State Affairs

26th of December 2023
At around 9AM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Kävelin kohti tallia.

Koko eilispäivä tuntui nyt niin epätodelliselta, kuin ikinä voisi.

Kuitenkin tiesin, että joka hetki siitä oli totta.

Boe, Hades, Cressida ja Louisa kaikki käyskentelivät tarhassa ilman huolen häivää.
Mutta lauma oli vajaa.
Sieltä puuttui pieni musta quarterruuna.

Mun askel tuntui painavammalta, kuin yleensä. Kuin mun kenkiin olisi pakattu ainakin kymmenen lyijypainoa.

Avasin tallin oven.

Osa musta oletti, että kun kävelisin kymppikarsinalle, sieltä pilkistäisi pieni, musta, tähdellä koristeltu hevosenpää.
Toinen osa taas toivoi sitä, mitä se toinen oletti.
Kolmas taas tiesi, ettei niin olisi.

Blue oli kuollut.

Se ei siitä enää palautuisi. Ei, vaikka laittaisin itseni sen sijasta tuonpuoleiseen.

Kymppikarsinalle päästyäni todellisuus iski uudestaan päin näköä, kuin isän nyrkki rikesakon saannin jälkeen.
Karsina kumisi tyhjyyttään. Siellä oli uudet kuivikkeet ja heinäverkot. Jopa Bluen nimikyltti oli vaihdettu.

“Hey”, kuului mun takaa.
“Mä otin sen talteen.. Siltä varalta, jos haluaisit sen”, Ethan kertoi ja ojensi puisen kyltin mun käteen.

Mä nieleskelin sitä mun kurkkuun noussutta palaa.
Otin kyltin ja vältin Ethanin kasvoihin katsomista.
“.. Kiitos”, sain soperrettua ääni väristen.
Ethan taputti mua pari kertaa olalle ja jatkoi matkaansa.

Siirryin karsinoilta varustehuoneeseen.

Bluen varusteet olivat nätisti omilla paikoillaan, juuri kuten ne jätinkin maaston päätteeksi.
Pelkästään tästä näystä olisi voinut olettaa, että kaikki oli vielä hyvin.

Olisipa kaikki vielä hyvin.

En oikein edes tiennyt, kuinka aloittaisin tavaroiden pakkaamisen ja siirtelyn.

Onneksi mun ei tarvinnut alottaa, kun Yevan ääni kuului tallin puolelta.

"Blyat, you mule of a horse", nainen kirosi.
"You're ruining the surprise!"

Mun korvat höristyivät välittömästi ja mun oli pakko käydä katsomassa, että mitä siellä tapahtui.
Kurkistin ovenraosta tallikäytävälle ja mun sydän jätti lyönnin - ei, kaksi lyöntiä - välistä.

Yevan pitelemän narun päässä seisoi musta quarterruuna, joka nypläsi naisen kädessä olevia hanskoja minkä kerkesi samalla, kun Yeva yritti epätoivoisesti tunkea niitä taskuihinsa.

"What the fuck, man?" sain suustani astuessani ovesta ulos.

Blue kääntyi katsomaan muhun päin ja hörisi pirteästi.

Mun silmiin kihosi välittömästi kyyneliä.

Puolijuoksin hevoseni luo ja ojensin käteni sitä kohti, jotta se vo-

"KANSAS"

Mitä?

Käännyin katsomaan ympärilleni. Talli oli täysin tyhjä.
Palautin katseeni Blueen.
Sen suusta valui verenpunaista vaahtoa ja koko eläin höyrysi, niin hikinen se oli.

Mä tuijotin sitä.

Mun hevostani.

Mä en saanut henkeä.

"Kansas. Kansas!"

Mun silmät rävähtivät auki ja haukoin henkeäni kuin hukkuva.
Singahdin istumaan, toinen käsi kurkullani, toinen sängyllä tukemassa.

"Sorry, I didn't mean to scare you", Mikael pahoitteli ja jatkoi:
"But you weren't breathing."

Mulla kesti hetki tajuta sanaakaan, mitä suomalaispoika juuri selitti.

"Miks sä oot ees hereillä?" kysyin, ehkä ikävämpään sävyyn, kuin oli tarkoitus.

Mun sydän takoi edelleen ihan hulluna ja silmät tuntuivat kuivuvan päähän.
Suussakin maistui veri - olin kai purrut kieleeni jossain vaiheessa.

"Jotta sä sait nukuttua", Mikael vastasi täysin tosissaan.
"Heti jos lakkasin liikuttamasta kättä, aloit heräileen", se tarkensi.

Mä hymähdin ja kaaduin takaisin makaamaan, nostaen molemmat käteni silmilleni.

"... Mä oon pahoillani", mumisin, yrittäen pitää ääneni mahdollisimman neutraalina.
Äskeinen painajainen kummitteli edelleen vahvasti mielessä, luissa ja ytimissä.

"Miks?"

".. ei sun.. ei sun pitäis joutua valvomaan, niinku, ollenkaan. Varsinkaan mun takia", selvensin ja siirsin käteni silmiltäni, katse katossa. Tai no, ei sitä kattoa paljoakaan täällä pimeydessä näkynyt.

"En mä joudukaan, mä haluan", Mikael töksäytti.

Mä valutin katseeni katosta siihen.
"I'm serious."

"Niin olen minäkin", se totesi ja paransi vähän asentoaan.
"Sulla oli ihan tarpeeksi ikävä päivä, et tarvi ikävää yötäkin siihen lisäks."

Mun teki mieli hymyillä, mutta musta tuntui, ettei mun poskien lihakset tahtoneet toimia.

.. hetkinen.
Unissa mä en pysty käyttämään mun lihaksia.
.. näenkö mä edelleen unta?
Enkö mä herännytkään?
Oliko se edes unta, vai onko mulla taas joku muistikatkos?

Mun sydän lähti tykyttämään ihan tuhotonta vauhtia ja mun kädet kostuivat kylmästä hiestä.
Nousin takaisin istumaan ja ryhdyin kopeloimaan kroppaani läpi kuin varmistaakseni, että mä tosiaan olen ihan oikea. Lihaa ja verta.

Mä kokeilin käsivarsiani läpi.
Mä en tuntenut sormieni liikettä ihollani.
Sivelyihin ja silittelyihin otettiin kynnet mukaan.

Mä en vieläkään tuntenut mitään.

Olinko mä sekoamassa totaalisesti?

Upotin kynteni niin syvälle nahkaani, kuin koskaan sain ja raavin niin voimalla, että saisin oikeasti varmistettua, että mä olen lihaa ja verta.

Mun varmisteluyritykset estettiin.

Mun kädet irrotettiin toisistaan ja painettiin sänkyä vasten.

"STOP", Mikael huutokuiskasi ja tiukensi otettaan mun käsistä.
"It's okay", se vakuutti ja haki mun katsetta omaansa.

Intensiivinen häpeän aalto pyyhkäisi mun yli.
Yritin silti pitää naamani peruslukemilla.
Se tosin jäi vain yritykseksi.

Mikael päästi irti mun käsistä ja nappasi mut tiukkaan haliin samalla, kun mä purskahdin itkuun varmaan sadatta kertaa kuluneen yhdeksän tunnin aikana.

Saturday, 30th of December 2023
At around 9AM, the Matthews’ Family House, Wilmington, ID

Mä havahduin, kun mun yöpöydällä ollut puhelin pärähti värisemään.
Vaistomaisesti kurottauduin sitä kohti, lätkäissen samalla käteni jonkun naamaan.

.. Hetkonen?

Eihän se voi olla mun yöpöytä. Enhän mä ole kotona.

“.. Aw, shit, sorry”, mumisin puoliunessa Mikaelille, jonka naama osui mun ja puhelimeni väliin.

Nyt kuitenkin sain värisevän elektroniikkavempaimen kätöseeni.
Siristin silmiäni nähdäkseni näytöllä lukevan tekstin.

BETTY A.H.

“Hello?” vastasin varovasti, köhittyäni ensin pahimpia aamukäheyksiä äänestäni.

“Ah, good morning! Or, well, I’m not sure if it’s exactly a good one, to be honest. I’m incredibly sorry for your loss, mr. Bond”, Betty valitteli puhelimen toisessa päässä.

“Thanks”, hymähdin.
Hieraisin silmääni ja nousin istumaan, todeten samalla nenäni olevan edelleen tukossa kaikesta eilisen itkemisestä. Myös silmäni tuntuivat ikävän turvonneilta.

“However, uh.. How should I ask this.. Well, I’d like to know when you’d be able to pick up Blue’s stuff.”

Se mun käsi siirtyi silmältä niskan kautta hiuksiini.

“.. I’ll come today”, totesin, sanoin heipat ja lopetin puhelun.

Tuijotin hetken suoraan eteeni - tässä tapauksessa Mikaelin huoneen ovelle.

Mikael oli noussut istumaan ja nyt se kevyesti tönäisi mun olkapäätä.
Käänsin katseeni sen suuntaan.
Se ojensi nenäliinapakettia mulle.

Hymähdin. Pieni hymynkarekin yritti käväistä mun suupielissä.
"Do I look that bad?" kysyin vastaanottaessani tarjotun olonhelpotuksen.

"No?" Mikael hämmentyi.
"Ajattelin vain, että ois helpompi hengittää", se selitti.

Mä nyökkäsin ja tyhjäsin eilisillan itkulitkut hengitysteitäni tukkimasta sellaisella kasalla niistopaperia, että ei varmasti vuotanut läpi. Täältä kun oli vähän inhottava kavuta vessaan pesemään räkäsiä käsiä.

Viskattuani nenäliinan roskikseen, nousin sängyltä ylös ja vetreänä kuin ruosteinen rautakanki kaivelin mukaan tulleesta urheilukassista edes vähän freesimmät vaatteet päälle.

"Hetikö sä meinasit että mennään?" Mikael varmisti noustessaan itsekin sängystä.

Mä vedin hupparia päälleni.
"The sooner the better. Saa Betty omalle hevoselleen kamat paikoilleen", myönsin.
En vaivautunut vilkaisemaankaan peiliin päin - surkua ja kurjuutta on ihan tarpeeksi koettu ilman, että sitä pitää potea pärstänsäkin puolesta.

"Oh. Okay. Käyn sanomassa Owenille-"

"Ei, mä voin mennä yksinki. Ei sun tarvi raahautua", keskeytin.
Mä ihan totta voisin mennä yksin. Hakea porukoilta ensin auton, körötellä tallille, pakata kamppeeni ja poistua. That's it. Ei tarvis enää sinnekään koskaan palata.
Jospa sitä aloittais vaikka autoharrastuksen uudestaan. Tai rupeis käymään useammin ja tavotteellisemmin salilla…

"No, siis. Mun täytyy anyway liikuttaa Hades", Mikael huomautti ja jatkoi:
"Eli sillä ei oo mitään merkitystä, että teenkö mä sen nyt heti aamusta vai myöhemmin."

".. I guess so."

Tallimatka ja sitä edeltävät hetket pikakelauksella meni kutakuinkin näin:
Puettiin, syötiin, odotettiin Owenin hifistelykahvikupillista puoli ikuisuutta, pakkauduttiin autoon, vastailin muutamiin Owenin kysymyksiin ja muuten istuin hiljaa tuijottaen ikkunasta ulos.

Nyt mä kävelin kohti tallia.

Koko eilispäivä tuntui niin epätodelliselta, kuin ikinä voisi.

Ja mulle iski intensiivinen déjà vu.

Tallin oven nähdessäni mun viimeöinen painajainen muistui vähän turhankin kirkkaasti mieleeni.

Mun teki mieli kääntyä samantien ympäri ja poistua koko tontilta. Vaikka sitten kävellen.

Mä en halunnut olla täällä.

En edes huomannut pysähtyneeni saati tajunnut, että Mikael oli porhaltanut mun ohi ja avannut sen oven mun puolesta.

"You good?" se varmisti.

Mä en vaan vastannut mitään. Hädintuskin katsoin poikaa päin.
Sekin tuntui pahalta.
Mutta ollakseni rehellinen, olisin varmaan alkanut taas itkemään.
Kävelin Mikaelin ohi talliin ja suuntasin välittömästi varustehuoneeseen.

Välttelin tallikäytäville vilkuilua.
Mä en vahingossakaan haluaisi nähdä Bluen tyhjää karsinaa.
Vaikkakin tähän aikaan muutkin karsinat olivat tyhjillään, kun hevoset olivat pihalla.

Bluen varusteet olivat täysin samoilla paikoilla, kun mihin ne eilen jätin.
Uni kummitteli entistä voimakkaampana mun mielessä.
Melkein odotin, että kuulisin seuraavaksi Yevan kiroavan tallin puolelta.
Mutta tietenkään niin ei käynyt.
Sen sijaan mun ja Mikaelin jälkeen varustehuoneeseen ilmaantui Betty. Vitun. Hawkes.

"Mä jo vähäsen avitin sun pakkaamista", nainen aloitti.
"Kaappis sisältö on tossa pahvilaatikossa ja Bluen loimet on siinä sen alla olevassa lootassa", se jatkoi.
".. and once again, I'm very sorry for your loss."
Oliko tuo hymy, minkä mä Bettyn kasvoilla näin?

"Kiit-"

"Kiitos, me saahaan tää hoidettua ite loppuun", Mikael ennätti.
Se tuijotti Bettyä katseella, joka oli niin pistävä, että se olisi lävistänyt tiiliseinän.

Betty näytti suoraan sanottuna yllättyneeltä.
Se nyökkäsi, mutisi jotain hyvän suuntaista ja palautui oletettavasti asuntoonsa.

Mä vilkaisin Mikaelia sivusilmällä samalla, kun vuorasin Bluen satuloita suojuksiinsa.
"I'd probably be offended if that wasn't actually sweet as fuck", myönsin.

Mikaelin korvat lehahtivat aivan tulipunaisiksi.
".. I was holding myself back a little, you know, since she's the uhh… the boss around here", se selitti ja palasi puuhiensa pariin. Eli raahaamaan ne Bettyn nimeämät laatikot lähemmäs ovea.

"Mmhm", hymähdin ja keskityin Bluen tavaroiden pakkaamiseen.

Kello näytti 10.30AM, kun mulla oli kaikki pakattuna jopa autoon asti.
Äitini oli luvannut Garyn Bettylle lainaan, kun kuulemma hevosautossa on mukavampi matkustaa, kuin kopissa. Vai niin.
Siispä mä kuljettaisin Bluen varusteet kotiin ihan meidän omalla autolla, jonka äiti tallille ajoi.

"Call me if you need anything", Mikael muistutti.
Se oli saattanut mut parkkikselle, vaikka sillä odotti hevonen karsinassa.
"And I mean anything", se varmisti.

Mä väänsin kasvoilleni väkinäisen hymyn.
"Will do. Thanks", kiitin istuessani apukuskin paikalle.
"Oh, uh, if you run into anyone, especially Ethan, tell them I said hi."

Sunday, 31st of December 2023
At around 10PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Yumilta tuli uusi snäppi.

Kuva oli Mökkitallin vintiltä. Se makasi makuupussissa ja taustalla näkyi nippanappa Harperin hiuspehkoa.

Kuvan yksinkertaisesta, ehkä vähän tylsästä sisällöstä huolimatta jäin tuijottamaan sitä hyväksi toviksi.

Pakko myöntää, että mä kaipasin tota paikkaa ja noita ihmisiä aivan tuhottoman paljon.
Erityisesti Yumia.
Ja Harperia.
… Cooperia myös.

Kuitenkin, tässä kun mä yksinäni makasin sängyssäni, karvainen kissa jaloissani, huomasin kaipaavani eniten Mikaelia.

Oltiin käytännössä koko viikko oltu samassa tilassa - eli siis niillä - ja silti musta tuntui, että nyt oltuani eilisen ja tämän päivän yksin, voisin palautua takaisin sinne.

Yumin snäppiin vastaamisessa meni myös oma aikansa.
Eipä oma kuvanikaan sen kiinnostavampaa sisältöä tarjonnut - siinä näkyi peiton reunaa, tyhjä viinipullo ja kerällä nukkuva, oranssi-valkoinen kissa.

Yumi avasi viestin heti.
Kauaa ei tarvinnut vastaustakaan odotella.

are you drinking alone again?

what else would I be doing xd

Idk, having a sleepover with us? It's not exactly boring, but it would certainly be more interesting if you were here

haha lol no

Viimeisen viestin lähettämisen jälkeen heivasin puhelimen lentotilaan ja lattialle.
Se laskeutui äänekkään tömähdyksen saattelemana maton päälle ja kuten mikä tahansa hyvä ja tunnollinen elektroniikkavempain, jäi niille sijoilleen.
Nappasin sänkyni vieressä olevalla yöpöydällä levänneen, puoleen väliin luetun kirjan käteeni ja yritin keskittyä pitkästä aikaa lukemiseen.

Vaan siitä ei tullut mitään.
Rivit pomppivat silmissä miten sattui ja kirjaimet näyttivät puhtaalta heprealta.
Ehkä vartin mä maltoin yrittää, kunnes totesin tehtävän olevan liian haastava ja palautin eepoksen samaan kohtaan, jossa se olikin.

Makasin siis sängylläni, katse katossa, kuten olin tehnyt jo varmaan tuhansia ellei kymmeniätuhansia kertoja aiemminkin.

Havahduin tuijotustranssistani, kun alakerrasta kuului ääniä.
Ihan kuin joku koputtaisi ulko-oveen?

Katsahdin seinälläni komeilevaa puukelloa.
10.35PM.
Kuka ihme siellä voisi olla tähän aikaan yöstä?

Nousin istumaan ja höristelin korviani.
Seuraavaksi aukesi vanhempieni makuuhuoneen ovi ja tohvelit laahasivat lattiaa.
Äiti-parka, joutui heräämään kesken uniensa.

Ulko-ovi aukesi.

"What are you doing out in the cold, son?"
I- oh, se ei ollutkaan äiti, joka oven avasi.
Se olikin isä.

Yritin kuulostella koputtajan ääntä, mutta hän puhui niin hiljaa, etten tosiaankaan saanut selvää.

"It's okay. He's upstairs. Come on in", isä kehotti.
Isänkin puhe vaimeni liki kuulumattomiin - se taisi siirtyä ovelta keittiöön.
Sen verran sain selvää, että se kysyi tarvitsisiko saapuja jotain.
Muutama hassu sekunti myöhemmin mun huoneen ovi lävähti auki ja sisään astui Mikael.

Mä vaistomaisesti kiskaisin peiton rintani peitoksi, vaikkakin suomalaispoika oli varmasti nähnyt mut ilman paitaa ihan riittävän usein, ettei sen pitäisi enää aiheuttaa ainakaan ikäviä reaktioita.

"What the hell are you doing here?" kysyin siltä hiljaa.

Mikael laski reppunsa lattialle.
"What does it look like? Came to check if you've taken off again", se tuhahti.
"Sä et taaskaan vastannut mihinkään."

"It's fucking 11pm?!" huutokuiskasin.

".. Niin, sitte? Sä et selkeästikään ollu nukkumassa", Mikael huomautti.

Mä tuijotin sitä suu vähän auki.
I mean, he's not wrong.
En mä ollut nukkumassa. Ja saatoin tietoisesti ignoorata sen viestejäkin.
… Ehkä salaa toivoen, että saisin sen sillä houkuteltua tänne.
Ei, en oikeasti. Olisinhan mä voinut vain pyytääkin sitä.

"... Thanks I guess?" mutisin, hieraisin niskaani ja rentoutin hartiani, antaen samalla peiton valahtaa syliini.

"You're welcome. Also I brought some glögi and salmiakki", se kertoi kaivaessaan repustaan termospullon ja pahvimukit sekä pahvisen karkki….pussin? rasian? Kääreen?? En tiedä. Näytti vähän pieneltä lahjakassilta.

Nyt mua ihan oikeasti hymyilytti.
Olin kuluneen viikon aikana maistanut kahta suomalaista suurherkkua, kuten Mikael niitä kutsui.
Glögi oli ollut kyllä juuri luvatun makuista - mausteista mehua.
Salmiakki taas… Noh. Kukaan ei valmistellut mua siihen, että oletettu karamelli voisi maistua niin… hyökkäävältä ja ikävältä. Se oli todellakin makukokemus, johon piti tottua, mutta muutaman karkin jälkeen ne alkoivat oikeasti maistumaan ihan hyviltä.
Lopputulos oli se, että Mikael joutui hakemaan karkkikätköstään toisen salmiakkipussin, jotta oli varmasti naposteltavaa samalla, kun tuijotettiin Studio Ghiblin Prinsessa Mononokea varmaan kahdeksan kertaa koko visiittini aikana.

"Nice", tokaisin ja tyhjensin sänkyni siitä tyhjästä viinipullosta ja muutamasta pehmolelusta, jotka äiti oli sängyn pedatessaan siihen viskannut.

"Kauanko toi on oikee ollu tyhjänä?" Mikael kysyi naurahtaen.

"... Tovin. Sitäpaitsi se oli vajaa", puolustauduin.
Olisi ollut liki laitonta jättää uuden vuoden alkamisen juhlistaminen täysin alkoholivapaaksi. Kyllä ei sellainen olisi käynyt päinsä.

Mikael nyökkäsi hitaasti.
"Riiight", se hymähti ja ehkä puolen sekunnin epäröinnin jälkeen kiipesi mun yli sängyn oikealle puolelle, seinän viereen.

Totta se kyllä oli - pullo oli tyhjentynyt heti, kun olin hipsinyt illallisen jälkeen yläkertaan eli joskus iltaseitsemän maissa. Tällä hetkellä olotila oli siis skarppi kuin… no, juomattomalla. Yhtään ei enää tuntunut viinin prosentit pääkopassa.

