Nicon kirja

Nico oli saapunut Idahoon ennen minua ja minä poljin maastopyörälläni kohti uutta tallia. Oli melko lämmin sää ja vähän pilvistä, eli juuri sopiva ilma. Risteyksessä piti vielä pysähtyä tarkistamaan kartasta suunta, jonka jälkeen jatkoin matkaani puhelin kourassa ja kohta kaarsinkin tallipihaan. Twin Falls Farm vaikutti hiljaiselta tänään. Niin, tiesin, että Western Weekit olivat vielä meneillään ja tiesinpä myös sen, että tältä tallilta siellä oli jopa kaksi tiimiä mukana. Eipä siis ihme, että oli hiljaista. Kyllä tallilla näytti pari teiniä ainakin pyörivän, mutta tosiaan iso osa porukasta oli ilmeisesti Texasissa tällä hetkellä.

Jätin pyöräni tallin seinää vasten lojumaan enkä vaivautunut kuin lukitsemaan sen vain takarenkaasta. Ei kai täällä nyt pyörävarkaita pyörisi... Pyöräillessä oli tullut kuuma joten jätin ohuen kevättakkini pyörän päälle marssien sen jälkeen talliin. Kurkkasin vain pikaisesti, jonka jälkeen lähdin etsimään tarhoja. Ne löytyivätkin pian ja tutun hevosen kultainen karva vilkkui puiden takaa heti. Tallustin tarhaan ja vastassa minua oli niin Nicolo kuin sen kaksi uutta kaveriakin. Tarhassa oli nimittäin musta puoliveritamma ja punarautiaanpäistärikkö pikkuriiviö, joka oli heti nuuhkimassa Nicon riimua. "Sorry, too big for you little friend", totean pikkukaverille ja koitan päästä siitä eroon menemällä Nicolon luokse.

Talutan ruunaani talliin ja kohti sen karsinaa. Toisessa päässä hääräilee joku nuori... herra. Jokin hänen olemuksessaan tavallaan ärsyttää ja ihmettelen myös sitä, kuka pitää pipoa tällä säällä päässä. Eikö sille tule kuuma? Annan ajatusten kuitenkin olla ja jatkan Nicon karsinaan. Harjailen ruunaa hetken, jonka jälkeen olin kääntymässä käytävän puolelle vaihtamaan hoitovälinettä vain säikähtääkseni aiemmin näkemääni nuorta herraa, joka on yhtäkkiä ilmestynyt nokkani eteen. "Mistä helvetistä sä siihen ilmestyit??" Älähdän hiljaa ja nuorempi esittäytyy heti Kansasiksi. Esittäydyn takaisin ja kerron tuolle ilmiselvän tosiasian: olen uusi täällä. Pipo, joka aiemmin herätti ihmetystä, saa minut tällä kertaa hymähtämään huvittuneena. Se on oikeastaan aika hauska kissankorvineen ja "PUSSYCAT" teksteineen. Nappaan kaviokoukun harjapussukasta ja jatkan Nicolon hoitamista, mutta tuo nuorempi... Kansas? Jäi karsinan luokse höpöttelemään enkä ole ihan varma mistä se edes höpöttää ja pitäisikö mun kuunnella, höpöttääkö se mulle vai tuliko joku sen kaveri käytävälle??? Enkä varmana enää kehtaa kurkata, jos se höpöttääkin mulle ja mä en oo yhtään kuunnellut.

Kapuan tallin pihalla ruunan selkään ja ohjaan sen kohti kenttää. Kentällä koitan tehdä enemmän jotain perus juttuja vain. Ei mitään liian ihmeellistä. Wilmingtonissa tuli käytyä eilen illalla ja jotenkin tämä kyläpahanen tuntuu vähän jopa kotoisalta, mutta toisaalta ihan erilaiselta. Kyllä täällä varmasti jonkin aikaa viihtyisi. Olinpas myös nähnyt tallin seinällä esitteen tulevasta Twin Riders Cupista ja mietin pitäisikö noihin ilmoittautua. Nicololla olisi kuitenkin hyvin aikaa tottua paikkaan ennen kisoja ja tapahtumassa olisi tekemistä oikein kunnolla. Ehkä sitä pääsisi myös tutustumaan paremmin muihin tallilaisiin, paikallisiin ja muihin kilpailuissa käyviin ihmisiin. Jos mukaan haluaisin, pitäisi kuitenkin luokkakoon puitteissa olla nopea ja ilmoittautua ennen kuin ne menisivät täyteen.

