Salty, saltier, Mikael

Siitä tuntu olevan melkee laittoman kauan kun olimme viimeksi onnistuneet järjestämään sellasen peli hetken että koko porukka oli paikalla, ja silläki tarkotin lähinnä sitä että mäki olin päässy paikalle. Viikonlopun kartano-mysteeripeli seikkailujen jälkeen en olis ehkä jaksanu kupata vielä peleilläkin mutta... It is what it is. Yhdeksän tunnin aikaero pakotti pieniin uhrauksiin, niin sanottuna.
Discord viesteissä oli sentään helpompi pysyä edes kutakuinkin reaaliajassa mukana, yleensä, mutta silti olo oli alkanu oleen enenevässä määrin kyydistä tippuneelta. Asia olisi ehkä eri jos en olisi porukan ainoa joka oli muualla.
Kuuntelin hiljaa kun kuulokkeissa kävi nopeatempoinen selostus jostain.. koulussa tapahtuneesta jutusta johon tais kuulua ainaki Akseli, Juuso ja Tuomas. Sekä pari muuta tyyppiä. Ja se juttu oli sitte jotenki tainnu jatkua kaukalolla ja tallilla? En minä tiedä. Seurasin tarkasti näytöllä liikkuvan pelihahmon liikkeitä kun pyrin istuttamaan sipuleita mahdollisimman siisteihin riveihin jotta pienen kasvimaan tuotanto saatiin maksimoitua, samalla kun Ilmari kulki läntin toisella laidalla vastaan ja istutti porkkanoita. Muut riehu jossain basen ulkopuolella ja yritti kiskoa Sea Serpentiä rantaan. Vilkasin vasemmassa alanurkassa näkyvää chattia kun sen rivit liikahti ylöspäin.

Mite Hadeksen kaa o sujunnu?
Ihan hyvin. Ehkä vähän turhan kevyesti nyt vaan liikutttu siihen nähen kuin paljo se syö ko satulavyötä pitäny jättää melkeen pari reikää löysemmälle mitä aikasemmin mutta siitäpä se taas.
Hevoseton o huoleton vai mite se menikää xD
Jep. Mutta onneksi ei sentään mitään sen suurempaa murhetta ainakaan tähän hetkehe.

“Ei sillä ettäkö mulla olis mikään kauhia hinku päästä äänestähä, mutta oishan se ihan jees.”
“Kuitenki oisit vaan läpällä äänestäny jotaki Harkimoa.”
“Ehkä. Tai Aku Ankkaa. Mutta emmä olis ekalla kierroksella ees äänestäny, mutta nyt ku on vaan kaks vaihtoehtua keitä äänestää niin pistäsin äänen Stubbille.”
“Miks sille?”
“Haavisto olis palijo järkevämpi vaihtoehto ku miettii kuin kauan se on jo tähän mennesä ollu mukana ulkomaan politiikassaki.”
“Ehkä, mutta Stubb olis silleen fiksumpi valinta.”
“Miten silleen?”
“No kyllä te tiiättä. Paremman kuvanhan se Suomesta antais.”
“Kyllähä se riittää että Haavisto on sielä josaki eduskunnasa, mutta ei sellasta tarvi Suomen keulakuvaksi nostaa.”

Juuson kommentti tuntu siltä kuin olisin kääntyny käytävällä nurkan taakse ja vastassa oliki seinä.

“Miksei tarvis?” kysyin mahdollisimman neutraalisti väliin.
“No… Ei mua kiinnosta mitä ne tekee mutta ei niitten tarvi itteä tyrkyttää joka nurkalta naamalle.”
“Jaa. Eli sun ongelma on se että Haavisto on homo?”
“Ei se ongelma oo. Olkoot ja tehkööt mitä tekee mutta, jos siitä tulee meän pressa niin sitte se näkyy joka tuutisa sen..kumppaninsa kaa. Eikä mua kiinnosta nähä niitä imuttelemasa.”
“Ahaa, eli se on kuitenki sun ongelma että se on homo.”
“Ei se oo mikään ongelma–”
“No onhan, jos tuo on sun perustelus minkä takia tyyppi jolla on ihan hyvät edellytykset presidentiksi niin ei oliskaan hyvä siihen rooliin.”
“Ei ku.. No siis.. Kun ei sitä tarvi tyrkyttää.”
“Mutta se ei oo tyrkyttämistä kun nettilehdesäki näytetään kuva Stubbista suutelemasa vaimoaan?”
“Ei–”
“Miksei?”
“Hä?”
“Miksei oo? Ei kaikkia kiinnosta kattoa sitäkään.”
“No ehkä ei mutta se on ihan normaalia.”
“On homouski.”
“Tiiät kyllä mitä tarkotan.”
“En tunnu tietävän niin avaas vähän”, Juuson olematon argumentti mielipiteensä tueksi pisti hyvin nopeasti rusinat rasahtelemaan.
“...Ko ei sitä tarvi tuputtaa. Kaikki olkoot mitä on mutta tehkööt niin kotonaan tai silleen.”
“Mutta mitä tuputtamista se on, jos samassa tilanteessa missä Matti ja Pirjo äityis niin siveettömiksi että pussaa toisiaan versus jos Matti ja Teppo sen tekee. Mikä ero siinä on?”

Discord hiljeni lähes täysin, edes sitä pientä satunnaista näppäimistön nakutusta ei kuulunu mistä suunnasta.

“No.. Siis..”
“Se on vaan eri asia”, Akseli täräytti väliin, “En mäkään halua sellasta mun naamalle.”
“Sulla on omalla installa pariki naaman syönti kuvaa sun ihan vaan kaverin kaa”, huomautin.
“Niin? Anne on tyttö.”
“Niin? Ehkä mä en halua että mun naamalle tungetaan sellasta.”
“No älä kato.”
“Älä ite kato jos Matti ja Teppo tekee niin.”
“No siks mä en seuraakkaan sellasia tilejä!”
“No lopeta sitte mun tilin seuraaminen.”
“Miten tuo liittyy tähän asiaan yhtään mitenkään?”
“Sepä, et sä sellasia kuvia ees jaa ja vaikka jakasit niin miten se ny tähän liittyy mitenkään?”
“Mistäs te tiiätte vaikka alan postaan aikasempaa tarkemmin omasta elämästä, ja kohta tilille alkaa pomppiin ällösöpöjä kuvia musta ja mun poikakaverista.”

Taas hiljasuus valtas koko puhelun, ennen kuin kuulu pari tuhahtavaa naurahdusta.

“Joo joo, niin vissiin. Se edellyttäs että sä ensin seurustelit ees jonku kaa.”
“Niin mä seurustelenki.”
“Oikeesti?” Tähän asti ihan hiljaa pysytelly Ilmari kysy, kuulostaen aidosti vaan hämmentyneeltä.
“..Joo.”
“Mistä lähtie?”
“..Yheksästoista päivä.”
“Viime kuuta vai?”
“Joo.”
“Mikä sen nimi on?”
“..Kansas.”
“Eiku nimi.”
“Nii-i, se on sen nimi. Ja ennen ko kysyt muuta niin kyllä, tässä tapauksesa se on jätkän nimi.”

Hyppyytin mun toista polvea ylös alas siihen sävyyn että en hämmästyis vaikka kohta joku huutais alakerrasta että lakkaa jyskyttämästä lattiaa kun mun kantapää tömisi lattiaa vasten tämän tästä. Eikä asiaa helpottanu pistelevä kipu vasemmassa kädessä. Vilkasin alas mun sylissä lepääviin käsiin, ja huomasin että olin jo näin nopeasti nyppiny ihon auki etusormen ja peukalon välitä. Se oli ollu hyvin nopea sekuntin murto-osa kun mielen läpi oli kulkenu se pieni keskustelu Kansasin kanssa ja kun olin sen tehny. Mutta lähes yhtä nopeasti epävarmuus ja katumus alko hönkiin niskaan.
Hiljaisuus ehti jo alkaa muuttuun tukahduttavaksi, kunnes sen rikko pieni ääni siitä kun yksi porukasta sulki puhelun. Ja hyvin nopeasti sitä seurasi toinen samanlainen kilahdus.
Joku epämääränen möykky tippu hyvin nopeasti vatsanpohjalle, ja samalla tuntu että ellei veri niin ainaki lämpö pakeni sormista ja kasvoilta.

“....Kai son ees hyvännäköne?” Ilmarin ääni kysy vähän varovaiseen sävyyn.
“...Riippuu kai keltä kysytään mutta mun mielestä joo..”
“Haha, nice..” Tuomas kommentoi vähän sen kuulosena että ei tienny mitä muutakaan sanoisi.

Pääsin juuri kunnialla ulos vessasta kun jo tunsin kuinka mun polvet valahti vähän veteläksi, mutta parin varovaisemman askeleen jälkeen saatoin jatkaa kävelyä kutakuinki normaalisti. Koko päätä kuumotti siihen malliin, että jos nyt olisin ulkona pakkasessa niin aivan varmana nousis höyry vähintäänki mun niskasta.
Vilkuilin mun ympärille ja etsein yhden niistä ihanan geneerisistä valkotaustaisista seinäkelloista, koska kättähän ei voinu nostaa että ajan näki ranteessa olevasta kellosta.
Tuskin ehdein palauttaa katsetta eteenpäin kun törmäsin johonki käytävällä seisseistä ihmisistä. Mun jalkatyö taisi vetää vertaansa Irlantilaisille rivitanssijoillekin, kun sekoilin jalkojeni kaa pysyäkseni pystyssä. Kun tasapaino oli taas saavutettu, pyörähdin pahoittelemaan rusikointi mutta sen sijaan huokaisinkin helpotuksesta.

“No sullaha on kiire”, Jenni kommentoi tyypillinen hymy suupielissään.
“...Jjoo, pitää. Ettiä seuraava luokka. Matikkaa. Tai biologiaa”, sopertelin ja viitoin käytävällä eteenpäin.
“Aaa, aivan”, toinen nyökytti päätään hitaasti samalla kun hymy leveni ja muuttui enemmän ovelaksi virneeksi, “Joko annoit lahjan?”
“Hä?”
“Sen lahjan.”
“...Mikä lahja? Kelle muka?”
“Älä kuseta kusettajaa, Mikki. Kyllä mä näin kun sä sulloit sen pienen lahjakassin lokeroos. Rohkeaa, että otit sen mukaan etkä anna sitä piilossa turvallisesti kotona.”

Jos on enää edes mahdollista tässä vaiheessa punastua lisää, niin niin kävi. Ja yritin parhaani mukaan pitää ees jonkulaista pokerinaamaa siinä, kun pari Jennin kaveria kuikuili sen takaa että mistä oikein oli kyse.
Harvoja plussia kielimuurissa oli se, että muiden kielimuuri medän suuntaan oli helvetin paljo jyrkempi. Tuskin nuistakaan kumpikaan osas sanaakaan suomea. Tai korkeintaan ne perinteiset kirosanat.

“...eiseoomitäänisoa…” mutisin samalla kun hieraisin niskaani, ja viitoin jatkavani matkaa. Epäselvästi kuulin että Jenni hetti vielä jotaki mun perään, mutta en oo varma halusinko ihan välttämättä tietää mitä se jotaki oli.

Kaikki muut tauot tuntu olevan niin lyhyitä että päätin suosiolla odottaa pitempää ruokataukoa. Koko sen ajan olin epäröiny enemmän ja enemmän ideani järkevyyttä kun olin kiskonu aamulla yhden harvoista punasista paidoista päälleni. Vakuuttelut siitä että käytin sitä helppona suojavärinä ei ollu tuntunu vakuuttavan sen enempää Harperia, Brandya kuin Cooperiakaan. Yumin pieni virne oli itsessään jo riittäny vastaukseksi.
Mutta eihän se ny ihan paska väite ollu. Kai?
Olin kuitenki nobody, joten ketä edes kiinnosti mun statukset. Keltanen ja oranssi väri oli kuin majakka joka kutsu kaikki parveileen että kysy ‘kuka se on’, eikä vihreäkään ollu turhan hyvä. Ja kaikki muutki värit mitä mun kaapista enemmistönä löyty tuntu olevan varattuna… ties mille. Kuiteni olisin kiskonu sellasen värin päälle että jonku mukaan se tarkottaa että tällä ihmisellä on varvasfetissi. Mene ja tiedä.

Heilautin repun mun selkään ja lähin kulkeen käytävällä kuin parempiki vainukoira. Yleensä Kansas tuli samaa matkaa ruokalaan, joten josaki täällä sen pitäis olla.. Lopulta kohde löyty. Huulipunalla vedetyt ruksit näky yhä toisen iholla, vain jokunen oli hieman levinny. Jopa huulet komeili yhtä punasena kuin aikasemmin. Oliko se itseasiassa jopa vähän korjaillu sitä? Ärsyttävä kuuma tunne hiipi taas takasi niskaan. Jotenki olin odottanu että se olis pessy ne pois, ainaki osittain..
Useimmiten Kansasista tuli mieleen joku… Kultanennoutaja tai vastaava, kun spotattiin toisemme käytävällä. Nyt se näytti enemmän niiltä koirilta jokka katto silmät puoliummessa jotaki perhosta mikä lenteli naaman edessä, koska ennätin kävelle melkein sen viereen ennen kuin se tuntu ees huomaavan. Sillonki se nopeasti suoristi vinoon valahtahtanutta kissapipoaan ja näytti ryhdistävän mutkalla lepotilassa olleen selkärankansa. Ja poikkeuksellisesti näytti yrittävän kattoa mihin tahansa muualle paitsi muhun päin.
Ei se ny aikasemmasta voinu johtua, eihän?

“... Shall we go?”
“mmhm”, toinen vaan mumisi myöntävästi ja keikku kantapäiltä varpaille.
“I just.. Need to swing by somewhere to return one paper so.. let’s go there first.”

Kun olimme päässeet vähän väljemmille vesille, niin pysähdyin seinustalle ja pyöräytin repun yhen olkahihnan varassa enemmän etupuolelle, ja aloin penkoa sen sisustaa kunnes sain kiskottua kaapista mukaan otetun nyssäkän ulos sieltä.

“..Uh.. Happy valentine’s day..” sepitin jäykästi samalla kun ojensin pienen kassin toista kohti.
Kansasin silmät laajenivat vähän, ja hän katsoi tarjoamaani lahjakassia sen näköisenä kuin olisin ojentanu sille vähintäänkin Viisasten kiveä. “..What? For me?”
“...Yeah?” Roikotin kassia jonku hetken, ennen kuin heiluttelin sitä vähän, “Yes, it’s for you. Here you go”, sepitin saadakseni toisen havahtumaan transsinomaisesta tuijotuksestaan.

Siirtelin painoa jalalta toiselle vähän levottomasti kun seurasin Kansasin äärimmäisen varovaista lahjanpurkua. Miten voiki kestää noin kauan siirtä yksi pakkauspaperin pala sivuun. Mutta kun toinen lopulta onnistui siinä, ensimmäisenä tuon leuka tipahti polviin saakka. Lähes heti perään Kansas veti terävästi syvään henkeä ja  vilkuili suorastaan raivokkaasti mun ja lahjakassin sisällön välillä.

“Really??”  Kansas kaivo esineen ylös yhtä suurella varovaisuudella mitä joku kun he ottivat vastasyntyneen lapsen käsiinsä. Mutta kurttusen rusinan sijaan hän sai käsiinsä erehdyttävästi Saukkoa esittävän pehmolelun. “It’s perfect..” hän henkäisi ja rutisti varovaisesti otuksen rintaansa vasten.
Jos joku väittäisi että tunsin jotaki lämmintä lepattelua mun rinnassa, niin en tuntenu. Hierasin niskaa toisella kädelläni ja yritin parhaani olla hymyilemättä kuin idiootti. “..Good.”
“I will name it… Michael. Because it’s you but American”, toinen julisti puolikuiskaten samalla kun tunki pehmolelun takkinsa sisälle siten että sen pää jäi kurkkimaan vetoketjun välistä “..it even smells like you.”
En oikein tiennyt että miten tässä oikein olisi tai miten reagoisi, joten päädyin vain painamaan pipon toisen silmille. “Okay, let’s go to eat.”
“But.. I don’t see anything.”
“Well then”, aloitin ja vilkuilin vähän ympärilleni ennen kuin siirryin Kansasin viereen ja kiersin toisen käden tuon ympärille, “Mä kai sitte johdatan sut sinne ruokalaan.” Seisoessani siinä ihan toisessa kiinni, en voinut muuta kuin huomata että…. Olinko mä hitto kasvanu vähän? Vertailin omaa pituuttani Kansasiin toisella kädelläni.
“Mitä sä touhuat?” toinen kysy pipo yhä silmillään, kun olin jo pari kertaa osunu käden sivulla tuon pään sivuun.
“..Mä oon tainnu alkaa kiriin sua. Näin pituudessa siis. Ko ennen jos mä katoin ihan vaan suoraan niin katoin johonki tähän, mutta nyt katon tähän..” selitin samalla kun tökein toista esitelmöintini ohessa.
Kansas pysähty kuin seinään, ja nosti pipon reunaa pois toisen silmänsä edestä näyttäen siltä kuin olisin vähintäänki uhannu romuttaa sen armaan moottoripyörän. “...Etkä oo…?”

