State Affairs

Tuesday, 14th of May 2024
At around 6PM, somewhere near Idaho City, ID

Khan pärskähti ja heilautti päätään, nostaen samalla vasenta takajalkaansa mun suihkuttaessa haaleaa vettä siihen.

Päivä oli ollut kuuma ja ori oli hionnut ratsastuksen aikana, joten huolellinen huuhtelu oli paikallaan. Vielä ei kannattanut kunnolla pestä, kun kisoihin oli vielä monta päivää jäljellä ja ori ehtisi kierimään ainakin miljoona kertaa hiekassa ja tahrimaan itsensä.

"Hyyyvä", kehuin hevosta sen laskiessa jalkansa taas alas ja nuolaistessa huuliaan.
Vesi ei ollutkaan niin kamalaa, kuin Khan alkuun ajatteli.

Tässä muutamassa kuukaudessa, mitä ori oli mulla ollut, siihen oli päässyt tutustumaan yllättävän perusteellisesti.
Se oli nöyrä käsitellä, orimaisuudestaan huolimatta.
Se rakasti tarhakaverinsa hännän nypläystä niiden torkkuessa puun alla.
Se söi väkirehuistaan ensimmäisenä kivennäiset, jollei niitä syötetty puurona.
Jos se sai omenaa, se heilutteli päätään ja korviaan ja maiskutteli kunnolla, nostaen sen jälkeen ylähuultaan - ja kerjäsi sen jälkeen heti lisää.
Se oli uskomattoman miellyttävä ratsastaa, vaikkei antanutkaan mitään ilmaiseksi. Sen kanssa oli helppo tehdä yhteistyötä - ainakin nykyään.

Mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei mun tulisi oria ikävä, kun se viikon päästä olisi jo melkein toisella puolella maapalloa.

Silloin helmikuussa, kun Khan saapui, mä vannotin itselleni, etten kiintyisi siihen.

Tässä katsellessani sen alati kastuvaa raidallista karvapeitettä ja lempeitä silmiä, mä en voinut kieltää rakastuneeni siihen täysin.

"Hello", kuului mun takaa ja sai mut säpsähtämään. Todella hienovaraisesti tosin. Veikkaan, ettei puhuja edes hoksannut.

Käännyin katsomaan ja takanani seisoi kukas muukaan kuin Khanin punatukkainen omistaja.

"I- oh, hi", tervehdin, sammuttaen samalla vedentulon.

"Sorry, I haven't had the chance to properly introduce myself yet", punatukka pahoitteli ja ojensi kätensä.
"I'm Marshall Kozlov", mies esittäytyi.
Mutta kyllähän mä tiesin, kuka se oli, enkä ikipäivänä ääneen myöntäisi, että sen esittelynpuute johtui siitä, että mä välttelin sitä kuin ruttoa.

Mä pyyhkäisin aavistuksen vedestä kostean käteni paitaani, vilkaisin miehen kättä ja tartuin siihen, puristaen kevyesti.
"Kansas Bond", esittäydyin vuorostani.

"I hope you two have gotten along well", Marshall myönsi, katse kääntyen musta tummaan oriin, joka katseli tarhassa käyskentelevää rautiasta ruunaa korvat hörössä.

"Yeah", selvitin vähän kurkkuani, "Khan's been great. He's an incredibly well-behaved horse."

"I'm glad to hear", mies hymyili.
"Thank you for taking care of him", hän kiitti perään.

"It's been a pleasure", myönsin ja taputin orin märkää kaulaa, napaten sitten kumisen hikiviilan käteeni.
Ryhdyin vetelemään hikiviilalla pitkin hevosen kaulaa, lapoja, kylkiä ja lautasia, kuivaillen enimmät vedet pois.
"I've been over the moon ever since he arrived", myönsin naurahtaen ja ripustin hikiviilan takaisin seinällä olevaan naulaan.

Marshall nyökkäili, pieni hymy suupielessään. Jollain oudolla tavalla miehestä tuli mieleen Mikael.
"Oliko sulla siis omaa hevosta ennen Khania?"

Mä mietin pari sekuntia, että kertoisinko koko Blue-keissin kaunistelemattomana, mutta totesin sen olevan turhaa.
"On mulla ollu.. parikin."
Päädyin selittämään pikaisesti ja ympäripyöreästi mun Saksanreissusta ja Gabesta sekä Bluesta, sukeltamatta sen enempää yksityiskohtiin minkään suhteen.

"It shows", Marshall myönsi.
Mies tarjosi kättään tumman orin haisteltavaksi.
"If you don't mind, I'd like to come watch you ride him some day?"

Meinasin tukehtua kuolaani.
"Wh-"

"I've only seen videos of him so far.. and well, a few glimpses of you riding him here", mies perusteli, taputtaen kevyesti hevosen kaulaa.

Voi helvetti nyt ihan oikeasti.

"I- uh, sure, yeah, why not", vastasin ja siirryin Khanin toiselle puolelle.
"And well.. you can always try him out yourself, if you'd like to", ehdotin.
"He's your horse after all."

Marshall siirsi katseensa muhun. Melkein väittäisin sen näyttäneen jopa innostuneelta.
"Are you sure? You have a competition coming up and all", mies varmisteli.

Mä nyökkäilin.
"Yeah. It's not like our progress would magically vanish if you'd ride him", naurahdin.
"If anything, we would both greatly benefit from it", myönsin ja palautin hikiviilan paikalleen.
"Me and Khan I mean", tarkensin.

Marshall Kozlovin tasoinen ratsastaja kun harvemmin hyötyi hevosista sen enempää, kuin mitä erilaisilla hevosilla ratsastamisesta muutenkin.

Mies palautti katseensa hevoseen ja nyökkäsi.
"That'd be a pleasure", hän myönsi.

Saturday, 18th of May 2024
At around SHOW TIME, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Mun korvissa humisi, kuin olisin ollut kuusi jalkaa veden alla.

Maneesissa tuntui olevan tukahduttavan kuuma, vaikka vielä kolme sekuntia sitten mun sormet olivat umpijäässä.
Khan käänteli korviaan, kuin helikopteri propelliaan. Luojan kiitos se oli kokenut kisahevonen, eikä uusi paikka aiheuttanut sen käytöksessä kovinkaan suurta muutosta.
Mitä nyt vähän kuljettiin rinta rottingilla, mutta hyvä niin - edes toidella meistä piti olla itsevarma olo.

“Harper ja Spike lopettaa ihan kohta, ruvetaanko valumaan kohti kenttää?” Mikael huikkasi maneesin laidalta, kun käveltiin Khanin kanssa sen ohi.
Poika oli värvätty mun groomiksi (lue: se itse värväsi itsensä, koska meinasin perua koko ilmoittautumiseni edellispäivänä), kun sen oma osallistuminen peruuntui Hadeksen yllätysvarsan, pikkuherra Kakkahousun takia.

Hymähdin jotain myöntäväksi tulkittavaa vastaukseksi ja keräsin ratsuni ohjat taas kunnollisemmin käteeni, ohjaten sen voltin kautta maneesista ulos.

Valtava pilvirypäs ajelehti pois auringon edestä, minkä seurauksena jo valmiiksi lämmin ilma tuntui ainakin sata kertaa lämpimämmältä.

Mikael kallisti lippistään aavistuksen syvemmälle päähänsä.
“It’ll go just fine I promise”, se vakuutteli rapsuttaessaan Khanin lapaa, katse kentällä laukkaavassa ratsukossa.

“When I die, you have to promise me to bury me next to Blue, in an unmarked grave”, tokaisin.
Khan katseli korvat hörössä parkkipaikalla seisoskelevaa hevosta, jolta parhaillaan purettiin kuljetussuojia. Ori seisoi hievahtamatta paikallaan, mutta korahti sen verran kovaa, että kävi sääliksi Mikaelin kuulokalustoa.

“Höpönpöppöä”, Mikael tuhahti suomeksi. Tai ainakin mä oletan, että se oli suomea, vaikka se kuulostikin enemmän siltä, kuin sillä olisi mennyt karva kielelle.
“Sä oot aivan hyvä ratsastaja”, poika huomautti ja käänsi katseensa muhun.
“Yrität vaan parhaas ja katotaan, mihin se riittää.”

“Voitko ees tulla ottamaan mut kiinni, kun tipun?” pyysin, katsomatta kuitenkaan poikaan päin. Huomioni oli kiinnittynyt täysin Harperiin.

Tytön ratsastus näytti niin helpolta, kun se vaivattomasti siirsi pilkkuponinsa laukasta harjoitusraviin.
Spike nakkeli pariin kertaan niskojaan ja kiskaisi kertaalleen ohjasta, rikkoen hetkellisesti ravin rytmin.
Harper näytti kuitenkin pitävän pakkansa muuten kasassa ja sai ratsastettua ruunansa lähes täydellisen suorassa linjassa keskihalkaisijalle ja lopputervehdykseen.
“Et sä mihkään tipu”, Mikael lohdutti, puristi rohkaisevasti mun polvea ja jäi kentän laidalle, kun mä ja Khan kierrettiin kilpa-areenalle.

Harjoitusravissa sisään ja keskihalkaisijalle…

Khanin liike tuntui tavanomaista jousitetummalta, kun se ravasi uraa pitkin.

Alkutervehdykseen…

Ohjat yhteen käteen, toinen ojennettuna alas ja sivulle ja pieni nyökkäys.
Tuomarit nyökyttelivät takaisin, eli ohjat käsiin ja harjoitusravia oikealle.

Kulmasta keskiravia vastakulmaan.. Hengitä, Kansas, hengitä.

Epäröin hetken, pyysinkö keskiravin sijaan lisättyä ravia, kun Khan tuntui muutamalla hassulla askeleella tavoittavan kentän vastakkaisen kulman.
Oli virhe tai ei, mä en voinut jäädä murehtimaan sitä sen enempää.


Voltti vasemmalle..
…
…..
..
..

.. Harjoituslaukasta harjoitusraviin..

Khan pärskähti äänekkäästi ja tiputti laukasta raville hieman töksähtävämmin, kuin olin suunnitellut. Jatkossa voisi ehkä valmistella siirtymisiä vähän huolellisemmin.

Harjoitusravissa keskihalkaisijalle ja lopputervehdykseen.

Pysähdys oli särmä ja tarkka - tumma ori seisahtui tasajaloin marmoripatsaan lailla kentän päätyyn, kuvitteellisen G-kirjaimen kohdalle.
Ohjat yhteen käteen, toinen käsi ojennettuna sivulle ja nopea nylkkäys.

Viimeisetkin jännitykset haihtuivat mun kehosta, kun päästin ohjat vapaiksi, taputin Khanin kaulaa ja ratsastin orin reippaassa käynnissä ulos kentältä.
Mun keuhkot eivät enää puristuneet kasaan, eikä korvissa humissut.

Käännyin katsomaan kentän laidalle, jonne Mikael oli jäänyt - siellä poika näytti peukkua, vierellään Khanin omistaja.
Mä en nähnyt Marshallin ilmettä.
Se seisoi Mikaelin vierellä, kädet rennosti ristittyinä rintakehälleen. Toisen kätensä se nosti leualleen ja käänsi päätään aavistuksen Mikaelin puoleen.

Mua koko radan vaivannut ahdistus palasi kertarysäyksellä takaisin, entistä pahempana.

Ratsastin kohti tallin takametsään menevää, leveähköä metsäpolkua.
Maneesissakin toki olisi voinut jäähdytellä, mutta siellä olisi kuitenkin tungosta - ja mahdollisuus sille, että putoaisin, löisin pääni kiveen ja päätyisin autuaaseen tiedottomuuden tilaan, pyöreä nolla. Maneesien sisutukseen kun kivet eivät oikeastaan kuulu.

“Älä poni säikähä, minä vaan tuun täältä”, kuului takavasemmalta ja pian Mikael ilmestyi Khanin lavan tietämille.
“Helvetin palikka, sehän meni tosi hyvin!” poika hihkaisi, peittelemättä innostunutta sävyä äänessään.

Mä pyyhkäisin silmäkulmaani ratsastushanskalla. Sen tarra raapaisi inhottavasti alueen herkkää ihoa, mutta se ei tässä konkurssissa paljoa liikuttanut.
“No en nyt tiiä.. Hyvä jos tosta 50% irtoo”, mutisin ja käytin silmänpyyhkimiskäteni niskallani.
“Vituttaa vaan, että tää ei oo välineurheilua”, naurahdin ja nostin katseeni ratsuni suitsien niskahihnasta ympäristöön.

Viimeksi, kun tällä polulla kävin, oli vielä talvi. Nyt polun vierusta oli täynnä vihreitä kasveja ja linnut sirkuttivat vähintään joka toisessa pusikossa ja pensaassa.

Laskin katseeni takaisin tumman orin korvien väliin.
“Ihan hyvä, että tää lähtee ylihuomenna”, myönsin, viitaten polkua pitkin kävelevään Khaniin.
“Ei mee yhtään enempää pilalle”, selvensin.

Mä tiesin tasan tarkkaan, kuinka tuimalla ja kyllästyneellä ilmeellä Mikael mua katsoi, vaikken vilkaissutkaan poikaa.
“Nyt suu suppuun, jos sieltä ei tuu muuta ku tollasta täyttä potaskaa”, se käski ja käänsi katseensa polulle.
“Sä tiedät aivan hyvin, että se hevonen ei ole pilalla, etkä ole paska ratsastaja, eikä sen omistaja ole pettynyt sun suoritukse-”

“En mä sanonu sanaakaan Marshal-”

“-EN, äläkeskeytämua mä tiedän, että sä murehdit sitäkin, mutta se on ihan turhaa”, Mikael vakuutteli.

Mua kieltämättä ärsytti se tapa, millä mä puhuin itsestäni. Se kuulosti siltä, kuin hakemalla hakisin sympatiaa.
Kuitenkaan en keksinyt aiemmasta suorituksestani mitään positiivista sanottavaa, vaikka kuinka yritin.
Ja vaikka Mikael tuskin mulle valehtelisi, sen tsempit ja palaute kuulosti lähinnä pakotetuilta.

Kuin mä olisin manipuloinut sen kehumaan mua.

Siitä huolimatta väänsin suupieliini jonkin hymyn kaltaisen irvistyksen ja vilkaisin vasemmalla puolellamme kävelevää poikaa.
“.. Thanks”, kiitin.
“... Mutta onneksi mun ei tarvi pelätä, että Kozlovit kattelis useamminki mun ratsasteluja”, hymähdin huvittuneena.
“Jesus Christ mitkä paineet”, jatkoin nauraen.

Sunday, 19th of May 2024
At around 9PM, somewhere near Idaho City, ID

Mä olin vannottanut itselleni, etten kiintyisi Khaniin kuin omaani.

Se oli ollut turhaa.

Mä istuin nyt viidettätoista minuuttia Khanin tarhan aidalla, silmät kyynelistä sumeina.
Yksikään niistä kyyneleistä ei kuitenkaan ollut valunut mun poskille, joten laskeako sitä edes itkemiseksi?

Khan käyskenteli rautiaan tähtipäisen ruunan kanssa tarhassa kasvavan, suuren koivun alla.
Kaksikko nyhti jo hyvää vauhtia kasvavaa ruohoa puun juurelta.
Normaalisti ne olisivat lankaportin vehreämmällä puolella viileän yön, mutta itsekkäästi pidin niitä vielä hetken tarhan puolella ihastellakseni niitä.
Aamulla kaksikon tuoreempi jäsen lastattaisiin hevosautoon ja ajettaisiin lentokentälle.

Mä en näkisi sitä enää koskaan.

Mä niiskaisin ja se ääni sai tumman, raidallisen orin nostamaan päänsä maantasolta.
Se katseli mua hetken korvat hörössä, kävellen sitten mun luo aidalle.

Se ei tullut bluemaisella tavalla ihan muhun kiinni, vaan jäi seisomaan muutaman tuuman päähän, katsellen mun ohi tallin suuntaan.

Ensimmäinen kyynel tipahti mun käsille.
Mulla oli tunne, ettei se jäisi illan viimeiseksi.

