Ethan of All Trades

Yleismies ja kengittäjä Ethan Reyes palveluksessanne

Millaista on asua Twin Falls Farmilla?
Kenen hevonen on työntekijän salainen suosikki?
Mitä kaikkea mystistä ja epäilyttävää Wilmingtonin lähiympäristössä tapahtuu?

Jokapaikanhöylä tuntuu tuntevan kaikki ja tietävän vähän kaikenlaista kaikkien asioista. Tervetuloa mukaan ratkomaan mysteerejä ja puuttumaan toisten ihmisten asioihin!

Koska satuin olemaan tavallaan ohikulkumatkalla, päätin melko lyhyellä varoitusajalla viedä Rainin Potato Harvest Raceen. Kilpailimme western trailissa ja ranch trailissa ja kaikki meni suunnitellusti, kunnes eräs rouva pyysi minua lyömään irtokengän jollekin hevoselle, jota en tuntenut sen enempää kuin sitä naistakaan. Pahaa-aavistamatta tein työtä käskettyä, sillä olihan minulla työvälineet mukana autossa. Ennen kuin olin saanut edes nauloja katkottua, nainen oli tiedustellut viekkaan kuuloisena, mitä muuta osasin tehdä. Ja ennen kuin olin ehtinyt oikeastaan edes vastata, minulle oli tarjottu töitä Twin Falls Farmilta. Silloin se oli tuntunut onnenpotkulta, sillä olin juuri sopivasti työpaikkojen välissä.

Melko nopeasti aloin kuitenkin muodostaa kuvaa naisesta, jonka nimi oli Betty Hawkes. Hän oli terävä ja tarkka ja piti huolen ensimmäisten asioiden joukossa siitä, ettei minun hevosellani ollut asiaa asumaan tilalle, jolla aloitin työt heti kilpailujen jälkeen. Bettyn omakaan hevonen ei ollut siellä, mutta sitä varten oli määrä alkaa rakentaa uutta tallirakennusta. Siinä olikin ensimmäinen iso projektini, ja oikeastaan olin ihan hyvilläni siitä, että sain jotakin järkevää tekemistä käsilleni — kunhan vain pitäisin varmuuden vuoksi matalaa profiilia tallinpitäjän ollessa paikalla. Uurastukseni päätteeksi Rain saisi muuttaa uuteen pieneen sivutalliin sikäli kun kaikki menisi hyvin. Suhtauduin kuitenkin varauksella Bettyn lupauksiin, sillä jo nopeasti olin alkanut saada viitteitä siitä, että hän tuntui toisinaan puhuvan eri tavalla kuin oikeasti ajatteli.

Käytännössä aloitin työt uudessa työpaikassani aikaisin aamulla, ajoin hoitamaan Rainin päivällä ja palasin illaksi takaisin töihin. Opin nopeasti uuden paikan tavoille — ja erityisesti välttelemään paikan pitäjää kaikin keinoin. Se oli kaikkea muuta kuin helppoa, sillä asuin alivuokralaisena hänen talonsa yläkerrassa. Kaikessa kamaluudessaan se oli siltä osin hienoa, että pääsin talosta suoraan talliin ja saatoin tarkistaa hevosten voinnin milloin tahansa — vaikka keskellä yötä. Ainoa miinus oli Betty, joka seurasi haukankatseellaan jokaisen jokaista liikettä aina kun ehti. Piti olla vikkelä ja äänetön välttyäkseen siltä katseelta. Toisaalta hyvä puoli oli se, että vaikka Betty oli virallisesti tallimestari, ei hän liannut käsiään kovin mielellään, joten käytännön työn suunnittelu ja toteutus jäi melko pitkälti muiden työntekijöiden vastuulle. Sen ansiosta päivät olivat jokseenkin vapaamuotoisia, kunhan vain kaikki muistivat näyttää kiireisiltä, kun Betty oli maisemissa, ja noudattaa edes löyhästi tämän laatimaa päiväjärjestystä.

Betty olisi varmasti repinyt ratsastushousunsa jos olisi kuullut, että hankin lisätienestejä käymällä kengittämässä hevosia satunnaisesti myös muilla lähialueen pienillä kotitalleilla. Niiden avulla maksoin vaatimattoman yläkerta-asumukseni vuokran, ja Twin Falls Farmin tuloilla puolestaan Rainin asumisen tilapäismajoituksessaan, josta toivoin saavani sen pois ennen talven tuloa. Olinhan minä viime kädessä yrittäjä ja vapaa sielu, eikä ollut mitään järkeä laittaa kaikkia munia samaan koriin. Sillä järjestelyllä jäisi vähän pahan päivän varalle säästöönkin. Work hard AND smart.

Minulla oli ensimmäiset pari viikkoa aikaa tutustua uuteen tilaan ja sen hevosiin sekä asiakkaisiin ennen kuin rakennusprojektin oli määrä alkaa. Uuden tallirakennuksen piti Bettyn mielestä nousta pystyyn noin kuukaudessa, mutta epäilin vahvasti, tulisiko työ lopulta oikeasti niin nopeasti valmiiksi. Toivoin todella saavani jostain apukäsiä, sillä hevosenkestävää rakennusta ei rakennettaisi aivan käden käänteessä muiden töiden ohella. Bettystä tuskin olisi ainakaan apua siinä — haittaa enemmänkin.

Ensimmäiset pari viikkoa olivat menneet kuin huomaamatta. Eniten sain taputtaa itseäni olalle vuokraemäntäni menestyksekkäästä välttelemisestä. Työtkin olivat solahtaneet omiin uomiinsa ja suurin osa tehtävistä oli rutinoitunut nopeasti. Käytännössä työt olivat kaikilla hevostiloilla melko samanlaisia — ainoa totuteltava asia oli sosiaalisen ympäristön muutos.

Tässä työpaikassa tuli toimeen, kun osasi olla nuorten kanssa, sillä suurin osa asiakkaista oli juuri niitä. He näyttivät pitävän siitä, kun heille puhui niin kuin normaaleille ihmisille yleensäkin, tekemättä mitään numeroa kymmenestä välissämme olevasta ikävuodesta. Minä puolestani pidin siitä, että nuoriso oli täällä päin oma-aloitteista ja sanavalmista. Kaiken lisäksi suurin osa oli kiinnostunut oppimaan ja kehittymään hevosensa kanssa.

Lokakuun ensimmäisenä päivänä sain tehtäväkseni lähteä hakemaan muutamia pieniä tarvikkeita uutta tallirakennusta varten — nauloja, ruuveja, saranoita, kahvoja ja sen sellaisia. Isompi puutavara tuli tilattuna suoraan pihaan.

Jo ensimmäisen päivän iltana aloitimme työt kahdestaan huoltomies Corey Matthewsin kanssa. Onneksi minulla oli edes yksi ihminen apunani rakennuksien perustuksien luomisessa. Ensin piti työstää maa rakennusta varten valmiiksi työkoneilla. Sitten valettiin betonipohja, josta tulisi rakennuksen lattia. Se oli varsin yksinkertaista, mutta huolellinen piti silti olla, sillä se oli tärkeä työvaihe. Betonin kuivuminen otti oman aikansa ja koska sen haluttiin olevan varmasti valmis ennen muiden rakenteiden kohoamista, jäi työmaa pian pariksi päiväksi seisomaan. Kieltämättä teki mieli vähän väliä kajota siihen ja edistää projektia jotenkin, mutta ei auttanut kiirehtiä edes Bettyn hätistellessä. Hän oli sitä mieltä, että yksi vuorikausi riitti varsin hyvin betonin kuivumiseen, mutta minusta oli parempi pelata varman päälle, sillä perusta oli tärkein osa melkein mitä tahansa prosessia. Samalla Bettyllekin alkoi vähitellen ehkä valjeta, ettei kyseessä ollut mikään parin viikonlopun projekti.

Bettystä puhenollen — se oli ylipäätään raskas ihminen, jos sen antoi päästä ihonsa alle. Kiusaajaksikin sitä olisi voinut luonnehtia. Minä annoin sen huitoa pienillä verbaalisilla nyrkeillään itseäni kohti antamatta sille minkäänlaista reaktiota, johon tarttua. Oikeastaan oli aika viihdyttävää kuunnella sen natinaa milloin mistäkin, Bettyä kun tuntui suututtavan kaikista eniten juuri se, ettei se saanut minulta mitään reaktiota dramaattisiin uhkauksiinsa. Tai ehkä sitä sittenkin kiukutti ihan kaikista kaikista eniten huvittunut ilmeeni, kun en ottanut sitä tosissani. Minuun sen pitkät koukkukynnet eivät uponneet, mutta pidin tärkeänä seurata sivusilmällä, ettei se keksisi alkaa kiusata pienempiään. Sitä minä en katsoisi sivusta puuttumatta peliin.

Joka tapauksessa olimme Coreyn kanssa yhtä mieltä siitä, ettei tallin rakentamisessa sopinut kiirehtiä tai materiaalikuluissa säästellä, jotta rakennus kestäisi hevosia ja säätä. Betty tuntui ajattelevan vain sitä, milloin hänen hevosensa pääsisi muuttamaan upouuteen talliin, ja tietenkin hän toivoi sen tapahtuvan mahdollisimman pian. En minäkään turhia hidastellut ajatellessani sitä mahdollisuutta, että myös Rain pääsisi muuttamaan ensimmäisten joukossa uuteen talliin, mutta vielä tärkeämpänä pidin sitä, ettei uutta rakennusta tarvitsisi olla vähän väliä korjailemassa, tai ettei siihen syntyisi heti kosteusvaurioita. Niinpä tyydyin betonin kuivumisen aikana siirtelemään muita tarvikkeita lähemmäs rakennustyömaata lähinnä vain jotain tehdäkseni Bettyn kihistessä kärsimättömänä talonsa ikkunassa. Saatoin ehkä jopa hidastella vähän tahallani.

Rakennusurakan alkupuolta oli värittänyt Bettyn kanssa käyty keskustelu siitä, voiko betoni kuivua sateessa. Bettyn mielestä kaikki oli pilalla, koska satoi, ja sade oli ilmeisesti minun syytäni. Minä yritin selittää, että betonin kuivuminen oli kemiallinen reaktio, ja että se kovettuisi vaikka veden alla. Bettystä se oli absurdi väite. Hänen mielestään minä pilailin hänen kustannuksellaan. Corey yritti vielä varovasti huomauttaa, että sade teki oikeastaan hyvää valetulle betonille, kun se kovettuisi hitaammin eikä sitten halkeilisi niin helposti, mutta Betty ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa. Siksi tallin rakentaminen hidastui heti alkuunsa, kun Bettyn päätöksestä perustukset saivat seistä muutaman ylimääräisen päivän koskemattomana aivan turhaan. Kyllä vain, se sama nainen, jolla oli ollut hirveä kiire saada äkkiä valmis talli. Naisia on jo muutenkin välillä vaikea ymmärtää, mutta Betty oli kyllä aivan omaa luokkaansa ristiriitaisuudessaan.

Parin sadepäivän ajan kaivelin siis pieniä puroja kentälle ja tarhoihin, jotta vesi valuisi niistä ulos. Siivoilin ahkerasti hevosten ruokinta-alueita, jotta märkä hiekka ja heinä eivät sekoittuisi keskenään. Sitä sai olla tekemässä oikeastaan kaiken aikaa, sillä juuri kun paikat sai siistiksi, olikin aika heittää hevosille seuraavat heinät. Tuuli levitti korsia ympäristöön niin monta kertaa päivässä, että tuntui välillä hullun hommalta juosta haravan kanssa niiden perässä. Pidin kuitenkin siisteyttä ja etenkin rehun korkeaa hygieniatasoa tärkeänä hevosten hyvinvoinnin kannalta.

