Ethan of All Trades

Arpajaisista voittamalleni lumilapiolle oli ollut viime aikoina käyttöä. Lisäksi farmille oli rantautunut taas uutta väkeä, joten työtä riitti. Betty oli pyyhkiytynyt historiaan ainakin toistaiseksi, ja elämä jatkui: minä hoidin tallin rahaliikennettä ja Yeva koordinoi käytännön asioita, kuten päiväjärjestystä ja ruokintasuunnitelmia. Päätöksenteon lisäksi jaoimme tietenkin yhä kaikki päivittäiset käytännön työt. Minä annoin Yevan uskoa, että se oli työnjohtaja — niin elämä oli helpompaa. En minä sitä kauhean vakavissani kyllä ottanut oikeasti, enkä suotta yrittänyt peitellä sitä. Yeva oli yhtä herttainen kuin aina tökkiessään minua säännöllisesti talikon piikeillä persuksiin aina, kun sairaan hyvät vitsini eivät muka olleet sen mielestä yhtään hauskoja.

Siinä sivussa perehdytin sitä välillä lännenratsastukseen tulevia joukkuekilpailuja silmällä pitäen. Yevan sisulla pääsisi kyllä varmaan pitkälle lajissa kuin lajissa, kun se vain tarpeeksi haluaisi laittaa panoksiaan johonkin. Olin ihan ylpeä sen edistyksestä, ja valmentaminen oli kaiken lisäksi hauskaa. Sitä voisi tehdä enemmänkin. Voi, kun saisi vaikka oman valmennusryhmän kasaan...

Tiluksille oli saapunut muiden tulokkaiden joukossa myös varsaksi luokiteltava otus ensimmäistä kertaa minun aikanani. Peach omistajineen oli ihan kiva piristysruiske tallin arkeen, mutta olihan kakarahevosten kanssa aina omat kommervenkkinsä. Peachin pienet hampaat tuntuivat olevan joka paikassa.
“Only a few more years before you’ll have proper big horse teefers. Like those”, kerroin hevoslapselle eräänä päivänä osoittaen sitten Louisaa, joka nyhti tarmokkaasti Hadeksen loimen etusolkia auki. “Hey! Excuse me, lady, please don’t do that!”
Olin aika varma, että Louisa totteli paremmin, kun sille yritti puhua brittiläisittäin kohteliaasti murtaen. Jostain kumman syystä Judea aina nauratti, kun minä yritin matkia sen brittiaksenttia puhuessani sen hevoselle.

Uusista tulokkaista puheenollen — tuntui oudolta, että Bluen karsinasta katseli meitä tätä nykyä uusi hevonen. Sinne se oli sitten kuitenkin nimittäin lopulta päätynyt, kun Yeva oli patistanut minut kunnostamaan kolhiintuneen karsinan, ja kun talli oli alkanut olla täynnä, se oli ollut pakko ottaa käyttöön. Karsinan uuden asukkaan omistaja, Maverick, vaikutti minusta ihan kohteliaalta nuorelta mieheltä, mutta koska Cooperilla näytti olevan jotain sitä poikaa vastaan, yritin uskollisesti tasapainoilla niiden välillä liittoutumattomana kuin Sveitsi konsanaan.

Yhtenä päivänä juttelin muuten vain niitä näitä Maverickin kanssa jakaessani heiniä karsinoihin, koska olisi ollut outoa ja tylsää olla vain hiljaa. Kuulumisia muuten vain kysellessäni oli poika tullut maininneeksi, että hänellä oli jonkinlaiset kotibileet tulossa viikonloppuna.
“Oh yeah? Have you invited other kids from here?” kysyin.
Olisihan se hyvä juurruttaa tällaiset uudet tulokkaat ryhmään, niin pysyisivät asiakkaina mahdollisimman pitkään. Maverick vaikutti ihan potentiaaliselta siinä mielessä. Tekisin siitä vielä lännenratsastajankin ennen kuin se huomaisikaan…
“Not yet, but I’m planning to”, Maverick vastasi.
“That sounds like a good idea”, myhäilin muina miehinä.

Ties vaikka saataisiin noista Cooperinkin kanssa vielä ennen pitkää kavereita. Minä en ainakaan aikoisi olla se vastuullinen aikuinen, joka seisoisi tällaisten juhlallisuuksien tiellä.

Olin vastaanottamassa kuivikekuormaa, kun kännykkäni hurisi takataskussani saapuvan puhelun merkiksi.
“Ethan”, vastasin nostaessani kännykän olkapääni ja korvani väliin jatkaen työntekoa samalla.
“Hey, it’s Jack again. Could you come help me fix one of our gates? I know it’s a terrible time to ask, but…”
“Yeah, sure. No problem”, vastasin heti. “I’ll be there in half an hour, I’ll just finish couple of things first.”
“Oh, well that’s just great! Thank you, Ethan. I’ll see ya”, Jack sanoi ja lopetti puhelun.

Kun koko kuivikekuorma oli toimitettu säilöön, ilmoitin Yevalle lähteväni käymään pikaisesti naapurissa ja hyppäsin autoon. Minulle oli jäänyt Jackin soitosta jotenkin epämääräisesti sellainen olo, että sillä oli jotakin muutakin asiaa kuin pelkkä aidan korjaus.

“Hey, thanks again for showing up”, se tervehti minua, kun olin hädin tuskin ehtinyt saada auton ovea auki. “It’s that one right there”, Jack osoitti karja-aitauksen suuntaan.

Nykäisin stetsoniani tervehdykseksi.

Kävellessämme aitausta kohti Jack alkoi puhua niin kuin olisi pidätellyt juttua sisällään jo pitkään: “Our son Matt seems to have disappeared completely. I guess he’s too busy these days. Never has the time to come help the old man.”

Jack yritti naurahtaa lopussa, mutta pelkäksi yritykseksi se näytti jäävän. Mies tyytyi vain rykäisemään pari kertaa vähän vaivalloisesti.

“How so?” kysyin vilkaisten vanhaa miestä, jonka otsa näytti muuttuneen entistä ryppyisemmäksi sitten viimenäkemän.
“Last time he visited it was around November, I reckon. He told me he was going for a work trip that was supposed to last about two months and I didn’t expect to hear from him for a while, but now I haven’t heard from him ever since the last time he left. No calls, no texts — nothing.”
“Really?” kysyin nostaen toista kulmakarvaani samalla, kun kävelin karja-aitauksen repsottavaa porttia kohti.
“Yeah… I mean, he’s done this a couple times before — gone for a month or two without any contact — but never this long. But you know, parents never stop worrying”, Jack onnistui viimein naurahtamaan lopuksi yrittäen varmaan keventää tunnelmaa, mutta onnistuen vaikuttamaan yhä vain lähinnä hermostuneelta. “Anyway, I was thinking if you could hold the gate straight — it’s quite heavy — while I tighten the screws from this end. You know, it’s impossible to do this alone.”
“Sure thing. How old is your son?” tiedustelin, sillä minusta tällaiset katoamistemput vaikuttivat vähän oudoilta mieheltä, jonka oli pakko olla ihan aikuinen ihminen vanhempiensa iästä päätellen.

Jack ja Martha olivat minusta mitä mukavin pariskunta, enkä nähnyt mitään syytä olla pitämättä heihin yhteyttä.
“He turns fifty this year. He has a daughter about your age.”

Nyökkäsin ja paransin otettani painavasta rautaportista, kun Jack väänsi ruuveja tiukemmalle.

“Are you worried?” kysyin vilkaisten miestä.
“Well… To be fair, I am. This time more than before. At first I wasn’t — the first two months were nothing new. But now… Last week I called the police — yet again — but they don’t seem to take me seriously. As far as I’m concerned, they’ve done nothing.”

Höristin korviani entisestään: vai niin, kyseessä olikin jo poliisiasia.

“Where were he last time he disappeared?” kysyin yrittäen saada edes jostain langan päästä kiinni.
“Oh you know, he’s been here and there. Sometimes he doesn’t wanna tell us where he spends his time. Sometimes he says he was at home, sometimes visiting a friend, sometimes traveling around in different countries. I’m not sure which stories are true, but it’s not my job to question him but to welcome him back everytime he decides to show up.”
“Why do you think he would lie about where he is?”
“I have been wondering that for a couple years now. I think he might have some kind of a… a lady friend. I have no idea why he doesn’t want us to know her.”
“Or him”, mutisin hiljaa.
“What?”
“Nothing.”

Niin — katoamisen syitä saattoi olla hyvinkin monia.

Illalla kotona päivän töiden jälkeen, kun olin ripustanut stetsonini naulaan, avasin kannettavan tietokoneeni ja retkahdin puoli-istuvaan asentoon sängylle. Selailtuani uutiset en voinut olla etsimättä Facebookista Jackin ja Marthan poikaa, koska halusin saada jonkinlaisen otteen siitä, millainen tyyppi oikein oli kyseessä. En ollut koskaan henkilökohtaisesti tavannut miestä, vain kuullut Jackin tarinoita.

Mattin oli pakko olla lyhenne Matthewista. Kirjoitin siis hakuun Matthew Collins, ja hakutuloksia tuli ihan vain muutama. Vain yhdellä oli kuitenkin asuinpaikkanaan Boise, ja avasin profiilin. Matt näytti profiilikuvassaan jonkin verran Jackilta, mutta oli hieman tukevampi, ja tämän hiukset olivat harmaan sijaan vaaleanruskeat. Henkilöstä ei kuitenkaan voinut erehtyä. Kuva oli pikselöitynyt, ja taustalla oli hiekkaranta. Yhteisiä Facebook-kavereita meillä ei ollut, mutta se nyt ei sinänsä yllättänyt, kun en tuntenut koko miestä. Kun selasin profiilia eteenpäin, Matt esiintyi parissa kuvassa ilmeisesti tyttärensä kanssa: kuviin oli merkitty Emily Collins. Nuori vaaleahiuksinen nainen näytti lyhyen vilkaisun perusteella matkustelevan niin ikään paljon. Tyttären lisäksi Mattin julkaisuissa ei esiintynyt juurikaan muita ihmisiä toistuvasti — vain lähinnä yksittäisiä kavereita. Melkein kaikki niistä olivat naimisissa olevia miehiä — ei sillä, että olisin niin kauhean tarkkaan uppoutunut selvittämään Mattin lähipiiriä…

Viimeisin päivitys Mattin profiilissa oli viime lokakuulta. Sen jälkeen miehen Facebook-tili oli hiljentynyt täysin, mutta kuka toisaalta enää edes käytti koko naamakirjaa. Sillä toden totta näytti olleen ennenkin ahkeramman julkaisutahdin kausia ja muutaman kuukauden totaalihiljaisuuksia vuoron perään, mikä oli linjassa Jackin kertoman kanssa. Ehkä Mattilla oli masennusjaksoja tai jokin muu syy, miksi siitä ei kuulunut aina välillä kuukausiin.

Facebook-päivitysten sijainteja oli Boisessa ja Wilmingtonissa, mutta myös matkoilta muissa osavaltioissa ja jopa Euroopassa — Kiinassakin näköjään.

Matt saattoi olla siis käytännössä aivan missä päin maailmaa tahansa.

Olin käynyt heittämässä Juden baarista kotiinsa ja jäänyt ajamaan päämäärätöntä ympyrää kortteleiden lomaan, sillä minua ei väsyttänyt vieläkään. Olin lupautunut sille kuskiksi jo aiemmin ja tankannut asiaankuuluvat määrät kofeiinia elimistööni pysyäkseni varmasti hereillä, vaikka takana olikin pitkä päivä. En halunnut mennä vielä kotiin.

Rainin tulevaisuus mietitytti. Olin ilmoittautunut ensi kuun kilpailuihin ihan vain, koska en suostunut uskomaan, että sen aika olisi lopussa. Jos eläisin kuten ennenkin, ehkä kaikki olisi juuri niin: kuten ennenkin.

