State Affairs

No, sitten se on todennäköisesti töissä tai koulussa. Tai aiheuttamassa julkista pahennusta pyöränsä kanssa, kuokkimassa kaiken maailman kissanristiäisissä, pällistelemässä Idahon henkeäsalpaavan kaunista luontoa tai nukkumassa.


1. "Add a shot of RedBull"
2. Let's be Friends! ... Please?
3. Way out of my comfort zone
4. A true party-pooper.
5. What a View!
6. Such sweet and bitter 24th of June.
7. Sleepover!!!!
8. Beaver Cove Summer Camp 2023
9. An Abandoned Mill
10. "How's Yumi?"
11. Skipping school? Well, maybe...
12.1. Just an Ordinary Hike...
Kansasin koottuja kommelluksia - päivitetty viimeksi 21.4.2024
12.2. ... to an Ordinary Scenic Location
13. The Homecoming Dance 2023
14. The Homecoming After Party 2023
15. An Ongoing Crisis
16. A Nightmare on a Wilmingtonian Street
17. A Pre-Halloween Party
18. ... With a Post-Party Amnesia
19. Probably
20. Where's the Celebration?
21. Why, just... why?
22. A Brief Reunion
23. The Tiring and Difficult Death Cleaning
24. The New Year's Eve
25. The First Day of a New Year
26. The Call
27. A Patrol Is On Its Way
28. In the Hands of WPD
29. One Should Always Check the Barn WhatsApp
30. Definitions
31. After a While
32. The Blizzard of the Century, pt. 1
33. The Blizzard of the Century, pt. 2
34. The Blizzard of the Century, pt. 3
35. The Blizzard of the Century, pt. 4
36. The Day of the Trial
37. What a Nice Couch
38. "I've found you a..."
39. Tolstoy Tang
40. At Cheney's Palace
41. Interrogated
42. Murder Mystery: Solved
43. The Morning After
44. On The Couch Again
45. Valentine's Day at School
46. Sleepwalking Saga: The First And Hopefully The Last Part
47. I Got a Hangover, Whoa-oh-oh
48. Just a Quick Scare
49. Introducing: The Gang
50. Introduction Gone Wrong?
51. Some Shady Business
52. After Dark
53. Late Night Calls... Never A Good Sign.
54. That's A Whole Damn Body
55. The Day of Steaks And Bl0wjobs
56. What a Way to Spend Your SO's Birthday
57. A Two Man Birthday Party
58. Boys' Night Out
59. Do Not Disturb
60. An Important (ghost)Meeting
61. My First Day as a Stable Hand
62. The Diary of a Very, And I Mean Very Unmotivated Stable Hand
63. Honey's Home!!
64. Is He Suspecting Me?
65. Eye Candy
66. The (Late) Promposal
67. Aw Hell Nah...
68. Training For TRC
69. One Year Ago, Today

"Add a shot of Red Bull"

Maanantai - ja siinä samalla Kansasin ensimmäinen koulupäivä yli vuoteen - oli alusta alkaen ollut keskisormi pystyssä.

Koulun päättäjät olivat päättäjien roolissaan päättäneet, että Kansas joutuisi kertaamaan seniorivuotensa.
Toki, kun asiaa ei katso tummansinisten, maailmaa synkentävien lasien läpi, on se ihan loogista - hänhän oli vuoden Saksassa, eikä tosiaankaan opiskellut siellä päivääkään. Kaiken järjen mukaan hänen siis pitäisikin kerrata high schoolin viimeinen vuosi.

Mutta Kansasilla ne tummansiniset, maailmaa sykentävät lasit olivat porautuneet päähän kiinni, eikä niitä ollut poistamista, tähän hätään ainakaan.

Mutta eihän nyt pelkästään yksi "ylimääräinen" kouluvuosi tarkoita, että päivä olisi pilalla? No ei.
Muita päivän pilaajia olivat mm. rikkinäinen herätyskello, joka ei koskaan soinut ja Kansas meinasi myöhästyä koulubussista; portailla nukkunut kissa, joka päätti nousta ja kampata Kansasin juuri, kun hän oli astumassa sen yli; koulubussillinen liian äänekkäitä high school -oppilaita.

Ja nyt, Kansasin vihdoin istuuduttua vapaalle paikalle bussin perukoilla, joku päätti istua hänen viereensä.
Yleisesti ottaen Kansasia ei ikinä haitannut ihmiset, mutta tänään ei ollut "ikinä".

Ain't this just fantastic.

Koulumatka ei onneksi ollut sietämättömän pitkä, eikä aamulla ennen ensimmäistä oppituntia tarvinnut lorvia käytävillä montaa minuuttia.
Ne olivatkin ainoat valonpilkahdukset tähän päivään so far. Lisää varjoja langetti päivän ensimmäinen oppitunti - matematiikka.

As if my head didn't hurt already.

Koko koulupäivä lounastuntiin asti tuntui matelevan etanan lailla. Hell, jopa etana olisi edennyt nopeammin, kuin aamun oppitunnit.
Vihdoin ja viimein se ihanan kamala kello pirahti lounastunnin merkiksi. Oppilaat parveilivat käytävillä, eikä kevyiltä törmäyksiltä vältytty, kun Kansas puikkelehti kohti lähintä ovea, josta pääsi ulos.

Koulua oli jäljellä vielä 15 päivää ennen lomaa. Ja sen loman jälkeen hän joutuisi anyway palaamaan kuluttamaan koulunpenkkiä, joten mitä suotta tuhlata upeaa päivää paikassa, jossa ei viihdy ja josta ei kuitenkaan pääse eroon? Kunnolliset oppilaat (ja heidän vanhempansa) keksisivät tästä varmasti paljonkin sanottavaa, mutta Kansasin onneksi hän ei toistaiseksi tunne paikkakunnalta ainuttakaan kuvaukseen sopivaa tyyppiä.
Siispä hän puhtaalla omallatunnolla suuntasi kohti lähintä kahvilaa.

"Please, I beg of you, give me your tallest and strongest coffee with milk and cream and preferably add a shot of Red Bull in there too", Kansas tilasi kahvilatyöntekijältä teatraalisen epätoivoisella äänellä. Barista naurahti.
"Coming right up, I'll bring the coffee to the table."

Kansas löysi mukavan ikkunapaikan, jossa viettää loput koulupäivästään Netflixistä suosikkisarjaksi kiivennyttä The Alienistia katsellen.
Kauaa hän ei ehtinyt kahviaan odottelemaan, kun se tuotiin jo pöytään.
"Here you go - a tall coffee with milk, cream and two extra espresso shots."
"That's terrifying. I love it", Kansas kiitti ja jäi nauttimaan kofeiinihirviöstään.

Let's be Friends! ... Please?

11.07AM, Blue Mountain High, Wilmington, ID

"Koulunkäynti vituttaa. Vanhemmat vituttaa. Vuosikurssilaiset vituttaa", Kansas listasi tuoreelle ystävälleen, sophomore-vuottaan käyvälle Jennylle, jonka sukunimestä hänellä ei ollut harmainta aavistusta.

"Onko mitään, mikä sua ei... Noh, vituttais?" Jenny kysyi haukatessaan eväsleipäänsä. Kaksikko vietti lounastuntiaan istuen koulun pihalla tönöttävän puun alla, tarkkaillen muita ulkoilmasta nauttivia oppilaita.

"No nyt ku kysyit nii-", Kansas aloitti, pudisti päätään ja hymyili. "On oikeesti. Hevoset, esimerkiks. Ja meiän tallinpitäjä. Voisin ruveta suvun ekaks high school -dropoutiks ja pestautua Marionin henkilökohtaseks talli- ja kotiorjaks", hän jatkoi naurahtaen, mutta vakavoitui pian: "Tai opiskella vähän lisää kemiaa ja ruveta yrittäjäks."

Jenny keskeytti pureskelunsa ja käänsi katseensa hitaasti ystäväänsä.
"Not funny. Joutuisit ongelmiin jo ennen ainuttakaan asiakasta", Jenny moitti ja jatkoi syömistään.

"Vähän luottoa hei! Jollainhan tää helppo ja halpa harrastus on kustannettava", Kansas puolustautui selkeästi huvittuneena Jennyn asenteesta. "Sitäpaitsi, en mä missään vaiheessa sanonu tekeväni mitään laitonta."

"Pidäksä mua ihan tyhmänä?" Jenny kysyi ja tönäisi Kansasia, joka teatraalisesti kaatui maahan kyljelleen.

"Ehkä", Kansas myönsi, jonka jälkeen Jenny tuhahti äänekkäästi. "No enkä, oot fiksu ja filmaattinen. Ainaki yleensä", Kansas korjasi nurmikkoa tarkastellessaan. Hänen katseensa tarkentui tuttuun hahmoon, joka oleili n. 20 metrin päässä kaksikosta. Kansas oli varmasti nähnyt tyypin tallilla, ainakin sinä iltana, kun he Bluen kanssa olivat saapuneet Twin Falls Farmille. Mikä ihme sen nimi oli? Hevonen on ainakin Hades.

Kansas ei voinut vastustaa kiusausta käydä jututtamassa poikaa. Hän nousi ruohonjuuritasolta ja ilmoitti Jennylle siirtyvänsä kohti oppitunteja, johon tyttö vain hymähti vastaukseksi.
Kansasilla ei montaa sekuntia mennyt matkassa puulta kohti pääovia, joiden välittömässä läheisyydessä M.. Mick? Mickey? Michael? Anyway, hän nojaili seinään.

"Moi! Eikös sullaki oo hevonen Twin Falls Farmilla?" Kansas aloitti keskustelun pirteästi.

Tummatukkainen poika - jolla oli VALKOISTA kulmakarvoissa! Vähänkö siistiä - nosti hieman kulmakarvojaan, kenties yllättyneenä äkillisestä kanssakäymisestä.
"Joo, on", poika vastasi. Hän ei vaikuttanut mitenkään poikkeuksellisen ilahtuneelta.

"Kiva! Mä oon Kansas", Kansas esittäytyi. "Sun nimi oli... Mä haluisin sanoa Mickey tai joku vastaava?"

"Mikael", Mikael korjasi, tehokkaasti peittäen jo orastavaa kyllästymistään.

"Ah, Mikael", Kansas nyökkäsi. "Ootko sattumoisin Suomesta? Täsmäisit täydellisesti käytösstereotypiaan."

".. Joo, oon Suomesta", Mikael myönsi huokaisten. Kansasin tapa ilmaista asioita ei selkeästi ainakaan parantanut tilannetta. Jotkut olisivat ehkä nähneet sen kiusallisena.

"Oi! Mä oon käyny siellä. Kaunista luontoa, hiljaisia mut mukavia ihmisiä. Missä päin Suomea asuit?" Kansas uteli. Kysymyksiä pukkasi pojan suusta ripeämpään tahtiin, kuin Mikael kerkesi edes vastata.

Koulun kello pirahti lounastunnin loppumisen merkiksi ja Mikael hivuttautui kohti sisätiloja - Kansas tiukasti kannoillaan, jatkamassa keskustelua.

Poor Mikael.

9.12AM, Wilmington Main Street, ID


Kansas haukotteli makeasti ja venytti selkäänsä kurottamalla käsillään ooooikein korkealle.

Kello oli vasta vähän yli yhdeksän aamulla. Myöhäinen aamu, toiset väittäisivät, mutta Kansas oli nukkunut edeltävänä yönä huimat kolme tuntia ja 45 minuuttia. 'Nopea visiitti kaverin autotallilla' oli venynyt yli aamuneljän ja kotiin päästiin vasta puoli viideltä.

Wilmingtonin keskustan pääkatu oli yllättävän hiljainen ottaen huomioon, että alkuvuodesta 2024 julkaistavaa elokuvaa kuvattiin siellä parhaillaan.

Aiempina päivinä sivullisia seuraajia oli ollut suorastaan ruuhkaksi asti ja järjestyksenvalvojat olivat joutuneet jopa pyytämään muutamia yksittäisiä ihmisiä poistumaan.

Myös Kansas oli nähnyt ne tilanteet - olihan hän ollut itsekin paikalla, tosin väliaikaisten aitojen sisäpuolella, kuvausryhmän ja ihan oikeiden näyttelijöiden kanssa. Toki, myös Harper oli ollut siellä, mikä itseasiassa poikaa oli ilahduttanut.
Harper oli saanut elokuvasta pääroolin ihan rehellisesti koekuvausten kautta - mikä oli kertakaikkisen ihailtava suoritus.

Kansas sen sijaan oli kiemurrellut itsensä mukaan.
Tai siis, hänen serkkunsa ex-tyttöystävän nykyisen kumppanin isoveli oli yksi kameramiehistä ja hän oli kysynyt Kansasilta, josko häneltä liikenisi hevonen lainaan elokuvaan. Liikenihän häneltä!
"Se olis varmasti ihan loistava hevonen yhdelle sivuhahmolle, Lucasille", kameramies, tästä edespäin Garrett, oli kertonut. Vaan kun Kansas oli kysynyt, että kuka mahtaa tätä Lucas-hahmoa esittää, Garrett oli kohauttanut olkiaan.
"Säästyttäis turhalta vaivalta, jos mä esittäisin sitä", oli Kansas heittänyt puolitosissaan.

Ja nyt hän seisoi keskellä Wilmingtonin pääkatua, ympärillään erilaisia elokuvaproppeja ja alan ammattilaisia.
Lievä ahdistus kupli Kansasin ylävatsassa.

Miks mä menin edes ehdottamaan tätä?

Hän kaivoi puhelimensa farkkujen (kyllä, luit oikein, farkkujen) taskusta ja avasi vielä kerran hänen ja Garrettin välisen WhatsApp-keskustelun.

Hello Kansas! About the convo we had on the other day...
I asked the casting director if it was possible for you to be cast as Lucas and he said yes. He 100% agreed that it would be the easiest way as you already know how to ride etc and Lucas is mainly seen with his horse.
He doesn't have that many lines so I think you can manage. I gave Layla your number so she should give you a call, explain the rest and arrange a quick meet up.
See you on set!
Garrett Dwayne

'Layla', eli ns. Casting Directorin sihteeri, oli tosiaankin soittanut Kansasille. Koska tämä oli sattunut olemaan kolmas kesäkuuta, eli päivä varsinaisten koekuvausten jälkeen, olivat he sopineet lyhyen haastatteluhetken ja epäviralliset koekuvaukset. Selkeästikään kaikkia 'ylimääräisiä paikkoja' ei oltu saatu täytettyä wilmingtonilaisten innokkuudesta huolimatta - ken tietää miksei.

Kansas laittoi puhelimensa takaisin samaan taskuun, josta sen aiemmin kaivoi.

Hän käänsi päätään ja huomasi heijastuksensa erään liikkeen ikkunasta.

Hän ei näyttänyt lainkaan itseltään.

Aiemmin räikeän pinkkivioletit hiukset olivat nyt suklaanruskeat, eikä korvien takaa näkynyt enää babymullettia.
Hänelle oli (omasta suostumuksestaan kyllä) leikattu undercut. Päälaki oli jätetty pidemmäksi ja kiharrettu.
Röyhkeän kissapipon sijaan kiharoiden päällä lepäsi jonkin urheiluseuran lippis, jonka parhaat päivät olivat jo takanapäin.
Niittitakkikin oli jäänyt pois hahmon asuvalinnasta. Vaalean Hard Rock Cafén T-paidan lisäksi ylävartaloa peitti tummankirjava flanellipaita.

Kansas ei todella näyttänyt lainkaan itseltään.
Häntä suorastaan huvitti tuo otus, joka häntä katseli takaisin näyteikkunasta.

Pian hän kuuli tutun äänen jostain vähän kauempaa ja lähti reippain askelin kulkemaan sitä kohti.

Harper keskusteli hapsuhiuksisen ukkelin kanssa jotain jostain, mutta Kansas ei kuullut tarkempia yksityiskohtia.
Kumpikaan ei kuulostanut kuitenkaan vihaiselta tai pettyneeltä, eli todennäköisesti rupattelivat vain.
Harper siirtyi pois kameroiden tieltä ja haki vesipisteeltä vettä.
Kansas hipihiljaa hipsi tallikaverinsa tykö ja tämän elämää piristääkseen avasi suunsa vasta, kun oli ihan tämän vieressä.

"Joko suu kuivu?" Kansas kysyi.

Harper säpsähti ja osa vedestä läikkyi maahan.
"I- wh- Kansas?" hän varmisti suorastaan häkeltyneenä, kulmakarvat kurtussa.

"Who else?" Kansas virnisti kädet levällään.
Harper ei näyttänyt huvittuneelta.

"Sun pitää lopettaa toi hiippailu. Tää on varmaan miljoonas kerta, ku säikäytät mut", tyttö tuhahti ja joi vesimukillisensa loppuun, heittäen muovimukin sitten niille varattuun jätesäkkiroskikseen.
Hän sipaisi hiuksensa pois silmiltään ja kääntyi uudestaan Kansasin puoleen, kurtistaen kulmakarvojaan uudemman kerran.
"You look..."

"Astonishingly handsome?" Kansas ehdotti.

"... Weird", Harper korjasi ja naurahti.
"Tai siis- et oudolta sinänsä, mutta oudolta ollakses.. noh, sä. Et näytä Kansasilta", hän selitti.

Kansas heilautti päätään ja pyöräytti silmiään.
"No eikai nyt Lucas voi joltain Kansasilta näyttää", hän kertoi.

Harperin pään yläpuolelle syttyi lamppu.
"Aivan, sä oot se! Mietinki, että kukahan siihen rooliin päätyy.. en kyl nähny sua siellä koekuvauksissa?"

"Nooo... Mä en ollu siellä", Kansas myönsi ja hieraisi niskaansa.
"Multa kysyttiin hevosta lainaan ja sit heitin vitsillä, että voisin tulla mukaan ja sit ne vaan otti mut", hän jatkoi.
Ahdistus vatsan yläosassa suli hiljalleen pois. Harper, vaikkei vielä niin 'tuttu ja turvallinen', toi silti sitä tuttua ja turvallisuutta vieraaseen tilanteeseen. Kansas ei ollut ollut vielä kertaakaan varsinaisesti kameran edessä, joten aamupäivästä kuvattavat kohtaukset jännittivät häntä.

"Aivan", Harper nyökkäili.

"Hei onnea muuten pääroolista!" Kansas muisti.
"Mahtaa tulla hyvä tili", hän jatkoi virnistäen.

Harper hymyili.
"Kiitti! Kyllähän tästä sen verran korvausta saa, että voi hankkia Spikelle kaikkea kivaa", hän myönsi ja kääntyi katsomaan kaksikon sivulta kuuluvan huutelun suuntaan.
Se oli se sama hapsu-ukko, jonka kanssa Harper oli keskustellut hetkeä aikaisemmin. Nyt hän viittoi kaksin käsin nuoria luokseen.

Harper siirtyi reippaasti hapsu-ukon, joka tarkemmin ajateltuna oli ilmeisesti elokuvan ohjaaja tai joku vastaava isompi jehu, luo ja Kansas kulki tiiviisti tytön vanavedessä.
Ukkeli ryhtyi pikimmiten selittämään kaksikolle seuraavan kohtauksen kertauksista ja kuvauksista.

Kansas ymmärsi yhteensä 0 ja joutui ukon siirryttyä kameramiesten tykö kysymään Harperilta, että mitähän tuo äskeinen nyt meinasikaan.

Harper katsoi Kansasia liki säälivä hymy kasvoillaan.
"... Just follow my lead and read the script."

.

17th of June, 4.55PM, Kansas's house, Wilmington, ID

Kansas kotiutui tallilta ennätysvauhtia.
Illan ohjelmassa oli Yumin ja Kelseyn yhteissynttärit, joihin Kansas oli tapansa mukaan kalastellut kutsun.
Eli siis ilmoittanut, ettei 'moisia kekkereitä voisi jättää kuokkimatta', mihin Yumi taas oli vain vastannut, että 'turhaan kuokit, kun kutsunkin saat'.

Kuitenkaan edes kutsuttuna juhliin ei voi mennä hieltä haisevana, joten kotona poika suuntasi ensimmäisenä suihkuun ja sieltä vaatekaappiin.

Kyllä, sinne sisälle, koska se ei ole kaappi alkuunkaan. Pieni huone, joka on vuorattu hyllyillä lattiasta kattoon ja ne ovat täynnä siististi viikattuja, värin ja tyypin mukaan lajiteltuja vaatteita.
Eli vaatekaappiin.

Siellä aikansa vietettyään Kansas löysi lopulta itseään tyydyttävän asun. Vaaleanpuna-pinkki-mustat reisitaskuhousut, Deadpool-sukat, musta tankkitoppi ja musta, hallitun repaleinen huppari, jonka selkään, kylkiin, hihoihin ja etumukseen oli ommeltu erinäisten bändien 'patcheja'. Sekä se kaikkien niin kovin rakastama kissankorvapipo.

Vaatteet puettuaan hän vielä tiiraili itseään peilistä.
"... Nää hiukset lähtee kyllä asap", hän totesi peilailun päätteeksi, nappasi kypäränsä ja likipitäen juoksi takaisin pärränsä luo - kiroten perheensä kissan samalla jonnekin, minne aurinko ei paista edes idaholaisena kesäpäivänä. Se mokoma karvaotus oli parkkeerannut itsensä jälleen portaisiin.

Mutta eipä siinä, pipo taskuun, kypärä päähän, pärrä käyntiin ja suunnaksi Yumin kotikolo.
Kuinka pitkälle kulkupelivalinta oli loppupeleissä ajateltu? Ei kovin. Kansasista ei kannata ottaa mallia.

6.01PM, Yumi's house, Wilmington, ID

Kansas oli jättänyt pyöränsä kypärineen vähän kauemmas talosta, johonkin puskaan piiloon. Talon sisältä kantautuvista äänistä päätellen se ei ollut huono idea - kuka ties, vaikka joku naapuri soittaisi poliisit moisesta metakasta.

Hän asteli ovesta sisään ja sisätiloissa häntä tervehti ihana kotibiletunnelma.
Porukan paljous näin alkuillasta yllätti, vaikkei Kansas mielestään ollut mitenkään tavallista enempää myöhässä. Tai siis, eihän hän myöhässä tosiaan ollutkaan, saapumisaika kun oli liukuva.

Ensimmäisenä pojan silmät tarkentuivat Yumiin, joka istui muutaman (aika monen) muun kanssa ringissä olohuoneen lattialla ja jonka luo Kansas lähti siirtymään.

Myös Yumi vaikutti huomanneen Kansasin, sillä hyvin pian ulko-oven sulkeutumisen jälkeen tuo hilpeästi hymyilevä tyttö oli noussut yl-.. noh, sanotaanko, että onneksi Kansas oli jo matkalla tytön tykö, sillä Yumi hädintuskin pysyi pystyssä.

Kansas tarttui Yumia käsivarresta ja hillitysti ja hallitusti kiskaisi tämän tolpilleen, jottei hän vallan kellahtaisi Kelseyn päälle.
"Oh- ou, ollaanko täällä jo ihan hyvissä kuoseissa ilman mua?" Kansas virnisti.
"Montako White Clawta on tullut jo lipitettyä? Kaksi?" hän jatkoi ja irroitti Yumin käsivarresta.

"Sun yllätykseksi tänään on juotu vähän muutakin, kuin White Clawta. Kannattaa maistaa boolia, siinä on ihan mukavasti potkua", tyttö kehoitti hymyillen.
Hymystä paistoi se sen boolin potenttisuus.

Kansas kohotti kulmiaan liki yllättyneenä.
"Ai ilmaista viinaa? Count me in!"

"Kunhan et juo koko kippoa tyhjäksi, niin siitä vain", Yumi huomautti virnistäen ja jatkoi: "Pelaillaan muuten totuutta ja tehtävää, että mukaan vain, jos kiinnostaa!"

Kansas nyökkäsi vastaukseksi ja siirtyi hakemaan sitä ystävänsä kehumaa boolia.

Vaikka ilmaisesta alkoholista ei käynyt kieltäytyminen, piti mikstuuraa kuitenkin maistaa. Puolikas punamukillinen lieni oiva maisteluannos, ainakin se upposi yhdellä kulauksella kurkkuun.
Kansasin kulmat kohosivat yllätyksestä, mutta kurtistuivat vähintään yhtä nopeasti - maku oli kohdillaan, mutta voi pojat, oli polttelevaa mehua.

Kansas pääsi täyden boolimukillisensa kanssa ringintäytteeksi juuri sopivaan aikaan.
Siinä mielessä siis, että hän pääsi first handina todistamaan Yumin lievää paniikkia, kun joku seniorikundi kyseli siltä totuuksia.
Tytön antama vastaus älykkyydestä, huumorintajusta ja kiltteydestä sai Kansasin pyöräyttämään silmiään hymyillen.
Cliché.

Tänne tosin tultiin pelaamaan, eikä pohtimaan ylimääräisiä. Pullon kolahtaessa Kansasin kohdalle, oli poika jo valmiina haasteeseen.
"Tehtävä", hän vastasi, ennenkuin Yumi ehti edes esittämään vaihtoehtoja.

"Selvä, täältä pesee! Käy pulahtamassa vastapäisen talon uima-altaassa", tyttö ohjeisti ilkikurinen hymy suupielissään.

Kansas oli ottanut suullisen juomaa heti vastattuaan.
Hän katsoi Yumia mietteliäänä, nielaisi, nousi ja loikki kohti ulko-ovea.
"Bet", hän huikkasi mennessään.
Yumin ääni kuului, mutta sanoista Kansas ei saanut selvää.

Muutamia muita vieraita seurasi häntä, todistaakseen mitä? Ettei hän uskaltaisi?
Pfft, Kansas kiipesi sen matalan (matalan ja matalan..) aidan päälle ja sukelsi sieltä pää edellä altaaseen, jätettyään ensin piponsa, hupparinsa, puhelimensa, avaimensa, lompakkonsa, sytkärinsä, sormuksensa sun muut ylimääräisyydet nurmelle jonkun toisen juhlijan valvovan katseen alle.
Voitonriemuisen huudon säestämänä hän nousi altaasta, ravisti hiuksiaan, puristi enimmät vedet topistaan ja keräsi omaisuutensa, juosten sitten takaisin Yumin talolle. Eli siis kadun toiselle puolelle - hurja matka.

Se ilme Yumin kasvoilla, kun Kansas saapui takaisin kirjaimellisesti litimärkänä, oli todellakin sen mukavaa kylmemmän veden ja ylimääräisen strippishown arvoinen.
"Emmä oikeesti ajatellut, että sä olisit menny sinne. Oisit ihan hyvin voinu vaan juoda sun juomasta", Yumi myönsi pahoittelevaan sävyyn kaivaessaan Kansasille pyyhettä.

