Ronyan kirja

Olin nukkunut yllättävän sikeästi siihen nähden, että motellin sängyn jousitukset olivat todellakin parhaat päivänsä nähneet ja seinien sisällä rapisteli rottia. Kun herätyskellojen kakofonia täytti huoneen anivarhain aamulla, olisin voinut vielä hyvin kääntää kylkeä upottavassa sängyssä ja nukkua vielä tovin, mutta Ethan patisti meidät ylös.

“Nyt sitten suihkuun koko konkkaronkka”, Ethan tuumasi, “Luoja tietää koska päästään seuraavan kerran pesulle. Käyn sanomassa tytöillekin, vaikka niitä tuskin tarvitsee kahta kertaa käskeä.”

Pikasuihkun jälkeen olo oli jo hieman virkeämpi. Porukkaa laahusti yksitellen ulos aamuaurinkoon ja mutisimme toisillemme hyviä huomenia samalla, kun aloimme sulloutua autoihin.

Ensimmäinen pysähdys oli jo muutaman sadan metrin jälkeen motellin viereisellä huoltoasemalla. Tytöt lähtivät kahvin ja aamupalan hakuun samalla, kun minä ja Mikael jäätiin tsekkailemaan öljytilannetta ja renkaiden kuntoa. Kaikki näytti hyvältä; kun Harper ojensi mulle höyryävän kahvikupin ja pekonileivän, olin valmis jatkamaan matkaa.

“Yeva laittoi viestiä”, Harper kertoi, kun olimme päässeet liikenteeseen ja ajaneet jonkin aikaa, “Hevosilla on kaikki hyvin.”

“Hieno homma”, sanoin ronkkiessani aurinkolippaa parempaan asentoon. “Mahtaa niilläkin olla jännittävää. Eipä tällaisia matkoja joka päivä taiteta.”

Aurinkoinen aamu vaihtui nopeasti pilviseksi, kun ajoimme kohti New Mexicon rajaa. Auton radio särisi vähän ja jouduin pinnistelemään kuullakseni, mitä uutistenlukija oikein puhui.

“...Winter... warning remains... heavy... expected...”

“Mitä se sanoi?” kysyin ja vääntelin volumenappia. Harper pamautti nyrkkiään kojelautaan pari kertaa, ja hetken ajan särinä kuului hiljempaa.

“Heavy snow expected in Johnson and Bartlett Mesas including Raton Pass. This is winter storm warning – if you must travel, keep an extra flashlight, food and water in your vehicle in case of emergency. For the latest road conditions, dial 511 or 1.800...”

“Wait, what? Winter storm warning?” Mikael varmisti auton takaosasta, jonne radio kuului vielä heikommin. “Siis eikö jengi just pakannut shortseja ja t-paitoja mukaan?”

“Mm, joo”, hymähdin. “Onhan Texasissa lämmin.”

“23 astetta”, Kestrel virnisti haaveillen. “Katsoin just, että siellä paistaa aurinko. Ohitetaan äkkiä se typerä myrskyvyöhyke ja ajetaan aurinkoon!”

“Välillä mä unohdan, miten iso maa Yhdysvallat on...”, Mikael mumisi.

Ethania ja kumppaneita oli informoitu lähestyvästä huonosta kelistä, ja matka jatkui hyväntuulisesti. New Mexicon rajalle päästyämme olin jo nakannut aurinkolasit auton kojelaudalle ja tummanharmaat pilvet roikkuivat uhkaavina horisontissa. Harper painoi sormet kiinni ikkunaan.

“Tie on märkä”, sanoin ja nojasin eteenpäin katsoessani taivaalle. “Ei varmaan pitkä aika siitä, että on satanut. Jos se on tullut lumena, niin ainakin täällä se on sulanut pois saman tien.”

Ei aikaakaan, kun tuulilasi alkoi täyttyä pienistä pisaroista. Voimistuva tuuli tarttui autoon ja sai sen heilahtelemaan, ja hiljalleen pisarat muuttuivat räntäsateeksi.

“Sweet”, Mikael tokaisi. “Ehkä muutan tänne.”

“Jos me jäädään jumiin loskaan, tiedän kenet pistän työntämään”, sanoin. Pyyhkijät tekivät töitä pitäessään näkökenttää avonaisena ja jouduin höllentämään kaasua.

“Pitäisikö pysähtyä vaikka Amarillossa?” Hayley kysyi vaimeasti. Se selasi puhelintaan ja vilkaisi ulos ikkunasta, jossa näytti harmaalta ja hämärältä.

“Mulla on kyllä vähän nälkä”, Kestrel sanoi.

“Ethanin porukka on jäänyt jälkeen”, Harper tiesi kertoa. “Ehkä voitaisiin pysähtyä syömään, ja ne saisi otettua meidät kiinni.”

“No, katsokaa joku ravintola ja antakaa reittiohjeita”, vastasin.



“En halua -”

“Älä ole epäkohtelias, pue se nyt vaan -”

“Miksi? Näyttää tyhmältä -”

“Shut up, laita se nyt päähän, meitä tuijotetaan!”

Mikael näytti alistuneelta, kun se laski sombreron päähänsä. Tarjoilija, joka oli ohjannut meidät pöytään, näytti peukkua ilahtuneesti ja helisti marakassia.

“Miksi piti valita ravintola, jossa täytyy pitää sombreroa?” Mikael kysyi. Se huomasi, että Harper kuvasi sitä ja sen naama notkahti. “Etkai sä -”

“Laitoin!” Harper nauroi. “Kansas ilahtuu varmasti, kun näkee vähän matkakuulumisia!”

Tacojen, burritojen ja enchiladojen vuori saapui pöytään ja kaikki kävivät aterioidensa kimppuun. Meksikolaisen ravintolan lämmössä oli helppo unohtaa, että ulkona satoi kaatamalla, kunnes viimein Ethan saapasteli vettä valuvana sisään Yeva ja Jude vanavedessään.

“Hirveä koiranilma”, Yeva valitti. Se katsoi meidän tyhjiä lautasiamme ja mutristi huuliaan.

“Me syötiin jo”, Kestrel sanoi hieman pahoitellen. Ethan huiskautti kättään.

“Ei haittaa. Me voidaan hakea sämpylät huoltsikalta.”

Nähdessään Yevan ilmeen Ethan kuitenkin hieraisi niskaansa, “Tai ehkä me otetaan tästä jotain mukaan.”

Jätimme sombrerot penkeille ja kiitimme tarjoilijoita, ennen kuin marssimme ulos sateeseen. Piipahdimme nopeasti tervehtimässä hevosia, jotka rouskuttivat heiniä trailerissa autuaan tietämättöminä ulkona vallitsevasta säästä.

“Mä voin ajaa”, Hayley tokaisi. Suljin trailerin oven ja käännyin katsomaan tyttöä, jonka sinililat hiukset olivat kosteudesta laineikkaat.

“Are you sure?” kysyin ja Hayley nyökkäsi varovasti.

“Joo. Pahin myrskyalue on jo takanapäin, eikä täällä sada enää kuin vettä.”

“Okei sitten”, myönnyin. Oli toisaalta ihan mukava pistää ruuan jälkeen huilaten. “Vaihdetaan taas vaikka ennen Dallasia.”

Kestrel hyppäsi eteen Hayleyn seuraksi, ja mä asettauduin selälleni auton takaosaan. Oli helppo torkahtaa, kun Harperin sormet vaeltelivat mun hiuksissa mun pään levätessä sen sylissä.



Dallasissa olin jälleen puikoissa ja synkät pilvet olivat vaihtuneet lähestulkoon pilvettömäksi taivaaksi, joka alkoi hiljalleen taittaa oranssiin. Olimme ajaneet koko päivän ja puheenaiheet autossa alkoivat käydä vähiin.

“I spy with my little eye something that is green”, Kestrel sanoi.

“Anna kun arvaan – kaktus?” sanoin muka-yllättyneenä ratin takaa.

“No ei täällä näy muuta!”

“Vaihdetaan peliä”, Hayley ehdotti. “Tää oli jo varmaan kuudes kaktus, jota piti arvata.”

Maisemat vilistivät ohitse ja hiljalleen aloimme lähestyä Houstonia. Taivaanranta oli oranssin ja vaaleanpunaisen kirjoma ja liikenne oli alkanut rauhoittumaan, kun poikkesimme valtatieltä hieman pienemmälle maantielle.

“Oh - look, bluebonnets!”

Harper oli nojautunut ikkunaa vasten. Tien reunoilla sinisten kukkien meri jatkui silmänkantamattomiin, teksasinlupiinin kukinta-aika oli parhaimmillaan.

“Voidaanko pysähtyä, pliis? Haluan kuvan!”

“Really?” kysyin nostaessani jalan kaasulta. Auto rullasi tiensivuun ja pysähdyimme pientareelle, jokaisen matkalaisen kömpiessä matkan puuduttamin jaloin ulos autosta.

“Ne on niin kauniita”, Kestrel sanoi. Lämmin tuuli pyyhki ylitsemme ja sai lupiinit heilahtelemaan.

“Varokaa käärmeitä”, Mikael sanoi, kun tytöt kävelivät peräkanaa lupiinien keskelle ja kaivelivat puhelimia taskustaan. Mä nojailin auton konepeltiin ja katselin mailleen painuvaa aurinkoa.

“Joko kuvat on otettu?” huhuilin, kun tytöt olivat saaneet poseeraushetkensä. Kävellessään autolle Harper toi mulle maasta poimimansa lupiinin.

“Minulleko? Oi, kiitos”, virnistin ja nappasin lupiinin rintataskuuni. Harper kietoi kätensä ympärilleni ja katsoin autoa kohti lampsivia ihmisiä. “Noniin, kyytiin niinkuin olisi jo. Meidän pitää vielä pistää leiri kondikseen, kun päästään perille. Onko kukaan kysynyt Ethanilta, tarviiko hevosten kanssa apua?”

“Ethan ja naiset hoitaa”, Mikael tokaisi ja heilautti puhelintaan sen merkiksi, että asiasta oli viestein keskusteltu.

“Hyvä, voidaan keskittyä siis tärkeimpään - grillin pystyttämiseen.”

Urhea matka-auto hurahti käyntiin ja viimeinen rutistus alkoi. Texas longhornien lauma maleksi tienreunalla ja sinivalkopunaiset liput liehuivat saloissa. Kaikkialla näytti kauniilta, kuin suoraan elokuvista.

“Katsokaa!” Hayley naurahti. “Tuolla on kauppa – Liquor N Guns!”

“And this is what I call Texas, baby!” nauroin.

Kiedoin vapaan käteni Harperin ympärille. Texas, what a place to be. Olimme perillä.

Ronyan kaula kiilteli, kun se hölkkäsi areenan laitaa katoksen suojiin. Käärin vihreän flanellipaidan hihoja kyynärpäihin ja katsoessani stetsonin lipan alta aidan reunalla norkoilevaan tyttöön mun huulille kipusi virnistys.

Heilautin jalkani Ronyan kaulan yli ja liu’uin alas kun tamma vielä liikkui, ja Ronya pysähtyi kuuliaisesti saman tien kun paino katosi sen satulasta. Bootsit pölläyttivät ilmaan pölypilven osuessaan maahan ja nappasin toisella kädellä Melodin halaukseen.

“Howdy!” naurahdin. Melodi vastasi halaukseen, hillitysti mutta kuitenkin lämpimästi - tytön kirsikkaisen sävyn saaneet hiukset heilahtelivat Texasin lämpimässä tuulenvireessä.

“Pitkästä aikaa”, se sanoi ja irroittautuessaan halauksesta sen kauriinsilmät kävivät läpi mun hien ja pölyn kirjomaa naamaa aina silmistä huulille ja takaisin. “Ihana nähdä.”

Hymyilin ja käännyin nappaamaan Ronyan ohjat käteeni. Tamma astui pari askelta lähemmäs ja kyhnytti päätään mun olkapäätä vasten, ennen kuin alkoi mutustelemaan paidan hihaa.

“Niin on”, sanoin ja astuin askeleen sivulle, “Tässä on Ronya, my sweet golden nugget. Se, mistä kerroin silloin kesällä.”

Melodi ojensi kättään ja silitti tamman poskea, ennen kuin käänsi katseensa muhun.

“Ollaanhan me nähty”, se sanoi hymyillen suupielestään, ja vasta silloin muistin – ensikohtaaminen sumuisella, aamukasteisella niityllä, suoraan kuin unesta. Painoin katseeni maahan ja virnistin.

“Niin joo.”

Vaikka Melodi oli pukeutunut selkeästi kisahengen mukaisesti - sillä oli bootsit, stetson ja purppuran väriseen takkiin on kirjailtu High Rollin’ Riders – oli tytössä silti jotakin, joka sai sen näyttämään ylimaalliselta, siltä, ettei se kunnolla kuulunut tähän ympäristöön. Ja ehkä se ei varsinaisesti kuulunutkaan, sillä mitä olin ymmärtänyt ja se vähä mitä olin tyttöä oppinut tuntemaan, oli se ehkä enemmän kotonaan hulppeiden estekilpailuiden, kartanoiden, rikkaiden kilparatsastajien ja kuplajuomien maailmassa - siellä, missä mä olisin puolestani ollut kummajainen.

“Mun on pakko lähteä hoitamaan Ronya kondikseen, mutta nähdäänkö myöhemmin? Vaihdetaan kuulumiset – ja hei, meillä on leiri tässä lähellä, notskit ja grillit ja kaikki - missä te majoitutte?”

Kysymyksiä tuli virtanaan mun suusta ja Melodi nauroi. Se tarttui sormillaan stetsoninsa lippaan ja veti sitä hieman ylemmäs samalla kun se kohotti leukaansa ja hymyili.

“Me majoitutaan hotellissa”, se kertoi, enkä varsinaisesti yllättynyt. “Joo, nähdään vaan. Ois kyllä kiva jutella pitkästä aikaa.”

“Great”, virnistin. “Meitä on täällä mukana iso porukka – Harper ja Mikael, muistat varmaan leiriltä? Sitten on Hayley ja Kestrel, meidän uudet tytöt, ne on tosi mukavia, ja sitten Ethan, Yeva ja Jude, ne on vanhoja mutta mukavia myös”, selitin ja vedin henkeä, “Ja hei, iltajuhlat on tänään - voidaan nähdä siellä! Mennään vaikka porukalla pelaamaan bilistä tai jotain.”

Melodin ilme värähti hieman, mutta se korjasi sen nopeasti hymyllä ja nyökkäsi.

“No, jos se vaan sopii kaikille”, se sanoi ja mä kohautin olkiani.

“Miksei sopisi?” naurahdin. Ronya nykäisi päänsä alas ja horjahdin hieman, mutten irroittanut katsetta Melodista, vaikka lähdin jo peruuttamaan tallialueen suuntaan.

“See you later!”


Harperin olemus oli yllättävän vaisu ja vakava, kun löysin sen Spiken luota. Tyttö katsahti muhun terävästi, kun nojasin vasten aidantolppaa ja vislasin matalasti.

“Mikäs lehmityttö täällä on”, virnistin, mutta Harperia ei naurattanut. Se puhahti hiljaa ja kääntyi kiristämään Spiken satulavyötä, ja mä keplottelin itseni aidan yli sen toiselle puolelle.

“Mikä on?” kysyin ja Harper ei vastannut, sipaisi vain kasvoille karkailevia hiuksia pois kasvoiltaan. Nappasin tytön kiinni ja käänsin itseäni kohti samalla, kun kuljetin toisen käden sormet sen leuan alle ja kohotin sitä ylemmäs.

“Oh, we’re nervous, are we?”

Harperin katse oli vaikeasti tulkittava. Sen suu oli puristunut tiukaksi viivaksi, mutta sen ilme pehmeni ja huulet rentoutuivat, kun painoin otsan sen otsaa vasten.

“Hei, turhaan jännität. Sä oot helvetin hyvä, sä näytät niille”, sanoin ja kiedoin kädet Harperin ympärille. Tyttö ei sanonut mitään, mutta kietoi lopulta omatkin kätensä mun paidan laskoksiin ja huokaisi.

“Ja hei, tää on vasta eka päivä. Älä ota paineita. Illalla pidetään hauskaa!”

Harper virnisti pienesti. Painoin hymyillen huulet sen huulille, ennen kuin astuin Spiken viereen ja taputin satulaa kämmenellä.

“Noh, hyppääs kyytiin ja lähdetään ottaa alkulämmöt.”

Harper teki työtä käskettyä ja astuin askeleen pari kauemmas sen kerättyä ohjat, ihan vain jotta pystyin katsomaan ratsukkoa kunnolla. Miten hyvältä Harper näytti - miten se oli saanut Spikenkin näyttämään niin hyvältä - ja miten mun rinnassa lepatti, kun se asetteli stetsoniaan paremmin ja kääntyi sitten katsomaan mua kohti vaaleat hiukset tuulen mukana heilahdellen.

“Mitä?” se kysyi huomattuaan mun ilmeen.

“Ei mitään”, sanoin ja vedin kädet puuskaan päätäni kallistaen. “Sä vaan näytät helvetin hyvältä.”

Harper kallisti päätään. Kävelin Spiken vierelle ja otin stetsonin päästä, ja Harper tajusi vihjeen ja kumartui pussaamaan mua.

“Niin säkin olit tänään.”

Siristin silmiäni, kun Harper suoristautui.

“Olin? Mutta en enää?” kysyin, mutta Harper kannusti Spiken eteenpäin. “Hei! Answer me, woman!”

Mutta Harper näytti vain kieltä ja nauroi.



Iltajuhlan alkaessa kaikki olivat innoissaan. Ensimmäinen kisapäivä oli luonut jokaiseen edes ripauksen kisafiilistä, jopa niihin, jotka alunperin olivat vaikuttaneet puolipakotetuilta koko hommaan (en nimeä ketään, mutta esimerkiksi Hayley, Yeva ja Mikael). Tunnelma oli katossa puolin ja toisin - mäkin olin ehtinyt vaihtaa siistit vaatteet ja kammata stetsonin ja hien litistämät hiukset kuntoon (ja Harperkin loi muhun sellaisia silmäyksiä, että uskoakseni onnistuin palauttamaan statukseni takaisin hyvännäköiseksi).

