I have three more horses to shoe today”, luettelin ja seurasin, kuinka Yevan silmänvalkuaiset tulivat enemmän ja enemmän näkyviin joka sanan kohdalla. “Just kidding, just kidding, of course I will escort you to the deep dark forest.”
“You know I’d survive there longer than you.”
“Not true! Not true at all. That’s why —”, sanoin suoristellen naulakossa roikkuvia suitsia “— I must escort you.”
“You can call it whatever you want”, Yeva sanoi pyöräyttäen silmiään niin kuin en muka olisi ollut tosi hauska, vaikka oikeasti tasan varmana olin.

Lähdin siis etsimään hevostani, joka erottui vaaleasta talvimaisemasta ja hiekoitetusta pihasta vain sinisen loimensa ansiosta. Kalastin sen sisään nuorempien ja innokkaampien hevosten käyskennellessä uteliaina ympärillä. Kaikki onneksi väistivät tässä laumassa Rainia, joten se oli varmaankin kaikista helpoin yksilö saada ulos tarhasta.

Kun ratsu oli varustettu, rapsuteltu ja lahjottu lähtövalmiiksi, nousin pihassa kyytiin. Yevaa ei vielä näkynyt ulkona, mistä sainkin omasta mielestäni aivan loistavan idean. Loistava se oli siksi, ettei Betty ollut kotona.

Cooper tuli nimittäin juuri parahiksi päätallin ovesta ulos.
“Hey, can you leave the door open? Thanks”, huikkasin.
Ennen kuin poika ehti kysellä enempiä, ratsastin suoraan sisään päätalliin.
“What on earth are you doing!? Get out!!” Yeva rääkäisi.
“Why?” kysyin ja annoin Rainin tutkia paikkoja kaikessa rauhassa.
“You’re making a mess!”
“And cleaning it up after”, sanoin levittäen vapaata kättäni.

Cooperia touhu nauratti, ja taisi se ottaa kuvankin ovelta. Tiedä vaikka päätyisi Kansasia piristämään se otos. Toivottavasti taustalla näkyi raivostunut Yeva. Sitä oli niin hirveän kiva vähän kiusata, kun reaktion sai aina heti.

“If you don’t stop this foolery right now I will not go hacking with you!” Yeva uhkasi.
“You were the one to ask me”, muistutin, kun Rain teki tietään satulahuoneen suuntaan niin kuin se olisi etsinyt jotakin.
Syötävää varmaan.

“I dare you open that door!” Yeva murisi kuulostaen oikeasti aika pelottavalta.
Onneksi minulla oli hevonen alla, niin pääsisin tarvittaessa karkuun.
“Oh, this one?” varmistin avatessani maneesiin ja satulahuoneeseen vievälle lyhyelle käytävälle johtavaa ovea kätevästi satulasta käsin.
Rain tiesi heti, mitä tehdä, kun avattiin ovea: se pujahti muitta mutkitta sisään heti, kun vain mahtui.
“Get back here!!” Yeva huusi perääni, muttei kuitenkaan seurannut mukana.

“Oh, hey Jude”, sanoin naama peruslukemilla ratsastaessani käytävää pitkin satulaa kantavan brittinaisen ohi. “Going for a ride?”
“Yeah, and what are you doing exactly?”
“Going for a ride, too. Would you like to join us?”
“Who are us?”
“Me and Yeva.”
“Oh. Well. I was thinking of going to the arena, since it’s getting dark soon.”
“Too bad. Well, maybe next time.”
“Tomorrow, maybe?”
“Sure, it’s a date. Well. Not a date date. But you know… I must go”, sönkötin, kun Rain yritti kääntyä ympäri ahtaassa tilassa hirveän kolinan saattelemana. Ei se sentään satulahuoneen ovesta mahtunut sisään. Piti palata samoja jälkiä takaisin ja ohittaa raivostunut Yeva, jotta matka saattoi varsinaisesti alkaa.

“You’re an absolute fool, you know?” Yeva totesi minulle, kun hiippailin hevosineni sen ohi takaisin ulko-ovelle.
“I do know that, thank you. I’m very proud of it myself, too.”

Hevoset oli otettu ajoissa sisälle ja paikat laitettu kuntoon yötä vasten. Karsinoihin oli jaettu heinät, joita lisäilisin vähitellen illan ja yön mittaan, kun kerran kuitenkin olin hereillä. Olisi hevosilla sitten muuta puuhaa kuin kuunnella pauketta. Radiot olivat päällä kummassakin tallissa. Rain tykkäsi ainakin Pink Floydista, joten olin säätänyt kanavan sitä varten sopivaksi. Viis siitä, että vähän särisi.

Olin käynyt tallitöiden jälkeen suihkussa ja vaihtanut puhtaan college-paidan päälle, kun menin vielä vilkaisemaan, että mökkitallissa oli kaikki kunnossa. Nuorisosta osa vietti iltaa vintillä rauhallisissa merkeissä, ja hevosillakin oli kaikki hyvin. Waffles oli ainoa vähän hermostunut asukas, mutta Harper katsoi onneksi sen perään.

Päätallissakin oli kaikki kunnossa lukuunottamatta paria tyhjää karsinaa, jotka olivat vielä hetki sitten kuuluneet Bluelle ja Sheylalle. Toinen niistä odotti valmiina Bettyn hevosta. Yeva oli lähtenyt käymään välissä kotonaan ja palaisi ilmeisesti pian takaisin.

”Yeah, it’s gonna get a bit loud soon, but I know you’ll handle it. You all will”, juttelin Louisalle ja silitin sen isoa kyömyä päätä. Olin asentanut sen karsinan seinälle heinäpallon ja riimunnarun punoksien lomaan piilotettuja porkkananpätkiä puuhaksi, jotta se ei tuhoaisi kaikkea ympärillään ollessaan tavallista pidempään sisällä.
”Keep an eye on the girls”, sopotin seuraavaksi Cashille kuin salaliittolaiselle ja silmäilin sen kanssa hetken Louisaa, Jindyä ja Ronyaa. ”What a good boy, yes you are”, kerroin ruunalle ja rapsutin sen kaulaa harjan alta ennen kuin jatkoin matkaani. Vain muutaman askeleen kuljettuani kuulin takanani olevan oven avautuvan.

”Hello?” kuului ovelta kysyvästi.
”Hey, Jude”, laulahdin, koska en voinut itselleni mitään.
Juden kysyvä ilme suli vähän — se pidätteli hymyä heikoin tuloksin.
”I think there’s something wrong with my car yet again. It’s nothing crucial, just that the windshield washer fluid is not working. It must be either frozen or empty and I don’t have any in store.”
”This one’s on the house. There’s lots of it at the cottage stable. Just one sec”, sanoin ja viitoin Juden ohi ulos.

Se seurasi perässäni mökkitallin katokselle, jonne kertyneen tavaran seassa piti olla säilössä muutama kanisteri pakkasen kestävää lasinpesunestettä. Paitsi ettei ollut.
”Uh, I’m sorry again. I could’ve sworn there’d be some of it left, but there’s just one almost empty can. Come on, let’s take some from my own car.”
”If it’s just not too much trouble”, Jude tuumasi kohteliaasti kuulostaen tavallistakin brittiläisemmältä.
”Of course not”, sanoin heilauttaen kättäni.