Kuristava tunne pyrki pintaan. Parempi pysyä liikkeellä.

Irrottauduin ajatuksistani, kun silmääni tarttui hitaasti mateleva valkoinen pakettiauto. Jonkin aikaa syvälle ajatuksiini uppoutuneena ajeltuani en voinut olla aivan varma asiasta, mutta minusta tuntui, että törmäsin siihen jo toista tai kolmatta kertaa saman yön aikana. Nyt se liukui pysähdyksiin Lost River Barin edustalle. Hetken mietin, oliko se siviilipoliisi tai muu vastaava, sillä vaikutti siltä, kuin se olisi etsinyt jotakin. Varmistin vaistomaisesti, että turvavyöni oli kiinni ja yritin muistella, mikä täällä tarkalleen mahtoikaan olla nopeusrajoitus.

Pakettiautosta ei noussut ketään, eikä sinne poimittu sen enempää ihmisiä kyytiinkään. Ajoin kaikessa hiljaisuudessa kadun varteen pysähdyksiin ja jäin seuraamaan tilannetta, kun minulla kerran ei ollut muutakaan järkevää tekemistä. Auton takaa en nähnyt, kuka pakettiautoa ajoi ja mitä kuljettaja teki — katsoiko se puhelintaan siinä paikallaan istuessaan, vai pälyilikö se kenties ympärilleen etsien jotakin? Who knows.

Lopulta tovin tyhjäkäynnillä seissyt auto lähti liikkeelle hämyisen kuppilan edustalta ja kääntyi kapealle sivukujalle, jonka tiesin olevan oikoreitti sille puolelle kaupunkia, jossa kirkko oli. Päässäni rullaili epämääräinen kela siitä, miksi joku mahtoi odotella paikallisen ei-niin-hyvämaineisen kapakan edustalla keskellä yötä ja päättää ajaa sittenkin suorinta tietä paremmalle puolelle kaupunkia. Aika äkillinen suunnanmuutos jonkun elämässä.

Jatkoin matkaani suoraan. Kaduilla ei liikkunut montaa ihmistä jalan, ja nekin jotka liikkuivat, eivät olleet yksin. Siksi huomioni kiinnittyi vanhan kerrostalon langettamassa varjossa seinustaa pitkin könyävään hahmoon, joka näytti pitelevän hampaitaan suussaan oikealla kädellään niin kuin ne olisivat saattaneet irrota ja pudota maahan muuten. Meno oli sen verran kumaraa, että jo senkin takia olisin pysäyttänyt auton ja selvittänyt, tarvitsisiko oman onnensa nojassa kuljeskeleva kaveri apua, mutta kävelytyylissä ja hartioiden asennossa oli jotain hyvin tuttua.

No. Please, not again. Could it be…?

“Kansas?” huikkasin kysyvänä avaamastani ikkunasta ajettuani autoni puoliksi jalkakäytävälle.

Yön pimeydestä ilmestynyt hahmo nosti katseensa minuun. Ilmeestä paistoi tuska — se irvisti kivusta niin kuin olisi juuri tullut piestyksi. Puolet kasvoista oli veressä ja koko ihmisparka toispuoleisessa kippurassa niin kuin se olisi katkaissut kylkiluunsa. Hetken mietin, näinkö unta.

Mutta meidän Kansas se valitettavasti oli — siitä ei voinut erehtyä. Toivoin kovasti, että olisin ollut väärässä, tai että olisin yllättynyt edes vähän kohdatessani pojan näissä merkeissä. Se tuntui olevan jokin luonnonlaki, että osuin aina paikalle, kun asiat olivat tällä tolalla. Ehkä minä olin tietämättäni sen suojelusenkeli tai jotain. Huh, melkoinen vastuu — olisin voinut jonkun vähän helpommankin hengissä pidettävän kyllä ottaa kontolleni.

“You need a ride”, ilmoitin kyselemättä ja kurottauduin tuuppaamaan pelkääjänpaikan oven auki.

Peura ajovaloissa -ilme katosi näkyvistä, kun Kansas painoi kasvonsa takaisin kohti maata ja kiipesi kyytiin sanomatta mitään. Se veti oven kiinni perässään vaisummin kuin tavallisesti — ei paukauttanut sitä sillä tavalla innokkaan tarmokkaasti kuin yleensä, kun oltiin lähdössä johonkin. Oveen jäi verinen kädenjälki.

Ohjasin auton takaisin ajoradalle. Viereisellä penkillä istui Kansasista pelkkä kuori, joka ei tehnyt elettäkään turvavyön suuntaan, mikä vahvisti epäilyäni siitä, että naaman lisäksi sen kylki oli ottanut osumaa. Pyörittelin päässäni erilaisia vaihtoehtoja sille, miksi se oli siinä kunnossa kuin oli. Alkoholin hajua se ei ainakaan ollut tuonut mukanaan, ja jos se olisi juonut, se olisi ollut puheliaampi ja alkanut jo kertoa, mitä oli tapahtunut.

“I’m taking you to the hospital”, kerroin suunnaten Boisea kohti vievälle tielle.
“No”, Kansas korahti.
Sen huulien välistä valahti sen syliin ja penkille kapea verinoro, kun se raotti niitä. Poika sulki suunsa takaisin tiukaksi viivaksi, irvisti ja nielaisi.
“Why not?” kysyin sen sijaan, että olisin väittänyt vastaan.
“Just… no”, poika vastasi.
Sen ääni taipui väsyneen kuuloisesti, kunnes lakkasi kuulumasta.

Ei sitten.

Ajoin yhden korttelin ympäri sanomatta mitään. Odotin.

“Where are we going, then?” kysyin lopulta, kun vastauksia ei alkanut kuulumaan itsestään.
“Home”, Kansas vastasi käheällä äänellä.
Vasta silloin haistoin veren ja katupölyn yli, että se oli taas polttanut.
“As you wish”, mutisin. “Aren’t you gonna tell me what happened?”

Poika oli hiljaa. Odotin vielä hetken, että se alkaisi puhua, mutta kuulin vain vaimeasti tuhisevan hengityksen auton huminan yli. Sillä oli varmaan verta nenässäänkin, sillä se lopulta niiskaisi, vaikka sen ilmeettömät kasvot eivät antaneet pienintäkään viitettä siihen suuntaan, että se olisi ollut edes lähellä purskahtaa itkuun. Senkin ilmeen tunnistaisin kyllä.

“Did someone hurt you?” yritin vielä kerran vilkaisten Kansasia ja toivoen, että sillä olisi ollut tilanteelle jokin muu selitys.

Huomasin puristavani rattia tarpeettoman lujaa. Kansas näytti välttelevän kysymyksiini ja katseeseeni vastaamista, ja siirsi sen sijaan kasvonsa kohti sivuikkunaa tuijotettuaan jo pitkän aikaa suoraan eteensä lasittunein silmin.
“I’ll take that as a yes”, tuumasin.
“As you wish”, poika murahti matkien minua.

Tuhahdin nenäni kautta.

“Let’s get you home.”

The Three Musketeers on a Search of an Eye
6th march around 11 am

***

12 pm @ Twin Falls Farm

Kun olin pyöritellyt päässäni jokseenkin oikeaan järjestykseen lähimetsässä ja sormuksessa esiintyneet kuviot ja Kansasin ja Mikaelin kertomukset hylätyn kirkon sakastissa olleista epämääräisistä latinankielisistä teksteistä, koin tarpeelliseksi selvittää, oliko näillä jonkun rustaamilla merkeillä jokin yhteys keskenään. Halusin tietää, millaista viestiä niillä yritettiin välittää ja kenelle, vai olivatko ne kenties vain jonkun satunnaista töhertelyä. Jotain puistattavaa niissä joka tapauksessa oli, mutta sellainen oli vain omiaan herättämään uteliaisuuteni. Viis siitä, että joku vain pilaili paikallisten kustannuksella — olin joka tapauksessa kiinnostunut selvittämään, mitä merkit tarkoittivat.

Matkasimme siis takaisin hylätylle kirkolle, joka näytti ulkoa päin katsoen koko lailla samalta kuin viimeksikin — ehkä talvi oli korkeintaan vähän kuluttanut jo ennestäänkin rapistunutta maalipintaa. Kosteus oli tiivistynyt särönneisiin ikkunalaseihin siellä, missä niitä oli vielä jäljellä. Katolta oli tippunut lunta valliksi kirkkorakennuksen ympärille; selvä kevään merkki.

“Should we go in?” Mikael kysyi viitaten kohti rakennusta.
“I suggest we all use a door this time”, suunnittelin lähtiessäni kiertämään seinän vierustaa pitkin kohti takaovea, josta olin viimeksikin päässyt suhteellisen helposti sisään.
“If you insist”, Kansas huokaisi dramaattisesti.

Jäykkä se ovi oli tälläkin kertaa — etenkin, kun sen avatakseen piti samalla työntää eteen kasautuneet lumisohjot pois. Osin se oli onneksi jo sulanutkin. Ovi aukesi vain puolittain, mutta pääsimme kaikki livahtamaan siitä sisään. Aluksi siellä oli hämärää, mutta kuljin edeltä kohti kirkkosalista kajastavaa valoa. Sen suuret lasi-ikkunat päästivät epämääräisiä valoläikkiä seinille valaisten tilaa sen verran, että huomasin heti jonkin muuttuneen viime kerrasta. Olisin nimittäin kyllä muistanut, jos kirkon seinillä olisi ollut silloin jotakin ylimääräistä.

“Does that look familiar to you?” kysyin pojilta osoittaen seinää, joka oli ollut viimeksi tyhjä ja valkoinen, mutta nyt sitä koristivat muutamat epämääräiset koukerot ja kirjaimet, joita oli taiteiltu pieniin rykelmiin sinne tänne. Osa oli mustia ja osa punaisia. Hetken minua kylmäsi kun mieleeni juolahti, että ne punaiset olisi maalattu verellä. No ei kai nyt sentään. Tällainen paikka saisi varmasti kenen tahansa mielikuvituksen laukkaamaan.

“It does”, Kansas vastasi tiirailtuaan seinää ja kaulassaan roikkuvaa sormusta vuorotellen.
“And there’s more”, Mikael huomautti ja osoitti kirkon puupenkkiä, johon oli poltettu samanlainen silmän kuva kuin se, jonka olimme nähneet metsässä puunrungossa.

Mikael otti kuvat kännykällään kaikista näkemistämme symboleista ja kirjainyhdistelmistä ennen kuin matkamme jatkui. Ties vaikka niistä todella muodostuisi jokin viesti, tai keksisimme niille muun merkityksen.

“What do you think they mean?” Kansas kysyi katsellen yhä seiniä koristavaa varsin erikoista taidetta.
“I’m not sure. Maybe someone’s been marking the place to let others know they’ve been here. I wonder why this part of the bench has been marked so specifically”, pohdin sipaisten kädelläni penkin pintaa, johon oli poltettu silmäkuvio. “Who are these people?” mietin ääneen.
“I’m not sure if I’d like to know or not”, Kansas sanoi puistatusta äänessään. “I feel like we’re not supposed to be here.”
“Imagine if someone came in right now. Or a whole bunch of them”, Mikael maalaili kiusallaan.
“Do you think someone lives here?” kysyin silmäillessäni ympärilleni.
Muutama makuupaikka oli yhä salin nurkassa näyttäen siltä, että siellä oli yövytty joskus. Paha sanoa, kuinka kauan sitten.

“If so, that someone has a weird taste in interior design”, Kansas huomautti nyökäten kädet taskuissaan seinälle.
Nostaessani katseeni olin heti samaa mieltä.

