Nalan kirja

"Happy birthday Dic-... oh, I mean Rick!" Wild Hawksien pukuhuoneessa kajahti mylvähdys, jonka päästi ilmoille Tristen Cadman. Vaaleahiuksinen poika virnuili siihen malliin kuin olisi kertonut juuri vuosisadan vitsin. Maverick pyöräytti silmiään ja lätkäisi parasta kaveriaan pyyhkeellä.
“Haha, todella hauskaa. Hulvatonta suorastaan”, Maverick vastasi muka vihaisena, muttei voinut kuitenkaan estää hymyn leviämistä kasvoilleen. “Älä muuten enää ikinä kutsu mua tuolla nimellä”, tämä lisäsi puoliksi tosissaan ja kuivasi samaisella pyyhkeellä nyt otsaltaan valuvaa hikeä.
“Kai tänään otetaan sitten kuppia?” Tristen kysyi ja alkoi riisua kenkiään. Pukuhuoneessa haisi hien ja Axen sekoitus, kun jalkapallojoukkueen pelaajia ramppasi edestakaisin pitkin pukukaappien varjostamaa käytävää.
“Nythän on keskiviikko.”
“Ja? Eihän se ennenkään oo sua estänyt pitämästä pieniä kotibileitä.”
“No joo, mutta äidillä on kuulemma joku yllätys. Katsotaan sitten viikonloppuna.”
“Ooh! Mama Millanilla on yllätys! Uusi auto? Vai kenties oma kattohuoneisto?” Tristen naljaili nauraen ja sai Maverickin taas pyörittelemään silmiään. Pari uteliasta silmäparia kääntyi tuijottamaan poikakaksikkoa.
“Älä nyt viiti. Ei se varmaan mitään kovin erikoista oo.”
“Hei, se on sun äitis. Kaiken pitää aina olla jotain erikoista.”

Tristen ei varsinaisesti ollut sanoissaan väärässä. Nuo sanat kaikuivat Maverickin takaraivossa vielä silloinkin, kun tämä avasi BMW-maasturin etuoven ja hyppäsi pelkääjän paikalle. Tai ainakin melkein hyppäsi, sillä ei poika varsinaisesti kerennyt edes takamustaan laskea auton nahkapenkille, kun äiti jo kapsahti tämän kaulaan. Chanelin hajuvesipilven alta pystyi juuri ja juuri erottamaan vastavaalennettujen hiusten hajun. Oliko äiti oikeasti käynyt kampaajalla tätä varten? Yllätyksen täytyi liittyä varmaan johonkin hienoon ravintolaillalliseen tai sukulaisten tapaamiseen. Jippii...

Äiti hihkui ja hehkutti jymy-yllätystään varmaan viiden minuutin ajan koulun parkkipaikalla. Ja se oli Maverickin mielestä vähintään viisi hyvin vaivaannuttavaa minuuttia liikaa. Tristen ja pari muuta joukkuelaistakin olivat jo kerenneet ohittaa auton virnuillen ja merkitseviä katseita Maverickiin luoden. Viimein päästiin kuitenkin matkaan. Siis sen jälkeen, kun äiti oli vannottanut Maverickille ainakin kymmenen kertaa, että pojan täytyisi ehdottomasti pitää silmänsä kiinni koko matkan ajan eikä tämä saisi kurkkia yhtään. Maverickin olisi tehnyt mieli vastustaa kiusausta ihan periaatteesta. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt niin. Poika tiesi varsin hyvin, ettei äidin käskyjä kannattanut kyseenalaistaa. Äiti oli ehkä geeniperimänsä puolesta vain puoliksi latino, mutta suuttuessaan se oli kyllä ihan täysiverinen latino.

