Ethan of All Trades

Arpajaisista voittamalleni lumilapiolle oli ollut viime aikoina käyttöä. Lisäksi farmille oli rantautunut taas uutta väkeä, joten työtä riitti. Betty oli pyyhkiytynyt historiaan ainakin toistaiseksi, ja elämä jatkui: minä hoidin tallin rahaliikennettä ja Yeva koordinoi käytännön asioita, kuten päiväjärjestystä ja ruokintasuunnitelmia. Päätöksenteon lisäksi jaoimme tietenkin yhä kaikki päivittäiset käytännön työt. Minä annoin Yevan uskoa, että se oli työnjohtaja — niin elämä oli helpompaa. En minä sitä kauhean vakavissani kyllä ottanut oikeasti, enkä suotta yrittänyt peitellä sitä. Yeva oli yhtä herttainen kuin aina tökkiessään minua säännöllisesti talikon piikeillä persuksiin aina, kun sairaan hyvät vitsini eivät muka olleet sen mielestä yhtään hauskoja.

Siinä sivussa perehdytin sitä välillä lännenratsastukseen tulevia joukkuekilpailuja silmällä pitäen. Yevan sisulla pääsisi kyllä varmaan pitkälle lajissa kuin lajissa, kun se vain tarpeeksi haluaisi laittaa panoksiaan johonkin. Olin ihan ylpeä sen edistyksestä, ja valmentaminen oli kaiken lisäksi hauskaa. Sitä voisi tehdä enemmänkin. Voi, kun saisi vaikka oman valmennusryhmän kasaan...

Tiluksille oli saapunut muiden tulokkaiden joukossa myös varsaksi luokiteltava otus ensimmäistä kertaa minun aikanani. Peach omistajineen oli ihan kiva piristysruiske tallin arkeen, mutta olihan kakarahevosten kanssa aina omat kommervenkkinsä. Peachin pienet hampaat tuntuivat olevan joka paikassa.
“Only a few more years before you’ll have proper big horse teefers. Like those”, kerroin hevoslapselle eräänä päivänä osoittaen sitten Louisaa, joka nyhti tarmokkaasti Hadeksen loimen etusolkia auki. “Hey! Excuse me, lady, please don’t do that!”
Olin aika varma, että Louisa totteli paremmin, kun sille yritti puhua brittiläisittäin kohteliaasti murtaen. Jostain kumman syystä Judea aina nauratti, kun minä yritin matkia sen brittiaksenttia puhuessani sen hevoselle.

Uusista tulokkaista puheenollen — tuntui oudolta, että Bluen karsinasta katseli meitä tätä nykyä uusi hevonen. Sinne se oli sitten kuitenkin nimittäin lopulta päätynyt, kun Yeva oli patistanut minut kunnostamaan kolhiintuneen karsinan, ja kun talli oli alkanut olla täynnä, se oli ollut pakko ottaa käyttöön. Karsinan uuden asukkaan omistaja, Maverick, vaikutti minusta ihan kohteliaalta nuorelta mieheltä, mutta koska Cooperilla näytti olevan jotain sitä poikaa vastaan, yritin uskollisesti tasapainoilla niiden välillä liittoutumattomana kuin Sveitsi konsanaan.

Yhtenä päivänä juttelin muuten vain niitä näitä Maverickin kanssa jakaessani heiniä karsinoihin, koska olisi ollut outoa ja tylsää olla vain hiljaa. Kuulumisia muuten vain kysellessäni oli poika tullut maininneeksi, että hänellä oli jonkinlaiset kotibileet tulossa viikonloppuna.
“Oh yeah? Have you invited other kids from here?” kysyin.
Olisihan se hyvä juurruttaa tällaiset uudet tulokkaat ryhmään, niin pysyisivät asiakkaina mahdollisimman pitkään. Maverick vaikutti ihan potentiaaliselta siinä mielessä. Tekisin siitä vielä lännenratsastajankin ennen kuin se huomaisikaan…
“Not yet, but I’m planning to”, Maverick vastasi.
“That sounds like a good idea”, myhäilin muina miehinä.

Ties vaikka saataisiin noista Cooperinkin kanssa vielä ennen pitkää kavereita. Minä en ainakaan aikoisi olla se vastuullinen aikuinen, joka seisoisi tällaisten juhlallisuuksien tiellä.

Olin vastaanottamassa kuivikekuormaa, kun kännykkäni hurisi takataskussani saapuvan puhelun merkiksi.
“Ethan”, vastasin nostaessani kännykän olkapääni ja korvani väliin jatkaen työntekoa samalla.
“Hey, it’s Jack again. Could you come help me fix one of our gates? I know it’s a terrible time to ask, but…”
“Yeah, sure. No problem”, vastasin heti. “I’ll be there in half an hour, I’ll just finish couple of things first.”
“Oh, well that’s just great! Thank you, Ethan. I’ll see ya”, Jack sanoi ja lopetti puhelun.

Kun koko kuivikekuorma oli toimitettu säilöön, ilmoitin Yevalle lähteväni käymään pikaisesti naapurissa ja hyppäsin autoon. Minulle oli jäänyt Jackin soitosta jotenkin epämääräisesti sellainen olo, että sillä oli jotakin muutakin asiaa kuin pelkkä aidan korjaus.

“Hey, thanks again for showing up”, se tervehti minua, kun olin hädin tuskin ehtinyt saada auton ovea auki. “It’s that one right there”, Jack osoitti karja-aitauksen suuntaan.

Nykäisin stetsoniani tervehdykseksi.

Kävellessämme aitausta kohti Jack alkoi puhua niin kuin olisi pidätellyt juttua sisällään jo pitkään: “Our son Matt seems to have disappeared completely. I guess he’s too busy these days. Never has the time to come help the old man.”

Jack yritti naurahtaa lopussa, mutta pelkäksi yritykseksi se näytti jäävän. Mies tyytyi vain rykäisemään pari kertaa vähän vaivalloisesti.

“How so?” kysyin vilkaisten vanhaa miestä, jonka otsa näytti muuttuneen entistä ryppyisemmäksi sitten viimenäkemän.
“Last time he visited it was around November, I reckon. He told me he was going for a work trip that was supposed to last about two months and I didn’t expect to hear from him for a while, but now I haven’t heard from him ever since the last time he left. No calls, no texts — nothing.”
“Really?” kysyin nostaen toista kulmakarvaani samalla, kun kävelin karja-aitauksen repsottavaa porttia kohti.
“Yeah… I mean, he’s done this a couple times before — gone for a month or two without any contact — but never this long. But you know, parents never stop worrying”, Jack onnistui viimein naurahtamaan lopuksi yrittäen varmaan keventää tunnelmaa, mutta onnistuen vaikuttamaan yhä vain lähinnä hermostuneelta. “Anyway, I was thinking if you could hold the gate straight — it’s quite heavy — while I tighten the screws from this end. You know, it’s impossible to do this alone.”
“Sure thing. How old is your son?” tiedustelin, sillä minusta tällaiset katoamistemput vaikuttivat vähän oudoilta mieheltä, jonka oli pakko olla ihan aikuinen ihminen vanhempiensa iästä päätellen.

Jack ja Martha olivat minusta mitä mukavin pariskunta, enkä nähnyt mitään syytä olla pitämättä heihin yhteyttä.
“He turns fifty this year. He has a daughter about your age.”

Nyökkäsin ja paransin otettani painavasta rautaportista, kun Jack väänsi ruuveja tiukemmalle.

