Salty, saltier, Mikael

Parku Iita, Kiljuhanhi, Itse Saatana, Nöösi, Huuto Kebab… Helmikuussa kotiutunu vauvaksikin kutsuttava vittusaatana oli ilahduttanu päiviä, ja etenki öitä, loputtomalla parkumisella ikuisuun. Ison osan siitä ajasta olin lähemmäs asunu Kansasin luona ihan vaan että olin saanu nukkua pysyäkseni järjissäni.
Ja etten olis oikeasti toteuttanu rikosta ja viskannu sitä kakaraa yläkerran ikkunasta ulos.
Mutta lopulta vihdoin ja viimein se oli alkanu nukuun paremmin. Se ei parkunu kahdeksaatoista tuntia putkeen tai joka toinen vartti. Ja sen myötä kun vähän koko talon väki oli paremmin elävien kirjoissa, niin vihdoin saatiin ristiäisetki pois alta. Sitä en vaan ymmärtäny, miks sen oli pitäny olla niin iso spektaakkeli että piti kirkkoon asti mennä. Se oli ollu ihan riittävä sirkus että Owenin puoli sukua oli raahautunu paikalle: koska tottahan toki ne kaikki tuli sen jälkeen meille kakku kahveille ja käymään käpi naurettavaa piirileikkiä kysymällä kuulumisia, miten töissä, miten lapset, ostimme talon, jostaki on tulossa isoisä ja ties mitä. Se oli ihan ok kun sitä sai seurata sivusta. Vaan auta armias, kun ne samat haaskalinnut tuli munki luo. Ihan kuin ruosteisen naulakasan läpi kävely: Varovasti mutta nopeasti. Jos erehdyit astuun vähänkään väärin niin kirpas. Tosin tässä tapauksessa: Vähänki liian väärä vastaus niin kysymystulva senkus ylty ja ylty ja…

“How has school been? Have you been able to get through exams just fine? What kind of grades have you got?”
“Uh.. It’s been fine I–”
“Have you thought about college? You are senior next year, yes?”
“Well actually–”
“It is important to start thinking about your future well ahead so you will graduate with good grades.”
“Yeah I–”
“Have you thought about applying to Hayward Pines College? Close to Boise? They have wonderful educating there and–”
Mikä hitto tuota Marsupilamia vaivaa? Kysyykö se vai puhuuko se vaan itekseen?

Mun kännykän soittoääni kuulosti sillä hetkellä maailmankaikkeuden sulokkaimmalta säveleltä, koska heilautin vain nopeasti kilkattavaa kännykkää ilmassa ja vastasin siihen samalla kun liukenin paikalta kuin saippua.

“I owe you, you just saved me from the most excruciating conversation ever”, sanoin puhelimeen heti kun olin suurinpiirteinkään tarpeeksi kaukana virkistävästä keskustelukumppanistani.
“Oh, neat! I will remember that”, Kansas hihkaisi, “So, hooows the lovely chrisis- I mean christening what even thing. Is it now classic Foghorn or a more exotic Banshee?”
“Aurora Miranda Matthews, actually.”
“Hmph. Disappointing. Anyway, you ready if I pick you up in a…”
“Half an hour, that would be excellent. Or Marvellous, as this one guy here has been saying to almost everything.”
“Yikes. Roger that, I’ll be there soon.”

Olin hoitanu oman tehtäväni ristiäisissä, joten tuskin kukaan, äiti tai muukaan, kattois pahalla vaikka nostasin kytkintä vähän suunniteltua aikasemmin. Ajomatka Utahiin kuitenki kesti muuan tunnin, niin ihan perusteltua lähtä vähän aikasemmin ajaan.

Tuijotin pesupaikalle kytkettyä hevosta kuin Harakka kiiltävää metalliesinettä mun teki mieli nopeasti lähettää Yumille viesti että antaa Boelle pari ekstra porkkanaa kiitoksena. Koska en uskonut että ilman oman hevosen puuttumista, en uskonu että mulle olis tullu tätä tilaisuutt. Ainakaan heti.
Suomessa olin tottunu näkemään oikeastaan vaan lämppäreitä ja Suomenhevosia. Sekä satunnaisesti pari Norjanvuonohevosta ja Inarin mustangit. Jenkeissä olin lyhyessä ajassa nähny ties minkä rotusia ja näkösiä hevosia. Mutta oikein mikään niistä ei tuntunu vetävän vertoja Galahadille. Siinä oli… Jotain. Eikä se johtunu pelkästään sen viileän rauhallisesta olemuksesta tai moitteettomasta käytöksestä, vaan joku sen olemuksessa itsessään oli kunnioitusta herättävää.
Myönnän, että mun käsiä oli tärisyttäny koko sen ajan kun olin harjannu ja varustanu kohta alkavan tunnin ratsuani. Ja siinä vaiheessa kun sain taluttaa sen hevoskeskuksen kentälle ja pyöräyttää selkäännousu korokkeen eteen että nousta selkään, tuntu jalatki huterilta.

Vaikka olin ollu jo monella etävalmennuksella saman henkilön opettamana, musta tuntu kuin olisin ensimmäistä kertaa sen oppilaana. Årstein oli tarkka. Se tarttu tosi nopeasti mun pieniinki virheisiin ja ohjas oikeaan suuntaan, välillä lähes kädestä kiinni pitäen. Koska eräänki kerran se käveli Galahadin lavan vierellä, selittäen hämmentävällä tarkkuudella miltä mun pitäis tuntea mun pelkän ranteen asento ja liikerata. Tai miltä jo pelkkä satulassa istuminen pitäis tuntua, ja miten saisin itteni kiinni siihen tiettyyn pieneen tunteeseen.
Olin myös tottunu siihen että opettaja oli yleensä jossain kentän keskellä, tai toisessa päädyssä, ja huuteli sieltä. Mutta Årstein kulki koko ajan mukana kuin pitelis meitä näkymättömän liinan päässä.



Koko tunnin aikana me ei otettu yhden yhtäkään raviaskelta, vaan me mentiin ihan pelkkää käyntiä, ja silti ratsastuksen jälkeen musta tuntu että en ollu ikinä oppinu tunnin aikana yhtä paljo mitä nyt.
Liu'uin alas satulasta (mikä oli muuten varmaan mukavin missä olin ikinä istunu), enkä voinu saati halunnu peitellä mun naaman läpi lähes korvasta korvaan kulkevaa hymyä kun etein katseellani katsomon puolella odottanutta Kansasia.

Mun ei ollu tarkotus mennä varsinaisiin kesätöihin tänä kesänä, suunnitelma oli ollu käydä tekemässä vaan muutaman viikon rupeama jonku Owenin tutun tutun luona joka työskenteli talorakennus hommissa. Työ olis ollu raskasta ja pitkää päivää, mutta palkka oli ollu jo siltä ajalta varsin mukiinmenevä. Se olis samalla mahdollistanu sen että oisin voinu keskittyä hyvin myös Hadeksen ratsutukseen ja valmentautumiseen.
Mutta siihen tuli pari muuttujaa.
Ja siinä vaiheessa kun muuttujat tuli ja tajusin tilanteen, oli ihan turha edes haaveilla mistään koko kesän mittasista kesätöistä. Kaikki paikat oli jo löytäny riippakivensä eikun kesätyöläisensä. Jopa ne ei halutut hommat mistä ei saanu paljo muuta takaisin kuin lämpimän kädenpuristuksen jos sitäkään ehti mennä. Vahvistus siitä oli tullu just hetki sitte, kun olin saanu hyvin lyhytsanaisen rimpsun minkä sisältö oli tiivistettynä “Kiitti mutta ei kiitti”. Huokasin syvään, ja nappasin keittiön sivupöydällä olleen pienen kassin matkaani ennen kuin suuntasin eteiseen pukemaan kengät jalkaan.
Taannoisen pitkin poikin Idahoa vienneen kisan tiimellyksessä olin luvannut Burkelle käyväni tervehtimässä toimistolla visusti pöydän takana työskentelevää Mr. Masonia, eikä sellaista lupausta sopinu rikkoa.
Myöskään sen takia, että Harold oli ihan mukava tyyppi. Mitä nyt vaikutti vähän yksinäiseltä. Joten mikäs siinä käydä juomassa kahvit ja syömässä tuliaisiksi tekemäni korvapuustit.
Vilkaisin autotallin toisella laidalla jalkansa varassa seisovaa ajokkia. Sormia syyhytti tarttua sen ohjaustankoon ja taluttaa se ulos, mutta käännyin lopulta uskollisen polkupyöräni puoleen ja nappasin sen seinustan viereltä mukaani. Toinen menopeli sai odottaa sitä hetkeä kun Kansas saisi aikaisesti korjata moottoripyöränsä ajokuntoon, mikä oli tietääkseni vielä työn alla.


Hirsirakennus näytti tähän aikaan vuodesta selvästi eloisammalta mitä se oli ollut talvella. Tuolloin se oli näyttäny lähinnä kylmässä kyhjöttävältä olennolta joka vain odotti auringon lämpöä voidakseen taas herätä. Nyt pihan puiden oksat hapuilivat kohti sen kattoa ja nurmi ympäröi sitä ennen kuin loppui parkkipaikan reunaan.
Jätin pyörän lukittuna rakennuksen etupihalle ja suuntasin pääovelle, päästäen itseni sisään.
Ulkona oli ihan pirun monta astetta liian lämmin, minkä takia melkein suoraan ovelle asti yltävä ilmastointilaitteen viileä tuulahdus oli enemmän kuin tervetullut.

“Well, well. Look who it is”, kuulu melkein sillä samalla hetkellä mun oikealta puolelta, “Not here to pick up your friend again I hope?”
“Hello Mr. Mason”, tervehdin miestä pienen hymyn kera, “And no, not this time. I actually came here to see how you are. And brought this too.”
“Oh no, you should’ve not”, mies mutisi hieman vaivaantuneena naurahtaen, “I know you young people are busy and have a lot better things to do… But please, call me just Harold.”
“Busy or not, there should always be time to spare and see people you know”, selitin samalla kun kaivoin tuliaiset kassista ja laskin pöydän reunalle.

Aseman kahvi ei ollut kyllä parhaimmasta päästä, tai ainaki keitin itsessään taisi kaivata kipeästi kunnon putsausta. Sen verta kitkerän ja palaneen sekainen maku oli kahviin eksyny. Mutta onneksi leipomus oli hyvää, vaikka itse sanoinki, mikä avitti pehmentämään kahvin omaakin makua siedettäväksi.
Olin pääasiassa vain istunut ja kuunnellut kun Harold oli tohkeissaan selittänyt ummet ja lammet viimeajoilta. Kuinka hän oli onnistunut saamaan hyvän saaliin käytyään kalassa, kuinka keittiöremontti oli onnistunut nappiinsa lyhyessäkin ajassa kuin myös hänen selän kipuilusta. Kuinka pitkät ajat toimistolla istumista oli alkanu vihotteleen selässä, minkä takia piti nousta usein hetkeksi ihan vain kävelemään.

“New chair might be a good idea”, totesin ja viitoin lyhyesti miehen käytössä olevaan varmaan Toisen Maailmansodan aikaista toimistotuoli.
“Naah, it just probably needs some more padding in it and it’s good to go again”, Mr.Mason sanoi ja taputti tuolin käsitukea voimakkaasti sanojensa vahvikkeeksi.
“You could also try those.. Balance.. Pillows? Cushions? Like those big exercise balls, but small discs that you fill with air. I’ve seen many using those in offices. And those balls too.”
Heitto sai vanhan miehen nauramaan hyvin rehevään sävyyn, niin että hän joutui pyyhkäisemään hieman silmäkulmaansa. “That would be something… Wouldn't a common pillow just do the same?”
“Not really. Those, like your chair, will eventually need new padding. That thing will need just some more air in it every now and then and that’s it.”
“Hmmh. Well, I guess I will keep that in my mind… Oh, hey boss!”

Käännyin katsomaan Haroldin katsomaan suuntaan, nähden kuin Burke oli kaikessa hiljaisuudessa ilmestyny jostaki paikalle kahvikuppi kädessään. Sen ilmeestä oli vaikea päätellä oikein mitään, se oli tavallaan tuomitsevan neutraali. Jos se oli edes asia.

“Good day, sir”, tervehdin sheriffiä kohteliaasti pienen nyökkäyksen kera. Oli se kai jo voitto, saada pienen pieni nyökkäys takaisin.
“Would you want some pastries? Kid made them himself,” Mr. Mason selitti hymyillen, ja ojensi muoviastiaa Burken suuntaan, “They are preetty darn good if you ask me.”

Pienen hetken Burke vaikutti siltä kuin epäilisi oliko kyseessä lahjus, että pystyikö hän ottamaan tarjottua leivonnaista. Mutta lopulta poliisin sokerihampaan kolotus taisi voittaa, koska hän otti puolikkaan askeleen lähemmäs, kurottaen ottamaan tarkan valikoinnin jälkeen yhden suurimmista pullista. Katsoen sitä hetken arvioivaan sävyyn ennen kuin puraisi sitä. Hyvin nopea kulmakarvojen kohotus riitti kehuksi. Sen jälkeen ilme muuttu takasi kryptisen neutraaliksi, ja mies lampsi kohti omaa työpistettään.

“So. Are you going to work in the summer too?”
“Yes and no. I have a job that lasts only a few week, at the end of summer, but my situation changed and I tried to find more but..” selitin lyhyesti ja ytimekkäästi kesätyökuvioni. Harmittihan se, mutta ainakin mulla oli tiedossa edes se yksi pätkä.
Harold hieroi leukaansa hyvin keskittyneen näköisenä, ennen kuin lopulta nyökytteli päätään vähän. “You know what kid… I don’t make any promises, but I think I might be able to get you something for the summer.”

Siitä oli menny melkeen viikko kun olin käyny Sheriffin toimistolla istumassa ja juomassa kahvit Mr. Masonin kanssa, minkä päätteeksi hän oli salamyhkäisesti alkanut kaivamaan pöytälaatikoitaan sekä naputtelemaan hämmästyttävän pätevästi tietokonettaan. Ei sillä että sen ikäisen olettaisi olevan vähän pihalla ATK-asioista mutta… Harold vaikutti just sen ikäseltä että uuden kansion luominen yksinään oli jo tehtävä.

“Hey kid! I got you a job if you are still looking for one.”

Myönsin että olin yllätyny siitä että Mr. Mason oli oikeasti etsinyt ja vieläpä löytäny mulle jotaki kesätyötä ennen loppukesän pikku pätkää. Ihan sama vaikka kyseessä olis ollu ikkunanpesijä, roskienkerääjä tai joku muu ei niin loistokas työ: otin sen vastaan yksityiskohtia kysymättä. Toinen oli nähny vaivaa tän eteen, niin paskaaki työtä tekis kesän vaikka päällään seisten jos vaan käytännön asiat saatiin sovittua.


“Are you kidding me?” kysyin samalla kun katsoin henkarissa roikkuvaa asua.
“No. I'm serious as a cancer”, Harold totesi ryhdikkäänä kädet lanteillaan, “I did some searching and calculating, and then few phone calls, job is yours. It does mean that you have to be outside a lot, and it’s often long days too but.. The pay is pretty good for a teenager.”
“I’m not sure if I really qualify for this thought since–”
“I did tell them about your experience and all that, they didn’t find it a problem since you would not be working alone anyway. You have a lot of experience that does qualify you for it, you just need to gather more from this area. It is a summer job, that is a place to learn before entering the real working world. It's a great opportunity.”
“..Yeah.. It is. Very much so..” puhelin samalla kun otin henkarin roikkumasta oven reunalta, “Where do I sign?”
“That’s the spirit, son. Come, let’s go see Ethan and set up things.”

Vilkasin harmahtavan kauluspaidan hihaan ommeltua merkkiä jonka nurkassa oli kirjailtu National Park Service. Tää kesätyö oli todellaki loistava tilaisuus, enkä ymmärrä että miten hitossa Harold oli sen mulle onkinu. Wilmingtonin viimeaikaisen maineen tuntien, en edes yllättyis vaikka kohta ilmestyis uus ruumis kun Harold on pistäny jonku pois päiviltä että on voinu siirtää tän työn mulle.
Ehkei kuitenkaan.

“Thank you, Mr. Mason.”

Eihän tätä voinu kutsua työksi.
Se oli yksi ensimmäisiä ajatuksia mitä mun mielessä oli pyöriny sillä hetkellä kun olin kulkenu Higginsin mukana puoli päivää. Toki lämmintä sais olla ainaki viis astetta vähemmän, mutta muuten ulkona oli varsin miellyttävä sää. Tähän mennessä päivä oli sisältäny luonnossa liikkumista jalkaisin kuin ajoneuvolla.
Joku luonnosta vieraantunut täti oli soittanut hädissään apua loukkaantuneelle koiralle jonka hän oli ottanut siipiensä suojiin. Ei sillä, kai Kojoottiki koirasta meni. Ja ainaki selvis minkä takia kyseinen kaveri oli ollu “Selvästi tuskissaan koska käyttäytyi erittäin aggressiivisesti ja yritti purra”
Luulin että tollasta näkee oikeasti vaan TikTok tai Instagram pätkissä, mutta okei.

“So what are we doing here again” kysyin samalla kun nostin laukun pois lavamönkijän perästä ja laskin maahan.
“Someone reported that here is a bunch of fishing lines stuck in the middle of that river, so we are here to collect it. Apparently there is also some hooks or lures too so–”
“Some animal might get double tangled on it when crossing over. Or human.”
“Exactly”, Higgins nyökäytti päätään pienen hymyn kera.

Ajatus paljain jaloin viileään veteen kahlaamisesta houkutteli suuresti, mutta sitä houkutusta oli pakko välttää ja kiskoa kahluusaappaat mukisematta päälle. Turvallisuus ennen kaikkea. Ja siitäkös riemu repeäis kun eka kunnon työpäivä katkeaisi siihen, että mut pitäis kiikuttaa uistin jalkapohjassa sairaalaan.
Virtaus oli hyvin laiskaa, minkä takia lähes kristallin kirkkaassa vedessä oli onneksi suhteellisen helppo tähystää eteenpäin. Ilmoituksen tekijä oli kertonut jättäneensä kepin jonkinlaiseksi merkiksi siimojen sijainnista, mutta se oli valitettavasti ehtiny kaatumaan ennen meidän tuloa.

“They said it’s close to some bigger rock, almost in the middle of the stream! Past that path mark over there!” Higgins huusi rannan puolelta, selvästi nauttien siitä että hän sai istua ajoneuvon lavan reunalla ja passittaa jonku muun jorpakkoon. Ei sillä, musta tuntu että tällänen tehtävä olis muutenki kuulunu jollekki enemmän juoksupoika tyyppiselle työntekijälle mitä Ethanille.

Ehdein jonku hetken kahlata siksakkia pitkin joen pohjaa, nähden samalla jonku verran jopa kaloja jotka ui ripeästi mun ohi, kunnes viimein tärppäs. Pienessä virtauksessa heilu elottomana yksi kala mikä oli varmasti saanu osansa ympäröivistä kivistä kuin lajitoveriensa puolesta, kun se oli epäonneksensa jäänyt kiinni koukkuun. Lähemmän tarkastelun myötä, kyseinen pätkä kuulu juuri ilmoitetuksi siimanipuksi.

“Found it! It’s… Yeah, my bet is that someone’s fishing rod broke and here is what is left from it’s reel.”

Sykkyrää sai kaivaa kivien väleistä ja alta kun se oli virran mukana levinnyt vähän joka paikkaan. Ja parin irtonaisen uistimen jälkeen kuva rikki menneestä vavasta vain vahvistui, koska ihan kuin siitä kimpaantunu kalastaja olis viskannu koko uistinpakin jorpakkoon. En yllättyis vaikka koukkuja ja muita löytyis vielä isommaltaki alueelta tästä tai yläjuoksulta päin.
En ollu edes varma kuinka kauan olin jo möyriny jorpakossa, tarkistaen vielä vähän matkan päästä jos uistimia löytyis enemmänki, kun silmiin osu taas yksi useamman koukun sisältävä yksilö.
Käytin kättäni lapiona kun kahmasin värikkään vaapun kämmenelleni ja nostin ylös vedestä. Olin jo aikeissa viskata kalastuskapineen vyötäisillä roikkuvan pussin sisään, kun silmiin osu sen ja hiekan seassa kimmeltävä hitunen. Hymähdin, ja katoin sitä huvittuneena, ja lähdin kahlaamaan takaisin rantaan.

“I guess we can call it a day and retire from our job. We are filthy rich”,  näytin puhtaan väristä katinkultaa Higginsille.
“Darn it, you did it.. And here I have tried few times if I am lucky enough to gather myself a nice nest egg”, mies totesi hymähtäen ja pudisti päätään hieman.
“I should have told you that I am actually a professional at this”, kommentoin ja aloin kuoriutumaan ulos hiostavista kahluusaappaista.

En juurikaan kiinnittäny huomiota siihen kun Ethan kolusi nopeasti toista lavalla olleista repuista, en ennen kuin kuulin pienen terävän piipityksen.

“Boy, this is actual gold.”

Katoin ulos vieressäni olevasta pienestä ikkunaruudusta, silmäillen kaukana alapuolella levittyvää maisemaa kun kone kaartui kaupungin yläpuolella ja valmistautui laskeutumaan. Mieleen hiipi pakostaki edellinen kerta kun olin istunu lentokoneessa. Sillon mun mieliala ei ollu lähelläkään näin hyvää, olin istunu hiljaa enkä vastannu mitään edes sillon kun äiti oli jotaki multa kysyny. Olin vaan pitäny katseen tiukasti ikkunassa ja suun supussa. Sitä tilannetta ajatellessa pystyin hyvin muistamaan sen lähes syövyttävän katkeran vihan sekasen olotilan mikä mulla oli sillon ollu. Se oli tuntunu sykkeenä ohimolla ja rinnan yläosassa, sekä kihelmöintinä käsivarsissa ja niskassa kun teki mieli heittää vuosisadan temper tantrum ja repiä asioita irti ja viskoa pitkin seiniä.
Tällä kertaa olin liikkeellä paljo paremmalla mielellä. Ja omasta halustani.
Vaikkakin, olin vannonu että en astuis enää jalallanikaan Texasiin kun olimme päässeet sieltä Westernweekin päätteeksi pois. Ei siksi ettäkö reissu olis ollu huono, se oli ollu aivan mahtava kokemus. Vähintäänki ikimuistoinen. Mutta sää. Se jumalaton trooppinen ilmasto mikä oli ollu kuin maanpäällinen helvetti.
Olin varmasti jakanu kirjavan kuvauksen säestämänä mielipiteeni kyseisen osavaltion elinolosuhteista moneen kertaa Kansasillekin.

Pudistin mun päätä aavistuksen verran, karistaen muistoista levinneen tunnetilan pois, silmäillen ympärillä alkavaa kuhinaa. Ensimmäiset nahksahtelut avautuvien turvavöiden merkiksi oli tapahtunu jo ennen kuin pienelle taululle oli lävähtäny vihreä valo. Ja siinä vaiheessa kun rahiseva ääni, mikä kuulosti siltä kuin pilotti ois puhunu headsetin mikrofoni suussaan, alko kiittelemään matkustajia matkasta: kilpajuoksu käynnisty.
Joka toinen tuntu hyppäävän ylös penkiltään ja alko kaivamaan kassejaan pään yläpuolella olevista lokeroista ja änkeämään ahtaalle käytävälle kuin ensimmäinen ulkona koneesta sais jonku suuren palkinnon.
Istuin vain rauhassa omalla paikallani, ja seurasin tilannetta kuin suurempaakin sirkushupia aina siihen saakka kunnes koneessa tuli väljempää. Vasta siinä vaiheessa nousin ylös, ja kurottauduin ottamaan repun istuimien yläpuolelta.