“No niin, tännepäin. Oho, älä kompuroi siihen. Nosta vähän jalkaa”, äidin äänestä kuului tämän sisällä kihisevä into ja jännitys, kun tämä talutti yhä silmät kiinni olevaa poikaansa eteenpäin pihamaalla. Hiekka rahisi jalkojen alla. Ja ihan kuin Maverick olisi haistanut… hevosen? Olivatko he tulleetkin tallille? Maverick ei kerennyt arvailla enempää, kun häntä käskettiin jo avaamaan silmänsä.
“Happy birthday Ricky!” äiti huudahti ja halasi jälleen poikaansa. Auringonvalo tuntui yllättävän häikäisevältä sen jälkeen, kun oli juuri pitänyt silmiään kiinni parinkymmenen minuutin ajan.
Maverickin edessä seisoi hevonen. Musta hevonen, jolla oli neljä sukkaa ja valkoiset päämerkit. Vieressä seisoi Maverickin pikkusisko Madeline, joka piti kiinni hevosen riimunnarusta. Maverick tuijotti hämmentyneenä parivaljakkoa, eikä ymmärtänyt yhtään, mistä tässä oli nyt kysymys.
“Mav, it’s yours. It’s your horse”, Madeline sanoi leveästi hymyillen ja ojensi riimunnarua kohti veljeään. Maverick tarttui siihen hitaasti, yhä hyvin hämmentyneenä ja katsoi sitten äitiään, joka vain nyökytteli iloisena ja keskittyi lähinnä kuvaamaan tilannetta iPhonellaan. Sitten Maverick kääntyi taas katsomaan edessään seisovaa hevosta, joka katseli poikaa takaisin otsatukkansa alta. Se tuntui olevan tilanteesta ihan yhtä hämillään kuin hänkin. Pirun kaunis se ainakin oli. “Se on budjonnyinhevonen. Se tuli pari päivää sitten tänne suoraan Venäjältä”, Maverick kuuli äidin sanovan.

Tristenin sanat kaikuivat jälleen Maverickin päässä. Kaiken todellakin piti aina olla jotain erikoista heidän perheessään.

Polina kolisteli trailerissa kuin viimeistä päivää. Tammaparka varmaan luuli, että sillä olisi edessään samanlainen matka kuin silloin, kun se saapui Venäjältä asti Amerikkaan. Toisaalta - parin ensimmäisen yhdessä vietetyn kuukauden aikana Maverick oli kyllä kerennyt yhden jos toisenkin kerran harkitsemaan sitäkin vaihtoehtoa, että löisi tammalle postimerkin persuuksiin ja lähettäisi tämän takaisin jonnekin Siperian perämetsään.

No ei mutta, jos Maverick oli ihan rehellinen, täytyi hänen myöntää, että Polina oli kyllä ihan kiva hevonen. Ja ennen kaikkea söpö sellainen. Tamma vain tuntui toisinaan muistuttavan enemmän lähinnä koiranpentua kuin uskottavaa esteratsun alkua kaikessa uteliaisuudessaan ja silmänräpäystäkin nopeammissa liikkeissään. Aina sellaisia nopeatempoisia tyyppejä kuvailtiin siten, että niille ei tarvinnut kuin hetkeksi selkänsä kääntää ja katastrofin ainekset olivat jo koossa. Mutta kun Polinan kanssa et kerennyt edes kääntää sitä selkääsi, kun se oli jo riisumassa tarhakaverinsa loimea tai vetelemässä pukkilaukkaa pitkin maneesia. Yhtenä päivänä tamma oli myös heittänyt Maverickia harjalla. Siis yhtään liioittelematta. Tamma oli nimittäin hoitohetken aikana tutkiskellut varsin perusteellisesti harjakassin sisältöä ja tyhjentänyt sitä yksi kerrallaan tallin lattialle, eikä Maverick ollut jaksanut puuttua juuri sillä hetkellä tamman toimintaan, vaan oli lähinnä olkiaan kohauttaen ollut tyytyväinen siihen, että Polina jaksoi seisoa aloillaan kauemmin kuin kaksi sekuntia. No, se kostautui. Yhtä harjaa Polina olikin nimittäin innostunut heiluttelemaan ilmassa sellaisella vimmalla, että se oli kimpoutunut aika tavalla suoraan Maverickin ohimoon. Seuraavana päivänä olikin sitten kiva selitellä koulussa, että kotona oli kaikki asiat kunnossa ja vekki Maverickin otsassa johtui vain siitä, että poika oli joutunut oman hevosensa pahoinpitelemäksi…