“Are you worried?” kysyin vilkaisten miestä.
“Well… To be fair, I am. This time more than before. At first I wasn’t — the first two months were nothing new. But now… Last week I called the police — yet again — but they don’t seem to take me seriously. As far as I’m concerned, they’ve done nothing.”

Höristin korviani entisestään: vai niin, kyseessä olikin jo poliisiasia.

“Where were he last time he disappeared?” kysyin yrittäen saada edes jostain langan päästä kiinni.
“Oh you know, he’s been here and there. Sometimes he doesn’t wanna tell us where he spends his time. Sometimes he says he was at home, sometimes visiting a friend, sometimes traveling around in different countries. I’m not sure which stories are true, but it’s not my job to question him but to welcome him back everytime he decides to show up.”
“Why do you think he would lie about where he is?”
“I have been wondering that for a couple years now. I think he might have some kind of a… a lady friend. I have no idea why he doesn’t want us to know her.”
“Or him”, mutisin hiljaa.
“What?”
“Nothing.”

Niin — katoamisen syitä saattoi olla hyvinkin monia.

Illalla kotona päivän töiden jälkeen, kun olin ripustanut stetsonini naulaan, avasin kannettavan tietokoneeni ja retkahdin puoli-istuvaan asentoon sängylle. Selailtuani uutiset en voinut olla etsimättä Facebookista Jackin ja Marthan poikaa, koska halusin saada jonkinlaisen otteen siitä, millainen tyyppi oikein oli kyseessä. En ollut koskaan henkilökohtaisesti tavannut miestä, vain kuullut Jackin tarinoita.

Mattin oli pakko olla lyhenne Matthewista. Kirjoitin siis hakuun Matthew Collins, ja hakutuloksia tuli ihan vain muutama. Vain yhdellä oli kuitenkin asuinpaikkanaan Boise, ja avasin profiilin. Matt näytti profiilikuvassaan jonkin verran Jackilta, mutta oli hieman tukevampi, ja tämän hiukset olivat harmaan sijaan vaaleanruskeat. Henkilöstä ei kuitenkaan voinut erehtyä. Kuva oli pikselöitynyt, ja taustalla oli hiekkaranta. Yhteisiä Facebook-kavereita meillä ei ollut, mutta se nyt ei sinänsä yllättänyt, kun en tuntenut koko miestä. Kun selasin profiilia eteenpäin, Matt esiintyi parissa kuvassa ilmeisesti tyttärensä kanssa: kuviin oli merkitty Emily Collins. Nuori vaaleahiuksinen nainen näytti lyhyen vilkaisun perusteella matkustelevan niin ikään paljon. Tyttären lisäksi Mattin julkaisuissa ei esiintynyt juurikaan muita ihmisiä toistuvasti — vain lähinnä yksittäisiä kavereita. Melkein kaikki niistä olivat naimisissa olevia miehiä — ei sillä, että olisin niin kauhean tarkkaan uppoutunut selvittämään Mattin lähipiiriä…

Viimeisin päivitys Mattin profiilissa oli viime lokakuulta. Sen jälkeen miehen Facebook-tili oli hiljentynyt täysin, mutta kuka toisaalta enää edes käytti koko naamakirjaa. Sillä toden totta näytti olleen ennenkin ahkeramman julkaisutahdin kausia ja muutaman kuukauden totaalihiljaisuuksia vuoron perään, mikä oli linjassa Jackin kertoman kanssa. Ehkä Mattilla oli masennusjaksoja tai jokin muu syy, miksi siitä ei kuulunut aina välillä kuukausiin.

Facebook-päivitysten sijainteja oli Boisessa ja Wilmingtonissa, mutta myös matkoilta muissa osavaltioissa ja jopa Euroopassa — Kiinassakin näköjään.

Matt saattoi olla siis käytännössä aivan missä päin maailmaa tahansa.

Olin käynyt heittämässä Juden baarista kotiinsa ja jäänyt ajamaan päämäärätöntä ympyrää kortteleiden lomaan, sillä minua ei väsyttänyt vieläkään. Olin lupautunut sille kuskiksi jo aiemmin ja tankannut asiaankuuluvat määrät kofeiinia elimistööni pysyäkseni varmasti hereillä, vaikka takana olikin pitkä päivä. En halunnut mennä vielä kotiin.

Rainin tulevaisuus mietitytti. Olin ilmoittautunut ensi kuun kilpailuihin ihan vain, koska en suostunut uskomaan, että sen aika olisi lopussa. Jos eläisin kuten ennenkin, ehkä kaikki olisi juuri niin: kuten ennenkin.

Kuristava tunne pyrki pintaan. Parempi pysyä liikkeellä.

Irrottauduin ajatuksistani, kun silmääni tarttui hitaasti mateleva valkoinen pakettiauto. Jonkin aikaa syvälle ajatuksiini uppoutuneena ajeltuani en voinut olla aivan varma asiasta, mutta minusta tuntui, että törmäsin siihen jo toista tai kolmatta kertaa saman yön aikana. Nyt se liukui pysähdyksiin Lost River Barin edustalle. Hetken mietin, oliko se siviilipoliisi tai muu vastaava, sillä vaikutti siltä, kuin se olisi etsinyt jotakin. Varmistin vaistomaisesti, että turvavyöni oli kiinni ja yritin muistella, mikä täällä tarkalleen mahtoikaan olla nopeusrajoitus.

Pakettiautosta ei noussut ketään, eikä sinne poimittu sen enempää ihmisiä kyytiinkään. Ajoin kaikessa hiljaisuudessa kadun varteen pysähdyksiin ja jäin seuraamaan tilannetta, kun minulla kerran ei ollut muutakaan järkevää tekemistä. Auton takaa en nähnyt, kuka pakettiautoa ajoi ja mitä kuljettaja teki — katsoiko se puhelintaan siinä paikallaan istuessaan, vai pälyilikö se kenties ympärilleen etsien jotakin? Who knows.

Lopulta tovin tyhjäkäynnillä seissyt auto lähti liikkeelle hämyisen kuppilan edustalta ja kääntyi kapealle sivukujalle, jonka tiesin olevan oikoreitti sille puolelle kaupunkia, jossa kirkko oli. Päässäni rullaili epämääräinen kela siitä, miksi joku mahtoi odotella paikallisen ei-niin-hyvämaineisen kapakan edustalla keskellä yötä ja päättää ajaa sittenkin suorinta tietä paremmalle puolelle kaupunkia. Aika äkillinen suunnanmuutos jonkun elämässä.

Jatkoin matkaani suoraan. Kaduilla ei liikkunut montaa ihmistä jalan, ja nekin jotka liikkuivat, eivät olleet yksin. Siksi huomioni kiinnittyi vanhan kerrostalon langettamassa varjossa seinustaa pitkin könyävään hahmoon, joka näytti pitelevän hampaitaan suussaan oikealla kädellään niin kuin ne olisivat saattaneet irrota ja pudota maahan muuten. Meno oli sen verran kumaraa, että jo senkin takia olisin pysäyttänyt auton ja selvittänyt, tarvitsisiko oman onnensa nojassa kuljeskeleva kaveri apua, mutta kävelytyylissä ja hartioiden asennossa oli jotain hyvin tuttua.

No. Please, not again. Could it be…?

“Kansas?” huikkasin kysyvänä avaamastani ikkunasta ajettuani autoni puoliksi jalkakäytävälle.

