State Affairs

Sunday, 18th of February 2024
At around 6AM, the Matthews Family House, Wilmington, ID

Raotin silmiäni.

Huoneessa oli hyvin, hyvin hämärää, enkä mä aluksi nähnyt käytännössä mitään.
Kiepsahdin vasemmalle kyljelleni ja hapuilin Mikaelia sängyn toiselta puolelta.

Taputtelin patjaa muutaman kerran kokeilevasti - tyhjä oli.
Siinä, missä pojan pitäisi nukkua, oli vain tyyny ja mytätty peitto.

Nousin käsieni varassa istumaan ja vilkuilin ympärilleni.
Mun silmät tottuivat hämäryyteen yllättävän nopeasti, eikä mikään näkyvistä muodoista täsmännyt nukkuvaan Mikaeliin.

".. Mikael?" huhuilin hiljaa.

Hento, viileä veto sai mut vetämään varpaani peiton alle ennätysvauhtia.
Tajusin vasta nyt, että huoneen ovi retkotti auki.

Möngin peiton alta pois, käyttäen jokaista mahdollista aivosoluani pysyäkseni pystyssä.
Kiedoin päälläni olevan kylpytakin paremmin ympärilleni ja luikin murtovarkaan tavoin hipihiljaa huoneen ovelle.

Kurkistin kapeaan tilaan, joka oli käytännössä säkkipimeä.
Jollei mun jalkoihin olisi osunut toistamiseen kylmä, hento tuulahdus, en olisi varmasti edes tajunnut kylmävaraston oven olevan myös auki.

"... Mikael..?"

Tuijotin hetken sitä tyhjiönomaista pimeyttä edessäni, odotellen vastausta.

Tyhjiönomainen pimeys pysyi kuitenkin vaiti.

Ainoat äänet, jotka hiljaisuutta halkoivat, olivat mun hengitys, jonkin sähkölaitteen surina alemmassa kerroksessa ja juuri sillä hetkellä haukottelevan koiran vaimea inahdus.

Palasin sängyn luo ja nappasin puhelimeni Mikaelin työpöydältä. Liu'utin ilmoituspalkin ylhäältä alas ja napautin taskulampun päälle, suunnaten sitten taas kohti sitä avonaista kylmävarastoa.

Jos siellä olisi joku mörkö kaiken sen tukahduttavan pimeyden keskellä, ehtisin edes näkemään sen ennen kuolemaani.
Toisaalta en ollut varma haluaisinko edes nähdä sitä.

Hiivin takaisin huoneen ovelle ja sohin valokeilaani kylmävaraston suuntaan.
Siellä näkyi - noh, mitä nyt yleensä kylmävarastossa säilytetään. Pahvilaatikoita, muutama huonekalu ja näköjään ainakin yksi ihmisen jalka.

Hipsin kylmävaraston puolelle, kävellen käytännössä pelkästään päkiöilläni. Kuka olisikaan arvannut, että kylmävaraston lattia voisi olla oikeasti kylmä?

Jalka pilkisti vanhan kirjoituspöydän ja pahvilaatikkopinon välistä.
Myös sen omistaja oli (onneksi) samassa osoitteessa.

".. hey, hey man.. you've sleepwalked again", herättelin kylmällä lattialla sikiöasennossa makaavaa Mikaelia, kyykistyen samalla pojan viereen, toinen käsi laskeutuen sen olkapäälle.

Mikael säpsähti hereille ja heilautti kättään mua päin. Eikä ollut mikään hento heilautus - ei. Jos en olisi nojautunut aavistuksen taaksepäin, sen rystyset olisivat lävähtäneet suoraan naamaani.

"Hey-! Hey, it's okay", vakuuttelin napatessani pojan ranteesta kevyesti kiinni.

"What - ? Who.. where am I?"

Mä päästin siitä ranteesta irti ja autoin sen ylös.
"You're safe, you sleepwalked again", selitin.
"Now, come with me, we'll go back to bed now", jatkoin.

Mikael katseli ympärilleen uskomattoman hämmentyneenä ja väsyneenä noustessaan kylmältä lattialta.
Kiersin käteni pojan ympärille ja talutin sen takaisin huoneeseensa.
Vedin ovet perässämme kiinni ja katsoin, kun Mikael laahusti sängylle ja rojahti makaamaan sen oikeanpuolimmaiselle reunalle.

Se näytti uskomattoman… säälittävältä.
Kuin räntäsateessa kastunut, vähän kylmettynyt pesukarhu.
Tää oli varmaan ensimmäinen kerta, kun näin sen koteloituvan kokonaan peiton sisään.

Mä kiipesin sen yli sängyn vasemmalle puolelle - en uskonut, että mulle tulisi enää huonompi olo, mitä mulla nyt jo oli, eikä nyt oksettanut. Ämpäri olisi siis turha ja Mikael saisi rauhassa palautua unimaailmoihinsa.

Laskin puhelimeni lattialle ja kääriydyin oman peittoni sisään, hivuttautuen vähän lähemmäs tasaisesti tuhisevaa poikaa.

".. Kansas?"

"Yeah?"

".. are you sure you won't throw up?"

"Yeah."

Sunday, 18th of February 2024
At around 11AM, the Matthews Family House, Wilmington, ID

Mulla oli ihan kamala olo.

En tiedä mitä siinä Maverickin boolissa oli, mutta se oli kyllä tyhjentänyt mun kropan nestevarastot todella tehokkaasti ja varmaan aiheuttanut mun haimalle kolmen päivän ylityöputken. Maksa varmaan otti lopputilin.

Suussa maistui yksinkertaisesti kuvottavalta, eikä se auttanut valmiiksi oksettavaan oloon alkuunkaan.

Mun pää tuntui siltä, kuin joku puristaisi sitä täydellä voimalla sirkkeliä päin. Tylsää, hitaasti pyörivää sirkkeliä.

Ajatuksetkin tuntuivat liian äänekkäiltä.

Kierähdin selälleni ja puristin silmäni tiukemmin kiinni.

".. are you awake?"

"Unfortunately yes", myönsin. Mun ääni oli karheampi ja ainakin viisi oktaavia matalampi, kuin normaalisti - syylliset lienevät ne muutamat viskishotit, joita hämärästi muistan ottaneeni jossain vaiheessa iltaa.
"I wish I had died in my sleep", marisin ja raotin silmiäni.

"Well… it certainly was a choice you made yourself.. going to that party, I mean", Mikael huomautti.

Mä käänsin päätäni sen verran, että näin pojan.
Se selasi puhelintaan, nojaten selkäänsä sängynpäätyä vasten.
"Onko pakko potkia jo valmiiks maassa makaavaa?" parahdin, suoristaen pääni ja nostaen molemmat käteni silmilleni.

"Mulla on polvi mustana sen takia, että käytin sut suihkussa, joten potkin sua nyt kyllä oikeen olan takaa", Mikael hymähti. Pojan äänestä kuuli, että sen suupielissä pesi jokin hymyksi luokiteltava.

Valutin käteni lepäämään sängylle ja käänsin katseeni takaisin Mikaeliin.
"You did what??"

"Käytin sut suihkussa", poika toisti, vilkaisten mua nopeasti sivusilmällään.
"En todellakaan olis ottanut sua edes samaan huoneeseen nukkumaan siinä kunnossa", se jatkoi, nousi ylös ja laittoi puhelimensa työpöydälleen.

Intensiivinen häpeäaalto pyyhkäisi mun ylitse, kuin lauma aggressiivisesti räpytteleviä lokkeja.
"Ei saatana", huokaisin ja kierähdin kyljelleni.
"... So- was I- I was.. you know.."

"Naked? Very much yeah, and tried to get me to strip too", Mikael kertoi vetäessään tummansinistä T-paitaa päälleen.

"I did nootttt", marisin ja hautasin pääni tyynyn alle.
"I'm so sorry", pahoittelin, ääni vaimentuen aika tehokkaasti kangas- ja täytevuoren taakse.

"Oh it's okay", Mikael hymähti ja istahti sängyn reunalle.
"Tuskin ois ollu täysin poissuljettu mahdollisuus, jollet olis ollut niin tuhannen tuiterissa, että meinasit lyödä otsas lattiaan", se naurahti.

Jokin pitkä ulinan, ynähdyksen ja mongerruksen kielletty rakkauslapsi livahti suustani käpertyessäni tiukalle kerälle tyynyjen ja peittojen alle.
Mä tunsin Mikaelin katseen jopa lakana-armorini läpi.

"Pitäiskö sun nousta? Meiän pitäis ihan kohta lähteä sinne markkinoille", poika kertoi ja kaivoi mut esiin tyynyjen alta.

"Are you kidding me?" kähisin ja yritin vetää piilopaikkani kantta takaisin haltuuni, mutta suomalaisen ote oli ainakin neljä kertaa vahvempi, kuin mun. Siitä syytän kyllä täysin tätä tänhetkistä olotilaa.

"Mä oon tosi pahoillani, mut tää on ollu tiedossa paljon kauemmin, kuin ne sun eiliset bileet", Mikael muistutti ja veti multa peitotkin päältäni.

Rääkäisin protestiksi ja roikuin peitossani kaikella voimallani, päätyen vain sen peiton mukana mätkähtäen kylmälle lattialle. Tai siis ei se todellisuudessa varmaan kamalan kylmä ollut, mutta peittojen alla lämpötila oli mukavan lämmin, joten tällainen yhtäkkinen sukellus sieltä pois tuntui poikkeuksellisen epämiellyttävältä.

"Oliko toi nyt ihan tarpeellista", Mikael nauroi ja tiputti peiton takaisin mun päälle, siirtyen sitten vaatekaapilleen.
Se kaivoi sieltä valkoisen T-paidan, tummanharmaan hupparin, mustat housut, yksiväriset tummat sukat ja puhtaat bokserit.
"Do you feel like you need to take a shower?" se kysyi laskiessaan vaatekasan peitottomalle sängylle.

Mä könysin istumaan ja katsoin sitä hiton hämmentyneenä.
".. itseasiassa joo", myönsin ja nousin kokonaan ylös, korjaten sitä edelleen mun päällä olevan kylpytakin kiinnitystä, ettei ihan kalleudet vilkkuisi ihan koko kansalle.
…………. Tai no niin, Mikaelhan taisi eilen olla mun kanssa suihkussa. Anyway.

"Vieläkö sun porukat tai Jenni on kotona?" kysyin napatessani vaatekasan matkaani.

"Ei, ne lähti jo melkein tunti sitten", Mikael kertoi.
"Siellä on puhtaita pyyhkeitä ja muita siinä tummassa kaapissa", se huikkasi mun perään, kun taiteilin ullakon tikkaat alas ja olotilaani nähden yllättävän ketterästi livahdin alempaan kerrokseen.

Kuuma suihku - sitä mä tarvitsin.

Lämmin vesi valui paksuina noroina pitkin mun paljasta selkää, rintaa ja vatsaa.

Se tuntui samalla uskomattoman hyvältä, mutta myös pahensi mun etovaa oloa.
Työnsin kasvoni vesivirran alle ja nostin käteni kasvoilleni, hinkaten kevyesti kaikki eilisen vodka-, huulikiilto-, hiki- ja muut tahrat kunnolla pois.

Kun mä suljin silmäni, intensiivinen mielikuva Maverick Millanin paljaasta yläruumiista millien päässä kasvoistani lävähti verkkokalvoilleni.
Normioloissa en taatusti olisi valittanut - ehei.
Mutta nyt.. Niin paljon, kuin mä niistä bileistä nautinkin, haluaisin onnellisesti unohtaa kaiken.

Ja silti, nojautuessani suihkun viileää kaakelitiiliseinää vasten, mä palasin ajassa taaksepäin viime yöhön.






Mä en ikinä ainakaan ääneen sitä myöntäisi, mutta se oli oikeasti aika kuumaa.


"I warned you, Kansas"

"And I will warn you again - if you don't tell Mikael what you did, I will"

Jennin sanat kaikuivat päässäni.

Paukautin pääni kertaalleen kaakeliseinään karistaakseni tytön syyllistävät ja uhkaavat lauseet ajatuksistani.
Se ei spesifioinut mitä mun pitäisi Mikaelille kertoa - mitä mä siis kertoisin?
Niin - en mitään.
Turhaan mä sitä huolestuttaisin millään Chrisin kaltaisilla mulkvis-

"Kansas? Are you alright?"

Mikaelin ääni havahdutti mut ajatuskierteestäni.
Sammutin vedentulon ja astuin suihkusta ulos, napaten aiemmin naulaan siirtämäni puhtaan pyyhkeen käteeni.

"Yeah, I'm good", vastasin ja ryhdyin kuivaamaan hiuksiani.

"Are you sure? That bang sounded like you fell or something."

"Noo, no, nothing like that", naurahdin.
"Just.. banged my head against the wall", myönsin kuivatessani loppukroppanikin.

"Uh-huh. Ootko kohta valmis?"

"Yeah, just give me a minute", huikkasin.
Heitin pyyhkeen kuivumaan ja puin Mikaelin metsästämät vaatteet päälleni, siirtyen sitten peilin eteen.

Hitto, että ihminen voikin näyttää omituiselta näin….. normaaleissa vaatteissa.
Asiaa ei auttanut yhtään mun ainakin polvissa asti roikkuvat silmäpussit ja tavallista kalpeampi iho.
Vähän säälin Mikaelia.
.. itseasiassa aika paljonkin.

Hitto, se oli joutunut käyttämään mut yöllä suihkussa? Ei helvetti.

Nojasin toisella kädelläni lavuaariin ja toisen nostin silmieni eteen, ihan puhtaasti sen valtavan, mun yli pyyhkäisevän myötähäpeäaallon vuoksi.

Se näki kaiken. Ei sillä, että mitenkään hävetä pitäisi, mutta… en mä ihan ajatellut, että se menisi noin.

Miksi helvetissä mä pyysin, että Ethan toisi mut tänne?

Valutin kättäni alemmas kasvoillani, venyttäen samalla silmieni alaluomia alaspäin.
Vasta siinä vaiheessa tajusin, kuinka pahasti mun silmät verestivät. Karun näköiset.
Niin paljon, kuin mä olisinkin halunnut vain yksinkertaisesti teleportata täältä kylpyhuoneesta suoraan hautaan kulkematta lähtöruudun kautta, se ei ollut mahdollista.

Mun piti siirtyä sen zombia muistuttavan kuvajaisen luota kylppärin ovesta ulos.
Mun yllätyksekseni Mikael odotti melkein heti sen takana.
Se näytti jo käytännössä lähtövalmiilta.

".. hey, man, about last night-", aloitin hieraisten niskaani, nojautuen samalla juuri sulkemaani kylppärin ovea vasten.
"... I'm sorry. Like really sorry. About both the.. uhh.. the fact that I was totally wasted and uh… the.. the whole shower thing."

Pojan ilme oli pehmeä, kun se katsoi mua ja räpytteli hitaasti silmiään.
"Really, it's okay", se vakuutteli ja naurahti perään:
"It's not like you puked on me or anything like that."

"But I-"

"And I dare to say that's not gonna be the last time I'm gonna see you without clothes so just.. chill", se jatkoi kasuaalisti ja ojensi mun puhelimen mulle.
"Sulle oli tullu jotain sähköpostia jostain."

Nappasin luurin käteeni ja katsoin näytöltä saapuneen ilmoituksen.

1 new email from Sawtooth Club
A confirmation of your reservation for…

Voi paska.

27th of February 2024
At around 3AM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Jostain syystä juuri tänä yönä mä heräsin keskellä yötä kertaalleen värähtävään puhelimeen.

Näyttö kohti kattoa levännyt puhelin valaisi ilmoituksineen muutoin pilkkopimeää huonetta.
Instagramin logo ilmoituspalkin reunassa sai mut kurottamaan elektroniikkavempaimen kätöseeni ja silmät siristettyinä lukemaan ilmoituksen sisältöä.

Jenni Törmänen: Hey, just a heads up, Mikael is…

Ainakin kymmenen.. ei, tuhannen kilon painoinen kivi tipahti mun vatsanpohjalle.

Ei saatana, kertoko se Mikaelille?

Henkäisin syvään, avasin puhelimeni näyttölukosta ja vedin ilmoituspalkin alas.

Jenni Törmänen: Hey, just a heads up, Mikael is currently in the hospital in Boise. Nothing too serious, his condition is stable, just went out for a walk on his own while sound asleep.

Se ensimmäinen tuhannen kilon painoinen kivi haihtui sekunnissa pois, mutta samanmoinen - ei, painavampi - kivi vierähti sen tilalle heti, kun sain kunnolla prosessoitua viestin sisällön.

Mikael oli sairaalassa, koska se oli kävellyt ulos unissaan..?

Kello oli hädin tuskin aamukolme, mutta silti mä tiesin, etten nukkuisi enää loppuyönä - enkä varmasti menisi aamulla kouluun, vaan nappaisin ramin alleni ja suuntaisin suorinta tietä Boiseen.

Saturday, 2nd of March 2024
At around 8PM, the Murphy Family House, Wilmington, ID

Mua jännitti.

Ei niinkään itseni puolesta, vaan Mikaelin.

Mä olin jo pitkään miettinyt, että esittelisin sen mun kaveriporukalle.. Tai no, Jennyn kaveriporukalle, johon mäkin kuuluin.

Koska ihan rehellisyyden nimissä mä en niistä kenenkään muun naamoja jaksaisi normiolosuhteissa katsoa kolmea sekuntia kauempaa, mutta nyt tiedossa oli mukavat illanistujaiset kohtuullisen pienellä porukalla.

Mun, Mikaelin ja Jennyn lisäksi Jennyn isän autotalliin tuli Jennyn enemmän-kuin-kaveri-muttei-poikaystävä-Theo, oman elämänsä prinsessa Cherry, Garrett, Lola ja joku kahdeksas, jonka nimeä en ikinä muista.

Mutta miksi mua sitten jännitti?

Koska tää porukka oli kaukana edes Twin Falls Farmilla nähtävistä tyypeistä.
Mua jännitti tulisiko ne keskenään toimeen alkuunkaan vai ahdistuisiko Mikael varsinkin Theon puupäisyydestä.

Kohtahan se nähtäisiin.

Käytiin maailman nopein ja kasuaalein esittelykierros, jolla vain käytiin läpi kaikkien nimet.
Se kahdeksas, jonka nimeä en siihen mennessä muistanut, oli Parrot. Tai no, se oli kai sen lempinimi, mutta eipä mua kiinnostanut - Parrotiksi sitä kaikki kutsuivat.

Mä parkkeerasin vakipaikalleni isoon, kahden istuttavaan nojatuoliin ja viitoin Mikaelin istumaan viereeni.

"I like your face", meidän viereisellä sohvalla istuva Cherry hymyili Mikaelille.

"Uh.. thanks", Mikael vastasi, pakottaen itsensä katsomaan tytön silmiin edes hetken. Aika pian poika kuitenkin käänsi katseensa kiertämään huonetta ja huoneessa olijoita, jämähtämättä mihinkään liian pitkäksi aikaa.

Cherry sipaisi nimensä mukaisesti punaisiksi värjättyjä hiuksiaan pois silmiltään ja viivytti katsettaan mun makuun vähän turhan kauan Mikaelissa.

"Did you bring anything to drink?" kysyin tytöltä, joka siirsi katseensa suomalaisesta muhun.

Se hymyili mulle jotenkin tavallista aurinkoisemmin.
"Of course!" se naurahti ja napsautti sormiaan, jolloin sen vieressä istuva Garrett kaivautui jostain zone outistaan takaisin tälle planeetalle.
Jonkun Frankensteinin hirviön tavoin se iso, entinen rugbynpelaaja nousi sohvalta ja vaelsi huoneen nurkassa olevalle isolle jääkaapille, josta se nouti korillisen kaljaa.
Lasipullot vain kilisivät, kun muovikori asetettiin keskelle sohvapöytää.

Mä nyrpistin nenääni.
".... Something else?"

"Quit whining Kansas and take the beer", Jenny hymähti huvittuneena baaritiskin takaa.

"Aw come on Jenny, I know you have something else in there too", manguin.
"You can't possibly make me drink stale bread that's been dissolved in urine."

Tumma tyttö nojasi tiskiin ja katsoi mua hyvin kyllästynyt hymy kasvoillaan.
"It's not that bad you know-"

"Oh yes it is. Give me something else - anything else", pyysin.

Jenny huokaisi ja kaivoi tiskin alta etiketittömän pullon jotain, mikä olisi voinut olla rommia, Jägermaisteria, brandya (hehe), viskiä tai mitä tahansa muuta hieman ruskeasävyistä alkoholijuomaa.
"Are you sure? Will your friend drive you two home or what?"

"Oh, no, we'll walk", vakuuttelin ja nousin nojatuolista hakemaan mysteeripulloa.

"And what about you Mikey, do you drink beer?" Jenny kysyi, katse tuoliin jääneessä Mikaelissa.
Punaisista korvista päätellen poika oli bongannut autotallin seinällä olevan kalenterin.

Mikael käytti katseensa Jennyssä ja siirsi sen sitten kaljakoriin.
"Uh, sure-"
Se sai hädin tuskin lauseensa loppuun, kun Cherry jo ojensi sille pullon käteen, hymyillen oikein leveästi.
Samalla vaivalla tyttö laski olutkorin lattialle sohvan viereen.