Talvi-ilma tuntui college-paidan läpi viileältä — pakkanen taisi olla taas kiristymään päin. Hämärtyvä piha näytti oudon hiljaiselta, kun kaikki hevoset — ja ihmiset — olivat jo sisällä. Katselin tyhjiä tarhoja yrittäessäni keksiä jotain järkevää sanottavaa.

”What are you doing here this time of the new year’s eve?” keksin tiedustella.
”I came to see if Louisa is allright with the fireworks and all. And that she behaves”, Jude sanoi naurahtaen pienesti lopussa.
Vaikka Louisa oli välillä sellainen täystuho kuin oli, Jude suhtautui siihen oikeasti lempeydellä.
”She’s been good”, kerroin nyökäten hitaasti tallin suuntaan kun kuljimme sen ohi parkkipaikalle. ”Do you have big plans for the evening?”
”Well, my friends from work have some sort of a party, but I’m not too keen on going”, Jude myönsi vastahakoisesti.
”Some of the kids are staying overnight and Yeva is coming back any minute. You can stay as long as you like — if you want to, I mean. I’ll be awake at least over the loudest fireworks to make sure the horses are ok. And the kids”, kerroin ottaessani autoni lavalta lasinpesunestettä. Kevyeltä tuntui sekin kanisteri, pitäisi ostaa lisää. Tein taas yhden muistiinpanon mielessäni olevaan ostoslistaan, kun pihaa lähestyvät ajovalot tulivat näkyviin tienmutkasta niin kirkkaina, ettei edes auton väriä erottanut hetkeen.
”I wonder who that is”, Jude sanoi ääneen sen, mitä itsekin ajattelin.

Kun kello lähestyi puolta yötä, lähdin päätalliin pitämään silmällä hevosia kovimpien paukahduksien yli. Olin sanonut Judelle ja Yevalle, että voisivat katsoa ilotulituksia ulkona, mistä näki hyvin, tai vaikka talon ikkunasta — ei talliin tarvinnut tulla. Minulla oli homma hallussa. Muutama minuutti vain.

Suljin oven tiiviisti perässäni ja tasainen rouske laskeutui ympärilleni. Radiossa soi ysärirokki ja ulkoa kuului etäistä pauketta. Hevoset eivät siitä välittäneet — pamaukset hajoilivat vaimeina äänimaailman taustalle. En viitsinyt sytyttää talliin valoja, etteivät sen asukkaat luulisi, että on aamu ja aika lähteä ulos.

Se oli minun kotini ja minun perheeni: tallillinen nelijalkaisia ystäviä, kaikki mitä oikeastaan tarvitsin. Harmikseni Rain ei kuulunut juuri siihen joukkoon, jonka kanssa jaoin vuoden viimeiset minuutit, mutta sekin oli ihan lähellä. Sitä tarvittiin pitämään huolta omasta pienestä laumastaan mökkitallissa. Sellainen tiimi me olimme: ei aina tarvittu sanoja tai edes kosketusta — vain tieto toistemme olemassaolosta. Kumpikin hoiti omaa tehtäväänsä tahollaan.

Kävelin hitaasti hämärää tallikäytävää pitkin. Päästä päähän. Tunsin tallin mutkat ja lattian muodot kuin omat taskuni — en tarvinnut valoa suunnistaakseni siellä. Tuttuja päitä kurotteli käytävälle minua tervehtimään, osaa puolestaan ei kiinnostanut muu kuin se turvallinen olo, jonka ympäröivä lauma ja tutun ihmisen läsnäolo saivat aikaan.

Kaikki oli hyvin.

Laitoin paikkoja kuntoon viimetöikseni yhtenä iltana. Vaimea tasainen rouskutus kuului tallin puolelta, kun tarkastin vielä, että kaikki oli niin kuin piti ja tavarat oikeilla paikoillaan. Rehuhuoneessa oli ainakin hiirenhiljaista, eikä viitteitä rotistakaan juuri silloin. Pesä niillä varmaan oli jossain ja kissa sinne kyllä tarvittaisiin, mutta Betty ei pitänyt sen enempää kissoista kuin koiristakaan, joten sellaista oli turha ehdottaa. Olin siksi peittänyt aamua varten turpoamaan laittamani ruuat pyyhkeillä. Osa hevosista söi onneksi muronsa kuivana, joten vateja saattoi kasata pinoonkin ilman, että tarvitsi koko tallin pyyhevarastoa käyttää. Rain kuitenkin alkoi olla jo siinä iässä, että alkaisi vähän kuivahtaa, ellei sen ruokaan lisäisi reilusti vettä. Heitin vielä suolaa sen ruokamössöön ja asettelin pyyhkeen takaisin sen päälle.

Suljin oven perässäni ja kurkistin seuraavasta sisään. Satulahuone oli siisti. Kaappihuoneessa puolestaan työnsin jälleen kerran Kansasin kaapinovea paremmin kiinni sen pursuillessa tavaramäärän voimasta. Sinne tunkemani mash-säkki täytti suurimman osan tilasta. Sori vaan, jos alimmat tavarat olivat ihan tuhannen lytyssä siellä. En ollut keksinyt muutakaan paikkaa.

Olin jo sulkemassa kaappihuoneen ovea perässäni, kun satuin huomaamaan lattialle pudonneen roskan, joka oli liukunut osittain yhden kaapin alle. Kumartuessani poimimaan sitä talteen rekisteröin sen olevan läpipainopakkaus: sellainen levy, josta otetaan tabletteja. Se oli tyhjä — edelleen siis roska.

Kyllä minua kuitenkin vähän kiinnosti, mikä ja kenen se oli, joten käänsin sen ympäri. Levyn selkäpuolen metallinhohtoisessa pinnassa luki tutulla fontilla Monovet 90. Tunnistin siitä oitis tuotteen, olinhan kasvanut karjatilalla: se oli lehmien antibiootti. Vaikuttava aine: Monensiini. Pienikin yliannostus oli hyvin vaarallinen hevosille, vaikka sitä niille joskus vähän kyseenalaisesti annettiinkin pienen pieninä määrinä.

Siksi ihmettelin sen läsnäoloa tallissa. Vaikutti ensisijaisesti riskiltä.

Se oli ollut Bettyn kaapin kohdalla lattialla. Ei se oikein muualtakaan voinut olla pudonnut, kun viereinen kaappi oli tyhjä Kelseyn jäljiltä, eikä uutta asiakasta ollut tullut tilalle. Seuraava kaappi oli Kansasin, joka ei ollut käynyt tallilla ainakaan ikuisuuteen.

Minun oli pakko kurkistaa Bettyn kaappiin. En voinut uteliaisuudelleni mitään.

Kaikki tavarat olivat siellä hujan hajan. Suojat olivat likaiset ja kaikkea outoa sälää oli kaapin pohjalla sekasortona, jonka päälle oli laskeutunut pölykerros. Charlien harjakassi kiikkui keon päällä. Sen sivutaskusta pilkotti toinen läpipainopakkaus. Sekin oli tyhjä. Ujutin sen varovasti ulos pienestä pahvipaketistaan, jonka päällä luki parasta ennen -päiväys 11/2023. Lääke oli siis vanhentunut.

Monovet 90 luki siinäkin — samaa tavaraa.

