Spiken kirja

"Siellä on vanhuksella hyvät oltavat", totesi Marion Widmore vajotessaan kävelykepin avittamana suureen nahkasohvaan. "Ajatelkaa: ruoka tulee valmiina ja korttipeliseuraakin löytyy varmasti aina."
"Niin, mutta eikö olisi parasta kuitenkin olla niin pitkään kotona kuin vain suinkin pystyi?" Harper tiedusteli.
Hän korjasi asentoaan kannatellessaan sylissään sekä painavaa satulaa, suitsia sekä valtavaa harjapakkia. Satulavyö valahti tavaramuodostelman päältä ja vaikka Harper yritti napata sen kiinni saappaankärjellään, luisui vyö kilisten lattialle.

Marion näytti mietteliäältä. Hän ei todennäköisesti ollut kunnolla kuullut, mitä Harper oli hänelle sanonut,
joten hän kenties puntaroi mielessään sopivan poliittista vastausta. Olihan hän kirinyt jo kiitettävään ikään, sellaiseen, jossa soisi päästä jo eläkkeelle hevostilan arjesta. Marion oli tänäänkin ripustanut kaikki kosteilta tuntuneet jännesuojat kuivumaan kuivaushuoneen narulle, vaikka isoin osa töistä olikin jo ulkoistettu nuoremmille tekijöille.
"Älä surkuttele", Marion vastasi pitkän mietintätauon jälkeen Harperille. "Tulethan käymään sitten?"
"Totta kai", Harper nyökkäsi päätään surun alkaessa kuristaa hänen kurkkuaan.

"Marion on ilmeisesti päättänyt lähteä vanhainkotiin", Harper sanoi myöhemmin illalla ratsastaessaan Spikellä saman aikaisesti Sophien ja hänen Holly-tammansa kanssa.
Auringonlaskua edeltävä valo oli kuparinsävyistä, ilma tyyni ja vielä tähän aikaan vuodesta viileä. Ratsastajat olivat palailemassa hiekkatiellä suoritetuilta loppukäynneiltään takaisin tallille.
"Tiedän", Sophie huokaisi.

Harperia huoletti ratsutilan tulevaisuus. Kuka siirtyisi Marionin paikalle tilan johtoon? Myytäisiinkö tila? Voisiko Spike enää silloin asua Twin Falls Farmilla? Kulunut talvi oli sujunut niin moitteetta juurikin Marionin ja hänen ihanan kotitallinsa johdosta, että Harperia kylmäsi ajatus tämän kaiken loppumisesta.
"Eikö sinun äitisi haluaisi ryhtyä hevostilan pitoon?" kysyi Harper ja katseli lännessä näkyvää punakultaa, joka ennusti taivaan pian pimenevän. Vain viiden minuutin päästä heidän sormensa ja varpaansa tuntuivat jo kohmettuneen viilenneestä illasta.

"Harper, me muutetaan äidin kanssa", Sophie täräytti. "Äiti ja isä eroavat. Isä on jo toinen jalka uuden naisystävänsä oven välissä, joten en  voi kuvitellakaan jääväni asumaan hänen kanssaan. Äiti löysi töitä ja asunnon meille Etelä-Carolinasta."
Ajatus järkytti Harperia. Twin Falls Farm ilman Sophieta, tai herra varjelkoon - ilman Sophieta ja Marionia, oli liian outo ajatus ymmärrettäväksi. Spike pysähtyi huomatessaan ratsastajansa jännittyvän selässään.
"Mitä? Milloin?" Harper kannusti Spiken jälleen liikkeelle ja ohjasi hevosensa takaisin Sophien ja Hollyn viereen. Hevonen pärskähteli eteenpäin, mutta oli kiireissään kompastua jalkoihinsa ja kompuroi.
Sophie vilkaisi päinvastaiseen suuntaan. "Ensi kuun jälkeen."