Khan kurotti turpansa mun kämmenille ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan.
Mä silitin sen silkkistä sieraintenväliä etusormellani ja niiskaisin uudestaan.

Aurinko laski horisontin taa, värjäten taivaanrantaa alati oranssimmaksi. Muutama vaaleanpunainen pilvi kehysti tulipallon matkaa.
Vallitsevan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan kaukaiset autojen äänet, lintujen laulu ja tallista kantautuva, vaimea musiikki.

"You promise to be good, right boy?" kysyin hiljaa orilta, joka kääntyi katsomaan rautiasta ystäväänsä.

Musta tuntui, että se tiesi lähtevänsä taas reissuun.
Tai sitten mä vain toivoin sitä.
Helpottaisi tietää, että se ajattelisi mun olleen vain väliaikainen ratkaisu, eikä hevosauton kyytiin kiivettyään enää soisi ajatustakaan mulle.

Ei sillä, että se muutenkaan jäisi erityisemmin kaipaamaan.

Sunday, 26th of May 2024
At around 9AM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Keittiön radio oli pitkästä aikaa päällä.

Äiti kaatoi pannukakkutaikinaa kärisevälle valurautapannulle, laski kulhon pöydälle ja siirtyi vatkaamaan toisessa kulhossa kermavaahtoa.

Se näytti ihan 1950-luvun kotiäidiltä essuineen, kukkamekkoineen ja päähuiveineen.

Tunnelmaa toi osaltaan myös radiosta soiva Gunter Kallmann Choirin Daydream.

Tessa leikkasi pienellä veitsellään mansikoita keittiön tason ääressä.
Kun se huomasi mut keittiön ovenraossa, se loikkasi alas korokkeeltaan ja juoksi mun luo, leveä hymy kasvoillaan.
"Kansas! Kansas, me tehään mansikkakakkua!" se hihkui ja tarttui mua kädestä, kiskoen mut perässään keittiötason luo.

"Nää on kaikki mun leikkaamia", Tessa esitteli.
Kasassa oli.. silputtua mansikkaa. Tyttö oli varmasti yrittänyt leikata siistejä, tasaisia paloja, mutta lopputulos maistuisi takuulla erinomaiselta.

"Taitava", kehuin hymyillen. Ajatuskin siitä, että Tessa sai käsitellä teräaseita (toisinkuin minä. Riskit sille, että ateria sisältäisi enemmänkin kuin 2% ihmisen DNA:ta kasvaisivat exponentiaalisesti) täytti mun sydämen kaiholla.
Se kasvoi niin äkkiä.

"What are we celebrating?" kysyin äidiltäni, joka hyräili musiikin tahtiin käännellessään pannulla paistuvaa pannaria.

"It's Michelle's birthday", äiti hymyili vastaukseksi.
"She'd turn 22 today", se jatkoi.

Musta on ihanaa, miten äiti pystyi hymyillen sanomaan noi asiat.
Ja musta on myös ihanaa, että me juhlitaan edelleen Michelleä, vaikka sen kuolemasta tulee tänä vuonna kolme vuotta.

Wednesday, 29th of May 2024
At around 11PM, somewhere near Boise, ID

"Are you dumb or stupid?"

"Both are wrong, I'm actually Kansas", virnistin ja vippasin sormieni välissä olleen tupakan huulieni väliin.

"That's so fucking funny", Jenny pyöräytti silmiään.
"You do realize that those dudes will fuck you up?" tyttö kysyi tiukkana. Yksikään lihas sen kasvoissa ei edes yrittänyt hymyillä.

"Oh they better tr-"

"No, I'm serious. Kansas I'm fucking serious- they kill people", Jenny melkein tavasi.
Tarkemmin ajateltuna se näytti oikeasti vähän säikähtäneeltä.

Se virne kasvoiltani hyytyi ja mä sytytin tupakkani.

Varmistin, että sätkä syttyi ja vedin sitten kunnon hatsit, katse kokoajan tumman tytön kasvoissa.

"How'd you know?"

"Trust me- I know", tyttö vakuutteli ja läimäytti ikivanhan, vähän kaikkialta ruostuneen punaisen Ford Escortin kuskinoven kiinni.

Katsahdin ympärilleni kuin skannaten, että se autio, pimeä metsäautotie, jolle kulkupelimme parkkeerasimme, oli todellakin autio.
"So, you think they got offended by my jokes?" tuhahdin epäuskoisena.

"No, I think they found you annoying as hell and I honestly don't blame them", Jenny vastasi ja näpytteli kännykkäänsä uutta sijaintimarkeria.
"And they usually get rid of annoying people, so if I were you, I'd sleep with one eye open."

"Sure. As if Aaron would have time for a lowlifer like me", naurahdin.

Friday, 31st of May 2024
At around 4PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Nojailin maneesinlaitaan, seuraten katseellani tummanruunikonkirjavan, nyt jo aavistuksen kesämahaa keränneen hevosen kulkua.

Se jyräsi eteenpäin pitkänä ja nakkeli niskojaan, kiskoen välillä Yumilta ohjat käsistä.

"Pitäiskö sun koittaa kasvaa pituutta tai hankkia pienempi hevonen, nii vois olla toi tekeminen vähän helpompaa?" kysyin virnistäen, kun ratsukko ravasi pahaa-aavistamattomana päätyyni ympyrälle.

"No ei kuule oo ihan niin helppoa", Yumi tuhahti vastaukseksi ja hidasti ratsunsa käyntiin.
Boe pärskähti ja jatkoi samansävyistä kulkuaan käynnissä, kiemurrellen kuin kastemato ongenkoukussa.

"No ei varmasti, kun sun kantapäät on puolessa välissä sen kylkiä", huomautin ja nojasin käteeni.

Yumi käänsi ruunansa voltille mun eteen.
"No ei johdu siitä, tällä on tänään vaan jotenkin tosi huono päivä", tyttö selitti ja antoi hevoselleen pidempää ohjaa.

"Sounds a lot like an excuse", hymähdin huvittuneena ja kaivoin puhelimen taskustani.

"Haluutko ite yrittää?" Yumi kysyi, eikä todellakaan pyytävästi tai kauniisti - ei.
Tytön ehdotus oli haaste.

Mä pidän haasteista.

"No hitto, hyppää alas niin mä näytän miten hommat hoituu", naurahdin ja kampesin itseni laidan yli maneesin puolelle.

Mä en todellakaan ollut varautunut ratsastamaan tänään, mutta eipä Spikekään taannoin reisitaskuhousuista häiriintynyt, joten ei anneta asuvalinnan häiritä. Collareissa on sitäpaitsi vähemmän saumoja, kuin reisareissa.

Yumi pysäytti Boen ja liukui alas satulasta, pitäen kokoajan ruunan ohjista kiinni.

Mä lepertelin sille (hevoselle, en Yumille) säätäessäni jalustimia sopiviksi.
Todettuani niiden olevan tarpeeksi pitkät, Yumi ojensi mulle hevosensa ohjat ja mä talutin helvetin hitaan Boen perässäni selkäännousujakkaran luo.

Ei mulla muuta, kuin hitto se eläin oli leveä Khanin jälkeen.

Yumi jäi seisomaan ratsastustilan puolelle ja katsoi mua kädet lanteillaan.
"No, antaa tulla. Näytä mulle miten sitä ratsastetaan", tyttö kehotti samaan sävyyn, kuin mihin se oli haasteensa heittänyt.

"Squeak squeak squeak, mä en oo mikään taikuri", nauroin ja painoin pohkeeni kevyesti ruunan kylkiin.
"Anna mä fiilistelen eka", pyysin ja keräsin ohjat käsiini.

Boe nyhtämisen ja nyppimisen sijaan totesi, että aijaa, tää oli varmaan hidastava apu ja pysähtyi kauniisti tasajaloin kuin seinään.

"Jahas", hymähdin ja annoin uudestaan pohkeita.
Kyllähän Boe lähti liikkeelle, mutta eri asia oli kuinka reippaasti - vauhti oli nimittäin aikalailla yhtä päätä huimaavaa, kuin nivelrikkoisen isoäitini kävely umpihangessa.

Liikus ny.

Annoin lisää pohkeita ja sainkin ruunan reipastamaan askeltaan - ja samaan syssyyn se aloitti sen saman kiemurtelun, kuin mitä se Yumin kanssa harrasti.

"Onpa ärsyttävä", tokaisin Yumille, joka seisoi edelleen keskellä pääty-ympyrää.

"Mmhm", se hymähti.

Yritin siis keskittyä suoruuteen.
Se oli yllättävän vaikeaa, koska leveydestään huolimatta Boe tuntui liukkaalta, kuin saippuapala vankilan suihkutiloissa.

Heti, kun sen sai "suoristumaan" vasemmalta, se luiskahti kiemuralle oikealle ja vice versa.

Multa Boe ei sentään saanut nyhdettyä ohjia pois, eikä se ihan yhtä tehokkaasti ignoorannut pohjeapuja - se vaikutti enemmänkin hämmentyneeltä äkillisestä kuskinvaihdoksesta.

Tarpeeksi kauan, kun jouduin jatkuvasti korjailemaan sen kiemurtelua, totesin kokeilevani olisiko ravi helpompi - käynti kun muutenkin on vaikea askellaji ratsastaa.

Puolipidäte, aavistus istuinluita eteen ja jalkaa.

Boella kesti ainakin kaksi extra-askelta tajuta, mitä siltä pyydettiin.

Ruuna nosti ravin.
Maailman hitaimman ravin.

"Ei hitto Yumi, miten tää on näin vitun hidas", naurahdin ja annoin hevoselle aavistuksen lisää ohjaa, pyytäen sitä samalla entistä enemmän eteen.
Se kyllä piteni edestä, mutta askel tuntui edelleen yhtä tahmaiselta.

Aikani mä ruunan kanssa väänsin ja käänsin, kunnes lopulta, melkein 15 hikisen minuutin jälkeen, se heräsi koomastaan ja ryhtyi liikkumaan.
Ei vieläkään tasan siten, kuin alunperin kaavailin, mutta voitto on voitto.

"Told you", totesin Yumille parkkeeratessani Boen tytön viereen.
Rapsutin ruunan harjamartoa ja liu'uin alas satulasta.

Yumi vain pyöräytti silmiään ja sääti jalustimensa takaisin oikeisiin reikiin, kiiveten sitten takaisin hevosensa selkään.
"Just so you know, it didn't look easy at all. Your face is pretty red."

"Sure thing, boo", hymyilin ja jäin vuorostani pääty-ympyrän keskelle.

Puhelin värähti taskussani.


"Mä meen jo talliin", huikkasin Yumille, joka hymisi jotain vastaukseksi.

Puhelin värähti taskussani.


"Mä meen jo talliin", huikkasin Yumille, joka hymisi jotain vastaukseksi.


"Maverick!" hihkaisin pojan astuessa ulos Bluen Nalan* karsinasta.

Maverick käänsi päänsä mun suuntaan ja kurtisti kulmiaan hämmentyneenä.
Pojan hämmentyneisyys ei sinänsä yllätä - mun käsitykseni mukaan me ei olla varsinaisesti kavereita, eli se tuskin oletti mun tervehtivän sitä näin säkenöivän aurinkoisesti.

"Hey", poika tervehti takaisin, sipaisi hiuksiaan pois silmiltään ja veti karsinan liukuoven perässään kiinni.

Mä kallistuin nojaamaan Nicon karsinanoveen ja vedin lippiksen paremmin päähäni.
"Mitä oot tykänny Twin Falls Farmista so far?" kysyin hymyillen, peittäen parhaani mukaan vatsani pohjalla kuplivaa, sormenpäihin säteilevää jännitystä.

Maverickin hämmentynyt ilme pehmeni, mutta silti jollain ihmeellisellä tavalla ylläpiti hämmentyneisyysasteensa samana.
"Oon tykännyt", se totesi ja kääntyi katsomaan mustaa tammaansa, joka nyhti heinäverkosta korsia.
"Hyvät puitteet ja loistava hoito, mukavat ihmiset", poika jatkoi ja palautti katseensa muhun.

"Cool", henkäisin ja kurkkasin kymppikarsinassa olevaa hevosta.
"Sulla on kyllä hieno hevonen", myönsin ja jatkoin naurahtaen:
"Musta tuntuu, et oon sanonu sen ennenkin."

"Haha, thanks", Maverick kiitti ja hieraisi niskaansa.
"Se on kyllä… noh, hieno", poika myönsi, katse valuen takaisin mustaan tammaan.

Mua melkein kuvotti, miten sen täydellisen selkeä ja suora leukalinja korostui tallin kellertävässä valaistuksessa, ja miten sen huolitellut kulmakarvat kehystivät sen silmiä, joita sen pitkät ja tummat ripset korostivat.

Ew. That's gay.

Me muutama hassu sekunti katseltiin sitä mustaa, kesäkarvassaan kiiltävää kaunotarta, kunnes selvitin ne mun kurkkuun jääneet kuolat veks henkitorveani tukkimasta.
"Mulla on muuten yks… ehkä vähän hassu pyyntö", aloitin.

Maverick käänsi katseensa taas muhun, toisen kulmakarvan kaari kysyvästi koholla.

"Saisinks mä sun karsinan?"

Pojan pään yläpuolelle ilmestyi kuvitteellinen lataussymboli, kun se prosessoi mun kysymystäni.
"... I.. guess? Like, do you want it right now..?"

"Oh, nononono, no", nauroin ja heilautin kättäni.
"Ei, ihan siis.. no, menee varmaan vielä kuukausi, ellei kaksikin, että mä löydän itelleni uuden hevosen", myönsin.
"Sun ei tarvitse siis mitään tehdä karsinanvaihdoksen eteen, lähinnä vain muistaa sen uuden karsinan lokaatio", vakuuttelin.
"Mä hoidan kaikki muuttosiivoukset ym, eikä varustehuoneessa tarvitse vaihdella mitään paikkoja."

Sunday, 2nd of June 2024
At around 7PM, the Bond Family Ranch, somewhere near Calf Creek, TX

Automatka lentokentältä määränpäähäni oli yhdellä sanalla kuvailtuna.. jännittävä.

Tai no, automatka itsessään oli oikeastaan aika puuduttava - mitään ihmeellistä ei sattunut.
Mutta odottaminen.. se se vasta jännittävää olikin.

Olin nähnyt isovanhempani viimeksi ihan liian kauan sitten, eikä viimeisin puhelu grandman kanssa ollut mitenkään erityisen miellyttävä.
Sen orastava muistisairaus on saanut sen luonteen muuttumaan. Tai sitten sillä on vain henkilökohtaisia ongelmia mun kanssa - ota ja tiedä.
Isoisälleni en ollut puhunut sitäkään vähää sen jälkeen, kun sieltä viimeksi lähdin varmaan ennen Saksaan lähtöäni.

Lähtötunnelmat tosin olivat silloin lämpimät - molemmat vanhukset toivottivat mut hymyssä suin tervetulleeksi takaisin mahdollisimman pian.

Mahdollisimman pian vain oli täydellisen subjektiivinen käsite.

Kuitenkin kun isoisäni veli haki mut lentokentältä, osa siitä pre-ride -jännityksestä hälveni.
Uncle Froyn kanssa jälleennäkeminen tuntui siltä, kuin en missään välissä olisi ollutkaan poissa.

"Well look at you, all grown up already!" se oli huudahtanut riemastuneena, kun mä olin laukkuineni raahautunut sen ruosteisen lava-auton luo. Ukko ei sitten millään suostunut luopumaan siitä Ford F150.

Vajaan tunnin ajomatka sujui onneksi ilman minkäänlaisia kiusallisia hiljaisuuksia, vaikkei Uncle Froy ihan se puheliain tyyppi ehkä olekaan.

Bond's Ranchin puisessa porttikaaressa roikkuva teräskyltti oli kyllä ruostunut sitten viime näkemän.

Puunvärinen talo ei kuitenkaan näyttänyt muuttuneen yhtään.
Kuisti oli edelleen huolletun näköinen, eikä kauempana näkynyt latokaan vaikuttanut ikääntyneen päivääkään.

Fordin räminä oli selkeästi kuulunut jo sisällekin, nimittäin samalla sekunnilla, kun Uncle Froy pysäytti autonsa, talon ulko-ovi aukesi.