Mikael tuli tänne selkeästi yökyläilyajatuksella, mikä todellakin kävi minulle. Pistin sängyn päätyyn siirretyn TV:n päälle ja käynnistin Disneyn suoratoistopalvelun näyttövalikosta.
Ojensin PlayStation-ohjaimen Mikaelille saatesanoin "pick something".

Katsottavaksi valikoitui Ratatouille.
Molemmat meistä oli kuitenkin nähnyt sen, joten elokuva toimi lähinnä taustameluna keskustelulle.
Tai no, keskustelua ja keskustelua - mä selasin lattialta poimimaani puhelintani pää Mikaelin olkapäähän nojaten ja aina välillä joko kysyin siltä jotain yltiömäisen typerää tai selitin jotain vähintään yhtä päätöntä.

Osuin selaamaan Brandyn Snapchat-tarinaa, jota se oli päivittänyt pitkin iltaa. Siellä oli enimmäkseen tunnelmakuvia ja muutama selfie.
Kellon lähenteli puoltayötä ja Brandyn stoorin viimeisin päivitys tuli käytännössä samalla sekunnilla, kun napautin edellisen kuvan pois.

Happy New Year babes!! Hopefully y'all will get your New Year's kiss xoxo

Näytin tarinan Mikaelillekin.
"Missä mun uv-pusu on?" kysyin, kohottaen pääni pois pojan olkapäältä.

Mikael jäätyi ihan täysin ja katsoi mua sivusilmällään.

".. I'm just kidding", naurahdin ja palautin katseeni puhelimeni näytölle, nojaten päätäni nyt seinää vasten.

Istuttiin hetki hiljaa, lähes täysin paikoillamme.
Mä selasin erinäisiä someja läpi ja mä oletan, että Mikael katsoi telkkaria.
Kun kello vaihtui 11.59PM -> 12.00AM, Mikael liikahti.
Käänsin katseeni poikaan, joka nousi paremmin kätensä varaan, nojautui melkein mun kasvoihin kiinni ja painoi varovaisen ja nopean suukon huulilleni.
Ja ihan yhtä nopeasti se palautui alkuperäiselle paikalleen, kädet ristittyinä rintakehälleen, katse TV:n ruudussa ja koko pää punaisempana, kuin koskaan aiemmin.

Mun leuka loksahti auki ja mä jäin tuijottamaan sitä silmät suurina.
Jos mulla oli ennen tota mitään ajatuksia päässäni, niin eipä ollut enää.
Tuntui, kuin joku olisi lyönyt FACTORY RESET -nappia.
Ikuisuudelta tuntuneiden kolmen sekunnin jälkeen naurahdin, käytin katseeni telkkarissa ja palautin sen Mikaeliin.

"You- you kissed me? I did not know you'd be capable of doing that", myönsin.
Mä en oikein tiennyt, kuinka kuvailla tätä olotilaa.
Mun vatsanpohjassa kutitteli ja käsiä kihelmöi. Mun teki mieli vispata jalkojani ihan hullua vauhtia sänkyä vasten, mutta en tehnyt niin.
Sen sijaan mun suupielet levisivät leveään hymyyn.

".. You were the one crying after a New Year's kiss, and there was nobody to give you one", Mikael huomautti, katse edelleen tiukasti televisiossa ja siellä pyörivässä rottaelokuvassa.
"Joten tein mitä kuka tahansa hyvä ystävä ois tehny."

"I- yeah bu- I mean- I didn't think you'd actually do it!"

"I am a man full of surprises", Mikael kohautti olkiaan.

Mä edelleen tuijotin sitä, se tyhmä hymy jo satuttaen mun poskia.
Pakkohyydytin sen ja käänsin katseeni sinne television ruudulle, kelaten edelleen äskeistä mielessäni.

Aivan käsittämätöntä.

… Mä en tosiaankaan osannut odottaa tota. En todellakaan.
Ton täytyi olla jonkun "top 10 rarest occasions ever" -listan kärjessä.
Koska voihan hihitys ja hymyily sentään - Mikael pussas mua?
Siis kaikista maailman ihmisistä just se sama tyyppi, joka vielä muutama hassu kuukausi sitten ahdistui silminnähden, jos sitä suunnilleen taputti olkapäälle.
Mitä ihmettä sille oli tapahtunut?

… Pidinkö mä siitä, että se pussas mua?
En oikeastaan.
……. Pidinpäs.
Tekisinkö mä niin?
… todennäköisesti…
Tai ehkä en. Mutta lähinnä siksi, etten välttämättä uskaltais.
Toisaalta Mikaelkin uskalsi…
.. Siis hetkinen, se ihan oikeasti tykkää musta? Niinku, tykkää tykkää?

Käänsin katseeni jälleen Mikaeliin.
Mun syke tuntui korvissa asti.
"... If I were to ask, would I get another?"

"Think you'd be brave enough for it?" Mikael kysyi, kallistaen päätään sen verran, että näki mut.

Mä virnistin.
"What, it's not like you're going to bite me, are you? Not that I wouldn't like it", kohautin olkiani.

"Or am I?"

"Let's find out", ehdotin kulmiani kohauttaen ja nojauduin lähemmäs Mikaelin jatkuvasti punertavampia kasvoja.

Monday, 1st of January, 2024
At around 12PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

"Poojaat! Aamupalalle!" kajahti alakerrasta.
"Kello on jo kohta kakstoista!"

Mä raotin laiskasti silmiäni.
Parvekkeen oven kuvioidun lasin läpi sisään paistava auringonvalo värjäsi tummaseinäistä huonetta punaisen ja vihreän sävyihin.

Mikael mumisi jotain toiselta puolelta sänkyä.
Lakanoiden kahina ja patjassa tuntuva kevyt liike paljastivat sen nousevan istumaan.

Mäkin kohotin päätäni ja vääntäydyin asentoon, josta näin kellolle.

11.54AM.

Ynähdin ja paiskasin pääni takaisin tyynyyn.
Parin sekunnin paikallaanolon jälkeen raahauduin pari senttiä silmiään hierovan Mikaelin suuntaan ja varovasti siirsin pääni tyynyltä lepäämään sen reittä vasten.

"Mein pitäs mennä, äitis kutsu jo", Mikael mutisi, selkeästi vieläkin kasaillen itseään äkkiheräämisen jäljiltä.

"Mm m", hymähdin vastaukseksi ja tungin pääni rohkeammin sen syliin, painaen silmäni kevyesti kiinni.
"Kohta."

Mikaelin käsi laskeutui mun hiuksiin.
"We shouldn't keep her waiting", se yritti.

"I don't really give a fuck", mumisin.
Mä en ollut vielä valmis nousemaan. Varsinkaan nyt.
Mun päänahassa tuntui kevyttä nykimistä, kun Mikael hienovaraisesti vihjaili nousemismahdollisuudesta.
"Just five more minutes", anelin.

Hiljaisen huokauksen saattelemana ne nykimiset vaihtui rauhallisiin silittelyihin.

Mä tosiaan sain vielä viisi minuuttia maata peitonsisässä, mutta aika tarkalleen viiden minuutin kuluttua Mikael heilautti kevyesti polveaan hätistääkseen mua liikkeelle.
Tappioni hyväksyen (joskin hivenen närkästyneenä) kampesin itseni ylös.

Metsästin eiliset vaatteet päälleni, odotin pienen hetken perässä nousevaa Mikaelia ja suuntasin alakertaan ja keittiöön.

Valmistuvan aamupalan tuoksu sai mun vatsan kurnimaan.
Pannulla rätisi vaihtuvan vuoden perinteen mukaisesti pekonia ja munia ja kasa hedelmiä odotti leikkuulaudalla pääsyään blenderiin.
Uunituore focaccia-leipä lepäsi keskellä ruokapöytää.

"Valvoitteko myöhään?" äiti kysyi ensimmäisenä valkoisen kahvikuppinsa takaa, toisessa kädessään muovilasta, jolla se kohenteli pannulla paistuvia lihasiivuja.

"Eh", kohautin olkiani.
"A little", myönsin ja avasin heti oviaukon vieressä olevan jääkaapin.
Kaivoin sieltä voileipätarvikkeita ja muuta vastaavaa, kärräten ne ruokapöytään.
Toisella jääkaappikierroksella mukaan tarttui myös tuoremehua, viinirypäleitä ja jogurttitölkki.

"Mmhm", äiti hymisi hymyillen.
"Toivottavasti Kansas antoi sun nukkua kunnolla", se totesi hieman pahoittelevaan sävyyn, kääntäen katseensa mun vanavedessä kiitävään suomalaiseen.

"Oh, sure he did", Mikael vakuutti.

Mua huvitti kovin.

Pian keittiöön ja ruokasaliin lappoi myös mun nuoremmat sisarukset.

Niistä vanhin, kohta 15-vuotias George näytti siltä, että se oli nukkunut viime yönä ehkä jopa kaksi kokonaista minuuttia.
Toisiksi vanhin, Dakota, raahasi joululahjaksi saamaansa fantasiakirjaa mukanaan kaikkialle. Se ei siis yllättänyt, että lohikäärmeen kuvalla varustettu, feikkinahkakantinen eepos oli sen naaman edessä myös aamupalapöydässä.
Meistä neljästä nuorin, Tessa, tuli isän kanssa samaa matkaa pöytään. Tessan posket ja nenänpää hehkuivat punaisena - ne olivat kai aloittaneet aamunsa (vaikka keskipäiväähän tässä jo eletään) käymällä ulkona katsomassa vuohikolmikkoa.
Jostain syystä sekä Tessa että mun isä oli molemmat tykästyneet just Luciferiin.

"And- and he just put his head against my hand, you know, almost like a puppy!" Tessa hihkui silmät tuikkien.

Isä myhäili kovin tyytyväisenä ja siirtyi keittiötasojen ruoanlaittopuolelle, kahvinkeittimen luo.
"Montako kuppia pistetään?" se kysyi yleisesti kaikilta tilassa olevilta.

Mikael keskittyi enimmäkseen Tessan kuuntelemiseen ja vuohista jutskailuun, joten mä omaa leipää kasatessani vastasin sen puolesta.
"Ainakin kuus."

Isä nyökkäsi ja latasi keittimen.

Mikael-parka ei saanut hetken rauhaa Tessalta, joka oli päättänyt ulostautua ujosta kuorestaan oikein kertarysäyksellä, kun puheeksi oli tullut Mikaelinkin mieltymys Saatanasta seuraavaan, eli siis musta-valkoiseen vuohiperkeleeseen, Luciferiin. Love Lucy ja silleen, mutta pistää kyllä vähän miettimään sen mielenterveyttä.

Aamupala noin niinkuin muuten sujui aika nappiinsa - mitä nyt George ja Dakota väitteli vähän turhankin kovaan ääneen jonkun tietyn pokemonin evoluutiolinjasta ja siitä, kuinka epärealistinen se oli (hulluja kakaroita) ja tosiaan se Tessa papatti nonstoppina.

Kolmannen kahvikupilliseni kohalla kaivoin puhelimeni esiin ja ryhdyin selaamaan someja läpi.
Periaatteessa ruokapöytä oli a phone-free zone, mutta koska Dakotallakin oli omat distractioninsa, niin myös mä aioin hyödyntää tilanteen.

Mun puhelin värähti viestin saapuessa ja ilmoitusosiossa näkyi vain uusi snäppi Yumilta.
Kuvassa se oli ulkona, keskellä hankea, vuorautuneena päästä varpaisiin toppavaatteisiin.

Let's go sledding today!

Näytin kutsun vieressäni istuvalle Mikaelille.
"Sure. Tarviit vaan pilkkihaalarin", se tokaisi.

"Äläs nyt, kyllä mä ilmanki pärjään."

Syötiin loppuun ja käytiin pukemassa, minkä jälkeen suunnattiin ulos.
Sää oli yllättävän leuto ja Mikael joutui riisumaan takkinsa.
Mä katoin sitä kauhuissani.

"It's fucking freezing out here", marisin vetäessäni extraison toppatakkini vetoketjua kiinni.

"Told you", Mikael hymähti.

"Shut up", naurahdin ja nostin hupun piponi päälle.

Yumi näkyi kauempana rinteessä. Se raahasi kolmea pulkkaa mukanaan.
Sen ulkohousut kahisivat, kun se käveli rivakasti meiän luo.
Sen hymy ulottui melkein korviin asti.

"Miten meni uuvee?" kysyin tytön ojentaessa toisen pulkan narua Mikaelin käteen.

"Ihan kivasti, oltiin porukalla tallilla, kuten ehkä muistat. Siellä oli myös Hayley ja Kestrel", Yumi vastasi.

Mä nyökkäilin ja tungin käteni syvemmälle taskuihini.
"No joo. Vähän sääli, että tuli missattua se", myönsin.

Oli Yumin vuoro udella.
"Entä te? Mitä te teitte?"
Sen katse kimpoili mun ja Mikaelin välillä.

Mä näin sivusilmälläni, kuinka suomalaispojan posket punertuivat.
"Oh, you know, mitä nyt ihmiset uuveena tekee", virnistin.

5th of January, 2024
At around 5PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Röhnötin huoneeni sohvalla, pelikuulokkeet päässä ja ohjain kädessä.
Näytöllä pyöri varmaan kuudetta tuntia putkeen Red Dead Online.
"No eikä mitään semmosia", nauroin headsetin mikkiin. Puheyhteyden päässä oli Jennyn… ystävä, Theo. Se sama jantteri, jonka Civicin kyydissä kuljettiin syksyllä useita kertoja.
Nyt siltä oli lähtenyt kortti kuivumaan, joten silläkin oli aikaa taas pelata.

Theo oli vihjaillut mun asettuneen viimein aloilleni, kun en ollut käynyt Jennyn isän autotallilla toviin.

"Semmonen kodinleikkiminen ei oo ihan mun juttu", naurahdin, sormet vispaten ohjaimen tatteja ja nappuloita pelihahmoni juoksiessa pitkin Bluewater Marshia.

"Ai mitä? Eikö edes sen söpön.. mikä hitto sen nimi oli?"

Nappasin sohvapöydällä olevasta karkkikiposta makeisen ja viskasin sen suuhuni.
"Mikael?" ehdotin pureskelun lomasta.

"Ei, ei - se tyttö! Se, jonka kanssa sä kesällä hengailit!"

Kurtistin kulmiani.
"Oh, you mean Yumi?" varmistin. Pudistin päätäni, vaikkei Theo tosiaankaan näkisi sitä.
"Lol, nope. Sillä on se sen seniorijäbä."

"Etkös säkin oo seniori?"

"Hahhah, tosi hauskaa", hymähdin.
Sain viimeisen keskeneräisen pelitehtävän suoritettua, joten suljin applikaation, jääden kuitenkin vielä puheluun Theon kanssa.
"Olen, valitettavasti, mutta se ei nyt liity mitenkään Yumiin ja siihen… mikä hitto sen nimi oli? Chris?"

"Drop the act. Totta kai sä muistat sen äijän nimen, se vei sulta sun muijan."

Huokaisin syvään, joskin huvittuneena.
"Dude. Ei meillä ollu mitään Yumin kanssa, me ollaan vaan kavereita."

"Jaa… kyllä Jenny kerto toista tarinaa."

"Yeah, well, Jenny lied. Se ehkä toivo sellasta, mutta harvemmin ne toiveet toteutuu", tokaisin ja jatkoin:
"Mut mä hyppään nyt pois, mulla on menoa kohta."

That being said, suljin koko konsolin ja sammutin television.
Pääsin juuri sohvalta ylös ja venyttämään käsiäni kohti taivasta, kun sohvapöydällä levännyt puhelimeni pärähti soimaan.

Incoming call: ETHAN<3

Nappasin laitteen käteeni ja näpäytin vihreän luurin kuvaketta näytöllä.

"Hey man, what's up?" tervehdin.

"Hey. How are you holding up?" Ethan uteli.

Hieraisin niskaani.
"I mean… pretty well I'd say", vastasin.
Siirsin käden niskaltani ja rapsutin poskeani. Pari päivää vanha sänki kahisi kynsiäni vasten. Pitäis ehkä sheivata.

"I'm glad to hear. However, I have something important - and I mean very important to tell you. It's about Blue."

Lysähdin istumaan sohvalle, nojaten pääni käteeni.
Mun hengitys värisi, kun kuuntelin Ethanin selitystä.

".. Ootko sä varma?" kysyin vapisevalla äänellä.
Se sama, tuttu pala kiipesi jonnekin mun kurkun syövereihin salpaamaan mun hengityksen.
Tai ainakin se yritti sitä.

"Yeah. I'm sure. I just don't have enough proof yet", Ethan kertoi. Se kuulosti hetki hetkeltä hermostuneemmalta.

"Mhm. I trust you", totesin.
".. Thanks Ethan", toivotin ja katkaisin puhelun, tuijottaen hetken television mustaa ruutua.

Ruudulta tuijotti takaisin väsyneen näköinen pörröpää, jonka siivottomat posket korostuivat hämärässä valaistuksessa.

Betty. Vitun. Hawkes.

Nousin sohvalta ja puin päälleni muutakin, kuin flanellihousut ja hihattoman paidan.

Juoksin alakertaan, nappasin eteisestä toppatakin päälleni ja kengät jalkaani ja avasin ulko-oven.

"Kansas? Where are you going?" isä kysyi. Se osui juuri kävelemään olohuoneesta eteiskäytävään.

Vilkaisin sitä.
".. Mä meen tallille", vastasin.

Isä rypisti otsaansa.
"Onko jotain sattunut?"

Nyrpistin nenääni ja pudistin päätäni.
"Stop acting so weird", tokaisin ja astuin ovesta ulos.

Dodge hyrähti käyntiin kylmyydestä huolimatta ja mä pakitin pihatieltä ulos, ottaen sitten suunnakseni Twin Falls Farmin.

Nakutin lava-auton rattia samalla, kun paahdoin pitkin lumista Little Jeep Roadia tarpeettoman reipasta vauhtia.
Normaalisti noin 25 minuutin ajomatka meiltä tallille taittui vartissa.

Ajoin Dodgen ensimmäiselle vapaalle paikalle, pysäytin sen ja sammutin moottorin, jättäen avaimet virtalukkoon noustessani kuskinpaikalta.

Mun verenpaineet tuntu olevan katossa ja kädet hikosivat hulluna. Jos se olisi mahdollista, mun korvista olisi noussut savua. Ehkä kipinöitäkin.
"Oh hi Ethan", tervehdin hymyillen varustehuoneesta käytävälle saapuvaa miestä.
"Where's Betty?"

"I don't know, she left a while ago", Ethan vastasi.
Se katsoi mua vähän huolestuneen näköisenä.
Sen kulmakarvat olivat kurtussa ja koko kehonkieli muutenkin huokui epävarmuutta.
"Don't know when she's coming back."

"Well that's too damn bad", totesin.
"Minne se meni?"

"Ei hajuakaan. Lähti ihan helvetin vauhdilla, kun äkkäsin sen Rainin karsinasta."

Mun hymy hyytyi.
"Come again?"

"Joo", Ethan nyökkäili. Se vaikutti olevan vähän shokissa, nyt kun suhteutti sen elehdintää miehen äskeiseen tarinaan.
"Sillä oli hunajaa ja rotanmyrkkyä menossa kovaa vauhtia Rainin ruokakuppiin."

"She's so gonna die", mutisin hiljaa tehdessäni täyskäännöksen.
Palasin autolle, kiipesin kuskinpaikalle ja kaivoin puhelimen taskustani.

Contacts. Recent. Grumpy Finn. Call.

Puhelin tuuttasi pari kertaa.

"What's up?"

"I'm gonna do something very, very stupid", naurahdin.

"... Where do we meet?"

"Nope. Nowhere. I'm gonna do it alone", totesin, ääni jännityksestä väristen. Mun suupielet vääntyivät väkisin virneeseen.

"Kansas Zacharias Bond. You wouldn't be calling me if you didn't want me to tag along. So, where do we meet?"

"Probably at the police station."

".... I'm not even surprised."

Katkaisin puhelun ja tuijotin hetken suoraan eteeni, pohtien samalla kaikkia mahdollisia paikkoja, jonne Betty-rakas olisi voinut piiloutua.

Pienen hetken pohtimisen jälkeen käynnistin auton ja peruutin parkista pois, palaten taas tien päälle.

Katkaisin puhelun ja tuijotin hetken suoraan eteeni, pohtien samalla kaikkia mahdollisia paikkoja, jonne Betty-rakas olisi voinut piiloutua.

Pienen hetken pohtimisen jälkeen käynnistin auton ja peruutin parkista pois, palaten taas tien päälle.



Kauaa en ehtinyt ajamaan, kun Bettyn punainen henkilöauto kurvasi mua vastaan Little Jeep Roadilla.
Kuskin paikalla istui kukas muukaan kuin Betty itse.

Mä ajoin vähän matkaa sen ohi, tehden sitten U-käännöksen ja kaasuttaen sen perään. Suoralla tienpätkällä näki hyvin mahdolliset vastaantulijat, joita ei ollut.
Toisaalta eipä mua tässä vaiheessa kiinnostanutkaan, vaikka joku olisi ajanutkin vastaan.

Mä painoin Dodgen kaasun pohjaan, vaihdoin vastaantulijoiden kaistalle ja kiilasin takapyöräni pikkuauton keulaan.
Punaisen pikkukipon pysähdyttyä ja ramin ollessa tukevasti takarengas pikkukipon etupuskuria vasten, mä nappasin pesismailan apukuskin jalkotilasta ja nousin autosta, maila olalla leväten.

Kiersin kippoauton kuskin ovelle ja paiskasin mailan sen ikkunaan toivoen, että joko maila itse tai särkyneen lasin sirpaleet osuisivat kuskinpaikalla istuvaa naista naamaan.
"DID YOU THINK YOU'D GET AWAY WITH IT, HUH?!" huusin Bettyn kiljuessa autossaan.

"WELL TOO FUCKING BAD, BITCH-!"