Ihmiset tungeksivat liukuhihna karusellin ympärillä, muistuttaen enemmän jotaki villieläimiä (tai ihan vaan Karen-laumaa) työntäessään toisiaan pois edestä kun näkivät oman matkalaukkunsa tulevan luukusta esiin. Siitä riemu repeski, kun Beta-Karen erehtyi punaisesta matkalaukustaan, ja tarttuikin Alpha-Karenin laukun kahvaan.
Ehdein juuri hypätä sivuun, kun toinen naisista horju leipäveitsiltä muistuttavat tekokynnet sormien jatkeina ilmassa viuhtoen kun toinen oli tönässy sitä koko tanakan ruumiinsa voimin.
En jääny tilannetta seuraamaan yhtään sen enempää, takaa kuuluva rääkkyminen riitti jatko-osan maalaamiseen.
Myönnettäköön, että mua hermotutti vähän edessä oleva osa missä mun piti koittaa löytää kuvailun perusteella entuudestaan tuntematon tyyppi näin isolla lentokentällä. Ja vielä hypätä sen perässä auton kyytiin ja matkata pari tuntia keskelle Texasin tuntematonta.

All fine and good. Näin niitä ihmisiä katoaa ja ruumiita tulee.



Kaaduin uupuneena mutta tyytyväisenä vierashuoneeseen pedatulle sängylle. Työ- ja tallipäivän päätteeksi suoritettu rapia viiden tunnin matkustus riitti hassusti uuvuttamaan. Vaikka olis tutumpiki matkustuskohde. Onneksi lentokentällä hiipiny jännitys vastassa olevasta henkilöstä oli saanu osottautua turhaksi aika nopeasti. Koska sen sijaan että mun olis tarvinnu pelata ‘veikkaa ja voita’ ja käydä mahdollisia ihmisiä läpi että oliko joku niistä se kenet mun piti löytää, se bongas mut.
Jotain hyötyä massasta erottuvasta pärstäkertoimesta. Etsi Dalmatialainen Labradorinnoutajien seasta.
Froyksi itsensä esitelly mies ei vaikuttanu kirvesmurhaajalta, vaan Amerikkalaisten tasolla yllättävän mukava matkaseura. Se ei tuntenu pakottavaa tarvetta täyttää jokasta hetkeä puhumisella, ilman että hiljaisuus ois tuntunu mitenkään vaivaantuneelta.
Tunsin kännykän värähtävän mun taskussa, joten kaivoin sen nopeasti käsiini.

Whaaat you dooing?

Virne hyppäs melkeen automaattisesti mun suupieleen. Kierähdin selälleni sängyllä ja naputtelin vastauksen Kansasin viestiin.

Not much. Just came back from the stables.

Myönnettäköön, että melkein teki mieli jo nyt paljastaa että olin itse asiassa pihan toisella puolella. Mutta.. Näh, mieluummin pysyin alkuperäisessä suunnitelmassa ja tein sen vasta huomenna. Katoin vieressä olevaa reppua hetken, varmistaen varmaan ties kuinka monennetta kertaa että toisen synttärilahja oli varmasti yhä mukana yhdessä repun sisätaskussa.

Jos joku olis mulle sanonu, että tulisin matkustaan päineni jenkeissä osavaltiosta toiseen ja majottuun täysin vieraitten ihmisten luo ihan vaan yllättääkseni mun poikaystävän sen synttäreinä…
Juu ei. Olisin nauranu päin naama.

Istuin keittiön tukevan puupöydän ääressä kahvikuppi edessäni, jahka Kansasin isoäiti oli mut sinne käskyttäny kohteliaan kaulimen heilautuksen ajamana. Margaret, tai siis Margie, vaikutti täpäkältä kodin hengettäreltä joka piti järjestystä yllä rautasella otteella kaulimen kahvasta. Mutta ollen samalla kuitenki ihan.. mukava ja jopa ihan herttanen mummo. Jolla todellaki riitti kysymyksiä.

“How did you say you got to America again?”
Itseasiassa en ollu siihen kysymykseen vielä vastannu. “My stepfather is from here. Well, from Idaho. My mom met him at work, and eventually they had to decide where to live so.. We moved here.”
“mmhm, mmhm”, nainen hymisi samalla kun hääräsi hellan edustalla, “What did your mother do for a living?”
“She worked in a.. uh, in this hotel-restaurant lodging business reception.”

Tuntu että hyvin lyhyessä ajassa olin saanu käydä läpi suurinpiirtein koko mun elämän, kun kysymykset oli kattanu koko mun perheen, millasta meidän elämä oli ollu Suomessa, mitä olin tykänny elämästä jenkeissä tähän asti, miten koulu, olinko jo miettiny collegea ja ja…

“How did you become friends with Kansas?”
“Well.. We started to hang out more after we both attended this.. school’s end hangout thing where most people from our school went when summer vacation started last year.
“I see.. You two are just so different, that I find it almost a little odd that you are friends.
“Maybe so. But then again, we do have some similar interests and hobbies. And outside of those, our differences fit pretty well together. He brings me out of my introverted shell and I keep him a little bit out of trouble… I think he is my best friend.. on this side of the world at least.” Hyi, olipa imelä heitto..
“It is good that Kansas has a friend like you”, tähän saakka lähinnä hiljaa istunu Kansasin isoisä tokaisi hyväksyvän nyökkäyksen kera. “Say, have you ridden in western saddle before?”
“Some. But mostly just for trail riding.”
“Have you seen cows in real life before?” toisen miehen vieressä istunut Froy kysyi, tyrskähtäen hieman ennen kuin jatkoi, “Other than that previous stable owner you had.”
“Froy!” keittiön sivupöydän luota kuulu lähes samalla sekunnilla napakka toruva ääni.
Puristin mun huulet tiukaksi yhteen etten nauranu miehen heitolle. Koska let’s face it, se oli aika hyvä. “..Yeah, I have.”
“Would you be interested in tagging along when I go move the herd later today?”
Kohotin mun kulmia vähän, ottaen hörpyn mun vähän unohtuneesta kahvista. “That.. Yeah, that would be awesome. I mean, I’ve never done that before so I don’t know how much of a help I would be but.. I would love to try.”
“No worries. Horses know their job so you’ll do just fine. Kansas will come there too so it will be a piece of cake.”
“What will I do?” Kansas nurisi samalla kun raahusti silmät puoliummessa keittiöön, tukka pystyssä kuin sähköiskun jäljiltä.
“Come and help to move heard later today”, Froy toisti tärkeimmän osan sanomastaan.

Kansas vain narisi kuin ruosteinen ladonovi, retkauttaen päätään taaksepäin samalla kun tarttu kiinni jääkaapin ovenkahvasta.
Seurasin kaikessa hiljaisuudessa kun toinen kaivo rutiininomaisesti energiajuomatölkin kylmästä, ja veti alkuun pitkän kulauksen juomastaan. Kuuntelematta yhtään mummonsa arvostelevaa kommenttia moisen epäterveellisen sokerilitkun juomisesta heti aamulla, mikä jatkui kuitenkin syntymäpäivä onnitteluihin ja kehoitukseen siirtyä pöydän ääreen

“Happy birthday, Shrimp”, Charles toivotti samalla kun Froy nosti kahvikuppiaan sanattomaksi yhtymiseksi toisen onnitteluun.
Kansas mutisi jotaki kiitoksen puolittaista samalla kun istu mun vieressä olevalle vapaalle tuolille, ja hapuili pöydän keskiössä olevalta tarjoilulautaselta voileivän hyppysiinsä.
“Hyvää synttäriä.”
“Whuh?” toinen mumisi silmät sirillään hämmentyneenä.
“Happy birthday”, toistin kielellä minkä toinenki ymmärsi.
“Mmmhm, thanks”, Kansas mutisi ja nyökäytti päätään.

Se jopa katto mun suuntaan. Mutta sen aivoissa ei vaikuttanu tapahtuvan minkäänlaista aktivoitumiseen viittaavaa, ei edes sillä hetkellä kun se hitaasti käänsi katseensa takas mun suuntaan. Kansas natusteli leipäänsä hitaasti kuin ruohoa märehtivä lehmä, ja räpsytti silmiäänki hidastetusti.
Nojasin mun toista kyynerpäätä vasten, katsoen toista vähän yllättyneenäki sen hoksottimien hitaudesta, juoden hitaasti mun kahvia. Joo, Kansas on aamusin aina vähän toisella planeetalla mutta tän oli pakko olla joku ennätys.
Lopulta päässä tais tapahtua jotaki, koska sen myötä Kansasin kulmat painu hieman kurttuun ja syöminen taukosi pieneksi hetkeksi. Hitaasti kulmat nousi kohti hiusrajaa, ja seuraavassa hetkessä kädessä ollu leipä pyöri pöydän reunalta lattialle ja tuolinjalat kirskahti lattialankkuja vasten kun Kansas pomppas ylös paikaltaa. Mulla ei ollu juurikaan aikaa sijotella kahvikuppia pöydälle, minkä takia kahvia läikky vähän joka paikkaan siinä vaiheessa kun toinen oli vaan syöksähtäny ja tempassu mut tuolista ilmaan.
Tunsin mun korvanpäissä tuttua kuumotusta, mutta siitä huolimatta en pystyny peitellä mun hymyä. Toisen reaktiossa oli vaan jotaki.. söpöä.

“Can I have a pape--” alotin kun sain taas lattian jalkojeni alle.
“BRO! Wtf are you doing here??!” Kansas keskeytti mut ennen kuin sain lausettani loppuun, pitäen varsin tiukasti kiinni mun harteista.
“What do you think?” Kohautin mun olkia pieni virne suupielessä, “I came here for your birthday. So, happy birthday”, lisäsin.
“But- ho- wh– when?”
“Last night.”
“WHaT?”
“Yeah.”
“And you hid somewhere like some fucking house elf?!”
“Language!” Margie huomautti terävästi.
“Sorry.”
“It would’ve not been a surprise if I had given myself up there and then”, totes yksinkertaisesti ja aloin pyyhkimään läikkynyttä kahvia pöydältä ja lattialta. “Oh, do you want to get your present now or late? I have it in my backpack.”
“NOW!” toinen sano melkeen nopeammin kuin ehdein sanomaan oman lauseeni, ilme muuttuen hyvin nopeasti vähän kummalliseksi. “Or, uhh, no..”
Oliko tuo.. punaa mitä näin Kansasin kasvoilla?
“.. Maybe later actually. Or-.. No, now– uh.. Now? No? Uh, your call”, Kansas takelteli hetken ja nappas uuden leivän näppeihinsa ja tunki ääntä kohti.
Pidättelin virnettä parhaani mukaan, mutta vähempiki punaisuus toisen korvissa ja poskilla pitää hymyilyttään. “Well, it is your gift, so. You can have it whenever you want”, totes suupieli nykien.


Kansas ei ollu päässy paljo puusta pitkälle sen suhteen että millon halus saada lahjansa, minkä takia ehti mennä pitkälle iltapäivän puolelle ennen kuin toinen lopulta kierrellen ja kaarrellen kysy lahjan perään. Siihen saakka toinen oli näyttäny kiemurtelevan välillä vähän vaikean näkösenä, mikä mun silmissä vaan lisäsi hupipisteitä.

“You know, if you want that kind of birthday present. That can be arranged too”, totesin virnistäen kun toinen anto katseensa kiertää pitkin katonrajaa, “But this was the present I was talking about during breakfast”, selitin ja ojesin kiristysnauhalla suljetun nahkapussukan toiselle.


Kansas tarkasteli ojennettua esinettä kuin kissa nurmikossa liikkuvaa heinäsirkkaa, ennen kuin vähän liiotellun varovasti löysäs pussukan sulkijaa että saatto kurkistaa sen sisään. “What in a—” poika mutisi ja poimi tutun sormuksen pois pussista.
“Yeah, you didn’t drop it anywhere. I stole it so I was able to upgrade it a little– That was originally supposed to be part of that but, I was running out of time so I had to change my plan. But I didn’t want that work go to waste, so I made that into a bracelet”, selitin samalla kun Kansas kaivo lahjan toisenki osan käsiinsä pussin sisältä.
“You… Wait, you made these?” Kansas siirteli katsettaan korujen ja mun välillä.
“Yeah.”

Pienen hetken toinen vaan tuijotteli käsissään olevia asioita ihan hiljaa, ennen kuin toisti aamuisen liikkeensä ja vaan syöksähti ja kiersi kätensä mun ympärille. Olin ihan varma että siinä missä mun selkä rutisi muutamastaki kohtaa, niin mun kylkiluut tais järjestäytyä vähän uudelleen. Ja vain hetki sen jälkeen Kansas paino huulensa mun huulia vasten sen verta rajusti, että meidän hampaatki osu yhteen.

Alkuvuonna olin lukemattomat kerrat joutunu hengittään syvään ja laskea kymmeneen etten ollu viskannu Auroraa yläkerran ikkunasta kuin frisbeetä ja toivonu että se laskeutuu pääedellä naapurin kiviröykkiöön (tai siis puutarhan center piece koristeeseen kuten se sitä nimitti). Mutta nyt se energia oli vaihtunu siihen, että jouduin vetään syvään henkeä etten haudannu Marieta elävältä puutarhan perimpään nurkkaan.
Se oli toki koetellu mun hermoja ihan ensitapaamisesta lähtien, puhumattakaan niistä kerroista kun se oli jotenki siunaantunu mun riesaksi tallille mukaan. Ei jumalauta. Siinä vaiheessa sitä halus jo valella ittensä bensalla ja tuikata tuleen.

Mutta siinä vaiheessa, kun Hänen majesteetillisen korkeutensta Prinsessa Marien korviin oli kantautunu tieto Stallusta, sen ininä oli muuttunu katonrajassa pyörivästä kärpäsestä korvakäytävään tunkeutuneeksi hyttyseksi.Oli kuulemma täysin epäreilua että mä sain toisen hevosen.
Ja sehän oliki ollu mun oma valinta.
Se oli myös ollu täysin epäreilua että Jenni oli saanu itselleen auton jotta pääsi liikkumaan, ja mä olin päässy ajokouluun ja saanu oman menopelin. Koska entä hän!
Siitä viis että Marie ei ollu tarpeeksi vanha edes mopokorttia varten. Silläkään ei ollu kuulemma merkitystä, kun Owen kerto että sillä on sama oikeus sitte kun ikä riittää jonku ajokortin ajamiseen. Koska hänen piti saada jotain nyt heti. Ja jotain yhtä arvokasta.

Sen jalan polkemisen ja kitinän jälkeen myönnän että kun en ollu kehdannu alkaa tekeen popcorneja, olin muina miehinä tehny itelle ees leivän mitä söin hyvin hitaasti keittiön aamupala nurkkauksessa. Jenni kans. Koska Owen oli komentanu Marien olohuoneeseen ja istuttanu alas sinne, käyden hyvin tiukaksanasen keskustelun pikku Prinsessan kanssa.


“I can’t blame anyone else but myself for this, and your mother,, but we have clearly failed to see how badly we have spoiled you.”

Nojasin vähän lähemmäs Jenniä. “Eikö se oikeasti oo huomannu sitä aikasemmin..?”
“Ei kai”, Jenni mutisi olkiaan vähän kohauttaen, “Joskus on vaikea nähdä asioita mikkä on ihan nenän eesä. Ja Marie on kuitenki Owenin ja sen eksän ainoa lapsi. Ja mitä oon ymmärtäny, kumpiki niistä on itekki ainoita lapsia ja eläny ainaki jonku verta aika etuoikeutettua lapsuutta niin..”
“Mmhm.. Makes sense”, hymisin ja otin hitaasti uuden haukun mun leivästä.

“From this day, you will also take part in doing some house chores–”
“WHAT??”
“Yes. From now on–”

“Whaat?”
“Ei hitto… Mitä luulet, kuinka kauan kestää että se oppii käynnistään tiskikoneen ilman mitään apua?”
“Saattaa mennä muuan kerta. Mutta sitä kauvemmin tulee meneen siinä että se oppii täyttähän sen kunnolla.”

“And what comes to your riding lessons–”
“You can’t stop paying for those! Michael has two horses and I have only–”
“Don’t interrupt me.”

“Otakko toisen leivän?”
“Mmhm, keep them coming. Tästä kuulee parhaiten ilman että on paikalla pelkästään salakuuntelemassa.”
“Tää ei oo kyllä kovin salasta touhua.”
“Me otetaan vaan välipalaa, ei sen kummempaa. Ja seuraavaksi voisin vaikka pestä poikien vesi-ja ruokakipot jos pitää hengailla keittiösä pitempään.”

“I have been discussing with several people about your riding. You would think that with the amount of group and private lessons, you would be more experienced. But apparently you are always late, even though we take you there more than early enough, and you talk back to your riding instructors.”
“It’s not my fault they don’t know what they are do–”


Oli lievästi sanottuna mielenkiintosta, ja viihdyttävää, kuunnella olohuoneessa käytävää keskustelua. Tai ehkä ennemmin läksytystä. Owen oli selvästi ottanu kunnolla asioista selvää useammastaki lähteestä, koska joka kerta kun Marie yritti käännyttää asioita omaksi edukseen: tuli täys tyrmäys että itse asiassa nämä henkilöt kertovat tällästä.


“You can’t do this! You have gotten those two all the–”
“Those two are your brother and sister. And as they have asked very little, they have been doing house chores since the first week they moved here. Both have been doing well in school as well in their hobbies too. Both managed to get good summer-jobs–”
“I’m not old enough–”
“Marie, I told you not to interrupt me.”

Melkein, mutta vain melkein (ei oikeasti), kävi sääliksi Marieta. Se ei ollu varmaan koskaan ennen joutunu tollaseen piinapenkkiin. Ihan oikeutetusti tosin.

“You can still have your weekly riding lessons, but only once in a week like most have. You will get your chore list later and you will be following it. And I, we, will reduce your weekly allowance significantly until you have shown that you earn your privileges. All children under this roof shall be equal from now on-”
“But those are not even your real–”
“They might not be my biological children, but in the eyes of law they will be as much my children as your after all the process will be done–”

Yksi asioista mikä oli suoraan sanottuna vituttanu mua aina, oli se kun jostain kumman syystä ihmiset kyllä jakso rontata eväitä ja muuta kassi kaupalla mukanaan mettään. Mutta. Niitä saatanan roskia ei mitenkään pystytty viedä mukanaan! Ihan kuin jotenki se mukana tuotu limsatölkki tai makkarapaketti kerryttäis tyhjentyessään vähintään kymmenen kiloa lisää painoa, joten ainoa luonnollinen ratkaisu oli viskata se maahan. Tai vielä ärsyttävämpää: nähtiin vaivaa kääntää iso kivi ja pakata läjä roskia sen alle.
Ihan kuin meillä ei olis parempaa tekemistä kuin kulkea kullan (tai hullun) kiilto silmissä Mores Creekin vartta tukkivien aikusten ihmisten perässä keräämässä niitten paskoja (kyllä, myös sitä itteäänki voi saAAT–)

Solmein omalta osaltani jo kolmannen roskasäkin tiukalla solmulla ennen kuin viskasin lava mönkijän perään. Oltiin inhottavan positiivisesti lähetty liikenteeseen ihan vaan yhellä kulkupelillä, millä luultiin että saatiin kyllä rontattua mahdolliset roskat ja muut pois vaan ei. Ihmiset ne osas yllättää mitä ihanimmin tavoin.

“Is it too late to regret that I joked about finding gold?”
“You didn’t know any better”, Higgins totes kevyesti huokasten, “I know how it was when here was last time recorded gold finding, But I guess the glimmer of gold got me too.”
“It is like a drug. That small possibility of hitting a jackpot. Who wouldn’t like that? I have tried a few times more too, and after last time I have already gold worth for sixteen dollars. Maybe next time I find a nugget the size of my fist”, vitsailin.
“That is a lot more than I have managed to find. Im still at zero”, mies paljasti pienen hymyn kera. “Let’s head back to take these away and come back for some more. If we plan it well, we can use our lunch break more efficiently and try to find that jackpot while at it.”

Myönnettäköön että olihan kullan metsästyksessä oma koukuttava tunnelmansa, mutta odotin kyllä jo nyt että tämä sirkus olis ohi. Se nimittäin tapahtuis paljo nopeammin mitä se, että porukka oppis siistiin omat jälkensä.

Sisäinen rauha, sisäinen rauha…
Kuinka monta vuotta vankeutta mun ikänen sais taposta? Entä useammasta? Vai oliko Idahon alueella voimassa kuolemantuomio jos lukumäärä pomppais tarpeeksi korkeaksi?
Niitä kysymyksiä olin viime viikkoina pohtinu valitettavan usein kun olin saanu siivota ihmisten jälkiä Mores Creekin varrelta. Ihmiset ei tuntunu oppivan, ei kuuntelevan eiä ymmärtävänkään. Tai sitte valtaosa yksinkertasesti välitti kahta vähemmän nyt kun ne ryömi kullankiilto silmissä pitkin joen penkkaa. Vaikka suuria löytöjä ei tähän mennessä oltu tehty, ei hullunmylly ollu laantunu yhtään. Tuntu lähinnä siltä että ne parit hikisesti isommat hiput oli riittäny paremmin kuin hyvin lisäämään vettä myllyyn.
Eikä siinä mitään. Olihan se hauskaa puuhaa, olinhan mäki muutaman kerran jo käyny kokeilemassa onneani ja viime kerralla taas pienen murusen löytäny minkä olin sujauttanu mun huoneen yhen hyllyn reunalla olevan pienen lasipurkin sisälle. Mutta: jättäkää paikat vähintään samaan kuntoon kuin tullessa. Siihen ei kuulunu sun paskaset kalsarit kun olit kolmannen kuivalihapussin jälkeen tehny muutaki kuin vaan päästäny ilmaa. Onneksi en ollu ainoa joka oli kyllästyny ihmisten aivottomuuteen.

“Millon luulet että tää helpottaa?” Kysyin Allisonilta, joka oli ekaa kertaa osotettu mun työpariksi.
“Mitä nopeammin, sen parempi”, nainen mutisi hampaitaan kiristellen.

Nyökyttelin vaan päätäni. Olin todellakin samaa mieltä.

“Mä en todellakaan ilmottautunu tälläseen paskaan, kirjaimellisesti, kun tulin tänne kesäksi. Jos mulle maksettais tästä ees palkkaa niin kai tämä menis mutta..”
“Sulle ei makseta palkkaa?”
“Työharjottelu. Mulla on rästejä opinnoissa sen verran paljo, että paras vaihtoehto oli suorittaa ekstra työharjottelu pätkä nyt kesällä. Eli, palkatonta työntekoa. Yayyy.”
“..Ouch”, mutisin pienesti irvistäen, “...Mitä sä muuten opiskelet?”
“Tätä”, toinen vastasi ja viitto ympärilleen, “Mun pitäis kahden vuoden sisällä valmistua, ja sen jälkeen olisin virallisesti Park Ranger”, nainen lisäsi ylpeään sävyyn.
“..Minkälaiset opinnot siihen on?”
“Harkitsetko alaa vai?”
Kohautin olkiani vähän. “Jos totta puhutaan, mun pitäis vuoden sisällä päättää mitä lähen opiskelemaan ja mulla ei oo pienintäkään ajatusta sen suhteen että mitä teen.”
“Step in my office”, Allison totes reippaasti, “Mitä aloja oot miettiny? Tai, minkälainen työ kiinnostaisi tulevaisuudessa?”
“..En tiedä. Joku ulkotyö kai olisi kaikkein paras. Mutta kunhan työssä pääsee liikkumaan ja tekemään käsillä niin on hyvä, ei mikään visusti neljän seinän sisällä tapahtuva toimistotyö.”
“Entä työ mikä tehdään neljän seinän sisällä, mutta on käsillä tekemistä?”
“Riippuu työstä.”
“No, mun veli opiskelee suutariksi. Erikoistuu nahkatöihin. Tällä hetkellä se tekee….. Ei mitään käryä mikä se on…” Allison selitti samalla kun elehti käsillään jotain kun haki sanoja, “Sword sheath.”
Kohotin mun toista kulmaa vähän. “Knife holster?”
“No. For a sword, like an actual sword. Se harrastaa buhurtia, Sitä näkee muunmuassa keskiaikamarkkinoilla ja muissa sellasissa tapahtumissa. Kamppailulaji missä tapellaan haarniskat päällä ja sitä rataa.”
“...Okay, that sounds cool as hell.”
“It is. But don’t ask me more about it, all I know is that they wear armor and hit each other with swords and such. So if you want to know more I can give you my brother’s number.”