Ulos astui pitkähkö mies, jonka stetsoni peitti puolet sen kasvoista.
Se kohotti katsettaan niin, että hatun reunan alta paljastui tuimat, auringon päivettämät ja iän rypyttämät kasvot, joita kehysti jo lähes valkoiset pulisongit. Vahvan, ison nenän alla komeilivat paksut viikset.

Mun vatsaa väänsi.

Avasin pelkääjänpaikan oven ja hyppäsin ulos.

Katse tiukasti viiksekkäässä, ruutuflanelliin ja farkkuihin sonnustautuneessa miehessä, läimäytin oven kiinni ja kävelin määrätietoisesti kohti kuistia.

Mies astui nahkabootsien puurunkoiset pohjat porraslautoihin kopsuen askelmat hitaasti alas, ja mun ollessa enää muutaman hassun harppauksen päässä, levitti kätensä leveästi sivuilleen.

"Shrimp!"

Kaikki se jännitys suli saman tien pois.

Levitin käteni, kuroin sen viimeisenkin matkan väliltämme muutamalla askeleella umpeen ja kietouduin tiukasti (ja tosi miehisesti, tää ei mikään nyyhkytarina ole) isoisäni ympärille.

Mies rutisti mua niin lujaa, että mun selkä rusahti.

"Damn, you've gotten some muscle on your bones", isoisä tokaisi hymyillen ja puristi mua toverillisesti hartioista halauksen päätteeksi.

"Yeah, I actually started working out about a year ago", myönsin naurahtaen ja käännyin takaisin autolle hakeakseni laukkuni.

"Don't worry about the bag, kid, I'll bring it with me", Uncle Froy ilmoitti sytyttäessään tupakkaansa auton vieressä.


Ilta viileni nopeasti.

Me istuttiin isoisän kanssa kuistilla - se keinutuolissa, mä nojatuolissa - kuin vanhoina hyvinä aikoina ja katseltiin oranssin eri sävyihin värjäytyvää taivaanrantaa.

Isoisä nypläsi piippuunsa puruja ja mä tuijotin jonnekin kaukaisuuteen, naputellen oikean käden sormilla reittäni.

"Do you still smoke?" isoisä kysyi asettaessaan järeän, tumman piipun suupielelleen.

"If Dad asks, no", vastasin virnistäen ja käänsin katseeni isoisään.

Sen silmäkulmien rypyt korostuivat, kun se huvittuneena hymähdellen kaivoi vapaalla kädellään flanellipaitansa rintataskusta tupakka-askin ja vippasi sen mulle.
"Of course."

Mä otin askin kiitollisena vastaan ja kaivoin sieltä yhden sätkän huulieni väliin.
Odotin, että isoisä saisi piippuunsa tulta, jotta saisin siltä tulitikut tupakkani sytyttämistä varten.

"Noh.." isoisä murahti ja paransi asentoaan lampaantaljoilla vuoratussa keinutuolissaan.
"Jokos sitä on tyttöjä narauteltu?" se kysyi kiusoittelevaan sävyyn.

Mun tupakan sytyttäminen jäi kesken, kun huitasin tulitikkua vahingossa vähän turhan kovaa ja se katkesi.
"... Mjoo… njoo…. about that…" mutisin yrittäessäni raapustaa uuteen tikkuun tulta.

Isoisä käänsi katseensa muhun ja tuprutteli savuja suustaan.

Hiljaisuus oli odottava, jopa vähän painostava.

Mä sain tupakkani tuskaisilta tuntuneiden sekuntien jälkeen syttymään.

"... Well, I am in a relationship", aloitin.

"Congrats."

"... But.. uh, not with a girl", myönsin ja katsoin visusti sitä oranssia taivasta.

Isoisä palautti katseensa takaisin horisonttiin.

Hetken mies oli täysin hiljaa, kunnes kevyen huokauksen saattelemana se kääntyi taas katsomaan mua.
"Uh huh. Do you have a picture of this not-girl?"

Mua nauratti sen sanavalinta.

Kaivoin puhelimen taskustani ja metsästin Instagramista Mikaelin viimeisimmän postauksen, näyttäen sen mun puoleen kumartuneelle miehelle.

Isoisä katsoi kuvaa hetken hyvin mitäänsanomaton ilme kasvoillaan.
Lopulta se hymähti.
"Looks sturdy", se nyökkäili.
"Bet he could be of use here.. Such strong arms surely would lift hay bales easily", se jatkoi hyväksyvään sävyyn.

Mua hymyilytti.
Paljon.
Oikeastaan niin paljon, että mun suupielet tuntuivat ratkeavan.

"What's his name?" isoisä kysyi palauttaessaan katseensa horisonttiin.

"Mikael. He's Finnish", selitin.

".. Mmhm. Mikey.." isoisä mutisi.

Saturday, 8th of June 2024
At around 8PM, somewhere near Calf Creek, TX

Auringon ollessa laskukurssillaan, ilma viileni nopeasti. Mun oli pakko vetää huppari päälle heti, kun oli saatu hevosille kamat päälle.

Mun ratsuksi päätyi ruunikonkirjava Bosch-ruuna. Boschilla, tai B:llä, kuten me sitä kutsuttiin, en ollut koskaan aikaisemmin ratsastanut.
Viimeksi, kun täällä kävin, en ikimaailmassa olisi pysynyt sen pirioravan selässä. Nyt tosin sekin tuntui tasaantuneen nuoruusvuosiensa reikäpäisyydestä - täyttihän se kuitenkin jo kahdeksan vuotta.

Mikael sai about jurakaudelta peräisin olevan, maailman kilteimmän ja luotettavimman punarautiaan tamman allensa. Jiggy on kokenut karjahevonen, eikä sen kanssa tarvitse kuskin tehdä muuta, kuin näyttää suuntaa - Jiggie kyllä hoitaa naudat eteenpäin ja paimentaa niitä, kuin bordercollie konsanaan.

Froy ratsasti nuorehkolla vaaleanpunarautiaalla ruunalla, jonka nimi taisi olla Navajo.
Se vaikutti ihan järkevältä yksilöltä, eikä B:n härkkimiset häirinneet sitä alkuunkaan.

Hevosten kaviot tömisivät rytmikkäästi kuivaa tasankoa vasten, kun me ratsastettiin Mikaelin ja Froy-sedän kanssa kohti kauempaa laidunta, jolla osa isoisän ja Froyn karjasta olisi. Mä ratsastin keskellä, Mikael mun vasemmalla ja Froy oikealla puolella, kuunnellen puolella korvalla niiden keskustelua.

Musta oli melkein uskomatonta, miten hyvin Froy ja Mikael tulivat juttuun.
Siinä ne pälisivät, kuin elinikäiset parhaat ystävykset - kai se molempien tietynlainen jurous riitti yhdistämään ne.

Mikael kertoi kesätöistään ja ensimmäisen työpäivänsä kruunanneesta kultalöydöksestä, eikä Froy malttanut olla esittämättä ainakin miljoonaa lisäkysymystä. Sillä sauhusi varmaan illan kahdeksas nortti suupielestään.

Mä hypistelin kaulassani roikkuvaa korua.

Mä olin todella luullut, että hukkasin sen sormuksen ikuisiksi ajoiksi.
Sitä oli etsitty kissojen ja koirien kanssa erään kostean illan päätteeksi - tuloksetta.
En tulisi koskaan sitä ääneen myöntämään, mutta olin aivan murtunut, kun se tuntui kadonneen kuin maan nielemänä.
Olin aikanaan ujuttanut sen [sormuksen] vanhaan nahkanyöriin ja käyttänyt sitä tämän uuden tavoin kaulakoruna, muistona mukavasta reissusta erittäin, erittäin hyvän ystäväni kanssa.

Erittäin hyvän ystäväni, joka jollain ihmeen kaupalla onnistui ilmestymään melkein toiselle puolelle Yhdysvaltoja ihan vain mun takia?

Mun oli tehnyt mieli suudella sitä juuri tasan silloin ja siinä, mutta isoäitini, rakas Margaret, olisi varmaan saanut slaagin ja menehtynyt siihen paikkaan. Siinäpä sitten olisikin ollut lisää syntymäpäiväni varjostajia Georgen ohelle.
Että sen pitikin mennä syntymään neljä päivää mun jälkeen.

"What did your father think about you two banging each other?" Froy kysyi sellaisella kasuaaliudella, että olisi voinut kuvitella sen puhuvan päivän ruokaostoslistasta.

Mä käännyin katsomaan miestä, jota ei kyllä äkkiseltään uskoisi 62-vuotiaaksi, tietämättä tarkalleen, miltä ilmeeni näytti. Todennäköisesti jonkinlaiselta kauhun, yllättyneisyyden ja huvittuneisuuden sekoitukselta.
".. He didn't like it at all", myönsin.

Mikael nojautui eteenpäin satulassa, kuin hakeakseen selkeämpää katsekontaktia muhun.
"But he's fine with it now, isn't he?" poika varmisti.

Mä vilkaisin Mikaelia, nyökytellen päätäni vastaukseksi.
Nykyäänhän Mikael ja mun isä tuntuivat olevan ylimpiä ystävyksiä, eikä isällä ole mitään pahaa sanottavaa Mikaelista.

"Menettikö se taas malttinsa?" Froy kysyi sytyttäessään uutta sätkää.

"Taas?" Mikael toisti, äänessään joko huolestuneisuutta tai hämmennystä. Todennäköisesti jälkimmäistä.

Mä puristin huuleni viivaksi, kohautin olkiani ja pyysin B:tä kävelemään aavistuksen reippaammin katkaistakseni Mikaelilta sen suoran näköyhteyden muhun.

"Asch, Zach on välillä vaan vähän kuumakalle", Froy mutisi. Sekin toivottavasti tajusi, että nyt voisi olla hyvä hetki pitää se leipäläpi ummessa.

"Se vois hyötyä ihan aktuaalisesta nyrkkeilysäkistä", kuului kuitenkin miehen suusta.

Mä käännyin mulkaisemaan sitä.

".. Anyway, the cattle should be just around this little hill.."


Me saatiin karja laskettua ja siirrettyä, eikä siinä edes mennyt ihan koko iltaa.

Mikaelista oli suuri apu - en yllättyisi, vaikka se takaisin kotiin päästyään ilmoittautuisi puolivapaaehtoiseksi karjapaimeneksi Cooperin isän leiviin.

Kello lähenteli kuitenkin puoltayötä, kun heitettiin vielä viimeiset heinäpaalit hevosille tarhaan. Ne tyytyväisinä ryhtyivät purkamaan paaleja palasiksi.

"Alright boys, time for a little late night snack", Froy huokaisi ja ryhtyi talsimaan kohti päätaloa.
"Kipasen hakemaan paketin makkaraa, saa proteiinit tasapainoon."

"Sure", huikkasin miehen perään, nojaten samalla pihattotarhan puuaitaan.

Aurinko oli laskenut jo tovi sitten, eikä hiekkakaan loputtomasti hohkannut päivältä varastoimaansa lämpöä.

Katselin viiden hevosen laumaa, joka kaikessa seesteisyydessään rouskutti heinää.
Mun hevoskuume tuntui vain voimistuvan.

Kiepsahdin ympäri, selkä aitaa vasten ja ojensin molemmat käteni Mikaelia kohti.
Poika otti pari askelta mua päin - juuri tarpeeksi, että sain pienellä etunojalla napattua siitä kunnon otteen ja hilattua sen aivan itseeni kiinni.
Mikaelin harmiksi (tai sitten ei, riippuu varmaan mistä se tykkää) sille on nakitettu mukanakuljetettavan lämpöpatterin rooli.

Mä annoin otsani valahtaa lepäämään pojan hartialle, ja hetken vain nautin sen jakamasta lämmöstä.

"... Palatakseni siihen, öö, aiempaan keskusteluun.." Mikael aloitti hiljaa, silitellen mun alaselkää.

".. mmh?"

"Mitä Froy tarkotti niillä jutuilla isästäs?"

Ehkä kolme sadasosasekuntia mun teki mieli vaan kertoa ihan kaikki, mitä Froy niillä jutuilla tarkoitti.

"Dad just got a bit upset at first, nothing more", tyydyin kuitenkin vastaamaan.

Mikaelin käsi siirtyi alaselältä ylemmäs, ja se painoi hellästi koko kämmenalallaan mun selkää.
"Are you sure?" poika varmisti ja jatkoi:
"The talk about him needing an actual punching bag and him losing his cool didn't.. well, they didn't sound like nothing more."

Mua väsytti.
Ihan perkeleesti.
Mä en jaksaisi käydä tätä keskustelua just nyt.

Nostin pääni Mikaelin hartialta katsoakseni pojan kasvoja.
Sen ilme oli hyvin lähellä sitä samaa, vakavaa ilmettä, joka sen kasvoilla oli eräänä toukokuisena iltana.

Väänsin kasvoilleni mahdollisimman vakuuttavan hymyn ja suukotin pojan nenänpäätä, irrottautuen samalla halista.

Mikael kuitenkin piti kätensä tiiviisti mun ympärillä.
".. It's okay", poika aloitti, se aiemmin melkein terävän vakava ilme pehmeten, mitä enemmän se sai sanoja suustaan.
"You can tell me when you're ready", se vakuutti.

"There's nothing to tell", naurahdin.

Mikael muutaman sekunnin tarkasteli mun kasvoja, kunnes päästi musta irti päätään nyökytellen.
"Sure", se totesi. Se ei kuulostanut vakuuttuneelta.

Mä en kuitenkaan jäänyt jankkaamaan - mä en ihan oikeasti just nyt jaksa.
Froyn aiemmin mainitsema iltapala houkutteli tällä hetkellä melkein jopa enemmän, kuin kokonaiset kahdeksan tunnin yöunet.

Ponkaisin aidalta liikkeelle olettaen, että Mikael seuraisi perässä.

Pihan perältä kajasti oranssia valoa.

Isoisä istui paksun, sahatun puunrungon päällä ja kohensi rätisevää tulta nuotiopaikalla.
Sen vieressä näkyi vaahtokarkkipussi, keksipaketti ja levy suklaata.

"If Kansas told me something about you, it was your love for s'mores", isoisä naurahti ojentaessaan vaahtokarkkipussia Mikaelille.

Mä istahdin toiselle puolelle nuotiota ja kaivoin puhelimen taskustani.

Sunday, 9th of June 2024
At around 9AM, somewhere near Calf Creek, TX

Viikko Texasin auringon alla tuli päätökseensä nopeammin, kuin olin varautunut.

Fiilis aamupalapöydässä oli kaunisteltuna haikea. Isoisä oli vaitonaisempi, kuin yleensä, muttei jättänyt epäselväksi, etteikö sillä tulisi taas ikävä - nyt paitsi mua, myös Mikaelia.

Margie tirautti muutamat kyyneleetkin siinä, kun pakkauduttiin Froyn ja Mikaelin kanssa autoon.
Se vilkutti juuri sillä tavalla kliseisesti, kuin kaikissa elokuvissa, kun protagonisti lähtee kotoaan suureen seikkailuun.
Sillä oli kankainen nenäliinakin kädessään ja kaikki.

Auton radio rätisi vähemmän, mitä kauemmas isovanhempieni (ja Froyn. Se omistaa paikasta puolet) tilalta päästiin.

".. taake me hooome, country rooaads…" Froy-setä hyräili täydellisesti nuotin vierestä ajaessaan kohti San Antonion lentokenttää.

Me istuttiin Mikaelin kanssa Fordin takapenkillä.
Mä nojasin päätäni pojan olkapäähän, selaten samalla puhelintani.

Tarkalleen hevosten myynti-ilmoituksia.

En kovin kauaa ehtinyt rullailemaan sivua alaspäin, kun mun silmiin osui kuva tutusta, vaaleasta tammasta.

".. Look, the pretty palomino hasn't been sold yet", huomautin ja kallistin puhelimeni näyttöä niin, että Mikaelkin näkisi.

"I'm not surprised", Mikael myönsi.
"She's four years old and already most likely broken."

"... I mean I sure hope so, it's quite common to break in horses when they turn three", kummastelin.