Päätin kaartaa kentältä vielä kohti jotain lähimaastoreittiä. Auto huristaa ohitseni maltillisesti ja kuulen tallin takaa kipakan hirnaisun. Oletan autossa olijan olevan sen pikkuriiviön omistaja. Tai en muutakaan keksi, miksi se hirnuisi yhtäkkiä tuolla, kun random auto ajaisi pihaan?

Metsässä käppäily on aina kivaa hevosen kanssa tai ilman ja pienen lenkin jälkeen on aika palata tallille. Uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu aina vähän awkwardilta, mutta toivottavasti saisin täältä hyviä kavereita.

Jätin välipalan kissalleni Aangille ja suljin matkapakun oven sanoen sille heipat. Lähdin polkemaan tallille himmaillen ja katsellen maisemia. Täällä ne olivat kauniit. Tallilla kävelin suoraan tarhoille. Siellä hevoset nautiskelivat auringosta ja oli vähän tympeää hakea Nicolo pois päiväuniltaan.



Tallissa häärää joku jota en ole aiemmin vielä nähnyt. Tuntuu vain ettei tummatukkaisella naisella ole mitään hajua mitä tuo häärää. Mietin onko se ikinä edes ollut tallissa tai nähnyt hevosta? Siinä hetken seurailtuani tuon touhuja, tuntuu kuin sen ajatuksen juoksu olisi yhtä nopea kuin kissanpennulla: Hyppää asiasta ja tavarasta toiseen sekunnin murto-osassa. En viitsi mennä kuitenkaan jututtamaan naista, touhut näyttävät tärkeiltä... Kai? Vien Nicolon karsinaansa hoidettavaksi.

Kentälle on jäänyt vähän esteen jäämiä edelliseltä tai edellisiltä. Siirtelen puomeja hiukan itselleni mieluisaan muotoon ja hyppään valmiiksi tultuani ruunani selkään. Lämmittelen ensin omia lihaksiani pyritellen raajoja eri tavoin käynnissä, jonka jälkeen verkkaan Nicoa käynnissä ja ravissa ensin ilman puomeja. Sen jälkeen löntystelemme vähän puomejakin molempiin suuntiin, mutta ruunaa vähän väsyttää keskeytyneet päiväunet, joten se vähän kolauttelee aika ajoin kavioitaan puomeihin. Laukassa ruuna vähän tsemppasi ja kolahteluja tuli vähemmän. Loppuun kävelytin Nicoa maasta siivoillen puomeja sivuun. Päätin kuitenkin palata vielä selkään ja vetää pienen loppuverkkamaaston tutustuen samalla lähimaastoihin vähän lisää.

Mä tiesin, että mulla oli ennakkoluuloni amerikkalaisa kohtaan. (Eikä ne kyllä aina tehneet niistä eroon pääsemistä kovin helpoksi...) Näin kuitenkin kevään tullen kaikki tää ankeus ja negistely on alkanut ottaa koville ja olen alkanut haluamaan elämältä jotain muuta. Haluta antaa mahdollisuuden. On ollut ensimmäistä kertaa vuosiin jopa vähän yksinäistä ja haluaisin oikeasti jopa tutustua nykyisiin tallikavereihini. Tosissani, saada ehkä jopa kavereita... Niin, kavereita. Ei mulla ollut kavereita, onkohan mulla ollut koskaan kavereita? Niinku ihmiskavereita. Ehkä joskus lapsena. Se tuntui jopa vähän surulliselta. En mä kyllä tiennyt miten kavereita edes tehtiin, tuntuu kuin muilla olisi jokin sisään asennettu oletusasetus, joka multa vain jostain ihmeen syystä puuttui. Kai sitä voisi silti kokeilla, ei saa enää nössöillä... No joo, se niistä pyöräilyajatuksista, olin nimittäin kovaa vauhtia saapumassa jälleen tallille.