Valuin suhteellisen epäergonomiseen asentoon auton takapenkillä, ja lisäsin rankaani vielä yhden mutkan kun leppuutin pääni kylmää sivulasia vasten. Valmennus oli ollu… uuvuttava. Mutta kaiken alun säätämisen jälkeen homma oli kuitenki saatu taas toimimaan, ja välillä oli tullu niinki hyviä pätkiä että olin hetkeksi unohtanu ihan kaiken muun. Olin aikonu säästää lumimyrskyn aikana tahkoamani rahat johonki ihan muuhun, mutta ajatus niiden sijottamisesta Pivo kuvaussysteemiin alko vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta.
Ainaki etävalmennuksien alun säätäminen helpottuisi, ja sen myötä tunneista varmasti saisi vähän paremmin kaiken hyödyn irti.

Kaivoin kännykän takin povitaskusta, ja selasin päämäärättömästi ihan vaan jotaki samalla kun väsymys alko syömään mua sisältä päin saakka. Yleensä se tuntu vaan kropassa, merkkinä siitä että olin tehny asioita, mutta nyt se tuntu… inhottavalta. Syövyttävältä. Melkein siltä kuin vaipuisin hitaasti jonnekki pinnan alle.
En ollu varma oliko se ees varsinaisesti väsymystä mutta… En keksinyt sille parempaakaan sanaa.

“Kaikki hyvin?” äiti kysyi vänkärinpenkiltä, vilkuillen olkansa yli takapenkeille päin.
“Hmh..?”, mumisin, pakottaen itseni nopeasti vähän ryhdikkäämpään asentoon, “Joo. Toi.. valmennus oli vaan aika rankka. Tai siis, silleen, että mulla on aika paljo asioita mitä oon oppinu tekeen ratsastaessa ja nyt monesta niistä pitää oppia pois. Ja sitte oppia uutta. Samalla kun yritän opettaa ne myös Hadekselle”, selitin vähän väkinäinen hymyn tapanen naamalla.
“Joo joo. No, sellanen varmasti vaatii kaiken keskittymisen niin ei se oo ihmekkään jos väsyttää”, äiti hymähti kasvot hymyssä.
“...Miten sä lähit muuten mukaan hakeen mua? Luulis että yrittäsit nukkua..”
“Musta tuntuu että synnytys käynnistyy koska tahansa, niin en halunnu jäädä yksin kotia.”
“mmhm…”

Äiti jatkoi hyvin tyytyväisesti jotain vauvaan ja synnytykseen liittyvää, mutta mä taisin automatkan lyhyestä kestosta huolimatta nukahtaa hetkeksi. Koska seuraavan kerran kun avasin mun silmät, niin Owen just käänsi auton meidän pihatielle. Loistava ajotus.

Olo oli kuin zombilla tai vastaavalla, kun laahustin talon läpi ensimmäiseksi suihkuun. Ja sen jälkeen hamstraamaan keittiöstä jotaki pientä syötävää ennen kuin suuntasin talon ylimpään kerrokseen. Istuin sängyn laidalla ja kuivasin mun hiuksia pyyhkeeseen samalla kun päivitin auki olevaa keskustelua kännykällä. Viestit oli kyllä menny perille, mutta Kansas ei ollu vielä avannu niitä.
Heitin kännykän jonnekki tyynyn viereen ja nousin jalkeilleni. Viskasin pyyhkeen pelituolin selkänojalle, ja laahustin paljain jaloin kaltevan katon alla olevaan leffa- ja pelinurkkaukseen. Sinällään ajatus jostain elokuvasta houkutti mutta… ei tänään. Nappasin säkkituolissa nököttäneen naurettavan ylisuuren pehmonallen ja raahasin mukanani sängyn luo, missä heilautin sen toimittamaan jotaki tyynyn ja selkätuen virkaa päätyyn.
Tunsin kuinka mun suulipielet nyki vähän kun muistelin Kansasin varovaista mutta väkivaltaista painimista kun hän oli yrittänyt kiskoa mokomaa ittensä kokosta nallea auton takapenkiltä. Samalla kun yritti tasapainoilla muuta tavaraa sylissään.
Vilkasin pöydän nurkalla maljakkoon aseteltua kukkakimppua sekä sen yläpuolella yhä katossa kiinni leijuvaa nalle palloa. Tai saukkoa, niin kuin Kansas oli väittäny. Koska kyseisen nallen häntä oli ainaki kaksi senttiä liian pitkä ja muutenki väri ihan väärä niin se oli saukko.

Pääsin jo melkein sänkyyn asti itekki, mutta pyörähdin laiskasti ympäri ja raahasin itteni auki jääneen oven luo. Varmistin nopeasti että huoneen ulkopuolella olevassa naulassa roikkui vara-avain, ennen kuin lukitsin oven sisäpuolelta. Riitti että viimeisen viikon aikana olin heränny pari kertaa muualta päin taloa kuin huoneestani, kerran jopa autotallista. En vieläkään ymmärtäny miten olin muka selvinny portaat ullakolta alas lähes mustelmitta.
Käännyin jo palatakseni sänkyyn kun huomasin kännykän näytön välähtävän päälle. Liu’uin nopsasti takasi sängyn luo, sujahtaen ihan uudella energialla suoraan peiton alle ja hapuilin kännykän käsiin samalla kun mallasin itteni makoilemaan nallea vasten. Kurtistin kulmiani kun näin sanojen kryptisen sanajärjestyksen. Arvaamalla kuitenki ymmärsi mitä viesti sisälsi. Kysymys juoman vahvuudesta oli ollu ehkä turha, kyllähän sen näki, mutta Kansas yritti surkealla menestyksellä väittää että eihän hän ikinä mitään sellasta joisi. Alkoholia, hyi.
Virnistin hieman, naputellen jonkulaisen vastauksen vielä. Vilkaisten nopeasti näytön ylänurkassa näkyvää kelloa, mikä ilmoitti vuorokauden juuri vaihtuneen, ennen kuin valuin paremmin pään takana olevaa nallea vasten.
Olin täysin unohtanu koko kotibileet, vaikka Jenniki oli suunnannu sinne.
Jonku aikaa vain makoilin siinä selälläni, ja tuijotin kattoon päin lähes pilkkopimeässä huoneessa. Äsken saatu energia valu yhtä nopeasti pois mun raajoista kuin oli tullukki, jättäen olon lähinnä vain… pettyneeksi? Harmistuneeksi? Jotain sellasta. Samalla tunsin itseni myös typeräksi, että just nyt olisin vaan halunnu että Kansas olis tullu täksi yöksi tänne. Vaikka edellisestä yövierailusta ei ollu ees kauaa.
Käännyin hitaasti kyljelleni, alkaen selaamaan laiskasti instagramin loputonta sisältöä.

Naputin kännykän takakuorta mun sormenpäällä tiuhaa tahtia ja vaan tuijotin taas yläpuolella olevaa kattoa. Oliko Ethanin puhelu herättäny mussa huolta? No oli. Vaikeinta tässäki oli puhtaasti se, että en voinu tehä asialle yhtään mitään.

En ollu varma kuinka kauan olin makoillu siinä ja tuijottanu pimeyttä, kun mun puhelin oli välähtäny päälle ja alko ilmottaa saapuvasta puhelusta. Soittoääni oli ehtiny limputtaa tuskin kahta nuottia kauempaa kun olin jo vastannu. Vasta sen jälkeen musta tuntu siltä että pystyin hengittää. Ethan oli löytäny kadonneen kännikalan, korjannu talteen ja vielä lähteny sen toiveesta kiikuttaan sitä meille.

Nousin ylös sängystä ja hiihdin vaatekaapin vieressä olevan tuolin luo, mistä nappasin sen päälle muodostuneesta “liian paskaset kaappiin mutta turhan puhtaat pesuun” -läjästä jonkulaisen vaatekerran ylleni etten pelkät kalsarit jalasa menny ovelle vastaan.
Jonku aikaa ehdein hillua alakerrassa, ja tunkea naamaa eteisen ikkunaan aina kun kuulin lähestyvän auton äänet, kunnes oikean näkönen menopeli käänty pihatielle. Pyörein tilassa kuin orpo piru pienen hetken kun etsein joitaki jalkaan sujautettavia kenkiä että kehtasin mennä ottamaan koppia vähintäänki epämääräsesti takapenkiltä ylös könynneestä… En tiedä, siitä takista tuli lähinnä mieleen… Joku Barbapapan ja Muppetin epäpyhä risteytys.
Ethan oli ennättäny hypätä apuun ja talutti Kansasin talon kuistille, ja luovutti jalkojensa kanssa sekoilevan bilettäjän mun käsiin.

“I think this one belongs to you”, mies kommentoi pieneen virneen kera kun sai lähetyksen luovutettua.
Yritin parhaani mukaan pitää Kansasin pystyssä, kun se loju kuin mikäki märkä rätti mun olkapäällä “Thanks… What the hell happened to him?” Kysyin kulmiani kurtistaen kun rekisteröin naamaansa mun pään sivua vasten hierovan pojan kasvoissa komeilevan mustelman sekä haljenneen huulen.
“Not sure. Got hit, I got that much, but didn’t manage to hear out by who.”
“Twers wus a cat in ths car!” Kansas mongersi, yrittäen viittoa autoa kohti, “thus smol… tiiiny.”
“Yeah, sure..” vastasin kun olin saanu käännettyä sekavan selityksen itselleni.
Kansas veti nopeasti syvään henkeä, niin nopeasti että se joutu yskäisemään pari kertaa. Lähes tukehtumisesta selvittyään se lätkäsi kätensä mun poskille “WHEre did y ou come?? I’ve been lookkin fr you!”
“...Ethan brought you here. Now, if you could stand better on your own feets so we can go inside”, selitin samalla kun toinen nyki mun poskia. Ethan näytti pidättelevän lähinnä naurua samalla kun hän luikki takaisin autolleen.
“I walk. I walk”, toinen vakuutteli ja meinas kompastua heti ekalla askeleella, “Wher wer going?”
“Inside. And then— To shower.. You smell.. bad.”
“HSHhshsss, noOOoo… I do…”
“Yeah. You do..”

Jotenki me selvittiin ulko-ovesta sisälle, missä sain istutettua Kansasin eteisen penkille jotta sain äheltää meiltä kummaltaki kengät pois jaloista. Olin juuri kiskomassa toista kenkää hitaasti hoippuvalta pojalta, kun kuulin ryystävän äänen yläpuoleltani.

“....yuou said tht I smell bad…” toinen mutisi samalla kun isot kyyneleet valu poskia pitkin.
Et voi olla tosissas… “..Well… you kinda do.. But only now. Not normally. And it’s probably because you have been running around drinking.. who knows what, all night. So alcohol, cigarettes, sweat and all that… not a very good combination”, yritin lohduttaa itkua tihrustavaa Muppettia, “...Usually you smell very good.”
Ihan kuin olis kääntäny jotaki katkasijaa, koska melkeen samalla sekunnilla Kansasin kasvoille lävähti kunnon Hangon Keksi ilme. Ja hän hytky hitaasti puolelta toiselle.

Portaissa tuntu kestävän puoli ikuisuutta, kun yritin saada itseni kuin hoippuvan känniläisen hengissä yläkertaan. Mutta jotenki me siinä onnistuttiin, jopa ilman että yksikään portaikon valokuvakehyksistä olis tippunu alas tai mitään muutakaan vahinkoa. Kun lopulta sain istuttaa Kansasin alas seuraavassa kohteessa, eli yhden vierashuoneen kylpyhuoneeseen, venyttelin nopeasti selkääni. Miten painava tollanen hongankolistelija pysty oleen kun se ei pystyny kannatteleen itteään kunnolla… Jo tän perusteella pitäis harkita jonkulaista painonnosto harrastusta.

“Do you think you can take off your clothes while I go find you something to put on?”
“Im not sum baby. I knowa how to tie my own sdhoelacessess…lacesd. SHoeLACES!”
“Sshh!” sihahdin nopeasti kun desibelit nousi sanan oivaltamisen yhteydessä puoli huutamiseksi.
“..yur r angry to me? R yu?” toinen niiskasi, suupielet painuen hetkessä alaspäin.
“No. No one is angry”, kiirehdin vastaamaan, “But it is night time. Everyone else is sleeping. So we have to be very quiet to not wake them up.“

Vastaus näytti riittävän, koska Kansas vain nyökytteli päätään hitaasti. Vaikkakin sen näköisenä kuin hän oli koiranpentu jonka tassun päälle oli juuri tallottu. Seurasin sivusta kun Kansas alko hoippuen kumartua ottamaan sukkia pois jaloistaan, mutta seki näytti olevan liikaa tällä hetkellä. Ei ollu nimittäin turhan kaukana ettei hän tehnyt otsallaan tuttavuutta kylppärin lattiaan, ja varmasti olisikin ellen olisi hypänny eteen.
“Okay. How about we do this.. You, sit there and lean against the wall and…. count all the little light from the ceiling. Meanwhile I grab you robe from the closet. Then, we get you ready for the shower. Okay?”

Kansas lähes heittäyty selkä seinää vasten, kalauttaen takaraivonsakin seinää vasten, ja alko hyvin keskittyneenä laskemaan kattoon upotettuja pieniä valaisimia. Ei niitä kyllä ollu kuin korkeintaan kahdeksan, mutta reippaasti toinen laski jo viidessätoista menemään.
Luikein nopeasti takaisin vierashuoneen puolelle, ja kiskasin yhden kaapinoven auki. Luojalle kiitos että vieraille piti aina olla valmiina kylpytakit ja muut. Nappasin siististi henkariin sijotellun takin olalle ja kiirehdin takasi kylppärin puolelle.

“Fiftyu zero!” Kansas julisti hyvin ylpeän kuulosesti melkeen samalla sekunnilla.
“...Yeah. Fifty zero. Very good job..”
“Why you hav sso mny light in hert? Too mny.. We r going othave power shorthrge.. Shhortage, because yur light”, toinen mongersi sormeaan heristäen.
“... Good thing those are… super power saving lights.”
“...oOOOoohh.. Guud. Vvery god…GOdo. Good…”

Jos mua oli aikasemmin väsyttäny niin paljo etten jaksanu edes elokuvaa laittaa pyöriin, niin tällä hetkellä mua väsytti vieläki enemmän. Joku pieni aivosolu ehotti että jätetään Kansas kylppäriin nukkuun ittensä selväksi, mutta vedin vain syvään henkeä ja keräsin itteni seuraavaa vaihetta varten.
Koordinaationsa kadottaneen Kansasin riisuminen suihkua varten ei ollu mikään helpoin tehtävä, eikä kyllä sellanen minkä olin ajatellu tulevan ihan heti vastaankaan. Hampaiden pesu ny ei ollu homma eikä mikään mutta… Myönnettäköön että korvia poltteli.
Avasin itse suihkun puolelle vievän lasioven, ja suosiolla talutin Kansasin suihkunurkassa olevan pienen istuimen luo ja käskytin istumaan siihen. Siitä ny ei tulis vittujakaan, jos jättäisin sen seisomaan juoksevan veden alle.

“Choose which soap you want to use”, ohjeistin ja ojensin suihkun hyllyllä olleet pienet putelit toisen käsiin, “But don’t get up from there. Okay?” Toinen hymisi jotaki myöntävän tapaista, nuuhkien jo ensimmäisen putelin sisältöä.

Käväisin nopeasti suihkun ulkopuolella, jättäen paidan ja pitkät housut sinne. Boksereista en tosin luopuisi. Mutta mulla oli sellanen kutina niskassa, että tästä ei kastumatta tultaisi selviämään, niin tarvinnu määräänsä enempää vaatteita kastella.
En tarvinnu peiliä vahvistamaan sitä, että mun koko pää tais olla punanen sillä hetkellä kun menin takasi suihkun puolelle missä valitsematta jätetty saippuapullo oli tyhjennetty lattialle. Ja karsinnoista selvitty puteli tarjoiltiin käsien päältä kuin se olisi kullasta tehty.
Otin suihkupään pois telineestä, tuntien pienen nykäsyn mun lanteilla minkä johdosta nappasin hyvin nopeasti kiinni Kansasin kädestä. Toinen tuntu liikkuvan valoaki nopeammin. Koska siinä pienessä hetkessä hän oli ennättäny ujuttamaan yhden sormen mun housujen vyötärönauhalla ja nyki ainokaista vaatekappaletta.