Joku sen [Cherryn] olemuksessa tänään kyllä kaihersi mua.
Istahdin takaisin nojatuoliin, ihan Mikaeliin kiinni ja kiersin toisen käteni sen ympärille, vetäen sen nojaamaan mua vasten.

Vaikka porukka oli pienempi, kuin vaikka parin viikon takaisissa Maverickin bileissä, autotalli täyttyi puheensorinasta, naurusta ja paskasta läpänheitosta.
Isosta JBL Partyboxista soi parhaillaan sen genren musiikkia, että tiesi Theon olevan DJ:nä.

"So, how long have you known each other for?" mustahiuksinen poika kysyi räplätessään puhelimestaan lisää musiikkia jonoon.

Mä olin juuri ottanut ison huikan mysteeripullostani (jonka sisältö vaikutti olevan jonkin sortin rommia), enkä saisi heti muodostettua mitään järkevää lausetta, joten käänsin apuahakevan katseeni Mikaeliin.
Pojan silmät suurenivat kauhusta, kun se tajusi mun sysänneen vastausvuoron sille.

Se kuitenkin pyyhki kauhistuneen ilmeensä piiloon sulavasti kuin voinokare lämpimällä paistinpannulla, selvitti vähän kurkkuaan ja vastasi:
"Viime toukokuusta."

Theo mutristi suutaan, kohotti kulmiaan ja nyökkäsi.
"No wonder you two are so close", se hymähti ja sujautti puhelimensa taskuunsa.
"So, did we have a plan for ton-"

"Oh, I know, I know! Let's play spin the bottle", Cherry hihkui, keskeyttäen Theon lauseen.
"I'm dying to know more about our new friend", se virnisti, joi oluensa ykkösellä alas ja asetti tyhjän pullon lappeelleen pöydälle.
Tyttö pyöräytti pulloa ja tuijotti sen hyörimistä sen näköisenä, että yritti käyttää telekinesiota sen pysäyttämiseen.

Tuskallisten sekuntien jälkeen pullo pysähtyi Cherryn suruksi ja kurjuudeksi edelleen baaritiskin takana nojailevan Jennyn kohdalle.
Tumman tytön huulten väliin oli ilmestynyt paksu sätkä, jota se parhaillaan sytytti ikivanhalla zipolla.
"Truth", Jenny tokaisi ennen kuin kukaan ehti edes kysymään sitä.

Cherry pyöräytti silmiään hyvin teatraalisesti, huokaisi syvään, äänekkäästi ja ärsyttävästi ja nojasi päänsä käteensä.
"Ugh, fine", se tuhahti.
"Who was the last person you cheated on Theo with?" tyttö kysyi, kaivoi uuden olutpullon ja korkkasi sen.

Jenny näytti hetken siltä, että se heittäisi Cherryä jollain, mutta tyytyi hillitsemään itsensä.
Tyttö siirtyi baaritiskin takaa istumaan meiän nojatuolin käsinojalle ja kiersi käsivartensa mun kaulan ympärille.
"Next question", se ilmoitti ja otti pitkät hatsit jointistaan, ojentaen sen sitten vuorostaan Theolle.

Mä käänsin katseeni naurahtaen Jennyyn.
"Whaaaat, I thought you said you weren't together back then!"

Theo katsoi mua suoraan sanottuna järkyttyneenä.
"Kansas what the fuck-"

"Relax, dude", nauroin ja otin toisen ison suullisen oletetusta rommistani.
"Luulis sun jo tietävän, että Jenny on kallistunu enemmän tyttöihin päin", virnistin.

"Well I wouldn't call you a man either so it wouldn't surprise me", mustatukka murahti.

"Ouch, someone's dick is below the average", pahoittelin ja nojauduin eteenpäin pyöräyttääkseni pulloa uudestaan.

"Wait", Cherry sanahti ja tarttui mua ranteesta.
"She didn't answer", tyttö huomautti ja loi merkitsevän katseen takaisin saamaansa sätkää polttelevaan Jennyyn.

Jenny vain kohautti olkiaan ja kallisti päätään, katse punatukkaisessa tytössä.
"I don't cheat", se totesi tyynenä.

Cherry väänsi kasvoilleen niin huonon valehymyn, että se olisi ollut täydellinen näyttelijävalinta johonkin 2000-luvun alun teinidraamaelokuvaan.
"Etpä", se hymähti ja päästi irti mun ranteesta, risti kätensä rintakehälleen ja nojautui voimalla sohvan selkänojaa vasten.

Mä vilkuilin tyttöjä vuorotellen, kohautin kulmiani ja pistin sen pullon pyörimään, palautuen sitten takaisin nojatuolin syövereihin.

Pullo pysähtyi Parrotin kohdalle.
Se pyyhkäisi vaaleita hiuksiaan pois silmiltään ja ilmoitti itsevarmasti ottavansa tehtävän.

Mä en oikeastaan kuunnellut alkuunkaan mikä se sen tehtävä oli tai edes keneltä se sen sai, koska mun katse valui Mikaelin syliin - tarkalleen sen sylissä olevaan kaljapulloon ja sormeen, joka tiuhaan tahtiin naputti lasipullon kaulaa.
Nostin katseeni pojan käsistä sen kasvoihin ja tutkiskelin niitä hetken, hörppien samalla käytännössä koko ajan siitä viinapullostani.

Sen ilme oli neutraali.
Liian neutraali.
Näytti melkein siltä, kuin sen kasvojen lihakset olisivat puutuneet - kulmakarvat ja suupielet olivat täysin rennot eikä otsalla ollut ainuttakaan ryppyä.

Ahdistaako sitä?

Havahduin takaisin todellisuuteen, kun Mikael käänsi katseensa muhun. Silloin sen kulmakarvat kohosivat aavistuksen verran.
"It's your turn", se huomautti, viittoen suoraan muhun osoittavaan pulloon.

"And don't say dare", Jenny vaati.
"You always say dare and we'll never get you drunk like that", se hymähti.

"Well, I'm still gonna say dare", hymähdin.

"Cool. Drink this", Mikael vaati ja ojensi mun käteen täyden, korkatun kaljapullon.
"Ykkösellä."

Mä katsoin suomalaispoikaa ilmeellä, joka oli täysin sensuroimaton sekoitus raakaa inhoa, kauhua ja kuvotusta.
Mulla oli uskomattoman petetty olo.
"I hate you", haukoin henkeäni ottaessani läpinäkyvän pullon käteeni.
Nuuhkaisin pullon suuta, irvistin inhosta (ja meinasin puklata jo siitä) ja hengitin syvään.

"DRINK! DRINK! DRINK! DRINK! DRINK!"

Heilautin pulloa muutaman kerran, luoden sen sisälle minipyörteen ja heivasin samalla liikkeellä sen huulilleni, kaataen koko sen 12oz olutta kurkustani alas.
Mulla ei todellakaan ollut vielä tarpeeksi prosentteja pohjalla, koska se kusessa liotetusta leivästä tehty mehu tuntui kääntävän mun koko vatsalaukun ympäri välittömästi.
Nieleskelin hyvän hetken kuvotustani ja pahaa oloani, saaden osakseni monta kehua vähän joka puolelta huonetta.

"Good boy!"
"You did greeeaaattt!"
"I didn't think you'd actually do that."

Safe to say, tässä porukassa tiedettiin, että minä + kalja = not a match.
Mä ennemmin vuoraisin fleshlightin hiekkapaperilla ja nastoilla ja vetäisin sillä käteen, kuin joisin olutta.

"Yeah, yeah, that was absolutely disgusting and I will never play this game with you again", valitin, viimeinen lause suunnattu erityisesti Mikaelille.

Pullo pantiin pyörimään ja samaa vauhtia mä nousin nojatuolista.
"I'm gonna go puke my stomach out, BRB", ilmoitin ja puolijuoksin vessaan.

Partyboxin pauhaus kuului vaimeasti vessaan asti, mutta aika pian loputkin jumputukset hukkuivat ainakin mun omissa korvissa kaiken sen kakomisen ja loiskeen alle.

Voin nyt ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa, että kalja maistuu aika pitkälti samalta ylös tullessaan, kuin alas mennessään.

Eli ihan kamalalta.

Naama kuolan, kaljan, viinan ja vatsahappojen kastelemana jäin hetkeksi nojaamaan käsilläni pöntön reunaan ja puristin silmäni tiukasti kiinni, yrittäen keskittyä vaimeasti kuuluvaan musiikkiin.

"YAAAASSSSS!"
Cherryn ääni kuului ihan liian kirkkaasti phonk-jumputuksen yli.
Onneksi muidenkin äänet kuuluivat kovaäänisessä hurraa-huudossa.
"THAT'S THE SPIRIT!"

Mä uskalsin hädin tuskin hengittää, etten vahingossakaan onnistuisi aiheuttamaan uutta oksetusaaltoa.
Sitä luulisi, että kun kerta toisensa jälkeen löytää itsensä halaamasta posliinia, kävisi tällaisten harrastusten täyslopettaminen mielessä kauemminkin kuin viikon ajan.

Niin..
Niin sitä voisi kuvitella.

"YAAAASSSSS!"
Cherryn ääni kuului ihan liian kirkkaasti phonk-jumputuksen yli.
Muidenkin äänet kuuluivat kovaäänisessä hurraa-huudossa.
"THAT'S THE SPIRIT!"

Mä uskalsin hädin tuskin hengittää, etten vahingossakaan onnistuisi aiheuttamaan uutta oksetusaaltoa.
Sitä luulisi, että kun kerta toisensa jälkeen löytää itsensä halaamasta posliinia, kävisi tällaisten harrastusten täyslopettaminen mielessä kauemminkin kuin viikon ajan.

Niin sitä voisi kuvitella.


Mä hengasin siellä vessassa hyvän tovin, keräillen itseäni ja parhaani mukaan pitäen sisuskaluni.. noh, sisuskaluina.

Ei hajuakaan montako vuoroa oli mennyt, kun palauduin muun porukan luo.

"Allsprite! What did I miss?" kysyin ensitöikseni, skannaten vasta sen jälkeen läsnäolijoita katseellani.

Mikael oli siirtynyt nojatuolista varastokomeron luo ja katsoi mua silminnähden ahdistuneena.
Kukaan muu ei tosin tuntunut reagoivan siihen - ehkä ne eivät tajunneet, että huomioiden tilanteen tuommoinen ylitsevuotava neutraalius suomalaisen elekielessä oli päivänselvä merkki epämukavuudesta.

"Your friend's really dull you know that", komerosta ulos astuva Cherry tokaisi ja sipaisi lisää kiiltoa huulilleen, Theon räkäisen naurun säestämänä.

"Yeah I think I'd rather be dull than let you walk all over me", Mikael myönsi, vilkaisi punahiuksista tyttöä ja siirtyi lähemmäs mua.

Mä vilkuilin vuoroin vähän kaikkia huoneessa olijoita. Ainakin koiran kokoinen mielikuvituskysymysmerkki leijui pääni yläpuolella.

"Seven minutes in Heaven.. or Hell", Mikael kertoi puolikuiskaten.
"I chose to do nothing but she had a different idea so.. I was a pussy and bailed", poika jatkoi, yhtä hiljaa.

Näin jo sieluni silmin, kuinka nappaisin Cherryn päästä kiinni ja pamauttaisin sen täydellä voimalla seinään. Useita kertoja. Ja silittäisin vielä perään päälakea vaikka valurautapannulla.

Hillitsin kuitenkin itseni ja päädyin vain tyynen rauhallisena kävelemään ne kaksi askelta Cherryn luo, nappaamaan tukevan otteen sen niskavilloista ja taluttamaan sen rääkyvän ja vikisevän vittusaatanan pannuhuoneen puolelle.

"Kansas, Kansas it was a joke-" joku ulisi perään.

Annoin painavan palo-oven painua perässämme kiinni ja päästin irti tytön hiuksista vasta, kun kuului kilahdus sen merkiksi, että ovi lukittui.
Mä jäin seisomaan oven eteen, kädet ristittyinä rintakehälleni.

Cherry katsoi mua kulmat kurtussa ja piteli niskaansa.
"Ow, what the fuck man-!" se tivasi.

"Mikä vitun homma?" kysyin, katse porautuen tytön suuriin sinisiin silmiin.
Sen naama näytti poikkeuksellisen lyötävältä tällä hetkellä.
"Kai sä tajuat, että se tylsä tyyppi, jota sä ahdistelit on vittu mun poikaystävä?"

"Hei, chillaa, se oli vaan vitsi-" Cherry puolustautui, kohottaen kätensä puolitankoon ja otti askeleen taaksepäin, katsoen mua kuitenkin kuin hullua.

"Vitsi? Vitsi??" toistelin epäuskoisena ja astuin melkein tyttöön kiinni.
Se joutui taittamaan päätään ylöspäin pystyäkseen pitämään katseensa mun kasvoissa. Sen ilme valui jatkuvasti halveksuvasta lähemmäs yksinkertaisen kyllästynyttä.

Palo-oven lukko naksahti ja joku veti sen auki.

"Kansas", Mikael huikkasi.
"It's fine", se vakuutteli.

Käänsin päätäni sen suuntaan.
Mun suupieliin oli vääntynyt kauniisti ilmaistuna vittuuntunut kestohymy.
Jos oltaisiin oltu ulkona mä veikkaan, että mun korvista olisi viimeistään nyt noussut savua.
"Fine? It's not fine. Are you fine? I don't think so. Is this bitch fine? Not after I'm done with her", listasin ja palautin katseeni Cherryyn, joka ihan aiheestakin vilkuili jo vähän hätääntyneempänä avonaiselle ovelle.

"Kansas- Kansas, I'm serious, it was a joke!! We were just fucking around" Cherry toisti ja vilkuili välillä mun ohi Mikaelia.

"Yeah well you know, fuck around and find out", muistutin ja tönäisin kevyesti Cherryä taaemmas, kun se yritti pujahtaa mun ohi ulos.

"Mä myönnän, ettei se ollu mikään mukavin tilanne, mutta mä sain itteni siitä pois", Mikael huomautti ja oli yhtäkkiä mun ja Cherryn välissä, toinen käsi työntämässä mua hellästi kauemmas tytöstä.

Helvettiäkö se tota puolustaa?

"Kai sä tajuat, ettet sä olis ollu siinä tilanteessa ilman tota ämmää?" kysyin katse tiukasti vihdoin hiljaa pysyvässä punatukassa.

"... Se oli itseasiassa se Theo, jonka idea toi oli.. kaikki ois ollu ihan fine jos-", Mikael yritti selittää, mutta mä en jäänyt kuuntelemaan.

"Of FUCKING course it was Theo", tuhahdin käännähtäessäni ympäri palatakseni takaisin muiden luo.

Poika kuitenkin tarttui mua tiukasti kädestä.

Käänsin pääni sen suuntaan, katsoen ensin sitä kättä ranteeni ympärillä ja sen jälkeen Mikaelin kasvoja.
"I'm not gonna kill him", naurahdin.

"How about you still take a breather first?" Mikael ehdotti.

Okay. Fine.

Mä astuin ihan Mikaeliin kiinni, nappasin sen kasvoista kiinni ja painoin huuleni kunnolla sen huulia vasten.
Vetäytyessäni kauemmas mä taputin poikaa kevyesti olkapäälle ja hymyilin oikein leveästi.
"Thanks", huikkasin ja poistuin pannuhuoneesta orastavasta humalatilastani huolimatta vakain, varmoin ja vauhdikkain askelin.

"Kansas- Kansas, Kansas no-" kuului mun takaa.

Sanaakaan sanomatta kävelin suoraan Theon luo ja nappasin sitä riveleistä kiinni, kiskoen mua vähän pidemmän mutta hontelomman pojan kertalaakista ylös sohvalta ja raahasin sen sinne helvetin komeroon.

"Kansas, pys- stop!" Mikael yritti, napaten mua olkapäästä kiinni.

Mä painoin vastaanpyristelevää ja Mikaelin tavoin mun nimeä, anteeksiantoa ja eitä hokevaa mustatukkaista syvemmälle kapeaan komeroon.

"Nyt PERKELE", suomalainen ärähti ja jatkoi:
"PYS- Stop for a second!"

Mä pysähdyin.
Tommosen.. tommosen jälkeen on vähän vaikea olla pysähtymättä.
Myös Theo pysähtyi täysin.

Otin askeleen kauemmas, ollakseni kunnolla ulkona komerosta.
Theo yritti tulla mun perässä, mutta läimäytin oven voimalla kiinni.
Kuului vain kovaääninen kolahdus ja laaja kirjo kirosanoja.

"Okay.. you got him in there. Now stop. Okay?" Mikael rauhoitteli.

Mä vain kohautin kulmiani ja hymyilin viattomana, katse vaeltaen Mikaelin poikkeuksellisen tuimien kasvojen ja suljetun komeron oven välillä.
Käännähdin ympäri ja nojauduin ovea vasten varmistaen, ettei tuore panttivankini pääse pakenemaan.
"And who else was involved in this exceptionally bright idea?" kysyin yleisesti kaikilta tilassa olevilta, katse vaeltaen niiden välillä.
Jenny näytti kertakaikkiaan kyllästyneeltä. Ei sillä, kärhämöinti mun ja Theon välillä oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, joten sen silmiin tää oli todennäköisesti normaali lauantai.

Mikael huokaisi.
"Kansas, it's fine. Really."

Mä vilkaisin Mikaelia.
"This better be the last time any of you does anything like that ever again", totesin palauttaessani katseeni kavereihini.

.. vitut ne sellaisia ole.

Jenny pyöräytti silmiään.
"Ihme ritari", se mutisi.

Cherrykin oli uskaltautunut pois pannuhuoneesta ja istuutui nyt takaisin sohvalle, vältellen muhun päin katsomista kuin ruttoa.
Garrett puolestaan näytti siltä, että sen viimeinenkin muisto aivotoiminnasta hävisi samaa vauhtia, kun mä raahasin Cherryn nurkan taakse.
Parrot tai Lola ei kumpikaan sanonut sanaakaan, vilkuilivat vain toisiaan ja mua.

".... Mitäpä jos tää ilta ois meiän osalta tässä", Mikael ehdotti.

Mä hymähdin ja ryhdistäydyin nojastani, ottaen askeleen kauemmas komeron ovesta.

OpportuNisti-Theo avasi oven välittömästi ja yritti ryömiä ulos, jolloin mä kiepsahdin ympäri ja kalautin sitä vielä kerran maiharilla solisluun alueelle.

"Ala tulla", Mikael murahti ja nappasi mua tiukasti niskahiuksista kiinni, raahaten mut perässään ulos.

Sunday 3rd of March 2024
At around 2AM, Wilmington, ID

Kuja oli pimeä ja hiljainen.

Asfalttia peitti ohuen, tuulen kuljettaman lumikerroksen lisäksi satunnaiset kuolleet lehdet ja roskat.

Kauempana kujan perukoilla näkyi hämärän nurkkaravintolan takaoven valo, jota kohti kävelin rennon rauhallisin askelin.

Lähemmäs päästyäni katsahdin rannekelloani.
2.39AM.
Mulla oli vielä kuusi minuuttia aikaa.

Ollessani muutaman metrin päässä takaovesta, pysähdyin ja nojauduin rakennuksen seinää vasten.
Se tuntui kylmältä jopa mun toppatakin läpi.

Kaivoin tupakka-askin taskustani ja nappasin sieltä yhden käärön huulteni väliin, kuulostellen samalla Wilmingtonin yön ääniä.

Sytkärin naksahtelun lisäksi kujalle kantautui ohiajavien autojen musiikkijumputukset, satunnaiset yömotoristit ja viereisen hostellin huoneiston avonaisesta ikkunasta kuuluvat ei-niin-hellän lemmenleikin äänet.

Annoin sätkän sauhuta hetken omiaan, hiplaten taskuni pohjalla olevaa minigrip-pussia.
Tunnustelin pussin sisällön läpi ulkopuolelta.

Yksi..
.. kaksi..
.. viisi..
Viisi. Oikea määrä.

Jätin käteni lepäämään taskuuni ja vedin tupakansavua syvälle keuhkoihini.

Satunnainen paha tapani oli uhkaavasti lipsunut lapasesta ja muuttunut säännöllisemmäksi, melkein jokapäiväiseksi.
.. Tai no, jos tiesin näkeväni Mikaelia, en polttanut edellisenäkään päivänä.

Tuskin se asiasta mitään sanoisi, mutta…

Laskin katseeni ympäristöstä kädessäni olevaan, palavaan paperikääröseen.

… Kukapa haluaisi pussata tuhkakuppia.

Ei sillä, että mä sen kanssa vain siksi hengailisin.
Se on vain sellainen.. pieni bonus.
Kyllä mä sen kanssa vietän aikaa ihan vain siksi, että nautin sen seurasta. Sen kanssa on helppo olla.
Mun ei tarvitse miettiä mitään, mä voin vaan elää ja olla minä.
Mulla on turvallinen fiilis sen kanssa.
Kaikki se muu… niin. Se on vain bonusta.