Seuraava mailanisku hajotti tuulilasin.

"YOU DIDN'T", kerroin samalla äänenvoimakkuudella.

Kolmas isku läväytti kuskinoven sisään.
Betty itki.
Ihan vitun oikein sille.

"GIVE ME-"

Auton peltipinta lommoutui neljännen iskun voimasta aika komeasti.

"ONE GOOD REASON-"

Viidennen myötä kattokin painui lysyyn.

"NOT TO FUCKING KILL YOU!"

Betty itki aivan hysteerisenä.
Sen poskea pitkin valui kyynelten lisäksi verta.
Näky herätti mussa jotain sairasta mielihyvää.

Mun sydän hakkasi aivan hulluna ja musta tuntui, että voisin viedä tän koko paskan loppuun.
Mä voisin pistää päätöksen tälle koko tarinalle.
Mä voisin - mä pystyisin - tappamaan Bettyn.

Mä haluaisin tehdä niin.

Nostin jo mailan ilmaan läväyttääkseni sen vielä kertaalleen auton ulkopinnalle ennen siirtymistä sisäpuolelle, kun rikkinäisestä ikkunasta tunkeutui ulos Bettyn käsi.
En aluksi edes rekisteröinyt, että sillä oli pieni puteli kädessään.

Pieni puteli, jonka sisältöä se sumutti mun naamalle.

Ja se kirveli aivan helvetisti.

Mä rääkäsin ja heitin mailan maahan, nostaen käsivarteni naamani eteen suojaksi.
Sumua oli kuitenkin ehtinyt jo mun silmiin, enkä pystynyt enää pitämään niitä auki.
Mun kyynelkanavat aktivoituivat välittömästi ja se tuntui sattuvan vielä enemmän.

Peruutin pari askelta ja otin vapaalla kädellä tukea autostani, samalla kiroten koko helvetin Betty vitun Hawkesin maailman syvimpään helvettiin - tällä kertaa jopa ihan kovaan ääneen.

"You- YOU FUCKING BITCH!"

Rekisteröin vasta nyt puhelimesta kuuluvan äänen.

"A patrol is on its way, please remain as calm as possible."

Voi paska.

Mä en nähnyt mitään, kun yritin avata silmiäni, mutta lähdin siitä huolimatta juoksemaan mahdollisimman pian mahdollisimman kauas, suunnasta viis.

Mun matka tosin uhkasi tyssätä vähän turhankin nopeasti.
Jossain mun edessä välähti sinistä ja sireenien ulvonta läpäisi vihdoin metsän äänieristyksen.

Mutkan takaa ilmestyi näkyviin sinivilkut katolla kiiluen kaasuttava poliisiauto.

Mä tein täyskäännöksen, kiroten sitä helvetin hyvää ideaani paeta jalan paikalta.
Muuten olisin hypännyt metsään, mutta valitettavasti hanki täällä ei olisi ihan ihanteellinen reittivalinta - jos yrittäisin tarpoa siellä, jäisin varmasti kiinni.

Turvallisempaa oli siis juosta takaisin päin.

Auton ovi pamahti mun takana kiinni ja pian joku tarttui mua käsivarresta ja olkapäästä ja väänsi mun käden selkäni taa. Se kiristi otettaan välittömästi, kun yritin rimpuilla irti.
Se sama joku pakotti mut maahan vääntämällä sitä mun selän takana olevaa kättä entisestään samalla, kun toinen osoitti mua käsiaseella ja käskytti.

"MAAHAN! KÄY MAAHAN!"

Naama autonrenkaista tamppautunutta lunta vasten, mä en jaksanut enää pyristellä vastaan, vaan hyväksyin kohtaloni.

".. you have the right to remain silent as everything you say can and will be held against you…", mun ranteisiin käsirautoja laittava poliisi selitti.

"Yeah I fucking know. Shut the fuck up already", murahdin.

Seuraavaksi mut kiskaistiin jaloilleni ja talutettiin kahta puolta kohti poliisiautoa, jonka takaa näkyi paikalle saapunut ambulanssikin.
Mut pakattiin poliisiauton takapenkille ja puuduttava, ihan liian hidas matka poliisiasemalle alkoi.

Naama autonrenkaista tamppautunutta lunta vasten, mä en jaksanut enää pyristellä vastaan, vaan hyväksyin kohtaloni.

".. you have the right to remain silent as everything you say can and will be held against you…", mun ranteisiin käsirautoja laittava poliisi selitti.

"Yeah I fucking know. Shut the fuck up already", murahdin.

Seuraavaksi mut kiskaistiin jaloilleni ja talutettiin kahta puolta kohti poliisiautoa, jonka takaa näkyi paikalle saapunut ambulanssikin.
Mut pakattiin poliisiauton takapenkille ja puuduttava, ihan liian hidas matka poliisiasemalle alkoi.


Pyöröhirsisen toimistorakennuksen lämpimänkeltainen valaistus sai mut siristämään silmiäni. Huolimatta valon tietynlaisesta pehmeydestä, oli se silti ulkomaailmaan verrattuna turhan kirkas - varsinkin silmille, jotka toipuivat edelleen todennäköisesti erittäin laillisesta paprikasumutteesta.

Sheriffi Burke nosti katseensa paperinivaskastaan.
"Your father most certainly doesn't support this kind of behavior", se huomautti.

Mä istuin hiljaa kirjotuspöydän edustalla, jalkaani vispaten ja poskeni sisäpuolta pureskellen.

"Unless ms. Hawkes sues you, you could be bailed out of this", Burke selitti, katse niissä papereissaan. Sen hengitys haisi tosi voimakkaasti kahville.
Sai mut nyrpistämään nenääni.

"I was hoping you wouldn't drift any more to this side of the law than you already were, mr. Bond."

Siirsin katseeni pöydänreunasta Burken kasvoihin.
Sen paksut viikset peittivät sen suun, mutta mä tiesin, että sen huulet oli puristettuna tiukaksi viivaksi.
Samanlainen ilme, mikä mun isällä on usein, kun se on vain vähän pettynyt johonkin.

Mä suoristin niskani ja katsoin Burkea suoraan silmiin.
"In my defense, mr. Sheriff, that fucking bi-"
Hiljenin, huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi.
"... In my defense, Bethany Hawkes poisoned my horse", selitin nyt huomattavasti rauhallisemmin.

Burken ilme ei värähtänytkään.
"That sounds terrible", mies myönsi monotonisella äänellä.
Se kuulosti melkein enemmän ivalta.
"However, if ms. Hawkes ended up dying because of your revenge fantasy, you'd be charged with manslaughter… maybe even murder."

Kohautin kulmiani.
"And if she lives?"

Burke kohautti olkiaan.
"She'll charge you with whatever she and her lawyer see fitting."

Tuijotin Burkea kulmieni alta.
Mun jalka vispasi jatkuvasti nopeammin.
"Päädynkö mä nyt putkaan?"

"Hah", sheriffi naurahti.
"Nää putkat on varattu kyläjuopoille ja Boiseen asti me ei sua laiteta. Et vaan poistu piirikunnan alueelta ja tuut sovittuna päivänä sovittuun aikaan sovittuun paikkaan", se selitti.
"Jos et, susta laitetaan haku päälle."

Nyökkäsin hiljaa.

"Now off you go with that friend of yours", Burke hätisteli apulaissheriffin tai jonkun vastaavan tuppisuun irrottaessa mun käsirautoja.

"A friend of mine-?"
Käännyin katsomaan huoneen kauimmaisella seinällä olevaa tuoliriviä. Yleensä odotustuolit oli peitetty paperisermillä, mutta nyt sermi oli siirretty pois tieltä.
Mikael istui yhdellä tuoleista, kädet puuskassa, toisessa kädessään valkoinen pahvimuki.
Se tuijotti mua melkein yhtä pahasti, kuin Bettyä joulukuussa.

Olipa jokseenkin ikävä tunnelma.
.. Aika tosi ikävä tunnelma.
Olikohan se jo kertonut kaikille tallilaisille?
Joko Harper tiesi mitä olin mennyt tekemään? Tai Cooper?
Yumi ei takuulla edes vilkaisisi mua päin enää.
Tai entä sitten ne uudet tyypit? Hazel… ei, Hayley ja Kestrel? Miten ne suhtautuisi muhun, jos vielä eksyisin Twin Falls Farmille?

Inhottava möykky löysi tiensä mun vatsanpohjalle.

Pitäisikö tässä ruveta katsomaan ensimmäistä lentolippua mahdollisimman kauas? Oisko vaikka Australia?

Huolimatta orastavista intensiivikriiseistä, mä nousin ja suuntasin suoraan ulko-ovelle.
Sivusilmälläni näin, että Mikael nousi tuoliltaan ja tuli mun perässä.

"Paatko kertoen vai puristetaanko info susta ulos?" Mikael kysyi tyynenä.

Mä välttelin sitä päin katsomista ja olin kuin en ois kuullutkaan sen sanoja.
Vedin ulko-oven auki ja astuin ovesta ulos kiviselle porrastasanteelle.

"Kansas", perässäni tiukasti kulkeva suomalainen sanahti terävästi ja tarttui mua ranteesta. Ne oli edelleen vähän arkana rautojen jäljiltä.

Mä pysähdyin ja katsoin ensin Mikaelin kättä mun ranteen ympärillä, sitten pojan kasvoja. Sen kulmat olivat vähän kurtussa, mutta sen ilme oli muuten pehmeä. Okei, suupielet ehkä ihan aavistuksen vetäytyneet alaspäin jos oikein tarkasti katsoi.

"Joko sä kerroit kaikille?"

"No en ole kertonut kellekään mitään ko en tiiä mitä pitäis kertoa", Mikael tuhahti.
"Mitä sä teit?"

Rakennuksen ulko-oven yläpuolella komeileva lyhtyvalo loi pojan kasvoille varjoja, jotka saivat sen näyttämään vielä totisemmalta.

Mä käänsin katseeni poispäin ja ravistin käteni irti sen otteesta.
"Nothing that I don't regret."

Poliisiaseman parkkipaikalla tönötti isän sedan-mallinen Chevrolet.
Isä itse seisoi auton ulkopuolella ja puhui puhelimessa jonkun kanssa.

Kun se huomasi mut, se hyvin terävästi viittoi ensin mun suuntaan ja sitten autoonsa.
Viesti oli selkeä:

Get your fucking ass in the fucking car right fucking now.

Wednesday, 10th of January 2024
At around 6PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Is it true?
What they say about you in the town?
That you killed her?

Tuijotin viestejä mun puhelimen ilmoituspalkissa.

Nostin jo hetken palaneen tupakan huulilleni ja imin savua syvälle keuhkoihini.
Laskin puhelimen takaisin parvekkeella olevalle lasipöydälle ja käänsin katseeni takapihalle.

Oliko se totta? Tapoinko mä Bettyn?

Siihen mä en osaa vastata.

Kukaan ei ollut kuullut Bettystä tapahtuneen jälkeen. Tai jos oli, niin mulle ei oltu kerrottu.
Ehkä ihan hyvä niin.

Vaaleanharmaat savukiekurat tanssivat pitkin kirpeää pakkasilmaa, kun mä puhalsin ne ulos keuhkoistani.

Mun puhelin pärähti uudestaan.

1 new message: Grumpy Finn

Nappasin luurin käteeni ja avasin viestin.

We'll be there in five

"We?" pohdin ääneen.
"Who's we?"

Tumppasin tupakan ja käärin hartioillani levänneen, paksun extrapeiton paremmin ympärilleni noustessani parvekkeen sohvalta.
Sujahdin extranopeasti huoneeseeni ja suljin parvekkeen oven perässäni.

Guy nukkui tiukalla kerällä mun sängyllä tyynyjen seassa. Sen kovaääninen kehräys melkein hukutti lattian läpi isän työhuoneesta tulevat äänet alleen.

"He's 18! Still a child! He can NOT go to prison, no matter what that hag of a judge says!"

"I know. I'm trying my best I swear. Just him being 18 is not exactly a good thing considering he'll get charged with aggravated assault, attempted homicide and destruction of property."

"I DON'T GIVE A FUCK! Don't you realize that he will DIE…"

Loppulause vaimeni kuulumattomiin.

Poliisiasemavierailuni jälkeen en ollut kuullut yhtäkään edes sinnepäin positiivista sanaa isäni suusta. Tai olin, mutta yksikään niistä ei edes etäisesti liittynyt muhun, hevosiin, talliympäristöön tai Bettyyn.

Mä myönnän, että se mitä mä tein, ei ollut fiksua. Itseasiassa aika helvetin kaukana siitä.
Ja silti ainoa asia, mitä mä kadun, on mun hitaus ja hellyys.
Jos mä kerran lähen vankilaan tästä, niin ois sit ees hoitanu homman kerralla loppuun ja lähteny oikeasti syystä sinne laskemaan tiiliä. Vaikka sellaisiakaan ei siellä enää taida juuri olla.

Ei sitä oo ennenkään kenenkään pieksemisestä telkien taa tungettu.

Toki, asia ois täysin eri, jos ne pitäjiä pitkin pyörivät huhut ovatkin totta. Jos Betty tosiaankin kuoli.

Sitten mä olisin ihan oikeasti tietoisesti aiheuttanut toisen ihmisen kuoleman.
Se ois ollu mun syytä.
Mä olisin tappanut sen.

Mä istahdin sänkyni reunalle ja tuijotin lattianrajaa.
Mun mielessä pyöri edelleen sheriffi Burken pettynyt ilme, Mikaelin ilmaantuminen poliisiasemalle ja isäni vaitonainen olemus koko sen matkan, kun heitettiin Mikael kotiin.
Jotenkin mua kuumotti se sen hiljaisuus paljon enemmän kuin se, jos se ois huutanut mulle naama punaisena.

Havahduin pohdinnoistani, kun kuulin ulko-oven läimähtävän kiinni.

"Oh, hi dears! How's it going?" äiti tervehti yllättävän iloisesti. Siitä ei uskoisi, että hetkeä aiemmin se kuulosti repivän hiuksia päästään.

"Hello mrs. Bond!"

No tuo ei kyllä kuulostanut Mikaelilta.
Tuo oli Yumi.
Ei saatana, mä en ole sillekään puhunut sanaakaan perjantain jälkeen-

"Is Kansas upstairs?"

Okei, huh, myös Mikael tosiaan tuli. Ihanaa. Ehkä Yumi ei anna mulle ihan niin pahasti pitkin korvia, jos Mikael on siinä välissä.

Kohensin vähän ryhtiäni peiton sisällä ja henkisesti valmistauduin kohta kuuluvaan huutoon.

Mun huoneen ovi aukesi ja Yumi astui sisään.
Mikael tuli sen perässä joo, mutta keskitytään nyt siihen Yumiin, kun se tässä eniten kuumottaa.

"Are you out of your fucking mind?" Yumi kysyi ensitöikseen, brittiaksentti oikein korostuen.
Mä virnistin jo naurahtaakseni, mutta Yumin ilme oli turhan totinen, joten vakavoiduin itsekin hyvin äkkiä.

"Well good da-", yritin, mutta Yumi keskeytti mut.

"You won't do well in prison you know that!" se jatkoi ripittämistään laskiessaan reppunsa lattialle.
"And- and what about me and Mikael? What are we supposed to do, come carry your coffin after you've successfully pissed off an actual criminal?" se tivasi ja kyykistyi reppunsa puoleen, avasi sen ja ryhtyi penkomaan.

"I've said it a million times and I will say it a million times more, you are exceptionally stupid, Kansas Bond", Yumi päivitteli kaivellessaan.. vaaleanpunaista Mad Croc -tölkkiä ja suklaata repustaan?

Mikael oli istahtanut sohvalle ja nojasi rintakehäänsä selkänojaa vasten, seuraillen katseellaan Yumin repunpurkua ja välillä kohauttaen kulmiaan ehkä omasta mielestään paikkansapitävimpien väitteiden kohdalla.
"Sillä on kyllä pointtia", poika myötäili ja käänsi katseensa muhun. Siitä tuli vähän mieleen kissa, joka lekotteli valtaistuimellaan ja seurasi alamaistensa touhuja.

Mitä tohon edes pitäisi vastata?

Kurtistin kulmiani.
"No mitä helvettiä mun olis pitäny tehä?" tuhahdin ja leväytin käteni, pitäen edelleen peittoni reunoista kiinni, jottei se putoaisi.
"Se ämmä myrkytti mun hevosen", ärähdin.

Yumi kohotti kulmiaan ja katsoi mua kuin Boeta, kun se tuhmailee narun päässä.
"Don't you raise your voice at me", Yumi huomautti ja tökkäsi mulle sen vaaleanpunaisen energiajuomatölkin toiseen käteen ja toiseen suklaapatukan.

Mä tuijotin vähän hölmistyneenä saatuja lahjuksia.
"Mistä hyvästä nää nyt oli?"

"No, vaikka sä oletkin ihan täysi aasi ja mä en ymmärrä miten kenenkään järjenjuoksu voi olla noin hiton hidasta-" Yumi selitti, loppua kohden puhetahti vain kiihtyen.
Se kuitenkin keskeytti selityksensä, sulki silmänsä ja hengitti syvään.
"... Sä olet kuitenkin mun ystävä ja mä en halunnut, että sulla on paha mieli ainakaan sen takia, ettei kukaan oo kärrännyt sulle herkkuja", se jatkoi lopulta. Sen ilme pehmeni ja se näytti jopa vähän säälivältä.

Avasin tölkin ja hörppäsin poreilevaa juomaa.
Se maistui makealta ja ehkä etäisesti vadelmalta, kuten tölkin kyljessä lukevalla RASPBERRY-tekstillä vihjattiin.
".. Thanks", kiitin.

"Ja nyt kun sut on lahjottu, voidaan varmaan kattoa sun kamat kasaan ja lähteä eiksvaan?" Mikael ehdotti.

Mä kurtistin kulmiani ja käänsin katseeni siihen.
"Lähteä? Mihin me lähetään?"

Yumi katsoi mua kummissaan.
"Etkö sä lukenu tallin WhatsAppia? Spruce Groveen tietenkin! Cooper varmaan jo odottaa meitä."

Friday, 19th of January 2024
At around 5PM, the Cho Family House, Wilmington, ID

Yumin äiti avasi oven.
"Hi d- huh, I- oh, hi", nainen, jonka nimeä en kuollaksenikaan muista, tervehti. Se näytti erittäin hämmentyneeltä - kuin se olisi odottanut jotain toista vierailulle.

Mä hymyilin leveästi.
"Hi mrs. Cho", tervehdin takaisin.

Nainen mittasi mut päästä varpaisiin ja katsahti vähintään yhtä arvioivasti mun takavasemmalla seisovaa Mikaelia.
"Yumi, I think your friends are here", se hihkaisi ja siirtyi oviaukosta sisälle, viittoen meitä samalla peremmälle.

Yumi hipsi eteiseen meitä vastaan, kädessään pieni punottu korillinen purkkeja ja purnukoita. Sinne sekaan mahtui myös pari tummempaa putelia, jotka muistuttivat erehdyttävästi liukkareita.
"You're late", se totesi ensalkuun hymyillen aurinkoisesti.

Mikael ryhtyi heti pahoittelemaan.
"Tuli pari mutkaa matkaan, me ei ihan varauduttu semmosiin", se kertoi jättäessään kenkiään eteiseen.

Mä vain heilautin kättäni.
"Vartti sinne tai tänne ei oo ketään tappanu - paitsi ehkä jonku joka ensihoitoa ois tarvinnu", totesin.

Vaikka meillä kotonakaan ei käytetty ulkokenkiä sisätiloissa, mulla meinasi jostain selkäydinkanavasta asti tulla se Amerikkalainen tapa talsia tupaan töppösiä riisumatta.
Mutta luojan kiitos on ihana ja tarkka Yumi, joka about tuuppasi mut kaksi askelta taaksepäin osoittaen mun kenkiä.
"Tsot."

Hetken hämmennyksen jälkeen tosin oivalsin, mitä multa haettiin. Jätin siis kiltisti kengät eteiseen, Mikaelin kenkien viereen ja hipsin vasta sitten Yumin vanavedessä peremmälle taloon, jossa viimeksi vierailin kesällä.
Melkein huvitti koko kemujen muistelu - varsinkin paikalle pöllähtänyt Kane, jonka motiiveista en vieläkään ollut ihan satavarma.

Parkkeerattiin itsemme Yumin huoneeseen, minne se oli jo kasannut kaksi patjaa petivaatteineen. Patjojen välissä oli tilaa melkein kolmannellekin patjalle.

Kierrätin katsettani huoneessa. Sisustus oli pysynyt pääsääntöisesti täysin samana, mitä nyt muutama kasvi oli saattanut vaihtaa paikkaa.
Mikael bongasi huoneen nurkasta vihreä-valkoisen, isolehtisen kasvin.

"Oi, näyttääpä toi sun variegata hyvältä", poika ihasteli.

Yumin rinta röyhistyi silminnähden.
"Joo, sain sen alkutalvesta. Siinä on nyt kuudes uus lehti tulossa", se kertoi ylpeänä.

Siitä seurasi ainakin vartin mittainen keskustelu kasveista, mistä mä en ymmärtänyt hölkäsen pöläystäkään. Puheet monstereista ja aarnipeikoista kuulosti lähinnä lastensadulta mun korvaan, mutta kaipa ne jotenki lehtiin ja varsiin liittyi.
Siispä istahdin ristijaloin patjalle ja avasin puhelimeni.

"Äiti tekee bibimbapia illalliseksi", Yumi mainitsi kasvikeskustelun päätyttyä.

Sen lauseen myötä mä havahduin Instagramin syövereistä ja kohotin katseeni tyttöön.
"Se tekee mitä?"

"Bibimbap", Yumi tavasi.
"It's a Korean dish. There's rice, vegetables, beef, chili paste…", se listasi.