Me löydettiin hyvä biljardinurkkaus, johon asetuimme porukalla. Kestrel ja Mikael kävivät tilaamassa kaikille coca-colat makusiirapeilla ja me ladottiin Hayleyn kanssa sillä välin bilispallot pöydälle. Ethan, Yeva ja Jude löysivät hyvän nurkkaloossin meidän läheltä, jossa ne imeskelivät alkoholillisia tuoppejaan ja puhuivat aikuisten asioita.

“Laitetaan nimet tänne liitutaululle”, Harper sanoi kirjoittaessaan, “Seuraava listalla pelaa aina voittajaa vastaan, ja häviäjät voi sitten halutessaan laittaa nimen jonon jatkoksi.”

“Sopii”, sanoin pyöritellessäni yhtä mailaa käsissäni ja tarkistaessani sen suoruutta.

Heartin Crazy On You lähti soimaan kaiuttimista juuri, kun näin sivusilmästäni jonkun kävelevän biljardipöytää kohti. Tunnistin tulijan jo ennen kuin kunnolla käännyin katsomaankaan.

“Ai niin, ette ikinä arvaa, kuka on täällä myös!” sanoin ja viittasin kädelläni vierelleni ilmestyneeseen tyttöön.

“Melodi! Eikö olekin hauska juttu? Mä pyysin Melodia tulee meidän kanssa pelaamaan biljardia!”

Liitu Harperin kädessä napsahti taulua vasten poikki.

Ethanilla oli pelisilmää, mun suureksi onnekseni, koska huomattuaan uuden nukkumajärjestelyn se ei ollut tehnyt asiasta suurta numeroa. Kaataessaan aamukahvia ojentamaani emalimukiin se niiskaisi pienesti ja tokaisi muina miehinä: “Taisit nukkua hyvin.”

“Joo”, vastasin ja vilkaisin Ethania, joka ei irroittanut katsettaan kahvipannusta.

“Hieno homma”, se sanoi ja nosti pannun takaisin nuotiolle, “Ajattelin vain, että eikö siellä laverilla ole vähän ahdasta kahdelle.”

No, totta puhuen, olihan siellä aivan helvetin ahdasta. Kuumakin vielä, mutta ei niin paljon, että se olisi ollut aivan sietämätöntä. Oikeastaan mä nukuin paremmin nyt, kun Harper oli mun vieressä. Meinaan, toisilla ihmisillä stressi (tai joku sen kaltainen – en ole ihan varma, pystyikö mun tapauksessa puhumaan varsinaisesta stressistä) vaikutti esimerkiksi vatsaan tai ruokahaluun, mutta mulla se vaikutti yöuniin.

Sama uni toistui melkein joka yö, ainakin pääpiirteittäin. Piiskaava, kylmä sade ja auton ajovaloissa kiiltävä ase, jota pitelevä käsi nousi ylöspäin, kunnes näkyi välähdys ja korvia vihlova pamahdus kajahti ilmaan. Ruudinhaju sekoittui märän asfaltin tuoksuun ja toisinaan tuntui kuin olisin haistanut sen vielä herätessänikin. Niissä unissa Wyatt yleensä tähtäsi muhun, mutta toisinaan se oli Harper, jota kohti ase osoitti, ja joinakin öinä jouduin katsomaan, miten se valahti välähdyksen jälkeen maahan, miten märät hiukset liimaantuivat sen elottomille kasvoille ja kuinka sadevesi asfaltilla värjäytyi hiljalleen tummanpunaiseksi.

“Cooper... Cooper, herää.”

Matkailuauton pölyisten ikkunoiden lävitse siivilöityi kuunvaloa Harperin kasvoille, jotka olivat paljon eläväisemmät kuin unessa hetki sitten. Tytön kulmakarvat olivat kurtistuneet hienoisesti, kun se laski kämmenensä mun rintakehälle.

“Paljon kello on?” kuiskasin.

“Kaksi yöllä. Sä näit painajaisia.”

Harper oli liukunut laverin vieressä olevalle kapealle käytävälle ja peitto lojui sen jaloissa. Kohottauduin kyynärpäiden varaan ja tein tilaa, jotta Harper pääsi takaisin mun viereen.

“Sori, et kai sä tippunut?”

“En”, Harper kuiskasi hiljaa. Se kiskaisi ohuen peiton molempien päälle ja laskeutui makuulle. Unen jälkeinen kiristävä, paniikinomainen tunne hellitti otettaan ja huokaisin äänettömästi.

Vihasin sitä, miten Wyatt onnistui seuraamaan mukana jopa Texasiin saakka.



Ethanilla oli pelisilmää myös siinä, miten se osasi ystävällisesti mutta kuitenkin painokkaasti kieltäytyä Western Visions Magazinen pääjehun, Luke Tannerin, sponsoritarjouksesta. I mean – sponsoridiili olisi ollut upea juttu, melkein kuin lottovoitto, mutta herännyt innostus oli kuihtunut saman tien kasaan, kun Mr. Tanner oli ottanut puheeksi, että tiimiä täytyisi muuttaa ja heikoin lenkkiä potkia ulos, jotta se voitaisiin korvata Tannerin omalla ratsukolla.

“Tanner voi olla mitä mieltä tahansa, mutta minä olen sitä mieltä, ettei tätä peliä noin pelata. Me tultiin tänne tiiminä ja tiiminä me täältä myös lähdetään - voitettiin tai ei.”

“Ja mehän voitetaan”, sanoin painokkaasti Ethanille, joka imaisi loput kuplateestään ja nakkasi tyhjän kupin viereiseen roskikseen. “Meinaan – me ollaan toisina, ja ainoa joukkue, joka on meitä edellä, on Twinsaster!”

Oli ihan älytöntä, että kaikista maailman joukkueista pahimman vastuksen meille oli antanut meidän tallin kakkosjoukkue. Tai siis, ihan kai tasaväkisiä me oltiin, ei ollut varsinaisesti mitään ykkös- tai kakkosjoukkueita... Mutta meidän tiimi oli perustettu ensin, Twinsasterin sakki oli lyönyt hynttyyt yhteen vasta paljon myöhemmin.

“Ja tämä on vasta toinen kilpailupäivä. Mitä vaan voi vielä sattua, ei pidä tuudittautua liikaa siihen ajatukseen, että me ollaan tällä hetkellä toisella sijalla.”

Ethan oli välillä raivostuttavan rationaalinen ajattelija. Mä olisin kaivannut siitäkin himppasen enemmän sellaista fuck the rest, we are the best –asennetta, mutta mies pitäytyi järkeilevän tylsässä tyylissään.

Harper oli tarttunut vaitonaisesti Spiken ohjiin ja lähtenyt taluttamaan ruunaa lämmittelyalueen suuntaan. Harpoin tytön perään ja kietaisin käteni sen harteille.

“Haluatko jotain ennen kuin sun lähtö alkaa? Limua, kuplateetä? Mä voin hakea”, tarjouduin, mutta Harper pudisti päätään.

“Ei kiitos”, se sanoi ja hymyili pienesti. Viimeisiä freestyle reiningissä kisanneita ratsukoita kulki areenalta päin ja pysähdyimme hetkeksi, jotta ne pääsivät ratsastamaan ohitse. Harper suoristeli siistiä, kimmeltävää kisapaitaansa ja varasi painoa jalalta toiselle.

“Hei, leuka pystyyn. Hyvin se menee.”

“Ketä sä veikkaat, että Tanner tarkoitti?”

Harper kohotti katseensa muhun ja mä purin huultani. Niin... Ketä? Tarkemmin ajateltuna oli hankala sanoa. Meidän tiimissä oli kaksi 16-vuotiasta, yksi seniori-ikäinen ratsu ja yksi ratsastaja, jolla ei ollut mitään kokemusta westernistä paria hassua valmennusta lukuunottamatta. Me ei oltu missään määrin kovin ammattimaisia, ei kukaan meistä. Oli käsittämätöntä, että kaikista joukkueista juuri meitä oli veikattu tämän vuoden voittajaksi.

Se tuntui hyvältä, mutta se asetti ihan helvetisti myös paineita.

“Ei sillä ole mitään väliä”, mä sanoin ja vedin kädet puuskaan. “Tanner on hölmö, kun ajatteli, että me suostuttaisiin tuollaiseen.”

“Niin, mutta sponsoridiili ois oikeasti ollut iso juttu”, Harper sanoi. Se oli totta, sponsoridiili olisi ollut ihan älyttömän kova. Se olisi voinut toimia vaikka minkälaisena ponnahduslautana matkalla ammattilaiseksi – Western Visions Magazine ei ollut mikään pikkulehti, ja näkyvyys olisi ollut taattu. Mutta sopimuksen hyväksynyt olisi tuntunut väärältä, kun ehtona oli pudottaa yksi pois kelkasta.

“No, me näytetään Tannerille, että me ei tarvita sen apua matkalla tähtiin”, sanoin päättäväisesti ja virnistin. “Ehkä se muuttaa mielensä, kun näkee, miten hyvin me pärjätään. Ja siinä vaiheessa voi olla, ettei se ole enää ainoa, joka on meistä kiinnostunut.”



Harperin vuoroa odotellessani mä nojailin aidanreunaan ja pyörittelin päässäni aiempaa. Tanner oli varmasti mies, joka oli tottunut saamaan haluamansa. Ihmisen täytyi olla määrätietoinen, jos se halusi perustaa jotain yhtä suurta ja menestynyttä kuin nyt vaikka Western Visions Magazine - miehellä oli varmasti bisnesvainua ja silmää nähdä, ketkä olivat kiinnostavimpia tulevaisuudenlupauksia ja ketkä taas eivät. Mies näyttikin aivan jättimäiseltä sammakolta – mielessäni näin, miten se napsi kielellään nuoria westernlupauksia sponsoroitaviksi aivan kuin pieniä kärpäsiä.

Ajatukset harhailivat Ronyaan. Se oli ollut tähän saakka niin hyvä ja hieno ja pärjännyt upeasti quartereiden ja paint-hevosten rinnalla. Samalla kun Harperia edeltävä ratsukko ratsasti areenalta ulos, tuntui kuin olisin saanut pienen sähköiskun ja tarkistin nopeasti päivämäärän puhelimesta.

Kymmenes huhtikuuta.

Tasan vuosi sitten Ronya oli tullut mulle, lihaksettomana ja edelleen talvikarvaa tiputtaen. Se oli ollut homssuinen ja vähän laihakin, mutta kiltti ja hyväluontoinen, ja vuodessa siitä oli muovautunut se kultakimpale, jonka kanssa mä kilpailin tänäänkin reiningissä Texasin auringon alla. Siitä oli tullut harrastushevonen, mutta myös tiimitoveri ja ystävä, ja se oli jotain Luke Tannerin rahojakin arvokkaampaa. Siitä pienestä, syntymäpäivälahjaksi saadusta markkinahevosesta oli tullut mun elämäni hevonen.

Harperin takki säkenöi areenan valoissa. Nojauduin aitaa vasten ja hymyilin, kun Harper ratsasti areenan keskelle.

Vuodessa olin löytänyt elämääni kaksi tärkeää tyttöä, Ronyan ja Harperin. Mitä seuraava vuosi toisikaan tullessaan?

Torstaipäivän polttavin puheenaihe ja pienoisen kitkan aiheuttaja armaan matkaseurueemme keskuudessa oli mun iho. Tyttöjen keskuudessa aihe tuntui aiheuttavan voimakkaita tunteita – niin voimakkaita, että jossakin vaiheessa Kestrel oli paiskata auton oven saranoiltaan ja mä sain aurinkorasvaa silmään (en edes ala selittämään, miten se tapahtui).

“Ei tässä ole mitään järkeä!!” Harper sanoi. Se harppoi mua lähemmäs sellaisella pelottavan tiikerin tarmolla, etten nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin nostaa kädet ilmaan antautumisen merkiksi. Harper nappasi niistä toisen alas ja veti omansa viereen.

“Miten? Miten voi olla mahdollista? Selitä!!”

Levitin käsiäni, kun Harper päästi irti. Kestrelin katse oli nauliutunut muhun ja se piteli aurinkorasvatuubia kädessään aivan kuin uhkauksena, että ampuisi mua uudelleen silmään jos en alkaisi puhua sillä sekunnilla.

“No minkä mä sille voin, että mulla on niin hyvät geenit”, tokaisin.

Minuuttia myöhemmin juoksin hurjistuneita tyttöjä pakoon heinikkoon miettien, miten helkutissa rusketus oli niille niin iso juttu. Minkäs minä sille mahdoin, että rusketuin pelkkiä säätiedotteita katsomalla? Epäonnekseni pakomatkani keskeytyi juurakkoon, jota en huomannut heinikon lomasta. Kellahdin maahan varpaitani pidellen ja Harper, joka oli siepannut aurinkorasvan Kestreliltä, hukutti mut aurinkorasvakerrokseen.



Ylimääräinen uv-suoja tuli kuitenkin ehkä loppujen lopuksi tarpeeseen. Oli toisen ja kolmannen kisarupeaman välipäivä, ja sen kunniaksi hurautimme minnes muualle kuin Freewind Farmille. Itse en tosin ainakaan pistänyt sitä pahakseni, sillä alueella oli vaikka ja mitä nähtävää ja oli kiva päästä tutkimaan paikkoja ilman, että tarvitsi huolehtia kisakiireistä.

Limua kului ihan hurjana, siis niin paljon, että pelkäsin oikeasti ajautuvani vararikkoon pelkän Coca-Colan takia. Me kuljeskeltiin kojujen luona ja hypisteltiin otsapantoja, t-paitoja ja kiiltäviä bootseja, mutta loppupeleissä oikein kukaan ei tuntunut osaavan päättää, mitä ostaa – tai sitten porottava aurinko teki ajattelusta liian hankalaa.

Kaiken sen kuumuuden keskelläkin olin kuitenkin onnistunut tekemään ajatustyötä, josta suuri kiitos kuului kyllä myös Henleylle, joka oli whatsapissa valaissut mun hitaasti syttyvää pääkoppaani. Musta tuntui, että Welcome to Texas –iltajuhlan jälkeen Melodi oli suorastaan vältellyt mua, ja laskeskeltuani yksi plus yksi aloin hiljalleen aavistelemaan, missä mätti.

Harper sujahti mun viereeni ja kietoi nihkeän käsivartensa mun aivan yhtä nihkeän käsivarren ympärille.

“Hayley löysi meille varjopaikan!”

“Luojan kiitos”, puuskahdin.

Sivummalla oli pari puuta, joiden varjossa oli muutamia pöytiä ja tuoleja sikinsokin. Hayley oli istunut niistä yhteen ja sai pian seurakseen mut, Harperin, Mikaelin ja perässä tulevan Kestrelin, joka oli ainoana löytänyt jotain ostettavaa pienestä paperikassista päätellen.

“Uusi vyö”, se ilmoitti, kun Harper osoitti sormellaan kassia tytön käsipuolessa. “Siinä oli niin ihana solki, etten voinut olla ostamatta!”

Kestrel alkoi esitellä ostamaansa vyötä, ja mä vilkaisin Mikaelia, joka pyyhki otsaansa.

“Mä kuolen”, se pihisi. Hymyilin myötätuntoisesti, vaikka mustakin tuntui siltä, että olin lähellä pistettä, jossa sulaisin lätäköksi Teksasin rutikuivaan maahan.

“Haetaanko jäähilejuomat? Tytöt, haluutteko te, mä ja Mikael voidaan käydä hakemassa?”

Kukaan ei kieltäytynyt tarjouksesta, ja niin mä ja Mikael suunnattiin kohti jäähilekojua, jonka eteen oli kerääntynyt pitkähkö jono. Se ei kuitenkaan haitannut mua, koska halusin jutella Mikaelin kanssa kahden kesken.

“Hei kuule”, aloitin katsellessani Mikaelin pullistelevaa otsasuonta. Se varmaan räjähtäisi, jos lämpötila nousisi vielä asteenkin. “Miten sä ja Kansas sovitte, että te seurustelette? Kävittekö te koskaan sellaista keskustelua?”

Mikael kääntyi hitaasti katsomaan mua vähän sen näköisenä, ettei tällaisista asioista ollut sopiva puhua jos mittari näytti yli kymmenen astetta lämmintä, mutta se kuitenkin kohautti olkiaan pienesti.

“No... Joo, kai me käytiin. En mä enää kunnolla muista, miten se meni.”

Mikaelin korvat punehtuivat selkeästi muunkin kuin pelkän auringon vaikutuksesta, mistä päättelin, että se taisi kuitenkin muistaa, muttei halunnut kertoa tarkempia yksityiskohtia. Ei sillä, että se olisi mulle kuulunutkaan, mutta halusin vain vähän apua omassa tilanteessani.

“Okei”, sanoin ja mietin, oisko mun pitänyt leyhytellä Mikaelia mun stetsonilla tai jotain, koska se näytti nyt siltä, että sillä oli TODELLA tukala olla, “Ja se siitä?”

Mikael näytti vähän hämmentyneeltä ja raapi niskaansa, kohauttaen olkiaan nyt vähän ponnekkaammin.

“Joo? Tai siis, ei siinä mitään fanfaareita ja vuosisadan juhlia alettu järjestämään, jos sä sitä meinasit?”

“No en ihan”, naurahdin vähän ja varmistin, että tytöt olivat yhä pöydän ääressä eivätkä kuuloetäisyydellä, “Mä vaan – muistatko, mitä puhuttiin silloin metsästysmajalla? Tai, kun musta tuntuu, ettei se ehkä sittenkään riitä. Siis, että on vaan ja pitää hauskaa.”

Jono oli liikkunut sen verran, että aloimme olla jo lähellä tiskiä. Mikael silmäili listaa eri mauista, mutta kohotti kulmaansa sen merkiksi, että se kuunteli.

“Joo”, se sanoi äänensävyllä, joka kehotti ‘jatka’.

“Mä siis, tai kun oon ajatellut”, sanoin ja käännyin itsekin tuijottamaan listan kohtaa jossa luki hailakanpunaisella STRAWBERRY & LIME, “Musta tuntuu, että se ei riitä Harperille, ja mä mietin, että mitä mun kannattais tehdä.”