ET USKO KUIN NÄTTI PÄRRÄ TÄHÄN PARKKIKSELLE JUST TULI

Vaikea uskoakkaan ko en oo sielä

OOTA LÄHLETÄN SULLE KUVAN


Muuten hyvä mutta eihän tosta nää paljo mitään


OOT
OTA
fuck
OOTA

---

Käänsin mun päätä kun huomasin silmäkulmasta lähestyneen hahmon. Kansasin leveääki leveämmästä hymystä ja myhäilevästä ulkomuodosta johtuen kuulin jo päässäni “Olisiko teillä hetki aikaa Jeesukselle” tai vaihtoehtoisesti “Onko teillä liittymäasiat kunnossa?”

“Moooi, haittaako jos otan kuvan sun pyörästä?”

Nyökkäsin mun päätä samalla kun tungin kännykän takas povitaskun suojiin, ennen kuin potkasin jalustan alas ja nousin pois pyörän selästä.

Kansas oli hetkessä kyykyssä tähtäämässä sopivaa kuvakulmaa kuvalle. “Läpikulkumatkalla vai uus täälä? Koska en oo nähny tätä kaunokaista täällä aikasemmin.”
“Paikallinen. Mutta tuo on ollu  täällä vasta pari kuukautta.”
“Sweeet! We have to go for a ride sometimes. That’s my beauty over there”, toinen puheli vähintäänki innoissaan.

Kaivoin kännykän taas käsiini kun tunsin sen värisevän taskussa. Tarkastelin visiirin läpi Kansasin lähettämää kuvaa whatsappin keskustelussa. “Good picture.”
“Can’t take a bad picture from a good mod– huh?”

Loppasin kypärän visiirin ylös, seuraten kuinka Kansasin ilme muuttu vähän hämmentyneestä enemmän kuin kala kuivalla maalla -hapen haukkomiseksi kun sen ajatusprosessi käsitteli että se olin mä eikä joku random tyyppi. Sen myötä myös sen kädet alko sohimaan vähän sinne tänne mun ja parkkiruudussa olevan moottoripyörän välillä.

"SInCE--- whEn--?!"
"For a while already. I would have told you before, but I wanted to surprise you and you took your sweet time fixing Nia--"
"CAn WE GO FOR A RIDE?"
"You do remember that we are going to Boise now?"
"Huh? Oh... OH! RIGHT! LETSS GOO!"

Toinen hyppi melkein paikallaan kun oli ensin lähdössä säntäämään jalkasin kohti päätietä ja sitte näytti siltä että oli kiipeämässä mun pyörän selkään ja vasta kolmannella kerralla singahti oman ajokin suuntaan. Hyvä kun ei tiputtanu kypärää kun kaappas sen penkin päältä käsiinsä. Kävelin vähän toisen perään, poimien maahan pudonneen hanskan ja kiikutin sen kolmannessa ulottuvuudessa innosta tärisevälle Kansasille.

Avasin auton peräkontin ja silmäilin siellä näkyviä tavaroita. Owen oli aivan varmana kysyny Jenniltä apua että mitä sen pitäis ottaa mukaan, koska ainaki silmämääräisesti varustus näytti olevan juuri oikea. Käännyin sen verran ympäri jotta näin katsoa ympäröivää maisemaa. Teoriassa voisin myöntää Harperille että ainaki tälläset Idahon maisemat sai mutki olemaan tyytyväinen täällä asumisesta, mutta samaan aikaan oli hiton huvittavaa kuinka järkyttyny toinen oli ollu kun olin Power Jump -kisakatsomossa antanu rehellisen mielipiteeni tästä maasta.
Vaikka seki oli ollu hyvin nätti versio.

“They said that we would be able to get some fish right there from the shore or at the end of that dock”, Owen totesi, viittoen rantaviivaa ja polun päästä lähtevää leveää laituria.

Owenin aamuinen selittely kuinka piti ostaa uudet pyyhkijänsulat autoon oli kuulostanu huonolta tekosyyltä raahata mut mukaan, kaikki autoihin liittyvässä se vei auton pajalle missä asiat hoidettiin,  mutta missään vaiheessa mun vaihtoehdoissa ei ollu edes pyörähtäny se että toinen oli suunnitellu vievänsä mut kalaan. Enemmän olin veikannu että Owen oli hankkinu jotain meidän äidille ja tarvitsi apua sen kanssa. Tai jotain.
Mies näytti jollain tapaa koomiselta seisoessaan rannassa sen näkösessä varustuksessa kuin alkais kohta kauppaamaan vakuutuksia tai kysyis olisko mulla hetki aikaa keskustella Jeesuksesta.

“What made you suddenly want to go fishing?” kysyin kun olin saanu heitettyä vieheen kauas eteenpäin, ja aloin hitaasti kelaamaan sitä takaisin.
“...Shouldn’t we be quiet? Doesn't that scare the fishes away?” Owen kuiskas hyvin hiljaa.
“It’s a myth. That doesn’t really affect if you are going to get anything or not. It’s more about the weather and time of day you go to fish, and if you are on a boat or moving in the water.”
“..Oooh… I see”, mies mutisi päätään nyökyttäen ennen kuin lopulta kohautti olkiaan hieman. “I just wanted to come up with something to do with you. It’s been very busy for a while already… I work a lot and then your sister was born and everything. You started your summer job and all the other summer activities. And now you go to Boise for a couple weeks for that other summer job and then straight back to school from there.. How are you feeling about all that actually?”

Vähän tuli puskista tuollanen… En tiedä, ihan kuin Owen olis lainannu kirjastosta jonku Parenting 101 -kirjan ja lukenu sieltä jotaki ohjeita. Ei sillä ettäkö tuo olis tuntunut jotenki ikävältä, mutta vähän tuli mieleen että mikäs ketunhäntä tässä jutussa nyt oikein oli.

“It be like it”, totesin vähän olkiani kohauttaen, “I don’t complain. It’s not… obvious, to have a summer job at all, so I’m just happy I  got this good ones. Actually, they asked if I will come back next summer. So,  it has been a good summer.”
Owen näytti tyytyväiseltä nyökytellessään päätään, pitäen katseen kuitenki tiukasti veden pinnalla näkyvässä ongen kohossa. “Good, good”, mies hymisi hiljaa. “While you are at Boise, are you going to check out that… fencing, type of thing?  What you mentioned you had talked about with a friend.”
“I might. Though, it’s not exactly fencing. It’s actually.. uh, Armored Combat Sports. In fencing you have those thin sticks as a sword and you dress up in weird white tights. In this, well, actual armor and all that. Medieval style.”

Vähän oli kinkkistä yrittää selittää Owenille lajia mistä en itekkään ollu ihan vielä perillä. Teoriassa kyllä, Liam oli iskeny sellasen tietopaketin että heikompaaki hirvittäis se äkillisen tiedon määrä. Allison oli kyllä veljensä numeroa antaessa varotellu että kun erehtyisin kysymään siltä mitään Buhurtista, Liam pistäis päälle kunnon värväys moodin ja tekis kaikkensa että saa mut edes kerran kokeilemaan. Totta joka sana, ja oli se kyllä toiminukki.


Alkuun kala ei tuntunu syövän oikein kummallakaan, mutta lopulta vedestä alko nousta jotaki mitkä viitti hyvällä mielellä viedä kotiakki. Ainaki tämän päivän ruoka oli jo päätetty, kunhan tulis vähän lisää että kaikille varmasti riittäis. Toivoin kyllä että en olis reissun ainoa jolla kala söi.
Owen oli alkuun tyytynyt seisomaan rannalla, mutta lopulta retkikärpänen oli tainnu purra sitä, koska se oli istunu kiven päälle ja riisunu kengät ja sukat jaloistaan sekä kääriny lahkeet ylös. Sen jälkeen olin hymyä pidätellen katsonu kuinka toinen oli kahlannu matalikkoon seisomaan. Näky oli jotenki vain niin koominen. Ja niin kaupunkilainen. Kauluspaita päällä, kravatti kaulassa ja hymy korvasta korvaan samalla kun mies piti onkivavasta kaksin käsin kiinni.
En ollu ihan varma kummalla meistä oli hauskempaa.

Olimme ehtineet hakeutua uuteen kohtaan kalastamaan parikin kertaa kun vihdoin Owenin koho katos vedenpinnan alle.

“Look! Now what?” mies kyseli, vilkuillen ympärilleen kuin etsisi jotain.
“Pull it up–”

En ehtiny antaa sen tarkempaa ohjeistusta, kun Owen oli jo kiskassu siiman ylös vedestä. Koukun jatkeena sätki ihan hyvän kokonen kala, mikä ylös suuntautuneen liikkeen myötä lähesty hyvin nopeasti kalastajaansa. Seuraavassa hetkessä matalikossa oli vapa pystyssä matalikossa hyppelehtivä Owen, joka väisteli siiman varassa sinne tänne heiluvaa kalaa vähintään kuin Härkätaistelija areenalla rynnivän härän edessä.
Mulla ei ollu pienintäkään mahdollisuutta pidätellä naurua, minkä takia ei ollu kaukana ettenkö olis tiputtanu omaa vapaa jorpakkoon.

“What do I do? What do I do?!”
“Take–... Take a hold from– the fishing line–” yritin ohjeistaa nauramisen ja hapen ottamisen välistä.
Piirileikkiä kesti hetki ennen kuin Owen sai otteen siimasta, pidellen sen päässä sätkivää kalaa mahdollisimman kaukana itsestään. “..What now?”
Pyyhein vettä silmistäni, “Go to shore, kill it and take it off from the hook. It's a keeper.”
Miehen kasvoille vaihtu inhon ja kauhun sekanen ilme, kun se katso kalaa. “I– I have to touch it?”
“Owen. You operate brains and what not in your job, and you are afraid of touching fish because it’s icky?”
“I wear gloves.”
“..Fair. Do you want gloves?”
“...”
“..Okay, give me that”, totesin ja pudistin päätäni hymyillen, tuntien kuinka voisin hetkenä minä hyvänsä räjähtää taas nauramaan.
“Thank you.”

Kiikutin elottoman kalan lajitoveriensa sekaan kylmälaukkuun, sulkien sen kannen huolellisesti.

“We should do this more often”, Owen totesi itsevarmempaan sävyyn nyt kun kalan pyydystämisen kauhuhetki oli turvallisesti ohi.
“You sure about that?”
“Yeah! I mean, I might not be like.. fish in the water here, but this has been fun. And I’m learning.”
“..That was horrible..” tyrskähdin toisen valitsemalle vertauskuvalle, “..Yeah, I think it could be fun.”

“Come with me, and you’ll be.. In a world of OSHA Violations….” mutisin itekseni kun kapusin tikkaita ylös kävelyrampille vastaanottamaan oman pään ilmassa liinojen varassa roikkuvasta kattotuolista.




Rakennustyömaan apupoika.
Sillä kuvauksella olin käsittäny että mun hommat tulis olemaan just niitä yleishommia mitä kukaan oikea työmies ei ehtiny tehdä tai mitä kukaan ei ylipäätään halunnu tehdä.
Ja sitä se oli kyllä ollukki.
Nostelin lattian piikkauksesta irronneita betonikimpaleita kottikärryihin ja työnsin jätelavalle, keräsin roskia, kannoin romua kierrätyslavoille, keitin kahvia, siivosin vessaa… Just sellasia ihania helppoja ja kivoja tehtäviä. Mutta en valittanu, ainakaan ääneen, koska palkka tuli ja vieläpä ihan hyvä sellanen. Ja sieti tullakki, koska voin sanoa että kesäkuuma, monta työmiestä, yksi vessa (koska totta kai just ennen mun alottamista joku märkäkorva oli ekalla pyöräkoneajollaan keilannu bajamajat paskaksi) ei ole ihana asia. Etenkään kun se on tukossa ainaki neljä kertaa päivässä.
Päivän päätteeksi mielessä kävi valella itteni bensalla ja sytyttää tuleen jotta puhdistuis ees sen verran että ilkiää olla.


Ekan viikon loppupuolella kävi onneksi tuuri, tai ainaki mun osalta, kun yksi työntekijöistä meni venäyttään selkänsä ja jäi saikulle. Kenneth, tais siis Ken, oli laskeutunu toimistostaan työmaalle ja tuijottanu.

"Are you afraid of heights?"
"Uh, not really no."
"Do you know how to use nailgun, drill and other powertools?"
"Most yeah."
"Do you want to make some extra money?"
"... I guess it depends what do I need to do."
"We need to finish that roof and we need someone to go up there and help secure those roof trusses. Can you do it or should I ask that Taco-boy?"
"Yeah, I can", vastasin lyhyesti, varoen että en ulkosesti näyttäny mielipidettäni miehen sanavalinnasta tuoreimmasta kesätyöläisestä.
"Wonderful. Jackson will give you more instructions", mies oli todennu ennen kuin jo vaappu takasi tuulettimen viereen toimistoonsa.



Ken oli kyllä... mielenkiintoinen. Sen näkönen ja olonen tyyppi, että en olis uskonu sen kuuluvan Owenin tuttavapiiriin. Tilanne oli kuitenki selvinny nopeasti, kun se oli kertonu olevansa itseasiassa Owenin tutun veli eikä kyseinen tyyppi itse. Ken näytti just siltä, että jos se on silminnäkijänä murhassa ja maksat sille tarpeeksi: se kääntää selkänsä ja pokkana täysin uskottavasti sepittää tuomarille kuinka ei nähnyt mitään koska oli pimeä, sumuista ja silmälasitki täynnä vesipisaroita.
Ja no, sama tyyppi just palkkasi hyssytihys tyylillä mut tekemään sellasia rakennustyömaajuttuja mitä mun ei varmasti pitäis edes tehdä. Mutta ehkä mieluummin minä kuin Mathias. Se ei ehkä pelänny korkeita paikkoja ja sitkeästi yrittäis suoriutua tehtävästä, mutta sen näkökyky oli yhtä hyvä kuin myyrällä auringossa (ei vain auringonvalossa, vaan kirjaimellisesti auringossa) ja varmasti naulais ensimmäisenä omaan jalkaansa. Olin jo ekalla sen kanssa vietetyllä ruokatauolla saanu tietää että kaikki tän kesän rahat se pistäis silmälaseihin että näkisi paremmin opiskella koulussa.

Olin hyvin tietonen siitä että mun nykyisen elämäntilanteen myötä olin hyvin etuoikeutetussa asemassa. Asuin isossa hienossa talossa, mulla oli oma huone, sain tulla ja mennä ja harrastaa melkeen miten halusin, jääkaappi ei koskaan käyny edes lähellä tyhjää ja  Owen kustansi isompiaki asioita ilman että se olis alkanu käymään läpi papereita synkkä ilme naamalla ja pyöritelly lukuja kulmat kurtussa.
Mä kuitenki muistan ne ajat kun vielä asuttiin kolmistaan äitin ja Jennin kanssa lapissa, etenki ennen kuin Owen oli mutkitellu meidän elämään. Ennen sitä äiti oli saanu monen monta kertaa hyppiä elämää läpi kuin temppurataa kulkisi, jotta rahat riitti että saatiin maksettua kaikki laskut, pidettua ruokaa kaapeissa ja vielä kustannettua edes joitaki arjen luksusasioita kuten harrastuksia. Jos en olis oravannahka kaupoilla saanu kustannettua hevosharrastusta, se tuskin olis kuulunu mun harrastuksiin kuin hyvässä lykyssä vain talvikauden.

Sen muistin taas siinä vaiheessa kun Ken rääkky koppinsa ovensuusta ruokatunnin alkaneen. Huutaen vielä erikseen Mathiakselle, että palkkaa ei makseta siltä ajalta joten paina kloppi perse penkkiin ja pyöritä vaikka peukaloita jos ruoka ei maistu.
Syy toisen syömättömyyteen ei tosin ollu se etteikö sillä olis ollu nälkä, sen verran kovaa meteliä pojan maha oli pitäny vähän harvasen päivä. Syy oli se että sillä ei ollu koskaan eväitä matkassa.

“..Jäikö sulta eväät kotia?” Kysyin lopulta, kun toinen oli istunu tarpeeksi lähelle puiden suomaan varjoon.
“..Jjoo, muistan tosi huonosti sellaisia. Aamulla aina niin kauhea kiire”, Mathias oli vastannu ja yrittäny naurahtaa rennosti mutta vaikutti ennemmin vaivaantuneelta. Tai suorastaan häpeilevältä.
Otin penkille viereen laskemani muovirasia käteen ja ojensin sen toista kohti, “Mulla on aina mukana vähän ekstraa varmuuden vuoksi, niin voit ottaa tän toisen.”
“Kiitos mutta.. En mä nyt sun eväitä voi–”
“Voithan.”

Toinen näytti empivän ja puntaroivan muutamaanki otteeseen voileivän edessä, ennen kuin lopulta useamman kiittelyn jälkeen poimi rasiassa olleen leivän käsiinsä. Kaivoin vielä repun pohjalta yhden sinne heittämistäni vesipulloista ja laskin sen Mathiaksen viereen.  Toisen kiitellessä jälleen, vilkaisin nopeasti kulmieni alta Kenin valtakunnan suuntaan. Joku siinä miehessä vaan oli mikä pisti useammanki hälytysvalon välkkymään, enkä ollu onneksi ainoa. Olin kuullu muutamanki työmaa ukon pohtivan että mihin rikollistomintaan Kennethillä mahtoi olla näppinsä pelissä.

"Thank you.. again", Mathias mutisi puoliääneen, syötyään jo puolet osastaan eväistä.
"You're welcome", vastasin vähän hymyillen.

Sen päivän jälkeen olin joka päivä varmistanu että mulla oli varmasti ekstra evästä mukana töissä, ja hieman tahkean alun jälkeen Mathias ei enää yrittänykkään jäädä työskenteleen ruokatunnin yli lisätienestin toivossa  tai hakeutunu jonnekki työmaan nurkkaan istumaan ja pyöritteleen peukaloitaan siihen asti että työt jatku.

 
Mun kännykkä oli jo vuoden päivät kärsiny viestipommituksesta Kansasin takia, kun se spämmi etenki insta reelejä nopeammin
mitä mä ehdein niitä katsomaan. Mutta kesän lopulla pommitus
oli vaan kaksinkertaistunu, kun Liam oli alottanu tiedustelun millon tulisin mukaan treeneihin kokeilemaan buhurtia.
Oli helppo sanoa suoriltaan että katotaan joskus, kun oli kesätöitä
ja kaikkea muuta että ei voinu ajella Boiseen pelkän lajikokeilun takia. Vaan sitte kun sille oli selvinny että loisin pari viikkoa lähistöllä..  Hyvä kun se ei kiivenny kännykän läpi repimään mukaan. Joten lopulta olin suostunu matkaan. Okei, myönnän, kyllä mua oikeasti ihan kiinnosti lähtä kokeileen. Ja nyt oli oikeasti hyvä sauma joten…

Silmäilin mun ympärilleni vähän epäilevästi. Ympärillä oli lähinnä teollisuushalleja, muutama autokorjaamo, romupihoja ja pöpelikköä. Vähemmästäki mieleen alko hiipiä muistikuvat useammastaki elokuvasta missä pahaa aavistamaton uhri houkuteltiin jollaki tavalla tälläseen syrjäsempään paikkaan. Ja hetkeä myöhemmin kyseinen idiootti, joka taisin olla minä tässä vaiheessa, sai nilkuttaa murhaajaa karkuun autonromujen väleissä piilotellen.

“I know it doesn’t look much from outside but just wait ‘till we get inside”, toinen oli vakuutellu samalla kun nosteli isoa urheilukassia auton kyydistä.
“...Will there be others too or..?”
“Yeah, there should be six of us today. It’s just my turn to open this place, which means coming in a little bit earlier to open doors, crank up  the AC and other preparations. So no worries, I’m not going to hunt you for sport..”
Okay there, Mr. Mindreader.




Seurasin toisen perässä sivuovesta sisälle vaatimattoman näköiseen rakennukseen, vilkuillen heti uteliaana ympärilleni. Joku osa mussa oli ehkä odottanu hyvin karun näköistä sisustusta, halkeilevaa betonilattiaa ja muuta, mutta sen sijaan iso osa lattiasta oli päällystetty etäisesti tekonurmea muistuttavalla matolla minkä keskellä oli kyhättynä jykevillä puuaidoilla muodostettu kehä. Yhdellä seinällä näkyi kokoelma kehystettyjä valokuvia ja lehtileikkeitä, viirejä ja joitain palkintojakin ja toisella taas siisti asetelma kirjaimellisesti aseita: kuin olisi keskiaikaisessa armoryssa.

“You look surprised. Were you expecting an  underground fight club type of set up or something?” Liam kysyi viekas virne kasvoillaan.
“...Not exactly. I don’t know if I was  expecting much but, this is still better than what I was expecting.”
“Good, because we have put some serious work into this place. Originally this place was looking more like abandoned torture chamber than anything where you would be able to train safely. Trust me: it’s not fun falling over when the floor gives in under you, especially when wearing armor that weighs over 60 pounds.”



Lopulta paikalle alko valumaan muutaki porukkaa, ja sain käydä läpi perinteisen tutustumisleikki seremonian kun Liam esitteli mut yksi kerrallaan muille. Onneksi se piirileikki pysy kuitenki varsin lyhyenä, voitaisiin kuulemma jatkaa tutustumista loppuvenyttelyjen ja muiden aikaan sitte.
Alkulämmittelyt ja harjotteet ei tuntunu yhtään hullumalta, sopivaa pikku kuntoilua vaikkakin vain poikkeavalla tavalla. En nimittäin voi sanoa aikaisemmin mätkineeni lekaa traktorin rengasta vasten. Pehmo aseilla käyty lämmittely ottelu oli sentään etäisesti tuttua (kukapa ei olis joskus juossu metikössä keppi muka miekkana ja taistellu kavereita vastaan?). Vaikkakin sana pehmo oli ehkä vaan kuvainnollinen, koska jesarikerroksella kuorrutetun leluaseen osuma kirpas yllättävän paljo kun se mäjähti jalkaan. Toistuvasti. Mulla oli varmana seuraavana päivänä sen näkönen kokoelma mustelmia, että en hämmästyis vaikka joku kysyis onko mulla kotona kaikki hyvin.

Seisoin seinustan vierellä päihittämässä nestehukkaa ja seurasin kuinka porukka alko hyvin järjestelmällisesti kaivella mukanaan raahaamia kasseja. Myönnettäköön, vähän teki mieli mennä häilymään ja kurkkimaan vuorotellen jokasen olan yli. Näin läheltä en ollu koskaan nähny oikeaa haarniskaa. Lähin oli ollu vaan joku pykälän hienompi halloweenia ja muuta varten valmistettu kapistus mikä näytti näiden rinnalla Kinder-yllätykseltä.