Pyörittelin naruriimua hermostuneena käsissäni, enkä tiennyt mitä tehdä. Ottaakko Nico ja mennä ratsastamaan vai mennäkkö puhumaan... Ihmisille.... Nicololla ei ollut samoja ongelmia kuin minulla, viimeksi se lepäili kavereiden kanssa ja nyt se rapsutteli jotain kirjavaa kaveria. Ne olivat oikeastaan aika lutuisia, ei kai niitä raaskinut häiritä... Toisaalta raaskisiko ketään tallilla touhuavaakaan häiritä....


Kävelin reippaasti takaisin kohti tallia pyöritellen samalla naruriimua käsissäni. Näin taas sen viimeksi ohi mennen tavanneeni tummatukkaisen naisen, jota en vielä ehtinyt jututtamaan, kun en raaskinut keskeyttää sen hääräilyä. Se puuhasi intensiivisesti jonkin parissa, joka näytti hämärästi tutulta.... Lähestyin hääräävää naista ja jos oikein olin kuullut ohi mennen, sen nimi oli Statler. Yskäisin testiksi, että ääntä vielä lähtee ja sitten suolsin sellaisen sanapötkön suustani, että toivoin etten emämunannut heti toista pientä keskustelua, jonka tällä tallilla kävisin: "Heiiii, anteeks et mä häiritsen sua. Rakenteleks sä hyönteishotellia? AINII MOI oon Antonio... Öööh... Oon aika uus täällä jajosoonoikeinymmärtänyniinsäkäänetooOllutäällävieläkovinkauaa.... Mä en tunne täältä vielä ketään... Mmh Voitaisko öh.. Joskus vaikka rupatella...??" : D Oli meinaan aika awkward aloitus.

Kävelin vähän hermona tutun tallin pihassa. Mun estevalmentaja Aifric oli ajanut meidät sinne ja lähtenyt itse katselemaan paikkoja. Se oli kisannut kahtena edellisenä päivänä koulussa ja esteissä, mutta näin että sitä painoi joku. Kisaaminen ei ollut onnistunut niin hyvin, ne alisuoriutuivat Sissin kanssa totaalisesti. Monet asiat pyöri munkin päässä.

Jos kisapäivä itsessään ei ollut tarpeeksi jännittävä niin nyt itketti huolella, kun kultainen ratsuni oli muuttunut ruskeaksi. Se oli liannut itsensä totaalisesti ja mä kiiruhdin sen kanssa talliin, että ehdittäisiin ajoissa lämmittelyihin maneesiin. Mä puunasin sitä ainakin kolmella eri harjalla ennen kuin se alkoi näyttää taas itsensä väriseltä, jonka jälkeen hain tallista sen mustat kisakamat.

Napitin vielä mun turhan lämpöisen kisapaidan kiinni ylös asti ja siistin sen edustuskelpoisen näköiseksi. Paita oli aika värikäs ja mietin olisiko se liian värikäs, muilla kilpailijoilla oli enimmäkseen hillitympiä paitoja. Myös mun farkut oli värikkäät ja onneksi ei yhtä kuumanhiostavat kuin tämä paita. Olikohan se ihan hirveä... Mulla oli kynsilakkaakin, ekaa kertaa ihmisten ilmoilla. Tavallaan toivoin ettei kukaan huomaisi.

Ratsastin kentälle, kohta olisi mun vuoro. Tämä western riding ei ollut mulle kovin tuttua, mutta Nicololle se oli. Oltiin me vähän koitettu harjoitella yhdessäkin, mutta mun juttu oli enemmän kaikki sellainen yleishyödyllisempi niin kuin trailissa... Arvostelun kohteena olisi muutenkin vähän eri asiat. Mua jännitti hirmuisesti ja tuntui, että meni vähän penkin alle. Loppujen lopuksi päästiin kuitenkin sijoille, 5. Sija. Mun oli vaikea uskoa sitä ja mua jännitti myös olla ihmisten edessä palkittavana, melkein toivoin etten olisi ollut.