“Reppana Polina. Onneksi matka ei ole pitkä”, Madeline huokaisi kiivetessään farkkumallisen Mersun pelkääjän paikalle. Kiipeäminen ei ollut edes liioiteltu ilmaisu, sillä viimeisen kolmen vuorokauden aikana lunta oli satanut Wilmingtoniin niin runsaasti, että autoon pääsy oli jo verrattavissa ainakin jonkin tasoiseen urheilusuoritukseen.
“Kyllä se varmaan pian rauhoittuu, kunhan päästään vain matkaan”, Maverick vastasi kuskin paikalta, eikä oikeastaan tiennyt, oliko hänen omien sanojensa tarkoitus tyynnytellä enemmän Madelinea vai häntä itseään. Poika käänsi avainta auton virtalukossa ja se hyrähti iloisesti käyntiin. Maverickin omassa autossa ei ollut vetokoukkua, joten hän oli ollut tuhottaman kiitollinen saadessaan auton lainaan Stephanielta, jonka omistamassa tallissa Polina oli saanut tähän saakka asua. Lähialueella ei tallipaikoista ollut varsinaisesti ainakaan ylitarjontaa, minkä vuoksi Polina oli asunut äidin ystävän tallissa vähän pidempään kuin alun perin oli ollut edes tarkoitus. Maverickia ratkaisu ei ollut oikeastaan haitannut, sillä Stephaniesta ja tämän pitkän linjan hevoskokemuksesta oli ollut korvaamattoman suuri apu Polinan kanssa. Naista ei todella voinut kuin arvostaa.
“Toivotaan niin”, Madeline mutisi räplätessään auton radiota. Tilanne vaati hänen mielestään ehdottomasti musiikkia - se ehkä rauhoittaisi heitä kaikkia. Tytön sormet eksyivät CD-painikkeelle.
Se oli virhe. Iso virhe. Yhtäkkiä nimittäin autossa olijat pomppasivat ainakin puolimetriä ilmaan silkasta säikähdyksestä, kun Céline Dionin My heart will go on pamahti soimaan noin tuhannen desibelin voimalla auton stereoista. Läheisen pusikon lintuparvi syöksähti ilmaan hädissään ja muutaman kymmenen metrin päässä tarhaavat hevoset olivat kääntyneet tuijottamaan autoa järkytyksestä jähmettyneinä. Maverick, joka tunsi sydämensä pompanneen kurkkuun, kerkesi nähdä trailerikamerasta, kuinka Polinan silmät näyttivät olevan pullahtamaisillaan ulos tamman päästä, ennen kuin Madelinen kiireesti haparoivat sormet kerkesivät radion volyyminappulalle. Maverick sulki silmänsä, nojautui auton penkkiin ja veti muutaman kerran syvään henkeä.
Okei, hän arvosti Stephaniessa kaikkea muuta paitsi hänen musiikkimakuaan.
“Pistä se pois”, poika sanoi sitten irvistäen.
“Mutta tää on kyllä oikeastaan aikamoinen bängeri”, Madeline virnisti ja hoilasi hetken oikein tunteella mukana.
“Pistä se nyt pois, Jeesus sentään.”


