Ronyan kirja

“No”, Clyde Johnston sanoi pitkän hiljaisuuden päätteeksi, jonka aikana olin tuijottanut sen ajamiseen keskittyneitä kasvoja ja virnistellyt pelkääjän paikalla. “Mites sen markkinahevosen kanssa on sujunut.”

“Sen markkinahevosen nimi on Ronya, ja se ei ole mikään tavallinen markkinahevonen, vaan tuleva kisakenttien kuningatar!”, oikaisin heti. Clyden vakavilla kasvoilla vilahti pieni hymynhäiven. Vaikka parrakas mies olikin tavanomaisen vähäeleinen, tiesin, että kovan kuoren alla piili humoristinen poikamies.

“Kyllä ne kisakentät sinullekin vielä nöyryyttä opettavat”, Clyde sanoi, ja huitaisin kädelläni ilmaa.

“Joo, just. No, mutta hyvin on mennyt, kiitos kysymästä. En malta odottaa, että mun valmennukset alkavat. Voitko kuvitella, mä pääsen Mark Myersin valmennukseen!”

Clyde ei sanonut mitään. Se ohjasi vanhaa lava-autoa kuoppaista hiekkatietä eteenpäin ja imeskeli puutikkua, jolla oli vielä hetki sitten kaivanut hampaitaan. Mua ei haitannut - ehkä Clyde oli vain salaa vähän kateellinen. Mark Myers oli koko osavaltion paras westernvalmentaja ja jokaisen lajia tuntevan westernpojan idoli. Ehkä Clydekin olisi joskus nuoruudessaan halunnut westernratsastajaksi, ennen kuin päätyi meille töihin? Katselin Clyden ruskettuneita, jo hieman ahavoituneita kasvoja. Minkä ikäinen se edes oli? Kolmekymmentä? Neljäkymmentä? Vanha se oli ainakin.

“Isäsi käski muistuttaa, että viikonloppuna on taas karjanerottelu”, mies sitten sanoi, tovin tauon jälkeen. Painauduin vähän syvemmälle selkänojaa vasten ja päästin ilmaa keuhkoistani. Karjan erottelu oli jokakeväinen homma, jolloin nimensä mukaisesti erottelimme poikivat naudat ja hiehot erilleen muusta laumasta. Mä olin ollut mukana 12-vuotiaasta saakka, ja nyt kun Arnold, meidän vanha työntekijämme, oli jäänyt eläkkeelle ja muuttanut kauemmaksi, olin joutunut ottamaan entistä enemmän vastuuta ranchillamme.

“Joo joo”, sanoin ja katsoin ulos ikkunasta. Ihme ilonpilaaja.

Clyde huomasi mun eleeni ja vilkaisi nyt vuorostaan mua syrjäkaitein. Parran alla sen suupieli vetäytyi hymyyn, samalla kun sen metsänvihreät silmät tuikkivat stetsonin lipan alta.

“Et kai vain luullut pääseväsi nyt luistamaan tilan töistä, kun olet oikean kilparatsun omistaja?”

Käännyin katsomaan Clydeä ja virnistäen muksautin sitä kevyesti olkapäähän.

“Hah hah, hauskaa. Ensin työ, sitten huvi, sitähän isä aina on hokenut.”

“Ja pirun oikeassa se mies onkin”, Clyde sanoi ja käänsi autonsa Twin Falls Farmille johtavalle tielle.



Tallilla oli hiljaista, kun astelimme pihan poikki kohti tarhoja. Iltapäivän aurinko lämmitti jo vähäsen, vaikkei asteita vielä montaa ollutkaan. Lumi oli sulanut pihalta niiltä osin, joihin aurinko oli yltänyt paistamaan – puiden suojissa oli yhä lumikerroksia, joiden luota päiväsaikaan sulava lumi valui pieninä puroina pitkin tallipihaa alaspäin.

Itse harpoin edellä, Clyde taas käveli verkkaisemmin ja katseli tallin tiluksia mietteliäänä. Twin Fallsin talli-talo-maneesi –kompleksi oli perin erikoinen. En ollut koskaan itse kuullutkaan vastaavasta – tuskin Clydekaan, ja mies silmäilikin siistiä, hyvin hoidettua rakennusta kulmiensa alta, muttei sanonut mitään.

Itse olin päässyt jo tarhojen luo. Lähellä aidan reunaa, pää hieman painuksissa ja korvat lerpallaan seisoi kullankeltainen tamma. Se hätkähti jostain unen ja valveen rajamailta hereille, kun vislasin matalasti, ja käänsi korviaan äänen suuntaan samalla kun kohotti päätään.

“Good girl”, sanoin Ronyalle, joka kääntyi rintamasuunta muhun päin ja kurkotti aidan yli niin, että sain rapsutettua sitä turvan alta. Sillä roikkui heinänkorsi suupielestä ja sen karvaan oli sekoittunut mutaa – tamma oli ilmeisesti piehtaroinut antaumuksella.

Clyde oli kävellyt myöskin tarhoille. Se silmäili Ronyaa kädet taskuissa. Ronya puhalteli hetken ilmaa mun kämmenelle, mutta koska herkkuja tai muutakaan ei tullut, se peruutti pari askelta ja alkoi hangata päätään etustaan vasten.

“Eikö ole hieno”, sanoin ja hymyilin Clydelle.

Clyde mittaili katseellaan Ronyaa. Se oli vielä aika ruipelo – tammalla ei ollut hirveästi lihaksia, ryntäät olivat lähes olemattomat. Sen olemus oli vähän homssuinen, kun talvikarvaa oli vielä jäljellä ja harjaan oli sotkeutunut havunneulasia ja heinänkorsia.

“Eiköhän siitä ihan kelpo ratsu tule”, Clyde hymähti lopulta. “Mutta työtä se teettää.”



Ronya oli helppo satuloida ja hoitaa muutenkin. Hyväluontoinen, se on tärkeää, Clyde oli sanonut, kun olin taluttanut Ronyan kentälle. Kengittäjä ei ollut vielä ennättänyt käymään Twin Fallsilla – se kävisi samalla kuin meidänkin tilallamme kengittämässä isän karjahevoset. Siksi en uskaltanut vielä lähteä Ronyan kanssa maastoilemaan.

Clyde seurasi kentän vierellä, kun kävelimme Ronyan kanssa ympäri kenttää. Tamma ei ollut vielä kovin rutinoitunut työskentelemään - emme tarkkaan tienneet, kauanko se oli ollut ikään kuin jouten, ennen kuin ostimme sen markkinoilta. Ratsukoulutettu se oli ja selkeästi ihan osaavakin, mutta kestäisi tovin, ennen kuin sen kanssa pystyisi alkaa työskentelemään kunnolla.

Ravityöskentelyssä Ronyalle tuli nopeasti hiki. Tamma reagoi hyvin apuihin – se hidasti ravista käyntiin jo pelkällä istunnalla, kun saavuimme kentän päätyyn. Käänsin Ronyan keskiuralle ja samalla huomioni kiinnittyi tallipihalla hevosen selkään nousevaan tyttöön.

Jo ennen kuin tytön takamus oli ehtinyt osua satulaan, kirjava hevonen otti reippaita askelia eteenpäin. Määrätietoisesti tyttö käänsi hevosen ympäri eikä antanut sen lähteä rynnimään. Kuulin tallipihan yli kantautuvan sättimistä ja erotin heikosti sanat 'Sheyla, senkin kärsimätön otus! Aina kiire jonnekin...'

Katselin kiinnostuneena ratsukon perään. Tamma, ilmeisesti Sheyla nimeltään, oli niin värikäs, että se näytti melkein jonkun humalaisen taidemaalarin kirjailemalta. Sillä oli ripeä askel ja enemmän lihasta kuin Ronyalla. Sen ratsastaja vaikutti nuorelta - ehkä mun ikäiseltäni, ja huomasin sen vilkaisevan meihin päin ennen kuin suuntasivat pois tallipihalta, kohti maastoreittejä. Vein käteni stetsonin lipalle tervehdykseksi, ja tyttö heilautti kättään, ennen kuin ne katosivat kuusikkoiseen metsään.



Lopeteltuani olin putsaamassa Ronyaa tallin pesukarsinassa. Clyde oli törmännyt Marioniin ja jäänyt vaihtamaan naisen kanssa kuulumisia tallipihalle, ne olivat kai vanhoja tuttuja keskenään.

Tallin käytävältä kuului kavioiden kopsahtelua ja kurkistin uteliaana ulos pesukarsinasta, jos väriläiskähevonen olisi palannut omistajineen. Sen sijaan käytävällä käveli toinen, lähes yhtä värikäs hevonen – Spike, omistajansa Harper MacDonaldin kanssa.

Harper vilkaisi mua, mutta vei katseensa yhtä nopeasti poiskin ja talutti Spiken karsinaansa. Virnistin pienesti, ennen kuin käännyin takaisin Ronyan puoleen.

Harper MacDonald, joka oli mun kanssa samalla vuosikurssilla, kävi samalla tallilla. Asia oli käynyt ilmi hiljattain, kun olimme sattuneet yhtä aikaa Twin Fallsille hieman Ronyan saapumisen jälkeen. En tiennyt miten paljon Harper oli mua koulussa huomioinut, vaikka Wilmingtonissa kaikki tunsivat toki toisensa, mutta itse tietenkin tiesin Harperin. Harper MacDonald, kiltti hyvän perheen tytär, joka oli hyvä koulussa ja kuului koulun cheerleader-joukkueeseen. Harper oli niitä tyttöjä, jotka liikkuivat suosittujen porukoissa ja kuuluivat samaan koulun eliittijengiin Wilmington Wild Hawksin ja Blue Mountain Wingsin urheilijapoikien kanssa. Mä en kuulunut niistä joukkueista kumpaankaan, enkä ollut koulussakaan erityisen hyvä - me elimme vähän eri maailmoissa.

Siksi musta olikin ollut hauskaa, että Harper oli pyytänyt (tai käytännössä kieltäytynyt mun pyynnöstä, mutta suostunut kuitenkin lopulta) päästä mun kyydillä kotiin.

Talutin Ronyan karsinaan. Tamma lompsi puhtaaseen boxiinsa ja meni heti tarkistamaan, olisiko ruokakupissa jo ilta-appeet tarjolla. Suljin sen karsinan oven ja käännyin sitten katsomaan yhden karsinan päässä olevaan Spiken boxiin, jossa Harper harjasi ruunaansa pitkin vedoin selin muhun.

“Howdy”, sanoin kävellessäni Spiken ovelle ja nojatessani rennosti sitä vasten. Harper vilkaisi mua ja veti kasvoilleen jonkun etäisesti hymyä muistuttavan ilmeen.

“Moi”, se tervehti ja kääntyi sitten katsomaan Spiken pilkukasta kylkeä. Se näytti siltä, että se oli jatkamassa kohteliaisuussyistä, ehkä kysymässä mitä kuuluu tai sellaista, mutta sanat juuttuivat sen kurkkuun.

“Noh, tarviiko MacDonaldin tyttö taas kyydin kotiin, vai joko pyörän vaihteet toimii?” kysyin kiusoitellen. Harper katsahti mua – sen ilme oli ihmeen terävä, vaikkei se varsinaisesti suuttuneelta näyttänytkään.

“Ei kiitos, sain ne toimimaan”, se vastasi ja heilautti vaaleita kutrejaan itsevarmasti. Vedin kädet puuskaan ja kallistin omaa päätäni.

“Ai, mä luulin, että oisin nyt sun virallinen hovikuski”, virnistin ja Harper näytti siltä, että halusi pyöräyttää silmiään.

“Se oli vaan yksi kyyti, jatkossa pääsen kyllä hyvin kulkemaan itsekin”, se sanoi sitten ja loihti kasvoilleen jäykän hymyn. “Ja - ja sun ei tarvi mitään mainostaa jossain koulussa, että oisit joku mun hovikuski.”

Mä levitin käsiäni viattomana ja astuin askeleen taaemmas karsinalta.

“Wou, calm down wildcat”, sanoin ja kumarsin suureleisesti. “Kunhan halusin olla neidille mukava. Ja miksi ihmeessä mä mainostaisin tuollaista kenellekään?”



Okei, olin mä ehkä vähän meinannut mainostaa Dylanille ja JJ:lle, että mä olin tarjonnut kyydin Harper MacDonaldille. Mutta ihan oikeasti mä en sit ollut sanonut niille mitään - koska ei ne ois kuitenkaan uskonut, että kaikista maailman ihmisistä Harper MacDonald olisi hypännyt Cooper Millerin auton kyytiin – edes, vaikka sen pyörän vaihteet olisivatkin rikkoutuneet.

Makasin sängyssä ja selasin puhelinta. Taustalla pyöri Peaky Blinders, mutta huomioni oli kiinnittynyt puhelimen näytöllä oleviin nettisivuihin. Viikonloppuna meidän oli tarkoitus lähteä käymään Boisessa - äiti oli luvannut pikkusiskolleni Amylle, että se saisi uuden polkupyörän tänä kesänä. Itse odotin Boisen-reissua toisesta syystä - pääsisin käymään Idaho Cowboy Suppliesissa, osavaltion suurimassa wester-myymälässä. Halusin ostaa Ronyalle uudet, tuliterät varusteet.

Katselin haikaillen kiiltäviä westernsatuloita ja koristeellisia lännensuitsia, ja mielessäni näin jo meidät kisa-areenoilla kiertämässä tynnyreitä ja liukumassa pysähdyksiin. Yleisö hurraisi... Musiikki pauhaisi kilpaa kuuluttajan äänen kanssa... Nuoret tytöt huutaisivat kuorossa mun nimeäni, kun voittaja julistettaisiin...

Haaveiluni keskeytyi, kun puhelimeni värähti. Dylan Scott, paras ystäväni, laittoi viestiä.

Dylan klo 19:21
dude, mihin sä hävisit koulun jälkeen

Cooper klo 19:21
tallille
ronyalla oli kengitys

Dylan klo 19:22
laitettiinko sille air maxit vai jordanit

Cooper klo 19:23
lol
guccin addut

Dylan klo 19:24
lol

Hymähdin ja siirsin puhelimen sivuun. Dylan ei ollut hevosihmisiä - niiden perheellä oli pieni vihannes- ja puuvillafarmi, jota niiden vanhemmat pyörittivät yhdessä. Ala-asteella Dylania kiusattiin ja se sai kiusaajien suussa pilkkanimen Dylan Scotton. Onneksi Dylan ei ollut kovin herkkä, eikä välittänyt idioottien irvailusta. Lopulta ne sitten kyllästyivätkin ja lopettivat.

Peaky Blinders oli seisahtunut ja Netflix kysyi jatkanko katselua. Haukottelin ja painoin television kiinni, jolloin kuulin että meidän ovellemme koputettiin. Vilkaisin kelloa – puoli kahdeksan. Yleensä tähän aikaan ei enää tullut vieraita.

Isä avasi oven, ja kuulin miesäänen puhuvan terassilla. Uteliaisuus vei voiton – työnsin peiton syrjään ja vetäisin villaneuleen paljaan ylävartalon peitoksi, ennen kuin kurkistin huoneeni ovesta ulos.

Isä seisoi ovella ja nyökytteli kädet lanteilla. Kävelin lähemmäs ja tunnistin vaaleapartaisen ja varsin muhkeaviiksisen vierailijan herra Robertsiksi. Hän näytti vakavalta puhuessaan isälle ja viittilöi kädellään taakseen jotain kuvaillakseen. Siirryin lähemmäs ja herra Robertsin viikset värähtivät, kun se siirsi katseensa muhun.

“Hyvää iltaa, Cooper”, mies tervehti ja isä kääntyi katsomaan olkansa yli.

“Iltaa, herra Roberts”, sanoin ja vedin kädet puuskaan ja suoristin ryhtiäni. “Mitä te täällä tähän aikaan teette?”

Herra Roberts, etunimeltään Rufus, kuului Idaho National Park Serviceen ja johti Wilmingtonin yksikköä, Sawtooth Mountain Search and Rescueta. Käytännössä he olivat metsänvartijoita ja hoitivat monia eri asioita – raivasivat teitä ja sähkölinjoja myrskyjen jäljiltä, valvoivat metsästyslupien noudattamista ja tarvittaessa etsivät metsään tai vuorille kadonneita. Herra Roberts oli toiminut ammatissaan koko ikänsä ja alkoi jo lähestyä eläkeikää, mutta oli silti vielä hyvässä kunnossa.

“Kerroin juuri Arthurille, että Wilmingtonissa on nuori tyttö kadoksissa. Tarvitsemme mahdollisimman monia vapaaehtoisia etsintöihin, sillä yöt ovat vielä kylmiä, eikä aikaa ole hukattavaksi.”

Sekä isä, että herra Roberts näyttivät vakavilta. Isä käveli naulakon luo ja alkoi vetää takkia ylleen.

“Minäkin tulen – voin auttaa”, sanoin, ja kävelin itsekin kohti naulakoita. Isä katsoi minua kulmiensa alta.

“Se on vaarallista. On jo hämärää, eikä mene enää kauaa, että on täysin pimeää. Parempi olisi, kun jäisit kotiin.”

“Mä olen jo kuusitoista!” sanoin ja vedin kädet lanteilleni. “Kuulit, mitä herra Roberts sanoi – kaikkien vapaaehtoisten apua tarvitaan!”

Herra Roberts, joka seisoi yhä talomme kuistilla, rykäisi ja katsoi isääni.

“Poika on oikeassa, Arthur”, herra Roberts sanoi. “Anna pojan tulla mukaan. Emme tiedä, kuinka kauan tyttö selviää näissä asteissa.”

Isä huokaisi syvään, sillä tavalla kuin vanhemmat yleensä huokaisevat silloin, kun joutuvat antamaan jälkikasvulle periksi. Se painoi stetsonin päähänsä ja otti auton avaimet naulasta.

“Käy herättämässä Clyde ja tulkaa autolle.”



Automatkan aikana isä ja Clyde olivat hiljaa. Katselin ikkunoista taivaanrannassa kajastavaa aurinkoa, josta näkyi enää viimeinen, himmeä valojuova vuorijonoa vasten. Auton mittari näytti yhtä astetta, ja kaivoin puhelimeni esiin.

Cooper klo 20:01
et ikinä arvaa
joku nuori mimmi on kuulemma eksynyt metsään
roberts tuli meille ja nyt me ollaan isän ja clyden kanssa menossa auttaa etsinnöissä
salee joku meidän koulusta!!

Laskin puhelimen reidelleni, mutta Dylan vastasi melkein heti.

Dylan klo 20:03
lol!! Siellähän on nyt vuoristotulvia ja kaikkea!
kukahan se on
salee se freshman piper brooks. se on legit niin tyhmä, että se vois hyvin lähtee tähän aikaan johonkin sawtoothille haha

Naurahdin Dylanin viesteille. Kieltämättä itsekin olin miettinyt, kuka tämä kadonnut tyttö oikein oli, ja mikä kuningasidea oli ollut lähteä näillä keleillä samoilemaan metsikköihin. Kaikki nyt tiesivät, että nyt oli syytä välttää ainakin vuorien läheisyydessä liikkumista – vuoristotulvat saattoivat alkaa äkkiarvaamatta ja vesimassat saattoivat olla hengenvaarallisia, mikäli joutui niiden tielle.

Auto pompahti ja kohotin katseeni. Lähes välittömästi kurtistin kulmiani, kun tunnistin pihan, jolle isä autollaan oli juuri kaartanut.

“Miksi me ollaan Twin Falls Farmilla?” kysyin, mutta isä ei vastannut mitään. Se avasi jo turvavyötään, samoin Clyde – tein samoin niiden perässä ja astuin autosta ulos.

Herra Roberts, joka oli ajanut edellämme, seisoi tallipihalla. Sen seurassa oli muita Sawtooth Mountain Search and Rescuen työntekijöitä sekä Marion, joka näytti puristavan rintaansa.

“Se tyttöraukka on ollut tuolla jo monta tuntia! Meidän uusin tulokas pääsi karkaamaan, ja hän lähti perään! Voi, kunpa vain kaikki olisi hyvin... Spikekään ei ole palannut tallille.”

Nielaisin ja mun kädet puristuivat taskussa olevan puhelimen ympärille.

Kadonnut tyttö oli Harper MacDonald.



Herra Roberts jakoi toimintaohjeita, mutta mun päässäni kohisi oudosti ja miehen sanat tuntuivat kuuluvan jostakin kaukaa. Ulkoilma tuntui yhtäkkiä monta astetta kylmemmältä, ja mietin vain, kuinka kylmä Harperilla mahtoi olla. Marion, jonka silmät olivat kyynelistä märät, niisti nenäänsä valkoiseen nenäliinaan.

“Yksi partio lähtee kohti putouksia”, herra Roberts sanoi. “Myös Sawtooth Peakille on menossa yksikkö, vaikkemme uskokaan, että MacDonald olisi lähtenyt niin kauas. Käytössämme on kolme mönkijää, mutta niillä ei pääse tiheimpään metsikköön, jolloin meidän on liikuttava jalan.”

Katselin avuttomana ympärillä olevia ihmisiä. Kolme mönkijää tuntui hävyttömän pieneltä määrältä. Herra Roberts jakoi ihmisille radiopuhelimia sekä gps-paikantimia, ja mun oli pakko avata suuni.

“Mä lähden ratsain”, ilmoitin. Isä kääntyi katsomaan minua terävästi.

“Et varmasti lähde”, se ilmoitti jyrkästi. “Riittää, että meillä on kadoksissa kaksi hevosta ja yksi ratsastaja. Emme kaipaa enempää etsittävää.”

“Mutta Ronyan kanssa liikun nopeammin kuin jalan, ja se pääsee myös tiheämpään metsään!” puolustauduin. Katsoin uhmakkaasti isää ja herra Robertsia, joka oli keskeyttänyt tavaroiden jaon.

“Tästä ei keskustella”, isä sanoi, mutta Clyde, joka oli tähän mennessä seisonut hiljaa taka-alalla, laski kätensä isän olalle.

“Cooper puhuu asiaa”, Clyde sanoi matalalla äänellä. “Hän voi kulkea edellä ja etsiä merkkejä kadonneista. Meillähän on radiopuhelimia ja gps-paikantimet, ja poika osaa ratsastaa.”

Isä katsoi Clydeä otsa huolesta rypistyneenä. Se vilkaisi minuun ja pudisteli päätään hiljaa.

“Anna mun mennä.”

Nyt isä huokaisi. Se katsoi Clydeen, ikään kuin anellen, mutta antoi lopulta periksi.

“Ehkä meillä ei ole vaihtoehtoja”, isä sanoi karhealla äänellä. Clyde nyökkäsi ja ryhdistäytyi - mies näytti yhtäkkiä terästäytyvän silmissä.

“Anna auton avaimet, Arthur. Ajan hakemaan Gypsyn ja palaan tänne. Voin ratsastaa pojan perässä.”

Isä näytti siltä, että autojen avainten antaminen oli yhtäkkiä kamalan vaikeaa. Se vei kätensä hitaasti taskuun ja pysäytti hetkeksi kätensä liikkeen, ennen kuin viimein sysäsi avaimet Clydelle, joka kääntyi kannoillaan ja palasi isän autolle.

Katsoin Clyden selän perään, kunnes isän ääni keskeytti minut.

“Cooper, mene hakemaan Ronya, niin minä katson sinulle varusteet valmiiksi.”

Tein työtä käskettyä ja harpoin ripein askelin tallille, jossa oli hämärää ja hiljaista. Hevoset oli tänään haettu tavanomaista aiemmin sisälle - liekkö syynä päivän tapahtumat. Ronya seisoi karsinassaan ja näytti uniselta siristellessään silmiään, kun napsautin valot päälle ja harpoin sen karsinan ovelle.

“Anteeksi herätys, tyttö”, puhelin samalla, kun avasin oven ja silitin tamman kullanväristä päätä. “Mutta nyt meidän on mentävä pelastamaan Harper ja Spike.”



Pelastusjoukkio oli pienentynyt, kun saavuin Ronyan kanssa pihalle ja nousin tamman satulaan. Sitä ei tuntunut haittaavan ratsastusretken outo ajankohta – se käveli kuuliaisesti isän ja herra Robertsin luo, kun kannustin sen liikkeelle.

Isä piti kädessään pientä laukkua. Sen kasvoilla oli outo ilme, jollaista en ollut aiemmin nähnyt - ehkä se oli huolta, ehkä se oli tietynlaista ylpeyttä.

“Tässä”, isä sanoi ja ojensi laukkua minulle. Otin sen vastaan ja heitin hihnan pääni yli toiselle olalle. Herra Roberts nyökkäsi, kun katsahdin siihen päin.

“Siellä on taskulamppu, kartta ja kompassi, ensiaputarvikkeita ja gps-paikannin. Tässä - ota tämä radiopuhelin vyöllesi. Vastaa joka kerta, kun sinua kutsutaan, ja muista ilmoittaa jos havaitset pienimmänkin merkin MacDonaldista. Clyde ja Gypsy tulevat sinun perässäsi.”

Isä ojensi radiopuhelimen ja otsalampun, jonka kiinnitin stetsoniini.

“Mikäli havaitset uusia vuoristotulvia, palaa heti takaisin. Ymmärrätkö?”

Nyökkäsin. Tunsin yhtäkkiä itseni aikuisemmaksi kuin koskaan aiemmin. Olin jo kannustamassa Ronyaa liikkeelle, kun isä tarttui tamman ohjaksista ja laski toisen kätensä käsivarrelleni.

“Ole varovainen, Coop.”

Nielaisin ja nyökkäsin lyhyesti, ennen kuin isä päästi irti ja minä ja Ronya suunnistimme metsän pimeyteen.



Oli hiljaista. Ronyan kaviot kopahtelivat rytmikkäästi maata vasten, ja yritin parhaani mukaan käännellä päätäni nähdäkseni maassa mitä tahansa merkkejä Harperista ja Spikestä - kavionjälkiä, karvatukkoja, repeytynyttä kankaanpalaa. Aurinko oli viimein painunut kunnolla mailleen ja taivaalla loisti kuunsirppi. Se ei paljoa valoa tuonut – mietin, miten vähän Harper mahtoi nähdä ympärilleen ilman kunnollista valonlähdettä.

Kuiva heinikko rahisi, kun Ronya käveli sen lävitse. Olin kaivanut kartan esille ja tutkin sitä. Pimeässä oli vaikeaa erottaa maastonmuotoja, mutta arvelin tietäväni sijainnin noin suunnilleen vuorten perusteella. Olin juuri laittamassa karttaa takaisin laukkuun, kun jokin iso lintu lehahti lentoon aivan meidän vierestämme. Sen siipien iskut kumisivat ilmassa ja Ronya säpsähti, ottaen muutaman hermostuneen steppiaskeleen. Luojan kiitos se ei pillastunut – korskahdellen se tyyntyi, kun silitin sen kaulaa.