Seinää koristi talja — ei kovin suuri. Eläimen turkki oli harmahtavan vivahteikas ruskeilla merkeillä. Siinä oli pää paikallaan, eikä lajista voinut siksi erehtyä — koira se oli. Näytti erehdyttävästi heeleriltä.
“That’s… gross”, Mikael totesi inhoava ilme kasvoillaan.
Minä irvistin kykenemättä sanomaan mitään.
“Sick. I wonder whose pet dog that is”, Kansas mietti ääneen.

Ehkä joku oli löytänyt jonkun koiran kuolleena metsästä ja ripustanut sen kiusallaan seinälle kauhistuttaakseen muita hylättyä kirkkoa uteliaina tutkivia ihmisiä. Sen oli oltava ainoa edes jokseenkin järkevä selitys näkemällemme: meidän kustannuksellamme varmaan pilailtiin. Either way, koko paikka oli kyllä puistattava.

Puhelun katkettua stressaavan kuuloiseen tuuttausääneen jäin tuijottamaan lasittunein katsein ikkunasta pihamaalle. Tuntui siltä, kuin maailma olisi pysähtynyt.

There is a dead man in the woods.

Kansas oli kuulostanut hengästyneeltä ja hätäiseltä, kun taas oma hengitykseni tuntui takertuneen jonnekin keuhkojen pohjalle pääsemättä ulos niin kuin niistä olisi lyöty ilmat pihalle. Pallea ei ottanut aivoilta vastaan käskyjä.

Olinko minä valmis näkemään taas yhden kuolleen? En kai — ei kai kukaan varsinaisesti koskaan ollut. Olisiko minun pakko selvittää tämäkin sotku? Kyllä, totta hitossa. Tietenkin oli.

Jatkossa turha enää kysellä, oliko Kansas pulassa, kun se soitti. Oli se. Aina.

Marssin ulos, ei kun sittenkin sisälle talliin, ei kun sittenkin ulos, ei kun maneesiin — siellä ei ollut ketään — takaisin talliin. Kurkistin ovesta ulos. Mitä hittoa minun olisi tarkoitus tehdä tällä tiedolla? Pojat kai itse soittaisivat hätäkeskukseen? Ei hajuakaan, missä päin metsikköä ne olivat, saati kauanko sieltä kestäisi tulla.

Sulijn silmäni ja sain vihdoin ilmaa keuhkoihini.

Okei.

Ei tässä mitään, kaikki järjestyisi. Minulla nyt vain oli taas turhan vilkas mielikuvitus — ja kuollut pikkusisko. Jollain retkeilijällä oli varmaan pumppu pettänyt, tai sitten se oli syönyt vääriä marjoja. Varmaan joku vanhus. Sattuihan näitä. Ihmisiä kuoli itse asiassa joka päivä.

Aloin tehdä käsilläni mitä tahansa karistaakseni häiritsevät ajatukset hetkeksi kimpustani, kun en voinut juuri sillä hetkellä tehdä mitään tilanteen hyväksi. Tällä kertaa sijaistoiminta näytti olevan käytävän lakaisua. Oli sitä kai huonompiakin coping-keinoja olemassa.

Vitsit, poikien täytyi olla ihan hajalla.

Ei, kun nyt keskitytään tähän hommaan. Purut tuonne, hiekanmurut tuonne. Ei hiekkaa karsinoihin.


Hetken päästä pihalta kuului puheääni, jonka olisin tunnistanut milloin vain. Törmäsin ovesta ulos ja kävelin ripeästi poikien luokse. Kansas ojensi kännykkänsä näyttöä minua kohti ennen kuin ehdin edes niin lähelle, että saisin selvää, mikä ruudulla komeili. Kun lopulta sain, huomasin tuijottavani kuollutta miestä silmiin.

“Send that to the police”, käskin.
Kuvan mies ei näyttänyt tutulta — ei, vaikka yritin miettiä kuumeisesti kaikki tuntemani ihmiset läpi.

Mutta ei se kyllä kovin vanhaltakaan näyttänyt — ehkä keski-ikäiseltä. Okei, resuisesta parrasta päätellen se kyllä saattoi silti ihan hyvin olla joku erakko. Veren ja vähän kaikenlaisen muunkin eritekokoelman tahriman leuan perusteella se oli hyvinkin saattanut syödä jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tai mistä sitä tiesi, vaikka se olisi ollut joku alkoholisti, joka oli eksynyt metsään kuolemaan. Ehkä se oli ollut onnettomuus. Täytyihän sen olla. Surullista, mutta näitä sattui.

Bluen myrkytys kangasteli mielessäni. Kurkkua kuristi taas vähän. Ravistin sen mielestäni.

Ei kenelläkään ole niin huono tuuri, että törmäisi vastaavaan uudelleen — johonkin tahalliseen. Ei täällä.

“Ya’ll alright?” kysyin ja tarkastelin kummankin pojan kasvoja vuoroin.
“What do you think?” Kansas kysyi.
“Just that.”

Poliisiauto kaarsi pihaan ennen kuin sitä tarvitsi pahemmin odotella. Kerrankin niitä näytti kiinnostavan. Koska minulla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa ja koska minulla oli hevostila käsissäni, pojat kiipesivät keskenään poliisiauton kyytiin ohjeistamaan virkavallan oikeaan paikkaan.



Ainakin tunnilta tuntuneen ajan jälkeen puhelimeni värisi. Säpsähdin.

Se oli sähkömyyjä. Just joo. Löin luurin korvaan. Ei ollut tapanani, mutta nyt oli vähän muunlaiset asiat mielessä päällimmäisenä.

Kun puhelin oli ehtinyt lojua taskussani sen jälkeen vain muutaman minuutin, se soi taas. Joko nyt?

“It’s gone”, kuului Kansasin hengästynyt ääni heti, kun avasin linjan.
“The body?”
“Yeah.”
“What do you mean it’s gone?”
“Well it’s not here anymore!”
“You sure you’re in the same place?”
“Of course I am -!”
Taustalta kuului Mikaelin äänellä jotain epämääräistä puhetta ja sitten kahinaa.
“Look, it’s just… this whole thing is fucking weird”, Kansas sanoi puhelimeen vähän hiljempaa. “It was right there. I saw it. Mikael saw it. And now it has… vanished. I don’t think the police believes us.”
“Are there any dragging marks on the ground? Blood? Pieces of clothing? Anything?”
“Oh. Oh. Yes, there is something, actually”, kuului loittoneva mumina.
“Thanks, Ethan. We’ll call you”, kuului puhelimesta sitten Mikaelin ääni.
Kansasista ei kuulunut enää pihaustakaan.

Sitten linja tuuttasi taas tyhjää.

The Encounter
Jatkoa Kansasin tarinaan.

“Oh, shut up”, naurahdin pyöräyttäen silmiäni kevyesti.
Laitoin merkille, että alkoholi sumensi niitä jo vähän. Olin silti tilanteen tasalla riittävästi vaihtaakseni sujuvasti aihetta.
“But the real question is, why was your face mashed the other night I found you out there?” kysyin nyökäten kadulle vievän ikkunan suuntaan.
“What, you think something’s wrong with my face?” Kansas kysyi muka tosi järkyttyneenä.
“Yes, it was covered in blood”, vastasin viskilasini takaa odottaen kärsimättömänä vastauksia.
“Oh, it was… nothing. I fell.”
“Oh yeah? Landed on your face?”
“Exactly.”
“No but really. What happened?”
“I crashed with Nia.”
“No you didn’t.”
“A horse kicked my face.”
“You haven’t been at the stables in weeks.”
“I have, just not at the same stable as you.”
“I think I’d recognize a bruise made by a horse by now”, tuumasin.
“Well maybe I walked on a door knob, then. I don’t really know what else to tell you, man…” Kansas selitti konsonanttien pehmentyessä jo reilusti alkoholin vaikutuksesta.
Minun katseeni vaelteli ympäristössä ja pojan kertoman lauseen kuuntelu jäi puolitiehen, kun näin sivuprofiilin, josta en olisi voinut erehtyä unissanikaan — edes pahimmissa painajaisissani.

Eikä varmaan Kansaskaan.

“Shut up and turn very slowly in to the direction I’m looking at”, sanoin matalalla ja mahdollisimman rauhallisella äänellä.
Kansas kääntyi niin rivakasti ympäri katsomaan taakseen, että oli kaatua tuolissaan — juuri niin kuin oli ohjeistettu. Sen katse haravoi tilaa pahaa-aavistamattoman uteliaana, kunnes se näki saman kuin minäkin ja pysähtyi hetkeksi.

Sitten se ponkaisi ylös tuolistaan. Olin jo melkein aavistanutkin sen, ja olin parilla harppauksella sen kannoilla.

“What the fuck are you doing here?” se reuhasi ennen kuin ehdin saada siitä otetta estääkseni tilannetta.
“What does it look like?” kysyi närkästynyt Betty, jonka keskustelu jonkun varsin tutunnäköisen naisen kanssa oli juuri keskeytetty ikävällä tavalla.
“Plotting new murders?” Kansas ehdotti.
Sen katseessa oli jotain mielipuolista, kun baaritiskin yllä oleva himmeä valo kiilsi sen silmissä.
“Oh just let it go already”, Betty raakkui.
“I’d recommend the same, for your own sake”, mutisin hiljaa hampaideni välistä ja yritin työntää poikaa väljemmille vesille.
“Leave me alone already, and stop talking trash all over the town”, Betty jatkoi Kansasin perään.
“You’re a fucking peace of trash — maybe you should shut up and go where you belong”, Kansas vaahtosi.
Tiukensin otettani pojan paidanselkämyksestä, jota puristin nyrkkiini pitääkseni sen edes fyysisesti aisoissa — verbaaliseen puoleen oli myöhäistä yrittää enää vaikuttaa.
“Maybe we should go outside and cool down a bit”, yritin sanoa rauhallisuuteni alkaessa jo rakoilla.
“I knew you two were in this together”, Betty sanoi pahaenteisesti minun suuntaani.
“Maybe you should just leave this town at this point — it’d probably be for the best”, sanoin sen suuntaan hampaideni välistä, kun en voinut enää estää itseäni osallistumasta keskusteluun.
“What are you going to do? Try to kill me again?” Betty kysyi, mutta osoitti sanansa selvästi Kansasille pistävän katseensa suunnasta päätellen.

Katsoin parhaaksi peittää Kansasin suun kädelläni työntäessäni sitä ovesta ulos kadulle — parempi, kun ei sanoisi siihen enää mitään. Raitis, viileä ilma ja happi lävähtivät kasvoilleni, kun irrotin viimein otteeni ongelmia puoleensa vetävästä suojatistani baarin oven sulkeutuessa takanamme.

“Did you have to do that?” tiedustelin.
“Abso-fucking-lutely”, Kansas vastasi suoristellen ruttuun puristunutta paidanselkämystään.
“You should keep away from her”, muistutin.
“You don’t say?! She decided to pop up here tonight of all of the possible times –”
“Have you by any chance seen that van before?” keskeytin Kansasin debriefingin vaihtaen aihetta tyystin.
Huomioni oli nimittäin kiinnittynyt etäisesti tutunnäköiseen vaaleaan pakettiautoon, jonka hidasta ohi lipumista jäin seuraamaan. Pimeällä en nähnyt kuskia vieläkään, mutta varjon koosta päättelin sen olevan mies. Saatoin kyllä hyvin olla väärässäkin.

“Maybe? I don’t know? I may have, or maybe not, can’t really remember. Haven’t been paying attention much”, Kansas ilmehti epämääräisesti päätään pudistellen.
Sillä oli selvästi nyt muut asiat päällimmäisenä mielessä.

Istuin kahvitauolla sisällä pöydän ääressä selaamassa päivän lehteä. Yeva oli hiljaa ja vaikutti yhtä säteilevältä (not) kuin aina lämmittäessään kättään kahvimukiaan vasten otsa synkässä rytyssä.