Onneksi koko showta ei tarvinnut pyörittää yksin, sillä Yeva hoiti loimirallia sisällä tallissa ja mittaili väkirehuja valmiiksi iltaa varten. Siinä olikin yhtä lailla loputon urakka käännellä märkiä loimia niin, että ne kuivuisivat joka puolelta, kun jo pian tuli uusi satsi vettävaluvia myttyjä odottamaan ripustamista. Yeva sai kuivatusoperaation organisoitua niin jouhevaksi, etten uskaltanut kajota siihen, eikä minun onneksi tarvinnutkaan. Viihdyin ulkona sadetakkiini vuorautuneena lapion, talikon ja muiden pitkäaikaisten ystävieni seurassa varsin hyvin.

Sateiden lakattua hetkeksi sain vihdoin luvan jatkaa rakentamista, ja niin muut rakenteet alkoivat nousta melko jouhevassa tahdissa. Oli mukavaa työskennellä itsenäisesti kun tiesin, mitä olin tekemässä. Oikeastaan ei tarvinnut kuin noudattaa suunnitelmaa. Uteliaita nuoria kävi vuoron perään katsomassa ja kyselemässä, ja minusta oli mukava välillä rupatella heidän kanssaan, kun sain kuitenkin suurimman osan päivästä touhuta omiin ajatuksiini vaipuneena. Etenkin poikia tuntui kiinnostavan rakentamiseen liittyvät yksityiskohdat, ja kerroin heille mielelläni asioista, joista satuin tietämään.

Useimpina päivinä minulla oli kuitenkin vähän liikaakin aikaa omille ajatuksilleni, sillä käsieni tehdessä töitä automaatiolla jäi usein aivokapasiteettia vapaaksi. Kaipasin Rainia, sillä olin tottunut siihen, että se oli näköetäisyydellä käytännössä aina. Sen ajatteleminen sai minut ahkeroimaan entistä kovemmin. Ei enää kauaa, kunhan vain Betty ei saisi mitään hyviä uusia ideoita rakennusprojektin hidastamiseksi.

Rakennustyö eteni omalla painollaan ilman suurempia kommelluksia. Yllättävää kyllä, uskoin saavani mökkitallin valmiiksi muutamassa käden käänteessä ihan itsekseni. Pari viikkoa enää. Radiosta kuului vuoroin puhetta ja vuoroin musiikkia, ja päivä päivältä uusi rakennus alkoi näyttää valmiimmalta. Siitä tulisi hieno, vaikka itse sanonkin. Jykevä se oli; sitä eivät mitkään tuulet ja tuiskut kaataisi. Siinä tulisi käteni jälki näkymään aina, tai ainakin lopun elämääni. Sikäli kuin kukaan ei saisi päähänsä purkaa tai polttaa sitä. Harmi, ettei se ollut omani.

Aina vain oli pilvistä. Satoikin. Voi kun se olisi tullut edes lumena. Vaikka nuoriso valitti kylmyydestä — suurin osa ainakin, muut paitsi Mikael — en olisi pistänyt lainkaan pahakseni muutaman pakkasasteen mukanaan tuomaa jäistä maata, puhdasta lunta ja hiljalleen jäätyviä lätäköitä.

Kuraa oli näet kaikkialla. Bootsien alkuperäistä väriä oli turha edes enää arvailla, ja housujen lahkeet pukeutuivat samaan sävyyn aina kun niitä ei erikseen varonut. Hevosten loimet, jalat ja jopa naamat olivat usein ravassa, kun niitä haki sisälle. Aidat, seinät, ovet, auto… märkä maa-aines pinttyi kaikkialle. Päivä tuntui koostuvan aina vain märän hiekan ja puhtaan heinän erottelemisesta toisistaan. Hiekkaa tuntui olevan suussa ja kotona sängyssäkin. Tai siis Bettyn kotona, jos tarkkoja ollaan. Arvannette, miten rouva Hawkes suhtautuu siihen, että lahkeestani suvaitsee varista hiekanjyviä hänen korkeutensa eteismattoon.

Vaikka sade itsessään ei minua haitannut muistuttaessaan pian tallille saapuvasta hevosestani, olin kieltämättä alkanut väsyä siihen, mitä ikuinen syksy teki maaperälle. Hevosten ulkona kastuneiden kavioiden ansiosta maneesinkin pohja alkoi muuttaa muotoaan, ja sitä sai olla työstämässä yhtä mittaa. Toisaalta, sainpahan olla välillä pitävän katon alla ja ottaa ihan sadetakinkin joskus pois töitä tehdessäni.

Betty puolestaan oli sitä mieltä, ettei minun kuraisilla työvaatteillani ollut asiaa sisälle taloon. Niin että sadetakkini sai kuivua yöt tallissa hevosten kuraisten loimien kanssa samassa telineessä — sinne Yeva sen tapasi ripustaa hevosten varusteiden jälkeen viimeisenä illalla, kun päivän työt oli tehty. Minä en edelleenkään saanut kajota loimien kuivatuksen vaatimiin monimutkaisiin järjestelyihin. Sen sijaan sain heittää iltarehut karsinoihin antaessani hien kuivua ja hipsiä sitten portaat ylös sisälle taloon paitasillani. Bootsit tuli jättää portaalle oven ulkopuolelle, ja vaikka juuri siihen Betty tosiaan oli minut osoittanut ne jättämään, nyrpisteli hän kapeaa nokkaansa niille kaikilla kerroilla, kun sattui näkemään ne. Sentään sain viedä Stetsonin mukanani matalaan yläkertamajapaikkaani, jonka kattoon kopautin otsani joka ikinen aamu herätyskellon soidessa.

Oli se elämää. Ei puuttunut kuin hevonen, jolla paeta Hawkesin katsetta metsän suojiin. Toisinaan viimeisenä illalla ennen nukahtamistani mietin, mitä kaikkea tekisinkään eri tavalla, jos omistaisin koko paikan. Jos Bettyä ei olisi.

Oli sunnuntai, jonka aamupäivänä ehdin istahtaa hetkeksi Bettyn talon keittiöön kahville tehtyäni tallin aamutyöt ja kengitettyäni Spiken ja Bluen.

“So Rain is coming on the first of December”, totesin keittiöön saapuvalle Bettylle. “Rain the horse,” koin tarpeelliseksi tähdentää, sillä Bettyn ajatukset näyttivät olevan jollakin toisella planeetalla.

Sanojeni sävy oli enemmän toteava ja muistuttava kuin kysyvä, sillä niinhän oli sovittu, ja sopimuksen alle painettu kummankin puumerkit. Tallipaikka kuului työsopimukseeni, eikä ilman hevosta olisi minuakaan.

“Oh yeah, that…”, Betty murahti muka välinpitämättömänä, mutta seisahtui kuitenkin keskelle keittiön lattiaa hetkeksi niin kuin olisi jäänyt kiinni jonkin kielletyn asian ajattelemisesta.
Hän jatkoi matkaansa kohti kahvipannua, mutta liikkeellelähtö oli robottimaisen nykivä.
“Is everything… alright?” kysyin, vaikken oikeastaan olisi välittänyt tietää.
Sen kysyminen nyt vain tuntui kohteliaalta, ja sellaiseksi minut oli kasvatettu.
“Everything’s fine”, Betty tiuskaisi.
“Clearly…”
“What did you say?”
“Nothin’. Nothing at all”, murahdin mukiini.

“Charlie’s not coming”, Betty myönsi lopulta.
Kuulosti siltä, ettei kaikki tosiaan ollut kunnossa.
“Charlie, your horse?”
“Yes, obviously. The stable is fully booked”, Betty puhisi kärsimättömänä malttamatta istua pöydän ääreen.
Sen sijaan hän nojasi keittiönsä sivupöytään, kääri käsivartensa itsensä suojaksi pidellessään mukiaan ja huokasi turhautuneena luoden katseensa ikkunasta ulos. Siellä oli haudanhiljaista, sillä nuoret olivat koulussa, aikuiset töissä ja Yeva kaupungissa asioilla. Pihalle katsoessa ei tuntunut siltä, että meillä oli kaksi tallirakennusta varattu täyteen.

“So… there are other horses coming in then”, totesin vähän vaivaantuneena, sillä suoraan sanoen en uskaltanut suututtaa Bettyä enempää vääntämällä vitsiä aiheesta, vaikka mieleni olisi tehnytkin. Itsepä oli soppansa keittänyt. Kai se oli unohtanut, että minullakin oli hevonen, ja että kyseinen tallipaikkasopimus oli samalla myös työsopimus, joten sitä ei voinut laillisin keinoin purkaa tuosta vain.

“Yes, the beginning of December is very busy. I hope the cottage stable will be ready by then. I mean fully equipped”, Betty sanoi terävyys palaten ääneensä.
“Yes, ma’am”, nyökkäsin tekemättä kuitenkaan elettäkään liikahtaakseni kahvikuppini äärestä vielä hetkeen mihinkään.

Vielä ei ollut kiire. Talli alkoi olla kuivikkeita vaille valmis. Yeva toisi tullessaan ostoksilta yhtä sun toista: ämpäreitä, rehulaatikoita ja sen sellaista. Ruoka-astiat pitäisi ruuvata karsinoiden seiniin kiinni.

Loppusilaus enää.

Oli poikkeuksellista, että kukaan asiakkaista ja varsinkaan nuorisosta pistäytyi Bettyn talossa. Nyt eteisestä kuului kuitenkin sellaista touhukasta äherrystä, ettei kyseessä voinut olla muu kuin Kansas potkimassa kenkiä jaloistaan. Betty se ei ainakaan ollut, sillä se ei koskaan jymäyttänyt saappaitaan päin seinää riisuessaan niitä.

”Looking for something?” tiedustelin saaden nuorukaisen säpsähtämään niin kuin tämä olisi törmännyt kummitusjunassa ensimmäiseen hirvitykseen. Tavallaan sitä osasi odottaa, mutta säikähti silti.

”You, actually”, Kansas vastasi nopeasti kevyt hengästyminen äänessään.
”What can I do for you?” tiedustelin verkkaisesti — ehkä jopa hieman pahaa aavistellen — taukomukini takaa.
”I suspect you have information I would like to possess”, Kansas sanaili salaperäisesti lipuen keittiön puolelle kädet selkänsä takana.
”Is that so?” kysyin hörpäten kahvia pidättääkseni virnistystä.
”I believe so, yes.”
”What is it then?”
”There are rumours.”
”Go on”, kehotin toinen kulmakarva kiinnostuksesta koholla.
”I think there are new people coming in. And horses, too.”
”You think so?” vinoilin nousten antamaan kissapipoa kantavalle pojalle kahvikupin kaapista. ”Help yourself by all means”, kehotin viitaten kahvipannun suuntaan.

Kansas oli kuitenkin niin syvällä asiassaan, että istui pöydän ääreen puristaen tyhjää mukia kaksin käsin.

”Well is it true?” hän painosti.
”It might very well be. I mean we have the new stable and all.”
”Yes, but… you must know more than the rest of us!”
”Maybe I do”, sanoin kohauttaen olkiani ja nojaten sitten ylikorostetun rennosti taaksepäin tuolissani.
”You’re messing with me right now”, Kansas totesi.
”I sure am”, virnistin takaisin.
”Can you please tell me SOMETHING? Just a tiny bit of information?”
”Well okay then. There is at least one quarter horse”, myönnyin paljastamaan.
”I see. What else?”
”Well… let’s see. My horse is coming too”, hidastelin muka mietiskellen.
”I KNOW that! We all do. Now tell me something useful.”
”Okay, okay. I’ll tell ya. There’s also ANOTHER quarter horse.”
”You could’ve said that with the first one”, Kansas parkaisi. ”What else?”
”What else… There’s one more horse but I don’t know much about it. It’s an appaloosa, I guess…”
”Betty’s horse, yeah yeah, but what about the… wait WHAT?”
”What what?”
”What did you say? Appaloosa?”
”Well it’s a small mare and I think I overheard something about…”
”But what about Betty’s horse? Charlie or something?”
”Oh yeah, about that… Charlie’s not coming.”
”Not coming?”
”Nope”, totesin hörpäten kahvia, joka alkoi jo jäähtyä jännän äärellä.
”Well THAT I call information! Thank you, man! Also screw you for not telling me that first thing I came in.”
”The pleasure is all mine”, virnistin tyytyväisenä itseeni.
”I’m sure”, Kansas sanoi silmiään pyöräyttäen, mutta naurahti kuitenkin.  