“Woah, kaikki hyvin tyttö... Se oli varmaankin vain kanadanpyy...”

Vasta nyt aloin todella hahmottaa, miten vaarallista erämaassa oli. Sydän takoi rinnassa edelleen linnun jäljiltä, ja yritin pitää ajatukseni kurissa – ei ollut sijaa hermoilla. Radiopuhelin rätisi - sitten kuulin miehen äänen.

“Johto, partio yksi.”

“Partio yksi, johto kuulee.”

“Johto, olemme tarkastaneet Sawtooth Peak Trailin. Ei merkkejä etsitystä.”

“Partio yksi, jatkakaa Sawtooth Peak Traililta lounaaseen.”

“Partio yksi kuittaa.”

Katsoin kallioiden jonoa, jonka laki piirtyi heikosti vasten tummaa yötaivasta. Miten pitkälle Harper oli oikein kulkenut?



Ronyan askellus oli varmaa, mutten uskaltanut silti ravata kuin satunnaisia pätkiä. Vaikka minulla olikin otsalamppu, olin kaivanut myös pienen taskulampun avuksi - näin saatoin valaista vielä tarkemmin ympäristöäni.

Kojootin ulvonta kaikui metsässä. Yritin pitää pääni kylmänä - kojooteista ei olisi meille mitään haittaa. Kerran luulin jo nähneeni vilauksen Spikestä, mutta pitkäkoipinen eläin olikin vain hirvi, joka hetken meitä möllötettyään katosi kuusten lomaan.

Mitä kauemmin kuljin, sitä vaikeampaa minunkin oli hahmottaa omaa sijaintiani. Pysähtelin katselemaan maanmuotoja ja tutkimaan karttaa – painaa mieleeni yksityiskohtia, kuten suuren kelomännyn ja vähän karhunpäätä muistuttavan suuren kivenlohkareen. Hengitys kohoili huuruna ilmaan, ja mulle alkoi iskeä paniikki.

Älä hermoile, Cooper... Lopeta pelkääminen... Kaikki päättyy ihan hyvin...

Juuri, kun epätoivo ja hermostuminen oli ottamassa vallan, näin viimeinkin jotain, mikä kiinnitti huomioni. Ratsastin lähemmäs ja osoitin taskulampulla maata. Mutaisessa maassa, heinien keskellä, erotin jäljet.

Hevosen kavion jäljet.

Kaivoin radiopuhelimen jo hieman kohmeisin sormin esille ja painoin sen päälle.

“Täällä - Cooper”, sanoin takellellen. Tajusin, ettei mulla ollut hajuakaan, miten radiopuhelimeen kuului puhua.

“Cooper, partio kolme kuulee.”

“Öh - partio kolme - löysin hevosen jälkiä.”

Radiopuhelimessa oli hetken hiljaista. Sitten kuului rätinää.

“Cooper, löysit hevosen jälkiä? Mikä on sijaintisi?”

Yritin kaivaa nopeasti karttaa laukusta. Levitin sitä auki ja yritin hahmottaa omaa sijaintiani, mutta se oli hidasta ja hankalaa. Ronya seisoi paikallaan - sitä ei haitannut pysähdellä.

“Cooper, partio kolme, kuuletko?”

“Kuulen”, sanoin radiopuhelimeen. “Öh - olen... Olen noin mailin verran Blue Mountain Ridgestä luoteeseen... Luulisin”, sanoin ja kuljetin sormeani vasten kartan pintaan.

“Cooper, olet noin mailin verran Blue Mountain Ridgestä luoteeseen?”

“Joo.”

“Cooper, tulemme sinne. Partio kolme kuittaa.”

Asetin radiopuhelimen takaisin vyölleni ja ohjasin nyt Ronyan jälkien suuntaan. Ne olivat selkeästi tuoreita – mutta kuinka tuoreita? Harper oli saattanut jatkaa tästä matkaa vielä tuntien ajan. Tai mitä, jos jäljet kuuluivatkin Sheylalle? En halunnut pessimististen äänten ottavan päässäni valtaa liiaksi – yritin työntää ne taka-alalle ja keskittyä vain jälkien seuraamiseen.

Maasto alkoi kohota ja muuttua entistä tiheämmäksi risukoksi. Puiden oksat tuntuivat kurottavan meitä kohti ja jouduin vähän väliä kumartelemaan, että pääsimme matalalla olevien oksien alitse. Vaikka Ronya olikin melko varmajalkainen, kompasteli sekin välillä maassa kiemurteleviin juurakoihin, ja yritin antaa sille mahdollisimman paljon tilaa liikkua.

Jäljet näkyivät välillä heikommin, mutta pysyimme jotenkuten niiden perässä. Yritin katsella kaikkialle ja kuulostella, jos kuulisin jotakin, mutta ainoat äänet tuntuivat tulevan meistä ja jossain kaukana huhuilevasta pöllöstä.

“Harper?” huhuilin metsään. Kukaan ei vastannut.

En tiedä, kauanko me Ronyan kanssa oikein kuljimme. Välillä radiopuhelin heräsi eloon, kun eri partiot kertoivat sijaintejaan. Clyde oli partioita nopeampi – Gypsy oli myöskin hyvä ja varmajalkainen karjahevonen. Maasto alkoi olla jo sen verran vaikeaa, etten tiennyt, pääsivätkö mönkijät kulkemaan sitä pitkin.

Yhtäkkiä Ronya terästäytyi. Sen siro pää kohosi ilmaan ja sen sieraimet värisivät. Tamma seisahtui paikalleen ja katseli pimeyteen – sitten se päästi pitkän, kuuluvan hörähdyksen.

Ja pimeydestä sille vastattiin.

Ronya hirnahti, ja ilmassa kiiri kimakka vastaus. En tiennyt, oliko kyseessä Spike vai Sheyla – mutta kannustin joka tapauksessa Ronyan liikkeelle. Se lähti ripein askelin, pää korkealla eteenpäin.

“Harper?” huusin uudestaan. Ei vastausta.

Loputtomalta tuntuneiden sekuntien jälkeen erotin vihdoin pimeydessä hevosen siluetin. Sen silmät loistivat otsalampun valossa, ja erotin tumman, laikukkaan karvan. Spike. Sydämeni takoi kun haravoin ympäristöä. Missä Harper oli? Miksei Spikellä ollut satulaa yllään?

Kun pääsin lähemmäs, liu’uin Ronyan selästä, ja silloin näin Harperin. Se oli käpertynyt Spiken satula sylissään puunrunkoa vasten. Sen silmät olivat kiinni ja sen huulet olivat aivan siniset. Koko kehon läpi tuntui kulkevan väristys - mitä jos Harper oli kuollut?

“Harper!”

Ryntäsin lähemmäs ja tartuin tytön käteen, joka oli vetäytynyt takin hihan suojaan. Se tuntui jääkylmältä, mutta puristaessani rannetta tunsin heikon sykkeen. Tartuin Harperia olkapäistä ja ravistin.

“Harper, Harper, herää..!”

Harperin silmäluomet värähtivät. Sen huulet raottuivat ja sen suusta pääsi ilmaa, luoden vain heikon höyrypilven ilmaan. Sen oli pakko olla jo pahasti alilämpöinen.

“Harper, ei hätää. Tässä, odota...”

Kaivoin kuumeisena olkalaukusta ensiapupakkauksen ja levitin sen avonaisena maahan eteeni. Sidetarpeita, lääkehiiltä, sakset... Ja etsimäni lämpöpeite. Revin pakkauksen auki ja avasin kahisevan lakanan, jonka käärin parhaani mukaan Harperin ympärille. Sen huulet tärisivät ja se hädintuskin jaksoi nostaa katsettaan muhun.

“M-m-mis-tä t-t-tiesit m-m-missä o-o-olen...” se sai sanotuksi, samalla kun sen hampaat löivät yhteen. Yritin rauhoitella Harperia – ja itseäni - ja laskeuduin sen viereen polvilleni.

“Ei hätää - pääset täältä ihan kohta pois”, sanoin ja kaivoin radiopuhelimen esiin.

“Cooper täällä - olen löytänyt Harperin!”

Otin gps-paikantimen esiin ja tarkistin, että se oli päällä. Radiopuhelimesta kuului särkevää rahinaa - ihmisiä tuli linjoille nopeasti.

“Cooper, johto. Mikä etsityn kunto on?”

“Johto, hän on kylmissään ja jotenkuten tajuissaan. Annoin ensiapupakkauksen lämpöpeitteen.”

“Cooper, olemme tulossa sinne päin. Clyde, kuuletko, johto.”

Kului muutaman sekunnin tauko.

“Johto, kuulen.”

“Clyde, kauanko sinulta kestää päästä sijaintiin?”

“Johto. Noin 20 minuuttia.”

“Selvä, johto kuittaa.”

Radiopuhelin jatkoi elämistään - herra Roberts ja muut etsivät lähintä tietä ja ohjasivat partioita tulemaan autoilla ja trailereilla mahdollisimman lähelle. Mä katselin Harperin kasvoja, joille väri ei ollut vieläkään palannut, mutta joka hytisi hieman vähemmän, ja mietin, kuinka kauaa Harper olisi enää selvinnyt?

Oliko enää ollut kyse edes tunneista, vai sittenkin jo minuuteista?

Harperin katse kääntyi muhun päin. Sen silmät olivat utuiset – aivan kuin se olisi puoliksi nukkunut, ja huulillaan se muodosti sanan kiitos.

Ronya tuntui virkeältä. Siinä missä mä olin koko viikon lähinnä yskinyt keuhkojani pihalle ja yrittänyt selvitä kuumetaudista, jonka olin onnistunut saamaan, Ronya oli voinut vain nauttia olostaan, syödä ja kerätä energiaa.

Tammalla oli meno päällä, ja kesti hetken, ennen kuin sain sen kuuntelemaan apuja. Me maneesia ympäri - olin rakentanut puomeista trail-radan, jota olin ajatellut tänään hioa. Ensiksi piti kuitenkin karistaa Ronyan ylimääräiset menohalut.

Sisällä kutkutteli. Olin vihdoinkin ilmoittautunut Mark Myersin valmennettavaksi, ja viralliset treenit alkaisivat piakkoin. Se oli kuin toiveuni, joka oli käynyt toteen – samaan aikaan ihanaa ja samaan aikaan jotenkin epätodellista. Tuskin maltoin odottaa, mitä kaikkea saisin oppia Markin luotsaamana, ja ennen kaikkea kuinka loistava westernratsu Ronyasta vielä kuoriutuisikaan.

Tällä hetkellä tosin musta tuntui, että westernratsun sijasta mun allani puksutti jotain ihan muuta. Ronya nakkeli niskojaan ja selkeästi viis veisasi tämän päivän trail-treeneistä. Ymmärsin tamman turhautumisen – olihan se joutunut seisomaan tyhjän panttina useita päiviä - mutta silti olisi ollut sata kertaa mukavampaa, jos se olisi tehnyt työskentelyn edes hitusen helpommaksi.

Tunnin kuluttua sekä mulla että Ronyalla oli hiki. Olin hylännyt haaveet trail-harjoittelusta (se ei ollut luovuttamista, vaikka kuinka väittäisitte muuta), ja sen sijaan olimme hioneet ravi- ja laukkatyöskentelyä. Ronyan kullankeltainen karva oli kastunut kaulalta ja ryntäistä tummiksi läikiksi, ja sen suupielistä oli roiskahdellut vaahtoa. Olin tyytyväinen ja niin vaikutti olevan Ronyakin – se venytteli kaulaansa autuaasti loppukäynneissä.

Sää oli muuttunut sillä välin kun olimme olleet maneesissa. Vaikka aurinko yhä paistoikin, oli harmaat pilvet kerääntyneet yhteen ja vaikutti siltä, että keväiset sadekuurot saattaisivat pian kastella maata. Siristelin silmiäni katsellessani taivaalle, kun kävelimme ulos maneesista.

Ronyan pää kohosi ja korvat höristyivät, kun tallipihan poikki kantautui kavioiden ääntä. Käännyin katsomaan tallin kulmalle - siellä vaaleahiuksinen hahmo nousi tummankirjavan hevosensa selkään.


“Hei, Harper!”

Harper käänsi hätkähtäen katseensa mun suuntaan. Vein käden stetsonin lipalle ja virnistin samalla, kun Harper kokosi Spiken ohjia käteensä. Ohjasin Ronyan lähemmäs ja pysäytin sen Spiken vierelle.

“Miten menee? Oot selvinnyt pikku seikkailun jälkioireista”, sanoin hyväntuulisesti ja Harper, jonka suu oli vetäytynyt viivaksi, ei vastannut mitään, kohautti vaan olkiaan.

“Mitä oot tekemässä?”

Harper katsoi mua jotenkin oudosti – ei varsinaisesti vihaisesti, mutta niin, että siitä oli selkeästi erotettavissa tyytymättömyyttä.

“Mennään maastoon”, se sanoi, ja sen äänessä kalskahti kylmä klangi.

“Allright..? Me voidaan tulla Ronyan kanssa seuraksi”, ehdotin ja koetin pehmentää tilannetta hymyilemällä. Harperista oli ennen tullut ihan erilainen kuva – hiljainen ehkä, mutta ei läheskään näin tyly tai koppava, millaisen kuvan se antoi nyt itsestään.

Nyt se suoristi ryhtiään, ja näin, miten sen silmissä välähti.

“Ei kiitos, Mr. ‘Bragger’ Miller! Mitähän sä siitä keksisit satuilla? Että me jotain – jotain hommailtiin jossain metsäpolulla!” Harper kivahti, ja mä tunsin, miten väri valahti mun kasvoille.

“Mitä sä tarkoitat?” kysyin, mutta jo mun äänensävy paljasti mun jääneen kiinni.

Samassa tallin ovi kävi. Kelsey, joka talutti Sheylaa, ilmaantui stetsoni päässään tallipihalle. Harper vilkaisi taakseen ja katsahti sitten kiukkuisesti muhun.

“Älä esitä, mä kuulin kyllä, mitä sä leuhkit Scottonille ja JJ:lle! You’re such a douchebag, Miller”, Harper sähähti niin hiljaa, ettei Kelsey kuullut mitä se sanoi. Näin, että se katseli meitä uteliaana samalla, kun ponnisti itsensä kirjavan tammansa selkään.

“Mennäänkö me, Harper?” Kelseyn ääni kajahti tallipihalla. Harper loi vielä viimeiset silmäykset muhun, ennen kuin käänsi selkänsä ja kannusti Spiken kohti metsäpolkua, Kelseyn ja Sheylan seuratessa niiden vanavedessä.

Mun poskia kuumotti ja mua hävetti. Harper oli siis kuullut mun ja poikien keskustelut koululla.

Voi paska.

Vatsanpohjassa leijaili perhosia, kun varustin Ronyaa tallissa. Tänään oli vihdoin se päivä, jota olin odottanut jo viikkojen ajan - ensimmäinen valmennuskerta Mark Myersin opissa. Tunsin ylpeyttä ja jännitystä, kun katselin Ronyaa, joka seisoi aloillaan täydessä varustuksessa ja katseli mua kilteillä silmillään. Se ei varmaan itsekään tajunnut, miten iso juttu tämä oli, tai millaisen legendan eteen me pian askeltaisimme.

Harper ja Spike seurasivat meidän perässämme kentälle, jonne oli ehtinyt jo Yumi Boen kanssa, sekä tallin uusi kasvo, erikoinen Kansas tummanpuhuvan quarterruunansa kanssa. Katselin hetken kissankorvapipoisen tyypin lämmittelyä ja huomasin muidenkin tekevän samoin – Kansas oli eittämättä varsin... mielenkiintoinen ilmestys meidän muiden joukossamme.

Vilkuilin salaa rannekelloa. Odotus tuntui sietämättömältä, mutta yritin pitää hermoni kurissa ja vatsanpohjassa vellovan jännityksen aisoissa. Pian Kelsey ja Sheyla saapuivat puolihölkkää paikalle – jos Mark ei olisi ollut myöhässä itsekin, olisin saattanut jopa avoimesti paheksua tällaista myöhästelyä. Tämä ei ollut minkään puoskarin valkka - tämä oli Mark Myersin valmennus, come on!

Lopulta itse päätähti saapui paikalle. Hädin tuskin pystyin peittelemään avoimen innostukseni, kun katselin miten roteva, harteikas mies saapasteli buutseihin ja stetsoniin sonnustautuneena kentälle ja esittäytyi. Markista välittyi heti maanläheinen ja ystävällinen vaikutelma, ja mies totesi että voisimmekin saman tien käydä asiaan, olimmehan jo lämmittelyt hoitaneet.

Portti, joka oli ensimmäisenä vuorossa, oli itselleni tuttu juttu, olinhan lukemattomat kerrat availlut ja sulkenut niitä siitä asti, kun aloin kulkemaan isän ja Clyden mukana auttamassa tilan töissä. Se antoi mulle itsevarmuutta, jota kuitenkin jarrutti Markin läsnäolosta aiheutuva jännitys. Ronyankin kanssa olimme onneksi ennättäneet portteja availemaan ja koska allani olevalla viilipytyllä ei ollut hajuakaan Mark Myersin verrattomuudesta, se suoritti harjoitukset tyynellä rutiinilla.

“Sehän näyttää menevän oikein hienosti”, Mark totesi ja katsahti sitten muhun stetsoninsa lierin alta. “Ratsastajakin voisi vielä rentoutua hieman - tämä kun tuntuu olevan teille jo ihan peruskauraa.”

Onneksi Markin kasvoilla oli lempeän ymmärtävä hymy ja silmissä pilkahteli kun vilkaisin mieheen, sillä tunsin jo melkein punan kohoavan kasvoilleni.

Sidepasseja me ei oltu vielä hiottu hirveämmin Ronyan kanssa, ja siksikin seuraava tehtävä jälleen hieman hermostutti. Ronyan askellus ei ollut suoraa kuten olisi pitänyt, ja purin jo huultani, mutta Markilla oli hyvä ja rauhoittava ote, ja miehen opastuksessa sain omaa mieltäni tasattua jonka jälkeen sain annettua Ronyalle tilaa suorittaa. Ensimmäisen puhtaan sidepassin jälkeen hölkätessämme ympyrällä olin haljeta ylpeydestä - oli pakko myöntää, että tässäkin suhteessa ratsu taisi olla ratsastajaansa fiksumpi.

Ja kun Mark vielä kehaisi Ronyalla olevan hyvä jog – noh, sanotaanko, että se jos joku oli hunajaa korville!

Siltaharjoitusten aikaan olin jo päässyt yli alun jännityksestä, ja tekeminen alkoi tuntua luontevammalta ja rennommalta jo omastakin mielestäni. Mark näytti oikein tyytyväiseltä katsoessaan meidän ylityksiämme, ja virnistin ohi ratsastavalle Yumille, kun laskeuduimme viimeisen kerran ja saimme Markilta hyväksyvän peukun.

Oli ollut hienoa nähdä myös Yumi valmennuksessa. Harperin ja Kelseyn tiesin menevän myös länkkätyylillä, mutta olin jotenkin kuvitellut Yumin ainoastaan hiomaan enkkujuttuja. Niin ne vaan kuitenkin porskuttivat meidän muiden joukossa, mikä oli mun mielestä oikeasti tosi siistiä ja ihailtavaa.

Ihailtavinta oli kuitenkin Markin ammattitaito, ja miten mies osasi tuoda valmennettavistaan parhaat puolet esiin olematta kuitenkaan millään tasolla painostava. Olin omien tehtävien välissä ehtinyt tarkkailemaan muiden suorituksia, ja viimeisten sillansuorittajienkin aikaan olin niin keskittynyt miehen ja muiden ratsukoiden tarkkailuun, että hädin tuskin olin huomata Harperia, joka pelmahti Spiken kanssa meidän rinnallemme.

Tytön vaaleat hiukset olivat löysillä leteillä stetsonin alla, ja sen olemus toi mieleen hassulla tavalla jotain etäisesti Ingallsin Lauraa muistuttavaa, vaikka sen piikittely aiheuttikin mussa vain silmien pyörittelyä.

Lellikki muka. Mä nyt vain osasin suhtautua tähän asiaankuuluvalla vakavuudella! Ei kukaan nyt joka päivä tahansa päässyt sentään elävän LEGENDAN oppiin!

Ronya alkoi selvästi olla jo väsähtänyt, kun lopettelimme ja kuuntelimme vielä Markin viimeiset kommentit valmennuksesta. Omakin oloni oli kumman voipunut, mutta kaiken kaikkiaan asiasta jäi pelkästään positiivinen fiilis. Olin yrittänyt kirjaimellisesti tallentaa ihan kaiken Markin sanoman alusta loppuun päähäni, ja olin varma, että tätä menoa musta ja Ronyasta tulisi vielä voittamaton kaksikko.

Mutta siihen oli vielä tietysti matkaa.

---

Ranch trail valmennus May 20th 2023

Ilma ympärillä kävi tiheämmäksi ja tiheämmäksi. Aika tuntui hidastuneen - näkyi välähdyksiä ennen kuin täydellinen pimeys lankesi päälleni. Tilan ja ajan käydessä yhä ahtaammaksi kuulin terävän kuiskauksen: “look at the bushes, Cooper...”


Koulun päättäjäisten jälkeen olo oli edelleen aika rapea, vaikka olinkin ehtinyt huilia pari päivää. Tai “huilia” - musta tuntui, että isä oli tahallaan päättänyt, että korvamerkinnät suoritettaisiin heti bileitä seuraavana päivänä. Siellä olin sitten urheasti ja kuolonkalpeana pyörinyt vasikkalauman kimpussa, isän ja Clyden luodessa tietäväisiä silmäyksiä keskenään.

Koska mikään ei kuitenkaan auttanut huonovointisuuteen niin hyvin kuin raitis ilma, olin päätynyt Twin Falls Farmille ja varustanut Ronyan maastoretkeä varten. Clyde oli vinkannut, että muutama maili Twin Fallsilta koilliseen oli nähty preerianhiirihaukka, mahdollisesti pesimässä. Olinkin ottanut kiikarit mukaan ja varustautunut termarillisella kahvia ja äidin tekemällä keitolla, sillä tarkoitus oli viettää koko päivä ulkosalla.

Sää oli yllättävän harmaahko, muttei kuitenkaan liian kolea. Huomiselle oli enteilty sumua ja kylmempää ilmaa – kivat niille, jotka aikoivat hypätä huomisissa estekisoissa. Mua ja Ronyaa ei kentällä nähtäisi, mutta ihan uteliaisuudesta aioin ehkä pistäytyä katsomassa, millaista väkeä meidän pikkutallin kilpailut oikein vetäisivät puoleensa.

Ronya oli yhtä innokas maastoonlähtijä kuin aina ennenkin. Tamman askellus oli reipasta – parin päivän oleilu oli saanut sen selkeästi keräämään hieman lisävirtaa varastoon. Tuulenvire hyväili kasvoja ja leyhytteli tamman mustia jouhia puuskittain ilmaan – nojasin hieman taaksepäin ja nautin vain kyydistä.

Kovin kauaa ei kuitenkaan mun rauha ja idyllini kestäneet - kuulin nimittäin lähestyvää puheensorinaa, joita tahditti kavioiden kopse. Ronyakin terästi aistejaan – sen pää nousi ylös ja huulilta karkasi matala hörähdys.

Neljä ratsukkoa tulee näkyviin puiden lomasta. Ensimmäisenä kiinnitän huomiota porukan sekalaisuuteen – on niin monenkirjavaa hevosta sekä ratsastajaa. Ensimmäisenä tunnistan porukasta tutuimman, Yumin, joka ratsastaa kärjessä Boella. Ruuna on huomannut mut ja Ronyan, ja tervehtii tammaa pitkällä hörähdyksellä, mikä saa Yumin terästäytymään satulassa ja kääntämään katseensa meidän suuntaamme. Perässä tulevan hevosen tunnistan ulkonäöstä - se on Hades, kirjava ja hauskannäköinen tennesseenwalker. Sen omistaja, mulle vielä melko vieraaksi jäänyt Mick – Michael? Anyway – vilkaisee myös meidän suuntaamme kypäränsä alta.

Kaksi muuta tunnistan myös. Kansas Bond, edelleen se ihmeellinen kissankorvapipo päässään, heilauttaa kättään meidän suuntaamme. Viistosti niiden takana kulkevaa tummaa hevosta en tiedä nimeltä, mutta sen ratsastajan mä tunnistan kyllä. Se on Brandy Flores, Blue Mountain Highin junior-vuodellaan oleva Wildcat.

Todella erikoinen kokoonpano siis kaiken kaikkiaan.

Vien toisen käteni stetsonin lipalle tervehdykseen samalla, kun ratsastan lähemmäs nelikkoa. Boen häntä huiskii tyytymättömästi, kun Yumi pidättää sitä, tiiraillen samalla meidän suuntaamme.

“Moi Cooper, minne matka?” se kysyy ja hymyilee pienesti. Nyökkään kohti kiemurtelevaa metsäpolkua, joka alkaa vähän matkan päässä meidän oikealla puolellamme, ja hymyilen takaisin.

“Crooked Creekin lähellä oleville niityille”, vastaan ja vilkaisen muita, jotka keikkuvat ratsujensa selässä ja katselevat uteliaina mun suuntaani.

“Mitä siellä?” Brandy kysyy. Sen kiharat hiukset laskeutuvat alas hartioilta ja sen olemus on ryhdikäs. Mä oon nähnyt Brandyn koulussa monta kertaa, totta kai, mutta mä en oo varma, oonko mä koskaan edes kuullut sen puhuvan. Vähän kuin Harper, mä ja Brandykaan ei niin sanotusti olla samoista porukoista laisinkaan – se ei silti estä mua tietämästä esimerkiksi siitä, että se ja Jake Conley ovat hiljattain eronneet.

Juorut kun kulkevat Wilmingtonissa tuultakin nopeammin.

“Haukkoja katsomaan”, sanon hieman välttelevästi. Yleensä en pistäisi seuraa pahitteeksi, mutta tänään mä olin jo ehtinyt asennoitumaan, että haukkaretki olisi ollut mun rauhoittumisretriittini - enkä ole varma, osaako nelikko olla sen verran hiljaa, etteivät preerianhiirihaukat häiriintyisi ja pysyisi poissa näkyvistä.

“Haukkoja? Cool”, Kansas kuitenkin virnistää ja vilkaisee muita. “Ketä kiinnostaa nähdä pari ilmojen hävittäjää?”

Kansas nostaa kätensä ilmaan kuin retkenjohtaja, ja mä kohotan toista kulmaani piilossa stetsonini lipan takana. Great.

“Mä haluaisin nähdä”, Yumi sanoo ja katsoo mua odottavasti. Päästän ilmaa keuhkoistani ulos ääneti - sitten käännän Ronyan rintamasuunta kohti polkua.

“Tulkaa sitten. Mut ette sit metelöi, ne on arkoja.”