Lehden selailuni oli melko merkityksetöntä, kunnes ei enää ollutkaan. Sydämeni tuntui lakkaavan lyömästä ja putoavan jonnekin vatsaontelon pohjalle, kun katsoin lehden sivulla komeilevaa pientä, suttuista kuvaa aivan liian tutuista kasvoista.

A Missing Person: Betty Hawkes (57)

A person reported missing after two days of not returning home or answering calls. Last seen on Saturday March 30th at the Sawtooth Club, Wilmington.

Lyhyen ja ytimekkään jutun mukaan noita-akan puhelin oli sammunut tai kytketty pois päältä, eikä naisen kämppis ollut saanut tätä kiinni lauantain jälkeen, kun Betty oli kadonnut tuhkana tuuleen kesken baari-illan. Lopussa oli puhelinnumero, johon pyydettiin ilmoittamaan kaikista havainnoista.

Tuijotin hetken pöydän pintaa lasittunein katsein. Lauantai.

Lauantai.

Fuck.

Nousin ja kaivoin puhelimeni esiin. Yevan katse ei onneksi noussut omastaan. Hartiani oli ottaa ovenkarmin mukaansa, kun myrskysin ulos ovesta.

“Where are you?” kysyin tervehtimättä, kun Kansas viimein vastasi puhelimeensa usean tuuttauksen jälkeen.
“Uh… wh- where should I be…?”
“Are you with someone?”
“What do you m–?”
“Betty has gone missing.”
“What?”
“Betty has–”
“I heard you”, Kansas sanoi kärsimättömänä.
“Then why’d you ask me to repeat?”
“I’m having a hard time understanding!”
“I can fucking hear that from the way you breathe!”
“Well sorry if this is just a normal monday to you –”
“Do you think we are in trouble?” oli minun vuoroni kysyä.
“It’s usually your job to know things like that.”
“I mean… I… why…” yhdistelin epätoivon voimalla lankoja päässäni.
“I uh… can’t really remember very clearly, to be honest”, Kansas sanoi, ja kuulin sen äänestä, että se raapi ensin niskaansa ja sitten takaraivoaan kiihtyvällä kädenliikkeellä.
Kyllä minuakin hermostutti.

“Well, you… were a bit threathening towards her”, muotoilin diplomaattisesti. “On the exact day she disappeared.”
“I didn’t tell her I’d kill her, did I?”
“No, I don’t think you did”, myönsin mietittyäni hetken.
“I didn’t. So. Yeah.”
“You didn’t…?”
“EXCUSE ME -”
“No, no, just checking, I didn’t think you’d do anything like that, I just had to make sure.”
“You really had to ask if I’d killed her?”
“Well, I mean, it wasn’t that far from the truth the last time…”
“You think I'm a fucking murderer? Geez, man.”
“I know, I know”, sanoin ja huokaisin juoksuttaen vapaata kättäni hiusteni läpi. “What the fuck is happening?”
“I don’t know. But wait, are you…?”
“What?”
“You didn’t…?”
“WHAT are you saying?” tivasin nousevalla nuotilla.
“Nothing, nothing. Just checking things out.”
“Kansas Bond”, sanoin painokkaasti.
“Yeah, yeah, I know.”
“It was in the paper so it’s just a matter of time before the others notice.”
“Maybe we should just play it cool?”
“Yeah, that’s a good idea. Let’s just… I don’t know, maybe I should announce this to everyone like a normal person?”
“Yeah, that sounds like a normal person thing to do. Go do that.”
“I think I will. Also it’s been just a couple of days so maybe she’ll show up soon. Maybe she was just visiting… a friend?”
“You think she has friends? More like maybe someone finally had enough of her.”
“Shut your mouth. Everything we say or do may be held against us.”

Olo oli kädetön. Katsoin rattia puristavia rystysiäni niin kuin ne olisivat olleet jonkun muun.

Tuntui kuumeisesti siltä, kuin olisi pitänyt tehdä jotain — toimia — mutta mitä ja miten? Mitä minä voisin täältä käsin tehdä sille faktalle, että Betty oli kuollut? En kai enää mitään. Olisihan se nyt jo pitänyt arvata, että vähintään tämäntasoisia uutisia oli luvassa, kun Kansas soitti. Ei kai se nyt huvikseen pirautellut, vaan aina kun tarvitsi vähintään pyhää henkeä ja seitsemättä ihmettä päästäkseen milloin mistäkin pinteestä.

Olin ollut pitkän aikaa hiljaa vain ajamani menopelin huminan täyttäessä kaikki aistit. Niin pitkään, että Kansas oli kahinan alkamisesta ja loppumisesta päätellen lakannut vaihtamasta painoa jalalta toiselle hiljaa tuhisten, rykäissyt ja kysynyt, olinko vielä linjoilla.

”Yeah”, olin saanut vaivoin ulos karhealla äänellä.
”Do you think we are in trouble now?”
”I don’t know. Maybe.”

Vilkaisin levollisena nukkuvaa autuaan tietämätöntä Judea ja sitten taustapeilin kautta takaoikealla istuvaa Yevaa, joka katsoi kännykkänsä näyttöä kuulokkeet korvissaan.

”How bad?”
”Quite bad, maybe? I’m not sure. It depends. You seem to know more than I do.”
”The surveillance cameras were off at that time.”
”How’d you know?”
”I just do.”
”That… might be good. Or bad. Maybe both. And also very suspicious, in a lot of ways.”
”Do you think it was on purpose?”
”Maybe, I don’t know. Where’d you hear that anyway?”
”Brandon”, Kansas yskäisi niin, ettei nimestä muka kukaan sivullinen voisi saada selvää.
”Do you think he suspects or knows something?” tiedustelin mahdollisimman tasaiseen sävyyn katse harmaassa tienpinnassa.

Kansasin hengitys kuulosti hermostuneelta.

”I don’t know but he saw us talking to her that night.”
”Could you by any chance go find out? I’m kinda in the middle of something”, ehdotin pitäeni ääneni yhä korostetun neutraalina.
”I… uh… I guess? Or could it wait?”
”For what?”
”For you to come back.”
”Why? You scared?”
”Me? Never.”
”That’s a lie. But you could go talk with your friend. Not a big deal.”
”But…”
”Use you brain, kid.”
”That’s unnecessary -”
”Sorry, you’re right. Well try not to get anyone killed, neither humans nor horses. I have stuff to do and a competition to lose.”
”Why’d you go all the way there to lose?”
”Because it’s the last time”, sanoin nielaisten palan pois kurkustani. ”I know we’re not… Rain is not… You know."

Oli vähän muitakin juttuja mielen päällä kuin taas yksi ruumis lisää. En ollut enää ihan varma, montako niitä edes oli löytynyt lyhyen ajan sisällä, sillä niitä tuntui kangastelevan mielessäni iltaisin enemmän ja vähemmän. Tämä viimeistään saisi jo varmaan aika paljon huomiota. Jokainen aivoilla varustettu ihminen varmaan tiesi, ettei se voinut olla enää sattumaa.

Ja minä kun olisin halunnut antaa kaiken huomioni Rainille, jonka olin luvannut viedä viimeistä kertaa seikkailulle pois kotoa — ja tietenkin jännityksestä kihiseville valmennettavilleni.

Tietenkään se ei käynyt päinsä, sillä kun Kansas jäi yksin kotiin, oli tasan varmana ruumiita luvassa.

Valvottuani koko yön yllätysvarsan kanssa, lopetettuani aamulla oman hevoseni, nukuttuani vähän välissä ja herättyäni illan suussa täysin pöllämystyneenä miettien, mikä päivä tänään mahtoikaan olla, en ollut saada sanaa suustani ylipirteän ja ympäriinsä lepattelevan naisihmisen purkautuessa ympäri taloa. Se ei tuntunut huomaavan, että minä olin vasta juuri herännyt. Haroin vaivihkaa takahiuksiani ojennukseen, ettei tyynyn kuva paistaisi kilometrin päähän. Mikä se tuon nimi nyt olikaan? Ei mitään hajua, oli mennyt aivan ohi. Oliko se edes sanonut sitä?

Niin meni muutenkin yli puolet naisen suusta pulppuavasta tarinasta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lähinnä taisin toljottaa sitä hämmentyneenä. Tämä oli kyllä kaikin puolin erikoinen päivä — tai vuorokausi, oikeastaan. Sirkushuvit eivät näemmä jääneet suinkaan Texasiin.

Olin ensisijaisesti huolissani siitä, ettei tällä — mikä se olikaan? Statler? Oikeasti? Onko se muka nimi? — ollut hajuakaan tallinpidosta. Paperilla sen kuitenkin olisi pitänyt vastata juurikin tallitoiminnan pyörittämisestä. Minä vaihtelin painoa jalalta toiselle yrittäessäni miettiä, miten saisin pidettyä ohjat itselläni ja tuon… ilopillerin pois jaloista sähläämästä. Sitä se nimittäin teki — sähläsi. Pitäisi keksiä sille jotakin järkevää ja turvallista tekemistä, ettei eksyisi talliin.

Yeva olikin ollut oikeastaan aika hiljainen ja huomaamaton kämppis tähän verrattuna. Jotenkin minä sitten päädyin kuitenkin kaljottelemaan tämän Statlerin kanssa kuin veljekset tai mitkälie konsanaan. Se oli niin iloinen ja pulppuava persoona, ettei siitä oikein voinut olla pitämättä, vaikka olisi kuinka yrittänyt. Samalla vähän hengästytti ajatus siitä, että joutuisin katsomaan sen perään ihan joka päivä. Minulla oli sitä varten jo Kansas ja pari muuta teiniä, kiitos vain.

”You sure do have a horse of your own”, Statler arveli luoden silmäyksen minuun päästä varpaisiin.
Joo, oli bootsit jalassa ja farkuissa vähän hiekkaa.
”Actually, he’s dead too”, vastasin hämilläni.
En ollut ajatellut, että kertoisin asiasta ensimmäisenä jollekin ventovieraalle, joka oli näköjään samalla nyt myös kämppikseni.

”Oh. That’s… not so awesome?”

Minä tuijotin hetken eteeni hiljaa ja mutristin suutani mietteliäänä, kun en osannut sanoa siihen mitään.
”Nah. But the only right thing to do”, sain lopulta mutistua.

Siinä vaiheessa Statlerilla oli jo joku uusi projekti menossa ikkunassa roikkuvan aikaa sitten kuolleen minkälie köynnöskasvin kimpussa. Ehkä tuo lievästi sanottuna kummallinen emäntä toisi jotain kaivattua keveyttä tänne kaiken jälkeen. Kävelevä katastrofi se kyllä oli, mutta pitäisi vain katsoa, että se pysyisi poissa tallista.

Varsoja oli putkahdellut kaksin kappalein samaan aikaan, kun Statler oli muuttanut tiluksille. Lienee sanomattakin selvää, että minulla oli kädet aivan täynnä töitä. Tavallaan ihan hyvä.

“What do I do?” Yumi parahti minulle puhelimeen.
“I, uh… We’ll figure out something. It’s not your fault, you know. I didn’t have a clue, either.”
“Do you think Jude will be mad at me? Or Mikael?”
“Nah, don’t you worry about that. I’ll talk to Jude, and Mikael seems to stare at his foal like it’s a miracle — well, in a way it is. I don’t think you’ll have to worry about him, either.”

Linjalta kuului vaimea niiskaisu. “If you say so.”
“It’ll be okay”, vakuutin. “I gotta run now. Take care.”