Silloin ulko-ovi kävi. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Betty, sillä kuka muu Kansasin lisäksi uskaltaisi tulla hänen taloonsa? Ei tasan kukaan.
”Quick, hide me!” Kansas suhisi.
”How am I supposed to hide almost a grown man with a cat beanie? You’re not very camouflagey, no offence.”
”None taken. Just… help me”, Kansas kuiski änkien itseään keittiön nurkassa olevaan siivouskaappiin imurin viereen.
”You don’t look like you need much help”, totesin kaapille, jonka ovi meni Kansasin perässä kiinni.
”Just shut up. I’m not supposed to be here.”

”Good afternoon,” toivotin Bettylle.
”What’s wrong with you?” hän tervehti takaisin.
”Just trying to be polite”, sanoin olkaani kohauttaen.
”Oh. Pardon me”, Betty mutisi naama edelleen yhtä nurinpäin suunnaten kulkunsa vessaan. Onneksi hänellä oli tapana pestä kätensä oikein huolellisesti aina sisään tullessaan.

”Now get out and keep off”, kähisin hiljaa Kansasille, jonka asumuksena toimivan kaapin oven tempaisin auki.
”I’m planning to”, Kansas puhisi juosten eteiseen.
Hän nappasi maiharit käsiinsä ja juoksi sukkasillaan ovesta ulos.

”Was that the door?” Betty kysyi väsyneen kuuloisena tullessaan vessasta.
”Nope, I heard nothing”, vakuutin rauhallisesti.
”Weren’t… I … oh”, Betty takelteli silmäillen eteisen lattiaa. ”I could’ve sworn…”
”Everything alright?” tiedustelin viattomana.
”No, no I mean yes. Yes. Except do you have black boots?”
”Nope. I mean yeah. I do. I took them out because they vere, um, dirty. Oh, so it was the door. I used the door. I mean I opened it and then closed it. I didn’t rember. It’s so automatic, you know”, selittelin.
Hiki alkoi valua selkärankaani pitkin ja niskaa kuumotti.
”I see”, Betty murahti hajamielisenä pyöräyttäen silmiään minulle luullen varmaan, etten huomaisi.

Piti minua hidasälyisenä varmaan. Ja siinähän piti kaikin mokomin.

Luin seuran jäsenlehden vasta paria päivää sen julkaisemisen jälkeen, sillä kuten sanottu, en aiemmin ollut ehtinyt. Siellä vilisi tuttuja nimiä vaikka millä mitalla, mutta eräs tuntemattomista kiinnitti huomioni: Trinity Dimick. Nainen — tai tyttö, ikää ei jutussa kerrottu — oli ollut Twin Fallsilla kesätöissä vähän ennen minun saapumistani. Minusta oli outoa, etten ollut kuullut kenenkään mainitsevan nimeä koskaan aiemmin. En saanut sitä mielestäni.

”Why do you assume she’s dead? The paper didn’t say that”, Kansas kysyi viitaten seuralehteen painettuun pieneen juttuun Trinity Dimickin katoamisesta.
”Isn’t it obvious? Why would she just disappear without telling anyone? Why was her photo in the car?”
”There can be various reasons. Why’d your first instinct be that someone killed her?”
”First of all, we’re in the States”, Mikael totesi kuivasti takaani.
”I didn’t exactly claim that someone murdered her, I just got a… a hunch.”
”Of what?”
”I’m not sure. Smells suspicous.”
”Might be my lunch sandwich”, Kansas hörähti.
”Very funny.”
”Well the subject isn’t particularly delightful. Since no one else is going to do it, I gotta sparkle it up somehow.”
”Apparently. Did she have problems with anyone?” jatkoin ristikuulustelua.
”Not that I know of. I couldn’t imagine her getting in any kind of trouble.”
”That makes her sudden disappearance even more suspicious.”
”Whatever you say, sheriff. I still don’t think we’ll find anything in here… Except maybe some wild animals.”

”Is that it?” kysyin, kun puiden lomasta alkoi erottua epämääräisesti rakennuksen seinää etäällä edessämme.
”Yup. Well, you stay here snoopin’ around, we’ll head back to the stables”, Kansas totesi vilkaisten lopuksi viimeisenä ratsastavaa Mikaelia kuin varmistaakseen, että tämä oli yhä tallessa.
”You gonna leave me alone here?” kysyin naama pitkänä.
”What, are you scared?”
”Says the pussycat of the town.”
”I wasn’t talking about myself, sheriff.”
”I’ll manage it by myself very well, thank you.”
”I don’t think anyone should be left alone in this area. Besides, I’m here for an adventure”, Mikael sanoi.
”I’m good, really”, vakuutin silti vielä Kansasin suuntaan, etten vaikuttaisi pelkurilta.
”You sure about that?” Kansas kysyi silmäillen minua arvioivasti.
”I’m a cowboy after all”, perustelin.
”That doesn’t mean you’ll come back alive”, Kansas huomautti.
”I don’t know about you two but I want to see this. I’ll go first”, Mikael ilmoitti ja ratsasti ohitsemme ensimmäisenä kirkon juurelle.
”Well, I guess we’re staying then”, Kansas totesi olkaansa kohauttaen ja ohjasi Bluen Hadeksen perään.

Seisahtuessamme kirkon eteen vaikenimme kuin yhteisestä merkistä. Hetken kuulin vain tuulen huminan puissa. Kirkko kohosi edessämme todellakin hylätyn näköisenä — kaikkea muuta kuin kutsuvana. Rain seisoi aloillaan korvat minuun suunnattuina kuin kysyen, mitä halusin tehdä seuraavaksi.

Totta puhuen en tiennyt itsekään.

Kirkko oli ollut samaan aikaan karmiva ja rosoisen kaunis ovenkarmien halkeilevine maaleineen, mutta mitään tavatonta emme olleet sen välittömässä läheisyydessä havainneet lukuunottamatta sitä, että joku oli selvästi majoittunut kirkossa. Se joku saattoi olla vain eksynyt retkeilijä tai joku asunnoton erakko, tiedä näistä. Vähän matkan päässä kirkosta metsä oli palanut mustaksi, mutta lumi oli peittänyt näkymää. Palanut auto, jonka nuoret olivat nähneet kesällä, oli ollut yhä samalla paikalla.

Kansasin vastaukset aiheeseen liittyviin kysymyksiini olivat alkaneet loppua, ja poika oli joutunut lopulta seuraamaan minua Mikael kannoillaan Harperin pakeille, kun hän kerran oli ollut paikalla auton löytyessä. Olimme siis selittäneet tytölle kaikki uudet havaintomme — joita ei ollut kylläkään paljoa: jalanjäljet auton luona ja muutoksia lumikerroksessa takakontin päällä. Niillä tiedoilla ei saataisi vielä FBI:tä vaivautumaan paikalle, joten tutkintaa oli jatkettava omin voimin.

Lopulta palasin alkuperäiseen kysymykseen:
”Why would she have just left?”
Mietin asiaa ääneen istuessani mökkitallin vintin portailla nojaten leukaani käsiini. Päässäni raksutti alituiseen. Ratkaisun oli oltava aivan silmiemme edessä… Tai sitten se oli paljon monimutkaisempi kuin osasimme aavistaa. Tiesivätkö nuoretkaan tytöstä oikeasti mitään, vaikka olivat tavanneet hänet? Millainen perhetausta tällä oli ollut?

”I’m not sure but I guess it’s possible that Trina’s job here just ended after summer. Marion couldn’t remember which day exactly was her last day at work”, Harper vastasi Wafflesin karsinasta.
”Could we ask her again?” Mikael kysyi.
”I don’t think so. Marion’s memory is a lot worse now. She basically lives in her younger years in her mind”, Harper sanoi murheellisena.
”That’s very unfortunate for her. But there’s gotta be another way…”, intin lopun vaipuessa kuitenkin mietteliääksi mutinaksi.
”It’s been months and no one has solved the case”, Harper huokaisi vaihtaen harjan kaviokoukkuun ja kääntyen sitten takaisin pilkullisen tamman puoleen.  

”But the investigation must still be on at least in some form, since the car is in the crime scene”, Kansas huomautti. ”Wouldn’t they have town it away if it wasn’t?”

Se oli oikeastaan aika nokkelasti päätelty.

”So you admit it’s a crime scene now”, Mikael totesi voitonriemuisena.
”I didn’t say that… well, I did, but I didn’t actually mean it like that”, Kansas puolustautui. ”We can’t be sure. And even if there is a body somewhere, I don’t think the car is the actual murder scene but rather a way of transportation or a hiding place or something.”
”Let’s hope it’s just a bunch of creepy coincidences”, Harper sanoi yrittäen kuulostaa reippaalta.

”Betty keeps everything. I mean all the papers”, totesin äkkiä nousten seisomaan omien sanojeni voimasta.
”What?”
”It must be somewhere in the house — Trinity’s contract for her summer job, I mean. There must be the end date of her employment. We just need to compare that to the last time ya’ll saw her.”
”Are you going to snoop around in Betty’s house?” Harper kysyi silmät suurina.
”Absolutely. We just need to get her out first.”
”We?”
”Yes.”

Livahdin edeltä Bettyn työhuoneeseen. Silmäilin työpöydällä lojuvat paperit läpi vain päällisin puolin — tuskin kesätyöntekijän työsopimus siellä olisi enää joulukuussa.

”I wish there would be more time to go through all these. All the juicy secrets…” Kansas maalaili siirrellessään pöydällä sikin sokin olevia papereita.
”Don’t touch them, she’ll notice.”
”From this mess? You really think she’s gonna notice if one or two of the papers have moved… or even disappeared?” Kansas kysyi selvästi omasta mielestään viekkaasti.
”Remember what we’re searching for. This is for a good cause”, muistutin.
”Oh all these bills…” Kansas mumisi kaihoisasti. ”I’d bust her for a tax fraud if I had a bit more time…”
”They must be here”, kuiskasin jostakin syystä, vaikkei kuuloetäisyydellä ollut muita.

Avasin kaksi viereistä kaapinovea paljastaen sisältä hyllyjen täydeltä mappeja. Jokaisen selkämyksessä luki vuosiluku tai muu vastaava tunniste. Niiden oli oltava Marionin ajalta, sillä Betty tuskin oli niin järjestelmällinen.
”That one is from this year”, Kansas sanoi ja osoitti ohitseni yhtä kansiota työntäen minut melkein sivuun käsivarrellaan.
”Great. Let’s see…” mutisin liu’uttaessani kansion kaapista syliini lattialle ja alkaessani selata sitä ripeästi.
”Is that yours?” Kansas kysyi yhden työsopimuksen kohdalla.
”Yep”, vastasin.
”A surprisingly good salary for a handyman”, poika huomautti.
”You lurker”, naurahdin. ”Yes, I have years of experience and I’m a farrier, too. Also I’m good at negotiating.”
”Like negotiating is gonna help with Betty…” Kansas mutisi silmäillen tarkasti edessämme vilahtelevia papereita, kun selasin niitä eteenpäin.
”There it is”, sanoin, kun silmiini iski etsimämme nimi: Trinity Dimick.

Juuri silloin ulko-ovi kävi. En erottanut, oliko se etu- vai takaovi.

”Shit”, Kansas sihahti.
”Shit”, toistin.
”Why didn’t Mikael warn us?”
”Where’s… oh. I left my phone on the desk”, Kansas huomasi.
”You gotta be kidding me…” huokaisin irrottaessani samalla pikaisesti Trinityn työsopimusta kansiosta.