Nostin katseeni tupakasta takaisin ympäristöön.
Valoa vasten leijui muutama hassu lumihiutale, jotka tanssivat savukiekuroiden kanssa pitkin maailman hennointa ja pienintä tuulenvirettä.

Mä näin silmäkulmastani pienen valon heijastusvälähdyksen kadun puolella.
Kallistin päätäni siirtääkseni katseeni välähdyksen suuntaan.
Sieltä käveli kaksi reilu parikymppistä kaveria kohti mua.
Toisella oli huppu päässään, toisella pipo.

Heitin melkein loppuunpoltetun tupakkani maahan ja poljin sen maiharillani sammuksiin.

"I thought we agreed on meeting alone", huikkasin pipopäiselle ottaessani pari askelta irti seinästä.
Hapuilin mun taskussa olevalla kädelläni minigrip-pussin alla lymyilevää linkkuveistä.

"Yeah, well, I had a bit of bad luck with one of your guys earlier this week", pipopää raakkui.
Sen ääni oli kyllä huonontunut sitten viime näkemän.

"Bad luck, huh?" virnistin.
"Or more like you trying to steal from us?" ehdotin kallistaen päätäni.

Mua ei paljoa pelottanut sen huppupäisen läsnäolo.
Sen liikkeet olivat niin kankeita ja silti velttoja, että en uskonut sen pystyvän edes lyömään kunnolla.

"What?" pipopää murahti.
"I would never steal. We've had this deal for over four months'', se muistutti.
"He was the one who wouldn't give me what was promised!"

"Mhm, who was he?"

"I don't know! He was one of your newer guys."

Kurtistin kulmiani.
"That's weird. We don't have any newer guys", kerroin.
Koko homma alkoi haiskahtaa kalaisammalta hetki hetkeltä.
Hivutin linkkuveistäni minigrip-pussin yläpuolelle taskussani ja kaivoin sen terän ulos.

"I don't give a fuck, just give me the stuff", pipopää tuhahti ja ojensi kättään. Toinen käsi sillä oli selkänsä takana, mikä vähän sai mut nostamaan toista kulmakarvaani.

"Money first", kehotin rauhallisesti.

Huppupäinen tyyppi valui jatkuvasti vähän lähemmäs mua.

Kujan hämärässäkin valossa mä näin, että sillä oli vyöllään jotain.

Se ei näyttänyt veitseltä.

Ensimmäistä kertaa sitten ensimmäisen kerran mua alkoi vähän pelottamaan.

"How about you just give us the stuff and we part our ways and live our lives happily ever after", pipopää ehdotti. Sen ääni värisi ja äänensä sävystä kuuli, että sen pinna kiristyi hetki hetkeltä.

Mä puntaroin vaihtoehtojani.

2 vs 1.
Mä en usko, että niillä on rahaa edes mukana.

Katsahdin huppupäisen tyypin käsiä.
Toinen lipui sen vyölle samalla, kun toinen pysyi täysin paikoillaan taskussa.

Ja mä en halua tietää minkä kokoinen ase sillä tuolla paitansa alla on.

Mulla ei ollut edes luotiliivejä päällä - kuten äijä aiemmin mainitsi, tää oli pitkäaikanen asiakassuhde. Tän piti olla helppo.

Mun piti päästä suoraan täältä takaisin Mikaelin viereen.

"How about you fuck off and find a new dealer", tokaisin ja otin kunnon otteen linkkaristani.

Huppupäinen kaveri kaivoi vyöltään mustan, pienehkön revolverin ja osoitti sitä mua kohti.

Mulla ei oo varaa kuolla nyt.

Aseellaosoittelija avasi suunsa ensimmäistä kertaa tapaamisemme aikana.
"Give us the stuff, kid", se käskytti möreällä äänellä. Se kuulosti huomattavasti vanhemmalta, kuin se ehkä 25-vuotias pipopäinen mies.

"I doubt you'd be chatting with me this much if you actually had any ammo for that toy of yours", naurahdin.

Mä osuin ilmeisesti oikeaan, koska seuraavaksi se huppupäinen, kovin kankeasti ja hitaasti liikkunut ukko syöksähti mua päin ja nappasi mua riveleistä kiinni, työntäen mut seinää vasten.

Se siirsi käsivartensa mun kaulalle ja painoi mun kurkkurustoja kasaan samalla, kun se takoi mun vasenta kylkeä oletettavasti nyrkkiraudalla.

Pipopäästä osasin sanoa sen verran, että se ei kyllä tekisi mitään - se oli täysnössö. Mutta tää isompi kaveri - tää saattaisi viedä homman ihan loppuun asti.

Purin hammasta ja puristin silmäni kiinni, kaivaen samalla sen avatun linkkarin taskustani ja iskin sen ensin huppupään käsivarteen ja sitten reiteen.
Se kirosi kovaan ääneen ja astui kauemmas, päästäen musta irti.

Köhin pari kertaa ja kaaduin polveni varaan maahan.
Kylkeen sattui aivan saatanasti.
Kohotin katseeni juuri sopivasti todistaakseni kromikärkisen, mustan maiharin liikkuvan kovaa vauhtia jalanjatkeena ilman halki kohti mun kasvoja.
Sain käännettyä päätäni juuri sen verran, että pahin isku jäi saamatta.
Kyllä se kromikärki silti mun hampaisiin kolahti ja välittömästi sen jälkeen mun suuhun levisi inhottava metallinen maku.

Mä sylkäisin pahimmat kuolat ja veret kujalle, nousten sitten vauhdilla ylös.

"I'M GONNA FUCKING KILL YOU", ärähdin sohiessani sillä linkkarillani huppupäistä miestä päin.
Terässä tuntui aina välillä kevyt vastus, eli ainakin muutaman osuman sain niin sanotusti ineen.

Huppupää kääntyi takaisin kadulle päin ja lähti juoksemaan pipomiehen perässä, vilkuillen välillä taakseen.

".. fuck, man, you told me that kid would be easy.. Aaron’s not gonna be happy about this.."

Näin näkökentässäni enää hämärää valoa ja epätarkkoja hahmoja, kun rojahdin polvilleni keskelle kujaa.

Mun sydän hakkasi hulluna ja huulteni välistä valui tasainen, ohuehko noro punaista lumipeitteen koristeeksi.

Nojasin vasemmalla kädelläni maahan ja pyyhkäisin oikealla kämmenselällä suutani.

Fuck… miten mä selitän tän Mikaelille?

Sunday, 3rd of March 2024
At around 4AM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Mun päätä särki aivan helvetisti.

Mä en muista kotimatkasta käytännössä mitään, mutta jotenkin mä kotiin pääsin.

Vedin yläkerran vessan oven takanani lukkoon ja kiskoin ensimmäisenä ne kolme kerrosta paitoja päältäni.
Se sattui aivan saatanasti, eikä kyllä ihmekään - mun vasen kylki, jonka luulin olevan lähinnä verestävillä ruhjeilla, olikin vuotanut tarpeeksi verta liimatakseen mun T-paidan aivan ihoon kiinni.
Siinä sen ukon nyrkkiraudassa oli ollut jotain terävää, koska mulla oli ympäri kylkeä haavoja. Ne eivät olleet syviä, mutta riittävän syviä vuotaakseen verta.

".. fffffuck-" kirosin hiljaa irrottaessani paitaa iholtani.
".. shit. fuck. ow. fuck.."

Mä hätkähdin, kun joku koputti hiljaa vessan oveen.

"Kansas? Are you alright?" kuului Mikaelin ääni oven toiselta puolelta.

"What? Yes, everything's okay, why?" kuiskasin vastaukseksi ja riisuin paitani, tunkien sen verisen, rei'itetyn rievun syvälle pyykkikorin pohjalle.

".. well, it doesn't sound like everything's okay", Mikael myönsi.
"You left in a hurry without saying a word, forgot your phone at home, came back and rushed straight to the bathroom and now you're cursing like a sailor", se selitti.

Samalla, kun se puhui, mä yritin epätoivoisesti valuttaa hanaa mahdollisimman hiljaa, että saisin pahimmat veret pyyhittyä iholtani.
Kaiken sen punaisen ja tummanruskean alla alkoi muodostua aika ikävän näköisiä mustelmia. Siitä ei montaa päivää ollut, kun edelliset kyljen tummentaneet läntit olivat vihdoin haalentuneet huomaamattomiin.

"Sorry about that.. I had to go pick Jenny up from her date", vastasin.

"Did something happen? Did you crash or something?"

"What? No, what makes you think I'd have crashed?"
Verta oli valunut myös mun housuilleni. Näköjään myös boksereille. Vitun kiva.

".... Again, you went straight to the bathroom and sounded like you were hurting."

"... Oh. Well, everything's splendid, you can go back to sl- fuck-! You can go back to sleep", vakuuttelin.
Kumartelu ei tuntunut järin mukavalta, joten housujen riisuminen oli aika… operaatio.

"Uh-huh. You do know you sound like a kid who got caught with one hand in a cookie jar?"

Mua hymyilytti sen vertauskuva.
Olin hetken hiljaa, ihan vain varmistaakseni, etten purskahtaisi nauramaan ja herättäisi koko taloa. Kello oli kuitenkin aamuneljän korvilla.
".. I'm not a kid with his hand in a cookie jar."

"And yet you sound like one."

"Yeah, well, I'm not. You can go back to sleep", jankkasin, kaivaen samalla ensiaputarvikkeita allaskaapista.

Mikael oli hetken hiljaa, joten oletin sen palanneen sänkyyn.

"... To be honest, I couldn't sleep after you left", kuului kuitenkin oven takaa.

"Why not? Are you alright?" varmistelin huolestuneena etsiessäni sideharsolaastareita ensiapupakista.

".. Splendid."

"Now that sounds like a damn lie", hymähdin ja jatkoin:
"So start talking."

"... Right back at you if I may say so."

Pyöräytin silmiäni ja huokaisin syvään.
".. what do you want?"

".. peace of mind", Mikael myönsi.
"You have…. You've seemed to be kinda.. off lately", se selitti.

Mun kurkkua kiristi, eikä se johtunut yksinään kaulaan muodostuvasta mustelmasta.
Mä en haluaisi valehdella Mikaelille enää yhtään. Mä olen tehnyt niin jo tarpeeksi.
"... I already told you - I'm fine", vakuuttelin repiessäni harsolaastareiden muovipakkauksia auki.

".. That doesn't sound convincing.. like, at all."

Purin huultani.
Se oli virhe, se sattui aika helvetisti. Mulla oli alahuulessanikin haava.
".. how can I convince you?" kysyin liimaillessani neliönmuotoisia sideharsolaastareita kylkeeni.

"..... I'm not sure. But this kind of weird secrecy after rushing off in the middle of the night without your phone, again, argues against your 'all is splendid' explanation…"

Mua turhautti pojan itsepintaisuus, vaikka todellisuudessa se olikin vain huolissaan.
Kyllä mä myönnän, että olihan tää koko juttu vähän… shady. Mutta jos se voisi edes kerran vielä luottaa muhun.

"What do you want me to say? That I got beaten up by some shady folk in the middle of a dark alley and now I'm patching myself up?" tivasin tunkiessani ne pakkausroskat mahdollisimman syvälle vessan roskikseen ja pesin käteni.

Mikael oli aivan hiljaa.

Mä kurotin puhtaita pyykkejä sisältävän korin luo ja kaivoin sieltä itselleni puhtaat bokserit veren tahrimien tilalle. Vähän kävi tyttöjä sääliksi, jos ne joutuivat kuukausittain kokemaan saman kohtalon. Tai siis ei nyt ihan saman.

"... Did you?" Mikael varmisti.

"Obviously not", tuhahdin.

".. mmhm. Because those ripping noises would definitely back up that story, unless you have a bag of chips there."

"Do you have your ear against the door or something?" naurahdin hiljaa.
Kaivoin samasta korista itselleni myös puhtaan T-paidan ja flanellihousut.

"No need for that."

"Uh huh", hymähdin.
Siirryin takaisin peilin eteen.
Mun alahuuli ja leuka olivat jonkin verran turvonneet ja tummuneet.

… jos Mikael näkisi mut tällaisena, se ihan salettiin tajuaisi mun valehdelleen.
Vittu mä olen idiootti.
Mutta en mä voi sille kertoakaan.

".. You do realize that the whole house is dead silent? I can hear the clock ticking downstairs.."

"You and your supersonic hearing", puhahdin hymyillen, kääntäen katseeni ovelle.
"Go to sleep, please."

Kuulostelin hetken hiljaisuutta, joka jälleen vallitsi.
"... Fine", Mikael tokaisi lopulta ja palasi huoneeseen.

Huokaisin helpotuksesta.
Mä sain hetken lisäaikaa.
As if se oikeasti tässä vaiheessa hyödyttäisi mitään.

Tuijotin peilikuvaani.
Mä en edes yrittäisi peittää mitään näkyviä mustelmia - nuo kun vielä menisivät jostain, en tiiä.. Portaikko-onnettomuudesta. Ehkä. En tiedä.
Yleensä mä kaatuilin portaissa. Tai pyörällä.. nyt tosin ei ole pyöräsesonki, eli portaat it is.

Parin minuutin itsensäkeräilyhetken päätteeksi mä siirryin vessasta huoneeseeni.

Mä näin jo ovelta, että Mikael ei nukkunut, vaan selasi puhelintaan.
Hipsin hiljaa pojan luo, kiipesin varovasti sen viereen makaamaan ja painoin naamani välittömästi ihan sen korvan viereen piiloon.
Pojan metsäiseen ominaistuoksuun sekottui inhottavasti kuivunut veri.

Mun kurkkuun nousi kuristava pala, kun mietin äskeistä keskusteluamme.
".. I'm sorry", kuiskasin.

Mikael siirsi toista kättään sen verran, että pääsi kevyesti silittämään mun käsivartta.
".. it's okay.. but.. could you please, please, tell me what's going on..?" se kysyi hiljaa, kääntäen samalla päätään aavistuksen mun suuntaan.

Olin hetken ihan hiljaa. Uskalsin hädin tuskin hengittää.
".. do you promise not to get mad?" pyysin ääni väristen.

"Why does that sound so.. ominous?" Mikael naurahti väkinäisesti, tai ainakin yritti.
".. I promise I'll try my best not to get mad", se vakuutteli ja jatkoi:
"Is that enough?"

Pieni hymy pakotti tiensä mun suupieliin, kun mä painoin nopean ja hellän suukon Mikaelin olkapäälle.
"It is enough."

Mikael laski puhelimensa kädestään ja ujutti sen yöpöydälle.
"Well, I can promise that much."

Mietin, miten lähtisin edes selittämään koko juttua.
Nyt jos mä käyttäisin portaikko-korttia, Mikael varmaan löisi mua pahemmin, kuin se huppuäijä.
.. Ehkä mä vaan kerron totuuden.
"... I did get beaten up by some shady folk in a dark alley."

Joku mun kolmas silmä ja kuudes aisti havaitsi, että Mikael jännittyi. Ihan kunnolla.
Parin sekunnin kuluttua se veti rauhassa syvään henkeä.
".. How bad did you get hurt? Should you go get yourself checked in a hospital?"

"Nah, it's nothing serious", vakuuttelin ja suljin silmäni.

"Are you sure?"

"Absolutely."

".. Care to elaborate how something like that even happened?" Mikael pyysi ja käänsi päätään kunnolla niin, että se näki mut.

Avasin silmäni ja tarkensin katseeni sen kasvoihin.
".. Jenny got into some trouble with them so I had to sort it out."

".. did you at least kick their asses..?"

Naurahdin. Ja kaduin sitä heti perään - äkillinen vatsa- ja kylkilihasten jännittäminen ei tehnyt hyvää.
"Duh", hymähdin hymyillen.

"Good", Mikael myönsi.
"So why didn't you just tell me that in the first place?"

Pysyin taas hetken hiljaa.
".. I was afraid you were going to get mad at me."

Mikael hymähti. Sen suupielissä oli havaittavissa jokin hymynkaltainen - tai sitten mä vain toiveajattelin.
"Don't get me wrong, that was stupid as fuck.. but you were helping out a friend so it's understandable."

Hymyilin niin leveästi, että mä tunsin, kuinka se mun huulen haava oli ihan hilkulla revetä uudestaan auki.
Mä nostin toisen käteni Mikaelin ympärille ja puristin sitä niin tiukasti, kuin suinkin uskalsin ilman, että sattui perkeleesti.
"..... thank you."

Saturday, 9th of March 2024
At around 11PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

"Tuo ei käy kyllä päinsä, kultaseni", äiti ripitti mua.
"Jos ollaan niin kipeitä, että ei pystytä menemään kouluun, niin ei kyllä voida mennä tuolla tavalla tallillekaan", se selitti, viitaten viime keskiviikkoiseen maastoreissuun Ethanin ja Mikaelin kanssa.

Mä ryystin viimeiset mehut pillillä mukistani ja katsoin äitiäni odottavana.

"Miten sun collegeopiskelutkaan tulis koskaan onnistumaan, jos et meinaa edes high schoolissa pysyä?" äiti jatkoi ja risti kätensä rintakehälleen.
"Tajuatko sä, että college vaatii opiskelijalta paljon enemmän, kuin high school? Rehtori Donovan todella oli oikeassa, kun hän soitti eilen huolissaan sun koulunkäynnistä. Et kuulemma ole ollut edes tunneilla, vaikka kovin olet aamulla kouluun lähtenyt?"

Ryyyyyyyyyyyyst.
Se odottava katseeni valui jatkuvasti kyllästyneemmän puolelle.
".. you done?"

"No, I'm not done!" äiti ärähti.
"I surely hope you haven't dragged Mikael into your little shenanigans. That boy has a bright future ahead of him and I don't want you to ruin it for him", äiti totesi tiukkana.

"...... Are you done now?" varmistin uudestaan ja laskin mehumukini tiskipöydälle.

Äiti huokaisi ja laski kätensä rinnaltaan lanteilleen.
".. Yeah. Yeah I'm done now."

"Good", hymähdin.
"I'm gonna go to bed now", ilmoitin ja suuntasin keittiöstä kohti yläkertaa.

"Mmhm. Make sure you're staying home for the weekend", äiti huikkasi perääni.
"Because you're grounded!"

"You can't ground me, I'm 18!" huomautin vetäessäni yläkerran portaisiin vievän oven kiinni perässäni.

"My house my rules! You are grounded, Kansas Zacharias Bond!"

Pyöräytin silmiäni ja kiipesin portaat ylös.

Mikael tuli mua vastaan yläkerran käytävällä. Poika oli ilmeisesti matkalla pesemään hampaitaan.
Se katsoi mua kulmat aavistuksen kurtussa.
"Grounded, huh?"

Mä kohautin olkiani.
"Ei se tosissaan ole", vakuuttelin ja liityin pojan seuraan vessan puolelle.

"Sounded pretty serious to me", Mikael hymähti ja kaivoi sähköhammasharjansa vessan kaapista, kasteli harjaspään ja laittoi pienen nokareen hammastahnaa kastelluille harjaksille.
"And in a way… she's got a point", poika myönsi ja ryhtyi sitten hammaspesupuuhiin.

Mä siirryin seisomaan pojan taakse ja kiersin käteni sen vyötärön ympärille, laskien leukani lepäämään sen olkapäälle.
"Mmhm, so am I ruining your bright future?" kysyin viattomana, katsellen Mikaelin kasvoja peilin kautta.

Suomalainen kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään, sammuttaen samalla harjansa hetkeksi.
"Whyh whouldh yhou shay thath?" se kysyi, suu täynnä valkoisena vaahtoavaa tahnaa ja jatkoi sitten hampaidensa surruttamista.

Virnistin ja painoin nopean suukon pojan olkapäälle, irrottaen otteeni sen vyötäröltä.
Kurotin oman harjani peilikaapista ja taituroin sen toimintavalmiiksi.
"I mean that's basically what my mom said", muistutin kohauttaen olkiani.
"Unless I have severe issues with auditory processing", naurahdin ja ryhdyin kuuraamaan purukalustoani.

Mikael pyöräytti silmiään ja pesi hampaansa loppuun.
"Well you do", se myönsi, pisti hammasharjansa paikalleen peilikaappiin ja poistui vessasta.


Sunday, 10th of March 2024
At around 2AM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Me oltiin puhuttu Mikaelin kanssa tosi pitkään vähän kaikesta, mukaan lukien Cooperista ja sen suhtautumisesta siihen, että me seurustellaan.

Kuitenkin viimeisimmät minuutit olivat olleet täynnä hiljaisuutta.

Mun pää lepäsi Mikaelin rintakehällä ja kuuntelin, kuinka sen sydän löi rauhalliseen, tasaiseen tahtiin sulavassa rytmissä sen hengityksen kanssa.
Toisella kädellään poika silitti tyynynsä vieressä nukkuvaa kissaa ja toisella mun hiuksia.

Tässä oli ihan uskomattoman hyvä olla.

bzzrzrzrrr.. bzzrzrzrrzrzzz.. bzzrzrzrzrrz.. bzzrzrzrzrzz..

"Kuka hitto sieltä tähän aikaan soittaa", mumisin kierähtäessäni yöpöytäni suuntaan.