“She’s still worried, isn’t she?” kysyi Louisan harjoja puhdistava Jude lattianrajasta, jossa se oli kyykyssä.
“Yeah…”, vastasin hitaasti.
Nojasin suljettuun karsinan oveen ja annoin katseeni vaellella ympäri seiniä miettiessäni kuumeisesti ratkaisua hevosten asumisjärjestelyihin muuttuneessa tilanteessa.

“Are you?”
“What?” kysyin hölmistyneenä ja laskin katseeni Judeen.
“Worried?”
“Yeah… I don’t know. Should I be?”

Jude tuhahti, enkä osannut päätellä, oliko se huolestunut vai huvittunut. Se nousi seisomaan, mutta sen silmät olivat silti yhä alempana kuin omani.
“You should get some rest”, se sanoi ja tutkaili minua niin tarkkaan, että melkein alkoi korvia kuumottaa.
Tuntui, että se näki minussa asioita, joiden olemassaolosta en itsekään tiennyt.

“Nah, I’m good”, valehtelin.
“You really don’t want to talk about it”, Jude totesi, mutta sävy oli tulkittavissa aavistuksen kysyväksi, kun puhujan tunsi.
“About what?”, esitin tyhmää pelatakseni aikaa keksiäkseni keinon pyristellä pois aiheesta.
“You know what I’m referring to”, Jude sanoi toruvasti ja rutisti nenänvarttaan minulle.
Brittiaksentti korosti napakkaa vaikutelmaa. Samalla se kallisti päätäänkin niin, että jouduin haromaan hiuksiani ja etsimään katseelleni uuden kohteen.

“I… I’m busy”, keksin.
Ja olihan se kyllä ihan tottakin.

En kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseni liikkeelle, vaan työnsin käteni turvaan housujeni taskuihin ja jäin katsomaan taas Judea hämmentyneen ja varmaan vähän eksyneenkin näköisenä.
“You really don’t know how to live without a horse”, se sanoi.
Tietenkin se näki minun lävitseni ja kertoi havaintonsa ääneen.

Se osui niin oikeaan, etten voinut vastata mitään. Katsoin sitä vain silmiin ja annoin sen tulkita kaiken, mitä omissani näkyi.

“You’re still not talking about it”, Jude totesi taas, tällä kertaa ilman kysyvää sävyä.
“No”, myönsin.
“It’d be healthy, you know. But maybe some day”, se huokaisi laskien katseensa taas siihen, mitä oli tekemässä.
“Maybe.”

“The cattle is out and about again”, Jack kailotti minulle puhelimeen.
Se naurahti jälleen hermostuneesti ennen kuin jatkoi: “Mind coming out to help?”
Kuulosti siltä, ettei puhelin ollut lähelläkään miehen suuta, vaan ukko kuikuili jonnekin muualle — varmaan niiden lehmiensä perään.

“I… uh, I’d love to, but I don’t have a horse anymore — to move around the cattle”, tunnustin.
“Oh. Well, they do get old. We all do”, Jack sanoi pahoitellen.

Se tuntui heti saaneen kiinni siitä, että Rain oli kokonaan poissa, eikä onneksi kysellyt enempää. Pystyin kuvittelemaan, että se otti lippalakinkin päästään puhuessaan. Se oli sellaista hiljaista ymmärrystä, joka karjapaimenten välillä vallitsi.

“Yeah”, murahdin.
“Anyway, you could borrow one of my horses again. Actually, Spin has been waiting for you. He needs to get to work”, Jack jatkoi höpötystään. “He even caused a scene last week.”
“Sure, sure, I’ll come to the rescue”, lupasin ja katkaisin puhelun.

“You need to survive without me for a while”, ilmoitin Yevalle viittoen käsilläni vähän joka suuntaan, sillä kaaos tuntui vallitsevan kaikkialla.
“Fine”, se murahti ärtyneenä.

Pakkohan minun oli mennä, ja Yevakin tiesi sen.

***

“Maybe we should fix your fence”, tervehdin saapuessani Collinsien pihaan.
“I’m sorry to bother you again”, Jack pahoitteli lakki kourassaan — liekö roikottanut sitä siinä puhelusta saakka. “I’ll fix it the first thing after I get my cattle back.”
“We’ll figure it out. Where are they this time?”
“There are only three or four of them in the nearby forest. I’m just… not able to ride at the moment, you know”, Jack selitti nyökäten päällään talon takana olevan pienen metsikön suuntaan.

Vasta silloin huomasin, että se nojasi puiseen kävelykeppiin ja linkutti mennessään.
“What happened?” kysyin nyökäten suurin piirtein miehen jalkojen suuntaan.
“Oh you know, he can be a bit spooky some days”, Jack korotti ääntään tuulen yli kädenheilautuksen saattelemana. “I’m really having my hands full with these ones. The palomino went to my granddaughter Emily for a while, you know, until I’m able to get on a horse again”, Jack kertoi tuulen tarttuessa puoleen sanoista, vaikka se yrittikin puhua kuuluvasti.

Mies linkutti kävelykeppinsä kanssa kohti karja-aitausta jatkaen puhumista, ja minä kirin sen rinnalle kuullakseni paremmin.
“Spin did this to you?” tähdensin.
“Yeah, well, you know, horses. It wasn’t his fault. He just got scared. It was windy, I never should’ve gone riding that day.”
“Why didn’t you call me?”
“You were in Texas, remember?” Jack naurahti. “I wouldn’t want to bother you.”
“You must bother me anytime you need any kind of help”, läksytin. “Didn’t we already agree on that? Despite, I had a stable hand who could’ve helped you when I was out of town.”
“I’m doing just fine. Well, despite the fact that I can’t ride and the one responsible for that is storing more and more crazy buzz every day”, Jack kertoi.
“You want me to ride him again?”
“Well… If it’s just not too much to ask.”
“I… uh… Well, I don’t have a horse at the moment”, sanoin taas. “So I guess I could.”
“Could you actually by any chance take him for a while? Just for the time I get better? I know you have a lot of horses in the stable, but…”
“We have two new foals and all…” mutisin. “...but I guess I could”, huomasin vastaavani, kun en oikein osannut kieltäytyäkään minkään hyvän syyn nojalla.

En tiennyt, kenen suostumus siihen tarvittaisiin. Statlerin? Parempi, kun pysyisi vielä vain poissa tallista. Ei se tiennyt, montako hevosta siellä oli, saati minkä nimisiä ja värisiä. Kun kerran yllätysvarsojakin ilmestyi yhtenään, saatoin kai minäkin ottaa hetkeksi yhden hoidokin. Yksi ruokittava lisää tässä konkurssissa ei kai tilannetta enää keinuttaisi merkittävästi mihinkään suuntaan.

“Well, you don’t need to decide anything right now. But I’d kindly ask you to get on a horse and go get my cows back”, Jack pyysi.

***

Kimo ruuna oli kieltämättä täynnä virtaa — se näemmä kuului niihin, jotka patosivat ajan saatossa liikkumisen tarvetta itseensä. Yhtään en tiennyt, paljonko Jack oli pystynyt viime aikoina tarjoamaan sille tekemistä, mutta dynamiittipötköltä se taas tuntui allani — oikeasaan vielä enemmän kuin viimeksi. Ruunan tarmokkuus piti selvästi suunnata johonkin järkevään tekemiseen.

Onneksi sitä oli tarjolla: lehmät päätyivät käden käänteessä takaisin aitojen sisälle. En ollut odottanut pääseväni näin pian Rainin jälkeen taas paimentamaan karjaa hevosella. Spin oli taas saman tien työmoodissa nähtyään sarvipäät, ja tuntui toimivan niin herkästi ajatuksen voimalla, että jouduin keskittymään, etten olisi auttanut sitä liikaa.

Spin oli samalla tavoin tarkka työssään kuin Rain, mutta kevyempi ja nopeampi liikkeissään. Se selvästi nautti aivotyöstä suunnattomasti. Yhtä tasaisen varma suorittaja se ei ollut kuin Rain, vaan piti silmällä ympäristöään ja säpsähteli mennessään, mutta syynä oli varmaan ainakin osittan rutiinin puute. Reaktiivinen se kyllä oli, enkä tavallaan ihmetellyt, että Jack oli pudonnut siltä: vanhan miehen reaktiokyky ei varmasti ollut samalla tasolla ylivirittyneen quarabin kanssa.

“He needs work”, huomautin Jackille palatessani pihaan.
Pyöräytin ruunaa muutaman kerran ympäri. Se reagoi kiireisen oloisena kevyisiinkin apuihin niin kuin sillä olisi ollut tuli hännän alla.
“I know, I know, I’ve been feeling bad about it”, Jack myönsi. “That’s why I’ve been looking for someone who could handle him, but he can’t be given just to anyone.”
“I know”, sanoin minäkin huokaisten pysäyttäessäni hevosen. “I guess we don’t have a lot of options, do we? Yeva will be thrilled.”

Statler lauloi suihkussa. Kovaa — välillä korkealta ja välillä uskomattoman matalalta — ja jotenkin se vain onnistui kaiken aikaa pysymään visusti nuotin vieressä. Välillä ääni meni veden alle, mutta laulu ei lakannut silloinkaan. Tuhahdin huvittuneena puoliääneen kahvikupilleni. Kukapa olisi uskonut, että ventovieraasta tulisi melkein kuin siskon veroinen kämppis niin lyhyessä ajassa. Sen edesottamuksien seuraaminen oli ainakin ihan viihdyttävää, jos ei muuta.

Kun nostin katseeni kahvin tummasta liikkumattomasta pinnasta, matalalta paistavan ilta-auringon säteet tulvivat ikkunasta suoraan silmiini. Se ikkuna oli tahraton ja kirkas, sillä Statler oli pessyt sen. Ei kämppikseni siis aivan hyödytönkään ollut, päin vastoin, mutta välillä se vain aiheutti enemmän hommaa kuin sai itse aikaan. Täällähän minä toisaalta aina olin joka tapauksessa, ja mitäs muutakaan varten kuin juuri sitä: muita auttaakseni.

Kylpyhuoneesta raikaava laulu lakkasi kuulumasta pian veden huminan loputtua. Kahvia oli vielä puoli kuppia jäljellä, ja asiat olivat oikeastaan ihan mallillaan juuri silloin. Minusta oli mukavaa, kun talossa oli ääntä ja elämää välillä.

Ikkunasta näin, että Harper ja Yumi kävelivät pihan poikki jutellen keskenään. Oranssiin taittava ilta-aurinko värjäsi kummankin hiukset reunoilta saaden tumman ja vaalean sävyt näyttämään erilaisilta kuin yleensä. Tyttöjen mentyä piha oli taas tyhjä, ja katseeni tarttui hetkeksi tonttia reunustaviin oransseina hohtaviin puunrunkoihin.

“ETHAN!” kuului kylpyhuoneesta ääni, joka keskeytti rauhallisen mietiskelyhetkeni.
“Yeah…?” kysyin käyden läpi päässäni kaikkia mahdollisia skenaarioita.
Millaiseen pulaan Statler olisi voinut tällä kertaa saada itsensä? Aina välillä siitä tuli kyllä etäisesti mieleen Kansas, mutta vain vähän erilaisella taipumuksella vetää puoleensa outoja ongelmia. Seuraisi ihan varmana kaaos, jos ne keksisivät joskus ryhtyä johonkin toimeen yhdessä.

“CAN YOU BRING ME SOME TOILET PAPER?” Statler kailotti.
“To… sure…?” vastasin jaksamatta enää loppua kohden korottaa ääntäni.
Noustuani hakemaan paperirullan pysähdyin vessan oven takana:
“Are you taking a dump?”
“Yeah, what’d you think — that I’m just hangin' out in here for fun? Did you get it?”
“Sure.”
Lukko pyörähti auki ja ovi raottui. Raosta pisti esiin käsi kaikki sormet vaativassa ojossa.
“Don’t keep me waiting”, käsi sanoi kärsimättömänä.
Minä naurahdin asettaessani rullan siihen.
“There ya go. Have fun”, toivotin huvittuneena.
“I will. Now get lost”, Statler hätisteli.