Koko Harperin tuntema talliyhteisö oli muuttumassa hänelle täysin vieraaksi. Hänen katseensa painui maihin, jossa Spiken kaviot löivät jyskyen kohmeiseen maahan. Sen hengitys oli jo tasaantunut päivän treenin jäljiltä, mutta Harperin hengitys alkoi sen sijaan tiheentyä sydämen alkaessa jyskyttää hullunlailla. Harperista tuntui, että maailma alkoi pyöriä hänen edessään.

"Harper?" hätääntyi Sophie. "Harper!"

Tyttö ryhdistäytyi hevosensa selässä ja pudisti päätään saadakseen horisontin keinumisen lakkaamaan. Mutta Harper saattoi ajatella vain tulevaa muutosta.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Hetken aikaa Sophie yritti jatkaa jutustelua, mutta koska Harper ei juuri vastannut keskusteluyrityksiin, alkoivat tytöt riisua hevostensa varusteita täydessä hiljaisuudessa.

"Voidaanko edes tehdä viimeisestä kuukaudestani Wilmingtonissa paras mahdollinen?", kysyi Sophie poistuessaan tallilta.

Spike ja Harper selvisivät viimeisen esteen yli puhtaasti.

Vaikka Harperin edellinen yö oli mennyt murehtiessa Sophien muuttoa ja ratsutilan tulevaisuutta Marionin lähtiessä vanhainkotiin, oli hän pystynyt siirtämään omat tuntemuksensa syrjään ja luvannut ystävälleen viettävänsä hänen kanssaan unohtumattoman viimeisen kuukauden Twin Falls Farmilla. Sophie laukkasi raudikollaan uralla ja muisti kehua Harperia virheettömästä suorituksesta esteillä.

 "Luuletko, että Twin Falls Farmille löytyy joku jatkamaan tallitoimintaa?" Harper kysyi Sophielta melko varovaisesti eilisistä jännitteistä johtuen. "Vaikka ostaja löytyisikin, mikähän todennäköisyys on sille, että nykyiset asiakkaat saavat jäädä tänne asumaan?"

Sophie kohautti olkiaan ja pyyhkäisi kasvoille laskeutuneen hiussuortuvan sivuun. Hän antoi Hollyn siirtyä käyntiin, taputti tätä kaulalle ja antoi jalkojensa valua jalustimista. "En osaa sanoa. En tiedä ensimmäistäkään potentiaalista tulevaa tallinpitäjää."

Maneesin ovi aukesi puhaltaen viileää kevätilmaa lämpimän maneesin uumeniin. Sisään asteli Marion tämän jo iäkkäämmän täysiverisensä kanssa, joka oli aikanaan ollut menestynyt laukkahevonen. Tätä nykyä Sugar toimitti lähinnä täysipäiväisen oloneuvoksen virkaa, mutta jota Marion oli tuon tuosta tyrkyttämässä muille ratsastettavaksi. Marionin tytär oli saapunut tänään ruunan ratsastajaksi.

Sugar kiiruhti vauhdikkaasti ohitsemme kun ohjasin Spiken Sophien rinnalle. Sillä oli edelleen virtaa kuin nuoressa kilpahevosessa ja peittosi vauhdikkuudessaan nuoremmat hevoskaverinsa.

"Tuli mieleen yksi idea" Harper sanoi ja viittoili Sophieta lähemmäksi. "En saanut unta yöllä ja mietin, miten voisimme levittää sanaa omistajanvaihdoksesta ja kutsua alan ihmisiä tiluksia katsomaan."
"Niin?" uteli Sophie, joka ei malttanut kuunnella edes lausetta loppuun. "Avoimien ovien päiväkö?"
"Estekilpailut! Marion voisi esittäytyä kilpailuissa ja kertoa oman tarinansa talliyrittäjänä. Hän saisi varmasti sympatiat puolelleen kun selviäisi, että hän on siirtymässä vanhainkotiin ja tallin tulevaisuus on vaakalaudalla" supatti Harper innostuneena.
"Tuohan on hyvä idea!"

Marion oli mielissään siitä, että tytöt niin palavasti tahtoivat löytää Twin Falls Farmille arvoisensa jatkajan ja hän suostui ehdotukseen empimättä. Ei ollut epäilystäkään: Marion halusi elämäntyönsä jatkuvan.