Yön pimeydestä ilmestynyt hahmo nosti katseensa minuun. Ilmeestä paistoi tuska — se irvisti kivusta niin kuin olisi juuri tullut piestyksi. Puolet kasvoista oli veressä ja koko ihmisparka toispuoleisessa kippurassa niin kuin se olisi katkaissut kylkiluunsa. Hetken mietin, näinkö unta.

Mutta meidän Kansas se valitettavasti oli — siitä ei voinut erehtyä. Toivoin kovasti, että olisin ollut väärässä, tai että olisin yllättynyt edes vähän kohdatessani pojan näissä merkeissä. Se tuntui olevan jokin luonnonlaki, että osuin aina paikalle, kun asiat olivat tällä tolalla. Ehkä minä olin tietämättäni sen suojelusenkeli tai jotain. Huh, melkoinen vastuu — olisin voinut jonkun vähän helpommankin hengissä pidettävän kyllä ottaa kontolleni.

“You need a ride”, ilmoitin kyselemättä ja kurottauduin tuuppaamaan pelkääjänpaikan oven auki.

Peura ajovaloissa -ilme katosi näkyvistä, kun Kansas painoi kasvonsa takaisin kohti maata ja kiipesi kyytiin sanomatta mitään. Se veti oven kiinni perässään vaisummin kuin tavallisesti — ei paukauttanut sitä sillä tavalla innokkaan tarmokkaasti kuin yleensä, kun oltiin lähdössä johonkin. Oveen jäi verinen kädenjälki.

Ohjasin auton takaisin ajoradalle. Viereisellä penkillä istui Kansasista pelkkä kuori, joka ei tehnyt elettäkään turvavyön suuntaan, mikä vahvisti epäilyäni siitä, että naaman lisäksi sen kylki oli ottanut osumaa. Pyörittelin päässäni erilaisia vaihtoehtoja sille, miksi se oli siinä kunnossa kuin oli. Alkoholin hajua se ei ainakaan ollut tuonut mukanaan, ja jos se olisi juonut, se olisi ollut puheliaampi ja alkanut jo kertoa, mitä oli tapahtunut.

“I’m taking you to the hospital”, kerroin suunnaten Boisea kohti vievälle tielle.
“No”, Kansas korahti.
Sen huulien välistä valahti sen syliin ja penkille kapea verinoro, kun se raotti niitä. Poika sulki suunsa takaisin tiukaksi viivaksi, irvisti ja nielaisi.
“Why not?” kysyin sen sijaan, että olisin väittänyt vastaan.
“Just… no”, poika vastasi.
Sen ääni taipui väsyneen kuuloisesti, kunnes lakkasi kuulumasta.

Ei sitten.

Ajoin yhden korttelin ympäri sanomatta mitään. Odotin.

“Where are we going, then?” kysyin lopulta, kun vastauksia ei alkanut kuulumaan itsestään.
“Home”, Kansas vastasi käheällä äänellä.
Vasta silloin haistoin veren ja katupölyn yli, että se oli taas polttanut.
“As you wish”, mutisin. “Aren’t you gonna tell me what happened?”

Poika oli hiljaa. Odotin vielä hetken, että se alkaisi puhua, mutta kuulin vain vaimeasti tuhisevan hengityksen auton huminan yli. Sillä oli varmaan verta nenässäänkin, sillä se lopulta niiskaisi, vaikka sen ilmeettömät kasvot eivät antaneet pienintäkään viitettä siihen suuntaan, että se olisi ollut edes lähellä purskahtaa itkuun. Senkin ilmeen tunnistaisin kyllä.

“Did someone hurt you?” yritin vielä kerran vilkaisten Kansasia ja toivoen, että sillä olisi ollut tilanteelle jokin muu selitys.

Huomasin puristavani rattia tarpeettoman lujaa. Kansas näytti välttelevän kysymyksiini ja katseeseeni vastaamista, ja siirsi sen sijaan kasvonsa kohti sivuikkunaa tuijotettuaan jo pitkän aikaa suoraan eteensä lasittunein silmin.
“I’ll take that as a yes”, tuumasin.
“As you wish”, poika murahti matkien minua.

Tuhahdin nenäni kautta.

“Let’s get you home.”

The Three Musketeers on a Search of an Eye
6th march around 11 am

***

12 pm @ Twin Falls Farm

Kun olin pyöritellyt päässäni jokseenkin oikeaan järjestykseen lähimetsässä ja sormuksessa esiintyneet kuviot ja Kansasin ja Mikaelin kertomukset hylätyn kirkon sakastissa olleista epämääräisistä latinankielisistä teksteistä, koin tarpeelliseksi selvittää, oliko näillä jonkun rustaamilla merkeillä jokin yhteys keskenään. Halusin tietää, millaista viestiä niillä yritettiin välittää ja kenelle, vai olivatko ne kenties vain jonkun satunnaista töhertelyä. Jotain puistattavaa niissä joka tapauksessa oli, mutta sellainen oli vain omiaan herättämään uteliaisuuteni. Viis siitä, että joku vain pilaili paikallisten kustannuksella — olin joka tapauksessa kiinnostunut selvittämään, mitä merkit tarkoittivat.

Matkasimme siis takaisin hylätylle kirkolle, joka näytti ulkoa päin katsoen koko lailla samalta kuin viimeksikin — ehkä talvi oli korkeintaan vähän kuluttanut jo ennestäänkin rapistunutta maalipintaa. Kosteus oli tiivistynyt särönneisiin ikkunalaseihin siellä, missä niitä oli vielä jäljellä. Katolta oli tippunut lunta valliksi kirkkorakennuksen ympärille; selvä kevään merkki.

“Should we go in?” Mikael kysyi viitaten kohti rakennusta.
“I suggest we all use a door this time”, suunnittelin lähtiessäni kiertämään seinän vierustaa pitkin kohti takaovea, josta olin viimeksikin päässyt suhteellisen helposti sisään.
“If you insist”, Kansas huokaisi dramaattisesti.

Jäykkä se ovi oli tälläkin kertaa — etenkin, kun sen avatakseen piti samalla työntää eteen kasautuneet lumisohjot pois. Osin se oli onneksi jo sulanutkin. Ovi aukesi vain puolittain, mutta pääsimme kaikki livahtamaan siitä sisään. Aluksi siellä oli hämärää, mutta kuljin edeltä kohti kirkkosalista kajastavaa valoa. Sen suuret lasi-ikkunat päästivät epämääräisiä valoläikkiä seinille valaisten tilaa sen verran, että huomasin heti jonkin muuttuneen viime kerrasta. Olisin nimittäin kyllä muistanut, jos kirkon seinillä olisi ollut silloin jotakin ylimääräistä.

“Does that look familiar to you?” kysyin pojilta osoittaen seinää, joka oli ollut viimeksi tyhjä ja valkoinen, mutta nyt sitä koristivat muutamat epämääräiset koukerot ja kirjaimet, joita oli taiteiltu pieniin rykelmiin sinne tänne. Osa oli mustia ja osa punaisia. Hetken minua kylmäsi kun mieleeni juolahti, että ne punaiset olisi maalattu verellä. No ei kai nyt sentään. Tällainen paikka saisi varmasti kenen tahansa mielikuvituksen laukkaamaan.

“It does”, Kansas vastasi tiirailtuaan seinää ja kaulassaan roikkuvaa sormusta vuorotellen.
“And there’s more”, Mikael huomautti ja osoitti kirkon puupenkkiä, johon oli poltettu samanlainen silmän kuva kuin se, jonka olimme nähneet metsässä puunrungossa.