Se kuulosti päivä päivältä enemmän siskolta, jonka olin aikaa sitten menettänyt.

Jatkoa Cooperin tarinaan.

Tiesin Kansasin viittaavan siihen, että kyseessä oli kolmas kuollut ihminen aivan liian lyhyen ajan sisällä — tai toinen, jos tämä oli jo kertaalleen aiemmin löydetty ruho. Joka tapauksessa meno oli pikkukaupungin mittakaavassa merkillepantavaa, ja poliiseja pyöri lähialueella huolestuttavan tiuhaan.

“Would you like some coffee while waiting?” kysyi mies, jonka nimeä en tiennyt.

Hän oli saattanut minut kuulusteluhuoneeseen, jonka ikkunan pölyiset kaihtimet olivat alhaalla. En olisi nähnyt käytävälle muutenkaan, sillä istuin selin sinne lähellä ovea. Tuntui turvallisimmalta istua selkä seinää vasten.

“Sure”, murahdin ja nyökkäsin.
Ääni tuntui takertuvan kurkkuun kiinni, mutta minun ääneni se yhtä kaikki oli.
“Milk or sugar?”
“Neither.”
“I’ll be back”, mies sanoi ja soi minulle ystävällisen hymyn lähtiessään hakemaan kahvia.

Se oli se sama mies, joka oli ollut mukana hakemassa minua. Vaikutti ystävälliseltä, muttei puhunut juurikaan sen naisen läsnäollessa. Se nainen oli nimeltään Victoria. Sukunimeä en muistanut. Odottelin ilmeisesti Victoriaa kahvini lisäksi. Siksi istuin siinä huoneessa. En tiennyt, minne Victoria oli mennyt.

Minuutit tuntuivat pitkiltä. Kello tikitti huoneen seinällä ja tulin ajatelleeksi, mahtoiko tämä olla jokin kidutuksen muoto jättää ihminen itsekseen hiljaiseen huoneeseen kuuntelemaan toimettomana sekuntiviisarin tappavan tasaista raksutusta. Ajoittain käytävältä kuului askelia — onneksi huoneen ovi oli raollaan, sillä muutoin olisin saattanut unohtaa ulkomaailman olemassaolon.

Käytävältä tulvi kellertävää valoa sisälle hämärään huoneeseen. En ymmärtänyt sitäkään, miksei sinne oltu voitu laittaa valoja. Ei siellä varsinaisesti pimeää ollut, mutta jotenkin luonnottoman hämärää kuitenkin siihen nähden, että siellä istui joku viettämässä iltapäiväänsä.

“There you go”, mies sanoi ilmestyessään samaan aikaan sanojensa kanssa takaisin ovenrakoon.
Valoa tulvi sisälle hetken aikaa vähän aiempaa enemmän, kun ystävällinen mies ojensi minulle pahvimukin.
Käytävältä tulviva valo väreili oudosti siitä nousevassa höyryssä. Se sai minut voimaan pahoin.
“Thanks, appreciate it”, kiitin, ja samassa mies oli jo taas poissa.

Nyt minä odotin Victorian lisäksi ystävällistä miestä, jonka nimeä en tiennyt. Luulin aikaa menneen jo ainakin useita minuutteja ja miehen kadonneen sinne, missä on valoisaa, kun kuulin hänen äänensä käytävältä läheltä raollaan olevaa ovea. Hänen täytyi olla palaamassa takaisin.

Käytävällä oli toinenkin ääni. Se ei ollut minulle entuudestaan tuttu.

“We got the report”, vieras ääni sanoi.
“Of the one found in the river? Anything crucial? I’ll dive right into it later”, tuttu ystävällinen miesääni vastasi kuulostaen paljon reippaamalta kuin keskivertoihminen sellaisista asioista puhuessaan.
“The man was shot with a 22 LR revolver right in the chest several months ago. Most likely died immediately. Barely recognizable, but we got lucky. The name is Matthew Collins.”

Heinäkuun neljäntenä punertava aurinko nousi samaan aikaan kanssani. Oli hiljaista, kun astuin ovesta ulos. Olisi vielä hyvin aikaa valmistautua uuteen työntäyteiseen päivään ennen kuin muu maailma heräisi.

Taivaanranta oli lämpimän oranssi, kun Jude liittyi seuraani vain hetkeä myöhemmin. Minä tiesin jo, että se tulisi aina torstaisin ennen töitään katsomaan Louisaa ja Keevaa. Tänäänkin se ojenteli vastaheränneitä raajojaan kuin kissa noustessaan autostaan.

“It’s your birthday”, kerroin sille ensitöikseni.
“Is it really?” se onnistui virnistämään. “How’d you remember with all that’s going on?”
“How could I forget?” naurahdin. “It’s literally fourth of July.”
“I know”, Jude sanoi ja hymyili unista hymyään nousevalle auringolle, joka vastapalveluksena valaisi naisen kasvot kullanhohtoisiksi.
“I got you something”, sanoin nyökäten tallin suuntaan.
“You did?”
“Of course”, vastasin kulmat koholla.
How could I not?
“If it’s another horse I will most definitely kill you, Ethan Reyes”, Jude mutisi erityisen brittiläisittäin seuratessaan perässäni tallin hämäriin.
“It’s nothing quite like that”, lupasin.

Jude tarttui vaistomaisesti kyynärvarteeni odotellessaan silmiensä tottumista tallin hämäryyteen. En vaivautunut vielä sytyttämään valoja, vaan johdatin sen lopun matkaa satulahuoneeseen.

“This is yours”, kerroin nostaessani näkyvämmälle paikalle yhden lännensatuloista.
Jude oli hetken sanaton.
“You did not”, se sanoi sitten epäuskoisena. “These things cost like thousands!”
“They do, yes, when they’re new. This one I got for free. It was in a pretty bad shape. I’ve been repairing it for a few months now.”
“A few months? Just for me? For… for today?” Jude kyseli hämillään juoksuttaen kättään pitkin satulan huollettua pintaa.
Pakko myöntää, että olin tehnyt sen kanssa hyvää työtä, vaikka itse sanonkin. Satula oli melkein uudenveroinen.
“Yeah”, myönsin hieraisten niskaani. “Anyway, it should be good for use for years to come.”

Jude kääntyi katsomaan minua yhä vain epäuskoisena peitellen kasvoilleen pyrkivää hymyä. Kai se yritti näyttää toruvalta tai jotain.

“You shouldn’t have”, se sanoi ja kallisti päätään niin, että ikkunan kautta meitä sisälle seurannut aamuaurinko osui sen tummanruskeisiin silmiin saaden ne läikehtimään niin kuin niissä olisi ollut pieniä punertavia kipinöitä.

En uskaltanut katsoa niitä yhtään sen pidempään — ties vaikka niihin vielä hukkuisi pääsemättä niin vain pois.

The Place I Know
Jatkoa Mikaelin tarinaan

@ Twin Falls Farm

Mikael istui kuin aaveen nähneenä keittiön pöydän ääressä yrittäessään vastata kysymyksiini edellisiltaa koskien. Se oli purrut hammasta urheasti, kun Jude oli putsannut haavan ja vaihtanut sidetaitoksen sen käteen, jossa oli ikävän näköinen haava. Kuulemma siihen oli koiran hammas “vähän vahingossa osunut”.

“Would you be comfortable with showing me the place in broad daylight?” kysyin Mikaelin kerrottua tiiviisti, mitä oli tapahtunut.

Siis sen jälkeen, kun sen äiti oli tuonut sen melkein kädestä pitäen tallille, ilmoittanut laittaneensa ihmisparan kotiarestiin ja pyytänyt minua — ilmeisesti joidenkin vastuulliseksi katsomaa aikuista — pitämään silmällä, ettei poika karkaisi tallilta mihinkään.

Siis Mikael. Se näistä kaikista kiltein ja helpoin. Mihin se muka karkaisi? Minäkin varmaan päätyisin ongelmiin todennäköisemmin kuin se.

“I got lost in the way, but I can try”, Mikael vastasi.

Niin nopeasti minä unohdin Mikaelin äidin sanat siitä, ettei poika saisi karata tallilta mihinkään, kun se istui jo autoni kyydissä valmiina uuteen seikkailuun.



“I think we’re close. We must carry on by foot”, Mikael neuvoi katse karttasovelluksessa.
“This is it?” Kansas kysyi sen vierestä takapenkiltä, koska luonnollisesti nämä kaksi tulivat pakettiratkaisuna.
“Yeah, I think so. It was dark at the time, but I’m pretty sure this is it”, Mikael sanoi ja hyppäsi ulos autosta heti, kun pysäytin sen hiekkatien laitaan.

“Is that where your car was parked?” kysyin osoittaen vähän matkan päähän saveen kuivuneita renkaanjälkiä.
“Yeah. Good thing about yesterday's rain is that we might be able to follow my tracks”, Mikael sanoi.
“There’s a pawprint, aww”, Kansas huomasi.
“That’s me and the dogs”, Mikael vahvisti ja lähti edeltä johdattamaan joukkoa oikeaan suuntaan.

Metsä oli päivänvalossakin hämärä, sillä puut sulkivat alueen kokonaan erilleen muusta maailmasta. Vaikka enää ei satanut, usva leijaili puiden lomassa niin, ettei näkyvyys ollut parhaimmillaan tänäänkään. Ilma oli tukalan kostea.

Sumuverho muuttui paksummaksi, kun etenimme kohteeseen.
“There it is”, Mikael sanoi osoittaen jonnekin kasvillisuuden lomaan.
Siellä näytti olevan pieni puinen ovi.
“The light was on last night”, Mikael sanoi. “It was easier to find. I almost missed it now.”
“Who turned it off?” Kansas kysyi.
“Maybe it’s automatic and goes on and off on its own”, ehdotin.
“In a place like this? Really?” Kansas kysyi ja katsoi minua epäuskoisena viittilöiden kummallakin yläraajallaan puisen oven suuntaan, joka kieltämättä oli nähnyt parhaat päivänsä aikaa sitten.
“... maybe?” kohautin olkiani.
“I don’t think so”, Kansas päätti.
“Well, maybe the light bulb burned out then”, ehdotin, sillä kyllä varmasti kaikelle oli jokin järkevä selitys.
“Or maybe someone lives there”, Kansas heitti vastaehdotuksen.
“Yeah right”, mutisin ja tallustin lähemmäs ovea.
“I think there actually was someone last night… or something”, Mikael sanoi.
“What now?” kysyin kääntyen ovella takaisin poikien puoleen.
“The door was moving and I heard some noise. Nothing else”, Mikael kertoi.
“Could’ve been the wind”, tuumasin.
“It felt weird”, Mikael sanoi napakamman kuuloisena kuin olin siltä varmaan ikinä ennen kuullut. “I swear there was something… odd.”

Välillemme laskeutui hiljaisuus, jonka aikana silmäilimme toisiamme. Epäröinkö? Vähän.

Mutten tarpeeksi.

“Alright”, sanoin lopulta, painoin kahvan alas ja nykäisin jäykän oven auki.
Näin edessäni silkkaa säkkipimeyttä, johon silmä ei tahtonut tottua sitten milllään.
“Does anyone have a flashlight?” Kansas kysyi.
“I… don’t”, huomasin taas vaihteeksi.
Hienoa.

Mikael avasi kännykkänsä taskulampun ja uskaltautui kanssani samaa matkaa sisään.
“Maybe someone should stay out here in case of… something?” Kansas ehdotti ovelta vilkuillen vuoroin taakseen päivänvaloon ja vuoroin pimeyteen, johon katosimme Mikaelin kanssa.
“Or you could just not be a pussycat for once and come along”, ehdotin.