Myöhemmin illalla kun Harper oli kylmäämässä Spiken jalkoja vesikarsinassa saapui Sophie paikalle pienen punakantisen muistikirjan kanssa. Hän käveli tomerasti saappaankannat kopisten paikalle, pyöritteli mustekynää hampaissaan ja näytti lopulta Harperille suunnitelmiaan. Monen monta ideaa oli vedetty yli, yhdistetty toisiinsa koukeroisin nuolin ja alleviivattu tärkeimpiä ideoita.

"Ajankohta voisi olla kahden viikon kuluttua, niin ehdimme jakaa mainoksia ympäri kaupunkia ja jotta sana saadaan kirimään mahdollisimman nopeasti", hän aloitti.
"Miksi osallistumismaksua ei peritä?" kysyi Harper tutkaillessaan muistikirjaa ja suihkautti vahingossa kylmää vettä hevosensa Spiken lautasille. Spike nosti päätään vastalauseen merkiksi ottaen pari laiskaa taka-askelta.

Sophie viimeisteli muistiinpanojaan ja alkoi sitten kertoa suunnitelmistaan tarkemmin. "Koska nämä ovat matalan kynnyksen ratsastuskilpailut ja tahdomme nähdä paikalla kaikki kynnelle kykenevät. Osallistumismaksu ei saa olla esteenä. Voimme laittaa maneesin katsomoon pienen kulhon, johon jokainen voi halutessaan käydä tiputtamassa itselleen sopivalta tuntuvan summan."
"Aivan. Eiväthän nämä mitkään fund raiserit tosiaan ole."

Harper kääntyi katsomaan Spikeä, joka alkoi hermostua omistajansa räiskyteltyä sitä taas epähuomiossaan vedellä pitkin runkoa. "Anteeksi Spike, mutta tässä on nyt tosi kyseessä."

Hän ojensi hevosensa Sophielle ja kolmikko suuntasi kohti tarhoja. Aurinko oli jo laskenut, joten ulkona oli aivan säkkipimeää. Harper napsautti tallin ulkoseinältä valot päälle ja kirkas valaistus paljasti useamman hämmentyneen hevosen katselemassa heitä tarhoistaan.

"Luulen, että Marionilla alkaa olla jotain ongelmia muistinkin kanssa", totesi Harper. "Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän on sammutellut valoja ennenaikaisesti tai noussut aamuyöstä herättelemään hevosia."

Hän ehdotti, että Sophie vastaisi kilpailukutsun ulkomuodosta ja Harper veisi niitä ympäri kaupunkia. Molemmat olivat tyytyväisiä työnjakoon.

Harper veti sisäänsä raikasta vuoristoilmaa, tiukkasi takkinsa vetoketjua ja nojasi tallin kulmaukseen odottaessaan kyytiä kotiin. Hänet valtasi valtavan päättäväinen tunne: hän olisi valmis tekemään mitä vain tallin säilyttämiseksi.

Siitäkin huolimatta, että Harper oli viimeisen viikon pyöräillyt kaupunkia ympäri jakaen mainoksia tulevista ratsastuskilpailuista, oli hänen cheerleading-varmentajansa suositellut Harperia tarkastelemaan tämän syömisiä. Se oli suora vihjaus siitä, että tyttö ei ollut lajin odottamassa tilassa. Harper tiesi olla hiiskumatta valmentajansa sanoista kotona, vaan hän piti sen visusti omana tietonaan.

Harper havahtui mietteistään, kun auringon sulattamalle ratsastuskentälle saapui toinen hevonen. Hän teki kohteliaasti tilaa ottamalla Spiken pienemmälle ympyrälle niin, ettei se enää käynyt uralla hölkätessään liinan toisessa päässä ja jotta ratsukko mahtui sen ohi moitteetta. Tyttö katsoi ruunivoikkoa hevosta, sitten sitä seurannutta ratsastajaa. Ratsastaja kohotti katseensa tsetsonin varjoista sen verran että näki Harperin ja hymyili vienosti tervehdykseksi. Harper tunnisti hänet välittömästi ja se sai hänet tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi. Hän ei pitänyt siitä, että tapasi koulukavereita näin yllättäen vapaa-ajallaan. Olikin sitten edes puolituttu, niin Harper koki tarvetta poistua tilanteesta takaisin omaan kuplaansa, jossa tarkasti eroteltiin koulu ja tallielämä.