Mikaelin huulet liikkuivat hiljaa, mutta mitään ei kuulunut. Toivoin, ettei se manannut mitään suomalaisia shamaaniloitsuja, joilla se saisi salaman iskemään muhun jotta se pääsisi pois tästä piinasta, jossa olin nakittanut sen yhtäkkiä jonkin sortin parisuhdeneuvojaksi, mutta lopulta se kääntyi huokaisten muhun päin.

“Sun pitää tehdä silleen, kun susta tuntuu parhaalta. Parisuhde on kahden kauppa. Jos susta tuntuu, että sä et halua seurustella, niin ei sun kannata seurustella vaan sen takia, että Harper haluaa.”

Meidän edellä olevat tyypit väistyivät pois tieltä ja pisamanaamainen myyjä heilautti kättään meille.

“Mitä saisi olla?”

Mikael oli onneksi paremmin kartalla kuin mä ja lateli tilaukset ulkomuistista, kun mä jäin pyörittelemään päässäni sen sanoja.

Harperin ostama kortti oli välitön hitti, sillä kolmanteen kisapäivään lähti varsin hermostunutta porukkaa, ja tyypiltä toiselle kulkeva kortti joka kailotti Justin Bieberin Babya aina avatessa lievensi kisajännitystä mukavasti huumoriarvollaan. Tai ei ihan kaikkien osalta – jossain vaiheessa Yeva näytti siltä, että jos se kuulisi vielä kerrankin oh-ooh-whoa-oh-oh-oh -alkuhuokaisun, se repisi koko kortin atomiakin pienemmiksi paloiksi.

Oli kuumin päivä, jonka olimme tähän asti Texasissa viettäneet. Aloin hiljalleen uskoa Mikaelin maanpäällinen helvetti –puheisiin, sillä olinpa missä tai miten päin tahansa, olo oli sietämättömän hikinen ja tuskainen. Lääkintämiehillä oli paljon hommaa, kun katsomoon ja markkina-alueelle pyörtyneitä ihmisiä raahattiin ensiaputelttojen suojiin saamaan helpotusta kuumuuteen. En myöskään kyseenalaistanut laisinkaan huhua, jonka mukaan joku kilpailijoista oli lyyhistynyt keskelle trail-in-hand –rataa.

Mä sentään pysyin selässä koko oman suoritukseni ajan, mutta me jäätiin silti Ronyan kanssa niukasti alle puolivälin. Helle ja reipas kisatahti alkoivat selvästi verottaa myös Ronyaa, joka ei ollut vielä vastaavanlaiseen koetukseen tottunut. Kuudes sija kirpaisi enemmän kuin näytin ulospäin, mutta olin siitä huolimatta ylpeä Ronyasta, joka rankkoihin olosuhteisiin nähden yritti parhaansa.

Harper tarjoutui hakemaan meille jäätelöt, ja mä jäin vielä letkuttamaan Ronyan jalkoja. Ihmisiä kulki edestakaisin varikkoalueella ja kovaäänisten kuulutukset kaikuivat pitkin pätsin lailla hohkaavaa hiekkakenttää. Stetsonin lipan alta erotin, miten lähellä seisova hahmo laski jalkansa aidan alimmalta lankulta maahan ja lähti askeltamaan kohti.

Suoristauduin katsoakseni, kuka lähestyi. Henkilö oli kasvoilta tuttu, muistin nähneeni sen kilpailevan cuttingissa, mutta miehen nimi ei yrityksistä huolimatta tullut mieleeni. Se oli arviolta nelissäkymmenissä ja mua lyhyempi (salaa ilahduin vähän siitä huomiosta), ja päästyään lähemmäs se nyökkäsi lyhyen tervehdyksen. Vastasin viemällä sormet stetsonin lipalle ja väänsin sitten vesiletkun sammuksiin.

“Vai on tämä Akronia”, mies sanahti tyynesti. “Mr. Miller, oletan?”

Nyökkäsin ja ojensin käden miestä kohti, mihin se vastasi rennolla kädenpuristuksella.

“Tyler Andrews.”

Silmäilin miestä, joka oli vienyt katseensa takaisin Ronyaan, ja samassa muistin sen ja sen hopeanharmaan hevosen. Se kilpaili samassa tiimissä Robert Centerin kanssa – yup, juuri sen Robert Centerin – ja hetkeksi mun ylitse pyyhkäisi outo epäilys siitä, mitä miehellä mahtoi olla mielessään.

“Mielenkiintoinen hevonen”, mies sanoi. “Tämähän oli risteytys?”

Mun mieli synkkeni asteen ja huomaamattani olin ottanut hieman ryhdikkäämmän asennon, aivan kuin valmistautuen siihen, että pian tämä Tyler Andrews yhtyisi samaan soraäänten kerhoon, joka Ronyaa oli arvostellut jo taannoisissa WRJ-Cupeissa. Mies kuitenkin ojensi kätensä Ronyan haisteltavaksi ja silitti sen poskea, ja sen kasvoilla näytti häilyvän uteliaisuus.

“Joo, onhan se”, vastasin ja vein kädet taskuun. “Englannintäysiverinen ja batakinponi.”

“Kiinnostava yhdistelmä”, Tyler sanahti. Sen vilkaisi mua silmäkulmastaan, ennen kuin astahti taaksepäin ja silmäili Ronyaa vielä kerran kunnolla.

“Niin”, sanoin värittömästi, koska mulle oli edelleen epäselvää, millä aikeilla Tyler oli liikenteessä. “Molempien rotujen hyvät puolet yhdistettynä. Nopeutta täysiveriseltä ja varmajalkaisuutta batakilta. Vähän ehkä olisi saanut periä lisää räjähtävyyttä kyllä.”

Tyler Andrews ei vaikuttanut maailman puheliammalta mieheltä. Se nyökkäsi juuri ja juuri sen verran, että sen erotti, ennen kuin astahti sivuun ja risti kätensä kevyesti. Oli vaikea tulkita, mitä sen mielessä liikkui, kun se nojautui aidantolppaan ja kohensi stetsoninsa asentoa.

“Ostin hiljattain varsan tästä tammasta.”

Siristin silmiäni ja mietin, oliko helle pehmittänyt mun päätäni liikaa, mutta Tyler jatkoi: “Se kääntyy viisivuotiaaksi, mutta raakilehan se vielä on. Hieno hevonen, kompakti rakenne ja hyväluonteinen.”

Olin unohtanut hengittää, ja vetäistessäni nopeasti keuhkot täyteen ilmaa Tylerin kasvoilla kävi jokin hymyntapainen.

“Ai?” sanahdin ja katsoin Ronyaa, joka ravisteli päätään ja alkoi nyhtää heinäverkosta itselleen välipalaa täysin välinpitämättömänä siitä, että sen lasta kehuttiin parhaillaan. “Olin kyllä tietoinen, että Ronya on varsonut kerran. Se on siis sulla, vai?”

Tyler nyökkäsi ja käänsi katseensa kohti kilpa-areenaa.

“Kyllä. Kiinnosti nähdä, millainen sen emä on”, mies sanoi, vilkaisi mua ja suoristautui. “Jos satut joskus Kanadaan, poikkea ihmeessä katsomassa.”

“Sure I will”, vastasin pienen hymyn kera. Niillä puheilla kättelimme ja Tyler Andrews poistui paikalta yhtä salaperäisesti kuin oli saapunutkin.

Olisihan se hienoa nähdä Ronyan jälkeläinen, vaikkakin se tarkoittaisi astelemista Robert Centerin kotipuoleen.



“Paljon onnea Cooper!”

Videokuva heilahteli, kun koko perhe yritti änkeytyä yhtä aikaa ruudun äärelle. Amy vilkutti ja Colinin nenä näkyi Amyn päälaen takaa, kun se kurkotteli pikkusiskonsa yli.

“Teillä on mennyt hienosti”, isän ääni kuului taustalta. “Ollaan katsottu koko perhe televisiota yhdessä. Äiti on ottanut ne nauhalle.”

“Kiva juttu”, sanoin ja virnistin. Olimme parhaillaan Texas Ranger Outdoors -nimisessä eräliikkeessä, jonka ilmastointi tuntui suorastaan taivaalliselta. Mikaelilla ja Ethanillakaan ei tuntunut olevan kiire takaisin.

“Olisi voinut kyllä mennä vielä paremminkin, mutta no can do.”

“Teillä on mennyt tasaisesti, hyvin olet suoriutunut. Turhaan harmittelet”, kuului Clyden ääni jostain taustalta. Mä hymyilin pois päin kamerasta ja huokaisin lyhyesti.

“Miten ajattelit viettää syntymäpäivän iltaa? Kiltisti sitten, ei mitään tyhmyyksiä”, äiti tiedusteli. Hieraisin niskaani ja virnistin.

“Ihan nätisti vaan. Lähdetään kohta takaisin leiriin ja nukkumaan.”

“Tuota et usko itsekään”, isä kommentoi ja nauroin.

“No, ehkä pelataan korttia nuotion ääressä!”

“No hyvä! Muista rentoutua. Sitten kun palaat, meillä on sinulle yllätys”, äiti hymyili. Kohotin kulmiani.

“No? Mitä, kertokaa!”

“Ei me nyt kaikkea kerrota”, äiti tokaisi. “Mutta mummo ja Greg tulevat kylään.”

Vai niin. Isovanhempien kyläily ei sinällään ollut kauhean yllättävää, mutta päätin olla kyselemättä enempää.

“Okei. No, nähdään maanantaina. Ja katsotaan, jos sitä sunnuntaina räjäyttäisi potin.”

“Isän poika”, kuului tyytyväinen vastaus.

Kun kevät vihdoin alkoi saada niskalenkkiä ikuisuudelta tuntuneen ajan kestäneestä talvesta ja lämpötilat alkoivat pysytellä plussan puolella öisinkin, luonto ja kaikki ympäröivä muuttui ja heräsi henkiin. Sama efekti oli havaittavissa myös Twin Falls Farmilla: uuden tallinomistaja Statlerin saavuttua tallin dynamiikka muuttui ja henkiin heräsi kaksi yllätysvarsaa sekä Yevan herttaisen raivokas puoli, joka ajoi talikon kanssa liian äänekkäästi hengittäviä nuoria ulos tallista, varmaan kostaakseen edes jollekulle sitä, että se puolestaan oli joutunut muuttamaan pois päätalon nurkista.

Statler oli kieltämättä ilmaantunut todella yllättäen. En tiedä, oliko Ethankaan ollut ihan kärryillä mitä tapahtuu (enkä varsinaisesti voinut sitä siitä moittia, koska olihan tässä lievästi sanottuna ollut vähän kaikenlaista), mutta niin vain Twin Falls Farmilla pörräsi nyt yhtäkkiä varsin puhelias ja varsin erikoinen nainen, joka sopi joukkoon ainakin siinä suhteessa, ettei silläkään tainnut olla käsitystä oikein yhtään mistään mitä oli meneillään. Pakko myöntää, että aluksi, hyvin lyhyen ajan, olin suhtaunut melko epäilevästi Statleriin – se johtui Bettystä, koska vaikka mulla ei hirveästi ollut vertailukohtaa, voisin sanoa että Betty oli ollut helposti maailman paskin tallinomistaja. Se, että se tappoi yhden hevosen, oli vain jäävuoren huippu. Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että Statler oli Bettyn täysi vastakohta, mikä oli suuri helpotus.

Tallissa oli valoisaa ja siistiä. Katselin ohikulkiessani Spiken ja Ronyan karsinan oviin kiinnitettyjä ruusukkeita ja mua alkoi heti hymyilyttää. Me oltiin Harperin kanssa mallailtu niitä paikoilleen vaikka kuinka kauan ja nyt ne loistivat kunniapaikoilla, muistuttamassa kaikkia meidän kilpailumenestyksestämme. Mustavalkokopio lehtijutusta, jossa kerrottiin Twin Falls Farmin joukkueiden ykkös- ja kakkossijoista, oli kehystetty ja löytänyt paikkansa satulahuoneen seinältä (sen jälkeen, kun sitä oli ensin suurennettu roimasti – mun mielestä oli vähän väärin, että Wild Hawksien voittaessa artikkelille varattiin kokonainen aukeama, kun meidän voitostamme kerrottiin pienellä ilmoituksella apulantamainoksen ja säätiedotteiden välissä), ja olo oli melkein kuin kansallissankarilla.

Ainoa asia, joka särötti hiukan muutoin iloista ja lämmintä tunnelmaa oli Rainin poismeno, mutta sentään kaikki tiesivät, että Rain oli saanut arvoisensa lähdön. Ethan tietystikin suri ja kaipasi hevostaan, vaikkei se sitä ulospäin näyttänytkään. Hevosmiehenä sekin kuitenkin tiesi, että luopuminen kuului osaksi tätä elämäntyyliä.

Penkoessani tallikaapista jotain ohuempaa takkia kuulin kolinaa ja juoksuaskelia tallin käytävältä. Kohottaessani katseeni Statler oli jo pyyhkäissyt ovesta sisään - sillä oli kädessään kanaverkkoa ja halko, ja hetken ajan vanhat traumat (oikeasti, Bettyn jäljiltä voi puhua traumoista) puskivat pintaan ja pelkäsin että tämä oli se hetki, kun Statler paljastuisi psykopaatiksi ja kolauttaisi musta ilmat pihalle. Se kuitenkin pysähtyi nähdessään mut ja räpytti käsiään aivan kuin olisi yrittänyt lähteä lentoon.

“Hevosia irti pihalla! Äkkiä!!”

Nappasin nopeasti farkkutakin mukaan, löin kaapin oven kiinni ja riensin Statlerin perässä pihalle. Ronya, joka odotti ulkona kärsivällisesti varusteet päällä, että lähtisimme maastoon, nosti päätään ja höristi korviaan. Skannasin katseellani pihamaan, joka ammotti tyhjyyttään ja käännyin katsomaan Statleria.

Nainen osoitti sormellaan eteensä ja katsoi mua ihmeissään.

“Tuossa noin! Ota se kiinni!!”

Käännyin uudestaan katsomaan pihaa. Ronya katsoi mua uteliaana ja haukotteli sitten. Tajusin mistä oli kyse ja naurahdin huvittuneesti.

“Aa, ai Rony vai? Joo, jätin sen tohon odottamaan, kun menin vaihtamaan vaatteita.”

“Se ei ole kiinni missään!”

“Ei sen tarvitse”, selitin ja kävelin tamman luo ja nostin maassa roikkuvat ohjat käteeni. “Se pysyy paikallaan kyllä, se on fiksu tyttö.”

Käännyin vilkaisemaan Statleria, joka oli rentouttanut kroppansa ja roikotti käsissään olevia tavaroita reisiään vasten. Vetäisin farkkutakin päälle ja nousin Ronyan selkään.

“Mitä puuhaat?” kysyin kulmaani kohottaen. Statler nosti halkoa ylemmäs ja hymyili.

“Hyönteishotellia!”  

“Hyönteis- mitä?”

“Hyönteishotellia! Laitan tämän talon taakse seinään. Ötökät voi mennä sinne suojaan ja pesimään!”

Statler näytti innostuneelta. En ollut koskaan kuullut mistään hyönteishotelleista, mutta päätin olla kyselemättä enempää ja antaa naisen puuhastella omiaan.

“Okei. No, hauskaa rakentelua.”

“Kiitos!”

Statler meni menojaan ja katsoin naisen perään, ennen kuin kannustin Ronyan käyntiin kohti metsäpolkua.



Farkkutakki osoittautui juuri sopivaksi valinnaksi. Sää oli pilvetön eikä tuullut, ja aurinko lämmitti harvan mäntymetsän läpi mutkittelevaa polkua. Muuttolintujen huudot ja solisevat vuoristopurot loivat rauhallisen melodian, joka seurasi mukana, kun ratsastin rauhallisesti eteenpäin.

Ronyakin oli rentona, kunnes parin kilometrin jälkeen sen aistit virittyivät ja se nosti päänsä ylös korviaan höristäen. Tähystin sen katsomaan suuntaan – olin usein nähnyt näillä suunnilla kauriita, mutta myös mustakarhut olivat heränneet enkä todellakaan halunnut törmätä sellaiseen. Tumma, suuri hahmo liikahti puiden välistä ja ensin luulin sen olevan hirvi, mutta sitten otus tervehti meitä hirnahduksella, ja Ronya päästi pitkän hörähdyksen.

Vasta, kun Yumin hahmo kohottautui kumarasta, hoksasin hevosen Boeksi. Yumi oli käpertynyt istuma-asentoon pienen kivenlohkareen päälle ja se pyyhki nopeasti poskiaan ennen kuin kääntyi katsomaan meihin päin. Ratsastin lähemmäs, kunnes pysäytin Ronyan ja hymyilin Yumille.

“Hello partner”, virnistin ja ristin käteni satulan nupin päälle. “Mitä sä täällä istut?”

Yumi hymyili pienesti. Se näytti tavallista pienemmältä istuessaan kiven päällä ja se kääntyi silittämään Boen turpaa.

“Mä vaan mietiskelin”, se sanoi. Sen surkea olemus ja vähän alakuloinen äänensävy, jota se urheasti yritti peitellä, saivat mut säälimään sitä. Arvatenkin se murehti Boen yllätyslapsia.

“Suotta mietiskelet. Hyppää satulaan ja tuu meidän kanssa maastoilemaan. Ajattelin kiertää Red Rockin ja palata tallille peltojen kautta.”

Yumi näytti empivän vähän ja huiskautin kättäni.

“Ei ne asiat vatvomalla parane. Jos siis mietit Hadeksen ja Louisan varsoja. Sitä paitsi kivempaahan se on, että hevosia välillä syntyykin, eikä aina vaan kuolla kupsahtele!”

Yumi hymyili vähän. Se ponnisti itsensä Boen selkään ja virnistin tyytyväisenä. Ronyakin oli iloinen saatuaan seuraa, ja tamman askellus muuttui paljon reippaammaksi, kun lähdimme ratsastamaan loivaa alamäkeä kohti Red Rockia.

“Teillä oli kuulema kivaa Texasissa”, Yumi sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. Sen ilme oli hieman piristynyt ja vilkaistessani sitä se hymyili siihen tapaan tietäväisesti, että arvasin että se oli jutellut Harperin kanssa.

“Oli, juu”, hymyilin, varmaan vähän liian leveästi, koska Yumia nauratti.

“Onnea teille”, se sanoi ja nyökkäsin.

“Kiitos. Olihan se ihan ansaittu voitto!”