Incoming call: YUMI<333

Mun sydämen lyöntitiheys oli tiiviimpi, kuin alabamalaisen perheen sukupuu ja se takoi melkein suussa asti.

Nappasin puhelimen extranopeasti käteeni ja vastasin puheluun.
"Hey, what's wrong?"

".. *niisk* I'm so stupid.. *hic, niisk*..."

Kurtistin kulmiani ja nousin istumaan.
"What? What do you mean? Where are you?"

"I'm- *niisk, hic* I'm so naive.. I should've listened to you Kansas", Yumi kertoi murheellisena.

"Where are you?" toistin kysymykseni.

".. I'm at the.. *niisk* I'm at the gas station near the park-"

"Stay there. Don't move. I'll come pick you up", ilmoitin ja singahdin sängystä ylös, pitäen puhelun kokoajan auki.
Kiirehdin itselleni vaatteet päälle ja kasasin myös extrahupparin ja -collegehousut matkaan siltä varalta, että tytöllä olisi kylmä.

"What's happening? Where are you going?" Mikael kyseli.
Se oli noussut kyynerpäidensä varaan sängyllä ja katsoi mua huolestuneena.

"I'm gonna go pick Yumi up", selitin ja käväisin vielä suukottamassa pojan ohimoa.
"Sä voit kyllä nukkua, mä tuun mahollisimman pian takaisin."

"Eiku mä tuun mukaan", Mikael totesi ja ryhtyi kaivautumaan peiton alta.

"Ei-", kielsin ehkä turhankin innokkaasti.
Puristin huuleni viivaksi, yrittäen silti vääntää suupieliäni edes aavistuksen ylöspäin.
"Nuku vaan. Mulla ei mee kauaa", vakuuttelin ja poistuin kohti autotallia.

Naputtelin ramin rattia hermostuneena ajaessani ainakin 20mph ylinopeutta pitkin yöllisen Wilmingtonin lähes autioita katuja.
Taivaalta satoi turhankin vikkelästi jotain veden ja rännän sekoitusta.
Mua puistatti ajatus, että Yumi värjötteli yksin tuollaisessa kelissä jollain hiton huoltoasemalla.

Yumi oli katkaissut puhelun melkein heti, kun pääsin autoon.
Olin yrittänyt soittaa sille uudestaan, mutta linja tuuttasi varattua - joko se puhui jonkun toisen kanssa (joka toivottavasti ei ollut Chris, tai sillä äijällä ei ole kohta kieltä, jolla puhelimeen puhua) tai siltä loppui akku.
Toivoin sitä ensimmäistä - silloin ainakin tietäisi, että tyttö on edelleen elossa ja tajuissaan.. ainakin melkein.

Huoltoaseman pihavalot kajastivat puiden välistä.
Mä käänsin lava-autoni tiukasti oikealle ja pysäytin sen käytännössä keskelle pihaa.
Kello oli 2.07am, täällä ei kuitenkaan ketään enää kulkisi.
Nousin autosta ja paiskasin kuskin oven kiinni, skannaten hämärää ympäristöä sinne kuulumattoman hahmon varalta.

"Yumi!" huhuilin hölkätessäni vähän matkaa rakennuksenviertä tulosuuntaani kurkistaakseni vielä sen seinustan.
Se oli tyhjä, kuten oletinkin.

Lämpötila tippui jatkuvasti lähemmäs ja lähemmäs pakkaslukemia, mikä näkyi lähinnä taivaalta tipahtelevan tavaran kiinteytymisenä.
Pian rakeet ropisivat vasten ramin peltiä, tuulilasia ja asfalttia.

"YUMI!"

Tein täyskäännöksen ja juoksin huoltoaseman toiselle seinustalle, jolla myös roskikset olivat.

Säiliöiden välissä istui kyykyssä maailman surkeimman ja säälittävimmän näköinen teddykarvakasa, joka hytkyi nyyhkyttäessään lohduttomana.

"Yumi!"

Läpimärkä teddykasa nosti päätään ja nousi seisomaan, hoippuen pari askelta mun luo ja kaatui mua vasten.
Yumi ei jaksanut edes kiertää käsiään mun ympärille, nojasi vaan ja itki.
Sen naama oli aivan läpimärkä kyynelistä, räästä ja tosta kylmästä paskasta, jota taivaalta tipahteli.

"I.. niisk I should've listened to you Kansas", tyttö piipitti.
"You were right about him", se jatkoi ääni särkyen melkein kuulumattomiin.

Mä kiersin käteni Yumin ympärille ja puristin sitä hellästi lähemmäs itseäni.
Tyttö tuntui kylmältä. Se idiootti oli varmaan ollut täällä ulkona ihan hyvän tovin.
".. Let's get in the car", ehdotin ja talutin Yumin autolle.

Nostin tytön apukuskin paikalle ja varmistin, että se sai turvavyön kiinni.
Suljin apukuskin puoleisen oven ja kiersin auton toiselle puolelle, kiiveten itsekin kyytiin.
"Here's the plan - ensimmäisenä mennään vaihattamaan sulle kuivat vaatteet päälle, sen jälkeen haetaan autokaistalta sulle lämmintä ruokaa ja juotavaa ja sen jälkeen sä syöt ja juot ja selvität pääs ja sit katotaan mitä tehään", selostin käynnistäessäni lava-autoa.
"Eikö vaan?"

Yumi nieleskeli hetken, nyökkäillen kiivaaseen tahtiin.
Tyttö niiskaisi, pyyhkäisi silmiään ja yritti vääntää kasvoilleen hymyn katsoessaan mua.
"... thanks Kansas."

Christopher fucking Allen is a dead fucking man.

Sunday, 10th of March 2024
At around 3PM, near Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Vilkuilin puhelintani vähän väliä, vaikka siinä oli normaalista poiketen äänetkin päällä.

Ei sillä, että Yumi olisi mulle tavallista enempää viestiä laittanut, mutta halusin olla tavoitettavissa jos se sattuisi tarvitsemaan mua.

Mikael tarpoi mun edellä pitkin jatkuvasti tiivistyvää ja sulavaa hankea.
Sen katse sinkoili puun rungolta maahan, kiveen, toisen puun rungolle, toiseen kiveen, maahan, kolmanteen kiveen… you get the point.

Se vaikutti etsivän vähintään $100 000 arvoista kolikkoa tai jotain vastaavaa - niin tarkkaan sen katse nuohosi kevätauringossa kimaltavan metsän jokaista nurkkaa.

"Based on your spidey-sense, what are we even looking for?" yritin udella avatessani toppatakkiani.
Ilman sitä olisi tullut kylmä, kuin keskitalvella, mutta kiinni ollessaan sen sisälle kyllä paistui. Aukikaan ei voinut pitää, jollei kävellyt koko aikaa. Seisoskellessa palelsi.

Suomalaispoika mutisi jotain epävarman kuuloista vastaukseksi.

Mä huokaisin syvään ja pyöräytin silmiäni.

Niinpä tietysti.

Ei sillä, etteikö musta olisi ollut ihan mukavaa kuljeksia keskellä ryteikköä Mikaelin kanssa sen sijaan, että olisin esimerkiksi nauttimassa kauniista kevätilmasta raidallisen ylläpitohevoseni kanssa, mutta… Noh. Mä kyllä ennemmin olisin jossain aivan muualla, kuin täällä.

Koko metsä tuntui valoisuudestaan huolimatta jotenkin muuta maailmaa kylmemmältä ja inhottavammalta.
Tunteeseen ei auttanut yhtään kaikki epämääräiset raapustukset pitkin puita ja kiviä.
Miksi Cooperin piti edes löytää ne? Miksi Ethan koki parhaimmaksi vaihtoehdoksi raahata Mikael ja minä mukaan? Miksei ne voinu mennä kahestaan?
MIKSI MÄ OLEN TAAS TÄÄLLÄ??

Käänsin katseeni yhdestä raavitusta puusta Mikaeliin, joka vaihteeksi kiipeili kiven päälle.

"If you fall down from there, I'll volunteer to give you CPR even though the chest compressions aren't exactly my strong suit", lirkutin pysähtyessäni.
Mun katse lähti vaeltamaan uudestaan pitkin metsää.
Se näytti…. Metsäiseltä. Oli puuta, kiveä, lumikinosta, vähän lisää puuta ja pari kiveä.
Tuntui vähän turhalta olla täällä, kun en oikeastaan edes tiennyt, mitä Mikael täältä vielä halusi metsästää.

"Pitäiskö meiän palata tak-", aloitin, mutta palauttaessani katseeni toiseen poikaan, huomasin sen seisovan jäykkänä kuin kuolonkankea raato.
"Mitä sun suomisilmät näki?" utelin välittömästi, yrittäen tihrustaa samaan suuntaan, kuin mihin Mikael katsoi.

Kuului tymähdys, kun suomalainen laskeutui tähystyspaikaltaan.
"Let's go", se totesi tiukasti.

"Täh? Nytkö? Mitä sä näit?" tenttasin ja lähdin vaeltamaan suuntaan, jonne Mikael hetkeä aiemmin katseli.

"En mitään", Mikael vakuutteli.
"Mennään vaan."

"No nyt mä ainakin haluan tietää mitä siellä on", virnistin ja otin pari reippaampaa askelta.

"Kansas! Mä oon ihan vitun tosissani", Mikael totesi painokkaasti.
"Lähetään. Nyt."

Mä pysähdyin ja katsoin sitä hetken kulmat kurtussa.
Heilautin kättäni ja pudistin päätäni.
"Mä käyn vaan nopeesti kurkkaamassa."

Liki juoksin viimeiset pari askelta, eikä mun vauhtia hidastanut edes pari sekuntia takissani roikkunut Mikael.

… Nyt mä tosin toivoin, että se olisi hidastanut.

Mikään Mikaelin elekielessä ei ollut valmistellut mua näkyyn, joka kiven takana odotti.
Oletin, että siellä olisi ollut.. no, vaikka nukkuva karhu.
Käytännössä mitä tahansa muuta, kuin.. tämä.

Lumen ja aluskasvillisuuden seasta suoraan mun silmiin tuijotti luonnottomaan asentoon kangistunut, parrakas mies, jonka omat, verestäneet silmät olivat leffojen tavoin kuolleensiniset.
Miehen parta oli varmasti joskus ollut ruskea, mutta nyt se oli värikäs sekoitus… en oikeastaan edes tiedä miten näkyä pitäisi kuvailla.
Se oli aikamoinen cocktail. En yllättyisi, vaikka se sisältäisi ukon vatsahappoja, viimeisen aterian ja verta.

Näky sai mut voimaan pahoin. Fyysisesti.
Myönnän, että olen nähnyt paljon kamalia asioita elämäni aikana, mutta tämä - hyi helvetti.
Mies näytti vähän samalta, kuin Theo taannoin yksissä bileissä, kun se otti epähuomiossa turhan monta mollya. Se tosin valitettavasti ei päätynyt samaan tilaan, kuin tuo partaheppu.

"I'm.. I'm gonna needtogon-" ilmoitin pakittaessani reippaasti useita askelia, ihan vain kipatakseni kaksinkerroin muutaman metrin päähän.
Mikael ehti nappaamaan mun pipon melkein ilmasta ja sen jälkeen silittelemään mun selkää. Miten se ei ollut samassa jamassa mun kanssa?
JA MIKSI SE ON AINA, AINA MIKAEL, JOKA PITELEE MUN HIUKSIA, KUN MÄ PUKLAAN?
Tai no, nyt se piteli pipoa.

Syljeskelin viimeisetkin vatsahappojen jämät suustani hankeen ja hengittelin hetken.
"If I would've ever seen someone who's died from OD, that'd be exactly what I'd seen", totesin. Puristin silmiäni kiinni, yrittäen karkottaa ne lasittuneet silmät ja kalmankalpeat kasvot mielestäni.

"We need to call someone", Mikael mutisi.

Mä ryhdistäydyin ja pyyhkäisin kuolajäämät hihaani - tää takki olisi muutenkin menossa pesuun varsinkin nyt, kun se oli ollut alle kahden metrin päässä kirjaimellisesti kuolleesta ihmisestä. Mitä helvettiä? Me ollaan ehkä… kahden mailin päässä Twin Falls Farmilta? Jos sitäkään? Miten tänne on yksikään nisti edes eksynyt?

"You're right", komppasin ja kaivoin puhelimen taskustani.
Avasin puhelimen näyttölukosta ja etsin Ethanin numeron sen syövereistä.
Puhelin kerkesi tuuttaamaan kolme kertaa, ennen kuin monitoimipoika viimein vastasi.

"....... Hello? Are you in tro-"

"ETHAN THERE IS A LITERALDEADBODYINTHEFUCKINGWOODSWHEREYOUINSISTEDONTAKINGUSTHEOTHERDAY AND I HATE IT HERE WHYDIDYOUDRAGMEINTOTHIS", selostin melkein paniikkihuutaen.
Mikael katsoi mua poikkeuksellisen huolestuneena. Tai sitten se pidätti oksennusta. Tai molempia.

"Could you repeat that… a little slower too."

Vedin syvään henkeä ja puristin silmäni kiinni.
"There. Is. A. Dead. Man. In. The. Woods. Where. You. Took. Us. A. Few. Days. Ago. He is very much dead and has been for… I don't know. A while. Hasn't rotten yet, we didn't even smell him- it. Look- can you like I don't know tell us what we should do before I have a full on panic attack?"

Ethan oli varmaan viisi sekuntia täysin hiljaa. Mä säikähdin jo, että se olisi lyönyt mulle luurin korvaan.

"... First of all - call 911. Immediately", mies ohjeisti rauhallisesti.

Liikkeiden vauhdikkuudesta päätellen Mikael teki juurikin sitä häärätessään puhelimensa kanssa.

"Second of all.. why are you in the woods? Are you alone?"

Inhottava, kuristava tunne kurkussa meinasi hankaloittaa puhumista.
Tässä ei kyllä mitään itkua ruvettaisi vääntämään, saatana.
"Mikael wanted to come check the symbols again.."

"So Mikael is there with you? Is he alright? Did he see the body?"

"...... Yes, abso-fucking-lutely no and yes", vastasin, katse tiukasti suomipojassa, joka selitti hätäkeskusoperaattorille tilannettamme.
"What if they think that we killed him?"

"And why on Earth would they think that?"

Käännyin katsomaan kiven suuntaan.
".. I don't know", myönsin.
"I'll call you back", ilmoitin ja lopetin puhelun.
Sujautin puhelimen aavistuksen tärisevällä kädellä takaisin taskuuni ja palautin katseeni Mikaeliin, joka piteli puhelintaan kädessään. Kaiuttimesta kuului operaattorin vakuuttavat ja rauhoittavat sanat:

A patrol is on its way.

"Are you okay?" kysyin astuessani lähemmäs Mikaelia.
Sen ilme oli lähes täydellisen neutraali. Mutta vain lähes. Jokin sen silmissä huoletti mua.
AS IF ME EI OLTAS JUST TÖRMÄTTY KIRJAIMELLISESTI RUUMIISEEN. Hitto Kansas, käytä aivojas - ei se tietenkään ole kunnossa!

Mikael käänsi katseensa muhun ja pudisti päätään aivan aavistuksen.
"Ookoompi ku sinä", se tuumasi ja sulki puhelun saatuaan siihen luvan.

"Right", naurahdin väkinäisesti.

Mikael karaisi kurkkuaan.
"... Tota, pitäiskö meiän mennä tallille, opastamaan ne poliisit paikalle?" poika ehdotti.

Mä nyökkäilin.
"Joo", myönnyin.
Siirryin kuitenkin vielä kerran kurkkimaan sen kiven taakse.

… jep, siellä se retkotti edelleen.
Mulla tosin oli koko ajan tunne, että se poistuisi sieltä hetkenä minä hyvänsä. Kai se oli vain toiveajattelua - eihän meidän metsässämme voisi olla kuolleita?

Mikael yskähti mun takana.
"Mitä sä teet?"

"Pelaan varman päälle", vastasin.
Purin hammasta ja kaivoin puhelimeni taas esiin.
Nappasin nopeasti kuvan miehen kasvoista siltä varalta, että se typerä ääni takaraivossani olisikin oikeassa.

Kiepsahdin vauhdilla - vähän liiankin vauhdilla, meinasin mennä nurin - ympäri ja loikin suomalaispojan perään. Se oli ottanut jo jonkin varaslähdön ja oli ainakin neljä metriä lähempänä tallia, kuin ennen mun valokuvausdebyyttiäni.

Thursday, 14th of March 2024
During the school day, Blue Mountain High, Wilmington, ID

Keskiviikkona mä olin lentänyt rva Malloryn kurssilta ulos kaaressa, kuin baseball-pallo.

Asiaan saattoi vaikuttaa tai olla vaikuttamatta eräs harmiton käytännön pila, jonka seurauksena rva Malloryn kuparinruskeiksi värjätyt hiukset olivat singahtaneet sarjakuvahahmon kaltaisesti pystyyn ja naisen kaunista ääntä oltiin saatu kuunnella ainakin 100 desibeliä kovemmalla volyymilla hyvät kymmenen sekuntia.

MR. BOND, GET OUT OF MY CLASSROOM, I M M E D I A T E L Y!!!!!!

Se oli käsky, mitä kumista, vähän karvaista lelurottaa roskiin heittävän opettajattaren ei tarvinnut toistaa - enää ikinä.

Sitä käskyä seurasi nopea visiitti rehtori Donovanin kansliassa, muutamat käytännön järjestelyt ja voilá - mut oli siirretty rva Atkinsin opetusryhmään.
Se ei ollut varsinaisesti toivomani ulostulo rouva Atkinsin kantaessa korppikotkan titteliä kunnialla koulun käytävillä, mutta joka kerta ei voi voittaa.

En kuitenkaan voi väittää, etteikö Brandyn ilmaantuminen luokkaan (kokonaisen MINUUTIN myöhässä!!) olisi maalannut harmaasävyistä päivääni vähän kirkkaammaksi.
Varsinkin sen naaman ollessa vähintäänkin sitruunainen. Mä kai vein sen paikan, hupsista.

Rva Atkinsin opettama aine oli rva Malloryn tavoin matematiikka, josta mä ymmärrän yhtä paljon, kuin astrofysiikasta.
Siispä se ei varmasti yllättänyt ketään, että a) Brandy Flores vittuili mulle mun osaamattomuudesta ainakin puolet koko tunnista b) Mrs. Atkins was NOT impressed by our attempts at teamwork.
Se hyvin pian ilmoitti meille, että pulinat sikseen tai paikat vaihtoon.

Kun tiukkatukkaisen korppikotkatädin tunti loppui viimein, mä ilmoitin seuraavani Brandya - se kuitenkin löytäisi tiensä Yumin ja Harperin luo, tavalla tai toisella.

"I really can't get rid of you, can I?" Brandy pyöräytti silmiään, hymynkare suupielessään.

"Oh, honey, as if you'd actually want to get rid of me", naurahdin.
"Who else would point out that your flawless lip… product has smudged a bit?" huomautin ja osoitin vasenta suupieltäni, missä vastaavasti Brandylla komeili pieni, lähes huomaamaton rantu nudehuulipunaa.

"Oh", Brandy henkäisi ja kaivoi laukustaan taskupeilin. Se pyyhkäisi levinneen huulipunan pois pikkurillinsyrjällään huulirajansa mukaisesti ja muikisteli hetken huuliaan, tarkistellen samalla muiden meikkiensä tilan.
"Well, thanks. That would've been catastrophic if gone unnoticed", se myönsi, joskin haistelin sen äänessä olleen ripauksen sarkasmia.

Kauaa meidän ei tarvinnut kävellä, kun tutut tytöt jo talsivat vastaan.
Yumin ja Harperin mukana oli myös Valeria, joka jutteli jostain todella tärkeän oloisesta Harperin kanssa.

Mä pidän Valeriasta - ihan todella, se vaikuttaa uskomattoman mainiolta tyypiltä - mutta mä valehtelisin, jos väittäisin, ettei mulle tulisi ensimmäisenä sen näkemisestä mieleen eräs Blue Mountain Highn oppilaiden keskuudessa erittäin tunnettu Instagram-tili.

Ja kuin tilauksesta, Brandyn sipsuttaessa pirtsakkana tyttöystäviensä luo, mun kädessäni ollut puhelin värähti uuden ilmoituksen merkiksi.
Ilmoitus koski uutta tarinaa juuri siltä IG-tililtä.
Curiosity killed the cat, mutta siitä huolimatta mä halusin nähdä, mitä potaskaa siellä tänään levitettiin.

valeriadavisfanclub
The main star has been spotted hanging out with the dance-battler boy Cooper Miller According to a very credible source the pair has put their trusted videocamera to a good use while celebrating 14th of March: the National Steak & BJ Day

The gasp I gusped!!!
Miten hitossa ne oli saaneet raahattua kaikista maailman kikkelieläimistä juuri Cooperin tähän mukaan?

"Kansas, is everything alright?" Yumi kysyi. Mä olin pysähtynyt melkein keskelle käytävää ja tyttönelikko oli valunut mun luo sillä välin, kun mun aivot prosessoivat tätä uutta, uutiskynnyksen alta ryöminyttä informaatiota.