“Showrr is no clothesses arrea”, toinen mutisi melkeen äkäsen kuulosena. Pyöräyttäen kättään sen verran, että vyötärönauhan sijaan ujutti sormensa mun sormien kanssa yhteen.
Pystyin kuvitella että jos mun päälle heitti just nyt vettä, se höyrystyisi kuin sitä olisi heittäny kiukaalle. “..Good thing that these are not normal clothes….These are… for swimming. So these are allowed in the shower too.”
“..OooOOh… srry. Mmy misteek…”

En tiedä halusinko varsinaisesti tietää paljonko kello oli siinä vaiheessa kun me alettiin olla projektin loppupuolella. Alun ongelmista huolimatta kaikki oli sujunu yllättävänki helposti: mitä nyt Kansas oli heilutellu etenki käsiään vähän joka ilman suuntasn kun se oli tohkeissaan selittäny jotaki…. En edes tiedä. Vähän kaikki oli menny mun toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos kun sekaset sanat hukku veden suhinan alle.
Toinen saisi aamulla käydä paremmin suihkussa, nyt keskityin saamaan pahimmat ilmiselvästi viinasta tahmaset läiskät pois toisen iholta sekä etenki putsattua hänen kasvot.
Keräsin vähän kaiken mun jäljellä olevan keskittymisen siihen, että sain pyyhittyä kuivuneen veren pois siten että en aiheuttanu kipua huulessa komeilevaan haavaan.

“....I mssd u… sso much…” Kansas mutisi, hapuillen kädellään kunnes saatto silittää mun poskea. “Thre was fun. Coopie wus thre too. Nd Harprr. Brrandy…. Mny other too. And YUMMI! Oh..how I mss her.. “
Toinen näytti niin surkealta että melkeen teki vähän pahaa. Avasin suuni vastatakseni jotain, kun huomasin Kansasin silmien menevän vähän ympäri ennen kuin silmäluomet painu kiinni. Samalla hetkellä tuon vähänenki kropan ryhti katos ja hän meinas mätkähtää lattialle kuin märkä rätti. Kiirehdin ottamaan toisen kiinni, mutta täysin velton kropan paino yllätti sen verran että mun toinen jalka lipes märällä lattialla saman tien. Kiristelin hampaita kun mun polvi pamahti alla olevia kaakeleita vasten. Kipu levisi sykähdyksittäin polvilumpiosta pitkin koko jalkaa.

“Kansas.. Kansas!” Sihahdin mun hampaiden välistä, yrittäen ravistaa toista ees vähän samalla kun yritin kuitenki pitää jollaki tapaa kiinni tuosta. “Wakey wakey, now it’s not really time to sleep.”

Ei. Suurin mahdollinen heräämisen merkki oli nariseva yninä mitä Kansas piti sillä hetkellä kun vähän yritin ravistella tuota.
Vähän alko hermoja kiristään koko tilanne, mitä polvisärky lähinnä vaan ruokki, joten hapuilin lattialle tippuneen sadettimen virkaa toteuttavan suihkupään käsiini. Hetken kurottelun jälkeen jopa onnistuin siinä. “Nyt! Iha ite saat saatana– I can’t do all by myself so wake up fucking– Idon’tknow fucking floppy sausage!” tiuskein toiselle samalla kun viuhdoin vesisuihkua nopealla edestakaisin liikkeellä suoraan Kansasin kasvoja kohti.

Kansas pärski ja viuhto käsillä ympäriinsä kuin hukkuva mies, mutta sentään heräsi, vaikka laukoki litanjan yhden jos toisenki näkösiä solvauksia saamastaan brutaalista kohtelusta.
“No. You deserved that”, sihahdin tartuttuani tuota leuasta kiinni, “We are just about done here so. Stay. Awake.”

Loppu ajan Kansas vaikutti siltä kuin olisin polttanu sen omaisuuden ja myyny moottoripyörän pihakirppiksellä, kun hän istu päätään roikottaen suihkun penkillä ja mongersi.. en edes tiedä mitä.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen olin kuitenki saanu operaation suihku loppuun asti. Vaatteet sai oottaa pesua huomiseen, niihin en todellakaan jaksanu puuttua nyt. Olin märkä, väsyny ja vittuuntunu. Mutta sentään Kansas vaikutti taas tyytyväiseltä tepastellessaan hoippuen, mutta omin jaloin, kylpytakkiin käärittynä ympäri vierashuonetta ja lehytteli pään päällä roikkuvan pyyhkeen reunoja.

“Im thl brittist. Brit.. PrETTyest grl in the prty~!”
“Yes. Yes you are..”

Jotenki ihmeen kaupalla sain toisen yllättävän vähin äänin, ja turvallisesti, portaat ylös vintille. Siinä vaiheessa saatoin vähän jo huokasta helpotuksesta. Sekä vaihtaa kuivaa vaatetta päälle sillä välin kun Kansas keskitty starfishaamaan sängyllä ja halaili siellä lojunutta valtavaa nallea.

“..Okay. Here is some water for you. And here is a bucket if you feel sick. Im going to be just over there–”
“Ewhut? Whr? Why y go smwher?” Kansas nappas niin nopeasti kiinni mun toisesta kädestä että säpsähdin vähän.
“Im not going far, im just going to sleep in that beanbag over there.”
“Nnononono….Yu ar angr at mme.. pls don’t be angry”, toinen ulisi nikottelun ja  niistämisen välistä, “Jenni was right yu hte mme and yu dnt want to be wth me annymor nd–”
“Hey, hey, hey”, nostin mun toisen käden tuon poskelle. Mulla ei oo kyllä mmitään käryä mistä se nyt selitti, “I don’t hate you. No one hates you. My bed is just pretty occupied now that there is you and Mr.Baddington.”
Hetken Kansas vaan tapitti naama surun vääntämänä, ennen kuin hän hyvin nopeasti sysäsi valtavan pehmolelun lattialle “now yubfit. Right herre..” hän mutisi ja taputteli patjaa molemmalla kädellään.
Puntaroin mun vaihtoehtoja hetken ennen kuin huokaisin. “..Alright. But I sleep on that side. I don’t want to be between you and bucket..”

Kiipesin sängyn toiselle puolelle, enkä päässy edes kunnolla pitkäkseni kun Kansas oli jo lennähtäny osittain mun päälle makoilemaan ja rutisti mua. “...i missd…. Now ggooodd….” Kansas hymisi ja tuntu sammuvan siihen paikkaan.

Jäin vaan makoilemaan paikalleni ja huokaisin vähän samalla kun kiersin toisen käden pojan ympärille. Kurottaessani kiskomaan peittoa edes kylpytakkiburriton päälle, näin hämyisästi raollaan olevan oven… Great.. no. Olkoot… Painoin mun kasvot Kansasin kosteita hiuksia vasten. Ehkä tää ei menny ihan silleen ko olin toivonu mutta… käy se tämäki.

Istuin silmät kiinni ja vaan nautin sen hetkisestä olotilasta. Oliko mitään parempaa kuin tämä?
Kevätaurinko lämmitti mukavasti vaikka ilma muuten roikkuki vaan just ja just pakkaslukemien puolella. Nuotiosta  hohkaava lämpö, palavien puiden ritinä sekä savun haju. Oli todellaki ollu paras päätös tarttua kutsuun lähtä Cooperin ja sen isän sekä…. Joku jonka nimeä en tähän hätään saanu ees päähäni, kanssa metälle. Pari varislintua oli jopa saatu tiputettua, vaikka pääasiassa ne tuntu osanneen mennä täysin piiloon.
Vähän jossaki takaraivon perukoilla joku synkeän ja tukahduttavan tuntunen koukku yritti kiskoa ajatuksia väärille raiteille, minkä takia yritin karistaa sen tunteen pudistamalla nopeasti päätäni.

“Now that you are awake, can you give me that red thermos from that bag?” Cooper kysy ja osotti mun toisella puolella laavun reunalla nököttävää reppua.
“Huh? Oh, sorry. Uh, sure”, laskin kännykän mun kädestä edessä olevan puisen istuinpölkyn päälle ja käännyin penkomaan repun sisustaa.
“It’s fine, the weather is pretty damn good today. Not that long to go until spring”, toinen myhäili.
“I guess spring is fine but I sure will miss the snow and cold”, totesin. Miten yks termospullo voi mennä hukkaan repun sisällä? Vilkasin mun olan yli kun kuulin kännykän kilahtavan uuden viestin merkiksi.


“...Isn’t that the same picture that Kansas has as a profile picture on Instagram?”
Nappasin mun kännykän ehkä turhanki vikkelästi käsiini, tuntien taas sen vitun kerran kuinka mun korvia alko polttaan. “...Yeah.”
“How come you have it as your phone screensaver?”
“..Well, I took that picture..?”
“But why is it as your screensaver?” Cooper toisti kysymyksensä, naurahtaen vähän, “Based on that someone might think you two are dating or something.”

Jossaki vatsanpohjalla tuntu inhottava möykky, mikä tuntu paisuvan painamaan keuhkojen alaosaa ja teki hengen saamisesta hankalampaa.

“...What if we did?”
“Did what?”

Cooper vaikutti aidon tietämättömältä mitä tarkotin. Mutta selvästi sen aivojen hammasrattaat toimi sen verran hyvin, kuin ne olisi juuri kunnostettu, koska lopulta tuo kohotti kulmakarvojaan niin paljon että katos jonnekki pipon reunan alle.

“...You..?” tuo osotteli mun kännykän ja mun väliä.
Tunsin melkeen oikeasti kuinka mun jalkojen lihakset nyki siihen sävyyn että teki mieli vaan paeta paikalta. “...maybe..”
“What?” Cooper kohotti kulmakarvojaan entisestään, jos se oli edes mahdollista. “Really?!”
“... so what?”
“DUDE! Are you shitting me right now? Are you two..” toinen selitti ja viuhto taas mun ja kännykän välillä, “Because if you are not, you better correct me right now.”
“...yeah..” Seki lyhyt sana tuntu tarttuvan jokasen kirjaimen väkäsellä kurkkuun. Ihme että sain sen ulos suustani.

Seuraavassa hetkessä vähän kaikki ilma tuntu karkaavan mun keuhkoista, kun Cooper tönäs mua molemmin käsin voimin suoraan kylkeen. Matka laavun reunalta maahan tuntu paljo pidemmältä mitä vaivaset 50cm.

“Fuck, sorry”, Cooper kiirehti sanomaan samalla hetkellä kun löysin itteni makoilemasta maasta, “Why neither of you have said anything?? And since when?”
“..Well, I had my reasons.. kinda. And. uh, since last month..”
“Last month?”
“..yeah. I guess it was.. 19th?”
“Shit. I don’t know. Congratulations”, toinen kommentoi vähän häkeltyneenä, “But what reasons you had to not say anything?”
“...Uh.. I kinda.. never thought to be in this.. situation. And when I, well, told my friends in Finland two of them kinda like… Well, we are not friends anymore… And will never be..” kurkussa tuntu inhottava kuristava paine, mikä oli viimeaikoina tullu vähän turhanki tutuksi.
“...Shit.. that’s.. So they..?”
“..Yeah. Apparently they are not that.. open minded, I guess”, mumisin samalla kun könysin ylös maasta ja istuin takasi laavun reunalle.
“...Well that’s stupid.”
“mmhm..” mutisin ja nyökyttelin päätäni, notkahtaen vähän eteenpäi kun tunsin mätkäsyn mun takaraivossa, “What was that for??”
“To cheer you up and as punishment for not telling earlier. And thinking that I would be like those two so-called-friends of yours.”

Jonkulainen hymy raivas tiensä munki kasvoille samalla kun tunsin että aikasempi tukahduttava möykky vaikutti kutistuvan, eikä mun ollu enää niin vaikea hengittääkään.

“...You are actually the first one I’ve told face to face.”
“What about your parents?”
“Nnope..”
“...Damn. Im.. honored.. But seriously, you, you both, should at least tell people at the barn. I’m so certain no one has anything bad to say about it that I can.. I don’t know, place my head on a bet for it”, toinen vakuutteli hyvin varmasti, “But I do admit it. Didn’t see that one coming.”
“Neither did I but.. Here the fuck we are”, kommentoin virnistäen.

“No.”
“What? You have not even tried it!”
“If I want to eat diabetes, I want it at least to taste good. Not… Sugar on top of sugar on top of sugar and tastes nothing else than sugar and fat.”
“But it’s good! Snickers, whipped cream—”
“No.”
“Why do you hate perfectly tasty foods? Like, why do you hate BBJ so bad?”
“It’s not the peanut butter and jam, even though peanut butter doesn’t taste that great, it’s the bread itself.”
“What’s wrong with bread?”
“Not all bread. But most of the so-called bread what American stores sell.”
”What do you mean? There are a bunch of different breads to choose from if you don’t like one specific bread.”
“Majority of American bread is a joke. In Finland, most of the breads you find from stores are at least okay. Only some are not good. But here? If you want to find an edible one, you need to go to a specific store and pay a ridiculous price for one loaf of bread. Normal stores sell… baked loaf of sugar dough and call it bread.”

Kansas vilkuili vähän ympärilleen kuin ei olisi ymmärtäny sanaakaan mitä selitin, ennen kuin vain kohautti olkiaan.

“Bread is bread. It’s all the same.”
“All the same…” hyvä ku mun ei pitäny haukkoa henkeä ja laskea kymmeneen, “ All bread is not the same. There is a serious difference between different breads. And any home made bread is better than the majority of American bread… Especially better than American  white bread. That shit is the absolute worst.”
Tuntu melkeen henkilökohtaselta loukkaukselta, kun Kansas vaan kohautti taas olkiaan “meh.”
“Okay. That’s it”, sanoin tiukasti ja nousin ylös sekä samalla tönäsin Kansasia että tulisi perässä.
“Huh? Where are we going?”
“To show you how fucking wrong you are… There is some I baked yesterday. Come.”

“This is not just bread, this is a sandwich. It’s not very fair competition when it has all this other stuff on it”, toinen totesi ja viitto edessään olevaa leipää minkä päällä oli pelkän levitteen lisäksi salaatti, leikkele, juusto ja vähän muutaki.
Pyöräytin mun silmiä varmaan takaraivon kautta, ja voitelin kolmannen leipäsiivun, siirtäen sen aikasempien leipien rinnalle. “Happy?”
“Yes”, toinen hymyili leveästi.
Hetken seurasin kun Kansas veti leipää ääntä kohti, kunnes katsoin tuota hitaasti silmiäni räpyttäen. “...You just wanted me to make you a sandwich, didn’t you?”

Toinen vain hymyili aikasempaa leveämmin samalla kun mussutti kaikilla lisukkeilla varustettua voileipää.

Olo oli kuin nuotion hiilloksessa kyrvähtäneellä makkaralla, tai siltä mun aivot ainaki tuntu. Jos en tietäisi paremmin niin epäilisin että mulla olis kuumetta kun pääsä tuntu samaan aikaan niin raskaalta ja kuumottelevalta, mutta myös humisevalta ja ontolta. Vilkasin mun kännykän näyttöä kun siihen sytty valo, tiputtaen sen kuitenki kädestäni johonki säkkituolin kuoppaan.
Eilinen oli ollu hyvä päivä. Itseasiassa, todella, hyvä päivä, vaikka siinä hetkessä se ei ollu siltä tuntunukkaan. Hyvä kun en ollu paskonu housuihin ja saanu sydänkohtausta kun olin enemmän ja vähemmän kiemurrellen kertonu Cooperille musta ja Kansasista. Sen jälkeen en loppu metästysreissun aikana ollu osunu yhtään mihinkään, tuskin olisin osunu edes ladon seinään vaikka olisin ollu sen ladon sisäpuolella. Mun kädet oli vapissu samalla tavalla mitä ukilla kun sillä oli todettu Parkinsonin tauti.

Mun ei tarvinnu ees kattoa mun käsiä, tunsin kyllä kuinka vapina hiipi taas päälle. Se tuntu siltä kuin se alko jossaki pään takaosassa, ja kulkeutu kohti sormenpäitä.
Puristin kädet nyrkkiin ja tungin ne kainaloihin piiloon ja paikalleen, sulkien silmäni samalla kun painoin pääni jälleen selkänojan virkaa toimittavaa nallea vasten.

Se oli menny ihan hyvin, oikeasti. Cooper oli antanu lähinnä noottia kun se sai tietää vasta näinki pitkän ajan jälkeen. Mutta muuten Cooper vaikutti olevan… Oma itsensä. Sama kuin aikasemminki. Mutta kuinka kauan?

Kiemurtelin säkkituolissa kunnes pääsin kääntyyn kyljelleni, vetäen polvet lähelle mun rintakehää ennen kuin aloin hytkyttämään mun toista jalkaa levottomana.
Inhosin tätä oloa. Tätä… helvetin jatkuvaa tukahduttavaa oloa, mikä tuli aina takasi ko luulin että olin päässy siitä eroon. Kuin joku puristais mun keuhkoja kansaan ja sydän hakkas kuin se yrittäis ettiä heikkoa kohtaa mistä murtautua ulos mun kropasta. Kuulin sen jyskeen mun korvissa.
Samalla tunsin mun kännykän värisevän mun pohkeen alla. Normaalisi mun ensimmäinen reaktio olis ollu vaan jaa kukahan laitto viestiä, mutta nyt vaan halusin että laite olisi vaiti. Täysin vaiti. Eikä näytöllä olis mitään merkkejä saapuneista mistään kun sattusin sitä selaamaan.
Uuden värinän jälkeen pengoin mokoman laitteen säkkituolin mutkasta. Se pieni huojennus minkä ehdein tuntea kun näin saapuneet viestit kuuluvan Ilmarin ja Tuomaksen kanssa pystyssä olevaan ryhmään katos hyvin nopeasti, kun näin tekstin perässä olevan screenshotin jostain muusta keskustelusta.
Halusin heittää kännykän kaaressa joko ikkunasta ulos tai vähintäänki vastakkaiseen seinään. Mutta laitteen nopea matalalento huoneen matolle sai riittää.