Mikael otti kuvat kännykällään kaikista näkemistämme symboleista ja kirjainyhdistelmistä ennen kuin matkamme jatkui. Ties vaikka niistä todella muodostuisi jokin viesti, tai keksisimme niille muun merkityksen.

“What do you think they mean?” Kansas kysyi katsellen yhä seiniä koristavaa varsin erikoista taidetta.
“I’m not sure. Maybe someone’s been marking the place to let others know they’ve been here. I wonder why this part of the bench has been marked so specifically”, pohdin sipaisten kädelläni penkin pintaa, johon oli poltettu silmäkuvio. “Who are these people?” mietin ääneen.
“I’m not sure if I’d like to know or not”, Kansas sanoi puistatusta äänessään. “I feel like we’re not supposed to be here.”
“Imagine if someone came in right now. Or a whole bunch of them”, Mikael maalaili kiusallaan.
“Do you think someone lives here?” kysyin silmäillessäni ympärilleni.
Muutama makuupaikka oli yhä salin nurkassa näyttäen siltä, että siellä oli yövytty joskus. Paha sanoa, kuinka kauan sitten.

“If so, that someone has a weird taste in interior design”, Kansas huomautti nyökäten kädet taskuissaan seinälle.
Nostaessani katseeni olin heti samaa mieltä.

Seinää koristi talja — ei kovin suuri. Eläimen turkki oli harmahtavan vivahteikas ruskeilla merkeillä. Siinä oli pää paikallaan, eikä lajista voinut siksi erehtyä — koira se oli. Näytti erehdyttävästi heeleriltä.
“That’s… gross”, Mikael totesi inhoava ilme kasvoillaan.
Minä irvistin kykenemättä sanomaan mitään.
“Sick. I wonder whose pet dog that is”, Kansas mietti ääneen.

Ehkä joku oli löytänyt jonkun koiran kuolleena metsästä ja ripustanut sen kiusallaan seinälle kauhistuttaakseen muita hylättyä kirkkoa uteliaina tutkivia ihmisiä. Sen oli oltava ainoa edes jokseenkin järkevä selitys näkemällemme: meidän kustannuksellamme varmaan pilailtiin. Either way, koko paikka oli kyllä puistattava.

Puhelun katkettua stressaavan kuuloiseen tuuttausääneen jäin tuijottamaan lasittunein katsein ikkunasta pihamaalle. Tuntui siltä, kuin maailma olisi pysähtynyt.

There is a dead man in the woods.

Kansas oli kuulostanut hengästyneeltä ja hätäiseltä, kun taas oma hengitykseni tuntui takertuneen jonnekin keuhkojen pohjalle pääsemättä ulos niin kuin niistä olisi lyöty ilmat pihalle. Pallea ei ottanut aivoilta vastaan käskyjä.

Olinko minä valmis näkemään taas yhden kuolleen? En kai — ei kai kukaan varsinaisesti koskaan ollut. Olisiko minun pakko selvittää tämäkin sotku? Kyllä, totta hitossa. Tietenkin oli.

Jatkossa turha enää kysellä, oliko Kansas pulassa, kun se soitti. Oli se. Aina.

Marssin ulos, ei kun sittenkin sisälle talliin, ei kun sittenkin ulos, ei kun maneesiin — siellä ei ollut ketään — takaisin talliin. Kurkistin ovesta ulos. Mitä hittoa minun olisi tarkoitus tehdä tällä tiedolla? Pojat kai itse soittaisivat hätäkeskukseen? Ei hajuakaan, missä päin metsikköä ne olivat, saati kauanko sieltä kestäisi tulla.

Sulijn silmäni ja sain vihdoin ilmaa keuhkoihini.

Okei.

Ei tässä mitään, kaikki järjestyisi. Minulla nyt vain oli taas turhan vilkas mielikuvitus — ja kuollut pikkusisko. Jollain retkeilijällä oli varmaan pumppu pettänyt, tai sitten se oli syönyt vääriä marjoja. Varmaan joku vanhus. Sattuihan näitä. Ihmisiä kuoli itse asiassa joka päivä.

Aloin tehdä käsilläni mitä tahansa karistaakseni häiritsevät ajatukset hetkeksi kimpustani, kun en voinut juuri sillä hetkellä tehdä mitään tilanteen hyväksi. Tällä kertaa sijaistoiminta näytti olevan käytävän lakaisua. Oli sitä kai huonompiakin coping-keinoja olemassa.

Vitsit, poikien täytyi olla ihan hajalla.

Ei, kun nyt keskitytään tähän hommaan. Purut tuonne, hiekanmurut tuonne. Ei hiekkaa karsinoihin.


Hetken päästä pihalta kuului puheääni, jonka olisin tunnistanut milloin vain. Törmäsin ovesta ulos ja kävelin ripeästi poikien luokse. Kansas ojensi kännykkänsä näyttöä minua kohti ennen kuin ehdin edes niin lähelle, että saisin selvää, mikä ruudulla komeili. Kun lopulta sain, huomasin tuijottavani kuollutta miestä silmiin.

“Send that to the police”, käskin.
Kuvan mies ei näyttänyt tutulta — ei, vaikka yritin miettiä kuumeisesti kaikki tuntemani ihmiset läpi.

Mutta ei se kyllä kovin vanhaltakaan näyttänyt — ehkä keski-ikäiseltä. Okei, resuisesta parrasta päätellen se kyllä saattoi silti ihan hyvin olla joku erakko. Veren ja vähän kaikenlaisen muunkin eritekokoelman tahriman leuan perusteella se oli hyvinkin saattanut syödä jotain, mitä ei olisi pitänyt. Tai mistä sitä tiesi, vaikka se olisi ollut joku alkoholisti, joka oli eksynyt metsään kuolemaan. Ehkä se oli ollut onnettomuus. Täytyihän sen olla. Surullista, mutta näitä sattui.

Bluen myrkytys kangasteli mielessäni. Kurkkua kuristi taas vähän. Ravistin sen mielestäni.

Ei kenelläkään ole niin huono tuuri, että törmäisi vastaavaan uudelleen — johonkin tahalliseen. Ei täällä.

“Ya’ll alright?” kysyin ja tarkastelin kummankin pojan kasvoja vuoroin.
“What do you think?” Kansas kysyi.
“Just that.”

Poliisiauto kaarsi pihaan ennen kuin sitä tarvitsi pahemmin odotella. Kerrankin niitä näytti kiinnostavan. Koska minulla ei ollut mitään tekemistä asian kanssa ja koska minulla oli hevostila käsissäni, pojat kiipesivät keskenään poliisiauton kyytiin ohjeistamaan virkavallan oikeaan paikkaan.



Ainakin tunnilta tuntuneen ajan jälkeen puhelimeni värisi. Säpsähdin.

Se oli sähkömyyjä. Just joo. Löin luurin korvaan. Ei ollut tapanani, mutta nyt oli vähän muunlaiset asiat mielessä päällimmäisenä.

Kun puhelin oli ehtinyt lojua taskussani sen jälkeen vain muutaman minuutin, se soi taas. Joko nyt?