“Hey, earth to Mickey.”
“Huh?” pudistin mun päätä nopeasti kun Liamin käsi heilu turhanki lähellä mun kasvoja.
“Okay, not up for nicknames yet”, toinen totes virnistäen kun taisi havaita mun kulmien kurtistuksen, “Mikael, you’re first in line so let’s get you geared up. We have a couple shared armors for newcomers  to use before they get their own one, and I’m pretty sure that bigger one is okay for you.”

Olo oli kuin lapsella jota puettiin ulos lähtemistä varten. Näin paljo remmejä ja solkeja, mutta mulla ei ollu mitään käsitystä että mikkä piti laittaa kiinni ja mihin. Joten siinähän mä seisoin kuin variksenpelätin pellon reunalla, kun Liam pyöri mun ympärillä laittamassa mulle varusteita päälle ja selitti eri osien nimiä. Mistä mulla ei montaakaan jääny mieleen. Ylleni saaman kokonaisuuden paino tuli yllätyksenä: En ollu varma oliko se kevyempi vai painavempi mitä olin odottanu. Näkymä alas lasketun visiirin läpi kuulu samaan kastiin.
Harjoitustilan toisella reunalla olevan kehän sisälle pääsy oli ollu yllättävän hankalaa. Siinä ei ollu porttia tai muutakaan mistä vain pujahtaa sisälle, vaan piti kumartua ja ryömiä lankkujen välistä sinne. Tai kuulema ketterimmät kiipesi sen yli ja hyppäs kehään. Sitä en edes harkinnu kokeilevani. Jos edes pääsisin aidan päälle, niin tulisin sieltä joko selälleni tai naamalleni alas.

Muistutin varmaan kävelemään opettelevalta lapselta kun tepastelin ympäri kehää, kunnes joku toi mulle vähän asiallisempaa asetta mihin totutella tässä odotellessani. Sinällään metallinen miekka ei tuntunut edes painavalta, mutta sen heiluttaminen ja terän pystyssä pitäminen vaati yllättävän paljo keskittymistä. Ranne tuntu hyvin herkästi antavan periksi, jolloin miekka kääntyi vaakatasoon päin.
Tämän oppimisen jälkeen nyrkkien pystyssä pitäminen ratsastaessa ei olis enää homma eikä mikään. Hyvästi Dorothyn kitinä siltä osin ainaki.

“Ready to get your ass whooped?” Liam kysy melkein samalla hetkellä kun suoristautui, pujoteltuaan lautojen välistä kehään, “Okay I’m kidding. I go easy on you. Same thing as before with the boffers, now just with heavier gear.”
“Uhh… I go against you?”
“Yeah. We are pretty much the same height and all that, and Jason doesn’t really do swords so.. You got me. Lucky you.”
Vähän epäilin että kuinka onnekas nyt oikeasti olinkaan. "... I'm not too sure about that.."
"Ouch."


Ruljanssi oli ohi kymmenessä minuutissa. Kymmenessä minuutissa. Kaks viiden minuutin erää, pieni tauko välissä ja uusiksi. Ja mä olin kuitti. Olo oli lievästi sanottuna kypsä, ja olin varma että jahka nousisin meritähtiasennosta lattialta niin jäljelle jäi vaan märkä läntti. Jalkoja särki, kädet tuntu keitetyltä spagetilta ja korvissa soi varmaan vielä hetken. Sekä mustelmakokoelman lisäksi mulla tuli varmasti olemaan muutama muuki ruhje.
Mutta ei hitto, toi oli hauskaa.
Uudestaan.

Alunperin olin suunnitellu lähteväni kotiin jo kymmenes päivä, mutta se oli vaihtunu siihen että olin lähtenyt uudestaan Liamin matkaan buhurt treeneihin. Ei se toinen kerta ollu paljoa ensimmäistä kummempi, lähes yhtä pihalla olin ollu nytki, mutta ainaki vähän enemmän oli asioita tarttunu asioita mieleen. Ja vahvistunu se, että tulisin pyörittelemään koulun alkamisen jälkeen päiväjärjestystä siten että pääsisin toistekin. Mieluiten ainakin kerran viikossa.
Viikkasin loputki matkassa olleista vaatteista ja sulloin reppuun, varmistaen jokaisen vetoketjun olevan kiinni ennen kuin heilautin laukun selkään ja nappasin kypärän käteen. Kiersin varmaan kuudennetta kertaa pienen asunnon läpi että olin varmasti jättäny paikan vähintään yhtä hyvään kuntoon mitä se oli ollu saapuessani. Tämäkin oli ollu yksi ruksi listaan asioista mistä pitäisi kiittää Owenia: sen tutulla oli Airbnb tarkoituksessa oleva pieni asunto, minkä hän oli ystävällisesti luovuttanu mun käyttöön Boisessa olemisen ajaksi. Kunhan en olisi häiriöksi, siivoaisin lähtiessäni ja kävisin heidän kotitalossa (niinkin kaukana kuin pihan toisella puolella) kastelemassa kasvit kun he olivat samaan aikaan Thaimaassa.

Toki, niitä kasveja oli ollu 153, arvokkain kalliimpi mitä halusin tietää ja yksityiskohtainen hoito-ohje oli pidempi mitä 60
hevosen tallilla ruokinta- hoito- ja loimitusohjeet talvikautena. Toivottavasti en kovin montaa kasvia tappanu..

Nappasin roskapussin vielä ovenpielestä, ennen kuin pistin oven lukkoon ja palautin avaimen lokerikkoon. Päästyäni pyörän selkään, sulloin toisen kuulokkeen korvaani jotta a) sain matkamusiikkia ja b) kuulin Google Mapsin opastuksen. Suora reitti Boisen ja Wilmingtonin välillä oli kyllä jo tuttu, mutta suunnitelma olikin suorittaa paluumatka muutaman mutkan kautta. Mapsin kautta katsottuna reitin varrella oli ihan hienon näkösiä maisemia, niin miksikäs ei hyödyntäisi tilaisuutta?

Olo muistutti yhä etäisesti sitä kertaa kun olin viimeksi pudonnut satulasta. Lihaksia särki vähän edelleen, ja jomotus oli yhä läsnä eniten osumaa ottaneissa paikoissa etenkin kun sitä osaa kropasta sattui käyttämään. Tässä tapauksessa suurin kitisijä oli vasen reisi, mitä koristi varmasti suurin mustelma mitä olin tähän astisessa elämässäni onnistunut saamaan: violetin eri sävyihin tummentunut mustelma ulottui aina reiden ulkosyrjän yläosasta polvitaipeeseen saakka. Irvistin pienesti, kun perinteisesti menin tökkimään tummaa aluetta ihan vain nähdäkseni että sattuiko siihen. Tieteellisen kokeen lopputulos: Kyllä, sattu.

“Mitä hyötyä niistä kaikista suojakamoista muka on jos silti näytät siltä kuin olisit pyöriny portaat alas?” Kansas nurisi peitonmutkasta, saaden vain ja vaivoin pidettyä silmänsä suurinpiirtein auki.
“Sillon mulla ei ollu mitään suojia tai muita, tää tuli ihan vaan sen alun lämmittely ottelun aikana. Kun meillä oli käytössä pehmoaseet…. Vaikka eipä ne nyt niin pehmeitä kyllä ollu..”
“No selvästi ei”, toinen mumisi samalla kun hivuttautu enemmän sängyn laidalle jotta saattoi hapuilla lattialle ja pelastaa sinne pudonneen painavan pehmon.
“I take it that I am forgiven?” kysyin ja nyökkäsin Kansasin rintakehän päällä lojuvaa Saukko-pehmoa kohti.
“...mm…” Lyhyt vaimea mumina oli varsin pätevä vastaus, etenkin kun samalla toinen siirsi kädet painolelun päälle jotta saatto puristaa sitä paremmin itseään vasten.

Kiertoreittiä pitkin suoritettu paluumatka Wilmingtoniin oli tuntunu suurinpiirtein kohtalolta, kun pysähdys vastaan tulleella huoltoasemalla oli poikinut vähintäänkin täydellisen lahjan Kansasille.
Paikka oli näyttäny vähän…  Jännältä. Tasakattoinen rakennus oli varmasti nähnyt parempiakin päiviä, koska etenkin bensapumppujen yllä olevan katoksen  reunaa kiertävät sään pieksemät päreet näyttivät olevan kiinni lähinnä tuurilla ja pyhällä hengellä. Värikäs viirinauha yhdistettynä valkoiseen ja retroa kirkuvan vihreän sävyyn toi mieleen jonku menneen vuosituhannen, eikä bensasta, burgereista tai mini martista mainostavat neonvalomainokset kauheasti muuttanu ilmettä modernimmaksi.
Sisätiloissa tunnelma oli viitannut siihen, että uusi sukupolvi yritti kovasti taistella jalansijasta yrityksessä. Elintarvikkeita ja retkeilyvarusteita myyvässä osassa olin ollut huomaavinani yhdenkin tuotteen parasta ennen -päiväyksen vuosiluvun alkavan ykkösellä, ja elämää nähneen pienen kahvinurkkauksen yläpuolella painovoimaa uhkaava telineeseen köytetyn putkitelkkarin särinä riiteli myyntitiskin toisella puolella pilkistävän nurkan kanssa. Siellä  näytti enemmän tältä vuosituhannelta, kun raikkaat värit yhdistettynä siisteihin bambuisiin puuhyllyihin piti sisällään ties minkälaisia purkkeja joiden vieressä oli pieniä pahvikylttejä kertomassa selkeästi tuotteiden olevan luomua ecoa, vegaanisia ja ties mitä muuta.
No surprise there.
Olin jo astumassa kassalle, kun käsitöiden joukossa pilkottanut saukon naama sai mut vaihtamaan kurssia.Pöytätasolle aseteltujen pehmoeläinten vieressä oleva myyntiteksti kauppasi niitä toki muunmuassa sanoilla therapeutic, excellent for children, relieves anxiety, stress relief, emotional regulation… mutta en voinut ohittaa niiden seassa ollutta saukkoa.
Pounds ei kertonu mulle vieläkään turhan paljoa, minkä takia vähän yllätyin kun poimein pehmon käsiini. Heinäsäkkien punnitsemiseen tottuneena arvoin että pehmoeläin painoi ainakin.. kolmisen kiloa. Hinta oli ehkä vähän tyyriimpi mitä olin toivonut, mutta kannoin sen mukanani kassalle ja maksoin ostokset sekä bensan hinnoista mukisematta. Olin varmasti näyttänyt hienolta kun olin tunkenut pehmoeläintä ajotakin sisälle kun se ei koonsa puolesta mahtunut reppuunkaan.

“Mitä meinasit tehdä Yellown kanssa tänään?”
“mmm.. Kuhan harjaan ja hoidan näin muuten, ehkä vähän taluttelen. Sillä on kohta aika klinikalla, niin se saa ainakin siihen asti olla saikulla. Katotaan sen jälkeen mikä on toimintasuunnitelma.”
En haluaisi sanoa että mähän sanoin mutta… “Toivottavasti sillä reissulla saa selvyyttä tilanteeseen että miten toimitaan”, hyvällä tuurilla tuomio olisi helppo ratkaistava ja Kansas pääsisi nopeastikin taas touhuamaan normaalisti Yellown kanssa, “Meen tekeen aamupalaa, niin raahaa luus kohta perässä.”
“Emmä tartte mitään, ei mulla oo nälkä.”
Kansas älähti kun nappasin sitä aika napakasti nenästä kiinni, “No ei kai kun elät kymmenelle energiajuomalla, omenalla ja satunnaisesti yhdellä aterialla päivässä. Sun kroppa käy täydellisellä säästöliekillä, eikä varmaan edes tiedä mitä on säännöllinen ruokailu.”
“Ogay, Ih gome!” toinen ynisi, hieroen nenäänsä hieman kun päästin siitä irti. “Kahvin voin ottaa.”
“Kahvi kuuluu osana mutta se yksistään ei ole aamupala, tai ruoka ylipäätään”, selitin samalla kun avasin huoneen oven.

Samalla sekunnilla tumma hahmo yritti pyyhältää mun ohi, ja sen sijaan törmäsi päätä pahkaa mun polviin siten että piti ottaa vähän ovenpielestä tukea etten menny nurin. Toisella yrittämällä tummanruskea möykky räpiköi kynnet lattiaa vasten rapisten huoneen poikki ja hyppäsi sängylle kuin tykinkuula mitä seurasi Kansasin vähän tuskaisa puhahdus kun ilma pakeni sen keuhkoista iskun voimasta.

“Toi taitaa olla Kenain tapa vihjata sulle että oot ollu poissa ihan liian kauan”, huikkasin samalla kun hieroin toista polveani vähän ja katsoin virnistäen kuinka Lapinkoira pomppi Kansasin vieressä ja päällä hakiessaan toisen huomiota.
“Platonista rakkautta!” Kansas ulisi samalla kun yritti vältellä koiran yli-innokasta tunkemista naamalleen.

Syyslukukautta ei ollu kestäny kuin vasta pari viikkoa ja olin jo valmis palaamaan kesälomalle tai mille tahansa muulle lomalle. Siinä missä kesällä aika oli tuntunu useimpina päivinä loppuvan kesken, niin nyt kun sitä aikaa ei ollu senkään vertaa. Puolet päivästä kulu jossaki ummehtuneessa luokkahuoneessa, missä sisällissodan ja kuukävelyn välillä syntyny opettaja oli tänäänki opettamisen sijasta ennemmin käyttäny luokkaa koekaniineina hänen muistelmiensa kirjoittamiseen. Mikäs sen parempi kuunteluryhmä, kuin lauma teinejä joilla ei ollu muuta vaihtoehtoa kuin istua samassa tilassa.
Koko tunti oli ollu jotenki.. outo. Tai ainaki tavallista oudompi. Kenelläkään ei tuntunu olevan harmainta aavistustakaan siitä että kuka työpöytänsä reunalla istunut nainen oli, kun porukka oli valunu sisälle luokkaan kuin lehmät teurastamoon -vastahakoisesti ja jo nyt elämänilo silmistä hiipuneena. Arviolta iältään lähempänä hautaa kuin syntymää oleva nainen oli esittäytynyt pitkän kaavan kautta samalla kun painotti olevansa Miss. Wilson. Olihan hän sentään sinkku.

“Mitä luulette. Onko se karannu psykiatrisesta sairaalasta vai vanhainkodista?” Harper oli kysyny kun oltiin päästy vihdoin pakenemaan luokkahuoneesta.
“Tarkoitat kai että mistä hautaustoimistosta tai museosta”, olin mutissut vastaukseksi vähän irvistäen.
“Tai sirkuksesta. Ei, Kummajaisnäytöksestä”, Cooper totesi varmaan sävyyn sormiaan napsauttaen
“Ei Mrs. Wilson niin paha ollut.. Vähän… erikoinen vain”, Yumi yritti valita sanansa kohteliaasti, vaikka ei näyttänyt uskovan edes itse itseään.
“Miss”, korjasimme kuorossa.


Kuuntelin puolella korvalla pöydän ympärillä tapahtuvaa kolmea eri keskustelua, saattoi olla neljäkin, kunnes puheet kääntyivät samoille raiteille: outoon maastokaiuttimeen minkä luo Harper oli löytänyt Spiken kanssa. Koko kapistus oli näyttänyt siltä että se murenisi kasaksi metallia ja ruostetta hetkenä minä hyvänsä, mutta siellä se oli sitkeästi keikkunut korkealla pylväässä ja toistanut yhtä ja samaa särinän ja kohinan sekaista äänitettä. Kuten radio, jonka taajuus oli juuri sen verran sivussa että lähetyksestä ei ihan saanut selvää.

Tyttö hytisi hieman paikallaan, hieraisten hartioitaan. “En tiedä, mutta vähän kaikki siellä sai mun ihon kananlihalle. Metsän ilmapiiriki muuttu äkisti ihan oudoksi”, Harper kertasi kokemustaan.

Aihe oli kieltämättä kiehtova, ja toi enemmän mieleen jokku nuorisolle suunnatut kirja- tai TV-sarjat mitkä oli täynnä mysteereitä ja yliluonnollisia tapahtumia. Pieni ääni takaraivossa vitsaili että jokohan kohta törmättäisi uuteen ruumiiseen. Tuijotin hetken edessä olevaa ruokalautasta. Ajatus kevättalven löydöksestä ei ollu järin ruokahalua herättävä, mutta vatsanpohjalla tuntuva tyhjyys vei voiton tässä kilvassa.
Olin juuri ottanu uuden haarukallisen perunaa ja kastiketta, kun oli vain sekunneista kiinni olisinko sylkeny ne vastapäätä istuvan  Cooperin naamalle vai kiskassu henkitorven kautta henkeen. Tukahdutin ensimmäisen köhäisyt, jotta ehdein nappaamaan tarjottimen reunalla olleen käsipaperin suuni eteen ja kääntymään vähän pöydästä pois päin selvittämään henkiinjäämis todennäköisyyttä.
Syrjäsilmällä näin kuinka Cooper hypähti pienesti tuolillaan, ja jäykistyi heti perään tajutessaan  pitkät, lähes luisevat, sormet puristamassa hänen hartiaa kevyesti.


“Young mister Miller. You forgot this in my classroom”, nainen sanoi jotenki puistattavan pehmeällä äänellä samalla kun laski lyijykynän Cooperin tarjottimen reunalle.
“..T h a n k  you, Mrs– Miss Wilson”, Cooper totesi kuin puhelimen automaattivastaaja, pitäen katseensa tiukasti edessä päin. Ehkä hyvä niin, ton päälle Miss. Wilsonin lähes vääristyneen leveän hymyn näkeminen ei ollu katsomisen arvoista.

Kaikki meidän pöydän ääressä oli täysin hiljaa pitkän hetken senki jälkeen kun opettaja oli lipunut pois paikalta ääneti kuin… Miten hitossa joku pysty kävelläkki nuin ääneti tollasilla korkokengillä?



“...Ei tää oo ees mun kynä…” Cooper mutisi, tökkien kynää veitsen kärjellä.
“Okei, myönnän. Miss. Wilsonissa on varmasti jotaki pahasti pielessä”, Yumi kuiskasi niin hiljaa että juuri ja juuri edes kuulimme hänet.




Ihan kuin opettajat kilpailisivat siitä että kuka antaa kaikkein eniten kotiläksyjä, koska tämän päivän pinon rinnalla kalpeni varmasti jo Pisan tornikin. Viskasin repun lattian poikki jonnekin työpöydän suuntaan, keskittyen metsästämään paremmin ulkoiluun sopivat vaatteet päälleni. Pieni tottunut ääni pään sisällä oli muistuttanu että pitäisi ottaa joku ohut takki mukaan, ja ehdein jo napatakki hupparin vaatekaapin hyllyltä kun valot sytty päässä. Ehkä jos olisin Ivalossa, saattaisin tarvitakki viimeistään kun käytän Jennin koirat lenkillä mutta täällä?
En.
Vähän kyllä kävi kateeksi kun muisteli seuraavien päivien säätietoja missä uhattiin jopa +33 asteen läpötilaa, celsius asteikolla, ja Ilmari oli kertonu kuinka Ivalossa lämpötila oli jo reipasta vauhtia laskemassa kohti +10 astetta. Kelpais. Tungin vaatekappaleen takasi kaappiin, ja nappasin tallirepun ovenpielestä mukaan ennen kuin suuntasin alakertaan. Suurinpiirtein vain ilmoitin äidille että lainaan sen autoa ja kokosin Jedin ja Kenain matkaan. Paljon helpompi lähteä suoraan tallilta mettään mitä ajella ees sun taas.

Jedi vaikutti tietyllä tapaa iloiselta kun otin sen ulos autossa tallipihassa. Olihan Twin Fallsin ympäristö sen silmissä varmasti paljon mukavampaa, ja paljon tuttuja hajujakin. Mutta samaan aikaan se tuntu mulkoilevan mua nenää nyrpistäen että kehtasinkin raahata sitä mukana, mokomaki väärä ihminen. Kenai sen sijaan oli tavalliseen tapaansa ihan mukana, koska parasta ikinä kun pääsi mukaan mihin tahansa ja kenen tahansa kanssa.
Sain varustehuoneen oven juuri ja juuri auki, kun peremmältä huoneesta kuului kimakka haukahduksien sarja ja sen perään Yumin napakka komento.

“Sullekko ei yksi koira riittäny?” tyttö naurahti, yrittäen saada pidettyä innoissaan häärään nuoren koiran vierellään.
Näytin varmaan hetken kysymysmerkin ruumiillistumalta, ennen kuin tajusin mitä toinen tarkoitti. Niin, eihän Yumi ollu meillä pyörinyt. “Eei, nää on mun siskon koirat. Jenni ei vaan voinu ottaa niitä mukaan asuntolaan, niin lupasin auttaa näitten liikuttamisen kanssa toistaiseksi”, selitin samalla kun napsautin sormiani jotta Kenai hoksaisi palata sivulle.
“Onko ne millasia? Että voiko Nylan päästää moikkaamaan?”
“Voi kyllä. Jedi varmaan vaan moikkaa ja palaa omiin oloihinsa, se on vähän vanhempi jo”, esittelin viittoen mun vasemmalla puolella istuvaa kirjavan väristä koiraa, “Kenai on paljo innokkaampi mutta ihan järjellä varustettu, tykkää leikkiä. Kumpiki tulee hyvin toimeen vieraitten koirien kaa”, kuvailin lyhyesti vielä oikealla puolella hytkyvää ruskeaa koiraa joka näytti siltä että ratkeaisi kohta liitoksistaan.

Koirien tervehtiminen meni hyvin pitkälti kuten olin ennustanutkin: Jedi oli suorittanut kohteliaan tervehtimisen ja sen jälkeen kävellyt seinustan vierellä olevien varustearkkujen luo ja pistänyt maate. Kenain ja Nylan tervehtiminen taas oli ollut enemmän hyvin innokasta haistelua rinkiä pyörien, kunnes tepastelu oli vaihtunut enemmän karvaiseen pölypilveen kun kaksikko sinkoili ympäri varustehuonetta. Saipa yksi sohvatyynykin siinä sivussa vähän kyytiä, kun koirat yrittivät hetkellisesti käyttää sitä vetoleikin välikappaleena.
Nyla ja Kenai tuntuivat olevan samaa mieltä, että leikit loppuivat tosin aivan liian lyhyeen kun typerät ihmiset tulivat väliin, koska kumpikin yritti vähän että josko kuitenki vielä saisi jatkaa leikkejä. Tiettyihin pelisääntöihin tottuneelle Kenaille viesti meni nopeammin perille, mutta vielä opetteluvaiheessa olevalle pennulle tilanne oli vaikeampi. Ja vähintäänkin henkinen keskisormi pystyssä Nyla suuntasi ylös kivunneet energiatasot nappaamalla naskalihampaillaan kiinni Yumin saappaanvarresta. Tyttö takelteli sanoissaan sen kuuloisena kuin olisi unohtanut minkä nimen oli koiralleen antanut, ennen kuin lopulta pääsi sättimisen puolelle mistä kävi ilmi että tämä ei ollut piraijan ensimmäinen kerta.