Matka jatkuu rupattelun ja naurun merkeissä. Mä ratsastan edellä - perässä tulee Yumi ja Brandy, ja perää pitävät Kansas ja Mick-Michael.

“Missä sä olit päättäjäisten aikaan?” Yumi tiedustelee. Se on ratsastanut Boen kanssa melkein Ronyan rinnalle, ja se joutuu katsomaan mua hieman alaspäin jättikokoisen ruunansa selästä.

“Me käytiin Dylanin ja JJ:n kanssa pyörähtämässä Mores Creekillä. JJ hävis melkein heti, ja Dylanin veli kysyi, oisko haluttu lähteä sen kanssa heittää sen kaveria Boiseen, niin me sit lähdettiin sen mukaan.”

Yumi naurahti.

“Joo, me itseasiassa nähtiin JJ loppuillasta. Wild Hawksit teki sille pikku jäynän... Kun se kävi uimassa, ne piilotti sen housut.”

Brandy tirskahti meidän takana. Mäkään en voinut estää naurua tulemasta, vaikka tavallaan musta tuntui vähän pahalta JJ:n puolesta – olihan se sentään mun kaveri! Mutta toisaalta, se kyllä mielisteli Wild Hawksin pelaajia niin paljon, että ehkä pieni näpäytys oli ollut paikallaan.

“Olitteks te kaikki Mores Creekillä?”

“Oltiin”, Kansas ilmoitti meidän takaa. “Käytiin heittää talviturkit. Olo oli kuin Jack Dawsonilla.”

Porukasta kuului naurua. Mäkin hymähtelin Kansasin Titanic-viittaukselle, mikä kieli siitä, että Mores Creekin vesi tuskin oli ollut kovin lämmintä.

“Joo, mut meidän suomivahvistus ei tuntunut olevan moksiskaan”, Yumi vihjasi suupielestään ja vilkaisin olkani yli perässä ratsastavaa Mick-Michaelia. Sen kasvot olivat erikoiset – muuten tummapiirteiset, mutta vaalein kohdin kirjotut.

“Michael, right? Miltä Amerikka tuntuu?” kysyin ja virnistin. Mick-Michael katsahti mua – en nyt sanoisi synkästi, mutta jollain tapaa ilmeettömänä.

“Ihan okei”, se vastasi lyhyesti. Vein käden stetsonini lipalle nyökkäyksen saattelemana, ennen kuin käännyin jälleen kohti menosuuntaa. Olin varma, että ‘ihan okei’ vaihtuisi vielä kesän mittaan ‘helvetin mahtavaksi’.

Metsäpolku päättyi leveämmälle, hiekkaiselle autotielle. Matkaa oli jäljellä vielä jonkin verran, ja reitti kulkisi hetken autotietä pitkin, kunnes pääsisimme poikkeamaan Crooked Creekille vievälle polulle. Yumi oli jäänyt nyt peränpitäjäksi juttelemaan Mick-Michaelin kanssa – Brandy ja Kansas kulkivat heti Ronyan perässä, ja nekin olivat syventyneet juttelemaan.

Mun huomioni kiinnittyi heti mutkan jälkeen kauempana edessä näkyvään autoon. Se oli pysähtynyt lähestulkoon ojan pientareelle, eikä sen moottori ollut käynnissä. Auton edessä näin naisen hahmon, joka puhui kiivaasti puhelimeen - meidät huomatessaan se alkoi kiivaasti heiluttaa kättään.

“Hei! Te siellä!”

Vilkaisin taakseni. Kansas katseli uteliaana naista, ja Brandy siristi silmiään yrittäessään nähdä, mitä nainen oikein viittoi.

“Parempi käydä tarkistamassa, onko tolla joku hätänä”, sanoin ja kannustin Ronyan raviin. Tamma pärskähti ja pyöräytti häntäänsä nostaessaan reippaan hölkän, ja lähemmäksi päästyämme huomasin auton edessä maassa makaavan möykyn.

“Is everything ok, madam?” kysyin hidastettuani Ronyan käynnin kautta pysähdyksiin. Näin lähempänä näin nyt, että auton etupuskuri oli pahasti rutussa, ja eläin, joka makasi tiellä, oli kuollut valkohäntäpeura.

“On, on, luojan kiitos”, nainen sanoi. Nainen oli noin neljäkymmentä, hieman tanakkarakenteinen ja punertavahiuksinen. Se pudisteli päätään ja päivitteli selkeästi järkyttyneenä.

“Tuo raukkaparka tuli eteeni ihan yllättäen. Yritin kyllä väistää, mutta kaikki kävi niin nopeasti...”

“Pääasia, että te olette kunnossa”, Brandy sanoi. Olin itse laskeutunut Ronyan satulasta ja kävellyt peuranruhon luokse. Ruumis oli vielä lämmin - eläimen tummat silmät olivat auki ja yllä oleva harmaa taivas heijastui niistä.

“Mieheni on tulossa hakemaan... Voi, mitähän hän sanoo... Autokin on ihan uusi...”

Suoristauduin ja vilkaisin takana oleviin Yumiin ja Mick-Michaeliin. Yumi oli peittänyt suunsa kädellään.

“Michael, tuutko auttamaan, niin siirretään tää roadkill pois ajotieltä.”

Poika liukui alas Hadeksen selästä. Ojennettuaan tamman ohjat Brandylle, se käveli ruhon luokse ja tarttui sitä harjaantunein ottein takakoivista, samalla kun itse vedin ruhoa etujaloista kohti ojanpiennarta.

“Tästähän tulee sitten ilmoittaa viranomaisille”, sanoin ja kohensin stetsonini asentoa. “Jos haluatte hyödyntää tätä ruhoa vielä jotenkin, niin siihen voi anoa lupaa.”

Olin juuri nousemassa takaisin Ronyan selkään, kun viimeöinen uni välähti mieleeni yllättäen.

Tila ja aika kaventuivat... Ennen täydellistä pimeyttä kuulin kuiskauksen: “Look at the bushes, Cooper...”

Vilkaisin auton ohitse tien sivuun. En tiennyt, miksi mulle tuli niin voimakas tunne siitä, että jokin odotti metsänrajassa olevissa pusikoissa – jotenkin vain tiesin, että mun täytyi katsoa, mitä siellä oli.

“Odottakaa hetki...”, sanoin ja irroitin otteeni Ronyasta. Brandy ja Mick-Michael katsoivat mua, kun kävelin ojanpientareelle ja siitä eteenpäin metsänrajaan.

Look at the bushes, Cooper...

Siirtelin oksia ja ruohikkoa pois tieltä kädelläni, ja kumarruin alaspäin. Kasvusto oli tiheää ja eteneminen vaivalloista, mutta jokin ääni käski mua jatkamaan.

“Cooper? Mitä sä oikein teet?”

En antanut sanojen häiritä. Siirsin vielä muutamat oksat, ja silloin näin tumman silmäparin, joka katsoi mua maanrajasta.

Pieni peuranvasa oli liikkumaton. Se yritti piilotella oksien suojassa, muttei vastustellut, kun kiersin käteni hellästi sen ympärille ja nostin sen pois piilostaan. Vasa painoi ehkä vain pari kiloa – tunsin sen sydämen kiivaan sykkeen sen karvapeitteen läpi.

“Voi ei!” Yumi huokaisi, kun kävelin takaisin tielle pienen valkotäpläisen vasan kanssa. Nainen, joka oli ajanut kolarin, painoi kätensä poskiaan vasten.

“Voi rakas pieni! Minun takiani se on nyt ilman emoa!”

Mick-Michael käveli mun ja vasan luokse. Se tarkasteli vasaa ja kokeili sen kaulaa etusormillaan.

“Se on hyvin nuori. Se ei selviä yksin, eikä ilman ternimaitoa.”

Nyökkäsin. Polvistuin tielle ja asetin vasan maahan, ja riisuin takkini päältäni. Kiedottuani pienen olennon takkini suojaan nostin sen takaisin syliini.

“Meillä on paljon juuri poikineita lehmiä. Viedään tämä kaveri meille, isä ja Clyde osaavat varmasti neuvoa, minne tämä sen jälkeen toimitetaan”, sanoin ja nousin varovaisesti Ronyan selkään, pidellen vasaa toisella kädellä rintaani vasten.

“Miten ihmeessä sinä poika tiesit, että se on siellä?” nainen kysyi. Katsoin alas vasaan, joka katseli mua kirkkailla, tummilla silmillään.

“En tiedä. Ehkä se oli pelkkä aavistus.”

Aamu oli valjennut sumuisena ja viileänä. Mä pidin aamuista – kun ympärillä oli vain hiljaisuus, heräilevien lintujen vaimea laulu ja uinuva tunnelma.

Ronya oli jälleen lähtenyt mielellään ulkoilemaan, vaikka eilinen retki olikin venähtänyt sattuneista syistä. Pieni peuranvasa oli päässyt onnellisesti turvaan meidän tilallemme, jossa se oli heti alkuun saanut maitoa ja pehmeän olkipesän. Isä oli soittanut paikalliseen metsästysseuraan, jossa oli annettu ohjeet ensihätään. Tulevaisuus näyttäisi, selviäisikö pieni koettelemuksistaan, ja mikä sen lopullinen sijoituspaikka olisi. Toistaiseksi se kuitenkin vaikutti voivan hyvin – Amy ja Colin pitivät siitä hyvän huolen isän avustuksella.

Oli ollut hassua nähdä niin paljon hevoskuljetusautoja Twin Falls Farmin liepeillä. Muutamat aamuvirkuimmat olivat näkyneet jo juovan aamukahvejaan ja rupattelevan keskenään, mutta muutoin olimme Ronyan kanssa olimme saaneet lähteä aivan rauhassa liikenteeseen.

Metsäpolku kiemurteli viettäen hieman alaspäin. Tarkoitus oli käydä vain lyhyt lenkki ja palata sitten Twin Falls Farmille, jonka jälkeen kävisin kotona ennen kisojen alkua. Harper ja Yumi olivat ainakin hermoilleet kisoista jo tovin, enkä voinut vastustaa kiusausta ilmestyä paikalle ja antaa niille vähän lisää painetta.

Ronya terästäytyi. Huomasin tamman mielenkiinnon edessä aukeavaa, sumuista niittyä kohtaan, ja kurotin hieman ylemmäs satulassa nähdäkseni, oliko edessä kenties peuroja tai vaikkapa hirvi, ne kun tykkäsivät liikuskella aamu- ja iltahämärissä. Niityn toisella laidalla, sumun keskellä, suurikokoinen eläin näytti laiduntavan. Ensin toden totta ajattelin sen olevan hirvi, mutta eläimen nostaessa päätään tajusin nopeasti, että kyseessä oli hevonen.

Sumussa oli vaikea erottaa kunnolla, mutta oletin hevosen olevan joko musta tai todella tumma ruunikko. Ehkä se oli Brandyn hevonen Jindy? Tai Yumin Boe? Oli mikä oli, sen ei todellakaan kuulunut olla niityllä laiduntamassa.

Hapuilin lassoa, joka roikkui mukanani. Toisinaan tykkäsin harjoitella heittämistä omissa oloissani, ja nyt voisin päästä testaamaan opittuja taitoja käytännössä. Kannustin Ronyan liikkeelle, ravin kautta laukkaan, ja lähestyin hevosta, joka oli nyt naulinnut katseensa meihin.

Yht’äkkiä heinikosta nousi ilmaan käsi. Säpsähdin ja jarrutin Ronyaa nopeasti – tamma pysähtyi pärskähdellen ja otti sen jälkeen muutaman pompahtavan sivuaskeleen. Maasta, tumman hevosen jaloista, nousi tummahiuksinen tyttö pelkkä ohut mekko päällään. Sen silmissä säkenöi, kun se puristi hevosen riimunnarua käsissään ja katsoi muhun vihaisesti.

“What in the world are you doing!” se kivahti, kunnes sai rauhoitettua itseään hieman. “You really got me scared...”

Tytön äänestä kuulsi brittiaksentti. Olin niin hämmentynyt, etten osannut hetkeen sanoa mitään - nappasin vain stetsonini pois päästä ja tyynnyttelin Ronyaa, joka liikehti levottomasti.

“Well, sorry”, sanoin ja kohotin kulmaani. “Samaa voisin kysyä sulta.”

Tyttö silitteli mustaa tammaa ja puheli sille hiljaa, ennen kuin kääntyi katsomaan mua niin, että tummat, laineikkaat hiukset vain heilahtivat.

“Kai täällä saa nauttia luonnosta ilman, että laukataan melkein päälle”, se sanoi, ehkä hieman piikikkäästi, varmaan koska se vaikutti edelleen melko säikähtäneeltä. Hieraisin kämmenellä toista ohimoani ja naurahdin hiljaa.

“No, mä en ollut ihan valmistautunut siihen että täällä makoilisi joku Lumikki. Luulin karanneeksi”, sanoin ja heilautin kättä mustan tamman suuntaan.

Tytön huulet vetäytyivät viivaksi, ja se käänsi katseensa poispäin. Käänsin Ronyan sivuttain ja liu’uin tamman selästä alas – jalat tömähtivät kosteaan ruohikkoon pehmeästi, ja kävelin tamman ohjista pitäen lähemmäs tyttöä.

“Anteeksi jos säikäytin”, sanoin ja tyttö katsoi muhun nopeasti. Sen huulilla kareili nyt arka hymy, vaikka se ehkä vieläkin halusi näytellä äkäistä.

“Cooper”, esittäydyin ja tarjosin kättä sovinnon eleenä.

“Melodi.”

Tummahiuksinen tyttö tarttui käteeni ja puristi nopeasti, ennen kuin kääntyi katsomaan tammaansa, joka pää korkealla haisteli ilmaa sen ja Ronyan välillä. Näin, että Melodin paljas käsivarsi oli hennolla kananlihalla.

“Oot varmaan tullut kisaamaan tänne?” kysyin uteliaana. Ronya alkoi nyhtää heinää takanani.

“Joo”, Melodi sanoi. Se katsoi hymyillen maata ja vilkaisi mua syrjäkaitein. “Tulin mun perheen kanssa.”

“Okei”, sanoin ja vedin varovasti Ronyan päätä ylös heinikosta. “Sopiiko jos mennään yhdessä takaisin tallille? Täällä on aika kylmä. Voin keittää vaikka kaakaota anteeksipyyntönä.”

Melodi kohautti pienesti olkapäitään.

“En mä taida tarvita kaakaota, kiitos”, se sanoi, mutta venytti toista suupieltään. “Mutta voidaan tulla Poshin kanssa yhdessä takaisin, jos sopii.”

Nyökkäsin ja painoin stetsonin takaisin päähän.

“Sopiihan se.”

Mua melkein hävetti myöntää, mutta mä olin oikeasti ihan helvetin väsynyt.

Siis sillä tavalla poikki, kun lepokaan ei enää tuntunut auttavan, vaan oisin tarvinnut jonkun jättikokoisen kohdun, johon mennä ja imeä itseeni kokonaan uudet varastot energiaa jostakin elämän napanuorasta. Jalkoja särki, kämmeniä särki, oikeastaan mun kropassa ei ollut varmaan yhtään kohtaa, joka ei olisi ollut jollakin tavalla kipeä. Clyden auto keinui ja pomppi kuoppaisella tiellä ja mä heiluin pelkääjän paikalla turvavöihin köytettynä kuin hervoton perunasäkki.

Koko kesä oli tuntunut menneen aika pitkälti työtä tehden. Väliin oli jäänyt monta illanviettoa, grillausreissua ja jopa Dylanin synttärit, joista Dylan oli ollut näreissään. Mutta isä ei joustanut - työt olivat yksi harvoista asioista, joissa se ei antanut piiruakaan periksi.

“Olet jo kuudentoista, sinun iässäsi täytyy jo osata välillä jättää huvit sikseen ja laittaa työnteko etusijalle”, oli isä sanonut.

No joo, oikeassahan se oli, mutta kun musta tuntui että mä jouduin IHAN KOKOAJAN laittamaan kaiken hauskan sivuun ja raataa päivät pitkät. Tottakai mä olin ylpeä ja mielissäni, että isä otti mut oikeisiin miesten hommiin mukaan, mutta... Olihan se aika helvetin rankkaa. Ja välillä jopa vähän perseestäkin.

Esimerkiksi nyt mua ei ois voinut vähempää kiinnostaa mikään muu kuin pitkä suihku ja oma sänky. Olin keikkunut koko päivän Pamin satulassa, sillä olimme Clyden kanssa käyneet länsiniityillä tarkastamassa karjan ja kaatamassa puita. Pam oli ihan kiva ratsu, mutta sillä oli vähän epämukava ravi ja nyt mun takamus huusi hoosiannaa. Mutta koska mulla oli Ronya, mä en voinut vain mennä ja kömpiä nukkumaan, vaan mun oli hoidettava sekin.

Clyde vilkaisi mua, ihan kuin se ois osannut lukea ajatuksia.

“Hevosen omistaminen on muutakin kuin pelkkää ilonpitoa”, se sanoi, ja mä jäin tuijottamaan happamana ulos auton ikkunasta.



Ronya oli pulskistunut laitumella. Tuijottelin harmistuneena sen pyöreää vatsaa, joka näytti melkein siltä, kuin se olisi ollut kantavana. Olin harjannut tamman ja talutin sitä nyt kentälle – mun kroppa ei yksinkertaisesti kestänyt yhtään enempää ratsastamista tänään, joten olin päättänyt juoksuttaa sitä.

Twin Falls Farm oli melko autio. Huomasin, että Boe, Spike ja Jindy puuttuivat tarhoistaan – Harper, Yumi ja Brandy olivat varmaankin maastoilemassa. Ilma oli puolipilvinen ja tuulinen, juuri sopivan viileä, jotta mä ja piukea Ronya ei läkähdyttäisi kuoliaiksi kentälle.

Pulska tai ei, oli Ronyassa silti energiaa. Tamma ravasi häntä tötteröllä laajaa ympyrää, ja seurasin sen liikkeitä tarkoin. Olin välillä nähnyt painajaisia (lähinnä silloin, kun en ollut aivan totaalisen poikki; silloin en nähnyt unia oikeastaan ollenkaan), joissa Ronya oli loukannut itsensä laitumella. Meillä ei ollut varaa pitää, saati kuntouttaa raajarikkoa hevosta, ja mä olin jo kiintynyt Ronyaan. Siitä luopuminen olisi ollut aivan liian kamalaa.

Juoksutin Ronyaa hyvän tovin. Tammalla alkoi nousta hiki kunnolla pintaan ja annoin sen levähtää ja käyskennellä hetken, samalla kun kaivoin puhelimen taskustani. Dylan oli laittanut viestiä ja pyytänyt mua sen ja JJ:n kanssa kylille.

C’mon, siellä on tänään jo jengiä kun huomenna on markkinat, luki Dylanin viestissä. Tavallaan musta ois ollut kiva mennä, mutta a) mua väsytti ihan helvetisti, ja b) mun piti olla huomenna markkinoilla - töissä.

Yup, edes tämä määrä raatamista ei ollut mun isän mielestä tarpeeksi, vaan mun oli tultava huomenna sen kanssa myymään lihaa kylän markkinoille. Meillä oli mukana smoker, ja isä oli jo tänään aloittanut lihan grillaamisen. Miller’s oli tienoon parhaiten myyvää lihaa - meidän koju olisi varmasti huomennakin aivan tupaten täynnä asiakkaita.

Se tarkoitti sitä, että päivästä tulisi mun osalta pitkä, hikinen ja tuskainen.

Mun puhelimen selailu keskeytyi, kun joku huhuili mua aidan reunalta. Kohotin katseeni ja hoksasin Kansasin, joka nojaili aitaan ja haroi hiuksiaan. Se näytti paljon normaalimmalta nyt, kun sillä ei ollut kissapipoa eikä lilankirjavia hiuksia. Se oli vissiin saanut jonkun roolin siinä elokuvassa, jota täälläkin oli kuvattu. Onneksi ne leffatyypit oli häipyneet. Mun mielestä ne oli olleet vähän... Noh, outoja. Harperkin oli höpöttänyt sen vastanäyttelijästä niin, että ihmettelin etteivät sen leukaperät olleet tulleet kipeiksi.

“Moi”, tervehdin ja Kansas kiipesi kentän aidalle istumaan. Kelasin juoksutusliinaa lyhyemmälle ja kävelin Ronyan kanssa Kansasin luo, joka hymyili ja heilutteli maasta nyhtämäänsä voikukanlehteä Ronyalle, joka mun mielestä ei olisi tarvinnut yhtään enempää vihreää tänä vuonna, mutta joka omasta mielestään oli hyvinkin oikeutettu ottamaan lahjus vastaan.

“Suakin näkee”, Kansas sanoi ja silitti Ronyan turpaa, joka hamuili pojan kättä uusien herkkujen toivossa.

“Joo”, sanoin ja yritin olla kuulostamatta loppuun palaneelta. “On ollut aika paljon töitä.”

“I see”, Kansas sanoi. Ronya työnsi päätään pojan syliin ja Kansas horjahti vähän, mutta sai nopeasti tasapainonsa takaisin. “Mitä työtä sä teet?”

Mun olemus ryhdistäytyi tahattomasti vähäsen ja kohensin stetsonini asentoa.

“Työskentelen meidän tilalla. Karjapaimenena ja vähän muutakin”, sanoin. Kansas kohotti kulmaansa ja vihelsi matalasti.

“Jassoo, no oishan toi pitänyt arvata”, se sanoi ja naurahti sanojensa päätteeksi. Mä niiskaisin mun hihaani vasten ja kurotin riisumaan Ronyalta päitset. Tamma ravisteli päätään ja maiskautin pari kertaa.

“Noniin, rallittele nyt loput energiat, ja lopetellaan”, sanoin tammalle, joka lähti musta häntä hulmuten ja vatsa keinahdellen ravaamaan kentän seinustaa. Katselimme Kansasin kanssa, kun tamma nosti laukan, käännähti (yllättävän ketterästi kokoonsa nähden) ja spurttasi ilopukkeja heitellen kiitämään kentän toiseen päätyyn.

“Se ois kohta pakattava laukut ja suunnattava Maineen”, Kansas tokaisi, irroittamatta katsettaan Ronyasta, joka viskoi päätään ja korskahteli leikkinsä tiimellyksessä.

“Ai, säkin tuut sinne kesäleirille?” kysyin, ja Kansas nyökkäsi.

“Joo. Ilmottauduin vähän mattimyöhäisenä”, se sanoi suupielestään ja mä sujautin kädet taskuun, vieden katseeni takaisin Ronyaan.

Myönnettäköön, kai Kansas oli ihan ookoo. Ainakin se toisi varmaan eloa leirille, jos ei muuta. En mä kyllä silti tiennyt, halusinko mä jakaa samaa leirimökkiä sen kanssa viikon ajan - ehkä me ei sentään jouduttaisi saman katon alle.

Eihän?

Marionin lähdön jälkeen omituinen haikeus oli täyttänyt Twin Falls Farmin. Sitä tehosti alkanut syksy ja ympärillä kellastuvat puut, jotka jo hiljakseen tiputtelivat lehtiään autiolle tallipihalle. Enää heinän ja hevosen tuoksuun ei sekoittunut tuoreiden leivonnaisten tai lettujen tuoksu – Twin Falls Farmin henki oli kadonnut, ja tilalla oli vain ontto kuori.

Siltä se ainakin tuntui. Kaikki olivat jotenkin tavanomaista vaitonaisempia ja ilottomampia. Törmäsin harvakseltaan tuttuihin tallilaisiin koulun ulkopuolella, mutten tiennyt oliko syy Marionin lähdössä, syksyn saapumisessa vai Dorothy Hillissä, jokin vain tuntui imeneen porukasta kaiken innon ratsastamiseen. Enää ei ollut samanlaisia koko porukan yhteisiä ja jännittäviä maastoretkiä, saati ilonpitoa niin kuin kesällä - eräänä päivänä yllätin Yumin jopa tekemässä kotitehtäviä tallilta.

Se siis siitä riemukkuudesta.

Tallilla oli taas tavallisen hiljaista, kun varustelin Ronyaa käytävällä. Tamma nuokkui silmät puoliummessa, sillä ei ollut hoppu minnekään. Talliradio piti rätisevää ääntä ja kumarruin vääntelemään sen antennia hetkeksi – mokoma vanha romu, pitäisi melkein kerätä kolehti ja hommata uusi.

Silmäkulmasta näin varjon livahtavan pitkin tallin seinustaa ja käännyin katsomaan liikkeen suuntaan. Mikael, joka oli pukeutunut tummaan tuulitakkiin ja näytti hieman empivältä, katseli mua kulmiensa alta.

“No moro, Mikael”, tervehdin ja kopautin radiota nyrkillä. Se säksätti ja jatkoi sitten puuromaiselta kuulostavan musiikin soittamista. Huokaisin ja napsautin radion kiinni.

“Moi”, Mikael sanoi ja pysähtyi katsomaan, kun käännyin pois radion luota ja nostin raskaan lännensatulan Ronyan selkään. Tamma päästi pitkän huokaisun ja Mikael silitteli sormenpäillä sen turpaa.

“Mitä oot tekemässä?” kysyin pojalta ja vilkaisin sitä nopeasti. Mikael siristeli silmiään, ikään kuin miettien itsekin mitä se oli tekemässä - tai sitten se mietti, mitä vastaisi mulle.

“Tulin vaan katsoo, onko täällä ketään”, se vastasi sitten. Mä venytin toista suupieltäni nykiessäni satulavyön solkia kiinni.

“Hiljaista on”, tokaisin ja pörrötin ohimennen Ronyan harjaa, kun käännyin napatakseni tamman suitset. “Yeva nyt pyöri tässä vielä kun tulin, mutta eipä siitä oikein juttukaveria irronnut.”

Mikael hymähti mun kommentille. Se peruutti vähän, kun puin Ronyalle suitset ja vilkaisi olkansa yli tallin ovesta ulos. Oli puolipilvinen sää ja aurinko vilautteli säteitään aina silloin tällöin. Ei hullumpi syysilma.

“Ootteko menossa maastoon?” se kysyi ja kohautin olkiani.

“Niin kai. Mietin vähän, että oltais tänään treenattu ravityöskentelyä, mutta ilma on vähän turhan nätti raatamiseen..”

Virnistin ja Mikaelkin hymyili vähän. Tavallaan mun olis ollut turha kysyäkään, sillä tiesin jo vastauksen, mutta kysyin silti:

“Tuutko mukaan?”

Ja Mikael nyökkäsi myöntävästi.



Hades ja Ronya kulkivat peräkanaa metsätietä pitkin. Maahan asti ennättäneet, keltaisen ja punertavan eri sävyjen kirjomat lehdet vaimensivat kavioiden äänet. Ronyankin uneliaisuus oli jäänyt tallikäytävälle - metsässä se oli reipastunut ja kulki nyt mukavan energisesti eteenpäin.