Koko tallipihalle (ja oikeastaan varmaan koko Wilmingtonillekin) tarjoillun Céline Dionin yksityiskonsertin jälkeen kolmikon matkaa siivitti hieman vähemmän sydämentykytyksiä tarjoileva Eaglesin Hotel California. Tutut sävelet saivat Maverickin hyräilemään mukana ja naputtelemaan sormiaan rattia vasten melodian tahdissa. Polinakin oli viimein rauhoittunut ja alkanut nyhtää heinää väliaikaisen yksiönsä katosta roikkuvasta heinäverkosta. Sekin tykkäsi enemmän Eaglesista kuin Célinestä.
“Mav, mikä fiilis?” Madeline kääntyi yhtäkkiä veljensä puoleen oltuaan alkumatkan hiljaa.
“Mistä?”
“No siitä uudesta tallista.”
“Ihan jees. Parasta siinä on se, ettei äiti oo ainakaan enää vahtimassa joka nurkan takana mun tekemisiäni”, Maverick vastasi virnistäen ja hiljensi hieman vauhtia auton tullessa tiukkaan mutkaan. Tiellä oli runsaasti lunta lumimyrskyn jäljiltä. Onneksi kolmannen myrskypäivän kääntyessä kohti iltaa oli lumisade rauhoittunut sen verran, että näki vähän jo eteensäkin ja alla oli nelivetoinen auto hyvillä talvirenkailla.
“Joo, olisihan siinäkin tietysti omat etunsa, että kävisi äidin kanssa samalla tallilla. Ainakin silloin, jos äiti ei satu olemaan Sofia Millan”, pojan sanat saivat Madelinen naurahtamaan. “Mutta rehellisesti… kyllä mua vähän jännittää se, miten ne muut tallilaiset meihin suhtautuu”, Maverick jatkoi hetken epäröinnin jälkeen.
“Ai miten niin?”
“No ne kaikki muut on ilmeisesti lännenratsastajia siellä. Eivät välttämättä katso hyvällä sitä, että joku kultalusikka perseessä syntynyt kermaperse tunkeutuu leikkimään esteratsastajaa heidän cowboy-yhdyskuntaansa.”
Autossa oli hetken aikaa hiljaista, kun sisarukset ihastelivat mutkikkaan metsäosuuden jälkeen heidän eteensä avartunutta vuoristomaisemaa, joka kylpi laskevan auringon punertavassa valossa.
“Eikö se oo vähän outoa?”
“Mikä?” oli Maverickin vuoro kysyä.
“No se, miten meistä tehdään aina oletuksia meidän vanhempien perusteella. Miksi se, kuinka paljon rahaa meidän vanhemmilla on, määrittää sen, millaisia me ollaan ihmisinä ja mitä me ollaan koettu? Ihan kuin me ei tiedettäisi ”oikeasta elämästä” yhtään mitään ja meille oltaisiin tarjoiltu tässä elämässä kaikki suoraan kultatarjottimelta ilman yhtäkään vastoinkäymistä. Sitä paitsi, jos multa kysytään, niin joskus arvostaisin kyllä enemmän sitä, että omilta vanhemmilta saisi sen Chanelin laukun sijaan edes piirun verran tukea ja rakkautta.”
Maverick oli hiljaa. Hän tiesi tasan tarkkaan, mistä hänen siskonsa puhui. Maverick inhosi sitä, miten hän oli Blue Mountain High’n juoruissa aina se leuhka kiiltokuvapoika ja mistään mitään tietämätön pintaliitäjä, vaikkei hänellä itsellään ollut koskaan tarvetta korostaa vanhempiensa tulotasoa tai leuhkia kalliilla merkkivaatteilla. Hän eli ihan tavallista elämää, vaikka hänen vanhemmillaan olikin ehkä varaa laittaa enemmän rahaa lastensa harrastuksiin ja vaatteisiin kuin useimmilla tavan tallaajilla. Kavereiden laukomat hyväntahtoiset naljailut Maverick oli oppinut sivuuttamaan jo kauan aikaa sitten, mutta hän valehtelisi, jos väittäisi, etteivät hänen saamansa kommentit aiheuttaneet koskaan pientä pistoa syvällä hänen itsetunnossaan.
“Mikset sä koskaan sano niille mitään takaisin?” Madeline kysyi. Tytön äänestä paistoi tuohtumus. Maverick naurahti hämmentyneenä.
“Niin kuin mitä? Mitä väliä sillä loppujen lopuksi edes on, mitä muut meistä ajattelee?”
“No kun noi oletukset on niin vääriä. Ja joskus tuntuu, että ihmiset unohtaa, että meilläkin on ihan samanlaiset tunteet kuin muillakin ihmisillä. Sun pitäisi puolustaa itseäsi. Niin kuin se juttu Laureninkin kanssa-”
“Älä”, Maverick sivalsi yhdellä sanalla siskonsa hiljaiseksi. Madelinen kääntyessä varovasti katsomaan veljeään, hän huomasi tämän kasvojen kivettyneen. Hän ei ollut tottunut näkemään poikaa niin totisena. Tuttu pieni pilke silmäkulmasta ja hymynkare huulilta olivat kadonneet kuin taikaiskusta. Kaksikon välille laskeutui kiusaantunut hiljaisuus.