Siinä vaiheessa kun mä telkesin mukana kulkevan koirakaksikon Hadeksen karsinaan, Yumi huikkasi heipat ovensuusta ennen kuin lähti vastahakoisesti mukana seuraavan Nylan kanssa parkkipaikalle päin. Lyhyen kahvakuulana perässä kulkemisen jälkeen, pentu näytti kuitenkin reippaasti kuuntelevan omistajaansa ja jolkotteli mukana ulos.
Varmistin nopeasti että karsinassa oli koirien saavutettavissa vettä, lähinnä Kenaita varten, ennen kuin suuntasin hakemaan isompia nelijalkasia sisälle.
Tiukemman aikataulun takia tyydyin työskentelemään Hadeksen kanssa maastakäsin, ihan vain säästääkseni aikaa että ehdein koirien kanssa metsään ennen pimeää mutta myös jotta saatoin samalla takoa Stallulle järkeä päähän. Nuori ori oli kasvanut näiden muutaman kuukauden yllättävän paljo. Rääpäle oli ollu summittaisella kotimittauksella säkäkorkeutta alkoi olla 124cm, ja ylsi juuri sopivasti kurkkimaan karsinassa liikkuvia koiria samalla kun harjoitteli paikallaan sidottuna seisomista. Turhan usein Stallulla tuli vain tylsää, eikä se malttanu olla aloillaan, mutta nyt kun silmien edessä oli jotain erikoisempaa tollotettavaa se malttoi olla poikkeuksellisen nätisti.

Kentälle pääsyn jälkeen sain nopeasti jo todeta että työskentelymuodon valinta oli osunut nappiinsa: Hadeksen työskentelyssä ei ollu paljoa viitteitä siitä, ettäkö se olisi viettäny hyvin pitkälle kevyttä kesää kesälaitumella ja mammalomalla. Se toimi kevyesti ja kuunteli hyvin annettuja apuja. Jopa itsensä kantaminen onnistui useamman kerran. Puhtaasti sen takia jo vain parinkymmenen minuutin jälkeen nostin kädet pystyyn että tämä riitti paremmin kuin hyvin, enkä halunnut vahingossakaan joutua siihen pisteeseen että syystä tai toisesta tamman työskentelyssä alkaisi esiintymään haparointia tai virheitä.
Vuorostaan Hades sai kulkea vapaana, kun otin Stallun riimunnarun päähän. Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun siltä pyydettiin pieniä asioita. Ihan vain talutettavana oloa ja muuta.Mutta.
Stallu oli löytänyt takajalkansa. Ja omasta mielestään hän teki just oikein, eikä ollut siis mitään syytä tehdä toisin. Kai orin takajaloilla tasapainoilua saattoi ajatella tasapainoa harjottavana hyötynä. Mutta enemmän se kävi hermoille.

Seiso nätisti paikoillasi = Ai takajaloilla?
Kulje mukana = Ai takajaloilla??
Peruuta askel = Ai takajaloilla seisten?
Nosta kavio = Kumpiki etujalka jotta oon takajaloillani?
Millon orivarsan saikaan aikaisintaan ruunata…?

Årstein oli onneksi kommentoinut asiaa huumorilla toteamalla että ainakin levade löytyy ennen kuin totutetaan ratsastajaankaan, kun olin kysynyt jos hänellä olisi heittää vinkkejä. In my dreams.




Vaikka kuinka luulin olleeni ripeä tallilla, niin kello oli silti lähemmäs seitsemän kun sain auton parkkiin loputtomiin jatkuneen metsäautotien varrelle tulleelle levikkeelle. Jenni oli antanu jonkulaiset ohjeet missä tapas käydä Jedin ja Kenain kanssa reippailemassa, mutta silti oli selvästi onnistunu ajamaan… No, jonnekki ihan muualle. Virallisemman parkkialueen sijaan vastaan oli tullu vain tämä levike, mikä oli ehkä joskus toiminu tukkirekkojen tai muiden kääntöpaikkana. Nyt se näytti siltä että siinä ei paljoa kulkua ollut.

“No, tähän on tyydyttävä. Missään ei tullu ainakaan vastaan kylttejä että haahuilijat ammutaan niin…” puhelin takapenkillä liikuskeleville koirille.

Pengoin repusta mukaan otsalampun (varmistaen että siinä oli kunnolla akkua), etutaskuun sullotut koirien huomioliivit valoineen sekä namitaskun jotta tarvittaessa oli niin palkkaa kuin pilli millä kutsua. Kumpikin koirista tuijotti mua erittäin intensiivisesti, odottaen vapautus käskyä kuin lapsi jouluaattoa. Pyöräytin taluttimet olalle roikkumaan, astuen takaoven sivuun ja vapautin koirat.
Ensimmäiset minuutit meni siinä että koirat syöksyivät kuin pitkän matkan ohjukset ympäri metikköä, pysyen kuitenkin ihan sopivalla etäisyydellä sen sijaan että olisivat karauttaneet taivaanrantaan. Sillä välin minä puolestani suoritin pienen “varmuuden vuoksi” toimenpiteen, palaten autoon nappaamaan repun yhdestä sisätaskusta GPS-laitteen ja merkitsin auton sijainnin sinne. Koska yksi asia mikä ei ollut liioiteltua elokuvissa: kännykän yhteydet ei toiminu ikinä silloin kun niitä oikeasti tarvitsi. Eikä mua kiinnostanu eksyä jonnekki vieraaseen korpeen.



Korkeat männy huojuivat kevyessä tuulessa, päästäen ilmoille valittavan natisevia ääniä. Eihän metsässä ollu edes meidän saapuessa mikään turhan valoisa, mutta jossain vaiheessa havahduin siihen että ympäröivä metsä tuntui nielevän meidät sisäänsä. Kuin olisimme astumassa valtavan pedon kitaan.
Jopa molemmat koirista olivat luopuneet vapaudestaan kulkea kauempana, ja kulkivat ehkä metrin päässä musta mun molemmin puolin.

Asettelin otsalampun päähän, ja napsautin ensimmäisen valoasetuksen päälle.

Katselin kulmiani kurtistaen ympärille kaventuneella metsäpolulla. Johtukoon siitä että paikka oli mulle entuudesta outo, mutta jokin aiheutti sen että mulla oli kummallinen olo. Epämukava.
Otin taluttimet käsiini, ja napsautin kiinni Jedin ja Kenain pantoihin ennen kuin kaivoin GPS laitteen taskusta nähdäkseni että missä sitä oikein mentiinkään.
Mun kulmakarvat taisi kohota otsan yli päälaelle asti kun huomasin ylänurkassa näkyvät numerot ja samalla myös veri tuntu pakenevan mun kasvoilta. Ei helvetti. Taputtelin mun taskuja läpi etsien kännykkää, mitä en kahdella ekalla kerralla löytäny mun vasemmasta taskusta, napsauttaen valot sen näyttöön. Tavanomaisen taustakuvan ja sovelluskuvakkeiden sijasta näytön näkymä muistutti enemmän jotain viottunutta kasettia, kun kuvan läpi särisi sahalaitaisia rantuja mitkä vääristi kuvaa. Vilkuilin kännykän nurkassa osittain näkyviä kellon numeroita sekä käsilaitteen näytön lukua. 22:37. Kello oli vasta suurinpiirtein seitsemän kun me oltiin tultu tänne, ja musta tuntu että oltiin kävelty vasta ehkä puoli tuntia. Ihan korkeintaan tunti. Mutta sen sijasta aikaa oli menny lähemmäs neljättä tuntia? Miten?!

“..Krhm.. Tota… lähetäämpä pojat kipin kapin autolle”, mutisin ja käännyin ympäri polulla.

Paitsi että mun takana ei kaartunukkaan samanlainen reitti mitä edessä oli. Käännyin uudestaan ympäri, tuntien samalla hetkellä kuinka sydän tuntu jättävän pari lyöntiä välistä. Sama mihin suuntaan katoin, niin ympärillä ei näkynyt kuin tasaista metsänpohjaa.
Kaivoin GPS:n jälleen taskusta, zoomaten sen näytöllä olevaa karttaa lähemmäs vaikka pieni epäusko nakutti että uskalsiko sitä tähänkään enää luottaa.
Äsken kun olin sitä katsonu, me oltiin seisottu kartalla näkyvällä poluksi merkityllä viivalla. Mutta nyt se näytti että seisoimme ainakin… parin sadan metrin päässä siitä. Mihin hiton Twilight Zoneen me oltiin eksytty? Kiristin laitteen hihnan ranteen ympärille, peläten että tätä menoa kohta huomaisin että olin hukannutkin myös sen ajan ja polun lisäksi. Puristin neliskanttista laitetta kädessä ja seurasin tarkasti sen näytöllä tapahtuvaa etenemistä.
Kenai kulki melkein liimautuneena mun oikeaa jalkaa vasten, häntä alhaalla roikkuen. Jedi puolestaan näytti kulkevan enemmän sen näköisenä kuin vaanisi jotain. Se nosteli jalkojaan sulavasti, kuin varoisi astumasta minkään päälle mistä aiheutuisi ääniä. Se oli painanut päätään alemmas samalla kun karvat sen niskassa oli tavallista pörheämpänä..

En tiedä kumpaa vilkuilin ahkerammin, karttaa vai sen yläpuolella näkyvän ajan kulumista. Mutta joka tapauksessa pari sataa metriä tuntui useammalta kilometriltä vähintäänkin ajallisesti, mutta kun lopulta nilkkoja raapinut kasvusto vaihtui hiekkapohjaiseen polkuun mun teki mieli suudella maata jalkojen alla. Rehellisesti sanottuna, en osannut sanoa milloin olisin viimeksi eksynyt tällä tavalla.
Tarkistin useamman kerran että lähdin varmasti kävelemään polkua oikeaan suuntaan, takaisin sinne mistä olimme tulleetkin, kun ensimmäinen vesipisara osui näyttöön.
Askel pitenee tai elämä lyhenee, vai miten se menikään. Tuumasin kun aloin askeltamaan ripeämmin polkua eteenpäin.
Vaimeana, rytmittömänä ropinana alkanut sade yltyi tasaiseen tahtiin, kunnes se oli lähes korvia huumaava kohina ja hankaloitti jopa eteenpäin näkemistäkin. Kuin edessä olisi ollut pystysuora vesiseinämä, mikä pakotti pitämään katseen lähes kengänkärkiin suunnattuna että näki sitäkään vähää missä sitä kulki.
Eteneminen oli tuskallisen hidasta kun pysähtelin tämän tästä suojaamaan ja pyyhkimään GPS:n näyttöä jotta näin tulkita sitä. Tehtävää hankaloitti hitaasti luihin ja ytimiin hiipivä kylmä, mikä alkoi jo nyt kangistaa sormia minkä takia niiden käyttö vaati oikeasti keskittymistä. Vilkasin vieressä surkean näkösenä kulkevia koiria, niiden pöyheä turkki oli liimautunut niiden ihoa vasten kuin märkäpuku. Eikä mulla itellä ollu sen kuivemmat kamppeet päällä tässä vaiheessa: mussa ei tainnu olla sormenpäänkään kokosta kuivaa kohtaa.


Nostin mun katsetta vähän, tihrustaen lippalakin lipan alta kun olin havaitsevinani pienen valon kajon edestä päin. Ehkä jossain muussa tilanteessa olisin ollu ainaki uteliaana kun metsässä tuli vastaan jotain ihmisen rakentamaa, mutta tässä tilanteessa en. Tuijotin edessä kelmeän valon alapuolella olevaa raskasta ovea, minkä raosta näytti ryömivän vain lisää pimeyttä. Positiivinen ajattelija olisi nimennyt kivikehyksen sisällä olevaa kulkua käyntiä perunakellariin tai vastaavanlaiseen kylmävarastoon. Mutta valitettavasti jokaisessa raajassa tuntuva pakottava tarve sätkiä pakoon ei ollu samaa mieltä.
En helvetissä astuis tuonne. En helvetissä.
Astuin pari askelta lähemmäs. Käyttäisin aavistuksen suojaisampaa tilaa hyväksi tasan sen verran, että voisin tutkailla kartan reittiä paremmin ilman että joka kerta näyttöä pyyhkiessäni vein kohdistuksen jonnekki huitulan helvettiin.
Kenai päästi pienen vinkaisun, ja kieltäyty liikauttamasta korvaakaan oven suuntaan.

“Ei me sinne sisälle mennä, ton saatanan katoksen alle että nään mihin hittoon meidän pitää mennä”, murahdin koiralle, saaden vastaukseksi Jediltä kahta rumemman murahduksen.

Kirjavan koiran katse oli liimattuna oviaukossa. Jos sen turkki ei olisi niin märkä, niin koiran karvat olisi aivan varmana ihan pystyssä niskasta häntään saakka.
Kylmät väreet kulki nopeasti edestakaisin niskasta selän kautta jalkoihin ja taas ylös, saaden samalla mun sydämenki takomaan. Vilkuilin raollaan olevaa ovea, kurottaen karttalaitetta pitelevän käden katoksen alle epätoivoisesti suojaan saranapuolen nurkkaan. Pyyhein näyttöä nurkassa betonia pitkin kasvavaa sammalta vasten jotta sain vettä pois ruudulta.
Mitä kauemmin siinä ähelsin, sitä enemmän Jedi murisi. Vilkaistessani nopeasti olan yli huomasin kuinka koira oli astunut askeleen verran eteenpäin, väläytellen hampaitaan samalla kun lipoi suupieliään.
En ollu ikinä nähny Jediä tollasena. En sillonkaan kun yks kesä Etelä-Suomessa oltiin oltu melkein nokikkain ilveksen kanssa.
Yritin kuumeisesti painaa mieleen kartan näkymää, miten polut oli merkitty ja missä kohti auton markkeri näkyi, kun jäädyin täysin. Ihan mun naaman edessä ollut ovi oli just liikahtanu mua päin. Ei paljoa, mutta sen verran että se ei ollut voinu johtua pelkästään tyhjästä. Sen epäilyksen, ei, pelon, vahvisti tasainen rahiseva ääni mikä kuului liikkuvan ovea vasten. Sellainen ääni mikä lähti kun joku liu’uttaisi kättä jotain pitkin. Ehdein ajattelemaan erittäin ripeää paikalta katoamista, kun tunsin terävää kipua mun toisessa kädessä.




Hytisin kylmästä ja tärisin ihan vain adrenaliini ryöpähdyksen takia samalla kun yritin pitää tunnottomia sormia auton täysille käännetyn lämmitysräppänän edessä. Keuhkoja kirveli kun olin juossu… en edes tiedä täysin että kuinka pitkän matkan täysiä siihen saakka kunnes maailman ihanin punainen auto oli osunu otsalampun valokeilaan.
Ovet avaavan napin painaminen oli kestäny naurettavan kauan. Mutta sitä oli hidastanu jo kylmästä toimimattomat sormet, mutta myös verta vuotava vasen käsi. Kun olin lopulta saanu kuskin oven auki, olin vain heilauttanu koirat sitä kautta sisälle ja turvavyötä tai juuri muutakaan miettimättä ajanu pois.
Vasta kun puiden välistä näkyi päällystetyn tien varrella tasaisin välein kajastavat valot, olin ohjannu auton sivuun ja pysähtyny siihen a) rauhoittuakseni b) saadakseni henkeä c) jotta saisin väännettyä lämmityksen täysille.

Katoin veren tahrimaa kättä, minkä keskellä käden ja ranteen alueella näkyi muutama reikä missä Jedin hampaat oli läpäissy ihon. Vilkasin taustapeilin kautta takapenkille missä kyseinen koira istui ja näytti vilkuilevan mun suuntaan. Sen pää oli yhä vähän painuksissa, mutta tällä kertaa ei samaan tapaan mitä aikaisemmin. Nyt se näytti ennemmin anteeksi pyytelevältä. Käännyin osittain ympäri penkillä, ojentaen oikean käden koirien suuntaan. Kenai oli liian keskittyny tiskaamaan itteään kuin mikäkin kissa, mutta Jedi nuuhkaisi varovasti mun sormenpäitä. Ennen kuin kevyesti paino päänsä mun kämmentä vasten.
Inhottava väristys kulki mun koko kehon läpi, eikä se johtunu joka soluun kaivautuneesta kylmyydestä, vaan täysin hetki sitten tapahtuneesta tilanteesta. En osannu liittää oikein mihinkään lenkille lähtemisen jälkeen tapahtuneeseen asiaan vedenpitävää logiikkaa mikä teki kokemuksesta lähes pahoinvointia aiheuttavan. Ainoa järkeenkäypä asia oli ollu koirat ja niiden yritykset saada mut tajuamaan sama minkä ne oli aistinu. Etenki Jedi. Se oli menny yrityksessään niin pitkälle, että oli tarttunu hampailla kiinni mun kädestä ja kiskonu kauemmas ovelta.

“Kiitti kaveri.. ja anteeks..” mutisin samalla kun rapsutin koiran korvantaustaa.

Näin vain kaukana edessä kylmänä hohtavan valon, mistä kuului tasaisesti jatkuva särinä. Ääni taukosi aina välillä vain vaihtuakseen aavistuksen terävämpään kliksahtavaan ääneen samalla kun valo välkähti. Sirisevä ääni vaihtui puiden runkojen valittavaan natinaan sekä metsänpohjalle pudonneiden oksien rasahduksiin kun joku astui niiden päälle. Sen lähes olemattoman hetken kun pimeys sai vallan, se tuntui hyökkäävän kimppuun armotta ja nielaisi syövereihinsä paljon pidemmältä tuntuvaksi ajaksi kunnes valo taas välähti päälle.
Pimeyden ja valon välinen vuoroleikki muistutti meren aallokkoa, kun vesi vyöryi rantaviivaan ja kurottautu mahdollisimman pitkälle, ennen kuin hitaasti lähti vetäytymään pois. Valmistautuen uuteen yritykseen.

Valon alapuolella oli yhä sama sään pieksemä ovi kuin viimeksikin. Puupintaa koristi siihen tiukasti takertunutta jäkälää ja muuta sitkeää kasvustoa mikä kasvoi missä tahansa mistä löysi edes pienen kolon juurtumiseen. Metalliosat olivat ruskeiden ja oranssin sävyisien rosoisten ruosteläikkien peittämiä. Ehkä joskus aikanaan ovi oli näyttänyt uudelta ja jykevältä, mutta nyt sen näkeminen oli vain mielikuvituksen varassa.

Niskaa pitkin hiipi inhottava tunne kun kylmä hiki puski iholle ja sydän alko hakkaamaan nopeammin. Tiesin että jos nostasin kämmenen rintaa vasten niin tuntisin tihentyneen rytmin paukuttavan rintalastaa vasten.

Ruosteisten saranoiden kirskahdus tuntui korvissa inhottavalta kun ovi nytkähti hieman enemmän auki. Tällä kertaa oven ja sen teräksisen kehikon väliin jäävästä raosta ei ryöminyt ulos lisää pimeyttä, vaan betonille osui himmeä valonkajo mikä sulautu yläpuolelta osuvaan valokeilaan. Tuijotin ovenraosta näkyvää valoa kun se alkoi vahvistumaan hitaasti, ihan kuin sisältä lähtevä valonlähde tulisi lähemmäs.
Äkisti tajusin kuinka mun pään yläpuolella oleva lamppu oli hiljentyny, se ei enää pitänyt samaa särisevää ääntä. Sen sijasta oven toiselta puolelta kuului sama rahiseva ääni kuin viimeksikin. Ihan kuin joku raahaisi sormenpäitään rosoista pintaa vasten kohti avointa ovenreunaa.

Vain hetki sitten niskasta lähtenyt inhottava tunne vaihtui suoraan pakottavaan tarpeekseen paeta kuin joku olisi iskeny mua harteisiin ja työntäny pois ovensuusta. Ehdein peruuttaa ehkä askeleen kohti takana odottanutta pimeää metsää, kun tunsin jonku osuvan mun takaraivoon.



Ähisin vähän, ja kierähdin kyljelleni maassa. Lattia tuntu kylmältä mun poskea vasten. Peitto tuntu kietoutuneen kymmenen kertaa mun ympärille, minkä takia sen pakkopaitaa muistuttavasta puristuksesta oli yllättävän haastavaa taistella vapaaksi. Eikä jostaki sisältä kumpuava pakottava tarve päästä pakoon auttanut tehtävässä yhtään.
Lopulta potkein peiton syrjään ja hapuilin yöpöydän virkaa toimittavan laatikon suuntaan löytääkseni mun kännykän. Napautin näyttöön valot päälle, tähystäen sen suomassa valossa ympärilleni muutoin hämärässä huoneessa. Mun huone. Tutut huonekalut ja kaikki muut oli samoilla paikoilla kuin aina ennenki. Kun tieto turvallisesta ympäristöstä pääsi ymmärrykseen asti, myös pulssi tuntu rauhoittuvan eikä enää puskenu lisää adrenaliinia liikkeelle. Hieroin mun silmiä ja könysin jalkeilleni lattialta.
Puulankut tuntu poikkeuksellisen kylmiltä paljaiden jalkojen alla. Lattia ei ollu näin kylmä edes sydäntalvena, minkä takia painoin kummastellen katseen alaspäin.
Sydän tuntu jättävän lyönnin, tai parikin, välistä kun jalkojen alla ei ollukkaan tutut lankut, vaan karkea betoni mikä värjäytyi yläpuolella olevan valon takia vieläki kylmemmän sävyiseksi. Ja kun nostin katseen taas ylös, edessä olikin taas se sama uhkaavasti raollaan ollut ovi kuin äskenkin. Kylmäävä tunne ei johtunu enää pelkästä mielikuvituksesta, vaan metsän läpi kiermutelevasta hampaita kalisuttavasta kylmästä syystuulesta mikä heilutteli puiden oksia ja sai aikaan neulasten ja lehtien sateen kohti sammaleen peittämää metsänpohjaa. Loput inhottavasta tunteesta aiheutti hitaasti aukeava bunkkerin ovi.



Ponkasin istuaalleni sängyssä, vetäen terävästi henkeä.Työpöydän pieni yövalo levitti lämpimänkeltaista valoa ympäri huonetta juuri sen verran että mun ei tarvinnu yhtään arvuutella missä olin. Pyyhkäsin nopeasti mun kasvoja sideharson peittämällä kädellä, ennen kuin heilautin jalat alas sängystä.
Harpoin lähes ääneti, vähän horjahtaenki, mun huoneen ovelle ja suljin sen. Pyöräyttäen avainta lukkopesässä ennen kuin otin sen pois, ja nostin vaatekaapin päälle.
Fuck that.
En varsinaisesti osannu sanoa kumpi tällä hetkellä pisti ihon kananlihalle: ajatus siitä että kävelisin unissani, ja vieläpä ulos asti, vai yksistään jo mun uniin asti tunkeutunu bunkkeri.

Useimmiten jos asioista puhiu ääneen jonku kanssa niin niihin alkoi saada jonkulaista tolkkua, mutta mitä enemmän kerroin ja kuvailin Wilmingtonin viimeaikaisia tapahtumia, sitä sekavammalta ja vähemmän uskottavalta moni asioista tuntui. Ihan kuin selittäisin jostain houreisesta kuumeunesta. Mystisiä tuntien aukkoja ajassa, outoja bunkkereita, hetkiä jolloin tunsi menettäneen oman kehon hallinnan, säröilevää- ei, repeilevää, asfalttia mistä tihkui ulos jotain.

Vilkasin mun vasempaan käteen paranemisen myötä hiljalleen muodostuvia jälkiä kohdissa, missä Jedin hampaat oli oikeasti menneet läpi. Enemmänkin kuin vain nirhaisten. Osa haavoista varmasti hävisi lyhyessäkin ajassa, mutta etenkin muutama rei’istä näytti siltä että niistä jäi ihan varmasti pysyvämmät arvet.