“En mä sitä tarkoittanut, höhlä!”

Nauroin ja jatkoimme juttelua tallin tapahtumista. Kansasin vahtivuorolla Keith oli pakannut kamansa ja hävinnyt tallilta (Kansas väitti, ettei sillä ollut mitään tekemistä asian kanssa) ja tilalle oli muuttanut joku Antonio-fusilli-mikälie italialainen heppu, josta mulla ei ollut vielä syntynyt oikein minkäänlaista kuvaa. Myös Statler käväisi puheenaiheena, lähinnä siten, että kumpikin kerroimme ääneen kuinka ihanaa oli saada tallinomistajaksi joku, joka ei luonut negatiivista ilmapiiriä pelkästään hengittämällä.

“Me ollaan menossa Harperin kanssa tänään ulos hengailemaan. Haluutko liittyä seuraan?” kysyin, kun ratsastimme jo takaisin tallille päin. Yumi vaikutti olevan sen verran stressaantunut viimeaikojen tapahtumista, että ehkä sille tekisi hyvää viettää aikaa ulkona. Enkä uskonut, että Harperkaan pistäisi pahakseen, vaikka alunperin olikin puhe että oltais menty vain kahdestaan – Yumihan oli sen hyvä kaveri.

“Ois kyllä kiva”, Yumi hymyili. “Mutta mulla on vähän kaikenlaista tekemistä, en tiedä ehdinkö mä...”

“Ei, kun tuu nyt ihmeessä! Voit hypätä tallilla mun kyytiin, niin käydään hakemassa Harper ja keksitään sitten jotain. Velvollisuudet voi odottaa hyvin huomiseen!”

Tallipiha häämötti edessäpäin ja vasaran äänet kaikuivat kauas tielle asti. Statler oli varmaan päässyt vauhtiin hotelliprojektinsa kanssa.

“Hmm, no katsotaan”, Yumi sanoi. “Mä oon omalla autolla ja mun pitää joka tapauksessa mennä käymään kotona, mutta laitan vaikka viestiä myöhemmin missä ootte.”

“Sure”, sanoin ja hymyilin. “Nähdään siis illemmalla!”

Aurinko paistoi jo ties monetta päivää täysin pilvettömältä taivaalta. Kuten Wilmingtonissa yleensä aina, oli päivä jälleen lähestulkoon tuuleton, ja ainoan viilennyksen paahtavaan ilmanalaan toivat vesi ja varjo.

Kuului polskintaa, kun kolme hevosta ylitti peräkanaa matalaa joenuomaa. Kevättulvien jälkeen vesi oli laskenut nopeasti ja ajopuita ja muita vedessä kulkeutuneita oksia ja risuja lepäsi joenrannan molemmin puolin, pitkänkin matkan päässä vesirajasta. Auringonsäteet heijastelivat kirkkaina valonpilkahduksina virtaavassa vedessä, joka kiemurteli alaspäin laaksoon, josta olimme juuri tulleet. Ilmassa surisi paarmoja ja kauempaa kuului kyyhkyhaukan naurumaista säksätystä.

“Missä olisi hyvä paikka?” Harper kysyi. Se oli antanut Spikelle pitkää ohjaa ja ruuna venytteli kaulaansa pitkälle, laskien lopulta turpansa veteen. Parin pärskähdyksen kera se alkoi leikitellä vedellä, hamuillen sitä turvallaan ja pirskotellen pisaroita ympärilleen. Se näytti hassulta.

“Hmm”, sanoin ja skannasin vastarantaa katseellani. Kivikkoinen ranta teki mutkan vähän matkan päässä ja katosi sitten korkeiden kuusten lomaan. “Ehkä tuolla varjossa? Jos katsotaan joku paikka, mihin saadaan hevoset kiinni, ja mihin ei paista suoraan aurinko.”

Ratsastimme rantaa pitkin mutkan taakse, sopivan suojaisaan kohtaan, joka ei ollut liian jyrkkä tai kivikkoinen nousta. Yumi, joka piti perää Boen kanssa, jäi hetkeksi arpomaan rannan tuntumaan.

“Ei kai siellä ole käärmeitä?” Yumi kysyi epäröiden, kun sekä minä ja Ronya että Harper ja Spike olimme jo nousseet rantatöyräälle.

“Nääh”, virnistin ja käännyin katsomaan Yumia. “Tuskin. Varsinkaan, kun tuo jättiläinen tömistelee vähän tannerta.”

Osoitin sormella Boeta, joka nosteli jalkojaan epäröiden hetken, ennen kuin otti suhteettoman suuren loikan vedestä kuivalle maalle. Mua ja Harperia nauratti, kun Yumi yritti pidellä kiinni, varsinkin kun Boella ei ollut harjaa mistä ottaa tukea.

Oli toden totta kesä. Me oltiin liikkeellä ilman satulaa, ja itse olin varustautunut retkeen shortseilla ja t-paidalla. Päähäni olin vetänyt trucker capin, sillä mun stetsonini oli löytänyt tiensä jostain kumman syystä Harperin päähän (tätä se ei tosin veisi kotiin asti, mä vannon). Nakkasin selässäni olevan repun lähimmän kiven päälle ja sidoin sitten Ronyan Spiken viereen kiinni, mihin tamma jäi nuokkumaan laiskasti hännällään huiskien.

“Mä en ymmärrä sua, Yumi”, sanoin ja naputtelin ohimoani, kun tyttö kääntyi katsomaan mua kysyvästi. “Miten ihmeessä sä voit ratsastaa tuo päässä?”

“Ai kypärä?” Yumi kysyi ihmeissään, napsauttaessaan kypäränsä leukahihnan auki.

“Niin.”

“Se suojaa mun päätä?” Yumi sanoi ja haroi tummia hiuksiaan. “Meillä päin se on ihan normaalia. Ja sitä paitsi äiti varmaan tappaisi mut, jos näkisi, että ratsastan ilman kypärää.”

“Sun äidin pitäisi tajuta, että tämä on Idaho, ei mikään bloody UK”, sanoin, imitoiden omasta mielestäni brittiaksenttia viimeisten sanojen kohdalla oikein onnistuneesti. Yumi heitti mua kävyllä.

Hetken päästä olin kaivanut ja koonnut repusta kaksi virveliä, joista toisen ojensin Harperille. Kesäloman kunniaksi mä olin yhdessä Harperin kanssa ostanut tytölle vuoden kalastuslisenssin, ja vaikka Harper ei (vielä) osoittanut kovin suurta innostusta lajia kohtaan, olin varma, että tytöstä vielä tämän kesän aikana leivottaisiin oikea mestarikalastaja.

“Mitä tästä kohtaa edes tulee?” Yumi kysyi. Se istui suuren kiven päällä ja tiiraili kirkkaaseen veteen. “En näe yhtään kalaa.”

“Taimenta, siikaa, sampea...”, luettelin samalla, kun kiinnitin vaappua Harperin virveliin. “Maltti on valttia näissä hommissa!”

Harper painautui lähelle, kun näytin kädestä pitäen, miten virveliä tuli heittää. Siirsin tytön sormia parempaan otteeseen ja vein sitten kädet sivulle, jonka jälkeen hellitin omaa otettani.

“Nyt vain reipas, napakka heilautus eteenpäin, ja päästät siiman vapaaksi. Ja muista pysäyttää liike terävästi.”

Astuin hieman taaksepäin, ja Harper suuntasi katseensa veteen. Tytön kasvoilla oli keskittynyt ilme, kun se veti henkeä ja heilautti uistimen matkaan. Vaappu lensi kaaressa pitkälle, melkein virran keskiosaan saakka, ennen kuin laskeutui ja upposi syvyyksiin.

“Se oli hyvä heitto! Lähestulkoon täydellinen”, sanoin ja suukotin Harperia poskelle, ennen kuin kumarruin oman virvelini puoleen. Harper hymyili kelatessaan uistinta takaisin.

“Kiitos”, se sanoi. “Nyt ymmärrän, miksi miehet tykkää kalastaa. Tämähän on helppoa kuin mikä! Sopivan yksinkertaista siis teillekin.”

Irvistin vähän ja Yumi nauroi. Siirryin hieman sivummalle ja aloin itsekin nakella uistinta jokeen, nauttien jokaisesta pienestäkin tuulenvireestä, joka jokiuoman suunnalta suinkin leyhähti.

“Saako puhua?” Yumi kysyi ja vilkaisin sitä kulma koholla. “Siis, kun olin pieni, mulle aina sanottiin, että pitää olla hiljaa tai kalat säikkyy.”

“Hah, tuo on ihan palturia”, naurahdin. “Sulle on sanottu niin varmaan vaan, ettet papattaisi koko ajan.”

“Hah hah”, Yumi sanoi ja venytteli jalkojaan. “Mutta okei, hyvä siis. Mä oon miettinyt, että kun sullahan on Bindi, niin haluaisitko joskus lähteä meidän kanssa johonkin... Vaikka puistoon? Tai ottaa Bindin tallille?”

Katsoin Yumia hieman kysyvänä, mutta kohautin olkiani.

“Joo, miksei, mutta minkä takia?”

“Nylan”, Yumi vastasi. “Siis, sen koiran, minkä mä löysin kadulta.”

“Mitä?” älähdin. “Kadulta?”

“Joo, eikö Harper oo kertonut?” Yumi kysyi. Se otti paremman asennon kivellä ja vilkaisi ystäväänsä, joka kohautti olkiaan pahoittelevan hymyn kera.

“En oo muistanut kertoa”, Harper sanoi. “Tässä on ollut niin paljon kaikkea muuta.”

“Ei haittaa, niin mullakin”, Yumi naurahti ja osoitti Boeta. “Esimerkiksi tuon pari vahinkovarsaa... Ja promit...”

Yumi kertoi Nylasta, sekä operaatiosta, jonka päätteeksi se oli lopulta saanut äitinsä vakuutettua siitä, että koiranpentu sai jäädä heille asumaan. Juuri, kun Yumi oli saanut kertomuksensa loppuun, Harperin käsi nytkähti ja tyttö alkoi hihkua ääneen.

“Hei - hei, apua - täällä on kala!”

Veden pinnalla näkyi väreitä, kun Harper kelasi siimaa lyhyemmäksi ja kala nousi ylemmäs. Pian vettä alkoi räiskyä kaikkialle, kun kiikkiin jäänyt saalis taisteli kaikin voimin vastaan.

“Ihan rauhassa! Hyvä, se on melkein jo rannassa!”

Kuului suuri molskahdus, jonka jälkeen vedenpinta muuttui jälleen tyyneksi. Harper katsoi pettyneenä eteensä kelatessaan uistimen takaisin.

“Se pääsi karkuun.”

“Mutta se oli hyvä yritys”, lohdutin ja käännyin katsomaan Yumia. “Haluutko säkin kokeilla?”

“Ei mulla oo kalastuslupaa”, Yumi vastasi, ja kohautin olkiani.

“No, ei täällä oo ketään vahtimassa. Anna mennä vaan.”

Yumi nousi ylös ja ojensin virvelin sille. Tyttö pyyhkäisi pitkiä hiuksiaan pois kasvoilta ja heilautti virveliä.

“Se ei lentänyt yhtään niin pitkälle, kuin Harperilla.”

“Harjoitus tekee mestarin”, sanoin ja kävelin repun luokse, josta kaivoin esiin vesipullon. Hevoset näyttivät uneliailta seisoessaan varjossa ja istahdin yhden kaatuneen puunrungon päälle katselemaan, kun tytöt kalastivat.

Oli ihanaa tuudittautua hetkeksi ajatukseen, että koko kesä olisi tätä - rentoa yhdessäoloa ystävien kanssa, kalastamista, auringosta nauttimista ja loputtomia seikkailuita. Tiesin kuitenkin, että tästä kesästä tulisi jälleen edellistään kiireisempi. Isä tarvitsi apua tilan töissä, ja mun oli aika ottaa entistä enemmän vastuuta niiden hoitamisesta. Harper olisi jäätelökioskilla, Yumi niiden suvun ravintolassa. Pikkuhiljaa ne kesät alkoivat olla takanapäin, kun kesäloma tarkoitti puhtaasti lomaa, ja mitä vanhemmaksi me tultaisiin, sitä vähemmän meillä olisi aikaa enää vain hengailla. Ajatus tuntui ennen kaikkea haikealta.

“Tää jäi kiinni!” Yumi parahti. Se oli heittänyt uistimen vahingossa turhan sivuun, rantakivien ja kaislojen joukkoon. Tyttö katsoi mua anovasti, pidellen virveliä korkealla ilmassa.

“Voi jestas”, naurahdin ja nousin ylös. “Sitä kuuluu heittää veteen, ei maalle, Yumi.”

“Mä yritin!”

“No, mä käyn irroittamassa sen. Pysy siinä.”

Riisuin kengät rannalle ja lähdin kahlaamaan kylmään veteen. Onneksi vesi ei ollut korkealla, vain hädin tuskin polviin asti, joten tiesin ettei mulla olisi hätää vaikka olisinkin liukastunut pohjan liukkailla kivillä.

Siima näkyi kulkevan parin isomman kiven välistä kohtaan, johon oli kasaantunut ajopuita ja muuta moskaa veden mukana. Nappasin kiinni siimasta ja kiersin kiven taakse, missä siima katosi veden alle. Kumarruin alemmas ja nykäisin vähän, jolloin uistin ja se mihin se oli jäänyt kiinni nousivat lähemmäs pintaa.

Silloin mun suusta pääsi epäuskoinen älähdys ja päästin irti. Vesi loiskahti, kun peruutin niin nopeasti, että mun jalkojen pito kivistä irtosi ja kaaduin selälleni veteen.

Uistimen mukana pintaan nousi ihmisen käsi.

“Tää on aika hullua, vai mitä?”

Ronyan kyljet kohoilivat. Se nautti loppukäynneistä illan viileydessä, ja taputin sitä kaulalle, samalla kun katsoin kentän toisella laidalla kiertävään Hayleyhin.

“Ai mikä?” se kysyi, rykäistyään ensin pari kertaa ääntään paremmin kuuluviin. Osoitin tallin seinustalle pystytettyjä jaba-karsinoita, Statlerin askartelemia opastekylttejä ja pihan laidalla olevia pieniä ruokakojuja, joiden edessä kävisi kuhina taas koko viikonlopun.

“No tämä! Että meidän pienellä tallilla on tämän mittakaavan kilpailut. Tänne tulee ratsukoita jopa Suomesta, siis sieltä pienestä, jäisestä, kaukaisesta maasta, missä Mikael on syntynyt!”

Hayley siirteli hajamielisesti Nemon jouhia edestakaisin ruunan kaulan yli ja nosti lopulta katseensa ohikiitäväksi hetkeksi muhun, ennen kuin kääntyi katsomaan punaiseksi värjäytyvää taivaanrantaa.

“No joo”, se vastasi (tai niin ainakin oletin, sillä en kuullut kunnolla), ja pian kentällä ei kuulunut enää muuta kuin hevosten pärskähtelyä ja varusteiden narahtelua.

Hayley oli aina ollut hiljainen, enkä mä voinut sitä siitä syyttää, tiesinhän miten ilkeitä jotkut olivat sitä kohtaan esimerkiksi koulussa, mutta äitinsä kuoleman jälkeen tyttö oli suorastaan sulkeutunut kuoreensa. Suoraan sanottuna olin ollut oikeasti yllättynyt, kun se oli kuin olikin ilmestynyt mun kanssa treenaamaan (olin ohimennen sanonut Harperille, että huikkaisi Hayleylle, jos se oli treeniseuraa vailla), ja vaikka harjoittelu oli pääasiassa sujunutkin vähäpuheisissa merkeissä, oli kuitenkin huojentavaa nähdä, että menetyksestä huolimatta Hayley jaksoi yhä jatkaa eteenpäin.

Tallin ovilta kuului hirnahdus, ja sekä Ronya että Nemo nostivat päitään ja katsoivat tervehtijän suuntaan. Nico, sen uuden italialaisen tyypin hevonen, viskoi häntäänsä ja hörisi tuttavallisesti kentällä jäähdytteleville hevosille. Nemo vastasi sille hörähtäen, Ronya sen sijaan käänteli korviaan sieraimet värähdellen, mutta tyyntyi nopeasti kun tummatukkainen mies talutti hevosensa kauemmas.

En ollut hirveästi ehtinyt tutustua tähän uuteen tulokkaaseen, eikä tämä Antoniokaan kyllä sen puoleen ollut tullut kauheasti juttelemaan. Se nyt sinänsä ei ollut ihme, koska olihan se saapunut Twin Falls Farmille verrattain vasta ja joutunut jo todistamaan, kun kolme nuorta (minä mukaan lukien) löysi joesta ruumiin – ja joka muuten ei ollut ensimmäinen lyhyen ajan sisällä löytynyt vainaja - ja joutui FBI:n kuultavaksi. Jos se vielä siihen päälle oli ehtinyt kuulla huhuja entisen tallinpitäjän pienistä myrkkyharrastuksista ja myöhemmästä murhasta, sekä viime kesänä kadonneesta kesätyöntekijästä, niin ihmekös ettei kaveria kiinnostanut pahemmin tutustua tämän tallin väkeen.

Laskeuduimme Hayleyn kanssa peräkanaa satuloista ja lähdimme taluttamaan hevosia tallille - minä päätalliin, Hayley mökille - ja olin jo ehdottamassa, että se lähtisi joskus meidän mukaan etsimään kultaa, mutta viime hetkellä päätinkin vain toivottaa kiitokset treeniseurasta ja onnea viikonlopun Twin Riders Cupiin.

Ehkä Harper osaisi muotoilla kysymyksen paremmin, olihan se Hayleyn ystävä, ja tällä hetkellä musta tuntui siltä, että liiallisilla kysymyksillä astuisin liikaa sen oman tilan sisään, josta Hayley kynsin ja hampain tuntui pitävän kiinni.



Mä hain Harperin sovitusti kello yhdeksän, kun sen vuoro jäätelökioskilla päättyi. Enää ei tarvinnut toimia salassa – sen jälkeen, kun Mikaelin kultalöydöstä oli painettu etusivun kokoinen artikkeli paikallislehteen, koko kaupunki oli seonnut, eikä mistään muusta enää puhuttukaan.