"Is it spicy?" Mikael uteli istahtaessaan mun viereen.

Yumi kohautti olkiaan.
"Maybe a little. Not too spicy though", se vakuutteli.

Mä nyrpistin nenääni.
Tulinen ruoka = ei mun juttu.

Yumi mutristi suutaan ja kallisti päätään, katse mussa.
"Aww you poor thing! Ei se liian tulista tuu olemaan, ei sulata sun naamaa."

"Jos ei muuta, niin haen ulkoa lunta ja syön sitä viilennykseks", naurahdin.

"Vesi vaan levittää sitä kapsaisiinia ympäri sun suuta", Mikael selitti, pyörittäen kättään suunsa ympärillä havainnollistaakseen.

Katsoin vuoroin Mikaelin silmiä ja sen kättä, joka pyöri pariin kertaan sen huulien suunnalla.
"You know what else would spread it around?" kysyin virnistäen.

Reilun sekunnin Mikael tuijotti mua täysin ilmeettömänä.
"Jaa toki muunkin luokan kanssa", se kehotti lopulta, korvanpäät aavistuksen punertaen.

Mä kohautin kulmiani ja virneeni levisi entisestään.
"Your tong-"

"UGH, get a room you two", Yumi nauroi ja heitti mua pehmolelulla.

Pörröinen nalle läsähti suoraan mun naamaan.
Voimakas ja yllättävä isku sai mut kaatumaan suoraan Mikaelin syliin. Kuinka kamala onnettomuus!
Heitin nallen takaisin Yumille, pää tukevasti leväten Mikaelin reisien päällä.
Mun asento oli kaukana ergonomisesta - selkä oli mutkalla, kuin fusillipasta ja jalat ties missä solmussa.

Siirsin katseeni sängyllään hihittävästä Yumista Mikaeliin, jonka poskien pintaverenkierto oli korvien tavoin aktivoitunut.
Mua hymyilytti ihan kamalasti.

"So, it was Mikael after all, huh?" Yumi varmisti viekkaasti istuessaan sängyllään jalat ristissä, nojaten päätään käteensä.

"Mikä oli minä?" Mikael ennätti.

Mä laskin katseeni takaisin Yumiin, kohauttaen vain olkiani.

Tytön suupieliin levisi mairea virne.
"It so was!" se hihkui.

Mikael näytti hetki hetkeltä hämmentyneemmältä.
"Mitä- mikä oli minä? Kertokaa nyt hei, älkää jättäkö epätietosuuteen!" se aneli.

Yumi avasi jo suunsa todennäköisesti kertoakseen, mutta mä vain pudistin päätäni, se tyhmä hymy jumiutuneena naamalleni.
Yumi sulki suunsa ja heilautti kättään anna olla -tyylillä.

Hetki me lojuttiin ja ihan vain jutskattiin, puitiin vähän viimeaikaisia tapahtumia ja pohdittiin tulevaa.
Sen hetken kuluttua Yumin äiti pyysi meidät syömään, joten mä kampesin itseni mukavasta fusillipasta-asennostani ylös ja hipsin Yumin perässä ruokailemaan.

Eikä siinä mitään, ruoka oli hyvää - todella hyvää. Mutta myös oikeasti vähän tujua. Varsinkin sen bababoien kanssa tarjottu kimchi. Ei ollut kaukana naaman sulamispiste.

Syötyämme kerättiin astiat ja laitettiin ne samantien tiskikoneeseen, kiitettiin mrs. Chota ruoasta ja palauduttiin Yumin huoneeseen - jonka oven piti ehdottomasti olla jatkuvasti edes reilusti raollaan.
Mikä nyt ei sinänsä ollut mikään ongelma, ennemmin vain tottumiskysymys. Mä henkilökohtaisesti en todellakaan ole tottunut moiseen.

Parkkeerattiin itsemme Mikaelin kanssa takaisin patjalle ja Yumi ryhtyi penkomaan peilipöydälleen laskemansa punotun korin sisältöä.
Korista pöydälle päätyi varmaan kahdeksan erilaista purkkia ja purnukkaa.
Puolien etiketit olivat koreaksi ja loppujen tekstistä en muuten vain saanut selvää, mutta oletettavasti ne olivat jotain ihonhoitotuotteita.
"Noniin, girlies, mitäs sais olla?"

"Onko siellä jotain pinkkiä?" kysyin selaten samalla puhelimellani Netflixin elokuvatarjontaa.
"Mikaelille jotain pinkkiä."

Mikaelille tosiaan löytyi pinkki kasvonaamio - ja siinä oli vielä glitteriäkin! Vähän kävi jopa kateeksi, mutta Yumi vaati laittaa mun naamaan jotain sinisävyistä savinaamiota, jonka kuulemma pitäisi jollain tapaa pehmentää ihoani. Ei hajuakaan, miten se toimii, mutta kukapa mä olen väittämään vastaankaan.

Omaan naamansa se levitti jotain harmaata mömmöä.

Mäl- mömmöt* naamoilla me toljotettiin Slumberlandia, syötiin sipsiä ja lipitettiin limua.
"Tosta Flipistä tulee vähän mieleen sä", Yumi totesi ehkä puolessa välissä elokuvaa.

"Oon aika otettu, että mua verrataan Jason Momoan esittämään hahmoon", nauroin.

Saturday, 20th of January 2024
At around 12AM, the Cho Family House, Wilmington, ID

Yumin sängyltä kuului jo kymmenettä minuuttia tasainen, hento tuhina.
Se oli nukahtanut aika pian sen jälkeen, kun laitettiin illan viimeinen elokuva pois.

Nyt mä makasin patjalla, reilun metrin päässä Yumin sängystä.
Käänsin päätäni vasemmalle.
Mikael makasi selällään patjalla, peitto hädintuskin päällään.
Sen silmät olivat kiinni.

"... Psst. Mikael", kuiskasin.

Ei vastausta.

Kurotin käteni pojan patjan reunaan, tartuin siitä kiinni ja hinasin patjat yhteen.
Siihen Mikael havahtui.
".. mit-"

"Shh", sihahdin mahdollisimman hiljaa.

Mikael käänsi päätään ja raotti silmiään.
"What are you doing?"

"Dragging you closer to me, obviously", naurahdin hiljaa ja kierähdin kyljelleni, nojaten pääni käteeni.

Mikael hymähti ja sulki silmänsä uudestaan.
Se kuitenkin jollain kuudennella aistillaan hoksasi, että mä jäin toljottamaan sitä, koska ei montaakaan sekuntia mennyt kun se silmät edelleen kiinni kysyi:
"Niin oliko sulla jotain asiaakin vai tuliko vaan ikävä?"

Mä naurahdin hiljaa.
"Mitäpä asiaa mulla olis?"

"Yleensä se oot sä, joka ei meinaa olla hiljaa ihan sama mikä tilanne", poika muistutti ja avasi silmänsä.
"Ei sillä, että se olisi huono asia."

Hymähdin ja pudistin päätäni.
"No, nyt voisin olla."

"Onko kaikki kuitenkin ihan hyvin?"

"On. Loistavasti suorastaan", myönsin ja siirsin pääni käteni varasta tyynylle, katse edelleen Mikaelin kasvoissa.

"... Mikä sut nyt noin hyvälle tuulelle on saanu?" se uteli ja nosti toisen kätensä niskansa taakse.

Kohautin olkaani.
"En tiiä. Onpahan vaan hyvä mieli", kerroin.
Ja totta se oli - ei mulla ole mitään varsinaista syytä, miksi kaikki tuntuisi just nyt näin… hyvältä.
Ehkä se oli useamman asian summaa.

Mikael kohotti peukalonsa pystyyn ja mutisi jotain siistin suuntaista.

Hetki me vain tuijoteltiin toisiamme.
Sekunti sekunnilta mua alkoi väsyttämään enemmän ja enemmän, eikä kauaakaan, kun annoin mun silmien painua kiinni.

".. muistatko.. kun me sillon öö.. syksyllä juteltiin..?" Mikael kysyi varovasti.

Hymähdin myöntävänä vastauksena, pitäen kuitenkin silmiäni edelleen kiinni.
Hiljaisuus jatkui kuitenkin mun hymähdyksen jälkeen.
"... mistä tarkalleen?" varmistin rikkoakseni sen.

"... öö.. öö.. uhh.. se.. tota.. se siis se öö.. se yks tota öö.."

"... go on", mumisin ja raotin silmiäni, väsyny katse hakeutuen Mikaelin kasvoihin.
Se tuijotteli jalkoihinsa, posket hämärässäkin valossa selkeästi punaisina.

"... you know, about the.. about the whole 'go with the flow' -thing?" se takelteli.

Mua vähän virnistytti.
".. muistan."

Mikael oli taas hetken hiljaa. Se näytti siltä, että jos sen kasvoille roiskaisisi vettä, se höyrystyisi samantien.
".. are you.. do you.. i mean… do you still..?"

"Do I still what?"

"... no siis… you know.."

"Do I know what?"

Mikael kohotti katseensa jalkopäädystä muhun ja näytti hetken jopa vähän vihaiselta. Sillä oli huulet puristettuna viivaksi ja kulmakarvat aavistuksen kurtussa.
Se ojensi toisen kätensä mun kasvoille ja läväytti hellän luunapin mun otsaan.
"You know what I'm talking about you fucker."

Hymähdin hymyillen.
"How can I be sure if you don't tell me?"

Mikael heitti toisen käsivartensa silmiensä eteen.
"Ei mitään sitte. Unoha."

Katselin sen mankelointia, pieni hymynkare suupielessäni. Kohottauduin taas nojaamaan pääni toiseen käteeni, ohimennen tarkistaen puhelimestani kellon. 12.43AM.

Tässähän voisi kohta jo harkita nukkumistakin, kuten taustalla tuhiseva Yumi selkeästi teki.

".. no vittu", Mikael murahti suomeksi.
".. I'm asking if you still.. you know, like me?"

Siirsin katseeni puhelimen näytöltä takaisin Mikaeliin, joka tosin edelleen piilotteli kätensä takana.
".. have I done something to make you question that?"

"... just wanted to make sure", poika myönsi ja siirsi käsivartensa sivuun, katse suuntautuen suoraan huoneen kattoon.
"... so.. you wanna uhh… stop the flowing.. or.. idfk, something?"

Se pieni hymy mun kasvoilla leveni ihan kunnon hymyksi.
".. what are you trying to ask?"

Nyt Mikael käänsi katseensa muhun ja nosti kättään.
"If I had a stick, I'd beat you with it.."

"Ooh. Kinky."

"..... do you have any idea how fucking ha-… difficult this is for me?"

"Do you have any idea how much I'd like to know what the fuck you're trying to ask me?"

Mikael katsoi mua sen näköisenä, että oikeasti haluaisi lyödä mua.
"... do you.. would.. would you like to start actually dating me or should I yeet myself into the Sun?" se kysyi lähes värisevällä äänellä.

Mun jalat tuntuivat yhtäkkiä siltä, että niitä olisi pitänyt ravistaa oikein raivokkaasti.
Kohottauduin käsieni varaan ja hilauduin vielä vähän lähemmäs Mikaelia niin, että olin melkein sen kasvoissa kiinni.
"... en", henkäisin. Mikaelin pupillit ehtivät jo pienenemään ja ilme muutenkin.. noh, muuttumaan, kun tajusin kiusanteon oikeasti vähän liian ikäväksi.
".. I'm just kidding. You have no idea how long I've been waiting for you to ask that."

Seuraavaksi mun nenästä napattiin kiinni ja kuulin liudan maailman hiljaisimpia suomalaisia kirosanoja.
Mä vain nauroin (mahdollisimman hiljaa, sori Yumi jos heräsit) ja hellästi nappasin Mikaelin ranteesta kiinni. Se irrotti otteensa erittäin nopeasti ja jätti kätensä lepäämään mun käteen.

".. I didn't quite hear what you said", se totesi.

"Do you want me to spell it out for you?"

"Yes."

Nostin toisen käteni Mikaelin kasvoille, napaten sen leuan kevyesti etusormeni ja peukaloni väliin.
Kuroin ne viimeisetkin hassut tuumat välistämme umpeen ja painoin huuleni hellästi sen huulia vasten.
".. is that an answer enough for you?"

Kuten aiemminkin, hämärästä valosta huolimatta Mikaelin kasvojen punaisuuden erotti yllättävän selkeästi.
"... Maybe."

Monday, 22nd of January 2024
At around 6PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Varustehuoneessa kävi kesänkaltainen kuhina, kun me Mikaelin kanssa astuttiin sisään.

"Oh, so you're still alive", Cooper kiusasi, joskin vilpittömän iloisen oloisena.

"Barely", naurahdin.

"How have you been holding up?" Cooper uteli. Se parhaillaan laittoi Ronyan varusteita paikoilleen, eli ilmeisesti se oli jo tammansa liikuttanut.

Kohautin olkiani.
"Yleensä jaloillani tai käsilläni", virnistin vastaukseksi.

Jindyn varusteita hakemaan tullut Brandy naurahti.
"Onpa kiva, että täällä on taas joku latomassa tyhmiä vitsejä", se totesi hymyillen.
"Milloin sulle tulee uusi hevonen? Sitä vartenhan sä tänne tulit, right?"

Kysymys tuli ehkä vähän puskista, vaikka olisihan se pitänyt osata ennakoida.
Uutta hevosta en ole vielä edes ajatellut. Tänäänkin tulin ihan vain Mikaelin mukaan paijaamaan Hadesta ja moikkaamaan kavereita - vaikkakin taannoinen visiitti Spruce Grovessa oli pahimmat kamulivitamiinien puutostilat parantanutkin.

"En tiiä vielä", vastasin.
"En oo oikeestaan ees harkinnu vielä uutta hevosta", myönsin ja kohensin piponi asentoa.

Brandy kurtisti kulmiaan ja mutristi aavistuksen suutaan.
"Oh, that's a shame. Kai sä kuitenki rupeet täällä taas käymään? Kyllä sulle joku lainaratsukin takuulla löytyis-", tyttö markkinoi.

"Voisit kokeilla Spikea joku päivä", huoneeseen vaivihkaa saapunut Harper ehdotti.
"Vaikka tänään."

Käänsin katseeni siihen ja kohotin kulmiani.
".. Now that would be exciting", naurahdin.

"Mä oon menossa kohta liikuttamaan Wafflesin, niin sähän voisit tulla meidän kanssa maneesiin", tyttö jatkoi.
"Spike on ihan kiltti kuitenkin."

Vilkaisin Mikaelia, joka vain kohautti olkiaan tyyliin mikäs siinä, go for it.

"No, joo, miksei", myönnyin parin sekunnin mietintätauon jälkeen.

Harper hymyili ja nappasi Spiken kamat kantoon.
"I suppose you don't have your riding gear with you though?"

"Nah, mutta ei sitä oo ennenkään vaatteilla ratsastettu."

Thursday, 25th of January 2024
At around 8AM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Koulu oli suljettu myrskyn ajaksi.
Sähköpostitse huoltajia ja oppilaita lähestynyt rehtori oli vedonnut turvallisuussyihin.

Ei sillä, mua ei haitannut yhtään, että seuraavat kolme päivää olisivat vapaat.
Mutta hitto, olis ees laittanut sen viestin vähän aiemmin. Olisin voinut nukkua tyytyväisenä sen sijaan, että herään vain toteamaan, ettei mihinkään tarvitse lähteä.

Luikin villasukissa, flanellihousuissa ja harmaassa pörröhupparissa alakertaan ja keittiöön.
Äiti istui pöydän ääressä aamutakissaan ja tuijotteli ikkunasta ulos, pyöritellen lusikkaa täydessä kahvikupissaan. Se vaikutti vähän.. poissaolevalta.

Vilkaisin keittiöntason yläpuolella olevaa kalenteria.
… Niin. Enhän mä muutenkaan olisi tänään kouluun mennyt.
Tammikuun 25. oli ympyröity ja isä oli kirjoittanut siihen punaisella kuulakärkikynällä TRIAL.

".. Se oikeudenkäyntikin on kai peruttu", totesin lähinnä itselleni.

Äiti huokaisi hiljaa.
"Joo. Siirretty ensi viikon maanantaille."

"Ai 29. tammikuuta?" varmistin. Nappasin kalenterinkulmasta kynän käteeni ja yliviivasin tämän päivän.

"Joo."

Vahvistuksen saatuani ympyröin sen seuraavan viikon maanantain kalenterista ja kirjoitin siihen isäni tapaan TRIAL.
Palautin punaisen kuulakärkikynän takaisin kalenterinnurkkaan ja siirryin jääkaapille etsimään aamupalaa.
"Missä kaikki muut on?"

"Isäsi on työhuoneessaan, George ja Dakota nukkumassa ja Tessa katsoo olohuoneessa lastenohjelmia", äiti kertoi ja hörppäsi kahvistaan.

Väsättyäni itselleni kertakaikkiaan hemaisevan aamiaissämpylän ja kaadettuani mukiini kahvia, siirryin äitini viereen ruokapöydän ääreen.
"Are you alright? You seem a bit off", kysyin varovasti.

Äiti käänsi katseensa muhun, kulmat koholla.
Sitten se naurahti ja pudisti päätään, palautuen tuijottamaan sitä lumipyrystä valkoista ulkomaailmaa.
"Oh, yeah, I'm good", se vakuutteli.
"Just a bit worried about the weather."

Hymähdin.
"Mikael on varmaan onnesta soikeena", virnistin.
"Herännyt varmaan samoihin aikoihin, kun myrsky alko ihan vain päästäkseen seisomaan siihen tuuleen ja tuiskuun."

Äiti hymyili pienesti ja otti toisen hörpyn kahvistaan.
Se laski katseensa ikkunalta siihen pöydälle palautuneeseen kahvikuppiinsa ja silitteli mukin reunaa peukalollaan.
"Se on kyllä ihme tyyppi", äiti myönsi huvittuneena.
".. Miten se sillä tavalla sinustakin tykkää, vieläpä kaiken tän hullunmyllyn jälkeen?" se pohti ääneen.
Sen sävy oli viaton, eikä se varmasti ajatellut pohdintojaan pahalla.

Siitä huolimatta mun vatsanpohjalle tipahti ainakin kymmenen kilon painoinen möykky.

Kohautin olkaani.
".. Niin. Enpä tiedä", hymähdin ja keskityin erittäin tarkasti edessäni tanssiviin, kahvikupistani lähtöisin oleviin höyrykiekuroihin.
".. ei oo tullu kysyttyä", mutisin ja haukkasin sämpylääni.

Söin hetken kaikessa hiljaisuudessa, äitini tuijotellessa ulos.

Sää oli todellakin myrskyinen - vastapäistä taloa ei edes näkynyt sakealta lumisateelta.
Vuohet onneksi olivat visusti sisätiloissa, nauttimassa tuoreesta olkipedistä.
Nekin täytyisi käydä tsekkaamassa.

"The babies were okay", äiti kertoi.
Lukiko se mun ajatukset?
"They were all still sleeping when I went to feed them."

Nyökkäsin.
Eipä tarvitsisi siis käydä sielläkään ennen iltapäivää.

Tungin viimeisen palan sämpylää suuhuni ja vein tyhjäksi juomani kahvikupin tiskikoneeseen, poistuen sitten vähin äänin takaisin yläkertaan.

Olin juuri avaamassa portaikkoon vievää ovea, kun näin silmäkulmastani isäni kävelevän mua kohti.
Käänsin pääni sen suuntaan, hiiaten painoani aavistuksen taaksepäin.

"The trial's on the 29th", se totesi.

"Yeah, I know. Mom told me", kerroin ja raotin ovea.

Olisin halunnut jo pujahtaa takaisin pehmeän peittoni alle sängynpohjalle, mutta sen sijaan mä vaan tuijotin isääni, odottaen milloin se lähtisi todennäköisesti keittiöön.

Se katsoi mua jotenkin.. pehmeästi.
Tai no, niin. Se katsoi mua pehmeästi.
Sillä samalla tavalla, kuin se yleensä katsoo Tessaa.

Vilkaisin sen kädessä olevaa kahvimukia.

Se oli vaaleanpuna-valkoinen ja siinä luki isolla WORLD'S BEST DAD.
En muista, milloin viimeksi se olisi tota mukia käyttänyt.
Mä annoin sen sille joskus ykkösluokalla.

".. So, how are you planning on spending the day?" isä kysyi kasuaalisti.

Kohautin olkiani.
"Probably jerk off and watch Netflix", ehdotin ja käänsin katseeni porraskäytävään.

Isä naurahti.
"Eikö se sun poikaystäväs liikene kylään, vai?"

"Ei se oo mun po-", aloitin puolustautumisen.
Tajusin kuitenkin kesken lauseen, että se tosiaan on mun poikaystävä.
Tyhmä hymy kehtasi levitä mun suupieliin.
Pyyhin sen pois.
".. En mä oo kysyny. Ja en tiiä, eipä siinä suunnitelmassa sitten muu muuttuis, ku et katottas vaan Netflixiä."

"Oh, but isn't it normal for guys to beat it off together?" isä virnisti vaivihkaa.
Tuolla ilmeellä se näytti todella paljon multa.
Ja mä luulin aina näyttäneeni enemmän äidiltäni.

"That's sus, dad", naurahdin.
"Mä en halua tietää, miten sä ja sun äijäkaverit aikanne vietätte", jatkoin ja pujahdin portaikkoon, vetäen oven perässäni kiinni.

Puolijuoksin portaat yläkertaan, hipsien suorinta tietä huoneeseeni.
Heittäydyin sängylleni ja kurotin puhelimeni yöpöydältä.

Cooper aloitti päivän viestittelyn The Abusement Park -ryhmässämme lähettämällä kuvan ulkoilevasta Bindistä, joka miltei hukkui hankeen.