“..En oikeen tiiä mitä tohon kaikkeen pitäis sanoa”, Ilmari totesi ennen haukottelua mikä kuulosti siltä kuin toinen vetäisi äkisti syvään henkeä, “Koska ehän mä ny väitä, tai ees uskos, että sä omasta päästä näitä vetelet huvikses mutta… ohan nuo aika…”
“Villejä? Päättömiä?”
“Sun sanoja, ei mun”, toinen myönsi.
“No siis on. Jos sä kertosit jotahi tällästä niin kysysin yhtälailla että mitä sä oot vetäny mutta… Mä en yksinkertasesti saa näihin juttuihin mitään tolkkua. Niitten bunkkeribileiden juttuihin voisin osaltaan veikata että ehkä joku oli terästäny… En ees tiiiä, vittu ilmaa, jollaki mutta sitte taas ko ne jäljet sielä asfaltissa on ja pysyy. Ne ei ollu mikään kännireissun harhakuva.”
“mm.. No se kait vetää yli sen mahollisuuen”, Ilmari mutisi, “Miten muute Jedi ja Kenai?”
“Kumpiki on vähän outoja, yhä… Tai siis, tiiät Kenain, nyt sitä ei saa mettälenkeille oikiastaan ollenkaan. Se kyllä tulee auton kyytiin että vois mennä, mutta siinä vaiheessa ku alkaa oleen ympärillä enemmän puuta ko peltoa niin se alkaa läähättään ja vinkuun. Ja yrittää kaivaa ittensä joko penkin sisälle tai oven läpi ulos kyydistä”, selitin vähän huokaisten, “Kotona ja ihan lähimetäsä, misä siis näät talojen valot puitten välistä, se on ihan ok. Ehkä aavistuksen jännittyny mutta tulee mukana ja kuuntelee hyvin ja sitä rataa. Ongelma tulee jos sen yrittää viiä yhtään.. oikeasti mettälenkille.”
“...Okei. Muuten kai voisin kysyä että onko kivut sulettu pois mutta… Ei tuo sellaselta kuulosta.”
“Sepä”, totesin lyhyesti ja hieroin mun nenänvartta sormenpäillä. “Jedi taas. No, Jenni halus käyttää sen tutkittavana ja ei mitään. Ei yhtään mitään. Kympikin koira käytökseltä ko kropalta. Eläinlääkäri levitteli käsiä vähän että miks se ees tuotiin sinne. Mutta Jedikään ei oo iha ittensä. Nykyään se kulkee mun peräsä niinko mä olisin Jenni”, selitin ja rapsutin penkin vieressä maassa istuvan koiran korvantaustaa.

Jedi liikutteli kyllä korvaansa välillä siihen malliin että kyllä kuunteli että mitä siinä horisin, mutta sen katse pysyi tiukasti ympäristössä. Se ei vaikuttanu siltä että kunhan katseli ympäristöään, ei, se piti vahtia. Ja tarkasti.
Kyllähän se oli aina vähän valppaana kun se oli ulkona, mutta ei tällä tavalla.
Tunsin kuinka mun niskaan hiipi inhottava kylmän tunne, vähän samankaltainen mitä taannoin kun olin ollu molempien koirien kanssa mettälenkillä ja löytäny rankkasateen keskellä bunkkerin oviaukolle.

“..Tota.. Mä tiiän että kello on sielä ihan vitusti liikaa, mutta.. Pystysikkö sä olla sen aikaa vielä puhelimen pääsä että.. Tota, pääsen vähän paremmin ihmisten ilmoille täältä metästä”, jollaki tapaa mua melkein nolotti edes pyytää moista.
“Hä? Joo, totta kai.”

Ilmari kuulosti heti olevan enemmän hereillä, mutta ei piikitelly yhtään tai kysyny mitään syitäkään mun pyynnölle mistä olin suoraan sanottuna kiitollinen. Puhelimen toisesta päästä kuulu vähän kahinaa.

“Koitappa muute arvata millanen koulutyö me saatiin meijän sijaiselta”, toinen heitti kysymyksen ja vaihto aihetta ihan muualle.
“Ööö…Pitääkö teidänn… Emmä tiiä…” koitin kaivella jonkukaanlaista veikkausta päästä samalla kun jätin polun varrella olleen penkin taakseni ja lähdin suuntaamaan polkua pitkin takaisin autolle päin, “.. Haa, pitääkö teidän kehitellä joku ohjelma että millasen toteuttasitta jonku ala-aste ikäselle porukalle?”
“No vittu oliski. Mutta ei. Meijän pitää tehä PowerPoint esitys, ryhmissä, ja aiheena on kansallispuistot maailmalla”, pystyin suurinpiirtein näkemään kuinka Ilmari pyöräytti silmiään, “Vois olla joo huonompiki aihe mutta silti.”
“Kuulostaa tosi tärkeältä ja hyödylliseltä työltä.”
“Sen kai pitäis jotenki auttaa meitä valmistautuun tulevaan työharjotteluun mutta.. Se sijainen ei tunnu hoksaavan sitä että vaikka osaltaan meijän työ voi viiä meitä myös kansallispuistoihin, niin enemmän me työskennellään muualla ko niisä.”
“Nnoo… Kai se on aatellu sitä siltä kantilta, että samalla porukka tutustuis paremmin miten niisä kuuluu toimia. Mikä ei oo huono asia kerrata, ainakaan joittenki.”
“Totta. Ihan hyvä pointti sinällää..”


Olin ihan kiitollinen siitä että ilman sen suurempaa anelua Ilmari piti keskustelua yllä, selittäen hyvin luontevasti omia kouluasioita sekä etenki tulevan työharjottelun kanssa käytyä painia. Vaikka lähistöllä oli enemmän kuin tarpeeksi ohjelmapalveluyrityksiä, tuntu oikeasti mielenkiintoset paikat olevan vähän kiven alla. Työharjottelussa halusi kuitenki päästä oppiin vähän jotaki uuttaki. Hän oli jopa harkinnu ulkomaille lähtöä.
Ainakaan tällä kertaa ei sade yllättäny, mutta usva sen sijaan kyllä. En edes huomannu kun vaalea sumupeite oli noussu maasta kuin harso, mikä tuntu kätkevän kaiken taakseen ja näytti vain utuisia tummia hahmoja joista ei voinu olla enää varma mikä oli mitäkin. Jedi käveli melkein mun jalkaa vasten liimautuneena, pää matalana, vilkuillen tiukasti ympärilleen. En ollut ihan varma, liikkuiko koira kuin vaanien ihan vain varmuuden vuoksi vai oliko se kuullut ympäristössä jotain epäilyttävää.

Oli miten oli: en pitäny siitä.

Hengitin mahdollisimman rauhallisesti syvään, ennen kuin pidensin mun askelta sen verran että päästäisiin nopeammin pois täältä. Niskassa kihelmöivä inhottava tunne ei rauhottanu mieltä yhtään, minkä takia keskittyminen tärkeimpään, rauhallisena pysymiseen,  oli yllättävän hankalaa.
Ilmarin puhe särisi välillä, kun yhteys vaikutti takkuilevan vähän. Ihan kuin sakeutunut sumu vaikuttaisi jo muka siihenki pelkän näkemisen lisäksi.
Ilman viimeaikaisia tapahtumia, mitkä roikku tiukasti mielessä, mua tuskin hetkauttais mikään tässä tilanteessa. Koska miksi hetkauttaisi? Suurin vaara olis ollut joku… todennäkösesti se että kompastun risuun, kiveen tai omiin jalkoihin ja lentäisin turvalleni.Mutta nyt kun todellisuus tuntu vaihtuneen johonki sukeltamiseksi Stranger Things, Dark tai Midnight Mass sarjan tyyppiseen oikean elämän irvikuvaksi, missä maalaisjärkeen ei tuntunu voivan enää edes luottaa.
Pysähdyin sorapäällysteiseksi muuttuneella metsätiellä, ja katsoin Jediä joka asettautu osittain mun ja tien läpi kulkevien railojen väliin. Koira laski päätään alemmas, muristen matalasti. Syvät railot kulki tien yli kuin joku, tai jokin, olisi kourassu maata. Jäljet muistutti liian paljo niitä mitkä oli ilmestyny asfalttiin hallin ulkopuolella. Kylmäävä tunne pyyhki koko mun kropan läpi, mutta haihtui pois lähes yhtä nopeasti ja naurahdin kuivasti.

“Ne oo mitään, mennään”, vakuuttelin koiralle ja astelin railojen yli varmistaen että Jedi lähti seuraamaan.
“Mitä sä sannoit?” Ilmarin ääni särisi puhelimen toisesta päästä.
“Jedille. Ko tän mettätien yli meni vaan kunnon jälet ku sadevesi valunu rinnettä pitki”, selitin lyhyesti ja mielessäni jo vähän naureskelin itelleni.

Matka autolle tuntu kestävän oudon kauan, minkä takia olin melkein jo kaivanu GPS laitteen taskusta ja alkanu varmistamaan olinko jotenki lähteny muka väärään suuntaan. Mutta lähes samalla hetkellä usvan läpi erottu parin vieraamman auton lisäksi myös äitiltä lainaan kaapattu tutun turvallinen punainen auto.

“Niijoo, en tiiä näikkö juttua, mutta Vuotsosa oli maanantaiyönä ollu melekeen kymmenen astetta pakkasta.”
“Kel-pais”, huokasin raskaasti samalla kun suljin peräkontin kun olin saanu Jedin kyytiin,, “Täälä on just ja just öisin ollu alimmillaan.. joku plus seittemän tai sinne päin. Ja päivisin ihan liian kuuma edelleen. Jollekki päivälle sentään luvattu vain plus yheksäntoista.”
“Ei käy kateeksi. Sääliksi? Ehkä vähän”, Ilmarin äänestä kuuli että se paskiainen vaan virnuili minkä ehti.
“Kiitos myötätunnosta”, mutisin kun istuuduin ratin taakse, “Mä toivoin että siedättysin tähän ilm–”

Kova pamahdus suoraan mun pään yläpuolella sai mut hypähtään sen verran että ohikiitävän hetken ajan kännykkäki oli livetä sormista ja lentää jalkotilaan. Ja sen se tekiki, kun ensimmäistä kolahdusta seurasi hyvin nopeasti toinen. Ja toinen. Kurottelin jalkojen sekaan tippunutta kännykkää kohti ja vilkuilin tuulilasia mihin oli, tietenki, tullu särö. Ihan kuin edellä ajavan autosta olisi lentäny astetta terävämpi pikkukivi tai talvirenkaan nasta siihen.

“...Saat arvata vaikka kymmenen kertaa mutta tuskin osaat veikata mitä just tapahtu.. Tai siis tapahtuu”, puhuin tasasesti kuuluvan paukkeen sekä Jedin haukunnan yli kun olin saanu puhelimen takasi korvalleni.
“Alieneita–”
“Ei. Hitchcockin Linnut. Täälä sataa lintuja, kuolleita sellasia.”

Nojauduin lähemmäs rattia ja tähyilin taivasta kohti. Laskien katseen alas auton konepellille, tarkastellen sen päälle jääneitä elottomia mustia lintuja kun yksi osui taas auton reunaan ja pyörähti ilmassa ennen kuin tipahti maahan. Yhtä äkisti kuin ensimmäinen paukahdus auton kattoa vasten oli kuulunu, se myös loppui. Hiljaisuutta rikkoi vain Jedin satunnainen matala murina.

“...Joo.. Tota.. Mä lopetan, mutta pistän sulle kohta videon”, puoliksi mutisin kun lopettelin puhelua, pitäen katseen tiukasti linnuissa kuin pelkäisin niiden katoavan jos hetkeksikään päästäisin ne silmistäni.

Jos tämä olisi kohtaus kauhuelokuvassa, oli autosta poistuminen typerä idea, ja sitä se taisi olla nytki kun oikea elämä tuntu muuttuneen joksiki.. En edes tiedä miksi. Avasin oven raolleen, kuunnellen Jedin reaktiota asiaan. Koira kuulosti olevan suhteellisen rauhallinen, eikä sen satunnainen lyhyt murina yltyny, joten Jedin siunaamana avasin oven sen verran auki että mahduin nousemaan osittain ulos autosta.
Ainakaan vielä linnut ei mitenkään maagisesti kadonneet maasta ja jättäny mua epäilemään viimeistenki järjen rippeiden olemassaoloa.
Avasin kännykän kameran, ja nappasin nopeasti muutaman kuvan ennen kuin pistin nauhotuksen päälle. Liikuin mahdollisimman hitaasti kun kuvasin ympärilleni aukealla, ottaen pari askelta ulos autosta jotta pystyin paremmin taltioida myös auton päälle jääneet elottomat varikset ennen kuin liukenin takaisin auton suljettujen ovien suojiin. Enkä aikaillu sen enempää kun lähetin videon kuin kuvat Ilmarille. Ja nopean idean myötä myös mun, Kansasin ja Cooperin väliseen ryhmään.
Pieni lähetyksen edistymistä tarkoittava kuvake pyöri tiedostojen nurkissa tuskallisen kauan, ennen kuin lähetys merkkaantui onnistuneeksi. Sen jälkeen ei menny montaa hetkeä, ehdein juuri ja juuri käynnistää auton, kun Ilmarilta tuli jo viesti.

Ilmari
Mitä helevettiä  sielä tapahtuu?

Mikael
Kertosin jos tietäsin

Hieroin mun kämmentä toisella peukalolla. Siinä ei näkyny mitään, mutta se tuntui. Se oli noin kahden peukalonpään kokonen alue lähes täsmällisesti keskellä sen käden kämmentä, millä olin ottanu kiinni siitä hiton sähkökaapin kahvasta ja vääntäny sitä mistään mitään tajuamatta kuin mummo casinon pelikoneen vipua täyspotin toivossa.
Rahan sijaan olin saanu aikaan vain jonkulaisen oikosulun ja tän, lähes tunnottoman kohdan mun käteen mikä sekään ei käyny täysin järkeen.
Pitäisi kai olla tyytyväinen että tunnottomuus ei vaivannu koko kättä, ja olinki, mutta en voinu olla pohtimatta että miten se koski vain yhtä pientä länttiä niin täsmällisellä kohdalla.
Tunsin kuinka jokin iskeyty mun kasvojen sivuja vasten. Se ei varsinaisesti sattunu, mutta osuma tuntu sen verran että korvassa alko heti vähän tinnittämään ja olo oli pienen hetken luokkaa mikä maa ja mikä valuutta.

“Earth to Mickey”, Liam naurahti ja pyöräytti hyvin tottuneella liikkeellä paksua bofferi miekkaa kädessään samalla kun otti pari askelta taaksepäin, “You know, if this was an actual sword and actual fight. You would be–”
“Yeah yeah, dead as a doornail or something.”
“...I was going to say dead as a Dodo since, you know, those have been alive at some point but a doornail? Not really ever, no. Are you sure your hand is healed enough for training?”
“Yeah. It’s okay. I just.. got small electroshock–”
“Electric shock.”
“Huh?”
“Electric shock. Or I don’t know. I mean, if you did get electroshock therapy”, Liam jatkoi ja paino etusormet ohimoitaan vasten, “Then yeah, electroshock. But if you meant like you stuck a fork in an outlet, then you got an electric shock.”
Pienen hetken vain tuijotin toista vähän väsyneellä katseella, ennen kuin vedin vain vähän henkeä. “Electric shock. But no, I didn’t stick a fork or anything in an outlet. It was one of those… Electric panel things, and it had this switch that I-… Had to pull, and I got a small shock from it.”
“Damn… You just don’t get a break, do you” toinen naurahti vähän ja pudisti päätään, pyöräyttäen pehmoaseen käden alle ennen kuin käveli lähemmäs ja otti mun käden omiinsa.
“There is nothing visible to look at” totes vähän toista kulmaani kohauttaen.
“Well that’s a good thing. Then it was not too bad. Does it feel different?” toinen tiedusteli samalla kun paineli mun kämmentä tasaisesti omilla peukaloillaan.
“There is a numb spot in the middle.”
“Does it have any sensation?”
“Barely.”
“But some?
“mmhm.”
“Good. Then you very likely will get sensation back to it, it will just take some time to heal” toinen vakuutteli hymyillen.

Siirsin katseen mun kädestä vähän Liamin kasvojen suuntaan, kohdaten samantien toisen silmät kun se ottanu suoran katsekontaktin muhun. En tiedä yllätyinkö, jostain syystä, ihan vaan sen takia vai siitä kun tajusin että Liamilla oli hämmentävän vaaleat silmät. Kylmän harmaista silmistä tuli mieleen teräs. Tai Elohopea.

Liam päästi lopulta itse irti mun kädestä. “Sorry, I know you finns are not a fan of touching or eye contact”, toinen totesi ja  peruutti pari askelta taaksepäin, “But you do like violence, so how about we get back to the training before they decide it’s two against three and they kick both of our asses”, Liam lisäsi vähän virnistäen.
“Oh no, I would definitely take their side and help them to beat you up”, totesin samalla kun viitoin puu aidan toisella puolella vuoroaan odottavia.
“Don’t worry boys, I will beat up both of you in five”, muaki reilusti päätä lyhyempi nuori nainen huikkasi lähes tylsistyneen kuulosena samalla kun puki apukäden kanssa raskasta haarniskaa ylleen.
“..Okay let’s be quick”, Liam heitti nopeasti.
“Yes please.”

Olin nähnyt turvallisesti aidan toiselta puolelta kun Leahiksi kutsuttu nuori nainen oli treenannut täydessä varustuksessa. Ja voin suoraan sanoa että hän oli ehdottomasti yksi ketä vastaan en halunnut joutua, jos halusin välttyä totaaliselta murska tappiolta.




Se ainakin oli taattua että buhurt treenien päälle ei tarvinnut miettiä minkäänlaista ekstra kuntoilua. Sen jälkeen ei halunnut paljo mitään muuta kuin suihkun ja ruokaa. Kun ensimmäinen oli saatu pois alta, suunta kävi ensimmäiseen ruokapaikkaan minkä hintataso ei aiheuttanu sydänkohtausta ja mikä näytti siltä että paikan ruuista ei saanu edellä mainittua tai ruokamyrkytystä. Onnekseni Liam oli lyöttäytyny matkaan, koska ilman sen Boise tietämystä en olisi varmasti edes löytänyt reittiä kaupungin laidalla sitkeästi pyristelevän dinerin luo.



Ulkoisesti: ei kauhean vakuuttava. Koko punatiilinen rakennus näytti siltä että kaipasi kovasti peruskorjausta, eikä sen alakerrassa sijaitseva ruokapaikka näyttänyt sen paremmin voivalta. Seinät oli varmaan aikanaan olleet osittain pirteän turkoosit, mutta nyt ne nätti ennemmin betonin harmailta. Sama elämää nähnyt teema jatkui myös sisällä. Himmeän kellertävä valaistus sai tiskin ääressä istuvien asiakkaiden ihon näyttämään läikikkäältä ja ohuelta. Ihan kuin kumpikin miehistä olisi jo vähintään toinen jalka haudassa.
Yläkerran asunnoista alkoi kantautua miltein saman tien kiivasta keskustelua mikä muuttui nopeasti täyteen riitaan. Pienen ravintolan omistaja ei paljoa nostanu katsettaan lehden sivuilta, vaan hyvin tottuneen näköisesti käänsi vain vähän ratisevan radion volyymia aavistuksen kovemmalle. Kappaleen esittäjästä mulla ei ollu harmaintakaan hajua, mutta sen verran kyllä tunnistin että se oli varmasti vanhempaa tuotantoa mitä Ilmarin isovanhemmilla oli ikää.

“Let me guess. You are having serious doubts about this place because it looks like this”, Liam piikitteli, “But trust me, I eat here aaall the time and I have never gotten anything else than absolutely delicious food at a fair price.”





Myönnettäköön että pieni epäilys henkiinjäämisestä kummitteli jossain taustalla aina ruokien tilauksen kuin odottamisenki ajan. Mutta siinä vaiheessa kun ruuat tuotiin meidän nenien eteen, ainaki osa ennakkoluuloista katosi. Annos näytti suoraan sanottuna ihan helvetin hyvältä, ja lautasella tuntu olevan enemmän ruokaa kuin mistä oltiin edes maksettu. Taiteilin vähän turhanki korkeaksi pinotun hampurilaisen käsiini ja aloin sen enempää kursailematta syömään.

“Good, right?”
“Mmhm”
“Told youuu~”
Vilkasin vain nopeasti Liamin suuntaan kulmieni alta, nähden toisen virnuilevan maireammin mitä kissa kermakulhon edessä ennen kuin hän alkoi tuhota omaa ateriaansa. Ja vieläpä yhtä laittomasti mitä Kansas: ranskalaiset ensin.

Keskustelu pyöri vähän siellä ja täällä, sivuten koulua, vapaa-aikaa, viimeaikaisia tapahtumia ja ties mitä. Olin puhunut lyhyesti erittäin ympäripyöreästi törmäämästäni bunkkerista, mainitsematta mitään niistä asioista-… mitä en osannut järkeillä edes itselleni.
Meinasin mainita jotain teollisuushallin syvyyksissä järjestetyistä juhlista, mutta ennen kuin ehdein sanoa sanaakaan näin vain paremmaksi olla sanomatta mitään. Ja sen sijaan vaihdoin sulavasti keskustelun suunnan tuoreempaan asiaan: kuolleisiin lintuihin. Liam natusti hampurilaistaan samalla kun tuijotti erittäin tiiviisti mun kännykän näytöllä pyörivää videoa minkä olin kuvannut heti tilanteen jälkeen.

“I’ve been in Wilmington only a few times before, and even I can say that town has some interesting– You know what, give me your phone”, Liam sanoi kun oli saanu huuhdottua hampurilaisen alas isolla kulauksella kivennäisvettä, “Actually, first open your google maps.  There’s no way I can encrypt any word in there.”
“Probably not”, mutisin ja avasin sovelluksen ennen kuin ojensin kännykän toiselle.
“About interesting stuff. My friend has a friend who is from there. Or was, I guess he lives somewhere in Colorado now I think. So, that guy showed this place to my friend who then took me there too. It’s probably the coolest and most bizarre building I’ve ever seen. Tho, it has been like…a little over a year when I visited there so I don’t know if it’s still standing. It did look in weirdly good shape for something that has been abandoned for.. who knows how long.”

Pyöräytin henkisesti silmiäni. Onnekas paskiainen. Toivoin että joku rakennus olis oudointa mitä mäki olisin nähny, mutta viime aikojen tapahtumat oli jättäny sen mahdollisuuden pois laskuista aikaa sitte.

“How you… Okay… Here”, toinen tokaisi pienen mutinan jälkeen, ja laski kännykän pöydälle kun oli saanu vaihdettua kartan näkymän satelliittikuvaan, “It should be somewhere around here.”
“... That's a pretty big area to go hunt for something that should be somewhere around here.”
“Trust me, it’s worth it”, Liam sanoi hyvin varmaan sävyyn ja katsoi mua hetken ennen kuin jatkoi, “This is the closest big road there is”, hän alkoi selittämään reittiä samalla kun liikutteli kuvaa puhelimella.
“And it’s a building? How small is it then?”
“It’s actually pretty big.”
“..Ookay. And how come it’s not there on the satellite pictures?”
“That’s the best part of it!” toinen kihisi, “It’s not in maps. It doesn’t show on satellite pictures or anything like that. It’s almost like it doesn’t even exist. There are a bunch of doors that are sealed shut, so I don’t even know what kind of secrets there might be.”
“Uhhuh..  So, you are asking me to wander in some… weird forest to search for an imaginary house with locked doors?”
“I would show you pictures if I could, trust me, but I don’t have any. I took many when I was there, but after we got back from there, my gallery was full of corrupted black and white pictures. And before you say anything, my phone camera worked just fine after that. Still does”, Liam selitti poikkeuksellisen vakava ilme kasvoillaan ennen kuin nojautu penkin selkänojaa vasten, “I understand that there is no signal or so, but that your camera stops from working? And only temporarily. You got to admit it’s weird”, Liamin ilme kuin ääni oli niin vakuuttunu, että joko hän puhui totta tai oli hiton hyvä valehtelemaan. Kumpiki oli mahdollista.
“So, what is this place then?”
“No one knows”, rastapää totesi olkiaan kohauttaen, “That guy who showed the place to my friend didn’t know anything about it. He learned about it from some old guy who was searching for gold from some creek in Wilmington. And we were not able to find anything about that place from the internet, library's archives. Nowhere. Even if we asked someone, either they had no idea what we were talking about or they said that there is nothing in there but in a way that they knew something but wouldn't tell us.”