Me ei pahemmin Mikaelin kanssa juteltu, ennen kuin ohjasin Ronyan pois metsästä alaspäin viettävälle polulle, joka kulki heinikkoista niittyä pitkin kohti pienen joen levenemän luokse. Kellastuneiden kaislojen joukossa kuului rapinaa ja molemmat tammat nostelivat päitään ja höristivät korviaan äänen suuntaan. Laskin toisen käteni rauhoittavasti Ronyan kaulalle – samalla kaislojen joukosta nousi kaksi tundrahanhea, joiden siipien voimakkaat iskut kaikuivat kovina läiskähdyksinä lävitse ilman. Tamma vaihtoi painopistettä takasilleen mutta pysyi aloillaan – Hadeskin toipui nopeasti tehtyään pienen sivuttaiskäännöksen, Mikaelin tyynnytellessä päistärikönkirjavaa tammaa.

“Ei enää pitkä aika linnustuskauden alkuun”, tokaisin ja katsoin, miten hanhet liisivät peräkanaa joen yllä, laskeutuen sitten kauemmas uimaan.

Mikaelkin oli jäänyt katsomaan lintujen perään. Poika oli kohottautunut hieman jalustimiensa varaan ja varjosti kädellään silmiään nähdäkseen paremmin. Vilkaisin sen ryhtiä ja jäntevähköä olemusta ja mieleeni juolahti Beaver Cove Campin paintball-ammuskelu, joissa olimme Mikaelin kanssa lyöneet hynttyyt yhteen.

“Ootko sä metsämiehiä?” tiedustelin, kun Mikaelin huomio oli palautunut hanhista takaisin tähän hetkeen. Kannustin Ronyan käyntiin ja lähdimme ratsastamaan mutkittelevaa rantapolkua pitkin kohti niityn toisessa päässä olevaa matalaa, nuorta vesakkoa.

“Joskus on tullut käytyä sorsametillä”, Mikael vastasi ja vilkaisin sitä olkani yli suoden pojalle pienen hyväksyvän hymyn. Hymy vaihtui kuitenkin pian virneeksi ja kallistin päätäni, kun ehdotin pojalle mieleeni tullutta ajatusta.

“No, mikset lähtisi meidän porukan kanssa nyt ensi kuussa?”

Mikael painoi katseensa käsiinsä, mutta näin sen suupielissä kuitenkin hymynpoikaset, kun se kohautti olkiaan.

“Ei mulla oo täällä lupia”, se sanoi ja päästin valittavan äännähdyksen. Byrokratian rattaat... Aina pilaamassa kaiken hauskan.

Hetken aikaa oli hiljaista, kun mietin eri vaihtoehtoja.

“Pystyiskö sun isäpuoli auttamaan?” kysyin ja tällä kertaa kuulin Mikaelin naurahtavan. Se oli harvinaista – olin tottunut että Mikael oli aina vähän pidättyväinen, ehkä jurokin – ainakin mun mittapuulla – ja tunneskaala joka siitä oli ulospäin havaittavissa rajoittui lähinnä satunnaisiin hymähdyksiin ja kulmakarvojen vääntelyyn. Käännyin katsomaan Mikaelia, joka hymyili nyt jo leveämmin, joskin hieman karvaan näköisesti.

“Jos kyse ois jostain neurokirurgiaan liittyvästä, niin sitten joo”, se sanoi ja näytti hieman synkältä. En tiennyt Mikaelin isäpuolesta paljoakaan – se ei lukeutunut pojan lempipuheenaiheisiin (joita en kyllä muutenkaan osannut juuri nimetä - yleensä me puhuttiin niistä aiheista, jotka itse otin esille). “Mä en usko, että se tietää näistä luvista yhtään sen enempää kuin mäkään.”

Mutristin huuliani. Nähtyäni Mikaelin harmistuneen olemuksen halusin kuitenkin keksiä jonkin ratkaisun. Ainoa, joka mulle tuli mieleen, tuntui kuitenkin hieman oudolta. Ehkä lähinnä sen takia, etten tiennyt yhtään, mitä mieltä Mikael siitä olisi – vaikuttaisinko mä tungettelevalta?

Työnsin kuitenkin ajatukset syrjään ja päätin kokeilla kepillä jäätä.

“Haluaisitko sä tulla ensi viikolla koulun jälkeen meille? Mun isä on paikallisen metsästysseuran varapuheenjohtaja. Se ainakin osaisi varmasti auttaa.”

Jos Mikael oikeasti mieli metsälle, sillä oli nyt tilaisuus johon tarttua. Siis sikäli mikäli, ettei kyläily Millereiden tilalla ollut aivan ylitsepääsemätön ajatus.

Syksy ja syksyn harmaus... No vitsi vitsi. Syksy oli ihan jees, jos nyt ei laskettu niitä muutamia päiviä, kun satoi kuin saavista kaatamalla, tuuli pieksi tienoota niin että puut irtosivat juurineen ja tallilla tarhojen pohjista oli jäljellä hauras muisto vain, hevosten seisoskellessa polvia myöten mutavellissä.

Kenttäkään ei houkutellut enää ratsukoita samaan tahtiin, ja maneesin varauskalenteri alkoi hiljalleen täyttyä siisteistä ja ei-niin-siisteistä nimikirjoituksista ja muista raapustuksista, kuten kiukkuisista pikku viesteistä (kuka oli taas jättänyt puomit levälleen?!!!!) ja huomautuksista (olisitteko YSTÄVÄLLISIÄ ja KERÄISITTE HEVOSTENNE JÄTÖKSET).

Ronyakin oli saanut karistettua laidunmahaansa ja arki alkoi rullailemaan ihan kivasti. Tamma näytti pirteältä ja hyvinvoivalta, mä en niinkään. Koulu vei tuhottomasti aikaa ja energiaa, siihen päälle vielä työt kotona. Isä antoi onneksi armoa nyt, kun koulu oli alkanut, enkä joutunut jatkuvasti olemaan töissä. Siihen varmaan vaikutti aika paljon äidin sana – sen mielestä mikään ei ollut niin tärkeää kuin koulunkäynti.

Siltä se ainakin tuntui, olihan kotona multa lähestulkoon riistetty yksityisyys, sillä äiti valvoi, että varmasti edes silmäilin koulukirjoja ja yritin rämpiä läksypinoa hieman pienemmäksi.

Nyt olin oikaissut itseni satulahuoneen pienelle penkille (miksei tallilla voinut olla kunnon loikoilutilaa?? Betty voisi ihan hyvin rakentaa sellaisen samalla vaivalla, kun se muutenkin jo byggasi pystyyn uutta tallia pihan nurkalle), ja siirtelin Ronyan suojia läjään. Ne olivat menossa pesuun, mutta sitä ennen mä halusin vähän aikaa huokaista.

Joku kuitenkin keskeytti aika lailla heti mun lepohetkeni astelemalla satulahuoneen ovista sisään. Betty Hawkesin haukankatse osui muhun lähestulkoon välittömästi ja naisen suu puristui tiukaksi viivaksi samalla, kun sen kasvoille nousi inhoava nyrpistys.

“Mitä nuo ovat”, se kysyi ja osoitti sormentöppänällään Ronyan likaisia varusteita, jotka lepäilivät kauniissa läjässä keskellä satulahuoneen lattiaa.

“Ronyan suojia”, vastasin ja hymyilin herttaisesti. Betty veti kätensä lanteille ja näytti pöyristyneeltä.

“Nyt keräät ne kyllä heti, hyi olkoon”, nainen määki ja niskojani nakellen nousin ylös ja aloin hitaasti keräämään suojia syliini. Mokoma korppikotka... Missään ei saanut olla rauhassa.

Betty sai ärsytyskäyräni värähtämään sen verran, että soin naiselle vielä teennäisen hymyn ja kumarsin sille liioitellen, ennen kuin poistuin stetson vinossa ja kädet tavaraa pursuten ulos satulahuoneesta kaapeille, jossa olevaan kestokassiin varusteet nakkasin. Kai se oli lähdettävä kotiin ja pesuhommiin ennen läksyjen kimppuun käymistä. Huokaisin syvään ja avasin kaapin oven ottaakseni samalla kertaa pesuun myös yhden fleecetakin, joka oli pari päivää sitten kastunut maastossa.

Takin mukana putosi jotakin lattialle ja kumarruin katsomaan mikä. Tunnistin rasian heti - helmiäisenpunainen lahjapaperi kimalteli kattolampun valossa, kun nostin kevyen pienen paketin ylös. Harperin syntymäpäivälahja. En ollut koskaan antanut sitä.

Enkä kyllä antaisikaan. Sillähän oli nyt Wyatt, mänttipäiden kuningas, joka varmasti osteli sille kuut taivaalta.

Ärsyyntyneenä viskasin rasian takaisin kaappiin ja lukitsin oven. Marssiessani autolle syksyinen päivä tuntui sittenkin aika harmaalta.

Onneksi katsoin puhelimeeni ennen kuin lähdin ajamaan. Dylanilta oli tullut viesti – se oli saanut valmiiksi kuvat, jotka se oli ottanut aiemmin syksyllä jotain koulun valokuvausprojektia varten musta ja Ronyasta.

Ylpeä ja lämmin tunne humahti läpi kehon. Zoomasin itseeni ja Ronyaan, katselin tamman kiiltävää karvaa ja nautin vauhdin tunnusta, jonka Dylan oli onnistunut kuvaan vangitsemaan.

Käynnistäessäni auton olin tyytyväinen, että Ronya oli palauttanut syksyn värit ennalleen.

Pikkutalli (tai mökkitalli, joksi se oli leikkisästi ristitty) alkoi olla jo ihan rakennuksen näköinen, eikä enää epämääräinen kasa lautoja ja betonia. Oikeastaan koko talli odotti sen valmistumista jo kuin kuuta nousevaa, eikä pelkästään sen takia, että sen yläkertaan tuli kuulemma oleskelutila (Betty varmaan oli kyllästynyt siihen, että meidän jutut kuului sisälle sen himaan), vaan sen takia, että ihastuttava raivottaremme oli käynyt totaalisen sietämättömäksi. Se varmaan rutisti irti viimeisetkin mehut siitä, kun pystyi louskuttamaan leukojaan meille sillä verukkeella, että meidän kaakkimme olivat Twin Falls Farmilla, toisin kuin sen loistokas ja hieno hevonen, joka muuttaisi joulukuussa mökkitalliin. Me ei osattu mitään, meidän hevoset ei osanneet mitään ja olivat perseestä, ja mikään ei neiti Hawkesin mielestä ollut koskaan hyvin.

Mä aioin todellakin kytätä sitten, kun sen hevonen saapuisi, ja jos siitä löytyisi jouhikarvakaan jostain tallin käytävältä, niin nostaisin siitä metakan ja antaisin Bettylle samalla mitalla takaisin.

Kansas oli innoissaan Bindistä. Siis tosi innoissaan – meinaan, se kyseli multa koulussa ja tallilla kuin jumiin jäänyt levy, milloin toisin Bindin tallille ja milloin se pääsisi paijaamaan pikku karvapalloa. Bindi oli kyllä syötävän suloinen ja näytin siitä mielelläni kuvia kaikille, jotka vaan halusivat niitä nähdä, mutta mua jokseenkin huolestutti ajatus tuoda se Twin Falls Farmille, sillä jos Betty olisi nähnyt sen, se olisi varmaan pistänyt sen hengiltä talikolla. Pystyin kuvittelemaan, miten likaisina otuksina Betty koiria piti, kun sille tuotti hankaluuksia hengittää suunnilleen jos hevosia ei talutettu autopesulan kautta ja vahattuina talliin tarhasta.

Mutta koska Bindi oli siinä iässä, että sitä täytyi sosiaalistaa, olin luvannut Kansasille ottaa sen ensi viikolla tallille ja voisimme parhaassa tapauksessa käydä vaikka maastossa se mukana, niin että Betty ei olisi jatkuvasti hengittämässä niskaan.

Mulla ja Ronyalla oli myöhäinen maneesivuoro varattuna ja olin päättänyt pyhittää sen täysin reining-treeneille. Olin ilmoittanut meidät Twin Falls Farmin tuleviin kisoihin enkä todellakaan lähtenyt sinne häviämään, etenkään Harperille, joka ei edes ollut täysipainotteinen westernratsastaja. Mun mielessä häivähti pieni ärsytys, kun edes tulin ajatelleeksi koko tyttöä. Ehkä sillä ei ollut nyt aikaa treenata Spiken kanssa, kun sillä oli liian kiire uittaa kieltään Wyatt Rogersin kurkussa.

Pyyhin kuitenkin Harperin ja muut häiriötekijät mielestäni ja keskityin täysillä treeniin. Ronyakin oli karistanut kesän liikakilot ja alkoi olla oikeasti hyvässä vireessä ainakin mun silmissä. Maltoin tuskin odottaa, että Mark Myers tulisi taas valmentamaan ja pääsisin esittelemään, miten hyvin me oltiin Ronyan kanssa edistytty.

Tai... No niin. Oltiin me oikeasti edistytty, mutta ei me silti vielä ihan superkunnossa taidettu olla. Mulla oli ainakin treenin päätteeksi hiki ja väsynyt olo, eikä Ronyakaan ollut säästynyt hien nousemiselta pintaan. Taputin tamman kaulaa ja pörrötin sen otsaharjaa, joka jäi hauskasti sojottamaan sinne tänne. Olin käynyt Boisessa eräänä päivänä ja sieltä mukaan oli tarttuneet uudet, upeat nahkasuitset – jos ei muuta, Mark Myers voisi ainakin ihastella niitä, jos meidän taidot ei vielä riittäneet vakuuttamaan miestä täysin.

Talutin tamman ulos maneesista. Oli jo pimeää, tallin pihan valot valaisivat tietämme maneesilta talliin. Puiden siluetit olivat juuri ja juuri erotettavista pilvistä yötaivasta vasten eikä tallipihalla näkynyt liikettä. Kellokin oli jo melko paljon, joten suurin osa oli varmaan jo käynyt tallilla tälle päivää.

Ennen kuin saavuimme tallin oville, sieltä kuitenkin käveli ulos ratsukko. En ensin meinannut hahmottaa tulijaa, jonka kasvot jäivät pihavalojen varjoon, mutta pilkukkaasta ulkomuodosta tunnistin hevosen Spikeksi. Harper oli selkeästi varannut viimeisen maneesivuoron mun jälkeeni ja matkalla nyt harjoittelemaan. Mun vatsanpohjaan laskeutui möykky, kun vilkaisin Harperia ennen kuin käänsin katseeni pois, ohittaen tytön moikkaamatta tai suomatta siihen enää katsettakaan. Tunsin Harperin katseen käyvän mussa, ennen kuin sekin varmaan toimi samoin – ohitimme toisemme täydessä hiljaisuudessa, se jatkoi matkaansa maneesiin ja minä ja Ronya livahdettiin tallin lämpöön.

Riisuin Ronyan varusteita ripeästi. Mulla oli vähän hapan olo, ihan kuin Harperin näkeminen olisi kaatanut purkillisen sitruunamehua mun sisuksiini. Ronya tökki mua turvallaan herkkujen toivossa, mutta sivuutin tamman kerjäämisen ja painelin pesemään sen varusteita. Halusin vain häipyä tallilta, ennen kuin Harper ja Spike palaisivat takaisin.

Pian olinkin muuten valmiina lähtöön, mutta tajusin, ettei takki ollut missään. Hieroin hetken otsaani, väsymys painoi jo sen verran että mieli tuntui sumealta, kunnes synkkä varjo ilmaantui mun ylleni kun muistin, että olin jättänyt sen maneesin reunalle naulaan roikkumaan. Treeneissä oli tullut niin kuuma, että takki oli vain ollut turha hiostaja. Nyt maneesissa kuitenkin oli parasta aikaa Harper, jota halusin nähdä niin vähän kuin mahdollista.

Punnitsin vähän aikaa mun vaihtoehtoja, ja tulin lopulta siihen tulokseen, että hakisin vain mun takin ja lähtisin sen jälkeen menemään. Jos Harper ei ollut aivan tollo, se varmaan oli huomannut sen takin jo, tai huomaisi viimeistään siinä vaiheessa, kun marssisin sitä hakemaan eikä esittäisi mitään kysymyksiä tai kuvittelisi, että menin maneesiin sen takia, että olisin jotenkin halunnut nähdä sen.

Okei, oli mulla vähän ikävä Harperia. Se oli oikeasti fiksu tyttö ja mä olin tykännyt sen seurasta ja jutuista. Nimenomaan olin. Musta tuntui, että olin ollut ihan tyhmä, kun olin kuvitellut, että se olisi jotenkin erilainen kuin ne ihmiset, joiden kanssa se koulussa liikkui. Oikeasti se oli ihan samanlainen ja nauroi ihan yhtä lailla muiden mukana meille, jotka ei istuttu siihen koulun suosituimpien pinnalliseen gangiin.

En mä tiedä, miksi koko juttu meni mulla niin tunteisiin. Sain sen ajattelusta kuitenkin pontta marssia maneesiin niin, että Harper hätkähti ja näytti jopa pelästyneeltä, kun liukuovi avautui hieman kolahtaen.

Sekunnin sadasosan verran mulle tuli paha mieli, ja mun teki mieli pyytää anteeksi, mutta nopeasti kovetin itseni ja käännyin kävelläkseni takin luo, joka roikkui edelleen samassa naulassa maneesin perällä.

“Mun takki jäi”, ilmoitin melko neutraalilla, ehkä aavistuksen viileällä sävyllä, ihan vaan reiluuden nimissä. En katsonut Harperia, mutta se vaikutti pysäyttäneen Spiken ja se ehkä katsoi mun kävelyäni. En kääntynyt tarkistamaan. Katselkoot vaikka lautaseinän oksanpaikkoja, ihan sama mulle.

Nappasin takkini ja käännyin takaisin ovelle.

“Cooper?”

Harperin ääni oli kokeileva. Purin huultani ja yritin näyttää siltä, etten kuullut, mutta Harper kannusti Spiken käyntiin ja toisti mun nimen uudestaan, vähän kovempaa ja anovammin. Pysähdyin ja käännyin katsomaan, yritin pitää naaman peruslukemilla.

“Niin?” kysyin, yritin kuulostaa välinpitämättömältä.

“Mä...” Harper aloitti. Näyttikö se vieläkin vähän pelästyneeltä? Vai hävettikö sitä? Okei, olisi muakin hävettänyt, jos mä olisin seurustellut Wyatt Rogersin kanssa.

“Haluisitko... Tai voisitko sä jäädä hetkeks tänne maneesiin? Tai siis mun lopputreenin ajaksi?”

Mä katsoin Harperia. Olin odottanut, että se olisi ehkä piikitellyt jotakin, tai ehkä pyytänyt anteeksi, tai sanonut että mä oon mäntti tai että Wyatt on mäntti ja että se oli jättänyt sen ja tajunnut miten paljon kivempia me oltiin kuin Wild Hawksit ja niiden typerät hännystelijät - mutta että voisinko mä jäädä maneesiin katsomaan, kun se ratsastaa?

“Miks?” mä kysyä töksäytin, niin että Harperista näki, miten se puri huulta. Se painoi katseensa sen ratsastushanskoihin, enkä mä enää nähnyt sen ilmettä. Mun takki roikkui mun kädessä ja mun pää risteili kysymyksiä, yhtenä päällimäisenä se, miksi mä vieläkin seisoin siinä kuin joku pelle, varsinkin jos tää oli taas joku Harperin juoni saattaa mut naurunalaiseksi.

“No siis...” se aloitti. Se vilkaisi mua nopeasti kypärän lipan alta, puntaroi sanoja, ja taas mun rintaa hieman kivisti. Se näytti oikeasti aika surkealta.

“Joku tyyppi stalkkaa mua, ja mä en haluis lähteä tallilta pimeän aikaan yksin.”

Mä katsoin Harperia sanattomana. En enää siksi, että se oli pyytänyt mua jäämään, vaan sen takia, mitä se kertoi. Stalkkeri? Täällä meillä, pikku Wilmingtonissa?

“Okei”, mä rykäisin. Musta tuntui yhtäkkiä, että mun ois pitänyt pyytää anteeksi tai jotain, mutta sellaiset sanat tuntuivat hiekkapaperilta kurkussa, ja sen sijaan sanoin: “Joo, no, voin mä jäädä.”

Harper hymyili pienesti, ei mitään omahyväistä hymyä, vaan kiitollista. Se kannusti Spiken raviin ja mä kävelin maneesin seinustalle ja jäin siihen nojailemaan. Yritin miettiä, kuka Harperia oikein vainosi, ja mikä tärkeämpää - miksi? Tuskin kukaan ainakaan hyvin aikein niin teki. Mua kylmäsi ajatella, miten helppo stalkkaajan olisi vain odotella pimeällä tallipihalla, että Harper kävelisi yksin sen autolle, ja sen jälkeen hyökätä sen kimppuun. Mun teki mieli kysellä lisää, mutta Harper oli keskittynyt treenaamiseensa, eikä musta muutenkaan tuntunut sopivalta udella enempää.

Kun Harper ja Spike olivat valmiita ja jäähdytelleet, me käveltiin kahdestaan takaisin talliin. Me ei puhuttu mitään, mä odottelin Ronyan karsinalla että Harper oli valmis. Ronya ei vaikuttanut olevan kummissaan, vaikka olinkin tullut takaisin, se vain nautiskeli täysin rinnoin ylimääräisistä rapsutteluhetkistä.

Kun me käveltiin autoille, musta tuntui, että munkin aistit olivat yhtäkkiä virittäytyneet maksimitasoihin. Pienikin risahdus metsässä sai mut kääntämään katseeni äänen suuntaan ja mun kroppa oli jännittynyt ja valmiina toimimaan, jos joku yhtäkkiä ilmaantuisi varjoista meidän kimppuumme. Ketään ei kuitenkaan onneksi näkynyt.

“Miks sulla oli maneesivuoro näin myöhään? Eikö sun kannattais käydä tallilla vaan päivisin?” kysyin sitten, kun Harper klikkasi sen auton ovet auki. Tyttö pyyhkäisi vaaleita hiussuortuviaan, jotka valuivat kullankeltaisena, laineikkaana merenä sen hupun alta.

“Brandyn piti tulla myös, mutta sille tulikin menoa, ja Spike oli pakko liikuttaa”, se sanoi hieman vaisusti. Mä availin oman autoni ovia ja vilkaisin Harperia, joka ei katsonut mua vaan hypisteli sen Dodgen ovenkahvaa.

“Okei, no tietääkö Burke?” kysyin, ja Harper vain nytkähti pienesti vastaukseksi, niin että en ollut ihan varma, tarkoittiko se joota vai eitä.

“Okei... No, toivottavasti se stalkkeri jää pian kiinni”, sanoin. Huokaisin syvään ja avasin auton oven. Harper kääntyi vähän sivuttain, sen verran, että näin sen katsovan mua.

“Joo”, se sanoi aika hiljaa. Pimeässä en erottanut, hymyilikö se vai ei.

“Kiitos kun jäit. Nähdään koulussa”, se jatkoi, ennen kuin se katosi auton sisälle ja veti oven perässään kiinni. Kun se käynnisti moottoria, mä istuin oman autoni sisään ja katsoin, miten Harperin Dodge lähti nytkähtäen liikkeelle ja lipui tallin pihatielle.

Katselin sen perävalojen katoavan pimeään iltaan tietäen, ettei me kuitenkaan puhuttaisi toisillemme koulussa sanaakaan.

Harper siitä kertoi ensimmäisenä.

Viestillä. Ehkä se ajatteli, ettei viitsi häiritä, olihan vielä joulukin. Tai sitten se ei vaan yksinkertaisesti pystynyt puhumaan.

Ajomatka Twin Falls Farmille oli pitkä, pidempi kuin normaalisti. Tuijotin ajovaloissa leijailevia lumihiutaleita ja tunsin oloni jotenkin poissaolevaksi. Epätodelliseksi. Auto nytkähteli tien pintaan muodostuneiden urien mukaan ja poikkeuksellisesti pidin ratista kaksin käsin kiinni. Hengitys oli jotenkin pinnallista, ihan kuin mun peruselintoiminnot olisivat napsahtaneet autopilotilta manuaalivaihteelle.

Olin niin sumussa, etten rekisteröinyt, oliko tallipihalle pysäköity muita autoja. Mitä lähemmäs tallin ovia pääsin, sitä raskaammaksi askeleet kävivät. Yhtäkkiä paha olo vyöryi hyökyaaltona mun ylitseni. Tallin ikkunoista kajasti lämpimät valoneliöt pihan hangelle, oven raosta kohosi ilmaan ohut höyrypilvi. Pystyin kuulemaan hevosten liikahtelevan sisällä karsinoissaan.

Kaikki oli ihan niin kuin ennenkin. Paitsi että Blue oli kuollut.

Sitä oli vaikea käsittää.

Kun Harper oli laittanut mulle viestiä, en ollut ajatellut ensimmäisenä Kansasia. Olin ajatellut Ronyaa ja sitä, mitä jos sama osuisi omalle kohdalleni. Mulla oli siitä huono omatunto – ajatella omaa napaa ja omaa hevosta, kun toista on juuri kohdannut tragedia. Mutta sellainen ihmismieli kai oli, ei sen toimintaan kai loppupeleissä voinut vaikuttaa. Silti mulla oli hirveän huono olla ja tunsin myötätuntoa ja surua Kansasin puolesta.

En ollut laittanut sille mitään viestiä. En mä tiennyt, mitä siinä tilanteessa kuului sanoa, tai olisiko Kansas ensinkään halunnut viestejä muistuttamaan asiasta, kun se oli niin vasta tapahtunutkin.

Mä en ehkä olisi halunnut.



Ronya nuokkui karsinassaan. Se havahtui, kun kävelin karsinan ovelle ja tuli korvat hörössä tervehtimään. Pyyhkäisin tamman mustan, pitkän otsatukan pois sen silmiltä. Painoin kämmeneni Ronyan otsalle ja painoin sitten kasvoni kiinni tamman nenäpiitä vasten, vedin keuhkot täyteen sen tuoksua, tunnustelin sen lämpöä ja pehmeää karvaa. Tuntui, että mun täytyi ehkä varmistella itselleni, että se oli elossa ja voi hyvin, ikään kuin Bluen kuoleman jälkeen ympärillä olisi vellonut jatkuva vaara ja riski, että Ronyakin yhtäkkiä kuolisi.

Ronya oli aivan yhtä normaali kuin aina ennenkin. Se odotti, että vetäydyin kauemmas ja hamuili vähän mun takin hihaa, ennen kuin huokaisi ja astui taaksepäin karsinassaan. Katselin tammaa, yritin nähdä siinä jotain, jonkin pikkiriikkisenkin viitteen siitä, että sillä olisi ollut joku hullusti.