Upotin mun naaman sen turkasen ylisuuren nallen karvan sekaan, keskittyen parhaani mukaan pelkästään siihen kuinka pörrönen tekokuitu kutitti ihoa vasten. Yritin hengittää rauhassa syvään, mutta sisäänhengitys oli katkeilevaa, värisevää ja kaukana rauhallisesta siitä millainen rauhallisen hengityksen pitäisi olla..
Kurtistin mun kulmia vähän, vetäen uudestaan henkeä.
Hmh.... Mr. Paddington tuoksui vahvasti sekoitukselta.. makeaa ja… mausteista? Pystykö niin edes sanomaan? Ehkä, kun tunnistan ainaki.. No ainaki kanelin. Tai joku sen tapanen. Ja joku sitrus… kaiken sen seassa kummitteli pieni vivahde tupakasta. Ihmekkö tuo sinänsä, Kansas poltti aina välillä. Mutta itseasiassa.. se oli kyllä vähentäny sitä hitokseen, tai ei ainakaan ei harrastanu sitä kauheasti mun seurassa..
Kurotin mun käsiä sen verran että sain kierrettyä ne nallen ympäri, upottautuen aikasempaa tiukemmin sen ja säkkituolin sekaan.

Vaikka kuinka yritin siristellä silmiäni niin en nähnyt mitään muuta kuin pelkkää valkoista. Kirkas valo liikku puolelta toiselle tasaisen ripeällä liikkeellä, minkä takia se tuntu sokaisevan mut uudestaan ja uudestaan.
Kun aloin havaitsemaan enemmän tilanteesta, huomasin että silmät eivät olleet ainoa mihin sattui: koko pää tuntu siltä kuin olisin saanu kaviosta päin näköä ja raajoja särki vietävästi.

“...you…any…substances…”

Yritin nostaa kättä silmien suojaksi, mutta liike stoppas ennen kuin sain nostettua kättä edes pois kyljen viereltä. Temmoin kättä vain rivakammin muutaman kerran, kun jo tunsin jonku painavan mun käden alas ja piteli sitä tiukasti paikoillaan.

“Mitä–...”
“..okay… in an ambulance….can you.. name?”
“..Mikael. Aikio.”
“..Allright, Michael–”
“Sole mikkään helevetin Michael ko se on Mikael–”
“Calm down–”

Nukahinko mä?
Maailma ei enää heijannu, eikä raajojakaan tuntunu särkevän kuten aikaisemmin. Nyt etenki jalat tuntu vain oudon kohmeisilta, kuin olisin lojunu liian kauan yhdessä asennossa ja lihakset pitäisi herättämällä herättää toimimaan.

“Hey there, buddy”, Jennin ääni kuulu jostaki mun vierestä ennen kuin sain silmiä edes kunnolla auki. “Päätit sitte lähtä yölenkille.”
“..mmhäh?”
“Tulin hakkeen sua mutta sä olit tullu alas sun kömmänästä, ja etuovi oli auki kans. Kiitos hitaille auraajille, niin jotenkuten pysty seuraahan sun jälkiä lumesa.”
“..hä?”
“Kävelit unissas, taas. Ja niin joo, äiti on muutaman käytävän pääsä toimittamassa meille uutta pikkusisarusta.”
“..jaa.”
“Jjep. Tästä tulee pitkä yö joten, katotaan jos telkkarista tulis ees jotaki.”

Jennin ilme oli kireä, ja se pyöritteli toista korvakorua sormissaan. Se teki niin aina kun sitä hermostutti.

“...Haluakko sä laittaa viestiä jollekki?”
“..miks?”
Jenni kohautti olkiaan. “Muuten vaan. Tai jos on joku erityinen kaveri jota haluaisit vaikka infota tästä. Niinku vaikka se yks, kissapipoa käyttävä, hyvä kaveri.”
“...poikakaveri.”
“Hä?”
“Poikakaveri..”
“Kuhan vittuilen, kyllä mä tiiän.”
“..aa..mmhm, joo..”
“Pistän sille savumerkkejä jotaki kautta.” Ehdein juuri huomaamaan Jennin suupieliin nykivän hymyn ennen kuin nukahdin.

Kun seuraavan kerran sain itteni hereille, tunsin oloni huomattavasti paremmaksi mitä aikasemmilla kerroilla. Mitä nyt kurkku tuntu yhtä raa’alta mitä käsivarsi sinä kesänä kun olin vetäny mopolla kyljelleen soratiellä. Pelkkä nieleminenki sattu kuin olisin yrittäny niellä kaktuksen piikkeineen päivineen.
Olo ei todellakaan ollu virkeä, saati edes levänny, mutta musta ei silti tuntunu siltä ettäkö olisin tähän hetkeen saanu nukuttua yhtään enempää. Joten väänsin itteni istumaan sairaalasängyllä, skannaten huonetta järjestelmällisesti läpi. Se oli kyllä kiva, että olin huoneen ainoa potilas.
Huomio kiinnitty sängyn vieressä olevalle sivupöydälle aseteltuun, pystyyn taitettuun paperiin.

Piti lähtä viemään itteni ja Marie kouluun. Oot vielä keskimmäine lapsi. Nähään myöhemmi
-Jenni

Jaa. Heiluttelin paperia edessäni kuin viuhkaa. Mitäs sitä sitte? Mulla ei ollu mitään käryä että a) sainko lähtä kotia nyt vai millon b) miten ees pääsisin kotia.
Niin no, Jennin hienosa lapusa oli että nähdään myöhemmin eli jossaki vaiheessa se kai tulis takasikki. Ja toivottavasti tois jotaki vaatettaki, ettei tarvinnu pelkkä t-paita ja shortsit päällä lähtä kotimatkallekki… Onneksi edes niissä eikä pelkissä kalsareissa.. Mun erittäin syvällisen pohdinnan keskeytti ovelta kuuluva koputus mitä seurasi lähes välittömästi liiotellun pirteä tervehdys.

“Well look at you, up already. That’s wonderful”, hiuksensa siistille nutturalle taiteillu varmaan äitini ikäinen nainen hymisi heleällä äänellä, “Here is your breakfast. Would you like to have some warm juice? Tea?” hoitaja selvitti samalla kun asetteli tarjotinta sängyn päälle kääntyvälle pöydälle.
“..Uh…Would coffee happen to be an option?”
“Oh my, coffee?” täti varmisti kulmiaan kohotellen, ihan kuin oisin pyytäny vähintään viskipaukkua, “It is, but are you sure you want coffee? It is a rather strong drink.”
Minkä ikäsenä se mua oikein pitää? “..Yeah. Coffee would be very nice.”
“Alright then, sweetie.”
Mitä vittua?
“Would you like to have some milk on it? Cream? Sugar?”
“Nothing, just black coffee. Thank you.” Yleensä ottaisin tilkan maitoa tai kylmää vettä mutta, nyt ihan piruuttani halusin kahvin mustana.
Hoitaja tuijotti ja räpytteli silmiään hetken, ennen kuin laski pahvisen kahvikupin tarjottimen nurkalle.
“Thank you”, kiitin ja pakotin jonkulaisen kohteliaan hymyn mun kasvoille. “Uh, do you know when I can leave this place? Or who should I ask for that form?”
“Attending doctor is the one who decides that. He started his rounds for this morning a moment ago, and will be coming here… Well, at some point.” Nainen selitti ja hymyili leveästi.
“Okay.. Thank you”, kiitin vielä kertaalleen ennen kuin jäin taas yksin huoneeseen.

Myönnetäköön, aamupalan kokonaisuus yllätti. Se näytti oikeasti… jopa hyvältä. Ja jos totta puhuttiin, nälkä kalvo siihen malliin että tällä hetkellä jos Kansas ois tarjoillu jotaki niistä tautisen näkösistä “salaateista” niin seki olis kelvannu.
Kurottelin selvästi Jennin jäljiltä läheiselle tuolille jääneen kaukosäätimen mun toiseen käteen, ja pistin edes jotaki taustameteliä sieltä päälle. Power Rangers ei olis ollu ehkä mun eka valinta viihteeksi mutta, kai se Pipsa Possun tai jonku sen tyyppisen 2D animaation päihitti.

Kauhean kauaa en ehtiny pelkkään aamupalaan keskittyä, kun huoneen ovensuuhun pyyhälsi kuin Kalkaros konsanaan valkoseen takkiin sonnustaunu lääkäri.

“Good morning young man”, mies aloitti ja selasi kirjotusalustalla olevia papereita, “And how are you feeling? Pain? Numbness??”
“Uh.. Morning.. Umm.. Nno, no pain.. Or, well, my throat is sore but.. that’s about it..”
“That is very expected, but nothing to worry about. What about your feets?”
“..All normal, I’d say..”
“Good, good..” mies toisteli päätään nyökytellen, “I talked with your dad, Owen, briefly when I saw him. So, you are free to go home when someone can pick you up. Make sure that outdoors are locked for the night to prevent other night walks and you should be all okay.”
Nöykkäsin päätäni varmaan sävyyn, mihin lääkäri nyökkäsi vastaan ja katosi kierrokselleen kuin tuulispää.

Ainaki tärkein selvisi, eli millon sain lähteä kotia, nyt vain pitäisi odottaa että joku ehtisi hakea tai viedä mut. Ja jostain syystä, mua ei ollu yllättäny yhtään se että tämä lääkäri oli tuntenu Owenin. Owen tunsi kaikki. Itseasiassa, en hämmästyis vaikka tää olis se sairaalla missä se oli töissä.
Kauaa en ehtiny nauttia jäljellä olevasta aamupalasta, saati siitä vähintäänki vihalla keitetystä laihasta kahvista, kun raollaan olevan oven läpi kuulu niin raskaat juoksuaskeleet että käytävällä olis voinu kuvitella juoksevan norsunpoikasen. Siinä vaiheessa kun huoneen ovi heilahti sellasella voimalla auki että se iskeyty seinän säälittävän pieneen ovistopperiin, ei ollu kaukana etten olis hypäyttäny kaikkea pienen purkin sisällä ollutta vanukasta syliini.

Kansas roikku ovenpielesä ja vaikutti siltä että tarvi mua enemmän kohta lääkäriä, hengittäessään niin kiivaasti ja raskaasti kuin hän olisi juossu Wilmingtonista aina Boiseen asti. Miten se tähän aikaan ees oli täälä muuten?

“..You okay there?” kysyin lopulta.

Vastausta en saanu, mutta Kansasin katse sinkoutu hyvin nopeasti jostaki lattian tasalta muhun samalla kun se räpiköi kunnolla jalkeilleen ja rämpi kuin humalainen suossa sängyn luo. Siinä vaiheessa sen ajatuksen juna tuntu tippuvan kiskoilta, koska sen sijaan että se olis sanonu tai tehny mitään: Kansas seiso paikallaan ja nyki vähän joka suuntaan kuin ei muistaisi mitä pitikään sanoa tai tehdä.
“...Earth calls Kansas, do you copy..?”
Huhuilu näytti boottaavan toisen aivot, koska nopean silmien räpyttelyn jälkeen Kansas nosti käsiään kuin… Joko aikoi halata tai lätkästä mua takaraivolle, mutta sen sijaan kädet pysähty puolitiehen sormenpäät nykien. Puhekin oli lähinnä sekalaisia tavuja joistaki sanoista.
“...Are you having a stroke or someth–”
“I thought I was being sent to a fucking morgue!”
“..Well, no. Im fine—”
“Fine?! You sleep walked outside! Middle of the night. At winter!”
Säpsähdin vähän kun Kansas iski kätensä mun poskille ja tuntu tuijottavan suoraan sieluun asti, että näkykö mussa pienintäkään naarmua tai mitään nosmaalista poikkeavaa. “..Yeah. Im fine. Now”, yritin puhua niin selvästi kuin suinki pystyin kun toinen piteli käsiä mun poskilla sen verran tiukasti että puhe kuulosti omaan korvaan lähinnä sössötykseltä. Otin Kansasin kädet omiini. “I mean, yeah it was not a good thing to happen. It could’ve gone so much worse. But apparently I wasn’t out there that long, so I just suffered mild hypothermia. Nothing life threatening.”
Toisen katse sinkoili sinne tänne kuin pingispallo pitkin pingispöytää. “Are you sure?”
Säpsähdin jälleen, kun Kansas äkisti heilautti peiton pois mun jalkojen päältä ihan vain varmistaakseen oliko mulla jalat tallella. Hyvä kun ei alkanu laskeen mun varpaitaki. Työnsin kääntöpöydän vähän sivuun, jotta pääsin siirtyyn istumaan sängyn reunalle. “Hey. Kansas. Im fine”, painotin loppua vahvasti. "Doctor even gave me a thumbs up that I can leave whenever someone can pick me up. So yes. I’m fine. We just need to be a bit more careful to make sure all outdoors are indeed locked for the night.”

Tuijotin Kansasia varsin intensiivisesti, kuin yrittäisin kaivertaa sanomani sen aivoihin asti.
Olinko mä oikeasti ok? No, en ehkä niin hyvin mitä just yritin toiselle vakuuttaa. Mutta jos otettiin huomioon vain tämä tilanne, just tämä tän yön valitettava seikkailu kadun varteen. Sen osalta oli ok. Kaikki muu oli nyt toissijaista, ja ne kyllä ootti myöhempäänki.
Ehkä onnistuin oleen tarpeeksi vakuuttava, koska seuraavassa hetkessä Kansas oli jo heittäny kätensä mun ympärille ja halas mua musertavan tiukasti. Niin että pienen hetken musta tuntu etten saanu ees kunnolla henkeä. Hieroin kevyesti toisen selänpuolta, kurtistaen vähän kulmiani siinä vaiheessa kun Kansas nytkähteli pienesti.

“...You walked outside on the street. Wearing only shorts and t-shirt..” toinen hymisi pienen naurun ohessa, “Imagine your reputation in your neighbourhood.”
“...Yeah. I did”, totesin takasi vähän päätäni nyökyttäen. Vaikka myönnettäköön toisen huvittuneempi vaihde oli mukavempi mitä äskeinen. Parempi näin.
“But yeah. Yeah. So, you are okay to leave here? Right?”
"Mmhm, the doctor said I can leave when someone picks me up.”
“Let’s leave this place then.”
“Uhh, one little problem.”
“What?” Kansas kysy vähän hämillään.
“I came here, wearing only shorts and a t-shirt.”
“...oh..”

Myönnän yllättyneeni aika paljonki siinä vaiheessa kun Kansas pyöräytti takin pois päältään, heittäen sen sängyn jalkopäähän ja alko kiskomaan huppari päänsä yli. Ja vielä enemmän siinä vaiheessa, kun se ojensi kyseisen hupparin mulle.

“You can put that on. I guess I survive with one layer less, I just crank up the heating in the car.”
Pidin hupparia hetken aikaa vaan käsissäni, katsoen sitä ja Kansasia. “..Thanks.”

Sillä välin kun kiskoin hupparin päälleni, odotin että Kansas olis pukenu takin takasi ylleen vaan ei, sen sijaan se pomppi yhen jalan varassa huoneessa kuin huojuva torni. Samalla kun mun korvia alko lämmittää ärsyttävästi taannonen vähän erilainen vaatteiden riisumis operaatio. Se vaihtu kuitenki hyvin nopeasti lähinnä hämmennykseen.

“How many layers of pants do you have on?”
“Umm, those, these and two other layers.”
“That would be four.. You are showing five fingers…”
“..Oh. Right. Four”, Kansas laski yhen sormen alas samalla kun ojensi päälimmäisten housujen alla olleet kevyet collegehousut. “...Wouldn’t want you to walk outside again. While wearing just…shorts and a t-shirt.”
“...Oh what a comedian you are…” mutisin ja pudistin päätäni.

Olimme päässeet parkkihallin oville saakka, kun pysähdyin ja skannasin hallin lattiaa. Sen lisäksi että se oli odotetustikkin ihan helvetin paskanen, se oli myös märkä. Siellä täällä oli enemmän ja vähemmän sulanutta lunta mitä sinne oli autojen matkassa kulkeutunu. Vilkasin alas mun paljaisiin jalkoihin. Sisätiloissa se oli vielä mennykki mutta…

“...How far is your car?”
“Just about there. About.. middle of that row over there.. If you can see from down there”, Kansas kommentoi vähän turhanki huvittunu virne naamallaan. “Why?”
“I don’t have shoes. Or anything else. So I try to prepare myself to walk over that crusty ass concrete floor.”

Kansas näytti ensin vaan tuijottavan mun jalkoja, tähyillen sitten jokaseen ilmansuuntaan silmät sirillään kuin hän suurinpiirtein etsiä kenkäparia parkkihallin uumenista.

“Coast is clear. I can carry you to the car.”
“Huh?”
“Yeah. We can’t really share one pair of shoes so.. Piggyback or princess style?”