Hän jäi tuijottamaan Cooperia pariksi ikuisuudelta tuntuneeksi sekunniksi, kunnes lopulta nyökkäsi hänelle tervehdykseksi ja siirsi katseensa jälleen Spikeen, joka oli yhtälailla huomannut tulijat ja kulki kaula vääränä luoden merkitseviä katseita heidän suuntaansa.

Jos hän vain olisi uskaltanut kysyä mitä Cooper teki Twin Falls Farmilla, mutta ei. Vastaus näytti päivänselvältä, ja se olisi tehnyt kysymyksestä ontuvan, Cooper oli tietenkin tuonut hevosensa tänne asumaan. Mutta miksi, olisi ollut ehkä tärkeämpi kysymys. Eikö Millereillä ollut oma tila Wilmingtonin laidalla? Sen sijaan Harper kehoitti hevosensa takaisin käyntiin, keräsi juoksutusliinan siistiin nippuun käsivartensa ympärille ja kiirehti pois tallin suojaan.

Riisuttuaan Spiken varusteista Harper jätti hevosensa karsinaan odottamaan iltaheiniä ja oli jo tarttunut polkupyöräänsä aikeissaan polkaista kotiin, kunnes palaneen haju sai hänet pysähtymään. Tai ei palaneen - vaan pikemminkin nuotion haju. Harper vilkaisi pihan nuotiopaikan suuntaan, jonka tulenkatkuisen oranssissa hehkussa erottuivat Marionin lempeästä hymystä vääntyneet kasvot.

Harper vilkaisi kelloaan - vielä ei ollut niin kiire kotiin. Hän laski pyöränsä takaisin jalalleen ja päätti käydä vielä kertomassa Marionille, että ratsastuskilpailuissa oli jo ilmoittautuneita ratsukoita roppakaupalla. Pitkät ja tarmokkaat askeleet vaimenivat kuitenkin nopeasti, kun hän huomasi ettei Marion ollutkaan yksin.

"Vähän pitää tehdä pesäeroa vanhempiin", sanoi Cooper ja ojensi Marionille lämpimän s'moresin.

Harper kuunteli kuinka tallin uusin kasvo, Cooper, keskusteli Marionin kanssa perheensä karjatilasta ja Millerien kuuluisista lihoista. Turhankin rehvakkaasti Harperin mielestä. Hän kävi samaa vuosikurssia Harperin kanssa, mutta eivät olleet koskaan aiemmin puhuneet keskenään, sillä kuuluivat eri kaveripiireihin. Marion viittoili Harperia istumaan heidän seuraansa.

Rubiinipunaiset kipinät ja palavan keltamännyn tuoksu tuntuivat täydelliseltä vastapainolta Harperin kiusaantuneeseen olotilaan. Sulavan vaahtokarkin sekoittumisessa paksuun suklaapalaan oli myös jotain todella palkitsevaa, ja kun Marion ojensi Cooperille kitaran, sen ikiaikaisten metallikielten helähdys tuntui varsin kotoisalta.

"Soittaisitko Rocky Mountain Highn?", kysyi Marion ja vetäisi villavilttiä paremmin ylleen.

Ilta oli jo pimennyt ja lämpötila tippui tähän aikaan vuodesta vielä pakkasen puolelle auringon laskettua. Lehdissä kirjoitettiin, että oli tavanomaista kylmempi kevät, oltiinhan jo ohi pääsiäisen. Harper otti asiakseen vuolla uusia paistotikkuja, jotta pysyisi kiireisenä eikä kokisi suurta tarvetta osallistua keskusteluun.