"Sä et selkeesti tunne mua tarpeeks hyvin", Kansas naurahti, vastaanotti pyyhkeen erittäin kiitollisena ja jatkoi: "täällä ei nössöillä."

Yumi pyöräytti silmiään.
"No, onneks sua ei tarvi juksata juomaan", se kiusasi ja palasi rinkiin, minne myös Kansas seurasi.
Pikapulahdus naapureilla virkisti sen verran, että totuutta ja tehtävääkin pelattiin aivan uudella energialla, ennen sen vaihtumista beerpongiin. Missä Kansas rökitti kaikki, kahden harjoittelukierroksen jälkeen tosin.

Kelsey (luonnollisesti... Toinen synttärisankareista) ja Brandykin olivat juhlissa, eivätkä hekään jääneet huomiotta. Niinku, lainkaan. Brandy varsinkin vaikutti nauttivan, kun pääsi juttelemaan monille ihmisille.

"Mitä hittoa, emmä eka ees tajunnu et se olit sä!" Kelsey myönsi liki järkyttyneenä, kun Kansas vihdoin pääsi hänen kanssaan juttelemaan.
"Paitsi no, toi sun pipo on aika... Distinguishable", Kelsey jatkoi ja nauroi. Sekin vaikutti olevan ihan tukevassa seipäässä, kuten jossain päin sanotaan.
Kelseyn nauru on tosin tarttuvaa sorttia, minkä seurauksena myös Kansas naurahteli.

Brandy liittyi mukaan keskusteluun.
"Harper puhu et säki olisit siinä leffas- kai siitä saa puhua? Ettei siin oo mitään omaa vaitiolovelvollisuuttaa?" se varmisteli.

Kansas kohautti olkiaan ja otti hörpyn juomastaan.
"No, eipä täällä kai kukaan muutenkaan mitään kuuntele", poika myönsi huvittuneena.
"Mut joo, oon. Älä kysy miten pääsin mukaan, en tiiä, lohkasin läppää väärään aikaan ja nyt mun hiukset on pilalla", hän jatkoi dramatisoiden eleitään.

Brandy siristi silmiään.
"Ai sulla on hiukset tuolla pipon alla?" hän kysyi ja koko kolmikko nauroi.

Loppuilta sujui mukavissa merkeissä erilaisia pelejä pelaillen, tarinoita kertoillen ja kuunnellen sekä ihan vaan jutustellen.

Kunnes...

??.??AM, Yumi's house, Wilmington, ID

Kansas havahtui zone outistaan, kun ulko-oven aukeamista säesti jokin virke, josta ilmeni paikalle saapuneen kutsumattoman vieraan.
Juhlat eivät kuitenkaan olleet hänen, joten tilanne ei vaatinut häneltä toimenpit- jaahas, uteliaisuus vei voiton.

Kissapipopoika tyhjensi alle puolillaan olleen, ties kuinka monennen boolimukinsa ja käveli eteiseen Yumin, Kelseyn ja tuoreimman tuttavuuden, Trinityn seuraksi.

"Onks täällä kaikki okei?" Kansas ennätti kysyä, ennenkuin kohtalaisen karskin näköinen, heitä heittämällä 10 vuotta vanhempi vaaleatukkainen äijä totesi napakasti:
"Party's over, kids."

Kansas katsoi tyyppiä epäuskoisena.
"Yeah right. We're barely getting started-" hän ehti protestoimaan, mutta joutui pian hiljentymään Yumin siirtyessä Kelseyn avustuksella vessan puolelle.
"Anyway, me osataan kyllä lopettaa bileemme, ei tarvita.. Noh, sun apua siihen alkuunkaan", hän jatkoi, mittaillen nyt jo eteisessä seisovaa miestä katseellaan.

"I wasn't asking. Bileet on ohi, painukaa koteihinne. Nukkumaanmenoaika on ohitettu aikoja sitten", mies suorastaan komensi.
Monet juhlijoista vaihtoivat katseita keskenään ja toimivat sitten tämän ainakin Kansasille täysin tuntemattoman tyypin ohjeiden mukaan.

"Hämärä heppu", Kansas pohti (hyvinkin kovaan) ääneen.
"Normaalit ihmiset soittais poliisit lopettamaan kemut, mutta sä - kuka lienetkin, old dude - koit parhaimmaks vaihtoehoks tulla ite tänne?" hän jatkoi hyvinkin kyseenalaistavaan sävyyn.

"Ja normaalit teinit kokis parhaimmaks vaihtoehoks lähteä kotiinsa", blondi huomautti ja jatkoi kyllästyneeseen sävyyn:
"Alahan jo vetää, kloppi, tai soitan äitis hakemaan."

"Hei, mä oon vaan vähän huolissani kaveristani", Kansas puolustautui muka-rauhoittelevaan sävyyn, kädet puolitangossa.
"Myönnä, että mun kengissä säki miettisit, et mitähän ihmettä ton äijän päässä liikkuu. Ei vaikuta ainakaan kovin reippaalta liikkeeltä", hän jatkoi, ilkikurinen virne suupieliin leviten.

Blondi tuijotti Kansasia erittäin kyllästyneenä.
"Mulla ei oo aikaa tämmöseen pelleilyyn", hän tuhahti.

"Lähe sitten", Kansas ehdotti pirteästi ja osoitti miehen ohi.
"Ovi on tossa, jos pääs jo unohtumaan."

Mies nakkeli niskojansa.
"Stop being so goddamn annoying", hän murahti ja jatkoi:
"Tää on teiän omaks parhaaksenne."

"Mä vaan mietin, että minkä takia tommonen tyyppi tänne tul-", Kansas aloitti, mutta Trinity keskeytti hänet.

"En tiiä, kuinka fiksua toi on.. mennäänkö pois?" tyttö ehdotti.

Kansas käänsi katseensa Trinityyn.
"I'll leave when he leaves", hän totesi tyynesti ja kääntyi katsomaan miestä, joka näin tarkemmalla haistelulla selkeästi harrasti savukkeita.

Mies katsahti Trinityä, palauttaen kylmän katseensa pian Kansasiin.
"Kuuntelisit kaverias, päästäis kaikki helpommalla..."

8.52PM, Wilmington, ID

Aamulla ja päivällä oli autettu kuvauspaikalla, joten ilta pyhitettiin rentoutumiselle Wilmingtonin kauniilla kaduilla. Jos siis iltaurheilua maastoestevalmennuksen (7PM-8.??PM) merkeissä ei lasketa.

(Kissankorva)kuulokkeista soi satunnaistoistolla ihan itse omin kätösein rakentama soittolista, eikä oikeastaan mikään voinut pilata tän hetkistä fiilistä.

Ei edes ärsyttävän äänekkäät teinit, jotka kurvasivat ohi jonkun iskän silmäteräbemarilla.

Ilmakin oli viilentynyt mukavasti, eikä tummanpuhuva flanelli ollut lainkaan liikaa. Pipo oli jäänyt pyörän luo, samoin kuin kypärä. Eipä niitä kukaan tähänkään mennessä ollut pöllinyt, niin tuskin tänäänkään.

Lintujen viserrys ja satunnaiset ihmisten tuottamat äänetkään eivät jääneet hiljaisella soivan musiikin alle.

Just nyt, just tässä, oli hyvä.

Vaan pian oli vielä parempi.

Näin nimittäin edessä tutut, tummat hiukset. Ja Sarahin.
Tai ainakin oletin, että se oli Sarah, ei Yumi hirveästi kai muiden kanssa pyörinyt. Paitsi no, Harperin, mutta Harper tuo ei ollut.

Käsien heiluttelusta ja siitä, että Sarah siirtyi toiselle puolelle tietä, päätellen ne sanoivat juur heipat. Yumi jatkoi matkaansa eteenpäin.

Mä pidensin vähän askeltani, kuitenkin hiihtäen sen verran hiljaisesti, ettei se kuullut mun saapuvan sen takavasemmalle.

"What's up, eventer?"

Yumi säpsähti ja kääntyi katsomaan muhun päin, kädet puristettuina rintakehälleen.
"Oh, it's just you", hän huokaisi ja naurahti.
"Ei ihmeellistä, tulin morottaa Sarahia", hän kertoi ja kurtisti sitten kulmansa, katsoen mua päästä varpaisiin.
"Where are your clothes??"

Mä laskin kuulokkeet kaulalleni ja vähän hämmentyneenä katsoin itseäni liki samalla tavalla päästä varpaisiin.
Sitten lamppu syttyi ja naurahdin.
"Ne jäi kotiin", myönsin ja jatkoin: "Mä sain sivuroolin siitä leffasta ja ne halus vähän... päivittää... mun ulkonäköä. En kerenny sieltä kuvauspaikalta lähtiessä käydä vaihtamassa vaatteita."

"Eiks ne oo yleensä semmosia niinku roolivaatteita, jotka vaan vaihetaan päälle ja pois?" Yumi kysyi kummastuneena.

Mä vaan kohautin olkiani.
"Kai, en tiiä. Ei kukaa oo ainakaa eriksee kieltäny mun tekemisiä", kerroin ja katsahdin Yumia pikaisesti vähän tarkemmin.
"Kiva asu", totesin ja avasin jo suuni toistamiseen sanoakseni jotain, mutta Yumi (tapansa mukaan) keskeytti mut heristämällä sormeaan.

"Mä en ota sitä riskiä, että sä sanot jotain kamalaa ja pilaat sen kehun, joten kiitos", se perusteli hymyillen.

Mä koitin pidättää nauruani.
"Mikä saa sut ajattelemaan, etä mä niin tekisin?"

Jos Yumin katse osais puhua, se selkästi artikuloiden toteis, että 'et oo tosissas'.

"Fair.."

Päädyttiin siinä sitten jutskaamaan vähän niitä näitä ja haettiin jopa jäätelöt, kun kummallakaan ei tuntunut olevan mikään erityinen kiire.

Sain mun Yumi-tietopankkiin myös paljon lisää sisältöä, kun se otti kaikista mahdollisista jäätelömauista minttusuklaan - siis sen hammastahna-wannaben - ja vielä sanoi tykkäävänsä siitä.

"You do you, boo.. We love a woman who takes good care of her dental hygiene", totesin ja söin onnellisena sitä lakritsijäätelöäni.

Yumi katso mua sen näkösenä, että se ois halunnu olla vihainen, muttei ihan pystynyt.
Sekös sai mut vaan virnistämään liki voitonriemusena.

Tiemme vei ihan vain johonkin kadunkulmaan, mistä näkyi sievästi auringonlasku.

"What a view", totesin Yumin katsellessa sitä pastellinkeltaisen ja lämpimän oranssin välistä harmoniaa taivaanrannassa.
Se lämmin valo korosti kivasti sen silmiä.

"En koskaan uskonut, että täällä kaupungissakin vois olla näin nät-", Yumi totesi, mutta keskeytti lauseensa kääntyessään katsomaan mua.
"Mitä?" se kysyi naurahtaen, mihin mä vastaukseksi vaan kohautin olkiani ja käänsin katseeni sinne auringonlaskuun.

Hengailtiin varmaan melkein tunti ihan vain pyörien pitkin Wilmingtonin keskustaa ja rupatellen. Kerrankin muistakin aiheista, kuin vain hevosista.
Tietopankin täytteeksi pääsi myös Yumin lempibiisi, The Lumineersin Ophelia.



(linkki kuvaan)

Saturday, 24th of June 2023
5.55PM, Mores Creek, Wilmington, ID

Jännitys puristi Kansasin vatsassa hänen kasatessaan vielä viimeisiä retkituoleja, vilttejä ynnä muita pikkujuttuja.

Hän oli aiemmin viikolla kutsunut käytännössä kaikki Twin Falls Farmilla pyörivät tyypit (paitsi Marionin) ihan vain hengailemaan tänä lauantaina Mores Creekille.
Hyvissä ajoin mukaan oli ilmoittaunut Trinity, Cooper, Kelsey, Brandy ja Yumi, jolle ei tosin oikeastaan annettu edes vaihtoehtoa kieltäytyä.
Parin päivän viiveellä myös Mikael oli myöntynyt mukaan.
Tallin senioriedustus (eli kaikki Kansasia vähääkään vanhemmat) ei ollut sanonut suoraan eitä eikä juuta, vaikka Kane kyllä kovasti uhosi, että pitäisi bissen olla sitten todella kylmää.
Ja olihan se.

Kauaa Kansas ei onneksi ehtinyt tekemisen puutteen iskettyä jännittämään, kun Yumin (yllättävän kova) ääni jo kuului metsänrajasta.
"What's up, wanker!" tyttö tervehti. Harva uskoisi, että Yumin kaltainen, maailman kiltein ja sivein nuori, osaisi moista karmaisevaa kieltä. Mutta hei, se on britti.

Kansas siristi silmiään ja nosti toisen kätensä ohimolleen 'aurinkolipaksi'.
"Thought I heard a mosquito or something!" poika vastasi tervehdykseen.
"I'm glad you made it", Kansas myönsi Yumin päästyä hieman lähemmäs, ojensi tytölle vesipullon ja jatkoi:
"I promise it's not tequila."

"Joo, ei tequilaa mulle hetkeen, tai saat ihan henkilökohtaisesti kantaa mut kotiin tänä yönä", Yumi naurahti napatessaan vesipullon.

Kaksikko ehti ehkä minuutin jutella ja röhistä keskenään, kun Kansasin positiiviseksi yllätykseksi Jude saapui paikalle.
"Evening", pilottihaalarillinen nainen moikkasi.

Kansasia huvitti tuo kovin formaali tervehdys.
"Well good evening to you too, ma'am", hän tervehti ja kaivoi myös Judelle vesipullon.
"Did you have fun at the theme party?" hän kysyi heti perään kiusoitellen.

Jude (jälleen) yllätti Kansasin virnistäessään suorastaan leikkisästi.
"I did. Though it got boring quick, everyone was wearing the same costume", nainen myönsi.

"No, ainakin sun asu oli niistä kaikista kivoin", Kansas lohdutti.

Myös Yeva löysi tiensä Mores Creekille, vaikka tuore kasvo Wilmingtonissa olikin.
Yumi ja Kansas molemmat tervehtivät venäläisnaista.
"Vodka oottaa vielä Siperiasimulaatiossa", Kansas totesi ojentaessaan vesipulloa.
Yeva hymähti ja vastasi pelänneensä, että tiedossa olisi pelkkä limudisko.

"Olikos meillä täällä jotain sapuskaa? Mulla alkaa olla aika kova nälkä..." Yumi kysyi hetken kuluttua.
Kansas napsautti sormiaan ja jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen, aivot raksuttaen tuhatta ja sataa.
"On. Venaa", se kehotti lopulta ja siirtyi kohti yhtä kylmälaukuista, kaivaen sieltä näkyville montaa eri sorttia valmiiksi täytettyjä ja paketoituja patonkeja.
"Nää on kaikki gluteenittomii ja laktoosittomii, pari lihatonta", Kansas selitti ja viittoi Yumin valikoimaan mieleisensä pikapurtavan.
Poika ilmoitti myös käytännössä kaiken tontilla olevan syötävän ja juotavan vapaaksi riistaksi.

Brandyn saapuessa paikalle 'heey y'all!!! how's it going?!' -tervehdyksen saattelemana, Kansas leveästi virnistäen ja kädet levitettynä totesi:
"Wonderful! Now we have Brandy as well as tequila."

Brandy nyrpisti nenäänsä hymyillen.
"That's very funny and soooo original."

Kansas vain kohautti olkiaan ja ojensi myös Brandylle vesipullon, johon tyttö vain myönsi, ettei olisi uskonut näkevänsä sitä päivää, kun Kansas huolehtisi nesteytyksestä (vedellä).

Seuraavaksi Yeva ja Yumi pohtivat veden lämpötilaa ja uimista.

"Tuskin se kovin paljoa lämpimämpää on, kuin viimeksi", Kansas myönsi ja jatkoi virnistäen, katse kääntyen kohti Yevaa:
"Sehän selviäis vaan kokeilemalla."

Yeva kääntyi Juden puoleen ja kaksikko rupesikin siinä jutskaamaan. Yumi taas riisutui bikinisilleen ja suuntasi rantaan.
Kansas istahti hetkeä aiemmin hakemansa limupullon kanssa Brandyn viereen ja katseli nyt kohti vesirajaa.
Pojan toinen käsi lepäsi polvensa päällä ja toisella hän varovasti ravistaen sekoitti pullossa olevat limsat ja vodkat sekaisin.
Sekoittelun jälkeen hän otti maailman pienimmän hörpyn pullostaan.

"Aren't you going?" Brandy kysyi Kansasilta, viitaten mitä ilmeisimmin uimiseen.

"Uhh...." t: Kansas.

Brandy yritti hakea pojan kanssa katsekontaktia, tuloksetta.
Kansashan ei nimittäin todellakaan katsonut Yumia, ehei. Vettä hän tuijotteli, sen mukavan leppoisaa liikettä ja niin edelleen.

"How much have you drunk already?" Brandy kysyi naurahtaen ja heilautti kättään Kansasin silmien edessä.

Poika tipahti takaisin maanpinnalle ja käänsi katseensa Brandyyn.
"What did you say?"

"Nii, että etkö mee uimaan?" Brandy toisti aiemman kysymyksensä, vähän eri tavalla sanoitettuna tosin.

"Kohta ehkä. Ootan et Yumi kertoo, kuinka kylmää se on", Kansas vastasi virnistäen ja tarjosi Brandylle juomaansa, josta tyttö otti kunnon hörpyn.

"Kilju, jos varpaat irtoo kylmyydestä", Kansas huikkasi reisiään myöten vedessä kahlaavalle Yumille.

"Tää on ihan sopivan lämmintä, kyllä täällä kelpaa uida!" Yumi infosi kuuluvasti ja jatkoi:
"Unless you're a pussy!"

"You forgot the -cat!" Kansas huomautti nauraen.

Hänen huomionsa kiinnittyi paikalle saapuneeseen Mikaeliin, joka vaikutti jo hieman rennommalta, kuin päättäripäivänä. Puheliaaksi sitä ei kyllä vielä voinut haukkua.
"Moro, Mikael!" Kansas tervehti erittäin vakuuttavalla Suomella. Morohan on, tunnetusti, valtavan vaikea sana. Mikaelin ilmeestä kuitenkin näki, että se nimiosio tervehdyksestä ei mennyt ihan nappiin.

Poika kuitenkin tervehti takaisin ja seuraavaksi Kansas pikabriiffasi sille homman nimen ja mistä löytyy mitäkin. Mikael hakeekin ensimmäisenä itselleen pullon limsaa, hakeutuen sitten takaisin siihen holleille jutskaamaan ja vaivihkaa vilkuilemaan Judea ja Yevaa.

Kauaa Kansas ei ehtinyt Brandyn ja Mikaelin kanssa leukojaan louskuttaa, kun jostain metsän siimeksestä kantautui tuttu tupakansavun haju.

Se oikeesti tuli, oho!

Kane käveli tupakka huulillaan kohti Kansasia ja katsoi sitä liki odottavana.
"Mä luotan, että sulla on mulle jotakin, poika?"

"Ah, se illallinen on vielä vähän vaiheessa", kissapipopoika harmitteli pää kallellaan, hentoinen virne suupieliään kutkuttaen.

Brandyn ja Mikaelin ilmeet näyttivät pelkkää kysymysmerkkiä, kun ne kääntyivät katsomaan toisiaan.

"Oh, that's alright, sweetheart. We can rain check on that little date of ours, kunhan sulla tähän hätään löytyy tarjota sitä jääkylmää olutta", Kane muistutti silmäänsä vinkaten.
"Mua janottas ku pientä oravaa", mies jatkoi ja paikallaolijoiden katsellessa ukkoa kovinkin uteliaina, esittäytyi samaan syssyyn: "Nimi on Kane, by the way."

Kansasin poskipäät lehahtivat punaiseksi Kanen odottamattoman vastauksen ansiosta.
"I- oh, yeah, yes, sure-", poika yritti ja haki katseellaan olutkylmälaukkua, osoittaen sitten sitä.
"Orava ottaa sieltä", hän kehotti ja korjasi piponsa asentoa.

Brandy katsoi Kansasia vähän sellaisella 'excuse me what actual fuck ' -ilmeellä, mutta poika vain heilautti kättään sen merkiksi, ettei tyttö edes yrittäisi ymmärtää.

Kane haki kaljansa ja rupesi jotain kettuilemaan viimekerrasta, jolloin 'tarvittiin lastenvahtia' ja mitä vielä.
"The only baby that'll need sitting is you", Kansas huomautti ja hörppäsi limuvodkasekoitustaan.

"Ah - if you keep calling me by such sweet names, you might have me blushing here, baby", Kane vastasi pieni, ehkä aavistuksen omahyväinen hymy suupieliinsä kohoten.
"But why thank you, don't mind if I do", mies myöntyi ja istahti vapaalle retkituolille avatun Coronansa kanssa.

Kansas oli jo hörppäämässä juomastaan, mutta suupieliin levinnyt virne keskeytti juontihommat ja poika päätyi siirtämään pullon hetkeksi pois huuliltaan.
"I'll be sure to carry you to bed after you're blackout drunk", poika lupasi.

Yumikin palasi uintireissultaan joukon jatkoksi.
"Care to go for a round two after we've all gotten a bit more warmed up?" Kansas kysyi, viivyttäen katsettaan ystävässään.

Yumi nyökkäsi.
"Sure! If you ever get warm enough to actually dip in", se härnäsi ja jatkoi hymyillen: "Pipo päässä säässä ku säässä kertoo vaan siitä, että oot kokoajan jäässä."

Kansas vain näytti kieltään ja käänsi katseensa Yumista Yevaan ja Judeen. Kaksikko oli puhunut jotain uimaan lähtemisestä, mutta ilmeisesti kummallakaan ei ollut uikkareita mukana.
"Eihän sitä asulla uida", poika totesi viattomasti hymyillen ja kuuluvalla äänellä.

"Mmm yes, a valid point even from you... Vesi varmaan pilaisi kalliin alusasun.." Yeva pohti teatraalisin elein ja joi kunnon kulauksen appelsiinivodkastaan, jonka sisältö oli n. 98% vodkaa ja 2% appelsiinimehua.
"Why not, it's not like you've never seen a naked woman, right?" nainen totesi yleisesti, katse kuitenkin naulittuna Kansasiin.

Yevan toteamus ei todella ollut sitä, mitä Kansas oli odottanut. Hän ei ollut tottunut tilanteisiin, joissa hän ei ollut se, joka aiheuttaa muille edes ihan vähän epämiellyttäviä tuntemuksia tai ajatuksia.
"I bet I've seen as many as you", poika heitti takaisin, mihin Yeva vain myöntäili ei-lainkaan-sarkastisesti.

Sure Kansas, sure....

Kansasin olotila oli hyvin äkkiä kuin neulatyynyllä, kun myös Jude lähti mukaan piikittelyyn.

"Yeah, I can't let you traumatize him alone", Jude myönsi riisuessaan haalariaan.

Kansas puri hammastaan pakottaessaan kasvoilleen hymyn.
Hän tasaili poskiaan värittänyttä, hienostunutta punaa ja käänsi katseensa juomia hakevaan Yumiin.
"Mä luulin, ettei sun pitäny juoda tänään?"

"Mun tarkotuksena ei ollut juoda niin paljoa, kuin viime kerrallla! En muista maininneeni mitään täydestä absoluuttisuudesta", Yumi virnisti ja kulautti mukinsa tyhjäksi.
"En mä nyt kuitenkaan voi antaa teidän nautiskella keskenänne kaikkia sun meille vaivalla hankkimia juomia."

Trinityn löytäessä tiensä perille, Yumi silminnähden innostui. Se vilkutti tytön luokseen ja nousi paikaltaan halaamaan sitä, pahoitellen bikinien kastelemaa halausta ja puhui jotain uudesta uintireissusta.
Pian puhe vaihtuikin juomapeleihin, kun Yumi keksi sellaista ehdottaa.
Painottaen ryhmän vanhuksille, että mikäli teinilasten juomaleikit ovat liian lapsellisia, saisivat aikuiset myös itse ehdottaa jotain vastaavaa.

"Joku truth or dare saattaakin ehkä olla jurakauden muinaisjäännösten (et sä Jude) mieleen vähän leikkiä, mut mulla on mukana myös pari pakkaa kortteja", Kansas kertoi ja jatkoi kohauttaen olkiaan:
"Jos siis esimerkiks joku Hitler tai muu vastaava kiehtoo enemmän."
Hän hoksasi vähän jäljessä paikalle saapuneen Trinityn, jonka kanssa he vilkuttivat toisilleen tervehdykseksi.
Lue: Kansas vilkutti liki maaninen hymy naamallaan tosi nopeesti ja aggressiivisesti ja Trinity hihitti ja vilkutti normaalisti.

"Mä oon avoin ihan kaikelle, mut bussikuskiin en kyllä ainakaan vielä lähde sillä mielelläni nauttisin tästä illasta tietoisessa tilassa snadisti pitempään", Yumi myönsi kohauttaen olkiaan.

Kane tiesi jo melkein heti ilmaista mielipiteensä ideasta.
"Leikkikää te penskat vaan, I'll pass", mies mutisi ja paransi asentoaan retkituolissa.

Kansas vilkaisi Kanea virnistäen sen ilmoittaessa selkeästi, ettei aio lähteä mukaan juomapeleihin.
"Toimisko joku ponileikki paremmin sun ajanviettotottumuksiin?"

Hän ei tosin jäänyt kuuntelemaan Kanen vastausta, kun Jude jo huhuili pojan vedenrajaan.
Kansas ponnahti ylös paikaltaan ja hölkkäsi naisten tykö, kuullen nippanappa jotain vastalauseita Kanen suusta.
Poika käännähti matkalla ympäri, 'fingergun' osoitettuna Kaneen.
"What a pussy", hän totesi ja käännähti taas ympäri, jatkaen matkaansa jälleen oikeinpäin.

Samaan aikaan kuului Kelseyn pirtsakka ääni metsänrajasta.
"GOOOD EVEENIIING!" se tervehti koko porukkaa ja kädet levällään suuntasi ensimmäisenä Yumin, Trinan ja Mikaelin luo.
Kanen kohdalla se pysähtyi hetkeksi, sen hymy hyytyi ja se jäi katsomaan blondia pohtivana.
Kuitenkaan se ei puhunut enää niin kovaan ääneen, että Kansas olisi vedenrajasta kuullut, mitä se sanoi.