Maverickia ärsytti. Hitto soikoon, että Madeline joskus osasikin olla naiivi.

“It's not a big deal for me. I'm just not in the mood to talk about it right now”, Maverick katkaisi lopulta hiljaisuuden.
“Mav, you’re never in the mood, are you?” Madeline tuhahti takaisin. Maverick pyöräytti silmiään. Tunnelma oli yhä kiusallinen.
“Okay, sorry. That was unnecessary. And it's none of my business, I know”, Madeline huokaisi hetken päästä jo lempeämmin ja jatkoi sitten vaihtaakseen puheenaihetta: “isä muuten palasi tänä aamuna kotiin työmatkalta Washingtonista. Arvaa mitä se toi tuliaiseksi.”
“No?”
“Valkosuklaata ja Reese’sejä”, Madeline virnisti. Maverick katsoi siskoaan merkitsevästi, eikä voinut olla pärskähtämättä nauruun. Sekä Madeline että Maverick vihasivat valkosuklaata. Ja kaiken kukkuraksi Madeline oli allerginen maapähkinälle.

Mutta mistäpä isä olisi sitä muistanut. Tai sitten se ei edes välittänyt.



Jos Stephanien tallipihalla oli ollut lunta kuin hiekkaa Saharassa, niin vähintään yhtä paljon sitä oli kyllä Twin Falls Farmillakin. Maverick kahlasi lähes polviaan myöten hangessa avaamaan lastaussiltaa, kun Madeline puolestaan kipusi sivuovesta sisälle traileriin.
“Älä helvetissäkään päästä sitä sitten peruuttamaan, ennen kuin mä sanon. Mun pitää nähdä täniltainen Vandalsien peli, ennen kuin voin kuolla”, Maverick kailotti samalla, kun tappeli lastaussillan kanssa. Kirottu pakkanen ja sen jäädyttämät salvat.
“No niin, nyt voit-”, Maverick ei kerennyt viimeistellä lausettaan, kun Polina peruutti jo lähes hänen syliinsä tullessaan puolijuoksua alas kopista.
“Sooo… otetaas nyt ihan rauhallisesti”, Maverick tarttui tamman riimuun ja rauhoitteli hevostaan silittelemällä sen kaulaa. Nala ei vaikuttanut pelokkaalta - ennemminkin se oli täpinöissään uudesta paikasta ja kyllästynyt trailerissa seisoskeluun. Tamma katseli korvat hörössä ja sieraimet laajentuneina ympärilleen. Sitten se päästi ilmoille sen verran kimakan hirnahduksen, että varmaan koko Wilmingtonin kylä kuuli heidän saapuneen paikalle. Parkkipaikan lumikinosten takaa erotti kauempana sijaitsevat tarhat, joiden suunnalta kuului vastaus tamman huutoon.
Maverickin ensiajatus Twin Falls Farmista oli kodikas ja tunnelmallinen. Poika ei tiennyt, näyttikö tila vain hämärässä paremmalta kuin päivänvalossa, mutta ainakin siinä hetkessä hänen oli helppo kuvitella, että he tulisivat Polinan kanssa viihtymään näissä maisemissa.