Taas se kuumotus palas mun korviin. Ja niskaan.

Niin ihmiset kuin luonto tuntu kihisevän innosta nyt kun aurinko oli alkanu taas lämmittämään enemmän. Samalla kaikki se ihana lumi oli alkanu sulamaan ihan uudella vauhdilla, ja metsässä kävellessä tuntu että pieniä sulamisvesi puroja virtasi joka puolella. Vaikka nytki jalassa oli hyvin kosteaa kestävät kengät, tuntu silti siltä että kumisaappaat olis ollu osuvampi vaihtoehto. Talvi oli ollu… onnettoman lyhyt. Tuskin menisi kauaa kun talviharrastus välineet sai kantaa takasi varaston perälle.

“You said that let’s go for a walk, yes, but this is not a walk. This is a hike!” kuulin kuinka Kansas marisi jossaki mun perässä, ja ilman katsomistaki tiesin että se laahusti Laiskiaista muistuttavassa rönöasennossa.
“If you think this is a hike, you should come with me on a proper hike.”
“I thank you for such a great opportunity to get lost in the wild and get eaten by a Mountainlion or bear, but I’d rather cut off my legs and shove them up my ass.”
“Hmh.. Well that sounds impractical. But also, your loss. Hikes are fun”, heitin takasi vähän olkiani kohauttaen. Kuullen vain jotain kimakkaa mäkinää takaani, kun Kansas mitä ilmeisimmin imitoi sanojani.
“Why did we even come back here? We went the whole place through square by square?”
“Did we tho? We just looked through one small area in huuge forest. And since then I’ve had this feeling like we missed something.”

Puiden ja joidenkin suurien kivenlohkareiden ympäröimä harvempi kohta metsässä näytti lähes samalta kuin edelliselläkin käynnillä. Osan puiden kaarnoivin kaiverretut merkit olivat yhä siellä, näyttäen lähes siltä kuin ne muodostaisivat alueen ympärille kehän.


“Based on your spidey-sense, what are we even looking for?” Kansas tiedusteli samalla kun aukasi mun mielestä aivan liian paksun toppatakkinsa varmaan tuhannennetta kertaa lyhyen kävelyn aikana.
“I'm not sure”, mutisin samalla kun haravoin ympäristöä katseellani.

Se kyllä helpottaisi kummasti kun olis joku lisä aavistus siitä että mitä mun aivot oli päättäny että olimme muka missanneet. Kirjaimia ja muita merkkejä oli löyty paljon, eikä niissä ollu mitään kunnon logiikkaa ettäkö niistä olisi voinu jotaki nousta mieleen. Ehkä jos kirjaimia olisi ollu enemmän, niin niistä olisi voinu saada muodostettua jonku sanan mutta..
Kiipesin saman kiven päälle kuin edelliselläkin kerralla olin tehny. Nyt sinne oli tosin vähän helpompi kavuta, kun sen päällä ei ollu senkään vertaa lunta tai jäätä kuin viimeksi.

“If you fall down from there, just so you know, I don’t know if Im very good with that pressing part but I volunteer to give you CPR.”

Niskassa tuntu varmasti hyvin samalta mitä jos joku olis kipannu kiehuvaa vettä mun päälle, kun kylmien väreiden sijaan hämmentävä kuuma-aalto pyyhkäs korvista niskan kautta pitkin selkää. Roikuin lohkareen kyljellä kuin mikäki Gekko kun jalansija oli livenny. Karaisin vaan mun kurkkua, ja kiskoin itteni kiven päälle asti samalla kun Kansasin hyvin ylpeältä kuulostava hihitys säesti urakkaani.
Aikasempi tunne siitä että tänne oli jääny jotain mitä me ei oltu huomattu ekalla käynnillä tuntu vaan vahvistuvan. Nyt se ei tosin tuntunu samalta mieltä kutittelevalta mitä se, kun en meinannu millään saada päähän missä oli aikasemmin lähistön raapustuksia nähny.
Nyt se tuntu… En oikein edes tienny tarkkaan että miltä. Ahistavalta. Äskönen yli pyyhkässy kuuma tunne oli vaihtunut kylmäävään oloon, ja olin ihan varma että mun niskavillat oli noussu pystyyn samalla kun iho alko nousta kananlihalle. Jostaki mieleen vaan hiipi pakottava tarve kattoa alas, jonka jälkeen mieleen iskeyty hyvin nopeasti tarve päästä pois. Mutta sen sijaan oli kuin kaikki komennot aivojen ja kropan välillä oli poikki. Nopeasti myös tuntu siltä kuin oksentaisin ihan just, kun vatsa tuntu kääntyvän ympäri ja yritti pusertaa sisällön takaisin kohti ruokatorvea.

“What did your finn eyes see?” Kansasin ääni kuulu melkeen suoraan mun takaa.
Nieleskelin nopeasti, ja vannoin että maistoin sen ihanan vatsahappojen täyteisen kitkerän maun suussani, ennen kuin liu’uin alas kiveltä. Laskeutuminen ei menny ihan nappiin, minkä takia könysin metsänpohjalla parin askeleen verran kuin karhunpoikanen kun hain tasapainoani. “Let’s go.”
“What? Now? You found something didn’t you?” toisen silmät kiilsi kuin harakalla joka näki auringossa kiiltelevän aarteen, “What was it?”
Tarrasin tiukasti kiinni Kansasin kyynärvarresta kun hän yritti kävellä mun ohi. “Nothing. Let’s just go.”
“Now I definitely need to see what it is!”
“Let’s. Go…Now.”

Sama kuinka yritin painottaa etenki lähtöä tarkottavaa sana, tai katsoa toista siihen sävyyn että oikeasti tarkotin sitä, niin varmaan variksenpelättimellekki puhuminen olis tuottanu enemmän tuloksia mitä Kansasille. Tuo sen kuin käveli määrätietosesti eteenpäin ja arvuutteli lähes innoissaan että olinko löytäny suurinpiirtein maasta pilkistävän aarrearkun. Ja halusin vaan pitää rikkauden kokonaan itelläni.

“Kansas! I’m serious. Let’s fucking go, now.”
Hetken jo luulin että vihdoin toinen kuunteli, koska hän pysähtyi ja katto mua tutkivasti.
Mutta eipä vittu tietenkään.

 

“I’m just going to take a quick look!”


Niillä saatesanoilla Kansas sujahti kuin raketti mun ohi, vaikka kuinka yritin hapuilla jotaki otetta…
mistä tahansa.
Pienen hetken mulla oli joku ote toisen vaatteista, mutta ote lipesi lähes heti. Ja vanhempi poika luikerteli mun näpeistä
kuin 5-vuotias joka juoksi täyttä Naruto-juoksua kohti kaupan karkkiosastoa.

Huomaamattaniki pidätin henkeäni kun Kansas pysähty kiven vierellä ja vaan tuijotti alas maahan.
Tieto kiven takana luonnottomassa asennossa retkottavasta ruumiista kulki selvästi valoaki nopeammin,
koska siihen ei montaa sekuntia uponnut kun väri jo pakeni toisen kasvoilta.
Lähes samalla hetkellä Kansas jo pakitti ja hoiperteli mun ohi.







“Pardon me but I needtogon–”
Toinen ei päässy edes loppuun sanoissaan, kun hän tyhjensi vatsalaukkunsa sisältöä puun juurelle. Hänen onnekseen, ehdein kaappaamaan päästä valumaan lähteneen kissapipon turvaan ennen kuin se olisi pudonnut maahan muodostuneeseen kellertävään kasaan.
Hieroin kevyesti Kansasin selkää mun toisella kädellä, nieleskellen vähän itsekin kun keskityin että en ite antanu ylen. Olin mä ennenki ruumiita nähny, mutta ne oli ollu puhtaita ja nätisti asetettuja. Ihan kuin kyseinen henkilö olisi vain nukkunut sikeästi. Mutta… tuo oli ollu kaukana siitä.

“If I would’ve ever seen someone who has died on OD, that would be exactly what I would have seen”, Kansas mongersi vähän henkeään haukkoen. Nytkähtäen taas eteenpäin.
“...We need to call someone”, mutisin ja yritin setviä ajatuksia jonkulaista toimintasuunnitelmaa varten.

Huone heittelehti joka suuntaan kun mä pomppasin henkeäni haukkoen istumaan sängyllä. Ekat hengenvedot tuntu olevan yhtä tyhjän kanssa, ihan kuin happi ei olis löytäny sitä suoraa reittiä keuhkoihin vaan pyöri jossaki henkitorven ja kurkun välillä että mihin sitä pitäis oikein mennä.
Keuhkot tuntu pusertuvan kasaan kuin tyhjä muovipullo, mikä tuntu pistelynä ja tukahduttavana paineena.
Sitä kesti varmasti korkeintaan pari sekuntia, mutta siinä hetkessä se tuntu ikuisuudelta ennen kuin vihdoin keho reboottas ittensä ja muisti että näinhän sitä happea hyödynnettiin.

Päässä oli vähän samanlainen kepeä ja kihelmöivä tunne mitä parin kaljan jälkeen, mutta tällä kertaa sen yhteydessä ei ollu sitä mukavan rentoa fiilistä. Vaan ennemmin sama raskas olo kuin olisin just vinssannu pyörällä jyrkkää ylämäkeä pitkin.

Mielessä oli niin vahvasti metsäaukean ison kivilohkareen takana vastassa ollu näkymä, että olin täysin vakuuttunu siitä että jos nyt katsosin lattialle niin se maassa samaan aikaan räsynuken omaisesti retkottanu ja luonnottomaan asentoon kangistunut ruumis olisi siellä.
Vähän teki mieli vilkasta alas. Mutta pidin katseen tiukasti kattoparruissa.
En halunnu nähdä sitä. En oikeasti.

Hetken aikaa vain istuin liikkumatta paikallani ja keskityin hengittämään rauhallisesti.

Hiljalleen olotila alko hälveneen, kun tieto omasta sijainnista ja tilanteesta valtasi jokasen tietoa käsittelevän solun. Olin kotona. Omassa huoneessa. Omassa sängyssä. Verhon raosta ei tullu vielä merkittävästi valoa, itseasiassa vahvin valo oli peräisin talon edustalla tönöttävästä katuvalosta, joten oli vielä vahvasti yö.
Hyvä.
Huoneessa oli miellyttävän viileä nyt kun ilmalämpöpumpun oli saattanu säätää vähän pienemmälle. Jos Kansas olis ollu täällä, niin se olisi pakostaki pitäny olla puhaltamassa enemmän lämmintä ilmaa. Käden alla tuntuva lakana sen sijaan tuntu inhottavan kostealta, ja samalta tuntu myös mun päällä ollu t-paitaki.
Nopean käsikopelon kautta varmistuin siitä että olin onnistunu hikoilemaan kuin rankemmanki urheilusuorituksen tehneenä.

Kiskasin paidan mun pään yli, ja heitin summittaisesti vaatekaapin läheisyydessä olevan pyykkikorin suuntaan kun olin päässy ylös sängystä. Nappasin kännykän mukaani pöydän reunalta, ja laahustin viiston katon alla olevalle säkkituolille ja rojahdin sen sekä Mr. Paddingtonin päälle makoilemaan. Mieluummin nukuin siinä loppuyön. Vaihtasin lakanan huomenna.

Tämähän on oikein ilon ja onnen päivä.. Totesin itselleni kun kellon tarkistamisen jälkeen laskin kännykän seinällä olevalle pienelle hyllylle. Just kun yölliset lenkkeilyt oli alkanu ainaki rauhottuun, niin sitte tällänen kiva ylläri.

Mukava asento löyty varsin nopeasti, ja vedin syvään henkeä. Ehdein ehkä hetken, vaikka se hetki tuntu tällä kertaa vain sekunteilta, tuntea olon rauhalliseksi ja rennoksi. Kun alapuolelta alko kuulumaan se sama saatanan ääni kuin melkeen joka helvetin hetki siitä lähtien kun äiti oli kotiutunu: vauvan itku.
Se ryttynen koliikkinen sinappiruuta alotti sen lyhyillä valittelevilla kitinöillä, kunnes se ylty sellaseksi parkumiseksi että jo jäi laivojen sumutorvekki varmasti toiseksi.
Pyöräytyin ylisuuren pehmonallen selän alta mun naamalle ja painoin mahdollisimman tiukasti vähän koko pääni ympärille saadakseni rääynnän vaimennettua edes jonku verran.
Kuinkahan monta vuotta vankeutta sais jos heittäis vauvan yläkerran ikkunasta pihalle? Toisaalta, vankilassa saattas saada unta. Houkuttelevaa.

Kohta vuosi sitte mun pistesaldo Amerikalle oli vähintään -1000, enkä ollu uskonu sen tilanteen muuttuvan sama kuinka kauan mun pitäis täälä puolen rapakkoa kökkiä. Mutta jotenki huolestuttavasti niitä pisteitä oli jostaki kuitenki alkanu ropiseen.
Ei todellakaan kaikesta, ei helvetissä. Eikä kaikki pisteet ollu ees pysyviä.
Mutta tämä. Tämä oli yksi ehoton plussa, ja iso sellanen, sekä pysyvä.

Annoin mun katseen kiertää ympärillä leviävässä korkeiden, lumihuippuisten vuorien hallitsemassa maisemassa. Olin nähny saman näyn jo.. hyvin monta kertaa, jokasen hissimatkan aikana jo useina päivinä, mutta joka kerta se oli ihan yhtä huikea. Tänään vieläpä sää oli parempi kuin täydellinen!
Kaivoin kännykän mun povitaskusta ihan vain tarkistaakseen että laite oli varmasti lentotilassa. En halunnu kuulla yhtäkään kilahdusta saapuvasta viestistä mihinkään sovellukseen, enkä halunnu vastaanottaa yhtäkään puhelua mikä vähentäis kallisarvoista aikaa rinteessä.
Napautin vielä nopeasti pari pykälää lisää volyymia kypärän kuulokkeissa pauhaavaan musiikkiin ennen kuin laitoin puhelimen huolellisesti povitaskun suojiin.
Heijasin paikallani varmaan samaan sävyyn mitä Kenai kun se odotti jonku heittävän sille pallon, kun tappelin hihoja hanskojen päälle.
Lopulta vain pari avustavaa lykkäystä sauvoilla, ja muutaman luisteluliikkeen jälkeen tasaisempi hissialue vaihtui voimakkaammin kallistuvaksi mäeksi.

Elämä oli hassua.
Siihen ei ollu enää niin kauaa kun tulis täyteen tasan vuosi siitä, kun olin joutunu muuttaan Amerikkaan. Rapia kahdentoista tunnin lentomatkan päähän kaikesta tutusta ja turvallisesta mikä oli ollu mun elämä siihen asti. Jos Owenia ei laskettu niin en ollu tuntenu yhtäkään toista ihmistä koko kyläpahasesta, saati koko maasta, ja mun oli pitäny vaan koittaa hyväksyä se.
Ja nyt?
Istuin muualla kuin kotona syömässä aamupalaa koska olin ollu kyseisessä paikassa evakossa melkein viikon putkeen. Eikä edes se, vaan kaiken kukkuraksi istuin oottamassa että mun poikaystävä sais raahattua ittensä alakertaan, kun hän oli marissu kuuluisat five more minutes.
Jotenki se muka pysy toimintakuntosena kun veti aamulla huiviin omenan ja energiajuoman, mihin ei menny ku no ja hä, mutta mä tarvein oikeasti jotaki ravinnoksi kutsuttavaaki. Joten olin sitte liittyny alakerran aamupala seurueeseen.

Natustelin tyytyväisenä kokoamaani voileipää, kiittäen Jesseä  siitä että tässä taloudessa oli tarjolla oikeaa leipää eikä mitään jenkkien sokeria täyteen tupattua ja leiväksi kutsumaa pullamössöä.
“Have you read it already?” matala miesääni kysy mun vierestä.
“Mmm… Yes”, vastasin lyhyesti kun pääsin sanomalehden sivuilta löytyneen viimesen kiinnostaneen jutun loppuun

Sanomalehden puolikkaiden rapina muistutti niitä aamuja kun oltiin Ilmarin isovanhempien luona, sen ukki kävi aina hakemasa aamulehden kylän huoltoasemalta jotta varmasti sai lukea uutiset tuoreeltaan. Owen sen sijaan oli niinki moderni, että luki uutisensa tabletin näytöltä.
Katsoin lehden osaa mikä oli taitettu auki siten, että sen ensimmäisen sivun sijasta ensimmäisenä vastassa oli joku keskivaiheen sivuista.

“It’s a Farm Show, not that far from here”, Kansasin isä totesi, “They have several different farm animal shows there so I was thinking, maybe we should take Lucy there. Such a good individual as they would do well there.”

Tuijotin edessäni olevaa mainosta osittain koska en todellakaan ollu osannu odottaa moista heittoa, joten miten siihen nyt reagoisikaan. Vuohinäyttelyyn appiukon kanssa. Jahka selvisin ensi yllätyksestä, ajatus alko itseasiassa vaikuttamaan erittäin hyvältä. Kansas oli niin vakuuttunu siitä että Lucifer oli vuohi suoraan helvetistä, vaikka se oli oikeasti älyttömän fiksu ja mukava kaveri. Joten… Jos se oikeasti pärjäis jossaki tollasessa, niin siinä jos missä olisi näpäytys Kansasin sormille.