"What's up?" Kansas kysyi Judelta ja Yevalta päästyään niiden luo, katse tiukasti kiinni kaksikon kasvoissa.

Juden kasvoille levisi suorastaan pahaenteinen hymy.
"Voidaan varmaan yksimielisesti todeta, ettei kukaan jaksa katella tota rantaleijonaa tossa", Jude aloitti, viitaten retkituolissa lekottelevaan Kaneen.

Kansas nyökkäili Juden selittäessä, kuinka Kanekin olisi jollain tapaa saatava kastelluksi.
Nainen taisi käyttää jossain vaiheessa sanoja "he deserves to get wet", mutta painotti kuitenkin myös, ettei "sillä tavalla".
Kansas kovin asiantuntevaan sävyyn totesi vain, että:
"Juuri sillä tavalla."

Pipopää sai osakseen aavistuksen tuomitsevia katseita kaksikolta, mutta sekös sai pojan vain virnistämään.

Yhdessä Yeva, Kansas ja Jude ryhtyivät suunnittelemaan idioottivarmaa operaatiota, Kanen kastelu.
Kuitenkin heidän pieni marttakerhonsa keräsi kiinnostusta teinien joukossa ja pian olan yli vilkuilikin Kelsey (joka terävänä kysyi, että "mitä hittoa te täällä juonitte"), Mikael ja Cooper.

Hetkonen, Cooper? Missä välissä se tänne tuli? I mean, hyvä että tuli, mutta miten noin salakavalasti?

Kansas päätyi selittämään suunnitelman myös muille.
Se suunnitelma tosiaan piti sisällään sen, että Yeva vahvana naisena jollain tapaa rajoittaisi Kanen liikkeet ja samalla loput porukasta raahaisi ukon tuoleineen päivineen siihen steroideja vetäneeseen puroon.

"... Mikset sä vaan esim nappaa sen hattua ja juokse ite veteen?" Yumi ehdotti Kansasin olan takaa.
Kerrankin se oli Yumi, joka onnistui säikäyttämään Kansasin hiippailemalla sillä tavalla.
"Se vaikuttaa vähän neuroottiselta sen lätsänsä suhteen", tyttö jatkoi.

"... Tossa on ideaa", Kansas myönsi virnistäen, katse Yumissa.

14th of July 2023, The Bond Family House, Wilmington, ID

Kansas makasi huoneensa sohvalla puhelintaan selaten ja naposteli samalla karkkeja.

Rentoutumishetken keskeytti Yumilta tullut viesti, jossa tyttö ilmoitti olevansa perillä ehkä kymmenen minuutin kuluttua.
Kansas tuijotti viestiä, keskeyttäen pureskelunsakin.
Hän käänsi katseensa puhelimen näytöltä huonettaan kiertämään.
"Well fuck", poika henkäisi ja nousi sohvalta, jättäen puhelimensa siihen. Hän ryhtyi keräilemään lattialta vaatteitaan ja kasasi niitä pyykkikoriin. Pitkin huonetta lojuvia kirjoja hän hyllytti siististi paikoilleen, ne hurjimmat piilottaen kaapin perälle.
Kiire on paras motivaattori, se taas todistettiin.
Irtotavaran löydettyä paikkansa, Kansas haki alakerrasta imurin ja juoksi huoneensa läpi kolmeen kertaan, jotta jokainen villakoira oli varmasti teljetty imurikenneliin.

And just on time, poika ajatteli kuullessaan ovikellon pimpahtavan.
Kansasin onneksi (ja epäonneksi) Yumi ei joutunut odottelemaan ovella kauaakaan, kun Kansasin äiti mrs. Beatrice Bond jo avasi sen.
"Well hello dear!" Beatrice tervehti tyttöä lämpimästi ja toivotti tämän tervetulleeksi.
"Kansas is still upstairs-" brunette nainen aloitti, muttei saanut lausettaan loppuun Kansasin ilmaantuessa eteiseen.
"Wrong, Kansas is right here you ff…king brussel sprout", poika ilmoitti.
Beatrice katsahti jälkikasvuaan muka-järkyttyneenä, mutta palautti huomionsa pian Yumiin.
"Speaking of brussel sprouts, have you eaten yet?"


Yumi mulkaisi Kansasia, ihmetellen tämän tapaa puhutella äitiään, mutta käänsi kuitenkin katseensa pian Beatriceen päin ja vastasi hymyillen:

“I just ate, thanks.”

“Oh, well, sanothan sitten jos tulee nälkä”, Beatrice hymyili lämpimästi.

Yumi käänsi hymyilevän katseensa jälleen Kansasiin ja kipitti pojan perässä peremmälle taloon. Tyttö oli nähtävästi hämillään talon suuruudesta ja ulkomuodosta. Ei sitä ihan ensisilmäyksellä ehkä Kansasista olettaisi, että poika asuisi näin hulppeassa talossa.

“Vessa löytyy tuolta, tossa on ipanoiden huoneet and here is where the magic happens”, Kansas esitteli ystävälleen johdatellessa tätä talon halki yläkertaan pojan huoneeseen. Yumi katseli oviaukolta isoa makuuhuonetta, joka sisustukselta kieltämättä huusi Kansasin nimeä.

“BRUH, mitä hittoa sulla on oma minijääkaappi sun huoneessa??” tyttö ihmetteli ääneen ja laski nahkaisen reppunsa, sekä vaalean kangaskassinsa parisängyn viereen lattialle. Kansas hymyili sängynreunalta ylpeänä.

“Täältä puuttuu kyllä jotain…”, Yumi pohti ääneen ja hieroi leukaansa kämmenellään.

“Like what?” Kansas naurahti ja katseli ystäväänsä ihmeissään.

“Huonekasvit!! Tohon sopis ihan super hyvin roikkuva kultaköynnös ja tohon nurkkaan menis oikein komea peikonleht-”, Yumi selitti innoissaan.

“Näytänkö mä siltä, että mä saisin pidettyä sellaisia elossa?” poika keskeytti huvittuneena.

Yumi pohti hetken.
"... No joo. Et", tyttö myönsi ja siirtyi tutkiskelemaan huonetta tarkemmin.

Kansas hymähteli huvittuneena.
"Mitä muuten kerroit äitilles?" poika kysyi ja hoksasi yhden kirjahyllyn reunalla pilkottavan hieman.. sopimattoman kirjan. Hän mahdollisimman ääneti singahti hyllyn tykö ja piilotti sen visusti muiden kirjojen taakse.

Yumi kääntyi Kansasin puoleen tarkasteltuaan ensin seiniä peittäviä julisteita.
"Mä kerroin sille, että yökyläillään Harperin kanssa", tyttö vastasi ja naurahti:
"Don't worry, en sanonu susta yhtään mitään."

"Oh, so I'm a sneaky link?" Kansas virnisti siirtyessään televisionsa luo. Hän käynnisti sen ja ryhtyi kaivamaan elokuvaa valmiiksi Netflixin syövereistä.

Tyttö katsoi ystäväänsä kysyvästi.
"A what?"

Kansas kohotti kulmakarvojaan ja käänsi yllättyneen katseensa Yumiin.
"What? You don't kno- nevermind", hän tyytyi toteamaan ja heilautti kättään.
Huoneen oveen koputettiin kuuluvasti ja seuraavaksi sen avasi nuori, ruskeatukkainen tyttö.

Kansas kurottautui sohvalta saadakseen näköyhteyden ovelle.
"Oh hi Tess, what's up?" hän kysyi pirteästi.

Tyttö katsoi Yumia hieman ujostellen, siirtäen katseensa kuitenkin Kansasiin.
"... Mom asked me to come check on you", Tessa, Kansasin 9-vuotias pikkusisko, vastasi.

"Oh.. Why?" Kansas kysyi pehmeästi ja nousi sohvalta, kävellen ovelle.
Tess vaivihkaa hivuttautui hivenen kauemmas ovesta, katkaisten näköyhteyden Yumiin.
"... You forgot your treats", Tessa muistutti hiljaa.

Kansas katseli siskoaan lempein silmin ja hymähti.

“Thanks, sis”, hän kiitti, nappasi tytön kädessä olevat herkut yhteen käteensä ja pöllytti tytön tukkaa toisella kädellä. Tessa nyökkäsi hennosti, kurkkasi Kansasin sivulta vielä kertaalleen Yumiin päin ja lähti sitten kipittämään yläkerran käytävää pitkin kohti omaa huonettaan. Kansas sulki oven perässään ja käveli takaisin sohvan luo, jonne Yumi oli löytänyt jo tiensä. Kansasin istahdettua sohvalle tytön viereen Yumi ponnahtikin ylös ja kiiruhti kangaskassilleen.

“I almost forgot, mäki toin herkkuja!” hän ilmoitti silmät säihkyen ja piteli käsissään Cheetos- ja M&M-pussejaan.

“Nice! Juotavaa voit hei ottaa jääkaapista ihan vapaasti”, Kansas kertoi avatessaan sylissä lepäävää sipsipussiaan. “Hain sinne ihan sua varten vähän virvokkeita.”

Yumi katsahti poikaan päin sellaisella “ei sun olisi tarvinnut” -ilmeellä, mutta kiiruhti kuitenkin minijääkaapin ovelle innoissaan. Sisältä hän löysi sitä niin rakastamaansa vaaleansinistä redbullia.

“Aww, you know me so well”, Yumi sanoi ja katsahti Kansasiin päin. “Haluuksä mitään?”

"Koksua, kiitos", Kansas lirkutti vastaukseksi ja paranteli sohvatyynyjen asentoa.
Yumi naurahti ja toi jääkaapilta omien juomiensa lisäksi kaksi colatölkkiä sohvapöydälle.
Tytön jääkaappihengailun aikana Kansas oli asetellut ne Tessan tuomat herkut molempien ulottuville ja säädellyt audiolaitteiston äänenvoimakkuutta kohdilleen.

"So… Which movie shall we watch?" Kansas kysyi. Listalla näkyi Prinsessa Mononoke, Tuulen laakson Nausicaä, Henkien Kätkemä, Kikin Lähettipalvelu ja Naapurini Totoro.

"Oisko Totoro mitään?" Yumi ehdotti.

Kansas oli jo myöntymässä, kun intensiivinen flashback pojan muutama yö sitten nähtyyn uneen sai hänet hiljenemään ennätysvauhtia.
Hän meinasi suunnilleen tukehtua sipsiinsä.
"... Öö- tota- käviskö vaikka Henkien Kätkemä?" hän ehdotti vuorostaan, mihin Yumi onneksi suostui.
Hieman epäileväisesti ehkä, mutta suostui kuitenkin.

Leffa siis laitettiin pyörimään ja Kansas sääti valaistusta hieman himmeämmäksi. Pimennysverhot peittivätkin sohvan oikealla puolella olevan suuren ikkunan, joten ulkoa tuleva valo ei ollut ongelma.
Kansas oli nähnyt elokuvan aiemminkin, mutta Yumille se oli uusi. Siispä kaksikko ei paljoa jutellut sen reilun kahden tunnin aikana - mitä nyt muutaman kerran jotain hassunhauskaa pikkusettiä tai vaihtoehtoisesti toinen pyysi hakemaan lisää juotavaa ynnä muuta mukavaa.


“Nyt mun on kyllä ihan pakko käydä vessassa, rakko räjähtää”, Yumi sanoi leffan loputtua samalla venytellen puutuneita raajojaan.

“Mhm, sä varmaan löydät sen vessan”, Kansas sanoi ja uppoutui puhelimensa ääreen. “Mutta jos eksyt niin huikkaa mulle, nii voin taluttaa sut sinne.”

Yumi mulkasi poikaan päin sanomatta mitään, kipitti huoneen halki ja suunnisti kohti yläkerran vessaa.


Yumin saavuttua takaisin vessasta, hän käveli reippaasti sohvan ohitse ja rupesi jälleen penkomaan kangaskassiaan. Kansas kurkisti laiskasti selkänojan ylitse tyttöön päin.

“Mitä sä kaivelet”, se kysäisi ja käänsi taas päänsä takaisin puhelimessa pyörivään kissavideoon.

“Mä en vitsaillut niistä kynsilakoista ja manikyyreistä, toin muutaman mukanani!” Yumi hihkaisi esitellen kynsilakkojaan ja kikatti perään. “Mä jopa löysin niitä Hello Kitty -kynsitarroja mun laatikosta.”

Kansas avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta tyytyi vaan naurahtamaan.
"Of course you weren't joking…" poika mutisi.

Yumi palasi sohvalle ja levitti mustan, vaaleanpunaisen, valkoisen ja punaisen kynsilakkapullon sohvapöydälle.
"Pick your favourite", tyttö kehotti.

Kansas puntaroi vaihtoehtojaan hetken ja virnisti.
"No siiis oumaigaad, pinkki ois kyl niiiin mun väri", hän myönsi ja heilautti kättään.

Yumi hihitti ja nosti hihansa suunsa peitteeksi.
"Oot aika vakuuttava", hän myönsi ja siirsi muut paitsi pinkin lakan sivuun ja kaivoi kynsiviilan käteensä.
"Alright, anna käsi", tyttö ohjeisti ja Kansasin käden saadessaan omaansa, ryhtyi viilaamaan kynsiä siisteiksi ja tasaisiksi.
"Damn, gwurl, miten sulla onki näin hyväkuntoset kynnet.." Yumi ihmetteli ääneen ja Kansas meinasi purskauttaa kokikset suustaan.

"What is this foul language you're using??" Kansas nauroi.

Yumi katsahti ystäväänsä ja naurahti viattomana.
"Halusin vaan nähdä, kun noi kokikset ois lentäny sun syliin", tyttö myönsi hymyillen.
Viilausoperaation valmistuessa Yumi otti sen vaaleanpunaisen kynsilakan, avasi sen ja ryhtyi lakkaamaan Kansasin kynsiä.
"Mä en oo muuten varmaan ikinä kysyny sulta, mutta miks te muutitte Wilmingtonii?" Yumi kysyi, katse tiukasti työssään.

Kansas kohautti vain toista olkaansa, koska toinen oli pidettävä liikkumattomana.
"Porukat muutti tänne sillä välin, ku mä olin Saksassa. Ne halus kai vähän uusia tuulia", hän kertoi ja kysyi puolestaan Yumilta:
"Entä te?"

Yumi oli hetken hiljaa.
".. No, äiti ja isä eros ja äiti halus muuttaa takasin tänne kotiseudulleen", tyttö kertoi.
"Oon alunperin siis Manchesterista", hän jatkoi, koska arvasi Kansasin kysyvän seuraavaksi sitä.
Poika nyökkäili.
"Cool. I'm sorry about the divorce though", hän pahoitteli.

Seuraavaksi puheenaihe hyppäsikin Manchesterin kautta Twin Fallsiin ja sieltä Boehen.
"Miten se pääty ees sulle?" Kansas uteli. He lakkasivat jo toista kättä, ensimmäisen kuivuessa.
"Se oli ensin mun vuokrahevonen", Yumi aloitti, tarkasteli hetken työnsä jälkeä ja jatkoi:
"Sit se tuli myyntiin ja mun oli pakko ostaa se… Olin jo niin rakastunu siihen. Tale as old as time", hän naurahti.
Kansas nyökytteli, huvittuneena hymyillen.
"Blue vissiin tuli sulle jo Saksassa?" Yumi varmisti.
Kansas nyökkäsi - jälleen - ja otti hörpyn colastaan.
"Joo. Mun piti ostaa vähintään 160cm korkea, kisattu puoliveritamma", poika selitti naurahtaen.
"Ja nyt mulla on 150-senttinen, 5-vuotias quarterruuna, joka oli kaikenlisäks ori, kun mä sen ostin", hän pudisteli päätään.
Yumiakin kieltämättä nauratti. Olihan se ihan koomista!

Yumi huokaisi kevyesti ja laittoi kynsilakkapullon kiinni.
"Done, nyt enää tarrat", hän totesi helpottuneena.
Kansas katseli niitä vaaleanpunaiseksi maalattuja kynsiään.
"I'm gonna be the prettiest girl at the party", hän siteerasi jotain TikTok-audiota.
Yumi nauroi ja myötäili:
"For sure!"

Yumi irroitti pienen Hello Kitty -tarran tarra-arkista ja painoi sen Kansasin keskisormen kynteen.

“Speaking of prettiest girls, onkos sulla ketään tiettyä mielessä? Vai onko sun seurusteluelämä ollut aina yhtä kuivaa ku sun instagramin dm:it?” Yumi uteli virnistäen, samalla ihaillen taideteostaan Kansasin kynnellä. Poika melkein tukehtui juomaansa jo toistamiseen illan aikana. Hän katsoi Yumia hetken silmät ammollaan kunnes käänsi katseensa television näytölle.

“Ouch”, Kansas naurahti kevyesti, jonka jälkeen pojan ääni muuttui totisemmaksi.

“Oli mulla siellä Saksassa yks”, hän aloitti ja käänsi katseensa takaisin Yumiin päin, joka istui hiljaa odottavaisena pojan vierellä.

“Se oli ihan super upea tyyppi, ihan hiton taitava hevosten kanssa… mut se juttu ei sit toiminutkaan valitettavasti”, Kansas huokaisi.

Yumi kuunteli kiinnostuneena, silmät kiiltäen.

“Ja…? Kai sulla nyt jotain säpinää täälläkin on”, tyttö kinusi kärsimättömänä. Kansasin naamalle valahti leveä virnistys.

“Noh, sellainen vahva, komea, lihaksikas ja karski Kane kieltämättä voisi ratkaista kaikki ongelmat mitä mun elämässä on… Me voitaisiin karata romanttisesti ja muuttaa jonnekkin vanhalle ranchille asumaan ja elää siellä elämämme loppuun onnellisina”, poika lausui teatraalisesti. Yumi katsoi ystäväänsä erittäin kyllästyneellä ilmeellä.

“No ei nyt oikeesti, se oli vitsi”, poika nauraa heilauttaen kättään.
“Kai mä yhdestä tyypistä oon silleen, snadisti kiinnostunut”, hän tunnusti rauhallisesti. Yumi ponnahti innoissaan ja vaihtoi asentoaan tentaten:

“OMG!! Kuka??”

“En kerro.”

“Kerrotpas!! Pliis!”

“En varmana kerro, sä niin paljastaisit sen sille.”

“ELI MÄ TUNNEN SEN?? Omg.”

“Oh boy…”

Aikansa kaksikko kinasi, kunnes Yumi luovutti ja jätti asian sikseen, välillä tosin heitellen tuttujen koulukavereiden tai tallilaisten nimiä, kalastellakseen reaktiota. Ainoastaan yksi nimi sai mitään muista poikkeavaa reaktiota aikaan, ja sekin oli Mikael. Tarina ei kerro, oliko reaktio ihastusta vai yksinkertaisesti Kansasin epätoivoinen yritys pidättää enää nauruaan Yumin käytyä yksitellen koko Wilmingtonin läpi.

However, eihän se ole mikään kunnon leffailta, jollei vähintään kahta elokuvaa katsota. Siispä manikyyrin päätteeksi Netflixistä lähti pyörimään seuraava Ghibli-elokuva; Porco Rosso.

Elokuvan päättyessä kello näytti jo aamukahta.
Kansas venytteli ja naksautteli niskansa noustessaan sohvalta.
Yumin silmäluomet tuntuivat suorastaan painavilta - ainakin siitä päätellen, että tytöllä oli vaikeuksia pitää silmiään auki.

Kansas kääntyi ystävänsä puoleen ja hieraisi niskaansa.
".. Mä haen sulle patjan?" poika ehdotti ja Yumi nyökkäsi väsyneesti.

Siispä Kansas nouti patjan, lakanat, tyynyt, peitot ynnä muut tarpeelliset ja tarpeettomat uniapurit.
Hän kuskasi patjaa ympäri huonetta, odottaen Yumin hyväksyvän jonkin kohdan.
Näky oli ilmeisen koominen. Yumi ainakin nauroi.

"Laske se vaan johonkin", Yumi ohjeisti ja siirtyi sohvalta kohti reppuaan, josta hän kaivoi yöasunsa - eli siis pehmeän, ylisuuren paidan ja siihen mätsäävät mukavat shortsit.

"I'm gonna go brush my teeth", Kansas ilmoitti ja sujahti huoneesta yläkerran vessaa, sulkien molempien ovet perässään.
Kansasin huolehtiessa hammashygieniastaan, Yumi vaihtoi vaatteensa ja etsiskeli puhelimelleen laturipaikkaa. Joista lähin oli Kansasin sängyn takana. Tyypillistä.

Parin minuutin kuluttua poika palasi huoneeseen ja Yumi vuorostaan pujahti hammaspesulle, jonka aikana Kansas vaihtoi vuorostaan unipukunsa ylleen. Ei harmaa toppi ja punaviherkirjavat flanellihousut olleet ehkä todellisuudessa Kansasin uniasu, mutta nyt sai luvan olla.
Kansas katsoi hetken hämmentyneenä sänkynsä viereen ilmestynyttä patjaa, mutta tyytyi vain hymähtämään ja pesiytyi sänkynsä suojiin. Hän kaivoi puhelimensa esiin ja ryhtyi selaamaan Instagramia.

Yumin palatessa patjapaikalleen, oli Kansas jo haalinut hyvän määrän reelsejä tytölle näytettäväksi. Alkaen kissavideoista ja päättyen.. kissavideoihin. Siellä välissä oli kyllä paljon muutakin, mikä sai väsyneen Yumin nauramaan epätoivoisena.

Jossain vaiheessa Yumi totesi helpoimmaksi näyttää omat videonsa Kansasille sieltä sängyltä käsin.
Kansasia moinen ei haitannut, eipähän tarvinnut tehdä ylimääräisiä liikkeitä sisällönjaon suhteen.

Yumin pää eksyi Kansasin pään viereen tyynylle, kun tytön puhelimesta loppui akku ja se oli laitettava latautumaan. Siispä niitä lyhytvideoita piti katsoa samalta näytöltä.


“That’s so you”, Kansas naurahti, kun puhelimen näytölle ilmestyi kärttyisestä kissanpennusta video.

“No enpä oo!!” Yumi vastusti nauraen ja kolautti päänsä Kansasin päähän.

“Ouch!”

“Iteppähän kerjäsit”, Yumi haukotteli ja skippasi seuraavaan videoon.

Montaa videota ei tarvinnut katsoa, kun Yumin raskaat luomet alkoivat sulkeutua tytön vastusteluista huolimatta. Yumin pää pilkki hetken aikaa, kunnes väsymys otti vallan ja brunette valahti unen makoisaan maailmaan. Kansasilla ei mennyt yhtään sen paremmin, sillä puhelinta pidellyt käsi oli laskeutunut pojan reidelle ajat sitten, eikä Kansas ollut moksiskaan siitä, kun Yumin pää painautui tämän olkapäätä vasten. Musta verho laskeutui Kansasin näkökenttään, eikä hän vastustellut väsymystä, vaan hengitti tasaiseen tahtiin hennosti vaahtokarkeilta tuoksuvaa ilmaa ja nukahti vieno hymy huulilla.

Tyytyväinen tuhina täytti Bondien tiilitalon yläkerran, eikä se keskeytynyt koko yön aikana.
Paitsi kerran, kun Kansas havahtui unimaailmastaan painavaan tunteeseen kulkiluidensa ympärillä.
Poika avasi silmänsä.
Hänen sydämensä tuntui jättävän lyönnin välistä.
Se kiristävä, painava tunne ulottui kylkiluiden lisäksi hänen reisilleen ja tunteen aiheuttaja oli Yumi.
Tyttö oli näet kietoutunut koalamaisesti pojan ympärille, pää edelleen tämän olkapäällä.
Kansas koitti varovasti vapautua Yumin tiukasta otteesta, mutta hienovaraiset pyristelyt eivät tuottaneet tulosta. Kansas ei halunnut riskeerata ystävänsä unta, joten poika hyväksyi kohtalonsa, käänsi katseensa seinään ja yritti nukahtaa uudestaan - kovin kuumottavista poskista huolimatta.

29th of July 2023
At around 10PM, Beaver Cove, ME

"You've got to be kidding me", Kansas huokaisi astuessaan sisälle kolmosmökkiin.

Sotku oli... Aikamoinen.

Heti ovelta alkaen lattialta löytyi likaisia sukkia, parit bokserit (joista Kansas ei aikonut selvittää, olivatko nekin käytettyjä), paitoja sun muita vaatekappaleita.
Pyykkien lisäksi lattialautoja koristi erinäiset herkkuroskat, kuten suklaapatukkakääröt, tyhjennetyt sipsipussit ja… olivatko nuo nenäliinoja?

Eugh.

"Onpahan siivo", Mikael arvioi vetäessään oven perässään kiinni.

"Mm. Terävä huomio", Kansas hymähti, lopen kyllästyneenä.
Tämä oli ainakin viides kerta tällä viikolla, kun aamulla siivottu mökki näytti iltaan mennessä siltä, kuin siellä olisi räjäytetty roskapommi.
Roskapommi, jonka nimi oli Robert.

Kansas käveli peremmälle mökkiin ja kallistui nojaamaan välioven karmiin, kädet ristittynä rintakehälleen, katse skannaten makuutilan sekasortoa.

Mikael livahti pojan ohi hakemaan pyyhettään ja suuntasi siitä suihkuun.

Robert makasi yläpedissään ja katsoi puhelimen äänet luvattoman kovalla jotain YouTube-videota.

"Are you gonna clean up your mess or what?" Kansas kysyi.

Robert ei ollut kuulevinaankaan.

"Haloo?" Kansas huhuili, mutta turhaan. Viiksekäs nuorimies ei edes katsettaan käyttänyt pipopäisessä pojassa.

Kansas odotti hetken. Muutaman sekunnin, jos sitäkään.
Mutta kuten poika on itsekin joskus todennut, the P in Kansas stands for patience.
Siispä hän riisui hupparinsa ja heitti sen sängylleen.
Joku reaktio oli saatava.

"Oh Bob, muru, siivoa tää sotku", hän kehotti uudestaan.

Hellittelynimen kuullessaan Robert käänsi katseensa puhelimensa näytöltä Kansasiin.
Toisen pojan asuvalinnan nähdessään hän kurtisti kulmiaan ja irvisti inhosta.
"I knew you were a fucking faggot!"

"Wearing a pink crop top doesn't make me a homosexual", Kansas huokaisi, nenänvarttaan nipistäen.
"Now get your stinky ass up and-"

"Mä en kuuntele käskyjä hinteiltä", Robert keskeytti ja jatkoi puhelimensa tuijottamista.