"No- not broken like that", Mikael naurahti.
Ilmeisesti kohdallemme osui jonkinasteinen kielimuuri.
"I mean broken, as in.. you know, not completely physically healthy", poika selitti.

"Mmh", hymähdin ja klikkasin ilmoituksen auki.

Tamman hintaa oli laskettu.

$19 000.

"Uncle Froy?" huhuilin etupenkille.

"What's up?" ukko kysyi, rullaten samalla kuskin ikkunaa auki.

"Would it be a bad idea to-"

"Probably yes, when it's coming from you and you have to phrase it like that", mies naurahti suoraan ja sytytti uuden tupakan.

"No, I'm serious- would it be a bad idea to invest in a 4yo sport horse mare, who's advertised as suitable for light work only?" kysyin, nojautuen lähemmäs etupenkkejä.

"It is", Mikael hymähti.
"Just 'cause the horse is pretty, doesn't mean you'd have to buy it", poika huomautti, kuitenkaan kuulostamatta yhtään tuomitsevalta. Mä vähän ihailen sen kykyä antaa palautetta neutraaliin sävyyn.. couldn't be me.

"I have to agree with your better half here, sorry kid", Froy naurahti ja vilkaisi mua taustapeilin kautta.
"A horse without legs isn't a horse at all."

"... How can you tell it has some problems with its legs?" mutisin kallistuessani takaisin selkänojaa vasten, suu mutrulla kuin lapsella, jonka tikkari vietiin.

"Jos se edes kevyeseen työhön soveltuu, ei siinä voi kovin paljoa vikaa olla, eikä ainakaan selässä", Froy totesi.
"Jollei se ole tapaturman seurauksena vammaansa saanut, ei siitä oo siitokseenkaan. Osta ennemmin joku järkevä ruuna vaikka."

Mä tuijotin edelleen sitä tamman myynti-ilmoitusta.

Kopioin ilmoituksen yhteydessä olleen puhelinnumeron ja tallensin sen puhelimeeni - just in case.

Sunday, 9th of June 2024
At around 4PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

"Oliko teillä kiva reissu?" äiti kysyi heti ensimmäisenä, kun me Mikaelin kanssa päästiin ovesta sisään.

"Sure", vastasin polkaistessani kengät eteiseen.
"Uncle Froy put us straight to work", naurahdin.

Äiti hymähti huvittuneena ja katsoi mua pienen hetken toinen käsi lantiollaan, ennenkuin astui pari askelta eteenpäin, levitti kätensä ja nappasi mut haliin.
Se rutisti ja kiepotteli mua ja suukotteli mun naamaa, kuin olisin ollut kauankin poissa ja ainakin 10 vuotta nuorempi.

"Mooom!" parahdin pyrkiessäni pakoon moisia rakkaudenosoituksia. Tai siis, kyllähän mä sitä takaisin halasin, mutta sellainen kasuaali hali on mun mielestä n. 0.5-2 sekuntia pitkä, ei… mitä ikinä tää oli.

"What?! Can't a mother miss her little boy?" äiti nauroi ja päästi vastahakoisesti musta irti.
"And it's good to see you too, Mikael", se huomautti ja likipitäen tanssahteli keittiöön.

Mikä ihme sitä riivaa?

Mä vilkaisin Mikaelia, joka olevinaan ylläpiti neutraalia naamaa. Mä tosin näin sen virneen, joka nykivällä liikkeellä pyrki sen suupieliin.

"Not. A. Word", tokaisin sille ja heristin sormeani ihan vain, että viesti menisi varmasti perille.

Mikael vain nyökytteli, päästäen sen virneen leviämään kasvoilleen ja seurasi mua keittiöön.

"Welcome home, boys", isä toivotti pöydän äärestä. Se sekoitti höyryävää teetään kissalusikalla samalla, kun se luki jotain nahkakantista, varmaan 1800-luvulta peräisin olevaa kirjaa.

"Good to be back", Mikael myönsi vaeltaessaan suorinta tietä leipälaatikolle.

Mä sen sijaan kiersin isäni luo pöydän päätyyn ja vetäisin itselleni tuolin sen vierestä.

Isä vilkaisi mua kulmiensa alta.
"What do you want?" se kysyi ja siemaisi teestään, palauttaen katseensa samalla kirjansa aavistuksen kellastuneisiin sivuihin.

"A horse", aloitin.

Isä siirsi katseensa takaisin muhun. Sen katse näytti vielä tavallistakin tuimemmalta, kun sen kulmakarvat peittivät varmaan kolmasosan sen silmistä.

".. and I remember you promised to buy me one", muistutin varovasti ja kaivoin puhelimeni esiin, metsästäen kermakaramellin värisen tamman myynti-ilmoituksen käsiini.

Isä laski kirjansa pöydälle ja nojautui vähän taaksepäin tuolissaan.

Mä ojensin puhelimeni sille ja rullasin myynti-ilmoituksen tekstiosioon.

"Are you sure that's the horse you want?" Mikael kysyi istuutuessaan leipälautasineen mun viereen.

Mä vilkaisin poikaa ja nyökkäsin.
Jokin siinä hevosessa vain kolahti.

Mikael huokaisi kevyesti ja niin hiljaa, että varmaan vain mä kuulin sen.
Ja sitten se törkkäsi voileivän mun naaman eteen.

"Sä oot vetäny vaan energiajuoman ja omenan aamulla, ala syödä", se kehotti, kun mä pudistin päätäni kulmat kurtussa.

"I'm not hung-"

"Tokihan sä syöt, kun toinen on sulle tehny leivän", isä totesi.
"Muuten tarvi sitäkään vähää hevosesta haaveilla", se mutisi perään ja nosti teemukinsa suunsa eteen.

Mä pyöräytin henkisesti (ja vähän fyysisestikin) silmiäni, nappasin sen Mikaelin tarjoaman leivän käteeni ja haukkasin siitä.
"... kiitos."

"You're welcome", Mikael vastasi ja keskittyi sitten kuuntelemaan äitini päätöntä papatusta ties mistä aiheesta tällä kertaa.
Mä kyllä ihailin sen kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa, vaikka lähtökohtaisesti se ei niistä kamalasti pidäkään.

Isä sai myynti-ilmoituksen luettua, huokaisi ja työnsi puhelimen pöydän pintaa pitkin takaisin mulle.
"Mä luulin, että me etsittiin sulle kilpahevosta", se totesi, tiukka katse mussa.

Inhottava kylmä väristys kulki mun selkäpiitä pitkin.

"... I mean, she could.. like, they haven't specified what exactly is wrong with her, so it could easily be something that could… you know, be fixed", selitin.

Isä ei näyttänyt vakuuttuneelta.
"Me ei olla ostamassa sulle valmiiksi rikkinäistä hevosta."

"Please", yritin, kädetkin ristittyinä, kuin rukoukseen.

"Ei."

"But you promised!"

"Niin, mä lupasin ostaa sulle kilpahevosen. En.. mikä lie tuo olikaan", isä muistutti.
"My final answer is no. Palataan asiaan, kun löydät jonkun oikeasti järkevän", se ilmoitti ja uppoutui taas kirjansa pariin.

Mä purin hammasta, tungin puhelimeni takaisin taskuuni ja söin sen Mikaelin kasaaman leivän loppuun.


At around 10PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Makasin sängylläni, puolet peitosta peittäen jalkojani ja puolet roikkuen lattialla.

Vaimea veden lorina kertoi Mikaelin päässeen suihkuun asti.

Mä olisin muuten varmaan mennyt sen kanssa, mutta a) se oli hikisempi ja b) mulla oli bisneksiä hoidettavana.

Avasin puhelimeltani mun ja Jennyn viestiketjun.


Mä hätkähdin, kun huoneen ovi aukesi.

"The shower's free", Mikael huikkasi ja pörrötti kosteita hiuksiaan.

"Yeah", selvitin kurkkuani ja jatkoin:
"I'll go."

Tuesday, 11th of June 2024
At around 5PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Autotallin katonrajaan viritetyistä kaiuttimista pauhasi satunnaistoistolla mun aivan liian pitkäksi venynyt soittolista.

Mä pengoin toistakymmentä minuuttia työkalulaatikoita löytääkseni sen yhden, kirotun, kympin jakoavaimen.

Nia lepäsi keskellä autotallin kakkosautopaikkaa telineessään.
Siihen pitäisi ennen tämän vuoden ajokautta (joka on siis ollut käynnissä jo varmaan kaksi kuukautta…) vaihtaa öljyt ja selvittää, että mikä vika sen bensansyötössä on, kun ei se paska vehje tahdo pysyä käynnissä.

Mutta mitään en voisi tehdä ilman sitä vitun jakoavainta.

Läimäytin käteni tason reunaan ja nojasin sitä vasten, puristaen samalla käteni nyrkkiin.

Teki mieli vähintäänkin kiljua (ei sitä juomaa), mielellään myös repiä hiuksia ja potkaista koko kirottu työkalulaatikosto kumoon ja tuikata tuleen.

Tuijottelin hetken seinällä silmieni korkeudella komeilevaa kalenteria, jonka kesäkuun kuvana keikaili joku Playboy Bunnyksi pukeutunut, rintava nuori naishenkilö.
Kalenterin päivät tosin eivät sopineet tähän vuoteen - mikä ei sinänsä yllätä, sillä se oli vuodelta 1998.

Annoin katseeni kiertää muutenkin pitkin autotallia.

Se oli ehdottomasti tilavampi, kuin Farwellin kodin.
Se oli myös modernimpi - kuten koko muukin talo.
Siitä kuitenkin puuttui täysin se autotallin tunnelma.

Sitä parhaansa mukaan yrittivät luoda nurkassa oleva Budweiser Light -tölkin näköinen juomacooleri ja sen vieressä oleva, uudenkarhea nahkasohvaryhmä.

Tyhjää tilaa oli liikaa siitä huolimatta, että mun moottoripyörän lisäksi täällä oli isän päivittäisajossa oleva Chevy, ne istumapaikat ja cooleri, seinällinen laatikostoja ja talvirenkaat säilössä.
Täällä mahtui liikkumaan ilman, että osui jatkuvasti johonkin.

Eli tiivistettynä: ei sellainen, kuin mun entinen autotalli.

Mä hilasin puhelimeni laatikoston päältä käteeni ja avasin The Abusement Parkin.

The Abusement Park

Today

Me at 5.16PM
Do either of you two have a 10mm wrench?

Coopieboo<33 at 5.16PM
Most likely yeah, why? Have you lost your own?

Me at 5.17PM
YES
FOR THE MILLIONTH TIME
AND I AM GOING TO LOOOOOOSE MY SHIT

Kulta at 5.17PM
Are you finally fixing your bike?

Me at 5.17PM
Yes
Or I would be fixing it if I HAD THE FUCKING WRENCH

Coopieboo<33 at 5.18PM
[1 attached photo]
like this?

Me at 5.18PM
YES exactly one like that
Would you mind borrowing it for me for a few days?
I would buy a new one but I literally have $0.68 on my bank account lol

Coopieboo<33 at 5.19PM
sure, can you come pick it up?

Me at 5.19PM
Smash
Yeah I'll be there in like… less than an hour, I gotta do a couple of detours on my way there

Sunday, 11th of August 2024
At around 12AM, somewhere near Idaho City, ID

"It's fucking freezing out here!" valitin ainakin kymmenettä kertaa viimeisen kolmen vartin aikana.
Tiesin ja tiedostin olevani ärsyttävä, mutta se painoi kyllä vaakakupissa vähemmän, kuin mun tarve ilmaista epämukavuuttani tällä pienellä ristiretkellä, jolle Theo mut päätti raahata.

"Quit the whining, bitch", Theo tuhahti.

Raskaan, metallisen oven saranat valittivat korvia vihlovasti pojan kammetessa sitä sorkkaraudan tarjoaman vipuvarren kanssa auki.

Vanha, ehdottomasti parhaat päivänsä nähnyt tehdasrakennus haisi märältä sukalta, homeelta ja mätänevältä rotalta, joka meitä tervehti kärpäskomppaniansa kanssa keskeltä kolkkoa, pimeää käytävää, jota reunusti lukuisat vihreiksi hapettuneet kupariputket.

Mun oli pakko peittää suuni ja nenäni kämmenelläni.
"This is nasty, and not in a good way", ilmoitin astuessani niittitakkisen Theon perässä rakennukseen.

"Siks tää onki hyvä paikka", Theo vakuutteli suunnistaessaan taskulampun valokeilan perässä pitkin kapeahkoa käytävää.

"Mä olisin voinut listata sulle satakymmenen muuta hyvää paikkaa jos olisin tiennyt, että raahaat meidät jonku hämärän snuf-filmin kuvauspaikalle", naurahdin ja kaivoin oman taskulamppuni taskustani.
Puhelimet me oltiin molemmat jätetty kotiin.

"Sä oot kyllä ku orava niiden sun paikkojes kanssa", Theo hymähti ja huitoi valokeilaansa pitkin poikin.
"Unohat niistä puolet ja sit joku löytää ne ennen meitä", poika jatkoi ja vilkaisi mua.

"Eipä oo löytäny", huomautin ja heristin sormeani.
"Paitsi sen yhen kerran ja senki mä hankin takas", jatkoin.

Mun selässä roikkuvan repun olkaimet painoivat inhottavasti mun olkapäitä.
Siellä oli varmaan ainakin 50 paunan edestä kamaa, ja ainoana salillakävijänä koko mein pienestä porukasta, mä olin joutunut kantamaan sitä koko matkan lähtöpaikalta tänne ihan hiton skutsiin.
Eikä tässä muuten mitään, mutta puolet matkasta satoi vettä ja näkyvyys oli käytännössä nolla ja sen jälkeen, kun sain pärrän parkkiin, jouduin vielä kävelemään varmaan kaksi mailia kirjaimellisesti keskellä metsää. Olispa ollut edes polku, jota pitkin kävellä, mutta EI.
Siellä rämmin Theon perässä sanikkaispuskien läpi ja nauroin kuolat keuhkoihini, kun se veti pari kertaa turvalleen epätasaisessa maastossa.

Theo työnsi käytävän päässä olleen palo-oven auki ja yskähti pari kertaa, kun oven takaa löytyneestä huoneesta pöllähti vuosien pölyt suoraan päin kasvojamme.

"This is perfect!" poika riemuitsi skannatessaan pienehköä, tyhjää tehdashallia läpi.
"No signs of anyone visiting this place, no signs of hobos…"

"Ja aivan uskomattoman tiettömän taipaleen takana", muistutin pyöräyttäen silmiäni.

Riisuin repun selästäni ja viskasin sen muutaman tuuman päähän jaloistani.
Harmaa pölypilvi nousi repun ympärille sen iskeytyessä lattiaan äänekkään tömähdyksen saattelemana.

"Minä en tuota kanna enää metriäkään", ilmoitin osoittaen paikotellen rispaantunutta ja tupakanpolttamien reikien peittämää reppua.
Se näytti tavallistakin rujommalta nyt, kun paksu pölykerros asettui sen päälle.

"Fine", Theo tuhahti ja nappasi repun olalleen.
"Let's find a few spots for the bricks", se kehotti ja lähti talsimaan syvemmälle hallin syövereihin.

Mä jäin seisomaan paikalleni ja ristin käteni rintakehälleni, vuorostani tutkien paikkaa tarkemmin.
Tai siis enhän mä oikeasti paljoa paskaakaan nähnyt, eikä nähtävää edes ollut mitenkään erityisen paljoa - halli oli täysin tyhjä koneista ja kalustoista, ainoastaan pari vanhaa, metallista roskista näkyi enää nurkassa ja jossain rapisteli todennäköisesti rotta.

"Oh, did you know that some college blokes have started to sell pot around Wilmington?"

Theon taskulampun valokeilaa ei näkynyt enää missään, enkä ihan osannut paikantaa, mistä suunnasta pojan etäinen ääni kuului.
Se tuntui resonoivan pitkin putkistoja ja tulevan kaikkialta samaan aikaan.

"No, I did not", myönsin.
"Do you know who they are?" kysyin valaistessani hallin vastakkaista seinää.
Oli se myönnettävä, että tämä Mikaelilta saatu taskulamppu oli yksinkertaisesti elämänpelastaja - siinä riitti lumenit sokaisemaan vastaantulevat autotkin.