Coopie<3 at 8.22am
we had to get the cattle indoors because of the weather and still I can't go to the barn because mom says so

Grumpy Finn at 8.22am
Lol wtf
This is just a normal Thursday

Me at 8.23am
COOPER MILLER HOW DARE YOU LET THAT TINY CREATURE FREEZE TO DEATH

Coopie<3 at 8.23am
chill dude, she just went out for a pee and is now back on my bed

Me at 8.23am
Ah, wonderful<3 anyway, sucks to be you, I'm gonna enjoy the extra day off and sleep a little extra

Olin jo laittamassa puhelintani pois, kun Yumilta tuli viesti.

Yumi<33 at 8.25am
So… how's your Ram holding up in this weather?

Me at 8.25am
idk lemme go check

Nousin sängystä ja vedin vähän extravaatteita päälleni, ennenkuin vaelsin takaisin alakertaan.
Tässä kohtaa kiitos iskä, että meillä on autotalli, koska ramiahan ei tarvitse edes puhdistaa.
Avasin autotallin nosto-oven, hyppäsin ramin kuskinpaikalle ja käynnistin sen, pakittaen lava-auton sitten ulos.
Poistuin kikkelinjatkeestani vielä siksi pieneksi hetkeksi, että sain autotallin oven kunnolla kiinni ja napattua Yumille todistusaineistoksi kuvan, että kyllä liikkuu. Toisinkuin jonkun nimeltämainitsemattoman kusenkeltainen Yaris…

Me at 8.30am
up and running, where are we going?

Nousin sängystä ja vedin vähän extravaatteita päälleni, ennenkuin vaelsin takaisin alakertaan.
Tässä kohtaa kiitos iskä, että meillä on autotalli, koska ramiahan ei tarvitse edes puhdistaa.
Avasin autotallin nosto-oven, hyppäsin ramin kuskinpaikalle ja käynnistin sen, pakittaen lava-auton sitten ulos.
Poistuin kikkelinjatkeestani vielä siksi pieneksi hetkeksi, että sain autotallin oven kunnolla kiinni ja napattua Yumille todistusaineistoksi kuvan, että kyllä liikkuu. Toisinkuin jonkun nimeltämainitsemattoman kusenkeltainen Yaris…

Me at 8.30am
up and running, where are we going?

Yumi<33 at 8.31am
To the stables ofc but first we might wanna stop by Mikael's place and pick him up

Yumi<33 at 8.31am
I'm kinda scared how Boe is doing so might as well go check while we still can

Yumi<33 at 8.31am
For some reason mom is not letting me drive in this weather...

Me at 8.32am
Hmmm wonder why xdddd gimme like 25 minutes and I'll come pick you up

Yumi<33 at 8.32am
ur the best <3

Jätin auton tyhjäkäynnille pihatielle ja kahlasin sen nilkkoihin asti olevan hangen läpi etuoven portaille.
Nappasin katuharjan kuistin nurkasta ja raivolakaisin puuterilumet huitulan helvettihin.

Se tosin oli todellakin raivolakaisemista, sillä kaikki se valkoinen iljetys tarttui luudan harjaksiin kiinni ja sitä sai paukuttaa kivetystä vasten ainakin miljoona kertaa.
Mutta Kansas 1 - Talvi 0, sillä sain kuin sainkin kuistin edes hetkeksi lumettomaksi. Aika pian se tosin peittyi uudestaan valkeaan lumihuntuun.

Sujahdin ulko-ovesta sisään ja kopistelin pahimmat lumet kengistäni suoraan eteisen matolle.
Liki hiivin keittiöön pakkaamaan vähän eväitä siltä varalta, että a) tulisi nälkä b) me ei päästä tallilta enää pois c) Yumille iskisi nälkäkiukku - varsinkin vaihtoehto c on sellainen, jonka mielelläni välttäisin ihan viimeiseen hengenvetooni asti.

Eväät: pakattu ja matkassa mukana
Äidille: ilmoitettu
Huudot: saatu (ainakin melkein)
Matka: alkaa!

Jo pelkästään pihatieltä pois pakittaminen tuntui alkuun hieman raskaalta jopa talviolosuhteisiin modatulla Dodgella, joten odotukset tallille pääsystä ei olleet kovinkaan korkealla.
Toisaalta.. Yumilla oli, joten ihan sama, vaikka joutuisi käyttämään takapenkin jalkotilasta löytyvää teräslapiota, mehän päästäisiin perille. Tässähän meinasi olla jo Ethaniakin ikävä, kun ei siihen maanantaina törmännyt.
Se oli varmaan liian kiireinen Yevan kanssa.

Polvi ja toinen käsi rattia vakauttamassa, mä näpytin Yumille nopean heads up -viestin.

Me at 8.49am
omw

Yumi<33 at 8.50am
Don't text and drive!

Hymähdin huvittuneena viimeisintä viestiä lukiessani. Pystyin elävästi kuvittelemaan Yumin mom voicen, jolla se moisen lauseen tokaisisi.

Kaivoin Spotifysta jonkun kuunnelluimmista soittolistoistani, napautin sen satunnaistoistolle ja sujautin puhelimeni takin taskuun, keskittyen taas täysillä ajamiseen.

Aurauskalusto ei ollut ehtinyt vielä kunnolla muualle, kuin aivan Wilmingtonin ydinkeskustaan.
Melkein säälitti nähdä Yuminkin asuinalueella olevat henkilöautot tukevan lumipeitteen alla.
Ajoin tytön kotitalon pihatielle ja käänsin autoni ympäri.
En ehtinyt edes viestiä laittamaan, kun täydessä talvitällingissä oleva Yumi jo kiipesi apukuskin paikalle.

"Jesus Christ, mikä tuuli", se päivitteli kauhuissaan ja puisteli pahimpia lumia pipostaan.

"No älä", komppasin ja pistin vaihteen silmään.
Dodge nousi jälkiään pitkin ongelmitta sitä loivaa ylämäkeä.
Kaivoin puhelimeni esiin ja hain Mikaelin numeron.
Puhelin ehti ehkä kaksi kertaa tuuttaamaan, kun poika jo vastasi.

"What's up?"

Olin jo avaamassa suutani, kun Yumi epämääräisen älähdyksen kera kaappasi kännykkäni käteensä.
"FOCUS, FOR FUCK'S SAKE", se komensi ja nosti luurin omalle korvalleen.
"Hi Mikael! Sitä vaan soiteltiin, että lähetkö mukaan tallille? Meillä menis jotain…" Yumi selitti, kääntäessään kysyvän katseensa muhun.

".. mm vartti", mumisin. Mun poskia pakotti, kun koitin pitää naamani edes sinnepäin peruslukemilla.

".. joku vartti, niin oltais siinä", tyttö toisti puhelimeen.

"Kuulostaa hyvältä, nähään sillon", Mikael vastasi.
Kaksikko vaihtoi nopeat heipat puolin ja toisin, jonka jälkeen Yumi pal- jaa, eipä palauttanutkaan puhelintani, vaan rupesi laittamaan musiikkia jonoon.
Biisien etsimisen lomassa se vilkaisi mua. Olin havaitsevinani sen suupielissä jotakin virneen kaltaista.
"So, you and Mikael…" se aloitti muka viekkaasti.

"Mitäpä musta ja Mikaelista?" kysyin nojaten käteeni. Ajamiseen kun riitti yksikin käsi.
Dodgella ei tuntunut olevan pienintäkään vaikeutta kulkea hangessa eteenpäin - mitä nyt kääntyminen oli vähän hitaampaa, kuin yleensä.

"Niin että se oli se, kenestä olit kesällä snadisti kiinnostunut?" Yumi varmisti. Kun vilkaisin sitä nopeasti sivusilmälläni, se näytti kovin omahyväiseltä hautautuessaan takkinsa kaulukseen.

Kohautin olkiani.
"Ehkä. Ehkä ei."

Mikaelin kotitalolle saapuessamme, odotti suomalainen jo tien vieressä.
Sillä oli päällään tuulitakki, vaikka pakkasta oli ihan hemmetisti ja tuuli ujelsi korvienväliä myöten.

"Mitä ihmettä? Miten sä et oo ihan umpijäässä?" kysyin kauhuissani Mikaelin kiivetessä takapenkille.

Mikael katsoi mua taustapeilin kautta.
"Miksi mä olisin? Seisoin tossa ehkä 25 sekuntia, jos sitäkään", se kummasteli.

"Kaikki ei oo yhtä kylmänarkoja ku sä Kansas", Yumi huomautti.
"Mutta nyt mä oon kyllä sun kanssas samaa mieltä - Mikael, ootko sä varma, ettei sulle tuu kylmä?" se jatkoi huolestuneeseen sävyyn.

Mikael hymähti huvittuneena.
"Tämä ole myrsky eikä mikään", se vakuutteli.
"Suomessa me käytiin tämmösellä kelillä pilkillä", se kertoi kiinnittäessään turvavyötään.

Mä en enää ees tiennyt mitä sanoa.
Joo, tiesin, ettei Mikael helposti palele - mutta ihan oikeasti? Täällä on hitto lumimyrsky, ja äijällä on tuulitakki? Sentään sillä oli siellä huppari alla.

"Hulluja nuo suomalaiset", hymähdin ja ohjasin Dodgen tutulle reitille kohti Twin Falls Farmia.

Matka tallille kesti ehkä 10 minuuttia kauemmin, kuin yleensä, mutta pääsimme perille!
Hevoset olivat kaikki sisällä, kuten Ethan oli lupaillutkin.
Mä nousin viimeisenä autosta ja lukitsin ovet poistuessani.
Mikael oli etevänä napannut mun repun kantoon ja ojensi sen mulle nyt, kun tarvottiin ainakin pohkeisiin asti olevassa hangessa kohti päätallia.

Matka tallille kesti ehkä 10 minuuttia kauemmin, kuin yleensä, mutta pääsimme perille!
Hevoset olivat kaikki sisällä, kuten Ethan oli lupaillutkin.
Mä nousin viimeisenä autosta ja lukitsin ovet poistuessani.
Mikael oli etevänä napannut mun repun kantoon ja ojensi sen mulle nyt, kun tarvottiin ainakin pohkeisiin asti olevassa hangessa kohti päätallia.


Mikael ja Yumi suuntasivat molemmat heti omien hevostensa luo tarkistamaan, että niillä oli kaikki hyvin.
Mä jäin hetkeksi vähän kauemmas.
Vältin katsomasta kymppikarsinan suuntaan - sen tyhjänä näkeminen latistaisi viimeisetkin hyvät fiilikset tästä päivästä.

Pian mä kuitenkin päädyin katsomaan sen suuntaan, kun olin näkevinäni siellä liikettä.
Ja niin näinkin.
Kymppikarsinasta pilkisti musta, tähtipäinen hevonen.

Mä tuijotin sitä täysin liikkumatta.

Kyllä mä tiesin, ettei se ole Blue.
Enemmän mua häiritsi se, että Bluen karsinassa oli joku. Ei sillä, että mulle olisi tulossa hevosta, eikä sillä, etteikö Ethan saisi ottaa uusia vuokralaisia… mutta toi on mun karsina. Bluen karsina.

"Kenen hevonen toi on?" sain kysyttyä ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen.

Mikael käännähti katsomaan takanaan olevaa karsinaa.
"Oh. Se on sen uuden tyypin, sen Maverickin", se kertoi.

Mun niskavillat nousivat pystyyn.

Ethan oli antanut Bluen karsinan jollekin hiton jockille? Ikävä tunnelma.

Hymähdin ja kävelin kymppikarsinan luo, katsellen sieltä kurkistelevaa mustaa tähtipäätä.
Ovessa oli siisti nimikyltti.
NALA.
Oletettu tamma oli yllättävän kivan näköinen. Sporttinen.
Voisiko muuta olettaakaan, kun villihaukan ratsu kuitenkin kyseessä.

"Mä kävelytän tätä hetken tässä käytävällä", Yumi ilmoitti ja talutti Boen ulos karsinasta.
Ruuna puhisi ja kulki epätavallisen jännittyneenä - toki, se oli koko päivän ollut sisällä ja ulkona ujelsi kireä pakkas vitun tuuli, eli ei kyllä puskista tullut moinen elehdintä.

"Anna mennä", huikkasin ja siirryin Nalan karsinalta nojailemaan Hadeksen karsinan ovea vasten.

Mikael vilkaisi mua tammansa harjan lettien purkamisen lomassa.
"Are you okay?" se kysyi palauttaessaan katseensa Hadeksen kermanvaaleisiin jouhiin.

"What, who, me? Yeah", vastasin ja käänsin katseeni seuraamaan Yumia, painaen samalla pääni karsinan kaltereita vasten.

"You seem a bit off", Mikael hymähti, suki Hadeksen harjan läpi ja ryhtyi letittämään sitä uudestaan.

"You're just overthinking", vakuuttelin.

Yumi kävelytti kirjavaa hevostaan pitkin käytävää koko sen ajan, kun Mikael letitti omansa harjaa.
Mä seisoin täysin toimettomana, nojaillen lähinnä Hadeksen karsinan oveen.

Kun kaksikko oli molemmat osaltaan valmiita, me siirryttiin takaisin kohti autoa.

… tai no, yritettiin. Tallin oven eteen oli satanut niin paljon lunta, että mä ja Mikael saatiin molemmat työntää oikeasti kunnolla, että se aukesi edes sen verran, että mahduttiin pujahtamaan siitä välistä ulos.

Tarvottiin hangessa kohti nyt jo iglua muistuttavaa Dodgea. Mä kaivoin samalla auton avaimia taskustani.
Harmaiden myrskypilvien ansiosta ulkona tuntui olevan ainakin kymmenen kertaa pimeämpää, kuin normaalisti tähän kellonaikaan.

"Missä hitossa ne nyt on", mutisin kolutessani jokaikistä taskua vaatetuksessani läpi.

"Älä sano-" Yumi parahti.

Mä puristin huuleni tiukaksi viivaksi.
"... Ööh. Mä en löydä niitä", vahvistin ja vilkuilin vuoroin Yumia ja Mikaelia.

Mikael käänsi katseensa Yumiin, joka katsoi mua kauhuissaan.
"Tajuatko sä, että mun äiti tappaa mut jos en pääse kotiin ajoissa?"

"No joo joo, mutta eipä me tässä kelissä kävelemäänkään lähdetä", huomautin.

"Katoitko noi sun reisitaskut kanssa? Entä povarin? Ootko varma, ettet laittanu sitä reppuun?" Yumi luetteli.

"Ei ole repussa, eikä reisitaskuissa, eikä povitaskussa", totesin. Yritin pitää sävyni neutraalina, mutta kyllä siitä kuuli, kuinka mulla alkoi rusinat rätisemään.

"Voi Kansas vitun Bond", Yumi huokaisi.
"Miten hitossa sä onnistuit-", se aloitti ripittämisensä.

"Se oli hitto sun idea lähteä tänne!" ärähdin.

"Noniiin ja sit otetaas taas ihan iisisti", Mikael rauhoitteli ja kirjaimellisesti astui mun ja Yumin väliin.
"Mennään nyt toistaiseksi vaikka mökkitallin vintille. Ei meiän auta tässä ulkonakaan tönöttää", se ehdotti, katse vaeltaen mun ja Yumin väliä.

Mä kurtistin kulmiani ja sanaakaan sanomatta vaelsin sen hangen läpi Mökkitalliin, jonka oven avaaminen oli sekin aikamoinen operaatio.

Kiivettiin portaat ylös ja todettiin, että kylmä oli. Lämpimämpi, kuin ulkona, joo - mutta ei riittävän lämmin, että olisi takista voinut luopua. Paitsi Mikael.
Jätettiin kengät ovenpieleen ja käytiin peremmälle.

Suomipoika istui sohvannurkkaan.
Mä näin tilaisuuteni koittaneen, ja ahnaan sylikoiran lailla syöksähdin makaamaan sen viereen, painautuen mahdollisimman lähelle hytisemään.
Käänsin päätäni niin, että näin Yumin, joka istahti nojatuolille ja kaivoi puhelimensa esiin. Se nosti jalkansakin tuolille, etteivät ne jäätyneet viileällä lattialla.

Seurasin Yumin esimerkkiä ja havittelin puhelimeni käteeni, näpytelläkseni Ethanille viestin.

Me at 11.54AM
Hey man

Me at 11.54AM
I lost my car keys
Dropped them in the snow somewhere…

Me at 11.55AM
Is it ok if me, Mikael and Yumi sleep in the attic of the smaller barn?

Mun laittaessa viestejä Ethanille, Mikael kurottautui mun jalkoihin ja nyhti sieltä pörröisen torkkupeiton mun päälleni, jättäen samalla kätensä lepäämään mun ympärille.
Mua hymyilytti kamalasti.
"Thanks man", mumisin ja laskin pääni lepäämään Mikaelin olkapäätä vasten.

ETHAN<3 at 11.56AM
I'll look out for them. I'll bring firewood and more blankets to the attic for y'all. It's getting cold.

Me at 11.56AM
Thanks pookie<33 you don't happen to have anything to eat do you? Yumi's getting hangry and I wasn't exactly prepared for us to get stuck here lol

ETHAN<3 at 11.57AM
Yeah there are some leftovers, help yourselves. If I'm not home I'm driving Jude to the stable but I'll be back soon

.

Thursday, 25th of January 2024
At around 10PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

"Eikö Cooperin pitäisi jo olla täällä?" Yumi kysyi huolestuneeseen sävyyn, haukotellen lauseensa perään.

Mä tarkistin puhelimestani viimeisimmän viestin, joka Coopielta oli tullut.
".. No pitäisi. Siitä on jo ihan hyvä tovi, kun se ilmoitti lähtevänsä", myönsin.
Käänsin katseeni vintin kamiinaan, jonka musta tulipesä tuntui hohkaavan kylmää.

Mikael piirteli sormellaan kiekuroita mun käsivarteen.
Mua vähän hämmensi, ettei se ollut kertaakaan valittanut paikkojen puutumista, vaikka olin maannut käytännössä sen päällä viimeiset pari tuntia.
"Toivottavasti se ei oo eksyny", poika huokaisi.

"Mitä, meidän Coopie muka eksyisi? Pyh", puhahdin huvittuneena ja rentoutin niskani, antaen pääni retkahtaa Mikaelin olkapäätä vasten. Mun silmätkin painuivat kiinni.

Todellisuudessa muakin huoletti. Ihan helvetisti oikeastaan.

Cooper laittoi melkein kaksi tuntia sitten viestiä, että saapuisi heti, kun vain äitinsä olisi nukkumassa.
Kathleen-myrsky oli vain voimistunut iltaa kohden, enkä saanut karistettua mielestäni sitä inhottavaa entä jos -ajatuslitaniaa.

Entä jos se ei päässytkään koskaan lähtemään?

Entä jos se pääsikin lähtemään, mutta eksyi?

Entä jos sille on sattunut jotain?

Entä jos se nyt värjöttelee yksin kylmässä tuulessa ja tuiskussa?

Entä jos se paleltuu sinne?

Mikael siirsi kätensä mun käsien päälle, kammeten sormillaan ne erilleen.
Mä olin huomaamattani raapinut yhtä ja samaa kohtaa mun kädessä niin kauan, että iho oli lähes kokonaan rikki.

"I'm gonna go look for him", tokaisin ja kiipesin sohvalta sen ihanan pörröpeiton alta ylös.

"Mä tuun mukaan", Mikael totesi samantien.

"Mitä? Tonne kylmään? Hullujako te ootte?" Yumi kyseenalaisti.

Mä katsahdin tyttöä päin.
"Siitä on kohta jo kaks tuntia, ku siitä on kuulunu viimeks. Worst case scenario: se on joutunu lumivyöryn alle."

Yumin ilme vääntyi melkein itkuapidätteleväksi.
".. totta", se myönsi.
"Mä tuun myös. Kolme silmäparia on aina parempi, ku vaan kaksi. Varsinkin, kun sun näkökykyyn ei oo luottamista", se jatkoi.

Mun teki mieli panna vastaan, mutta toisaalta sillä oli pointtia.
Jos Cooper tosiaan on tuolla hangessa, parhaimmillaan metrisen lumikasan alla, mitä me Mikaelin kanssa kahdestaan mahdettaisiin? No, aika paljon, mutta ehdottomasti enemmän, jos Yumikin on mukana.

Tuulen ujellus nostatti mun niskavillat pystyyn, kun tarvoimme ainakin polvenkorkuisessa hangessa Mökkitallista ulos.

"Mihinköhän suuntaan meidän edes pitäisi mennä?" kysyin. Vaikka puhuin tavallistakin kuuluvammin, tuntui ääneni hautautuvan ympäristön suoranaisen melun alle.
Siristin silmiäni nähdäkseni edes jotain, mutta turhaan. En todellakaan ollut tottunut tällaisiin keleihin, vaikka Michiganista olenkin kotoisin.

"It's freaking freezing", Yumi hyrähti. Se kietoi kätensä tiukasti ympärilleen.

Halusin sanoa sille, että palaisi takaisin sisälle lämpimään, mutta siitäpä vasta sanaharkka syntyisi.

"It is", komppasin.
"En tajua, miten kukaan voisi edes vitsillä naut- hei, näittekö ton?"

"That was a flare if I've ever seen one", Mikael totesi ja lähti ohjuksen lailla harppomaan suuntaan, jossa kirkas, punaisenkeltainen hätäraketti välähti.

Me seurattiin parhaamme mukaan Yumin kanssa perässä.

Lumi oli pakkautunut puita vasten, luoden niistä paksurunkoisemman näköisiä, kuin mitä ne todellisuudessa oli.
Puiden ansiosta tosin metsä oli jopa hieman helppokulkuisempi, kuin tallipiha. Puiden latvoihin tarttui jonkin verran taivaalta satanutta iljetystä ja paikotellen lumi oli lentänyt tuulen mukana muualle, edes aavistuksen ohentaen paksua lumikerrosta.