Ikävä tunnelma levisi sisuskalujeni lomaan. Käsiä hikoilutti. Miksi se pitäisi tällaisia täällä eikä lukkojen takana talossa, kun Bluekin vasta kuoli ja porukka on spekuloinut jonkinlaisen myrkytyksen mahdollisuutta? Ihan turhaa riskinottoa. Ties vaikka lääkeainetta päätyisi hevosten rehujen sekaan vahingossa, ei sitä koskaan tiennyt.

Tai tahallaan.

No kuka nyt niin tekisi, ja miksi? Ketkä kaikki mahtoivat edes tietää, että Bettyn kaapissa oli tällaista lääkettä?

”What are you doing?” kysyi tiukka ääni ovelta.
Hätkähdin. Betty nojasi karmiin kädet puuskassa. Ilme oli kärttyisä — tavallistakin vihaisempi. Kuinka kauan se oli mahtanut seistä siinä?

”What’s this?” tivasin näyttäen ilmassa kahta tyhjää lääkeliuskaa, kun kerran olin jo jäänyt verekseltäni kiinni.

Betty oli muutamalla askeleella luonani ja tempaisi folion ja muovin peittämät levyt kädestäni.

”That’s none of your business!” se tiuskaisi ja työnsi roskat roskiksen sijaan takaisin kaappiinsa.
”That’s poisonous for horses, you know that?”
”It’s for Charlie, he has a wound in his armpit. It’s completely safe in small dosages.”
”Where’d you get that?” halusin tietää, mutta Betty ei kuunnellut.
”Next time I find you sniffing around here, you’re fired without notice. You don’t get paid for thinking. Just do your job and don’t try to use your brain. Now get lost.”
”Fine”, ärähdin ja poistuin huoneesta niskojani nakellen.

En ollut ihan varma, uskoinko Bettyä. En tiennyt, kuinka iso osa siitä oli vain omaa jääräpäisyyttäni. Halusin kyllä uskoa, ettei se ollut ihan tärähtänyt — etenkin, kun asuin sen kanssa — mutta paha olo kalvoi mahalaukkuani. En mahtanut mitään ylivilkkaalle mielikuvitukselleni, kun oli tullut tässä hiljattain pyöriteltyä sitä Trinity-keissiäkin ja kaikkea…

Menin lakaisemaan käytävää, joka oli jo kertaalleen lakaistu aiemmin. Odotin Bettyn poistuvan takaisin taloonsa. Olisi ihan pakko tarkistaa vielä yksi juttu. Kerta kiellon päälle, potkujenkin uhalla. Just in case.

En pitänyt alkuunkaan siitä kalvavasta tunteesta, joka sisintäni vaivasi. En olisi itsekään halunnut uskoa epäilyksiäni todeksi. Siksi halusin osoittaa itselleni olevani väärässä. Bettyn poistuttua odotin vielä hetken, ettei talon ja tallin välinen ovi aukeaisi uudestaan, ennen kuin kävelin Charlien karsinalle.
”You allright, boy?” tiedustelin hiljaa livahtaessani sisään.
Charlie ei vastannut, ei edes nostanut päätään heiniltä. Oli vaikea uskoa, että Betty antaisi niin kiisteltyä ja riskialtista lääkettä hevoselleen, josta oli muutoin olevinaan niin tarkka — ainakin silloin, kun muut hoitivat sitä.

Tunnustelin ensin käsikopelolla ruunan etukalkojen välin ja kainalot. Lujaa takova sydämeni putosi vatsaontelon pohjalle, kun en tuntenut mitään poikkeavaa.

Se ei ollut totta, eihän?

Kyykistyin vielä tarkastamaan kännykän taskulampun valossa tilanteen lähempää.
”Now don’t you kick me”, mutisin hevoselle, koska oli sekin kyllä vähän riskialtista työntää pää tuiki vieraan hevosen mahan alle ja kykkiä matalalla sen jalkojen juuressa.

Charlie vaikutti kuitenkin onneksi rauhalliselta.

Lähellä sen vasenta kainaloa näkyi hyvin haalea pieni raja, joka saattoi olla jäänne vanhasta naarmusta. En ole eläinlääkäri, mutta se näytti siltä, kuin se olisi tullut useampi kuukausi sitten. Kai se tavallaan täsmäsi vanhentuneeseen lääkkeeseen, mutta miksi ihmeessä Betty sitten säilöi tyhjiä pakkauksia? Hävittääkseen ne apteekkiin lääkejäämien varalta? Oliko se niin tarkka?

Naarmu oli niin ohut ja huomaamaton, että karvat peittivät sitä jo osittain. Siksi en ollut kädellä erottanut sitä kainalon rypyistä. Jos annoin mielikuvitukseni oikein laukata, en uskonut, että siihen olisi edes tuoreeltaan tarvinnut antibioottia — minusta olisi riittänyt, että käyttäisi karvapehmustetta satulavyössä muutaman viikon ja laittaisi haavaan vaikka sinkkivoidetta tai jotain.

Mutta kuten sanottu, en ole eläinlääkäri. En voinut oikeasti sanoa, kuinka vanha naarmu oli ja miten paha haava siinä oli alunperin ollut. Tuntui kaukaa haetulta pitää sitä jonkinlaisena todisteena vakaville syytöksille.

Annoin kierroksieni ja verenpaineeni laskea. Hidastin laukkaavaa mielikuvitustani.

Ei tässä mitään. Ei se ollut mitään.

Suoristauduin ja kiitin hevosta kärsivällisyydestä. Sisälle mennessäni toivotin Bettylle hyvät yöt ja tunsin, kuinka sen katse porautui selkääni, kun kiipesin portaita ylös. Minulla ei olisi enää varaa jäädä kiinni yhdestäkään tyhmästä päähänpistosta.

My apologies: karkea kielenkäyttö.


Kävellessäni tänään iltapäivällä rehuhuoneen suuntaan teki näemmä Betty matkaa sinne myös. Hän purjehti edelläni pitkään mökkitallilta asti, eikä tuntunut huomaavan minua. Jokin hänen käytöksessään oli minusta epätavallista, mutten oikein saanut siitä kiinni. Betty ei vaikuttanut hermostuneelta, vaan pikemminkin jotenkin erikoisen huolettomalta ja kepeältä. Yleensä se oli jäykkä kuin rautalapio. Olikohan se taas kyläillyt jonkun luona? Ainakaan en ollut kuullut, että se olisi poistunut yöllä mihinkään. Mutta toisaalta minä nukuinkin yleensä kuin tukki sitten, kun sain unen päästä kiinni.

Betty kantoi kädessään jotakin… rasiaa? En kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota ennen kuin satuin näkemään sopivassa valossa siihen painetun pääkallo-varoitusmerkin.

Sitten tunnistin pakkauksen: rotanmyrkkyä. Pidensin askeltani pysyäkseni perässä.