Kolmikon rämpiessä tallipihan poikki samalla ympäristöään uteliaasti silmäillen, tuli heitä vastaan pipopäinen, tummapiirteinen mies.
“Hei. Taidatte olla uusia tulokkaita?” pipopää kysyi. Miehestä välittyi heti rauhallisentuntuinen ja rento fiilis.
“Joo. Nala taisi kailottaa äsken sen verran kovaan ääneen, ettei meidän tuloa voinut olla kuulematta”, Maverick hymyili ja sai toisen naurahtamaan.
“No joo, kieltämättä kuulin tuonne toiselle puolelle pihaa, että nyt on joku parkkipaikalla. Mutta ei se mitään, kyllä tänne ääntä mahtuu.”
Mies ojensi kätensä, johon Maverick tarttui.
“Maverick”, poika esittäytyi ja oli sekunnin murto-osan ajan ihan varma, että toisen ilme muuttui hieman nimen kuullessaan. Ihan kuin mies olisi kohauttanut hieman kulmiaan. Ei, ehkä Maverick ylitulkitsi. Eihän täällä hämärässä edes nähnyt kunnolla.
“Ethan. Mä työskentelen täällä vähän sellaisena jokapaikanhöylänä. Mä voin näyttää teille vähän tallia, niin saat hevosesi karsinaan”, tummaverikkö jatkoi yhtä rennolla tyylillä kuin aiemminkin ja se sai Maverickinkin karistamaan epävarmuudet mielestään.
“Jes, kiitos. Nala on onneksi vähän hiljaisempi karsinassa kuin trailerissa”, Maverick myhähti ja kolmikko seurasi Ethania talliin.

“Ai se on budjonny? Siistiä!” Yevaksi itsensä esitellyt mustahiuksinen nainen hihkaisi katsellessaan uuteen karsinaansa päässyttä Nalaa kalterien takaa.
“Varo vaan, nyt sait ihailijan. Ja tuo on muuten vielä sellainen yksilö, että siitä on sitten vaikea päästä eroon”, Ethan naljaili ja sai Yevan mulkaisemaan tämän suuntaan. Pienikokoinen nainen mutisi jotain venäjäksi ja kääntyi sitten takaisin Nalan puoleen kurkottaen silittämään tätä.
“Joo, se on budjonny. Suoraan Venäjältä tuotu”, Maverick jatkoi keskustelua hymyillen palaten keskustelun alkuperäiseen aiheeseen.
“No sittenhän meillä on jotakin yhteistä”, venäläisaksentilla varustettu nainen leperteli Nalalle, joka tuntui nauttivan täysin siemauksin saamastaan huomiosta.
Se oli ainakin tyytyväinen. Ja niin kai myös Maverick. Talli vaikutti kivalta ja samoin ainakin nämä kaksi tallityöntekijääkin. Ja ainakin he pitivät hänen hevosestaan.

Poutapilvien takaa kurkkiva kevätaurinko lämmitti hellästi säteillään Twin Falls Farmin ulkokenttää, jossa musta tamma ravasi kaula kauniisti kaartuneena pitkin kentän reunoille muodostunutta uraa. Maverick seisoi keskellä kenttää pitkä juoksutusraippa kädessään ja katseli energisenä liikkuvaa tammaansa. Oli myönnettävä, että Nala oli aika upeannäköinen auringonsäteiden saadessa tummanpuhuvan karvan kiiltämään kilpaa päässä olevan nahkariimun kanssa.