Mikael tarpoi edelleen yhtä päättäväisin askelin eteenpäin.
Mä en ymmärrä, miten se pystyi vetämään tässä hangessa tuollaista vauhtia. Ihan sairas kestävyys.
Itsehän nimittäin meinasin kuolla a) kuumuuteen b) reisien hapottumiseen c) hapenpuutteeseen.

Yumista taas ei oikein saanut mitään irti. Jos sillä olikin ikävä olo, se ei sitä ääneen sanonut.

"Se ei ollut kamalan kaukaa ammuttu", Mikael huomautti, kääntäen päätään aavistuksen meitä perässäkulkevia päin, jottei äänensä aivan hukkuisi metsän tyhjiöön.
"Cooperin pitäisi siis kai pian tulla jo vastaan."

"COOPEERR", Yumi kutsui.

Keskellä metsää ei onneksi ollut välitöntä vaaraa lumivyörylle, mutta sellaisenkin mahdollisuus käväisi mielessä. Varsinkin, kun todennäköisesti olimme juuri sen yhden isomman vuoren viereisessä risukossa.

Myös Mikael ja mä ryhdyttiin huhuilemaan Cooperia.

15 minuuttia me käveltiin ja huhuiltiin - tuloksetta.

"What if- what if he's already-", Yumi pohti. Sen ääni värisi, todennäköisesti muustakin syystä kuin vain kylmyydestä, joka tunkeutui väkipakolla sisuskaluja myöten kaikkialle.

"Nonsense", keskeytin.
"Se on Cooper. Luuletko, että siitä päästäis yhellä vaivasella lumimyrskyllä eroon?" kysyin naurahtaen.

"Lumimyrskyt ei oo leikin asia", Mikael myönsi.
"Vaikkakaan tää nyt ei vielä ihan samanlainen oo, ku mitä Suomessa luokiteltais lumimyrskyks, mutta en kiellä etteikö tässäkin olis ihan oikeita vaaran elementtejä."

Oho. Damn. Ehkä Cooperista pääsiski eroon yhellä vaivasella lumimyrskyllä.

"COOOOOOPEEEEEEEEEEEERRRR!"

".. i'm here!"

Jostain metsän pimeydestä kuului vihdoin vastaus.

"WHERE'S HERE?" vaadin tarkennusta.

"oh shut up Kansas!" ääni vastasi.

Mikael muutti aavistuksen kurssiaan ja pian me käveltiinkin kauniisti ilmaistuna surkean näköistä Cooperia vastaan.

Se parka oli aivan luminen ja liikkui kohmeisesti kuin kimalainen syksyn ensimmäisten pakkasten jälkeen.

"Oh you're alive!" Yumi riemastui.

".. barely", Cooper kähisi. Se kai yritti olla naurahdus.

"Sut täytyy saada lämpimään asap", Mikael totesi.
Se asettui Cooperin vierelle, nappasi pojan käden hartioilleen ja kiersi toisen kätensä tuon kyljelle, viittoen päällään mut tekemään samoin toiselta puolelta.

Ja minähän tein.

"Jesus, man, you're heavier than you look-" naurahdin.

Me käytännössä kannettiin kylmettynyt cowboy vajaan mailin päästä keskeltä metsää Twin Falls Farmille ja vietiin se suorinta tietä Ethanin, Juden ja Yevan hoiviin asuintalon puolelle.

Monday, 29th of January 2024
At around 6AM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Huoneeni seinäkello nakutti korviavihlovan äänekkäästi, tai siltä se ainakin tuntui.

Katsahdin sen suuntaan, mutta pimeässä huoneessa oli turha toivo nähdä kellonaikaa.
Kurotin siis puhelimeni yöpöydältäni.
Näyttö tarjoili mulle sen janoamani tiedon lisäksi myös vuosituhannen flashbangin, joka suoraan sanottuna vähän sattui mun kuiviin silmiin.

6.08AM.

Eihän mun enää edes kannata yrittää nukkua.

Nousin sängystäni ja hipsin huoneeni ovelle.
Avasin sen mahdollisimman hiljaa ja hiippailin käytävän alkupäässä olevaan vessaan.

Takana oli käytännössä täysin uneton yö.
Oikeudenkäynti Bettyn tapaukseen liittyen oli siirretty viime viikon torstailta tälle päivälle.

Enää viisi tuntia, että mun pitäisi istua Boisen Piirikunnan Oikeustalossa, Idaho Cityssä, kuuntelemassa Bettyn palkkaaman asianajajan selityksiä.

Tungin hammasharjan suuhuni ja ryhdyin hinkuttamaan purukalustoani puhtaaksi, nojaten alaselkääni lavuaariin.

Mua ei voisi vähempää kiinnostaa lähteä sinne.

Reilun kahden minuutin kuuraussession ja suunhuuhtelun jälkeen vaelsin alakertaan ja keittiöön, missä mun yllätyksekseni isä oli jo kehittämässä kahvia.

"Good morning", se mörisi hiljaa. Se oli juuri herännyt.

"Morning", vastasin ja istuuduin ruokapöydän ääreen tuolille.

"Couldn't sleep?" isä kysyi kaivaessaan jääkaapista aamupalatarvikkeita.

"Nope", hymähdin ja avasin puhelimeni, ryhtyen selaamaan Instagramia ja lähettelemään niitä typeriä reelejä Yumille ja Mikaelille.
Paitsi ettei Cooperkaan säästynyt lyhytvideoilta.

"Me neither", isä myönsi.
Se oli hetken hiljaa ja siirtyi sitten istumaan mun viereen, mikä yllätti mut. Yleensä se istui omalle paikalleen, eli pöydän päähän.
Tunsin sen intensiivisen katseen otsassani.
".. I want you to know that whatever happens today, whatever the sentence is, you will still be my son."

Mä kohotin katseeni isääni.
Mun kurkkua alkoi kiristää ja silmiä vetistää, mutta räpyttelin kyyneleet tiehensä ennenkuin ne ehtivät poskille asti.
Väänsin suupieliini jonkun etäisesti pientä hymyä muistuttavan irvistyksen ja nyökkäsin hiljaa.

"And if you'll end up in jail.. well. I'm going to do my best so you won't."

Mulla on vain hämäriä muistikuvia itse oikeudenkäynnistä.

Muistan, että isäni istui vieressäni.
Muistan sen tuomarinaisen katsoneen mua jokseenkin halveksuvasti.

Muistan sen pitkän ja langanlaihan syyttäjäsedän maalanneen musta sanoillaan vuosituhannen hirviötä.

My client was simply driving back home after running some errands, when the defendant purposefully drove his significantly bigger vehicle into my client's car. The defendant then proceeded to get out of his vehicle and started hitting my client's car with a baseball bat while threatening to kill her.
My client has no idea why the defendant attacked her or why he would want her dead.
We demand a sentence of five years without parole and a $75 000 compensation for both physical and mental suffering and property damage.

… Niin. Ne sanat pitivät kaikki paikkansa. Ehkä mä olen hirviö.
Tosin yksi asia on varmaa - Betty tasan tarkkaan tietää miksi mä haluan sen hengiltä.

Syyttäjän lisäksi muistan myös kuinka puolustusasianajajani, myös isänäni tunnettu, nosti niin sanotusti kissan pöydälle.

Is the prosecutor aware of the ongoing animal welfare investigation regarding your client's recent acts?

Syyttäjä vaati isääni keskeyttämään, mutta tuomari soi sille luvan jatkaa.

You see, the defendant is not a total monster. He is a young man who recently lost his dear horse and ms. Hawkes is suspected to have poisoned it.
Surely his way of dealing with it all was outrageous and far from acceptable - however we all tend to lose ourselves after the loss of a loved one.
The defendant's ultimate goal wasn't to kill ms. Hawkes, but to simply express his frustration and sadness.
He admits his faults, has shown remorse for his actions and is currently under psychiatric evaluation as we believe he wasn't completely aware of what he was doing.
We would suggest a $90 000 compensation for physical and mental suffering and property damage and 10 sessions of court-ordered therapy.

Vaikka se itse oikeudenkäynnin kulku on hämärän peitossa, muistan tuomion erittäin hyvin:
Isän ehdotus meni läpi.

Se konkretisoitui mulle vasta nyt, istuessani tällä kliseisellä terapeutin sohvalla.
Nysväsin koristeisin puuyksityiskohdin varustetun leposohvan samettiverhoilua, katse tiukasti siististi musta-pinkeiksi lakatuissa kynsissäni.
Tai no, ne olivat joskus olleet siististi lakatut.
Nyt lakka oli varissut suurimmilta osin pois.

"Mr. Bond..?"

Kohotin katseeni tummapiirteiseen, ehkä nippanappa neljäkymppiseen naiseen. Sen tummansininen jakkupuku istui sille poikkeuksellisen hyvin.
Naisen takin rinnuksella olevassa nimikyltissä luki kauniin kirjaimin M. HAYDEN.

Naisen suupieliin levisi pieni, lähes huomaamaton hymy. Sen kulmakarvat olivat täydellisen neutraalit ja sen pitkillä ripsillä varustetut, tummat silmät toivat vähän mieleen kauriin.

Selvitin kurkkuani ja käytin katseeni käsissäni, palauttaen sen saman tien takaisin mrs. Haydenin kasvoihin.
"What was the question again?" kysyin. Lauseen lopussa karannut, tukahdutettu naurahdus yritti parhaansa mukaan keventää paksua ja raskasta tunnelmaa.

"How long have you had these violent outbursts for?"
Mrs. Haydenin ääni oli lempeä, mutta se ei silti tuntunut siltä, kuin se puhuisi lapselle.

Vilkaisin kelloa. Samalla seinällä perinteisen, analogisen kellotaulun kanssa oli digitaalinen kellotaulu, jossa näkyi kellonajan lisäksi myös päivämäärä.

FEB/1/2024 2.22PM

Mä olin ollut täällä jo yli 20 minuuttia, eikä mulla ollut mitään muistikuvaa, mistä me oltiin puhuttu.

".. I'm not sure", myönsin ja laskin katseeni takaisin käteeni.

Näin sivusilmälläni, kuinka mrs. Hayden nojautui taaksepäin nojatuolissaan, nosti jalkansa toisen jalkansa päälle ja kirjoitti jotain lehtiöönsä.
".. mmhm. You mentioned earlier that you lost a loved one recently. Would it be easier for you to tell me a little bit about them, maybe that would offer you a bridge to talk more about yourself?"

Kohautin olkiani.
".. they were a horse", tokaisin ja vilkaisin naista.

Mrs. Haydenin ilme ei värähtänytkään.
".. And? Surely there was more to them than just being a horse", hän huomautti.

Mä tunsin, kuinka mun aiemmin kohti korvia kohotetut hartiat valahtivat rennompina alemmas.
".. they were a he, and his name was Blue", aloitin.
Piirtelin sormellani pieniä kuvioita samettikankaaseen.
"He was only five years old", kerroin.

Mrs. Hayden nyökkäili hiljaa.
"May I ask how did he die?"

Sormeni liike pysähtyi ja mä vaan tuijotin siihen tummanvihreään kankaaseen jääneitä koukeroita.
"... He was poisoned. Intentionally."

Kynä kahisi paperia vasten.
"By whom?"

"By the bitch I wish I had killed."

Friday, 2nd of February 2024
At around 5PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Mun huoneen oveen koputettiin.
Koputus oli tiukka ja varma, jopa vähän aggressiivinen.

"Come in", hihkaisin ja nostin katseeni matikanvihosta ovelle.

Ovi aukesi ja isäni astui huoneeseen.

Mä laskin kynän kädestäni työpöydälle ja kierähdin tuolilla ympäri isääni kohti.

"What's up?" kysyin, katse tiukasti isän ryppyisissä kasvoissa.
Sen ilmettä oli todella hankala tulkita - se näytti samalta, kuin se aina näytti. Otsa rypyllä ja silti kulmakarvat vähän kurtussa, suu tiukkana - miten se edes onnistui vääntämään naamansa tuollaiseen asentoon?

Se istahti työpöydän lähellä olevalle sohvalle, heitti toisen kätensä selkänojalle ja huokaisi syvään.

Mun vähäisetkin positiiviset toiveet tästä kanssakäymisestä karisi samantien.
"... Is everything okay?"

"Yeah, yeah. Everything's splendid", isä mutisi ja sipaisi viiksiään.

"Mitä sä sitten siinä huokailet..?"

Se käänsi katseensa muhun.
".. How are you feeling?"

Wow. That's a first.
.. ja todella, todella out of character. Onko tää joku uni taas, vai onko joku kalauttanut tota kalloon vähän kovempaa? Onko se ihokävelijä?

Kohautin olkiani.
"The same as usual."

"Which is?"

Puristin huuleni viivaksi ja käytin katseeni seinällä, ennen kuin palautin sen takaisin isään.
".. I don't know. Fine, I guess."

Isä nyökytti päätään pienesti ja naksautti kieltään.
"Äitisi ja minä ollaan vähän juteltu-"

"You're getting a divorce? Or kicking me out?"

Nyt isän ilme oli erittäin hämmentynyt. Mä todellakin yllätin sen moisilla uteluilla.
"Mitä- ei? Miksi me niin tehtäisiin?"

Kohautin olkiani.
"Well, I don't know."

".. anyway. Soittelin tossa vähän tuttavia läpi", se aloitti. Tästä tulisi pitkä selitys, ehkä jopa saarna, ainakin siitä päätellen, että sen kädetkin selittivät mukana.
Aikansa se siinä selittikin. Mukaan mahtui Bluen äkkikuoleman kertaamista, terapiasessioista paasaamista, mun menneitä tolvailuja, Saksanreissua, tulevaisuuden suunnittelemattomuutta ja about kaikkea, mistä en olisi halunnut juuri nyt jutella.
".. Mutta niin vain kävi, että mä löysin sulle hevosen. Ainakin hetkeksi."

Mitä?

"Mmmh- venaa, mitä?"

Isä katsoi mua kuin vajaaälyistä.
"Niin. Löysin sinulle hevosen", se likimain tavasi.

Mun kulmat kohosivat ainakin hiusrajaan asti ja hyvä, ettei leukakin loksahtanut auki, kun isä näytti puhelimeltaan mustan, valkoraidallisen urheiluhevosorin kuvia.
"Se on matkalla Venäjälle ensi keväänä, eikä sillä ole nyt kisoja kalenterissa. Williamseilla on talli niin täynnä, että ratsastajia ei meinaa riittää", isä selitti.

"Siis toihan on… ihan oikeasti kilpahevonen", sain sanotuksi ihmetykseltäni.
Mitä helvettiä mä tollasella eläimellä tekisin? Hengittäisin sen vieressä ja se saisi kaviopaiseen tai vähintään ähkyn ja kuolisi pois?

"On. On, hyväkin sellainen. Jalostusmateriaalia", isä komppasi.
"Mutta se kaipaa vähän kevyemmät pari kuukautta. Lähetin parit ratsastusvideot susta-"

"ETKÄ LÄHETTÄNYT!"

".. Sori, oisko pitäny kysyä lupaa? Sä unohdat tässä nyt tekijänoikeuslainsäädännön, jonka mukaan mulla on oikeu-"

"Hiljaa. Jatka."

Isä kohautti kulmiaan.
"Niin. Ne totesivat, että vaikuttais passelilta. Se muuttaa yhdelle maneesittomalle yksityistallille Idaho Cityn ja Boisen välillä. Täältä sinne ajaa.. Mitähän mä sanoisin… Tunnin."

Mä en oikeastaan vieläkään tahtonut uskoa moista.
Mun haltuuni luovutettaisiin ton tason kilpahevonen? Ja se, joka sen mulle löysi, oli kaikista maailman ihmisistä juuri isäni?

Tuijotin siis vain ukon naamaa, aivoissa raksuttaen ajatus uudesta hevosesta.
Olinko mä vielä yli Bluen kuolemasta? En.
Kaipasinko tallille? En oikeastaan.
Mutta hitto - tää on tilaisuus, jota ei kyllä voi päästää käsistä.

Sunday, 4th of February 2024
At around noon, somewhere near Boise, ID

Mun jalka vispasi hulluna, kun istuttiin isäni ja tallinpitäjän kanssa tallin taukotilan pöydän ääressä.
Ne jutteli keskenään jotain käytännön asioista ynnä muista - tallinpitäjä vaikutti olevan isän vanha tuttu. Toisaalta lähes kaikki vaikuttavat siltä.

Mä keskityin kuitenkin tuijottamaan ikkunasta ulos tallipihalle.
Sää oli yllättävän kirkas, joskin välillä suuretkin pilvilaatat peittivät auringon.
Tarhoissa käyskenteli eri kokoisia, erivärisiin loimiin puettuja hevosia. Ne näyttivät liikkuvan in slow motion, niin hitaasti aika tuntui kuluvan.

Hetkenä minä hyvänsä tilan porteista ajaisi sisään hevoskuljetus, jonka kyydissä mun uusi kaviokas ystäväni matkaisi.

Jännitys kutitteli vatsanpohjassani, kun ajattelin sporttista, tummaa oria isäni näyttämistä valokuvista ja videoista.

Orit olivat mulle ennestään tuttuja - olihan ensimmäinen oma hevosenikin, Gabe, ollut ori.
Ja Blue myös, ennenkuin se mun omistuksessa ruunattiin.
Siitä huolimatta mä huomasin ajattelevani, että osaisinko alkuunkaan käsitellä saati ratsastaa sitä, kun se on ori.

Havahduin ajatustranssistani, kun mun puhelin värähti housujeni taskussa.

1 new message: Grumpy Finn

Napautin viestiketjun auki.

Grumpy Finn at 12.01PM
Has the horse arrived yet?

Me at 12.01PM
Nope, should be here any minute now

Sain juuri lähetettyä viestin, kun tummansävyinen yhdistelmä kaarsi tontille ja parkkeerasi ihan vähän matkan päähän tallirakennuksesta.
Hevostraileri heilahti pariin kertaan, mistä päätellen matkustajaosastolla alkoi olla intressiä päästä jalottelemaan.

Me at 12.02PM
HE'S HERE

Ponnahdin paikaltani ylös ja sujahdin suorinta tietä ulos.

Tervehdin kuskinpaikalta nousevaa nuorta miestä pirteästi ja tarjouduin auttamaan kuorman purussa.

"Jos sä saat otettua ton hevosen, niin mä voin roudata nää sen kamat. Varo sitä vähän, se saattaa olla aika orimainen", mies selitti.
Sen olemuksesta tuli vähän mieleen Ethan. Voi, kuinka mä kaipasinkaan Ethania. Ihan sydäntä särki.

"Sehän passaa", vastasin ja avasin trailerin pikkuoven.
Sillä samalla sekunnilla kopin uumenista kuului kovaäänisin, korkein ja samalla jollain oudolla tapaa miehisin huutokiljukarjuntahirnahdus, mitä olen ikinä kuullut.

"Damn", henkäisin ja hieraisin korvaani.
"Noisy one, are you?" hymäilin kiivetessäni pikkuovesta sisään.

Tumma, yllättävän pieni hevonen puhisi ja nuuhki mun kättä. Kauaa mä en sitä kuitenkaan kiinnostanut, kun jostain kaukaisuudesta kuului toisen hevosen ääntelehdintää.
Mun korvat tuntuivat menevän lukkoon, kun ori kajautti ilmoille toisen, edellisen kanssa samaan kastiin menevän ilmoitusäänen.

"Jesus, man", naurahdin kiinnittäessäni ketjunarua kuljetusketjun tilalle.

Huikkasin ulkona odottelevalle kuskiukolle, että avaisi lastaussillan.

Itse hevosen purkaminen sujui mallikkaasti - siitä huomasi, että se on jonkin verran matkustanut.
Se peruutti suoraan ulos ja jäi seisomaan paikalleen, pää kohotettuna korkeuksiin.

Ori tuijotteli ympärilleen korvat hörössä ja sieraimet laajoina.

Nappasin nopean kuvan todisteeksi Mikaelille ja Cooperille, ennenkuin siirryin taluttamaan oria tallin kentälle, kuten tallinpitäjä Cheneyn (jonka sukunimestä ei ole mitään hajua) kanssa oltiin sovittu.

Mun onnekseni musta raitapaitaponi käveli kertakaikkiaan kiltisti - mitä nyt tuntui kasvavan joka askeleella ainakin 0.03mm säkäkorkeutta ja antoi sen myös kuulua.

Me käveltiin yhteensä ehkä 20min, jonka jälkeen vein orin karsinaansa, jonne se jäi tyytyväisenä loimenvaihdon myötä.
Huomenna se pääsisi muiden hevosten tavoin aamulla aikaisin tarhaan ulkoilemaan, joskin tarkan valvonnan alaisena.

Nojasin karsinan loimitelineeseen, jääden hetkeksi katselemaan hevosen perinpohjaista karsinannuohousta.

Joku sen elekielessä toi niin elävästi mieleen Bluen.

… mutta se ei ole Blue.

Se on Tolstoy Tang, enkä mä saisi kiintyä siihen kuin omaani, vaikka se tällä hetkellä, näiden vatsaperhosten kanssa tuntuisi luontevimmalta.

Monday, 5th of February 2024
6.01PM, somewhere near Boise, ID

Khan seisoi pesukarsinassa kuin tatti, katsellen korvat hörössä avonaisen tallinoven suuntaan.

Sieltä nippanappa näkyi orin uusi bestis, rautias puoliveriruuna Zazu, joka harmaaseen loimeensa käärittynä tönötti tarhassaan. Sen otsassa komeileva tähti suorastaan hohti tallin ulkovalon osuessa siihen.

Vaikka aurinko olikin jo laskenut, ei ulkona silti ollut vielä mitenkään säkkipimeää. Eikä se sinänsä haittaisi vaikka olisikin - kentällä oli erinomaiset valot.