Mä en ollut huomannut Bluessa mitään, en kerrassaan mitään outoa. Vastahan me oltiin ratsastettu maneesissa, pidetty hauskaa ja jahdattu toisiamme paalinarujen toivossa.

Oliko Kansas huomannut jotain? Mä epäilin sitä. Mä luulin - mä pelkäsin - että Kansas soimaisi itseään siitä loppuelämänsä.

Ronya jäi katsomaan mun perään, kun käännyin ja lähdin kävelemään kapeaa käytävää pitkin tallin toiselle puolelle. Mun kämmenet hikosivat jotenkin oudosti ja pyyhkäisin niitä monta kertaa housuihin, kun pesuboksi ja viisi karsinaa tulivat näkyviin. Vain neljästä karsinasta pilkisti pää.

Bluen karsina tuntui jotenkin liian isolta ja tyhjältä. Nieleskelin hiljaa, kun katsoin ovenpielen ylitse kuivikkeisiin, jossa ei näkynyt enää mitään merkkiä siinä asuneesta hevosesta. Ei painaumaa, ei mitään, karsina oli puhdistettu ja uudet, tuoreet kuivikkeet levitetty siististi odottamaan, että joskus jokin uusi hevonen tulisi ja asuttaisi tämän karsinan.

Otin stetsonin pois päästäni ja painoin sen rintaani vasten. Se näky, se tyhjyys – se veti hiljaiseksi.



Lumi narskui jalkojen alla, kun kävelin pihan poikki mökkitallin luo. Kopistelin ylimääräiset lumet ovenpieleen, ennen kuin suuntasin hevosia vilkaisematta yläkerran portaikkoon. Ulkona ei ollut edes kovin kylmä, mutta ajatus Bluesta ja sen tyhjän karsinan näkeminen tuntui laskeneen ympäröivää lämpötilaa ainakin kymmenen astetta. Jo portaiden yläpäässä ihana, lohdullinen lämpö tervehti kasvoja ja kroppaa ja astuessani ovesta sisään lämmin ilma suorastaan tulvi vastaan.

Oleskelutilan sohvalla istui kolme hahmoa. Ethan nojasi kyynärpäillä polviinsa kamiinan edessä, se kohenteli hiillosta ja kääntyi katsomaan mun suuntaan. Sohvalla, viltteihin kääriytyneenä, silmät punertavina ja kamiinasta hohkaavassa valossa kiiluen istui Yumi ja Harper, melkein kylki kyljessä. Tytöistä näki, että ne olivat itkeneet.

Seisahduin paikalleni ja toistamiseen lyhyen ajan sisällä riisuin stetsonin pois päästäni. Hartioille satanut lumi oli sulanut, ja vedin takin yltäni ja asetin sen oven pielessä olevaan naulakkoon. Kaikki katsoivat muhun ja olivat aivan hiljaa.

Mun teki mieli sanoa jotakin, rikkoa hiljaisuus, mutta en osannut. Stetson roikkui mun kädessäni reittä vasten, ja niiskaisin pienesti. Ethan kääntyi kamiinan puoleen ja Yumi hypisteli vilttinsä reunaa kädet hennosti täristen.

Lopulta se oli Harper, joka rikkoi hiljaisuuden hennolla nyyhkäisyllä. Mun oli vaikea katsoa siihen tai Yumiin, niiden näkeminen niin surkeina teki kuristavan tunteen mun kurkkuuni, mutta silmäkulmieni alta katsoin, miten Harper nousi ylös. Viltti tipahti mytyksi lattialle, ja se harppoi muutamalla ripeällä askelella meidän välisen välimatkan umpeen. Ehdin vain avata kädet, kun Harper kietoi omansa mun ympärille ja painoi naamansa johonkin mun rintakehän ja olkapään valimaastoon. Tunsin, miten sen olkapäät vavahtelivat.

“Jos... Jos vain olisin huomannut... Jos joku olisi huomannut...” se nyyhki. Mä katsoin Harperin hiusmeren seasta sen takana istuvaan Yumiin, joka pyyhki silmiään hihaansa.

“Ei kukaan olisi voinut sille mitään”, sanoin hiljaa, oudon tasapaksulla äänellä. Tiukensin vähän otettani ja nielaisin kurkkuun nousseen palan alas.

“Tärkeintä on, että Bluella on nyt ikuisesti hyvä olla.”

Okei, tehdään heti alkuun selväksi - niin paljon kuin Dylanista tykkäänkin ja vaikka kuinka se onkin ollut mun paras ystävä ihan naperosta saakka – se mitä se väitti, ei pidä paikkaansa!

Harper on mun kaveri. Sen takia mä tykkäsin Harperista. Silleen kun kaveri tykkää kaverista.

Clyde oli lähtenyt kuskiksi. Mä olin istunut ihan puhtaista solidaarisuussyistä takapenkille Harperin kanssa, ja aina välillä, kun Harper liikkui, mä saatoin erottaa häivähdyksen jotain... vaniljaista? Ja toki - ihan puhtaista kaverillisista syistä - mä ajattelin, että se oli oikeastaan aika kiva tuoksu.

Clyde ei tapansa mukaan paljoa puhunut. Se tosin kävi varmasti kaikille osapuolille tosi hyvin – Clyden ei tarvinnut keksiä väkinäisiä puheenaiheita, ja mä ja Harper saatiin rauhassa ahdistua omien, jatkuvasti kasvavien jännitystemme kanssa. Vuoden viimeinen cup! Se tuntui niin kamalan viralliselta. Ikään kuin nyt olisi ollut viimeinen näytön paikka sen suhteen, kuinka paljon me oltiin kehitytty kuluneen vuoden aikana.

Sivusilmällä näin, miten Harper pyöritti vaaleita hiussuortuviaan sormensa ympäri kerta toisensa jälkeen, kunnes sen hiukset olivat miltei umpisolmussa. Tytön katse ei värähtänytkään sen tuijottaessa tiukasti auton ikkunasta ulos.

Mä nielaisin ja pakotin itseni katsomaan muualle.


Kisapaikalla vasta olikin tunnelmaa. Kun hevoset oli purettu ulos trailerista jabakarsinoihin ja hoidettu kuntoon, pääsimme tutustumaan itse miljööseen. Mikä paikka! Lunta oli vähemmän kuin Idahossa, mikä oli sinänsä hyvä - eipähän ollut mitään lumikaaosta tai syytä motkottaa saamattomille aurauskuskeille! Oli uskomatonta olla oikeasti osa kisaporukkaa, eikä mikään typerä katsomaan tullut turisti.

Clyde oli jäänyt jaboille, Harper taas oli lähtenyt etsimään ruokakojua. Mä itse etenin tyynesti ihmisvirrassa, vähän kuin olisin ollut kirjolohi matkalla kotijokeensa, niin luonnolliseksi mä oloni tunsin.

Yhtäkkiä mun edessä oli joukkio ehkä mun ikäisiä tai just ja just muutama vuosi vanhempia, stetsonipäisiä nuoria. Mä paransin mun ryhtiä, suoristin omaa stetsonia ja astuin mukaan keskusteluun itsevarmuutta suorastaan tihkuen.

“Howdy! Kisamatkalla, vai?” kysyin ja virnistin. Tyypit kääntyivät mua kohti, sulivat hymyyn ja nyökyttelivät.

“Totta maar”, yksi sanoi ja ojensi kättään - tartuin siihen reippain ottein. “Kennedy - Henry Kennedy”, tyyppi esittäytyi ja nyökyttelin kohteliaasti samalla, kun ravistin sen kättä.

“Cooper Miller”, esittäydyin omasta puolestani, ja samassa Henry Kennedyksi esittäytyneen kaverin seurueeseen kuuluneet muutkin tyypit lähestyivät meitä. Käytiin pikainen esittelykierros, jonka lopputulemana onnistuin painamaan hädin tuskin kahden tyypin nimet mieleen (ehkä Josh ja mahdollisesti Justin???), ja sen jälkeen me jäätiin jutustelemaan niitä näitä, lähinnä kisoihin liittyen.

“Minkäslainen ratsu Millerillä on alla?” ehkä-nimeltään-Justin kysyi, ja mun pakko vähän röyhistää rintaani. Virnistin ja osoitin jabatalleihin päin.

“No arvon herrat voivat itse tulla katsomaan! Lupaan että se ei pure.”

Yhtenä suurena rintamana kävelimme tilapäiskarsinarivistöjen lävitse, kunnes lopulta kullankeltainen pää pilkotti edessämme. Ronya katseli uteliaana uusia ihmisiä ja kurotti haistelemaan lähimmäksi ennättäneen pojan kättä - en kuollaksenikaan muistanut, mikä tyypin nimi oli - mutta ainakin Ronya näytti tykkäävän siitä.

“Mun kultakimpaleeni”, sanoin ja taputin Ronyan kaulaa samalla, kun käännyin katsomaan Henryä ja sen kavereita, jotka katselivat Ronyaa ja kallistelivat päätään kuin ensimmäistä kertaa olisivat hevosen nähneet.

“Se ei ole quarter?”, muistaakseni-Josh kysyi.

“Ei”, vastasin ja katsoin hymyillen Ronyaa. “Risteytystamma. Isä on täysiverinen, äiti batak.”

“Batak? Poni?”

“Niin.”

Henry nauroi. Niin nauroi myös ehkä-John, mahdollisesti-Justin ja muutkin niiden kaverit. Mulle tuli yhtäkkiä vähän outo olo. Siristin silmiäni ja katsoin Henryä, jonka olemus oli yhtäkkiä muuttunut vähän sellaiseksi, kuin se olisi mun sijasta puhutellut pikkulasta.

“Tosi hieno heppa”, se sanoi ja nauroi lisää. Mä vedin kädet puuskaan ja astuin lähemmäs Ronyaa niin, että Henry joutui itse astumaan askeleen taaksepäin.

“Niin onkin”, sanoin ja kohotin hieman leukaani. “Oli onni, että saatiin se huudettua.”

Nyt Henry nauroi jo ihan avoimesti.

“Vai että ihan huutokaupasta saitte!”

Henryn kaverit ulvoivat naurusta. Viimeistään nyt oli jo mullekin selvää, että ne nauroivat mulle – ja ennen kaikkea Ronyalle. Mun korvissa kohisi.

“Ei, mutta ihan oikeasti – onnea kisoihin – olet selkeästi kunnon Idahon cowboy!”

Henry läimäytti mua olkapäähän, ennen kuin se kääntyi ja asteli pois edelleen naurusta hytkyvien kavereidensa kanssa. Musta tuntui siltä, että mun suoniin olisi yhtäkkiä isketty litrakaupalla jäävettä.

Ronya hamuili mun olkapäätä, ja samaan aikaan Harper ilmaantui jostain limupullojen ja hot dogien kanssa.

Mä en kuullut mitä Harper puhui.

Yritin vain ymmärtää sitä, että joku oli juuri halveerannut mun kallisarvoisinta aarrettani – Ronyaa.

No ne kisat ei järin häävisti menneet.

Tai no, ainakaan siinä vaiheessa, kun takana oli muun muassa reining-, western riding- ja –trail-luokat. Mä en saanut mun ajatuksia kasaan. Ronya oli hyvä, se oli aina – mun sydäntä oikeasti särki se miten se aina teki parhaansa ja sit mä pilasin kaiken ajattelemalla vaan jotain typeriä Henry Kennedyjä ja sen kavereita ja niiden tyhmiä sanoja. Mutta joo, mä ja Ronya keikuttiin kaikissa luokissa jossain puoliväleissä ja varmaan tuotettiin paljon iloa ja naurunaihetta niiden pilkkarinkiin.

Clyde varmaan näki, että mua sapetti ja hermostutti, koska se koppasi mut yhdessä välissä huomiota herättämättä sivumpaan ja istutti mut alas yhdelle heinäpaalille.

“What’s wrong”, se kysyi, sillä samalla rauhallisella nuotilla kuin aina, mutta tunnistin sen tietyn etäisen painokkuuden sen äänessä, joka tarkoitti käytännössä samaa kuin ‘ihan oikeasti, tiedän että joku mättää’.

“Nothing”, vastasin, mutta Clyden tarvitsi vain vilkaista mua stetsoninsa lierin alta, kun jo samaan hengenvetoon sanoin; “Jotkut tyypit halveeras Ronyaa.”

Clyden leukaperät kiristyivät. Se painoi sen stetsonia vähän alemmas, niin että sen silmät taas peittyivät, ja mä hengittelin syvään samalla kun mun suonissa kohisi jälleen. Clyde kuitenkin aisti sen – se nojasi mua lähemmäs (se istui mua vastapäätä samanlaisella, kuppaisella heinäpaalilla) ja laski toisen kätensä mun olkapäälle.

“Mitä ne sanoivat?”

Mä purin huultani, kunnes mä vuodatin katkerasti koko jutun. Clyde kuunteli, enkä kertaakaan tavoittanut sen katsetta, ennen kuin vasta sitten, kun sain lyhyen ja sitäkin happamamman tarinani päätökseen. Clyde katsoi mua enkä osannut tulkita kunnolla, oliko sen silmissä empatiaa vai jotakin vaikeammin tulkittavaa.

“Cooper”, Clyde sanoi, yhä sillä samalla rauhallisella nuotilla kuten aina, “Tuntuuko susta itsestäsi siltä, että Ronya on näitä muita huonompi?”

Mä katsoin Clydea suorastaan järkyttyneenä.

“No ei tietenkään!”

“Nimenomaan”, Clyde sanoi. Sen suupielillä käväisi häilyvä hymynkare, mikä miehen kohdalla oli todella harvinainen näky. “Hyvä ratsastaja saa hevosesta irti sen parhaat puolet, oli kyseessä sitten se loistokkain quarter – tai vaatimaton huutokauppaihme. Huono ratsastaja ei saa kummastakaan irti mitään. Vain sinä tiedät, mistä Ronyaan on, miksi siis kuunnella muiden poikkipuolisia sanoja? Niillä ei ole merkitystä.”

Mä en yhtäkkiä saanut jotenkin sanaa suustani, mutta Clyde osasi reagoida asiaan ja nousi taputtamaan mua isällisesti selälle. Mä en sano ääneen sitä, mutta tiiätte varmaan, mikä poltteli mun silmäkulmissa.


Ronya näytti hyvältä, kuten aina. Mä pitelin tamman ohjia, katselin ylhäällä tikittävää kelloa ja kuuntelin pauhaavaa yleisöä ja kuulutusten ääniä samalla, kun odottelin meidän vuoroa.

Harperin vaalea hiuspehko ilmaantui jostakin mun eteeni aivan odottamatta, ja mä jouduin vähän ryhdistäytymään samalla, kun se katsoi mua sellaisella – no, tiedättehän te naiset - läpitunkevalla katseella.

“Onko sulla kaikki okei? Oot ollu jotenkin tosi poissaoleva ja hiljainen.”

Mä räpsäytin pari kertaa silmiäni, kohensin stetsonin asentoa ja hymyilin.

“Joo”, sain sanottua, ja Harperin ilme näytti vähän epäluuloiselta, mutta kuittasin sen vaan leveämmällä virneellä. “On oikeesti. Mulla... Mä vaan oon varmaan miettinyt liikaa, kun nää on vuoden vikat kisat ja silleen.”

Harper näytti mietiskelevän mun sanoja. Katselin tyttöä, joka oli päihittänyt mut vaikka missä lajissa – se ja Spike olivat loistaneet niin western ridingissä, western trailissa, vaikka missä... Siinä missä mä ja Ronya nuohottiin listojen puoliväliä ja siitä alaspäin. Mä olin oikeasti - enkä nyt oikeasti vitsaile vain mielistelläkseni - katsonut ihaillen Harperin tän päivän suorituksia. Mut samalla mä vähän pelkäsin, että se ois alkanut kuittailemaan mulle.

Mutta se oli onneksi turha pelko.

“Ymmärrän”, Harper sanoi ja näytti hetken miettivän, ennen kuin loihti kasvoilleen pienen hymyn ja hieman varoen taputti mun vasenta käsivartta, “Mä toivotan teille onnea barrel racingiin. Uskon että te kyllä pärjäätte.”

Harper kääntyi ja sitä kohtaa, mihin Harper oli juuri taputtanut, kihelmöi oudosti.

Asiat tuppaavat aina palautumaan tasapainoon, tavalla tai toisella.

Niin äiti sanoi mulle joskus (oikeastaan se oli yksi äidin lempihokemista), ja oikeassahan se oli. Sen mä olin huomannut jo useasti, eikä sanonta tälläkään kertaa ollut väärässä. Sen mä jouduin jälleen kerran myöntämään.

Vaikka Bluen murha edelleen varjosti Twin Falls Farmia, oli tunnelma muuttunut huomattavasti paremmaksi sen sileän tien, kun Betty oli vähin äänin pakannut tavaransa ja häipynyt maisemista. Tallilla ei tarvinnut jännittää siitä, että joku motkotti joka ikisestä rikkeestä, kuten lattiaharjan jättämisestä väärään paikkaan tai likaisista suojista valuvista roiskeista, saati siitä, että jonkun hevosen ruokaämpäriin olisi ilmestynyt jotain tappavaa myrkkyä. Mutta koska asiat tuppasivat aina palautumaan tasapainoon, tarkoitti se myös sitä, että kun yhdestä pahasta päästiin, tilalle tuli toinen.

Tällä kertaa sen pahan nimi sattui olemaan Maverick Millan.

Paskan määrä on vakio – sekin oli sanonta. Tosin sitä äiti ei tavannut käyttää.



Mä en varsinaisesti säteillyt sinä päivänä tallilla. En osannut päättää, kumpi oli pahempi vaihtoehto – se, että Bluen paikan ottaisi typerän Maverick Millanin typerä hevonen, vai se, että se sijoitettaisiin Ronyaa vastapäätä Sheylan vanhaan karsinaan. Mua kiristi ajatellakin, että kohta Twin Falls Farmilla - meidän Twin Falls Farmilla – saapastelisi egoistinen älykääpiö, joka varmaan kulutti kaiken vapaa-aikansa Wyatt Rogersin kengänpohjia nuoleskellen. Pahimmissa mielikuvissani se kutsuisi joukkuekavereitaan tallille katsomaan sen Hienoa Hevosta ja Hienoja Varusteita ja Hienoa Ratsastamista ja kohta mulla ei olisi yhden yhtä paikkaa, missä olla rauhassa niiltä pahanilmanlinnuilta.

Ehkä jossain takaraivossa tykytti myös pelko siitä, miten Harper siihen suhtautuisi. En tiennyt miksi, mutta huomasin huolehtivani siitä joka kerta, kun kuljin Spiken karsinan ohitse tai kun Harper moikkasi mua tallilla.

Saatanan Wild Hawksit. Ja saatanan Maverick Millan.

Ethan oli ilmeisesti tarkkaillut mun levotonta ravaamistani jo jonkin aikaa sivumpaa, sillä kun se tuli mun luokse varustehuoneeseen, jossa viikkasin Ronyan loimia sellaisella temmolla, että pöly ja heinänkorret vain pöllysivät, se kävi suoraan asiaan.

“I guess someone’s having a bad day?”

Vilkaisin Ethania leukaperät kiristyen ja nakkasin loimen telineeseen niin, että koko hela hoito tärähti.

“Mm-mh”, vastasin ja otin askeleen kohti satulatelineitä, potkaisten samalla maassa olevan harjasankon kumoon. Kirosin raskaasti (siis jopa mun mittapuulla raskaasti) ja aloin kiukkuisesti nakkelemaan harjoja takaisin ämpäriin. Ethan, joka oli nojaillut ovenkarmiin, suoristautui ja hieraisi otsaansa.

“Hey, calm down”, se sanoi ja keskeytti mun raivokkaan siivoamisen ja nosti pölyharjan maasta. “En tiedä mistä kenkä puristaa, mutta sun puuskuttaminen kuuluu käytävälle asti. Haluaisitko puhua asiasta?”

“En”, vastasin lyhyesti ja vedin henkeä. Ethan tiputti pölyharjan rauhallisesti saaviin ja siirsi sen sitten kengänkärjellään seinustaa vasten.

“Ymmärrän”, Ethan sanoi ja vilkaisi mua tutkaillen. “Mutta luulen, että varustehuoneessa riehuminenkaan ei asiaa paranna. C’mon, mennään purkamaan heinäkuorma. Saat samalla kohdistettua tuon energian johonkin mielekkäämpään.”

Katsoin Ethania, jonka kasvoilla oli ymmärtäväinen, mutta myös omalla tavallaan ehdoton ilme. Huokaisin syvään, painoin katseeni maahan huultani purren ja nyökkäsin sitten.

“Niin sitä pitää. Siellä onkin melkoinen paalivuori odottamassa.”



Ethan ei liioitellut kutsuessaan heinäkuormaa paalivuoreksi. Pressun alla peräkärryssä oli valtava määrä neliskanttisia heinäpaaleja, joita aloimme yksissä tuumin kantaa heinälatoon: mä nostelin paaleja lavalta alas Ethanille, joka seisoi ladon ovensuussa ja nakkeli niitä riuskoin ottein sisään, suojaan lumisateelta.

Ethan oli myös oikeassa – ruumiillinen työ laski mun kierroksiani siinä määrin, että kun kuorma oli puolillaan ja navakasta tuulesta huolimatta mulla oli niin kuuma, että jouduin avaamaan takkini vetoketjua, olin myös valmis avaamaan huoliani Ethanille.

“Se uusi tyyppi – se Maverick. Se on meidän koulussa.”

Ethan nakkasi käsissään olevan paalin oviaukosta sisään ja otti stetsoninsa pois päästään pyyhkäistäkseen pois otsalle kihonneet hikipisarat.

“Okei. Tunnetteko te toisenne?” Ethan kysyi ja hieraisi kämmeniään yhteen. Mä revin heinäpaalia pois pressun alta, ojensin sen Ethanille ja jatkoin:

“Ei, mutta mä kyllä tiedän sen”, sanoin, ja mun äänestä kuulsi ehkä hienoinen kitkerä sävy. “Se on sellainen kiiltokuvapoika, pelaa koulun joukkueessa ja leveilee sen elämäntyylillä.”

Ethan vilkaisi mua niin nopeasti, etten ehtinyt rekisteröidä, näkyikö sen kasvoilla häivähdys huvitusta.

“I see”, se vastasi, nosti paalin edellisten päälle ja työnsi sitten koko kasaa syvemmälle latoon. “Sä et taida paljoa välittää siitä porukasta?”

“En todella”, puuskahdin ja nostelin pressua kaksinkerroin, pois jäljellä olevien heinien päältä. “Mulla on ollut vähän... Ongelmia niiden kanssa”, myönsin sitten.

“Millaisia ongelmia?” Ethan tiedusteli muina miehinä, vaikka mulle tulikin olo, että se taisi arvata, mistä puhuin.

“No...”, aloitin, ja ennen kuin mun päässä alkoi vilistä erinäisiä ajatuksia. Miten mä asian muotoilisin? Mä en halunnut kertoa, että mun viimeaikaiset selkkaukset olivat johtuneet Harperista - etenkään, koska Ethan olisi voinut tulkita sen niin, että Harper oli joku riidankylväjä - tai mikä pahempaa, että mulla oli tunteita Harperia kohtaan.

Koska hah, miten typerää se olisi ollut! Eihän kyse ollut sellaisesta.

“Sellaisia... ongelmia vaan”, sanoin, pelastaen tilanteen älykkäästi. Ethan silmäili mua arvioivasti, ja nyt mä olin melko varma, että mä oikeasti näin huvituksen pilkahtelevan sen silmissä, ennen kuin se pyyhkäisi hanskalla nenäänsä ja rykäisi.

“Aivan”, se sanoi isovelimäisellä, ymmärtäväisellä nuotilla. “Ja nyt susta tuntuu, että ne ongelmat seuraavat tämän Maverickin myötä tänne tallillekin?”

Nyökyttelin kiivaasti.

“Joo, niin mä vähän pelkään.”

Ethan hymyili, ei mitenkään ivallisesti, vaan lämmintä, rauhoittavaa hymyä.

“No, mä uskon että se on turha pelko. Ja usko mua, jos mä näen täällä epäasiallista käytöstä, mä kyllä puutun siihen”, se sanoi virnistäen. “Ihan sama missä joukkueessa se huonosti käyttäytyvä henkilö pelaa.”

Mä virnistin takaisin. Mulla oli heti paljon parempi olo - eikä heinäpaalitkaan yllättäen tuntuneet enää niin raskailta kantaa, kun olin saanut purettua painavimman taakan pois harteiltani kuormittamasta.

Havahduin hereille, kun Bindi nuoli mun naamaa.

“Mmhh - mitä, hei, lopeta...”

Työnsin koiraa kauemmas ja nousin kyynerpäiden varaan. Mulla oli yhä päivävaatteet - tai siis t-paita ja pitkät kalsarit, ei yövaatteita. Ikkunan eteen vedettyjen verhojen välistä ei näkynyt valoa.

Kopeloin puhelimen yöpöydältä ja katsoin kelloa. Kahdeksan aamulla.

Helvetti. Olin siis nukahtanut. Vaikka toisaalta se ei ollut mikään ihme – olin ollut aika väsynyt eilisen karjanhakureissun jälkeen, ja syöminen oli ollut vielä viimeinen naula arkkuun. Tunnustelin hetken oloani, joka oli jo huomattavasti pirteämpi kuin eilen. Mun huoneen ovi oli raollaan ja olohuoneesta kuului ääniä - äiti ja isä olivat varmasti ainakin jo hereillä. Amykin varmaan, se oli sellainen aamuvirkku, toisin kuin Colin. Mä olin siinä välimaastossa.

Vedin villasukat jalkaan ja tassuttelin tupaan, jossa takkatuli ritisi iloisesti ja tuoreen kahvin tuoksu leijaili kutsuvasti ilmassa.

“Huomenta”, äiti sanoi ja hymyili vähän. Haroin mun hiuksia, jotka olivat päässeet venähtämään jo vähän turhan pitkiksi ja jotka sojottivat nyt sekavana pörrönä joka suuntaan.

“Hyvinkös nukutti? Simahdit kuin saunalyhty ruuan jälkeen.”

“Joo”, vastasin aamun karhealla äänellä ja hieraisin silmiäni. Bindi oli seurannut mun perässä tupaan – se heilutti häntäänsä Busterille, joka katseli sitä omassa pedissään ennen kuin ummisti taas silmänsä. Vanhusta ei nähtävästi huvittanut seurustella nuoremman lajitoverinsa kanssa.

Rojahdin pöydän ääreen, johon äiti tarjoili pyytämättä kahvia ja paistettuja munia. Haukotellen aloin syömään aamupalaa samalla, kun katselin hajamielisesti ulos ikkunasta, josta näkyi vain pelkkää pimeää.

“Vieläkö ulkona on myrsky?”