"Nah, I've heard just rumors."

"No kerro nyt mullekin! Ei oo mulle asti kantautunu tommoset huhut", naurahdin.

"I really don't know, someone just mentioned the younger MacDonald guy at the party we were at a couple weeks back…"

"MacDonald? MacDonald as in Johnson MacDonald?" varmistin. Mun kulmakarvat kurtistuivat hämmennyksestä.

Harperin isoveli? Mutta nehän ovat niin kunnollisia - käyvät kirkossakin ja kaikkea!

"Yeah, that guy", Theo vahvisti.
Pian sen taskulampun valokeila näkyi taas hallin oikeassa päädyssä. Se oli jättänyt repun johonkin ja sen sisällöt toivottavasti muutamaankin eri paikkaan.
"Mä henkilökohtasesti en oo siitä kamalan huolissani, että ne myyvät kantsua jossain jäätelökiskan kulmalla", poika naurahti, mutta vakavoitui pian.
"Mut Jennyä huoletti, että ne eivät jäisi vain kantsuun ja sit olis ongelmia."

Pureskelin poskeni sisäpuolta piilottaakseni kasvavan levottomuuteni.
"... No joo", mutisin ja hieraisin niskaani.
"Siitä vois tulla ongelmia kyllä meillekin, eikä vain niille", jatkoin ja osoitin taskulamppuani Theoa kohti.

Poika nosti toisen kätensä blokatakseen suurimman osan häikäisevästä valosta.
"Pitäiskö niitä käydä morottaa?" Theo ehdotti, ilkikurinen virne suupielissään.

".. No, antaa niiden puuhailla sen pilvensä kanssa", tokaisin.
"En mä usko, että ne siitä siirtyy sen suurempiin bisneksiin", lohdutin. Se lohdutus oli tosin tarkoitettu lähinnä mulle itselleni.

"What's happened to you Bond?" Theo puhahti liki loukkaantuneena.
"Ootko lyöny pääs? Varmaan eka kerta ikinä, kun kieltäydyt pienestä mähinästä!"

"No meillä on vähän parempaakin tekemistä, ku käydä pieksemässä jotain random kukkakauppiaita", naurahdin.
"Esimerkiksi miettiä, et missä vitussa se Cherry luuhaa", muistutin ja käännyin kohti tulosuuntaamme.

"Whatever", Theo hymähti. Mä kuulin sen äänestä, kuinka sen silmät kävivät kurkistamassa, josko ne näkisivät omistajansa olemattomat aivot sisäkautta.
"Let's just get out of here."

Sunday, 11th of August 2024
At around 6PM, The Bond Family House, Wilmington, ID

Mark Myersin maastakäsitteykurssipäivät olivat sujuneet mulla ja Yellowilla.. noh, keskinkertaisesti. Olisi voinut mennä huonomminkin, olisi voinut mennä paremminkin.

Tämän päivän keskittymistäni oli varjostanut pahaenteinen tekstiviesti isältäni.


Vedin autotallin oven mahdollisimman hiljaa perässäni kiinni ja riisuin kengät jaloistani samaa kaavaa noudattaen.

Ehkä isä luulisi, että jäin autotalliin puuhastelemaan.

Hiippailin parhaan kykyni mukaan kohti yläkerran porraskäytävää vievää ovea.
Asetin käteni kahvalle ja olin jo kääntämässä sitä, maistaen kieleni päällä onnistumisen ja vapauden makean maun, kun kuulin isän askeleet olohuoneen perältä.

Voi paskahelvettivittusaatananperkele.

Ne askeleet eivät nimittäin kuulostaneet millään tapaa neutraaleilta - ei.
Ne kuulostivat vuosituhannen tukkapöllyltä.

"You vile creature", isä sylki hampaidensa välistä ja heristi sormeaan mua kohti marssiessaan alati lähemmäs.

Mun kehon fight or flight -reaktio oli selkeästi vioittunut.
Mä en fyysisesti pystynyt liikkumaan, vaan jäädyin vain paikalleni, katse naulittuna edelleen ovenkahvalla lepäävään käteeni.

Isä tuuppasi mut olkapäästä kauemmas ja nappasi sitten yhdellä kädellä kunnon otteen hupparini rinnuksesta.
"I have given you everything you could possibly ask for", isä aloitti, äänensävy salamoiden patoutuneesta kiukusta ja puhtaasta raivosta.
"And how do you repay me?!" mies vaahtosi, retuuttaen mua riveleistä.

Mä yritin vältellä isäni katsetta ja purin hammasta.

"KANSAS ZACHARIAS BOND", isä mylvi.
"Look at me when I talk to you!" mies vaati ja nappasi vapaalla kädellään mua leuasta kiinni, pakottaen mun pään suoraksi.

Pysyin edelleen hiljaa, nyt tosin katse valitettavan suoraan isässäni.

Sen korvanpäät punottivat kiukusta, ja sen leukaperien lihakset olivat äärimmilleen jännittyneet.

"You STOLE from me!"
"Do you understand?!"

".. I will pay you back-", yritin selittää.
Isän voimalla poskeeni osunut avokämmen keskeytti selitykseni.

"DO YOU UNDERSTAND THAT WHAT YOU DID WAS THEFT?!"

Isä huusi niin kovaa, että musta tuntui kuin mun tärykalvot puhkeaisivat hetkenä minä hyvänsä.
Olen aika varma, että olohuoneen ikkunat helisivät.

Mä en saanut edes mahdollisuutta avata suutani, kun isä jo jatkoi ripittämistään.

"I have tried my best to raise you to be a proper gentleman", isä aloitti, kuulostaen hetken siltä, kuin se alkaisi itkeä.
"But you've become nothing but a useless little criminal", se tokaisi, ääni niin täynnä pettymystä ja surua, että mun kävi sitä oikeasti sääliksi.

"I hope that you think the horse was really worth the money", isä totesi ja irrotti otteensa mun hupparista.
"But I better see every last bit of the $19 000 back on my bank account by the end of this year", mies jatkoi ja heristi sormeaan, jatkaen sitten matkaansa keittiöön.

Mä nostin toisen käteni jomottavalle poskelleni ja pyyhkäisin vereltä maistuvaa suupieltäni.

En voi sanoa yllättyneeni.

Avasin porraskäytävän oven ja luikin huoneeseeni.

Kaivoin puhelimen taskustani ja avasin mun ja Mikaelin viestit.


Pakkasin urheilukassiini ennätysvauhdikkasti kaiken tarvittavan ja palauduin pakattu kassi olallani alakertaan.

Isää ei enää näkynyt missään, mutta äiti sen sijaan oli keittiössä täyttämässä tiskikonetta.

Se ei katsonutkaan muhun päin, latoi vain tiskejä koneeseen, suunsa tiukkana viivana.

"I'm going over to Mikael's", ilmoitin vetäessäni kenkiä jalkaan.

"Good", kuului lyhyt ja topakka vastaus keittiöstä.

Mä en jäänyt odottelemaan olisiko äidillä jotain muuta yhtä tyhjentävää todettavaa tähän hetkeen, vaan livahdin autotalliin, kaivoin moottoripyöräni neljättä kertaa ajoon vuorokauden aikana ja suuntasin suorinta tietä Matthewsien kotitalolle.

Sunday, 1st of September 2024
At around noon, somewhere near Wilmington Police Station, ID

Syyskuun ensimmäinen päivä.
Kesä oli virallisesti ohi.

Se oli tosin tuntunut olevan ohi jo pari viikkoa, jotka olin viettänyt yllättävän löyhästi Boisessa.
Mä olin aika nopeasti löytänyt paikkani collegesta, enkä ollut asunut asuntolassa viikkoakaan, kun mua jo pyydettiin muuttamaan fraternity houseen.

Mä haluan heti alkuunsa tehdä pari asiaa erittäin selväksi:
-Mun mielestä "fratboy-kulttuuri" on aivan uskomattoman myötähäpeää herättävää, monessakin mielessä.
-Mä aion nauttia jokaisesta hetkestä, jonka joudun viettämään Alpha Nu Taussa.

Tähän asti se nauttiminen oli ollut lähinnä muutamien lasillisten äärellä, mutta se on vain lisännyt hauskuutta.

Vaikka kesä oli ohi, puut alkoivat pikkuhiljaa keräämään kellertävämpää lehtipeitettä ja sumu tuntui valtaavan Wilmingtonin heti, kun lämpötila laski alle 68°F, oli pikkukaupunkia ollut ikävä.
Se ei antanut enää ehkä parastaan (mä en ole syksyihmisiä), mutta sen kuollut ilmapiiri toi virkistävää vaihtelua Boisen jatkuvaan hälinään.

Virkistävää vaihtelua toi myös Mikaelin seura. Me oltiin nähty viimeisen kahden viikon aikana vähemmän, kuin varmaan koskaan aiemmin, vaikka se oli kesäloman loppupätkän Boisessa töissä.

Nyt me käveltiin pitkin kuolemanhiljaisen Wilmingtonin katua, Mikael selaten puhelintaan ja mä laskien hetkeä aiemmin käteeni ojennetun setelinipun yhteissummaa.

$388.

Mua melkein hävetti, minkälainen Hannu Hanhi mä olin kesän aikana ollut.
Varsinaisia kullankaivuureissuja olin tehnyt… en edes muista montako, mutta yhden käden sormilla ne oli laskettavissa ja silti mun kokonaispottini huiteli melkein $550, kun taas niskat limottuneina raataneet Cooper ja Harper valittelivat kerta toisensa jälkeen tyhjiä käsiään.

Tämänkin onnettoman kokoisen ja silti lähes neljänsadan dollarin arvoisen hippusen mä olin löytänyt ihan sattumalta, kun olin taluttelemassa Yellowia maastossa.

"Paljonko sä oot saanu siitä jo pulitettua?" Mikael kysyi, imien perään pillillä take away -pirtelöään.

Kurtistin kulmiani ja käänsin katseeni setelinipusta poikaan.
"Mistä?"

"Sun veloistas", Mikael tarkensi.

"That, my darling-", aloitin siirappisesti, kaappasin mua vielä ehkä nippanappa viisi senttiä lyhyemmän pojan kainalooni ja suukotin pikaisesti sen ohimoa.
"-Is none of your business", totesin rauhallisesti.

Mun alkuperäinen $95 000 velka isälleni oli kutistunut $86 000, kunnes ostin hevosen.
Sen jälkeen se velka hypähti kertalaakista $105 000.
Tulotilanteeni ei ollut mitenkään huono tällä hetkellä, mutta erinäisistä syistä en kaikkia tulojani voinut valuttaa suoraan isäni tilille - saati käyttää niitä muutenkaan. Vähintään Mikaelilla heräisi epäilykset, jos yhtäkkiä mun ei tarvitsisikaan budjetoida kofeiiniaddiktioni ylläpitämistä erikseen.
En ole varma, oliko kukaan kavereistani vielä edes äkännyt mun lopettaneen varaosamyyjän hommatkin jo keväällä.

"But it is", poika huomautti neutraalisti.
"It's your business, and you're my business, so", Mikael järkeili ja hapuili pilliä takaisin suuhunsa, katse mussa.

Päästin pojan otteestani ja sulloin setelinipun taskuuni.
“Noh… On se vielä vähän vaiheessa”, myönsin.

“Mmhm”, Mikael hymähti tietäväisenä.

“Don't you mmhm me”, tuhahdin huvittuneena ja tuuppasin toista poikaa kylkeen kyynärpäälläni.

Mikael älähti ja joutui hetken keskittymään pirtelösuullisensa nielaisuun.
“I will spit my milkshake on your face if you do that again”, poika uhosi, mutta mä näin sen pienen hymyn sen suupielessä.

Mä yritin taistella suupieleni valtaavaa virnettä vastaan, mutta se oli yhtä tyhjän kanssa.
“Wouldn't be the first time I've had yo- ouch!”

“Try to keep it in your pants, we're in public”, Mikael mutisi ja veti kätensä, jolla se äsken mua mojautti olkavarteen, takaisin haltuunsa.

“Ilonpilaaja”, närkästelin.

Mikael käveli edeltä viedäkseen tyhjäksi ryystämänsä pirtelömukin roskikseen ja suuntasi siitä matalat kiviportaat ylös ja Wilmingtonin kirjastoon, mä tiukasti sen kannoilla.

Kirjastonhoitaja Daniel Murphy, Jennyn isä, levitti kätensä riemuisan tervehdyksen kera.
“Kansas! How lovely to see you!”

Daniel Murphy oli iso mies, jonka rinnalla koossa kalpeni jopa jääkaappipakastin.
Vapaa-ajallaan mr. Murphy - tai DM, kuten hän oli muakin jo ohjeistanut itseään kutsuttavan - harrasti painonnostoa ja se näkyi.
Miehen harmaat viikset olivat paksuuntuneet sitten viimenäkemän, enkä jaksa uskoa ukon hiusrajan olleen noin takana.

“Heheey DM”, tervehdin iloisesti ja vastasin tumman miehen tarjoamaan haliin.

Siniseen, lyhythihaiseen kauluspaitaan ja ruskeisiin samettihousuihin sonnustautunut mies puristi mua niin kovaa, että olin aika varma, että mun selkäranka muovautui uusiksi.
Se reipas rutistus kesti onneksi vain muutaman hassun sekunnin, joiden jälkeen DM päästi mut takaisin vapauteen ja kääntyi Mikaelin puoleen.

“You must be Mikael”, DM varmisti ojentaessaan leipälapion kokoista kättään suomalaispojan käteltäväksi.
“I'm Jenny's father, I'm sure you've met her already.”

Mikael vilkaisi mua sivusilmällä ja kätteli reippaasti Jennyn isää.
“Nice to meet you!”

“Hey, DM, tell me.. Have you seen Yumi around here somewhere? You know, the Bri’ish gal with Korean features?” kysyin, estäen Daniel Murphyn aikeet ryhtyä utelemaan koko Mikaelin elämäntarinaa juuri tältä istumalta.

“The Cho girl? Yeah sure, she's here somewhere… Came in just a bit earlier than you two”, DM vastasi ja ryhtyi skannaamaan kirjastoa katseellaan.
“She's probably by the plants over there, let's go find her”, mies kehotti ja viittoi meitä seuraamaan itseään.

And fair enough, Yumi istui puisen pöydän ääressä valtavan… puun vieressä, naama kiinni kirjassa.
Tytön lukema eepos näytti valtavalta - ja vanhalta.
“Olipa teillä hyvä ajoitus!” Yumi hihkaisi.
What happened to the good ole hello, how are you?
Todellisuudessa Yumi ei vain kehdannut sanoa, että se oli odottanut meitä jo varmaan aika monta minuuttia.

“What are you lot doing here anyway? Only one of you seems like the type of person to just hang out in a library.. No offense”, DM pohti.

“Me perehdytään vähän Wilmingtonin historiaan”, Yumi vastasi ja näytti kirjansa kantta, jossa luki isoin, kullatuin kirjaimin THE COLLECTIVE HISTORY OF WILMINGTON.

Daniel katsoi meitä hetken vuoronperään, ennenkuin naurahti.
“Tuo on siihen turha”, mies totesi ja veti itselleen tuolin pyöreän puupöydän äärestä.
“Kansien väliin on kerätty vain tapahtumat, joista on jotain dokumentaatiota olemassa”, DM selitti ja jatkoi:
“Mutta Wilmington on paljon sisältörikkaampi, kuin yksikään historiankirja antaisi koskaan ymmärtää.”

Me istahdettiin Mikaelin kanssa pöydän ääreen ja katsottiin kulmat aavistuksen kurtussa tummaa miestä.

Herra Murphyn olemus tuntui kasvavan entisestään, kun se ryhtyi selittämään.
“On huhuttu, että Wilmingtonin laitamilla olisi aikoinaan ollut tutkimuslaitos - sellainen, josta valtio ei tahdo meidän koskaan tietävän”, DM aloitti ja kierrätti katsettaan vuoroin mussa, Mikaelissa ja Yumissa.