“It’s gone”, kuului Kansasin hengästynyt ääni heti, kun avasin linjan.
“The body?”
“Yeah.”
“What do you mean it’s gone?”
“Well it’s not here anymore!”
“You sure you’re in the same place?”
“Of course I am -!”
Taustalta kuului Mikaelin äänellä jotain epämääräistä puhetta ja sitten kahinaa.
“Look, it’s just… this whole thing is fucking weird”, Kansas sanoi puhelimeen vähän hiljempaa. “It was right there. I saw it. Mikael saw it. And now it has… vanished. I don’t think the police believes us.”
“Are there any dragging marks on the ground? Blood? Pieces of clothing? Anything?”
“Oh. Oh. Yes, there is something, actually”, kuului loittoneva mumina.
“Thanks, Ethan. We’ll call you”, kuului puhelimesta sitten Mikaelin ääni.
Kansasista ei kuulunut enää pihaustakaan.

Sitten linja tuuttasi taas tyhjää.

The Encounter
Jatkoa Kansasin tarinaan.

“Oh, shut up”, naurahdin pyöräyttäen silmiäni kevyesti.
Laitoin merkille, että alkoholi sumensi niitä jo vähän. Olin silti tilanteen tasalla riittävästi vaihtaakseni sujuvasti aihetta.
“But the real question is, why was your face mashed the other night I found you out there?” kysyin nyökäten kadulle vievän ikkunan suuntaan.
“What, you think something’s wrong with my face?” Kansas kysyi muka tosi järkyttyneenä.
“Yes, it was covered in blood”, vastasin viskilasini takaa odottaen kärsimättömänä vastauksia.
“Oh, it was… nothing. I fell.”
“Oh yeah? Landed on your face?”
“Exactly.”
“No but really. What happened?”
“I crashed with Nia.”
“No you didn’t.”
“A horse kicked my face.”
“You haven’t been at the stables in weeks.”
“I have, just not at the same stable as you.”
“I think I’d recognize a bruise made by a horse by now”, tuumasin.
“Well maybe I walked on a door knob, then. I don’t really know what else to tell you, man…” Kansas selitti konsonanttien pehmentyessä jo reilusti alkoholin vaikutuksesta.
Minun katseeni vaelteli ympäristössä ja pojan kertoman lauseen kuuntelu jäi puolitiehen, kun näin sivuprofiilin, josta en olisi voinut erehtyä unissanikaan — edes pahimmissa painajaisissani.

Eikä varmaan Kansaskaan.

“Shut up and turn very slowly in to the direction I’m looking at”, sanoin matalalla ja mahdollisimman rauhallisella äänellä.
Kansas kääntyi niin rivakasti ympäri katsomaan taakseen, että oli kaatua tuolissaan — juuri niin kuin oli ohjeistettu. Sen katse haravoi tilaa pahaa-aavistamattoman uteliaana, kunnes se näki saman kuin minäkin ja pysähtyi hetkeksi.

Sitten se ponkaisi ylös tuolistaan. Olin jo melkein aavistanutkin sen, ja olin parilla harppauksella sen kannoilla.

“What the fuck are you doing here?” se reuhasi ennen kuin ehdin saada siitä otetta estääkseni tilannetta.
“What does it look like?” kysyi närkästynyt Betty, jonka keskustelu jonkun varsin tutunnäköisen naisen kanssa oli juuri keskeytetty ikävällä tavalla.
“Plotting new murders?” Kansas ehdotti.
Sen katseessa oli jotain mielipuolista, kun baaritiskin yllä oleva himmeä valo kiilsi sen silmissä.
“Oh just let it go already”, Betty raakkui.
“I’d recommend the same, for your own sake”, mutisin hiljaa hampaideni välistä ja yritin työntää poikaa väljemmille vesille.
“Leave me alone already, and stop talking trash all over the town”, Betty jatkoi Kansasin perään.
“You’re a fucking peace of trash — maybe you should shut up and go where you belong”, Kansas vaahtosi.
Tiukensin otettani pojan paidanselkämyksestä, jota puristin nyrkkiini pitääkseni sen edes fyysisesti aisoissa — verbaaliseen puoleen oli myöhäistä yrittää enää vaikuttaa.
“Maybe we should go outside and cool down a bit”, yritin sanoa rauhallisuuteni alkaessa jo rakoilla.
“I knew you two were in this together”, Betty sanoi pahaenteisesti minun suuntaani.
“Maybe you should just leave this town at this point — it’d probably be for the best”, sanoin sen suuntaan hampaideni välistä, kun en voinut enää estää itseäni osallistumasta keskusteluun.
“What are you going to do? Try to kill me again?” Betty kysyi, mutta osoitti sanansa selvästi Kansasille pistävän katseensa suunnasta päätellen.

Katsoin parhaaksi peittää Kansasin suun kädelläni työntäessäni sitä ovesta ulos kadulle — parempi, kun ei sanoisi siihen enää mitään. Raitis, viileä ilma ja happi lävähtivät kasvoilleni, kun irrotin viimein otteeni ongelmia puoleensa vetävästä suojatistani baarin oven sulkeutuessa takanamme.

“Did you have to do that?” tiedustelin.
“Abso-fucking-lutely”, Kansas vastasi suoristellen ruttuun puristunutta paidanselkämystään.
“You should keep away from her”, muistutin.
“You don’t say?! She decided to pop up here tonight of all of the possible times –”
“Have you by any chance seen that van before?” keskeytin Kansasin debriefingin vaihtaen aihetta tyystin.
Huomioni oli nimittäin kiinnittynyt etäisesti tutunnäköiseen vaaleaan pakettiautoon, jonka hidasta ohi lipumista jäin seuraamaan. Pimeällä en nähnyt kuskia vieläkään, mutta varjon koosta päättelin sen olevan mies. Saatoin kyllä hyvin olla väärässäkin.

“Maybe? I don’t know? I may have, or maybe not, can’t really remember. Haven’t been paying attention much”, Kansas ilmehti epämääräisesti päätään pudistellen.
Sillä oli selvästi nyt muut asiat päällimmäisenä mielessä.

Istuin kahvitauolla sisällä pöydän ääressä selaamassa päivän lehteä. Yeva oli hiljaa ja vaikutti yhtä säteilevältä (not) kuin aina lämmittäessään kättään kahvimukiaan vasten otsa synkässä rytyssä.

Lehden selailuni oli melko merkityksetöntä, kunnes ei enää ollutkaan. Sydämeni tuntui lakkaavan lyömästä ja putoavan jonnekin vatsaontelon pohjalle, kun katsoin lehden sivulla komeilevaa pientä, suttuista kuvaa aivan liian tutuista kasvoista.

A Missing Person: Betty Hawkes (57)

A person reported missing after two days of not returning home or answering calls. Last seen on Saturday March 30th at the Sawtooth Club, Wilmington.

Lyhyen ja ytimekkään jutun mukaan noita-akan puhelin oli sammunut tai kytketty pois päältä, eikä naisen kämppis ollut saanut tätä kiinni lauantain jälkeen, kun Betty oli kadonnut tuhkana tuuleen kesken baari-illan. Lopussa oli puhelinnumero, johon pyydettiin ilmoittamaan kaikista havainnoista.

Tuijotin hetken pöydän pintaa lasittunein katsein. Lauantai.

Lauantai.

Fuck.

Nousin ja kaivoin puhelimeni esiin. Yevan katse ei onneksi noussut omastaan. Hartiani oli ottaa ovenkarmin mukaansa, kun myrskysin ulos ovesta.