Maverick eksyi ajatuksissaan hetkeksi tammansa lähestyviin synttäreihin. Joskus oli vaikea uskoa, että tuo varsamaisen utelias duracell-pupu kääntyisi jo ensi viikolla 7-vuotiaaksi. Ja että heillä oli takanaan yhteistä matkaa jo puolisen vuotta.
Pienistä alkuvaikeuksista huolimatta Maverick oli huomannut, että tammassa oli paljon sellaisia ominaisuuksia, joita hän arvosti suuresti. Nala oli esimerkiksi sellaisella mukavalla tavalla varsin herkkä avuille. Se teki siitä varsin miellyttävän ratsastaa - parhaimpinä päivinä Maverickista tuntui jopa siltä, että tamma liihoitteli eteenpäin pelkällä ajatuksenvoimalla.

Nala osasi myös ilmaista varsin selkeästi, mikäli jokin asia ei miellyttänyt sitä. Se ominaisuus tammassa muistutti Maverickia joskus vähän liikaa hänen äidistään, mutta toisaalta Nala oli temperamentiltaan juuri sellainen, että se opetti Maverickiakin kehittymään ratsastajana. Selässä ei auttanut matkustella ihan valtoimenaan pelkkänä perunasäkkinä, vaan jokainen askel täytyi oikeasti ratsastaa ajatuksen kanssa.

Nala oli kuluneen treenikauden aikana kerännyt ihan kivasti lisää lihasmassaa. Sen todella huomasi treenatessa - tamma jaksoi tosissaan jo kantaa ihan eri tavalla itseään. Ja etenkin näin auringonvalossa lihaksikkuus näkyi kyllä päällepäinkin. Tamma alkoi oikeasti jo hiljalleen näyttää ihan uskottavalta kilpahevoselta. Siitä oli kiittäminen säännöllisiä treenejä, maastakäsittelyn parissa ahkerasti vietettyjä tunteja sekä viikottaisia valmennuksia Dorothy Hillin haukankatseen alla.

Maverick oli oikeastaan huomannut alkaneensa hiljalleen miettiä, olisiko Nalasta sittenkin kenttähevoseksi. Vaikka nuori mies oli jo vuosien ajan ollut aika vannoutunut esteratsastaja, oli hän aina pitänyt maastoesteidenkin hyppäämisestä. Ja vaikkeivat Dorothyn valmennukset aina olleet pelkkää nautintoa, oli Maverick oivaltanut niiden myötä paljon uutta kouluratsastuksenkin maailmasta ja innostunut sileäpuolen treenaamisesta ihan uudella tavalla. Maverick oli yhden valmennuksen päätteeksi jopa rohkaistunut kysymään Dorothylta itseltään tämän mielipidettä siitä, olisiko heissä Nalan kanssa potentiaalia starttaamaan pienissä kenttäluokissa jo kuluvan kevään aikana.
“Minä olen valmentaja. En mikään ennustaja”, nainen oli todennut tiukasti tuhahtaen. “Eihän sitä tiedä kuin kokeilemalla”, se oli kuitenkin lisännyt vielä perään yllättävän lempeästi. Ainakin tavallaan siis valmentajansa siunauksen saatuaan Maverick oli uskaltautunut ilmoittamaan heidät näin aluksi muutamiin koulukisoihin, joista oltiin selviydytty ihan mukavalla menestyksellä.

Poika havahtui ajatuksistaan, kun taskussa oleva puhelin kilahti saapuneen Snapchat-viestin merkiksi. Nala oli saanut laukkailla jo hetken aikaa molempiin suuntiin vähän reippaamassa tahdissa, joten Maverick pyysi tammansa siirtymään takaisin käyntiin ajatellen, että ehkä hän voisi ihan nopeasti kurkata puhelintaan sillä välin, kun Nala saisi käyskennellä treenin päätteeksi vapaana kentällä. Olihan tässä irtojuoksutuksen parissa pyörähtänyt jo melkein parikymmentä tehokasta minuuttia.