"No ei ollu käsky vaan kehotus", Kansas korjasi ja jatkoi:
"Joko sä siivoot ne tai mä siivoon ne. Jos mä siivoon ne, niin niistä jää ehkä just ja just tuhkat jäljelle", poika kertoi ja kertomuksensa paikkansapitävyyden takaamiseksi kaivoi sytkärin taskustaan ja napsautti siihen liekin.

"I'm getting really tired of your fucking nagging", Robert ärähti ja laittoi puhelimensa pois, laskeutuen sitten punkastaan.

"Yeah, well, I wouldn't nag if you'd learn how to live like a proper human being", Kansas pyöräytti silmiään ja virnisti perään.
"Although a pigsty sure would suit your needs."

"The fuck did you say?"
Robertin tuuheat ja paksut kulmakarvat näyttivät melkein yhdistyvän keskeltä, niin kurtussa ne olivat.
Hän astui hivenen lähemmäs oviaukossa nojailevaa, kissapipoon ja siihen vaaleanpunaiseen croptoppiin sonnustautunutta poikaa.

Kansas pidätti nauruaan, hymykuopat korostuen.
"Oh, was I not clear enough? Or-"
Poika ei saanut edes lausettaan loppuun, kun tuohtuneen viiksimiehen vasen nyrkki otti lähikontaktia Kansasin nenän alueen kanssa.

Hämmästyneenä ja järkyttyneenä hän nosti kätensä suunsa ja nenänsä eteen.
Kädelle valui lähes välittömästi jotain lämmintä ja märkää. Ja punaista.

Robert lähes hymyili.
Hän hieroi vasurinsa rystysiä ja katsoi tällistä tokenevaa pipopäätä suorastaan omahyväinen ilme kasvoillaan.

"You- you motherfucker-!"

Tässä välissä tarinaa kertoja kävi nappaamassa popcornit ja nautti esityksestä.
Kertojan harmiksi se tosin loppui aika lyhyeen, kun Mikael palasi suihkutuokioltaan.

Ehkä kahden sekunnin arviointihetken jälkeen Mikael syöksähti likipitäen toistensa kurkuissa kiinni olleen kaksikon väliin.
"What the fuck are you doing?!"

Kansas naksautti leukansa paikoilleen, katse pysyen tiukasti vähintään yhtä kierroksilla käyvässä Robertissa.
"Me and Bobby here were just discussing-"

"Sori, toi ei kyllä ollu keskustelua nähnykään", Mikael myönsi välittömästi. Suomalaispojan katse vaelsi vuoronperään Kansasin ja Robertin välillä - toiselta tuli verta nenästä ja toisen huuleen oli tullut haava. Hehkeitä.

Kansas pyyhkäisi käsivarrellaan nenäänsä.
Verenvuoto oli jo lähes tyrehtynyt.
"... Kyllä siinä sanoja vaihdettiin", poika mutisi, mulkaisi Robertia ja siirtyi sitten vessan puolelle arvioimaan vahinkoa.

Hän kuuli, kuinka Mikael vuorostaan keskusteli Robertin kanssa.
Yllättävää kyllä, ne todella keskusteli.
Tai siis, Mikael kävi läpi jokaisen tietämänsä haukkumasanan ja keksi niitä vähän lisää päälle. Pelkkä fucknugget ei ollut tilanteeseen nähden riittävän aggressiivinen. Robert sai todella kuulla kunniansa - alkaen saapumispäivästä ja päättyen tähän nimenomaiseen edesottamukseen.
Ja voi pojat, että sinne väliin mahtui vaikka ja mitä mistä käristä - kuten pallo naamaan ja puun raivokas ravisuttaminen, unohtamatta melontareissua, jonka aikana Robert oli vähällä paukauttaa melalla Harperia päähän.

Eipä kyllä kohtelias kanadalainenkaan sanojaan säästellyt - ehei.
Oli selkeästi kuultavissa, kuinka Mikaelin kasvojen epämääräiset laikut olivat jo vaikuttaneet pojan aivotoimintaankin, kun alunpitäenkään kaveeraa tommosen epämääräsen nurkkarunkkarin kanssa ynnä muuta imartelevaa.

Siellä vessassa Kansas huuhteli kasvojaan haalealla vedellä.
Pahin adrenaliiniryöppy oli jo haihtumassa ja nenää jomotti pahemman kerran.
Pojan päässä pyöri lähinnä tuhat eri tapaa, joilla hän olisi voinut piestä Robertin vielä pahemmin.
Hän nojasi lavuaariin, kädet altaan molemmilla puolilla ja tasaili uudestaan kiihtynyttä hengitystään.

Mikaelin ja Robertin sanaharkkakin vaimeni, kun kaksi uutta ääntä kuului mökin ulko-ovelta.

“Mitä hittoa täällä tapahtuu?”

Kysyjä oli Cooper. Toinen ääni kuului Timbelle, eikä Kansas saanut vanhemman pojan sanoista juuri mitään selvää.
Mutta ilmeisestikään tämä ryhmärämä, jonka jatkoksi Cooper ja Timbe liittyivät, eivät olleet olleet erityisen hiljaisia.
Se epäilys varmistui, kun leiriohjaaja Mike koputti kolmosmökin oveen.

“Hiljaisuus alko yli kymmenen minuuttia sitten”, hivenen huolestuneen kuuloinen Mike huomautti.

Kansas astui vessasta ulos, näyttäen parhaansa mukaan täysin normaalilta.
… Korjaan, niin normaalilta, kuin Kansas koskaan pystyisi näyttämään*.
“Ah, sorry about that”, pipon päästään riisunut poika pahoitteli hymyillen.
“Kunhan päästeltiin höyryjä”, hän vakuutteli.

Mike kurtisti kulmiaan entisestään ja kallisti päätään. Kansasin vakuuttelut eivät selkeästikään vakuuttaneet häntä.

Timbe vilkaisi Robertia, Mikaelia ja Kansasia, ennenkuin siirtyi leiriohjaajan kanssa mökin ulkopuolelle juttelemaan.
Kansasin ainoa toive oli, että Timbe käyttäytyisi kuin a good bro ja onnistuisi puhumaan nuoremmat tupalaisensa pois ongelmista.





Sunday, 30th of July 2023

10AM, Beaver Cove Camp Center, ME


Saatiin mökki siistiksi asti, Robertin ympäriinsä levitettyä omaisuutta myöten.
Huolimatta siitä edellisilllan... episodista mun ja Robertin välillä, oltiin taas aamulla ihan hyvää pataa.
Tai no, niin hyvää, kuin sen kanssa suinkin pystyi. Mä rehellisesti sanottuna yllätyin, että tultiin niinkin hyvin toimeen, etten heti ensimmäisenä päivänä pies- puhunut sen kanssa yhtään ärhäkämmin. Kieltämättä mun oikean käden rystysiin hieman sattui, eikä mun silmäkulmakaan sit väriltä säästynyt.
Mutta hei, kiitos Cooperin, Timben ja Mikaelin, me ei jouduttu edes liemeen.

Pakattiin vielä kukin kamppehemme kasaan. Mä ja Mikael car privilegen myötä pistettiin ne jo autoonkin, kaiken sen heppasälän sekaan.
Muut mökkiläiset jo valuivat kohti seuraavaa aktiviteettia.
"Aattelin mennä rantaan, ei jotenki houkuta toi kitaransoitto", Mikael totesi ja imitoi käsillään.. oletettavasti kitaransoittoa, mutta se kyllä näytti enemmän Edistyneen tason sormisolmu -kurssin demolta.
Mä laitoin auton oven kiinni ja nyökkäsin.
"Mind if I tag along?" kysyin.
Mikael pudisti päätään vastaukseksi ja lähti kulkemaan kohti rantaa, minä tiukasti kannoillaan. Myös Brandy, Yumi ja Harper näyttivät kulkevan siihen suuntaan.

"Te vissiin saitte Yumin kanssa sovittua?" Mikael kysäisi mun katsellessa tyttökolmikon perään.
Mä nyökkäsin hymähtäen.
"Joo", aloitin ja käänsin katseeni Mikaeliin.
"Just like you said", jatkoin hymyillen.
Mikael puristi huulensa viivaksi ja nyökkäili.
"Good", hän myönsi.

Me käveltiin jonkin verran sivummalle, kuin mitä Yumi seurueineen.
Rupateltiin niitä ja näitä, enkä mä ehtinyt oikeastaan edes täyttää hiljaisuutta vokaalistimmeilläni. Sitä hiljaisuutta kun ei juurikaan ollut.
Mikael kertoi mulle paljon Suomesta samalla, kun keräili hiekalta leveitä, litteitä kiviä. Kuuntelin sen juttuja kiinnostuneena.

"... Ja mä vaan todella toivon, että saadaan Idahoonkin kunnolla kylmää ja lunta", poika myönsi.
Mä naurahdin, pyöräytin silmiäni ja nappasin yhden niistä Mikaelin keräämistä kivistä, viskaten sen sitten pitkälle veteen.
Kivi suorastaan loikki viisi kertaa pitkin veden pintaa.
"Sä ja sun lumes", hymähdin huvittuneena ja siirsin katseeni järveltä lyhyempään poikaan.

Mikael heitti vuorostaan yhden kiven. Se teki yhden loikan enemmän, kuin mun heittämä.
"What can I say? Mä ja kuumuus ei oikeen tulla juttuun", Mikael myhäili.
Mä olin kävellyt jo vähän matkaa pojan edelle. Kierähdin ympäri, jatkaen matkaani takaperin ja virnistin leveästi.
"And yet you crawled into my bed", muistutin.

Mikael jäätyi niille sijoilleen ja katsoi mua silmät suurina, kuin peuralla ajovaloissa. Sen korvat ja posket lehahti aivan punaisiksi! Cute.
Se kuitenkin keräsi itsensä, rentoutui aavistuksen ja viskasi taas yhden kiven kohti järvenselkää, katse sitä seuraten.
"That was only the unfortunate result of sleepwalking", poika huomautti kurkkuaan selvittäen ja palautti katseensa muhun.
"Besides, I already told you that I'm sorry."

Kurtistin kulmiani ja mutristin suutani.
"As if you'd need to be", hymähdin ja kiepsahdin taas ympäri, napaten hiekalta hetkeä aiemmin bongaamani leipäkiven.
"I mean, who would mind a random kiss in the middle of the night?" pohdin huvittuneena ja pyörittelin kiveä kädessäni.

Se Mikaelin kasvoilta jo hetkeksi häipynyt puna palasi takaisin. Kuvittelinko mä vain, vai oliko se vielä punaisempi, kuin äsken?
Pakko myöntää, että ihailin kyllä sen kykyä kerätä itsensä extranopeasti.
"Ei kukaan pussannut ketään", se puolustautui.

Mä käännyin katsomaan sitä mun kulmieni alta.
"How can you be so sure? I believe they were lips on my face", kiusasin ja viskasin käsissäni pyörittelemäni kiven veteen, sen enempää kiinnittämättä huomiota heittotekniikkaan.
Palautin katseeni järveltä Mikaeliin.

"You were sleeping like the dead when I hit my head, so as if you would've felt anything", se kertoi ja viskasi aika vaikuttavan, kahdeksan leivän heiton.
Mä naurahdin ja heilautin kättäni.
"Alright, you got me", myönsin ja jatkoin parhaalla Disney-prinsessa -imitaatiollani: "I'm still kinda salty you didn't come snuggle with me. It was a cold night you know..."

"Oh my deepest apologies, Princess Kansas", Mikael pahoitteli kumartaessaan niin syvään, et olin varma, et sen otsa pamahtaa hiekkaan.
"I was not aware that warm summer night was considered as cold night. I try to learn the ways of this strange land before next camp", hän jatkoi samaan hovin pääpalvelija -tyyliin.

Nyt en enää pystynyt hillitsemään nauruani.
"Oota vaan, ku tulee kylmät syysyöt ja Idahon kaikki kolme vuosittaista tornadoa", muistutin ja tasailin hengitystäni äskeisen naurunpuuskan jäljiltä.

Mikael katsoi mua muka-säälivästi. Ainakin melkein. Tulkintakysymys!
"Oh noooo... Niin kylmät, että peräti hengitys huurustuu ulkona? Brrr."

"Since when have you had the ability to dodge my delirious flirtations?" kysyin järkyttyneenä, pystymättä kuitenkaan piilottamaan hymyäni.

"Oh, you were flirting with me?" Mikael hämmästeli.
"Your game was too poor for me to notice that, better luck next time", hän totesi ja kohautti olkiaan. Jos ei muuta, niin ainaki sillä kiersi korvissa veri.

Mä pudistelin päätäni naurahtaen.
"Or maybe you should start watching the reels I send yo- oh hi Yumi!"

Mikael käännähti ympäri. Brandy, Yumi ja Harper tosiaankin käppäilivät tänne päin.

"... And Brandy and Harper too, of course", jatkoin heti perään. Brandy näytti just siltä, että se olis kuullut vuosituhannen mehukkaimman juorun, eikä pelännyt sen paljastuvan. En sitten tiedä, kuinka paljon tekemistä sillä sen ilmeellä oli oikeasti juorujen kanssa.
Mikael taas näytti siltä, että se haluaisi vajota jonnekin neljänteen ulottuvuuteen, mistä lie syystä.

"Well hi to you too", Harper naurahti. "What sort of mischief have you two been up to now?" tyttö uteli, ilmeisesti Mikaelin olemuksen takia.

Mä heilautin kättäni ja virnistin.
"Ah you know, just the usual", aloitin ja selitin ympäripyöreästi vaikka ja mitä ja samalla en yhtään mitään.

Yumi pyöräytti silmiään - se selkeästi jo näki tän mun taikatempun lävitse.
"Sure, sure", Yumi myhäili ja katsahti Brandyyn ja Harperiin.
"Mennäänkö?" se ehdotti, mihin tytöt nyökkäsivät vastaukseksi.
Mä itseasiassa vähän huomaamattani lähdin niiden mukaan ja utelin niiltä kaikkea sitä, mitä en tähän mennessä vielä ollut ehtinyt kysyä - kuten vieläkö takapuolessa tuntui värikuulasodan jäljiltä, joko mökkikavereihin oli palanut käpy, millä fiiliksillä takaisin kotiin sekä Harperilta se tärkein: saadaanko me ihana loppukesäromanssi sen ja Coopien välille?!
Viimeisen kysyin kyllä niin gay best friend -energialla, että sain vastaukseksi ainoastaan mulkaisun ja hihityksiä. Kummia tyyppejä.

At around 1PM

Nostettiin Mikaelin kanssa trailerin lastaussilta ylös ja lyötiin salvat kiinni.
Huokaisin ja kiersin katseellani vielä kertaalleen miljöön läpi.
"What a fun week it was", myönsin ja käänsin katseeni Mikaeliin, joka jollain tapaa myötäili mun sanomisia.
"Sit etitään lähin Starbucks. Tarviit suklaaherkkusen", totesin läimäyttäessäni sitä (kevyesti) olkapäälle ja siirryin sitten kuskin paikalle, vilkutellen vielä viimeiset heipat läsnäolleille leiritovereillemme.

8th of August, 2023

8.59PM, near Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Tarkistelin reittiä Google Mapsista, sen verran mitä vaihtelevasti toimiva internet-yhteys salli.
"It should be.. right around here", mutisin ääneen nostaessani katseeni puhelimeni ruudulta.
"Se kirkko on nimittäin tuolla", kerroin ja osoitin puiden latvojen välistä hädin tuskin pilkottavaa kellotornia.

"Toi näyttää siltä, että se vois viedä jonkun pihaan", Mikael huomautti ja osoitti pientä, lähes huomaamatonta polkua kasvillisuuden keskellä.
Siristin silmiäni nähdäkseni paremmin.
"Yeah, that must be it", myönsin. Saapuessamme polun kohdalle, siirsin melkein mun mittaista kasvillisuutta sivuun ja pujahdin niiden välistä polulle.
Se metsäautotie, jota pitkin tänne kävelimme, oli kieltämättä huomattavasti helppokulkuisempi.
Perässä tulevaa Mikaelia ei kuitenkaan tuntunut haittaavan lainkaan.

"Hah, viimeksi kun käytiin täällä, istuttiin kaikki kolme sheriffi Burken autossa", kerroin.
"... Hakiko se teiät vai?" Mikael kyseenalaisti.
"No ei. Löydettiin semmonen ojaan ajanu Mustangi ja sen sisällä oli kuva T-", aloitin selittämisen, mutta keskeytin tajutessani, ettei info ollut välttämättä mitenkään yleistä.
Mutta asch, se oli Mikael. Kellepä se kertoisi.

Vilkaisin takana harppovaa tummatukkaa.
"Lupaatko, ettet kerro kellekään ja jos tää aihe tulee ikinä ilmi missään, sä et tiiä siitä mitään?" varmistin.
Mikael arvatenkin nyökkäsi siitä tauosta päätellen, mutta tajusi kai pian, etten tosiaan nähnyt sitä.
"Sure. Enpä mä hirveesti juoruile", Mikael myöntyi.
"Hyvä. Me siis löydettiin sieltä kuva Trinitystä", kerroin ja jatkoin: "Se oli vähän liian creepyä, että oltas vaan annettu asian olla."

Mikael hymähti.
"No joo.. mut miks te Burken autossa istuitte?"

"Pidettiin sitä kädestä kiinni, ettei rupee pelottaa täällä hylättyjen rakennusten keskellä", totesin.
Naurahdin kuitenkin melkein heti perään.
"Näytettiin sille reitti. Täällä kun ei noi navigaatiolaitteet oikeen toimi", huomautin ja todisteeksi näytin omaa puhelintani, jonka Google Maps herjasi heikkoa yhteyttä.
Mä melkein aistin Mikaelin pyöräyttävän silmiään.
"Mitä se sano siitä kuvasta?"

"No, lähinnä sätti Harperia siitä, että oli turmellut sen rasvanäppeinensä. Kaikki mahdolliset kuvan omistajan sormenjäljet meni sivu suun", selitin.

Polku päättyi ja edessämme oli metsää ja kapea mutta syvä joki... Tai no, oja.
"No, ei se kyllä tää ollukaa", hymähdin ja käännyin jo ympäri, melkein törmäten Mikaeliin. Pojan katse oli nauliintunut ojan toiselle puolelle.
"Mitä?" kysyin, katse siirtyen Mikaelin kasvoista samaan suuntaan, kuin mihin hän katsoi.
Olin jo hetken aivan varma, että siellä olisi karhu, susilauma tai puuma, mutta ei. Ei edes kaurista.

Sen sijaan vähän matkaa joentörmää oikealle ja joen yli näkyi pieni ja varmaan miljoona vuotta vanha mylly.

Virne levisi suupieliini kääntyessäni takaisin Mikaelin puoleen.
"Wanna go check it ou-"
"Yes", Mikael vastasi jo, vaikken edes lausettani saanut loppuun. Poika pujahti mun ohi ja lähti määrätietoisesti kulkemaan kohti myllyä.
Mä lähdin sen perään, katsellen samalla mahdollista ylityskohtaa.

Se oli kuitenkin virhe, sillä nyt en nähnyt Mikaelia enää missään.
Vilkuilin ympärilleni kuin pedon haistanut pakoeläin.
"Mikael?"
Kääntyilin vähän joka suuntaan, mutten nähnyt edes mahdollisia jälkiä.
Ei kai sille sattunut jotain?
Lähdin jo backtrackaamaan tulosuuntaamme, kun Mikaelin ääni kuului takaani:
"You good?"

Safe to say, että hypähdin varmaan puoli metriä ilmaan.
"Jesus Christ man, älä säikyttele tolleen", naurahdin.
Kurtistin kulmiani, kun tajusin Mikaelin raahaavan perässään kaatunutta pikkupuuta.
"Tuliko susta metsuri?" kyseenalaistin pojan raahatessa puuta lähemmäs ojaa.

"Ei, tää oli jo kaatunut", Mikael hymähti ja nosti katseensa muhun.
"Tää ois toki nopeempi homma kahestaan", hän myönsi vihjaavaan sävyyn. Tai no, niin vihjaavaan, kuin jurohko suomalainen pystyi. Eli äänensävy HUUSI, että tänne sieltä senkin laiskajaakko.
Siirryin siis pikavauhtia auttamaan ystävääni rangan raahaamisessa ja nostamisessa ja saatiinkin se tukevasti paikoilleen. Oja oli leveydeltään ehkä kaksi metriä, jos sitäkään, mutta sen verran syvä, ettei sinne halunnut tipahtaa - varsinkaan, kun pudotus oli sen pienen alamäen jälkeen hyvin jyrkkä. Siihen pieneen alamäkeen me saatiin se puu asetettua.

"Maidens first", Mikael totesi, kumartaen oikein syvään.
Mä naurahdin ja heilautin kättäni.
"Oh, please, stop with the formalities", lirkutin ja vakavoiduin: "we both know I'm a sacrifice."
Kuitenkin astuin siihen kapealle, ehkä 15cm leveälle puunrungolle ja ryhdyin hitaasti mutta varmasti ylittämään ojaa, tasapainotellen käsieni avulla.

Melkein minuutin sitä ylitin, mutta pääsin kuin pääsinkin toiselle puolelle.
"Perfectly safe!" lohdutin ja näytin peukkua.
Mikaelin ylitystekniikka vaikutti huomattavasti varmemmalta, kuin mun - ehkä se oli joskus ennenkin harrastanut tämmösiä siltoja?


"Olisit voinu käyttää tota tasapainoa sillon maastareilla", kiusasin kulkiessamme kohti myllyrakennusta.

Mikael ei edes kommentoinut mitään, mulkaisi mua vain. Se näytti aavistuksen huvittuneelta - tai sitten ei. Sen ilmeitä on toisinaan vähän vaikeaa tulkita.

Kierrettiin toiselle puolelle rakennusta ja löydettiin hädin tuskin saranoillaan oleva puuovi.
Vedin sen varovasti auki kahvaan koskematta. Se kahva nimittäin näytti siltä, että se olisi jäänyt käteen kiinni.

Katsahdin Mikaelia ja astuin sisään.
Rakennus haisi… noh, miltä nyt vanhat rakennukset haisevat. Kostealta puulta, seisseeltä ilmalta ja raadolta.

"... It really stinks in here", totesin katseltuani hetken ympärilleni.
Lattialla lojui vanhoja viljasäkkejä, vaatteenriekaleita ja paperisilppua. Seinillä roikkui vanhoja metallisia työkaluja.
Yhdessä nurkassa oli myös vanha patja, jonka ympärillä oli vanhoja, 80-luvun sarjakuvia.

"Täällä on joku pitänyt leiriä", Mikael huomautti, osoittaen toisella puolella huonetta näkyviä tyhjiä, osin ruostuneita säilykepurkkeja.

"Näköjään", hymähdin.

Huoneessa kiertänyt katseeni nauliintui take away -kahvimukeihin, jotka lojuivat säilykepurkkien luona.
Siirryin puolijuosten roskien luo, lattialankut narahdellen askelteni alla.
Kääntelin paria melkein ehjää mukia kengänkärjelläni, yrittäen nähdä mahdollista nimeä. Kuitenkin mukista oli haalistunut ja kulunut lähes kaikki teksti. Jäljellä oli vain epämääräinen vihreän sävy, jonka muodosta pystyi olettamaan, että mukin kyljessä luki joskus Coffee.

Kaivoin puhelimen taskustani ja laitoin sen taskulampun päälle.
Auringonlaskusta oli kulunut jo ainakin 20 minuuttia, eikä myllyn ikkunasta tullut hento valo enää auttanut tutkiskelussa.

Nyt paremmassa valossa näin pitkin huonetta kaiverrettuja, sattumanvaraisia kirjaimia ja kuvioita.
"What the fuck… Mikael, tuuppa kattomaan", kehotin.
Kun useamman sekunnin odottelun jälkeen en vieläkään kuullut Mikaelin liikehdintää, käänsin katseeni seinältä kohti suuntaa, jossa poika vielä hetki sitten oli seissyt.
"Aw come on", parahdin ja jatkoin: "jos sä hyökkäät jostain nurkan takaa ja säikäytät mut, mä en vastaa seurauksista."
Mylly oli kuitenkin täysin hiljainen.

Pyöräytin silmiäni ja huokaisin syvään, siirtyen sitten kohti ovea, josta hetkeä aikaisemmin tulimme sisään.
Kuitenkin alkovin kaltaisesta tilasta kuulunut epämääräinen kahina keskeytti matkani. Osoitin taskulampulla äänen suuntaan ja ilokseni kuulin liudan täysin uusia äänteitä, joista yksi oli terävin ja aggressiivisin r, mitä olin ikinä kuullut.
"Mitä ihmettä sä teet?" naurahdin Mikaelin ryömiessä lattialankkujen alta esiin.
"... Ja miten sä keksit tonne mennä?" jatkoin uteluani.

Mikael yskähti pariin kertaan ja suorastaan hymyili!!
"Tuolla on ollu joku jemma", poika kertoi ja osoitti lankkujen alle.
"Sieltä on kaivettu jotain ihan hetki sitten", hän jatkoi.
Mä kyykistyin siihen lattianrajaan ja koitin nähdä lankkujen alle. Siellä tosiaan oli ihan aikuisen mentävä ryömintätila, joka ei kuitenkaan vaikuttanut jatkuvan koko myllyrakennuksen alueelta.
"Damn. Onks sulla mitään hajua mitä sielt on kaivettu?" utelin.

Mikael mönki kokonaan ulos lattian alta ja puisteli vaatteistaan hiekat pois.
"Nope", poika henkäisi, käänsi katseensa muhun ja jatkoi: "do you?"

".. eip. Haluun käydä kattomassa", totesin ja ojensin kangaskassini Mikaelille, joka vain myötäili ideaa.
Laskin hupparini käärityt hihat takaisin käsivarsieni peitoksi ja väänsin sitä leveää lattialankkua paikaltaan. Se oli yllättävän helposti liikkuvaa sorttia, mutta palasi mielellään aina paikalleen.
Änkeydyin ryömintätilaan, osoitellen puhelimeni taskulampun valoa ympäriinsä.