Pidin kättäni suuni edessä ja silmät suurina siirsin katseeni puhelimeni näytöltä Yumiin, sitten Valeriaan, sitten Harperiin, sitten taas Valeriaan ja lopulta takaisin puhelimeen.
"Yeah….. no…" mutisin, laskin käteni taskuuni ja näytin äsken katsomani tarinanpätkän nelikolle.

Valerian kulmat kurtistuivat ja se näytti hetken siltä, että se ei ihan tiennyt, pitäisikö sen itkeä vai nauraa.

Harperin suu valui hitaasti auki.
Tyttö tuhahti ja pudisti päätään.
"Just joo", se hymähti ja käänsi katseensa Valeriaan.
"That's a new low honestly", se myönsi.

"Kuka näitä edes keksii?" Yumi kysyi järkyttyneenä.

"Joku, joka on niin häikäistynyt Valerian silmiinpistävästä kauneudesta, että sen on pakko yrittää langettaa pimennysverho sen päälle", Brandy tuumasi ja halasi tummahiuksista ystävätärtään.

"Siis ihan puhdasta kateuttahan toi on", vahvistin ja käänsin katseeni Valeriaan, jonka olkapäätä vasten Brandyn pää lepäsi vielä hetken, ennenkuin vaaleampi tyttö taas suoristautui ja heilautti hiuksensa ojennukseen.

"Mä en vaan jaksaisi mitään tämmöistä nyt", Valeria myönsi ja pudisti päätään silmät suljettuina.

Seuraavaksi keskustelu yltyi sellaiseksi kanalauman kotkotukseksi (kaikella rakkaudella tytöt, ootte ihania, kuolisin puolestanne mut mun aivokapasiteetti ei riitä just nyt tän asian puimiseen), että mä ilmoitin liukenevani metsästämään Cooperin ja Mikaelin.

Mä paikansin ne ennätysvauhtia, kiitos The Abusement Parkin ja someaddikti-Cooperin, joka tosin varmaan toivoi viestin tulleen mun sijaan Harperilta. Mä en syyttänyt sitä, en todellakaan - kyllähän sitä oman mussukkansa viestejä odottaa, kuin kuuta nousevaa. Vinkvink.

Lempisuomalaiseni ja lempilehmipoikani kävelivät pois päin musta, joten ainoa looginen toimintatapa oli hiipparoida vauhdikkaasti kuin vinttikoira niiden taakse ja lätkäistä käteni molempien hartioille, saaden varsinkin Mikaelin jäykistymään kauhusta.

"Cooper! Mä en tiennykään, että sä oot alottanu uras aikuisviihdetaiteilijana", ilmoitin iloisena.
Cooperin kääntyessä katsomaan mua hämmentyneenä, mä virnistin leveästi:
"Oh you haven't seen the news yet?"

"What the fuck are you talking about Kansas?" Cooper puhahti.

Mä kiersin käteni paremmin Mikaelin ympärille, vetäen sen aivan itseeni kiinni, vahingossa melkein kampaten sen samalla ja kaivoin puhelimeni jälleen esiin näyttääkseni valeriadavisfanclubin uusimman edesottamuksen tulilinjalle osuneelle ystävälleni.

"Voi vittu", Cooper henkäisi ja peitti silmänsä kämmenellään.
"Älä jaksa", se jatkoi.
"Jos toi on vittu Wyatt, niin…."

"Pyh. Liian vähän kirjotusvirheitä ollakseen sen kynäilemää kontsaa", tokaisin olkiani kohauttaen.

"What the actual fuck is the steak and blowjob day?" Mikael kysyi kulmat kurtussa. Se tuntui vähät välittävän turhia huhuja levittelevästä somealustasta, jonka viimeaikaiset sisällöt olivat olleet vähintäänkin naurettavia.

"Oh, it's my favorite holiday of the year", kerroin virnistäen.

"... It's not an actual holiday, is it?" Mikael kyseenalaisti irvistäen.

"It is", Cooper myönsi.

"It's one of the greatest days ever invented", myhäilin.

"... mikä vittu amerikkalaisia vaivaa…"

Tuesday, 19th of March 2024
8.57AM, the Boise County Court, Idaho City, ID

"I will not go into the same room with him! He tried to kill me!" Betty rääkyi oikeussalin ulkopuolella.

Mä istuin hiljaa paikallani ja tuijotin käsiäni.

Mä olin jo melkein päässyt tästä kaikesta yli ja eteenpäin, mutta isä vaati, että me viedään Bluen myrkytystapaus eteenpäin - joten niin me tehtiin.
En tajua, miksi Bettyn piti vielä tuolla kirkua.
Sehän olisi vain voinut jättää tulematta.

Eniten mua edelleen mietitytti, että miksi - miksi Betty tappoi juuri Bluen? Miksei jonkun toisen hevosta?
Mikä sai sen valitsemaan uhrinsa?

Oikeussalin ovi kolahti kiinni.

Nostin katseeni äänen suuntaan.

Sieltä se käveli - lyhyt, tummatukkainen, ryppykasvoinen nainen, kasvoillaan se sama nyrpeä ilme, kuin aina ennenkin.
Se ei katsonut mua päinkään, kulki vain leuka pystyssä kohti paikkaansa.

Sen lakimies oli vaihtunut. Se ei ollut enää se pitkä, ohut mies, vaan joku maailman tavallisin ja geneerisimmän näköinen ihminen ikinä.
Ruskeat hiukset, ruskeat silmät, pituutta ehkä 5'8'' tai 5'9''...
Ollaan ihan samixii.

Istuttiin hetki kaikessa hiljaisuudessa, kunnes tuomari paukautti nuijansa pöytään ja ilmoitti oikeudenkäynnin alkaneen.

Olisipa vain jättänyt tekemättä niin - seuraavat kaksi tuntia me kuunneltiin Bettyn toistuvaa huomauttelua lakimiehelleen ja kuultiin todistajia, joita ei ollut kovinkaan montaa.
Lähinnä Ethan, joka koko homman oli alunpitäenkin selvittänyt sekä naapuritilan isäntä, Jack.

Asia ei tuntunut etenevän mihinkään.
Bettyn puolustusasianajaja osasi kysyä vähän liiankin hyviä kysymyksiä, eikä poistunut raiteilta tarpeeksi, että isän satunnaiset huomautukset olisivat menneet tuomarin mielestä läpi.
Kaksi tuntia myöhemmin me istuttiin edelleen siinä samassa. Vitun. Salissa.

"Alright. We'll have a 30 minute break before hearing the defendant's side of the story", tuomari ilmoitti.
"Remember not to discuss the case during the break."

Valamiehistö valui salin ovista ulos ja ryhmittyivät kukin omiin porukoihinsa tai oloihinsa.
Mä kuljin visusti isän perässä ja parkkeerasin sen tavoin yhteen pienempään, meille varattuun huoneeseen.

Rojahdin pienelle nahkasohvalle istumaan ja hautasin pääni käsiini.

Hetken kuluttua isä tökkäsi mua kevyesti kengänkärjellään sääreen.
"Here, have a coffee. It'll cheer you up a little", se vakuutteli ja ojensi mulle pahvimukillisen kuumaa maitokahvia.
Mä nyökkäsin sille kiitokseksi ja hörppäsin kupista.

Isä istahti mun viereen ja käänsi päätään niin, että näki mut.
"I know this is hard for you", se myönsi.
"But I think Blue deserves to get justice", se jatkoi ja palautti katseensa… jonnekin, mikä ei ollut mä.

Mä tuijotin kahvimukiani, hymähdin ja join loppukahvin ykkösellä alas.
Se oli aika lämmintä, muttei polttanut. Tuntui vain hivenen epämukavalta.

Nousin sohvalta ja kävelin keskemmälle huonetta.

"Why can't she just admit that she poisoned Blue", pohdin turhautuneena.
Puristin tyhjän pahvikahvimukin ryttyyn ja viskasin sen roskiin.
"I'd have way better stuff to do than just sit here, look at her ugly face and watch as she whines through her lawyer that she's innocent", selitin ja tungin käteni housujeni taskuihin.

Isäkin nousi sohvalta ja käveli mun luo.
"Mmhm, better stuff.." se myhäili ja suoristi mun paidan kauluksia, pyyhkäisten samalla puvuntakkiani suoraksi.
"Like what?"

Kohautin olkiani.
"Like Mikael."

Isä kohotti kulmiaan niin korkealle, että sen otsarypyt ainakin triplaantuivat.
"Muista, että jos sua syytetään jostain seksuaalirikoksesta, mä en pelasta sua", se totesi jyrkästi.

"... Dad. Chill. It was a joke", naurahdin.
"I…" yritin selittää, mutta sanat hävisivät suustani.

Mitä mä oikeastaan edes yritin selittää?
Etten panisi Mikaelia, vaikka aukeaisi mahdollisuus?
.. varmaankin sitä juuri.
Olisiko se totta?
…. Kai. Mikael täytti tänään, siis tänään, kuitenkin vasta 17.
Tänään, as in 19. maaliskuuta 2024.
Mikaelilla on synttärit ja mä olen jossain helvetin Idaho Cityssä kuuntelemassa Betty vitun Hawkesin ulinaa? Että elämä osaa sitten olla epäreilua.
Toivottavasti se antaa anteeksi, että pääsen juhlistamaan sitä vasta joskus illalla.
Sekin varmasti kaipaisi jotain muuta ajateltavaa kaiken sen vauvanitkun ja metsäepisodin jäljiltä.. jos se jälkimmäistä edes enää muisti.

Mä kyllä muistin.
Ja tulisin muistamaan vielä pitkään.
En ollut puhunut Ethanin kanssa käytännössä ollenkaan sen jälkeen, kun se kehotti mua laittamaan kuvan poliisille.
Miten osuvasti se kuva olikin tullut otettua… ehkä mun pitäisi ruveta joksikin meedioksi.
Anyway, kuvan toimituksen jälkeen Burke oli vaiennut asiasta täysin ja muutaman hassun kuulustelun jälkeen jättänyt meidät täysin ulkopuolelle keissin suhteen.

BuRkE oN vIrAnOmAiNeN jA mUrHatUtKinTa oN vAiTioLovELvOLLiSuUdEn aLaIstA.

Olkoot, mä kyllä haluan silti tietää, että kuka vittu jätti kroppansa korpeen ja oli silti vielä niin lähellä, että alle tunnissa onnistui ilmaantumaan paikalle, kärräämään sen varmaan ainakin 80-90kg painoisen dead weightin huitulan helvettihin sieltä vieläpä ilman minkäänlaisia merkkejä ainoastakaan ajoneuvosta lähettyvillä.
Witchcraft.

"You..?" isän ääni havahdutti mut.

Olin jäänyt seisomaan keskelle huonetta, tuijottamaan lattialistaa.
Kohotin katseeni taas isääni, joka katsoi mua pää aavistuksen kenossa, hämmennyksestä kurtistuneiden kulmiensa alta, ylähuuli peittyen täysin sen iskäviiksien alle.

"I'm not gonna ask him", ilmoitin.
Sanojen valuttua suustani muistin, että me ei isäni kanssa puhuttu Burkesta tai Twin Falls Farmin ruumiista.
"I mean- that came out so wrong", naurahdin. Epätoivoinen yritykseni korjata tilanne sai isäni lähinnä pudistamaan päätään.
"I am going to ask him - of course", selitin ja jatkoin:
"But like… it's not… he's just… why are we even talking about this?"

Isä otti pienen hörpyn kahvistaan.
"You're the one who brought it up", se huomautti.

Puristin huuleni tiukaksi viivaksi ja tuijotin isääni, kädet levitettyinä.
"Right", hymähdin.
Palauduin sohvalle istumaan ja jäin siihen lopputauoksi, joka tuntui kestävän vähintään ikuisesti.

Tuesday, 19th of March 2024
At around 6PM, The Matthews Family House, Wilmington, ID

"Tule, tule, tule tule tule!" kehotin, hymyni ulottuen korvasta korvaan.

Mikael katsoi mua kulmat kurtussa astuessaan ovesta mun perässä ulos.
"Miks sä oot noin innoissas menossa ulos?" poika kyseenalaisti.

"No reason", vakuuttelin ja nappasin suomalaista kyynärtaipeesta, raahaten sen pikavauhdilla autolleni.

Mä kihisin innosta - olin valmistellut tätä ylläriä niin kauan.
Olin jopa lähestynyt - en siis sillä tavalla - Mikaelin suomalaista ystävää, Ilmaria, jotta tän saisi 100% varmasti onnistumaan.

Nakutin ramin rattia musiikin tahdissa maiseman vaihtuessa Wilmingtonin betonista keväiseen metsään.

Mä näin silmänurkastani, kuinka Mikael tuijotti mua melkein taukoamatta.
"... So, where are we going?"

"You'll see", myhäilin tyytyväisenä vilkaistessani poikaa.

Mikael katsahti edessä vilisevää soratietä.
"....... Onko nyt se hetki, kun sä myönnät olevas osa jotain ihmiskauppaorganisaatiota ja viet mut jonneki väliaikaissäilytykseen ennen siirtoa jonnekin Siperian erämaahan kaivamaan hiiltä?"

"Shit, how'd you know?"

"I've been paying attention… you've been acting in the exact same way as all the human trafficker boyfriends in those documentaries", Mikael selitti rauhallisesti.
Sen sävy oli juuri sellainen, että siitä oli hankala tulkita oliko se tosissaan vaiko ei.

"Damn", naurahdin.
"And here I thought I was a great actor", huokaisin.
"But no Siberia for you, sorry. You're going over to India", totesin.
"They need strong, sturdy guys like you to sew designer sweatshirts."

"Voi eeeiiii", Mikael valitti monotonisella äänellä ja lätkäisi ranteensa otsalleen lisätäkseen dramatiikkaa.
"Ei Intiaan, mä pyydän! Siellä on niin lämmin, mä en selviäisi", se jatkoi ja käänsi katseensa muhun.
"Oh, please, I'll do anything", poika aneli.

Hampaatkin paljastava virne levisi mun suupieliini. Yritin peittää sen nojaamalla vasempaan käteeni, joka lepäsi kuskinoven ikkunalla.
"Anything you say…"

Mikael laski kätensä otsaltaan ja nojautui lähemmäs mua.
"Anything", poika toisti lähes kuiskaten.

Mun poskia kuumotti.
Pakkohyydytin virneeni puristamalla huuleni tiukaksi viivaksi.
Yritin parhaani mukaan keskittyä ajamiseen, mutta voin ihan suoraan todeta, että se oli helvetin vaikeaa - varsinkin nyt, kun Mikaelin käsi hellästi hipui pitkin mun oikeaa reittä.

"I am very talented after all", Mikael myönsi.

Mä en ollut koskaan kuullut sen puhuvan noin….. noin…. Tolleen. Melkein tunsin, kuinka mun sukat pyörivät jaloissani ainakin kolmeen kertaan akselinsa ympäri.

"And my fingers…" se aloitti, kävelyttäen sormiaan reittäni pitkin kohti mun housujen vyötäröä.
"... They are very precise", se jatkoi, pysäytti sormensa ja nykäisi mun vyötä.
"I'd be great at picking berries."

Jos mulla olisi seis- SIIS jos mä olisin seissyt, niin varmasti olisi saattanut polvet vähän tutista.
Nyt lähinnä sydän takoen vilkuilin paikalleen normaalisti palautunutta suomalaispoikaa, jonka ilmeestä näki kauas, että se oli vallan tyytyväinen itseensä.
".........……… that was cruel", uikutin, hieraisin niskaani ja selvitin kurkkuani.
"Cruel, but hot nonetheless", yskähdin.

"Says the one who's planning on shipping me to India", Mikael huomautti, katsellen visusti ikkunasta ulos.
Sen suupielissä lojui edelleen tyytyväinen hymy.

Mä vain hymähdin huvittuneena ja keskityin katsomaan tietä.

Loppumatka sujui jutellessa lähinnä vauvanitkusta ja hevosista.
Hevosten kautta keskustelu tosin ajautui Twin Falls Farmin metsästä löytyneeseen ruumiiseen.

".. Can we talk about something else?" pyysin varovasti.

"Sure", Mikael hymähti.
"If you can come up with a topic", se totesi.
"You've been suspiciously quiet the whole ride."

"Öö….. no siis, me voidaan aina puhua politiikkaa", virnistin.

Mikael veti syvään henkeä ja läimäytti kätensä kojelaudalle.
"JENKKILÄISTEN POLITIIKKA ON AIVAN PERSEESTÄ."

Mua nauratti ja paljon. Mikael on niin ihanan intohimoinen Yhdysvaltain politiikan suhteen - and I don't blame him.
"Sä oot niin oikeessa", myönsin.

Käänsin auton pienelle metsätielle ja parkkeerasin sen aavistuksen leveämmälle pätkälle.
Auton ovet paukahtivat kiinni, kun mä ja Mikael oltiin molemmat noustu kyydistä. Nappasin vielä takapenkiltä kassin olalleni, ennenkuin lukitsin ramin ovet ja otimme suunnaksi totaalijorpakon.

Noin 20 minuutin kävely(tarpomis)matkan jälkeen laskin takapenkiltä mukaan ottamani putkikassin laavuun ja ryhdyin oitis penkomaan laukun sisältöä.

Mikael katseli ympärilleen hiljalleen hämärtyvässä metsässä.
Muutama lintu vielä sirkutti ja jossain kaukana haukkui koira, mutta valtatien melu ei kantautunut tänne asti.
Oli vain minä, Mikael, metsän ambienssi ja hervoton kasa suomalaista salmiakkia, ruisleipää ja suklaata.

"Happy birthday!"

Mikael tuijotti kassista ilmestynyttä suomikrääsävuorta täysin paikoillaan ja vaiti.

… Oliko tää kuitenkin ihan tyhmä juttu?

Olisiko se kuitenkin halunnut vaan jättää Suomen taakseen?

.. Pahensinko mä sen koti-ikävää?

"Mistä sä nää sait?" se kuitenkin kysyi lopulta.

Vilkuilin vuoroin Mikaelia ja suomivuorta istuessani laavun edustalla olevan puupöllin päällä.
"... Ilmari lähetti", kerroin.
"Laitoin sille joskus joulun aikoihin jo viestiä, että etsis jotain tosi suomalaista.. noh, kaikkea ja lähettäisi tänne", selitin.
"Mä kyllä maksoin siis kaiken sille takaisin, ettei sen tarvinnut uhrata mitään… paitsi tuon puukon, tuo on siltä", jatkoin osoittaen muusta kasasta vähän sivussa komeilevaa, nahkatupessa lojuvaa puukkoa, jonka vaaleanrusehtava kahva pilkisti juuri ja juuri tupesta.

Mikael oli taas hiljaa.

Mun kämmenet tuntuivat inhottavan nihkeiltä, kun poika katsoi lahjuksia. Sen ilmettä oli mahdoton tulkita. Se oli täydellisen neutraali.

Oooohhhhh I fucked uuupppp.

"...... Please say something so I'll know I didn't completely fuck up", naurahdin ja hieraisin niskaani.

Mutta Mikael pysyi edelleen hiljaa.
Sen sijaan, että se olisi sanonut.. noh, mitään, se syöksähti muhun kiinni, kietoi kätensä mun ympärille ja puristi niin lujaa, että mun selästä kuului vuosituhannen kovaäänisin rusahdus.

Ehdin hädin tuskin prosessoimaan koko hyökkäystä, kun poika jo nosti kämmenensä poskilleni, kiskoi mut hieman lähemmäs itseään ja suuteli mua.
Eikä nyt puhuta mistään nopeasta pikkupususta - ehei. Mä en selkeästikään tähän asti ollut edes tiennyt, mitä suuteleminen tarkoitti.
Nyt tiesin. Ja hitto se tuntui hyvältä.

Mikaelin irtautuessa ja nojautuessa taas vähän kauemmas musta, sen kasvoilla oli melkein leveämpi hymy, kuin taannoisena lumimyrskypäivänä.
"Thank you Kansas", se totesi ja avasi ensimmäisenä pussin salmiakkia, heitti yhden karkin suuhunsa ja ojensi pussin sitten mulle.
"Tää on salmiakkia - vielä paljon parempaa, kuin se makea melkein-lakritsi, mitä jouluna syötiin."

Saturday, 30th of March 2024
At around 10PM, Sawtooth Club, Wilmington, ID

"Can't you put the phone away already?" Jenny huokaisi pyöritellessään pitkää kultalusikkaa korkeassa, persikansävyisessä drinkissään.

"Shut up", hymähdin.

Näytön ylälaidassa oli lukenut jo hyvän tovin typing Mikaelin nimen alla.

Grumpy Finn at 10.12PM
She's been really nice recently. Way calmer than before and yet even more sensitive. The new saddle fits perfectly too

Me at 10.13PM
Glad to hear <3 how's the Screamer?

Grumpy Finn at 10.13PM
Screaming as per usual. But it's a bit more manageable now that I have a few well-slept nights in store

Talking about sleeping, I'm gonna go to bed now. Have fun, don't drink too much

Me at 10.14PM
Sleep as well as you possibly can <33

Jennyn kyllästynyt katse tuntui vetävän kaikki ne kaksi alkoholiannosta, jotka tähän mennessä olin nauttinut, suoraan hattuun.
"What? Am I not allowed to talk to my boyfriend anymore?" naurahdin tunkiessani puhelimeni taskuuni.