Nypin yksittäisiä, hieman tiukemmin kiinni tarttuneita purunpalasia orin hivenen ylikasvaneista vuohishapsuista.
Jalan ollessa 100% puruvapaa, vedin ne ylikasvaneet hapsut pois pienellä, varmaan koirien trimmaamiseen tarkoitetulla vempaimella.

"Noni, se oli vika", kerroin tummalle hevoselle noustessani kyykystä ja taputin kevyesti sen lautasta.
Se käänsi toisen korvansa muhun päin, mutta piti katseensa edelleen visusti Zazussa.

"Hei, Kansas, kerkeetkö laittaa huomisen heinät tänään ennenkuin lähdet? Ross onnistui vetäisemään tassuunsa haavan lenkillä, niin käydään näyttämässä se päivystävällä", kiireessä tallin puolelle tullut Cheney pyysi ja perusteli.

Mä kohotin kulmiani.
"Tottakai", vastasin ja katsoin, kun lyhyt, tummatukkainen nainen juoksi väkirehuja karsinoissa oleviin ruokakuppeihin.

Ross on maailman sympaattisin molossimix. En ikipäivänä olisi sen näköisestä koirasta uskonut, että se tervehtii kaikkia tontille saapuvia piiskahäntä heiluen ja toinen (se kokonainen) korva lerpattaen. Se näytti juuri sellaiselta vahtikoiralta, joka kaikissa leffoissa kävisi kiinni on sight.

"Thanks, you're a dearie", Cheney kiitti ohimennen ja kiisi jo takaisin ulkoilmaan. Montaa sekuntia ei mennyt, kun sen Jeep hyrähti käyntiin ja kuului ajavan porteista ulos.

Mä olin jo siirtynyt Khanin harjan kimppuun ja tasotin sitä about viivottimen kanssa.
Luojan kiitos se todella seisoi kuin tatti paikoillaan, vaikka se oli tässä tönöttänyt puunattavana jo kohta toista tuntia.

Enkä mä ollut vielä ehtinyt edes liikuttamaan sitä.

Toisaalta eipä juoksuttamisessa nyt tolkuttoman kauaa edes mene, mutta kaivoin silti puhelimen taskustani laittaakseni Mikaelille viestin.

Me at 6.07PM
I'm still at Khan's lol, gonna take at least another hour before I'll be ready

Me at 6.07PM
Do you still wanna hang out today or are you going to be a good student and focus on getting a good night's sleep before school?

Mikael katsoi viestit käytännössä heti, enkä ehtinyt laittaa puhelinta poiskaan, kun se jo rupesi kirjoittamaan.

Grumpy Finn at 6.08PM
I have the whole night to sleep so there's plenty of time for hanging out, so just drag yourself here when you're ready

Me at 6.08PM
Sweet

Sujautin puhelimen takaisin taskuuni ja keskityin taas hevoseen.

Juoksutus, heinät, juotto, iltatalli… Niin. Kyllä mä ehkä tunnin päästä pääsisin lähtemään.

Monday, 5th of February 2024
At around 9PM, the Matthews Family House, Wilmington, ID

Makasin Mikaelin sängyllä, pelaten Candy Crushia puhelimellani.
Mikaelin siskon, Jennin, koira Kenai makasi sängyn vieressä.
Mä roikotin toista kättäni reunan yli ja rapsutin koiran korvantaustaa.

Taittotikkaat narahtivat, kun joku laski ne alas.
Oletettavasti Mikael.
Mä avasin jo suuni valittaakseni karkkipelikentän vaikeudesta, kun tajusin, että oviaukossa seisova hahmo ei todellakaan ollut Mikael, vaan Jenni.

"I- oi, moi", tervehdin, vilkuttaen pikaisesti koiranrapsutuskädelläni tytölle.

Jenni astui huoneeseen sisään ja sulki oven perässään.
Se käveli varmoin askelin Mikaelin työpöydän ääreen, nappasi tuolin pöydän alta ja istahti siihen kuin poliisin kuulustelija.
"I haven't had the chance to actually talk to you yet", se aloitti, siristäen aavistuksen silmiään tutkaillessaan mun kasvoja etäältä.

.. Joo. Se tosiaankin tuli tänne kuulustelemaan mua.
"Öö, joo. Sori siitä. Ja siitä, et pöllin ilmeisesti sun koiran", pahoittelin. Kenai tiedosti emäntänsä läsnäolon lähinnä reippaalla istumaannousulla, mutta jäi silti läähättämään onnellisena mun käden alle.

"Oh, no, it's not your fault", nuori nainen naurahti.
"Mikki vaan on aina partioinu sun ympärillä, kuin ahma apajillaan", se totesi. Ei mitään hajua, mihin vertauskuva viittasi. Tai siis tiesin, että wolverine oli supersankari ja joku ylisuuri näätäeläin, mutta enpä mä oikeastaan osannut sitä kuvitella pääni sisällä.

Mä naurahdin.
"Onko tää nyt tää perinteinen kumppanin kuulustelusessio vanhemman sisaruksen toimesta, pitääkö mun kaivaa passia pöytään?"

"Eeeeei…. No vähän. Passia ei tarvi. Haluan vaan tietää, mitä sä meinaat mun veljeni kanssa", Jenni kertoi hymyillen.
Joku siinä sen hymyssä kyllä sai pienen vilunväristyksen kulkemaan selkäpiitäni pitkin.

Hymähdin. Sen aiemman naurahdukseni jäljiltä mun suupieliin jäi pieni hymynkare.
Laskin näyttölukkoon laitetun puhelimeni sängylle ja käänsin katseeni ruskeaan karvakasakoiraan.
Se näytti siltä, että tää oli vähintään paras päivä ikinä. Toisaalta se näytti aina siltä.
"Mitä tarkotat mitä meinaan?" pyysin tarkennusta, palauttaen katseeni Jenniin.

"Noh. Mitä meinaat? Ootko sä niinku tosissasi sen kanssa, vai ootko sä joku tämmönen tyypillinen jenkkiläinen fuckboy?" se uteli tarkastellessaan kynsinauhojensa kuntoa.

Mä vähän hämmennyin.
"Do I seem like a fuckboy?" kysyin naurahtaen.

"That's not an answer."

".. en ole mikään fuckboy", vakuuttelin.

"Hyvä", Jenni huokaisi.
"Koska mä en muista milloin viimeksi Mikki olis ollut kehenkään noin lääpällään", se myönsi ja jatkoi:
"Ja musta on ihanaa nähdä se noinkin iloisena."

Hymy levis mun suupieliin.
"Aika ih-", mun lause keskeytyi, kun huoneen ovi aukesi taas.
Nyt se oli Mikael, joka tuli sisään.
Se katsoi Jenniä melkein kauhistuneena.

"Mitä sä täällä teet?"

"Tulin vaan hakemaan mun koiraa, mutta siitä näköjään pidetään täällä aivan hyvää huolta", Jenni kertoi ja nousi seisomaan, valuen sitten pikkuhiljaa kohti huoneen ovea.
"Jätän teiät nyt rauhaan, älä huoli", se hymyili veljelleen ja palasi sitten taittotikkaita pitkin alakertaan. Yläkertaan? Alakertaan täältä katsottuna, mutta yläkertaan pohjakerroslaisten näkökulmasta.

Mikael jäi hetkeksi varmistamaan, että siskonsa tosiaan poistui reviiriltään.
Partioi kuin ahma apajillaan… Joo. Nyt ehkä jopa ymmärsin vertauskuvan.

"Se kerto mulle vähän juttua-", aloitin kasuaalisti ja nappasin puhelimeni taas käteeni, jatkaen Candy Crushin pelaamista.

"Mistä?" Mikael kysyi sulkiessaan huoneen ovea.

"... Että sä oot ihan lääpälläs muhun", kerroin. Piilotin virnettäni puhelimeni taakse.

Mikaelin korvat lehahtivat punaisiksi ja se täydellisellä ajoituksella rapsutti kulmakarvaansa.
"Well damn. Who would've guessed.." se mutisi.

Kierähdin vatsalleni ja kohautin olkiani.
"Not me", hymähdin ja siirsin katseeni puhelimestani Mikaeliin, joka tuijotteli ullakkohuoneen ikkunasta ulos, kädet puuskassa.
"Koska kuka ties, sä voisit vaan olla joku tyypillinen jenkkiläinen fuckboy", virnistin.

Poika käänsi katseensa ikkunasta muhun, hämmentynyt ilme kasvoillaan.
"Täh?"

Pudistin päätäni huvittuneena.
"Nevermind", hymähdin ja palauduin pelini pariin.

Mikael istahti sängylle mun vierelle ja avasi puhelimellaan Discordin.
Mulla oli lähes suora näköyhteys sen näytölle, enkä yksinkertaisesti voinut vastustaa kiusausta katsoa sen keskusteluita.
.. tosin en mä niistä ymmärtänyt mitään. Ne oli suomeksi.
"Joko sä oot sun kavereille kertonu?" kysyin kasuaalisti, palauttaen samalla katseeni omaan puhelimeeni.

"Hm? Mistä?"

".. meistä?"

Mikael oli hetken hiljaa ja näpytteli viestinsä loppuun.
"Uhh.. well…"

"Uhh well what?" utelin, siirrellen niitä erivärisiä karkkeja pitkin näyttöä.

".. ei oo tullu puheeks", Mikael myönsi.

"So why not bring it up?" ehdotin viattomasti ja vilkaisin poikaa.
Sen korvat helottivat taas punaisina, parka. Riittääköhän sillä verta ikinä minnekään muualle?

"Ei se oo niin helppoa", poika huokaisi ja kaatui makaamaan. Sen pää päätyi ihan mun viereen.

"Miten niin? Senkus vaan toteat et haha, lol, mulla on poikkis", selitin ja kurotin naamani Mikaelin kasvojen ylle, kunnon polite cat -ilmeellä.

Mikael siirsi katseensa puhelimestaan muhun ja kurtisti kulmiaan.
"Musta tuntuu, et se ei mene ihan noin-"

"Miksei menis? Kyllä mä vaan tein niin, and nobody even batted an eye", huomautin ja painoin maailman nopeimman, kevyimmän ja muka-huomaamattomimman pusun pojan ohimolle, palautuen sitten taas karkkipelini pariin.
"Or are you ashamed of me?"

Mikael käänsi päätään niin, että näki mut ja mä näin sen kasvot silmännurkastani. Sillä oli kulmat kurtussa.
"En", se tokaisi terävästi.

Mä virnistin.
"Are you sure?" varmistin, siirtäen samalla katseeni luurista taas suomalaiseen.

"Yeah. As sure as you freezing during winter", se vastasi.

Kuinka reilua siltä käyttää omaa kärsimystäni mua vastaan.

"Eli et lainkaan varma", nyökkäsin.
"Koska mä jäädyn vaan, kun on kylmä ja talvella ei aina oo kylmä", huomautin.

Mikael kohotti toista kulmaansa.
"Really? Because I recall you started complaining how cold it was before it was even winter", se naurahti ja jatkoi:
"Hell, it was barely even autumn when you started dressing up like it was -34 degrees. In celsius!"

Mä lätkäisin tyynyn sen naamalle.
"What was I supposed to do then, freeze to death?" tivasin, hymyillen tosin.
"BeCaUsE I rECaLL you didn't exactly help me", muistutin ja käännyin vatsaltani kyljelleni nojatakseni pääni käteeni, laskien puhelimeni samalla sängylle.

"Oh I didn't?" Mikael yskähti ja siirsi tyynyn sivuun.
"Who helped you with everything at the stable so you were able to be a warm burrito? Or who was prepared, before even actual autumn, and brought extra hoodie for the small hike because they were sure someone did not have enough warm clothes.." se listasi, vastaten täydellisesti mun energiaan.

"Oh you know that's not what I meant", hymähdin.

Mikael katsoi mua hetken hiljaa.
".. actually I don't know so.. what did you mean?"

Tuijotin sitä, suupielet vetäytyen ihan pienenpieneen hymyyn. Kuitenkin mun silmistä paistoi epätoivo, koska miten ei voi tajuta??
"....... Nevermind."

"What? Are you giving up?"

Mä mutristin mun suun niin mutkalle, että mun suupielet sojottivat suoraan alaspäin ja kurtistin kulmani niin surkeaan asentoon, että varmasti saisin kaikki säälipisteet.
"Yeah", myönsin kurjuuksissani.

"Well that was unexpected", Mikael myönsi ja kääntyi kyljelleen, hivuttautuen samalla lähemmäs mua.

Ylläpidin sitä kurjaa ilmettäni.
"What do you mean?"

Mikael hymähti. Sen suupielissä käväisi pienenpieni hymy, joka kuitenkin valui taas neutraalimmaksi pojan pudistaessa päätään.
".. okay, seriously.. I fell off the wagon", se myönsi.
"And I honestly didn't get what you meant."

"I meant the multiple times I literally asked you to warm me up", kerroin ja tarinan murheellisuutta vahvistaen niiskaisin.
Pudistin kuitenkin heti perään päätäni.
"Just kidding", naurahdin.

Suomalaispojan korvat punertuivat jälleen, kuin kypsät tomaatit.

"... Or was I?" pohdin viekkaasti, jatkuvasti leviävä virne suupielissäni ja toinen kulmakarva kohotettuna.

En tiennyt, että Mikaelin korvat voisivat olla enää punaisemmat, mutta niin vain kävi.
Kuinka mä nautinkaan sen kiusaamisesta.

".. I was", naurahdin.
"Wouldn't want to invade your personal space", myönsin.

".. Have you noticed that I have very little personal space left when it comes to you?"

Mä laskin katseeni pojan kasvoista välillemme, jossa komeili reilu 20cm rako.
"Well, I don't know about you, but I personally wouldn't call that very little", totesin kulmat aavistuksen kohotettuina.
"That is well above average", huomautin.

Mikael katsoi mua hetken ilmeettömänä ja hivuttautui sitten ehkä 5cm lähemmäs.
"Better?"

Mittasin välin kädelläni.
Noin vaaksan mitta.
"There's still plenty of room", analysoin ja kohotin katseeni takaisin Mikaeliin.

Poika oli ihan hiljaa ja katseli vuoroin mua ja sitä rakoa meiän välissä.

Se ei todella kiirehtinyt sen kanssa, mitä ikinä se tekikään tai miettikään.

Ei sillä - mua ei haitannut alkuunkaan. Musta oli mukavaa vaan maata tässä hiljaa ja miettiä mitä sen päässä mahtoi liikkua. Tai mitä mun päässä mahtoi liikkua.
Siinäpä vasta kysymys, mä en yleensä pysy ihan kärryillä. Ajatukset juoksee sellaista vauhtia, että valokin jää kakkoseksi. Yritä siinä sitten miettiä mitä tulikaan mietittyä. Todennäköisesti jotain laitonta.
Mut mikä olis laitonta? Ei nyt ainakaan mitään R-rated -sisältöä. Enemmänkin ehkä tapoja tienata rahaa ilman, että tarvitsisi tehdä töitä. Tai ainakaan varsinaisia töitä - joku kuvamyynti varmaan ainakin voisi toimia? Varmaan joillain pörröisillä kissankorvilla saisi lisäarvoa, ainakin tietyille yleisöille kaupitellessa.
Ei mut ei tän pitäny olla R-rated? Ihan sama.

Jättäydyin ajatusjunastani, kun tajusin Mikaelin liikahtavan lähemmäs.

… Ei, se kääntyikin vain selälleen.

Ehdin jo melkein pettyä, kunnes poika yllättävän sulavasti kiersi toisen kätensä mun käden ja pään välistä ja kiskaisi mut itseensä kiinni.

Se sama tyhmä hymy pakotti mun poskia painaessani naamani Mikaelin olkapäätä vasten.

Saturday, 10th of February 2024
At around.. I don't fucking know, I'm way too drunk for this.

"Mitä hittoa siinä viinissä oli", marisin naama kyynelten ja kuolan peitossa. Sentään ihan oman kuolani, vaikka Coopie-pookie kovin läheiseksi kävikin.
Jollen tietäisi paremmin, olisi siitä voinut jopa luulla sen olleen tosissaan.
.. ainakin melkein.

"Alkoholia ja sä joit sitä yli neljä lasillista tyhjään vatsaan", mun hiuksia pitelevä Mikael kertoi tyynenä.
Se oli ihan pelin viimeisillä hetkillä liittynyt meidän kuolleidenklubiin pöydän alle ja nyt jotenkin ihmeellisesti ilmaantunut mun perässä vessaan.

Toivottavasti Cooper sai kaivettua Harperin sieltä pöydän alta pois - tyttö näytti siellä makoillessaan siltä, ettei se kykenisi itse kyllä yhtään mihinkään. Ei siinä, olin itse varmaan tismalleen samassa kunnossa.

"Vieläkö sä oksennat?" Mikael varmisti, kun mä olin ollut hetken uppoutuneena ajatuksiini ja liikkumatta.

Avasin aavistuksen silmiäni.
Se oli virhe, sillä värikäs sekamelska syövytysetäisyydellä verkkokalvoistani ei ainakaan parantanut vointiani.
Puristin silmäni uudestaan kiinni, ja yritin fyysisesti pitää vatsaani aloillaan, ennenkuin se lähtisi taas heittämään kuperkeikkaa.

"Kansas?"

Pudistin pikaisesti päätäni ja kampeuduin lattialta ylös. Vähän polvet tutisivat ja päässä pyöri, mutta sentään mä pysyin tolpillani - tai siis. No. Ei kai se salaisuus ole, että Mikael mut pystyssä piti seisomalla mun takana, kädet tukevasti mun vyötäröllä. Jos ei olisi näin karsea olo, niin varmasti innostuisin enemmänkin.
Nyt vain pyyhkäisin pöntön istuimen reunat paperilla puhtaaksi siltä varalta, ettei mun tähtäys osunutkaan ihan kohdilleen ja suljettuani kannen, vedin vessan.

"How the fuck did I even drink that much", kähisin hoiperrellessani lavuaarille a)  pesemään naamani ja käteni b) purskuttelemaan suuni vedellä puhtaammaksi.

Mikael kohautti olkiaan. Nyt se sentään antoi mun seistä ihan itse omilla jaloillani ja nojasi vessan seinään. Katse sillä tosin oli kokoajan mussa - mikä ei kyllä haittaa. Onpahan ainakin silminnäkijöitä, kun mun jalat lakkaa toimimasta ja päädyn halaamaan posliinipöntön sijaan tätä hohtavaksi hiottua kivilattiaa.

Kun mun naama tuntui taas kuola- ja kyynelvapaalta, mä kaivoin lattian nurkasta sen vaatekappaleeni, joka mulla alkuillasta oli päällä ja kuivasin kasvoni siihen.
En todellakaan äskeisen jälkeen kehtaisi yhtään keneltäkään pyytää erillistä pyyhettä.

Käännyin nojaamaan alaselkäni lavuaariin ja käänsin päätäni sen verran, että näin Mikaelin.
Jos voisin, mä varmaan kaatuisin sen syliin ja pyytäisin, että se kantaisi mut sänkyyn nukkumaan tai vaihtoehtoisesti päästäis mut tuskistani.
… se jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti poikkeuksellisen hyvältä kun tajusin, että illallisella oli myös tallin uudet kasvot Hayley (jonka tosin tapasin jo joulukuussa ensimmäisen kerran) ja Maverick. Ne muut nyt varmasti olivat jo tottuneet mun sekoiluun, mutta hitto, nuo kaksi saivat musta nyt varmasti vuosituhannen parhaan kuvan, kiitos Cooperin.

"I can't imagine he did that", töksäytin.

Mikael kurtisti kulmiaan ja kallisti päätään hämmentyneenä.
"Kuka teki mitä teki?"

"No Cooper", tokaisin, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys.
"Olkoonkin roolisuoritus", naurahdin, vedin sen aavistuksen kostuneen hupparin päälleni ja valuin lähemmäs vessan ovea.

Suomalainen kohautti olkiaan avatessaan sen oven.
"Ihan viihdyttävä", se myönsi. Pieni, huvittunut hymykin näkyi sen suupielissä.

"Just you wait 'til I get my hands on him-" uhosin virnistäen kävellessämme kohti yläkertaa, jonka reunimmaisessa huoneessa me majotuttiin.

"Until you get your hands on whom?"

Yumin ääni säikäytti mut. En todellakaan ajatellut, että täällä enää liikkuisi ketään.

"Jesus Christ, girl, you scared me!" naurahdin käännähdettyäni ympäri nähdäkseni tytön. Mun oli pakko varmistaa, että se oikeasti oli se, eikä joku.. ihokävelijä tai vastaava. Tämmöisestä kummituskartanosta kun ei voi koskaan tietää mitä kaikkea täällä liikkuu.

Yumi hymyili. Se oli se sama söpö, vähän vino hymy, mikä sillä on aina, kun se on juonut enemmän kuin yhden.
"Ihan oikein sulle", se naurahti ja täräytti mua nyrkillä olkapäähän yhtä hellästi, kuin Cooper oli sivellyt mun leukaa.

.. Hyi kamala. Se on mun kaveri, for Christ's sake!
Ja vieläpä poika! Ja se esitti! Se oli vitsiä koko homma! Miksi mä edelleen ajattelen sitä?

"Mistä hyvästä?" vingahdin, kuin suurenkin iskun saanut uhri.

"For being you", Yumi kohautti olkiaan.
"Keiden kanssa te muuten majotutte?" se uteli meidän kiivetessä portaita yläkertaan.

"Ei mitään muistikuvaa-", aloitin.

"Cooperin", Mikael vastasi. Tottakai se muisti.

"Noni, kiva, pääsette jatkamaan siitä mihin jäitte", tyttö vinkkasi, iskien silmäänsä.

"Oh shut up", huokaisin.
"Kenen kanssa sä?"