”Sorry, sorry. I didn’t hear you”, pöydän luokse pikakävellyt Kansas kuiski Mikaelille puhelimeen samalla kun sujautin kansion takaisin kaappiin ja suljin oven varovasti.
”Come on, quick”, kähisin kompuroidessani ylös ja melkein vedin hihasta pojan mukaani ulos Bettyn toimistosta, suorinta ja hiljaisinta reittiä omaan huoneeseeni.
”We are screwed”, manasin painettuani oven kiinni perässämme niin hiljaa kuin pystyin.

Portaista kuului jo askelia. Vihainen Betty oli kieltämättä pelottavampi kuin yksikään hylätty kirkko tai poltettu auto.

”She’s coming”, Kansas sanoi kalpean näköisenä. ”Should we jump out the window?”
”No. This is my room”, huomautin. ”I’m allowed to be here and Betty is not. Actually the whole upstairs is mine and now she is snooping in my home.”
”That sounds very much criminal”, Kansas kauhisteli dramaattisesti niin kuin emme olisi juuri itse kaivelleet Bettyn omaisuutta ja varastaneet lähes tuntemattoman ihmisen työsopimusta jossa oli hänen henkilötietonsa.

”What do we do now?” Kansas kysyi kuiskaten sekä minulta että puhelimen päässä olevalta Mikaelilta, ja istahti sänkyni reunalle hämärässä huoneessa.
”Now we wait. She must go out at some point.”

”Hello? Anybody in there? Ethan?” Bettyn huhuilu kuului portaista.

Se ääni oli melkein pelokas. Betty varmaan toivoi, että talossa olisin mielummin minä yöpöydän laatikossa asuvine käsiaseineni kuin murtovaras. Betty-parka kun ei tiennyt, että olin nykyään molempia.

”I’m here. Not feeling too good”, huusin Bettylle oven läpi.
”Is it contagious?” kuulin juuri sen kysymyksen, jota olin toivonutkin.
”I don’t know! Might be covid, haven’t tested yet. Could you get me a test?”
”No! Stay in your room and have someone get you a test!”
”I don’t have anyone”, kuulutin.

Kuului ähinää, puhinaa ja kirosanoja.
”Fine. I’ll stop by the pharmacy on my way to the market. Anything else?” Betty tiuskaisi lopulta.
”That’s all, thank you!” huudahdin helpottuneena.

Kun Bettyn askeleet loittonivat portaita alas, ojensin sanaakaan sanomatta käteni kohti Kansasia, ja hän laski puhelimensa siihen.

”She’s headed out again. Tell me when her car leaves the property”, sanoin Mikaelille puhelimeen.  

Jatkoa Kansasin tarinaan.

Mökkitallin vintin kaminassa oli kytevä hiillos. Muutoin huone oli hämärä — ikkunoista kajastivat ulkovalot sumeina ja kaukaisina.

Lisäsin puita kaminaan ja tökin uuden tulen alkuun. Se lämmitti ja valaisi huonetta nopeasti sen verran, että kasvojen ilmeitä saattoi juuri ja juuri erottaa. Nuoriso oli levinnyt loujumaan ympäri vinttiä, mutta kun vedin taitellun paperin takataskustani he kaikki kerääntyivät pienen kahvipöydän ympärille kuin magneetin vetäminä.

Avasin työsopimuksen ja asetin sen pöydälle kaikkien nähtäville. Kaulat pitkinä kaikki yrittivät nähdä sen sisällön, minä mukaan luettuna. Hämärrässä sai tihrustaa aika tavalla.

”Her employment should’ve ended at the end of August”, Harper henkäisi ensimmäisenä.
Juuri sen me olimme halunneet tietää.
”And you saw her in July for the last time”, varmistin.
”Yep”, Kansas totesi. ”Smells rotten to me.”
”So she really disappeared”, Yumi sanoi hiljaa lasittunein katsein tiedon upotessa meidän kaikkien tajuntaan vähitellen.
”A murder case it is, then”, Kansas totesi suoristautuen paperin ääreltä.
”Where’s the we can’t be sure now? What changed?” Mikael kysyi kiusoitellen.
”Everything changed”, Kansas myönsi.

Minua kiinnosti muukin kuin päivämäärä.
”That’s her home address”, huomautin osoittaen yhtä lomakkeen kohtaa. ”Should we stop by? Have you ever visiter her?”

Kaikki pyörittelivät päitään: kukaan ei ollut käynyt Trinityn kotona.

”Are we going, like, now?” Kansas kysyi.
”Nah, I’ve got work to do. And one mad Betty to tackle. But after that… I think I’ll drive past the place just out of curiosity. I’ll leave at ten pm when I’m done at the stable, if someone’s interested.”
”Are you going to break in there too?” Harper kysyi.
”Obviously not”, naurahdin. ”I’ll just… look around a bit.”
”What are you looking for exactly”? Mikael kysyi kiinnostuneena.
”I don’t know. Something that makes it all add up. Evidence? I don’t know.”
”Do you think the gun has something to do with this?” Harper kysyi huolestuneena.
”Maybe. I don’t know. Wouldn’t it be nice to know whose it was and if the police has found it... They probably won’t tell us so we might have to do a bit more sneaky stuff to find that out. And what about the fact that someone had lived in the church and in the mill? Who was it? Just a bypasser, a murderer or a kidnapper or Trinity herself, running or hiding from someone?” pohdin ääneen.
”Why are you so interested in this case anyway?” Kansas vastasi kysymykseeni kysymyksellä, jota en ollut osannut odottaa.
”You wanna know why?” kysyin ja nostin katseeni pöydän pinnasta Kansasiin, jonka kasvoilla hehkui kaminan tuli.
”By all means, tell us”, hän vastasi ilmeenkään värähtämättä ja katsettani väistämättä.
”My little sister died in the woods when she was seventeen. I was nineteen back then. Probably a hunting accident — she was hacking with a horse alone and that horse ran home alone that day, all sweating. The hunter got away with their gun and the case was never closed for sure. Just an unfortunate accident. Another kid will not die on my watch, ever again. Nor a horse. That’s why.”
”Shit”, Kansas ehti vastata, ennen kuin jatkoin:
”So back to this case, I’ve been thinking about the paper cups you said you saw at the mill. There was also one in the abandoned car. A bummer that it burned. Could there be any DNA in the cups found in the mill?”
”How do you do a DNA test without a police or a real criminal investigation?” Yumi kysyi.
”Well. I guess we can’t do that. But maybe we could take one of the cups and spare it just in case.”
”What about the ring that was found in the mill?” Yumi kysyi.

Kansas kaivoi kaulassaan roikkuvan sormuksen esiin kauluksensa alta.
”Does it have any text or a date or anything else carved in it?” kysyin.
”I really can’t see shit here”, Kansas mutisi yrittäessään tiirata sormuksen sisäpintaa.
”There’s a carving but it’s really badly worn out”, Mikael sanoi nenä melkein kiinni sormuksessa Kansasin naaman vieressä.

Kaikki katsoivat sormusta vuorollaan, mutta kaiverruksesta ei saanut selvää. Se olisi yhtä hyvin voinut olla latinaa kuin englantia.
”It looks kind of like a… some kind of a tribe thing. It sure isn’t anyone’s wedding ring”, Yumi huomautti.
”That’s true. It’s like a very old ugly class ring”, Harper kuvaili. ”I might do some googling later.”
”It fits me”, Kansas totesi esitellen sormusta omassa etusormessaan.
”So it could have belonged to a man or a woman. Your fingers are quite average sized”, päättelin.
”Wouldn’t you know that…”, Kansas virnisti.
”Speaking about fingers, if any of you see any visible suspicious finger prints on the crime scene, we should compare them to the size of the ring”, Mikael järkeili.
”Good thinking”, totesin. ”Maybe we should check the car again for finger prints in windows, door handles or the trunk. If someone has sweaty hands, the prints will freeze in this weather and stay on a clear surface as long as the temperature is below zero.”
”I’ve been wondering… You told about the fresh footprints at the car. Why would someone be there now, months after it was burned?” Harper heitti ilmoille kysymyksen.
”Was it the police or a murderer? Or someone who helped the murderer? Or is someone else investigating it besides us?” Mikael mietti.
”What if there are more than just one murderer?”
”What if they’re still around?”
”What if they know we’re after them?”

Minä olen yleensä se, joka tekee likaisen työn. Likainen työ on sellainen, jota kukaan muu ei halua nähdä saati tehdä, eikä siitä oikeastaan edes puhuta ääneen. Likainen työ on sellainen, joka piirtyy vain minun verkkokalvoilleni, ja jää vain minun muistokseni.

Usein likainen työ on minun viimeinen palvelukseni jollekin.

Blue retkotti traktorin kauhassa kuolleena kuin kivi. Oli jo pimeää, kun laskin sen laitumien taakse metsänrajaan kaivamani haudan lepoon. Oli kuolemanhiljaista — vain minä ja kylmä Blue. Vastahan olin sillä ratsastanut ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Olinko huomannut siinä mitään omituista? En kerrassaan. Mutta en ollut myöskään ratsastanut sillä koskaan aiemmin, joten en voinut verrata sitä päivää mihinkään.

Suosikkini asiakashevosista oli kuollut. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hautaa kaivaessani sain muistutella mantrana itseäni siitä, ettei toisten ihmisten — varsinkaan asiakkaiden — hevosiin sopinut kiintyä. Ei, vaikka niitä näki joka päivä. Ei, vaikka niiden kanssa vietti aikaa enemmän kuin niiden omistajat itse. Ei, vaikka niistä tuli persoonia, yksilöitä, työkavereita. Ei.

Peitettyäni Bluen maa-aineksella myöhäisillan pimeydessä jäi paikalle vain lumeton kaiveltu kohta siitä muistuttamaan. Pysähdyin huokaisemaan syvään ja kohentamaan Stetsoniani ennen kuin hain metsästä pari puuta ja nakuttelin niistä jykevän ristin haudalle. Löytäisivät sitten muutkin Bluen.

Vasta kun ruho oli peitelty, voisi joku haluta tulla sitä katsomaan. Kukaan ei halunnut nähdä sitä tai kuulla siitä, mitä minä olin nähnyt. Maailmassa ei ollut ihmistä, jolle kuvailla sitä, kuinka kuollut eläin putoaa traktorin kauhasta syvään mustaan monttuun, jonka olen itse sille kaivanut jäiseen maahan tiedostaen joka ikisen hetken ja tuntien jokaisen sekunnin. Muistaen, että oma vanhaksi käyvä hevoseni voisi aivan hyvin olla siinä — se, joka oli kasvattanut minut, ja minä sen. Seuraavasta päivästä ei koskaan ole takeita.

Muut tulisivat muistamaan kuolleen elävänä, mutta minä muistaisin sen vain kuolleena. Jokainen näkemäni velttona makaava eläin ja ihminen on palanut verkkokalvoilleni ikuisiksi ajoiksi.

Minun ei ollut lainkaan vaikea käsittää, että Blue oli poissa. Olin nähnyt sen omin silmin.

Taas yksi nuori uhri minun vahtivuorollani.

”Oh no”, Yumin väsynyt ääni sanoi, kun pesarin hana menikin yllättäen täysille ja tyttö tuli vahingossa laskeneeksi vettä lattialle vähän reilummin kuin piti.
”Great. Now the floor will freeze during the night”, Yeva nurisi.
”No problem. Just hose it down with hot water”, neuvoin.
”How will more water help?” Yumi kysyi hämillään.
”It will heat up the concrete floor so it dries faster before it will freeze”, selitin käytännöllisesti.
”Oh. Makes sense”, Yumi myönsi ja väänsi hanan kuumalle.
”You heard about the barrel racing training?” kysyin tytöltä jutustelevaan sävyyn lakaistessani käytävää, koska kysymällä mitä tahansa pystyi vastauksen sävystä aina päättelemään, millä mielellä kukakin oli. Jonkunhan se oli tsekattava kaikki läpi tällaisen jälkeen. Yumin silmistä näki yhä, että eilen oli itketty. Yevakin oli tavallista hiljaisempi ja vakavampi.