"Sä näät sitä joka päivä-", Jenny aloitti, mutta mä keskeytin sen heti alkuunsa:
"En läheskään."

"No hitto. Melkein joka päivä", tumma tyttö korjasi ja imaisi pillillä kunnon suullisen persikkajuomastaan.
"Eikö se selviä yhtä iltaa ilman sua?"

"Ooohhhhh, someone's jealous!" nauroin, kääntäen katseeni mua vastapäätä istuvasta tytöstä väenpaljouteen, joka peitti melkein jokaista Sawtooth Clubin kolkkaa.

"Jealous? Of you? Psch", Jenny puhahti.
"In your dreams, Bond", se tokaisi ja jatkoi:
"I'm just worried that you're going to talk a bit too much."

Mun huvittunut virne pyyhkiytyi pois ennätysvauhtia.
Palautin katseeni takaisin Jennyyn, joka vuorostaan skannasi tanssilattialla heiluvia, muutaman liikaa nauttineita ihmisiä.
"Shut up", tuhahdin ja tyhjensin lähes täyden rommikolalasilliseni. Se rommi pienellä lorauksella Coca-Colaa poltteli vähän turhankin paljon matkallaan.

Drinkki sai mut irvistämään. Se maistui pelkältä rommilta, eikä rommi ollut mun lempparia - toisaalta, itsepä pyysin Brandonin pistämään lasin täyteen.

"Käyn hakemassa toisen ja kattelemassa vähän ympärilleni", ilmoitin noustessani tummanpuhuvalta nahkasohvalta.

Jenny vain hymähti jotain.

Hitto se kyllä välillä ärsyttää mua ihan helvetisti.
Jos mä olisin tiennyt, miten se tulee tähän koko hommaan suhtautumaan, en olis ikinä edes maininnut sille asiasta.
Mutta virheitä tehdään ja niistä ei voi kuin oppia.

Nojauduin baaritiskiä vasten.
"Brandon! I'll have another", huikkasin tummahiuksiselle, pitkänhuiskealle ehkä 25-vuotiaalle miehelle.

Brandon vilkaisi mua, nyökkäsi ja teki edellisen asiakkaansa juoman loppuun, ojensi sen sille ja kaivoi tiskin alta rommipullon.
"Onko teillä Jennyn kanssa jotain ryppyjä rakkaudessa, vai?" se kysyi toinen kulma koholla kaataessaan lasin reilusti yli puolilleen ruskeansävyistä litkua.

"Ah, you know, just the usual", naurahdin ja kierähdin nojaamaan vain toiseen käteeni.
"She's quite the character", myönsin ja nappasin valmiin drinkkilasin käteeni, nyökäten Brandonille kiitokseksi.

"Uh-huh, tell me about it", mies naurahti ja siirtyi jo seuraavan asiakkaan luo.

Mä otin lasin mukaani ja lähdin vaeltamaan salissa ilman sen selkeämpää päämäärää.

Klubi oli yllättävän täynnä.
Joka nurkalla oli joku, eikä tyhjiä pöytiä ollut ainuttakaan.
Porukkaa oli monenlaista - pitkää, lyhyttä, värikäsasuista, mustiinpukeutunutta, vahvasti meikattuja, au naturelleja, tuntemattomia ja…. Erittäin tuttuja.

Nuo tatuoinnit mä tunnistaisin missä vain.

Kävelin suoraan (parin sivuaskeleen kautta) pöytään, missä tatuointikätinen mies istui.

"Mä en tienny, että sä viihtyisit tämmösessä paikassa!" naurahdin istahtaessani Ethania vastapäätä.

"Kansas", Ethan henkäisi ilahtuneena. Hetkessä sen vähäinenkin ilahtuneisuus kuitenkin valui kyseenalaistavan puolelle.
".... How the hell did you even get in here?"

Mä virnistin leveästi ja hörppäsin sitä ihan liian vahvaa juomaani.
"Well, if anyone asks, I'm 21", huomautin ja paransin vähän asentoani.
"Yksinkö sä tänne tulit?"

Ethan katsoi mua toinen kulma koholla.
".. En, tultiin Markin kanssa käymään yksillä ja juttelemaan vähän Westernweekistä", mies vastasi ja otti pienen siemauksen viskilasillisestaan.

"And where's Mark now?" utelin viattomana.
Kas kun missään ei näkynyt hra Myersin tuntomerkkeihin sopivaa tyyppiä - ainoa edes etäisesti hevosihmiseltä näyttävä koko lafkassa oli Ethan, ja sekin johtui vain siitä, että olin ton samaisen flanellin nähnyt sen päällä tallilla.

"Left, obviously", Ethan naurahti.
"Sillä on hevoset kuitenkin hoidettavana."

Oli mun vuoro kyseenalaistaa.
"Eikö ois sullakin?"

"Yeva lupasi hoitaa ne… Se käytännössä potki mut pihalle omasta kämpästäni", Ethan selitti ja joi lasillisensa tyhjäksi.
"Sanoi mun tarvitsevan jotain muuta ajateltavaa."

Se, että Yeva oli patistanut Ethanin ulkoilemaan, kertoi jo paljon.
Miesraasu, varmaan alkanut kaljuuntumaan stressin määrästä.
"I agree with her", ilmoitin ja nousin pöydästä, jättäen hämmentyneen flanellipaitaisen hetkeksi oman onnensa nojaan.

Puikkelehdin ihmismassojen väleistä baaritiskille, pyytäen Brandonilta minkä tahansa viskipullon.
Se katsoi mua päästä varpaisiin, nappasi tiskin alta pullon ja ojensi sen mulle.
"Thanks man", huikkasin ja tungin sille $50 setelin käteen.

Tykkäänko mä viskistä? En helvetissä. Ihan karsean makuista. Tykkääkö Ethan viskistä? Siitä päätellen, että se oletettavasti vapaaehtoisesti sitä joi, kyllä.
Oliko Ethan tarpeeksi humalassa?
Ei.
Siksi iskin viskipullon palatessani pöytään.

"Alright, so are we looking for women here? Or men? Or are you op-", aloitin, mutta Ethan keskeytti mut.

"We are looking for no one", se naurahti.

"Okay, well, are you looking for-"

"Nope, no, you got it wrong, young man", mies pudisti päätään ja kaatoi lasinsa puolilleen.

"Ohhhhhh, eli sä oot Yevan kanssa kimpassa! Mä niin tiesin!"

Sunday, 31st of March 2024
At around 7AM, the Bond Family House, Wilmington, ID

bzzrzrzrrr.. bzzrzrzrrzrzzz.. bzzrzrzrzrrz.. bzzrzrzrzrzz..

".. Kansas, your phone is ringing.." Mikael mutisi ja lätkäisi värisevän puhelimeni mun rintakehän päälle.
Se oli saanut left-side privilegen, eli päässyt nukkumaan mun himoitsemalle sängyn vasemmalle puolelle, koska meikäpoika oli huidellut alkuillasta alkaen ties missä ja Mikael oli mennyt ajoissa nukkumaan.
Huono puoli tässä tapauksessa oli se, että sängyn vasen puoli on lähimpänä yöpöytää, jolla se mun värisevä puhelin oli vielä ihan pari sekuntia sitten ollut.

".. kuka soittaa..?" kysyin, sanat vain juuri ja juuri kuuluen sen värinän yli.

Mikael kohotti päätään ja tarkisti soittajan mun puhelimen näytöltä.
Jollei tähän mennessä siis jo tullut selväksi, niin mä en todellakaan vastaisi yhteenkään tähän kellonaikaan tulevaan puheluun, vaikka se olis itse presidentti Bidenilta.

".. Brandon", Mikael vastasi.

Kuin tilauksesta se puhelin lopetti värinänsä ja saapuvan puhelun sijaan näytölle lävähti 1 missed call: BRANDON<33.

".. what the fuck is he after at this hour?" tivasin yleisesti universumilta - Mikael kun tuskin siihen tietäisi vastausta.
".. can you put the phone back please?" pyysin, jaksamatta nostaa edes kättäni ojentaakseni kapulan pojalle.

Mikael - kiltti kun on - nappasi sen puhelimen käteensä ja asetti sen takaisin yöpöydälle, kääntyen sitten oikealle kyljelleen, kasvot muhun päin.
"You know, sometimes I wonder how many people I have to share you with", se myönsi ja jatkoi:
"Ku sulla on vähän kaikkien nimien perässä sydämiä."

Mä hymähdin huvittuneena, avasin silmäni ja käänsin päätäni Mikaelin suuntaan.
"What, are you jealous?"

"What if I am?"

Kurtistin kulmiani, toinen suupieli nykien vähän ylöspäin.
"Why would you be?"

"There are some things in life that I don't like sharing", Mikael totesi, pieni mutta itsevarma virne kasvoillaan.

Nyt ne mun kurtussa olleet kulmakarvani kohosivat kohti hiusrajaa.
"Oh, why yes, I love my men possessive", sihahdin virnistäen leveästi.

"Oh you do?" Mikael varmisti, kohottaen kulmiaan.
Mä en ehtinyt edes vastaamaan, kun se jollain yli-inhimillisellä nopeudella (lue: mä oon puoliunessa ja vitun väsynyt, ehkä vähän kännissäkin) nappasi mut niin tiukkaan haliin, että mun olo oli kuin jäätelöllä paahtavassa hellesäässä. Silleen tosi, tosi hyvällä tavalla.
"Good, 'cause you're mine", poika totesi ja löyhensi otettaan aavistuksen, päästämättä musta kuitenkaan irti.

Ja sekös ei mua haitannut - tähän oli hyvä nukahtaa uudestaan.

Wednesday, 3rd of April 2024
At around 9PM, somewhere near Sawtooth Club, Wilmington, ID

Ethan oli soittanut mulle maanantaina vähintäänkin jännittyneenä.

Betty oli kadonnut.

Mä valehtelisin, jos väittäisin, että mua haittasi se yhtään. Päinvastoin. Saipahan vihdoin, mitä ansaitsikin - Yhdysvaltain oikeusjärjestelmä kun ei sitä sille pystynyt tarjoamaan.
Mä en vieläkään ihan käsittänyt, että se ämmä oli päässyt kuin koira veräjästä Bluen myrkyttämisen suhteen.

Me käytännössä turhaan istuttiin isän kanssa siellä hiton oikeussalissa melkein kahdeksan tuntia.

Mutta se ei enää ollut mun ongelma - ei alkuunkaan. Mun pitäisi vain päästä siitä yli.

Kieltämättä Khan on auttanut siinä ihan helvetisti.

Ori on ollut mulla nyt kuukausia, eikä mulla ole vieläkään siitä mitään pahaa sanottavaa - se on aivan loistava, kaikin puolin.
Ei ehkä se helpoin ratsastettava, mutta sitäkin palkitsevampi. Ja oriksi vielä uskomattoman fiksu ja toimiva.

Tallinpitäjämme Cheney on muutaman kerran nojaillut kentän aitaan, kun mä oon ratsastanut.
Se on pariin kertaan heittänyt ihan hyödyllisiä vinkkejäkin, että miten se raitaponi liikkuisi vielä paremmin.
Cheney oli jopa kehottanut, että me osallistuttaisiin johonkin kilpailuihin.. ihan vain, tiedättehän, huvin ja urheilun vuoksi. Vielä kun keksisi jotkut kilpailut, jotka tässä lähellä järjestettäisiin.

Mutta siinä lieni tarpeeksi heppapohdintoja.

"Who knows, maybe he'll be even better tomorrow", Cheney oli pohtinut astuessaan mun perässä tallista ulos.

"Yup, see you tomorrow!" olin huikannut Cheneylle vetäessäni auton oven kiinni.

Mulla ei ollut silloin mikään kamala kiire - oltiin sovittu Brandonin kanssa, että nähdään mun kotiuduttua tallilta.

Tai no… talleilta.

Lauantaina Ethan poistuisi Yevan, Harperin, Cooperin, Juden, Hayleyn, Kestrelin ja Mikaelin kanssa kohti Texasia.
Se tarkoitti sitä, että mut nakitettaisiin ilmaiseksi tallityövoimaksi.

Vitun kiva t: mä.

Siitä syystä mä en suinkaan vielä silloin päässyt kotiin tai edes Sawtooth Clubille - ehen - vaan mun piti ajaa Cheneyn palatsista vielä Twin Falls Farmille Ethanin perehdytettäväksi.
As if en olisi ollut siellä vuokralaisena melkein kauemmin, kuin Ethan on edes ollut koko Idahossa, mutta… no, niin.. no, niin no joo. Onhan se kieltämättä ihan kiva olla oikeasti perillä miten hommat toimivat.

Mutta nyt, mun vihdoin ja viimein saavuttua tapaamispaikalle, Brandon-vitun-Wellingtonia ei näy missään.

Kaivoin puhelimeni esiin ja metsästin Brandonin numeron.

Tasainen tuuttaus kertoi miehen puhelimen olevan päällä ja teoriassa tavoitettavissa, mutta käytännössä se tuuttaus vain jatkui.. ja jatkui.. ja jatkui…
Ja sitten se jatkui vielä hetken, kunnes lopulta pienen naksahduksen jälkeen kuulunut, tasainen mutta tiheämpi tuuttaus ilmoitti siittoyritykseni päättyneen.

"Are you fucking kidding me", nurisin itsekseni yrittäessäni soittaa heti uudestaan.

Saturday, 6th of April 2024
12.53PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Kevyt hiki kostutti mun selkää lapatessani varmaan miljoonatta kottikärryllistä paskaa ylätarhasta.

Jos mä olin koskaan ajatellut, että eihän Ethan ja Yeva mitään täällä tee, olin väärässä. Niin kovin väärässä.

Mun päivä oli alkanut aikaisemmin, kuin äitini. Yleensä se heräsi jo ennen porsaan pierua, mutta tänään sekin pysyi vielä visusti master bedroomissa.

Siinä kun silmät sirrissä olin vaeltanut keittiön kautta ovelle ja ulos, olin ollut kuulevinani jotain epäilyttäviä ääniä päämakuuhuoneen suunnilta. Toivottavasti ne eivät laskeneet minkään Jumalan tahdon tai biologisen kellon varaan, vaan oikeasti käyttivät jotain ehkäisyä.
Kauhutarinat Mikaelin nuorimmasta pikkusiskosta, Rääkyrusinasta, kummittelivat niin tuoreina muistissani, etten vahingossakaan haluaisi itselleni enää ainuttakaan pikkusisarusta.

Kunhan olin saanut vietyä hevoset tarhoihinsa - ja melkein menetettyä hermoni erään rautiaanpäistärikön tammavarsan kanssa - olin ryhtynyt siivoamaan karsinoita. Se ei onneksi ollut paha homma - melkein kaikki hevosasukkaat olivat täällä yllättävän siistejä.

Heinien laitto, väkirehut, käytävien lakaisu ynnä muut olivat helppoja työtehtäviä.
Jopa pihan haravointi oli yllättävän mukavaa.

Mutta tämä - tämä tarhojen siivous.

Helvetti.

Huppari tuntui olevan liikaa, minkä takia se oli päätynyt aika pian tarhan aidalle.

"Oho, no nyt on varma kevään merkki!" Yumi nauroi kävellessään Boen riimu ja naru kädessään aidan viertä pitkin.

Mä kohotin katseeni edessäni olevasta kakkakasasta tyttöön.

Sen hiukset olivat löysällä nutturalla ja salvianvihreä, pitkähihainen ja ihonmyötäinen poolopaita ratsastuslegginsien kanssa korosti sen vyötäröä poikkeuksellisen hyvin.

".. mikä niin?" kysyin hämmentyneenä, pyyhkäisten hiestä kihartuneet hiukset otsaltani pois.

"Sinä - ilman pipoa tai hupparia! Luulin ensin, että Ethan oli laittanut peruukin päähän", Yumi selitti hymyillen ja pujahti aidan välistä tarhaan pyydystämään Boen.

Naurahdin.
"Eihän Ethan oo ees täällä ainakaan seuraavaan viikkoon", huomautin ja taiteilin edessäni olleen kakkakasan talikkoon ja viskasin sen kottikärryihin.
Se oli mun iloksi ja riemuksi viimeinen kasa tältä päivältä.

"Ai niin", Yumi hymähti ja kiinnitti Boen riimun leukaremmin.
"Miten sä nyt selviät, kun Mikael on viikon poissa?" tyttö kysyi mutristaen huuliaan säälivästi.

"Pyh, helposti", naurahdin ja heilautin kättäni, laskien samalla talikon kottikärryihin.
"Se on vaan viikko", tokaisin ja nappasin kärryn kahvoista kiinni, nostin niitä ja kärräsin kakkakuorman portille, jonka edelläni kulkeva Yumi avasi ja luikahti ennen mua hevosineen ulos.
Mun tehtäväksi jäi tarhasta poistumisen jälkeen portin sulkeminen.

Yumi kulki Boen kanssa talliin samaa vauhtia, kuin mitä mä harpoin kohti lantalaa työntäen niitä täpötäysiä kottikärryjä.

Tyhjennettyäni kärryt ja palautettuani ne takaisin paikoilleen, mä suuntasin suoraan Boen karsinalle.
Ruuna tuijotteli karsinastaan kohti ulko-ovea tavanomaista jännittyneempänä.
Se oli todella outoa, sillä viimeksi, kun olin Boen nähnyt, se oli ollut seesteisyyden perikuva - ehkä silläkin oli kevättä rinnassa.

Toisella puolella käytävää, karsinassa numero 10, musta tamma rouskutti heiniä.
Mun oli myönnettävä, että Nala oli hieno - siis todella hieno - mutta silti sen koko olemassaolo kampesi mun aivojen hammasrattaita väärään suuntaan.

Vaikka Bluen kuolemasta oli jo kohta viisi kuukautta, tuntui todellisuus, jossa sen karsinassa asui joku muu, todella väärältä.

Mä siis yksinkertaisesti en jäänyt katsomaan sitä mustaa tammaa, vaan siirryin karsinakäytävältä varustehuoneeseen.

Kuulin jo vähän ennen varustehuoneen ovea, että Yumi ei ollut siellä yksin.

"Oon mä miettinyt ihan vakavissani, että kokeiltais Nalan kanssa kenttäratsastusta", Maverick kertoi asettaessaan puhtauttaan kiiltävät, varmaan $500 suitset roikkumaan koukkuunsa.

Yumi nyökkäili ja hymyili vähän liiankin aurinkoisesti.
"Olisitte varmasti tosi hyviä siinä", Yumi myönsi ja paransi Boen satulan asentoa käsivarsillaan.

Mä en tiedä missä välissä Maverick oli edes saapunut tontille, koska en muista nähneeni sitä koko päivänä.
"Ai sä harrastat enkkutyyliä?" utelin nojaillen ovenkarmiin.

Maverick joutui kääntämään päätään nähdäkseen mut, ja näytti vähintäänkin yllättyneeltä.
"Yeah", se vastasi lyhyesti, joskin asiallisesti.
"Mä en tiennyt, että säkin käyt täällä..?" se jatkoi, kulmakarvat hämmennyksestä kurtistuen.

"En mä enää", naurahdin ja tönäisin itseni kyynärpäälläni seisomaan kunnolla.
"Mä oon vaan tuuraamassa Ethania ja Yevaa", selitin.
"Mulla oli täällä hevonen, mutta-.. no, ei ole enää", yskähdin.

Maverick kohautti kulmiaan.
"Oh. Sorry to hear that", se pahoitteli neutraaliin sävyyn asettaessaan satulansuojusta hintavannäköisen estepenkkinsä päälle.

Yumi, joka oli maailman nopeinta keskustelua seurannut vierestä, selvitti hienovaraisesti kurkkuaan ja käänsi mussa viipyneen katseensa takaisin Maverickiin.
"Anyway, katotaan niitä maastaritreenejä joskus?" tyttö ehdotti ja vastausta odotellessaan siirtyi jo lähemmäs ovea.

"Toki", Maverick vastasi hymyillen ja jäi vielä tyyliin asettelemaan suojia värin, laadun, hinnan, koon ja maun mukaan tai jotain vastaavaa.

Mä vilkutin ja toivotin tapani mukaan pirtsakasti päivänjatkot villihaukalle, siirtyen samaa vauhtia Yumin perässä Boen karsinan suuntaan.

"So, you've got a new guy in sight already?" kiusasin nojaillessani Boen karsinanpieleen.

Yumi mulkaisi mua, mutta mä näin se maailman pienimmän virneen, joka sen vasemmassa suupielessä käväisi.
"Shut up", se tuhahti ja asetti satulan ruunansa selkään.
"He's just a barn buddy… besides I want nothing to do with any guys right now", se selitti kiristäessään Boen satulavyötä.

"Suuuure", virnistin.

Mun taskunpohjalla rupesi värisemään siihen malliin, että joku soitti.
Kaivoin puhelimen taskustani.

INCOMING CALL: BRANDON<33

"I'll be right back", huikkasin Yumille ja siirryin vauhdilla ulos tallista ja suoraan tupakkapaikalle, vastaten puhelimeen vasta siellä.