Puhelimen näytölle oli ilmestynyt muutamia ilmoituksia, joista kaksi ylintä kiinnittivät pojan huomion itseensä.

Snapchat now
from Tristen Cadman

Whatsapp 1 hour ago
Jennifer Brooks
Heyy Mav… I know we're not on the best of terms and you've ignored my previous messages probably on purpose, but I'd really like to talk to you. Can we meet?

Maverickin huulilta pääsi ilmoille syvä huokaus. Jennifer oli ihan mukava tyttö, mutta Maverick ei suostunut sivuuttamaan sitä faktaa, että samaan aikaan Jennifer oli myös hänen sekopäisen ex-tyttöystävänsä paras kaveri. Eikä Maverick voinut oikeastaan ymmärtää, miksi tyttö jaksoi jatkuvasti viestitellä hänelle, vaikka hän vastasi tämän viesteihin vain satunnaisesti. Etenkin niiden Wyattin bileiden jälkeen Jennifer oli muuttunut jo aika riivaiseksi, mutta Maverickilla ei siitä huolimatta ollut sydäntä pistää tyttöä estoille.

Maverick jätti Jenniferin viestiin vastaamisen myöhemmälle ja napautti sen sijaan Tristenin lähettämän snapin auki. Hetkeä myöhemmin Maverickin kasvoille levisi huvittunut virnistys, kun tämä pääsi lukemaan parhaan ystävänsä kauhistuneen pärstäkuvan tähdittämää viestiä. Tristen oli pari päivää sitten törmännyt vuosisadan suurimpaan ongelmaan - kaksi eri tyttöä oli pyytänyt häntä parikseen promeihin, eikä tämä osannut päättää, kumman pyyntöön suostuisi. Nyt se raportoi kiihkoissaan kolmiodraaman uusimmista käänteistä Maverickille, jonka täytyi tietysti toimia tämän henkilökohtaisena psykologina tässä kovin karmaisevassa tilanteessa.

Maverick tähtäili jo puhelimensa kameraa kohti Nalaa ystävälleen vastatakseen, mutta puhelimen ruudun läpi tammaa katsellessaan hän havahtui hyvinkin nopeasti siihen, ettei Nala todellakaan käyskennellyt ympäri kenttää omatoimisesti tai kuikuillut ympäristön tapahtumia tuttuun tapaansa aidalla norkoillen. Tamma oli parhaillaan upottamassa hammaskalustoaan kentällä lojuvaan värikkääseen puomiin.
“Jesus Christ… do not eat it! Nala!” Maverick manasi säikähtäneenä. Tamma keskeytti puuhansa pojan vislauksen kuullessaan ja lähti laukkaamaan tätä kohti höristettyään korviaan taskussa rapisevan porkkanapussin äänelle. Nalan pysähdyttyä Maverickin eteen, palkkasi poika hevosen hienosta luoksetulosta parilla porkkanapalalla ja rapsutuksilla, mutta huokaisi katseen kiinnittyessä takaisin puomiin, jonka pintaan oli ilmestynyt lovi.
“Oh, for god-fucking-sake...”, tämä mutisi hiljaa itsekseen hampaidensa välistä ja kiinnitti kädessään pitelemänsä liinan kiinni tammansa riimuun.

Viesteihin vastaaminen ja uhkaavasti lähestyvät promit työntyivät hetkeksi hänen ajatuksissaan taka-alalle, kun tämä kirosi hiljaa mielessään sitä, miten hiljalleen kotibileiden jälkeen plussan puolelle kääntynyt pankkitilin saldo hupenisi uuteen estekalustoon, jonka hän joutuisi varmaan pian Twin Falls Farmille kustantamaan.