”What are you doing?” kysyin tiukasti, kun Betty oli kävellyt ansaan, umpikujaan — rehuhuoneeseen.
Pöydät olivat kääntyneet sitten viime kerran.
”What does it look like?” se kysyi nenäkkäästi.  
”Bringing poison to the place we keep our horses feed.”
”I’m poisoning the rats!” Betty ähkäisi kyllästyneenä. ”And why are you following me?”
”Are you out of your fucking mind?” tiedustelin.
”What are you fussing about? Get off me”, Betty tiuski.
”You have finally lost it. How on earth is it a good idea to bring poison in this room?”
”Just try to stop me… I already gave you a warning.”
”You’re fucking insane. Now get out.”
”Excuse me, what did you just say?” Betty sähähti.
”Get. Out”, sanoin hitaasi ja osoitin ovea.
”This is my property, my stable. Now you get out, back to work. Chop chop. Or there won't be any more work for you.”
”You poisoned Blue”, totesin hiljaa katsoen Bettyä silmiin sanojeni levitessä vähitellen hitaasti vasta omaankin tajuntaani.
”What?” se naurahti pilkallisesti.
”You heard me.”
”You must be joking.”
”I’m not. I’m dead serious.”

Katsoin Bettyä tiukasti vaatien vastausta, selitystä — mitä tahansa — ja se tuijotti takaisin silmät sirrillään ilmeenkään värähtämättä.

Psychopath.

”That’s the stupidest nonsense I’ve ever heard, even from you, Ethan. Now get out of my way”, se sanoi lopulta närkästyneenä hävittyään tuijotuskilpailun.  

Niine hyvineen Betty poistui paikalta rotanmyrkkynsä kanssa, eikä sitä ainakaan tänään päätynyt kenenkään ruokaan tai muualle rehu- ja puruvaraston, josta se olisi muuten tasan varmana kulkeutunut hevosten ulottuville tavalla tai toisella.

Puuskahdin niin kuin olisin pidättänyt hengitystäni koko keskustelun ajan ja istahdin hämärässä huoneessa vielä muoveissa olevan purupaalin päälle. Betty ei ollut sytyttänyt valoja tullessaan ikkunattomaan huoneeseen, enkä sen suuremmin minäkään.

Mitä ihmettä juuri tapahtui? Miksi? Miksi Betty olisi tehnyt niin — myrkyttänyt Bluen… jollain? Kenet se vielä halusi pois päiviltä? Minut varmaan seuraavaksi…

Vilkaisin hevosten valmiina odottavia iltaruokia. Pitäisi varmaan varmuuden vuoksi kaataa ne pois ja tehdä uudet siltä varalta, että Betty olisi keksinyt ja ehtinyt sujauttaa sinne sekaan jotain. En tasan luottaisi siihen enää yhtään. Vastedes odottaisin siltä vain pahinta.

En keksinyt ainoatakaan riittävän uskottavaa syytä Bluen myrkyttämiseen. Eihän nyt tallipaikan takia kukaan tappaisi. Eihän? Mitä Bettyllä saattoi olla Kansasia ja Blueta vastaan?

Ei mennyt montaa hetkeä, kun Yeva tuli vaitonaisena sisään.

”You heard it?” kysyin vähän anteeksipyytävänä.
”Yup, all of it. Do you really think she did it?”

Mietin hetken, vaikka sisimmässäni tiesin jo vastauksen.

Olin epäillyt tahallisen teon mahdollisuutta jo heti Bluen kuolintavan oltua niin outo ja äkillinen. Yeva oli ollut silloin paikalla, eikä pitänyt minua vieläkään ihan hulluna. Mieleeni tuli Bettyn hämärä antibiootti, mutta samalla muutakin: lasinpesuneste oli ollut loppu silloin — viime kuussa? — kun olin etsinyt sitä Juden autoa varten — vaikka sitä oli pitänyt olla jäljellä ihan reilusti. Samaan aikaan myös viemärinavaaja oli ollut yhtenään loppu tallista. Pyykinpesuaine oli ollut loppu. Tiskiaine oli ollut loppu. Hunaja oli ollut loppu.

…hunaja?

Miksi?

”Honey is not poisnous for horses”, totesin hajamielisenä.
”What?”
”It’s actually good for them. It heals wounds.”
”What are you talking about?”
”Why’d she put honey in it?” kysyin ja jäin tuijottamaan Yevaa hämilläni.
”… for taste?” se ehdotti.
”Possibly. Whatever she was thinking”, sanoin könyten paalilta jaloilleni, ”she’s extremely stupid.”

Päässä humisi ja jyskytti, kun lankojen päät yhdistyivät. En voinut enää ajatella muuta — en nähnyt muuta kuin oman kaukaa haetun totuuteni. Cocktailista päätellen Betty oli halunnut varmistaa, että Blue kuolisi kertalaakista. Mutta miksi se olisi halunnut eroon siitä?

Kävelin rivakasti ulos siihen suuntaan mihin Betty oli lähtenyt, ja Yeva seurasi parhaansa mukaan harppoen kannoillani. Hyvä, olisi ainakin yksi silminnäkijä sitten.

Mistäkö tiesin, mihin suuntaan Betty oli päätallista mennyt? No eipä tarvinnut olla nero arvatakseen, eikä edes seurata maahan painuneita jalanjälkiä. Tempaisin mökkitallin oven auki nähdäkseni myös Rainin karsinan oven olevan selällään.

”Out”, sanoin viimeisen kerran hiljaa pidätellen sisälläni elämäni suurinta raivoa.

Betty yritti sihistä joitain kiukkuisia vastalauseita rotanmyrkkypurkki toisessa ja hunaja toisessa kädessään. Hunajan sekaan oli kaadettu pieniä vaaleita rakeita.

”Shut up already”, murahdin.

Minä en kuunnellut, enkä kuuntelisi enää koskaan. Vahdin, että akka poistui hevoseni karsinasta, tallista, ja sitten tontilta. Myös Yevan kylmä katse saatteli Bettyn autoonsa asti.

Toivoin, etten näkisi sitä ikinä enää.

”I’ve never wanted to murder someone this bad”, Yeva sanoi näennäisen tyynesti, mutta varmaan sisäisesti kiehuen Bettyn poistuttua autollaan pihasta.
”Me either”, myönsin yllätyyneenä itsekin oman vihani voimasta, vaikken sitä ihan sananmukaisesti tarkoittakutkaan. ”Luckily my horse doesn’t take treats from strangers."

Seurasin lasittunein katsein loittonevia perävaloja kuin varmistaakseni, että ne tosiaan lähtisivät pysyvästi näköpiiristäni.

”I need to make a few calls.”

Charlie oli poistunut Bettyn mukana — en tiennyt, minne se oli sen saanut niin lyhyellä varoitusajalla majoitettua — ja kun joku nuorten kanssa samaa koulua käyvä nuorukainen oli ollut uudelle hevoselleen paikkaa vailla, olin kohauttanut toista olkaani ja mutissut, että miksikäs ei. Koska tosiaan — miksikäs ei, kun kerran tilaa oli. En sinänsä tiennyt, kenellä oikeastaan oli nykyään valtuudet lupailla tallipaikkoja, mutta tulinpa nyt sitten luvanneeksi, ja niin saapui siro ja säpäkkä musta tamma farmille.