"What the fuck man, you fucking ghosted me for three fucking days?!" ärähdin.

"Dude. You don't understand, it's.. it's a long story, but I'm gonna cut it short - that mean-looking older lady, who went missing? Yeah. She's dead, man."

Mun leuka loksahti auki, enkä saanut sanaa suustani.

"Kansas, you there?"

"Yeah, yeah I'm here", vakuuttelin ja pyyhkäisin sormillani suupieliäni, nostaen sitten toisen käteni hiuksiini.
"What the hell. How do you know?"

"I found her. On Sunday, just a tad bit earlier than when I tried to call you."

"What the fuck.."

"Yeah. I didn't know it was her, she was… she was barely recognizable. Mauled - badly. Probably with a bat or something."

Brandonin äänestä melkein kuuli sen hikinoron, mikä miehen ohimolta valui kohti sen poskipäitä tällaisissa tilanteissa.

"Do you know who did it?" kysyin, käsi laskeutuen hiuksistani niskaani.

".. I'm not sure. I have my doubts", Brandon myönsi.
"I d-… uhh, our surveillance cameras were off for a few minutes on Saturday night", mies kertoi ja jatkoi:
"Ja tota… sillon sä ja se toinen äijä jotain louskutitte leukojanne sille. Näytti aika pahalta."

"Mitä-"

"Mut mun pitää nyt mennä. Asiakkaita", Brandon tokaisi ja katkaisi puhelun.

Mä jäin hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen, puhelin edelleen korvallani.
"......... Fuck."

Laskin luurin korvaltani ja etsin kädet täristen Ethanin numeron yhteystiedoistani.

Linja tuuttasi pari kertaa, kunnes Ethanin hieman varautunut ääni vastasi:
"Who's dead and what's broken?"

Mun ääni värisi - mutta ei itkusta.
Mua jännitti.
Adrenaliini kohisi korvissani ja mun jokainen lihas kutisi inhottavasti.
"Betty is. Betty's dead."

Kulunut viikko, jonka Yeva, Ethan ja no käytännössä melkein koko Twin Falls Farmin väki olivat viettäneet Texasissa Freewind Farmilla kilpailemassa, oli mulle, pienelle paralle, ollut ehkä kamalin viikko pitkiin aikoihin.

Tallityöt itsessään eivät olleet mitenkään hirvittävän työläitä nyt, kun hevosista yli puolet oli reissussa, mutta kaikki se muu elämä tallitöiden ohella oli imaissut myös työntekoenergiat kuiviin.

Kas kun mun viikkoni oli muodostunut tasan kolmesta asiasta:
1. Kahden tallin välillä ravaamisesta
2. Nukkumisesta
3. Pakollisten asioiden hoitamisesta (excl. koulu)

Tää järjestely ei miellyttänyt mun äitiäni, koska se tavallaan meinasi myös sitä, että mun collegeen pääsy (joka oli jo valmiiksi vaakalaudalla) näytti jatkuvasti epätodennäköisemmältä.

Frank… rehtori Donovan* oli erittäin huolissaan mun koulunkäynnistäni. Tai siis sen puutteesta.
Sen ja meidän koulun student counselorin mukaan mä kuulun riskiryhmään, joiden jäsenet varmaan päätyvät sillan alle asumaan ennen kuin täyttävät 30 vuotta.
Toki tämähän on siis vain äidiltäni kuultua - en siis tiedä, mikä Frankin ja opon kanta todellisuudessa on.

Mä en jaksa jaaritella mitenkään yltiöpitkästi tekemisiäni ja menemisiäni (olenhan ujo ja hiljainen, enkä oikeastaan käytännössä koskaan avaa suutani), joten tarjoan teille, arvon lukijakunta, tiivistetyn version Erittäin, Ja Tarkoitan Erittäin Epämotivoituneen Tallityöntekijän Päiväkirjasta:

Lauantai 6.4.2024
Tästä olettekin lukeneet… jos ette, your loss. En ala toistelemaan itteäni, mä oon vitun loppu ja haluaisin vaan paeta todellisuutta.
Khan juoksutettu.
Mikaelille viestitelty.

Sunnuntai 7.4.2024
Tylsääkin tylsempi peruspäivä - jollei lasketa sitä ihanaakin ihanampaa tuliharjaista tammavarsaa, joka kokeili hampaillaan mun housujen taskuja.
Mä vähän säälin sen omistajaa, Madisonia.
… Jep, se tismalleen sama Madison, jonka oon ohimennen nähnyt muutamia kertoja jossain aivan muualla, kuin tallilla.
Khan ratsastettu.
Mikaelille soiteltu.

Maanantai 8.4.2024
MIKAEL VOITTI OMAN LUOKKANSA, WOHOOOO!!!!!
Ainoa pettymyksenpoikanen oli se, ettei se käynyt turvallaan tantereessa. Mutta ehkä parempi niin - mun on myönnettävä, että näen edelleen välillä painajaisia sen verisestä naamasta Dora-tädin karun koulimisen aikana.
Tallilla ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Yksi lankku meinasi tipahtaa paikaltaan, kun Jindy potkaisi sitä. Sori Brandy, en infonnut - kullannuppusesi säilyi kuitenkin ehjänä. Ja Ethanille tiedoksi - aita on korjattu! Mulla pysyy porakone ja ruuvit käsissä!
Khan ratsastettu kevyesti.
Mikaelille viestitelty ja soiteltu.

Tiistai 9.4.2024
Hajotin kolme ämpäriä. Älkää kysykö miten, en tiedä.
Khan vapaa.
Mikaelille soiteltu.

Keskiviikko 10.4.2024
Viikon neljäs ämpäri hajosi.
Khan ratsastettu kevyesti maastossa.
Mikaelille soiteltu.

Torstai 11.4.2024
Jouduin paikkaamaan vesiletkun kolmesta kohtaa, kun krhm joku vahingossa unohti sen edellispäivänä ulos ja mutkalle ja sen päältä käveltiin useamman kerran.
Khan ratsastettu.
Mikaelille soiteltu ja viestitelty.

Perjantai 12.4.2024
Tallitöiden lomassa kisojen katselua. Vähän käy kateeksi - siellä oli kyllä tunnelma katossa!
Khan ratsastettu ilman satulaa.
Mikaelille soiteltu ja viestitelty.

Lauantai 13.4.2024
Kolme kappaletta kriisipuheluita soiteltu Jennylle.
Turpaan saatu (tästä lisää myöhemmin, jos jaksan kertoa.)
Khan juoksutettu.
Mikaelille soiteltu.

Sunnuntai 14.4.2024
Uusi tuttavuus, Antonio, tavattu ja todennäköisesti järkytetty.
Viikon viides ämpäri hajosi. En tajua miten nykyajan ämpärit on näin hiton huonolaatuisia?! Mun koko elanto on mennyt siihen, että oon ravannut Walmartissa hakemassa helvetti ämpäreitä.
Khan vapaa.
Mikaelille viestitelty.

Ja näinhän me käytiinkin tämä viikko läpi.

Mun puhelin värähti siihen malliin taskussani, että viestiä pukkasi.

Ilmoituspalkissa komeili WhatsAppin logo, ja kun sen avasi, näkyi siellä hiljattain saapunut viesti Ethanilta.

ETHAN<333 at 7.44PM
We'll be back home tomorrow. Is the stable still standing?

Me at 7.45PM
Tomorrow?? TOMORROW??

Me at 7.45PM
Does that mean that I have to do the chores tomorrow too?

ETHAN<333 at 7.46PM
Yeah, did we not agree on that?

Me at 7.48PM
No but ok, I'll blame you when my dreams of going to college are shattered because of my constant absence from school

ETHAN<333 at 7.50PM
I doubt you dream about college and your chances were shattered already, but nice try. Why won’t you try not to burn the place to the ground while you’re at it.

Tuesday, 16th of April 2024
At around 10PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Mikael veti ulko-oven perässään kiinni ja laski kassinsa eteiseen, potkaisten samalla kenkänsä jaloistaan.

Mä kuulin sen saapuvan, ja kirjaimellisesti juoksin huoneestani alakertaan.

Suomalaispoika sai juuri kohotettua katseensa kenkärivistöstä ja hymyiltyä ehkä 0.2 sekuntia, kun mä jo syöksähdin sen kaulaan roikkumaan sellaisella vauhdilla ja voimalla, että mätkähdettiin molemmat ulko-ovea vasten.

Rysähdys oli riittävän kovaääninen havahduttamaan myös vanhempani olohuoneesta eteiskäytävään.

"Oh, Mikael! Welcome back", äiti toivotti vilpittömän onnellisena.
Isä murahteli jotain samansuuntaista, silmäkulmat hymystä kurtussa.
Ne näyttivät melkein onnellisemmilta nyt, kun Mikael oli taas Idahossa, kuin silloin, kun mä palasin Saksasta Yhdysvaltoihin.

Mikael otti toisella kädellään tukea ovesta, jota vasten me nojattiin ja kampesi meidät taas tolpillemme, toinen käsi kiertyneenä tiukasti mun ympärille.
"It's good to be back", poika myönsi.

"Have you eaten anything? We have some leftover chicken casserole from dinner", äiti ehdotti ja luikahti jo keittiöön.

"Thank you Mrs. Bond, that'd be much appreciated", Mikael myöntyi.

Isän siirryttyä äidin perässä keittiön puolelle, mä irtauduin Mikaelin kaulasta, nostin kämmeneni kehystämään sen kasvoja ja painoin huuleni sen huulille.
Pitkän mutta kohteliaan suudelman päätyttyä irrotin käteni ja hymyilin niin leveästi, että mun suupielet tuntuivat ratkeavan.
"Kiva nähdä suakin taas", totesin ja siirryin pojan tieltä pois, päästäen sen mun vanhempien tavoin keittiöön.

Se kuitenkin nappasi mua olkavarresta kiinni ja kiskaisi takaisin lähemmäs itseään, suudellen mua uudestaan.
Se tuntui jotenkin erilaiselta - nälkäisemmältä, jos niin voi edes sanoa.

"Right back at you", poika myönsi.

Nyt, kun sitä katsoin näin lähietäisyydeltä, se kieltämättä oli pidemmän oloinen - sen silmät olivat jo melkein mun nenän tasolla.

En oikeastaan saanut sanottua mitään sen enempää, lähinnä vain hymyilin tyhmänä ja toljotin hetken Mikaelin perään, kun se suuntasi keittiöön.

Mä nappasin Mikaelin kassin ovenpielestä ja kiikutin sen yläkertaan.
Laskin kassin sängyn viereen ja palasin likimain samalla liike-energialla alakertaan.

Mikael istui keittiön pöydän ääressä ja jutteli isäni kanssa kuluneesta viikosta samalla, kun äiti hymy korvissaan kuunteli ja lämmitti kanapastaa hellalla.

"Kansas actually told us that you won your first class", isä muistutti. Se näytti uskomattoman ylpeältä - en edes muista, milloin viimeksi se olisi katsonut mua noin.

"Yeah.. I was a bit surprised myself to be honest", Mikael myönsi, naurahtaen lauseen lopussa.
"Hades felt great that day", poika muisteli.

Mä istahdin Mikaelin viereiselle tuolille, jättäen sen mun ja isäni väliin - niillä kun oli keskustelut käynnissä.
Melkein samalla sekunnilla äiti nosti alkuillasta maustumaan tekemänsä limonadikannullisen pöytään ja asetti juomalasin kunkin pöydässä istuvan eteen.

Kauaa ei mennyt, kun se lappasi reilun lautasellisen höyryävän kuumaa kanapastaa Mikaelin naaman eteen.
"Lisää saa, jos nälkä jää", äiti vakuutteli ja istuutui vuorostaan Mikaelia vastapäätä, kiinnostunut katse pojassa.

Aikansa Mikael jutteli mun vanhempien kanssa samalla, kun mä keskityin lähinnä varmistamaan, että se ei pakenisi uudestaan paikalta.
Eli siis en kuunnellut sanaakaan mitä poika sanoi, keskittyessäni liikaa siihen, että keskityin pitämään jalkateräni tiukasti sen vasemman pohkeen ympärillä.

Kunhan ainakin kolme astetta Texasin auringossa ruskettunut (eilisen puna on tän päivän bruna) suomalainen sai syötyä, me kiitosten ja hyvien öiden toivotusten saattelemana kipitettiin vähin äänin yläkertaan.

Vedin huoneeni oven varovasti perässäni kiinni, hyökäten sen jälkeen uudestaan halaamaan Mikaelia.
Kuinka mulla olikaan sitä ihan helvetinmoinen ikävä koko viikon.

"Oh, by the way, before I forget - I sort of told everyone", Mikael kertoi kasuaalisti.

"About what?" mumisin pojan kaulaan.

".. About us. They were really cool about it", se vakuutteli.

"Oh. Cool."

"Yeah. Unlike me right now - I have to go take a shower, I haven't had a proper one in what feels like forever", Mikael huokaisi.

Päästin irti pojasta siksi aikaa, että se sai riisuttua paitansa.

"Oh, you must be so sore after all the riding and sitting in a car, are you sure you don't want me to wash your back~?" ehdotin virnistäen, toinen käsi varovasti valuen Mikaelin reittä pitkin pojan taskulle.

Mikael käänsi päätään juuri sen verran, että näki mut sivusilmällään ja naama täysin pokerilla totesi:
"Well if you so kindly volunteer… come along."

Mä häkellyin ja sen takia jäädyin hetkeksi ihan täysin.
"Wh- wait, are you sure?" varmistin saatuani ensin lattialle levähtäneen leukani taas kasaan ja määräämisoikeuteni alaiseksi.

Nyt suomalaispojan suupieliin pesiytyi Mikaelin standardeilla leveä virne.
"Why wouldn't I be?" se kysyi, napaten sohvan selkänojalle asettamansa pyyhkeen kantoon ja siirtyi ovelle, jättäen mut toistamiseen toljottamaan tyhmänä sen perään.
Mikael vielä ennen huoneesta poistumistaan kääntyi katsomaan mua.
".. Well? Are you coming or not?"

Mä en oikein tiennyt mitä mun pitäisi vastata.
Halusinko mä mennä? Totta helvetissä.
……… mutta kehtaisinko mä?
.. En. Voisi tapahtua jotain.. noh.. köh, ei-toivottuja asioita.
Mä siis vain tuijotin Mikaelia sanomatta mitään, posket ja korvat punottaen sekunti sekunnilta enemmän.

Poika kohautti olkiaan, astui huoneesta ulos ja sulki oven perässään.

At around 11.30PM

Mikaelin syke kuului rauhallisena tuminana mun korvaa vasten, kun makasin silmät kiinni puoliksi pojan päällä sen selatessa puhelintaan.
Mä olin heivannut oman kännykkäni lentotilassa toiselle puolelle huonetta - en halunnut, että kukaan häiritsisi mua enää tänään.

"Did you have fun while covering for Ethan and Yeva?" Mikael kysyi, silitellen mun hiuksia oikealla kädellään.

"Yes", vastasin välittömästi, joskin laiskaan sävyyn, painautuen samalla entistä lähemmäs Mikaelia.

"Did you miss me that much? You barely leave me any room to breathe", poika naurahti.

"Yes."

Mikael hymähti. Se ei kai odottanut, että myöntäisin asian noin helpolla.
Mutta en sitä kieltämäänkään käynyt - mulla oli ollut ihan sairas ikävä Mikaelia koko sen reilun viikon, jonka se vietti Texasissa.

"Has Lucy been a good goat?" Mikael kysyi pienen hetken hiljaisuuden päätteeksi.

"Yes."

Mikael käänsi katseensa puhelimensa näytöltä muhun - tai no, lähinnä mun hiuksiin.
"Are you gonna say yes to everything I ask you?"

"Yes", vastasin yhtä terävästi, kuin tähänkin asti.
Mä en oikeastaan jaksanut miettiä kamalasti, mitä Mikael multa edes oli kysellyt.
Mä halusin vain maata tässä, kuunnella sen rauhallista sykettä - joka muuten tiheni juuri aavistuksen - ja unohtaa jokaisen maailman murheen, jota olin koskaan harteillani kantanut.

"Okay", poika virnisti, siirsi kätensä mun hiuksista leualleni ja taittoi päätäni hellästi ylöspäin, painaen kevyen suukon mun otsalle.
Mikael hivuttautui altani pois ja kierähti polviensa ja kyynärpäänsä varaan mun ylle. Sen vasen käsi otti oikean paikan mun leualla, kun poika suuteli otsani sijaan mun huulia.
"Let me know if it's not a yes anymore", se kehotti hiljaa, nenänsä painautuen kevyesti omaani vasten ja ruskeat silmät porautuen jonnekin sieluakin syvemmälle.

Mun sydän hakkasi ihan hulluna, enkä oikeastaan tiennyt yhtään, miten mun pitäisi olla - Mikael sen sijaan vaikutti siltä, että se olisi ollut tässä tilanteessa ainakin sata kertaa aikaisemminkin, kun se hitaasti, mutta vakaasti ja varmasti suuteli ensin mun leukalinjaa, sitten kaulaa useammasta kohdasta, sitten löysän T-paitani kauluksesta pilkottavaa solisluutani, hivuttaen samalla vasenta kättään mun kylkeä pitkin…

Thursday, 18th of April 2024
At around 6PM, somewhere near Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Vielä viimeiset, pienet lumikasat sulivat metsän varjoisimmassa kolkassa, säestäen mun ja Ethanin kulkua pehmeällä ja hiljaisella solinalla.

Oltiin tää kävelymatka kulutettu kaikkeen turhanpäiväiseen jauhamiseen. Yllättykää tai älkää, mutta Ethan oli siinä hyvä. Se selitti jotain asiaa ja yhtäkkiä se kertoikin kolmea tarinaa samaan aikaan, aina välillä sivuten kahdeksannenkin kautta.
Se ei mua haittaa, ei alkuunkaan - mä pysyin hyvin sen selostuksessa mukana.

Pian me saavuttiinkin pienehkölle pellolle - tarkalleen sen metsän viereiseen laitaan.

Paikkaan, jonne mun paras ystävä haudattiin vain vajaat viisi kuukautta sitten.

Bluen ristin vieressä komeili toinenkin, samaan tapaan puusta valmistettu risti. Se ei ollut vielä yhtä säänpieksemä - sen kauniit syyt näkyivät edelleen, eikä saumoja pehmustanut ohut sammalkerros.

Rainin nimen pystyi lukemaan vielä helposti, eikä tarvinnut arvailla yhtäkään kirjainta.
Toisin kuin Bluen - luonto otti sitä hiljalleen omakseen.

".. I'm sorry for your loss", pahoittelin, katse kuitenkin omani haudassa.

"It was time", Ethan myönsi, kyykistyi Rainin ristille ja pyyhkäisi siitä tuulen kuljettamaa roskaa pois.
Jotain, mitä munkin olisi ehkä pitänyt tehdä jo aikapäiviä sitten. Mitä olisinkin varmasti tehnyt, jos täällä olisin käynyt.

"At least I got to say a proper goodbye", mies hymähti. Pieni, mutta lämmin hymy käväisi sen suupielissä.

Nyökkäilin vain hiljaa. Enpä mä sen kummempia osannut sanoa.
".. Unlike Betty", tokaisin lopulta. Sen ämmänlänkyrän takia tässä alunpitäenkään oltiin. Tai no, ei ihan.
Rain olisi varmaan joka tapauksessa kuopattu, mutta Blue - se porskuttaisi todennäköisesti vielä vallan tyytyväisenä laumansa jatkeena, vahtimassa uusia tulokkaita hyvän kummisedän elkein.
Ja Bettystä me tänne tultiinkin puhumaan.
"She was.. beaten up, quite badly", selitin ja hieraisin niskaani.

Ethan hymähti.

"I mean she must've seen it coming, so- you know, it's cool if.. you know", takeltelin.

Ethan käänsi katseensa hitaasti muhun, kulmakarvat hämmennyksestä kurtussa.
"What? Are you implying something?"

Mä puristin huuleni tiukaksi viivaksi.
"..... No. Absolutely not. Nevermind", naurahdin.

"Do you know what she was killed with?"

"A baseball bat", ilmoitin.

"... And you know this because..?"

".. I just know. The point here is not.. I mean. I don't even know the point of this-"
Mun oli pakko vaieta, hengähtää hetki ja ihastella sitä keväistä peltomaisemaa.
".. there was no CCTV available for the time she was killed", kerroin, kääntäen katseeni takaisin Ethaniin.
"But apparently we met her that night. I don't remember that ever happening, but apparently it wasn't a pleasant encounter."

Ethan hymähti ties kuinka monetta kertaa keskustelumme aikana.
"... No, sä sanoit sille aika rumasti", mies myönsi ja nousi kyykystään, pyyhkäisten samalla kätensä farkkuihinsa.

"Minä?" tuhahdin ja tungin käteni takkini taskuihin.
"Ja mitä sä teit?"

"Mä kiskoin sut pois sen luota", Ethan muistutti rauhallisesti.
"Ja aika pian sen jälkeen sä palasit sen ystävättäres luo", se jatkoi, katsellen mua mietteliäänä.

Epäileekö se mua?