“Where are you?” kysyin tervehtimättä, kun Kansas viimein vastasi puhelimeensa usean tuuttauksen jälkeen.
“Uh… wh- where should I be…?”
“Are you with someone?”
“What do you m–?”
“Betty has gone missing.”
“What?”
“Betty has–”
“I heard you”, Kansas sanoi kärsimättömänä.
“Then why’d you ask me to repeat?”
“I’m having a hard time understanding!”
“I can fucking hear that from the way you breathe!”
“Well sorry if this is just a normal monday to you –”
“Do you think we are in trouble?” oli minun vuoroni kysyä.
“It’s usually your job to know things like that.”
“I mean… I… why…” yhdistelin epätoivon voimalla lankoja päässäni.
“I uh… can’t really remember very clearly, to be honest”, Kansas sanoi, ja kuulin sen äänestä, että se raapi ensin niskaansa ja sitten takaraivoaan kiihtyvällä kädenliikkeellä.
Kyllä minuakin hermostutti.

“Well, you… were a bit threathening towards her”, muotoilin diplomaattisesti. “On the exact day she disappeared.”
“I didn’t tell her I’d kill her, did I?”
“No, I don’t think you did”, myönsin mietittyäni hetken.
“I didn’t. So. Yeah.”
“You didn’t…?”
“EXCUSE ME -”
“No, no, just checking, I didn’t think you’d do anything like that, I just had to make sure.”
“You really had to ask if I’d killed her?”
“Well, I mean, it wasn’t that far from the truth the last time…”
“You think I'm a fucking murderer? Geez, man.”
“I know, I know”, sanoin ja huokaisin juoksuttaen vapaata kättäni hiusteni läpi. “What the fuck is happening?”
“I don’t know. But wait, are you…?”
“What?”
“You didn’t…?”
“WHAT are you saying?” tivasin nousevalla nuotilla.
“Nothing, nothing. Just checking things out.”
“Kansas Bond”, sanoin painokkaasti.
“Yeah, yeah, I know.”
“It was in the paper so it’s just a matter of time before the others notice.”
“Maybe we should just play it cool?”
“Yeah, that’s a good idea. Let’s just… I don’t know, maybe I should announce this to everyone like a normal person?”
“Yeah, that sounds like a normal person thing to do. Go do that.”
“I think I will. Also it’s been just a couple of days so maybe she’ll show up soon. Maybe she was just visiting… a friend?”
“You think she has friends? More like maybe someone finally had enough of her.”
“Shut your mouth. Everything we say or do may be held against us.”

Olo oli kädetön. Katsoin rattia puristavia rystysiäni niin kuin ne olisivat olleet jonkun muun.

Tuntui kuumeisesti siltä, kuin olisi pitänyt tehdä jotain — toimia — mutta mitä ja miten? Mitä minä voisin täältä käsin tehdä sille faktalle, että Betty oli kuollut? En kai enää mitään. Olisihan se nyt jo pitänyt arvata, että vähintään tämäntasoisia uutisia oli luvassa, kun Kansas soitti. Ei kai se nyt huvikseen pirautellut, vaan aina kun tarvitsi vähintään pyhää henkeä ja seitsemättä ihmettä päästäkseen milloin mistäkin pinteestä.

Olin ollut pitkän aikaa hiljaa vain ajamani menopelin huminan täyttäessä kaikki aistit. Niin pitkään, että Kansas oli kahinan alkamisesta ja loppumisesta päätellen lakannut vaihtamasta painoa jalalta toiselle hiljaa tuhisten, rykäissyt ja kysynyt, olinko vielä linjoilla.

”Yeah”, olin saanut vaivoin ulos karhealla äänellä.
”Do you think we are in trouble now?”
”I don’t know. Maybe.”

Vilkaisin levollisena nukkuvaa autuaan tietämätöntä Judea ja sitten taustapeilin kautta takaoikealla istuvaa Yevaa, joka katsoi kännykkänsä näyttöä kuulokkeet korvissaan.

”How bad?”
”Quite bad, maybe? I’m not sure. It depends. You seem to know more than I do.”
”The surveillance cameras were off at that time.”
”How’d you know?”
”I just do.”
”That… might be good. Or bad. Maybe both. And also very suspicious, in a lot of ways.”
”Do you think it was on purpose?”
”Maybe, I don’t know. Where’d you hear that anyway?”
”Brandon”, Kansas yskäisi niin, ettei nimestä muka kukaan sivullinen voisi saada selvää.
”Do you think he suspects or knows something?” tiedustelin mahdollisimman tasaiseen sävyyn katse harmaassa tienpinnassa.

Kansasin hengitys kuulosti hermostuneelta.

”I don’t know but he saw us talking to her that night.”
”Could you by any chance go find out? I’m kinda in the middle of something”, ehdotin pitäeni ääneni yhä korostetun neutraalina.
”I… uh… I guess? Or could it wait?”
”For what?”
”For you to come back.”
”Why? You scared?”
”Me? Never.”
”That’s a lie. But you could go talk with your friend. Not a big deal.”
”But…”
”Use you brain, kid.”
”That’s unnecessary -”
”Sorry, you’re right. Well try not to get anyone killed, neither humans nor horses. I have stuff to do and a competition to lose.”
”Why’d you go all the way there to lose?”
”Because it’s the last time”, sanoin nielaisten palan pois kurkustani. ”I know we’re not… Rain is not… You know."

Oli vähän muitakin juttuja mielen päällä kuin taas yksi ruumis lisää. En ollut enää ihan varma, montako niitä edes oli löytynyt lyhyen ajan sisällä, sillä niitä tuntui kangastelevan mielessäni iltaisin enemmän ja vähemmän. Tämä viimeistään saisi jo varmaan aika paljon huomiota. Jokainen aivoilla varustettu ihminen varmaan tiesi, ettei se voinut olla enää sattumaa.

Ja minä kun olisin halunnut antaa kaiken huomioni Rainille, jonka olin luvannut viedä viimeistä kertaa seikkailulle pois kotoa — ja tietenkin jännityksestä kihiseville valmennettavilleni.

Tietenkään se ei käynyt päinsä, sillä kun Kansas jäi yksin kotiin, oli tasan varmana ruumiita luvassa.

Valvottuani koko yön yllätysvarsan kanssa, lopetettuani aamulla oman hevoseni, nukuttuani vähän välissä ja herättyäni illan suussa täysin pöllämystyneenä miettien, mikä päivä tänään mahtoikaan olla, en ollut saada sanaa suustani ylipirteän ja ympäriinsä lepattelevan naisihmisen purkautuessa ympäri taloa. Se ei tuntunut huomaavan, että minä olin vasta juuri herännyt. Haroin vaivihkaa takahiuksiani ojennukseen, ettei tyynyn kuva paistaisi kilometrin päähän. Mikä se tuon nimi nyt olikaan? Ei mitään hajua, oli mennyt aivan ohi. Oliko se edes sanonut sitä?

Niin meni muutenkin yli puolet naisen suusta pulppuavasta tarinasta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Lähinnä taisin toljottaa sitä hämmentyneenä. Tämä oli kyllä kaikin puolin erikoinen päivä — tai vuorokausi, oikeastaan. Sirkushuvit eivät näemmä jääneet suinkaan Texasiin.

Olin ensisijaisesti huolissani siitä, ettei tällä — mikä se olikaan? Statler? Oikeasti? Onko se muka nimi? — ollut hajuakaan tallinpidosta. Paperilla sen kuitenkin olisi pitänyt vastata juurikin tallitoiminnan pyörittämisestä. Minä vaihtelin painoa jalalta toiselle yrittäessäni miettiä, miten saisin pidettyä ohjat itselläni ja tuon… ilopillerin pois jaloista sähläämästä. Sitä se nimittäin teki — sähläsi. Pitäisi keksiä sille jotakin järkevää ja turvallista tekemistä, ettei eksyisi talliin.