Bluen karsina oli yhä tyhjä, eikä siitä puhuttu. Minä en ainakaan mainostaisi vapaata tallipaikkaa missään — niin paljoa se ei ollut minun asiani. Sen karsinan ovi pitäisi muutenkin korjata, ja seinässäkin oli sen näköinen jälki, että joku oli joskus jäänyt siihen jumiin ja potkutellut itsensä vauhdilla vapaaksi, niin että eihän sellaista karsinaa voinut kenellekään niin vain vuokrata. Minulla ei ollut ollut aikaa korjailla sellaisia asioita kuin tyhjää karsinaa nyt, kun olin ajautunut hoitamaan muun ohella myös tallin paperityöt — varmaankin siksi, kun satuin asumaan talossa, jossa kyseiset paperit sijaitsivat, ja jonne Bettyn postit yhä tulivat. Oikeastaan paperitöiden hoitaminen ei ollut kovin vaikeaa, mutta aikaa se vei sen verran, että mietin usein lisävoimien palkkaamista. En oikein tiennyt mitä muutakaan tehdä kuin selviytyä jokaisesta päivästä ja odottaa — mutta mitä minä sitten odotin? Bettyä ei ainakaan kukaan haluaisi enää takaisin, ja jos se tulisi, lähtisivät asiakkaat.

“You should ask Marion”, Yeva totesi eräänä päivänä, kun huolenaiheeni ilmeisesti näkyivät naamaltani.
“What?”
“...about what to do.”
“Why me? You know her, I don’t.”
“It’s kind of your fault, this situation.”
“My fault?”
“Well, okay, it’s a good thing Betty’s not here anymore. But really, give Marion a call.”
“She doesn’t know me. She barely remembers you anymore. Or herself, even.”
“You’ve talked to her on the phone a couple of times. I think she’ll remember you.”
“Would you come with me if I visited her?”
“Why not. Sure.”
“When?”
“Not now. I’m busy”, Yeva sanoi, palautti viileyden kasvoilleen ja lähti jatkamaan päiväänsä.

Huokaisin, haroin hiuksiani molemmilla käsilläni ja harkitsin isälle soittamista. Perhana, minulla oli kokonainen tila käsissäni, eikä kukaan oikeastaan johtanut sitä. Pitäisikö minun ottaa ohjat? En tiennyt, mitä tehdä. Juurtuisinko tosiaan tänne? Minne muuallekaan minä enää oikeastaan menisin? Kaikki tähdelliset maailmankolkat tuntui olevan jo nähty. Tallitoiminta oli pakko saada säilymään täällä, se oli ainakin varmaa. Ei kai tässä edes isä auttaisi — piti vain tehdä työt joka päivä ja toivoa, ettei kukaan keksisi kysyä mitään liian vaikeaa, niin kuin esimerkiksi, mikä tämän yrityksen tulevaisuus oikein oli.

Saapastelin ulos ja mökkitallin tarhalle. Rain oli minua jo valmiiksi vastassa niin kuin se olisi tiennyt, että olin tulossa. Se huokaisi syvään, kun saavuin aidalle — niin kuin se olisi yrittänyt rauhoitella minua.

“You don’t know what to do either, do ya?” kysyin siltä silittäessäni sen talvikarvan peittämää otsaa.

Rain näytti oikeasti aika väsyneeltä. Vanhalta. En ollut halunnut myöntää sitä itselleni aiemmin, mutta nyt oli pakko pysähtyä sen äärelle, ettei sekään eläisi ikuisesti. Se oli ollut ratsastaessa viime aikoina entistä kankeampi: vertynyt ja palautunut entistä hitaammin. Sydämessä sillä oli ollut sivuääni jo pari vuotta, ja yleensä talvet olivat olleet helpointa aikaa sen osalta; kuumuus oli pahinta. Nyt eivät talven tuulet ja viileät ilmatkaan tuntuneet enää herättävän hevosta eloon niin kuin ennen. Ei sitä viitsisi enää raahata mihinkään kauhean kauas. Ei sen pitäisi joutua muuttamaan enää. Ehkä en haluaisi itsekään elää kiertolaiselämää ikuisesti. Täällä meillä taisi olla nyt koti pitkästä aikaa, sillä liian monta kertaa olimme asuneet vain vuoden kerrallaan yhdessä paikassa ja nostaneet kytkintä taas.

Rain oli työnarkomaani siinä missä minäkin. Katsoessani sitä silmiin jouduin kysymään itseltäni, kauanko se voisi viettää oloneuvoksena eläkkeellä sitten, kun se ei jaksaisi enää muuta — millaista elämää sen pää kestäisi? Kinnerpattien lisäksi sillä alkoi olla etujalkojen alanivelissäkin jo kulumaa, ja vaikka liike oli nivelrikkoon paras lääke, raja tulisi ennen pitkää vastaan siinäkin.

Kurkkuani alkoi kuristaa niin, että oli katsottava muualle: kyllä minä tiesin vastauksen. En vain vielä halunnut sanoa sitä ääneen.

Rain tallusti verkkaisesti pitkin möykkyistä polkua. Se nosteli jalkojaan parhaansa mukaan maasta esiin puskevien kivien ja kantojen yli. Päätään se piti alhaalla tarkkaillakseen maan pinnan muotoja. Luulen, ettei sen näkö ollut enää ihan entisellään.

Eikä se nuori ollut enää muutenkaan. Päästin pitkän huokauksen miettiessäni niitä yhdeksäätoista vuotta, jonka olimme yhdessä kulkeneet. Tiesin sanomattakin, ettei aikaa ollut enää tuhottoman paljoa jäljellä.

Kun Rainin emä oli alkanut varsoa laitumelle viimeistä varsaansa, oli tihuttanut vettä. Pörröisen orivarsan saavuttua maailmaan oli sade lakannut sen sileän tien, ja aurinko oli tullut tilalle.

Minä pelkäsin sateen palaavan, kun Rain lähtisi.

Isä oli sanonut, että minä saisin päättää varsalle nimen. Siitä tulisi minun varsani.
“What does he look like to you?” isä oli kysynyt, kun olimme kykkineet pilkullisen varsan äärellä ihmettelemässä uutta elämää.
“Raindrops”, minä olin vastannut.

Ja se siitä oli sitten tullut.

Rain oli ollut vekkuli varsa — nykyään joku voisi käyttää sanaa reaktiivinen. Se oli ollut sitä elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta, kunnes oli alkanut rauhoittua nopeasti.

Siihen verrattuna se ei ollut enää oma itsensä ensinkään. En ollut tunnistaa sitä samaksi hevoseksi. Vain silloin tällöin sen silmät tuikkivat hetken aikaa kuten ennen.

Nyt se oli hidas ja kankea. Se reagoi viiveellä, mutta kuulo sillä oli kai jokseenkin tallella. Ja hajuaisti: se haistoi kaukaa minut ja ruuan.

Sen jalat minua huolettivat enemmän: kuinka kauan olisi reilua pyytää sitä kantamaan ihmistä? Olkoonkin sitten kyseessä se ihminen, joka sen rinnalla on kulkenut syntymästä saakka. Me olimme kohdanneet elämän kolhut yhdessä. Minä olin putsannut ruunani jokaisen haavan, ja se oli parantanut ne, jotka minä olin matkan varrella saanut — vain vertauskuvallisesti tosin.

Rain oli etsinyt kanssani siskoani silloin, kun se oli kadonnut — ja se oli ollut kanssani silloin, kun se oli löytynyt. Olin pysäyttänyt hevoseni, joka oli ollut silloin kahdentoista, ja nähnyt pikkusiskoni ammuttuna raatona maassa. Se oli meidän yhteinen muistomme, jota en unohtaisi koskaan. Mahtoikohan Rain muistaa sen? Muistiko se, miltä kuollut ihminen haisi? Ymmärsikö se, että Amy oli poissa? Että se oli se sama tyttö, joka oli vielä hetkeä aiemmin rapsuttanut sen otsaa ja nauranut?