“Mun jalat on aivan muusina”, Harper vaikeroi istahtaessaan auton kyytiin. Se potki kengät auton lattialle ja nosti jalkansa vasten auton kojelautaa, ja mä naurahdin.

“Lovely”, sanoin ja avasin ikkunaa. “Siltä varalta, että tuoksahtaa.”

“Sika”, Harper sanoi, mutta nauroi kuitenkin. Sen sotkuinen nuttura näytti siltä, että purkautuisi hetkenä minä hyvänsä, mutta Harper vain pyyhki enimpiä suortuvia kasvoiltaan ja nojautui auton penkkiä vasten. “Mä toivon, että tänään me löydetään se kultasuoni. Mä en jaksa enää päivääkään pyöritellä jäätelöpalloja.”

Katsahdin huvittuneesti Harperia samalla, kun ohjasin auton pois Wilmingtonin keskuskadulta. Vaikka kello oli jo hieman yli yhdeksän, ihmisiä näkyi edelleen ulkoilevan ja autoja ajoi vastaan tasaisena virtana. Kultakuume oli saanut jokaisen liikkeelle.

“Siellä kojelaudan lokerossa on kartta, mä merkitsin sinne paikat, joissa ollaan jo käyty”, sanoin ja Harper siirsi jalkojaan sen verran, että sai ongittua hieman ryttääntyneen paperikartan esiin. “Meidän on pakko alkaa vähän suunnittelemaan, missä käydään. Ja missä muut ei vielä ole käyneet. Mikael laittoi tänään viestiä, että Sawtooth Mountainin alueella alkaa olla väkeä niin paljon, että siellä syntyy ruuhkia vaellusreiteillekin.”

“Tietysti”, Harper huokaisi. Se hieraisi otsaansa ja alkoi sitten liu’uttaa etusormeaan pitkin kartan pintaa. “No, mites tuo alue tuolla Robie Creekillä päin?”

“En tiedä, se voisi olla kokeilun arvoinen”, vastasin ja naputin kärsimättömästi rattia, kun edellä ajavat hidastelijat arpoivat kääntyäkö seuraavasta risteyksestä vai ei. “Ei varmaan ehditä tänään olla kauaa.”

“Joo ei”, Harper hymähti. Se taitteli kartan syliinsä ja kurottautui tottuneesti ottamaan takapenkiltä itselleen San Pellegrino –pullon, joita olimme alkaneet säilyttää siellä pullokaupalla siitä lähtien, kun aloitimme kullanhuuhdontaseikkailumme. “Porukat ei vieläkään tykkää kauheasti, että oon myöhään ulkona.”

“Sama täällä”, huokaisin, ennen kuin pieni virnistys nousi mun huulille ja vilkaisin Harperia merkitsevästi. “Vaikka mistä vetoa, että kyllä niiden mieli muuttuu sitten, kun me löydetään jättipotti.”

“Niinpä”, Harper nauroi. “Siinäpä sitten puntaroidaan, viitsiikö niille edes antaa mitään!”



Kotiintuloaika koitti jälleen aivan liian nopeasti. Harper oli aavistanut oikein, kun se oli ehdottanut että kävisimme katsomassa joenuoman, joka risteili Robie Creekille johtavan tien lähellä. Maatessamme heinikossa kylki kylkeä vasten me katseltiin, miten purkin pohjalla oleva kultahippujen määrä oli kasvanut yhdellä uudella hipulla.

“Se on iso”, Harper totesi. “Tai no, isompi kuin aiemmat. Paljonkohan sen arvo on?”

Kallistelin lasipurkkia ja katselin, miten murunen kieri puolelta toiselle.

“En tiedä. Ehkä kymmenen dollaria?” tuumasin ja käänsin pääni Harperia kohti. Se oli niin lähellä, että tehdessään samoin meidän nenänpäämme hipaisivat toisiaan.

“No, sillä saadaan uusi satsi San Pellegrinoa”, se tirskahti ja mä nauroin.

Aurinko oli jo laskenut mailleen ja taivas alkoi taittaa yhä enemmän siniseen sitä mukaa, kun ilta hämärtyi. Me viivyteltiin lähtemistä, juteltiin ja naurettiin, ja jossain vaiheessa mä kierähdin kyljelleen ja kaappasin Harperin lähemmäs.

“Arvaa mitä”, mä sanoin, kun Harper painautui mun kainaloon ja me katsottiin, kuinka usva alkoi kohota joenuoman ylle. “Mä oon kaksi viikkoa yksin kotona. Isä ja Clyde lähtevät lauman mukana karjamajalle, ja äiti lähtee Amyn ja Colinin kanssa meidän isovanhemmille Montanaan. Sä voisit tulla meille siksi ajaksi, mä voisin viedä sut töihin aina aamulla ja me voitaisiin illat tehdä mitä lystätään.”

Harper hymisi hiljaa. Se leikitteli sormillaan vasten mun käsivartta ja veti syvään henkeä.

“Se ois kyllä ihanaa”, se sanoi. “En vaan tiedä, suostuuko mun vanhemmat. Oisko se sun vanhemmille okei, jos mä tulisin?”

“Tottakai se on okei”, mä vakuutin vasten Harperin hiuksia.

Se ei missään nimessä ollut okei. Mulle oli annettu kolme sääntöä: ei yökyläilyä, ei kotibileitä, eikä seikkailua yömyöhään omin päin.

Mutta säännöthän oli tehty rikottaviksi, eikö niin?

“Olette te varsojen omistajat kyllä jollain tasolla hulluja”, totesin, kun pitelin silmiään muljauttelevaa rautiaanpäistärikköä tammaa paikallaan. Peach ei toden totta pitänyt homman nimestä laisinkaan - se otti rauhattomia askeleita taakse ja sivulle, ja pelkäsin kokoajan, milloin pieni tamma keksisi, että se voisi halutessaan kokeilla jyrätä mut alleen ja päästä siten pois epämukavasta tilanteesta.

“Mmh, totta”, Maddy sanoi ja siristi silmiään, kun suihkautti jälleen hyttysmyrkkyä Peachin kyljelle. “Mutta osaa se olla palkitsevaakin.”

“Arvasin, että sanot noin”, naurahdin ja taputin Peachia kaulalle kiitokseksi, kun se lopetti hetkeksi riuhtomisen ja seisoi nätisti aloillaan. “Tiiätkö, mikä on mun mielestä palkitsevaa? Kun sulla on valmis hevonen, jolle ei tarvitse erikseen opettaa joka ikistä arkista asiaa.”

Maddya nauratti. Se napsautti suihkepullon lukituksen paikoilleen ja kaivoi taskustaan pari porkkanaa. Mä avasin Peachin päitset ja päästin pikkutamman pinteestä, nauttimaan herkuista, jotka se ansaitsi kammottavan toimenpiteen päätteeksi.

Maddy, olkoonkin jo aikuinen, oli osoittautunut yllättävän mukavaksi tyypiksi. Ei me kovin hyvin tunnettu, mutta viimeaikoina me oltiin satuttu laidunkäynneille usein samoihin aikoihin. Siinä oli aina riskinsä, kun porukkaan liittyi aikuisia – koskaan ei tiennyt, millaisia hapankorppuja ne olivat, ja pahimmassa tapauksessa niiden läsnäolo kuihdutti kaiken hauskanpidon ja muun mukavan, kun ne eivät ymmärtäneet nuorten mielenmaisemaa.

Maddy oli kuitenkin erilainen. Se lähti kulkemaan mun seurana laitumen reunamille, kun nappasin muovisen vadin maasta ja kumautin sitä merkiksi pari kertaa. Ronyan pää nousi heinikosta ja vislattuani tamma lähti kävelemään kohti reippain askelin.

“Selkeästi silloin ei viivytellä, kun on ruoka-aika”, Maddy tokaisi. Hymyilin hieman vinosti, kun katsoin, miten innokkaasti Ronya lähestyi. Myös lähellä olevat Spin ja Boe havaitsivat mitä oli meneillään - Boe lähti löntystämään Ronyan vanavedessä, Spin sen sijaan otti isomman spurtin ja ajoi Ronyan samalla pois tieltään.

“Tuo Spin on kyllä yksi kiusankappale”, hymähdin ja katsoin Maddya, joka naurahti. Pyytämättäkin nainen asettui vähän matkan päähän kuin vartioon ja toppuutteli ensiksi paikalle ehtinyttä kimoa, jotta Ronya pääsi kulkemaan kiertoreittiä mun luokseni.

Kun kivennäiset ja kaura oli laskettu saavin pohjalle, asetin sen maahan ja päästin Ronyan syömään. Boe, joka oli vihdoin saavuttanut meidät, jäi hölmistyneenä katsomaan aterioivaa Ronyaa, ja kävelin kirjavan nyt-vihdoin-oikeasti-ruunan luokse.

“Mitäs isukki”, sanoin ja rapsutin Boen ryntäitä. Ruunan alahuuli alkoi lerpattamaan nautinnosta, ja se nojasi painoa muhun päin niin, että jouduin ottamaan askeleen taaksepäin. “Hei, muista, että olet hevonen etkä koira. En mä kestä sun painoa, hölmö.”

Kärpäset surisivat ilmassa ja kauempaa kantautui Hadeksen kiukkuinen kiljahdus, kun Peach oli mennyt Hadeksen mielestä aivan liian lähelle sen kallisarvoista varsaansa. Katsoin huvittuneesti Boea, joka ei tainnut olla laisinkaan tietoinen, minkälaisen sopan se oli hauskanpidollaan keittänyt. Sitä sen jälkikasvu tuntui kiinnostavan tuskin ollenkaan. Oikea auervaara.

Ronya kääntyi hitaasti pois saavin luota, ja kävelin keräämään sen pois maasta, ennen kuin se jäisi jonkun hevosen jalkoihin. Tamma tuli toiveikkaana mun luokse, mutta kun herkkuja ei ilmaantunut enempää, se huokaisi syvään ja alkoi nyhtää ruohotukkoja maasta.

“Onko suunnitelmia viikonlopulle?” Maddy kysyi, kun kävelimme laitumen poikki takaisin tielle päin. Kohensin vähän lippalakkiani ennen kuin vastasin.

“Hmm, no joo”, sanoin hitaasti, ja Maddy hymähti.

“Kullanetsintää?”

“No joo... Sitäkin varmaan”, sanoin ja Maddy kohotti kulmiaan. Se taisi arvata mun välttelevästä äänensävystä, mitä meillä oikeasti oli suunnitelmissa.

“Miksi noin innoton vastaus? Eikö ole löytynyt kotiinviemistä?”

“On kyllä”, sanoin ja vedin taskusta esiin kurkkupastillirasian. “Mulla ei ollut tänään muuta mukana, niin laitoin sen tänne - ei tää kyllä mikään iso ole, mutta kultaa kuitenkin.”

“Vaikuttavaa”, Maddy naurahti, kun esittelin rasian sisällä olevaa, aika pikkuruista kultahippua. “Eli tuossa oli tarpeeksi tälle viikonlopulle?”

Maddyn ilme oli tietäväinen, ja hieraisin niskaani samalla kun naurahdin hieman vaivaantuneesti. Maddy ei ollut hapankorppu, mutta silti mua hieman epäilytti kertoa sille meidän suunnitelmista – olihan se kuitenkin aikuinen.

“No siis...”, aloitin ja vedin syvään henkeä. “Meillä on niinkuin kämppä tyhjänä tänä viikonloppuna.”

“I see”, Maddy myhäili ja hymyili niin, että mun poskia melkein kuumotti. “Me taidetaan molemmat tietää, mitä se tarkoittaa, right?”

“Ei nyt sentään”, sanoin äänellä, joka ei olisi vakuuttanut edes mua itseäni, “Me ajateltiin vaan... Pelata korttia ja kuunnella musaa. Kun on Kansasin ja Yumin synttärit.”

“Pelata korttia?” Maddy nauroi. Mä irvistin vähän katsoessani siitä pois päin - okei, se oli todella hätäinen valhe, olisin varmasti voinut keksiä paremmankin – mutta enhän mä nyt voinut sille kertoa, että me aiottiin todennäköisesti ryypätä ja varmaan myös harjoittaa muutakin aikuisten mielestä epäsoveliasta toimintaa.

Me alitettiin laitumen aidat ja käveltiin kohti autoja. Maddy pyöritteli auton avaimia käsissään ja jäi nojailemaan sitten autonsa ovenpieleen, kun nakkasin saavin oman autoni takakonttiin.

“Juuh... Korttia vain”, sanoin ja pyyhkäisin käsiäni housujen takamukseen, kun takakontin ovesta jäi pölykerros kämmeniin. “Sellaista se on täällä meillä Wilmingtonissa. Rauhallista, you know.”

Maddy virnisti. Se kallisti päätään ja veti kätensä puuskaan.

“Mä tykkään korttipeleistä”, se sanoi sitten. “Mitä jos tulisin käymään? Voisin opettaa pari peliä.”

Mun silmät laajenivat säikähdyksestä vähän ja suu raottui samalla, kun Maddy purskahti nauruun.

“Just kidding. Viettäkää hauskat synttärit. Ja juokaa kohtuudella.”

Maddy hyppäsi autonsa rattiin ja mä virnistin hämmentyneenä, kun nainen käynnisti autonsa ja heilautti vielä kättään peruuttaessaan pois tien laidasta. En vieläkään tiennyt, mikä leipä Maddy oli, mutta selvää oli, että punapää oli hapankorpusta kaukana.

Twin Falls Farmilla kävi poikkeuksellinen kuhina, ja vaikka elettiinkin Twin Riders Cupin välipäiviä, talli tuntui yhtäkkiä suorastaan ruuhkaiselta. Parkkipaikalla oli useampia autoja ja muita kulkuvälineitä, talliradio soi (poikkeuksellisen kovalla, vieläpä) ja sekä kentällä että tallipihalla näkyi liikettä.

Ehkä se oli lähestyvä viimeinen osakilpailu, tai sitten hiljattain olleet Power Jumpit, joka sai ihmiset innostumaan ja ryntäämään tallille. Olihan suurkilpailuiden seuraaminen ollut jännittävää jopa mun mielestäni, vaikka en esteratsastuksesta perustanutkaan – se kuitenkin sai ajatukset laukkaamaan ja siirtymään kultaiseen Twin Riders Cupin voittopokaaliin, joka odotti lunastajaansa. Mulla oli paljon kirittävää, mutta aikaa oli vielä, ja ehtisin hyvin valmistautua viimeiseen mittelöön kunnolla.

Tai ehtisin, jos ei olisi niin paljon kaikkea tehtävää. Ehkä se oli toinen syy, minkä takia halusin niin hanakasti tallille – kotona odotti töiden lisäksi armoton äiti, joka oli sitä mieltä, että kesäloma oli maailman paras aika opiskelulle.

“Sinä menet senior-vuodelle, Cooper. Se tarkoittaa sitä, että enää ei ole varaa mennä sieltä mistä aita on matalin”, äiti oli läksyttänyt.

Mutta kuka hullu nyt oikeasti istui nenä kiinni kirjassa, kun oli kesä ja kaikkea tekemistä ja seikkailtavaa? Mulla oli omakin elämä, hevonen ja tyttöystävä, enkä todellakaan aikonut uhrata kallisarvoisia kesäpäiviä vuosilukujen ja yhtälöiden pänttäämiseen.

Tallin ja maneesin välissä olevan syvennöksen luota löysin Harperin ja Hayleyn istumassa puutarhatuoleilla. Hayley puhdisti Nemon suitsia ja Harper selasi puhelintaan samalla, kun höpötteli niitä näitä. Hayleylla oli varmasti myöskin omat syynsä olla täällä hinkkaamassa jo muutenkin kiiltäviä suitsia puhtaaksi olemattomista likatahroista. Jos Wilmingtonissa kiertäviä huhuja oli uskominen, sen kotona oli tällä hetkellä paljon suurempia tahroja – tarkemmin sanottuna nainen, joka tahrasi vasta hiljattain menehtyneen Alicen muistoa. En kehdannut kysyä asiasta suoraan, mutta huhuja liikkui niin paljon, että siinä oli oltava jotakin perää. Ehkä oli kuitenkin vähintäänkin reilua antaa Hayleyn pitää edes yksi paikka, jossa joka asia ei muistuttanut kotona odottavasta sotkusta.

Harper huomasi mun saapuneen ja heilautti laiskasti kättään.

“Hei vaan”, se sanoi, siristi silmiään ja hymyili pienesti. “Sä pääsit aikaisin töistä.”

“No joo, tänään ei onneksi ollut paljoa hommaa”, sanoin ja istahdin vapaalle puutarhatuolille.

“Ootko menossa ratsastamaan?”

“En mä tänään, pitäkööt Ronya vapaapäivän”, vastasin ja vilkaisin kentälle, josta nousi ilmaan pölyä, joka jäi leijailemaan ilta-auringossa. “Mä ajattelin vain tulla tsekkaamaan, onko Markilla tulossa valmennuksia ennen vikaa osista.”

“Ei näkynyt olevan taululla mitään”, Hayley sanoi rykäistyään ensin pienesti. Mä kohotin sille kulmaani ja virnistin.

“No sä et mitään valmennuksia tarviskaan”, hymähdin ja Hayley puri huultaan ja punastui kevyesti painaessaan katseensa äkkiä takaisin suitsiin. “Eihän sua vastaan oo kellään kohta mitään mahkuja.”

Harper laski puhelimensa pöydälle ja alkoi nyppimään kynsinauhojaan selkeästi ajatuksiinsa vaipuneena. Olin jo kysymässä, mikä sitä oikein vaivasi, kun Twin Falls Farmin sertifioitu ryhmärämä marssi ulos varustehuoneen ovesta pihalle. Kansasin, Mikaelin ja Yumin syitä olla tallilla oli varmaan turha edes avata sen syvemmin: Kansasilla oli uusi hevonen ja sitä myötä velkasuo sen kuin syveni; Mikaelilla oli kotona huutava pikkuvauva ja tallilla huomiota tarvitseva pikkuvarsa; ja Yumi kaiketi haisteli oikein mielellään hevosenpaskaa käristyttyään ensin tuntitolkulla kiehuvan keittiön huuruissa.

“Mitä silmäni näkevätkään - siinähän on koko joukko mussukoita saman pöydän ääressä!” Kansas kailotti ihastelevaan sävyyn ja koppasi sekä Yumin että Mikaelin kainaloihinsa ja lähti johdattamaan niitä meitä kohti. “Tulitte hyvään aikaan, toverit!”