”Yeah, I guess I’ll go”, Yumi vastasi.
”What now?” Yeva kysyi läheisestä karsinasta.
”Mark is coming to teach barrel racing”, kerroin.
”Are you going?” Yeva kysyi minulta.
”Sure. I’ve been waiting to see Mark.”

Yeva ei vastannut mitään ja painava, surkea hiljaisuus laskeutui taas talliin.

Paskat.

”You should come”, sanoin tehdäkseni särön hiljaisuuteen.
”What? Who?” Yeva kysyi.
”You.”
”With… Cressida?”
”Why not. It’s just circles.”

Yeva tuhahti nenänsä kautta. Sävy oli jotain huvittuneen ja paheksuvan väliltä.

”Well. I’ll see”, Yeva mutisi lopulta lähtiessään tyhjentämään kottikärryään.

”Will there be a new horse?” Yumi kysyi vilkaisten Bluen karsinan suuntaan sammuttaessaan hanan.
”Betty’s horse will move in”, nyökkäsin. ”But also Sheyla is moving out.”
”Do you think Kansas will get a new horse at some point?” Yumi pohti varovasti.

Mietin hetken. Oli vaikea vastata pojan puolesta — varsinkin näin aikaisin. En ollut nähnyt kissankorvia suru-uutisen jälkeen lainkaan.

”I really don’t know. I hope he does. Right now he needs to be sad, but he can’t be just that forever.”
”What if Betty takes in a new horse before Kansas finds a new one?”
”I guess I’ll have to make sure that doesn’t happen”, huomasin sanovani toivoen taas, että saisin päättää asioista.

Nyt en tiennyt itsekään, pystyinkö lupaamaan sellaista. Jotenkin halusin kuitenkin hyvittää sen, etten ollut huomannut mitään ajoissa. Blue oli syönyt, juonut, paskonut ja liikkunut nähdäkseni normaalisti. Olimme käyneet Yevan kanssa läpi sen ruokinnan ja viime päivien tapahtumat muutenkin, eikä mikään ollut poikennut tavanomaisesta. Yhtenä iltana se oli ollut tavallista hermostuneempi, mutta senkin tiedon olimme saaneet Kansasilta itseltään.

Yöllä, kun en ollut saanut unta raadon kangastellessa silmissäni joka kerta kun suljin ne, olin pyöritellyt itsekseni sitä mahdollisuutta, että joku olisi antanut hevoselle jotain sille kuulumatonta tahallaan. Mutta ei kai nyt kukaan tekisi niin. Ei edes Betty, vaikka saisi siten tallipaikan omalle hevoselleen. Eihän?

Harmi, että Blue oli jo haudassa, eikä sitä voinut lähettää enää avattavaksi.

Kömpiessäni talosta takakautta suoraan päätalliin yhtenä aamuna huomasin sisäilman olevan tavallista kylmempi — aivan kuin jostain olisi vetänyt. Syykin selvisi nopeasti: tallin ulko-ovi oli jostakin syystä auki. Voin vaikka vannoa, että olin sulkenut sen illalla… Ehkä joku oli käynyt vielä myöhään tsekkaamassa hevosensa? Ei ihme, jos Bluen kohtalon jälkeen muitakin huoletti oman eläimensä tilanne. Kaikki hevoset olivat tallessa ja käyttäytyivät nähdäkseni normaalisti — kerjäsivät siis aamiaista enemmän tai vähemmän seinät kolisten.

Kurkistin tyhjälle pihalle ennen kuin suljin ulko-oven ja jatkoin matkaani. Sinä aamuna tuntosarveni taisivat olla erityisen herkällä, sillä pesukarsinan kohdalla kiinnitin huomiota kosteaan lattiaan. Miksi se oli yön jäljiltä aavistuksen märkä, muttei jäässä? Hana varmaan vuotaa taas, se pitäisi korjata. Niin, ja Yeva muuten pyysi jo toissapäivänä katsomaan pesukarsinan lattiakaivoa.

Kumarruin sen puoleen heti, ja nopealla vilkaisulla se vaikutti olevan taas vaihteeksi tukossa. Yleensä pidin viemärinavaajaa pesukarsinan seinässä roikkuvassa korissa, koska se mokoma lattiakaivo tahtoi tukkeutua tämän tästä kaikesta hiekasta ja karvoista. Minä olisin rakentanut tämänkin tallin aivan eri tavalla…

Putkenavaajapullo oli kuitenkin tällä kertaa tyhjä. Tulin samalla pudottaneeksi vahingossa vieressä nököttäneen desinfiointiaineputelin, ja nostaessani sitä huomasin, että sekin oli tyhjä. Kuka ihme näitä tyhjiä pulloja täällä oikein säilöö? Heitin molemmat roskiin matkallani mittaamaan hevosten aamurehuja. Pitäisi lounastauolla käydä ostamassa se mokoma viemärinavaaja… Aina se oli lopussa, kun sitä olisi tarvinnut.

Bluen mash-säkki oli yhä paikallaan minua vastassa rehuhuoneessa. Olin vältellyt sitä jo useamman päivän, mutta pakkohan se olisi ennen pitkää siirtää pois uuden rehukuorman tieltä. Kivennäistä saapuisi lisää ihan näinä päivinä. Nostin mashin mukaani viedäkseni sen Kansasin kaappiin toistaiseksi. Ei olisi tullut mieleenkään vaivata poikaa nyt tiedustelemalla, mitä tämä halusi tehdä lopulla mashilla.

Säkki oli yllättävän painava — oikeastaan olin aika varma, että siitä oli otettu vain yhden kerran. Aivot vielä puolillaan unihiekkaa sulloin lopun säkin Kansasin kaappiin ja yritin pusertaa parhaani mukaan oven sen perässä kiinni. Tein samalla mieleeni muistiinpanon siitä, että pitäisi selvittää, oliko rehussa jotain vikaa. Ihan vain kaiken varalta — jos siitä vaikka olisikin tehty takaisinveto, josta emme tienneet.

”Good morning, sunshine”, tervehdin paikalle saapunutta Yevaa palatessani rehuhuoneeseen.
Nainen murahti takaisin kärttyisänä jotain sanatonta. Tiesin tasan, ettei sille olisi kannattanut puhua ennen aamuyhdeksää — saati kettuilla — mutta minkäs teet, kun tykkää elää reunalla.
”The drain is still clogged”, Yeva murahti hetken päästä ihan oikeita sanoja.
Impressive.
”I know. I’ll fix it today. Have to go get some more drain opener from the town.”
”How can we always be out of it? I just bought a new bottle last week.”
”The drain is full of shit, you know.”
”I very well do know that, thanks. That’s why it’s your job to fix it.”
”Always the dirty work… Oh by the way! The stable outdoor was open when I came in. Do you happen to know anything about it?”
”You were probably the last one to leave yesterday”, Yeva vastasi käyttäen nopean, pistävän katseen minussa.
”In that case my brain must have not been braining in the evening… or there was an intruder at night.”
”You should go see a doctor for a memory check, old man.”
”Whah, did you say old? Did I hear correclty with my poor old ears?”
”You heard me. Now let’s get to work”, Yeva sanoi jaksamatta kuitenkaan taistella vastaan: viimeinen sana sortui naurahdukseksi.
Se yritti heittää minua rehumitalla, mutta sain ilmasta kopin ja aloin annostella sillä kivennäisiä astioihin.

”What’s that?” Yeva kysyi ja osoitti ohitseni.
Ensin luulin sen pelleilevän, mutta kääntyessäni näin rotan.
”Seems like a rat”, tuumasin.
”Take that thing away”, Yeva käski ja nousi kyykystä seisomaan varautuneena.
”I think he’ll see his way out all by himself”, sanoin rauhallisesti, nousin ja otin askeleen otuksen suuntaan.
Se katosi vikkelästi näkyvistä rehulaatikoiden lomaan.
”Why couldn’t you just kill it?” Yeva kysyi tuskastuneena.
”Why would I? He seemed friendly.”
”A friendly rodent that will eat and contaminate our horses’ feed?”
”He was just curious. Most of the feed is in plastic containers. As long as we close the lids carefully there shouldn’t be a problem”.

”Don’t forget to buy a mousetrap as you’re going to the market anyway!” Yeva kuulutti perääni, kun poistuin huoneesta valmiiden rehuannoksien kanssa.
”Can’t hear ya! My poor old ears…”

1.1.2024

Uudenvuoden yö oli ollut nukkumisen osalta rikkonainen, koska olin käynyt yhtenään tarkistamassa hevosten tilannetta. Herätyskellon soidessa aamulla tuntui siltä, kuin olisin ehtinyt vasta juuri sulkea silmäni. Ei muuta kuin uutta päivää kehiin. Rise and shine.

Aamun aikataulu oli tiivis, koska Betty tulisi iltapäivällä tai viimeistään illansuussa kotiin. Sitä ennen olisi paljon tehtävää. Onneksi sillä olisi Charlie mukanaan, niin sen huomio ehkä parhaassa tapauksessa pyörisi enimmäkseen hevosen ympärillä ainakin tämän illan.

Olin yöllä valvoessani mittaillut jo aamurehut valmiiksi, joten kömmittyäni aamulla rappuset alas talliin moniäänisen hörinän saattelemana heittelin väkirehut ja pienet väliheinäsiivut hevosille ja aloitin sitten loimittamisen ennen kuin kukaan ehtisi alkaa kolistella oveaan vaativana. Olin käskenyt Yevan nukkumaan tänään pitkään ja tulemaan vasta iltaan töihin, jotta se kestäisi Bettyn hössötyksen Charlien ympärillä. Itse ajattelin poistua metsän siimekseen viimeistään siinä vaiheessa ja painua ajoissa nukkumaan, se olisi nimittäin läpsystä vaihto.

Hevosten syödessä aloitin loimituksen. Se oli miljoona kertaa tavallista hitaampaa yksin kuin Yevan kanssa. Suurin osa hevosista pyöri kärsimättömänä ulospääsyä odottaen, sillä ne ehtivät hyvinkin syödä aamumuronsa pois ennen kuin minä ehdin kissaa sanoa. Kirosin hiljaa ajatellessani, että sama show pienemmässä mittakaavassa odottaisi vielä mökkitallissa.

Kun yhdeksän hevosta oli loimitettu valmiiksi, aloin viedä niitä ulos. Osan pystyi tyyräämään pareittain, toisten kanssa ei mitään toivoa sellaisesta tehokkuudesta. Cressida oli erityisen kenkulla päällä ja hypähteli raikkaassa pakkasaamussa, hyvä kun ei kannoille tullut.
“Hey, watch out”, murahdin sille, kun se teki sivuloikan ja tuli tuupanneeksi minua selkään.
Tamma nykäisi päänsä kohti taivasta, vaikken ollut tehnyt elettäkään sen suuntaan. En voinut kuin huokaista hengitys höyryten ja pyöräyttää silmiäni sille.

Kun päätallin sakki oli onnellisesti pihalla, kävin toteuttamassa samat toimenpiteet mökkitallissa. Jos Rain ei olisi saanut huomiotani muualle matalalla aamuhörinällä ja lämpimillä henkäyksillä poskeani vasten, olisin varmaan alkanut miettiä, eivätkö työt koskaan loppuneet. Hevosten vuoksi en kuitenkaan valittanut.