Tila tosiaan rajoittui vain muutaman hassun neliömetrin alueelle. Se oli alamäkeen, kuten koko mylly, joten lähempänä avointa kuoppaa oli myös enemmän tilaa liikkua - ainakin korkeussuunnassa.
Ryömin polvieni ja kyynerpäideni varassa lähemmäs kuoppaa. Sen ympärille kasattu maa-aines oli selkeästi kuivempaa, kuin mitä muualla.
Kuoppa oli leveydeltään reilun metrin ja pituudeltaan vajaat 50cm.
Tottakai mulla juolahti ensimmäisenä mieleen Harperin tarina aseesta, jonka ne oli Brandyn kanssa löytäneet, mutta… kyllä ei nyt ihan mittasuhteet täsmänneet. Ehkä se oli toisenlainen ase?

"No? Löytyykö mitään?" Mikael kysyi. Äänestä päätellen se puhui poispäin musta.
"Hm. Teoriassa se voisi olla ase… tai jotain ihan muuta. Vaikee tälle äkkiseltään sanoa", vastasin.
Taskulampun valokeilaan osui jotain kimaltavaa kaivetussa maassa.
Kurottauduin kuopan toiselle puolelle ja hapuilin sormillani irtonaista maa-ainesta, kunnes sain otteen jostain pienestä, kapeasta ja pyöreästä esineestä. Nostin sen lähemmäs kasvojani ja pyyhin mullat pois.

Sormus! Onpa sievä.

Sujautin sormuksen housujeni taskuun ja yritin kääntyä ympäri. Tila oli leveydeltään ehkä max 160cm, joten en ihmettele, että Mikaelillakin oli hieman vaikeuksia päästä ympäri.
Hetken vatkuilun jälkeen totesin, että turha toivo.
"Haluutko pitää sitä lankkua auki? Joudun peruuttamaan täältä ulos", nauroin.
Mikael naurahti ja teki työtä pyydettyä.

Pakitusoperaatiossa ei onneksi mennyt tuhottoman kauan, mutta pakko myöntää, että se oli kaukana miellyttävästä. Tulipahan päivän käsitreeni tehtyä, kun sieltä kampeuduin naama kohti maata ja kengät edellä lankunvälistä takaisin ihmisten ilmoille.

"Aika siistiä", virnistin Mikaelille päästyäni taas jaloilleen.
"Muttet kyllä vieläkään kertonut, että miten keksit tonne mennä", jatkoin, katse siirtyen vuoroin Mikaelista lankkuun ja takaisin.

Mikael kohautti olkiaan.
"Noh, jos käytät sitä puolikasta aivosoluas ja ees murto-osan taiteellisista lahjoistas niin näät, että toi nimenomanen lankku on uudempi, ku tässä lattialla nää muut", poika huomautti, osoitti seuraavaksi himmeisiin naarmuihin siirrettävän lankun viereisessä lankussa ja jatkoi: "ja noi oli vähän epäilyttäviä."

Mä parhaani mukaan käytin sitä mun puolikasta aivosoluani. Tosiaan… olisinhan minäkin nuo huomannut… jos olisin edes ollut tässä nimenomaisessa osassa huonetta.
"Fair", hymähdin ja käännyin katselemaan taas ympärilleni.
"Anyway… onks täällä vielä jotain mitä haluut nähä, vai mennäänkö ettimään se mökki?" ehdotin palauttaessani katseeni takaisin Mikaeliin.

"... En usko, että täältä ainakaan mitään yhtä mielenkiintoista enää löytyy.. etitään se mökki", poika vastasi ehkä kolmen sekunnin pohdintatauon päätteeksi ja ojensi mulle kassini takaisin, siirtyen sitten myllyn ulko-ovelle.

4.56PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Kansas sulki ulko-oven perässään.
Lukukauden toinen keskiviikko oli hämmästyttänyt tavallisuudellaan - viime viikkoon verrattuna mitään jännittävää ei ollut tapahtunut. Ei yhtäkään tappelua, ällöttävää parisuhdedraamaa tai mitään muutakaan mehukasta juoruttavaa.

"Welcome home, honey", Kansasin äiti, Beatrice, tervehti keittiöstä.

Kansas jätti kypäränsä eteisen hattuhyllylle ja hipsi nojailemaan keittiön ovenkarmiin.

Äitinsä nosti katseensa leikkuulaudalta poikaansa.
"I bought some carrots for Blue and the other horses", hän kertoi ja jatkoi: "they're in the fridge. There's also some leftovers from yesterday if you're hungry already."

Kansas tuijotteli hetken vuoroin jääkaappia, äitiään ja vähän ei mitään.
"Sure", hän hymähti lopulta ja siirtyi nappaamaan jääkaapista ruokaa lautaselleen ja tyrkkäämään sen mikroon.

"How's Yumi?" Beatrice kysyi pilkkoessaan sipulia.

"Fine, I guess", Kansas vastasi keittiöntasoon nojaillen ja selasi puhelintaan.

"You guess? Kyllähän sitä nyt yleensä tyttökavereiden kuulumiset tiedetään", brunette nainen pohti ääneen.

Kansas kohotti katseensa näytöltä äitiinsä. Pojan kulmakarvat kohosivat niin ylös, että otsa rypistyi.

".... Ei se oo mun tyttökaveri", hän tyytyi mutisemaan vastaukseksi.

"Oh, I didn't mean it like that, sweetie. I know you don't fancy girls that way", Beatrice lohdutti. Sipulien pilkkomisen jälkeen nainen heitti ne pannulle, kaivoi jääkaapista muutaman paketin kanapaloja odottamaan pääsyä sipulien kavereiksi ja ryhtyi silppuamaan paprikoita.

Kansas naurahti.
"I'm not gay, mom", hän puolustautui silmiään pyöräyttäen ja otti ruokansa piippaavasta mikrosta.

Beatrice käänsi katseensa Kansasiin, vilpittömän yllättyneenä.
"... You're not?"

Kansasilla oli täysi työ naurunsa pidättelyssä.
"Uh, nope. Miks sä niin luulit?"

Beatrice puristi huulensa viivaksi ja kohotti kulmiaan, keskeyttäen hetkeksi paprikan silppuamisen.
"... Noh. Tiedäthän", nainen aloitti, viittoen Kansasin suuntaan. Ilmeisesti tarkoittaen pojan pukeutumistyyliä ja/tai mannerismeja.
"I- well, it doesn't matter. Guess that Emery was enough experience for you to decide that you're not gay."

Kansas tuijotti hetken äitiään, joka nyt jo jatkoi ruoanlaittoa.
"..... Ootko koskaan kuullu biseksuaalisuudesta?" poika kysyi.

Beatrice hyräili hiljaa jotain laulua pohtiessaan Kansasin kysymystä.
"Meinaako se sitä, että tykkää molemmista?" hän varmisti, nostamatta katsettaan touhuilustaan.

Kansas hymähti myöntävästi ja tarkensi: "tai useammasta."

"Ootko sä semmonen?" äiti uteli lempeään sävyyn.

Kansas kohautti olkiaan ja söi suunsa tyhjäksi.
"Ehkä. Todennäköisesti", hän myönsi.

Beatrice hymähti ja käänsi katseensa Kansasiin hymyillen.
"Well, me and... Well, I love you, no matter who you'll love."

Friday, 25th of August 2023
AM, Blue Mountain High, Wilmington, ID

Kello pirahti ensimmäisen oppitunnin päättymisen merkiksi.
Mä en muuta voinut ajatella, kuin että luojan kiitos se päättyi.

Aamu oli alkanut järkyttävällä hedarilla ja huonovointisuudella, mutta kotiin ei voinut jäädä. Isällä oli näet etätyöpäivä, eikä silloin haluttanut jäädä jalkoihin. Saisi rauhassa duunailla papereitaan.

Suunnistin luokkahuoneesta ensimmäisten joukossa pois, enkä kyllä jäänyt käytävälläkään kenenkään jalkoihin.
Puolijuoksin käytävän matkan ulko-oville ja pujahdin pihalle - oli lukukauden toinen viikko, ei se ketään haittaisi jos yhden päivän olisin pois. Oli Mikaelkin viime viikolla jättänyt tulematta yhtenä päivänä, eikä sen akateeminen ura kaatunut siihen.
Sitäpaitsi hittoako mä sellaisella tekisin.

Kaivoin airpodit taskustani ja heitin ne korviini, pistäen sitten popit pauhaamaan.
Satunnaistoistolla listalta lähti ensimmäisenä soimaan grandsonin thoughts & prayers, mikä kovin huvitti. Se oli kuitenkin ihan mukavaa kävelymusaa, joten mitä suotta skippaamaan.

Keli oli mitä kaunein - aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja lämmintäkin piisasi. Itseasiassa niin lämmintä, ettei mullakaan ollut hupparia päällä saati pipoa päässä.
Kävelin lähimpään metsänreunaan ja jatkoin siitä matkaani puiden lomaan, kauemmas ja kauemmas koulusta ja kaupungista.

Auringonvalo siivilöityi lehvästöjen läpi, täplittäen kävelemäni polun kirjavaksi.
Jostain syystä sellaisetkin pikkujutut tuntuivat tällä hetkellä niin mukavilta.
Mukavuutta lisäsi entisestään vieno linnunlaulu, joka kuului musiikkien läpi. Päädyinkin keskeyttämään musiikinkuuntelun ja ottamaan kuulokkeet korvista nauttiakseni ihan vain sitä rentouttavaa metsäilmapiiriä.

Just tätä mä tarvitsin tähän hätään.

Kävelin hyvän tovin pitkin niitä polkuja, täysin ajatuksiini uppoutuneena. Kun viimein taas havahduin todellisuuteen, ei mulla ollut hajuakaan missä päin mä olin.
Tilanteesta kovin huvittuneena avasin Instagramin ja laitoin Mikaelille jonkin oikein taiteellisen kuvan sammalmättäästä.

Kauaakaan ei vastausta tarvinnut odotella.

Missä hitossa sä oot?

That's an excellent question LOL I have no idea

So you're lost?

Pretty much yeah

Ei jestas sun kanssas Kansas.

Myös Yumi pääsi nauttimaan huvittavasta hetkestäni. Mikaelista poiketen Yumi vain nauroi ja ilmoitti, ettei hän ainakaan aio soittaa poliiseille jos en löydä takaisin ihmisten ilmoille.
Vaan sitä varten on Google Maps, josta voi tarkistaa suunnan, mihin pitää lähteä kulkemaan.
Maileja mun ja koulun väliin oli tässä muutaman tunnin aikana kertynyt viisi.
Ei sillä, että tässä enää takaisin pulpetinpenkkiä mentäisiin kuluttamaan - ehei.
Mä vaan halusin mun pyörän sieltä parkista ja hurauttaa himaan.
Päiväunet kutsui.

Wednesday, 30th of August 2023
4.30AM, The Bond Family House, Wilmington, ID

Not gonna lie, puhelimen hälytyksen pirahtaessa soimaan puoli viideltä aamulla, mietin elämänvalintojani ja tarkkaan.

Oltiin edellisiltana vitsailtu Mikaelin kanssa, että joojoo lähdetään aamuvaellukselle läheisille vuorille katsomaan auringonnousua.
Noh, se vitsailu oli sitten muuttunut ihan todeksi, kun olin ennen nukkumaanmenoa ehdottanut sitä ihan tosissani. Se vaikutti niin kivalta ja hyvältä idealta silloin.

Mutta nyt? Kun kello on 4.31AM ja mä koitan silmät sirrissä herätä?
Joo o. Välillä vois miettiä ideoitaan vähän tarkemmin.
Avaan mun ja Mikaelin viestiketjun ja kirjoitan sille kivan aamuntoivotusviestin.

Wakey wakey sleepyhead :3

Ehdin nippanappa nousta istumaan, kun Mikaelilta tuli jo vastaus.

I've been awake for the past 20 minutes.

Of course you have xdddd

Laitan puhelimen pois ja venyttelen oikein kunnolla, nousten sitten seisomaan.
Onneksi eilisen Kansas oli ollut fiksu ja laittanut päivän vaatteet valmiiksi niin, että ne pitää vain pukea päälle.
Ja kas, se oli myös pakannut repun valmiiksi! Voi tätä iloa ja onnea.
Eli eipä tässä muuta, kuin sukat ja housut jalkaan, paidat päälle ja pipo päähän ja menoksi.

Kello on 4.35AM ja koko muu talo nukkuu, eli nyt jos koskaan on herätettävä se sisäinen hiippari. Guy, se iso oranssi-valkoinen karvakasakissa, on jälleen parkkeerannut itsensä portaisiin. Lucky for me, mä nykyään jo tiedän ne sen spotit ja osaan hiirenhiljaisin askelin luikkia siitä ohi.
Raotan eteiskäytävään vievää ovea ja kuulostelen, että vanhempieni makuuhuoneesta kuuluu varmasti papa Bondin tasaisen hiljainen kuorsaus.
Ja kuuluuhan sieltä.
Ninja-Kansas luikkiikin erinomaisen etevästi keittiön oviaukon ohi kohti ulko-ov-

“Kansas?! Where do you think you’re going?” kuuluu keittiöstä.

Jäädyn totaalisesti paikoilleni ja käännän katseeni hitaasti vasemmalle, rentoutuen kuitenkin hyvin pian.

“George, stop scaring me like that”, moitin kuiskaten.
Pikkuveljien tärkein tehtävä tuntuu olevan sydänoireiden aiheuttaminen vanhemmille sisaruksilleen.
“Besides… what the fuck are you doing awake at this hour?” utelen.

George kurtistaa kulmiaan, katsahtaa käsissään olevia eväitään ja palauttaa katseensa muhun.
“Well, what does it look like? I’m getting a snack”, se vastaa.

“You have school today! Go to sleep for fuck’s sake”, käsken, mihin 14-vuotias teini vain pyöräyttää silmiään ja näyttää kieltään, viilettäen sitten mun ohi kohti yläkertaa.

Päivän ensimmäinen sydänkohtaus: saatu.
Eipä siinä, matka jatkuu. Chin up and onward, kuten eilen Mikaelillekin totesin, hieman eri kontekstissa tosin.

Avaan ulko-oven ja irvistän sen saranoiden naristessa ikävästi.
Mä niin, niin, niin paljon toivon, ettei porukat herää. En oo vielä tässä vaiheessa aamua valmis joutumaan ongelmiin.
Pujahdan ovenraosta ulos ja suljen sen vähintään yhtä hiljaa.

Aamuilma tuntuu liki kylmältä muutaman hellepäivän jälkeen - puhelimen sääsovellus näyttää lämpötilaksi 59℉. Mä kyllä väitän, että täällä on paljon kylmempi. 50℉ tuntuu oikeammalta astemäärältä ja mä kadun, etten ottanut paksumpaa takkia päälleni.
Kaivan puhelimen taskustani ja ilmoitan Mikaelille, että lähdin juuri matkaamaan kohti sen taloa. Ja että täällä on himokylmä.

Lol. No snow no cold.

Myönnän naurahtavani vastaukselle, mutta samalla vaan pudistelen päätäni. Koska eihän toi voi olla tosissaan? Mä niin tarviin sen auringon takasin tänne ja ASAP.

Kellon lyödessä viisi näen jo Mikaelin kotitalon.
Enkä pääse edes pihalle asti, kun lempisuomalaiseni talsii sieltä vastaan.

“Miten sulla on noin vähän päällä?!” kyseenalaistan pojan asuvalintaa. Toisaalta en myöskään muista, että olisin tähän mennessä ikinä nähnyt sillä noin paljoa vaatetta päällä. Yleensä sillä on pelkät shortsit ja T-paita, nyt on sentään flanellikin! JA siinä on huppu!! Damn, ehkä sille tuli kuitenki vilu.

Mikael kurtistaa vähän kulmiaan ja vilkaisee vaatetustaan.
“Säänmukaista pukeutumistahan tämä on”, se hymähtää.

Mä kohotan kulmiani ja katson sitä hetken aivan ymmälläni.
“............ Sure”, tokaisen ja lähden kävelemään kohti määränpäätämme, Mikael tiukasti perässäni.

Varmistan nopeasti siitä ah niin luotettavasta Google Mapsista, että kuljemme varmasti oikeaan suuntaan. Kuljemmehan me.
Sujautan puhelimeni takaisin taskuuni ja käännyn seuralaiseni puoleen.
“Miks me taas haluttiinkaan lähteä tälle reissulle?” kysyn inhottavan vilunväristyksen nostattaessa mun niskavillat ja käsikarvat aivan pystyyn ja ihon kananlihalle.

“Well I dunno, it was your idea”, Mikael muistuttaa. Sillä on tosi hassu ilme - niinkuin todella neutraali, mutta samalla jotenkin… tyytyväinen? Kuka helvetti voi olla mitenkään päin tyytyväinen tähän kellonaikaan? Varsinkaan, kun on näin kylmä?
... Katonkohan mä sen naamaa vähän liian tarkkaan? Nah, ei niin voi ees tehdä.

“Tottakai se oli mun idea”, mutisen ja länttään merinovillakynsikkäin varustetut käpäläni kasvoilleni, valuttaen ne sitten leukalinjalleni lepäilemään, kunnes tiputan ne taas taskuihini lämpiämään.
Kasailen hetken univajeisia ajatuksiani ja yritän keskittyä siihen, että mulla ei olisi niin kylmä.
Gaslightaan itteäni tai jotain.
Ei mulla voi olla kylmä, mulla on takki. Hullu olen, kun moista mietin.

Mun ajatustenkasailu-ajatukset kuitenkin keskeytyy hetkeksi, kun Mikael avaa suunsa.

“Tää on kyllä ehkä mukavinta aikaa, mitä oon Wilmingtonissa vielä viettänyt”, se myöntää ja käyttää katseensa mussa ja palauttaa sen sitten takaisin ympäristöön.
“Ketään ei oo meiän lisäks missään, aurinko ei häikäse silmiä sokeiks ja mikä parasta - täällä ei oo liian kuuma.”

Mä käännyn taas katsomaan sitä kuin hullua.
“Mä oon vakuuttunut, että sä oot… something else”, naurahdan.

Kävellään siinä varmaan joku tunti enempi vähempi hiljaisuudessa, mikä ei mua kyllä ainakaan haittaa.
Mua ei todellakaan oo luotu tällasiin aamuherätyksiin, joten mun aivoilla kestää herätä ja ne tulee toipumaan tästä ainakin 3-5 arkipäivää.
Ja no, ollakseni nyt täysin rehellinen, ei myöskään mun kroppa oo ihan tottunut tämmöseen extremeurheiluun.

“Okay you know what, I’m gonna sit my ass here-”, kerron haukotellen, istahdan siellä keskellä metsää olevan kaatuneen puunrungon päälle ja jatkan: “and complain about how tired and cold I am.”

Mikael pysähtyy ehkä metrin päähän musta ja kattoo mua pää vähän kallellaan ja vilkaisee puhelimestaan kelloa.
“Go on then. Täs on vielä reilut 50 minuuttia auringonnousuun”, se toteaa.

Mä tarkastan mun puhelimesta sen markerin sijainnin, jota kohti ollaan kävelemässä.
“Noh, tästä kävelee enää tyyliin puol tuntia”, mutisen, kaadun makaamaan siihen rungolle ja annan mun silmien painua kiinni.

June 2023

IT SHOULD'VE BEEN YOU - CW/TW: domestic violence, the death of a loved one
NOT YOUR FAULT
LATE NIGHT FEELINGS
HAPPY MEMORIES

July 2023

FLAP FLAP FLAP
THE ROAD SURE WAS ROCKY
A QUICK VISIT

October 2023

HALLOWEEN

January 2024

DAD, I NEED TO TELL YOU SOMETHING CW/TW: direct threat of violence, usage of foul language
A CHAT IN THE GARAGE

February 2024

HOW'D THE THERAPY GO?

April 2024

MAMA SAID CW: mentions of the death of a loved one
NO CHERRY FOR ME PLEASE

???

COZY TIMES
IT'S A GOOD THING. CW/TW: self harm, (sexual) abuse
PLEASE.

“Wakey wakey sleepyhead”, Mikael huhuilee jostain mun viereltä.

Avaan silmäni ja kilj- siis karjaisen* oikein miehisesti ja tipahdan siitä rungolta alas.
Mun naaman eteen oli ilmaantunut jokin erittäin epämääräinen juttu, joka unisilla silmillä näytti ensimmäisenä joltain, joka mut voisi syödä.
Nyt täältä maankamaralta käsin katseltuna se onkin vain epämääräinen keppi, johon oli seivästetty sieniä, lehtiä ja vastaavia metsästä löytyviä… juttuja.
Katon itekseen ja ehkä vähän myös itselleen ja omalle nerokkuudelleen kyhertelevää Mikaelia.
“The fuck was that for??” tenttaan niin loukkaantuneena.
Kampean itseni ylös ja puistelen pahimmat roskat vaatteistani, pidätellen sitä mukavasti rinnassa kuplivaa naurua. Koska no, olihan toi nyt aika hauska juttu.

“Just wanted to wake you up, nukuit siinä ku Ruusunen konsanaan hyvät 10 minuuttia”, Mikael kertoo.

Kohotan vähän kulmiani.
“Oh. Dang. Sorry about that”, naurahdan ja hieraisen niskaani.

Mikael kohauttaa olkiaan.
“Mikäs siinä. Powernapit niin jaksaa taas vaeltaa.”

“For sure.”
Nappaan maahan lasketun reppuni takaisin selkääni ja lähden seuraamaan jo liikkeelle lähtenyttä Mikaelia.

Ne voimaunoset kyllä todella auttoivat, sillä mun olo on nyt huomattavasti virkeämpi.
Ja sen saa myös Mikael huomata. Poor Mikael.
“Jos sun pitäis valita, tappelisitko mieluummin yhtä ruskeakarhun kokoista oravaa vai sataa oravan kokoista ruskeakarhua vastaan?”

Mikael on hetken hiljaa. Mä tajuan vasta muutaman askeleen jälkeen, että se pysähtyi.
Käännyn sen puoleen ja pääsen ihan first handina kokemaan hämmentyneen Mikaelin, joka katsoo mua kulmat kurtussa. Melkein näen sen pään päällä leijailevan kysymysmerkin.
“Mikä ihmeen kysymys tuo nyt oli olevinaan?”

Nyt on mun vuoro kohauttaa olkiani.
“A good one”, totean ja jatkan matkaani, tosin hieman hitaammin kuin aikaisemmin.
“.. Meinaatko sä vastata mulle vai jättää mut samalla tavalla roikkumaan tän kanssa ku sen sun ihastukses nimen?” kysyn kasuaalisti, katsahtaen ystävääni päin. Sentään se sen hämmennys suli sen verran, että se pääsi taas liikkeelle.

“.. No, jos se karhun kokoinen orava käyttäytyy kuin orava, niin mieluummin se. Ne kun ei yleensä oo turhan rohkeita”, Mikael vastaa pienen hiljaisuuden päätteeksi.

Käännän katseeni vierelleni kirineeseen poikaan ja virnistän.
“Yeah…. Vähänku sä”, myönnän ja palautan katseeni sinne polulle, jota pitkin kuljemme.

“What’s that supposed to mean?”

“Nooo… en tiiä… Oravat sentään uskaltaa lähestyä potentiaalisia kumppaneita”, huomautan, siinä samalla ihastellen sitä hiljalleen valaistuvaa metsää.
Mikaelin pysyessä vaiti, siirrän huomioni kuitenkin siihen.
Jep, ei sen hiukset vielä tarpeeksi pitkät olleet piilottamaan sen punasia korvia.
Jätän suomalaisparan kiusaamisen hetkeksi siihen ja vaihdan puheenaihetta johonkin hieman mukavampaan.
“Mä muistin just, et tänään on muuten se kouluvalmennus.”

“Onnea sinne”, Mikael toteaa.

Mä käännän järkyttyneen katseeni siihen.
“Mitä? Etkö sä muka oo tulossa? Hävytöntä. Sillä tavalla minut paran yksin hylkäät Dora-tädin kynsiin”, niiskutan.

“Yep”, Mikael myöntää.

Mä vaan tuijotan sitä kuin surullinen Paavo Pesusieni konsanaan.
“.. No kai sä tuut ees kattomaan? Täytyy kuitenki pitää tippumiskiintiö tasasena, niin varmaan se oon sit mä joka lentää kaaressa konin selästä turvalleen kentän hiekkaan”, huokaisen.

“Voin videoida sen”, Mikael tarjoutuu.

“Voit sit kattoa siitä mallia, että miten sieltä tullaan alas tyylillä ja taidolla ilman, että nenä kärsii”, kerron, surkuilme leviten oikein maireaan hymyyn.

Loppumatka sujuukin mukavasti hepoista höpötellessä ja sinne kivalle pienelle kallionkielekkeelle pääsemme sopivasti vajaat 10 minuuttia ennen auringonnousua.

Puiden reunustamalta, ehkä kuusi metriä leveältä ja kaksi metriä pitkältä kallioulokkeelta vuoren rinteellä avautuu täydellinen näkymä alas laaksoon.
Taivaanranta alkaa jo pikkuhiljaa värjäytyä sinisestä keltaisemmaksi horisontissa näkyvän, toisen vuorijonon huippujen tavoin.
Muutama satunnainen linnunsirkutuskin kuuluu jostain pusikosta.

Huokaisen syvään ja kumarrun halaamaan polviani, jääden hetkeksi sellaiseksi sykkyräksi.
Suoristaudun kuitenkin pian ja puhtaan onnellisen hymyn saattelemana käännyn katsomaan Mikaelia, tanssahdellen siinä joutessani.
“Ei ees kuoltu!”

“Miks me oltais kuoltu?” Mikael naurahtaa.

“No, mä ensinnäkin meinasin jo kuolla tähän luita ja ytimiä tutisuttavaan kylmyyteen”, muistutan ja jatkan: “ja sitäpaitsi….. mitä sä teet…?”
Ajatusprosessini keskeytyy toistamiseen aamun aikana Mikaelin takia. Tai ansiosta, se on ehkä mukavampi termi.
Poika on kyykistynyt kaivamaan repustaan jos minkämoista härpäkettä.
Alkajaisiksi sieltä löytyy kaksi kokoontaitettavaa istuinalusta. Ja onko toi ensiapupakkaus mikä tuolta pilkottaa..?

“Onko sulla nyt kylmä?” Mikael kysyy, käyttäen katseensa mussa.

Mietin hetken ja tunnustelen olotilaani. Ei tosin montaa sekuntia mene, kunnes ne samanmoiset ikävät vilunväreet saa koko ukon värähtämään.

“.. I’ll take that as a yes”, Mikael toteaa ja kaivaa repustaan neulepuseron, ojentaen sitä sitten mulle.

“Mikä toi on?”

“Se on villapaita”, Mikael vastaa, kuin se ois maailman itsestäänselvin asia. Niin se tosin ehkä onkin.
“Otin sen mukaan siltä varalta, ettei tää flanelli oiskaa riittäny.”