Okei, pakko kai myöntää että ehkä tämän asian outous aste sopii viimeaikaisten juttujen kanssa samalle viivalle. Jos kaikki se mitä Liam sanoi piti siis paikkansa. Järki lätki punasia valoja tauluun että tämä oli parempi jättää sikseen, mutta en tainnu kuulla sitä kun halu nähdä näin mystinen paikka yritti alkaa suunnittelemaan päiväretkeä kohti tuntematonta.
Tätä menoa mut varmaan voitaisiin lisätä Wilmingtonin Ruumiit 2024 -listalle.  

“You know what. There is one picture about that place, my friend took it with one of those instant cameras. It’s not excellent, but it’s the only one even he managed to take. I ask if he can send a picture about it and I’ll send that to you.”
“Oh? First there is not even a single picture but suddenly there is?” tiedustelin piikittelevään sävyyn toista kulmaani kohauttaen.
“No. I said I don’t have any pictures”, toinen huomautti sormeaan heilauttaen, “Are you interested or not?”
“We’ll see after you can show that one and only picture from that place. And if I go there and find out that you made up all of this, that there is no weird non-existent house, I will have my revenge.”


“me olLAAN KÄVELTY IKUISUUS!” Kansas parahti kuin lapsi karkkihyllyllä kun sille oli sanottu että ei ole karkkipäivä.
“Ei nyt ihan, vasta… No, vähän vajaa kaks tuntia.”
“KAKS TUNTIA?”
“Vajaa. Mutta ei hätää, paluumatka taittuu huomattavasti nopeammin”, vakuuttelin toiselle samalla kun silmäilin vuorotellen niin paperista karttaa kuin GPS laitteen karttakuvaa.
“Voidaanko pitää ees hetken tauko? Mun kantapäässä on varmaan kolme rakkoa–”
“Mä sanoin sulle että maiharit ei oo hyvät kengät tähän”, Yumi näpäytti silmiään pyöräyttäen ja hapuili vesipulloa reppunsa sivutaskusta.
“Onhan! Vaelluskengät on enemmän maiharit mitä lenkkarit. Ja armeijassaki ne käyttää maih–”

Kansas pysäytti puolustuksensa kuin seinään kun ojensin sille repusta kaivamani rakkolaastarin. Toinen puhui jotain enkeleistä ja taivaanlahjoista samalla kun nappas laastarin sormiinsa ja alkoi kuorimaan toista kenkää pois jalastaan silminnähden helpottuneena.
Pudistin mun päätä ja yritin pitää hymyä hiipimästä sen enempää suupieliin, ja keskityin takaisin karttojen pariin.
Liam oli kuvatodisteen lähettämisen jälkeen vielä lähettäny erikseen tarkempaa suuntaa minne eksyä. Kansas oli vähän kierrellen kaarrellen vastanu myöntävästi kun olin kysyny sitä mukaan metsästään tätä rakennusta. Joko löytäisimme jotain jännää tai sitten saisimme tehtyä vain hyvän päiväretken, eli päivä tulisi olemaan hyödyllinen joka tapauksessa.
Vaikka Kansas ei sitä niin nähnyt.
Olin lopulta välittäny kuvan myös Yumille, ja kysynyt olisiko tyttöä kiinnostanut lähteä meidän kanssa mysteerijahtiin pelkän ehkä täällä tasoisen suuntimen perässä. Hän oli selvästi ehkä vähän epäröiny mitä vastaisi, eikä ihmekkään, mutta lopulta takaisin oli tullut myöntävä vastaus. Sekä jotain sen suuntaista että eihän hän voisi meitä kahdestaankaan päästää lähtemään, koska kuitenkin onnistuttaisiin tekemään jotain typerää. (En tiedä mitä se sillä nyt tarkoitti)

“Niin keneltä sä ees kuulit tästä paikasta?” Yumi tiedusteli kun oli saanu vesipullon takaisin reppuun ja Kansas keskittyi jalkansa paikkailuun.
“Liamilta. Tutustuin siihen sen siskon kautta, ja se kisko mut mukaan sen Buhurt seuraan.”
“Niin mihin?”
“Butthurt piiri”, Kansas mäkisi naamaansa väännellen mikä sai Yumin tyrskähtämään vähän.
“Mä sulle butthurtit näytän”, mutisin, “Buhurt. Keskiaikainen kamppailulaji, eli hakataan haarniskat päällä kaveria miekoilla ja muilla.”

Kansas tuntui keskittyvän enemmän nurinaan kuin auttamaan matkasuunnittelussa, minkä takia iskin sille vielä proteiinipatukan kouraan. Jospa se siitä vähän palautuisi paremmalle mielelle ja ennen kaikkea, olisi hetken hiljaa kun minä ja Yumi tutkittiin karttaa.
Koko metsässä ei tuntunut olleen mitään selkeitä polkuja, vain eläinten kulkemisesta muodostuneita kapeita kinttupolkuja, mikä ei auttanut talon etsimisessä juuri yhtään. Vaikka paikan autioitumisesta oli kuinka kauan tahansa, voisi kuvitella että sinne johtaisi edes jonkinlainen… Tässä on kulkenut tie -oloinen väylä, mikä olisi kasvillisuuden valtaamisesta huolimatta tasaisempi ja ainakin puuton.

“Onko tuo.. aitaa?” Yumi kysyi, viittoen vasemmalla kädellään vähän alas viettävää rinnettä kohti.

Havu- ja lehtipuut tuntuivat yrittävän luoda lähes läpitunkematonta seinää, minkä väleistä ei paljoa mitään nähnyt. Ja siinä kun yritimme tihrustaa toisen osoittamaan suuntaan, tuntui että ei voinu edes omaan näkökykyyn luottaa.

“Missä?” Kansas kysyi silmiä siristäen.
“Tuolla. Tästä kun katsoo niin ihan suoraan tuolla, sen juurella on puunrunkoja maassa kuin osana sitä aitaa”, tyttö yritti tarkentaa näkemäänsä.
“MisSÄ?!”
Yritin itse kurkkia Yumin olan yli, nähdäkseni kättä pitkin tarkemmin että mihin toinen yritti osoitella.
“Kansas, mä osotan tonne. TOnne päin!” Yumi selitti, osoittaen toisella kädellään kättä millä osoitti yhä havaitsemaansa kohtaa metsikössä.
“MÄHÄN KATON KOKO AJAN!”
Meinasin jo itsekin kysyä Yumia tarkentamaan näkemäänsä mitä sen ympärillä olisi, kun kasvillisuuden seasta pilkistävät sammaleen ja jäkälän peittämät lankut osu näkökenttään, “Mä nään sen!”
“No hip hei, voisko joku näyttää mullekki mitä pitäis muka nähdä.”
“Tuu tänne”, totesin ja nappasin Kansasia jo kiinni sen takista, kiskoen paikalle missä olin itse juuri seissyt, “Kato Yumin kättä pitkin niinku se olis tähtäin. Ihan sen sormenpään yläpuolella.”
“Mis? Emmä–aaAA! Tuolla! Mä katoin ihan väärään suuntaan”, toinen naurahti, “Aita. Aidalta näyttää. Tai siltä mitä siitä on jäljellä.”

Ei tarvinnut järjestää huutoäänestystä laskeutuisimmeko rinnettä pitkin alas. Kansas kiireisimpänä lähdimme suuntaamaan ensimmäisen ihmisen rakentamalta näyttäneen asian luo mihin olimme törmänneet pitkään aikaan täällä.
Aidasta oli jäljellä vain satunnaisia tolppia ja vielä sitkeästi kiinni roikkuvia lankkuja, muut oli romahtanu ja piiloutunu kasvillisuuden sekaan jo aikaa sitten. Mutta nyt meillä oli edes jotain mitä seurata. Harpoimme aidan jäämistön yli sen toiselle puolelle, missä maa tuntui selvästi lupaavammalta. Maa ei painunu kenkien alla juuri yhtään, ja puut jättivät väliinsä ainakin kahden tai kolmen metrisen uran, missä kasvoi korkeimmillaankin vain hentoa pajukkoa mikä kurottautui reunalta kohti avointa aluetta auringonvalon perässä.
Sen oli pakko olla joku vanha tien jäänne.
Siinä missä mua itteä alko vähän jo kutkuttamaan että löydettäisiinkö me täältä oikeasti jotain, Kansas oli tuntunu saaneen ihan uutta energiaa itseensä eikä kitissyt yhtään että kengät hankasi kantapäitä, oli kylmä tai liian kuuma.. Se harppo menemään ensimmäisenä kuin vainukoira saatuaan vainun. Myös Yumi vaikutti selkeästi enemmän innostuneelta, eikä enää siltä että ei malttanut odottaa päästä moralisoimaan kuinka typerä idea koko retki oli ollut.
Kukaan meistä ei huomannut edes harmaita pilviä mitä oli alkanu kertymään taivaalle siinä vaiheessa kun puuston takaa näkyi pystyssä pysymisen kanssa sitkeästi kamppaileva rakennus. Puurakenteinen autokatos näytti siltä että vain kevyt tuuppaus riittäisi, ja se kaatuisi kuin korttitalo. Mutta silti se vielä oli pystyssä, ja suojasi sen alle parkkeerattua vanhaa lava-autoa.
Katse siirtyi hetkessä siitä tuijottamaan pienen rinteen päälle rakennettua taloa.
Tarkastelin tiukasti paksurunkoisen ison puun viereen tehtyä rakennusta, osaamatta päättää että mitä siinä katsoisin tai ihmettelisin eniten. Ehkä sitä, että miten se ei muka ollut näkynyt puiden seasta edes siinä vaiheessa kun olimme haravoineet metsää vähän korkeammalla kiikareiden avulla.

“...Mitäs sitte?” kysyin lopulta, voimatta irrottaa mun katsetta rakennuksesta. Koko rakennus näytti juuri siltä kuin olettaisikin, että se oli seissyt täällä jo pitkään tyhjillään. Maali oli haalistunut ja paikoitellen rapistunut, köynnöskasvit kiipeilivät pitkin räystäitä ja peitti osan ikkunoistakin. Mutta silti, se oli…
“...Oudon hyvässä kunnossa…”, Kansas mutisi kuin olis lukenu mun ajatukset.
“...Mä oo nähny taloja jotka on ollu varmasti vähemmän aikaa hylättynä mitä tämä, ja neki on ollu paljon kurjemman näköisiä”, Yumi vastasi lähes kuiskaten.
“Mmhm… Sama.. Tossahan vois melkein... asua”, puhuin lähes yhtä hiljaa.”
“Miks me kuiskataan?” Kansas kuiskasi käsiään levitellen, “Sitä paitsi, meillä ei oo ihan loputtomasti aikaa jäljellä. Eikä me todellakaan tultu tänne asti vaan kattomaan tätä. Joten, let’s go in”, poika lisäsi samalla kun leveä virne levisi sen kasvoille.

Jatkoa edelliseen...

Pienen mäen päälle rakennetun talon ympärillä vallitsevasta tunnelmasta oli hankala saada kiinni. Toisaalta ilmassa tuntui hiljaisuuden ohella jotain seesteisen rauhallista, kuin aika olisi pysähtynyt odottamaan asukkaita saapumaan takaisin kotiin. Mutta silti hiljaisuudessa tuntui olevan jotain synkkää minkä pisti ihon kananlihalle, ihan kuin alitajunta vain tietäisi että paikassa oli jotain mätää.
Ihan kuin menisit illalla kotiin, etkä nähnyt mitään mutta jokin oli vain pielessä.
Vaikka Kansas oli ottanu ensimmäisenä askeleet kohti haalistuneen vihreää taloa, edes se ei tuntunu oikeasti uhkuvan mitään suurta itsevarmuutta ideasta vaan näytti vähän epäröivän. Kuitenkin hitaasti mutta varmasti lähdimme kapuamaan kerroksittain talon edustalle rakennettujen kasvatuspenkereiden välissä kulkevia puisi rappusia pitkin, kohti talon kuistia ja etuovea.

Sään pieksemät portaat tuntu kenkien alla yllättävän vankoilta, vaikka osa laudoista päästikin valittelevan natinan kun sen päälle siirsi painoa. Silmäilin molemmin puolin olevia istutusalueita, tunnistaen muutaman kasveista sellaisiksi että ne olivat varmastikkin alkuperäisiä istutuksia koska ne eivät kuuluneet luonnossa kasvavien joukkoon. Siellä ne kilpailivat elintilasta multaan tunkeutuneiden rikkaruohojen ja muiden villikasvien kanssa. Annoin katseen kiertää kaidetta pitkin talon kuistille, kiiveten seinillä kasvavien köynnöksien tavoin pitkin julkisivua aina katolle rakennettujen lisäosien huipuille saakka.
Lähempänä ollessa talo näytti vieläkin suuremmalta mitä alhaalla pihatieltä katsottuna.

“Luuletteko että etuovi on auki?” Yumi kysyi yhä lähes kuiskaten.
“Se selviää kokeilemalla”, Kansas totes jotenki vähän teennäisen itsevarmana, haparoiden narahtelevat kuistin portaat ylös.
Tarkastelin ikkunoita hieman kulmiani kurtistaen. Osa minusta ehkä odotti näkevän jonkun kurkkimassa verhon raosta, tai valonpilkettä jostain huoneesta, mutta kaikki lasiruudut näyttivät yhä pimeiltä. Ja yllättäen myös ehjiltä. “Liamin mukaan etuovi oli auki, mutta ovenkahva kääntyy ylöspäin, ja se on varmaan ruosteessa minkä takia se on tosi kankea.”

Kansas vaikutti mutisevan jotain itsekseen mutten saanut sanoista mitään selvää, niistäkin viimeiset hukkuivat metallin kirskahduksien alle kun poika alkoi vänkäämään ovea auki. Saatuaan punaiseksi maalatun puuoven täysin auki, Kansas hapuili jotain ovenpielestä ja asetti vanhan sateenvarjon ovenpielen ja oven väliin jotta se pysyisi varmemmin auki.
Smart move.

“..Onko tää ihan varmasti hylätty?”

Epäilys pyörähti munki mielessä. Olin odottanut enemmän joko täysin tyhjää taloa tai paikkaa missä tavarat olivat hujanhajan kun aikaisemmat vierailijat olivat myllänneet paikat ympäri. Mutta sen sijaan ovensuusta avautui avara eteishalli. Oven tuntumassa seisoi puinen naulakko, minkä oksilla roikkui ulkovaatteita. Toisen pienen ikkunaruudun eteen asetetulla sivupöydällä oli lyhty, pino sivuun nostettuja kirjeitä ja kellastuneita sanomalehtiä. Ja pienessä kulhossa näytti olevan sekalainen valikoima erilaisia avaimia. Yläkertaan vievän portaiden seinällä roikkui useita kehyksiä joiden lasien takana näytti olevan lähinnä mustavalkoisia kuvia ihmisistä.
Joka puolella näkyi tavaroita jotka viittasi asumiseen, vain pölyn määrä vihjasi muuta.
Kaikki meistä tuntui pidättelevän hengitystä kun yritimme terästää kuuloa siltä varalta että jostain kuuluisikin elämisen ääniä, ja ehkä pienen hetken odotimmekin että kohta joku laahustaisi eteiseen katsomaan kuka tuli kylään. Vaan ei. Ainoat äänet mitä ainakin itse onnistuin kuulemaan oli vieressä seisovan Yumin hengitys kun hän veti taas henkeä, ulkoa kuuluvien puiden kahina tuulessa sekä kuistin läpi yhtälailla tuulen mukana pyörivien kuvien lehtien rahina.

“...Siltä ainakin vaik–”
“ANYONE HOME?!” Kansas kajautti ilmoille kuin olisi marssinut omaan kotiinsa, ja kallisti päätään kuunnellen hetken, “See? Yhtä tyhjä mitä mun lompakko.”
“Jos me kuollaan tänne niin syytän sua”, Yumi sihahti hartiat jännittyneenä.
“Mit–? Miten se mun syy ois?! Mikaelhan meidät tänne raahat?” Kansas puolustautu käsillä huitoen.
“En muistaakseni uhannu kumpaakaan aseella kun kysyin kiinnostaako lähteä mukaan”, huomautin ohimennen ja varovasti kokeilin meidän oikealla puolella olevan huoneen ovea.
“Ties mikä kirvesmurhaaja täällä voi olla, ja sä vaan huutelet että me ollaan täällä tervetuloa pistämään meidät palasiksi”, Yumi puhisi ja osoitteli Kansasia sormellaan kun kulki hänen ohitse varoen, kuin pelkäisi lattian pettävän altaan.


Etenimme hitaasti huone kerrallaan, ja tarkastelimme huoneen jokaista nurkkaa myöten läpi taskulamppujen avulla. Aulan ja keittiön yhdistäneen pienen käytävän kirjahyllyt olivat antaneet hieman esitietoa minkälaisia talon asukkaat olivat saattaneet olla: kirjat olivat olleet sieltä raskaammasta päästä. Filosofian, psykologian ja historiaa käsittelevien tiiliskivien paksuisten kirjojen seasta löytyi myös erilaista sisältöä. Astronomiaa ja astrologiaa.
Erimuotoiset pienet valokuvakehykset pitivät kehyksien suojissa kuvia pääasiassa ihmisistä, ja useimmissa niistä toistui ainakin pari samaa kasvoa mutta ympäristö taustalla näytti olevan milloin mistäkin maailman kolkasta. Helpoiten niistä tunnisti Egyptin pyramidit, Lontoon Westminster Abbeyn sekä Pariisin Eiffel-tornin.

“Mitä luulette että täällä asuneille ihmisille on käyny?” Yumi esitti kysymyksen samalla kun pyyhkäisi varovaisesti pölyä yhden kehyksen lasilta, jotta näki katsoa sen takana olevaa kuvaa paremmin.
Kohautin mun olkia vähän. “Ehkä perus tarina. Pariskunta joiden lapset on lähteny maailmalle, vanhemmat jääny tänne. Lopulta toinen kuollu ja toinen joko pärjäilly niin pitkään kuin saattanu kunnes siirtyny hoitokotiin tai..lähteny sairaskuljetuksella pois eikä oo tullu takas. Jälimmäinen ehkä selittäis vähän paremmin miten kaikki tää on vieläki täälä”, ehotin samalla kun kulkeuduin oviaukosta seuraavaan huoneeseen. Iso keittiö näytti siltä että taloudessa on varmasti asunu aika isoki perhe.
“...Kummin vaan, niin aika… surullista”, tyttö vastasi lyhyesti, hymyillen vähän valokuvan puoleen.
“Talon koosta ja valokuvista vois päätellä että täällä asuneilla oli rahaa, ja paljo, mutta en oo kyllä vielä nähny mitään oikeasti rahan arvosta”, Kansas kommentoi vähän puhahtaen ja sulki kaapiston parioven ennen kuin siirtyi seuraavalle kaapille.
“Lähikkö sä tänne asti oikeasti vaan rahan kuvat silmisä?” kysyin toinen kulma koholla.
“Who knows”, Kansas kohautti olkiaan, “Tiedät kyllä mikä mun likviditeettitilanne on velkojen rinnalla. Tough times don’t have space for sentimental value…. Mutta ehkä myös muutenki.”


Aika tuntui kulkevan ihan omaa tahtiaan talon sisällä. Alakerta alkoi olla suurimmaksi osaksi jo nähty, pari lukitun oven takana olevaa huonetta jäi ainakin vielä vain arvoitukseksi, mutta olohuoneessa tuntui olleen niidenki edestä nähtävää. Ulkoseinän valtasi lähes lattiasta kattoon yltävät ikkunat mitä oli miltein koko seinän leveydeltä. Sen kautta katse kulkeutu ainakin neljän metrin korkeudessa olevaan kattoon ja sieltä mitä ilmeisimmin yläkertaan kuuluvan käytävän  kaiteisiin.
Sohvaryhmä oli aseteltu takan edustalle lähes kutsuvasti, kun seinien vierustoja täyttävät kirjahyllyt suorastaan notkuivat yhden jos toisen näköistä katseltavaa.
Lisää kirjoja ja muuta mitä voisi olettaakin löytyvän, mutta kaikkein eniten mielenkiintoa herätti paksut nahkakantiset kirjat, joiden sisällöksi paljastui valokuvia. Jokaisen kansion selkämyksessä oli pieni paperilappu mihin oli kirjailtu koukeroisella ja erittäin siistillä käsialalla vuosilukuja sekä joihinkin myös viitteitä sisällöstä.

Daniel 1946-1954.
Annabel 1953-1948.
…urope (F…., Germany, P…l..nd) 1955-19…
Beth 1960-1972
Home….. ….. …. year…
W…… Resear… 1….-19….
Osien tekstit olivat haalistuneet ikkunasta tulevassa valossa sen verran hyvin että kirjaimista ei saanut juurikaan mitään selvää, ja niistäkin mitkä sai luettua osa herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Olin jo vetämässä yhden albumeista ulos paikaltaa hyllyltä, kun Kansas palasi harakkakierrokseltaan viereisestä huoneesta mun viereen.

“Kiinnostaako sua oikeasti nuin paljo joittenki ihan tuntemattomien tyyppien kotialbumit?” toinen kysyi, huokaisten tylsistyneeseen sävyyn ja nojasi toisella kädellä kirjahyllyn reunaa vasten samalla kun kuikuili mun olan yli.
“Ainaki enemmän mitä Shakespeare ja kumppanit”, totesin osoittaen ylemmällä hyllyllä näkyviä kuluneita kirjoja joiden selkämyksissä näkyi erinäisten kirjailijoiden, runoilijoiden ja muiden nimiä.
“Mitä? Eikö kelpaa historian merkittävimpien sanataitureitten teokset?” toinen kysyi virnistäen.
“Ai vitsit, kiinni jäin. Oon oikeasti mitä suurin runojen, näytelmien ja sellasten fani. Miten sä tiesit? Mä kun oon nähny niin suuresti vaivaa että oon aina kätkeny mun kirja-aarteet ennen kuin oot tullu kylään”, selitin ja katsoin Kansasia.
“Ei sitä tiiä minkälaisia näytelmiä sä kiirehdit piilotteleen” toinen vastasi samalla kun suupieli kohosi virneeseen.
“Niin, eihän sitä koskaan tiedä. Voi olla kaikenlaisia mistä saada inspiraatiota minkä tulosta sä oot päässy kokeileen”, totesin vähän hiljempaa lähes monotoniseen sävyyn, keskittyen nappaamaan jonku albumeista käsiini.
“Joo-... mä- tai siis–” Kansas takelteli vähän kurkkuaan karaisten, kurottautuen nopeasti nappaamaan jonku esineen ylemmiltä hyllyiltä ja pyöritteli sitä käsissään kuin se olisi maailman mielenkiintoisin asia ikinä.
“Jos teillä kahella ei oo kiire, niin tulkaa kattoon tätä”, Yumi huikkasi kuuluvampaan ääneen, laskien käsissään olleen kansion olohuoneen puiselle pöydälle, “Eikö tuo tossa taustalla oo se sama maastokaiutin minkä Harper löysi?” hän jatkoi, laskien sormen osoittamaan yhtä aukeamalla olevista valokuvista.