"Brandyn", Yumi vastasi.
"Ei kyllä varmaan nukuta koko yönä", se jatkoi hymyillen.
"Sillä on joku uusi sarja, mitä se katsoo ja minkä se halusi näyttää mullekin."

"Nice", nyökkäilin.

Sanottiin vielä pikaiset hyvät yöt Yumin kanssa, ennen päätymistämme omiin huoneisiimme.

"I really, really want to brush my teeth", mutisin kyykistyessäni urheilukassini viereen ja ryhtyessäni kaivelemaan sen sisältöjä.

"En ihmettele", Mikael myönsi. Se laittoi omia tavaroitaan uniasemiin.
Mä suuntasin mahdollisimman pian jynssäämään nää vatsahapot mun suusta huitulan helvettihin.

Kuljin pitkin pimeää käytävää kohti yläkerran vessaa.
Joissain huoneissa varmasti oli omakin vessa, mutta valitettavasti meidän kikkelikommuunia ei oltu sellaisella siunattu. Jouduin siis aivan yksin kulkemaan täällä, haamujen ruokana.

Käytävän seiniä koristi oletettavasti öljyvärein maalattuja tauluja maisemista, hevosista, riistaeläimistä… muutama muotokuvakin näkyi.
Ja ainakin yksi niistä näytti ihan kamalan pelottavalta.
Se tuntui seuraavan katseellaan mun jokaista liikettä.

Kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni ja nostattivat mun villaniskat pystyyn.
Luikin loppumatkan vessaan niin vauhdilla, kuin vähän vajavaisesti tottelevista jaloistani pääsin.

Hana päälle, hammasharja hanan alle, hana kiinni, hammastahnaa harjaksiin ja harja suuhun. Simppeliä, eikö?
No ei vittu vissii ollu, koska jouduin huuhtomaan sitä hammastahnaa pois silmästäni. Miten se sinne päätyi? Tarina ei kerro.
Voin sanoa, että kyllä muuten kirvelee tuommoinen minttutöhnä silmämunassa. Varmaan se siinä varsinaisessakin vähän viilentäis.

Aikani huuhdeltuani ja silmäni tuntuessa taas vähän paremmalta, yritin uudestaan.

Ihan vain tiputtaakseni nyt sen hammasharjan lavuaariin.

Niinkin mitätön asia ja mun teki silti mieli vähän itkeä.

Vessan ovi aukesi ja Mikael astui sisään.
Se katsoi ensin mun aiempaa ärtyneempää silmää ja sitten hammasharjaa lavuaarissa.
Se huokaisi maailman kevyimmin ja viittoi pöntön suuntaan.
"Sit down", se kehotti.

You know what? Mä en edes jaksanut pistää hanttiin, vaan istuin kiltisti siihen pöntön kannelle.
Hyvä, ettei mun alahuuli väpättänyt kaikesta tästä kurjuudesta ja kamaluudesta, mitä illan aikana oli tullut koettua. Vaakakupissa ne hauskat kokemukset painoivat kuitenkin vielä sen verran enemmän, ettei tässä ihan itkua tarvinnut tihrustaa.

"Open your mouth", kuului seuraava kehotus.

Mä tein työtä käskettyä ja Mikael työnsi hammasharjan suuhuni, ryhtyen varovasti kuuraamaan niitä mun hampaita.
Mä yritin parhaani mukaan olla nauramatta, mutta koko tilanne huvitti mua aivan liikaa.

Pokerinaaman ylläpitoa ei myöskään helpottanut ne mun veressä kekkuroivat alkoholinjämät, joten pian vessasta kuului hiljaista hihitystä - joka valitettavasti vaikeutti Mikaelin hommia.

Se nappasi kevyesti mutta päättäväisesti kiinni mun leuasta ja asetti sormensa mun poskiluun alapuolelle.
"I can't brush them if you keep closing your mouth", poika perusteli ja jatkoi legojeni kuurausta keskittyneellä ilmeellä.

Nyt jos joku sattuisi tänne tulemaan, niin voisi olla jo vähän selittelyn paikka.

Sunday, 11th of February 2024
At around 10AM, Longthorne Manor, Wilmington, ID

Aamiaispöytä oli ollut yllättävän hiljainen.
Tai no, ne jotka puhuivat, puhuivat paljon. Eli lähinnä Ethan, Yeva ja Mikael.
Muusta nuoristosta ainoa yhtään pirteämmän oloinen oli Brandy ja sekin varmaan vain siksi, että se oli edelleen kännissä.
Tai sitten se vaan oli aina yhtä säkenöivän kaunis ja toimintakykyinen.
Muut, varsinkin minä, lähinnä kärsivät edellisillan viininmaistelun seurauksista.

Se korostui varsinkin nyt, kun me palauduttiin huoneisiimme.
Mikael oli lupautunut lähtemään Yumin, Harperin ja Cooperin kanssa aamumaastoon kartanon maille. Mikäs siinä, mä saisin rauhassa nukkua tätä ikävää tunnelmaa pois.

"Jos tästä nyt pitää jotain positiivista keksiä, niin ainakin nukutti helvetin hyvin ja sängyt oli mukavat", myönsin kellahtaessani takaisin vaaka-asentoon vatsani viereen, kuten äiti yleensä sanoi ruoan jälkeisille päiväunille käydessään.

"No hyvä, että edes joku sai nukuttua", Cooper parahti istuutuessaan sängylleen.
"Te kaksi supisitte taas puoli yötä", se totesi ja virnisti perään:
"Helpommalla oltais päästy, kun oisitte vaan nukkuneet lusikassa. Beaver Cove all over again."

Mikael köhäisi hiljaa. Kuulosti tukehtuvan omaan kuolaansa.

"Awe, but wouldn't that have made you jealous?" kysyin mutristaen huuliani, pää kallistuen samaan tahtiin.

"... Bro. I was acting", Cooper huomautti naurahtaen ja kaivoi puhelimensa käteensä.

"You were very convincing", myönsin ja heitin toisen käteni niskani taa, parannellen asentoani.
"But it's okay, Coopie-boo, we don't judge you", vakuutin.
"I am incredibly handsome after all", myhäilin sulkiessani silmäni.

"Ha-ha, that's very funny", Cooper mutisi.
"You ready?" se varmisti Mikaelilta.

"Yup", Mikael vastasi.

"Okay great, let's leave mr. Handsome here to cure his hangover and go to the stables", Cooper ilmoitti ja asetti stetsoninsa päähänsä. Selkeästi ei voinut odottaa ulos asti.

"Right behind you", Mikael myötäili ja lähti jo suuntaamaan huoneen ovelle ehtineen Cooperin perään, kun mä vaivihkaa asetin jalkateräni sen jalkaa vasten, muka estäen sen liikkumisen.
Mikael vilkaisi mua.
"Actually I'll come in a minute", se hihkaisi oviaukosta poistuvan stetsonipään perään.

Mä avasin silmäni, nousin istumaan ja julmasti kaappasin Mikaelin haliin, kaatuen sitten takaisin makaamaan, kädet tiukasti suomipojan ympärillä. Mikaelin sentään ei tarvinnut makaamaan asti käydä, se pystyi vain istahtamaan sängyn reunalle.
"Mit- Kansas, mitä hittoa? Mitä jos Cooper tulee takas?" poika tivasi, äänenvoimakkuus minimissään.

"Siinähän tulee", hymähdin, hellittämättä otettani alkuunkaan.
"Kyllä sekin tähän mahtuisi."

Mikael ei enää vastannut.

Hyvät kymmenen sekuntia se malttoi siinä olla, vaikkakin se vähän väliä tuntui ainakin ajattelevan nousemista.
Sen kymmenen sekunnin kuluttua poika kuitenkin ryhtyi hellästi kampeamaan käsiäni irti ympäriltään.
"I really gotta go, the others are probably waiting for me-"

Pettyneen ynähdyksen saattelemana mä irrotin otteeni ja katsoin, kun Mikael hyvinkin rivakasti käveli ovelle, kiskoen samalla paitansa etumusta alemmas.
Se vilkaisi olkansa yli muhun päin, korvat ja poskienpäät aivan punaisina.

"Have fun", toivotin, vilkutin nopeat heipat ja käperryin takaisin peiton alle.

Josko tää hedari tästä helpottais.

Tuesday, 12th of February 2024
At around 2PM, Malinka Hayden's Home Office, Boise, ID

Tick.. tack.. tick.. tack.. tick.. tack..

Iso käkikello tikitti seinällä.
Se oli muutamaa sekuntia aiemmin kuuluttanut kovaan ääneen kellon olevan kaksi.

Malinka Hayden istuutui kaikessa tummapiirteisessä kauneudessaan nojatuoliin mun eteen ja nappasi lehtiönsä sohvapöydältä.

"It's a shame we had to skip last week's session", nainen aloitti, käänsi katseensa lehtiöstään muhun ja jatkoi:
"It would've been beneficial for us to establish a secure routine for these appointments."

"Noh, eipä se yksi kerta sinne tai tänne varmaan suuria muuta", mutisin nysvätessäni taas sitä samettisohvaa.

Mrs. Hayden hymähti. Näin silmäkulmastani, kuinka sen kasvoille piirtyi taas lämmin hymy.
"You may think so, but in reality the first few sessions play the biggest role in how we're going to get you to actually open up and talk to me", se kertoi.
"Last time we spoke you gave me pretty much nothing about yourself."

Kohautin olkiani.
"There's pretty much nothing to tell about me", myönsin ja käänsin katseeni mrs. Haydeniin, nojautuen selkä sohvan selkänojaa vasten ja siirtäen käteni syliini.

"Is that so?" nainen kyseenalaisti ja merkkasi jotain ylös.

"I think so", hymähdin.
"En mä oikein tiedä, mitä mun pitäis sulle kertoa."

"Tell me about your childhood", mrs. Hayden ehdotti ja nosti jalkansa toisen jalkansa päälle ja asetti kätensä polvelleen.

Kohautin olkiani.
"En tiiä. Ihan normaalia se oli, tappelin sisaruksieni kanssa ja söin mutaa takapihalla."

Nainen naurahti.
"Sounds good. What were your parents like, when you were growing up?"

"Normal", vastaukseni tuli kuin apteekin hyllyltä.

Mrs. Hayden kohotti kulmiaan ja kallisti päätään.
"Uh-huh. And what was 'normal'?"

Purin hampaani yhteen.

Mikä oli normaalia?

Mulle se oli ainakin niin väsynyt äiti, että se nukahti ennen mun nukkumaanmenoaikaa.
Mä olin aina ollut äidin poika, enkä muista isäni käytännössä koskaan laittaneen mua nukkumaan.
Se meni yleensä niin, että Michelle peitteli mut ja isä tuli peittelemään Michellen.

Kun George syntyi, mä en nähnyt äitiä moneen päivään oikeastaan ollenkaan.
Mun ensimmäiset muistikuvat pikkuveljestäni ovat tiheän katkeruussumun peittämiä.
Mä vihasin sitä niin paljon.
Mä vihasin sitä, miten se vei multa paitsi mun äitini, myös isosiskoni huomion.
Mulla on hämäriä muistikuvia vaaleansinisestä, nallekuvioidusta tyynystä ja alle puolivuotiaan Georgen naamasta peittymässä sen al-

"Mr. Bond..?"

Havahduin ja tarkensin katseeni tyhjyydestä taas Malinka Haydeniin.
Kohautin olkiani ja maalasin kasvoilleni pienen hymyn.
"You know, how parents are. A little tired yet loving."

Valentine's Day at School

Wednesday, 14th of February 2024
At around 9AM, Blue Mountain High, Wilmington, ID

"HAPPY VALENTINE'S DAY", hihkuin kapsahtaessani Cooperin kaulaan.

Poika jäätyi täysin paikalleen ja katsoi mua silmät suurina, sivusilmäillen vierellään kävellyttä.. mikähän hitto sen nimi olikaan? Dylan? Joo, Dylan sen oli oltava. Pisamat ja punainen tukka ei valehtele.

Ihan vain Coopien imagoa ajatellen, ei se hali kestänyt paria sekuntia kauempaa.
Vetäytyessäni kauemmas pojasta, jätin käteni lepäämään sen olkavarsille ja katsoin sitä hetken hymyillen niin leveästi, että kulmahampaat vaan kimaltelivat koulun loisteputkivalaistuksessa.

"Uhh.. happy Valentine's Day to you too?" Cooper vastasi ja oli silminnähden vähän turhankin yllättynyt äkillisestä rakkaudenosoituksestani.

"I've wanted to tell you this for quite a while-", aloitin rauhallisesti.
Se rauhallisuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun ryhdyin selittämään kuinka hyvä ystävä siitä onkaan mulle tullut ja kuinka toivon, että mun lähtiessä collegeen me pidetään kuitenkin yhteyttä ja muuta vastaavaa ylenpalttisen siirappista, 1.25x nopeudella.

"Aww, how sweet-", se Dylan yritti aavistuksen kiusaavaan sävyyn.

Kallistin päätäni vähän sen suuntaan ja siirsin katseeni siihen, se sama leveä hymy edelleen kasvoillani.
"Watch out or I'll make you my next victim."

Punapään ilkikurinen virne hyytyi hyvin äkkiä.

Palautin katseeni Cooperiin.
"Have you seen the others yet?"

".. Harper ja Yumi olivat mun kanssa samalla matikantunnilla, Mikaelista ei oo toistaseks näköhavaintoja", poika vastasi.

"Ah, thanks!"
Sen hartiat valuivat ainakin tuuman verran alemmas, kun päästin siitä irti ja taputin sitä kevyesti olkapäälle jatkaessani matkaa eteenpäin.

Ehdin hädin tuskin seuraavan kulman taakse, kun Harperin vaalea hiuspehko ja keltasävyinen paita osuivat näkökenttääni. Sen vieressä oli Yumi ja se violetti-sinitukkainen tyttö tallilta.
Ne olivat selin muhun.
Hiippailin kolmikon taakse ja asetin käteni Yumin ja Harperin olkapäille.
"Happy Valentine's Day girls!"

"JESUS- Kansas?! Why are you sneaking behind us?" Harper kauhisteli.

"Yeah! I almost dropped my books!" Yumi sätti. Tajusin vasta nyt, että silläkin oli keltaista päällä. Aika ihanaa, mätsäävät Harperin kanssa!

Mä tungin kädet taskuuni ja katsoin tyttöjä hymyillen.
"Kävelitte väärään suuntaan", ilmoitin.
"Oh and happy Valentine's Day to you too Hazel", huikkasin violetti-sinitukkaiselle tytölle Harperin vierellä.

"It's Hayley", Harper korjasi.

"Oh, sorry, my bad. Happy Valentine's Day to you too Hayley."

Hayley näytti melkein samalta, kuin Cooper hetkeä aiemmin. Very uncomfortable.
"Öh, kiitos.. sulle kanssa", se vastasi yllättävän reippaasti.

Palautin katseeni takaisin Harperiin ja Yumiin.
"Have you seen Mikael?"

Yumi ja Harper katsahtivat toisiaan ja pudistivat päätään.

Mä huokaisin turhautuneena.
"Ei kai se mokoma jäänyt kotiin?" pohdin ääneen.

"Mikael? No ei varmasti", Yumi naurahti.
"Se on tunnollisempi mitä minä… paitsi sillon, kun sä oot raahannu sen tekemään tyhmyyksiä."

"Tyhmyyksiä? Minä? Ei voi olla", pudistelin päätäni.

"Etpä", Harper naurahti.

"En ikinä", vakuuttelin virnistäen.
"Mutta tota.. mä voisin mennä etsimään sen, nähdään tal- tai no, nähdään", korjasin ja luikin kolmikon ohi kohti portaikkoa ja koulurakennuksen toista kerrosta.

Mr. Donovan, Blue Mountain Highn rehtori, käveli mua käytävällä vastaan. Sen kanssa kulki sen kanslisti - ne olivat ilmeisesti matkalla kahvitauolle.

… sehän meinaa sitä, että rehtorin kanslia on tyhjä? Tää on niin mun elämäni paras päivä.

Vilkuilin vaivihkaa ympärilleni varmistaen, ettei kukaan vain näkisi, kun talsin suorinta tietä kanslian ovelle.
Laitoin käteni ovenkahvalle ja kokeilin avata ovea.
Se oli lukossa.
Tottakai se oli lukossa.

Kaivoin pinkki-mustien reisitaskuhousujeni taskusta itsetehdyn tiirikan, jolla ryhdyin sörkkimään lukkoa auki, vilkuillen vähän väliä olkani yli.
Tästä ei kannattaisi jäädä kiinni, tai saattaisi jopa mr. Donovanilta tulla noottia.

Hetken kuluttua lukko naksahti ja mä sain avattua sen oven ja livahdettua sisään.

Rehtorin kanslia oli tässä vuoden aikana tullut mulle hyvinkin tutuksi, joten oli suorastaan virkistävää nähdä mr. Donovanin muuttaneen toimistonsa ilmettä.
Hyllyillä oli viherkasveja ja tietokonepöydälle oli päätynyt valokuva jostain ukosta.. hm. Varmaankin sen puoliso.
Siitä olikin aina tullut vähän hedelmäiset vibat.

Kiersin hetken ympäri huonetta, ihan vain katsellen ja tutkaillen.
Pian katseeni osui seinään kiinnitettyyn, puhelimen näköiseen kapistukseen.

Virne levisi välittömästi mun suupieliini.

Harpoin vekottimen luo ja nostin luurin korvalleni.

"Testi… testi…" kaikui koulun keskusradiosta.

"Alright, it's Valentine's Day everyone!! Remember to hug your friends and more than friends and very, very special friends and don't forget to use protection! Nobody wants to see a 14-year-old pushing an infant in a stroller!"

Laskin luurin takaisin telineeseensä, ihan vain nostaakseni sen välittömästi uudestaan korvalleni.

"Also, this is totally unrelated to the previous announcement, but I would very much like to know the location of a certain Mikael Aikio, so Mikael Aikio please report to the Headmaster's Office as soon as possible, thank yew."

Nyt vihdoin laskin sen luurin ihan tosissani telineesensä ja luikin pikavauhtia pois kansliasta toivoen, etten mielellään loppupäivänä törmäisi rehtoriin tai hänen kanslistiinsa.

Pääsin juuri kakkoskerroksen vessojen kohdalle, kun mut kiskaistiin yhteen niistä.

Olin jo about valmis pieksemään sen, kuka ikinä musta nappasi kiinni, mutta tarkemmalla tarkastelulla se olikin vain Mikael.

"Oh, found you!" hihkaisin kääntäessäni vessan oven lukkoon.
Laskin katseeni pojan kasvoista sen paidalle.
".. what the hell dude, you never wear red?"

"I- uhh… it's the Stoplight Day", Mikael huomautti. Sen korvat oli melkein yhtä punaiset, kuin paitansa.

Mun piti hetki prosessoida koko juttua.
"... Oh-", henkäisin tajutessani punaisen värin merkityksen. Tungin käteni housujeni taskuihin.
"Mulla ei kyllä oo mitään punaista… paitsi tää", myönsin ja kaivoin pienen verenpunaisen huulipunan taskustani.
"Where shall we put it?" kysyin pieni, mahdollisimman viaton virne suupielissäni.

Mikael näytti täydellisen hämmentyneeltä kurtistuneine kulmineen ja aavistuksen raollaan olevan suunsa kanssa.
"... Why do you have lipstick-"

Katsoin sitä hetken täysin ilmeettömänä.
"That was way past my point but okay."

Mikaelin hämmentyneisyys valui melkein epätoivon puolelle.
".. what was your point then..?"

Mä en pystynyt pidättämään naurahdustani.
Mikael oli niin oblivious.
Asetin huulipunan sen kasvojen eteen, pidellen sitä [huulipunaa] etusormellani ja peukalollani.
".. It's a lipstick. A red lipstick, to be more precise. It stains", likimain tavasin.
"Which part of me do you want to see the red on?"

"... I don't know? Surprise me."

"Oh, but I was thinking you could be the surpriser… it's Valentine's Day after all", ehdotin nojautuen aavistuksen lähemmäs poikaa.
"But of course, we can always just.. not do that", muistutin ja nojauduin taas kauemmas.

".. How about your face, so it's visible?" Mikael ehdotti.

"If you want it on my face, put it on my face", virnistin.

Mikael vilkaisi ympärilleen tarkistaen, että vessassa ei ollut muita ja astui lähemmäs mua.

Mä vaistomaisesti otin askeleen taaksepäin, jolloin mun selkä painautui vessan seinää vasten.

Seuraava pätkä on lukijaystävällisyyden nimissä sensuroitu, vaikkakaan mitään laitonta ei tapahtunutkaan.
..
…
..
Noniin, jatketaan.

Mun poskia kuumotti, kun Mikael tarttui kevyesti mun leuasta kiinni ja käänteli mun päätä, arvioiva ilme kasvoillaan.
".. Nah, not good enough", se tokaisi ja nappasi huulipunan mun kädestä, avasi sen ja maalasi isohkot ruksit mun kaulalle ja poskille.
Sekään ei sille riittänyt, vaan sen piti levittää punaa myös mun huulille. Eikä poika mitenkään lätkäissyt sitä niille - ei, vaan se hellästi ja huolellisesti levitti värin ja piirsi vielä pienen sydämen mun toisen hymykuopan kohdalle.
"That's better", se hymyili laittaessaan korkin takaisin putkiloon ja sujautti sen mun taskuun.
Samalla se vilkaisi kelloa.
"Mun pitää mennä seuraavalle tunnille, nähään", se huikkasi, avasi vessan oven ja katosi ohi virtaavan ihmismassan sekaan.

Mä jäin tuijottamaan Mikaelin perään ihan hiton sanattomana.

Jouduin keräilemään itseäni varmaan kymmenen minuuttia, ennenkuin kehtasin siirtyä seuraavalle tunnille - jolla odotti Mikaelin isosisko, Jenni…