Nyökkään hitaasti ja siirrän katseeni siitä villapaidasta pojan kasvoihin, taiteillen orastavan virneeni piiloon ja pistäen parhaan viattoman ilmeeni peliin.
“Oh but you know, I bet you would be a lot more effective heater”, lirkutan silmiäni räpytellen.
Se viaton ilme ei kauaa pysy. Sillä sekunnilla, kun Mikaelin korvat ja naama alkaa taas punoittaa, se taustalla piileskellyt virne leviää mun suupieliin.

“....... Kyllähän tää siis täällä repussakin voi olla, kerta sitä ei tarvita-”, Mikael kertoo ja ryhtyy jo siirtämään sitä neuletta takaisin kohti reppuaan.

“Oh give me that”, tuhahdan ja ojennan käteni.

Mikael katsoo hetken vuoroin mua ja mun kättä.

“.... Please?” yritän, vääntäen sen virneen väkisin hymyksi.

“No, kun noin kauniisti pyydät”, poika hymähtää ja antaa sen puseron mulle.

“Thank you~”, kiitän aurinkoisesti ja nappaan neuleen kätösiini, asettaen sen hetkeksi polvieni väliin saadakseni takin välistä riisuttua.
Puen sen hivenen väljän villapaidan ylleni ja vedän takkini takaisin siihen päälle.
“I do not believe for a second that you initially grabbed it for yourself though.”

Mikael kohauttaa olkiaan.
“Well I did.”

“You keep telling yourself that”, virnistän ja siirryn kallion reunalle pällistelemään pudotusta.
Se on aikamoinen, 10-12 metriä. Niin korkea, että pohjalla kasvavien isohkojen kuusten latvat eivät aivan yllä ulokkeen reunalle.

Kyykistyn vähän kauemmas reunasta ja käärin käteni ympärilleni, tuijotellen jonnekin kaukaisuuteen.

Mikael saapuu istuinalustojen kera mun viereen ja istahtaa oman alusensa päälle, jättäen siveellisen puolen metrin hajuraon väliimme.
Kiitän siitä alusesta, asettelen sen sopivaan kohtaan taakseni ja pyllähdän istumaan, asetellen käsivarteni lepäämään polvieni päälle.
Nojaan poskeni käsivarsilleni, katse kulkien eestaas Mikaelin ja horisontin välillä.

"... So, the name?" ehdotan viattomasti, kuikistellen toista poikaa kulmieni alta.

Se vain puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja käänsi katseensa horisonttiin.

Saturday, 23rd of September 2023

7.44PM, The Matthews Family House, Wilmington, ID

"Hurry up, we're gonna be late", Mikael hoputti.

Mä vielä koitin keksiä, miten laittaisin hiukset. Vaatteetkin oli vaihtamatta.
"Ja mä ku luulin, että sä et ees halunnu mennä sinne", virnistin käyttäessäni katseeni huoneensa ovella malttamattomana jalkaansa vispaavassa suomalaispojassa.

"No en haluakaan, mutta vielä vähemmän mä haluan olla myöhässä."

"Relax, dude", naurahdin ja palautin katseeni peilikuvaani, yrittäen kuumeisesti keksiä jotakin helppoa, nopeaa ja toimivaa hiustyyliä.

Mikael pyöräytti silmiään ja vilkaisi taakseen, ullakolta pois vieviin taittotikkaisiin päin.

Whatever.

Siirryin oven vieressä olevan peilin edustalta Mikaelin sängyn luo, jonka päälle olin törkeästi illan asuni levittänyt.

Tuijotin niitä siinä sängyllä olevia vaatekappaleita, käsivarret ristittynä rintakehälleni ja paino lähes pelkästään toisella jalalla.
"... Ei toi asu ollukaa niin hyvä ku alunperin aattelin", totesin hetken mietintätauon jälkeen.

"Vaiha se nyt vaan päälle et päästään lähtemään", Mikael kehotti.

Käänsin katseeni sen suuntaan, kulmat kohotettuina.
"Wanna help?" ehdotin.

Tummansiniseen kauluspaitaan sonnustautunut poika kurtisti kulmiaan hämmentyneenä ja kallisti hieman päätään.
"... Sä tarviit apua vaatteiden pukemisessa..?"

Pyöräytin silmiäni ja naurahdin.
"More like taking them off but whatever", tokaisin ja heilautin kättäni, palauttaen katseeni niihin vaatteisiin.
Taistelin parhaan kykyni mukaan sitä mun suupielissä kutittelevaa virnettä vastaan, kun näin sivusilmällä, kuinka Mikaelin vaaleat korvat rupesivat punoittamaan.

Riisuin mustan hupparini ja ryhdyin jo valuttamaan harmaiden collegehousujeni vyötäröä alaspäin, kun Mikael ilmoitti menevänsä jo edeltä alakertaan.

"Sure, I'll be right behind you", hihkaisin vilkaistessani sen perään.

Sure enough, mulla ei edes lopulta mennyt niin kauaa valmistautua.
Hiukset pääty ihan vaan simppelisti kiinni ja no, vaatteiden pukemisessa nyt ei kauaa nokka tuhise.
Kello oli siis hädin tuskin kymmentä vaille kahdeksan, kun viimein päästiin Mikaelin kanssa ovesta ulos.

Pihalla oli vielä "aika lämmin" jos Mikaelilta kysyi, mutta mun oli pakko tehdä kaikenmaailman extraliikkeitä, ettei vilu iskenyt.
Aurinko oli jo lähtenyt laskuun ja sen tunsi.

Mikaelin äiti, Maria, oli lupautunut heittämään meidät koululle. Sillä oli jotain ilta-ajan menoja jossakin, joten kuulemma mentiin siinä samalla.

Me rupateltiin sen kanssa vähän niitä näitä sen lyhyehkön ajomatkan aikana.

Lähinnä yleistä höpötystä Wilmingtonista ja Yhdysvalloista, vähän pinnallisia kysymyksiä koulunkäynnistä ja mun vanhemmista, mitä ne tekee työkseen ynnä muuta vastaavaa. Vähän oli olo kuin piinapenkissä, mutta ilman sitä erityistä piinaa - Maria oli kuitenkin tosi mukava nainen.

"On kyllä ihan hyvä, että Mikaelilla on tommonen kaveri ku sä, joka vie mukanaan kivoihin tapahtumiin. Ei mee ihan nuoruusvuodet hukkaan", Maria kertoi hymyillen kuskinpenkiltä, katsahtaen pelkääjän paikalla istuvaa poikaansa ja sen jälkeen vilkaissen taustapeilistä mua.

Kohotin pikaisesti kulmiani, pitäen naamani muuten mahdollisimman peruslukemilla.

Kivoihin tapahtumiin, joo ja kyllä.

Hymyilin kuitenkin takaisin, katse hakeutuen etupenkkiläisen päänsivuun.
"No se on kyllä ihan molemminpuolista", vastasin.

Mikael käänsi päätään juuri sen verran, että näki mut sivusilmällään.

Maria pysäytti auton kadunvarteen. Se toivotti meille vielä mukavaa iltaa, ennenkuin huristi tiehensä.

"See? Ei edes myöhästytty", hymyilin Mikaelille.
Kello oli tosin tasan kahdeksan, mutta väkeä näytti edelleen lappavan kohti koulun liikuntasalia.

Etäältä tunnistin välittömästi Yumin vihreässä mekossaan, joka saapui paikalle jonkun mulle ennestään tuntemattoman punapään kanssa. No, ainakaan se ei ollut Chris.
Myönnän, että maailman pienin toiveikkuus sen suhteen, että Chris ois niin menneen talven lumia, pilkahti jossain vielä syvemmällä kuin luissa ja ytimissä.

“Is that Harper? With Wyatt fucking Rogers?” kauhistelin nähtyäni tumman, korkeintaan pari vuotta vanhan BMW:n kaartavan koulun parkkipaikalle.
Ja se tosiaan oli Harper MacDonald, sen Wyatt-vitun-Rogersin kanssa.

Mikael hymähti.
“Guess the cardboard box of a dude got a date after all”, hän tokaisi, viitaten Wyattin pahvilaatikkomaiseen persoonallisuuteen. Koska noh, eihän sitä käynyt kieltäminen, että Wyatt oli ihan hyvännäköinen. Persoonansa vain ei ollut.

Jokin mun olemuksessa oli vissiinkin muuttunut, koska seuraavaksi Mikael loi merkitsevän katseen muhun.
“Josko vaikka et edes ajattelis tappelevas sen kanssa”, poika ehdotti.

Mä kohotin kulmiani yllättyneenä.
“Mitä? Minä? Never. Mä olen täysi pasifisti, en koskaan vois lyödä toista ihmistä”, julistin, käsi sydämellä.

“.. Wyattista saa ihan samat ongelmat niskaansa, ku ihmisestä”, Mikael huomautti. Sen toinen suupieli jo meinasi vetäytyä huvittuneeseen virneeseen.

Mä puristin huuleni viivaksi ja pyöräytin silmiäni.
“Well that’s unfortunate, to say the least”, myönsin ja kohautin olkiani.

Valuttiin muiden mukana sisätiloihin.

Koulun käytäville oli laitettu monenmoista koristetta ja peiliä, joiden edustalla nuoret napsivat ryhmäpotretteja.
Käveltiin yhden tyhjän peilin ohi, enkä voinut vastustaa kiusausta kaapata Mikael kainalooni.

Se horjahti vähäsen ja murahti jotain oletettavasti suomeksi.
“Mit- What are you doing?” se korjasi pian, katse käännettynä muhun.

“Otan vaan yhen kuvan”, lohdutin. Sen ilme valahti samantien kyllästyneen puolelle, mikä huvitti mua entisestään.
Vedin sitä vähäsen itseäni vasten, jolloin se nosti kätensä mun käsivarrelle, kiemurrellakseen karkuun. Vaan minäpä olin nopea ja sain sen kuvan!

Vedin siis käteni takaisin haltuuni ja hymyilin oikein leveästi.
Mikael was not having it.

“You know, if you weren’t so cute, I wouldn’t have the need to take pictures of you”, huomautin kasuaalisti, nostaen käteni puolitankoon rauhan eleenä.

Mikael nosti toisen kätensä hiuksiinsa ja taktisesti kääntyi poispäin musta.
Mutta mä näin - ja oisin tiennyt näkemättäkin - että sillä aktivoitu verenkierto korvissa.
Voitonriemuinen virne liki korvissa asti kuljin kohti liikuntasalia, sinipaitainen suomalainen seuraten tiiviisti perässä.

Ilta oli vasta ihan aluillaan, mutta paikalla oli valehtelematta jo puolet koko Blue Mountain Highn oppilaista.
Katseeni vaelsi väkijoukossa, yrittäen paikantaa vihreämekkoista tyttöä ja sen punapäätä avecia.

Silmiin ei osunut Yumia, mutta sen sijaan tuollainen violetti blingimekko voisi olla vain Brandylla.
Se oli jo pareineen löytänyt tiensä Harperin, Paise- I mean Paisleen ja muiden villikissojen joukkoon. Ketään ei yllättänyt, että siinä samaisessa laumassa oli myös kasa Wild Hawkseja.

"Boo", kuului mun ja Mikaelin takaa ja pienet (pienet ja pienet) kädet käväisi meidän olkapäillä. Hätkähdettiin molemmat ja käännyttiin ympäri, silmät suurina kuin peuroilla ajovaloissa.

Yumi nosti kätensä suunsa eteen ja naurahti.
"Sorry, I didn't think you'd actually get spooked", tyttö pahoitteli.
"However, täs on Austin", hän esitteli ja viittoi mua vähän pidemmän punahiuksisen pojan suuntaan.
"Austin, Kansas ja Mikael, Kansas ja Mikael, Austin", hän jatkoi esittelykierrosta.
"Nää on mun kavereita tallilta."

Väänsin suupieliini mahdollisimman aidon oloisen hymyn ja nyökkäsin tervehdykseksi, katse valuen pojan teräväpiirteisistä kasvoista tämän rinnalla lepäävään Kansasin rekisterikilpikaulakoruun.
Nyt se hymy oli aito.
"What a nice necklace", huomautin naurahtaen.

Austin naurahti myös.
"Certainly fitting for the company", hän totesi.
Vaihdettiin senkin kanssa muutamia sanasia. Lauseita, oikeastaan.
Kyselin siltä ja Yumilta vähän, että miten ne on tutustuneet toisiinsa ja niin edelleen.
Turned out, että ne on samassa valokuvauskerhossa. Ja että Austin on ihan törkeä leffanörtti ja haluais joskus työllistyä alalle.

Mikaelkin uskalsi avata suunsa.
"Toivottavasti sulla on parempi visio elokuvista ku mitä Sharknadojen tekijöillä."

Mä purskahdin nauruun ja kippasin kaksinkerroin, nojaten kädet polviini.

Austin hetken hämmennyksen jälkeen nauroi vain, että kyllä ei moisiin mestariteoksiin hänen kykynsä koskaan riittäisi.
Sarkastinen äänensävy oli avainelementtinä tässä ulosannissa.

Tunti-puolitoista eteenpäin ja lähes koko koulu oli paikalla.
Mä olin onnistuneesti saanut Mikaelin jopa tanssimaan! Okei, puolikkaan biisin verran ja sillä ehdolla, että sen ei sen jälkeen enää tarvitsisi. Vaan kyllä tarvitsi, myöhemmin, koska täällä oli helvetin hyvä DJ, jonka musavalikoima oli kyllä vertaansa vailla.
Jopa mun tanssijalka meinasi kokoajan vipattaa ihan huolella.

Mun silmiin osui vähän matkan päässä oleva Cooper ja sen pisam… pisamanaamainen punapää kaveri. Sydän käväisi kurkussa, muttei onneksi jäänyt sinne.

Cooper näytti jotenkin poikkeuksellisen myrtsiltä.
Ihanku joku olis pöllinyt siltä stetsonin päästä kesken aurinkoisen päivän tai jotain.

Kerta Mikaelille ei nyt juuri tällä hetkellä se tanssiminen maistunut, niin viipotettiin häiriköimään mr. Myrtsiä.
"Why the long face dude?" kysyin pirteästi, sen paremmin tervehtimättä.

Saturday, 23rd of September 2023
11.47PM, the suburbs, Wilmington, ID

Mä survoin käteni karvahupullisen talvitakkini taskuihin.

Odoteltiin Cooperin autolla, että Mikael onnistuisi palautumaan keskuuteemme.
Jotenkin kummasti sen hoco-plääneihin ei alusta alkaen ollut kuulunut yömyöhään ulkona hiippailu, eikä sen porukat ois hirveen leveesti hymyilleet jos olisivat sellaisesta kuulleet.
Se siis joutui ottamaan muutaman extra-askeleen - kuten käymään kotona, vakuuttamaan porukkansa nukkumisaikeistaan ja odottamaan, että ne alkaisivat olemaan univalmiudessa - päästäkseen pitämään hauskaa.

Cooper nojasi lava-autonsa keulaan punapäisen Dylanin kanssa. Ne jutteli kohtalaisen hiljaiseen ääneen jostain, mutta sain kyllä selvästi kiinni ainakin kahdesta nimestä - JJ ja Harper.

Ei ollut mun asiani puuttua, mutten kyllä voinut vastustaakaan kiusausta.
Pyörähdin siis nojailemaan Cooperin viereen, saaden siltä samantien vähän epäluuloisen mulkaisun.

"Don't mind me. Just thought that eavesdropping wasn't exactly the most polite thing to do", selitin kädet puolitangossa, palauttaen ne sitten takaisin taskujen pohjalle lämpiämään.

Cooper pyöräytti silmiään ja tuijotteli taas niitä satunnaisia puita omakotitalolähiön laitamilla.
"Mua vaan ärsyttää", se totesi lyhyesti ja ytimekkäästi.

"Se JJ? Vai Harper?"

"No molemmat", poika huokaisi.
"Mä niin haluaisin nähdä Wyattin pään putoavan pöntön pohjalle tai jotain yhtä tyydyttävää", se jatkoi. Sen äänessä oli havaittavissa varmaan vuosien ajalta patoutunutta vihaa.

Mun kulmat kohosi aika korkeuksiin.
"No sepäs oli…. Kuvaavaa", myönsin naurahtaen.
"Mä kyllä lyön vetoa, että Wyatt on siellä jatkoilla", pohdin ääneen.

Kaivoin ennätysvauhtia puhelimen taskustani ja näppäilin Mikaelille viestin, että tuo kananmunia mukanaan.

No voi helvetti. Mä just pääsin ovesta ulos

"No ihan varmasti on.. Ei siitä pääse missään ero- mikä on noin hauskaa?" Cooper kysyi toinen kulmakarva koholla, kun hihittelin hiljaa yksin puhelimen näytölle.

"Oh, nothing", vakuuttelin.


Sunday, 24th of September 2023
At around 12AM, the Sanders Family House, Wilmington, ID

Huolimatta alati viilenevästä illasta, oli Sadie Sandersin kotitalon edustalla aika kuhina.

Ken tietää minne Sadien äiti ja isäpuoli olivat livahtaneet illanviettoon, mutta tällä tontilla ei kyllä ainuttakaan aikuista näkynyt.
Niitä satunnaisia 21-vuotiaita bisnesmiehiä ei laskettu.

"Damn. Were all of these people invited?" Mikael pohti ääneen, kun me kaikki neljä käveltiin katua pitkin kohti Sandersien taloa.

"Most likely not", vastasin.
"So we'll fit right in!"

"Mitä jos jäädään kiinni? En usko et ees Yhdysvalloissa tykätään kuokkijoista."

"Sit me vaan livahetaan karkuun. Siitä päätellen et täällä on näinkin paljon näinkin hämärää porukkaa, ei ketään varmaan haittaa muutama ylimääränen high school -kundi", virnistin.

Päästiin kuin päästiinkin sisään ja meno oli hyvin.. noh, kotibilemäistä.

Holittomat jatkot, kuten esimerkiksi Jennyn kaverin saamassa, Telegramiin tulleessa kutsuviestissä luki, sai kokonaan uuden merkityksen täällä. Tai no, mistäpä sitä tietää, vaikka porukka osaisi tällä tavalla heittäytyä ihan ilman ylimääräisiä prosentteja juomissaan.

Musiikki soi ja olohuoneeseen oli järjestetty tanssitilaa, jota hyödynsi ainakin muutama villikissa ja -haukka. Tai no, muutama pari niitä.

Skannasin katseellani väenpaljoutta, joka on todellakin oikea sana kuvaamaan sitä ihmismäärää. Miten kaikki edes mahtuivat sisälle?

Hieman etäämmällä silmiini osui Yumi ja tuore tuttavuus Austin, jotka jutskasivat jotain Brandyn ja Chase Bellingtonin tai mikä lie rikas kersa olikaan kanssa.
Harperia tai lempi-villihaukkaamme Wyatt Rogersia ei kuitenkaan näkynyt missään.

Ilta sujui mukavasti sosialisoidessa ihmisten kanssa, eikä Cooperkaan hetken jälkeen näyttänyt enää alkuunkaan niin myrtsiltä. Sillä vaikutti olevan jopa ihan hauskaa, kun me muutaman muun jannun ja misun kanssa pelattiin korttia tanssialueen takana olleen pöydän ääressä.

Parin pokerikierroksen jälkeen mä siirryin pelistä pois.

"Käyn nopeesti vessassa", huikkasin lähinnä Mikaelille ja Cooperille ennen livahtamistani väkijoukon sekaan.

Taiteilin tieni ulos ja puolijuoksin Cooperin autolle, joka oli parkkeerattu korttelin päähän.
Nappasin auton lavalla olleesta vajaasta kananmunakartongista muutamat kalkkikuoriset taskuihini ja palasin takaisin talolle.

Ilta oli pimeä ja kylmennyt nopeasti - biletalon piha ammotti tyhjyyttään lämpötilan laskettua alle 45°F.
Mä sain kääriytyä talvitakkiini oikein kunnolla samalla, kun metsästin erästä tiettyä tummanpuhuvaa baijerilaista mutteriwiritelmää.

Vaan jostain kumman syystä Sandersien kotitalon edustalla oli ainakin viisi tummaa BMW:tä, jotka kaikki kiilsivät puhtauttaan.

Piti siis vaivihkaa selvittää, että mikä niistä kuului Wild Hawksien kapteenille.

Friday, 6th of October 2023
Twin Falls Farm, Wilmington, ID

"No, I'm not kidding", naurahdan vesipulloaan korkkaavalle Ethanille.

"I seriously doubt that", se hymähtää huvittuneena.

En tajua, mikä muka mun ja Cooperin alkukesän maastoreissussa oli uskomatonta?
Muu, kuin Coopien erinomaisen älykäs toiminta tietysti.

"Oh you can ask Cooper alright", nauran.
"Oi, hey Coopie! C'mere for a sec-!" huikkaan tallikäytävän puolelle.

Cooper keskeyttää Ronyan harjaamisen ja livahtaa tammansa karsinasta ulos, sulkien sen oven perässään. Se harppoo meidän luo kysyvä ilme kasvoillaan.
"Mitä?"

"Ethan here doesn't believe that we saw two mountain lions and heard a third one just a few miles from here", selitän, ristien käteni rintakehälleni. Omahyväinen virne valtaa mun suupielet, kun Cooper lähtee komppaamaan kertomaani.

"Oh, yeah, that.. joo o, kyllä niin vaan oli. En ikinä tuu unohtaa, kuinka Kansas kiljui sillä reissulla", maajussi selittää.

Mun virne hyytyy samantien.
"Öh, hei- ei se ollut kiljumista", puolustaudun väkinäisen naurahduksen saattelemana.

"Eipä", Cooper virnistää.

Ethan pudistaa päätään hymyillen, hörppää vesipullostaan ja laittaa sen taas kiinni.
Se parka on paiskinut töitä nonstoppina oikeastaan siitä päivästä alkaen, kun saapui tontille.

Nyt heinäladon läheisyyteen on noussut jo uuden, pienemmän tallirakennuksen runko, jota lempi-ihmisemme Betty Hawkes käy haukan lailla pällistelemässä harva se hetki.

"No ei. Se oli tosi miehinen karjaisu, joka varmasti säikytti sen kissimirrin niin, ettei se uskaltanut käydä mein päälle", kerron oikein dramatisoiden jokaista elettäni.

"Sure, whatever you say brother", Cooper virnistää ja palautuu hevosensa luo. Reippaasta harjausasenteesta ja varustamisesta päätellen sillä on jotain aikataulua tälle kauniille perjantaipäivälle.

Mä jään vielä hetkeksi häiritsemään handyman-Ethania, ennenkuin vetäydyn siivoamaan traileriani. Se on alkuviikosta lähdössä huoltoon isäni kaverille enkä halua, että se on täynnä heinänkorsia, purua ja muuta mukavaa kun se sinne halliin menee.

Aikani siivoiltuani ja trailerin likimain kiiltäessä puhtauttaan, istahdan pikkuoven aukkoon selaamaan puhelintani. Tarkalleen sen galleriaa - siivousinspiksen iskiessä se on yksinkertaisesti vaan hyödynnettävä, tavalla tai toisella.

Poistelen turhia kuvia ja videoita, päästen pian heinäkuuhun 2021.
Aikaan, jolloin olin Saksassa, ensimmäisen oman hevoseni kanssa.
Mua hymyilyttää, kun katson niitä hupsuja kuvia, joita hiirakosta puoliveriorista otin.

Vaan se hymy hyytyy hyvin äkkiä, kun mun silmiin osuu kuva, jossa mä hymyilen leveämmin kuin ehkä koskaan, hiukset ihan sekaisin ja tyyny kovaa vauhtia painumassa mun päätä vasten. Kuvan nurkassa näkyy ¾ osaa punahiuksisen, pisamanaamaisen pojan kasvoista.

Muistan, kun toi kuva otettiin. Se oli mun kolmas päivä Saksassa ja me oltiin sen punapään kanssa oltu erottamattomia käytännössä ensihetkistä lähtien. Oltiin vietetty koko se kolme päivää yhdessä, joko tallilla tai jommankumman kämpällä.
Mä olin kovaa vauhtia ihastumassa siihen. Tai no, ihastuminen on kovin kevyt sana kuvaamaan niitä tunteita, mitä silloin kävin läpi.

Mun vatsassa muljahtaa. Mä en saa painettua sitä kuvaa, jotta voisin poistaa sen. Mun sormet ei vaan liiku.

Tuijotettuani sitä kuvaa hyvän tovin jatkan rullaamista eteenpäin.
Yhä useammassa kuvassa näkyy se sama villi, punaruskea pehko, pisamien täyttämä naama ja hunajanruskeat silmät.

Pala nousee mun kurkkuun.

Poistun galleriasta ja laitan puhelimeni taskuuni.
Nojaan kyynerpääni polviini ja painan pääni käsiini.

Mä olin jo melkein onnistunut unohtamaan koko tyypin.
Melkein onnistunut pääsemään yli siitä.
Melkein parantunut siitä.

… Mutta vaan melkein.

Mun sisäelimiä puristava tunne vain voimistuu, kun se mun taskussa lepäävä puhelin värisee viestin saapumisen merkiksi.
Mun ei tarvitse edes arvata keneltä se viesti on.

Miten mä selitän tän… tän sille?

… Tarvitseeko mun selittää?

… Tarvitseeko sen tietää?

Friday, 13th of October 2023
9.20PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Pyyhin kostealla rätillä Bluen satulan nahkaisia vastinhihnoja, jottei hevosen kyljistä niihin tarttunut hiki kovettaisi niitä.

Vaikkakin Mikael oli hölkkäillyt vain reilun tunnin ympäri maneesia kaikkia ponista löytyviä vaihteita hyödyntäen, oli Blue hionnut aika tehokkaasti.
Se teki sille ihan hyvää näin muutaman kevyemmän päivän jälkeen.

Nyt mustanruunikonpäistärikkö quarterruuna mutusti iltarehujaan karsinassaan, mä järkkäilin sen kamoja paikoilleen ja Mikael kahnutti saappaitaan puhtaiksi.

Talliradiokin oli jo Yevan toimesta sammunut, kun nainen teki iltatallin ja lakaisi nyt vielä viimeisen kerran käytävän siistiksi.
Luudan harjasten kahina lattiaa vasten, hevosten tasainen rouskutus ja satunnaiset pärskähtelyt loivat täydellisen taustamelun ajatuksiin uppoutumista varten.