Kun hienosti suoriutunut ruuna oli hoidettu ja viety takaisin tarhaan, käveleskelin vielä tallissa. Muistin, että olin jo kolme kertaa kävellyt laidunkauden ilmoittautumisen ohi unohtaen samalla sekunnilla siihen ilmoittautumisen. Päätin käydä laittamassa Nicon nimen paperiin ja lisätiedoksi sen, että lähtisimme heinäkuun alussa kesäleirille monen muun tallilaisen kera, joten myös oma ruunani olisi laitumella vain 7.7. asti.

Käppäilin maastossa Nicon kanssa. Kisoihin treenaaminen alkoi stressata liikaa kun toinen osakilpailu lähestyi. Joella oli paljon paikallisia. Kultakuume oli mielestäni niin älytöntä. Ihmiset hurahtaa nopeasti turhanpäiväisiin jonkun rikastumisen toivossa, helvetin kapitalismi. Käännyin pois ihmisrysästä takaisin metsään. Linnut visersivät varoitusääniä, ne olivat ehkä vähän herkillä nyt kun tavallista enemmän porukkaa liikkui metsässä kullan kiilto silmissä.

En ollut vielä juurikaan ehtinyt tutustua paikallisiin saatikka omiin tallikavereihini. Olin kuitenkin aina tallilla ollessani kuunnellut jutteluita ja toki kaikenlaisia juttujakin liikkui ja niitä milloin missäkin marketissa ja kahvilassakin kuuli. Olin oppinut ainakin sen verran, että ilmeisesti Cooper ja Harper seurustelivat ja Kansas tuntui olevan aina joka paikassa, varsinkin silloin kun jotain tapahtui jossain. Opin myös sen, että ilmeisesti Mikael oli Suomesta, mikä toi heti mielenkiintoisen ryhmäidentiteetin tunteen. "Hei toinen tyyppi, joka on Euroopasta. Hällä väliä, että tuo oli about toiselta puolelta Eurooppaa, heti kun törmää maailmalla niin ollaan ihan innoissaan. Ihmismieli on kummallinen. Brandy taas vaikutti sosiaaliselta ja pirteältä "kaikkien kaveri"- tyypiltä, johon voisi olla helppo tutustua. Tallilla oli myös joku, jonka nimi ei ollut vielä jäänyt päähän, jonka äidin hautajaiset olivat vähän aikaa sitten. Kauhean surullista.

Tallilla oli myös vanhempaa porukkaa. Judea ja Yevaa olin harvoin tavannut, enkä ollut varma tunnistaisinko heitä, vaikka Yeva oli vieläpä töissä tallilla. Ethan taas, no se tuntuu olevan aina täällä, ihan kuin se asuisi tallilla. Opin myös, että sen pienen riiviön omistajan nimi oli Maddy, mutten tiennyt naisesta enempää kuin nimen. Tallilla oli ollut myös joku Keith, mutta se oli hävinnyt jälkiä jättämättä Western Weekien aikaan vähän ennen kuin saavuin. Statler oli tallin pitäjä ja näihin tunnelmiin liittyen olin kuullut juttua, että edellinen pääjehu oli ollut ihan kauhea ja sitten sille oli tapahtunut jotain. Ei ole enää kuvioissa, ilmeisesti missään. Mullattu. Niin ja onhan täällä muutenkin tullut ruumiita. Jotkut tästä talliporukasta oli löytänyt sellaisen vähän aikaa sitten ja jopa mua jututettiin asian tiimoilta. En tuntenut koko äijää, joka oli kuollut. Miksi helvetissä se oli joessa? Oliko se tapettu? Miksi? Vai oliko se vain onnettomuus? En saanut kuulla yksityiskohtia ja ehkä ihan hyvä.