Kuulin jotain epämääräistä mutinaa ja napinaa, ja sitten Kansasin laahaavat askeleet, kun se kiiruti peräämme.

“Don’t you dare scare me in here”, se kuiski.
“Why are you whispering?” Mikael kysyi.
“Because it’s dark.”
“Or maybe someone lives here. Or the something Mikael mentioned”, pelottelin.
“A monster of some sort”, Mikael yhtyi.
“Shut the fuck up, both of you”, Kansas komensi. “Or you’ll soon enough find me back at the car.”
“You wouldn’t take a step further from us alone”, kuittasin kädenheilautuksella.
“You’re right”, Mikael vahvisti.
“For once. Very refreshing”, kiittelin.
“How can you crack jokes in a situation like this?” Kansas parahti.
“Why not? Crying doesn’t help either”, Mikael virnisti.

“See, there are two options”, huomautin.
Pimeä käytävämäinen kallioseinämäinen tunneli, johon olimme ahtautuneet, haarautui edessämme kahdeksi.
“Three options, actually”, Kansas korjasi. “The third and most sensible one is to go home.”
“Pussy.”
“No but really, do we want to go further? What if we get lost?”
“Do you want to stay right here alone and wait for us two to come back?” kysyin osoittaen vuoroin itseäni ja Mikaelia.
“Alone?” Kansas melkein vinkaisi.
“I’ll stay”, Mikael tarjoutui urheana.
“I’ll stay with you”, Kansas päätti.
“Very well”, tuumasin, avasin oman kännykkäni taskulampun ja jatkoin matkaa yksin.


Tunneliverkosto jatkui jatkumistaan haarautuen useiksi yhä pienemmiksi käytäviksi. Osa oli niin kapeita ja matalia, että niihin päästäkseen olisi pitänyt heittäytyä pitkälleen ja ryömiä. Sellaiseen en halunnut ahtautua: jos jotakin kammoksuin, niin ahtaita paikkoja. En saanut selkoa siitä, mihin tarkoitukseen tällainen tunneli oli alun perin edes rakennettu, sillä kaivos tuskin olisi näin pieni ja ahdas.

Tip, tip tip.
Tip, tip.

Pysähdyin kuuntelemaan tippuvan veden ääntä. Mistä tänne tuli vettä? Oliko tunnelissa halkeamia? Ulkoa sen oli tultava, ei kai täällä metsän keskellä mitään vesiputkistoakaan ollut.

Yhtäkkiä paidankaulukseni alkoi tuntua vähän turhan kireältä. Tunneli oli kaventunut jo aika tavalla, ja mieleeni juolahti, että mitä jos se vaikka sortuisi. Jos siinä oli kerran halkeamiakin ja kaikkea. Olihan tämä selvästi hyvin vanha rakennelma, jota tuskin kukaan oli kolunnut vuosikausiin.

Toisaalta halusin tietää, mistä vesi oikein pääsi sisään. Kun kerran olin jo täällä asti, kannattaisihan se nyt vielä vähän jatkaa matkaa ja tarkistaa, niin voisin sitten pojille raportoida edes jonkin järkevän havainnon. Kumma, kun ei sitä vettä vain näkynyt missään. Jos pisaroita tuli tuohon tahtiin, kun kuului tulevan, luulisi jossain olevan ihan lammikko jo.

Sopivasti juuri silloin pisaroiden ääni vaimeni, ja sen sijaan päähäni tipahti jotakin.

Jackpot.

Astuin sivuun ja valaisin ensin kattoa, jonka hämärässä hädin tuskin erottuvasta halkeamasta toden totta tipahteli nestettä pisara kerrallaan. Osoitin valolla tunnelin maapohjaa suoraan sen alapuolella, ja keskellä pimeyttä maa heijasti taskulampun valoa takaisin: vettä.

Veden pinta heijasti taskulampun valoa oudolla tavalla. Kyykistyin lähemmäs tarkastelemaan sitä, ja päähäni putosi vielä pari pisaraa lisää. Tunsin, kuinka yksi tippa valui norona otsaani pitkin. Se tuntui lämpimämmältä kuin olin odottanut. Tämä ei ollut mitään jääkylmää lähdevettä.

Lammikon tarkastelu jäi nopeasti sikseen, kun kuulin askelia edemmältä tunnelista. Tuli sellainen olo, ettei minun kuulunut olla täällä ensinkään. Selkäpiitäni karmi selittämättömällä tavalla, ja pakokauhu sai minut liikkeelle. Jo pelkkä ahtaus olisi riittänyt saamaan minut kääntymään takaisin kohti uloskäyntiä, mutta nyt lähtöpäätös oli valmis. Kuka hyvänsä sieltä lähestyikin, tiesin tasan, ettei minulla ollut mitään laillista syytä hiippailla näissä nurkissa.

Palasin puolijuoksua takaisin poikien luokse kiitellen itseäni siitä, etten ollut kääntynyt monestakaan risteyksestä pois tunneliverkoston pääväylältä. Ulos oli onneksi helppo löytää.

“Let’s get out of here”, sanoin pyyhkäisten poikien ohi.
“What happened?” Mikael kysyi.
“I’ll explain later”, läähätin kiirehtiessäni kohti uloskäyntiä.
“The door slammed while you were gone”, Kansas raportoi.
“Probably the wind again”, mutisin.
“What did you see in there?” Mikael kysyi.
Sen oli täytynyt huomata, että olin säikähtänyt jotakin.

“I found water”, kerroin hengästyneenä, kun olimme päässeet turvallisesti ulos päivänvaloon.
Jestas, että tuntui hyvältä nähdä ympärilleen.
“What happened to you?” Kansas kysyi. “Did you hit your head or something?”
“No, why? I don’t think so”, sanoin. “I heard footsteps but saw no one.”
“No but why is there blood on your head? What did you do?” Kansas intti.
“Blood?”
“Yeah, with that amount you must have a hole in your head like somebody shot you”, Kansas ihmetteli osoitellen jonnekin hiusrajani suuntaan.
Molemmat pojat katsoivat minua silmät suurina.
“What are you talking about?” ihmettein, sillä ei minua sattunut päähän yhtään tavallista enempää.

Pyyhkäisin otsaani, ja kättäni katsoessani ymmärsin.

“So it wasn’t water.”

Boe tamppasi maneesin hiekkaa tarmokkaasti lähestyessään estettä. Se hilasi itsensä yli ihan mukiinmenevästi sen malliseksi eläimeksi. Vasemman takasen kavionkärki kopsahti puomiin, mutta se ei pudonnut.

Jindyn suorittaminen oli lennokkaampaa, muttei aivan niin tasalaatuista. Sen laukka suuntautui jo estettä lähestyessä enemmän ylös kuin höyryjunan lailla eteen. Tamma leiskautti esteestä yli helposti ja laskeutui alas joustavasti.

Viimeisenä vuorossa oli Spike, joka hyppäsi tasaisen varmalla, aavistuksen kulmikkaalla tyylillään, jättämättä liioiteltua ilmavaraa, mutta ilman pelkoa tiputtamisesta. Minua ei näemmä oikeastaan tarvittu.

Tytöt olivat nimittäin pyytäneet minut maneesiin nostelemaan puomeja omatoimisen hyppyharjoittelunsa ajaksi. Aluksi Boe oli tehnyt pari huolimattomuusvirhettä ennen heräämistään tähän päivään, jolloin olin päässyt nostamaan puomin jos toisenkin takaisin paikalleen, ja vähitellen olin korottanut pystyestettä lähemmäs metriä. Kun hevoset olivat oppineet nostelemaan jalkojaan, oli tehtäväkseni jäänyt lähinnä pysyä poissa tieltä.

Tyttöjen hypittyä aikansa siirtyivät he loppuravien kautta käyntiin. Minä päädyin kävelemään samaa matkaa Spiken kanssa tutkaillen maneesin pohjan kuntoa. Pitäisi huoltaa se huomenna.

”Why did you say we shouldn’t return to the bunker?” Harper kysyi mietiskeltyään selvästi hetken, viitsisikö aloittaa kanssani keskustelua aiheesta.
”I don’t think it’s safe to go there alone. It’s not a place for kids. At least take me with you if you even consider going”, perustelin.
”We’re not kids anymore”, Brandy väitti.
C’moon, sanoi sen suuntaan suomani katsahdus.
”Was it scary out there?” Yumi kysyi minulta niin viattoman kuuloisena, että sitä en ainakaan päästäisi valvomatta minkään valtakunnan tunneliin.
”It was… odd. There’s something uncanny about the place”, myönsin.

Harper vääntelehti satulassa levottoman oloisena kuin olisi ollut kahden vaiheilla — minkä lie asian kanssa, sillä se ei enää jatkanut aiheesta, vaikka mietteliäs olikin.

”Altough”, huomasin sen sijaan itse jatkavani. ”I kinda wanna take another look.”

Harper kääntyi katsomaan minua.

”If you’ll return there, then we can go too. You can’t stop us”, se saneli päättäväisesti, melkein uhmakkaasti.
”I’ve never been able to stop you from doing anything, really”, huomautin. ”I just said it may not be wise. Afterwards I can bring in the good old I told you so.”
”So basically you were planning on going there alone, all while you told us not to?” Harper tiukkasi.
”I wouldn’t say that…”
”So you’ll allow it and not tell our parents?”
”Have I ever snitched on any of you?” hymähdin.

Harper katsoi minua arvioivasti silmät viiruina koettaen päättää, voisiko minuun luottaa.

”Maybe I should tell you something, then”, se aloitti lopulta. ”So there was this phone booth…”

Jatkoa Kansasin tarinaan

Poliisiauto oli varjostanut kulkuani jo hetken aikaa ennen kuin pyysi minua pysähtymään. Mitä se minusta halusi? Aivan kuin kytät olisivat tienneet, että minulla oli tuhannen päissään pilkkivä Kansas kyydissäni. Että ne keksivätkin juuri tänään.

Viimeistään sinisten valojen välähtäessä tiesin olevani pulassa. En ollut sinä aamuna herätessäni ajatellut päätyväni poliisien kanssa hankaluuksiin, mutta niin siinä vain näytti käyvän. Kun hidastin ja ohjasin auton kohti tien laitaa ajoi muuan tumma maastokuvioinen maasturi mutkan takaa hitaasti meitä vastaan. Sitä seurasi toinen ja kolmas: ruskan värjäämän lehtipuurivistön takaa ne matelivat peräkanaa tiiviinä hiljaisena jonona. Olin nähnyt vastaavan letkan paria päivää aiemmin teollisuusalueella ollessani Juden kanssa ratsain liikkeellä. Mainitessani siitä jälkikäteen tallilla oli Harper ilmoittanut nähneensä kuvausta vastaavia isoja armeijan autoja kaksin kappalein koulunsa pihassa parkissa.

Seurasin tälläkin kertaa sanattomana ajoneuvojen ohikulkua, ja taustapeilistä näin taakseni pysähtyneiden poliisien nostavan kättään niille tervehdykseksi. Kaikesta autuaan tietämätön Kansas oli nukahtanut viereiselle penkille. Yritin ravistaa sitä hereille onnistuen vain puoliksi, kun toinen meitä seuranneista poliiseista jo koputti ikkunaan.


Lienee sanomattakin selvää, että autoni jäi siihen tien varteen, ja sain kokea erään siihenastisten elämäni kuumottavimmista kyydeistä vaitonaisten ja vakavien poliisien sekä harvinaisen paskassa kuosissa olevan Kansasin kanssa. Niin poissa tästä maailmasta en ollut sitä ennen nähnytkään: se ei oikeastaan vastannut puhutteluun millään tavalla eikä reagoinut silmiinsä osoitettuihin taskulampun valoihin. Ei tarvinnut olla poliisi päätelläkseen, että sillä oli veressä jotain muutakin kuin alkoholia.