“Voi, nyt se vasta alkoikin”, äiti tokaisi tiskatessaan paistinpannua. “Naapurin herra Mitchell kävi auraamassa aamulla pihan kuuden jälkeen. Kun äsken vein Clydelle keittoa ja lisää peittoja, oli kuin pihaa ei olisi koskaan aurattukaan!”

Äiti avasi hanan ja veden kohistessa tiskialtaaseen hieroin viimeisiä unihiekkoja silmistäni. Clyde-parka, en tiedä kumpi sitä mahtoi kiusaannuttaa enempää - sen nurkissa käyvä veto vai meidän äidin ylitsevuotava huolenpito.

Kathleen-myrsky oli siinä mielessä poikkeuksellinen, etten muistanut vastaavaa myrskyä olleen moniin vuosiin, jos ollenkaan mun elinaikanani. Toki lumimyrskyjä oli nähty ennenkin, mutta nyt lunta tuli sellaista tahtia, että ulkona oli lähestulkoon mahdotonta nähdä eteensä. Bindikin epäröi talon kuistilla, kun kannustin sitä mukaani lähtiessäni aamupalan jälkeen käymään ulkona. Kauaa koira ei pihalla viihtynyt – se teki tarpeensa heti portaiden viereen ja luikki takaisin sisälle lämpimään. Vielä se karaistuisi, kun saisi ikää lisää, mutta toistaiseksi se tuntui katsovan mukavammaksi sisällä loikoilun kuin lumipyryssä rämpimisen.

Mua taas ei oltu luotu sisätiloihin. Jo puolilta päivin aloin olla kypsä sisällä nököttämiseen - etenkin, kun jouduin jakamaan sisätilat ihastuttavien pikkusisarusten kanssa.

“Onko sun just tänään pakko soittaa viulua”, tiedustelin kireästi Amylta, joka soitti noin kahdennenkymmenennen kerran Mary Had a Little Lambin tunnin sisään. Amy irvisti mulle rumasti ja asetti sitten jousen takaisin kielten päälle - mä nappasin jousen Amyn kädestä.

“Äiti, Cooper otti mun jousen!”

Äiti, joka yritti virittää tv:tä näyttämään ruudusta jotain muuta kuin lumisadetta, kääntyi katsomaan mua tuimasti.

“Cooper, älä viitsi härkkiä siskoasi.”

“Aijaa? Entäs kun mun mielenterveyttä härkkii tuo jatkuva viulun vinguttaminen? Vai oonko mä ainoa tässä talossa, jolla ei ole oikeutta viihtyä?”

Amy hypähteli tasajaloin ja yritti napata jousen mun kädestä, mutta pitelin sitä niin korkealla, ettei lyhyt tyttö ylettänyt siihen.

“Anna se! Anna se!” Amy hoki ärsyttävästi.

“Cooper”, äiti sanoi sellaiseen varoittavaan sävyyn, joka sai mut laskemaan käden niin, että Amy sai vetäistyä jousen takaisin. Tyttö säntäsi hiukset hulmuten portaikkoon ja katosi yläkertaan, mutta muisti näyttää mulle kieltä mennessään.

Etuovi aukesi ja lumimieheltä näyttävä isä asteli sisään. Äiti katsoi paheksuen, kun isä kopisteli enimmät lumet eteisen matolle ennen kuin riisui päällystakkinsa naulakkoon. Tv ei osoittanut elonmerkkejä ja äiti nakkasi kaukosäätimen turhautuneena sohvalle, samalla kun vetäisi töpselin irti seinästä.

“Ei tämä pahainen toimi.”

“Se johtuu tästä myrskystä”, isä tokaisi itsestäänselvyyden kävellessään takan ääreen. Se ojensi kätensä kohti lämmintä ja vilkaisi äitiä olkansa yli. “Laita radio soimaan. Se pieni paristoilla toimiva.”

Mä toljotin mustaa televisioruutua. Yläkerrasta alkoi kuulua jälleen hermoja kiristävää, joskin nyt edes hieman vaimeampaa viulumusiikkia. Äiti kaivoi pienen matkaradion esiin ja alkoi selaamaan sen kanavia niin, että kohina täytti huoneen.

Mä tulisin hulluksi täällä.

“Oi, meidän kappaleemme”, äiti huokaisi, kun Brooks & Dunnin Neon Moon alkoi soimaan hieman säristen pienestä radiosta. Isä, joka oli kaiketi saanut kätensä lämpimiksi, käveli nyt äidin taakse ja kietoi kätensä äidin ympärille.

“Hey, gross, get a room”, sanoin katsoessani vanhempieni kiusallista hempeilyhetkeä, ikään kuin mä en olisi ollut paikalla ollenkaan, vaan mun tilallani olisi ollut jotain yhtä mitätöntä kuin vaikkapa takkinaulakko.

“Noh, noh, Cooper”, isä sanoi puistattavan imelästi. “Vielä sinäkin löydät jonkun, jonka kanssa tanssia samalla lailla, kuin minä ja äiti Brooks & Dunnin tahtiin.”

“Erm, mä taidan jättää Brooks & Dunnit teille vanhuksille.”

“Minä ainakin pidän heidän musiikistaan”, isä puolustautui hellästi. Sen mä kyllä tiesin - isä ihaili kyseistä yhtyettä niin, että siitä tulisi vanhempana varmaan ihan samanlainen viiksivallu kuin toisesta solistista.

“Yeah, right”, mutisin ja irvistin, kun isä suukotti äidin niskaa.

“Äläs nyt, ilman tätä kappaletta et sinäkään välttämättä olisi tässä. Sen takiahan nimesikin on Cooper Leon Eric, Leon Eric Brooksin mukaan, sillä tämä soi taustalla silloinkin kun taisit saada alkusi -”

“LA LA LA, I’M NOT LISTENING”, huusin kovaan ääneen samalla kun katsoin vanhempia erittäin suurta vastenmielisyyttä tihkuvalla ilmeellä ja nappasin pöydältä palan mustikkapiirakkaa mukaani, ennen kuin kiiruhdin kohti omaa huonettani.

“Cooper, ei ruokaa omaan huoneeseen!”

“I can’t hear you!”



Mä kulutin aikaa katsoen sarjoja mun läppäriltä, kunnes nettiyhteys kävi niin huonoksi, että yritys katsoa yhtään mitään aiheutti lähinnä pahaa mieltä. Twin Falls Farmin chat oli alkanut laulaa – ilmeisesti tylsistyminen ei ollut pelkästään mun ongelmani. Pistin merkille, että viesteillä kesti välillä poikkeuksellisen kauan lähteä - myös vastausta odotellessa saattoi helposti kulua pitkiä aikoja, kunnes useampi viesti ryöpsähti kerralla perille.

Isä ja Clyde olivat viimein saaneet hälytyksen virka-apua antamaan. Happamasti olin kuunnellut, kun ne olivat pukeneet eteisessä päälleen ja vastailleet radiopuhelimiin tuleviin viesteihin. En ollut edes vaivautunut ulos huoneestani, sillä tiesin, ettei äiti olisi kuitenkaan pyörtänyt päätöstään. Tuuli ujelsi nurkissa ja natisutteli hirsitalon seiniä, mutta kuulin silti, miten moottorikelkkojen moottorit käynnistyivät pihalla ja miten isä ja Clyde lopulta lähtivät matkaan.

Onneksi äiti oli niitä ihmisiä, jotka menivät aikaisin nukkumaan. Kun oli kulunut puoli tuntia siitä, kun se oli lisännyt puita takkaan viimeisen kerran ja astellut portaat yläkertaan, pääsin vihdoinkin toteuttamaan suunnitelmaani, jota olin hautonut päässäni eilisestä saakka.

Kiskoin kerros kerrokselta vaatteita ylleni, niin, että aloin muistuttaa ulkoisesti lähinnä isojalkaa, kun viimein tulin ulos omasta huoneestani ja lähdin hiipimään portaita yläkertaan. Muistin mitkä portaat natisivat ja osasin väistää ne lähes ninjamaisin askelin, ja yläkerran tasanteella jäin vielä kuuntelemaan, että äidin huoneesta kuului tasainen hengitys.

Colinin huoneen ovi oli raollaan. Astelin sisään ja pidätin melkein hengitystä, kun kun kävin etsimään puhelimen näytön himmeässä valossa tarvitsemaani esinettä. Colinin huone oli, noh, sellainen perinteinen pojan huone – kaoottinen ja täydellisessä epäjärjestyksessä. Kollatessani sen kirjoituspöydän laatikkoa en huomannut lattialla olevaa legorakennelmaa, johon potkaisin jalallani, ja joka kaatui lattialle hajoten pienempiin osiin.

“Mitä sä teet?” Colinin ääni kuului sängystä. Se kohottautui istumaan ja hieroi silmiään. Käännyin katsomaan sitä nopeasti ja väänsin naamalleni epämääräisen, pahoittelevan ja liioitellun viattoman ilmeen.

“En mitään -”, ehdin kuiskata, kun Colin jo kääntyi katsomaan ovea kohti.

“ÄITI, COOPER ON MUN HUON-” se aloitti huutamaan sellaisella läpitunkevan kimeällä nuotilla, jollaista vain kymmenvuotias pystyi tuottamaan. Singahdin kuin nato-ohjus sen luo ja tukin sen suun omalla kädelläni.

“Shhhhh, ole hiljaa!” sihisin ja Colin yritti vääntäytyä mun otteesta irti.

“Mä vaan lainaan yhtä juttua, ole kiltti ja älä huuda”, yritin rauhoitella, ja Colin katsoi mua epäluuloisesti, kun päästin siitä irti.

“Mitä juttua?” se kysyi, ei vieläkään mun mittapuulla tarpeeksi hiljaisella äänellä, mutta ainakaan se ei enää huutanut.

“Snowbiken avaimia, mä kyllä lupaan palauttaa sen heti”, kuiskin nopeasti ja Colin kurtisti kulmiaan.

“Se on mun! Ja äiti sanoi, ettei ulos saa mennä, kun Kathleen -”

“Joo, no äiti ei nyt tiedä, ja säkään et kerro sille mitään, jooko”, yritin, vaikka mulle alkoikin tulla olo, että mun suunnitelmani oli mennyt auttamattomasti pieleen.

“Mutta äiti sanoi -”

“No ihan sama, mitä se sanoi”, mä sanoin ja munkin ääni alkoi tahattomasti kohota. Vedin henkeä, lähinnä että sain hillittyä itseni enkä esimerkiksi antanut Colinille pitkin korvia. “Jos sä annat mun lainata snowbikea, niin saat vaikka ratsastaa Ronyalla joku päivä. Sovittu?”

Colin näytti punnitsevan hetken mun tarjousta, vaikka sen ilme olikin kirkastunut. Mä tiesin, että se ihaili Ronyaa ja varmasti halusi ratsastaa sillä, olihan se mankunut omaa hevostakin siitä asti, kun Ronya ostettiin.

“Okei”, Colin myöntyi lopulta. Mä huokaisin ääneti syvään ja pörrötin Colinin hiuksia.

“Niin sitä pitää”, kuiskin. “Nyt kerro vielä, mistä täältä läävästä löytää ne avaimet.”





Snowbikea ei oltu varsinaisesti tehty kulkemaan niin syvässä hangessa, kuin mitä myrskyn aikana oli satanut. Se kuitenkin kulki, eikä ohjattavuuskaan ollut aivan mahdottoman huono, vaikka sainkin olla tarkkana etenkin suurimpien kinosten kohdalla.

Mulla oli hyvä suuntavaisto, ollut pienestä saakka, mutta myrsky oli sen verran ankara, että jopa mua alkoi hieman hermostuttamaan, mahdoinko kulkea oikeaan suuntaan. Snowbike nieli kinoksia allani ja näkyvyys vaihteli heikosta lähes kokonaan pelkkään valkoiseen, kun tuuli nakkeli kevyttä puuterilunta vasten kypärän visiiriä. Matka Twin Falls Farmille ei ollut mahdottoman pitkä - kai mun täytyi hiljalleen olla lähellä?

Moottori alkoi yskähdellä. Ensin luulin, että se johtui pelkästään hankalasta maastosta, eihän olosuhteet olleet optimaaliset snowbikella ajamiseen – mutta kun valot alkoivat välkkyä ja vauhti selkeästi hyytyi, tajusin ettei kaikki ollut kohdallaan.

Pian moottori sammui kokonaan. Yrityksistä huolimatta en saanut sitä enää käyntiin.

Sormet alkoivat olla jäässä ja lumisade vain jatkui. Kirosin hiljaa mielessäni, kun nousin pyörän päältä ja hanki upotti jalkojen alla niin, että olin horjahtaa kumoon. Helvetin helvetti. Olin lähtenyt niin kiireellä, että olin kokonaan unohtanut tarkistaa, paljonko tankissa oli polttoainetta.

Katsoin ympärilleni - pelkkää pimeää puistikkoa ja loputtomia kinoksia, ei mitään maamerkkiä, josta olisin voinut päätellä, miten lähellä olin. Suunta oli oikea, siitä olin varma, mutta en osannut sanoa, kuinka pitkästi mun täytyisi rämpiä uppolumessa ennen kuin pääsisin tallin pihaan.

Puhelinkaan ei enää löytänyt kenttää lainkaan, kun tarkistin, oliko Twin Falls Farmin ryhmään tullut viestejä. Ilmeisesti Yeva, Kansas, Yumi ja Mikael olivat löytäneet tiensä tallille Ethanin seuraksi, ja olin onneksi ilmoittanut olevani tulossa.

Mutta älyäisivätkö ne lähteä etsimään, jos en tulisikaan? Vai ajattelisivatko ne, että jäin myrskyn takia sittenkin kotiin?

En mä voisi jäädä paikoillenkaan. Mä jäätyisin kuoliaaksi.

Yritin vielä kerran epätoivoisesti saada snowbikea käyntiin, mutta tiesin yrityksen turhaksi jo ennalta. Sormia nipisteli ja varpaatkin alkoivat käydä tunnottomaksi.

Onneksi älysin katsoa snowbiken penkin alle.

Siellä oli hätäraketti. Ehkä joku näkisi sen tallilla.



Sikäli mikäli, jos siis olin lähelläkään Twin Falls Farmia.

Kohmeisin sormin asetin panoksen paikalleen, osoitin pyssyn taivaalle ja laukaisin raketin, joka värjäsi myrskynharmaan taivaan punaisella hehkullaan.

Romppu näytti mammutilta. Söpöltä pieneltä mammutilta. Se katseli korvat hörössä, kun touhusin tallikäytävällä ja kopsautin pari kertaa sen harjoja yhteen, niin että pölypilvi leijaili tallin käytävälle lankeavassa auringonvalossa.

“Who’s cute little mammoth? Who’s cute little furball? You are”, lepertelin, kun tamma laski päätään alemmas ja päästi pienen tuhahduksen.

“Kevättä rinnassa?”

Käännyin katsomaan ovelle päin, jossa Ethan katseli mun touhuamistani ovenpieleen nojaillen. Miehen kasvoilla häilyi hymy ja se nyökkäsi tervehdyksen samalla kun käytin sormiani oman stetsonin reunalla.

“Yeah”, virnistin ja taputin Ronyaa kaulalle. Onneksi se oli vain Ethan, joka sattui saapumaan paikalle mun hellyyspuuskan aikaan.

“Hieno homma. Sittenhän voit varmaankin lähteä mun avuksi puita kaatamaan. Tuossa kilometrin päässä on hyvää vesakkoa, kaatuu nätisti kirveelläkin.”

Käännyin katsomaan Ethania, joka heilautti kättään hymyn kera.

“Just kidding. Päästän sut ja mammutin puuhailemaan omianne.”

“I can help”, sanoin ja hymyilin. Ethan kohotti kulmiaan, kiitollisena muttei niinkään yllättyneenä.

“Ok, then. I’ll go to put Rain ready, see you in ten?”

“Aight.”



Aurinko paistoi korkealta ja lämmitti takin selkämystä. Lumi puiden oksilta oli sulanut pois ja pehmeä nuoskalumi natisi hevosten jalkojen alla. Kathleen-myrskyä tuskin muisti enää - oksilla laulavat lintukuorot ja jossain kaukana puun runkoa takova tikka loivat melodiaa kovaa vauhtia lähestyvälle keväälle.

“Huomaan, että Ronya on varmajalkainen kaveri. Hyvä, että saatiin polunraivaaja tälle vanhukselle”, Ethan sanahti hyväntuulisena takaamme, taputtaen samalla Rainia kaulalle. Käännyin katsomaan Ethania ja Rainia, joka asteli korvat hörössä Ronyan jälkiä pitkin ja jonka selässä Ethan istui kuin kotonaan.

“Se on”, sanoin ja taputin itsekin Ronyaa, joka tarpoi reippaasti eteenpäin. “Varmaan johtuu siitä batak-verestä.”

“Ai niin”, Ethan tokaisi. “Tosiaan. Sehän olikin vähän erikoislaatuisempi risteytys.”

Ethanin sanat tulivat vilpittömästi, eivät laisinkaan sellaisella sävyllä, että se olisi pitänyt Ronyaa jollain tapaa huonompana. Hymyilin vähän samalla, kun tapailin tamman ohjaa.

“Joo”, sanoin ja nostin katseeni ympärillä kohoavien mäntyjen runkoihin, jotka leiskuivat punaisina auringonvalossa kylpiessään. “Se on sellainen – spesiaali.”

Ethanin tarkoittama viitametsä kohosi lopulta tiheänä edessämme. Jalkauduimme molemmat ja sidoimme hevoset odottamaan, kun kävimme töihin. Nuoret lehtipuut olivat enkä käteni paksuisia, joten niiden kaataminen ei olisi homma eikä mikään.

“How’s your life going? Everything fine at school..?” Ethan tiedusteli jonkin ajan kuluttua, kun se mallaili seuraavaa kaadettavaa.

“Yeah, yeah, everything’s great”, vakuuttelin iskiessäni juuri viimeisen iskun yhteen vesaan, joka kaatua kellahti pehmeälle hangelle. “I mean – totally great.”

“That’s nice to hear”, Ethan hymähti. Se tarttui kiinni yhdestä puusta ja kokeili sitä muutamalla napakalla ravistuksella.

Oli mukavaa puuhailla Ethanin kanssa. Mies oli mulle kuin isoveli, jollaista mulla ei ollut koskaan ollut. Se kuunteli, jutteli ja myös tykkäsi viettää aikaa yhdessä – ja sillä oli paljon fiksuja juttuja.

“Hey, there’s one big western competition coming on April. In Texas, tho.”

Ethan vilkaisi mua ja pyyhkäisi hihoilleen lentänyttä kaarnaa pois.

“Yeah, I’ve heard of them. Westernweek, right?”

“Uh-huh, yeah, that’s what I meant. So, are you... Interested?”

Ethan iski kirveellä muutaman alimmaisen oksan irti, ennen kuin vastasi.

“Maybe”, se virkkoi ja piti pienen tauon. “Itseasiassa, olen miettinyt asiaa. Ja puhunut siitä Yevan kanssa.”

“Yevan?”

“Niin. Sehän on tiimikilpailu. Oikeastaan se lähti vähän niinkuin vitsistä - silloin kun Yeva osallistui siihen barrel race –valmennukseen. Mutta, noh, tiedäthän sinä Yevan.”

“Lähtisikö Yeva siis -” sanoin ja kiepautin sormeani ilmassa.

“Barrel raceen, kyllä.”

Mun silmät oli varmaan melko lautasina, ja tajutessani sen ravistelin vähän päätäni ja tapailin hymyä.

“Uh - okay? Cool. Weird.”

Ethan naurahti. Se mallasi kirvestä puun runkoon ja iski sitten muutamalla kirveenheilautuksella puun kumoon.

“No, se on vain ollut tuollaista puhetta tähän saakka. Vaikka, no, miksei. Mielelläni leivon vaikka koko sakista westerntiimin, jos porukalla riittää intoa.”

“Miksei?” sanoin innostuneena. Nuori puu, jonka vartta olin iskenyt pari kertaa, unohtui hetkessä. “I mean – miksei kasattaisi tiimi? Tai tiimejä? Ja mentäis porukalla.”

Ethan vilkaisi mua ja kohautti olkiaan.

“Niin. Miksei.”



Aikaa oli kulunut pari tuntia, ja me oltiin saatu ihan hyvä kasa puita kaadettua. Ne jäivät metsänreunaan odottelemaan, että Ethan hakisi ne myöhemmin moottorikelkalla – me lähdettiin takaisin tallille, ennen kuin ilta hämärtyisi. Nälkä poltteli hieman vatsassa, samoin kutkutteleva tunne.

Melodi Misang oli kertonut mulle tulevista Westernweekeistä. Olin ollut alkuun yllättynyt, sillä sosiaalisen median kautta olin saanut kuvan Melodista lähinnä esteratsastajana, mutta sitten tyttö oli kertonut, että sen vanhemmat kilpailivat kummatkin tahoillaan, ja se oli tulossa paikalle vain turistiksi.

Ja koska ystävänpäivä oli ja meni, ja mun yritys pyytää Harperia ulos oli mennyt metsään, tässä oli oiva, uusi tilaisuus. Tilaisuus, jota olin itseasiassa pyöritellyt päätäni siitä asti, kun Melodi oli laittanut mulle viestiä; ja joka oli oli ennen bileitä ollut lähinnä vain haave, mutta joka oli bileiden myötä muuttunut sellaiseksi, jonka voisin jopa toteuttaa.

Kuin tilauksesta Harper käveli tallipihalla vastaan, kun viimein ratsastimme sinne Ethanin kanssa peräkanaa. Tyttö oli matkalla tarhoille, varmaankin Spikeä hakemaan, mutta pysähtyi mut nähdessään ja hymyili. Sydän hypähti rinnassa kierroksen kuin ballerina ja jäi sitten takomaan – helvetti, loppuisikohan tämä tunne koskaan? Vai olisinko lopun elämääni yhtä mennyttä miestä?

“Seems like you’re not the only one, whom sun and spring affects to”, Ethan myhäili nähdessään Harperin kasvoilla leijailevan hymyn.

“Oh, c’mon...”

Ethan vain loi muhun tietäväisen katseen virnistellen, ennen kuin se ratsasti Rainilla edelle ja katosi mökkitallin suuntaan. Mä ohjasin Ronyan lähemmäs Harperia ja päästyäni tytön luokse jalkauduin sen viereen.

“Moi”, sanoin ja käännyin Harperin puoleen. Se yritti sukia leudon tuulen mukana kasvoille karkailevia hiuksia turhaan sivuun ja katsahti Ronyan satulalaukusta pilkistävän kirveen tuppea.

“Moi”, se sanoi ja mun naamaan alkoi sattua jo kaikesta hymyilemisestä. Miten pelkkä moi saattoi kuulostaa niin söpöltä???

“Ootko lähdössä ratsastamaan?” kysyin ja vilkaisin Harperin kädessä roikkuvaa riimunnarua. Harper pudisteli päätään ja ojensi kättään Ronyan haisteltavaksi – tamma hamuili vähän tytön lapasta ja päästi pitkän huokauksen.

“En, miten niin?”

“Aattelin, että oisitko kerennyt juoda vaikka kaakaon tai jotain? Mökkitallin vintillä?” ehdotin niin nopeasti, etten edes ehtinyt ajatella, oliko mökkitallissa mitään kaakaota alkuunkaan. “Mulla ois sulle yks juttu.”

“How does he look like? Is everything alright?”

Siristin silmiäni, sillä vaikka sää oli pilvinen, oli silti häikäisevän kirkasta.

“He seems pretty normal to me. He’s like, sleeping? Uh, and his eyes are widely open and his tongue is hanging out...”

“Yeah, haha, he does that pretty often, so that’s nothing I think I should be concerned about.”

Katselin, kuinka Spike veti ilmaa keuhkoihinsa ja huokaisi syvään. Sen huuli lerppui ja silmät olivat puoliummessa, mutta niin näytti olevan suurella osalla sen tarhakavereistakin. Oli kai joku yleinen nokosten ottoaika, kaikilla paitsi Ronyalla siis – tamma seisoi mun vieressäni täydessä varustuksessa ja odotti, että lähtisimme liikenteeseen.

Spike näytti kyllä hölmöltä, mutta ei mun silmään millään tasolla kipeältä.

“Don’t worry, he’s absolutely fine. I’m sure there’s no damage left from that accident.”

Puhelu rahisi ja kuulosti siltä, että Harper veti takkia ylleen. Se oli ollut Wildcatsien treeneissä (mun mielestä sellaiset oli hullun hommaa näin perjantaisin) ja tekemässä varmaan lähtöä.

“Thank you. I really hope so.”

“Trust me, there’s no reason to worry.”

Tallipihan ylitse kuului rohisevat askeleet, kun kaviot upposivat sulavaan jäähän. Käänsin katseeni ja näin Juden pitelevän Louisan ohjia ja heilauttavan sitten mulle kättään.

“Gotta go now, Jude is waiting for us.”

“Ok, have a nice trail ride.”

“Thanks. I’ll text you when I’m back?”

“Sure.”

Kuulin puhelun läpi, että Harper hymyili. Niin hymyilin minäkin lopettaessani puhelun ja kohentaessani stetsoniani, ennen kuin astelin kohti Judea ja Louisaa.



Louisa ei näyttänyt hullummalta lännensatulan alla. Totta puhuen olin ollut hieman yllättynyt, kun Jude oli pyytänyt mua maastoseuraksi, ja vielä yllättyneempi sen kerrottua uudesta aluevaltauksestaan. Sen vähän perusteella, mitä olin Judeen aiemmin tutustunut, olin saanut siitä irti sen verran, että se oli melko vakava, melko puhelias ja melko vanha (samalla tavalla kuin Ethan ja Yeva), mutta tämä western-innostus tuli täysin yllätyksenä.

“No, miltä se tuntuu?” kysyin, kun ratsastimme kiemurtelevaa metsäpolkua eteenpäin.

“Yllättävän hyvältä. Itseasiassa tämä satula on aika mukava istua”, Jude vastasi. Se istui hienon ryhdikkäästi ja puhui erottuvalla brittiläisellä korostuksella, mikä sai sen näyttämään entistä enemmän väärään paikkaan eksyneeltä.

Ratsastimme pitkän ja rauhallisen lenkin. Jossain vaiheessa polku vietti jyrkästi alaspäin ja laskeuduimme sulan joen uomaan, jonka reunamilla kivenlohkareet pilkistelivät hangen alta. Jude katseli maisemaa ja päästi pienen huokauksen.

“Oh, I would love to paint this view...”

Naisen katse seuraili kiemurtelevaa jokivartta ja sen takana kohoavaa vuorimaisemaa, jonka ääriviivat hädin tuskin erottuivat pilvien lomasta.

“Se on kauniimpi kesällä”, totesin. Kliseistä tai ei, musta tuntui, etten itse kyllästyisi näihin maisemiin varmasti koskaan. Wilmington oli ollut koko elämäni ajan ennen kaikkea koti, enkä koskaan ollut suuremmin kokenut paloa mihinkään muualle. En tiennyt, voisiko sitä mikään koskaan muuttaakaan.