Neljä hevosta oli helpompi saada ulos etenkin, kun sain ne vietyä pareittain. Kun kaikki hevoset olivat ulkona ja muutamat uudet paalit lisätty heinäverkkojen alle tarhoihin, oli aika heittää takki pois hiostamasta ja käydä karsinoiden kimppuun. Ajatellessani päätallissa odottavaa karsinarivistöä ennen kuin voisin käydä käsiksi muihin päivän töihin muistin tasan, miksi meitä oli yleensä töissä yhden sijaan kaksi, ja kuinka paljon Yeva oikeastaan tekikään töitä. Mökkitallin käytävää lakaistessani ajattelin, että jos vain omistaisin joskus oman tallin, palkkaisin kyllä vähän enemmän väkeä siitä huolehtimaan.

Kun aamutallin pakolliset tehtävät oli hoidettu, ei minulla ollut aikaa jäädä nyppimään Rainin karsinaa pinseteillä, vaikka mieli olisi tehnyt, vaan kopistelin sisälle taloon siistimään sen kuntoon hyvissä ajoin ennen Bettyn tuloa. Likaisten tallivaatteiden vuori täytti pyykinpesukoneen ääriään myöten. Kaikki oli napin painallusta vaille valmiina, kun huomasin pyykinpesuaineen loppuneen. Ihan sairaan hienoa. Pitäisi lähteä vielä kauppaankin. Normaalisti olisin varmaan pyytänyt Yevan tekemään senkin samalla, kun hakisi jotain tallitarviketta kylältä… Perhana. Vuoden paskin idea käskeä sitä pitämään vapaa aamu, mutta tehty mikä tehty.

Sama toistui tiskien kanssa: asettelin eilisillalta jääneet juomalasit keittiötasolta koneeseen vain huomatakseni käsikopelolla, että tiskiainetabletteja oli jäljellä… tasan yksi. Huh, oli siellä se viimeinen vielä onneksi. Sitäkin pitäisi ostaa lisää, mutta sentään saisin tällä erää illan todistusaineistot pois näkyvistä. Pitäisi muistaa tyhjentääkin se tiskikone vielä ennen Bettyn saapumista. Se olisi itsekin joskus voinut ostaa uusia puteleita ja pakkauksia loppuneiden tilalle, mutta kun ei niin ei.

Seuraavaksi vedin taas takin niskaan ja lähdin varmistamaan, että Charlieta varten oli karsina Bettyn standardeille sopivassa kunnossa ja sen varusteille riittävästi iltaa. Ja kyllä, kaikki oli kunnossa. Pitäisi vielä iltaan mennessä rajata sille pieni tutustumistarha, josta se voisi langan yli tervehtiä ensin muita hevosia. Kun tein tietäni heinälatoon täyttämään kärryä, joista täyttäisin sitten tallissa olevat yöheinäverkot valmiiksi, heräili nuoriso mökkitallin vintillä. Eivätpä olleet ainakaan silloin vielä heränneet, kun olin siellä aiemmin kolistellut, tai sitten eivät olleet vain tarenneet nousta kylmään aamuun.

“Mornin’”, sanoin Cooperille, joka uskaltautui ensimmäisenä ulos raittiiseen ilmaan.
Poika nyökkäsi takaisin. “You’re up early.”
“I’m not sure if it’s early or late, I’ve been up almost all night”, naurahdin.
“Is there anything we can do?” Cooper kysyi.
Se oli varmaankin lähetetty tiedustelemaan asiaa koko porukan puolesta.
“If you wanna help, you can take the bags off the windows.”

Se ei olisi iso homma, ja kävisin joka tapauksessa vielä myöhemmin nyhtämässä ruuvimeisselin kanssa niitit irti ikkunanpielistä, mutta olisihan siitä toki apua.

“Sure. Is Betty still not home?”
“No, not yet. We have time”, virnistin, sillä kyllä Cooperkin varmasti tiesi, ettei ikkunoissa saisi olla jätesäkkejä eikä käytävillä purua, kun Betty palaisi kotiin.

Kun nuorisoa oli valunut ulos mökkitallista laskujeni mukaan sen verran, että viitsin mennä tekemään tupatarkastuksen häiritsemättä ketään, kiipesin vintille. En siksi, etteivät nuoret osaisi pitää huolta omista jäljistään, vaan Bettyn takia, varmuuden vuoksi. Eipä se ollut tainnut koskaan edes käydä mökkitallin vintillä lukuunottamatta yhtä kertaa portaista kurkaten heti rakennuksen valmistuttua, mutta kun siitä ei koskaan tiennyt. Varmistin siis, että kamiinan luukut ja aurinkoterassin ovet olivat kiinni ja paikat jokseenkin ennallaan. Se sai kelvata.

Sitä rataa päivä jatkui siihen asti, kunnes Betty saapui pihaan hevosineen ja ihmetteli heti ensitöikseen, mitä minä olin oikein täällä edes tehnyt hänen poissa ollessaan.

Niinpä niin.

Illalla, kun olin hiippailemassa portaita ylös nukkumaan, istui Betty keittiössä teemukin ääressä kasvot ulko-ovelle päin niin kuin olisi odottanut minua.

“Have you had visitors here?” se kysyi tervehtimättä.
“Of course not”, valehtelin.
“Are you sure about that?”
“What do you mean?”
Hiki alkoi taas valua selkääni pitkin. Mielestäni olin kyllä peittänyt kaikki jäljet.
“Just curious”, Betty väitti pahaenteisesti.
“Where did you spend last night?” heitin pallon takaisin vaihtaakseni keskustelun suuntaa.
“Wha —  why — that’s none of your business! How dare you!”

Oho, Bettyllä oli selvästi jotain salattavaa uudenvuoden yöstään. En missään nimessä halunnut tietää enempää.

Hymähdin, kohautin olkiani ja jatkoin matkaani ylös hiljaisuuden saattelemana. Jospa se tämän jälkeen kyselisi vähän vähemmän.

Jatkoa Hayleyn tarinaan.

”I’m not sure what exactly will happen to her, but… as far as I’m concerned, she won’t be seen here no more”, vastasin. ”But don’t you worry about it”, lisäsin kevyemmin.

Aikuisten selvitettäviä asioitahan näiden kai piti olla. Olin punninnut jokaisen sanani tarkkaan, ja pystyin olemaan melko varma siitä, etten päästäisi Bettyä kotiini enää — saati hevosten kotiin. Kyllä minä tätä paikkaa puolustaisin, mutta toivoin, ettei tarvitsisi. Ihan viime kädessä minulla olisi ase, mutta sen tarkoitus oli vain pelotella. Tosipaikan tullenkin ampuisin sillä luultavasti vain ilmaan, mutta parempi, ettei turhan moni tietäisi sitä, jotta siitä olisi jotain hyötyä.

Ja olihan minulla toisaalta sähäkkä vahtikoirani — Yeva nimittäin.

”See, miss Sunshine here will also make sure ya’ll are safe”, kevensin tunnelmaa viitatessani Yevan suuntaan saaden Hayleyn naurahtamaan varovasti.
”Very funny”, Yeva tuhahti ja pyöräytti silmiään ihan varmasti vain peittääkseen huvittuneisuutensa.

Se ei hidastanut askeltaan, vaan työnsi kottikärryjä aivan yhtä tarmokkaasti edelleen ohitsemme.

Me olimme molemmat väsyneitä — tai minä ainakin olin, Yeva ei ollut valittanut ääneen — sillä hommaa riitti ja illat olivat olleet pitkiä ja unettomia Bettyn paljastuttua seinähulluksi. Huumorikin oli sen mukaista — väsynyttä. Samalla ilma oli täynnä kysymysmerkkejä. Mitä seuraavaksi? Kansas oli käynyt lyhyesti piipahtamassa sinä iltana, kun Betty oli häipynyt, ja minua oli jäänyt kaiken muun taustalla kalvamaan sekin — pojan hurja katse ja se, kuinka kiireellä se oli lähtenyt — kun nyt ei tekisi mitään tyhmää ja päätyisi pulaan…

Sitten oli uutta kuivikekuormaa, parit Bettyn hoitamatta jättämät paperihommat — jotain veroilmoituksia varmaan tai mitä lie, en ollut vielä ehtinyt perehtyä — ja tietenkin ihan se tavanomainen arki, jota tallinpyörittäminen oli: heinää, vettä, paskan siivoamista, lakaisemista, auraamista, lanaamista, taluttamista, tarkistamista, korjaamista, kengittämistä, asiakkaiden tiedottamista ja yleisestä turvallisuudesta ja järjestyksestä huolehtimista.

Vastuuta ja merkitystä: siinähän sitä tunsi itsensä tärkeäksi.

Vieläkään en valittanut, mutta vähän kyllä mietin, kuka meidän palkat nyt maksaisi.  

Ajatukseni katkesivat, kun vierelläni kävellyt tyttö alkoi lipua hiljalleen kauemmas.

”We’re here if you need anything else”, huikkasin Hayleylle sekä itseni että Yevan puolesta tytön suunnatessa mökkitalliin päin. Minä puolestani kopistelin kenkäni päätallin oven pieleen ja astuin sisään.

Kyllä tämä paikka pysyisi pystyssä ilman Bettyä siihen asti, että joku muu tulisi puikkoihin.

Jätin vanhasta muistista bootsini seinän viereen tallin puolelle astuessani takaovesta taloon, vaikka eivät ne kuivalla pakkassäällä olleet likaiset — eikä Betty ollut enää vahtimassa.

Talo oli hiljainen ja tyhjä. En ollut aiemmin huomannutkaan, miten iso se oikeastaan oli.

Kävelin sukkasillani keittiöön ja napsautin valmiiksi ladatun kahvinkeittimen päälle, sillä kello oli tasan kahvitauon verran. Olin laittanut aamukiireessä vahingossa ihan liikaa puruja yhden ihmisen iltapäiväkahvia varten, ja sitten oli pitänyt tietysti lisätä vettäkin samassa suhteessa. Odottaessani porinan alkamista tiirasin pihalle vakiopaikaltani miettien, joisikohan joku muukin kahvia.

One for the Road

The Unsolved Mystery VI
Throwback 17.12.2023 jatkona tähän.

Yhdeksältä illalla suljin tallin ja kymmeneltä istuin autossa puhtaissa vaatteissa. Kännykän bluetooth yhdistyi automaattisesti auton radioon ja soittolista jatkui omatoimisesti siitä mihin se oli viimeksi jäänyt.

Pudistin päätäni itselleni — kaikkeen minäkin ryhdyin.

Käynnistin auton ja yritin ajaa hiljaa pois pihasta häiritsmättä ketään.

Kansas ja Mikael tönöttivät reput olalla bussipysäkillä, josta poimin ne kyytiin. Ne vaikuttivat vähän jännittyneiltä jo kaukaa katsottuna, vaikka kuinka esittivät reippaita. Tiiruilin niiden ilmeitä taustapeilistä lippani alta ja nyökkäsin tervehdykseksi.

Kiire ei ollut, joten en ajanut turhan kovaa. Puut näyttivät hämärässä mustilta, ja tumma maisema puuroutui entiestään lipuessaan ohi kiihtyvää vauhtia.

”Who else is coming?” Kansas rikkoi hiljaisuuden.
”You’ll see”, murahdin.
Vilkaisin takapenkille uudelleen taustapeilin kautta ajaessani katuvalon ali niin, että näin hetken kahdet kalpeina kuultavat ja odottavaiset kasvot, jotka katosivat taas hämärään kelmeän valonlähteen jäädessä taakse.

Matkan jatkuttua tovin hiljaisuuden vallitessa hidastin ja lopulta pysäytin auton jalkakäytävän varteen erään talon kohdalla. Asuinalue oli siisti, turvallisen oloinen, kuolemanhiljainen ja muovisen näköinen. Kaikki talot oli istutettu vieri viereen copy-pastella.