Palasin pikkuista polkua pitkin joen sille osalle, joka oli vähän syrjemmässä. Täällä ei jostain syystä ollut paikallisia, joten päätin jalkautua lepäämään ja antaa Nicon vähän juoda. Ensin vain käveleskelin joen rannassa potkien kiviä ja kuunnellen tuulen suhinaa puissa. Täällä linnutkin jo sirkuttivat omaa lauluaan ilman häiriötä. Sitten minulle tuli kuuma, joten päätin ottaa kengät ja sukat pois ja kääriä lahkeita sen verran, että voisin vähän kahlata matalassa rantavedessä. Nopeasti aloitettuani jokin joen pohjalla heijasti auringon valoa kimmeltäen. Ensin ärsyynnyin ja sitten päätin käydä katsomassa mikä se oli. Kultainen pieni kimpale. Mahtoiko se olla kultaa? Laitoin kimpaleen taskuuni ja jäin kaivelemaan joen pohjaa lisää.

---

Olin palannut tallille maastolenkin jälkeen ja lähtenyt sieltä suoraan seriffin pakeille. Tuo totesi, että ensimmäisenä löytämäni kimpale oli kuin olikin kultaa ja saisin siitä 15 dollaria. "Ei kiitos", totesin kuultuani tämän. Seriffi näytti kysyvältä. "Vien tämän kotiin, jos sopii." Jatkoin. Oli myönnettävä, että kultakuume oli iskenyt minuunkin. En ollut immuuni, niin kuin ehkä ajattelin. Olin kaivanut taskut täyteen myös pelkkiä kiviä sen takia. Siksi en halunnut rahoja. Sitä paitsi $15 ei ollut kovin paljoa. Tai riippuu keneltä kysyy, mutta minä pärjäisin ilman sitä. Halusin ottaa kimpaleen kotiin ja laittaa sen esille ikkunalaudalle tai johonkin muualle. Tai tehdä siitä jotain itse.

Jännitin jälleen kilpailuja kovasti. Olin edellisen osakilpailun epävarmuudesta huolimatta pukeutunut jälleen aika värikkäästi. Tallilla vilisi porukkaa, tallilaisia ja muualta tulleita. Osa talliporukasta kilpaili tänään, Harper samassa luokassa kuin minä ja Ethan sekä Cooper ja ilmeisesti myös Haylay oli Twin Falls Farmilta vaativammassa luokassa. Esteet ja koulu oli kisattu jälleen aikaisempina päivinä ja Aifricilla oli mennyt taas vähän heikosti. Se oli yhden luokan jälkeen sanonut, että meinasi keskeyttää radan, mutta jatkoi sitten kuitenkin loppuun. Se oli tullut viimeiseksi, mutta luokassa oli myös kaksi hylättyä ratsukkoa.

Talutin varustettua Nicoa tallikäytävällä kohti maneesia ja lämmittelyä. Käytävällä tulee vastaan Cooper ja sen hevonen Ronya. Ronya on Nicolon tarhakaveri ja se meinasi haluta kovasti mennä pöhisemään kaverinsa kanssa joten matkamme maneesiin keskeytyi hetkeksi. Koitin vähän rupatella Cooperin kanssa, mutten tuntenut tuota vielä kovin hyvin. Lopuksi toivotin sille onnea kisaa varten.

Maneesissa ratsasti jo monia ratsukoita, joista yksi oli Harper ja sen poni Spike. Spikeä ei ollut vaikea tunnistaa, se oli niin hauskan värinen pilkkusirkus. Nousin selkään ja aloin itsekin lämmittelemään ja ennen luokkamme alkua, halusin käydä toivottamassa myös Harperille onnea kisoihin. Tuntui vähän awkwardilta yrittää jutella tallilaisille vielä, mutta ehkä se helpottaisi vielä ja koitin kovasti alkaa tehdä töitä tutustumisen eteen. Tiny steps, tiny steps...

Oli jälleen kisasuorituksen aika. Koitin ratsastaa parhaani mukaan, mutta pieniä virheitä - sellaisia jotka itsekin huomasin - tuli tehtyä ja lopulta se näkyi tuloksissa eikä palkintosijoille päästy. Tavallaan se harmitti, mutta toisaalta ei niin paljoa kuin olisin kuvitellut. Parilla tallilaisella kuitenkin meni luokissa sen verran hyvin, että sijoituksiakin tuli. Hyvä me! tai jotain.