Hyvä ettei Kansas vain heittänyt käsiinsä ottamaa esinettä hyllyyn ennen kuin hän sujahti mun mukana tähystämään Yumin löytämää kuvaa. Tytön nappaaman kansio oli selvästi uudempi mitä ne mitä itse olin itse ehtinyt selata, koska sivuille oli aseteltu siisteihin riveihin värikuvia. Niiden hieman kellertävä ja rakeinen yleisilme tosin kertoi että ei kuvat ihan tältä vuosituhannelta kuitenkaan olleet, vaan ennemmin jostain muutaman vuosikymmenen takaa.
Kuvassa seisoi viiden ihmisen porukka metsässä, ja heidän vieressä kohoaa siisti puutolppa jonka nokassa on tasaisen valkoinen muodoltaan megafonia muistuttava kaiutin. Tunnistin kuvasta samat kaksi ihmistä jotka olivat olleet monissa talon valokuvissa aikaisemminkin. Tällä kertaa vaatetus poikkesi tavan koti- tai loma vaatetuksesta sen verran, että kummallakin oli vaatteiden yllä vielä puolipitkä valkoinen takki.

“Kuka idioot-” Kansas aloiti tyrskähtäen huvittuneen kuulosena, kun matala jyrinä sai meidän kaikkien huomion, “Ukkonen?”

Käänsimme kaikki kolme katseemme ulos olohuoneen ikkunoista. Tummanharmaat pilvet olivat vallanneet taivaan täysin, eikä edes kauempana puiden latvojen takana näkynyt taivaan sinnerrystä saati edes vaaleampia pilviä.
Mikä tarkoitti että meillä alkoi loppua aika.
Kurtistin mun kulmia, ja suoristauduin ylös kumarasta asennosta pöydän ääreltä.Jos ulkona oli kerta noin tummat pilvet että koko piha näytti siltä kuin ilta olisi tulossa niin miten… Vilkuilin vähän ympärilleni hyvin valaistussa huoneessa. Kenelläkään meillä ei ollut edes taskulamppua kädessä, tai että kukaan olisi laittanut sellaista hyllyn reunalle valaisemaan.

“...Laittoko jompikumpi teistä tänne valot?” kysyin hiljaa ja osoitin kattoon päin, kun mun huomio kiinnitty siellä roikkuviin valaisimiin, joiden lampuissa loisti lämpimän keltainen valo. Jos tämä paikka oli ollu hylättynä ties kuinka kauan, miten täällä oli muka sähköt?
“..Ei mulla ainakaan käyny mielessä edes kokeilla..” Yumi lähes kuiskasi.
Kansas pudisti vain päätään kun siirsimme kumpikin katseemme häneen. “En mä.”

Olimme kaikki aivan liikkumatta ja vain kuuntelimme talon ääniä. Ulkona lähestymisestään varoitteleva ukkonen ei ainakaan keventänyt tunnelmaa. Ukkosen mukana tuleva painostava ilma tuntui ryömineen jokaisesta mahdollisesta raosta aina sisälle taloon asti, tehden huoneilmasta jotenkin raskaan hengitettäväksi. Pieneen hetkeen sisällä ei kuulunut mitään, ei edes rakenteiden natinaa.
Hätkähdin aika rajusti siinä vaiheessa kun Kansas tarttu mua kiinni käsivarresta, ja avasin jo suuni paria ärräpäätä varten kun hän nopeasti siirsi käden mun suun päälle. Nostaen nopeasti sormen huuliensa eteen, samalla kun katse oli naulittuna yläkerran suuntaan.

“...Se saatto olla vaikka verho mikä liikku vedon tai jonku takia mutta jos ei, niin yläkerrasa on joku”, Kansas kuiskasi niin hiljaa että en tahtonut kuulla vaikka seisoin ihan sen vieressä.

Nielasin kielenpäällä olleet sanat takaisin, ja vain nyökkäsin päätäni. Yumin hartiat kuin kädetki näytti tärisevän vähän kun hän sulki kansion niin ääneti kuin saattoi, nyökytellen päätään hitaasti kuin pelkäisi nopean nyökkäämisen aiheuttavan äänen minkä mahdollinen muu talossa olija kuulisi.
Lähes liu’utimme jalkoja kuluneilla ja pölyisillä lattialankuilla, kun hivuttauduimme mahdollisimman hiljaa takaisin eteisen suuntaan. Annoin mun katseen kiertää entistä tarkkaavaisemmin ympärillä, jotta en vahingossakaan kumoaisi nurin pitkin taloa esiintyneitä kirjapinoja tai aiheuttaisi muutakaan dominoefektiä tavarantäyteisessä talossa. Tuntui siltä että kaikki varjot mitä huoneiden seinille piirtyi oli päättäny alkaa liikkumaan kun mieli teki tepposia yhden epäilyttävän varjon perusteella. Minkä senki vain Kansas oli nähny.
Ärsyttävää.
Vaikka ihmekkö se nyt oli, kun mietti mitä kaikkea viimeaikoina oli muutenkin jo tapahtunu. Vaikka talossa olisi ollutkin yksi tai useampi muu ihminen, se menisi joka tapauksessa yllätys ja outous -listan häntäpäähän. Kärjessä liikkunu Kansas oli juuri nostanu kätensä kohti ulko-ovea, kun kuului kova pamaus mitä seurasi heti voimakasta jyrinää. Jo tässä ajassa se kuulosti tulleen aivan meidän yläpuolelle.
Samassa kuului uusi pamahdus.

Niskaa pitkin kulki nopeasti kylmät väreet, koska tuo pamahdus kuului sisältä.
Kun töminä toistui uudestaan, ja uudestaan, kuin joku juoksisi yläkerran käytävällä, Kansas tarttu ovenkahvaan ja heilautti sen auki samalla kun toisella kädellään tarttu takanaan kulkenutta Yumia kädestä kiinni ja kiskoi hänet perässään ulos talosta. Kansas oli kiskaissu ulko-oven auki sellaisella voimalla, että se oli iskeytyny sen takana olevaan seinään ja heilahtanu samalla liike-energialla takaisin kiinni suoraan mun naaman edestä.
Sihisin saatanat ja kumppanit samalla kun tarrasin ovenkahvasta ja kiskasin, mutta ulospääsyn sijasta törmäsin itse suoraan oveen kun se ei enää auennukkaan.
Hierasin nopeasti kädellä mun kasvoja, koska totta kai olin iskeny naamani suoraan siihen kirotun oveen. Painoin rivan alas ja kiskaisin uudestaan, tuloksetta. Koko ovi tuntui olevan kuin liimattu kiinni, se ei edes nytkähtäny vaikka kiskoin sitä toistuvasti. Iskin toisen jalan ovenkarmia vasten, ja kampesin sitä kautta lisää voimaa oven auki vetämiseksi.
Ensimmäisellä yrityksellä ovi nykähti aavistuksen verran raolleen. Viileä ilma virtasi nopeasti pienestä raosta, tuoden mukanaan sateen kasteleman maan tuoksun.
Yläkerrasta kantautuneet juoksuaskeleet kuuluivat voimakkaampina, ja toivoin että kuulin väärin, mutta ne kuulostivat nyt suoraan mun yläpuolelta.
Otin uudestaan jalalla lisää tukea ja riuhtasin ovea, tuntien kuinka mun tasapaino lähti täysin ja horjahdin voimakkaasti taaksepäin. Ihan kuin ovi olisi ollut muka lukossa, ja nyt joku oli aukaissut sen. Haparoin jonku askeleen taaksepäin, yrittäen turhaan etsiä mun tasapainoa. Koska seuraavassa hetkellä jo makasin selälläni eteisen lattialla. Ehdein vain avata silmäni kun koko mun kroppa tuntu jähmettyvän täysin.

En erottanut kasvoista mitään muuta kuin ammollaan olevat silmät mitkä tuijotti suoraan omiini, paljon lähempää kuin luulisi mahdolliseksi. Kuin hahmo olisi roikkunut vähintään puoliksi kaiteen yli kohti alakertaa.
Kylmä tunne pyyhkäs mun läpi kuin joku olisi holauttanu saavillisen jääkylmää vettä mun niskaan, mutta ainaki sain itseni sen myötä taas liikkeelle.

Harpoin muutamalla askeleella itseni ulos talosta sekä alas kuistilta, hyppien ensimmäiset kasvatuspenkereiden välissä kulkevat rappuset yhdellä loikalla alas. Hitaasti alkanut sade oli ehtinyt kastelemaan sään pieksemän laudoituksen sen verran että jalka liukui alta, ja tipahdin toisen polven varaan alas. Kurotin ottamaan kaiteesta sen verran tukea että sain kiskottua itseni ylös. Kuulin pamahduksen jossain mun takana, mutta en edes harkinnu katsovani taakse että mikä se oli ollut.
Selvittyäni tuhottoman pitkältä tuntuneet portaat alas talon pihatielle, tähystin eteeni jotta näkisin minne asti Kansas ja Yumi olivat ehtineet mutta en nähnyt vilahdustakaan kummastakaan.
Joten jatkoin juoksemista. Samaa lähes umpeen kasvanutta polkua pitkin kuin mitä olimme tänne tulleetkin, juoksuäänien hukkuen yläpuolelta kuuluvan jyrinän sekä voimistuvan sateen kohinan alle.

—-

Nojasin käsillä mun polvia vasten, yrittäen keskittyä hengityksen tasaannuttamiseen. Henkitorvessa pisteli inhottavasti ylämäkeen vedetyn pikajuoksun jäljiltä. Yumi piti kättä toisen kylkensä päällä, puristaen silmiään kiinni. Kansas puolestaan oli kyykyssä aidan jäämistön vieressä, ja piti kaksin käsin kiinni yhdestä pystyssä olevasta tolpasta ja yritti haukkoa hengitystä tasaisemmaksi.

“Lähetään ainaki…käveleen jo.. “ Yumi ehdotti vähän ähisten, mutisten jotain kuinka kylkeen pisti, “.. Mä en halua olla näin lähellä sitä paikkaa. Se joka siellä oli, on ihan hyvin voinu lähtä meidän perään.”
“---Ihan–- kohta–”
“mmhm..." mutisin samalla kun vihdoin ojensin selkääni vähän, ja tarkastelin meidän ympärille siltä varalta että olin väärässä. Käänsin repun osittain eteeni, ja aloin penkomaan vähän vapisevin käsin sieltä niin parempaa taskulamppua kuin GPS laitetta kun käteen osui pari pientä pehmeää muovista pakettia. Kiskoin ne ulos taskusta “Siinä. Ei ainakaan kastuta tän enempää”, ojensin kummallekin matkalaiselle omansa.
“Mikä tää on?” Yumi kysyi ja yritti tulkita paketin tekstiä.
“Sadeviitta.”
“...Mikael…Mitä vittua? Mitä…kaikkea sä ronttaat mukana sun repussa?” Kansas kysyi vähän nauraen. En tosin osannu päätellä johtuiko nauru ylipäätään tästä, vai jännityksen laukeamisesta.
“Kaikenlaista", vastasin lyhyesti.

Mielessä välähti tämän tästä liiankin elävästi näkymä yläkerran kaiteen yli tunkevasta hahmosta, minkä takia en ollut vielä kertaakaan katsonut taakseni sen jälkeen kun olin noussut ylös eteisen lattialta. Jokin osa mun mielestä oli aivan liian vakuuttunu siitä että jos katsoisin, niin sama silmäpari tuijottaisi taas mun kasvojen edessä.

Vitutuksesta voimaa, vai miten se menikään. Mutta ainakin tässä tilanteessa se piti kutinsa paremmin kuin hyvin, koska just tällä hetkellä mua vitutti enemmän kuin pitkään aikaan.
Pulssi hakkas tärykalvoja vasten kuin purkupallo, ja sai veren kohisemaan niin että vaikka olin jo juossu pitkän lenkin oli mun pakko ottaa muutama kilometri lisää. Ihan vain päästelläkseni pahimpia höyryjä pihalle, ennen kuin laittasin viestiä tai mitään muutakaan yhteydenottoa Kansasille.

Tavallaan toivoin ihan pirun lujaa että Cooper olis puhunu ihan vaan läpiä päänsä, mutta sen toiveen kanssa oli parikin ongelmaa.
Ensinnäkin, Cooperilla ei ollu mitään syytä vitsailla näin vakavalla asialla.
Toisekseen, se ei myöskään ollu niitä ihmisiä joka ylipäätään vitsailisis tälläsillä asioilla. Ja viimeisenä, muttei todellakaan väihäisimpänä, Cooperin kertoma oli antanu ihan liian monta sopivaa puuttuvaa palasta monta kuukautta kestäneeseen palapeliin. Lisääntyneet hyvin äkilliset katoamiset kun oli tullu viesti tai lyhyt puhelu, ja usein vielä siten että se oli jättäny kännykän huoneeseen. Mystiset reissut joilta Kansas oli keränny matkaan mustelmia, haljenneita huulia ja muita ruhjeita…
Jopa ne parit kerrat kun oltiin sovittu että nähään ja toinen oli lakannu vastaamasta viesteihin ja tuli monta tuntia sovitun ajan jälkeen niin naamat että olin kerranki vitsillä kysyny oliko tullu otettua jotaki viinaa väkevämpääki…
Nyt kun sitäkin muisteli, en ollu enää niin varma oliko fingergun ja silmänisku ollu mukana leikkimistä vai lipsahdus.

Hidastin lopulta mun vauhtia, ja pysähdyin ottaen tukea läheisestä lyhtypylväästä.

Sydän tuntu heittelevän pulssia minne sattuun siten että tuntu hankalalta saada vedettyä kunnolla happea. Eikä keuhkojen kuristava, vähän jopa kirvelevä, kipu ainakaan helpottanu asiaa yhtään. Vaati hetken että sain hengityksen tasaantumaan sen verran että en kokenu kuolevani. Olin juossu ihan liian lujaa ja aivan liian pitkästi. Mikäli yhtään olin pysyny kartalla niin olin juossu parikin kilometriä sellasta vauhtia mitä juostiin lyhyttä matkaa.
En edes tienny miten pystyin tollaseen. Etenkään kun alla oli jo pidempi hölkkälenkki.
Varsinki jalat tuntu ihan voimattomilta, kun löntystin polvet vähän vapisten kadun reunaa pitkin kotitalon suuntaan. Olo vaikutti vähän tasaantuneen, vaikka pään sisällä risteilevät ajatukset olivat jo kauan sitte muuttuneet yhtä sekaiseksi mitä purkautunu lankakerä, minkä joku oli uudelleen kerimisen sijaan vain kauhassu ja heittäny sen kaappiin sellasenaan.




Jo rutiintuneesta tottumuksesta kiersin Bondien kotitalon takapihan kautta, käyden tervehtimässä pienessä aitauksessa rauhassa eleleviä vuohia. Cooperit näytti jälleen kerran riitelevän niille heitetyn, ja paljon rakastetun, pienen pehmonallen omistajuudesta ja kiskoivat sitä kuin kaksi koiraa köysilelua. Lucifer sen sijaan seiso niiden käyttöön lahjotetun leikkimökin katolla ja tähyili ympäristöä.
Sen verran porukan järki astui tauolle vahtimestarin työstään, että laskeutu alas pienen rakennelman katolta ja kävi aidan vierellä lyhyiden rapsutuksien perässä. Jopa Lucy vaikutti pyörittelevän silmiään, kun Brown Cooper oli saanu nallen itselleen, ja juoksi se hampaissaan sisarustaan karkuun samalla kun hävinnyt yksilö juoksi täyttä huutoa perässä.
Saa nähdä pitäisikö vuohet viimein siirtää toisaalle, kuulemma etenkin erään kaksikon aiheuttama älämölö oli alkanut aiheuttamaan hampaiden kiristelyä parissa naapurissa. Ei sillä, Statler ei varmaan edes huomaisi jos vuohet palaisi tallille. Ja siinä vaiheessa kun huomaisi, ei kehtaisi sanoa mitään koska luulisi itse hankkineensa ne jossain välissä Facebookin marketplacen tai kaupan ilmotustaulun kautta ja unohtanu Ethanin hoidettavaksi.

Kiersin etuoven kautta sisälle, huokaisten vähän helpotuksesta kun ei tarvinnut suorittaa tavanomaista tervehtimis seremoniaa Kansasin vanhemmille tai kenenkään muunkaan kanssa. Just tällä kertaa halusin mennä mahdollisimman lineaarisesti asian läpi.
Ihan sekunnin verran tunsin huonoa omatuntoa siitä että sen sijaan että olisin jo viestissä kertonu Kansasille että halusin puhua eräästä asiasta, tein tälläsen yllätyshyökkäyksen. Mutta se tunne katos sillä hetkellä kun olin kiivenny portaat yläkertaan.
Pysähdyin huoneen oven taakse, ja vedin kertaalleen syvään henkeä ennen kuin parin koputuksen jälkeen menin sisälle. Hyvä kun ehdein suutani edes aukaseen kun Kansas ehti ensin.


“Great timing! You have to see this video what someone sent from the party I went to last week. I had nnoo idea there was a fucking dinosaur doing shots!” toinen selitti ihan innoissaan, selaten puhelintaan mainitsemansa videon perässä, “And before you think it’s boring, I don’t mean those cheap t-rex costumes you can get off from Amazon.”

Pyöräytin mun silmiä vähän, voimatta estää pientä hymy nykimästä suupielessä, ja istuin sängylle sen viereen katsomaan kyseisen videon läpi. Itseasiassa pariki. Vähän teki mieli vaan jäädä siihen toisen viereen ja olla kuin ei mitään, mutta jalkaa vispaava nakutus takaraivossa ei antanu mun rentoutua niin paljoa ettäkö se olis onnistunu.

“... Kansas. I have to ask you one thing.”
Toinen makoili selällään sängyllä, ja käänsi päätään sen verran että pysty helpommin kattoa mun suuntaan samalla kun selasi videoiden loputonta tulvaa.
“Have you gotten yourself involved in the drug business? And I mean, stronger than weed”, kysyin suoraan, puristaen mun käsiä nyrkkiin.
Kansas näytti silmänräpäytyksen ajan siltä kuin olis astunu miinan päälle, ja nyt piti miettiä tarkkaan mitä tekisi ettei se räjähtäisi. Lopulta poika veti päätään vähän sivullepäin, kulmat kurtistuen hämmentyneen sekä lähes loukkaantuneen näkösenä. “No?? What makes you think that??”
En osannu sanoa tuntuiko toisen sanat kylmältä suihkulta vai avokämmeneltä kasvoissa. Vaikka en voi kyllä väittää odottaneenikaan että Kansas olisi suoriltaan myöntäny asiaa. “So you don’t carry bricks of cocaine in your backpack and try to find a good hiding spot for them in abandoned places?”
“...Should I?” Kansas kysyi, katse pääasiassa kännykän näytöllä kuin puhuisimme vain tekemättömistä kotiläksyistä tai kokeisiin valmistautumisesta.
“Cut the bullshit, Kansas”, mutisin ja pureksin hampaitani yhteen niin että leukapielissä vihlaisi.
“I have no idea what you’re talking about”, toinen kommentoi olkiaan kohauttaen.

Pystyin tuntemaan kuinka mun hermot kiristy. Lämmin aalto nousi niskaa pitkin kohti korvia, ja tuntu siltä että ohimossa sykki. “You were seen”, totesin lyhyesti ja nousin ylös, tunkien mun kädet hupparin etutaskuun.

“You were in some abandoned factory’s control room or whatever. And your backpack broke because there was several powder sugar brics on the ground for everyone to see in there”, sihahdin aikomaaniki synkemmin.
“Uh-huh. And who would’ve seen me?”
Teki mieli napata se saatanan kännykkä pois toisen käsistä. “You know exactly who three saw you.”
“....Huey, Dewey and Louie?” toinen kysyi päätään kallistaen, vilkaisten vain hyvin nopeasti suurinpiirtein mun suuntaan ennen kuin palautti katseen puhelimen näytölle.
“....There is three strikes. Now you have used one. And the third one is the last one, after that it’s over. And by that I mean our relationship. I can look past many things, but this kind stuff? No”, selitin tiukasti hampaita yhteen purren.
Lopultaki Kansas reagoi edes jotenki, kun sen leuka loksahti auki ja pienen hetken se vaan tuijotti sekä laski kännykän vähän pois kasvojen edestä. “You’re willing to break things off over something Cooper said?” Toinen kysy epäuskoisena.
“So you do know who was there afterall, good. But no, I am not willing to break up with you because of what Cooper might have said. He has no reason to lie, but you?”

Toinen kimurteli vähän, naamioiden sen paremman asennon hakemiseen koska Kansas käänty kyljelleen sängyllä. Katse kiersi pari kertaa mun suunnassa.

“...It’s just business.”
“It’s illegal. And fucking dangerous too. That’s what it is”, sihahdin, jännittäen mun harteita samalla kun taskun suojissa nypein mun toisen käden ihoa. “I’m not stupid, so I know you can’t get off from those things just like that. But if you want to be in a relationship with me, you better start planning how to get away from that business.”

En tykänny tehdä mitään ultimatum vaatimuksia, mutta jossaki mullaki se raja meni. Koska tälläset touhut ei ollu vaarallisia vaan Kansasille itelleen, vaan myös sen läheisille jos paska osu tuulettimeen tarpeeksi pahasti.

“I already have a plan, but I need the money first”, Kansas mutisi.
“... I’m not sure what is the saddest part of this. The fact that for the first fucking time, I really don’t know if I can trust what you said is true. Or that you lied straight to my face, and kept up with it even when you knew that I know already”, totesin ja jouduin karaisemaan kurkkuaniki välillä kun puristava tunne kaulalla kiristy, “And just so you know, don’t you fucking dare to blame any of this on Cooper. I had my doubts that you have gotten yourself in some no-good shit for a while already. I just couldn’t point out what exactly..”

Tunsin ärsyttävää polttelua mun silmäkulmassa, mitä yritin lieventää räpyttelemällä nopeasti. Eikä asiaan varsinaisesti auttanu toisen kasvoille valahtanu ilme. Mieleen tuli nopeasti koiranpentu jota joku oli potkaissu, kun Kansas hitaasti hartiat lysyssä nousi istumaan ja laski toisen jalkansa lattian puolelle. Katse pysytteli lähinnä alhaalla, ja nousi vaan välillä mun suuntaan.

“I’m sorry”, poika sanoi lopulta hiljaa.
“...I hope you really mean it..” sanoin vähän nieleskellen. Tuntu tavallaan oudolta että tämä tilanne tuntu niin monella eri tavalla mussa itsessä. Mutta sitten taas, en ollu koskaan ollu tällaisessa tilanteessa. Että ihmisestä johon olin retkahtanu, ja kovaa, paljastu tälläsiä asioita. “..I.. I think I need to go home now..”
Kansas vaan tuijotti pimeäksi muuttunutta kännykän näyttöä, raaputtaen sen reunaa peukalollaan samalla kun mumahti lyhyesti ja nyökytti päätään.

Katsoin toista pienen hetken, jolloin mun vähän teki mieli jäädäkki. Koska asia oli sinällään käsitelty, eikä sitä voinu tästä mihinkään suuntaan sormia napsauttamalla muuttaakaan. Mutta koin parhaaksi että kuitenki lähtisin. Olin onnistunu pitään itteni ja sanani kuitenki suhteellisen asiallisella linjalla, enkä halunnu että jossain vaiheessa kun ajatukset tai mitkään muutkaan pääsis pulppuaan pintaan että puhuisin sivu suun. Tai tekisin mitään lisäpäätöksiä asioiden suhteen.
Parempi vetää henkeä ja nukkua yön yli rauhassa.
Astuin lähemmäs sänkyä minkä reunalla Kansas istu, ja kumarrun lähemmäs jos ylsin suukottaan sen otsaa ja pakotin pienen hymyn mun kasvoille. “Good night”, sanoin lyhyesti ennen kuin käännyin ympäri ja poistuin huoneesta.