Harper ja Yumi silmäilivät lava-autoani — toinen huultaan purren ja toinen reppunsa olkainta puristaen — kunnes pääsin niin lähelle, että he erottivat takapenkillä olevan jo matkustajia. Harper nykäisi pelkääjän paikan ovea ensin varovasti ja sitten vähän riuskemmin, jolloin se aukesi narahtaen siihen malliin, ettei sitä oltu avattu hetkeen. Yumille tehtiin tilaa takapenkille poikien viereen. Se asetti reppunsa syliinsä ja puristi sitä molemmilla käsillään, vaikka en ajanut vieläkään pahemmin ylinopeutta.

Matka jatkui yhä melko vaitonaisissa merkeissä ainakin omalta osaltani, kunnes käännyimme Sherry Drivelle. Silloin käänsin musiikin hiljaiselle ja hidastin ajoani. Me kaikki aloimme tiirata automaattisesti tien molemmin puolin sijaitsevia taloja. Ne olivat hyvin erilaisia kuin siellä, mistä tytöt oli otettu kyytiin.

”That’s the one”, Mikael sanoi osoittaen yhtä taloista. ”2456 Sherry Drive.”
”That’s it”, toistin hymähtäen.

Auton valuttua pysähdyksiin pimeällä kadulla me kaikki katsoimme taloa sekavien tunnelmien vallassa. Päällimmäinen niistä oli varmaankin… kammottava?

”Our case might have just had a new perspective”, Harper sai ensimmäisenä suunsa auki.
”Are we going in?” Kansas kysyi epäröiden. ”Does anybody even live here anymore?”
”Seems… dead”, totesin katsellessani tyhjää pihaa ja pimeää taloa.

Pienen vaalean omakotitalon maalipinta oli pahoin rapistunut. Katto ja kuisti kaipasivat kipeästi auttavaa kättä. Olin melko varma, että jalkani menisi kuistin laudasta läpi, jos astuisin siihen.

Piha oli yhtä lailla hylätyn ja unohdetun oloinen: kasvillisuus rehotti tehden tilaa mielikuvitukselle — sen lomassa voisi piillä mitä vain haudasta asekätköön. Siellä täällä lojui lautoja ja roskia, pari pressuakin. Autoa pihassa ei ollut. Ruostunut verkkoaita erotti laiminlyödyn tontin muusta maailmasta.

”I’m going in”, Mikael ilmoitti yhtäkkiä.
Ennen kuin kukaan ehti vastata, se oli irti turvavöistä ja liikkeellä.

Eihän sen voinut yksinkään antaa mennä, joten jätin auton niille sijoilleen kadun varteen ja harpoin perään.

”You sure about that?” varmistin saavuttaessani pojan portilla.

Sen silmistä näki, että se empi.

”Yeah”, se sanoi kuitenkin lopulta ja kävi portin puoleen. Se ei ollut lukossa, mutta salpaa sai nitkuttaa hetken edestakaisin. Kun Mikael työnsi portin auki, siitä kuuluva narina tuntui korviasärkevältä hiljaisessa illassa.

Ja minä kun olisin vain ajanut talon ohi pari kertaa oikein hitaasti, ja se olisi riittänyt.

Jatkoa Juden tarinaan.

Pudistin päätäni huvittuneena työntäessäni kännykkää takaisin farkun taskuun. Vaikea sitä virnistystä oli peittääkään. Vai sellainen pakkaus se olikin… Olisi kai se jostain pitänyt arvata. Niin kuin sen työstä esimerkiksi.

Astuin takaisin tallin puolelle talosta, jonne olin mennyt puhumaan — tai oikeastaan lähinnä kuuntelemaan, kun Jude oli puhunut. Brittiaksenttia oli tulvinut korvaani iloisena pulputuksena, kunnes puhelu oli katkennut yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin.

”Why are you smiling?” Yeva kysyi katsoen minua epäilevän näköisenä heti ensitöikseen, kun vasta laitoin ovea perässäni kiinni.
Ehkä minun pitäisi sitten hymyillä vähän useammin.
”Why not? Can’t a man smile these days?” kysyin virnistäen entistä riemukkaammin, estellen kaikin voimin hymyn hajoamista nauruksi.
”What are you up to now?” Yeva kysyi osoittaen minua harjanvarrella sanojensa painoksi, varmaan varmuuden vuoksi etten tekisi mitään tyhmää.
”Nothing. I’m certainly not planning on fooling around today. In fact, I’m very busy. Instead, Jude called.”
”Oh, Jude. It’s always Jude. No matter how much work you got to do, you always have time to gossip with her. And then you walk around smiling like and idiot.”
”Damn right I do. The point is, she might just call you too about… well, you’ll see. Just act surprised if she does.”
”What? What is it? What could it possibly be to get me surprised?” Yeva kysyi muka kyllästyneenä ja sen näköisenä, että minun olisi paras painua tieheni.
”You’ll see”, hihittelin jatkaessani matkaa ulos tallista.

Kane tuli sopivasti ulko-ovella vastaan. Se nyökkäsi minulle lierinsä alta sanomatta mitään. Cowboy-kielellä se tarkoitti ”hyvää päivää”.
”Howdy. Good job rescuing the princess last night”, tervehdin takaisin nytkäyttäen Stetsoniani.
Kai se oli vähän sellainen puolittainen hatunnostokin. Ei uskaltaisi kuka tahansa mennä pyydystämään riehuvaa kissapetoa baarista.

Kane murahti ensin vähän kiusaantuneena. Se pysähtyi ottaakseen kiinni ovesta, jota pidin sille auki.
”I got hit”, se sanoi sitten mietittyään ihan pienen hetken, viitsisikö keskustella kanssani asiasta, ja virnisti perään lyhyesti.
Ja ehkä ihan vähän kärsivästikin. Oikeastaan se saattoi olla puoliksi irvistys.
”You did? Oh. You did!”
Kane nosti kasvojaan kohti päivänvaloa, ja näin haalean punertavan läikän miehen poskipäässä, ikävästi siinä luun kohdalla. Hyvin tähdätty. Oli pakko yhtyä Kanen irvistykseen.
”Ouch.”
”Wild”, Kane tuumasi pudistaen päätään kerran ja jatkaen jo samalla matkaansa.
”Indeed.”

Keskellä pihaa pysähdyin ja kaivoin vielä uudelleen kännykkäni esiin (ajatella, saman päivän aikana).

Just saw Kane’s face. Very impressive, kirjoitin Judelle ja lähetin viestin ketjun jatkoksi.

Okei, kai sitä kännykkää oli tullut pidettyä viime aikoina kädessä vähän useammin kuin kerran päivässä, ainakin viestiketjun pituudesta päätellen. Keskustelu näytti jatkuvan aina siitä mihin se oli viimeksi jäänyt.

Ehkä en ollutkaan ihan niin kauhean kiireinen kuin olin luullut.

Naapurin ukolla oli yhtenä päivänä karja kateissa. Tai siis kyllä se tiesi, missä hitossa ne elikot olivat — meidän laitumella nimittäin. Ja osa siinä viereisessä metsässä.

Olin jo ratsastanut Rainin siltä päivältä, eikä se ollut enää siinä iskussa, että sillä voisi karauttaa vielä sen jälkeen naapuriin ja lassota lauman lehmiä turvaan. Lähdin siis autolla.

Isäntä repi melkein tukkaa päästään pihassa, johon ajoin.
”Howdy”, tervehdin.
”Them bastards are in the forest”, isäntä kertoi, vaikka oli sanonut sen jo kertaalleen puhelimessakin.
”Yeah, yeah. How many are there?”
”Uh, a couple dozen, maybe? At least.”
”Do you have a horse?”
”A horse? Of course I have a horse. I have four horses, that’s at least one too many for one man… Oh! You mean you need to borrow one! Well, sure — take — umm — take the one you like the most. The palomino is not broke yet. The others are good”, mies hössötti ottaen askelia hätääntyneenä vähän joka suuntaan yrittäessään päättää, mitä tehdä.
”No worries. Let’s saddle ’em”, tuumasin, nappasin lähimmän satulan ja heitin sen yhden nuoren oloisen hevosen selkään.
Vanha isäntä toimi perässä ja näytti valitsevan rautiaan rotevamman quarterin ratsukseen karjanajo-operaatioon.

Ennen kuin huomasinkaan, olin kiepauttanut itseni ventovieraan kimon ruunan selkään. Se muuttui allani virkkuukoukuksi saman tien ja pakeni tuntumaa syvälle johonkin kuoreensa.
”He’s very sensitive, that one. A tad too slippery for me”, mies vastasi kysyvälle ilmeelleni. ”Like a piece of soap.”
”I see”, mutisin ja yritin tehdä itseni mahdollisimman olemattomaksi satulassa.
Pyysin ruunan liikkeelle, ja se lähti raudikon perässä pihasta kohti Twin Falls Farmin suuntaan vievää peltoa.
”Let’s go through the fields”, mies viittelöi ja kannusti hevosensa reippaaseen raviin.
Ruuna allani seurasi esimerkkiä ennen kuin ehdin edes pyytää. Sillä oli ilmavat, lennokkaat askeleet. Korvat hörössä se tarkkaili ympäristöään. Tuntui, kuin olisin istunut dynamiittipötkön päällä, mutta se vain ei koskaan räjähtänyt. Se vain tuntui siltä.

”There they are”, ukko huomasi edelläni, kun puskan takaa siintivät kahden ensimmäisen tumman sarvipään peräsimet. ”Let’s gather them.”

Mies otti omansa mukaan ja minä jatkoin matkaa edeltä. Arvelin, että läheisen metsikön siimeksessä olisi varmaan muutama sarvipää hakemassa suojaa yltyvältä tuulelta.

Ratsuni vaikutti aralta, mutta meni kuitenkin jännityksestä väristen metsään, jonne sen ohjasin.
”It’s allright. This is a forest, and there are cows in it. You’re not afraid of cows, are ya?” juttelin hevoselle silmäillessäni ympäristöä. ”Okay, there they are. Now don’t you spook, allright? Let’s take them home.”

Neljän naudan porukka piti kerhoaan puiden varjossa. Kiersin niiden ympäri, jonka jälkeen hevonen alkoikin yllätyksekseni suorittaa omaa osuuttaan ihan itse. Karjavaiston herätessä se sai reilun kauhallisen itsevarmuutta, joka siltä oli vielä äsken puuttunut. Se ohjasi paimennettavansa huolellisesti ja turvallisesti ulos metsästä, hötkyilemättä ja vailla nuoren hevosen varomatonta yli-innokkuutta, lopulta isäntänsä luo päivänvaloon.
”Excellent!” mies huudahti ja nosti peukkunsa ilmaan.

Meillä oli kasassa kuusi eläintä, jotka kokosimme yhteen ja johdatimme eteenpäin tiluksien reunamia pitkin kohti Twin Falls Farmin laitumia.

”How old is this one?” kysyin matkalla nyökäten alas lainaratsuuni.
”He’s eight. A bit green for his age, eh?”
”Yeah, I tought he was younger!” yritin kailottaa tuulen yli.
Oli varmaan parempi yrittää selvitä tehtävästä puhelematta turhia, sillä tuuli yltyi ja pöllytti lunta niin, että kasvoja kirveli.

”There are the rest of them!” mies huudahti hetken päästä helpottuneena.
Ja toden totta, hyvän kokoinen lauma rotevia nautaeläimiä oli ajanut itsensä umpikujaan meidän laitumelle osaamatta tulla ulos siitä samasta kohdasta, josta ne olivat juuri itse talloneet aidan maantasalle.
”Damn it, they’ve destroyed your fence”, mies sanoi pahoitellen.
”No biggie. I’ll have plenty of time to fix it before summer”, naurahdin.

Keräsimme lopunkin porukan kasaan ja lähdimme takaisin kohti järkyttyneiden lehmäparkojen oikeaa kotia. Kotimatka meni sujuvasti ohjaillen karjaa hiljaisessa yhteistyössä kahden miehen ja kahden ruunan voimin — melkein kuin kotipuolessa konsanaan, paitsi että isän kanssa työskennellessä meillä oli sellainen telepatia, ettei siihen voinut varmasti yltää kenenkään muun kanssa. Oli kuitenkin mukava tietää, että näin läheltä löytyisi paimennettavaa, jos tulisi koti-ikävä.