Ensimmäistä kertaa jouduin oikeasti käyttämään puhelahjojani päästäkseni ensinnäkin itse pois epäilyn alta, jonne olin Kansasin takia päätynyt. Vasta sitten voisin auttaa sitä. Kun olin vakuutellut poliiseille, ettei minulla ollut mitään tekemistä tilanteen tai siinä käytettyjen aineiden kanssa, ne tohtivat jättää minut ja säälittävänä tuolissaan roikkuvan Kansasin hetkeksi kahden kesken kuulusteluhuoneeseen. Vieraan ihmisen oli eittämättä mahdoton saada pojasta selvää siinä kunnossa, ja arvelin, että sen kuulustelua tultaisiin todennäköisesti lopulta lykkäämään myöhemmäksi.

Minäkään en ollut saanut kunnollista käsitystä siitä mitä oli tapahtunut, mutta oikeastaan sillä ei ollut väliä. Kansas ei ollut koskenut pöydän kulmalle tuotuun vesipulloon ja sen vieressä höyryämästä lakanneeseen kahviin, jota oli läikähtänyt yhteen lukuisista pöytää peittävistä asiakirjoista. Kahvitahra johdatti katseeni paperiin, jonka otsikko oli Jane Doe.

Nimen pudottua tajuntani pohjalle nytkähdin liikkeelle monistepinoa kohti.

"Does Jane Doe say anything to you?" kysyin Kansasilta odottamatta varsinaisesti vastausta.
"No one knows who she is", Kansas mongersi epämääräisesti. "Where's Maddy?"
"Why do you keep asking about her? I called her and she had no idea what you're talking about."
"I don't know, man..." Kansas hymisi murheellisena hupparinkaulukseensa.
"Look, there's another unrecognized body", yritin saada selkoa tilanteeseen.

Vitsit, että se oli vaikeaa, kun keskustelukumppani oli selvästi jollain ihan muulla planeetalla.

"Jane Doe", Kansas vahvisti silmät puolitangossa.
"Yes, that's right", vahvistin toiveikkaana: jos se vaikka tulisi edes hetkeksi pinnalle.
"Who's dead?" se kuitenkin kysyi sulkien silmänsä ja antaen leukansa retkahtaa rintaan. "Am I dead?"

Huokaisin ja kyselin hetken aikaa ylhäältä päin apua palauttaen sitten silmäni takaraivon kautta takaisin omalle paikalleen.

"No, unfortunately not", vastasin vilkaisten samalla oven suuntaan.

Mitään ei kuulunut eikä näkynyt, joten voisin varmaan vilkaista papereita lähempää ihan nopeasti.

"Someone's coming", Kansas sammalsi.
"Nobody's com... oh."

Etäiset askeleet todella lähestyivät käytävää pitkin, joten palasin paikalleni tuoliin esittämään, että olin ollut siinä koko ajan. Jää mysteeriksi, oliko Kansas kuullut ne oikeasti ennen minua, vai oliko se vain sattumalta horissut samaan aikaan oman unimaailmansa tapahtumia.

"Have you cleared up?" poliisi kysyi Kansasilta, joka antoi sellaisen vastauksen, etten minäkään tahtonut saada siitä selvää.
"We're running drug tests", poliisi ilmoitti siirtäen katseensa minuun.
Nyökkäsin, kun en oikein muutakaan voinut.
"We really would like to talk to him today. We can't keep you here much longer, so if you leave, we can't stop you. We will, however, contact you later", poliisi puhui suoraan minulle.
"I'll stay", ilmoitin. "I'll keep an eye on him", jatkoin esittäen mahdollisimman tiukkaa ja assertiivista, jotta poliisi ajattelisi minun jäävän siksi, että halusin pojan vastuuseen tekosistaan.

Oikeasti minua ei ihan hirveästi kiinnostanut sellainen, sillä tehty mikä tehty. Enemmän olin huolissani siitä, että Jude saisi varmasti haettua minun autoni sieltä tien mutkasta ja tulisi meitä hakemaan, kun vain saisin pojan mukaani. Kansas saisi tasan nukkua meidän sohvallamme huurunsa pois, sillä omaan kotiinsa en veisi yhtäkään nuorta tuossa kunnossa minkään sortin vanhempien armoille.

"Very well", poliisi vastasi ja poistui silmäiltyään meitä vain pienen hetken tarkkaavaisena.

Naisen poistuttua kuuntelin vielä hetken hiljaisuutta ja vilkaisin paristi ovelle ennen kuin nousin, kiersin pöydän ympäri ja otin kahvin tahriman paperinipun käteeni.

"Are you going to steal them?" kysyi yhtäkkiä haukankatseen ja oikeudentajun omaksunut Kansas, yhä kylläkin sammaltaen.
"Maybe."
"That's stupid. You'll get caught", se sanoi hitaasti silmät suljettuna.
Minusta alkoi silti tuntua, että se oli äsken esittänyt poliisin edessä vähän sekavampaa kuin todellisuudessa olikaan.
"I'll take copies, then", tuumasin ja kiiruhdin huoneen nurkassa pölyttyvälle kopiokoneelle. "Keep an eye on the door", sanoin, vaikka Kansas istui tuolissaan selin ovelle silmät kiinni.
"Copy that", se sanoi raottamatta silmäluomiaan.

Minä työnsin paperia toisensa perään kopiokoneeseen ravaten joka välissä varmuuden vuoksi ovella vahtaamassa siltä varalta, että joku tulisi. Toiseksi viimeisen paperin kohdalla Kansas havahtui: se lakkasi tuhisemasta ja liikahti tuolissaan.

"Is someone coming?" kysyin, mutta jäämättä odottamaan vastausta olin parilla askeleella jo ovella.
Ehdin nähdä ikkunasta vain lähestyvän varjon, kun sydämeni alkoi takomaan. Taisin olla siinä sellaisessa pulassa, josta Jude aina minua varoitteli kovin pahaenteiseen sävyyn.

Konstaapelin astuessa sisään minä istuin alkuperäisten kahvitahralla varustettujen paperien päällä tuolissani ja kopiot olivat pöydällä Kansasin yhä koskemattoman kahvikupin vieressä. Yksi papereista oli jäänyt kopiokoneeseen; se alimmainen, viimeinen.

Vasta paljon myöhemmin kävellessäni vihdoin ulos huoneesta tulin luoneeksi vielä viimeisen silmäyksen kopiokoneen suuntaan. Siellä lepäävässä paperissa oli samalla tavoin otsikko kuin Jane Doen paperissa. Tässä vain luki sen tilalla Trinity Dimick.

Vasta kun istuimme autossa ja kaikki ovet oli suljettu, saatoin hengittää kunnolla syvään ensimmäistä kertaa tunteihin.

“I really don’t want to know what happened”, ratin takana istuva Jude ilmoitti. “I was not here, actually. And neither were you two. This never happened, and it most definitely won’t happen again.”

Kun Jude oli vaiennut, Kansas avasi silmänsä, katsoi minuun ja kysyi, miksen ollut ottanut kuvia papereista. Kuulemma olisi ollut paljon helpompaa kuin kopioiden ottaminen.

“What papers?” Jude kysyi.
Sen katse kertoi sen jo päättäneen, ettei se tykännyt yhtään siitä, mitä oli meneillään.
“Did you at least get them out?” kysyi Kansasin väsynyt ääni.
“I’m not planning on returning in there”, murahdin kaivaessani takkini sisältä rullatun nipun rikostutkintaan kuuluvia asiakirjoja.

Öinen ulkoilma tuntui kylmältä paljasta kaulaa vasten. Tyhjässä hiljaisuudessa kaikuvaa säksätystä ei voinut olla huomaamatta. Ääni kimpoili äärettömyydessä niin, että sitä olisi ollut mahdotonta paikantaa pelkällä korvakuulolla. Siksi seurasin katseellani pimeän taivaan halki matalalla lipuvaa armeijan helikopteria. Korkeimpien havupuiden latvat väistyivät ilmavirran tieltä.

Olin jo sammuttanut kaikki valot lukuun ottamatta päätallin oven yllä olevaa liiketunnistinvaloa, joka kajasti nytkin selkäni takaa, ja taskulamppua, joka minulla oli kädessäni. Se oli uusi — Jude oli ostanut sen minulle, kun olin tarpeeksi monta kertaa itsekseni manaillut sellaisen puuttumista.

Jatkoi matkaani vasta, kun hiljaisuus palasi Twin Falls Farmin öiselle pihalle. Jokin siinäkin paikassa oli muuttunut: mihinkään ei voinut enää luottaa, ei edes kodiksi katsomassaan paikassa.

Seuloin tontin laitaa taskulampun valolla havaitsematta liiemmin mitään tavanomaisesta poikkeavaa ennen kuin vasta päästessäni aivan lähelle laitimmaisen tarhan aitaa. Siinä yhdessä tolpassa oli uusi kaiverrus. Metsän suuntaan katseli jälleen yksi silmä: sellainen kuin syvemmällä metsässä olevissa puunrungoissa ja vanhan hylätyn kirkon seinässä. Epämääräiset kaiverrukset olivat viimeisten viikkojen aikana lähestyneet farmia vähitellen niin kuin joku tai jokin olisi merkinnyt alati laajenevaa reviiriään niiden avulla. Minusta tuntui siltä, kuin joku olisi kehottanut poistumaan tontiltaan, vaikka olin käytännöllisesti katsoen omassa kodissani.

Valitettavasti rohkeus ja viisaus eivät aina kulje käsi kädessä, ja niin olin minäkin päättänyt suojella omaa reviiriäni hinnalla millä hyvänsä. Sipaistuani etusormellani uusinta silmän kuvaa — sitä, joka oli viimein saavuttanut tontin, ylittänyt sen rajan — suuntasin takaisin sisälle.

“What was that?” kysyi Jude, joka nojasi jo valmiiksi ovenkarmiin, kuten sillä usein oli tapana.
Kädet puuskassa tietenkin, tiedättehän.

Minä en voinut estää pientä hymynkaretta pääsemästä huulilleni kaikesta huolimatta, sillä Jude oli taas löytänyt minun kaapistani sellaisen paidan, joka ylsi sitä ainakin puoleen reiteen saakka. Mikähän siinäkin oikein oli, kun naisille eivät koskaan kelvanneet niiden omat vaatteet?

Jude katsoi minua odottaen vastausta, kallisti päätäänkin lempeän vaativaan sävyyn. Jos en olisi lähtenyt selvittämään pihalta kuuluvaa vaimeaa rasahtelua, se olisi tehnyt sen itse. Se ei pelännyt, tai sitten se ei vain antanut pelkonsa näkyä — either way, Red vaikutti nytkin rauhalliselta katsellessaan minua tutkivana.

“Nothing”, valehtelin kohauttaen olkiani, sillä minä sentään osasin vielä pelätä edes toisen ihmisen puolesta.
Olin näet päättänyt pitää Juden erossa tästä kaikesta niin kauan kuin se olisi minusta kiinni. Harmi vain, että minusta tuntui kuin se olisi jo nyt tiennyt jotain, mitä minä en tiennyt.

Ripustaessani takkia naulakkoon en irrottanut katsettani Juden silmistä keittiön valon syttyessä ja sammuessa taustalla itsekseen. Kumpikin meistä sivuutti tarkoituksella sen tosiasian, että valot oli sammutettu katkaisijasta aikaa sitten, eikä lamppujen kuulunut syttyä itsekseen keskellä yötä — ei edes hetkeksi.

“Let’s go back to sleep, then”, Jude sanoi lopulta niin kuin mitään kummallista ei olisi meneillään, vaikka me molemmat tiesimme, ettei kukaan olisi pian enää turvassa edes omassa kodissaan.