Säpsähdin ajatuksistani, kun musta korppi lehahti viereisestä kuusikosta ilmaan. Rain ei hätkähtänyt lainkaan, käänsi vain korvaansa äänen suuntaan.  

Ei, ei se ennallaan ole, eikä nuoremmaksi muutu.

Milloin on hevosen aika lähteä? Sittenkö, kun se ei pärjäisi enää luonnossa, jos se joutuisi oman onnensa nojaan? Kun se kävisi niin hitaaksi, ettei osaisi varoa vaaroja ajoissa?

Rain oli tehnyt pitkän uran työhevosena, ja kulkenut pitkän matkan. Nieleskelin palaa kurkustani ajatellessani, että se ansaitsisi lähteä saappaat jalassa. Eikö se olisi vähintä, mitä voisin sille tehdä? Minä en halunnut olla se ihminen, joka itsensä takia ja itsekkäistä syistä pitkittäisi parhaan ystävänsä elämää sitten, kun se olisi jo epäreilua.

Elämä ja kuolema ei ollut kuitenkaan niin yksiselitteistä kuin olisi voinut luulla. Vekkulista varsasta kasvanut ilkikurinen nuori ruuna oli päätynyt muutamassa vuodessa satulan alle ja töihin karjanajoon. Siitä oli tullut rehti ja rehellinen työmies, aina valmiina. Se ei ollut koskaan ollut erityisen mukavuudenhaluinen — paitsi nyt. Minä mietin, mahtoiko sillä olla kipuja. Tai olihan sillä varmaan välillä jos minkälaisia kolotuksia, mutta kuinka kauan sillä olisi enemmän hyviä kuin huonoja päiviä?

Minä halusin ajaa sen kanssa karjaa vielä. Oli oltava enemmän kuin yksi kerta jäljellä, eikö ollutkin?

Halusin nähdä, kuinka se heräisi eloon päästessään tekemään leipätyötään; kuinka sen silmät syttyisivät, kun se saisi tehdä sitä, missä se oli hyvä — paras.

Samalla en uskaltanut. Pelkäsin, ettei se enää syttyisikään. En halunnut tietää. En ihan vielä.

Rain seisahtui kesken kulkunsa ja jäi katsomaan alas kalliolta. Se näki siellä jotain. Oli sillä oltava näköaisti tallella: aivan kuin se olisi ponnistellut nähdäkseen kunnolla jonkin hyvin kiinnostavan asian.

Alhaalla näkyi liikettä. Peuroja?

Kaivoin kiikarit satulalaukusta ja vein ne silmilleni.

Kolme hevosta. Ei, neljä. Tuolla on viides. Näyttää oriilta.

Lauma.

Niitä ei ollut helppo yllättää, ja tälläkin kertaa ne olivat yllättäneet meidät. Pysähtymättä hetkeksikään ne suuntasivat meistä poispäin, vaikka olimme kaukana niiden yläpuolella. Seuratessani katseellani niiden menoa saatoin melkein kuulla ja tuntea niiden kavioiden töminän, kun ne tamppasivat maa-ainesta ilmaan. Niin kuin joku olisi hakannut rintakehääni.

“You wanna join them?” kysyin Rainilta.
Se pärskähti niin kuin olisi rentouttanut itsensä kovan pinnistelyn päätteeksi: sekin oli halunnut nähdä ja kuulla villihevoset. Sen piti ponnistella jo kovasti saadakseen aistit äärimmilleen.

Sitten, kun se ei enää kuulisi villihevosia, olisi sen aika liittyä niiden joukkoon tamppaamaan taivaslauidunta sellaisella voimalla, että tuon lauman orikin jäisi toiseksi. Sitten se olisi taas nuori ja vallaton, ja pelästyisi pensaikosta ilmaan lehahtavia lintuja.

The Witness
11th march

Rain oli kevätauringossa eittämättä pihan surkein näky — sen talvikarva ei ottanut alkaakseen irrota, ei sitten millään. Ruuna talsi liinan päässä jo vähän vertyneempänä verrattuna siihen, kun sen vasen takapolvi oli lukkiutunut tovi sitten. Se oli auennut vasta, kun olin pyytänyt ruunaa peruuttamaan useamman askeleen. Lyhyt ontuminen oli onneksi lakannut taas siihen.

Palauttaessani ruunan tarhaan se taapersi muutaman metrin päähän vakiopaikalleen ottamaan aurinkoa — se tiesi kyllä, mihin aikaan päivästä paistoi mihinkin tarhan kolkkaan, ja se oli tasan siellä, missä vähäisetkin säteet lämmittivät sen vanhoja luita.

Läheisestä metsästä löytyneen — ja sittemmin kadonneen — kuolleen miehen tapauksen myötä tallilla oli ravannut kaikenlaista porukkaa ihmettelemässä ja kyselemässä. Poliiseja pääasiassa, joku toimittajakin kai. Minä en tietääkseni ollut mikään vastailemaan kenenkään kysymyksiin, mutta yritin parhaani mukaan organisoida tilannetta, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt.

Silloin, seitsemännen päivän iltapäivänä, kaksi ennenkin näkemääni poliisia saapui kuvan kanssa tallille ja käveli nyt kanssani samaan suuntaan kohti tallia. Se näytti olevan se sama kuva, jota olin killittänyt silmiin Kansasin kännykän näytöllä.

Jep, sama äijä.

“Do you know this man? Have you seen him before?” toinen poliiseista kysyi.
“I don’t know him, but I’ve seen him. I mean, I’ve seen that exact photo of him.”
Kumpikin poliiseista kurtisti kulmiaan. Ne vilkaisivat toisiaan.
“You know, when the boys found him they came here and showed me that”, tarkensin.
“Right…?” se sama poliisi sanoi siihen malliin, että minun pitäisi jatkaa kertomustani jotenkin.
“So… I’ve seen it…? But I don’t know who he is…?” yritin artikuloida hyvin selkeästi ja hitaasti kahdelle päätään raapivalle herrasmiehelle.

Ei hitto, kyllä pitäisi vain kaikki rikokset ratkoa aina tasan itse.

Poliisit taisivat todeta minut harmittomaksi sivuhenkilöksi siirtyessään pian seuraavan kohteen kimppuun. Yeva ei oikein arvostanut, kun sen naaman eteen läväytetiin kuva ruumiista, vaikka ei se nyt silleen mitenkään kauhean paha ollut — ihan ehjä, ei hakattu eikä ammuttu. Kuollut vain. Siis se ruumis siinä kuvassa.

“Have you seen this man?” kuulin takaani kohta taas saman kysymyksen, mutta en minkäänlaista vastausta.
Käännyin katsomaan, ketä siellä puhuteltiin.
Harper seisoi kasvot minuun päin selkä seinää vasten poliisien roikottaessa kuvaa tämän kasvojen edessä. Harper oli kalpea — hyvin kalpea. Sen näköinen, kuin saattaisi hyvinkin oksentaa.

Miksi se ei vastannut mitään?