“Kylmän sodan aikoihin, kun venäläisten vakoojia oli joka nurkalla ja kehenkään ei voinut luottaa, valtio rahoitti useita erilaisia tutkimuksia sodankäynnin tueksi. Tutkimuslaitoksia sijoitettiin ympäri osavaltioita, erityisesti harvaan asutuille alueille - yksi niistä oli Wilmington, joka silloin koostui lähinnä kirkosta, koulurakennuksesta ja ehkä kymmenestä kotitalosta.”

Mun mieleeni tuli heti hylätty kirkko ja sen ympärillä olleet, jo mätänevät rakennukset.

Sekä se maastokaiutin, jonka epämääräisestä mantrasta ei kukaan vieläkään ollut saanut selkoa.

“Nämä tutkimuslaitokset vedettiin kaikki myöhemmin maan tasalle.. Tai niin ainakin luultiin. Wilmingtonin laitoksen huhuttiin olevan toiminnassa vielä pitkään Kylmän sodan päätyttyä, mutta siitä ei tietenkään ole olemassa mitään todisteita. On vain kuulopuheita, jotka kertovat kaikki samaa tarinaa painajaismaisista kokeista, joista ei raportoitu ja joiden rinnalla venäläisten harjoittamat ihmiskokeet kalpenevat.”

DM kertoi tarinaansa varmoin sanoin, ilme vakavana.
Miehen olemus oli kuitenkin muuttunut sitten alkuselityksen - itsevarmuutta ja tietoa uhkunut, rinta rottingilla istunut mies oli nyt nojautunut eteenpäin ja painanut päätään alemmas, kuin koira, jota sätittiin tossujen tuhoamisesta.

“Jotkut sitkeästi uskovat kokeiden jatkuvan vielä tänä päivänäkin.. Pistää miettimään, ovatko yötaivaalle kajahtavat huudot sittenkään peräisin villieläinten suista”, mies totesi synkästi.
Ja kuin katkaisijaa painamalla ukon olemus muuttui taas.
Se singahti istumaan ryhdikkäänä ja läimäytti kätensä yhteen.

“Mutta kaikki tämä on, of course, huhupuhetta. Kyllä joku takuulla olisi jo löytänyt sen tutkimuslaitoksen, jos sellainen täällä koskaan edes oli”, mies tokaisi hymyillen ja nousi paikaltaan.
“Toivottavasti nautitte vapaaehtoisesta historiantunnistanne”, herra Murphy toivotti ja palasi takaisin työpisteelleen kirjaston aulaan.

Mä käänsin katseeni loittonevasta, sinipaidalla peitetystä selästä ensin Mikaeliin ja sitten Yumiin.

“... So, what do y'all think?”

“Ehkä se bunkkeri liittyy tähän jotenkin”, Mikael ehdotti.

Yumin ilme vääntyi puistatuksen puolelle.
“Not the bunker, Mikael please.. I don't wanna think about Ethan’s bloody face!”

“Well, I personally think that is a shitload of horse crap”, naurahdin ja nojauduin taaemmas tuolissani.
“DM’s always been a true story-teller, so I wouldn't take anything he says too seriously..”

Huolimatta Jennyn isän taipumuksesta tarinointiin, en voinut väittää, etteikö mun mielenkiinto aihetta kohtaan olisi herännyt.

Wilmington, tämä kuollut, pahainen pikkukylä, jossa ei koskaan tapahdu mitään (paitsi satunnaisia kadonneita ruumiita mut hei, eiks niin käy kaikkialla), saattaa ollakin täynnä salaisuuksia, jotka vain odottavat selvittäjäänsä.

Tiskiharjan kahina kilpaili Ärsyttävimmän Äänen tittelistä radiossa höpöttävän juontajan kanssa mun istuessa Twin Falls Farmin asuintalon keittiön pöydän ääressä.

Ethan kuivasi tiskaamansa paistinpannun, asetti sen paikoilleen ja nappasi samalla vaivalla kaapista kaksi mukia.
Toinen oli Ethanin Ikioma Muki, eli melkein kahvipannun kokoinen keraaminen kannu ilman nokkaa, jonka kyljessä luki isoin kirjaimin KING OF FUCKING EVERYTHING. Se oli hauska lahja, joka me joskus Cooperin kanssa bongattiin Facebook Marketplacesta, kun tylsyyspäissämme sitä selattiin varustehuoneessa.
Toinen taas oli miljööseen sopiva hevosmuki, jonka mä olin sanattomasti ominut itselleni käyttämällä sitä poikkeuksetta joka ikinen kerta, kun täällä mitään join. Jos se kehtasi olla likaisena, mä yksinkertaisesti tiskasin sen. Niin oli tosin käynyt tasan kerran - musta tuntuu, että sitä on sen jälkeen säästelty mua varten. Asiaan ei varmasti vaikuta yhtään se, että mun tiskauskerran jälkeen sitä tiskiainevettä oli kaikkialla ja päällämme.

“Let me tell you - there's gotta be something more to Matt’s death than just the fact that he was murdered”, Ethan totesi, sen äänestä kuultaen läpi sen turhautuneisuus. Mistä lie se tällä kertaa olikaan turhautunut. Varmaan siitä, kun mystisten ruumiiden syyt ja kohtalot eivät maagisesti ilmestyneet sen aivoihin.
Mies laski mukit pöydälle ja kaatoi niihin juuri tippunutta, höyryävän kuumaa kahvia.
Ennenkuin ehdin edes pyytämään, mies kaivoi kaapista sokeripaloja ja tiputti mun mukiin kolme.

“Isn't getting murdered fishy enough for you?” naurahdin kaataessani maitoa kahvini kaveriksi mukiin.

“Of course it's fishy, but- just read the diary”, Ethan kehotti ja istuessaan alas, liu’utti pöytää pitkin eteeni vanhan, nahkakantisen kirjan, joka näytti tulleen suoraan Red Dead Redemption II -pelistä.

Selasin kirjaa sen enempää lueskelematta.

Mun silmiin pisti kuitenkin yksi teksti, joka oli päivätty 10. heinäkuuta 2023.


Inhottava puistatus nostatti mun niskavillat pystyyn.
“Huh. Apparently he had someone in mind after all”, mutisin ja jatkoin kirjan selaamista.


Mä tuijotin tekstiä kymmeniä sekunteja, aivojeni hammasrattaat pyörien ylikuumentumisen rajoilla.
Mun käsi hakeutui automaattisesti Mikaelin tekemässä kaulakorussa komeilevalle sormukselle.
“.. okay, this is creepy”, mumisin ja riisuin korun tutkiakseni sormusta tarkemmin.

Sen sisäpinnalla oli omituisia symboleja - niitä samoja, joita Cooper löysi Juden kanssa, ja joihin myös minä, Ethan ja Mikael törmäsimme myöhemmin metsässä.
Niiden lisäksi sisäpinnalla oli kiekuroita, jotka nykyisen tiedon valossa voisi olla tulkittavissa M-, T- ja C-kirjaimiksi.

“Okay this is very creepy”, myönsin ja ojensin sormuksen Ethanille.
“I think this belonged to Matt Collins.”

Ilma oli sakeanaan savua, kun me Jennyn kanssa käveltiin Wilmingtonin laitamilla olevan, hylätyn kirkon käytävää pitkin.

Viimeisimmästä visiitistäni Myöhempien Aikojen Jeesuksen Kappeliin (tai mikä hitto olikaan..) oli kulunut jo hyvä tovi, eikä mua kyllä oikeastaan nytkään kiinnostaisi olla täällä - ei yhtään.
Varsinkaan sen jälkeen, mitä vuosituhannen puhututtavimmissa bunkkeribileissä tapahtui.

Se, jos mikä, oli creepyä.

“Hey! Check this out!” kajahti jostain alttarin luota.

Pian Theo kohotti kädessään harmaata, varmaan 2000-luvun alkupuolelta olevaa videokameraa.

“I'd rather not, I don't want to know what kind of porn has been recorded on that thing”, irvistin.

Hylätty, vanha, käsiinlahoava kirkko oli kieltämättä viimeinen paikka, josta olettaisin löytäväni videokameran - varsinkin, kun se ei varmasti ollut täällä vielä joulukuussa.

“You're getting lamer day by day, Bond”, Theo tuhahti, pyyhki kameraa pölyistä ja yritti käynnistää sen.
Kaikkien, tai ehkä lähinnä mun, yllätykseksi se käynnistyi. Kamerasta kuului elektroninen kilahdus ja vihreä valo syttyi sen sivuun.

“Siistiä”, Theo henkäisi ja avasi ensimmäisenä kameran videogallerian.
Saman tien pojan aiemmin virneestä vääntyneet suupielet valahtivat alaspäin.
“Täähän on tyhjä”, poika parahti pettyneenä.
Theon pettymys suli kuitenkin pian ja se oitis otti ilon irti tyhjästä muistikortista, jonka täytteeksi se ryhtyi kuvaamaan kirkkoa ja meitä.
Erityisesti meitä. Erityisesti Jennyä.

Kirkon seiniin oli ilmestynyt ajan saatossa entistä enemmän kummallisia symboleita - niitä samoja, joita myös mun kaulassa roikkuvaan sormukseen on kaiverrettu. Ainoastaan etäisesti M- ja T-kirjaimia muistuttavat symbolit puuttuivat kirkon seiniltä.

Äkillinen kylmä väristys kulki pitkin mun selkää.
Ajatus siitä, että Trinity liittyi yhtään millään, ja varsinkaan sellaisella, tavalla Matthew Collinsiin, sai mun vatsalaukun kiertymään kolmeen kertaan akselinsa ympäri.

Mä haahuilin puupenkkien muodostamien rivien välissä, kuljetellen sormiani pitkin penkkien selkänojien halkeilevaa ja hilseilevää maalipintaa.

Pölyä leijaili ilmassa - pienenpienet, vaaleat hiukkaset pysyttelivät muuten lähes paikoillaan, mutta meidän liikehdinnästä ja elosta syntyneet ilmavirrat tanssittivat niitä ilmeisen satunnaisiin suuntiin.

Nostin käteni lähemmäs kasvojani, tarkistaakseni sormenpäideni pölyisyyden ennen niiden tunkemista taskuuni.
Mun yllätyksekseni pölyä ei ollut käytännössä yhtään.

Seisahduin penkkirivien väliin ja siirsin katseeni sormistani harmaanvihreiksi maalattuihin penkkeihin.
Ainoat kohdat, joissa näkyi pölyä, olivat aivan penkkien sivureunat.
Sama näky toistui oikeastaan kaikissa penkeissä.

En ehtinyt analysoimaan havaintoani sen enempää, kun alttarin suunnalta kuului Theon epäluuloinen, aavistuksen säikähtänyt pyyntö:
“... Öh, hei kamut.. Tulkaapa katsomaan tää.”

Mä katsahdin toisella puolella käytävää sätkäänsä polttelevaa Jennyä, joka loi mun merkitsevän katseen ennen kulkuaan kohti mustahiuksista, harmaata videokameraa vapisevin käsin pitelevää poikaa.
Mä harpoin muutamalla askeleella pois penkkien välistä ja vaelsin kaksikon luo.

Theo kelasi jotain videota alkuun ja painoi sitten toistonäppäintä.

Kameran pienellä näytöllä lähti pyörimään pimeä ja huonolaatuinen videonpätkä, josta pystyi vain hädin tuskin erottamaan useita ihmismäisiä hahmoja ja rakennuksen muotoja.
Pian kuva kirkastui ja selveni.
Kirkon penkit olivat täynnä ihmisiä ja alttarilla, kaikkien niiden revittyjen ja poltettujen Raamattujen keskellä seisoi etäisesti papin asua muistuttavaan kaapuun pukeutunut, ryhdikäs ja itsevarmasti elehtivä mies.
Miehen vierellä seisoi pää painuksissa lattiaa tuijottava henkilö.

Videossa ei ollut ääniä, mutta miehen liikkeistä päätellen hän selitti kirkkoyleisölle jotain.
Selityksensä lomassa hän läimäytti vieressään seissyttä tyyppiä selkään, jonka seurauksena henkilö tipahti maahan.
Videolla näkyi, kuinka kaatuneen alle ja eteen levisi oletettu verilammikko.

Mies jatkoi paasaustaan, eikä kirkkoyleisö hievahtanutkaan huolimatta pappinsa jalkojen juuressa elottoman oloisena makaavasta henkilöstä.
Hahmo makasi ensin vatsallaan, mutta vääntäytyi pian täysin luonnottomaan asentoon - kuin joku näkymätön voima olisi yrittänyt vääntää häntä rusetille.
Vääntelehdinnän päätteeksi hahmon kasvot osoittivat kameraan. Hahmo oli oletettavasti mies, jonka parta oli nyt kauttaaltaan vaahtoavan veren sotkema, ja jonka silmät olivat kierähtäneet niin, että vain valkuaiset näkyivät.

Mä vilkaisin kohtaa, johon mies oli videolla kaatunut.
Siinä oli melkein mustaksi kuivunut tahra.

Välitön puistatus ravisutti mun koko kroppaa.
“That's it, I'm out of here”, tokaisin suoraan.


Istuin kirkon portailla, pää nojaten käsiini.

Mulla oli kamalan huono olo.

Siihen huonoon oloon ei auttanut sinipunaisina vilkkuvat valot, jotka saivat kirkon pihapiirin tuntumaan vieläkin karmivammalta, eikä konstaapeli, joka yritti hakea muhun kontaktia kyselemällä multa samaa kysymystä uudestaan ja uudestaan.

“Where is your friend?”

Mä en edes tiennyt, kenestä se puhui.

Mä en tiennyt, miksi mä olin täällä.

Mä en tiennyt, miksi mulla oli niin uskomattoman. Huono. Olo.

“Kansas, where's your friend? Where is Madison Morrison?”

Mun päässä jyskytti, kuin mun aivogoblin olisi yrittänyt hakata tietään ulos 200 lekalla.

“I don't know… I wasn't with her”, mutisin.
Mun pää tuntui painavan vähintään tuhat kiloa, enkä meinannut jaksaa kannatella sitä käsissäni.

“Why did you leave her alone?”

Mä en ymmärtänyt taaskaan, mitä multa kysyttiin.
Enhän mä ollut nähnyt Maddya koko päivänä.
Enhän?
Miksi mä olisin?


Kansas…
Kansas..!
Kansas!
KANSAS!

“.. KANSAS!”

Kirkas, kellertävä valo häikäisi mun silmiä, kun yritin avata niitä.
Samassa vihlova pääkipu palasi.

Tumma siluetti blokkasi osan valosta ja tajusin, että sen siluetin kädet pitivät tulevasti kiinni mun olkapäistä.

“Fucking finally, you piece of shit”, Ethan mutisi, siirsi kätensä mun olkapäiltä, kiersi ne seuraavaksi mun kainaloiden alta ja nosti mut epämääräisestä kylkisykkyrästä seisomaan.
“I need the app Harper used to check your location if you're going to keep getting into trouble.”


“License and registration, please.”


“We have a suspected drug case here.”


“I need you to come with me to the station.”

Saturday, 28th of September 2024
At around 9PM, somewhere near Wilmington, ID

Tu-thump. Tu-thump. Tu-thump.

Mun sydämen lyönnit kaikuivat korvissani.

Mä yritin herkistää kuuloani äärimmilleen, mutta mä en silti kuullut oman sykkeeni lisäksi tilassa muuta elämää.
En, vaikka olisin voinut vannoa, että vielä hetki sitten jostain läheltä rakennuksen uloskäyntiä kuului puhetta.

Sä taas vaan kuvittelet asioita, Kansas.

Kohensin rähjäisen, oikeasti enää about Pyhällä Hengellä kasassa pysyvän repun asentoa olallani ja jatkoin matkaani syvemmälle hylättyyn rakennukseen.

Kaikkialla oli säkkipimeää, mutta joistain aiemmista kerroista oppineena, mulla oli Mikaelilta saatu taskulamppu mukana.
Sen valokeilan perässä kuljin pitkin pölyisiä käytäviä, etsien sopivaa paikkaa aarrekätkölle.