Jos joku luuli, että tässä puitaisiin vakavamielisesti jotain alitajunnan syövereihin juurtuneita traumoja tai ihmissuhdesoppia, niin väärässä olit.
Mulla nimittäin pyöri mielessä vaan se Mikaelin Homecoming-viikolla leipoma mustikkapiirakka. Se oli ehkä parhaimman makunen asia, mitä olin ikinä pistänyt suuhuni. Yumikin piti siitä, eikä sitä edes haitannut, ettei se ollut kastikkeeseen hukutettua, harmaata mössöä, joka näytti siltä, että se olis just kaks sekuntia aikasemmin poimittu naapurin viemäristä.
Se kovasti yritti väittää, ettei kaikki brittiruoka ole sellaista.
"Sitäpaitsi mun äiti teki aina hyvää ja värikästä ruokaa", Yumi oli puolustautunut hymyillen, suupielessään vähän mustikkaa.

Havahduin takaisin nykyhetkeen, kun Mikael selvitti kurkkuaan.
Käännyin katsomaan sitä, samalla asetellen kangassuojuksen putsatun satulan päälle.

"You ready?" se varmisti. Sen saappaita ei näkynyt enää missään, eli se oli kai jo vienyt ne kaappiinsa.

Vilkaisin vielä, että suojus oli kunnolla satulan päällä, eikä mitään Bluen kamoja ollut enää levällään.
"Joo, oon", vastasin ja suuntasin kohti ulko-ovea.
"Yeva on täällä vielä, niin se sammuttaa valot."

Aurinko oli laskenut jo vähän ennen iltaseitsemää. Ainoat valonlähteet olivat tallipihan ja parkkipaikan ulkovalot.

Käveltiin kohti sitä parkkiksen reunalla komeilevaa valotolppaa.

"Mun äiti on tulossa hakemaan mut, voidaan heittää sut samalla kotiin jos haluut?" ehdotin vierelläni pyöräänsä taluttavalle Mikaelille.

"Mä voin kyllä polkea, ei tästä oo pitkä matka", se vakuutteli. Mun ollessa täysin hiljaa se käänsi katseensa muhun ja naurahti hiljaa.

Mun ilme oli jotain täydellisen kauhun, epäuskon ja inhon sekoitusta.
"Are you absolutely certain?" varmistin kuulostaen siltä, kuin joutuisin samalla käsittelemään jotain tuhottoman ällöttävää.

"Sure", Mikael virkkoi pysähtyessään mun esimerkkiä seuraten valotolpan viereen.

Tuijotin poikaa hetken.
"Yeah no, we're taking you home", totesin ja kaivoin puhelimen kätösiini. Äidiltä oli tullut 20 minuuttia sitten viesti, että lähtee juuri ajamaan. Sen pitäisi siis ihan parin minuutin sisään saapua.

"No-", Mikael aloitti.
"Mä voin oikeasti polkea. En mä haluu teitä vaiv-"

"Caan't heeaar yoouu", hoilotin ja sujautin jalkani pojan pyörän ketjujen väliin, yllättävän onnistuneesti tasapainotellen yhdellä jalalla.

"... Mitä hittoa nyt taas", Mikael huokaisi ja pudisti päätään.

"Sitä hittoa, että mulle tulee kylmä, jos mä edes ajattelen sun polkevan kotiis", vastasin ja laitoin puhelimeni takaisin taskuuni, näpyteltyäni ja lähetettyäni äidilleni nopean vastausviestin.
"Sitäpaitsi täällä on karhuja ja puumia, puhumattakaan tästä pimeydestä. Tää on ihan vaan omaks parhaakses", jatkoin selittämistäni ja käänsin katseeni huppariin ja ohueeseen takkiin sonnustautuneeseen poikaan. Miten hitossa se tarkenee tommosissa kuteissa?

Se vastasi jotain, minkä oletin olevan suomea. Kuulosti vähän, että se ois ollu yazz-oh.
"... Onko se varmasti ok sun äitilles?"

"No on", vakuutin.
"Jos se kuulis, että päästin sut polkemaan yksinäs kotiin, se soittais poliisit ja syyttäis mua heitteillejätöstä tai jostain vastaavasta", naurahdin.

Mikael hymähti huvittuneena.
Pian se siristi silmiään, kun pihatieltä saapuvan lava-auton ajovalot loimottivat suoraan sen naamaan.

"Ah, perfect timing!" kehaisin tyytyväisenä.
Äiti pysäytti Dodgen melkein meiän eteen.

Nostettiin Mikaelin pyörä auton lavalle ja mä sidoin sen pikaisesti vähän joka puolelta siellä olleilla mustekaloilla.
Äitini ajotyylillä se ei tosin lentäisi, vaikkei olisikaan sidottu.

Avasin Mikaelille takaoven ja kiipesin itse etupenkille.

"Hello, boys", äiti tervehti ja kääntyi kuskinpaikalta katsomaan takana vyötään kiinnittävää, hänelle entuudestaan vierasta suomalaispoikaa.
"I believe we haven't met yet? I'm Beatrice, Kansas' mom", äiti esittäytyi hymyillen lämpimästi ja palautui sitten takaisin oikeinpäin, kääntäen vuorostaan autoa ympäri.

Mä rupesin ensimmäisenä säätämään puhelintani Bluetooth-yhteydellä auton äänentoistolaitteistoon, jotta saataisiin tälle ehkä hyvällä lykyllä 25 minuutin ajomatkalle musiikkia. Mä en aikonut kuunnella sekuntiakaan mitään mammapoppia.

"Hi, I'm Mikael, nice to meet you", takapenkkiläinen esittäytyi vuorostaan.

Äitin hymy oli selkeästi tullut jäädäkseen.
"Nice to meet you too, Me-kale."

Me rupateltiin vähän niitä näitä siinä automatkalla. Mä ohjeistin äitiä oikealle talolle, äiti kyseli Mikaelilta miten kotiutuminen Yhdysvaltoihin oli sujunut ja Mikael vastaili sille.

Puolessa välissä matkaa auton kaiuttimista alkoi soimaan Maailman sinisin taivas ja mä kuulin, kuinka Mikael naurahti takapenkillä.
Yhtäkkinen hyppäys Green Daysta Martti Servoon aiheutti äidissä äänitehostetun muka-järkytyksen ja mussa totaalihajoamisen.
Oltiin äidin kanssa kyllä täysin samaa mieltä siitä, että suomi kuulosti… mielenkiintoiselta.

Mikaelin kotitalolle saavuttuamme noustiin suomipojan kanssa molemmat autosta ja mä autoin sitä (vasten sen tahtoa) pyöränsä poimimisessa.
Irrottelin köytösviritelmäni ja nostin sen pyörän lavan laidan yli Mikaelille, hypäten sitten itsekin lavalta alas.
Sanottiin vielä moikat siinä, ennenkuin mä palauduin autoon ja ajeltiin äidin kanssa kotiin.


Friday, 13th of October 2023
At around 10PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Makasin mun sängyllä, ylisuuri ja ylikarvanen Guy-kissa jaloissani.
Iltatoimet oli tehty, joten selasin tapani mukaan Instagramia totaalizombina, lähetellen aina välillä (köh, keskimäärin joka toisen) vastaantulevia videoita kavereille.

Pian mun DM:iin kilahti Mikaelilta joku reeli, jonka julkaisijan käyttäjänimi sai mut irvistämään. Siinä oli sana horror ja tähän mennessä olin oppinut, että Mikaelilta tulleet kauhuvideot = ei hyvä. Tai siis, olihan ne hyviä siinä mihin ne oli tarkoitettu - eli siis aiheuttamaan kauhua ja paniikkia.

Mä nimittäin pidän kauhuelokuvista, -sarjoista ja -kirjoista, mutta on muutamat elementit, hahmot, äänet ja miljööt, jotka aiheuttaa mulla välittömästi intensiiviset pelkotilat.
Mikaelin iloksi ja onneksi ja mun epäonneksi, se oli keksinyt kaikki niistä.
Ja kaikkien muiden sen lähettämien kauhureelien tavoin myös se tuorein aiheutti mulle erittäin epämukavia fiiliksiä. Eikä edes sillä mukavalla tavalla epämukavia.

Nousin istumaan ja kurotin silittämään oranssi-valkoista karvakasaani, vastaten samalla Mikaelille. Eli lähinnä kysymään siltä, että miksi se vihaa mua ja miksi se haluaa, että en nuku enää ikinä.

Ehkä vartin keskustelun jälkeen mä olin pukemassa taas päälleni ja kiitämässä alakertaan, reppu olallani.

Sovittiin Mikaelin kanssa, että mä menen sinne ja katsotaan A Nightmare on Elm Street. Se oli suorastaan järkyttynyt, kun kerroin sille, etten ollut koskaan nähnyt sitä. Asia siis korjaantuisi tänään.

Kaikki muut talossa nukkuivat jo - paitsi ehkä George. Tiedä sitä.

Olin jo hiipimässä ovesta pihalle, kun äiti tuli vessasta ulos.
"Where do you think you're going?" se tivasi multa kuiskaten, kietoen aamutakkiaan paremmin ympärilleen. Mun perheenjäsenillä tuntui olevan joku Keskeytetään Kansasin Karkureissut -salaliitto.

"To Mikael's house", vastasin, äänenvoimakkuus yhtä hiljaisena.

Äiti kallisti päätään ja puristi huulensa viivaksi.
"Is there something I should know about?"

Seisoin täysin paikoillani, vilkuillen vuoroin äitiä ja seinää.
"... Like what?"

Nyt äiti risti kätensä rintakehälleen.
"You're not getting yourself played by anyone, are you?"

Mun leuka loksahti auki samaan tahtiin, kuin mun kulmakarvat kohosivat kohti hiusrajaa.
Levitin käteni vahvistaakseni sitä mun pään yläpuolella leijuvaa kysymysmerkkispämmiä.
"Mom. What the fuck is that even supposed to mean?"

Äiti huokaisi syvään. Sen aavistuksen kurtistuneet kulmat palautuivat neutraalimmiksi ja sen koko ilme pehmeni.
"I guess nothing. Don't wake us up when you come back home", se toivoi ja lähti valkoisine puputohveleineen kulkemaan kohti makuuhuonetta.

Mä nyökkäsin, avasin oven ja sujahdin ulos - katuen sitä välittömästi. Jestas, että oli kylmä.

Friday, 13th of October 2023
At around 10.45PM, the Matthews' Family House, Wilmington, ID

"En ois ikinä uskonu, että päästäis noin nopeasti Owenin ohi", naurahdin valuessani selälleen kellahtaneeksi koppakuoriaiseksi Mikaelin huoneen TV-nurkkauksessa olevaan säkkituoliin.

"Se johtu vaan siitä, et se oli menossa nukkumaan", Mikael huomautti ja istui omalle säkkituolilleen, kaivaen samalla elokuvaa katsottavaksi.

Mä siirsin katseeni telkkarista Mikaeliin.
Mua vähän jopa nauratti. Oli hassua nähdä se tällä tavalla alhaalta päin.

Se käänsi katseensa muhun, toinen kulma kysyvästi koholla.
"What are you laughing at?"

Virnistin leveästi.
"You're so ridiculously good looking from this angle", lirkutin.

Mikael palautti hyvinkin vauhdikkaasti katseensa takaisin telkkarin ruutuun ja olevinaan keskittyi täysillä joidenkin tekstitysten laittamiseen. Ja se kaiken lisäksi laittoi ne suomeksi? Hittoako mä suomenkielisillä teksteillä teen?

Elokuva lähti pyörimään, mutta mun katse oli palautunut Mikaeliin.
Vasta siinä vaiheessa, kun alkoi vasta oikeasti tapahtumaan ja Mikael oli kehottanut kolmesti, mä siirsin keskittymiseni siihen televisioruutuun ja siellä näkyviin hahmoihin. Yksi niistä näytti vähän palaneelta makkaralta.

Sitä keskittymistä ei kyllä kauaa riittänyt.

Hädintuskin puolet elokuvasta oli mennyt, kun nostin katseeni takaisin nyt jo makaavampaan asentoon päässeeseen poikaan viereisellä säkkituolilla.
Se oli lähellä, muttei mun mielestä tarpeeksi lähellä. Välimatkaa oli ainakin puolikkaan käsivarren verran.
Mikaelin toinen jalkaterä vispasi ja sen katse oli nauliintunut ruutuun.

Hymähdin huvittuneena.
"You look like you're trying so hard not to look at me", myönsin, omakin katseeni valuen televisioon.

"Hm?"
Näin sivusilmälläni, kun Mikaelin kasvot kääntyivät aavistuksen muhun päin.

Siirsin katseeni takaisin siihen.
"Niin että näytät siltä, niinku koittaisit parhaas mukaan olla kattomatta muhun", toistin, yrittäen hyydyttää hiipivän virneeni.
Se oli kuitenkin turha yritys.
Mikaelin poskien lehahtaessa sievän punasävyisiksi, en enää jaksanut taistella sitä virnettä vastaan.

"I'm not", poika mumisi ja katsoi taas televisiota.

Mä pudistin päätäni huvittuneena ja seurasin toisen esimerkkiä.
"Whatever you say, bro, whatever you say."

Saturday, 14th of October 2023
At around 12.15AM, the Matthews' Family House, Wilmington, ID

Ei olisi kannattanut keskittyä siihen elokuvaan. Se oliki vähän kuumottavampi, ku ajattelin. Ei tosin niin pahasti, kuin vaikkapa se kamala sarja, jota Mikael pakotti mut katsomaan.
Kamala as in pelottava.

Venyttelin oikein huolella siinä säkkituolissani.
Mikael oli jo noussut ja kääntyi nyt katsomaan mua.
"Was that sound you?" se kysyi melkein huolestuneena.

Mä vaan nauroin - säädyllisellä äänenvoimakkuudella - ja nyökkäsin.
"It was a big stretch, you know?"
Nousin ylös ja kaivoin puhelimeni esiin.

Kello näytti 12.19AM ja sääsovellus kertoi lämpötilaksi 45°F.

Hieraisin niskaani ja sujautin puhelimen takaisin taskuuni.
"I guess I better brace myself for the way home, it's fucking freezing out there", totesin.

Mikael istui sänkynsä reunalla, toinen jalka lattialla.
"Voit sä yöksikin jäädä", se muistutti.
"Ellet ihan välttämättä halua uhriutua, kun joudut kävelemään kotiin."

Mä katsoin sitä kulmat koholla ja silmät suurina, puhtaasta yllätyksestä.
"I- w- are you sure?"

Tummatukkainen poika kurtisti kulmiaan hivenen huolestuneen näköisenä ja nyökkäili.

"Oh. Damn. En halua uhriutua, kiitos vaan", naurahdin.
"Joten.. kaivetaanko me joku patja jostain?"

Mikael vilkaisi merkitsevästi sänkyään.

"We'd both sleep in your bed?" varmistin kulmat hämmennyksestä kurtussa.

"No siis.. jos sä haluat ennemmin taittosängyn, niin sekin käy-"

"Are you kidding me?" naurahdin.
"Valitsisin taittosängyn ja menettäisin mahollisuuteni nukkua kerranki lämpimästi? Yeah, no way."

Mikaelin korvat oli ihan tulipunaset.
Se nyökkäsi ja ilmoitti käyvänsä vielä vessassa.

Sillä välin mä vaihdoin univaatteet päälleni ja laitoin äitille viestiä, että tulisin vasta huomenna kotiin. Viimeinen asia, mitä haluisin, olis mun äiti soittamassa aamukuudelta ja vaatimassa välittömästi tietoja olinpaikastani.
Eikös yks tärkeimpiä turvallisuutta edistäviä toimia ole riskien kartoitus ja ennaltaehkäisy? Mun mielestä tää menee samaan lootaan niiden kanssa.

Kävin makaamaan sängyn oikealle puolelle ja vedin peittoa päälleni. Hihattomassa paidassa tuli huomattavasti nopeammin vähän viileä, kuin hupparissa.

Ehdin ehkä pari lyhytvideota katsomaan, kun Mikael palautui huoneeseen.
Siirsin katseeni luurini näytöstä ovea kiinni vetävään poikaan ja vilkutin innoissani.
Ihan ku ei oltais nähty alle viisi minuuttia sitten.

Se näytti ehkä sekunnin ajan vähän epäröivältä.

"Come on, I won't bite you", maanittelin ja jatkoin:
"Unless you want me to."

Nyt se varmasti näytti vähän epäröivältä.

"I'm just kidding. Sorry. I don't even know why I said that", naurahdin.

Mikael hymähti.
"Haluutko toisen peiton?" se kysyi. Mä pudistin päätäni, joten se olkiaan kohauttaen kiipesi makaamaan toiselle puolelle sänkyä ja otti oman osansa peitosta. Eli siis lähinnä jaloilleen. Miten??

Käännyin kyljelleni ja kohotin pääni nojaamaan käteeni.
Tutkin katseellani puhelimellaan jollekin viestiä kirjoittavan pojan kasvoja.
Se lopetti näpyttelyn, ja kun nostin katseeni sen leualta sen silmiin huomasin, että sen katse oli siirtynyt muhun ja puhelin valunut pois kasvojen edestä.

Mun kohisevia korvia alkoi kuumottamaan ja mun syke nopeutui ainakin kolmanneksen normaalista.

CW/TW: usage of forbidden substances, sexual harassment

Friday, 20th of October 2023
9.59PM, somewhere near Boise, ID

Joku täyteenahdetun Honda Civicin etupenkillä käänsi äänentoistojärjestelmän volyymia kovemmalle.
Takakonttiin asennetut lisävehkeet saivat koko takapenkin tärisemään phonk-jumputuksen tahdissa ja mä meinasin läikyttää juomat syliini.

Jenny nauroi kovaan ääneen mun vieressä ja toisella puolellani istuva äijä näytti siltä, että en tiennyt oisko sille pitäny soittaa lanssi. Sen silmät sojottivat samaan aikaan kaikkialle ja ei minnekään - olikohan se enää edes tällä planeetalla?
Ihan sama, eipä ollut mun ongelma.

Lokakuinen valtatie oli lähes tyhjä, eikä Civicin kuski säästellyt kaasunkäyttönsä kanssa.
Ketään ei tuntunut edes kiinnostavan, että nopeusmittari näytti suurimman osan ajasta 90mph - reilusti yli asetetun nopeusrajoituksen.

Auton sisäilma oli sakeana sätkien savusta ja vapehöyryistä, eikä näkyvyys ulos ollut mitenkään loistava. Kuski avasi etuikkunoita ja osa savusta hälveni. Imelä, vihreä haju jäi kuitenkin vahvasti autoon, tuuletuksesta huolimatta.
Mulla oli vähän paha olo.

"Take a left here", Jenny ohjeisti kovaan ääneen kuskia, joka näin tarkemmalla tutkailulla näytti todella tutulta. Niinku, todella.
Ehkä se oli joku Blue Mountain Highsta? En tiiä.
Tai sitten melkein 80% Wilmingtonin väestöstä on tismalleen samanlainen hiustyyli ja -väri.

Saavuimme jonnekin Boisen laitamille omakotitalolähiöön.
Harmaa Civic pysähtyi kadun reunatalon kohdalle ja ovista ulostautui yhteensä kuusi ihmistä, mukaanlukien se kuski. Mistä se yksi extratyyppi tuli, tarina ei kerro.

Vaikka päivä oli ollut lämmin, oli ilta epämiellyttävän kirpeä. Varsinkin, kun Jenny oli vaatinut, että jätän mun kolme vaatekerrosta sen kämpälle ja vaihdan johonkin vähän edustavampaan. Käsittämätöntä.
Nyt se kekkuloi yltiömäisen iloisena sen mun vieressä istuneen äijän kanssa, hammasrivi liki hohtaen katulamppujen luomassa, hämärässä valaistuksessa.

"Come on Kansas, don't just stand there", se hihkui ja hoippui kohti talon ulko-ovea.
Talon ikkunaverhoja vasten näkyi valojen väriloistoa ja pihatie oli koristeltu kaiverretuin kurpitsoin, pelottavia ääniä pitävin animatroonein ja himmein, kultasävyisin jouluvaloin.
Luikin vauhdilla kaksikon perään ja me sujahdettiin porukalla taloon sisälle, missä olikin jo täysi bilemeno.

Lattioilla näkyi tyhjiä muovimukeja, musiikki pauhasi ja talo oli täynnä hymyileviä nuoria.
Ulko-ovelta avautui pienen eteiskäytävän päätteeksi tilava olohuone, jonka reunoilla porukka hengaili samalla, kun osa tanssi keskemmällä huonetta.
Jenny bongasi välittömästi jotain tuttujaan, joten mä kuljin sen vanavedessä olohuoneen kauimmaiseen nurkkaan. Se äijä, joka mun vieressä istui koko automatkan, oli ilmeisesti nimeltään Theo.

"It's so lovely to see you too!" Jenny hihkui halatessaan jotain toista tyttöä.
"Siitä on ihan laittoman kauan - mitä, kaksi kuukautta?" se pohti kauhistuneena. Puhuivat kai siitä, milloin viimeksi tapasivat.
"Oh and I suppose you've met Kansas", Jenny muisti ja viittoi mun suuntaan.

Lyhyt, blondi, zombiepunkkariksi pukeutunut, enkelinkasvoinen tyttö kurkisti Jennyn takaa.
"Oh, the Bond boy! Of course!" se hymyili leveästi.
Mulla ei ollut hajuakaan, kuka se tyttö oli, mutta selkeästi se tiesi mut.
"You're the one with the cool motorcycle, right?" se uteli.
Mä nyökkäsin hymyillen.

Se kertoi nimekseen Evie ja siirtyi Jennyn ohi lähemmäs mua, esittäen miljoona kysymystä liittyen siihen pyörään.
Mä hörppäilin automatkalta käteeni jäänyttä juomaani ja vastailin sille.

Yritin olla vaikuttamatta liian innostuneelta, mutta ilmeisesti siitä huolimatta Evie sai sen kuvan, että tahtoisin enemmänkin sen kanssa jutella.
Ainakin se rupesi kertomaan mulle ihan kaikki mahdolliset juorut jokaisesta paikallaolijasta ja pakkolisäsi itsensä mun someihin.
Ei sillä, ihan söpö tyttöhän se oli. Kyllä mulla silmät toimi.
Se ei silti ollut mikään free pass seurata mua joka kolkkaan taloa, hivuttautuen jatkuvasti lähemmäs ja lähemmäs.
Aloin pikkuhiljaa ymmärtämään, mitä suomalaisystäväni tarkoitti omalla kuplalla, johon ei kutsumattomilla ole asiaa.

Mullakin ilmeisesti oli sellainen. Ja Evie ei todellakaan ollut kutsuttu mun kuplaan.

Puolitoista tuntia mä sen nippanapppa 150cm pitkän perskärpäsen seuraamista jaksoin sietää, mutta sen käydessä hieman turhan läheiseksi, jouduin vetämään pelin poikki.

“Hei”, aloitin rauhassa, vaikka hento humalatila vähän sumensikin ajatusprosessia ja volyyminhallintakykyäni.
“Mä en tiedä, onko tässä tullut joku väärinkäsitys, mutta mä en oo kiinnostunut", kerroin suoraan.

Evien kasvoille levisi veikeä ilme.
Se liu'utti kättään mun käsivartta pitkin ja siirsi sen siitä mun alaselälle.
Kosketus sai mun koko selkärangan tuntumaan siltä, että se olis murskattu keskeltä kahtia.
"Are you sure?" se kysyi yltiömäisen pehmeällä äänellä, katseensa siirtyen mun kasvoilta käteensä.

"Yeah. I'm sure. Hands off, en oo enää markkinoilla", tokaisin entistä terävämmin ja kevyesti läpsäisin tytön käden pois.

Evie katsoi mua kulmat niin koholla, että sen otsa rypistyi. Sen suupielet vääntyivät vähän alaspäin samalla, kun sen ilme muuttui yllättyneestä vähän jopa vihaiseksi.
Ne sen kohonneet kulmat kurtistuivat ja nenä nyrpistyi.
"Well, you could've just said so! And maybe tell Jenny too. She's the one who told me you'd be interested", tyttö tuhahti ja marssi pois.

Mä jäin hetkeksi katsomaan sen perään, kiristellen leukaperiäni.
Ärsyttävä akka ihan näin suoraan sanottuna.

Metsästin Jennyn väenpaljoudesta ja lyöttäydyin takaisin sen seuraan.

Saturday, 21st of October 2023
At around 1am, somewhere near Boise, ID

Otin tukea lavuaarin reunasta, tuijotellen itseäni silmiin peilin kautta. Tai no, mä oletan, että tuo järkyttävän näköinen olento levinneine meikkeineen ja pölähtäneine hiuksineen todella olin minä.

Koko maailma mun ympärillä pyöri, eikä mun sisuskalut tajunneet lopettaa volttien heittelyä.
Puristin sitä valkoista posliinipintaa rystyset vähintään yhtä valkoisina ja yritin taistella takaisin ylös pyrkiviä, illan mittaan litkittyjä turhan vahvoja drinkkejä vastaan.
Mä tunsin jopa onnistuvani siinä.

Ehkä kymmenen minuutin keräilytuokion jälkeen palasin vessasta ihmisten ilmoille ja lähdin varmaan kuudetta kertaa illan aikana etsimään Jennyä. Sen kanssa mä tänne tulin, eli sen kanssa mä myös lähtisin.
Ja lähteminen alkoi tuntumaan hyvältä idealta.

Ihmispaljous ei ollut lainkaan vähentynyt, mutta naamat olivat kyllä vaihtuneet. Ilmeisesti koko sakki oli vaihtunut sen kymmenen minuutin aikana, mitä vessassa ehdin viettää.
Livahdin muutaman muun juhlijan kanssa takaovesta ulos siinä toivossa, että Jenny olisi eksynyt takapihan pieneen kotarakennukseen.

Vaan ei ollut.

Jennyn sijaan törmäsin siihen samaan pieneen zombiepunkkarityttöön, joka oli nyt iskenyt kyntensä johonkin jääkaappipakastimen kokoiseen jätkään.
Mut nähdessään Evie siristi silmiään ja tiukensi otettaan sen… pojan? Miehen? Selkeästi ehkä mun ikäisen, mutta hitosti isomman jantterin käsivarresta.
"Mitä sä haluat?" Evie tiuskaisi.

"Ootko sattunu näkemään Jennyä?" kysyin siltä, mielestäni ihan asialliseen sävyyn.
Se sen tuore bodyguard näytti siltä, että jos sattuisin katsomaan mitään muuta, kuin Evien silmiä, mulla ei olis enää hampaita suussa.