Silti, kun vilkaisin Judea, joka oli ottanut esiin puhelimensa ja otti kuvia edessämme olevasta vuorijonosta, olisin ehkä voinut melkein maksaa siitä, että olisin päässyt Juden pään sisään ja tietää, miltä tuntui katsoa tätä maisemaa sen näkökulmasta. Jolle tämä ei ollut aina ollut koti, vaan jolle tämä oli jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä.

“Should we head back?” Jude kysyi, kun yllä vellova harmaavalkea pilvimassa alkoi ripotella suuria räntähiutaleita yllemme. Kumarruin vähän eteenpäin ja viitoin kädelläni tulosuuntaan.

“After you, ma’am”, virnistin. Jude vilkaisi mua ja olin näkevinäni sen kasvoilla ripauksen huvittuneisuutta.

“Stop, you make me feel so old.”



Palatessamme takaisin juttelimme lähinnä Idahon ja Liverpoolin eroista ja siitä, oliko tee hyvää vai ei (voinette arvailla, kumpi oli kumpaa mieltä). Jude sivusi jossain vaiheessa puheissaan taannoisia Maverickin kotibileitä, joihin se, Ethan ja Yeva olivat tehneet jonkinlaisen ikäihmisten täsmäiskun. Vaidoin kuitenkin sujuvasti puheenaihetta, sillä vaikka Jude istuikin lännensatulassa, en tiennyt kuinka paljon se oli vielä imenyt itseensä muita Wilmingtonin villinlännen vaikutteita, joissa nuorten satunnaista biletystä katsottiin läpi sormien.

“What are those markings?” Jude kysyi sitten, kun saavuimme harvan mäntymetsän katveeseen.

“Hm? Missä? Puissako? Hirvet ainakin hankaa sarviaan niihin”, totesin hajamielisesti samalla, kun tarkistin puhelimestani paljonko kello oli.

“En usko, että hirvet osaa piirtää tuollaisia kuvioita”, Jude tokaisi. Nostin katseeni puhelimen näytöstä ja vilkuilin Juden osoittamaan suuntaan, kunnes huomasin puun rungossa olevan oudon näköisen raapustuksen.

“Oho, oot oikeassa, toi ei kyllä oo hirven käsialaa”, hymähdin ja ohjasin Ronyan lähemmäs puuta. Ensin kuva näytti pelkältä sutulta, mutta sitten hahmotin sen esittämän symbolin - silmä.

“Helvetin turistit”, huokaisin ja katsoin Judeen. “Sääntö numero yksi: älä jätä itsestäsi mitään jälkeen, kun liikut luonnossa. Koskee myös tällaisia typeriä i was here -merkintöjä. Tai mikä hitto ton idea sitten onkaan.”

“Oh”, Jude henkäisi juuri sellaisella hieman pöyristyneellä tavalla, joka varmasti tuli luonnostaan jokaiselta brittiläiseltä esimerkiksi silloin kun joku ei-brittiläinen julkesi juoda teetänsä ottamatta lusikkaa pois kupista ensin.

“Yeah”, mumisin ja nappasin pari kuvaa oudosta symbolista. “Näkisit, millaisia sikoja tännekin eksyy etenkin kesäisin. Et ikinä usko, kerran löysin teltan, joka oli täynnä niin ällöttäviä, haisevia ja käytettyjä...”

Ja loppumatka menikin typeriä ihmisiä ruotien.


“Hei, Cooper, kiitos kun lähdit mukaan”, Jude tokaisi, kun kävelimme yhdessä autoillemme tuntia myöhemmin.

“No problem. Jos luvassa on enkkuveivarin käännytystä kunnon lajin pariin, mä oon aina mukana”, nauroin ja virnistin nähdessäni Juden ilmeen. “Vitsi vitsi... Ainakin melkein.”

“Katsotaan, ehkä alan harjoittaa näitä syrjähyppyjä useamminkin.”

Mä kohotin kulmiani ja Jude virnisti pienesti.

“Outo kielikuva, mutta hyväksytään jos se tarkoittaa sitä, ettei Louisan hieno satula enää jatkossa toimi pelkkänä pölynkerääjänä.”

Jude nauroi. Se hymyili vielä kerran ennen kuin avasi autonsa oven.

“Nähdään”, se sanoi ja heilautin kättä.

“Nähdään.”

Jäin nojailemaan vasten omaa autoani, kun Jude peruutti pois parkista ja katosi sitten hiljalleen tallilta pois vievälle tielle. Avasin puhelimeni ja nappasin snapchatissa Harperille kuvan.

Takaisin tallilla, kaikki neljä yhtenä kappaleena eikä Judekaan vaikuttanut järkyttyneen sukelluksesta lännenmaailmaan.

Mietin hetken ja avasin whatsapin. Lisäsin kuvan joesta, Judesta Louisan selässä sekä rumasta silmämerkistä puun kyljessä, ja jatkoin perään:

THE ABUSEMENT PARK

Cooper at 18:37pm
[You sent 3 images]
Olipahan päivä
Maastoretki, Jude länkkäsatulassa ja puillakin oli silmät
Ja koska on perjantai, niin onks teillä mitään suunnitelmia?
Vai vieläkö Mikael toipuu yölenkeistä

Viikonlopuksi oli luvattu auringonpaistetta, ja sehän sopi hyvin. Päivät olivat pidentyneet niin, että aurinko painui mailleen vasta seitsemän aikaan – mulla ja Mikaelilla oli siis hyvin aikaa ratsastaa perille ennen kuin tulisi pimeää.

“Kaikki mukana?” varmistelin, kun teimme lähtöä Twin Falls Farmin pihassa. Mikael seisoskeli Hadeksen vieressä, joka katseli pää korkealla ja sieraimet väristen pihalla hyörivää Bindiä.

“Joo”, Mikael vastasi ja napsautti selässään olevan pikkurinkan vatsavyön kiinni.

“Gooood”, virnistin ja vislasin Bindille, joka juoksi häntä heiluen lähemmäs. Ronya katsoi koiraa seesteisen uteliaasti - sitä ei pieni karvaraketti paljoa hetkauttanut.

“Eiköhän sitten lähdetä. Matkaa on vain kymmenisen mailia, mutta maasto voi olla paikoitellen vähän vaikeakulkuista, niin parempi pelata varman päälle ja lähteä hyvissä ajoin liikkeelle.”

Nousimme yksissä tuumin hevosten selkään. Bindi hypähteli hetken aikaa Ronyan vierellä, kunnes säntäsi edeltä tielle, jonne lähdimme peräkanaa ratsastamaan.

“Joko uskaltaa udella, mihin me ollaan menossa?”

Hymyilin ja vilkaisin Mikaeliin, joka oli asettanut aurinkolasit päähänsä ja näytti varustuksessaan siltä, että olisi valmis taivaltamaan vaikka Alaskaan asti.

“Näet sitten”, vastasin virnistäen. Pitihän elämässä yllätyksiä olla, right?



Matka sujui hyvin ja maisemat hivelivät verkkokalvoja. Polut olivat osin sulaneet ja reitin varrella näkyi solisevia puroja ja joenuomia, joihin sulamisvedet valuivat kiihtyvää tahtia. Taivas alkoi taittaa pastellinsävyihin ja taivaanranta värjäytyi vaaleanpunaisesta oranssiin, kun vihdoin aloimme olla perillä.

Bindikin alkoi jo uuvahtaa kaikesta juoksemista ja hajujen kimarasta. Se jolkotti kieli pitkällä Ronyan vierellä, kun ratsastimme viimeisiä, kiemurtelevia vuoristopolkuja harvan kuusimetsikön läpi loivasti viettävää rinnettä ylöspäin.

“Perillä ollaan”, huikkasin perässä ratsastavalle Mikaelille. Ratsastin Ronyaa hieman sivumpaan, jotta Mikael näkisi mutkan takana häämöttävän kohteen. “Tervetuloa Millerien metsästysmajalle.”

Mikaelin kasvoille kiipesi pieni hymyntapainen, kun vaatimaton, pieni hirsitorppa pisti vihdoinkin puiden välistä näkyviin. Mökin ja sen pihassa olevan vanhan ladon takaa aukesi näkymä Sawtoothin vuorenrinteille, jotka kylpivät parhaillaan laskevan auringon valossa; mökki ja sen piharakennukset olivat rakennettu jyrkän kielekkeen reunalle, ja alaspäin mutkitteli kapea, kivikkoinen polku, joka laski alhaalla virtaavan joen uomalle saakka.

“Ei se kummoinen ole”, sanoin nojatessani rennosti taaksepäin satulassa ja venytellessäni raukeasti jäseniäni, joita vähän kolotti ratsastuksen jäljiltä, “mutta ajaa asiansa.”

Ratsastimme pihaan ja laskeuduimme satulasta. Hevoset saivat hetkeksi jäädä pihassa olevalle puomille odottamaan, ja ensitöikseni menin etsimään ämpäreitä, jotta ne saisivat matkan jälkeen juodakseen.

“Tämä oli ennen yksi WHC:n metsästysmajoista”, kerroin kun pumppasin kaivosta vettä saaveihin, jotka olin ensin kopsautellut tyhjiksi roskista, “mutta isä osti tämän itselleen joku kolme vuotta sitten. WHC:llä on yhä muita majoja, mutta me tykätään käyttää pääosin tätä. Saa olla rauhassa ja sitä rataa.”

Mikael katseli ympärilleen riisuessaan Hadekselta varusteita. Talven jäljiltä kaikki oli hieman ankean näköistä, mutta suomipoika tuntui olevan mielissään - sen kasvoilla oli rentoutunut, hyväntuulinen ilme ja se soi mulle hymyn, kun ohjasin sen sisälle pieneen latoon, johon varusteet saataisiin suojaan.

Mökin ovi avautui natisten sen jälkeen, kun olin käyttänyt ensin hieman voimaa lukon avaamiseen. Sisällä meitä tervehti tunkkainen ilma ja avasin ensitöikseni ikkunan, jotta saimme raikasta ilmaa hengitettäväksi.

“Meillä on tapana keväisin käydä täällä näihin aikoihin tekemässä inventaario”, selitin, kun nakkelin repun sisältöä puolihuolimattomasti pienelle pirttipöydälle. Bindi oli asettunut puisen pikkusohvan päällä olevalle taljalle ja käpertynyt keräksi.

“Joskus ollaan tultu hevosilla, mutta yleensä mönkijöillä tai lumitilanteesta riippuen kelkoilla. Se on sillä tavalla nopeampaa, mutta nyt isä ajatteli, että voisin mennä ratsain ja ottaa sut mukaan. Näyttää sulle paikkoja, you know?”

Mikael nyökkäsi.

“Kiva kun otit mut mukaan. Tää paikka on tosi kodikas.”

Mä naurahdin, mutta Mikael näytti olevan tosissaan. Se kuljetteli sormiaan hirsiseinää pitkin ja jäi katsomaan sille ripustettuja mustavalkoisia valokuvia, joissa parrakkaat miehet uittivat tukkeja.

“No, kiva jos tykkäät. Meinaan, täällä säkin tuut viettämään aikaas jatkossa. Jos siis haluut vielä jatkaa metsällä käyntiä meidän kanssa.”



Koska ilta ehti jo hämärtyä, me tehtiin ainoastaan inventaariota muonavaroista sekä muista käyttöesineistä, kannettiin puita sisälle, tehtiin pintapuolinen siivous (eli lähinnä lakaistiin lattiat) ja laitettiin takka tulille. Hevoset oli laitettu iltapuulle ladon pilttuisiin ja me istuskeltiin Mikaelin kanssa pihalla nuotion ääressä.

“Miten Kansasin kanssa menee?” kysyin kohentaessani hiillosta. Mikaelin kasvojen vaaleat läikät korostuivat nuotion hehkussa ja sen ilme oli vaikeasti tulkittava, kun se suoristi hieman ryhtiään.

“Ihan hyvin.”

Vastaus oli melko ympäripyöreä, jopa lakoninen. Mä olin vieläkin vähän ymmälläni niiden suhteesta – vaikka ei siinä mitään pahaa ollutkaan, antoi palaa vaan jos siltä tuntui – mutta en vaan ollut ehkä odottanut sellaista juonenkäännettä. Ehkä vähiten sen takia, koska Mikael vaikutti kuitenkin olevan perus maalaisjärjellä varustettu, fiksu ja rauhallinen yksilö, ja Kansas oli... Noh, Kansas.

“Meetkö... Tai meettekö te promeihin yhdessä?” kysyin. Nyhtäisin palan makkarasta, joka oli paistunut nuotion hehkussa kuoreltaan rapsakaksi ja pyyhin sormille valuvat rasvat surutta housun lahkeeseen.

“En mä tiedä? En oo ajatellut koko promeja”, Mikael sanoi kohottaessaan katseensa hiipuvista liekeistä muhun. En voinut moittia Mikaelia – ilman Valeriaa mäkään olisin tuskin vieläkään ajatellut mitään promeihin liittyvääkään, ja Mikael oli vieläpä Suomesta. En tiennyt, vietettiinkö siellä promeja, mutta epäilin että ei, koska Mikael oli ymmällään paljon niitäkin tavallisemmista tapahtumista, joita täällä päin vietettiin.

“Sä meet varmaan Harperin kanssa?” se jatkoi. Nakkasin vieressä makaavalle Bindille palan makkaraa, koska se oli tuijottanut mua herkeämättä ikuisuuden, ja käännyin sitten Mikaelin puoleen.

“No, jos se suostuu”, sanoin ja hymähdin pienen virneen kera.

“Miksei suostuis? I mean... Ettekö te kuitenkin -?”

“Ai seurustele?”

“Niin?”

Mä pudistin päätäni. Ei me oltu Harperin kanssa puhuttu mitään seurustelemisesta. Miks me oltaisiinkaan? Kaikkihan oli ihan hyvin näinkin.

Ja totta puhuakseni, mä en ollut koskaan seurustellut. En edes lyhyttä aikaa. En mä oikein tiennyt, miten sellaiset muodollisuudet kuului edes hoitaa? Hoidettiinko ne jotenkin? Ja jälleen kerran, miksi ihmeessä, jos kaikki oli kivaa ja mutkatonta ilmankin?

“Tai siis”, sanoin ja katsoin Mikaelia. “Ei me olla puhuttu mitään asiasta. Eiks se riitä, että molemmilla on kivaa? Ja molemmat tykkää toisistaan?”

Mikaelin katse oli taas valunut jonnekin hiillosten ja niitä reunustavien nuotiokivien suuntaan.

“Mmh”, se myötäili sitten hitaasti. “Niinpä kai. Ja kiva, jos teillä on niin mutkatonta, että se riittää.”

En osannut tulkita Mikaelin sanoja, oliko se tosissaan iloinen meidän puolesta, vai vihjailiko se rivien välistä jotakin. Mä en viitsinyt alkaa kyselemään ja ottamaan selvää, joten aloin kaivaa reppuani ja vedin esiin kaksi olutta, joista toisen ojensin Mikaelille.

“Isältä terveisiä”, sanoin kun Mikael näytti kysyvältä. “Se... Noh, se sanoi, että parasta jos et kerro sun vanhemmille. Sekään ei aio sanoa mun äidille mitään.”

Mikael naurahti. Se tarttui olueen ja avasimme pullot yhtä aikaa. Tarjosin pulloa Mikaelille kippistykseen – se vastasi siihen ja otti huikan.

“Arvaa mitä?” se sanoi sitten, pyyhkäistyään ensin suutaan hihaansa.

“No, kerro?”

“Tänne sopis sauna. Sellainen pieni, tunnelmallinen savusauna. Tai vaikka ihan tavallinenkin. Hirsistä rakennettu.”

“Sauna? Siis sellainen teidän suomalaisten hikimaja?” naurahdin. Mikael nyökkäsi tavalliseen tapaansa vakavana ja mä kierrätin hetken katsettani pihamaalla, jota kuu valaisi kelmeällä valolla.

“No, kai me sitten rakennetaan sellainen?”

Mikael näytti yllättyneeltä. Se laski olutpulloaan hieman alemmas ja katsoi mua, aivan kuin yrittäen prosessoida kuulemaansa.

“Ai häh?”

“Niin”, mä sanoin ja kohautin olkiani. “Jos sä oot sitä mieltä, että tänne kuuluu sauna, niin rakennetaan sitten sellainen. I mean - tää on nyt sunkin metsästysmaja. Jos sä sanot, että se kaipaa saunaa, niin sitten laitetaan sellainen tulemaan.”

Me alettiin oikeasti näyttää tiimiltä, minä, Harper, Ethan ja Yeva nimittäin. Onnistuneet treenit oli takanapäin ja vaikka mulla ja Ronyalla yhä olikin vähän hiomista etenkin spinin kanssa, olin tyytyväinen. Niin näytti olevan myös Harper, joka näytti Spiken kanssa aivan tajuttoman hyvältä tämän päivän treeneissä. Ja nyt puhun niiden välisestä yhteistyöstä. Vaikka joo, näyttihän se hyvältä muutenkin.

Ethan, joka oli hyvällä tuulella, heitti ilmoille ehdotuksen leffaillasta. Yeva, joka tätä nykyä asusteli Ethanin nurkissa Twin Falls Farmilla (niillä oli suhde, sano mun sanoneen), oli myös yllättävän myöntyväinen, joten pian Yeva ja Harper olivat hypänneet autoon ja lähteneet ostamaan tykötarpeita sillä välin, kun mä ja Ethan jäätiin jakamaan iltaheiniä hevosille.

Bettyn lähdettyä Twin Falls Farmin päärakennuksesta oli tullut paljon kodikkaampi, kun siellä vihdoin sai näyttää siltä, että siellä asuttiin. Kengät saivat jäädä eteiseen mitenkuten ja keittiössä oli muutamia likaisia kahvikuppeja ja keittiötasolla näkyi leivänmuruja, joita kukaan ei ollut ennättänyt vielä pyyhkiä pois. Oli tavallista, kodikasta, elämänmakuista - Bettyn mukanaan tuoma kireys oli häipynyt kokonaan.

“Mä laitoin whatsappiin sen viestin, minkä käskit”, sanoin Ethanille, joka raivasi olohuoneeseen lisätilaa. “Kansas tulee - ylläri - ja Harper laittoi viestiä, että ne koppaa matkalla Yumin ja Hayleyn kyytiin.”

“Hienoa”, Ethan sanoi. Se oli repinyt jostain kaapin uumenista vilttejä ja näin, että se vaivihkaa nuuhkaisi niitä, ennen kuin nakkasi ne sohvalle. “Tekee teille nuorillekin hyvää välillä ottaa vähän iisimmin, niin ei aina tarvitse olla paimentamassa teitä.”

Ethan vilkaisi merkitsevästi mun leukaa, jossa näkyi edelleen Wyattin aiheuttamat taisteluarvet. Irvistin ja rojahdin sohvalle istumaan.

“Ei mua tarvi paimentaa.”

“Eipä niin.”

Ethan myhäili keittiöön mennessään ja mä hieraisin otsaani.

Burkelta oli tullut pelkästään huonoja uutisia. Mä olin ollut raivoissani ja isä oli ollut myös kuin suututettu karhu, kun Burke oli ilmoittanut, ettei näyttöä Wyattia vastaan ollut.

“Mitään asetta ei löytynyt”, Burke intti painokkaasti. Se vaikutti kyllästyneen selvittämään koko sotkua. “Sir, kävimme kyllä jututtamassa häntä ja hänen isänsä sanoi, että hänen poikansa oli ollut kotona jo aikaisin illalla. Tässä on kyse poikien välisestä nahistelusta, joka on nyt paisunut liian suuriin mittasuhteisiin. Kehottaisin nyt kaikkia osapuolia vain jatkamaan elämäänsä.”

“Kehottaisin nyt arvon sheriffiä käyttämään järkeään! Jon, näit omin silmin sen luodinreiän!”

“Arthur, tiedät varsin hyvin, ettemme voi tehdä mitään jos emme löydä asetta, jolla jälki on aiheutettu. Tehän metsästätte, poikanne myös, ehkä jälki on peräisin pojan harhaluodista, kun hän on harjoitellut -”

“Uskallakin sanoa noin, Jon! Minä olen opettanut Cooperia käsittelemään aseita siitä asti kun poika on ollut polvenkorkuinen! Hän tietää tasan tarkkaan miten asen kanssa toimitaan eikä ammu autoja, saati ihmisiä!”

Isän silmät leimusivat ja se ja Burke ajautuivat lyhyeen riitaan, jonka seurauksena isä oli käskenyt Burkea häipymään tiehensä ja paiskannut oven kiinni sen naaman edessä. En ollut koskaan nähnyt isää sellaisena.

Summa summarum, Wyatt pääsi livahtamaan kuin koira veräjästä.



Ovelta kuuluva meteli kieli siitä, että Kansas Bond oli saapunut. Se saapasteli sisälle ja Mikael seurasi sen perässä kuin varjo, tervehtien mua ja Ethania hillityllä nyökkäyksellä.

“Sohva on mun!” Kansas julisti ja kompasteli vauhdilla eteisestä suoraan olohuoneeseen.

“Siihen pitää kyllä mahtua muitakin”, Ethan huikkasi. Sitä hymyilytti kun se kääntyi Mikaelin puoleen.

“Tytöt eivät ole vielä palanneet kaupasta, mutta kaapissa on mehua jos haluat.”

“Kiitos, ei ole jano”, Mikael sanoi.

“Mä valkkaan leffan!” Kansas huuteli. Se oli löytänyt kaukosäätimen ja venyttänyt itsensä taitavasti koko sohvan mittaiseksi maatessaan sen päällä pitkin pituuttaan. Vilkaisin Mikaelia, joka kohotteli kulmiaan ja pudisti päätään pienen virnistyksen kera.

“Antaa sen olla siinä uskossa, että se saa valita, niin se on hetken aikaa tyytyväinen”, se kuiskasi.



Yevalla ja Harperilla kesti, ja kun ne palasivat takaisin, niillä oli ruokien lisäksi mukanaan niin Yumi, Hayley kuin Kestrelkin.

“Soitettiin matkalla Kestrelille ja käytiin koppaamassa sekin kyytiin!” Harper kertoi. Se purki ostoskasseja keittiönpöydälle ja Ethan laskeskeli kasvanutta päälukua.

“Judekin soitti, että se tulee”, Ethan virkkoi. “Kivaa, että on porukkaa, mutta en tiedä riittääkö mukit ja lautaset, kun Betty vei melkein kaiken.”

“Ei hätää, me ostettiin”, Yeva sanoi ja nakkasi paketin kertakäyttölautasia Ethanille, joka nappasi ne terävällä liikkeellä ilmasta. “Tämän takia me hoidettiin kauppareissu, ette te.”

Ethan virnisti pyöräyttäessään pakettia käsissään.

“Well, thanks, Yev”, Ethan virkkoi ja mä käännyin katsomaan Harperia, joka katsoi myös mua silmät ammollaan ja leveästi virnuillen.

“Did you hear that? Yev??” muodostin ääneti huulillani ja Harper nauroi.



Pian ostokset olivat levällään ja kaikenkirjava joukkio aloitti ruokien valmistuksen. Syntyi yllättävän vähän kaaosta, vaikka paikalla olikin niin paljon väkeä ja Kansas, mutta sitäkin enemmän naurua ja puheensorinaa. Uuni hohkasi lämpimänä, kun tungimme sinne vuoroin pizzaa, vuoroin keksejä, ja mikrosta kuului vaimeaa popcornien poksuntaa.

“Paska heitto, Coop!” Kansas nauroi, kun heitin popcornin ohi sen naamasta. Ethan ja Yeva eivät saaneet hillittyä pientä ruokasotaa, joka keittiössä syttyi, ja tyttöjen nauru ja kiljadukset siivittivät takaa-ajoa, jossa minä ja Kansas yritettiin saada Harper ja Yumi maistamaan tulista pizzakastiketta.

“Joku on pihalla”, Hayley sanoi. Se seisoi ikkunan luona ja katsoi sälekaihtimien välistä ulos, jossa näkyi auton valot.

“Varmaan Jude, menen vastaan”, Ethan tokaisi ja väisteli maassa olevia popcorneja pyyhältäessään eteiseen.

“Mitä nämä on?” Mikael kysyi katsoessaan yhtä karkkipussia, joka lojui avattuna pöydällä.

“Oi, ne on hyviä! Kieli menee rullalle kun niitä syö, ne on superkirpeitä”, Kansas sanoi ja yritti syöttää Mikaelille yhtä. “Suu auki, mäkin maistoin salmiakkia sun synttäreillä!”

“Täh, milloin Mikaelilla oli synttärit?” Harper kysyi.

“Tiistaina”, Kansas vastasi ja yritti ottaa Mikaelista niskalenkkiä, koska poika kieltäytyi avaamasta suutaan.

“No way! Happy birthday, man”, henkäisin ja Yumi kurotti halatakseen Mikaelia, joka yritti valua kasaan päästäkseen etäämmälle sekä siitä että Kansasista.

“Paljon onneeaa vaan...”

Kaikki yhtyivät synttärilauluun, jonka aikana Mikaelin korvat muuttuivat syvän punaisiksi, mutta urheasti se kuunteli hieman epävireisen onnittelulaulun loppuun asti ja yhtyi vaivaantuneesti raikuviin aplodeihin.

“Öh, kiitos, kiitos...”

Vilkaisin ovensuuhun, jonne Ethankin oli ilmestynyt. Mies hymyili leveästi ja teki tilaa, jotta takaa tuleva Jude pääsi keittiöön.

Paitsi, että Juden sijasta ovesta tulikin Maverick.

“Maverick! Säkin tulit”, Kansas sanoi. Saatoin kuulla väärin, mutta se saattoi kuulostaa jopa hieman ilahtuneelta. Vilkaisin Kansasia pisteliäästi - ihme takinkääntäjä. Kai sen mielessä sitten pyöri edelleen Maverickin antama sylitanssi, josta Mikael taisi edelleen olla onnellisen tietämätön.

“What the fuck is he doing here”, mumisin Harperille, joka ei vastannut mitään.

“Joo”, Maverick sanoi ja hieraisi niskaansa katsellessaan keittiössä olevia varovaisen hymyn kera. “Tulin, umm, tuomaan Polinan uusia suojia, ja Ethan sitten sanoi, että täällä on leffailta menossa.”

Haistoin hevonpaskan – Maverick oli varmasti vain keksinyt tekosyyn päästä mukaan. Onnistuin yleensä melko taitavasti sivuuttamaan sen faktan, että Maverick tosiaan kävi nykyään meidän tallilla, ja siksi mua kiristi edelleen aina kun satuin näkemään sitä täällä.

“Kiva, kun pääsit”, Ethan sanoi ja taputti Maverickia olkapäälle. Ovelta kuului koputus, ja Juden ääni tervehti eteisessä. Kaikki alkoivat olla paikalla.