“.. That sounds actually quite a good idea.”
“Excellent. Those other two are not that bad either, but Coopers are more like commercial goats when compared to Lucy.”
“Poor baby Coopies, it’s not even 8AM and people are slandering them like this! Don’t you have any kind of compassion for them? What about their feelings?” Kansas kommentoi hyvin valittelevaan sävyyn samalla kun nojautui dramaattisesti ovenpieltä vasten.
“They would be fine even if they heard me. I did admit  that they are good commercial goats”, mies totesi vilkaisten poikansa suuntaan kulmakarvojensa alta.
“Insulting and undermining poor little Brown and Black Cooper, first thing in the morning”, Kansas jatkoi tekoitkuisella äänellä ja pyörähti yhden keittiön sivupöydän kautta ja nappasi omenan käteensä ennen kuin sukelsin ottamaan jääkaapista energiajuomatölkin ennen kuin otti itselleen tuolin mun vierestä.

Olkoon kuin typerää tahansa, jotenki se miten Kansas onnistu vaivattomasti vaamaan tölkin yhdellä kädellä oli… vaikuttavaa. Pidin katseeni toisen kädessä vielä siinäki vaiheessa kun hän nojautu lähemmäs mua lähes heti kun sen isä oli noussu ylös pöydästä ja kanto astioitaan tiskipöydälle.

“Should I be worried since you seem to be sooo good buddy with my dad?”
Pieni kylmä väre kiipesi mun niskaan kun tunsin toisen huulten lähes hipasevan mun korvalehteä sen kuiskiessa mulle. Katsoin lyhyesti Kansasia, ennen kuin vuorostani nojauduin lähemmäs tuota. “I don’t know. Should you? I mean. As you should be aware, I seem to like guys older than me and he is the one who you inherited some traits in your good looks so”, kuiskasin takasi ja pidättelin virnettä mikä yritti nykiä suupieleen. Peittelin sen sillä että nostin kahvikupin huulilleni.

En ihan osannu tulkita että mitä tunnetilaa Kansasin ilme oikein edusti, mutta näkemisen arvonen se ainaki oli. Takusa olleen kännykän merkkiääni anto tervetulleen tilaisuuden keskittyä jonki muuhun jotta onnistuin pitämään naamani peruslukemilla. Metsästin kännykän vapaaseen käteeni muina miehinä ja auoin ilmotuksen mikä kerto uudesta saapuneesta viestistä whatsappiin.
Sain luettua viestin kertaalleen läpi, mutta vaikka olin kyllä lukenu joka sanan niin tuntu että olin lukenu ihan väärin ja piti varmistaa lähettäjän nimiki ennen kuin aloin tavaamaan tekstiä uudestaan samalla kun laskin kahvimukin hitaasti takasi pöydälle. Kansas kuulu sanovan jotaki, mutta sen en saanu mitään selvää sen sanoista kun yritin saada iskettyä lukemani ymmärrykseen asti.

Kansas vaikutti huomanneen että en ollu tavoiteltavissa, koska hän oli hyvän hetken hiljaa ennen kuin puhui taas. “Something interesting?”
“....Yyeaah.. I could say so..” puoliksi mutisin ja vilkuilin viestiä läpi varmaan jo kuudennetta kertaa.
“....Care to share that possibly very interesting content with me?”
“..My riding trainer, who’s lessons I’ve had remote since he lives in Norway, come to America for at least half a year. Full year if things goes well. He locates in fu–freaking Utah. Which means that I could get actual lessons! In person!”
“What??”
Näytin kännykän näytöllä yhä auki olevaa keskustelua missä näky mun valmentajan viimesimpänä lähettämä viesti. “He even takes his horses with him, and I would be able to ride those horses too so no need to bring Hades with me every time. And that is not even the best part: Those horses already know all that stuff I'm trying to learn, and teach to Hades, so I would be able to learn better myself and then teach Hades!”

Pelkkä hammassärky ei riittäny kuvaamaan sitä kipua minkä tunsin mun leuioissa kun purin mun hampaita yhteen. Tunnistin jopa hienoisen metallin maun mun suussa.
En oikein osannu eritellä mitä kaikkea tunsin sillä hetkellä, mutta vahvimpana pintaan puski ihan vaan pelkkä vitutus ja pieni halu kokeilla kuinka monta osumaa tylpällä esineellä päähän riittäisi tappamaan ihmisen. Näin vahvaa väkivallan halua en ollu tainnu tuntea sitte viime kesän, se tuntu särisevänä kihelmöintinä käsissä ja niskassa. Muuttuen tykyttäväksi tunteeksi ohimolla ja vaihtui kohinaksi korviin siirtyessä.

Sormet ei tuntunu ymmärtävän täysin aivojen lähettämiä toiminta signaaleja kun yritin alkaa kaivamaan kännykkää taskunpohjalta. Ihan ku talvipakkasella kun sormet oli vähän jäässä: hitaat ja kohmeiset rumpukapulat.Eikä operaatiota helpottanu se että pitelin Hadeksen ohjia mun toisessa kädessä.
Lopulta kuitenki nostaa puhelimen mun korvalle ja kuuntelin tuuttaavaa merkkiääntä, vaihdellen painoa jalalta toiselle kuin mulla olis vuosituhannen pahin kusihätä.

Puhelun toisessa päässä kuulu naksahdus ja jotaki epämäärästä ratinaa minkä seasta kuulu sen olosta narinaa että vastaaja oli vasta heränny.

“Are you still sleeping??”
“mmhuh? What? What time it is?”
“Early, but take a wild fucking guess who the fuck I just saw!”
“Huh? I dunno.. Easter Bunny?”
“Our fucking camp buddy from the summer!”
“Coopie? Pookie we see him all the time..”
“NO! That fuckingfucknugget Robert-fucking-Center thatfuckinfff– Im this fucking close to commit a fucking muder middle of the fucking day–”
“... All I hear is fucking and fuck, what makes me wonder where the fuck you are that there is that much fucking. But did you say Robert?”
“YES! THat fucking mentally challenged moron who is even incapable of takingcareofhisfuckingpersonalhygiene!”
“I don’t know if I’ve heard you like this since.. summer. Damn how I wish I could be there to see you tho. Oh, by the way, are you really going to wear western riding gear? Boots, stetson and all?”
“Of course I am, even a hat— wait, that’s not the fucking point here!”
“Oh but it so is! Say hi to dear Robert-y from me~”
“The hell I will! I do my absolute best to avoid that piece of fuckingneanderthalfuckwad!”

Ensimmäinen kisapäivä alko kääntyä jo vahvasti lopun puolelle ennen kuin vihdoin ehdin vetäytymään paremmin sivummas rauhallisemmille vesille. Tässä vaiheessa päivää lämpötila alko vihdoin olla inhimillisempää kun mittari alko laskea edes lähemmäs kahtakymmentä astetta. Tälläset trooppiset hellekelit ei todellakaan ollu mitään eläviä varten. Ja silti täälä oli joku kulkenu huppari päällä???
Naputtelin kännykän suojakuorta sormenpäällä vähän malttamattomasti kun ootin että puhelimessa kuuluva lyhyiden merkkiäänien sarja loppuis. Ainaki jos kelloa katto, niin Kansasin pitäis olla kyllä–

“Did you land on your face?” puhelimesta kuulu rasahduksen ja nopean kahinan jälkeen vähän turhanki innostuneeseen ääneen esitetty kysymys..
“...Why is that the first thing you can think of why I call you?”
“I don’t know. You tend to do it”, näkemättäki tiesin että virne kiipeili leveänä Kansasin naamalla.
“To your disappointment, no, I did not. Actually Hades surprised me and we got first place.”
“wHAT? First?!”

Mun piti siirtää kännykkä vähän kauemmas mun korvalta kun Kansas huusi vähän turhan suurilla kirjaimilla varmistaakseen että oliko juuri kuullu oikein.

“Yeah, believe it or not”, totesin ja pudistin päätäni hymy suupielissä, “Se kyllä palautu jotenki vähän hitaasti sen jälkeen että en tiedä… Pitää koittaa kiinnittää vähän huomiota siihen että mentäis rauhallisemmin. Kuitenki mieluummin mennään liian hitaasti ja palaudutaan hyvin mitä toisinpäi.”
“Teksasin sään tuntien, en ihmettele. Täällä on aika merkittävästi viileämpää niin Hadeksella voi mennä päivä pari ennen kuin se tottuu siihen kunnolla.”
“No joo. En malta odottaa että päästään takas kotia, lupaan että en valita Idahon lämpötiloista.. No, ainakaan muutamaan viikkoon.”
“Wow, for a few whole weeks?” toinen naurahti, “But seriously, first place! That’s fucking amazing! You better put the ribbon on your wall and start collect them the same way Jenni does.”
“Oh trust me, I even have a picture from our ride that I will frame and hang it with the ribbon on my wall. Loppukisan ajan mun tavote on vaan saada hyväksytyt suoritukset. Muusta viis.”
“Mutta kun–, tai siis jos, tiput naamalles niin haluan siitä videokuvaa kolmesta eri kuvakulmasta sekä valokuvasarjan jotta voin kehystää sen vaihe vaiheelta mun huoneen seinälle ja—”
“Come on! It happened once!”
“So? That means only that it can happen easily once again!”

Luoja hae lapsesi pois täältä, en halua kuolla vielä. Tai itseasiassa. Kuolema… Ei olis itseasiassa yhtään paha ajatus..

Ajatuksen tasolla välipäivän viettäminen Freewind Farmin tiloissa oli ollu kiva, mutta toteutusvaiheessa olin alkanu hyvin nopeasti ajattelemaan toisin. Varsahuutokauppaa olis voinu olla ihan kiva seurata, sinänsä. Ja myyntikojuissa oli ollu kyllä vaikka mitä ja vielä enemmänki mitä hypistellä ja katsoa, mutta en ollu jaksanu keskittyä oikein mihinkään parin kojun jälkeen ja seurasin zombin tavoin autopilotilla lähinnä Cooperia.
Sen stetsoni oli nimittäin erinomainen mikä napata välillä toimittamaan viuhkan virkaa.
Toinen ei tosin tuntunu ilahtuvan lainaamisesta yhtä paljoa, mutta kai mä olin kerryttäny tarpeeksi säälipisteitä senki silmissä koska se soi aina edes pienen hetken minkä ajan sain lainata toisen lakkia.
En kyllä ymmärtäny miten sitä pysty pitää päässä tässä lämmössä. Jo perus lippalakki oli liikaa, mutta jotaki oli ihan pakko pitää päässä ja etenki silmien suojana. Kasvoja varjostava lippa ja aurinkolasit ei tosin tuntunu riittävän juuri mihinkään suojaamaan mun silmiä tältä valolta. Toki aurinko möllötti taivaalla over 9000 tyylillä, mutta omassa päässä maanki tuijottaminen tummien lasien takaa tuntu yhtä pahalta kuin olis tuijottanu silmät suurena suoraan aurinkoon että hey, please cook my eyeballs.

Jäähilejuoma oli viilentäny tukalaaki tukalampaa oloa piirun verran ainaki hetkeksi. Haaveilin kovaa siitä että saisin sitä tavaraa vähintään ammeellisen että voisin upottautua sen pinnan alle kokonaan. Siten, ettei edes yksi hiuskarva pilkistäis ilmassa. Siitä en ollu tosin varma, pahensiko viileästä haaveilu oloa vai helpottiko se.
Olin valunu alas tuolilta, ja rojahtanu pitkäkseni nurmelle kuin märkä rätti ja siirtäny lippalakin naaman päälle suojaksi blokkaamaan valoa edes vähän enemmän. En juurikaan saanu selvää mihin pöydän äärestä kuuluva keskustelu liitty, puhe oli yhtä sameaa massaa mun korvissa. Mutta jokanen vähänki korkeampi tavu ja hihkasu tuntu samalta kuin joku olis survonu neuloja mun aivoihin. Vitut. Nauloja. Tylsiä sellasia. Ja vähän vääntyneitä sellasia.
Mieleen luikerteli vaan hetki sitte jonossa käyty keskustelu Cooperin kanssa. Siinä missä yleisen olotilan takia kyrpiintyny aivopuoliskoni olis halunnu kuristaa toisen kun se oli alkanu kysymään sellasia juttuja mihin vastaaminen vaati ajattelua! Samalla tunsin kuitenki myös harmitusta. Siitä että en ollu kyenny vastaamaan toisen kysymyksiin yhtään sen paremmin. Ne oli kuitenki ollu hyviä ja silleen tärkeitäki kysymyksiä, mihin olin vastanu niinki tyhjentävästi että olis ollu helpompi vastata suoraan että sori mun aivot ei toimi nyt yhtään kysy illalla uudestaan ko lämpötila ei yritä tappaa mua.
Koska muistinhan mä ny hitto miten asiat oli mun ja Kansasin välillä menny.

“Tomorrow….should…. hotter…”
“What?!” kaikki mielessä särisseet ajatukset katos sen sileän tien ja ponkasin istuaalleni sen verran nopeasti että lippalakkiki lensi ihan hyvän matkan päähän.
“Jesus! So you are still alive”, Cooper totesi ja pyyhki Coca-colaa rinnuksiltaan.
“No, just me and unfortunately yes. But who said what about tomorrow being an even hotter day?”
Hayleyn katse kiersi pöydän ääressä kuin hän varmistaisi uskalsiko hän toistaa sanomansa. “..Yeah. The weathercast says that it should be around 88 tomorrow.”
“EIGHt– oh right. Fucking farenheith…” siristelin mun silmiä ja hapuilin lippiksen takas päähän suojaamaan mun silmiä, alkaen sitte metsästää kännykkää mun vierestä.
“It should be something like 32 in celsius”, Harper sano melkeen varovaiseen äänensävyyn samalla kun laski oman puhelimen kädestään.

Olin näkevinäni kuinka joku mummo lähistöllä  viittoa ilmaan ristiä siinä vaiheessa kun parahdin mittavan valikoiman suomalaisia kirosanoja.

Tässä vaiheessa viikkoa se ei ollu millään muotoa uutta että mun päätä särki. Se oli uus normaali tällä hetkellä. Mutta nyt särki sentään jo jotaki muutaki ko vaan pään sisäpuolta. Vasemmalla puolen naamaa tuntuva sykkivä kipu olis koska tahansa muulloin ollu inhottavaa, mutta nyt se oli lähinnä virkistävää.
Tai ehkä se oli ihan vaan se pyyhkeeseen käärästyy jääpalapussi.
Anyway.

Istuin tuolilla ja painoin pakettia kevyesti mun naamaa vasten samalla kun otin Ethanin ojentaman vesilasin vastaan ja hapuilin sinne upotetun pillin suuhuni– vain säpsähtääkseni kun pistävä kipu iski takaisin. Mausta päätellen huuleen tullu  halkeama ei ollu vielä ummessa. Koska raikkaan veden sijaan maistoin saman metallin maun mitä kun kotona, Suomessa, tallin vesiputket oli päässy ruostuun ja vesi maistu siltä miltä näyttiki: ruosteelta.

“So. Can you enlighten me what exactly happened”, Ethan kysy siihen sävyyn että vastaamattomuus ei olisi vaihtoehto, “Ensin olit ihan rauhassa sivussa juomassa ja hetkeä myöhemmin näytti siltä kuin sinne olisi pystytetty Fight Club.”
Kohautin mun olkapäitä. “Se alotti.”
“Mmhm, vai niin. Ja miten se alotti että aikaan saatiin nyrkkitappelu?”
“It’s not my fault that he doesn’t have all the moomins in the valley.

Kisojen ekasta päivästä lähtien olin vältelly yhtä tiettyä kanadalaista kuin ruttoa, koska se lyhyt aika mitä olin sen kaa viettäny samalla tontilla Beaver Coven kesäleirillä oli riittäny kertoon mulla ihan liianki hyvin että tultiin yhtä hyvin toimeen mitä suomalaiset ja ruotsalaiset jääkiekkofanit.

—

“Look what the cat dragged in!”

Tunsin kuinka mun jokanen solu viritty ultimaattisen vitutuksen tilaan missä halusin omistaa kyvyn tilata NATO ohjuksen millin tarkkuudella tiettyyn pisteeseen. Valitettavasti mulla ei ollu sitä kykyä. Joten tyydyin puremaan hammasta sekä puristamaan mun kädessä olevaa mukia niin että sen muovipinta vain natisi hennosti otteen sisällä.
Nyt. Ei. Ole. Hetki. Melo perspää vaikka kanootilla Kuubaan ja vähän äkkiä.

“Oh? Did you get that bad brain injury last summer that you don’t remember?” Robertin ääni kuulosti yhtä miellyttävältä kuin kourallinen Legoja kengän sisällä.
“As much as I fucking hope that I wouldn’t remember your stench. Unfortunately, I do”, vastasin täydellisen asiakaspalvelu hymyn kera.