“Ai, koska saadaan kunnia nauttia sun seurasta, vai?” Harper tiedusteli ja veti virnistäen kätensä puuskaan.

“Hyvä huomio, se on tietysti tärkein syy”, Kansas myhäili. “Mutta oikeasti ihastuttava ja elossa oleva tallinpitäjämme tuossa äsken juuri kyseli, josko ihmisiä kiinnostaisi grillata!”

“No todellakin, aina kiinnostaa grillata”, sanoin ja levitin käsiäni. “I’m in!”

“Kyllä mullekin maistuisi”, Harper sanoi ja katsoi Hayleyta. “Tuutko säkin?”

“No, mä en kyllä oo syönyt tänään mitään...”, Hayley sanoi ja laski sitten suitset siististi pöydälle. “Et voisin kai mä tulla.”

“Niin sitä pitää!” Kansas kehaisi ja laski irti Mikaelista ja Yumistä. “Mä käyn sanomassa muille. Nähdään talolla!”



Pieni, elämää nähnyt pallogrilli oli pystytetty talon kuistille. Statler oli löytänyt sen tongittuaan pihavarastoa ja kun suurimmat pölyt ja lukinseitit oli pyyhitty pois, pieni hiiligrilli kyllä ajoi asiansa. Minä ja Mikael kannettiin puutarhatuolit ja pöydät talon eteen ja tytöt ravasivat sisällä hakemassa astioita kaikille.

Kentän luota Kansas oli yhyttänyt seurueeseen Antonion, joka oli ollut ratsastamassa Nicoloa. Juippi oli varmaan kuvitellut, että voisi vain vähin äänin käydä pomppimassa Power Jumpeissa ja palata takaisin, kuin mitään ei olisi ollutkaan, mutta kikkarapäällä oli vielä selkeästi paljon opittavaa sen uudesta kotimaasta. Takaisin palattuaan sitä oli odottanut melkoinen fanilauma ja kannustusjoukko, joka oli hurrannut sen takaisin todellisuuteen – siis siihen todellisuuteen, jossa se oli tuonut hevosensa Twin Falls Farmille. Ja Twin Falls Farmillahan päti muutamia kirjoittamattomia sääntöjä, tärkeimpänä se, että omia kannustettiin AINA. Tai ainakin aina silloin, jos et pelannut Wild Hawkseissa.

Nyt Antonio seisoi hieman etäämmällä ja pälyili meitä, ehkä peläten, että joku alkaisi taas hoilaamaan Eye of the Tigeria ja vetäisisi OUR FLYING ANTONIO –banderollit esiin.

Judekin oli löytänyt paikalle ja istui nyt Statlerin vieressä niitä näitä jutellen, mutten voinut olla huomaamatta, miten se katseli vähän väliä tiriseviä ruokia kääntelevän Ethanin suuntaan. Yritin tavoittaa Harperin katsetta viestittääkseni sille sanattomasti, oliko sekin pistänyt saman merkille, mutta tyttö selasi taas puhelintaan vaitonaisena.

“Musta on ihanaa tehdä pitkästä aikaa jotain, johon ei liity joessa rämpimistä ja kullankaivuuta”, Yumi tunnusti sitten, kun oli saanut lautaselleen grillattuja tomaatteja ja grillivartaan. “Siis, vaikka onhan se jännittävää... Mutta tuntuu, ettei sieltä oikeasti ikinä löydä mitään.”

“On ollut kyllä aika kuivaa nyt, niin sanotusti”, Mikael tokaisi puhallellessaan makkaraan. “Mutta sinänsä hyvä. Se on karsinut jengiä jonkun verran, kun sitä kultaa ei tuosta noin vaan löydäkään. Voisinpa melkein sanoa että etsijät on vähentyneet melkein puolella.”

“Onko kukaan teistä löytänyt mitään viime aikoina?”

Kaikki pudistelivat päätään Kansasia lukuunottamatta.

“Mä löysin dollarin arvoisen hipun!”

“Vautsi, sehän onkin aivan hirveän paljon”, Yumi sanoi sarkastisesti.

“On se silti enemmän kuin ei mitään!”

Mä pyyhin suupielet hihaan ja käännyin odottavasti Ethanin puoleen lautaseni kanssa, mutta mies pudisti päätään.

“Hetki menee vielä. Tää grilli on niin pieni, ettei tässä pysty paistamaan paljoa kerralla.”

“Tänne tarttis saada kyllä isompi”, tokaisin ja Kansas osoitti Ethania rasvaisella etusormellaan.

“No Ethanhan voi rakentaa!”

“Joo, vaikka sinne vanhalle nuotiopaikalle”, innostuin. “Joku grillikatos, kunnon muurattu grilli, puupenkit...”

“No mikä jottei”, Ethan sanoi tekopirteästi. “Tottahan toki rakennan. Mitä muuta saisi olla? Vesipuisto ja carting-rata?”

“Carting-rata ois kyllä siisti”, Jude naurahti ja Ethan loi siihen epätoivoisen silmäyksen.

“Itseasiassa”, Statler aloitti. “Mä oon kyllä miettinyt, että tarviiko täällä uudistaa jotain. Onhan täällä nyt tuo - pylpyrä”, se jatkoi osoittaen pyöröaitausta, “Mutta jos tulee jotain muuta mieleen, niin sanokaa vaan.”

“Ainakin uusi torkkupeitto mökkitallille”, Harper ehdotti. “Se vanha on ihan täynnä reikiä ja pizzatahroja.”

“Tai joku minijääkaappi? Vaikka päätallille”, Yumi ehdotti varovasti. “Tai siis, ajattelin vaan... Niin ettei tarvitsisi käyttää teidän jääkaappia.”

Ehdotuksia alkoi sadella ja ne ehtivät muuttua mitä mielikuvituksellisimmiksi (aina limuautomaateista kiipeilyrataan), kun Statler vihelsi pelin poikki.

“Ensinnäkin - ei me nyt mitään kroisoksia olla, katsotaan eka saadaanko me kisoista jotain voittoa”, nainen naurahti. “Ja toisekseen, mä en muista enää yhtään, mitä te ootte ehdotelleet. Mutta jos jollakin on jotain oikeasti järkevää ehdotettavaa, niin kirjoittakaa vaikka ylös, okei?”

Katselin ympärillä olevia ihmisiä, ja mietin, kuinkahan pitkän tarvelistan Statler vielä tulisi saamaan.

Ronya oli oli hengästynyt. Sen kultainen karva oli värjäytynyt hiestä tummaksi kaulalta ja ryntäiltä, ja se pärskähteli laukkaympyrällä jokaisella askeleella. Oli kestänyt taas tovi herätellä tamma koomastaan, mutta lopputreeniä kohti se alkoi virkoamaan - toivoin vain, että viikonlopun kisoihin se lähtisi energisenä heti alkuunsa. Välillä oli helppo unohtaa, että Ronyan suonissa virtasi täysiverisen verta – toisinaan toivoin, että se olisi perinyt isänsä puolelta enemmän virtaa ja räjähtävyyttä.

Hidastin tamman vauhdin käyntiin ja käänsin katseeni kentän toiselle laidalle, jossa Harper ratsasti Spiken kanssa viimeisiä laukanvaihtoharjoituksia. Tyttö oli kehittynyt Spiken kanssa hurjasti ja niiden työskentelyä oli ilo seurata. Rakastin meidän yhteisiä treenejä, kilpailuihin valmistautumista, koko meidän konseptia – Cooper ja Harper, tulevaisuuden westernpari.

Suoritettuaan pari täydellistä hipovaa laukanvaihtoa Harper hidasti vauhtia ja nosti katseensa muhun. Nyökkäsin ja Harper ymmärsi ilman sanojakin ohjata Spiken kohti kentän porttia. Treeninjälkeisistä jäähdyttelymaastoistakin oli tullut jo tietynlainen tapa.

“Se näytti hyvältä”, sanoin, kun saavutin Harperin, joka avasi portin harjaantuneesti Spiken satulasta käsin.

“Niin... No, saa nähdä, miten menee sitten sunnuntaina.”

Aurinko alkoi jo laskea horisonttiin. Jo pelkästään työt söivät vapaa-aikaa tehokkaasti, mutta koulun alettua ei ollut toivoakaan ehtiä tallille ennen kuin vasta iltamyöhällä. Se ahdisti mua kauheasti - mä olisin halunnut treenata enemmän, mutta en yksinkertaisesti ehtinyt. Se näkyi myös mun ja Ronyan suorituksissa ja kuilu rankingin ykköspaikkaa pitävän Hayleyn ja meidän välillä tuntui kasvavan osakilpailu toisensa jälkeen entistä suuremmaksi.

Ajatukset harhautuivat tulevaisuuteen, jossa odottivat Boise ja college. Miten ehtisin enää treenata ollenkaan? Tiesin yhä vahvemmin, etten haluaisi collegeen, ettei se olisi mun paikkani, mutta mulla ei ollut vaihtoehtoja. Ahdistus siitä tuntui kasvavana möykkynä vatsanpohjassa, vaikka edessä oli vielä seniorivuosi Wilmingtonissa ja college olisi ajankohtainen vasta vuoden kuluttua.

Lyhyen metsäpolun päätteeksi ohjasimme hevoset niitylle, jolla kasvaviin heinänkorsiin alkoi jo kertyä kastepisaroita. Edempänä häämöttävän metsänrajan edessä leijaili sumuverho, joka nielaisisi tummien havupuiden siluetit pian kokonaan. Jostain kantautui huuhkajan ääni.

“Onneksi tää cup loppuu nyt eikä vaikka kuukauden päästä”, Harper tokaisi, aivan kuin se olisi lukenut mun äskeiset ajatukset koulusta ja kiireistä.

“Niinpä”, sanoin ja katsoin punertavaa taivaanrantaa. “Se vähän niin kuin sinetöi sen, että kesä on virallisesti ohi, samoin kaikki kiva.”

“No, nyt sä kuulostat jo vähän ankealta”, Harper naurahti. “Ei sitä tiedä, mitä kaikkea kivaa syksy tuo tullessaan.”

“Mr. Kempingtonin ja kemianläksyt?” ehdotin tytölle, joka oli liukunut alas Spiken selästä ja talutti nyt ruunaa heinikon lomassa. Harper poimi käteensä muutamia loppukesän voikukkia, joiden vaaleat haivenpallot loistivat kultaisina ilta-auringossa.

“Tai sitten seikkailuita... Juhlia, elokuvailtoja...”, tyttö luetteli puhaltaessaan siemenet lentoon. “Ja ehkä jo ensiviikonloppuna meistä tulee voittajia.”

“But I already feel like a winner”, hymyilin ja kumarruin suukottamaan Harperia.

“En osaa selittää sen paremmin. Siinä vain oli jotain ihan helvetin outoa... Ja karmivaa.”

Mikaelin sanoja seurasi pitkä hiljaisuus, jonka aikana kuului ainoastaan vaimeaa rahinaa, kun hevoset nyhtivät kuivia heinätuppoja suuhunsa. Uistelimme Mikaelin kanssa rinta rinnan loivalla joentörmällä ja katselimme, kun syksyn ensimmäiset lehdet putoilivat hitaasti virtaavan joen pintaan.

“Mmh... En mä epäile sitä. Mutta tuskin siinä on mitään sen ihmeellisempää taustalla. Eksyessä ihminen panikoituu helposti.”

“Kyllä mä tiedän, miten luonnossa liikutaan”, Mikael vastasi ja heilautti uistimen harjaantuneella liikkeellä uudestaan matkaan. “Ja mä osaan toimia siinäkin tilanteessa, että eksyn. Panikointi on viimeinen asia, miten silloin kuuluu tehdä. Mutta totta kai mä säikähdin, kun GPS-laite ilmoitti yhtäkkiä, että olisin ollut metsässä melkein neljä tuntia.”

“Ehkä siitä oli patterit lopussa?” ehdotin, mutta Mikael pudisti päätään.

“Ei ollut. Mä tarkistin senkin ennen kuin edes lähdin ulos.”

“Ehkä sulla vain katosi ajantaju? Niin käy joskus, varsinkin jos on väsynyt.”

“Enpä usko”, Mikael sanoi hiljaa.

Kelasin uistinta verkkaisesti ja mietin, mitä sanoa. Mä en halunnut vähätellä Mikaelin kertomusta siitä, miten se oli eksynyt, ja siitä, mitä Ethanin ja Kansasin kanssa oli tapahtunut bunkkerissa. Ilmapiiri Twin Falls Farmilla oli kuitenkin muuttunut jännittyneeksi - se johtui sekä edellä mainituista tapahtumista, että kaiuttimista, joita Harper ja muut olivat metsissä nähneet.

Tuntui, kuin ihmiset olisivat jotenkin yhdistäneet nämä asiat yhdeksi kokonaisuudeksi siitäkin huolimatta, ettei niissä ollut mielestäni mitään yhtenäistä. Metsistä löytyi harva se päivä kaikenlaista hylättyä roinaa ja romua, puoliksi lahonneita latoja, unohdettuja kaivoja ja umpeenkasvaneita maakellareita. Vastahan kaupungista oli löydetty useampi ruumis lyhyen ajan sisään - ei ihmekään, että ihmisten mielikuvitus laukkasi heti, kun jotain omituista tapahtui.

Ilmapiiri tuntui ehkä painostavalta, mutta se johtui varmasti selvittämättömistä henkirikoksista ja siitä, että illat olivat alkaneet käydä yhä pimeämmiksi. Sellaiset asiat saivat varmasti herkimmät varpailleen, enkä mä halunnut siitä ketään moittia.



Pakkasimme kalastusvälineitä ja vilkaisin kelloa, kun nousin Ronyan selkään. Läksyjä oli kertynyt aivan mielipuolinen määrä siihen nähden, että lukuvuotta oli kestänyt kaksi viikkoa, ja mun oli pakko yrittää ehtiä niitä edes vähäsen ennen iltaa.

Mikaelkin oli kaiketi arestissa, mutta onnistunut pujahtamaan ulos sillä verukkeella, että sen oli liikutettava Yellow Kansasin opiskellessa nyt Boisessa. Tamma oli väritykseltään vähän kuin kehnon valkaisuainepesun saanut Ronya papurikkotäplineen ja vaaleine jouhineen, ja se odotteli nätisti aloillaan kun Mikael asetteli jalkansa jalustimeen ja ponnisti selkään.

“Sun täytyy koittaa puhua sun porukat ympäri, että pääset illalla kauden avajaisiin”, sanoin Mikaelille, kun ratsastimme rinnakkain ylöspäin viettävää metsäpolkua pitkin takaisin tallia kohti.

“Saa nähdä, onnistunko”, Mikael vastasi pitäen katseensa edessä kiemurtelevassa tiessä.

“Pakko sun on onnistua. Kohta alkaa peurajahtikin, ja sä voisit ihan hyvin liittyä nyt metsästysseuraan. Saisit alennustakin!”

Mikael vilkaisi mua, muttei sanonut mitään - sen kasvoilla kävi vain mietteliäs, nopea hymyntapainen, ennen kuin se keskitti huomionsa taas muualle.

“Come on... Vieläkö sä mietit sitä bunkkeria?”

“Ethanin päähän tippui katosta verta. Verta, Cooper. Eikö se ole sun mielestä yhtään ahdistavaa?”

“Siellä oli pimeää, kaikki olivat jännittyneitä... Ethan on voinut ihan hyvin raapaista sen pään johonkin -”

“Miksi sä yrität niin kovasti uskoa, ettei siinä ollut mitään outoa?”

“Miksi sä haluat uskotella, että siinä oli?”

“Etkö sä sitten usko Harperiakaan?”

Mä hidastin Ronyan vauhtia samalla, kun käännyin katsomaan Mikaelia. Se puristi Yellowin ohjia yllättävän vakavana, melkein kuin haastavan näköisenä - mä kurtistin kulmiani ja naurahdin.

“No kyllä mä uskon, että siellä metsässä oli kaiutin ja että se tilanne oli pelottava, mutta ihan oikeasti – ei siinä ole mitään sen kummempaa! Mä tiedän, että Harper katsoo paljon tiktokeja ja kaikenlaista creepyä shittiä, mutta ne on vaan pelkkiä tarinoita!”

Mikael käänsi katseensa eteen ja komensi Yellowia reippaampaan käyntiin, niin, että jouduin itsekin pistämään Ronyaan lisää vauhtia. Päästyämme Mikaelin ja Yellowin rinnalle mä levitin käsiäni vähän.

“C’mon, anteeksi, jos mä loukkasin. Mä vaan uskon, että kaikelle on ihan järkevä selitys. Se vaan tuntuu karmivammalta nyt, kun vasta on tapahtunut niin paljon kaikkea kamalaa.”

Mikael nyökkäsi ja mä kallistin vähän päätäni ja virnistin.

“Hei, keskitytään nyt vaan tähän iltaan, right? Unohdetaan kaiuttimet, unohdetaan bunkkerit ja unohdetaan murhat - keskitytään nyt vaan pitämään hauskaa. Mulle ainakin kelpaa unohtaa ihan kaikki hetkeksi. Läksyt ja helvetti soikoon kullankaivuukin.”

“Ei oo vissiin vieläkään lykästänyt?” Mikael kysyi ja erotin jo pienen virnistyksen sen suupielillä.

“Ei todellakaan”, huokaisin. “Jotain aivan onnettomia muruja on löytynyt, jos sitäkään. Kuulema kaupungilla jo puhutaan, että kaikki löydettävä alkaa olla jo löydetty.”

“Harmi”, Mikael sanoi ja taputti Yellowin kaulaa. “Meinaan, Kansasin kyllä tarvitsis löytää kunnon kultasuoni, että se sais joskus velkansa kuitattua sen isälle.”

Mä nauroin, ja Mikael vilkaisi mua ja hymyili vähän syyllisesti.

“Mä en sit just sanonut tota.”

“Joo, mäkään en sanonut mitään Harperista ja sen tiktok-videoista.”

“Tässä ei ole mitään järkeä!”