"Ehkä myöhemmin", Cooper sanoi selvästi vaivaantuen huomion keskipisteenä olemisesta. Hän asetteli kitaran nojaamaan puupenkkiä vasten ja silmäili Harperia. "Laula sinä jotain, Harper. Olen kuullut musiikintunneilla, että osaat laulaa."

Harper ei ole aivan varma, oliko Cooper sarkastinen vai vilpittömästi sanojensa takana. Se oli kuitenkin merkki siitä, että Cooper oli valmis avaamaan keskusteluyhteyden kaveripiirinsä ulkopuolelle. Ajatukset risteilivät hetken aikaa musiikintunneissa; milloin Harper oli viimeeksi laulanut siellä?

"Ehkä myöhemmin", hän lainasi Cooperin omia sanoja ja poika päästi spontaanin hymyntuhahduksen.

Saattoi se ollakin siis sarkasmia.

Oli niin tai näin, jo yksi lause riitti helpottamaan Harperin oloa. Marion uteli Cooperilta tämän hevoshistoriasta ja pojalla riitti  tarinoita kerrottavaksi, vaikka Harper epäilikin niiden saaneen vähän värikynää matkan varrella. Harper hymähteli keskustelun lomassa, nyökytti päätään sopivissa kohdissa ja loppua kohden rohkeni jopa sanomaan muutamia "oho", "wau", "eikä" aina suunvuoron saatuaan.

Silti jokin Cooperin olemuksessa häiritsi Harperia. Ehkä hän tunsi pientä kateutta pojan uskomattoman kuuloisista tarinoista, Cooperille tuntui sattuneen jos minkälaista seikkailua elämänsä  aikana eivätkä Harperilta löytynyt yhtään kilpailukykyistä tarinaa vastapainoksi. Miten jollain olikin noin värikäs elämä? Harper toki tiesi Cooperin olevan melkoisen vilkas tapaus ja siksi toistuvasti pienissä ongelmissa koulussakin, ehkä se selitti kaiken.

Tai sitten Cooper oli hyvä keksimään tarinoita ja käyttämään värikynää.

Nuotion rätinä alkoi hiljaa himmetä ja Marionkin osoitti väsymyksensä haukoittelemalla makeasti.

"Aika lähteä kotiin", ilmoitti Harper ojentaessaan vilttinsä Marionille. Ehtihän hän jo ainakin viiden metrin päähän, kun takaa kuului farkkujen vauhdikasta kahinaa ja vaimea kysymys: "Tarvitsetko kyytiä?"

Cooper oli kompastua juurakoihin harppoessaan perässä ja joutui pitämään tsetsonistaan kiinni, ettei tiheä pusikko, jonka läpi hän tarpoi, olisi vienyt hattua mukanaan.

Minkälaisen tarinan Cooper siitä saisi eteenpäin kerrottavaksi, jos kyyditsisi Harperin kotiin? Kuinka paljon värikynää siinä olisi? Ehkä Harper mietti liikaa.

Myös epävarmuus aiemmin käydystä keskustelusta cheerleading-treeneissä nosti päätään. Harper tiesi, että hänen piti pudottaa painoa, siksi hän oli valinnut tänään kulkuvälineekseen pyörän. Sen sijaan autokyyti veti puoleensa, etenkin nyt, kun hengitys jo höyrystyi eikä pyörässä ollut edes etuvaloa.

Hänen silmänsä osuivat omiin reisiinsä. Ne olivat täydelliset, mutta silti ne olivat liikaa. Harper kääntyi Cooperia kohti ja totesi, ettei tuntemattomien kyytiin saanut koskaan nousta.

Harper tunnusteli polkupyöräänsä pimeässä, johon vaivoin riitti pihavaloa erottamaan se viimekesäisestä ruohikosta, minne se oli kaatunut. Ilmeisesti pyörä oli kaatunut itsestään, ainakaan Harper ei muistanut jättäneensä sitä noin. Hän nousi pyörän selkään, polkaisi jalkansa irti maasta ja lähti polkemaan... tyhjää. Minkäänlaista vastusta ei tuntunut poljinten päässä, vaan pyörä suhasi eteenpäin ainoastaan Harperin potkaisemien alkuvauhtien ansiosta.