“Eiköhän laiteta leffa pyörimään!”



Enemmistön - ei siis pelkän Kansasin - päätöksellä elokuvaksi valikoitui The Purge. Kansas sai paikkansa sohvalta, mutta teki kyllä tilaa myös Mikaelille ja - yllätys yllätys - Maverickille. Myös Ethan ja Jude päätyivät sohvan toiseen nurkkaan. Yeva valloitti nojatuolin ilman, että kukaan uskalsi pistää vastaan, ja me loput tehtiin itsellemme paikat lattialta, tyynyjen, peittojen ja patjojen keskelle.

En ollut mikään suuri kauhuleffafani, mutta pystyin kyllä katsomaan niitä ongelmitta. Harper kuitenkin löysi nopeasti tiensä mun kainaloon, kun puhdistuksen yön tapahtumat alkoivat kaikessa raakuudessaan vyöryä ruudulle. Silitin peukalolla sen kämmenselkää ja katselin kun hirveyksien keskellä kärvistelevät ihmiset yrittivät säilyä parhaansa mukaan hengissä, ja omat ajatukseni valuivat väistämättä takaisin perjantai-iltaan ja Robie Creekille johtavalle, sateiselle maantielle.

“Vessatauko”, Yumi pyysi, kun yksi sykettävä nostattava kohtaus oli ohitse.

“Kesken leffan? No way”, Yeva sanoi. Se kai nautti, kun sai katsella ihmisten kärsimystä.

“Join ihan liikaa limua!”

“Okei, no käykää nyt sitten kaikki, jos tarvitsee, niin ei tule enempää keskeytyksiä.”

Osa porukasta kömpi ylös, mä niiden mukana, koska mun käsiä puudutti. Kävelin keittiöön hakemaan vettä, kun huomasin Maverickin pizzapellin luona.

“Moi”, Maverick tervehti. Mittailin sitä katseellani nopeasti, kun laskin vettä lasiin ja väänsin huuleni tiukaksi viivaksi.

“Miten loma on mennyt?”

Mua sapetti, että sen piti esittää niin helvetin mukavaa mulle, vaikka tiesin tasan tarkkaan, että se oli yhtä samaa kaveriporukkaa Wyattin ja muiden kusipäiden kanssa. Samalla mua ärsytti, että se kyseli mun lomasta, vaikka se varmasti tiesi tasan tarkkaan perjantain tapahtumista.

“Hyvin”, vastasin sarkastisesti. “Kiitos sun kaverin. En olisi parempaa loman alkua voinut toivoakaan.”

Maverick näytti hämmentyneeltä. Sen ilme kiristyi, varmaan mun äänensävyn takia.

“Mitä tarkoitat?”

“Ihan kuin et tietäisi”, naurahdin vaimeasti. “Just stay away from me. Sinä, Wyatt ja koko muu teidän jengi.”

Jätin Maverickin pöllämystyneenä keittiöön ja marssin takaisin olohuoneeseen. Harper kohottautui kyynerpäidensä varaan ja kiedoin käteni sen ympärille, kun asettauduin patjalle makaamaan.

Loppuleffan ajan olin ärsyttävän tietoinen Maverickista selkäni takana.

Lupausten pitäminen sitä ja tätä... Mulla ois ollut parikin sanaa sanottavana siitä, miksi mulla EI ois ollut pienintäkään velvollisuutta täyttää jotain typeriä lupauksia, varsinkin koska niistä a) oli jo aikaa, ja b) koska se, minkä takia olin ylipäätään luvannut yhtään mitään näin tyhmää, oli mennyt ihan metsään. Kirjaimellisesti.

Ei kuitenkaan auttanut itkut markkinoilla. Loppupeleissä mä olin itsekin sitä mieltä, että näiden juttujen lusiminen pois alta mahdollisimman äkkiä oli paras vaihtoehto – kaikki olisivat tyytyväisiä ja ei tarvitsisi enää kuunnella jatkuvaa mankumista tyylillä “voidaanko mennä”, “sä lupasit” ja “häpeätkö sä olla mun seurassa”.

Joo, mä olin todella kyllästynyt jo viikkoja jatkuneeseen ruikutukseen, joten oli pakko toimia.

Ei ollut muutakaan vaihtoehtoa.



Twin Falls Farmin pihassa oli useampi auto, joten en varsinaisesti yllättynyt, kun Mikael saapui talliin Hadeksen sekä Kansasin kanssa, kun harjasin Ronyaa käytävällä. Hadeksen karva oli hionnut kaulalta ja Mikael suki hiuksiaan, jotka näkyivät painuneen kypärän jäljiltä kasaan.

“Treenaamassa?” kysyin ja kohotin merkitsevästi toista kulmaani. Mikael yritti tapansa mukaan olla jäyhän ilmeetön, mutta taipui kuitenkin pieneen virnistykseen ennen kuin se taputti Hadesta.

“Yup”, se puhahti huultensa lomasta ja soin sille leveän hymyn. Kansas, joka oli kulkenut tähän saakka ongelmitta Hadeksen toisella puolella, pysähtyi yhtäkkiä kuin olisi törmännyt näkymättömään tiiliseinään.

“Whaaat the fuuuck...”

Kansas viittilöi käsillään yhtäkkiä kuin epileptisen kohtauksen saaneena, ja jopa minä huolestuin. Lopetin Ronyan harjaamisen kulmat kurtussa ja Kansas osoitteli muhun ja sen lisäksi vähän minne sattui.

“What’s wrong?” kysyin, ja musta alkoi tuntumaan siltä, että ambulanssin soittaminen paikalle ei ollut ehkä enää kovinkaan kaukaa haettu skenaario.

“Onko mulle puhjennut skitsofrenia”, Kansas kähisi silmät ammollaan. “Näenkö mä kahtena?”

Kurtistin kulmiani, ennen kuin käännyin katsomaan taakseni, minne Kansas viittilöi kiivaammin kuin tulkki, joka käänsi Eminemin konserttia kuuroille.

Colin piteli käsissään Ronyan satulaa ja näytti kysyvältä. Mä pyöräytin silmiäni, ennen kuin käännyin takaisin Kansasin puoleen.

“Jos tarkoitat tota”, mä sanoin nyökytellen päälläni Colinia kohti, ihan kuin se olisi ollut ihmisen sijasta vaikkapa torakka (ja siltä se sillä hetkellä tuntui), “niin se on mun pikkuveli.”

“Colin Miller”, Colin sanoi oitis. Se veti itseään parempaan ryhtiin, samaan tapaan kuin mäkin tein (mutta sitä mä en itse tietenkään huomannut), ojensi kättään Kansasille ja piteli urheasti yhä Ronyan tuhannen kilon painoista lännensatulaa toisella kädellään.

“Anna se tänne”, mumisin ja otin satulan Colinilta. Kansas oli jo tarttunut Colinin käteen ja tuijotti sitä niin läpitunkevasti, että olisi voinut luulla sen yrittävän halkaista Colinin katseellaan.

“Teitä on enemmänkin??” Kansas parahti, enkä tiennyt, oliko se iloinen vai kauhistunut parahdus vai sekä että, “Coopereita on enemmänkin???”

“Mun nimi on Colin”, Colin korjasi oitis, ihan kuin cooperius olisi ollut sama asia kuin peikkous tai joku muu tosi typerä ja kuvottava asia.

Mä asetin satulan Ronyan selkään. Mä olin suunnitellut, että Colin saisi ratsastaa kentällä ja mä briiffaisin sitä ihan kevyen treenin merkeissä - Colin oli ikäisekseen oikeasti ihan etevä ratsastaja ja kaipa sekin haaveili omasta hevosesta. Toivoin kuitenkin, että se muistaisi että se oli täällä tänään vain ja ainoastaan sen takia, että lupasin antaa sen ratsastaa Ronyalla vastineeksi snowbiken lainaamisesta – sen oli turha luulla, että se voisi alkaa notkumaan täällä jatkuvasti.

“Te näytätte ja kuulostatte ihan samalta”, Kansas sanoi. Se kuljetti katsettaan vuoroin muhun, vuoroin Coliniin, joka näytti olevan huomiosta hieman kiusaantunut ja keskittyi mieluummin Ronyan turvan silittelyyn kuin vieressä tuijottavaan pipopäähän.

“No eikä näytetä tai kuulosteta”, hymähdin. Colin vilkaisi mua kulmiensa alta, ennen kuin vei katseensa Kansasiin ja siristi silmiään.

“Miks sulla on tollanen pipo?”

Mä katsahdin Kansasiin kiristäessäni Ronyan satulavyötä. Virnistys karkasi mun suupieliini, kun näin Kansasin aivojen raksuttavan ja se hieraisi niskaansa. Oikeasti, kiusaantuiko se 11-vuotiaan kysymyksistä?

“Koska se on hieno?” Kansas vastasi varovasti. Colin veti kätensä puuskaan.

“Ootko sä pussy-”

“Colin”, keskeytin ja Colin kääntyi mun puoleen.

“Haeppa Ronyan suitset, niin päästään joskus sinne ratsastamaan.”

Kansas jäi katselemaan Colinin perään. Upotin sormet Ronyan harjan sekaan ja nojauduin tamman lähelle samalla kun annoin ajatusten valua ratsastukseen ja tehtäviin, joita olin Colinin varalle suunnitellut. Saisipa huomata, että Ronya oli oikeasti osaava tamma (sekin oli kehittynyt vuodessa aivan valtavasti) ja että jopa Gypsy jäi sille kakkoseksi. Pamista tai etenkään Buckista puhumattakaan.

“Cooper?”

Käännyin tallin oville päin. Harper seisoi ulkona auringossa ja piti kättään lippana silmiensä yläpuolella tähyillessään sisälle talliin. Päästin irti Ronyasta ja suoristauduin, ja Harper viittoili käsillään mua tulemaan ulos.

“Kansas.”

“Huh?”

“Autapa Colinia suitsimaan Ronya ja katso sen perään, mä käyn vähän ulkona.”

“Mitä - hei, ei! Odota! Ei, se lapsi syö mut elävältä!”

“Se on ihan kiltti. Katsot vaan, että se laittaa ne hyvin.”

“Ei, hei, mä pelkään lapsia!”

“Viisi minuuttia!”



Harper odotti mua tallin kulmalla ja lähdimme kävelemään verkkaisesti tallin kulmalle.

“Hei”, Harper tervehti ja hymyili. Aurinko sai sen silmät hehkumaan hunajan värisinä.

“Hei, joko oot toipunut eilisestä?” virnistin.

“It was so next level”, se vastasi nauraen. Pysähdyimme kulman taakse ja Harper nojasi kevyesti seinään ja hymyili. “Löysin mekon.”

“What, really? Nyt jo?”

“Joo”, se virnisti ja mittaili sitten katseellaan mun avonaista farkkutakkiani ja sen alla olevaa t-paitaa, aivan kuin olisin ilmoittanut marssivani ne päällä promeihin.

“Näytä kuva”, tokaisin ja astuin lähemmäs, ja Harper nosti kätensä estelevästi mun rintakehälle.

“En tietenkään näytä”, se nauroi ja virnisti. “Saatpa sitten yllättyä. Mutta mietin, että voitaisiin sun kanssa mennä Boiseen joku päivä.”

“Miksi?” kysyin ja tartuin hellästi Harperin ranteista ja vedin sen käsiä erilleen, jotta pääsin astumaan lähemmäs. Harper hymyili vinosti.

“Onko sulla pukua?”

Pysähdyin kesken liikkeen, jossa olin painautumassa kiinni Harperiin ja mietin.

“On mulla joku”, vastasin ja Harper kallisti päätään. “Pidin sitä mun enon häissä.”

“Ja ne häät oli?”

“Kolme vuotta sitten?” sanoin viattoman virnistyksen kera. Harper päästi tietäväisen muminan ja nauroi.

“Arvasin”, se virnisti ja veti meidän limittäin olevat sormet rintansa päälle. “Joten... Boiseen mennä täytyy ja puku sieltä ostaa. Ja rusetti – sen pitää olla samaa sävyä...”

“Oi joi, mihinhän sitä tulikaan lupauduttua”, vitsailin. Oikeasti musta oli vain kivaa, että Harper oli iloinen, vaikka se tarkoittikin sitä, että seuraava kuukausi tulisi koostumaan aika pitkälti kaikesta promeihin liittyvästä. “Eikö tää oo vähän epäreilua? Mä en saa nähdä sun mekkoa, mutta sä valitset puvun mulle?”

“Ei”, Harper totesi ykskantaan. “Trust me, sä tarviit siellä mun apua.”

“Ahaa, eli sä et luota siihen, että osaan ostaa hyvän puvun itsekin?” nauroin.

“Ei... Tai ehkä”, Harper virnisti. Mä kumarruin eteenpäin ja painoin huulet vasten Harperin huulia, ja lämmin kevättuuli pyyhkäisi meidän ylitsemme.

“Cooper, mitä sä teet?”

Vetäydyin kauemmas kuin sähköiskun saaneena ja Harperkin hätkähti. Colin seisoi tallin nurkalla ja katsoi silmät ammollaan meitä molempia.

“PUSSASITKO sä tota tyttöä??”

Colin näytti hämmentyneeltä, samoin Harper, ja mä pyyhkäisin niskaani samalla, kun korvia alkoi kuumottamaan.

You had one job, Kansas, manasin hiljaa mielessäni.

Areenan valot häikäisivät silmiä. Amerikan liput liehuivat – kavioiden nostattama pöly kieppui ilmassa ja ihmisten kannustushuudot kaikuivat samassa rytmissä rummun lailla takovan sydämen kanssa. Painoin sormet stetsonin lipalle ennen kuin suljin silmäni ja annoin muiden aistien ihmeä itseenä sitä hurmaa, jonka Texas ja valokeilassa oleminen antoivat. Yleisössä miehet vislasivat, naiset kiljuivat... Ne huusivat Miller... Ne riisuivat mua katseellaan -

“Cooper, maa kutsuu.”

Palauduin takaisin tähän hetkeen, ja nälkäisten fanityttöjen sijaan mua tuijotti Ethan Reyes kädet lanteillaan. Mun kasvoilla häivähti hämmentynyt ilme ennen kuin sulin pieneen virnistykseen ja Ethan pudisteli päätään, joskin hymyillen.

“Sori”, sanoin ja vilkaisin syrjäkaitein kolmea muuta ratsukkoa, jotka olivat ottaneet osaa Ethanin valmennukseen Westernweekiä ajatellen. Harper loi muhun kysyvän katseen ja kannustin Ronyan reippaampaan käyntiin.

“Yritähän nyt keskittyä. Texasissa sitten ei ole varaa enää haaveilla.”

“Yes, sir.”



Saatuani karistettua Texas-fantasiat ainakin osin mielestäni aloin paneutumaan itse valmennukseen. Hioa, se oli päivän sana – tavallaan tuntui hienolta, että Ethan käytti sitä sanaa katsoessaan mun ratsastustani (“enää tarvitsee keskittyä vain hiomaan tiettyjä osa-alueita"), mutta samalla se asetti mulle tietynlaiset paineet.  

Ehkä se oli taannoinen kohtaaminen WRJ-Cupissa, jonka takia mulle oli tullut entistä kovempi näyttämisentarve. Ethan oli pyytänyt meitä harjoittelemaan siirtymisiä ja siirsin katseeni Hayleyn ja Nemoon sekä Kestreliin ja Rustyyn. Tiesin, että meitä vastassa oli niiden kaltaisia ratsukoita, ja että mun täytyisi todistaa, että Ronya pystyi samaan kuin räjähtävät quarterit ja muut jonkun mittapuun mukaan määritellyt oikeat lännenhevoset.

Vaikka toisaalta, mä mietin samalla kun Ronya nosti sulavasti laukan ja Ethan näytti meille peukkua, toisaalta eihän muiden mielipiteillä ollut väliä. Mä olin omistanut Ronyan kohta vuoden, tajusin yhtäkkiä, ja nyt kun mietin sitä matkaa mikä me oltiin yhdessä kuljettu ja miten paljon Ronya oli kehittynyt siinä ajassa - sillä oli väliä.

“Hyvältä näyttää kaikki”, Ethan sanoi maneesin keskeltä. Sen kädet olivat puuskassa ja sen silmät seurailivat vuorollaan jokaisen ratsukon liikkeitä, samalla kun se pidätteli huulille kipuavaa hymyä.

“Cooper, otetaan Ronyan kanssa seuraavaksi siirtymisiä käynnistä laukkaan.”

“Aight.”

“Haylet ja Nemo – sama juttu. Teillä menee tosi hyvin. Kestrel, sinä ja Rusty voitte...”

Siirsin ajatukseni taas Ethanista muualle, kun se jakoi ohjeita muille ratsukoille. Ratsastin maneesin pitkää sivua, availin takkini nappeja ja vedin sen sitten pois mun päältä. Tässä touhussa tuli kuuma.

“Ethan, saanko mä laittaa musaa soimaan?”

Ethan kääntyi katsomaan olkapäänsä yli ja virnistin sille. Mies pyyhkäisi otsaansa ja hymähti.

“No, laita sitten, kunhan et kauhean kovalle. En ala huutamaan musiikin yli.”

Nyökkäsin ja ohjasin Ronyan maneesiradion luo. Pölyn peittämä pieni kapine lepäsi maneesin nurkassa ja aloin vääntelemään sen nuppeja saadakseni sieltä kuulumaan jotain muuta kuin pelkkää särinää.

Ohitin suosiolla pop-kanavat ja kun Seven Nation Armyn tutut alkusoinnut alkoivat vihdoin soimaan radiosta, jätin napit rauhaan ja ohjasin Ronyan takaisin uralle.

“Valmiina jatkamaan hommia?”

“Ehdottomasti.”

Virnistin Harperille, joka ratsasti maneesin vastapäisellä sivulla. Olin pyöritellyt päässäni ajatusta siitä, että olisin voinut valmentaa sitä itsekin ihan privaatisti (ja kaikki, jotka yrittävät siellä nyt vääntää tästä jotain kaksimielistä, tarkoitan puhtaasti ihan vain kisavalmennuksesta), mutta näin taisi olla parempi. Mulla oli edelleen vaaleanpunaiset lasit silmillä aina kun edes katsoin siihen päin.

“That’s my girl”, kehuin Ronyaa, joka nosti laukan pärskähtäen.

Hiljalleen aloin hahmottamaan, että reining oli se juttu, johon halusin jatkossakin panostaa.

Matkustamisesta aina valitetaan, miten se on puuduttavaa, perseestä, “olisipa jo perillä” ja sitä rataa. Ne ihmiset eivät selkeästi ole kuitenkaan matkustaneet yhdessä ystäväporukan kanssa, sillä oikeasti meidän taipaleemme ensipuolisko oli ainakin hauska kuin mikä.

Ajomatkan jälkeen olo oli hieman väsynyt, mutta yleinen jännitys piti koko porukkaa edelleen otteessaan eikä nukkuminen siksi tullut kysymykseen. Meillä oli kolme huonetta – yksi kahdenhengen huone oli Yevan ja Juden, yksi huoneista oli tyttöjen ja yksi poikien. Minä ja Mikael kuitenkin hylättiin Ethan lähestulkoon heti ylhäiseen yksinäisyyteensä ja suunnattiin tyttöjen huoneeseen.

“Tulkaa sitten tänne kuitenkin nukkumaan”, Ethan sanoi, kun teimme lähtöä. Mä vilkaisin Mikaeliin, mutta onneksi huoneen pikkuruisessa eteisessä oli niin hämärää, ettei se varmaan kunnolla nähnyt mun poskille leviävää punaa. Helvetin Colin, miksi sen oli pitänyt mennä juoruilemaan porukoille Harperista? Tietenkin ne olivat soittaneet Ethanille.

“Joo...”, mumisin ja työnsin Mikaeliin vähän vauhtia, jotta pääsimme ulos huoneesta.

Tyttöjen huone oli muuttunut alle puolessa tunnissa sen näköiseksi, että siellä tosiaan punkkasi kolme naisihmistä. Hiusharjojen, vaatteiden, meikkipussien ja herkkujen vuori oli levittäytynyt pitkin poikin motellihuoneen nuhjuisia sänkyjä, ja oven avannut Kestrel hoputti mua ja Mikaelia astumaan sisälle ennen kuin sulki oven meidän takanamme.

“Onneksi Hayley oli ainoa joka käytti aivojaan pakatessaan ja otti kajarin”, Harper sanoi ja Hayley hymyili pienesti. Turkoosi matkakaiutin lepäsi yöpöydällä ja Hayley kohotti kädessään olevaa puhelinta katsomatta ketään kunnolla silmiin.

“Haluaako joku laittaa musiikkia..?”

Mä olin rojahtanut Harperin viereen sängynreunalle ja viitoin kädelläni ennen kuin laskeuduin makaamaan selälleni.

“Anna tänne vaan.”

“Tässä.”

Aloin selailla Spotifya samalla, kun porukka alkoi keskustella huomisesta.

“Oli niin ihanaa pakata mukaan shortsit ja topit, kun Idahossa on vielä niin kylmä”, Kestrel sanoi jostain lattianrajasta. Harper oli laskeutunut puoliksi selälleen ja oli nyt kyynerpäidensä varassa, ja mä kiedoin ujutin toisen käteni sen käsivarren ympärille.

“Biisitoiveita?” kysyin ja Harper laskeutui pehmeästi päiväpeitolle. Se painoi päänsä kevyesti mun olkapäätä vasten ja alkoi selailla biisejä mun kanssa.

“Mä aion tulla takaisin yhtä ruskettuneena kuin Brandy ja Valeria”, Kestrel jatkoi. Mä osoitin yhtä soittolistaa Harperille ja se peitti suunsa nauraessaan.

“Talvi ois saanut kyllä kestää pidempään”, Mikael totesi lakonisesti jostakin nuhjuisen nojatuolin uumenista. “Se oli ohi yhdessä silmänräpäyksessä.”

“Millainen Suomen talvi on?” Hayley kysyi varovaisesti, mutta kuitenkin kiinnostuneena. Se oli selkeästi kuitenkin juuri oikea kysymys, sillä Mikaelin silmiin syttyi ihan erilainen loisto, kun se alkoi kertomaan Lapista ja sen lumisista talvista.

“Mikael”, Harper sanoi hetken kuluttua ja puri huultaan ettei nauraisi. Puhelin hytkyi ilmassa, kun muakin alkoi naurattaa ja Harper nipisti kevyesti mun käsivartta. Mikael keskeytti kertomuksensa, jossa se oli juuri päässyt johonkin koirarekiajeluihin, ja kääntyi katsomaan meitä. “Mitä tarkoittaa ‘Takajeejee’?”

Mikael kurtisti kulmiaan.

“Mitä? Takajeejee? Se on niinkuin... Öh, mulletti?”

Harper repesi nauramaan ja mäkin hekottelin, ja Mikael näytti olevan täysin pihalla.

“Entä - entä ‘Tytöt tykkää’?”

“Mitä te –”

Mä napautin yhtä biisiä, ja Hayleyn turkoosista kaiuttimesta alkoi soida iloinen melodia.

“No way – lopettakaa -”, Mikael huokaisi ja ojensi turhaan kättään meitä kohti, sillä puhelin pysyi visusti meidän hallussamme.

“Onko tää joku suomalainen biisi?” Kestrel kysyi ja kohotti kulmiaan. “Kuulostaa hauskalta!”

“Joo, on se”, Mikael mumisi. Se näytti samaan aikaan vaivaantuneelta ja huvittuneelta. “Ihan hirveä biisi.”

“Meneväpäs!”

Kestrel oli noussut ylös ja alkoi keinuttaa lanteitaan biisin tahdissa. Se ojensi kättään Harperille ja Hayleylle, josta jälkimmäinen tarttui sen käteen vähän vastahakoisesti.

“Reggae reggae-rega!”

“Te ette edes tiedä, mitä te laulatte”, Mikael hymähti hymynsä lomasta, mutta tytöt olivat alkaneet tanssimaan ja toistelemaan kuulemiaan sanojaan naurun lomasta.

“Hei, löysin käännöksen”, sanoin ja näytin nauraen puhelintani tytöille. “Katsokaa!”

Kestrel melkein kiljui naurusta.

“Ass, gas, a little money? You have junk in the trunk now?”

Jos Mikaelin käsissä olisi ollut jotain heitettävää, se olisi varmaan heittänyt sen meitä päin, ainakin siltä se näytti sillä hetkellä.

“Tämä on ihan loistava!”

“How about ‘Kuka muu muka’?”

“Ei”, Mikael sanoi kärsivän näköisenä. “Ei Cheekiä.”

“Miksi tän laulajan nimi on poski??”

“Älkää mua katsoko, en todellakaan tiedä.”



Meillä oli hauskaa, kun kävimme läpi suomalaisia hittibiisejä (tosin en tiedä, kuinka hittejä ne olivat Mikaelin maailmassa), ja yhtäkkiä kello oli jo melkein puolen yön. Jokainen haukotteli vuorollaan ja olimme asettuneet makoilemaan kuka minnekin pitkin motellihuonetta, ja musta tuntui, että jos ummistaisin silmäni, heräisin vasta aamulla.

“Limut on loppu”, Hayley totesi pyöritellessään tyhjää pulloa käsissään. “Pitäisikö käydä hakemassa parkkiksen automaatista jotain ennen kuin mennään nukkumaan?”

“Joo”, Harper sanoi, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen. Sen sormet tapailivat mun paidan hihaa. “Monelta meillä oli herätys?”

“Aikaisin.”

“Ihan liian aikaisin.”

Kaikki mumisivat tahoillaan valittavaan sävyyn, kun kömmimme ylös ja astelimme viileään yöilmaan. Taivas oli tähtikirkas ja motellin pihan valoista varmaan puolet olivat pimeänä, kun tassuttelimme peräjälkeen alas parkkipaikalle.

“Katsokaa! Tähdenlento!”

Tihrustin taivaalle, mutta tähdenlento oli jo kadonnut. Hampaat olivat kalista yhteen nyt, kun motellihuoneen tukahduttava sisäilma oli vaihtunut pakkasen puolella olevaan ulkoilmaan, ja kuin tilauksesta Harper painautui mun kylkeä vasten.

“Voidaanko käydä tuossa motellin takana olevilla kalliolla? Ihan nopeasti vain”, Kestrel pyysi.

Kaikki myöntyivät ja lähdimme kipuamaan kapeaa polkua pitkin kalliolle, jonka päältä avautui näkymä Colorado Springsin jylhiin maisemin.

“Voidaanko vaan jäädä tänne”, Harper kysyi hiljaa. Sen katse seurasi linnunrataa, joka levittäytyi kirkkaana vyönä taivaankannen halki.

“Sopii”, Hayley vastasi, ja muutkin nyökkäilivät. Painoin leuan Harperin hiuksia vasten.

Tästä tulisi paras reissu. Ikinä.