Mun vastaustapa ei selvästi miellyttäny mun rakasta leiritoveria edelliseltä kesältä, koska sen suupielet nytkähti hetkellisesti merkittävästi alaspäin. Mutta lähes yhtä nopeasti poika palautti sen ärsyttävän omahyväsen ilmeen naamalleen.

“I should have known that you are some fucking creeper like that butt buddy of yours. That weird faggot with his fucking ridiculous beanie”, Robert röhisi itteensä tyytyväisen kuulosena.
Toivottavasti rasahdus minkä kuulin oli vaan joku tuulen mukana suuhun lentäny hiekanjyvä eikä mun hammas, mutta totta puhuen mua ei voinu vähempääkään kiinnostaa se. “What the fuck did you just say?”
“Oh? Did I insult your boy– giiirlfriend? Huh?” toinen lirkutteli, ilme kuitenki muuttuen nopeasti lähes pahoinvoivaksi, “Shit, you really are a faggot too?” Robert lisäsi ja peruutti karvan verran samalla tarkisti käsivarttaan että oliko se ollu liian lähellä ja saanut vähintään spitaaliin verrattavissa olevan tartunnan.
“And what do you do with that knowledge? Don’t say that you have some crush on me.”

Jos Robertin ilme oli aikasemmin muuttunu siihen suuntaan kuin se olis valmis tosintamaan Nakkikioski aamu 5:ltä skenaarion, niin nyt se vasta löyhkäski toksiselta testosteronilta.

“I mean, who am I to blame you if you have fallen in love with me–”

En päässy edes loppuun kun rekisteröin Robertin tömistelevän lähemmäs kuin punasta näkevä sonni samalla kun sen moukaria muistuttava nyrkki ojentu eteenpäin.
Olin aika varma että se pieni liike minkä se oli ottanu vain hetki sitte taaksepäi pelasti mut, koska se anto mulle sen merkittävän viiveen että ehdin rekisteröidä tapahtuvan. Sitä en tosin tiedä miksi mun reaktio ei ollu liueta paikalta. Sen sijaan olin paiskannu kädessä olleen muoviastian mahdollisimman kovaa päin toisen näköä. Ei pieni muki paljoa vahinkoa saanu aikaan, korkeintaan jonkulaisen mustelman, mutta sisällä ollu hiilihappojuoma näytti kirvelevän Robertin silmissä kun hän otti pari askelta takaisinpäin.
Toinen vaikutti suurinpiirtein vesikauhuselta eläimeltä mölistessään jotain epäselviä solvauksia pyyhkäistessään nopeasti kasvojaan, ja silmät sirillä nytkähti taas eteenpäin.
Luulis että toisella kerralla ehtisin reagoida jo paremmin, koska miten muutenkaan toinen olis voinu reagoida, mutta olin silti liian hidasta livahtamaan vanhemman pojan mua kohti kurottelevista sormista.
Samalla liikkeellä kun Robert nappas mua paidan rinnuksesta kiinni ja kiskas lähemmäs jotta saisin silmäillä sen rystysiä lähempää, meninki vaan vielä lähemmäs ja iskin surutta mun otsan toisen naamaa vasten. Ehkä jos olisin saanu tasapainosemman liikkeen aikaan niin olisin välttyny seuraavalta tapahtumalta, mutta niin ei valitettavasti käyny. Koska ennätin peruuttaa ehkä puolikkaan askeleen kun se nyrkki tuliki sieltä. Ehdein vain rekisteröidä että kohta tuntuu, kun rystyset uppos mun kasvojen vasemmalle puolelle.

Ehdein käydä toisen polven varassa mutta ponkasin hyvin nopeasti takasi jalkeilleni, mutta siinä vaiheessa tunsin huomattavasti itteäni vahemman otteen mikä kiskas mua taaksepäin. Samalla hetkellä myös Robert oli saanu osansa kun joku hyvin vakavalla ilmeellä varustettu aikuinen suurinpiirtein raahasi joka ilmansuuntaan räpiköivän kanadalaisen mukanaan.

–

“Eli ei-niin-mukava tuttavuus kesäleiriltä tuli jutteleen sulle, haukku sua ja Kansasia?” Ethan tiivisti kertomaani toista kulmaansa kohauttaen.
“No en nyt niin sanois. Iteppä alko jauhaan paskaa eikä kestäny puoltakaan samasta takasipäi. Paitsi että mä en sanonu siitä itestä mitään pahaa”, vastasin tuhahtaen, “I don’t really care what he says of thinks about me. But no need calling Kansas by slur names. And at least have enough courage to call my boyfriend boyfriend and not girlfriend. Come on. Pathetic.”
“What do you mean with that?” Harper kysy hämmentyneeseen sävyyn.

Hyvähän se oli vasta tässä vaiheessa Ethanin tuijottamista oli tajuta että pyyhemytyn luoman kuolleen pisteen takaa paljastu vähän kaikki muutki meidän väestä oli paikalla. Toki, kyllähän draama aina keräs Ulla Taalasmaat paikalle. Ja meissä kaikissa asu pieni Ulla Taalasmaa.

“...Exactly what I said.”

“..I’m home”, huikkasin kun pääsin eteiseen ja aloin ottaan kenkiä pois mun jaloista. En tiedä oliko mun vanhemmat ollu kytiksellä keittiössä tai jotain, koska niin äiti kuin Owen pelmahti hämmentävän nopeasti eteisaulaan nuokkumaan.
“Missä sä oot ollu koko tän ajan?” äiti tivasti hyvin nopeasti. Äänensävystä kyllä tunnistin että kireän sävynen kysymys ei ollu inttävä vaan huolestunu. “Ensin olit yli viikon siellä kisaretkellä ja sitte tulee vaan viestiä että ‘meen kaverille—’ ai... Hello Kansas”, äidin olemus vaihtu nopeasti vähän vieraskoreammaksi kun se tajus että en ollu tullu kotia yksin.
“How about we go to the living room”, Owenin tapa sanoa sanat ei antanu tilaa luulla että kyseessä olis ollu kutsu. Ei, se oli kohtelias komennus. Ihan aiheesta.
“Uh.. You can go already”, mutisin kenkiä säntillisesti riviin asettelevalle Kansasille, “I… Well, you know.”

Toinen näytti vain nopeasti peukkuja, tervehtien kohteliaasti mun vanhempia ohikulkiessaan  ja liuku yläkertaan vieville portaille päin kun mä taas kuljin aikusten perässä olohuoneen puolelle.

“Can I start?” kysyin ennen kuin olin edes istunu alas. Kysymys tais tulla vähän yllätyksenä, koska huomasin kaksikon vaihtavan katseita ja käyvän jonku nopean sanattoman kulmakarva keskustelun.
“Go ahead”, Owen totesi hieman kädellään viittoen ennen kuin istuutui vakio paikalleen toiselle nojatuolille. Ja äiti istuutui omalleen hänen viereen.
“..So..” alotin hieman takaraivoani hieroen, “I’m sorry. I know I was supposed to come home the next day after coming back from Texas. But instead I sent a two word message that I would stay at my friend’s place.”

Tälläset asiat oli vähän hankala selittää jo suomeksi, niin nyt kun joutu miettiä mitä sanosin ja sitte vielä kääntää ne toiselle kielelle.. Tuntu että aivot teki ylitöitä. Mutta päätellen äidin ja Owenin tyytyväisestä päiden nyökyttelystä, olin alottanu just enkä melkein oikein. Siitä olin jatkanu melkein jonkulaisena sanaoksennuksena kertomalla että niin, en mä ihan vaan kaverin luona ollu loisinu. Vaan Kansasin. Joka oli itseasiassa mun poikakaveri.
Owenin ilme oli näyttäny lähinnä joltaki matikka meemiltä kun se näytti arvioivan että oliko kuullu oikein tai olinko mä käyttäny vahingossa vääriä sanoja. Äiti oli puolestaan näyttäny siltä että ihan just purkautuis sellanen kysymystulva ettei toista. Joten olin ovelasti pysäyttäny sen, paljastamalla varsinaisen (typerän) syyni kotoa pakoiluun. Varsa.

Owen hiero leukaansa poikkeuksellisen vakavan näkösenä, karaisten hieman kurkkuaan. “So… Not even the owner of that horse knew that it could be possible?”
“No. Yumi was at least as surprised as we were. She has apologised to us both like she would be afraid that we would.. I don’t know, crucify her or something.”
“Hmm.. So, what now?”
“What what now?”
“What are you going to do now?” Owen toisti kysymyksensä ja nojautu tuolin selkänojaa vasten. Olo oli melkein kuin olisin jossaki kuulustelussa.
Niin. Mitä mä aioin nyt? “..I don’t think I have much to say in it?”
“It is your horse. You have a lot to say in it.”

Nyt oli mun vuoro näyttää lähinnä typerältä. Koska joo, Hades oli ehkä mun hevonen. Mutta mä en ollu se joka makso lähestulkoon kaiken. Mä maksoin vaan.. joitaki pienempiä juttuja mikkä ei paljoa vaakakupissa painanu.

“So, what is the plan?”
“..Uh… Well, it cannot be weaned in..at least six months. But honestly it would be closer to.. Ten months or so.”
“Why?”
“...So it could be done step by step in time. That's an overall better way to do it rather than just separate them and that’s it. That way you can easily end up with a horse that stresses easily and suffers from separation anxiety and what not. At least that is what I know..”
“Alright. So what will happen before that?”
“..Normal taking care of both horses. Handling and teaching basic things for foal. Vet examinations, registering, it will need some tacks too… And before possible selling it would have to move in some other stable, because it is a colt. So it cannot stay at Twin Falls Farm permanently..”
“So you have a plan then”, Owen totesi ytimekkääsi ja nyökäytti päätään, “What you have told there is no one to point finger at. And all we can do is to adapt and work on it. Everything in time, and right now you know what you need to do.”

En voinu tehdä oikeastaan mitään muuta kuin tuijottaa Owenia. Sen reaktio ei ollu yhtään sellanen kun olin odottanu. Itseasiassa, en edes tiedä millasta reaktiota olin odottanu. Se oli suhtautunu tilanteeseen niin… rationaalisesti tai jotaki. Mikä ei todellakaan haitannu, päinvastoin.

"Alright, that is settled", äitini totesi Owenin perään, "So, that other thing you just said."
Olishan se pitäny tietää että en pääsisi pälkähästä, sama vaikka olisin kertonu että olin voittanut lotossa tai tapoin vahingossa toisen ihmisen.
"A boyfriend?" äiti kysy kulmiaan kohottaen.
"...Yeah."
"..I must say, I never thought you would..well, swing that way. But.. Well, at least I don't have to stress about teenage pregnancies. But even when that is not risk, there is many other risks you need to remember so use a condom. Always."
"....Yeah."

Jostain syystä Owen näytti paljo vaivaantuneemmalta mitä minä, mikä oli hyvin huvittavaa. Koska siinä se aikunen mies tähysteli kattoa kuin arvioisi että pitäiskö olohuoneessa suorittaa pintaremonttia lähiaikoina.

Työnsin mun toisen jalan pois peiton alta, hakien huoneen viileän lattian jalkapohjan alle. Vähän teki mieli avata ikkuna, mutta musta tuntu että vieressä mahallaan makoileva Kansas olis asiasta vähän eri mieltä. Se oli jo nyt sen verran tiukasti kapaloinu ittensä peittoon ja kyhjötti ihan mun kyljessä kiinni.
Vilkasin työpöydän reunalla nököttävää kelloa, erottaen juuri ja juuri sen näytössä himmeästi hohtavien numeroiden lukeman minkä myötä sain todeta että yöunet jäisi vähän niukaksi mutta… worth it.
Nostin mun toisen käden pään yläpuolelle, tuntien kuinka mun sormenpäät osu johonki lakanoita terävämpään. Aivot tuntu prosessoivan asian poikkeuksellisen hitaasti, koska ehdein hypistellä muovikäärettä mun sormissa hetken ennen kuin rekisteröin mikä se oikein oli. Puristin roskan tiiviimmäksi palloksi, ja tähtäsin työpöydän vieressä olevaa roskista kohtaan. Just nyt en jaksanu nousta toistamiseen ylös sängystä.

“...Did you hear what was decided as the theme for Prom?”
“Hmh?”
“Theme. For Prom”, Kansas toisti tärkeimmät osat kysymyksestään.
“mmm, can’t really say I did. I haven’t paid much attention to that.”
“Why not?” Vieressä tuntuvasta liikkeestä ja petivaatteiden kahinasta päätellen Kansas käänsi päätään mun suuntaan.
“Isn’t it more like.. senior thing?”
“You do remember that you were part of executing Cooper’s promposal for Harper right? Focus might be on seniors but juniors are invited too.”
“..Oh.. Right..” muistin kyllä kyseisen tempauksen mutta jotenki en ollu ajatellu asiaa sen kummemmin, “What’s the theme then?”
“Under the stars.”

Hymähdin lyhyesti vastauksena. Oli pakko myöntää että kyseinen teema kuulosti yllättävän kivalta, ja anto sopivan laajan mahdollisuuden porukan pukeutumiselle.

“You thought about going there?”
Käänsin mun päätä vähän vieressä makoilevan pojan suuntaan. Jotenki tuon poikkeuksellisen rauhallinen ja lyhyet kysymykset oli hyvin…out of character. Avasin suuni kysyäkseen oliko kaikki hyvin, kun oivallus iski. “..Are you asking if I am going there or are you asking if I would come there with you?”
“Maybe.”
Käännyin kyljelleni sängyllä. “Is this your promposal?”
“Depends what your answer is. It could be.”
“hmm… I don’t know if this can be counted. I mean, based on how our roles were just a moment ago, wouldn’t this be more like my promposal to you?”

Säpsähdin vähän kun tyyny iskeyty mun naamaa vasten.

“I had like a million different plans for some awesome promposals, but I couldn’t really use any of them because”, Kansas puhahti ja nappas lyömäaseenaan käyttämän tyynyn takasi.
“..Why not?”
“it’s you. You would probably die on the spot if I would do something as flashy as promposal. And I don’t want you to be uncomfortable or anything like that.”
“..Well..” kohautin mun olkia vähän, “As long as you don’t go over the top and do it in front of the whole school i'm fine with it.”
“It’s supposed to be a surprise so I can’t really do it anymore can I.”
“Sure you can. Maybe just wait couple days  before that.”
“It’s not the same.”
“It kinda is, you haven’t really asked me yet have you? You only asked if I have thought about going there”, totes hieman pilkkua viilaten, “But just so you know, people who’s opinion I care about already knows that you are my boyfriend so I don’t care if there would be other people present if you execute one of your plans. Just… not in front of whole school.”
Pystyin melkein kuulemaan kuinka Kansasin pään hammasrattaat teki töitä.
“But would you come there?”
“I guess you have to ask me.”

“Wh- why would you want to team up with me for something like that? I don’t know shit”, kysyin toisen voitonhaluista järkeä epäillen.
“Koska sulla on tarkat silmät yksityiskohdille, siitä on ihan varmana apua tollasessa!” Kansas selitti leppuuttaessaan päätä käsiään vasten ja räpytteli silmiään kuin kuvittelisi sen jotenki avittavan asiassa.
Kohautin mun olkiani. “Ehkä, mutta se ei paljoa auta kun pitää suunnistaa pitkin pitäjää vihjeiden perässä. Sun kaasujalka on tunnetusti hiiiukan raskaampi, että siinä ajassa ei kauheasti mitään karttaa lueta kun oot jo ajanu viiden risteyksen ohi.”
“Nopeus on valttia tollasessa kans”, toinen lisäsi ja rojahti mun viereen, melkein päälle, säkkituolissa, “Kato ny, Cooper ja Yumi kumpiki on niin silleen ‘me lähtään voittaan’ asenteella että pakkohan niille nyt on näyttää kuka on paras.”
“Eli… Kysyt mua sun tiimiksi koska Cooper, joka tuntee varmaan koko osavaltion kuin omat taskut, on jo löytäny kilpakaverin ja Yumi lähtiki Brandyn kaa kisaan mukaan?” kysyin kulmaani kohottaen.
“Jo– Ei, vaan koska sulla haukan katse ja huomaat asioita mitä muut ei välttämättä ees nää. Ja mulla taas on nopeus että päästään paikkoihin, ja oon aika hyvin perillä missä asioita on.”
“Mmhm, right.”

Pidin kiinni oven yläpuolella olevasta kahvasta melkein rystyset valkosena kun auto nytkähti inhottavasti mutkassa mihin eräs ajo, jälleen, sen verran reippaalla vauhdilla että ei kannattanu paljo nopeusmittaria tuijottaa. Muuten varmaan hirvittäis enemmänki, mutta olin jo aika tottunu toisen ajotapaan. Ja saanu todeta että vaikka vauhti oli kaikkea muuta kuin säntillinen, niin ainaki taitoihin saatto luottaa. Vilkasin ikkunan takana vilisevää maisemaa, puristaen mun suun tiukaksi viivaksi.