Muutaman vaellushetken jälkeen pysähdyin.
Käytävän molemmilla puolilla oli pölyiset, koko seinän kokoiset ikkunat.
Astuin lähes kiinni toisen lasiin ja yritin tihrustaa sisään, mutta todennäköisesti vuosien ellei jopa vuosikymmenten liat heijastivat kaiken valon takaisin.
Oli mahdotonta päätellä, mitä ikkunoiden takana näkyi.

Viimeaikaiset Wilmingtonia piinanneet tapahtumat kummittelivat edelleen takaraivoni perukoilla.
Mä tällekin reissulle pyysin sekä Jennyn että Theon mukaan, mutta niistä kumpikaan ei päässyt. Yksin kulkeminen kieltämättä kuumotti, mutta enemmän kuumotti sheriffi Burke, jonka olin kuullut puhuvan jostain isosta kätköstä, josta joku sen apulaissheriffi tai muu vastaava vähäpätöinen tyhjäntoimittaja oli saanut vihiä.
Mä en halunnut ottaa yhden ainutta riskiä, että a) mitään löydettäisiin tai b) löytöjä yhdistettäisiin muhun.

Täältä tuskin kukaan löytäisi mitään.

Tänne tuskin kukaan eksyisi - edes vahingossa.

Mun housujen toinen lahje oli repeytynyt matkalla tänne, ja se jos mikä kertoo mun mielestä ihan tarpeeksi siitä, kuinka helppokulkuinen se reitti tänne Jumalan hylkäämälle rotiskolle oli.

Käytävän päässä näkyi iso tummanvihreä, vähän reunoilta ruostunut palo-ovi.
Sen yläosassa, hieman mun pään yläpuolella oli keltapohjainen, heijastavapintainen kyltti, jossa luki isolla AUTHORIZED PERSONNEL ONLY.
Oven lähettyvillä ei kuitenkaan näkynyt minkäänlaista lukulaitetta tai vastaavaa, mistä päätellen täällä oli aikanaan ollut vartijoitakin. Tai sitten laite oli vain viety pois - kuten melkein kaikki muukin sisältö, josta olisi voinut päätellä, minkälaiseen käyttöön rakennus oli alunperin tarkoitettu.

Mä työnsin oven auki ja astuin sisään isoon, pyöreään huoneeseen, joka muista vastaantulleista tiloista poiketen oli täynnä muutakin, kuin vain tyhjyyttä.
Kaarevia seiniä kehysti ikivanhat tietokoneet ja näytöt, joista osa oli särkynyt.
Pitkin huonetta oli pöytiä, joiden päällä lojui pölykerroksen peittämiä papereita. Osa oli siististi kansioissa, osa taas levällään miten sattui.
Se näytti siltä, kuin joku olisi tavallisena tiistai-iltana lähtenyt kotiin ja ajatellut, että tulisi seuraavana päivänä järjestelemään työpisteensä siistiksi.

“... Tän on täytynyt olla jonkin sortin valvontakeskus”, mutisin itsekseni kierrellessäni pöytien välillä.

Pölyn määrästä päätellen mä olin ensimmäinen varmaan 40 vuoteen, joka täällä oli käynyt.

Kovaääninen tömähdys sai mut hypähtämään säikähdyksestä.
Se Pyhällä Hengellä kasassa pysynyt reppu oli tullut tiensä päähän ja leväytti sisältönsä suoraan pölyiselle betonilattialle.
Mä puristin huuleni tiukaksi viivaksi, viskasin sen revenneen repun toiseen päähän huonetta ja kyykistyin keräämään karkuteille kaatuneen kuormani. Laskin taskulampun lattialle saadakseni vähän eri suunnasta valoa - näkisin helpommin mahdolliset hävikit.

Painavan palo-oven saranat narahtivat ja ennenkuin ehdin edes reagoimaan, kirkas valokeila osoitti mua suoraan silmiin.

Nostin toisen käteni silmieni suojaksi, siristellen minkä ehdin verkkokalvojani korventavassa valossa.

"Kansas?" Cooperin ääni kysyi ja samassa valokeila laskeutui osoittamaan kohti lattiaa.

Mun oli pakko räpytellä hetken aikaa, että mun näkökenttää haittaavat väriläntit liukenivat pois.
Muutaman sekunnin jälkeen, kun taas yhtään mitään näin, tunnistin Cooperin kasvonpiirteet taskulampun takaa.

Me tuijotettiin toisiamme ihan hiljaa, ihan liian kauan. Elämäni kiusallisin ikuisuus.

"I swear, this is not what it looks like", naurahdin lopulta ja nousin hitaasti kyykystäni ylös, jättäen tiiviisti pakatun muovikääretiilen lattialle.

"... Are those drugs?" Cooper kysyi suoraan, jopa vähän töksähtävästi.

"Are those pipes?" heitin välittömästi takaisin hoksatessani pojan repusta pilkottavan kiiltäviä kupariputkia.
“Because last time I checked, stealing those is pretty much illegal”, huomautin ja osoitin poikaa.

“So are drugs”, Cooperin vanavedessä huoneen ovelle saapunut Henley tokaisi. Henleyn mukana Cooperin taakse ilmiintyi myös Dylan, joka kurkisti epäilevä nyrpistys kasvoillaan Cooperin vasemman olan takaa.
Kolmikko oli kuin suoraan jonkun esiteineille markkinoidun kauhukirjan kansikuvasta.

“Millä hiton todennäköisyydellä me törmätään yhtään kehenkään piilottamassa kokaiinitiiliä yhtään mihinkään?” Dylan pohti ääneen.

“Kansas, are you really hiding bricks of cocaine in here?” Cooper kysyi. Se kuulosti siltä, että sen oli vaikea käsittää koko tilannetta.

Dylanin kanssa olin tosin täysin samojen kysymysten äärellä - millä hiton todennäköisyydellä?

“Unless you're really stealing copper pipes, I'm not hiding anything anywhere”, vastasin, luoden merkitsevän katseen koko kolmikkoon.

“... Got it.”

Tuesday, 8th of October 2024
At around noon, Hayward Pines College, Boise, ID

Professorin monotoninen papatus jatkui jo kuudetta tuntia. Tai siltä se ainakin tuntui.

Ne muutamat yhteiset kurssit, mitä mulla ja Brandylla on, ovat kaikki ihan ahterista - mutta tämä oli ehdottomasti mun inhokki.
En ole vieläkään oikein perillä kurssin aiheesta, enkä varmaan tule läpäisemään kurssitenttiä - mutta mua ei oikeastaan jaksa edes kiinnostaa.

Tällä kurssilla ei kuitenkaan kovinkaan paljoa painoarvoa mun majorin kannalta ole.

Käänsin katseeni luentosalin etuosassa olevalta taululta vieressäni istuvaan Brandyyn.
Se olevinaan otti muistiinpanoja läppärillään, mutta todellisuudessa sillä oli Zalandon verkkokauppa auki, mistä se selaili toinen toistaan terhakkaampia untuvatakkeja.

“That one's nice”, ilmoitin, osoittaen valkoista, liukaspintaista cropattua takkia, jonka muhkeat hihat levenivät kohti ulostuloaukkoja. Se oli todellakin muotivalinta.

“Hmm”, Brandy myhäili ja klikkasi takin auki.
“I don't know.. a little boring, don't you think?”

“There was one with a furry hood”, huomautin ja viitoin tyttöä palaamaan aiemmalle sivulle.

“Well this one's certainly nice”, Brandy myönsi.
“It's not like I'd actually need a new jacket, but you know .. The one I bought a couple winters back just doesn't do the trick anymore”, tyttö selitti ja jatkoi kaupan tarjonnan selaamista.

“Karvahuput toimii aina”, totesin ja palautin katseeni isolla valkotaululla möllöttävään kaavioon. Projektorin valo vähän särisi, jonka seurauksena valoheijastettu kaavio vilkkui ärsyttävästi.

Mä nojasin pöydällä levänneeseen käteeni.
Mun silmäluomet painoivat vieläkin viikonlopun jäljiltä ainakin kolmen pyykinpesukoneen verran, eikä aikaakaan, kun professorin papatus vaipui tasaiseksi, tuudittavaksi taustahälinäksi.

“... and as you can see, the slope joining these lines is not any steeper than… Kansas. Kansas what are you doing? Kansas LOOK OUT!”

Mun sisuskalut kiertyivät kahdeksansataa kertaa akselinsa ympäri, kun käänsin ramin ratin lähes linkkuun, väistäen viime tingassa rekkaa, jonka pohjaan painettu töötti soisi mun korvissa vielä ylihuomennakin.

“What the fuck was that?!” Brandy tivasi, kuulostaen aidosti pelästyneeltä.

“..... I believe that it was a semi”, totesin ja katsoin lava-autoni sivupeilistä loittonevan yhdistelmäajoneuvon perävaloja.

“Yeah, I could see that”, Brandy tuhahti.
“Mä meinasin kyllä tota äsköistä, kun meinasit ajaa sen keulaan”, tyttö tarkensi.
“Ootko ihan ajokunnossa sittenkään?”

“... I don't know”, myönsin, vilkuillen vuoroin tietä ja auton nopeusmittaria. Mä en ollut ihan kamalasti hiljentänyt vauhtia väistöliikkeen jälkeen, ja mittarin viisari hipoi 50mph.
Jos me tässä vauhdissa oltaisiin täräytetty sen rekan keulaan, ei meistä olisi isosta autosta huolimatta jäljellä kuin kaksi märkää länttiä.

Mä en meinannut saada enää puristettua rattia.
Adrenaliinista vapisevin käsin ohjasin lava-autoni läheiselle levähdyspaikalle.
“... Could you maybe drive us to the barn?” pyysin Brandylta, taistellen pitääkseni ääneni vakaana tärinästäni huolimatta.

Brandy kurtisti kulmiaan.
“No joo. Katotaan miten ajellaan takas päin”, tyttö pohti irrottaessaan turvavyötään.

Nousin kiittäen kuskinpaikalta ja kiersin auton takaa apukuskiksi.
Kaivoin puhelimen taskustani ja avasin mun, Yumin ja Mikaelin ryhmächatin, jonne olin näköjään laittanut aikasemmin kuvan jostain lapusta.


Mitä helvettiä?

Mun huoneen ovi naksahti painuessaan kiinni.

Mun kurkkua kuristi.
Vatsaa korvensi.
Korvissa suhisi.

Musta tuntui, kuin en saisi henkeä.
Kuin olisin juossut maailman ääriin ja takaisin, vaikka istuin vain sängylläni.

Mä olen tuntenut Mikaelin yli vuoden, enkä ole koskaan nähnyt sitä tollasena.
Noin uskomattoman parkana ja silti noin… kylmänä.

Mun sisuskalut vääntäytyivät rusetille, kun mietin äskeistä keskusteluamme.
Tai.. Ei sitä oikeastaan keskusteluksi voinut sanoa.

Päällimmäisenä tunteena oli pelko siitä, että menettäisin Mikaelin. Niin kliseistä kuin se onkin, mä ihan oikeasti en varmaan selviäisi siitä.
Jo pelkkä ajatuskin siitä sai mun katseeni hakeutumaan työpöytäni ylimmän vetolaatikon suuntaan.

Pelon tilalle kiipesi kuitenkin pian surunsekainen raivo.
Cooper oli pettänyt mut.
Se oli kertonut mun puuhista - ja vieläpä kaikista maailman ihmisistä juuri Mikaelille.
Sille tasan vitun viimeiselle henkilölle, jonka halusin mistään mitään tietävän.

Inhottava, poikkeuksellisen pistävä kihelmöinti kulki mun ranteita pitkin sormieni päihin.
Nousin sängyltäni ja nostin käteni hiuksiini.
Tarrasin kunnon tupoista kiinni ja yritin pakottaa itseni tasoittamaan kiihtynyttä hengitystäni.

Got it, Cooper oli sanonut.
Mä luulin, että got it tarkoitti, että se pitäisi turpansa kiinni.
Vaan väärässä olin.
Niin vitun väärässä.

Purin hampaani yhteen niin voimalla, että musta tuntui, kuin joku niistä olisi vähintään vaihtanut paikkaa.
Kierähdin kantapäitteni varassa ympäri ja pamautin nyrkkini täydellä voimalla seinään.

“I WANT TO FUCKING KILL HIM!”

Kädet täristen mä valahdin istumaan seinää vasten ja hautasin pääni käsiini.

Mä luulin, että me oltiin Cooperin kanssa ystäviä.
Mä luulin, että ystävyyteen kuuluisi myös luottamus.
Mä luulin, että mä olisin voinut luottaa Cooperiin.

Ensimmäinen kyynel kasteli mun kämmenen.
Sitä seurasi pian toinen.

Elämä on valintoja, enkä mä tunnu tekevän koskaan niitä hyviä sellaisia.

Jatkoa Cooperin tarinaan

Mun veriset kädet tärisivät holtittomasti etsiessäni puhelintani taskustani.
Se ei ollut siellä.
Sen oli täytynyt pudota matkasta.

En tiedä kauanko olin kävellyt - melkein juossut -, mutta toivottavasti tarpeeksi kauan. Tarpeeksi kauan, että mä en olisi enää lähelläkään Cooperia, tai Harperia, tai Hayleyta, tai Brandya. Tai Mikaelia. Lähelläkään yhtään ketään.

Mitä helvettiä mä menin tekemään?

Mä olin työntänyt Cooperin veteen.
Poika oli vajonnut välittömästi pinnan alle.

Mitä jos Harper ja Hayley eivät olisivatkaan saaneet sitä ylös sieltä ajoissa?

Mä olisin tappanut sen.
Ihan oikeasti.
Tietoisesti.

Mä en enää ikinä voi näyttää naamaani missään.
En missään.
En tallilla, en koulussa, en kotona. En missään.

Mä melkein tapoin mun parhaan kaverin.

Mua heikotti.
Mun jalat eivät enää kantaneet, vaan rojahdin märkien, syksyn tummentamien lehtien päälle polvilteni.
Tuijotin edessäni avautuvaa, tyhjää metsäpolkua. Sen pimeys sai sen tuntumaan loputtomalta. Kuin portaalilta, jonne astuva jäisi sille tielleen.
Se pimeys kääriytyi ympärilleni tiukan viitan lailla, tukahduttaen mun huudot sisäänsä.

Mun silmät kostuivat, mutta eivät siksi, että olisin itkenyt.
Ne kuivuivat, koska joka kerta, kun suljin silmäni, näin Cooperin paniikinsekaiset kasvot sen tippuessa Floresien pihan uima-altaaseen.

Mä melkein kuulin jo Mikaelin sanat korvissani, kun se saisi tietää.

We are done. I want nothing to do with you.

Mun silmät kostuivat entisestään - ja tällä kertaa kyynelistä. Samalla mun kurkkua kuristi niin, etten meinannut saada henkeä.
Pakostakin ajauduin ajattelemaan Cooperin sanoja.
Olinko mä tappanut Bluen?
Entä Bettyn? Oliko senkin henki mun kontollani?

Mä en tiedä.
Mä en muista.

Niiskaisin ja ujutin toisen käteni takkini taskuun.
Kaivoin sieltä oranssin, läpikuultavan muovipurkin, jonka kylkeen oli liimattu valkopohjainen etiketti.

Kiersin valkoisen korkin auki ja kaadoin jäljellä olevat tabletit kämmenelleni.

Kuolema.

Syntymän tavoin täydellisen luonnollinen osa elämän kiertokulkua.

Toisten kohdalle se osuu aiemmin, toisten myöhemmin.
Kukaan ei siltä voi välttyä - kohtaat sen viimeistään, kun oma vuorosi tulee.

Mä olin kohdannut kuolemaa paljon elämäni aikana.
Ensin äitini adoptiovanhemmat, kun olin kahdeksan.
Sitten perheemme koira Zepa, kun olin 12.
Siinä välissä lukuisat vasikat, joita olin tuttipullolla juottanut, ja jotka päätyivät Froyn tai isoisän käden kautta kotipihalta pataan.
Michelle, kun olin 16-vuotias.
Ja siitä kaksi ja puoli vuotta eteenpäin Blue, ollessani 18.