”How can I thank you enough? I’d have lost half of my cattle if it wasn’t for you! I’m glad we got them home before the storm”, naapurinsetä puheli uupuneena, kun sorkkaeläimet oli saateltu takaisin oikeaan paikkaan ja vangittu omaan aitaukseensa.
Sieltä ne katselivat meitä tummilla silmillään niin kuin eivät olisi koskaan missään muualla käyneetkään.

”No problem at all. I’m honestly happy to help. This was fun, actually. Just call me anytime you need a hand”, vakuutin.
”Well I might just do that. You’re a good guy, better than the lady, Hawkes was it?”
”Yeah, Betty Hawkes. Do… did you know her?”
”Can’t say I did, no. However, I’m quite sure she went through my trash can once, that one right there”, mies sanoi osoittaen yhden rojukasan vieressä olevaa ulkoroskista, ”and took something. Antibiotics, maybe.”
”She did?” kysyin kulmakarvat varmaan hiusrajassa asti.
”Well, I ain’t got much proof, but… I reported her anyway. The police visited shortly and did nothing — and why would they: at it’s best it was just some dated medicine for cattle. They tought I was crazy, probably.”
”Pfft. That’s… crazy. I mean, not like that — I believe you — but the police… She poisoned a horse, did you know that?”
”I didn’t, but unfortunately I’m not surprised. I might be old, but I ain’t blind. I’ve seen some stuff from here”, ukko tuumi.

Tuuli kolisteli vanhan navetan peltikattoa ja oli vetää polttopuukasan peittona olleen pressun mukaansa. Se tarttui hevosten harjoihin ja pyöritti niitä villisti ennen kuin siirtyi riepottelemaan läheisten puiden oksia.

”Well, it’s time to get the animals inside before the wind gets worse. You rode well, he’s not an easy one. Come again, will ya?”
”I’m sure I will.”

”Are you sure there’s no one in there?” Kansas kysyi puhelimen päässä.
Käännyin katsomaan taakseni autolle, jossa sen huolestunut naamataulu näkyi painautuneena ikkunalasia vasten käden pidellessä kännykkää korvalla.
”Yeah. Stop staining my window with your face and get your ass here”, hoputin Mikaelin näyttäessä peukkua talon seinustalla: ketään ei tosiaan ollut kotona.

Muu revohka saapui pihamaalle perässä.
”What if one of the neighbours sees us?” Yumi pohti pälyillen viereisiä taloja kävellen kuitenkin Harper vanavedessään  lähemmäs sitä, jonka pihalle olimme tunkeutuneet.

Ja olihan se kieltämättä vähän epäilyttävää seikkailla tällaisella ryhmällä puoli yhdentoista aikaan illalla hylätyn näköisen talon pihalla.
”It’s getting dark, I don’t think anyone would recognize us”, tuumasin kuitenkin, vaikka en ihan kyllä tiennyt itsekään, mitä mieltä olin koko touhusta. ”Let’s not make any noise or do anything too revoking”, jatkoin pullistellen samalla silmiäni Kansasia kohti.
”Why are you looking at me?” poika kysyi tietenkin heti järkyttyneenä, koska mitäs pahaa se muka olisi koskaan eläessään tehnyt.
”I’m just keeping an eye on you,” vastasin.
”Why though?”
”Dunno, it just feels necessary.”

”Come on, check this out”, Mikael hoputti juuri, kun Kansas oli aloittamassa seuraavaa vastalausetta.

Kurkkasin Mikaelin kanssa samasta ikkunasta sisään. Se oli keittiön ikkuna.

Talosta oli lähdetty ilmeisen kiireellä, sillä kahvikuppeja ja sanomalehtiä oli yhä pöydällä keltaruudullisen liinan päällä.
”I guess someone still lives here after all”, tuumasin kysyvänä niin kuin jollain porukasta olisi ollut vastaus aiheeseen.
”Maybe they’re out of town?” Mikael ehdotti.
”I wonder when they’ll be back”, Harper sanoi ääni värähtäen.
”I think we’ll notice” Kansas virnisti.
”Are you going to break in?” Yumi kysyi huolissaan.
”No”, minä sanoin samalla hetkellä, kun Mikael sanoi ”yes”.
Katsoimme hetken toisiamme hiljaisuuden vallitessa.
”Absolutely not”, kielsin lopulta vielä vähän painokkaammin, ja Mikael tyytyi kohauttamaan olkiaan pettyneen näköisenä.

Muiden ikkunoiden verhot olivat kiinni, eikä sisälle muihin huoneisiin nähnyt. Keittiön kaapisto ja tapetit olivat jotain aivan kammottavaa, mutta mitään raflaavaa siellä ei näkynyt: vain tavanomaisia arkisia asioita, kuten astioita ja läjä postia. Ei merkkiäkään Trinitystä, mutta toisaalta nähdyn perusteella oli mahdoton päätellä, kuka talossa ylipäätään nykyään asui. Ovessa ei lukenut nimeä.

Pihaa haravoidessa ei niin ikään löytynyt sen enempää aarteita kuin ruumiitakaan: vain tolkuton määrä rojua.

”Look, a bike! Too bad if someone were to take it…” Kansas ilahtui.
”Don’t even think about it”, Yumi komensi.
”Fuck, fuck, shit — someone’s coming”, kirosin ja paimensin lapsilauman talon taakse juuri, kun vanhan rämisevän auton valot kaarsivat kohti pihaa.
”We’re doomed”, Kansas parahti dramaattisesti.
”Yes the fuck we are if you keep making so much noise”, suhisin ja yritin viittilöidä poikaa hiljaiseksi.
Se matki puhettani hiljaa vastaukseksi.
”Shut it”, sihahdin ja siristin silmiäni sille, kun en muutakaan voinut.
Mikael onneksi pelasti tilanteen länttäämällä kämmenensä Kansasin suun eteen.

Talon etupihalla joku kuului nousevan autosta ja kopistelevan portaille. Mahdoton sanoa, oliko siellä ihmisiä yksi vai useampi.

”They’re going in. Now on the count of three, we run”, artikuloin niin selkeästi kuin kuiskaten pystyin, kun etuovi kuului aukeavan talon toisella puolella.
Kun se meni kiinni, minä laskin hiljaa kolmeen näyttäen luvut vain sormillani ilmassa, ja niin me kaikki onnistuimme lopulta juoksemaan pusikoituneen takapihan läpi aidalle. Tömpsähtelimme yksitellen sen yli ohuen lumikerroksen peittämään heinikkoon. Makasimme hetken matalina kuunnellen ja odottaen, oliko meitä huomattu.

Ei pihaustakaan.

Kansas rikkoi ensimmäisenä hiljaisuuden, jonka aikana kukaan ei ollut uskaltanut hengittää. Se nauroi.

”That was fun”, se sanoi.
”I’m not sure if that’s the correct word…” mutisin korjaten asentoani paremmaksi lumen alta esiin tunkevan kasvillisuuden pistellessä kyynärpäitäni, joihin nojasin.
”Why am I always in the risk of getting in trouble when I hang out with you?” Yumi kysyi toruvaan sävyyn Kansasilta.
”What, are you talking to me? I’m not the one responsible for this! It was Mikael who walked in first. And Ethan is the adult here — and he decided to come here in the first place”, Kansas puolustautui.
”It’s not like I forced you to follow me”, Mikael huomautti.
”Yeah, yeah, always my fault. Just put the blame on me so we can finally get out of here”, mutisin luovuttaneena ja lähdin ryömimään aidavierustaa pitkin kohti autoani. ”I don’t know about ya’ll, but I’m going home.”

Jatkoa Yumin tarinaan.
5.2.2024

Katsoin, kun Yumi talutti Boen maneesista talliin. Ruuna astui kengättömällä jalallaan kärkipainotteisesti. Parivaljakon mukana saapunut Brandy ojensi minulle irroneen kengän.
“Thanks for being able to help so quickly, I-” Yumi aloitti taas höpötyksen, joka tuntui olevan tänne rantautuneille brittiaksenttia suoltaville ladyille ominaista.
“It’s all right, this is what I do”, tuumasin tiiruillessani vielä tarkasti, millaisella askeleella kirjava ruuna kääntyi ympäri, kun sen emäntä parkkeerasi sen pesupaikalle ja kytki molemmin puolin kiinni.

“Has he ever had an abscess?”
“A what?”
“An -”
“Oh yeah, he has. Once. Remember?” Brandy huomautti väliin.
“Oh! An abscess, yeah”, Yumi muisti. “Is there something wrong?”
Tytöllä oli huoliryppy kulmiensa välissä.
“Not anymore”, tuumasin, kun kirpeä kaviopaise puhkesi käsiini, kun vuolin vain pari ohutta siivua kaviota pois ulkosyrjältä läheltä kantaa. “It’s been taken care of.”

Yumi näytti vähintäänkin tyrmistyneeltä.
“I - I didn’t know — how didn’t I notice?”
“It may not cause any symptoms. Usually they are painful, yes, but not always. Maybe some stiffnes, or slower movements than usually. Or nothing at all. This one was small and I got it all cleared up with no effort at all. Actually, it was your lucky day for the shoe detached on it’s own.”
“Oh. He was a tad slow at first today, but got better. How can I prevent it from happening again, the abscess?”
“Calling your farrier more often… or having a better farrier”, naurahdin. “No but really, too long periods of time between shoeings — and obviously too long hoofs — can cause loose hoof walls, which in turn predisposes the hoof to an abscess.”
“Got it”, Brandy tuumasi vierestä, vaikkei varmaan kyllä oikeastaan edes kuunnellut enää, sillä tytöllä oli puhelin kädessään ja katse sen näytössä.

“Can you still use this?” Yumi kysyi ojentaen minulle vääntynyttä kenkää, jossa ei ollut ainuttakaan naulaa enää jäljellä.
“Let’s see”, mutisin keskittyneenä, oikaisin kengän kengitysvasaralla ja poimin pakista uudet naulat kadonneiden tilalle.
Pitäisi muistaa käydä imuromaissa jollain keinolla vanhat irtonaulat maneesin hiekasta, ettei kävisi mitään hasardia niiden kanssa.

Hetkeä myöhemmin Boella oli taas kenkä jalassa. Se päilyli ja mittaili minua epäileväisenä, vaikka olikin käyttäytynyt varsin hyvin toimenpiteen ajan — etenkin sillä mittapuulla, mitä kaikkia lohikäärmeitä olinkaan tullut elämäni aikana pistäneeksi kenkään; tämä yksilö oli varsinainen nallekarhu.
“You’ve been a good horse”, kerroin sille ja lahjoin sen korvat takaisin höröön taskustani löytyvillä heinäpelleteillä. “A very patient client, yes you are.”

“Now let’s see how he moves”, kehotin Yumille, joka kipaisi hakemaan liinan ja naruriimun hevosen juoksuttamista varten.
Kun tyttö talutti hevostaan maneesiin, kävelin joukon viimeisenä ja tarkkailin ruunan jalkoja, ja sitten vielä vähän kauempaa kokonaisuutta. Ihan mukiinmenevää liikkumista hevosen omien mittasuhteiden ja ruumiinrakenteen puitteissa.

Ympyrällä ruuna käveli, ravasi ja laukkasi niin ikään tasalaatuisesti. Se näytti kuuntelevan tarkkaan nuoren emäntänsä ohjeita.
“He looks better now”, Yumi huomautti.
“You think?” virnistin, sillä kyllä minä tiesin olevani ihan hyvä kengittäjä.
“Absolutely. Thank you”, tyttö vastasi katsellen hevostaan ylpeyttä silmissään.
“No problem, just call me if you need anything else.”