“Kansas.”
“Hä? Joko joku ehti sinne vai?” Toinen kysy nopeasti ja vilkas nopeasti mun suuntaan, keskittyen onneksi enemmän ajotiehen.
“Emmä sitä. Vaan tota”, totesin ja kehotin toista katsomaan taustapeiliin.
“FOR FUC—!”
“Lakkaa kirvaa– Stop cursing and pull over! Don’t you see the lights!”

Burken ilme oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen saati ystävällinen, kun se tuijotti Kansasia ja näytti yrittävän porata suoraan sen sielun syvimpään koloon.

“Do you have any idea how fast you were driving?” mies kysyi niin synkeään sävyyn että varmasti herkempi kuski alkais nieleskelemään.
“Hi there Burkie, actually– mmhmff!” Kansasin selostus vaihtu nopeasti nyrpeään muminaan kun iskin mun käden sen suun eteen ja työnsin pojan penkkinsä selkänojaa vasten pois edestä.
“I apologise in his behalf, sir”, pahottelin nopeasti ja pakotin jonkulaisen kohteliaan hymyn mun kasvoille. “Yes, he was driving way, way, too fast. I tried to tell him to slow down but, you know, listening is not his strongest quality.”
“Hmmf?” Kansas mumahti kulmat kurtussa ja yritti luikertaa naamansa pois mun käden alta, lopettaen kiemurtelun kun vain kerran  mulkasin sitä kohti.
Burken ilme näytti huomattavasti neutraalimmalta aloitukseen verrattuna, ja hän napautti stetsoninsa reunaa hieman ylemmäs. “Hyvä huomata että autossa on edes joku jolla on päässä muutakin kuin sahajauhoa”, mies sanoi jäyheästi ja vilkaisi Kansasiin päin silmiään siristäen. “Sinuna ehkä miettisin seuraa missä liikun.”
“No, jos mä en tän seurassa liikkuis niin kuka sitten olisi takomassa tälle järkeä päähän? Sitte se vähäinenki toivo olisi menetetty.”
“Mmhm”, mies mutisi päätään nyökäyttäen ja naputteli sormenpäällä työvyönsä reunaa, “Harold on pyytänyt muuten että jos törmään sinuun, niin välittäisin terveiset.” Sheriffi sanoi melkein kuin kyseessä olisi tentti.

Pidin neutraalin hymyn mun kasvoilla, samalla kun kävin nopeasti ja erittäin kuumeisesti läpi mun päässä että kuka helvetin Harold. “Aa, Mr. Mason?” Varmistin kohteliaasti, saaden hyväksyvän pään nyökkäyksen Burkelta. Ja… oliko tuo hymy mikä nytkähti millin verran sen kivikasvoilla? “Jos sopii, niin voisin joku päivä tulla käymään teidän toimistolla tervehtimässä häntä?” tiedustelin vähän kysyvään sävyyn.
“He has mentioned you a few times after winter, so I’m sure he would appreciate it”, Burke loi merkitsevän vilkaisun Kansasiin mainitessaan talven.

Pistin tehtävän ylös mun mielessä olevaan kalenteriin että oikeasti tekisin niin joku lähipäivä. Ei sillä, Sheriffin toimistolla päivystänyt eläkeikää hipova mies oli ollut hyvin mukava. Olin ehtiny jutella sen kanssa jonku hetken kun olin odottanu sitä että Kansas toimitettaisiin valitettavan ikävissä merkeissä samalle toimistolle.

“Make sure that he doesn’t drive like that again, alright?”
“I’ll do my best, sir.”

Seurasin hetken Burken loittonevaa selkää kun hän lähti palaamaan autolleen. Otin käden pois Kansasin suun edestä ja pyyhein kättäni toisen paidan rinnusta vasten.

“Why does your hand taste like vanilla?”
“Because I helped mom to bake in the morning before this.”
“Ah. Second question, how the fuck Burke is do buddy buddy with you?”
“Because I’m good kid with manners and I don’t break the law at every turn”, totes virnistäen.
“Oh, righ. Gotcha”, Kansas totesi päätään nyökäyttäen ja käynnisti auton  jotta pääsimme jatkamaan matkaa aikaa vastaan.

Malttoihan Kansas ajaa ehkä hurjat viisi metriä hyvinkin nätisti, kunnes olin varma että renkaat pyöri nopeasti tyhjää kun poika polkasi kaasua.

“If I remember correctly, you were supposed to not drive like this again”, huomautin.
“But i'm not driving like I did before! I’m holding steering wheel differently”, Kansas huomautti takkaisin ja rummutti sormiaan rattia vasten leveääkin leveämpi virne kasvoillaan.

Tyydyin vain pyöräyttään silmiäni ja otin taas kiinni oven yläpuolella olevasta kahvasta.

Aamupäivä oli ollu parhaimmillaanki kuvailtuna ihan helvetin puuduttava. Oli pelkkää kidutusta istua jossaki homeisesa luokkahuoneessa ja kuunnella elämäänsä kyllästyneen opettajan monotonista ääntä kun se selitti… en edes muista mitä. Olin ollu ihan liian keskittyny kattomaan ulos ihan mun vieressä olleesta ikkunasta. Aurinko paisto, nurmi vihersi.. Täys kesä. Se tuntu jotenki hiton oudolta. Nyt oli vasta toukokuun ekat päivät. Ihan vasta Ilmari oli taas laittanu kuvaa Sokostin halkoreissulta missä näkymä oli ollu pelkkää lumista tunturimaisemaa taivaanrantaan asti.
Olinko kateellinen siitä? Ehkä vähän.

Havahduin kellon räminään, kun se alko toistaan särisevää säveltään merkiksi tunnin loppumisen merkiksi. Lätkäsin kirjat kiinni ja pyyhkäsin ne muitten rojujen kanssa pöydältä reppuun melkeen poikkeuksellisen ripeästi, ja purjehdin ensimmäisten joukossa ulos luokasta. Intoon seuraavalle tunnille ehtimiseen saatto vaikuttaa se että lukujärjestyksen ruudussa komeili tässä vaiheessa liikuntatunnit. Ja mikä vielä parempaa: me pelattais jalkapalloa. Tai siis, soccer, niinko täälä tunnuttiin puhuvan. Mitä en edelleenkään ymmärtäny, koska sitte taas jenkkien jalkapallo oli lähempänä käsipalloa kuin aktuaalista jalkapalloa–…
Anyway.

Olin ehtiny pyörittää ensimmäisen numeron mun lokeron lukkoon, kun vasta aloin rekisteröimään poikkeavuuden keltasessa metalliovessa. Senki jälkeen mulla meni hämmentävän kauan siihen että mun aivot oikeasti käsitteli sen tiedon ja irrotti otteen lukosta, kuorien poikkeuksellisen huolellisesti oveen teipatun paperin käsiin tarkasteltavaksi.
Silmäilin haparoivin kynänvedoin raapustettuja kirjaimia puoli huolimattomasti, joutuen nopeasti pudistamaan päätäni ja syynäämään tekstiä tarkemmin.
En juurikaan voinu estää korvapäistä leviävää kuumotusta, mutta yritin (huonolla) menestyksellä tapella mun naamalle pyrkivää typerää hymyä vastaan. Ei tää ehkä ollu sellanen spektaakkeli mitä Cooperin järjestämä koko koulun pysäyttäny operaatio, tai mitä etenki viimesen viikon verran oli tapahtunu enemmän ja enemmän kun joku suurinpiirtein suoritti laskuvarjohypyn koulun urheilukentälle.

Näpertelin lokeron lukon auki, ja pyöräytin repun pois olalta tunkeakseni sen kaapin sisälle jotta sain metsästää jonku kynän käsiini että sain ympyröidä vastauksen Kansasin jättämään lappuun. Koska nimettömyydestä huolimatta, kuka muukaan sen olisi jättäny? Jo sisällön muoto itsessään riitti, mutta se fakta että se oli kirjotettu suomeksi vahvisti asian. En ollu täysin varma siitä että pistikö mun naaman Hangon keksiksi jo promposal itsessään, vaiko mieleen palaava  muisto yöstä jolloin aiheesta oli viimeksi puhuttu.
Pieni epäilevä ‘ootko varma’ ääni hiipi supiseen takaraivoon, yrittäen levittää epäilystä lähettävän henkilöllisyydestä, mutta sysäsin sen helvettiin yhtä sujuvasti.
Toisen vaivalla käsinkirjoitettu kirje sai tosin jäädä vielä kaappiin odottamaan, koska nopean kellotaulun vilkasun jälkeen olin saanu todeta että mulla alko olla kiire lähtä varustautuun sitä liikuntatuntia varten.

—

Kun iltapäivän puolella pääsin palaamaan mun lokerolle hakemaan omaisuuteni, notku käytävällä hyvinki tutun näkönen hahmo oottamassa. Kansas seiso näennäisesti sille tyypillisen huolettomasti nojaamassa kaappiriviä vasten kädet taskussa. Aavistuksen nykivä kengänkärki ja taskun kohdalla näkyvä liikehdintä viestitti muuta.

“Hoow’s yoour daaay?” toinen tiedusteli sanojaan venytellen, virne venyttäen suupieliä kohti korvia.
“Quite normal”, totesin olkiani vähän kohauttaen, “boring classes and staying indoors when it’s this good weather outside. But at least the end of the day was better, thanks for sports”
“Mmhm. Nothing… different? Compared to other days?”
“Hmm… Not that I can think of”, kohautin jälleen olkiani ennen kuin heilautin lokeron oven auki ja aloin kaivamaan mun reppua pois sieltä jotta voitais häipyä koulun tontilta. “Tai se kai riippuu siitä että mitä tarkotat että tapahtuko mitään normaalista poikkeavaa.”
“En mitään erikoista. Kunhan vaan.. You know, osotan mielenkiintoa mun poikaystävän arkielämään haluamalla tietää miten sun päivät menee”, Kansas selitti.
“mmhm..” hymisin ja heilautin repun selkään. “Oh, actually. Something did happen. Cherry kysy mut sen seuralaiseksi promeihin”, selitin samalla kun suljin oven ja ojensin paperilapun Kansasille.

Toisen ilme oli muuttunu kuin salaman iskusta tyytyväisestä virnuilusta hampaita kiristelevään asiakaspalveluhymyyn, minkä taustalla näytti häilyvän… vähän epämääränen sekasotku ‘tapan tapan tapan’ ja ‘joo ei tässä mitään kaikki okei’ signaaleja lähettäviä tunnetiloja.

“She asked me before I saw your note, so I gave my answer to her first.. damn”, selitin ja hieroin mun takaraivoa samalla kun pyörittelin vihosta revittyä paperia kädessäni, “Good thing that I said simple no to her so my answer to you is yes.”

En osannu päättää oliko toisen ilmeen pehmenemisen ja varovaisen innostumisen  näkeminen huvittavaa vai vähän surullista, ehkä sekä että. Kuvitteliko Kansas että oikeasti muka olisin sanonu Cherrylle joo ja lähtisin sen kaa promeihin? Ehkä ihan hyvä että en venyttäny tätä vitsiä yhtään enempää, vaikka pienen hetken olin suunnitellu tekeväni niin ihan vain kostoksi tammikuisesta.

“My answer for you is always yes..”
“Always??!”
“..Unless it’s something illegal.”
“WE DO CRIME!”
“No,I said unless it’s something illegal–”
“Too late!!”
“No, Kansas–”
“Today’s menu is all about crime brulé!”
“Kansas, no–”

Katoin mun äitiä kuin tuijottasin jotaki vähä-älyistä. Ne vähäsetki järjen rippeet mitä joissaki sen aivonystyröiden väliin oli jääny jumiin, niinku popcornin palanen hampaan ja ikenen väliin, oli vihdoin nitkahtanu ja tippunu kyydistä. En edes tiedä mitä olin tuntenu sillä hetkellä kun se oli sepittäny onnesta kihertäen asiaansa, mutta jotenki olin hyvin nopeasti tajunnu että se sirkutus ei tienny mitään hyvää.
Mutta nyt tunsin vaan hiljalleen kehittyvää epätoivoa. Kuin olisin nurkkaan ajettu eläin, joka etti edes jotaki pientä rakoa mistä karata vapauteen. Sellaista ei vaan ollu. Senki pienen mikä olis voinu olla, täytti tuo saatanan mulkero joka istu äidin vieressä pöydän ääressä.
Sen koko rauhallinen olemus ja typerä hymy vittutti mua vielä enemmän.

“Et oo vittu tosissas?” kysyin lopulta, vilkasten nopeasti mun vieressä istuvaa siskoani. Jenni ei vaikuttanu hyppivän riemusta itekkään. Se vaan rapsutteli puoli huolimattomasti tuolin vieressä istuvaa Jediä.
“Mehän puhuttiin tästä jo”, äidin ilme näytti ihan raivostuttavan hämmentyneeltä, “Järjestelyissä menee yhä aikansa, mutta ainaki suurpiirteinen muuttop—”
“MÄ EN VITTU SINNE MUUTA!” karjasin niin kovaa että mun kurkkua raapas ja vähän kaikki näytti hyppäävän istuimillaan viimeistään siinä vaiheessa, kun mun käytössä ollu tuoli rämisi nurin lattialle. Sori Jedi, ajatus vilahti mielessä kun koira luikahti kauemmas ruokapöydän äärestä.
“Mikael!” äiti sihahti hampaidensa välistä, se typerä yllättyny ilme synketen vähän.
“Vitut! Mä en sinne muuta! Mulle o ihan saatanan sama mitä sä teet, mutta mähä en sinne lähe!”

Päässä tuntu ärsyttävä paine ja sydän jyskytti rinnassa samalla kun pystyin kuulla mun sykkeen kuin mun veren kohisevan suonissa. Sormia kutkutti lyödä jotaki, tai tarttua johonki ja viskata se täydellä voimalla seinään. Jotaki.
Sen sijaan vaan painelin kantapäät lattiaan iskien suorinta tietä etteiseen.
Kuulin kyllä mun äidin äänen, mutta en saanu selvää yhestäkään sanasta mitä se mun perään huusi.
Tungin jalat kenkiin ja nappasin ees jonku takin ennen kuin rymistelin ovi perässä paukkuen ulos ovesta. Pakkanen hyökkäs armottomasti korviin ja mihin suinki saatto. Kiskasin takin vetoketjun kiinni ja nykäsin hupun paljaan pään suojaksi samalla kun jo juoksin kovaksi tamppautunutta kelkkauraa pitkin metikköön.
Ei ehkä se parhain reaktio, mutta mua ei kiinnostanu.
Ei paskan vertaakaan.

Oli äiti joku aika sitte innoissaan höpissy jotaki kuinka me muutettais. Mutta se ei ollu eka kerta ylipäätäänkään. Kerran se oli kovasti suunnitellu että me muutetaan Vantaalle. Toki tilanne oli ollu vähän eri, muuttoa puolsi pariki asiaa mikä teki siitä oikeasti olemassa olevan uhan. Siksi olin sitkeästi elätelly ajatusta että joko tää oli taas pelkkään puhetta, tai jos kyse oli oikeasti muuttamisesta niin se yks mulkku olis muuttanu tänne. Tai että me oltais korkeintaan muutettu johonki Rolloon. Mutta näemmä ei.

Juoksumatka oli tuntunu kestävän ikuisuuden. Hengitin raskaasti puuskuttaen ja pakkasilma pisteli aina keuhkoissa asti, mutta pidin silti vauhtia yllä. Lopulta puut alko harvenemaan, muuttuen aukeaksi jängäksi minkä toisella laidalla näky jo tutun pihapiirin ulkovalot. Kuu möllötti taivaalla kirkkaana kuin aurinko, valaisten muutoin niin tummansinistä kaamosmaisemaa.


“Where did you go?”
“Hmh?”
“You just zoned off”, Kansas tarkensi, vilkasten vielä nopeasti mun suuntaan ennen kuin piti taas katseensa tiessä.
“mm.. Nothing. That guy who ran there just reminded me of something”, totesin virnistäen ja nojasin mun kyynerpään oven raunaa vasten ja käänsin huomion lasin ulkopuolella vilisevään maisemaan.
“Huh? No. Nu-uh. That's not good enough. You were thinking thinking something!”
“Yeah, I do that quite often. You should try it too.”
“Wh–.. No,that’s your job. You just need to tell me what it was, so spill it”, toinen intti kärsimättömään sävyyn.
“Nah, it's nothing.”
“It so was something! What was it!?”

Okei. Vuosi oli menny yllättävän nopeasti. Eikä tää ny niin kauhiaa oo ollu…
Mutta sitä en kyllä vieläkään ääneen sanois.
Eikä ny sentään kaikki ollu mitenkään maagisesti täydellista. Kaipasin hyvin montaa asiaa kotoa ja välillä kaipasin takasi vanhoihin piireihin ihan pirun lujaa mutta.. Ehkä jos täältä pääsis paremmin, ja halvemmalla, reissaan maitten välillä niin tilanne olis eri. Sitte saattasin jopa kallistuaki sellaseen että oli ihan kiva asua täälä...
Kuuntelin puolella korvalla kuinka Kansas jatko utelemistaan kuin mikäki kakara joka kysy ‘joko ollaan perillä’, voimatta täysin estää hymyä kiipeämistä mun naamalle.
Life is good...ish.