En odottanut, että seuraisin itse näin pian perässä.
Enkä odottanut sen tapahtuvan näin.
Yksin, kylmässä ja pimeässä metsässä.
Enkä odottanut sen tuntuvan tältä. Näyttävän tältä.
En odottanut näkeväni elotonta ruumistani makaamassa lehtien päällä, käpertyneenä itsensä ympärille, kuin hypotermiasta kärsinyt hiiri.

En odottanut tuntevani helpotusta.


Beep.

Beep.

Beep..

Tasainen piippaus. Mistä se oikein tuli?

Avasin silmäni.
Kaikkialla oli valkoista.

Räpyttelin hitaasti silmiäni.

Valkoiseen alkoi muodostua tummempia sävyjä, joista tuli pian muotoja.
Sängyn kaide, pieni lipasto.. televisio…

“Oh, good, you're awake”, vieras, mutta lempeä naisääni kuului viereltäni.
Käänsin aavistuksen päätäni, mutta mun kurkussa oli jotain, mikä vaikeutti sitä huomattavasti.
Mä en pystynyt nielaisemaan. Mitä ikinä mun kurkussa oli, rajoitti mun kaulan lihasten toimintaa merkittävästi ja meinasi aktivoida mun oksennusrefkeksin.

“Don't freak out”, tummatukkainen, nuori hoitaja rauhoitteli asettaessaan uutta tippaa sängyn vieressä olevaan telineeseen.
Mun vasemmassa käsivarressa oli tarra, josta tuli ulos letku, jonka muovisen lukon nainen juuri irrotti. Meni pari sekuntia, kun lukko oli taas paikallaan, tuoreen letkun kanssa.
“You're in a hospital, and you've been intubated - that's why you can't speak yet”, hoitaja jatkoi ja hymyili.
“But now that you're awake, the tube can be taken out”, se vakuutteli ja painoi jotain nappia jossain kaukosäätimessä.

Mä en ihan saanut prosessoitua kaikkea, mitä se selitti, mutta tärkeimmät tuli ilmi.

Mä en olekaan kuollut.

Mutta mua väsytti. Väsytti ihan kamalasti.
Annoin silmäluomieni painua taas kiinni.

Huoneen ovelta kuului askelia, ja pian hiljainen puheensorina valtasi tilan.

“This is gonna feel a bit unpleasant”, nainen pahoitteli.
Jonkun kädet asettuivat molemmin puolin päätäni samalla, kun joku veti kurkussani olleen objektin hitaasti, mutta varmasti ulos.
Se sai mun kurkun kutiamaan ihan kamalasti, minkä seurauksena kaikki se puheensorina ja muu elämän ääni hukkui mun yskänkohtauksen alle.

“I'm going to go tell your family that you've woken up.”

Mun perheelleni?
Ei jumalauta.

Normaalisti mun sisuskalut olisivat kiemurrelleet itsensä Kiinaan jo pelkästä ajatuksesta, että joutuisin jonkin näin.. näin… idioottimaisen jutun jälkeen kohtaamaan vanhempani.
Se selkäsauna, jonka isältäni tulisin saamaan sillä sekunnilla, kun palaisin kotiin, saisi jokaisen aiemmin koskaan kokemani tuntumaan mitättömältä.
Ja äitini… Miten mun olisi tarkoitus katsoa sitä silmiin? Miten se voisi koskaan antaa mulle mitään tällaista anteeksi?

Vaikka normaalisti mä tekisin vatsahaavansaannin maailmanennätyksen tässä odotellessani, nyt mä en tuntenut mitään.
En yhtään mitään.
Paitsi intubointiputken jättämää kutinaa kurkussani.

Mä avasin silmäni ja tuijotin katonrajaa.

Vasta, kun kuulin askeleita käytävältä, ja kaikki mun mielessäni rakentamat selitykset, anteeksipyynnöt ja vakuuttelut musertuivat hiukkasiksi, mä tunsin jotain.
Pohjatonta surua. Katumusta. Pelkoa.

Ne askeleet eivät olleet isän, eivätkä äidin.

Ne olivat Mikaelin.

Mä käänsin pääni jo valmiiksi poispäin huoneen ovelta.
Mä en pystyisi katsomaan sitä.
En silmiin, en kasvoihin, en - helvetti -, en edes käsiin. En sen geneeriseen suuntaankaan.

Ahdistus velloi vatsanpohjallani, kuin myrskyisä meri. Sen tappavanvoimakkaat aallot pyyhkäisivät joka sydämenlyömällä mun koko kehon läpi, rantautuen aina sormen- ja varpaanpäihin asti.

“Hey”, Mikael tervehti lempeästi. Sen ääni oli karhea - kuin se olisi itkenyt.

Mä nieleskelin kurkkuuni noussutta palaa. Siihen verrattuna muoviputki oli tuntunut mukavalta.

Suoristin pääni, mutta pidin katseeni tiukasti jalkopäädyssä ja karaisin kurkkuani.
“.. hey”, vastasin.
Mun sydän tuntui paiskovan ylitöitä ihan viimeisillä voimavaroillaan - niin raskaasti se löi.
Sekunti sekunnilta mä tiesin vähemmän mitä odottaa.

Löisikö se mua? Ilmoittaisiko se mulle, että tää oli muuten tässä? Tiesikö se edes Cooperista?

Mikael veti sängyn vierellä ollutta tuolia lähemmäs sänkyä ja istahti alas, laskien kätensä nojaamaan sairaalasängylle.
“How are you feeling?” poika kysyi varovasti.

Anxious. Disappointed. Wishing I wasn't here.
“Fine”, kuulin itseni vastaavan hiljaa, lähes ääneti.

Mun koko keho tuntui lamaantuvan ja samalla jännittyvän äärimmilleen, kun Mikael liu’utti kätensä mun käteen, puristi sitä hellästi ja nosti sen otsalleen.
Se painoi päätään alemmas, niiskahti, vilkaisi pois ja palautti katseensa takaisin muhun.
“I was fucking worried about you.”

Mä en vastannut mitään, puristin vain pojan kättä ja keskityin huonetta lähestyvään korkokenkien kopinaan.

“.. this place is a maze..!”

Pian äitini ruskeassa villakangastakissaan ilmestyi ovelle.
“Oh, Kansas!” se parahti, kyyneleet vierähtäen välittömästi poskilleen.
“Oh, my sweet, sweet baby boy”, se nyyhki ja kiiruhti ovelta sängyn luo.
Mikael päästi mun kädestä irti ja laski sen sängylle, antaen tilaa äidilleni, jonka kädet pian kiertyivät mun hartioiden ympärille.

“How could you?” äiti tivasi, nenäkin itkusta vuotaen, kun se tarrasi kevyesti mun poskista kiinni.
Vaikka sen naama oli vain parin tuuman päässä omastani, mä en katsonut sitä. Vain sen läpi.
“Oh, that doesn't matter”, äiti huokaisi niin pian kysymyksensä jälkeen, että se tuskin edes odotti siihen vastausta.

“At least he's safe now”, isäni möreä ääni totesi.
Mä en ollut edes huomannut sen saapumista.
Isä käveli sängyn tyhjälle puolelle ja katsoi mua ohikiitävän hetken ajan uskomattoman pettyneenä. Sen jälkeen se hetken vaikutti siltä, kuin se ei tietäisi, miten toimia, kunnes se asetti kätensä mun päälaelle.

Mä vaistomaisesti jännitin hartiani välittömästi ja puristin silmänikin jo kiinni - tarkoittihan moinen ele yleensä sitä, että multa irtoaisi ainakin kymmenkunta ylimääräistä hiusta.

Nyt isän lämmin käsi kuitenkin silitti mun hiuksia.
Se polvistui sängyn viereen ja katsoi mua syvälle silmiin.
“You are safe now”, se vakuutti.

Äiti naurahti ja pyyhkäisi silmiään, istahtaen sitten sängynreunalle.
Se katsoi mua lämpimästi hymyillen.

Mä vihdoin käänsin katseeni Mikaeliin.
Toisin kuin vanhempani, se näytti edelleen enimmäkseen surulliselta.

“.. Could I.. Could I talk to Mikael for a second? Like.. just the two of us?” kysyin vanhemmiltani varovasti.

Äidin hymy hyytyi joksikin sekunnin sadasosaksi.
Se siirsi kätensä mun polvelle, silitti sitä hetken ja nyökkäsi:
“Of course. Me and your Father will go pay for the parking while you two chat.”
Äiti nousi sängyltä, vilkaisi isää, joka viivytti katsettaan mussa poikkeuksellisen kauan. Kuin se olisi pelännyt, että tämä jäisi viimeiseksi kerraksi, kun se mua katsoisi.
Isä veti kätensä takkinsa taskuun ja suuntasi äitini perään käytävälle.

Mä tuijotin hetken ovea tietämättä, kuinka oikeastaan edes aloittaa. Mistä aloittaa.
Laskin katseeni käsiini.

Mun ainoat muistikuvat eilisillalta - jos se edes oli eilisilta - rajoittuivat Cooperin veden alle painuviin kasvoihin.

Mä olin tönäissyt sen veteen.
Se oli vajonnut lähes välittömästi.

“.. I.. We… Me and Cooper, we uhh..” takeltelin, sanat hukkuen pahemmin, kuin painajaisissani.
“.. We fought, and-”, selitin, vetäen välissä pitkän, värisevän hengityksen pitääkseni itkuni aisoissa.
Mä en uskaltanut taaskaan katsoa Mikaelia.
“.. and I.. I-..”

Mä aistin, kuinka Mikaelin koko olemus kylmeni.

“... I pushed him into a pool”, sain lopulta sanotuksi.
Kyyneleet kirvelivät silmissäni.

Mikael kaivoi puhelinta taskustaan.
“That was by far the most idiotic thing you've done yet”, poika tokaisi kylmästi ja nousi tuolilta.

“I know”, niiskaisin.
“I swear I didn't mean to, I don't know what got into me-!” yritin selittää, ääni särkyen ja hiipuen lähes olemattomiin, kun Mikael astui muutaman askeleen kauemmas sängystä, kääntyen selkä muhun päin.

“Hey, you're alive? How are you feeling?”
“.. Yeah. Hopefully nothing too serious. Talk to you later? Okay. Good. Bye.”

Mikael sujautti puhelimensa takaisin taskuunsa ja naputti hetken reittään sormillaan, huokaisten syvään.
Poika palasi istumaan sängyn viereen ja katsoi mua vakavana.
“Cooper's alive”, se totesi.

“I don't know how you're going to apologize to him, ‘cause that's what's next on the list - right after you've gotten some serious rest”, poika jatkoi. Sen ääni oli taas lämpimämpi, mutta lempeäksi sitä ei voinut kutsua. Vasta, kun Mikael asetti kätensä poskelleni ja pyyhkäisi sen peukalollaan kyyneleistä kuivaksi, mä uskalsin taas hengittää.
“And if you even try to escape, I will personally strap you to this bed”, Mikael hymähti.
“Okay?”

“.. okay”, henkäisin hiljaa, suljin silmäni ja annoin pääni painua Mikaelin kättä vasten.

Mä en enää tiennyt, mikä oli totta ja mikä ei.

Mä en tiennyt, kauanko aikaa oli kulunut siitä, kun mä olin viimeksi ollut koulussa.

Mä en tiennyt, olinko mä sittenkin oikeasti kuollut ja päätynyt.. mikä ikinä tää paikka olikaan. Helvetti, Tuonpuoleinen, mitä näitä nyt oli.

Taivas tämä ei ainakaan ollut.
Tai sitten mä olin elinaikanani saanut täysin väärän kuvan taivaasta.

Täällä, oli täällä sitten todellisuutta tai ei, mä joudun päivittäin olemaan vanhempieni silmätikkuna.
Äiti on ottanut mun koko olemassaoloni henkilökohtaisena loukkauksena, mikä taas on heijastunut suoraan isäni käytökseen mua kohtaan.
Tilanne on kärjistynyt niin paljon, että mä en saa mennä käytännössä minnekään yksin, enkä olla käytännössä koskaan yksin.
Sen lisäksi kaiken, mitä mä teen, teen joko huonosti tai väärin.

Mut käytännössä pakotettiin muuttamaan huoneestani isän työhuoneeseen.
Ja mun on pidettävä sitä ovea kokoajan auki.

You heard me.

K o k o. A j a n.

Säälin Yumia, jos se joutuu elämään näin päivittäin.

Kun mun vanhemmat ovat kotona, aina vähintään toinen istuu olohuoneessa lukemassa kirjaa tai katsomassa televisiota.
Kun isä on töissä ja äiti ties missä, tulee Mikael vahtimaan mua.

Kyllä, vahtimaan. Sitä sanaa myös mun vanhemmat käyttivät, kun ne ilmoittivat järjestelleensä asioita.

Oli siis täysin odotettavissa, että kun kuulin Mikaelin tervehtivän mun äitiä eteisessä, mä huokaisin helpotuksesta - ja vähän myös vitutuksesta.
Mulla oli olo kuin päiväkotilapsella, jota ei voinut jättää yksin sekunniksikaan, mutta siitä huolimatta Mikaelin näkeminen sai edes puolikkaan positiivisen tunteen nostamaan päätään kaiken sen negatiivisuuden alta.

“Hey”, Mikael tervehti laskiessaan reppunsa ovenpieleen.
“Mikä fiilis?” poika kysyi ja nato-ohjuksen lailla suuntasi suoraan sänkyni jalkopäähän istumaan.

Mä laskin puhelimeni sängylle ja vedin peittoa paremmin ylleni.
“Miserable. Dreadful. Sorrowful”, mutisin.

Mikael puristi huulensa viivaksi ja asetti kätensä peiton päälle.
“Oh, poor you”, poika sääli, nappasi peitosta kiinni ja kiskaisi sen mun päältä pois.
“But get up, we're going to the stables.”

“NoooOooOOOOoo……”
Mä koitin haalia varastetun lämpökerrastoni takaisin, mutta Mikael piti puolensa ja sai heitettyä peiton lattialle. Mulle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin käpertyä tiukemmin sikiöasentoon pysyäkseni lämpimänä.

“Tseh tseh”, Mikael houkutteli ja kurottautui työntämään kätensä mun kyljille.

“I'm gonna kick you in your face if you tickle me- gIYAH-!”
Varoitukseni meni kuuroille korville, koska Mikael oli selkeästi päättänyt, että se saisi mut ylös sängystä - keinolla millä hyvänsä.
Se sen käyttämä keino - eli sormiensa tunkeminen mun kylkiluiden väleihin - oli paitsi harvinaisen epämiellyttävä, myös valitettavan tehokas.
Mä singahdin sikiöasennostani istumaan, eikä Mikael aikaillut yhtään, vaan kaappasi mut samantien haliin.
Paitsi ettei se ollut mikään viaton hali, vaan se mokoma nosti mut sängyltä seisomaan.

“Mä oon aika varma, että sä et oo poistunu sieltä peiton alta viimeseen 16 tuntiin, joten alahan nyt pistää vipinää kinttuihin”, Mikael totesi lempeästi ja tuuppasi mut hellästi lähemmäs vaatekaapin virkaa toimittavaa nojatuolia.

“Itseasiassa 12 tuntiin”, korjasin.
“Kävin mä kusella välissä”, mutisin ja ryhdyin vetämään ensimmäisiä käteen osuvia vaatteita ylleni.
Kylmyys on virrannut pohjoisten tuulten mukana Wilmingtoniinkin, eikä ulkona tarkene enää ilman kunnon kerrastoa.

“Vaaaau, hyvä poika! Huolehdit ihan bare minimum -tarpeistas!”
Mikaelin toteamus oli sarkastinen, joskin sen äänestä kuulsi läpi myös raaka huvittuneisuus.

“Oh, yes, praise me a bit more and I'll cum in my pants”, mutisin monotonisesti vetäessäni housuja jalkaani.

Mikaelin suupieliin levisi suorastaan omahyväinen virne.
“Good boyy”, poika leperteli, kuin Kenaille konsanaan.

“Now you're just fucking with me”, puhahdin, pystymättä piilottamaan huvittunutta hymyäni.

“Well, I could be fucking yo-"

"That's gay."

"We are in a homosexual relationship. Now come on, I don't wanna spend the whole night at the barn.”