“Ma’am, are you okay?” kysyi poliiseista se, joka oli ollut enimmäkseen hiljaa.
“Uh, oh. Yeah, no. I… I need to… go”, Harper sopersi.
“Are you okay? Do you know this man?”
“No. No! I don’t know him”, Harper intti nieleskellen.
“But you’ve seen him before?”

Harper puikahti vapauteen miesten välistä ja kipitti puolijuoksua ulos tallista.

Se muuten tasan varmana tiesi jotain.

Poliiseista hiljaisempi oli jo lähdössä tytön perään, mutta miehistä pidempi pysäytti kollegansa.
“Let her go. They’re sensitive like that, teenage girls.”

Niine hyvineen miehet poistuivat varmaan jonkun muun kimppuun. Minä jatkoin matkaani ulos, jossa Harper huohotti ja nojasi seinään.

“You good?” kysyin, vaikka näin, ettei se ollut.
“Sure”, Harper ynähti ja pyyhkäisi suupielensä kämmenselkäänsä.
“No you’re not”, tuumasin. “Where have you seen the dead man?”
“What? How’d you –”
“I ain’t blind. You know him?”
“I don’t... personally.”
“But you’ve met him?”
“Yeah. Just once. At a…” Harper silmäili minua kuin arvioiden, saattoiko minuun luottaa. “At a bar.”
“Oh yeah? You talked to him?”
“Well, not… on purpose. He said something to me.”
“What was it?”
“I… I can’t remember properly. He grabbed my shoulder and I got scared at the time. Although, I think he was harmless.”
“I’m sure.”
“I’m sorry, I’m not feeling very good.”
“It’s alright. Just give me a call if you remember anything, okay?”
“I will.”

Kilpailuviikon tiistaina olin vienyt Juden ilmailumuseoon, koska sellainen oli ollut lähettyvillä, ja koska olin tiennyt sen innostuvan aiheesta. En ollut voinut vastustaa tilaisuutta saada Juden silmät syttymään vain sillä tavoin kuin ne tekivät, kun joku maintisi lentokoneet. Minä en ymmärtänyt niistä paljoakaan, mutta kaikista mieluiten katselin ihmistä, joka puhui taukoamatta asiasta, josta oli innostunut ja tiesi kaiken. Niin sitten Jude katseli lentokoneita ja minä Judea.

Yritin kovasti pitää pääni kasassa ja kyseisen kasan orientoituneena oikeisiin asioihin. Takaraivossa koputteli kuollut Betty ja huoli siitä, miten Kansas pärjäili asian kanssa. Niin, ja tallin kanssa. Vilkuilin kännykkääni aika ajoin, mutta pojasta ei kuulunut mitään merkittävää — satunnaisia meemejä vain saatesanoilla “that’s you”. Kai se oli ihan hyvä merkki.

Valmennettavilla oli nähdäkseni päät kasassa hyvin. Logistisesti kaikki oli sujunut melko pitkälti suunnitellusti, mitä nyt yksi teltta vuoti ja nukkumapaikkoja oli vähän vaihdeltu. Kaikki olivat hengissä ja hyvissä voimissa, mikä taisi olla jo tämän kokoisella porukalla matkustaessa saavutus itsessään. Hevosetkin voivat hyvin ja palautuivat — pääosin. Mikael oli ylittänyt kaikki odotukset ja Jude ja Harper sijoittuneet peräkkäin trailissa. Judea oli jännittänyt vietävästi, mutta hyvin se oli vetänyt. Minä olin ollut ylpeä siitä, ja se oli tiennyt sen sanomattakin. Se oli hymyillyt samaan aikaan voitonriemuisena ja helpottuneena suorituksensa jälkeen, ja minä olin upottanut katseeni vesisaaviin, jota olin kantanut Louisalle. Se oli näyttänyt hyvältä lännensatulan alla.

Rain vain ei ollut ihan kunnossa. Vaikka tavallaan olin tiennyt sen terveydentilan ennalta, en ollut silti meinannut uskoa, miten väsynyt se oli. Se oli hyytynyt cuttingissa tyystin, eikä viimeinen sija ollut yllättänyt minua lainkaan enää siinä vaiheessa, kun lopulliset tulokset olivat päivittyneet tauluun. Siinä vaiheessa olin jo riisunut Rainilta satulan ja siirtynyt sivummalle suihkuttelemaan sitä viileällä vedellä. Sen vanha sydän ei tahtonut oikein jaksaa tällaista enää. Näköjään mennyttä ei saanut takaisin, eikä edes matka Texasiin muuttanut loppujen lopuksi mitään. Tänne asti oli pitänyt tulla kohtaamaan todellisuus, joka oli seissyt silmieni edessä kotipihassa jo kuukausia.

Vähitellen tajusin itsekin, että alkoi olla päätöksien aika. Tavallaan hävetti, etten ollut pystynyt myöntämään sitä itselleni aiemmin.

The Disillusionment
Setting Sun @ Texas

Jude oli treffeillä jonkun ihme äijän kanssa. Eihän se minua haitannut, miksi olisi? Ei kuulunut minulle. Kavereitahan tässä vain oltiin. Hyviä ystäviä, niin.

Mutta kun minä olin nähnyt sen silmissä jotain silloin — aina välillä — olin ollut varma, että niissä oli ollut jotakin, kun se oli katsonut minua niin pitkään — ja siinä, kuinka se oli joskus ohimennen puristanut olkapäätäni, ja rutistanut minua tiukasti jännityksestä kankeana ennen kilpailusuoritustaan, ja istunut elokuvaillassakin niin lähellä, että olisin voinut vain nostaa sen jalat syliini, jos olisin tohtinut — mutta turha varmasti ajatella asiaa sen enempää. Tilanne todisti, ettei missään ollut koskaan alun pitäenkään ollut mitään. Paitsi minun päässäni ehkä joskus, muttei enää.

Hyvä nyt tietää, missä mentiin. Hyviä ystäviä oltiin, jaettiin kaikki ja puhuttiin kaikesta, muttei yhtään mitään enempää. Ei yhtään repivä asetelma, ei. Aivan hyvä ja selkeä. Kyllä olin onnekas, kun minulla oli sellainenkin ystävä muiden joukossa. Varmasti pitäisin siitä kiinni jatkossakin. Se oli sata kertaa parempi kuin ei mitään.

Laskeuduin alas satulasta, koska rintaani kivisti oudosti, ja koska Rain tuntui tarpovan liisterissä. Happi ei mennyt keuhkojeni pohjalle asti. Tämäkö oli nyt sitä, kun tunsi jotakin? Varsin tukalaa. Miten tästä pääsi eroon? Ei auttanut kuin itsepintaisesti nieleskellä kaikki turhat kuvitelmat ja ontot tuntemukset, ennen kuin kasvaisivat ainakaan yhtään suuremmiksi. Sitten niitä olisi paljon vaikeampi puristaa ulos.

Vedin kiivaasti ilmaa keuhkoihini. Ärsytti, kun meinasi happi loppua kesken kaiken. Hengenveto tuntui niin terävältä, että jouduin tyhjentämään keuhkot vähän rauhallisemmin. Totta puhuen en ollut tiennytkään, että sisälläni oli lymyillyt tällaisia tunteita. Kai se meni tälläkin kertaa niin, että ihminen halusi asioita, joita ei voinut saada, ja huomasi tärkeät asiat vasta menetettyään ne. No eipä siinä, tälläkään kertaan ei onneksi kukaan muu saanut osumaa kuin minä itse. Se ei haitannut, eikä kenenkään tarvitsisi edes huomata mitään.