Yeva olikin ollut oikeastaan aika hiljainen ja huomaamaton kämppis tähän verrattuna. Jotenkin minä sitten päädyin kuitenkin kaljottelemaan tämän Statlerin kanssa kuin veljekset tai mitkälie konsanaan. Se oli niin iloinen ja pulppuava persoona, ettei siitä oikein voinut olla pitämättä, vaikka olisi kuinka yrittänyt. Samalla vähän hengästytti ajatus siitä, että joutuisin katsomaan sen perään ihan joka päivä. Minulla oli sitä varten jo Kansas ja pari muuta teiniä, kiitos vain.

”You sure do have a horse of your own”, Statler arveli luoden silmäyksen minuun päästä varpaisiin.
Joo, oli bootsit jalassa ja farkuissa vähän hiekkaa.
”Actually, he’s dead too”, vastasin hämilläni.
En ollut ajatellut, että kertoisin asiasta ensimmäisenä jollekin ventovieraalle, joka oli näköjään samalla nyt myös kämppikseni.

”Oh. That’s… not so awesome?”

Minä tuijotin hetken eteeni hiljaa ja mutristin suutani mietteliäänä, kun en osannut sanoa siihen mitään.
”Nah. But the only right thing to do”, sain lopulta mutistua.

Siinä vaiheessa Statlerilla oli jo joku uusi projekti menossa ikkunassa roikkuvan aikaa sitten kuolleen minkälie köynnöskasvin kimpussa. Ehkä tuo lievästi sanottuna kummallinen emäntä toisi jotain kaivattua keveyttä tänne kaiken jälkeen. Kävelevä katastrofi se kyllä oli, mutta pitäisi vain katsoa, että se pysyisi poissa tallista.

Varsoja oli putkahdellut kaksin kappalein samaan aikaan, kun Statler oli muuttanut tiluksille. Lienee sanomattakin selvää, että minulla oli kädet aivan täynnä töitä. Tavallaan ihan hyvä.

“What do I do?” Yumi parahti minulle puhelimeen.
“I, uh… We’ll figure out something. It’s not your fault, you know. I didn’t have a clue, either.”
“Do you think Jude will be mad at me? Or Mikael?”
“Nah, don’t you worry about that. I’ll talk to Jude, and Mikael seems to stare at his foal like it’s a miracle — well, in a way it is. I don’t think you’ll have to worry about him, either.”

Linjalta kuului vaimea niiskaisu. “If you say so.”
“It’ll be okay”, vakuutin. “I gotta run now. Take care.”

“She’s still worried, isn’t she?” kysyi Louisan harjoja puhdistava Jude lattianrajasta, jossa se oli kyykyssä.
“Yeah…”, vastasin hitaasti.
Nojasin suljettuun karsinan oveen ja annoin katseeni vaellella ympäri seiniä miettiessäni kuumeisesti ratkaisua hevosten asumisjärjestelyihin muuttuneessa tilanteessa.

“Are you?”
“What?” kysyin hölmistyneenä ja laskin katseeni Judeen.
“Worried?”
“Yeah… I don’t know. Should I be?”

Jude tuhahti, enkä osannut päätellä, oliko se huolestunut vai huvittunut. Se nousi seisomaan, mutta sen silmät olivat silti yhä alempana kuin omani.
“You should get some rest”, se sanoi ja tutkaili minua niin tarkkaan, että melkein alkoi korvia kuumottaa.
Tuntui, että se näki minussa asioita, joiden olemassaolosta en itsekään tiennyt.

“Nah, I’m good”, valehtelin.
“You really don’t want to talk about it”, Jude totesi, mutta sävy oli tulkittavissa aavistuksen kysyväksi, kun puhujan tunsi.
“About what?”, esitin tyhmää pelatakseni aikaa keksiäkseni keinon pyristellä pois aiheesta.
“You know what I’m referring to”, Jude sanoi toruvasti ja rutisti nenänvarttaan minulle.
Brittiaksentti korosti napakkaa vaikutelmaa. Samalla se kallisti päätäänkin niin, että jouduin haromaan hiuksiani ja etsimään katseelleni uuden kohteen.

“I… I’m busy”, keksin.
Ja olihan se kyllä ihan tottakin.

En kuitenkaan tehnyt elettäkään lähteäkseni liikkeelle, vaan työnsin käteni turvaan housujeni taskuihin ja jäin katsomaan taas Judea hämmentyneen ja varmaan vähän eksyneenkin näköisenä.
“You really don’t know how to live without a horse”, se sanoi.
Tietenkin se näki minun lävitseni ja kertoi havaintonsa ääneen.

Se osui niin oikeaan, etten voinut vastata mitään. Katsoin sitä vain silmiin ja annoin sen tulkita kaiken, mitä omissani näkyi.

“You’re still not talking about it”, Jude totesi taas, tällä kertaa ilman kysyvää sävyä.
“No”, myönsin.
“It’d be healthy, you know. But maybe some day”, se huokaisi laskien katseensa taas siihen, mitä oli tekemässä.
“Maybe.”

“The cattle is out and about again”, Jack kailotti minulle puhelimeen.
Se naurahti jälleen hermostuneesti ennen kuin jatkoi: “Mind coming out to help?”
Kuulosti siltä, ettei puhelin ollut lähelläkään miehen suuta, vaan ukko kuikuili jonnekin muualle — varmaan niiden lehmiensä perään.

“I… uh, I’d love to, but I don’t have a horse anymore — to move around the cattle”, tunnustin.
“Oh. Well, they do get old. We all do”, Jack sanoi pahoitellen.

Se tuntui heti saaneen kiinni siitä, että Rain oli kokonaan poissa, eikä onneksi kysellyt enempää. Pystyin kuvittelemaan, että se otti lippalakinkin päästään puhuessaan. Se oli sellaista hiljaista ymmärrystä, joka karjapaimenten välillä vallitsi.

“Yeah”, murahdin.
“Anyway, you could borrow one of my horses again. Actually, Spin has been waiting for you. He needs to get to work”, Jack jatkoi höpötystään. “He even caused a scene last week.”
“Sure, sure, I’ll come to the rescue”, lupasin ja katkaisin puhelun.

“You need to survive without me for a while”, ilmoitin Yevalle viittoen käsilläni vähän joka suuntaan, sillä kaaos tuntui vallitsevan kaikkialla.
“Fine”, se murahti ärtyneenä.

Pakkohan minun oli mennä, ja Yevakin tiesi sen.

***

“Maybe we should fix your fence”, tervehdin saapuessani Collinsien pihaan.
“I’m sorry to bother you again”, Jack pahoitteli lakki kourassaan — liekö roikottanut sitä siinä puhelusta saakka. “I’ll fix it the first thing after I get my cattle back.”
“We’ll figure it out. Where are they this time?”
“There are only three or four of them in the nearby forest. I’m just… not able to ride at the moment, you know”, Jack selitti nyökäten päällään talon takana olevan pienen metsikön suuntaan.

Vasta silloin huomasin, että se nojasi puiseen kävelykeppiin ja linkutti mennessään.
“What happened?” kysyin nyökäten suurin piirtein miehen jalkojen suuntaan.
“Oh you know, he can be a bit spooky some days”, Jack korotti ääntään tuulen yli kädenheilautuksen saattelemana. “I’m really having my hands full with these ones. The palomino went to my granddaughter Emily for a while, you know, until I’m able to get on a horse again”, Jack kertoi tuulen tarttuessa puoleen sanoista, vaikka se yrittikin puhua kuuluvasti.