"Se lähti jo Theon ja jonku muun kanssa", Evie hymähti.

Nyt oli mun vuoro siristää silmiäni.
"What? Are you sur-"

En saanut edes lausettani loppuun, kun se boiselainen mörssärijäbä, jolta sais varmaan ylimääräistä testosteronia jollen ite tuottais tarpeeks, nousi ylös ja astui vähän turhan nopeasti mun suuntaan.

Otin vaistomaisesti pari askelta taaksepäin, kädet kohotettuina pääni sivuille.
"Hey, heyhey hey- hey, I was just asking her, if sh-"

"Ja se vastas. Now fuck off, your face is starting to annoy me", se äijä, jonka mielessäni ristin Bradiksi, ärähti. Se ei selkeästi päässy paikalle, kun kärsivällisyyttä jaettiin.

"Okay, okay… geez, man", naurahdin ja palasin takaisin talolle, kaivaen puhelinta taskustani.
Se oli, arvaukseni mukaan, kuiva kuin aavikko.
Ei soittoja, ei viestejä, ei ilmoituksia.

Edes Jennyltä.

Saturday, 21st of October
PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Istun Bluen karsinassa.
En oikeestaan ees tiedä, miten tänne päädyin.
Mulla ei ole edes takkia päällä.

Katon kelloa puhelimestani.
Mun viimeisin muistikuva on toissapäivältä, kun olin Mikaelin kanssa. Se oli 19. lokakuuta ja nyt on 21. lokakuuta. Mulla on kokonaiset 24 tuntia aivan pimennossa.
Miks? Mitä tapahtu?

Blue rouskuttaa heiniä kaikessa rauhassa. Se näyttää siltä, ettei sillä ole yhden ainutta huolta mielensä päällä. Mikä on hyvä, oon onnistunut edes jossain.
Se tasainen rouske ja tuhina auttaa mua ees vähän rentoutumaan.
Oon jo naksauttamassa mun oikean käden rystysiä, kun voimakas ja vihlova kipu siinä nimenomaisessa kädessä saa mut kääntämään katseeni siihen.
Miksi mun rystyset on mustelmilla?

Kaivan mun puhelimen uudestaan esiin. Siinä on 98% akkua ja lentotila päällä.
Panen lentotilan pois päältä ja muutaman sekunnin kuluttua mun puhelin suorastaan räjähtää viesteistä ja missed call -ilmoituksista. Niitä on valehtelematta ainakin 100. Niistä pari on Yumilta, muutama äidiltä, parikymmentä Mikaelilta ja loput Jennyltä.

Selaan ne nopeasti läpi.

Yumilta meemejä.
Äidiltä komentoja tulla kotiin… enkö mä ollut kotona?
Mikaelilta pari reeliä ja miljoona huolestuneensävyistä viestiä höystettynä vastaamattomilla puheluilla.

Viimeisenä avaan mun ja Jennyn WhatsApp-keskustelun.
Siltä on tullut 76 viestiä.

Where'd you go?
Kansaaas?
For real man
Where are you?
Why did you leave?
Kansas
Kansass
Kansasss

Where are you man?
Why won't you answer me??
I see you're online, reply
You motherfucker
I'm worried about you

Kansas
Kanssasasas

IS YOUR PHONE DEAD OR SOMETHING
Istg if you've put the airplane mode on again

I'm gonna call the cops if you don't reply
Kansas
Kansas I'm not kidding
Kansas
Answer meeee ffs
KANSAS

Are you alright??
Did that one dude bother you or something?

It's fucking 2am you're not sleeping are you
Kansas
Reply
Please
I need to know you're okay

I called the cops
If they approach you please do not run away
They're not gonna arrest you
Unless you've done something dumb
Can you reply to me?
Please?

I'm gonna find that one dude's ig and ask him if he's got any contact with you
Since you know
You're not answering my messages
Or calls
What was his name again?
Michael?
Idfk
I'm just gonna stalk through your followers and find him there

Where are you?
Can you send me your location?

Kansas?
Don't fucking say that you vanished again.
Dude
Can't you fucking reply to me
Where tf are you?
That Mikael dude doesn't seem to notice my messages
Please Kansas just fucking reply
And tell me where you are
I'm so worried I'm sick to my stomach

Your mom texted me
I had to tell her I don't know where you are
Now she's worried too
You happy??

Is it so damn difficult to just REPLY
KANSAS
FFS
I'm so gonna beat the crap outta you when I find you
If you've wound up in some random ditch somewhere I ain't picking you up

Kansas
Zacharias
Fucking
BOND
I will strangle you
Unless you reply to me like right fucking now

Hey so I called Evie and she told me that you said you didn't wanna be there anymore?
Why didn't you tell me before you left

We could've arranged you a ride home
Unless that was more like… not wanting to **be here**. In which case man tf up and quit whining
If I gotta live through this shit, so do you

Kuka hitto on Evie ja miks se tietäis mun menemisistä mitään?

Blue kääntyy katsomaan mua korvat hörössä. Sillä on vasemmassa suupielessä aavistus kuolajäämiä, eli oletettavasti se on liikkunut tänään kuolaimet suussa. Ehkä ihan hetki sitten jopa.

Nousen karsinanpohjalta ja puistelen pahimmat purut ja heinät vaatteistani pois.
Mun oikean käden rystysissä tuntuu ikävä, sykkivä kipu. Yllättäen ne eivät ole juurikaan turvoksissa.

Talli on Bluen syömisääniä ja talliradion vaimeaa kohinaa ja puheääniä lukuunottamatta täysin hiljainen - muiden hevoset ovat vielä ulkona ja Yeva ja Ethan teillä tiettymättömillä.
Avaan karsinan liukuoven ja livahdan ulos, sulkien sen perässäni. Ensimmäisenä huomioni kiinnittyy käytävällä lojuviin hevoseni varusteisiin.

Voi paska. Toivottavasti Betty ei oo vielä käynyt täällä.

Ryhdyn välittömästi poimimaan niitä suojia ja suitsia kätösiini ja roudaamaan niitä paikoilleen.
Kaiken päädyttyä takaisin telineisiin, pyyhkäisen varusteet vielä puhtaiksi.
Parkkeeraan itseni tallin sohvalle ja kaivan puhelimeni takaisin käteeni.

The Abusement Park -WhatsApp-ryhmään, eli mun, Mikaelin ja Cooperin perustamaan kikkeliklubiin pimahti samalla sekunnilla uusi viesti.

Coopie<3 at 7.56PM
hey, do either of you happen to be at the barn?

Me at 7.56PM
Yeah sure, what do you need

Coopie<3 at 7.57PM
could you grab ronya's yellow rug and put it in front of her stall? it's gonna be raining tomorrow and i didn't have time to check the weather when i was there earlier

Me at 7.57PM
Sure thing Coopie Boo <3

Nousen siis sohvalta ylös, sujauttaen samalla puhelimen takaisin taskuuni.
Suuntaan suoraan kuivaushuoneeseen hakemaan Ronyan keltaisen, kaulattoman ulkoloimen ja kärrään sen tamman karsinan oveen, palautuen sitten takaisin sohvalle.

Aivan jumalaton päänsärky onnistui hiipimään huomaamattani osaksi elämääni, joten kaadun makaamaan ja heitän toisen käteni silmieni ylle.

Havahdun seuraavan kerran, kun kuulen jonkun huhuilevan nimeäni hyvinkin ärhäkkään sävyyn.
Säpsähdän istumaan ja välitön helpotuksen tunne oikein vaahtoaa ylitseni, kun huomaan varustehuoneen ovella seisovan lempisuomalaiseni.

"Oh hi M-"

"Now WHAT the absolute FUCK was that all about?!" Mikael tenttaa tismalleen samaan sävyyn, kuin mihin taannoin Beaver Covessa ripitti lempikanadalaistani.

Helpotukseni vaihtuu hyvin äkkiä säikähtäneisyyteen ja siitä suoraan nöyrälle puolustuskannalle.
Singahdan sohvalta seisomaan, kädet puolitankoon kohotettuina.
"Mikä oli mitä-" yritän, silmät suurina kuin peuralla ajovaloissa ja ääni huolestuttavasti kimahtaen loppulausetta kohti.

"Mä oon soittanu sulle varmaan kymmenen kertaa! Äijä vaan HÄVIS yli vuorokaudeks! MÄ KÄVIN HITTO TEIÄN OVEN TAKANA-"

"Geez, chill out dude", rauhoittelen naurahtaen, nostaen toisen käteni niskalleni, pakittaen pari askelta tuon tuohtuneen suomalaispojan kävellessä uhkaavan vauhdikkaasti lähemmäs.

"Ch- NO, I am NOT chilling out! Do you have any idea how fucking worried I was about your stupid ass?!" Mikael vaahtoaa, ajaen mut huomaamattaan sitä samaista seinää vasten, johon nojaillen marmatin Judelle tovi takaperin.

Avaan jo suuni sanoakseni jotain, kun Mikael ristii kätensä rintakehälleen ja siirtyy hieman kauemmas kääntäen rintamasuuntansa poispäin musta, nostaen sitten kätensä nenänvarrelleen, huokaisten syvään.

Odotan hetken, sydän hakaten aivan hulluna, ennenkuin lasken käteni hupparini taskuihin ja annan hartioiteni lysähtää rennoiksi.
"Look, man- Mä oon pahoillani", kerron heti alkuun, epävarmana siitä, mitä mun pitäisi edes tässä tilanteessa tehdä.

Voisinko mä edes kertoa Mikaelille, että hei joo, en muista mitään viimeiseltä vuorokaudelta, mutta apparently oon käyny liikuttamassa hevoseni?

Ei, en voisi. Mitä hittoa se siitäkään ajattelisi? Helvetti mikä hullu?

Katsahdan ympärilleni tarkistaen, ettei Harper tai Brandy tai joku vastaava ampaisisi sisään juuri nyt.

"Mä… tarvitsin vaan vähän… omaa aikaa", hapuilen astuessani hivenen lähemmäs, varovasti ojentaen kättäni Mikaelin suuntaan.

Se avaa ne kiinnipuristuneet silmänsä ja kääntää katseensa muhun. Se näyttää niin pettyneeltä, että mun rintaa puristaa.
Väännän kasvoilleni pakotetun hymyn, kulmat aavistuksen kenossa.

"Mä olin ihan varma, että sä oot päätyny Mores Creekin pohjaan betonit jaloissa tai jotain vastaavaa", Mikael huokaisee, selkeästi edelleen selviytyen äskeisestä kohtauksestaan.

Naurahdan ja olen jo maailman varovaisimmin en tiedä, taputtamassa Mikaelin olkapäätä tai jotain vastaavaa, mutta mun yllätykseksi se itse kaappaa musta kiinni ja kiskaisee itseensä kiinni.
Hämmennyn ehkä puolikkaaksi sekunniksi, ennenkuin kietaisen käteni sen ympärille.

Se puristaa mun kylkiluita kasaan, otsansa leväten mun olkapäällä.

Hetken kuluttua se hellittää pahinta puristamistaan, mutta ei siirry mihinkään suuntaan.
"... Never do that again", se huokaisee ja irrottaa otteensa musta, siirtyen vähän kauemmas.
Se ei heti katso mua silmiin, vaan tutkailee lattianrajaa ja huoneessa siististi paikoillaan olevia varusteita.

Hieraisen niskaani.
"... I'll uhh.. I'll try my best?" ehdotan.

Ehdotukseni ei tosin saa vihreää valoa, vaan lähinnä hyvin totisen mulkaisun hivenen punaposkiselta suomalaiselta.
Se ei kuitenkaan kommentoi siihen sen enempää, vaan palauttaa katseensa johonkin telineessä lojuvaan satulaan.

Pian sen katse palaa lattian kautta muhun.
"... Anteeks ko huusin", Mikael pahoittelee.
Se ei vaikuta enää lainkaan vihaiselta, ennemminkin väsyneeltä ja pettyneeltä.

Mä naurahdan.
"Anteeks ko katosin", pahoittelen vuorostani.
"... I really didn't mean to", myönnän, katse valuen lattiaan.
Avaan jo suuni sanoakseni lisää, mutta vaikenen katseeni osuessa varustehuoneeseen astuvaan Kaneen.

Blondi cowboy puristaa huulensa viivaksi ja nyökkää tervehdykseksi, mutisten samalla jotain "evening kids" suuntaista.

Mun suupielet leviää välittömästi virneeseen.
"Aren't you supposed to be sleeping at this hour? You know, an old man like you needs his beauty sleep."

Kane naurahtaa hiljaa ja vie Cashin suitset ja satulan paikoilleen.
"Oh, aren't you the one to talk?"
Se katsahtaa meihin päin jokseenkin tietävä ilme kasvoillaan.
"At least I don't need a babysitter to make sure I get home to my own bed on time."

".. Ouch", naurahdan ja käännän katseeni Mikaeliin, jonka suupielet nykivät huvittuneen hymyn suuntaan sen kääntäessä katseensa käymään jossain toisella puolella huonetta.
"En tiiä mitä selität", totean Kanelle huvittuneena vaeltaessani ulos varustehuoneesta, Mikael tiiviisti perässäni.

Saturday 21st of October 2023
PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Tuijotin Mikaelia.

Hitto, kun sen pitikin olla.. tollanen.
Tollanen, että se kattoo mua hetken ja toteaa saman tien, että haloo pahvi, paas puhuen.

Hieraisin mun niskaa ja käytin katseeni kentän aidassa, miettien kuumeisesti jotain helppoa ja nopeaa vastausta.

"Uhhh… well. You see, I- I mean, you know-"

"Yritä nyt ees", Mikael huokaisi.

"... mmkunmäenmuuista…" mumisin.

Mikael käänsi korvaansa vähän mun suuntaan.
"Come again?"

Nostin rinnalleni ristityistä käsistäni toisen suuni eteen, nojaten päätäni sitä vasten.
".. mä en muista", mutisin vähintään yhtä epäselvästi, kuin aiemminkin.

Mikael astui lähemmäs mua ja näytti hetken siltä, kuin se aikoisi kovakouraisesti kaapata kalloni kättensä väliin.
"Artikuloi selkeämmin", se vaati.

Laskin käteni suuni edestä ja yritin neutralisoida ikävystyneen ilmeeni.
".. Mä en muista", totesin, katse tipahtaen maahan.

"Et muista mitään?" se varmisti. Sen äänestä paistoi turhautuneisuudeksi naamioitunut huoli.

Pudistin päätäni ja nostin katseeni takaisin Mikaeliin.
"Tai niinku… Tosi vähän. Mä muistan vaan sen, että olin sun kanssa öö.. eilen?"

"Toissapäivänä."

".. anyway, ja sen jälkeen ei oo oikeastaan mitään kovalevyllä."

"Kyllä sä Instagramiin postasit."

"Postasinko?"

Mikael nyökkäsi ja kaivoi puhelimensa esiin, etsien sieltä sitten mun profiilin ja viimeisimmäksi julkaistun kuvan, jossa mulla on käsi kiedottuna Jennyn ympärille ja me tanssitaan kunnon valomeressä.

Ei mitään muistikuvia, missä välissä tää kuva otettiin.

"Ootko sä lyöny pääs? Käsi sulla selkeästi on kipeenä", Mikael tokaisi.

Mä tunnustelin nopeasti takaraivoni läpi.
Mitään tavallisesta poikkeavaa kipua ei tuntunut.
Kohautin olkiani ja palauduin nysväämään niitä muutamia hassuja kikkareita kentältä, kömpelösti pelkällä vasurilla.

Vilkaisin Mikaeliin päin. Se seisoi kädet puuskassa, seuraten katseellaan tätä mun suoraan sanottuna epätoivoisen näköistä toimintaa.
".. Jos mä saan selville, että sä oot jättäny jotain kertomatta, mä-"

"Piekset mut? Don't bother."

".. älä keskeytä", Mikael henkäisi ja jatkoi:
"Oon erittäin, erittäin pettyny."

"Mä en oo jättäny mitään kertomatta. Mä en oikeesti muista mitään", selitin, kärräten niitä kolmea kikkaretta kentän laidalla olevaan kakkasaaviin.
"Jos muistaisin, sä olisit ensimmäinen kelle kertoisin… probably."

"Keyword: probably."
Suomalaisen olemus oli vähän pehmennyt aiemmasta kireydestään.
"Kai sä meet päivystykseen?"

"... Probably."

Tuesday, 5th of December 2023
At around 5PM, The Matthews Family House, Wilmington, ID

"So, we just sit here and watch people walk in to shake hands with the president of Finland?" varmistin parannellessani asentoani säkkituolissa.

"Älä unohda asujen tuomitsemista", Mikael muistutti ja sääti äänenvoimakkuutta sopivammaksi, istuutuen sitten mun viereen.

"Missä kaikki ilotulitteet? Inspiroivat puheet? Grillijuhl- no okei, joulukuussa ei kai paljoa grillailla", pohdin.

Kun Mikael pyysi mua niille juhlistamaan Suomen 106. itsenäisyyspäivää, mä oletin… noh, juhlistamista.
En sitä, että me istuttaisiin television edessä tuijottamassa, kun kasa ihmisiä kättelee kahta tärkeän oloista ihmistä ja juontajat selittää jatkuvasti jotain.

"Nuo on jotain jenkkijuttuja", Mikael puhahti ja osoitti TV:n ruutua.
"This is the good stuff."

Mä kohotin kulmiani ja ristin käteni rintakehälleni, huokaisten syvään.
"Whatever you say, pookie."

Siinä me istuttiin, kylki kyljessä säkkituolilla ja katsottiin sitä isoon juhlasaliin lappavaa ihmisvirtaa.
Mä en ymmärtänyt sanaakaan, mitä ne juontajat siinä selittivät, mutta Mikael oli selkeän kiinnostunut koko jutusta.

"Kato, kato!! Lapin kansallispuku!" se hihkui, kun joku tuli punasinivalkokirjavassa mekon kaltaisessa asussa kättelemään oletettua presidenttiparia.

Mä nyökkäilin hymyillen.
"So it seems", myötäilin.
Käänsin katseeni Mikaeliin, tutkistellen hetken sen kasvoja niiden kymmenien glitterinkimalteisien mekkojen ja pukujen sijaan.
Tuntui edelleen hassulta, että se viihtyi näinkin lähellä mua, näinkin kauan kerrallaan.

Mikael vilkaisi mua sivusilmällään.
"Mitä?"

"Oh, nothing. Oon vaan vaikuttunut, miten kiinnostunut oot ihmisletkasta", naurahdin ja palautin katseeni ruutuun.
"Those guys are 100% gay."

"Joo, se on Pekka Haavisto. Yksi seuraavan kauden presidenttiehdokkaista. Se on ollu ihan avoimesti homo varmaan ainakin mun koko eliniän", Mikael selitti.

Mä nyökkäilin jälleen.
"Aika siistiä", myönsin.
"Ei välttämättä onnistuis Yhdysvalloissa", jatkoin ja käänsin katseeni taas suomalaispoikaan.

"No ei varmasti", se hymähti virnistäen.
"Täällä republikaanit vetäis herneet perseeseen ja pahottais mielensä oikeen esimerkillisesti."

Mua nauratti.
"Todennäköisesti", mutisin.

Reilun tunnin toljottamisen ja asujen kommentoimisen jälkeen mun pää alkoi tuntumaan tuhottoman raskaalta, eikä aikaakaan, kun se notkahti nojaamaan Mikaelin olkapäätä vasten.
Jos mulla olisi ollut riittävästi aivokapasiteettia prosessoimaan mitään, mitä mun ympärillä sillä hetkellä tapahtu, olisin varmasti huomannut Mikaelin jähmettyvän täysin paikalleen ja vilkuilevan mua muutamaan kertaan sivusilmällään.
Mutta aivokapasiteetti ei riittänyt, eli pian pään päädyttyä pahaa aavistamattoman suomipojan olkaa vasten mä simahdin vallan.

Havahduin tovi myöhemmin takaisin tajuihini, kun Mikael liikahteli pääni alla.
Ilmeisesti jotenkin annoin itseni ja heräämiseni ilmi, koska pian poika hiljaa vakuutteli, että jalkansa vain puutui ja piti vähän vaihtaa asentoa.
Fair enough, televisiosta edelleen kuului suomenkielistä papatusta, eli oletettavasti mä sain jatkaa uniani kaikessa rauhassa.

25th of December 2023
At around 9PM, The Bond Family House, Wilmington, ID

Istuin sängynnurkassani pidellen Bluen riimua käsissäni.
Tummansininen, parhaat päivänsä nähnyt Bucasin perusriimu oli ollut ruunalla - silloisella orilla - päässä kun sen ostin.
Kun se haettiin kotiin.
Kun talutin sen ensimmäistä kertaa trailerista ulos Saksassa.
Se oli ollut sen päässä myös silloin, kun saavuimme Twin Falls Farmille ensimmäistä kertaa.
Se oli myös viimeinen riimu, joka sillä päässään oli.
Valkoiset pehmusteet olivat ajan saatossa tummuneet ja kuluneet, osin rispaantuneet. Se ei yllättänyt. Olihan riimu ollut lähes poikkeuksetta ainoa riimu, jota Bluella käytettiin.

Mä en vieläkään ymmärtänyt mikä sille oli tullut.
Se oli ollut ihan fine. He was fine.

Jollei sitä toissapäiväistä säpsyilyä lasketa.
Ehkä sekin oli ollut oire?

Why, just why didn't I notice it sooner?

Mun puhelin värisi kolmatta kertaa tän illan aikana. Oikeastaan viimeisen 15 minuutin aikana.
Soittajan paikalla komeili isoin kirjaimin GRANDMA. Annoin luurin väristä ihan kaikessa rauhassa.
Mä en ollut vastannut kellekään, enkä aikoisi vastata. Tänään mä en pystyisi yhteenkään valittelupuheluun.

Owen oli hakenut mut ja Mikaelin tallilta ja ajanut tähän meille. Mun piti hakea muutama hassu tavara, että pärjäisin. Lähinnä vain vaihtovaatteet, puhelimen laturi ja hammasharja tahnoineen.

Se tosin meni siihen, että Mikael pakkasi välineistöni mun puolesta.

Ennenkuin kukaan tuomitsee mua laiskaksi ja saamattomaksi, mä yritin ensin pakata itse.
Se meni kutakuinkin niin, että otin tavaran, jäädyin ja unohdin kaiken, mitä koskaan oli tapahtunut ja seisoin tyhmänä keskellä huonetta, ilman ainuttakaan ajatusta.
Joten Mikael pakkasi samalla, kun mä istuin sänkyni nurkassa jossain virransäästötilassa.

Mun huoneen ovelta kuului koputus, ja seuraavaksi se avattiin.
Äiti kurkisti varovasti sisään.
"Your grandma called, she-"

"Sano sille, että soitan sille myöhemmin", vastasin, ennenkuin äiti sai sanottua lausettaan loppuun. Mä tiesin, että sieltä olisi vain tullut se sama vanha mantra:
Isoäitis soitti, se kysy mikset vastaa, sillä on sulle asiaa.
Tässä tapauksessa se olisi tarkoittanut pikkulasta säälivää, dementian partaalla oleva mummukkaa, joka ehkä kahden lauseen verran malttaisi muistaa, että mullakin on tunteet. Sen jälkeen sieltä tulisi todennäköisesti kylmänviileää päivittelyä siitä, kuinka en ole edes armeijaan mennyt saati kunnon töissä.
Joten mä todellakin soittaisin sille vasta myöhemmin.

Äiti nyökkäsi ja sulki oven.
Pian se kuitenkin aukesi uudestaan ja äidin sijaan sisälle tuli Mikael, kädessään pieni sininen pussukka.
"Täähän sulla on yleensä ollu?" se varmisti.
"Siellä on hammaspesuvälineet, deodorantti, pinsetit ja joku epämääräinen minigrip-pussi, jossa on pillereitä", se luetteli tunkiessaan pussukkaa mustaan urheilukassiin, johon se oli pakannut vaatteita.

Mä en oikeastaan jaksanut edes reagoida. Mikael näytti tietävän hommat paremmin, kuin mä ite.

"Sit on kai kaikki", Mikael henkäisi nostaessaan kassin olalleen.
"Mennään", se kehotti, katse mussa.

".. I'd rather stay here", myönsin, siirtämättä katsettani pois siitä mielenkiintoistakin mielenkiintoisemmasta tyhjyydestä, johon tuijotin.

"Well that's too fucking bad, I'm not leaving you alone and my mom wants me home for Christmas so you're coming with me whether you want to or not", Mikael ilmoitti rauhallisena ja lähti kuskaamaan kassia alakertaan.

Mä jäin lagaamaan siihen sängylle.
Harmi vain, että se lagaaminen tarkoitti myös illan tapahtumien kertaamista.

Tultiin tallille, Blue oli normaali.

Tunsin, kuinka mun kurkkuun ryömi inhottava pala.

Purin sen ja annoin sille mashin, se oli normaali.

Se pala kasvoi ja tuntui puristavan kurkkuni rustoja kasaan.

Juteltiin talliporukan kanssa tovi. Menin hakemaan ämpäriä Bluen karsinasta.

Koitin nieleskellä sitä palaa pois. Se alkoi vaikeuttaa hengitystä.

Se oli levoton. Yeva ohjeisti kävelyttämään sitä, jos sillä olisi ähkynpoikanen.

Ei auttanut.

Palautin sen karsinaan, se hikosi hulluna ja alkoi täristä ja olla entistä levottomampi.

En tiedä alkoiko mua itkettämään, vai kuivuivatko mun silmät, mutta joka tapauksessa mun poskea pitkin valui yksittäinen kyynel.

Ja sitten se ei enää jaksanut seistä.

Havahduin muistelutranssistani, kun Mikael palasi yläkertaan ja käveli suorinta tietä mun viereen ja istahti sängyn reunalle.
Se oli hetken aivan hiljaa ja tarkasteli mua.
Sillä oli kulmakarvat ihan aavistuksen kurtussa.
Niin aavistuksen, ettei sitä erottaisi, jollei osaisi katsoa sitä yhtä tiettyä viivaa sen kulmien välissä.

"... Come on, Owen's waiting for us", Mikael tyytyi toteamaan, vaikka se hetken näyttikin siltä, että se sanoisi jotain aivan muuta.

Mä purin hampaat tiukasti yhteen ja nyökkäsin, pyyhkäisten samalla poskeni kuivaksi.

Jätin Bluen sinisen Bucas-riimun sängylleni ja hipsin Mikaelin perässä alakertaan, eteiseen, ulos ja lopulta autoon.