Jatkoin kävelyä Rain rinnallani. Se kantoi päätään alhaalla ja nosteli jalkojaan raskaasti. Sen hengityskin oli raskas, ja minä samaistuin siihen. Yhtäkkiä tunsin itseni ihan yhtä väsyneeksi kuin sekin oli.

Katselin oranssin, purppuran ja violetin sävyistä toiseen ja lopulta hämärään liukuvaa auringonlaskua puiden lomasta, ja sitten edellä ratsastavien nuorten selkiä. Cooper ja Mikael juttelivat nauraen ja naljaillen.

“Why did you come down?” Harper kääntyi kysymään minulta.
“He’s not good”, murahdin pudistaen päätäni pienesti ja painaen katseeni maahan.

Rain huokaisi vierelläni ähkäisten hiljaa niin kuin se olisi halunnut itsekin vakuuttaa sanani todeksi.

“Almost there”, lupasin sille.

#westernweek2024

Rain oli voittanut viimeisen kilpailunsa. Se oli puristanut kirjaimellisesti itsestään kaiken, mitä oli ollut jäljellä. Oli jäänyt vain tyhjä kuori, joka ei juottamalla täyttynyt. Sen karjavaisto oli saanut sen ylittämään itsensä, mutta Texasin helteessä se ei palautunut siitä enää käytännössä lainkaan.

Voitto oli tuntunut tietynlaiselta sinetiltä Rainin kohtalolle. Se oli viimeisen kerran näyttänyt kaikille, mikä se oli hevosiaan. Se oli tehnyt sen, minkä osasi. Viisaana hevosena se tuntui aavistaneen, ettei tämän jälkeen tarvitsisi enää jaksaa. Viimeinen rutistus.

Ja nyt se oli ohi. Olin itsekin pusertanut leukaperät kipeinä, jotta Rain saisi loistaa viimeisen kerran. Viimein saatoin itsekin tyhjentää keuhkoni ja päästää irti.

Silmäni tuntuivat kuivilta ja raskailta valvomisen jäljiltä, vaikka olin jo turvautunut yhteen tallituuraajalle kiitostuliaisiksi haalimistani energiajuomista. Oikeastaan se oli herättänyt minut vain pieneksi hetkeksi, jonka jälkeen olin väsähtänyt vain entistä enemmän. Jude vaihteli yhtenään radiokanavaa kai pitääkseen minut hereillä. Se istui viereisellä penkillä kippurassa kuin kissa ja selasi soittolistojaan puhumatta juurikaan. Minä en vilkuillut sitä yhtään.

Olin nähnyt monet after ridet, mutta olihan se nyt ihan oma kokemuksensa olla voittajatiimissä. Mikään yksilövoitto ei tuntunut samalta kuin yhteinen menestys omien valmennettavien kanssa. Olin ylpeä ihan jokaisesta kummankin meidän tiimin jäsenestä. Muutama pieni juttu vain vähän latisti tunnelmaani, mutta mielestäni peittelin sen kyllä melko huolellisesti.

Pidikkeessä olevan kännykkäni näytöllä kiemurteleva sininen tie lyheni hetki hetkeltä — koti lähestyi, vaikka matkaa olikin vielä muutama tunti jäljellä. Tavallaan halusin päästä pian perille, toisaalta en. Velvollisuudet odottivat hyvässä ja pahassa. Oli asioita, joiden selvittämistä ei voinut lykätä yhtään enempää, vaikka kuinka olisi halunnut.

Navigaattorin ylle valahti ilmoitus uudesta Whatsapp-viestistä:

Olin valvonut koko yön uuden elämän äärellä, mutta vielä oli eräs velvollisuus hoidettavana. Se ei voinut enää odottaa — aikaa oli mennyt jo anteeksiantamattoman paljon. Irrottauduin hetkeksi Hadeksen ja varsan luota ja astuin ulos koleaan, sumuiseen aamuun. Ilma tuntui iholla virkistävältä Texasin kuumuuden jälkeen.

Hiljaisuuden vallitessa vein autoni lavalla isän vanhan hirvikiväärin ja vadillisen omenoita ja porkkanoita kauas pellonlaitaan — sinne, missä valo ja varjo kohtaavat; minne maalliset murheet eivät yllä. Sinne, missä Bluekin on.  

Sitten talutin Rainin samaan paikkaan kaikessa rauhassa auringon seuratessa kulkuamme matalalta. Matka oli jalan taittaen pitkä, mutta minä en laittaisi Rainille enää satulaa selkään. Sen työ täällä oli tehty.

Arvokkaan työn se oli tehnytkin. Sen lisäksi, että se oli ohjannut turvallisesti ja määrätietoisesti karjan kotiin lukemattomia kertoja siellä, mistä me molemmat olemme kotoisin, se oli vienyt minut maailman eri kolkkiin näkemään ja kokemaan kaiken sen, minkä me olimme yhdessä kohdanneet. Se oli kasvattanut minut. Se oli kulkenut rinnallani siitä asti, kun olin ollut seitsenvuotias. Lopulta se oli tuonut minut tänne.

Nyt sen oli aika mennä — yksin, ilman minua.

Perillä pellonlaidassa olimme vain me kaksi — viimeisen kerran. Minä kiitin Rainia kaikesta ja päästin hitaasti irti köydestä. Se liukui kädestäni lopulta melkein itsekseen, kun Rain etsiytyi tutun ruoka-astiansa luokse niin kuin se olisi itsekin tiennyt hoitaneensa jo kaikki velvollisuutensa. Kun naru oli maassa, viisas vanha hevonen tiesi seistä hievahtamatta aloillaan. Se söi, mutta teki silti yhä vain samalla töitä: se tiesi, ettei jalkoja kuulunut liikuttaa, kun köysi lepäsi heinikossa. Se oli aina ollut tarkka siitä, että asiat tehtiin oikein. Niin minäkin yritin tehdä niin kuin oli oikein sille — olin aina yrittänyt — ja nyt teoista oli jäljellä enää vain yksi.

Luotin viimeisen kerran yhteiseen saumattomaan yhteistyöhömme, kun asetuin kostealle ruohikolle istumaan ja tähtäsin alas pilkullisen ruunan otsatukan lomaan sen seistessä hievahtamatta paikoillaan.

Minun ruunani. Maailman kaunein hevonen. Maailman viisain olento. Parempi kuin yksikään ihminen ja enemmän kuin tämä maailma olisi alun pitäenkään ansainnut.

Vedettyäni viimeiset yhteiset henkäykset yhdessä parhaan ystäväni kanssa tein sille viimeisen palveluksen: painoin liipasinta epäröimättä ja käteni väräjämättä.

Yksi kylmä kyynel valui hitaasti poskeani pitkin leuan kautta kaulalle ja paidankauluksesta sisään. Sinne se suli osaksi muita muistojani. Niin olisi palava tämäkin kuolema verkkokalvoilleni niin pitkäksi aikaa kuin elän — juuri tämä kyseinen kaikkien aikojen kipeimpänä.

Se laukaus tulisi kaikumaan korvissani lopun ikääni.