Mies linkutti kävelykeppinsä kanssa kohti karja-aitausta jatkaen puhumista, ja minä kirin sen rinnalle kuullakseni paremmin.
“Spin did this to you?” tähdensin.
“Yeah, well, you know, horses. It wasn’t his fault. He just got scared. It was windy, I never should’ve gone riding that day.”
“Why didn’t you call me?”
“You were in Texas, remember?” Jack naurahti. “I wouldn’t want to bother you.”
“You must bother me anytime you need any kind of help”, läksytin. “Didn’t we already agree on that? Despite, I had a stable hand who could’ve helped you when I was out of town.”
“I’m doing just fine. Well, despite the fact that I can’t ride and the one responsible for that is storing more and more crazy buzz every day”, Jack kertoi.
“You want me to ride him again?”
“Well… If it’s just not too much to ask.”
“I… uh… Well, I don’t have a horse at the moment”, sanoin taas. “So I guess I could.”
“Could you actually by any chance take him for a while? Just for the time I get better? I know you have a lot of horses in the stable, but…”
“We have two new foals and all…” mutisin. “...but I guess I could”, huomasin vastaavani, kun en oikein osannut kieltäytyäkään minkään hyvän syyn nojalla.

En tiennyt, kenen suostumus siihen tarvittaisiin. Statlerin? Parempi, kun pysyisi vielä vain poissa tallista. Ei se tiennyt, montako hevosta siellä oli, saati minkä nimisiä ja värisiä. Kun kerran yllätysvarsojakin ilmestyi yhtenään, saatoin kai minäkin ottaa hetkeksi yhden hoidokin. Yksi ruokittava lisää tässä konkurssissa ei kai tilannetta enää keinuttaisi merkittävästi mihinkään suuntaan.

“Well, you don’t need to decide anything right now. But I’d kindly ask you to get on a horse and go get my cows back”, Jack pyysi.

***

Kimo ruuna oli kieltämättä täynnä virtaa — se näemmä kuului niihin, jotka patosivat ajan saatossa liikkumisen tarvetta itseensä. Yhtään en tiennyt, paljonko Jack oli pystynyt viime aikoina tarjoamaan sille tekemistä, mutta dynamiittipötköltä se taas tuntui allani — oikeasaan vielä enemmän kuin viimeksi. Ruunan tarmokkuus piti selvästi suunnata johonkin järkevään tekemiseen.

Onneksi sitä oli tarjolla: lehmät päätyivät käden käänteessä takaisin aitojen sisälle. En ollut odottanut pääseväni näin pian Rainin jälkeen taas paimentamaan karjaa hevosella. Spin oli taas saman tien työmoodissa nähtyään sarvipäät, ja tuntui toimivan niin herkästi ajatuksen voimalla, että jouduin keskittymään, etten olisi auttanut sitä liikaa.

Spin oli samalla tavoin tarkka työssään kuin Rain, mutta kevyempi ja nopeampi liikkeissään. Se selvästi nautti aivotyöstä suunnattomasti. Yhtä tasaisen varma suorittaja se ei ollut kuin Rain, vaan piti silmällä ympäristöään ja säpsähteli mennessään, mutta syynä oli varmaan ainakin osittan rutiinin puute. Reaktiivinen se kyllä oli, enkä tavallaan ihmetellyt, että Jack oli pudonnut siltä: vanhan miehen reaktiokyky ei varmasti ollut samalla tasolla ylivirittyneen quarabin kanssa.

“He needs work”, huomautin Jackille palatessani pihaan.
Pyöräytin ruunaa muutaman kerran ympäri. Se reagoi kiireisen oloisena kevyisiinkin apuihin niin kuin sillä olisi ollut tuli hännän alla.
“I know, I know, I’ve been feeling bad about it”, Jack myönsi. “That’s why I’ve been looking for someone who could handle him, but he can’t be given just to anyone.”
“I know”, sanoin minäkin huokaisten pysäyttäessäni hevosen. “I guess we don’t have a lot of options, do we? Yeva will be thrilled.”

Statler lauloi suihkussa. Kovaa — välillä korkealta ja välillä uskomattoman matalalta — ja jotenkin se vain onnistui kaiken aikaa pysymään visusti nuotin vieressä. Välillä ääni meni veden alle, mutta laulu ei lakannut silloinkaan. Tuhahdin huvittuneena puoliääneen kahvikupilleni. Kukapa olisi uskonut, että ventovieraasta tulisi melkein kuin siskon veroinen kämppis niin lyhyessä ajassa. Sen edesottamuksien seuraaminen oli ainakin ihan viihdyttävää, jos ei muuta.

Kun nostin katseeni kahvin tummasta liikkumattomasta pinnasta, matalalta paistavan ilta-auringon säteet tulvivat ikkunasta suoraan silmiini. Se ikkuna oli tahraton ja kirkas, sillä Statler oli pessyt sen. Ei kämppikseni siis aivan hyödytönkään ollut, päin vastoin, mutta välillä se vain aiheutti enemmän hommaa kuin sai itse aikaan. Täällähän minä toisaalta aina olin joka tapauksessa, ja mitäs muutakaan varten kuin juuri sitä: muita auttaakseni.

Kylpyhuoneesta raikaava laulu lakkasi kuulumasta pian veden huminan loputtua. Kahvia oli vielä puoli kuppia jäljellä, ja asiat olivat oikeastaan ihan mallillaan juuri silloin. Minusta oli mukavaa, kun talossa oli ääntä ja elämää välillä.

Ikkunasta näin, että Harper ja Yumi kävelivät pihan poikki jutellen keskenään. Oranssiin taittava ilta-aurinko värjäsi kummankin hiukset reunoilta saaden tumman ja vaalean sävyt näyttämään erilaisilta kuin yleensä. Tyttöjen mentyä piha oli taas tyhjä, ja katseeni tarttui hetkeksi tonttia reunustaviin oransseina hohtaviin puunrunkoihin.

“ETHAN!” kuului kylpyhuoneesta ääni, joka keskeytti rauhallisen mietiskelyhetkeni.
“Yeah…?” kysyin käyden läpi päässäni kaikkia mahdollisia skenaarioita.
Millaiseen pulaan Statler olisi voinut tällä kertaa saada itsensä? Aina välillä siitä tuli kyllä etäisesti mieleen Kansas, mutta vain vähän erilaisella taipumuksella vetää puoleensa outoja ongelmia. Seuraisi ihan varmana kaaos, jos ne keksisivät joskus ryhtyä johonkin toimeen yhdessä.

“CAN YOU BRING ME SOME TOILET PAPER?” Statler kailotti.
“To… sure…?” vastasin jaksamatta enää loppua kohden korottaa ääntäni.
Noustuani hakemaan paperirullan pysähdyin vessan oven takana:
“Are you taking a dump?”
“Yeah, what’d you think — that I’m just hangin' out in here for fun? Did you get it?”
“Sure.”
Lukko pyörähti auki ja ovi raottui. Raosta pisti esiin käsi kaikki sormet vaativassa ojossa.
“Don’t keep me waiting”, käsi sanoi kärsimättömänä.
Minä naurahdin asettaessani rullan siihen.
“There ya go. Have fun”, toivotin huvittuneena.
“I will. Now get lost”, Statler hätisteli.

Se kuulosti päivä päivältä enemmän siskolta, jonka olin aikaa sitten menettänyt.