Harperin silmät salamoivat, kun se painoi kätensä päälaelleen. Vaihdoin painoa jalalta toiselle ja purin huultani. Kysymykset risteilivät päässä samaan aikaan, kun yritin punoa edes ohutta punaista lankaa haituvanrippeistä, joita viimeaikaisista tapahtumista oli jäänyt käteen, mutta kaikki kasaan rakentuva tuntui silti liian hauraalta kestääkseen.

Harper astui lähemmäs ja iski seinää nyrkillä. Astuin lähemmäs ja tartuin tyttöä ranteesta, tarpeeksi napakasti jotta sain kiskottua sen kauemmas - tyttö suuntasi vielä viimeisen potkun seinään jalallaan ja pelkäsin, että se alkaisi pian heittelemään esineitä sitä kohti tai hakisi jostain lekan jolla pamauttaisi siihen reiän kuin mielipuoli.

“Se oli tässä. Ovi! Miten se voi vaan kadota? Siinä ei ole mitään järkeä, ei niin mitään -”

“Hei, iisisti”, sanoin ja vedin Harperin lähemmäs. Sen uhmakas olemus tyyntyi hiljalleen, mutta tunsin, miten sen rintakehä yhä kohoili ja sydän takoi kiihkeästi rinnassa. Backroom oli hiljainen – niin oli koko koulukin, suurimmalta osalta koulupäivä oli jo ohitse – ja ainoa mitä kuulin oli seinäkellon tasainen raksutus ja ilmastoinnin humina.

Harper huokaisi ja vetäytyi kauemmas. Se pudisteli kätensä irti mun sormien lomasta ja asteli kirjahyllyn luo, selkä mua kohti käännettynä. Mun katse seurasi sitä huolestuneena, tunnelma huoneessa velloi painavana ja synkkänä kuin lähestyvä ukkosmyrsky.

“Jos se oli vaan -”

“Mitä?” Harper keskeytti. Se kääntyi katsomaan mua, kurtisti kulmiaan, näytti aivan hyökkäykseen valmistautuvalta vuorileijonalta. “Jos se oli vaan mitä, Cooper? Älä vaan sano, että jos se oli vaan mielikuvitusta – tai että ehkä joku tukki sen oven ja rakensi siihen päälle seinän, tai keksi jotain muuta selitystä, koska sä et halua myöntää, että täällä tapahtuu jotain outoa. Pidä vaan mua hulluna, jos haluat!”

“En mä pidä sua hulluna”, mä sanoin hämilläni Harperin hyökkäyksestä, “Mä näin itsekin ne railot ja nesteen ja tunsin sen humahduksen, kun Mikael väänsi sitä vipua. Mutta jotainhan tässä on täytynyt tapahtua, jos tässä oli ovi ja nyt se on kadonnut!”

Harperin silmät olivat kuin viirut, kun se katseli mua, arvioi kannattiko sen antaa periksi vai jatkaa nostamansa taiston lietsomista. Mä levitin käsiäni, katsoin seinään, jossa ei todella ollut muuta kuin muutama sille ripustettu taulu ja kellertävät tapetit, ja pudistelin päätäni.

“Sä et ymmärrä”, Harper sanoi sitten, hammastaan purren. Nyt oli mun vuoro korottaa ääntäni.

“Yeah, Harper, mä en ymmärrä. That’s the whole damn point! Kukaan täällä ei ymmärrä, mitä täällä oikein tapahtuu, ja se on aika ahdistavaa!”

Automatkalla Mores Creek Drivelle satoi vettä eikä kumpikaan sanonut sanaakaan. Rätisevä radio ja tuulilasia pitkin natisevat pyyhkijät olivat ainoat äänet moottorin hurinan lisäksi jotka soivat molempien korvissa, mielten vaipuessa yhä syvemmälle aatoksiin.



Siitä hetkestä Backroomissa oli kulunut nyt jo yli viikko, eivätkä asiat olleet kirkastuneet millään mittapuulla vaan päinvastoin tuntui, kuin harmaus olisi imenyt sisäänsä kaiken, niin sään kuin mielenkin. Wilmingtonin yllä velloi jatkuva matalapaine, joka toi mukanaan tummia, roikkuvia pilviä, jotka säännöllisin väliajoin antoivat periksi ja satoivat maahan. Puiden lehdet kilvoittelivat siitä, mikä vaihtaisi värinsä ruskan sävyihin nopeiten, ja vapautuessaan ne tanssivat alas puiden oksilta ja valtasivat kadut ja ojanpientareet.

Harper tuntui päivä päivältä sulkeutuvan enemmän kuoreensa. Se ja Hayley istuivat useimmiten kahdestaan, kahlasivat läpi kirjaston kirjoja ja nojautuivat päät yhteen painettuina supisemaan jotain keskenään. Tuntui, kuin olisin jollain tapaa ollut menettämässä otettani tyttöön - se tuntui ikään kuin lipeävän kauemmas joka kerta, kun kurottelin sitä kohti, häilyvän pikkuhiljaa poispäin. Olin varma, että Harper salaili multa jotain, ehkä jotain, mitä se ja Hayley olivat nähneet, tai mitä se oli kokenut. Ahdistuksen vyyhti tuntui kasvavan, kun muiden tapahtumien mukana tunsin, että mut sysättiin syrjään ja ilmaan jäi vain lisää kysymyksiä ilman vastausta.

Henley ja Dylan istuivat kylki kyljessä kirjaston sohvalla ja Henley teki alleviivauksia ja muita merkintöjä Dylanin puolivalmiiseen esitelmään. Mä tuijotin omaani, jonka otsikkoa Was the Cold War a necessary conflict? seurasi vain muutama hassu kappale tekstiä.

“Harper on ollut outo viimeaikoina”, Yumi katkaisi äkisti hiljaisuuden. Siirsin katseeni kylmän sodan tapahtumia kertaavista muistiinpanoistani tyttöön, joka pyöritteli lyijykynää sormiensa välissä pyödän toisella puolella ja näytti huolestuneelta.

“Eikö sun mielestä?” se kysyi vähän hätääntyneesti, ja laskin oman kynäni pöydälle ja nyökkäsin pienesti.

“Joo. Oon mäkin sen pistänyt merkille.”

Henley nosti katseensa Dylanin esseestä ja laski sen hitaasti syliinsä. Tytön katse kävi vuoron perään mussa ja Yumissa, eikä se peitellyt uteliaisuuttaan millään tavoin.

“Onks se puhunut sulle mitään? Niinku, mistään”, jatkoin sitten ja Yumi pudisteli päätään.

“Ei hirveästi. Se on ollut aika paljon Hayleyn kanssa. Kai sitä mietityttää nää viimeaikaiset tapahtumat.”

“Ketäpä ei...”

Joukko sophomoreja käveli meidän pöytärykelmämme ohitse ja madalsimme ääntämme. Välillä tuntui siltä, että osa ihmisistä tuskin huomasikaan kaikkia ympärillä tapahtuvia outouksia – koulun käytävillä ei kuhistu bunkkeribileiden tapahtumista tai verenpunaisesta aineesta, jota oli pulpunnut maasta, ei oudosta impulssista maan alla, joka sai kaasuvalot räjähtämään kesken juhlien. Ihan kuin kukaan muu bileissä ollut ei olisi huomannutkaan mitään outoa, tai vastaavasti ihan kuin muistijälki kaikesta siitä olisi pyyhkäisty pois jokaisen mielestä.

“Mä mietin - mitä jos tää on joku kirous?” Yumi sanoi hiljaa.

“Mitä tarkoitat?”

“No, en mä tiedä... Ensin täällä kuoli ihmisiä. Sitten alkoi tapahtua kaikkea outoa. Mitä jos Wilmington on kirottu? Tai mitä jos se kulta olikin kirottua? Sitähän alkoi löytyä ihan yhtäkkiä, ihan kuin tyhjästä. Mitä jos meitä nyt rangaistaan sen viemisestä?”

“Enpä tiedä...”, sanoin mietteliäänä, mutta Henley nojautui lähemmäs.

“Ehkä meidän pitäisi kaivella vähän menneitä?” se sanoi ja risti kätensä pöydälle. “Tutkia, onko Wilmingtonissa aiemmin ollut vastaavia kultaesiintymiä. Tai mennä vielä kauemmas, ja etsiä tietoa jostain vanhoista legendoista ja kirouksista.”

“Mä luulen, että Harper ja Hayley tekee sitä jo nyt”, Yumi kuiskasi. “Tutkii historiaa, siis.”

“Joo, mutta etsiikö ne oikeasta paikasta?” Henley sanoi ja virnisti. “Mä en lähtis penkomaan mitään kirjoja. Hirveesti hommaa, se on vähän kuin etsis neulaa heinäsuovasta. Mut sen sijaan mä lähtisin katsomaan mikrofilmejä.”

Yumin silmät välähtivät ja kämmen lävähti pöytää vasten. Se näytti hetkessä innostuvan – vaikka kaikki outo varmasti ahdisti ja pelottikin, kyti uteliaisuus Yuminkin mielessä yhtä lailla kuin muillakin.

“You’re genius!” Yumi henkäisi ja Henley näytti imarrellulta.

“I know”, se virnisti.

Mä hymyilin vähän tyttöjen innolle, kunnes vajosin takaisin omiin mietteisiini. Mä en ollut samanlainen lukutoukka, kuin Hen ja Yumi olivat. Mä kaipasin jotain konkreettisempaa, jotain fyysisiä johtolankoja.

Ainoa paikka, josta keksin niitä saavani, oli se samainen halli, jossa bunkkeribileet olivat olleet.

“Mun to-do-lista on kyllä tosi täynnä, mutta nyt mun on melkein pakko päästä kirjastoon”, Yumi sanoi ja tapaili kalenteriaan repustaan.

“You can put me in your to-do-list as well, if you want”, Henley sanoi ja sai Yumin punastumaan.

Mä liu’uin tuolillani taaksepäin ja nappasin keskeneräisen esseen käteeni.

“Minne matka?” Dylan kysyi. Se oli keskittynyt näppäilemään Clash of Clansia sen sijaan, että olisi ottanut osaa keskusteluun, saati osallistunut oman esseensä korjaustyöhön.

“Taidan skipata vikat tunnit ja lähteä tallille. See you later.”



Koska kello oli vasta kaksi, ei tallilla ollut ketään. Ronya ei tuntunut olevan kummissaan, vaikka sen tarhailuhetki keskytyikin yllättäen, ja varustettuani sen ponnistin sen selkään ja ohjasin sen kohti metsäpolkuja. Ethanin autoa ei näkynyt parkkipaikalla - se oli varmaan asioillaan – eikä Statleristakaan näkynyt merkkiäkään. Ilma oli kostea ja harmaa, mutta ainakaan ei satanut – olin silti pukenut päälleni varmuuden vuoksi paksumman takin, sillä en voinut olla varma, kuinka kauan reissumme kestäisi.

Puiden siimeksessä oli aikaa kerrata kaikkia tapahtumia ja miettiä niin railoja, bunkkeria kuin Harperiakin. Mäkin janosin vastauksia, ihan jo silkkaa uteliaisuuttani, mutta myös siksi, että halusin saada tyttöystäväni takaisin. Harper salasi jotain, se oli varma, ja etenkin seitsemännentoista päivän jälkeen sen käytös oli muuttunut jo niin omituiseksi, että aloin jo huolestua. Mä halusin tarjota sille vastauksia kysymyksiin, mutta näyttää myös, että se pystyi luottamaan muhun - että vaikka mä en ehkä ymmärtänyt, mä ainakin yritin ymmärtää.

Matka hallille ei ollut erityisen pitkä ja hoputin Ronyaa kulkemaan reippaasti, joten ei mennyt kauaakaan, kun erotin tielle kasatut betoniporsaat ja kauempana siintävät metalliaidat. Ohjasin Ronyan sivumpaan, villiintyneiden pensaiden ja pitkäksi kasvaneen heinikon sekaan, ja hetken rämmittyämme näin saman aukon aidassa, josta olimme bileiltana luikahtaneet hallin pihaan.

Ronya jäi kuuliaisena seisomaan aloilleen, kun laskeudun alas sen satulasta ja päästin ohjat roikkumaan maata kohden. Kulku aidan läpi oli helpompaa päivänvalossa, mutta jouduin silti varomaan teräviä metallisäikeitä ja piikikkäitä oksia, jotka roikkuivat aidan vierustalla ja takertuivat kiinni vaatteisiin.

Pihamaa oli autio, mutta pälyilin silti ympärilleni, kun livahdin pensaiden suojasta esiin. Hiljaisuus tuntui painostavalta, melkein luonnottomalta, kun astelin pitkin asfalttia, jonka poikki piirtyi syviä, uurteisia halkeamia.

Punainen neste oli kuitenkin tiessään. Jäljelle jääneet railot näyttivät jotenkin kuihtuneilta, melkein kuin kokoon rypistyneiltä, eikä niistä päälle päin katsottuna voinut mitenkään uskoa, että vielä pari viikkoa sitten ne olivat puskeneet ulos kammottavaa, verimäistä, paksua limaa. Kumarruin sivelevään yhden halkeaman rosoista reunaa ymmälläni, kun sitten silmäni osuivat parin metrin päässä olevaan tummaan, kuivuneeseen kokkareeseen. Kaivoin taskustani pienen linkkarin, jonka terällä rapsutin irti pikkuruisen, tumman palasen. Sen oli pakko olla sitä samaa ainetta, mitä railoissa oli virrannut – kuivana sen väri oli vain muuttunut mustaksi ja koostumus kovaksi ja murenevaksi.

Pyörittelin murusta sormieni välissä, tutkin sen jauhomaista rakennetta ja maistoin sitä. Sylkäistessäni aineen pois suustani maistoin kitkerän maun, joka ei kuitenkaan ollut verta. En kuitenkaan osannut sanoa, mitä se olisi voinut olla – en ollut koskaan maistanut mitään sen kaltaista.

Yhtäkkiä jokin koski jalkaani ja säpsähdin pelästyneesti. Kesti pari sekuntia hahmottaa, että nopeasti kengän yli vilistänyt olio oli rotta, joka juoksi viivasuoraan kohti hallirakennusta. Sydän pamppaili ja olo oli hämmentynyt - oliko tuo pahuksen tuholainen juuri juossut mun kengän yli, pelkäämättä yhtään? Mun huomio kuitenkin kiinnittyi samassa siihen, mihin suuntaan rotta juoksi. Hallin ovi oli raollaan, ja siimahäntä katosi pian oven raosta rakennuksen uumeniin.

Bileiltana ainoa sisäänkäynti oli ollut luukun kautta, joka näkyi olevan kauempana kiinni. Oliko juhlaväki saanut hallin ovet avattua sisältäpäin? Ehkä näin oli, en tiennyt, mitä tanssilattialla oli tapahtunut sähköimpulssin jälkeen. Ehkä ihmiset olivat panikoituneet? Ehkä ovi oli revitty auki väkivalloin?

Pakkohan heidän oli kuitenkin ollut huomata impulssi. Vai?

Vilkaisin aidan takana odottavaa Ronyaa ja sitten taas hallin ovea. Ajatus ei ollut ehkä kaikkein houkuttelevin, mutta jos halusin vastauksia ja olin tullut jo tänne asti, mun olisi sama vilkaista hallin sisällekin. Ehkä sieltä löytyisi jotain, joka selittäisi kaikki tämänhetkiset outoudet.

Astelin ovelle, vedin henkeä ja sukelsin sisään hallin pimeyteen, enkä huomannut, kun perässäni seurasi rotta. Ja sitten toinen.

Pölyiset, korkealla sijaitsevat hallin ikkunat eivät päästäneet paljoakaan valoa sisälle hallirakennuksen syvyyksiin. Lattialle kertynyt ryönä ja roska rapisivat kenkien alla, enkä halunnut jäädä tutkimaan tarkemmin minkä päälle kävelin; epämiellyttävä haju ja rusahtelevat äänet yhdessä loivat jo tarpeeksi kuvottavan mielikuvan pöllöjen ulosteista ja pieneläinten kuivuneista jäänteistä.

Rakennus oli suurimmaksi osaksi tyhjillään, maanpäällinen osa oli varmasti koluttu moneen otteeseen paikallisten toimesta ja kaikki vähänkään arvokas oli viety jo ajat sitten. Laajan hallin toisessa päässä ruosteiset portaat erottuivat selkeästi, melkein kuin kutsuen alas tunnelien uumeniin – tapailin pientä taskulamppua takin povitaskusta ja yritin taltuttaa rinnassa jyskyttävää sydäntä sekä päätään nostavaa hermostusta, joka tuntui humisevana tunteena takaraivossa ja kipristeli kaulaa, sormia ja olkapäitä.

Laskeutuessani kirskuvia portaita alaspäin ajatus yksin tänne tulemisesta alkoi äkkiä tuntua äärettömän typerältä. En tiennyt tarkalleen miksi – tai mitä pahimmillaan pelkäsin tapahtuvan – mutta totta puhuakseni olisin paljon mieluummin tullut tänne vaikka Dylanin tai Mikaelin kanssa. Pysähtelin kuulostelemaan, että olin edelleen yksin, ja jatkoin kulkuani hitaasti aina alas pimeyteen asti.

Huone, jossa juhlat olivat olleet, oli melkein heti portaiden alapäässä. Taskulampun valossa näin seinässä olevan virtakatkaisijan, jota kokeilin toiveikkaana, mutta mitään ei tapahtunut. Joko sähköimpulssi oli saanut lamput räjähtämään täälläkin tai virtaa ei yksinkertaisesti enää ollut.

Kierrätin taskulampun valokeilaa ympäri huonetta, joka näytti nyt riisutulta ilman johtojen, vahvistimien ja suurten kaiuttimien sekamelskaa. Siellä täällä saattoi erottaa yhä juhlakansalta jäämiä roskia – muovimukeja, tyhjiä pulloja ja jo hiipuneita glow stickejä, mutta suurin osa oli kaavittu mustiin jätesäkkeihin, jotka nojailivat hylättyinä huoneen seinustalla. Olivatko ihmiset tosiaan jatkaneet juhlintaa aamuun saakka? Ja palanneet vielä jälkeenpäin siivoamaan? Oliko räjähtävä, koko rakennusta tärisyttänyt impulssi ja sen jälkeinen sietämättömäksi käynyt painostava tunne muka jäänyt kaikilta huomaamatta?