Friday, 19th of April 2024
At around 9PM, the Bond Family House, Wilmington, ID

Käänsin kännykkäni näyttöä siten, että Mikaelkin näki sen.

"Look at her", kehotin, viitaten näytöllä komeilevaan irtojuoksutuskuvaan voikosta hevosesta.

Mikael keskeytti jonkun eräilyvideon katsomisen.
"Pretty", poika hymähti katsoessaan kuvaa.
"So you're seriously looking for a new horse?" se varmisti ja napautti videonsa taas pyörimään.

"Yeah. Hear me out - a stunning 4-year-old Irish sport horse mare for sale. A promising broodmare for an ambitious breeder or a loyal friend for light work", luin ääneen myynti-ilmoituksesta.

"Mä luulin, että sä etsit kilpahevosta?" Mikael kyseenalaisti, pausettamatta videotaan.

"..... I mean, sure, yeah… but I mean look at her! She's absolutely adorable", puolustin.

"She is, but a horse that's only suitable for light work isn't probably the one you're looking for", Mikael huomautti ja liu'utti näyttölukkoon laitetun puhelimensa sohvapöydälle, levittäen oikean kätensä mun selän taa.

Mä suoristauduin aiemmasta sykkyrästäni, jossa olin siis kasvot Mikaeliin päin, selkä nojaten sohvan käsi- ja selkänojaan samaan aikaan, kiepsahdin ympäri ja kaaduin hallitusti makaamaan puoliksi toisen pojan syliin niin, että sekin näki koko ajan mun näytön.
"Well…" mutisin ja avasin myynti-ilmoituksen yhteydessä olleen toisenkin kuvan, jossa tamma laukkasi kohti kameraa.
"I guess you're right", huokaisin, katse tiiviisti kermakaramellin värisen tamman tummissa silmissä.
Se leveä läsi, joka sen kapeaa päätä halkoi, oli niin kaunis. Se koko hevonen oli niin kaunis.

"Nättejä hevosia on Amerikka ja Eurooppa pullollaan", Mikael lohdutti.
"Sitäpaitsi eihän sulla ole mikään kiire - Khanihan on sulla edelleen."

"... No joo, mutta se lähtee varmaan toukokuussa", mumisin.
Laitoin vihdoin myynti-ilmoituksenkin puhelimeni myötä pois ja syvän ja raskaan huokauksen saattelemana käänsin katseeni Mikaeliin.
"Että jollen halua olla taas puolta vuotta ilman hevosta, niin tässä alkaa olla kiire."

"Voit silittää Hadesta ja sitä sen varsaa", Mikael hymyili ja sipaisi kevyesti mun leukaperää peukalollaan.
"Ja jos selkään haluat, niin varmasti… en tiedä, Yumi lainaisi Boeta tai jos länkkäily innostaa, niin jos oikein nätisti pyydät, niin Cooper ehkä voisi lainata Ronyaa."

"Niin. I guess", hymähdin ja laskin katseeni mustaan televisioruutuun.

Monday, 29th of April 2024
At around 12PM, Blue Mountain High, Wilmington, ID

Jennin pellavanvaaleat hiukset erottuivat hyvin muutaman senioritytön porukasta.

Mä en tosin päässyt yllättämään sitä hyökkäämällä takaapäin (enkä ihan rehellisesti olisi niin edes uskaltanut tehdä), joten jouduin vääntämään kasvoilleni mun mittapuulla vähän kiusallisen hymyn tervehtiessäni sitä ja ohimennen sen kavereita.

"Hey… I uhh.. I have a.. uh.." yritin selittää, hieraisten niskaani.
Jennin siniset silmät tuntuivat porautuvan mun kallosta läpi.
Se katse oli jäätävä. Mun pisteet oli selkeästi tippuneet sen silmissä ja paljon, vaikken ihan ymmärrä miksi.

"Spit it out", Jenni pyöräytti silmiään.

".. Could we chat in private?" ehdotin, kun Jennin ystävättäret tuntuivat vähän turhankin kiinnostuneilta mun sanomisista. Toinen ainakin oli mun kanssa samalla historiankurssilla.

"Sure", Jenni myöntyi ja nyökkäsi päätään mun suuntaan.
"See you in class", se ilmoitti samalla kahdelle muulle tytölle ja lähti seuraamaan mua vähän kauemmas ruuhkaisimmasta käytävänosasta.

"I.." aloitin, kuitenkaan keksimättä mitään fiksua tapaa selittää pyyntöäni.
"... Alright, I won't even try to make it sound like a good idea", naurahdin.
".. Could you translate a short-ish paragraph from English to Finnish?" pyysin ja ojensin puhelimeni tytön käteen.

Jenni luki puhelimen muistiossa näkyvän tekstin kulmat kurtussa.
Kuitenkin tekstin lopussa sen vakaville kasvoille levisi lämmin hymy.
"Yeah sure", se totesi ja ryhtyi näpyttelemään uutta tekstiä alkuperäisen perään.

"Thank you", kiitin, melkein polvistuen tytön eteen ja jatkoin:
"I owe you one."

"You sure do", Jenni mutisi, sormet liikkuen nopeammin, kuin mä edes pystyin rekisteröimään.

Pian se palautti puhelimen haltuuni ja hymyili mulle rohkaisevasti.
"Good luck with that", se toivotti ja lähti kävelemään reippaasti kohti seuraavaa tuntiaan. Tai näin ainakin oletin.

Koulun kello pirahti melkein suoraan mun pään yläpuolella.
Ei tässä muu auttanut, kuin valua kohti rouva Atkinsin matematiikan tuntia.

"Mä oikeesti yllätyn, jos sä pääset tän kurssin läpi", Brandy myönsi naputellessaan numeroita laskimeen.

Mun laskin oli edelleen sammuksissa pöydän päässä, eikä mun edessä ollut paperi liittynyt edes etäisesti matematiikkaan.

"Mitä sä edes kirjoitat? Jotain latinaa?" Brandy kysyi kulmat kurtussa, kurottautuen lähemmäs mua nähdäkseen paremmin.

"No melkeen", naurahdin.
"Suomea", totesin ja yritin kirjaintarkasti kopioida puhelimeeni kirjoitettua, suomenkielistä tekstiä. Tai ainakin mä toivoin, että se oli suomea, eikä jotain Jennin omakeksimää kieltä. En tosin edes kamalasti yllättyisi, vaikka se olisikin pilaillut mun kustannuksella ja kirjoittanut jotain aivan puhdasta siansaksaa.

"Oh", Brandy henkäisi ja palautui kirjaamaan laskimensa näytöltä näkyviä lukuja paperille.
"Is it for Mikael?" tyttö varmisti.

"Yeah.. wait, do you-?"

"Know that you two are dating? Of course I do", Brandy puhahti melkein loukkaantuneena.
"You weren't exactly as discreet about it as you thought you were … besides Harper told me", se virnisti.
"And I can't think of literally anyone else who would want to be promposed in Finnish."

"No en mä tiiä haluaisko Mikaelkaan, but it's worth a shot", myönsin ja koukeroin viimeisen kysymysmerkin paikoilleen.

Kello tuntui liikkuvan tuskaisen hitaasti, mutta viimein sadalta vuodelta tuntuneen ajan jälkeen kello pirahti kidutussession päättymisen merkiksi.
Mä singahdin vauhdilla tuolistani ylös ja otin suunnakseni välittömästi Mikaelin kaapin.

Tähtien asennot ja tuulen suunta olivat oikeat, koska ehdin paikalle ennen kaapin haltijaa.
Tarkistin mun kädessä olevan paperilapun sisällön vielä kertaalleen läpi - vaikken kyllä ymmärtänyt sanaakaan, mitä tekstissä luki - ja länttäsin sen tukevalla teippaussysteemillä Mikaelin kaapinoveen.


Nyt oli mun aika luikkia pois paikalta ja odottaa, että kun seuraavan kerran nähdään, se joko nauraisi päin mun naamaa ja toteaisi, että mene keskenäsi tai nauraisi päin mun naamaa ja suostuisi lähtemään mun kanssa promeihin, vaikken murtautunutkaan rehtorin kansliaan, kuten Cooperin promposalin aikaan.

Sunday, 5th of May 2024
At around 4PM, somewhere near Idaho City, ID

Linnut lauloivat, aurinko paistoi ja kevyt tuulenvire piti ilman mukavan raikkaana.

Kesä oli vihdoin täällä.

Khan käveli reippaasti allani kentän uraa pitkin.
Takana oli kevyt, n. 45 minuutin hölkkähetki. Ensimmäinen selästä käsin.. hetkeen.

Khan oli kyllä ratsastettavuudeltaan aivan omaa luokkaansa - se oli herkkä, mutta myös vaativa. Sen kanssa piti tehdä asiat just eikä melkein oikein, että se teki muutakin kuin löntysti kiltisti uralla.

Hevosen hörössä olevista korvista, rennosta askeleesta ja satunnaisista pärskähdyksistä päätellen mä en tehnyt asioita ihan päin helvettiä.

"Sehän näytti ihan hyvältä", Mikael huikkasi kentän keskeltä.

"Se tuntuki ihan hyvältä", myönsin ja käänsin ratsuni kohti keskellä tönöttävää suomalaispoikaa.
Pysäytin tumman orin pojan kohdalle ja kumarruin katsomaan sen ottamaa videota.

Puhelimen näytöllä ravaava ratsukko näytti aivan toisenlaiselta, kuin helmikuussa. Hevonen kantoi itsensä ryhdikkäänä, eikä se maannut enää lavoillaan sitäkään vähää.
Orin askel oli kevyen näköinen, eikä ratsastajakaan oikeasti niin pahasti siellä selässä heilunut.

Mutta..

"Se sais olla kyllä vähän vielä lyhyempi edestä", tuumasin ja taputin Khanin kaulaa.

"No en nyt tiiä", Mikael hymähti ja sujautti puhelimensa taskuunsa, ojentaen sitten kätensä tumman hevosen nuuhkittavaksi.
"Tolleen se oli tosi kivasti tuntumalla", poika myönsi ja pyyhkäisi hevosenkuolaiset sormensa housuihinsa.
"Jos sitä kamalasti lyhentäis, niin lähtis herkästi valumaan edestä tyhjäks."

Hymähdin.
"I guess you're right", myönsin ja pyysin Khanin takaisin käyntiin.

Mikael lähti tallustamaan vierellämme pitkin kenttää.
"Huomasitko muuten noi tyypit tuolla aidalla?" se kysyi muutaman askeleen jälkeen.

Vilkuilin hämmentyneenä ympärilleni.
"Mitkä tyypit millä aidalla?"

Mikael kääntyi katsomaan tallinpuoleista kentänsivua, jolla toden totta aidan vieressä seisoi kaksi hahmoa.
"Toinen on suomalainen", poika kertoi. Sen ääni tihkui innostuneisuutta.
"Ja toinen tän hevosen omistaja", se jatkoi kasuaalimmin.

"Nice… mitä?"
Mä rekisteröin vasta vähän jälkijunassa, mitä Mikael oikeastaan sanoi.

Toinen noista aidalla oleilevista miesoletetuista oli Khanin omistaja? Ei helvetti.

"Kauanko ne on tuolla kytänny?" kysyin hiljaa, taktisesti katse kaikkialla muualla paitsi kaksikossa.

"Noo…. Ne tuli oikeestaan melkeen heti alkukäynties jälkeen", Mikael totesi.

"And you didn't tell me?!" parahdin, tukahduttaen ääneni mahdollisimman hiljaiseksi, ettei kaksikon korviin kantautuisi mun orastava paniikkini.

"Sulle olis iskeny kunnon suorituspaineet", Mikael huomautti.
"Mä vaan siis satuin kuulemaan, kun ne puhuivat suomea ja kävin jututtamassa", poika selitti ja jatkoi:
"Se punatukkainen halusi koristelematonta tietoa siitä, miten Khanin kanssa on mennyt, niin kerroin sille."

"... So what did you say?"

"Että ihan on ookoosti mennyt, hevonen on opettanut sulle tosi paljon ja pysynyt aktiivisesti liikkeessä."

Mä käänsin katseeni Mikaelista Khanin suitsien niskahihnaan.
Samalla mulle realisoitui, että orin harja oli jäänyt hieman epätasaiseksi mun oltua laiska edellisellä lyhennyskerralla. Eikä sen vuohiskarvojakaan oltu siistitty kunnolla.. Ei Helvetti 2.0.

"Ei niillä mitään pahaa sanottavaa ollut", Mikael vakuutteli.

Mä en juurikaan kuunnellut, keskityin lähinnä manuaaliseen hengittämiseen ja pohtimaan kauanko kaksikko viipyisi visiitillään.

Ei kait ne täällä ainakaan yöpyisi, eli ehkä tässä vielä ehtisi treenaamaan rauhassa kisoja varten.

ARVATKAA KAMUT MITÄ?!

Kozlovit, eli siis Khanin omistajat, majoittavat hevosensa MUN tallilla.
Tai siis Cheneyn tallilla, jolla mä käyn.

Ja sen lisäksi, että niiden hevoset majoittuvat siellä, MYÖS NE ITSE NUKKUU SAMASSA PIHAPIIRISSÄ.

Joo, tiesin, että Cheneyllä on majoitustarkoitukseen piharakennuksia, jotka vastaavat sisätiloiltaan ainakin neljän tähden hotellia, mutta MITÄ VITTUA.

Mä luulin, että ne kävisivät kerran kääntymässä tontilla ja palaisivat sitten mistä tulivatkin, mutta nyt…. Ne ovat olleet joka helvetin kerta kyttäämässä jossain kulman takana.

Paitsi tänään.
Tänään, toukokuun kahdeksantena päivänä vuonna 2024, pääsin kaikessa rauhassa kentälle ratsuineni.
Cheney oli viikkoa aiemmin lupautunut pällistelemään, kun treenattiin Khanin kanssa Twin Riders Cupia varten, ja lupauksensa pitävänä naisena se nyt istui kokoontaitettavalla retkituolilla kentän portinpielessä.

Ratsastaisin HeB-ohjelman, ja vaikka se Khanille oli helppoa kuin mikä, se vaati multa yllättävän paljon.
Joo, osaan HeA-asiat vaikka unissani, mutta nyt..? Kun pitäisi kisata..?
Hui saatana.

"Kanna ne kädet, Kansas", Cheney huomautti sytyttäessään tupakkansa.
"Kanna kädet, kantamatta kuitenkaan sitä hevosta. Se osaa itse kantaa itsensä, Kansas, kun sä vaan.. Kansas! Kuuntele", nainen huhuili.
"Ratsasta lantiolla, älä reisillä. Rentouta jalat ja käytä vatsalihaksias, kun sulla sellaset on. Äläkä väitä vastaan - mä oon nähnyt", se jatkoi selitystään.

Mä yritin noudattaa ohjeistusta, mutta pakko todeta ihan suoraan, että jo pelkästään tää satula teki siitä haastavaa.
Don't get me wrong, Khanin satula on ihana. Kuin nojatuoli syvällä istuinosallaan ja hieman perinteistä isommilla polvituilla, mutta oikeasti - ei mun lonkankoukistajat olleet vieläkään tottuneet tähän satulaan.

"Noin, bravo! Hyvä Kansas", Cheney kehui muutaman hyvin, hyvin tuskaisen harjoitusraviaskeleen jälkeen.
"Huomaatko? Keskityt vaan siihen omaan olemisees, etkä häiritse Khania, niin se hoitaa kyllä", Cheney vakuutteli.
"Ota vaan välissä käyntiin, katotaan se rata seuraavaks", nainen kehotti.

Mä tein työtä käskettyä ja annoin tummalle orille pitkät ohjat, jotta se sai venyttää kaulaansa välissä. Ja niin se todella teki - äänekkään pärskähdyksen saattelemana.

Ehdin kävelemään ehkä puoli kierrosta, kun näin sivusilmälläni viimepäiviä piinanneet lyhyehköt, punaiset hiukset omistajineen ilmestyvän nurkan takaa.
Miestä seurasi musta urheiluhevonen sen suomalaisen kanssa.

Ei kai se nyt helvetti samaan aikaan ole ratsastamaan tulossa?

"Ah, täydellinen ajoitus!" Cheney kehaisi, kun parivaljakko saavutti kentän portin.

Punatukkainen, muistaakseni Marshall nimeltään, jäi Cheneyn vierelle seisomaan samalla, kun suomalaismies talutti mustan ratsunsa kentän laidalla olevan selkäännousujakkaran luo.

Mun teki mieli kaivautua jonnekin Kiinaan, kun pidin katseeni visusti kaikkialla muualla, paitsi Venäjältä saapuneessa kaksikossa tai edes niiden geneerisessä suunnassa.

Khan katseli kiinnostuneena toista kentälle saapunutta hevosta, mutta käveli silti kuuliaisesti siihen suuntaan, mihin sitä milloinkin satuin pyytämään.

".. yllättävän.."

Höristin vähän korviani.
Cheney jutteli jotain punatukan kanssa, ja ne katselivat ja hienovaraisesti osoittelivat vuoroin mua ja toista kentällä pyörivää ratsukkoa.

".. he could've done better.."

Mulla ei ollut hajuakaan, mistä kumpikaan puhui, mutta oletettavasti musta - ainakin siitä päätellen, että Cheney katsoi suoraan mua.

Inhottava solmu vääntäytyi mun vatsanpohjalle, ja mun teki mieli ilmoittaa treenien olleen tältä erää tässä.
Kuitenkin nielin luovuttamisenhaluni ja keräsin tumman orini ohjat taas käteen, saaden sen korvat kääntymään hetkeksi muhun päin.

"Noniin, oot vissiin valmis?" Cheney huikkasi ja paransi aurinkolasiensa asentoa.

"Yep", vastasin ja vilkaisin toisessa päässä kenttää kävelevää mustaa hevosta ratsastajineen.
Oletus oli, että ne osaisivat kyllä väistää.

"Hyvä. Vedetään kertaalleen koko rata, alkaen tervehdyksestä."

Friday, 10th of May 2024
At around 5PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Mikael kaivoi taskustaan porkkanan Hadekselle tamman talsittua kentännurkasta pojan luo.
Kirjavan tamman perässä tuli ennennäkemättömällä nopeudella vähintään yhtä kirjava varsa, joka pamautti itsensä suoraan emänsä takaosaan.

"Jooh. Selkeesti Boen muksu", naurahdin.

"Boe olisi ollut kyllä hitaampi", Mikael virnisti.

"Hei! Älkää dissatko - Boe on aivan hyvä", aidalla istuva Yumi älähti.

Käänsin katseeni Yumiin, leveä hymy suupielissäni ja parantelin asentoani nojaillessani kentän aitaan.
"Ei kukaan oo muuta väittänytkään, sä nyt ite teit jotain ihmeellisiä johtopäätöksiä", huomautin ja palautin katseeni Mikaeliin.

Poika rapsutti tammansa korvantausta, katsellen tiiviisti muutamassa viikossa vahvistunutta lapsihevosta.

Shady Play In Haystack.

Se oli ehkä paras idea, joka mulle oli ikinä siunaantunut.
Heti Mikaeliin tutustumisen jälkeen.

Mä ponkaisin itseni liikkeelle aidalta ja kävelin pojan luo, ojentaen käteni kirjavan orivarsan haisteltavaksi. Ja näköjään maisteltavaksi myös.

"What's up mr. Poopypants?" lepertelin hihaani maiskuttavalle varsalle.

"That's so nice you let him do that", Mikael tuhahti melkein toruvaan sävyyn.

"Yep. He's gonna be a 1200 lbs beast and nibble on your sleeves", hymyilin ja nyhdin hihani varsan suusta, kapsuttaen sen jälkeen pikaisesti sen korvienväliä.

Mikael pyysi Hadeksen taas liikkeelle heilauttamalla kättään ja naksauttamalla kieltään, ja kirjava tamma lähti kulkemaan tasaista, rentoa käyntiä kohti kentän uraa - varsa kintereillään.

Mä jäin seisomaan Mikaelin viereen ja kaivoin kännykän taskustani.
Avasin Snapchatin ja vastailin muutamiin sinne saapuneisiin viesteihin.

Päädyin myös selaamaan sovelluksesta löytyvää Muistot-osiota.
Se tarjosi heti flashbackin toukokuun kymmenenteen päivään vuodelta 2023.

Tunsin, kuinka mun suupielet vääntyivät väkisin vähän alaspäin.

Ensimmäisellä videolla mustanruunikonpäistärikkö ruuna on nuuhkimassa Harperin Spikea.
Toisella se sama mustanruunikonpäistärikkö kävelee korvat hörössä kohti kameraa. Taustalta kuuluu mun huvittunut naurahdus, kun kameran eteen ilmestyi vaaleanpunainen, vähän kuolainen ja heinäinen kieli.

Kolmatta videota mä en edes katsonut, vaan poistuin sovelluksesta ja laitoin puhelimen näyttölukittuna takaisin taskuni pohjalle.

Mua sattui liikaa se ilo ja riemu, mitä olin kokenut vuosi sitten tänä päivänä.

En silloin ollut osannut edes ajatella, että vuotta myöhemmin Blueta ei enää olisi.

Se lähti auttamatta liian nuorena.