Yritin muistella, mistä huoneesta olimme löytäneet Kansasin, ja kiersin suuren huoneen toisella laidalla olevalle ovelle ja sieltä risteileviin käytäviin. Halusin nähdä sen sähkökeskuksen, tutkia sitä lähemmin. Tai ehkä jo huone itsessään antaisi jotain vihiä siitä, mitä sinä iltana oli oikein tapahtunut.

Oli vaikea hahmottaa, johtuiko kalvava ahdistus paikan tunnelmasta vai jostakin muusta. Yritin muistella, miltä olin tuntenut oloni sinä iltana, mutta se oli vaikeaa – muistikuvat kaikesta sisällä tapahtuneesta olivat hataria, ihan kuin väkevän humalan vääristämiä, mutta siitä huolimatta muistin kristallinkirkkaasti kaiken sen jälkeen, kun olimme päässeet ulos. Hengitys muuttui yhä pinnallisemmaksi, kun kävelin käytävää eteenpäin, ja hikipisarat kastelivat niskan, vaikka ilma oli kalsea ja kylmä. Viimeinen ovi oli raollaan – tunnistin sen samaksi mistä olimme löytäneet Kansasin, ja syke kohosi voimakkaasti, kun hetken empimisen jälkeen astuin viimein sisään.




Maailma vilisi silmissä.

Tumma metsä ympärillä sykähteli huokaillen, eikä Ronyaa tarvinnut kannustaa kovempaan vauhtiin. Vaahto roiskahteli tamman suupielistä sen kultaiselle kaulalle ja ryntäille, ja tarrasin kiinni sen mustaan harjaan kuin henkeni pitimiksi. En tiedä kuinka kauan oikein olimme laukanneet tai missä oikein olimme. Isä oli opettanut, kuinka suunnistaa, kuinka luonnossa liikuttiin, muttei koskaan sitä, kuinka löytää takaisin kotiin kun kaikki ympärillä oli vääristynyttä ja vierasta.

Tumma siluetti puiden välissä saattoi olla harhakuvaa tai sitten se oli rakennuksen katto. Rukoilin mielessäni samalla, kun hidastin Ronyan vauhtia, mutten kuitenkaan raviin saakka.

“Luoja, ole Twin Falls Farm... Ole Twin Falls Farm...”

Helpotuksen aalto iski päin kuin lämmin henkäys, kun vihdoin tajusin löytäneeni takaisin tallille. Silti se, mitä vain hetki sitten oli tapahtunut, kummitteli mun mielessäni ja sai ihon nousemaan kananlihalle. Kauanko olin kiertänyt kehää? Miten edes Ronya ei löytänyt tietään takaisin, vaan kerta toisensa jälkeen olimme päätyneet sen saman, kammottavan rakennuksen luokse, johon en aikoisi palata enää koskaan?

Jude istui rappusilla, kun mä ja hikinen Ronya päästiin lopulta takaisin tallin pihaan. Se tajusi heti, että jotain oli vialla ja nousi nopeasti ylös, kun liu’uin alas Ronyan selästä.

“God, what happened?”

Jos olisin nähnyt itseni sillä hetkellä peilistä, olisin tiennyt, kuinka kalpealta näytinkään. En kuitenkaan vastannut mitään, pyysin vain Judea huolehtimaan Ronyasta, ja nainen suostui kyselemättä. Vasta käynnistäessäni auton tajusin täriseväni päästä varpaisiin.





“Cooper, mitä sä... Hei, mitä on käynyt? Ootko sä itkenyt? Onko -”

Saavuttuani MacDonaldien ovelle ilmoittamatta Harper oli nopeasti tajunnut, että jokin oli hullusti. Se oli tarttunut mua kiinni kädestä, kiskonut pikavauhtia eteisen poikki ja yläkertaan, jossa se sulki huoneensa oven heti kun pääsimme siitä sisään. Mua ahdisti edelleen liikaa, jotta oisin voinut edes istua aloilleni, ja niin me molemmat seisoimme keskellä sen huonetta ja tuijotimme toisiamme.

Mun olo oli sumuinen, epätodellinen. Likainen. Halusin äkkiä suihkuun, äkkiä pesemään tunnelien katkun pois iholta. Mun oli vaikea selittää tapahtunutta johdonmukaisesti, koska kaikki tuntui poukkoilevan pään sisällä sekavana, mutta Harper kuunteli silti keskeyttämättä. Sen silmien väliin ilmaantui pieni uurre ja alahuuli puristui hampaiden väliin, ja lopulta se astui lähemmäs ja tarttui mua kiinni molemmista käsistä.

En tiedä, olinko muistanut hengittää kertaakaan sen jälkeen, kun lähdin pois rakennukselta. Siltä se ainakin tuntui – vedin Harperin itseäni vasten ja vain hengitin, tuudittauduin toisen turvalliseen lämpöön ja läsnäoloon.

“Sun ei ois todellakaan pitänyt mennä yksin sinne”, Harper sanoi vaimeasti mun rintaa vasten.

Heti, kun olin astunut sisään huoneeseen, jossa sähkökaappi oli, tunsin oloni pahoinvoivaksi. Pimeys tuntui siellä vieläkin tiheämmältä ja ilma ohuelta kuin lukinseitti. Kaasulamppujen jäänteet, terävät lasinsirpaleet narskuivat kenkien alla, kun kävelin kohti sähkökaappia, jonka ympärillä ilma tuntui melkein kuin värisevän.

Sähkökaappi oli eloton. Näytti melkein kuin siihen ei olisi koskaan koskettukaan – vipu, jota Mikael oli vetänyt, retkotti löysänä maata kohti, eikä mistään kuulunut pihaustakaan – ei huminaa, ei kohinaa, ei mitään, mikä olisi kielinyt laitteen olevan päällä ja toiminnassa.

Enkä mä oikeastaan edes tiennyt, oliko koko laite sähkökaappi vai ei. Siltä se ehkä ensi silmäyksellä näytti, mutta katsoessani sen kyljessä olevia kuluneita merkintöjä ja lukukelvottomiksi haalistuneita opastuksia, sumeaksi pölyttyneitä mittaristoja ja vääntyneitä nappuloita aloin epäillä yhä enemmän, että kyseessä saattoi olla sittenkin jotain muuta.

“Harper”, mä sanoin melkein kuiskaten. “Saanko mä jäädä yöksi? Mä en halua nukkua yksin.”

Mä muistan, miten mä tartuin vivun kahvaan, väänsin sitä. Toivoin, että Henley olisi ollut mukana – se tiesi niin paljon asioita, että se olisi ehkä tiennyt, mikä laitteen idea oikein oli.

Muistan miten tutkin elottomia mittareita. Miten kuljetin sormea niitä pitkin, liikutin viisareita, jotka eivät olleet liikkuneet varmasti vuosikausiin.

Muistan, miten tajusin seisovani siinä samassa, paksussa, punaisessa nesteessä, mitä railot olivat hikoilleet. Miten sitä tihkui katosta ja seinien halkeamista. Miten pakokauhu valtasi kehon ja pakotti jalat liikkeelle, vaikka mieli tuntuikin lamaantuneen.

“Joo - totta kai – haluutko käydä suihkussa?” Harper kysyi ja päästi irti mun käsistä, kääntyi kohti vaatekaappiaan. “Oota, etsin sulle pyyhkeen.”

Istuin sängyn reunalle odottamaan ja hieroin ohimoitani, yritin sammuttaa päässä kaikuvan, voimistuvan suhinan. Toisinnon näystä ja äänestä, joka oli odottanut isossa huoneessa, kun olin juossut käytävän halki takaisin portaita kohti. Harperin ilme oli muuttunut ahdistuneesta suorastaan järkyttyneeksi, kun olin kertonut sille, mistä epämääräinen suhina oli kuulunut.

Niitä oli satoja, ehkä tuhansia. Tyhjiä, sieluttomia, kiiluvasilmäisiä rottia, jotka kulkivat toisistaan välittämättä, kiipeilivät toistensa yli, juoksivat kuin näkymättömän käden ohjaamina täydellisen muotoista, jättimäistä ympyrää.

Harper ojensi pyyhkeen mulle ja hymyili pienesti. Mä katsoin sitä, pyyhkäisin sen poskea ja leukaperää sormillani, ennen kuin nousin ylös ja hymyilin vähän takaisin.

“Onkohan sun porukoille ok, että mä -”

“Älä huoli”, Harper sanoi ja virnisti. “Mä hoidan. Mee sä vaan suihkuun.”

Kiitollisena että pääsisin vihdoin peseytymään mä suukotin Harperia nopeasti ja kävelin ovelle. Olin jo avaamaisillani sen, kun Harper muisti jotakin.

“Hei, kun sä koskit sitä mittaria, miltä se tuntui? Tunsitko sä jotain?”

Mä katsoin Harperia olkani yli, palasin vielä kerran käymään läpi tapahtumia, muistelemaan yksityiskohtia.

“Se oli... En tiedä. Painottomalta? Kuin olisin tippunut lattian läpi tai jotain sellaista.”

Näin jälkikäteen ajateltuna olisi ollut parempi odottaa viikonloppuun ja lähteä vasta silloin etsimään punaista ainetta. Silloin me oltais voitu lähteä aikaisin aamupäivällä liikkeelle ja maksimoida siten valoisa aika, joka kävi päivä päivältä lyhyemmäksi. Mä olisin voinut ottaa mukaan yhden metsästyskivääreistä, kun äiti olisi ollut koko päivän Boisessa ja isä ja Clyde pohjoisilla eekkereillä, eikä kukaan olisi ollut näkemässä tai huomaamassa yhden aseen hetkellistä häviämistä.

Taakka, jota me kannettiin hartioillamme oli raskas kantaa. Kun koko kaupunki tuntui sulkeutuvan kuoreensa ja piiloutuvan sitä verhoavalta pimeydeltä, me oltiin matkalla suoraan sen keskiöön. Tuntui, kuin hevosetkin olisivat aistineet että ilmassa oli jotakin uhkaavaa ja kulkivat siksi jännittyneinä korskahdellen. Lintujen äänet olivat vaimenneet ja metsän ambienssi oli painostava ja aavemainen. Jokainen pienikin rasahdus tai ääni sai aistit virittymään äärimmilleen, sekä hevosten että ratsastajien mielet laukkaamaan, kehot valmistautuen joko taistelemaan tai pakenemaan.

Mitä salaisuuksia kaupunkiin ikinä kätkeytyikin, halusivat ne pysyä visusti piilossa. Annoin sormieni tunnustella yhden kelopuun runkoa, liukua siihen veistettyyn merkkiin, ennen kuin käännyin katsomaan takana ratsastavaa Harperia synkästi.

“Me ollaan taas tässä.”

“Ei voi olla totta”, Harper sanoi hiljaa. Sen kulmat kurtistuivat, kun se nojautui eteenpäin Spiken satulassa ja katsoi kelopuun runkoa huolestuneesti. “En ymmärrä. Me ei olla mitenkään voitu kulkea ympyrää.”

“Ei niin”, sanoin ja käänsin Ronyan ympäri. Seisoimme hetken vastakkain Harperin kanssa ja yritin kovasti keksiä, miten edetä.

“Etkö sanonut, että -”

“Lähtiessäni sieltä hylätyltä hallilta päädyin monta kertaa takaisin, joo”, vastasin turhautuneena. Jos rakennus ei viimeksi ollut halunnut päästää meitä lähtemään, nyt se ei halunnut tulla enää löydetyksi. Hieroin kämmenillä naamaani ja yritin saada jotain tolkkua kaikkeen ympärillä tapahtuvaan ja karistaa samalla mieleen pyrkivät kauhukuvat pois, joissa mä ja Harper ei enää löydettäisi metsästä pois ollenkaan. Ympäröivät puut, maasta leijaileva sumu ja luonnoton hiljaisuus saivat kaiken tuntumaan siltä, kuin olisimme sukeltaneet kokonaan toiseen ulottovuuteen, sellaiseen, jossa kaikki oli jollain kierolla tavalla vääristynyttä.

“Vieläkö me yritetään sinne?” Harper kysyi. Näin sen ilmeestä, että se oli hermostunut, mutta myös päättäväinen ja valmis jatkamaan. Oli mun vastuullani, ottaisimmeko vielä riskin eksyä pahemmin kulkemalla pidemmälle metsään, joka tuntui muuttuvan oman mielensä mukaan.

En tiennyt, olinko valmis ottamaan sitä riskiä.

“Mä...”, aloitin, mutta pidin sitten pienen tauon. Yritin järjestellä sanojani niin, etten olisi kuulostanut aivan täydeltä pelkurilta, tai ettei Harperille olisi välittynyt se, miten vähän mä oikeastaan edes halusin löytää sen helvetin rakennuksen. Mä tiesin, että Harper halusi selvittää mitä oli meneillään, halusi kovemmin kuin mä, joka ei vieläkään kunnolla tiennyt, miten koko juttuun olisi pitänyt edes suhtautua. Kaikki oli aivan liian luonnotonta ja aivan liian vaarallisen tuntuista, ja jokin mun sisälläni huusi ja käski varomaan, vaikka tavallaan mäkin halusin tietää, mitä kaupungissa oikein tapahtui.

“Mä luulen, että ehkä on parasta, jos me yritetään viikonloppuna uudestaan. Musta tuntuu, ettei täällä oo turvallista nyt, ja kohta tulee pimeäkin.”

Harper ei sanonut mitään, nyökkäsi vain. Hetkellisen helpotuksen aalto pyyhkäisi mun ylitseni kun käskytin Ronyan liikkeelle, vaikka tiesinkin, että joutuisimme vielä palaamaan tänne uudestaan. Toivoin, ettei metsä enää johdattaisi meitä harhaan, vaan että pääsisimme takaisin tallille nopeasti, ennen kuin pimeys nielisi meidät sisäänsä.

Ronya oli levoton. Normaalisti niin rauhallinen ja tasainen tamma kulki pää korkealla ja haisteli ilmaa. Puiden oksat näyttivät pitkiltä, kapeilta sormilta, jotka kurkottelivat sumuverhon läpi meitä kohti, ja tamman levottomuus tarttui muhunkin, kun vilkuilin ympärillä levittäytyvää metsää.

Harper mumisi jotain niin hiljaa, etten kuullut kunnolla, mitä se sanoi. Käännyin katsomaan tyttöä, joka oli painanut katseensa kaulassaan roikkuvaan kompassiin, jonka lasia se pyyhki sormellaan.

“Mitä sä sanoit? Mä en kuullut, kun sä puhut niin hiljaa.”

“En mä sanonut mitään.”

Mä meinasin väittää vastaan ja huomauttaa, että Harper oli viime aikoina mutissut paljonkin itsekseen, mutta tyttö ehti kohottaa katseensa ja kääntää kompassin mua kohti.

“Se tekee sitä taas. Katso.”

Hidastin Ronyaa niin, että Harper ja Spike pääsivät meidän rinnallemme, ja katsoin tytön sormien välissä olevaa kompassia, jonka neula kieppui ympäriinsä asettumatta aloilleen. Näky sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin, samaan aikaan kun sivulta kuuluva rasahdus sai molemmat hätkähtämään.

Nostin sormen huulieni eteen ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Hevosetkin olivat kuulleet sen, ne kuikuilivat jännittyneinä puiden katveeseen ja levittelivät sieraimiaan, aivan kuin valmiina lähtemään lentoon hetkenä minä hyvänsä.

Raks. Raks. Raks.

Me katsottiin Harperin kanssa toisiamme. Hengitys oli pinnallista, molempien suut olivat puristuneet tiukoiksi viivoiksi. Joku tai jokin liikkui selvästi muutamien metrien päässä, mutta paksu sumuverho esti meitä näkemästä, mikä se oli. Askeleet eivät olleet ihmismäiset.

“I’m not sure about this” sanoin hiljaa, kun Harper laski Spiken ohjat käsistään ja laskeutui ääneti hevosen selästä.

“Se voi olla johtolanka”, Harper sanoi ja sitoi Spiken kiinni läheiseen puunrunkoon. Mä laskeuduin alas Ronyan selästä, jätin ohjat maata vasten ja kävelin Harperin vierelle. Olo oli maassa turvattomampi kuin hevosen selässä, mutta ainakin olisimme näkymättömämpiä. Toivoin, että olisin ottanut aseen mukaan, tai että äänen lähde olisi kauris tai jokin muu yhtä harmiton olento. Mulla oli mukana vain pieni, vanha metsästyspuukko, eikä sen kanssa taisteltaisi mustakarhua saati yliluonnollistakaan vastaan.

Usva velloi paikallaan, ilma oli luonnottoman seisahtunutta. Askelten äänet vaimenivat hetkeksi ja jatkoivat sitten taas kulkuaan – ne kuuluivat lähempänä, sitten taas kauempana, epäselvässä tahdissa, ja huomaamattani puristin toisen käteni Harperin sormien lomaan.

“Stop - mä näin jotakin.”

Sydän pamppaillen me seisahduimme aloillemme. Oksien ja varvikkojen kahina kuului edelleen, nyt taukoamatta, ja samaan aikaan mä pelkäsin ja paloin halusta nähdä, mikä edessä oikein liikkui.

“Cooper... Katso.”

Harperin sormet olivat takertuneet mun takin hihan ympärille. Tyttö painautui mun selkää vasten ja katsoi sivummalle, tiheän katajikon suuntaan, ja mulla kesti hetki ymmärtää, mitä sen havuilla oikein roikkui.

“Onko se...?”

“Punaista ainetta.”

Me molemmat tuijotimme näkyä hetken, kunnes voimistuva kahina sai meidät säpsähtämään. Hevoset taka-alalla korskuivat ja tamppasivat maata, ne olivat peloissaan ja haistoivat jotain, mitä me emme.

“Jäniksiä”, sanoin ääni paksuna. “Ne ovat jäniksiä. Ne kiertävät kehää.”

Niitä oli kymmenittäin. Aivan kuin näkemäni rotatkin, nämäkin liikkuivat kuin transsin vallassa, loputonta ympyrää. Niiden liikkeet olivat outoja, melkein kuin synkronoituja, eikä niiden silmissä kajastanut muuta kuin pelkkää tyhjyyttä.

“What are they doing?” kysyin hiljaa. Mun kurkussa tuntui omituinen pala.

Harper puristi mun kättäni. Sen ääni oli hiljainen, kun se lopulta puhui.

“They... They are dying.”