Ilmeisesti vaihteet olivat menneet rikki, niin Harper päätteli katsoessaan tarkemmin puhelimen taskulampun valossa. Ei hän polkupyöristä juuri mitään ymmärtänyt, mutta jos vaihdeketju roikkui velttona kuin villasukka, oli jotain varmasti vialla.

Paljaissa käsissä alkoi jo hieman paleltaa, kun nuotion nostattama lämpö alkoi haihtua iholta. Puhelimen akkukaan ei kestäisi kauaa täällä kylmyydessä.

Hiekkatie sorahti ja kirkkaat valot välähtivät selän takaa.

"Tarjous on vielä voimassa", totesi Cooper.

Enempää empimättä Harper tarttui ovenkahvaan ja nousi auton kyytiin.

"Ai, sinäkin olet myöhässä", Harper naurahti ja taputti rauhoittavasti hevostaan kaulalle.
"Joo", vastasi Kelsey hengästyneenä. "Emme meinanneet päästä sen Milburnien perunapellon ohi alkuunkaan, kun se tulvi niin pahasti tielle, että se näytti kuin pieneltä järveltä."

Spike sähelsi hieman kun Harper oli varustamassa sitä päivän kilpailuihin. Se otti turhia sivuttaisaskelia, oli lähes talloa Harperin saappaille ja alkoi lopulta viskomaan päätänsäkin kärsimättömänä. Harper oli hermostunut, sillä hän oli myöhässä alkuperäisestä aikataulustaan, vaikka hän olikin herännyt herätyskellon soittoon jo varhain. Sen sijaan hänen oli pitänyt odotella isoveljensä heräämistä, kun oman polkupyörän vaihteet olivat poissa pelistä. Johnson ei myöskään arvostanut sitä, että hänet herätettäisiin kesken unien, eikä Harper ollut uskaltanut ottaa sitä riskiä, vaan hän oli kiltisti - mutta malttamattomasti - odotellut kunnes isoveli viimein raaski nousta sängynpohjalta. Onneksi Sophie oli kuitenkin täsmällisempi aikataulutustensa kanssa ja saapunut rakentamaan rataa jo hyvissä ajoin.

Harper piirsi karttaa mielessään. "Sinäkö tulet sieltä suunnasta? En tiennyt, että asut niin syrjässä."

Kelseyllä oli niin vahva irkkuaksentti, että tytön vastaus meni Harperilta ohitse. Harper nyökytteli kohteliaasti, vaikkei mitään ymmärtänytkään, ja jatkoi sitten hevosensa rivakkaa harjaamista. Kuvitteliko hän vain, vai lisääntyivätkö Spiken pilkut näin keväisin..?

Ensimmäinen luokka oli jo käynnissä, kun Harper talutti Spiken kentälle Kelsey ja tulenkirjava Sheyla vanavedessään. Kentällä oli muutamia ratsukkoja, osa ratsukoista toki oli jo suorituksensa tehneet ja näin ollen siirtyneet sivummalle odottamaan palkintojenjakoa. Harper huomasi Marionin seuraamasta kilpailutohinaa maneesinkulman viereiseltä puutarhatuolilta. Marion oli nähtävästi jo istuttanut kevätkukkia tallin ikkunanpielille, niin kauniisti pelargoniat niissä kukkivat eri punasävyissä aamuauringon paisteessa.

 "Paleletko sinä? Haluatko lainata villapaitaani?" kysyi Kelsey kohteliaasti huomatessaan Harperin värisevän. Todellisuudessa Harperia jännitti niin, että koko kehoa vavisutti. Ei niinkään kilpailusuoritus - hän luotti hevoseensa sataprosenttisesti, vaan se, olisiko näistä kilpailuista apua uuden tallinpitäjän löytämiseksi. Tuntui siltä, että kaikki oli nyt näistä kilpailuista kiinni.

Harper pyöritti päätään ja antoi Spiken luvan siirtyä laukkaan. He ylittivät pieniä verryttelyesteitä vaivatta, vaikka Harper istui jännityksensä voimasta selässä kuin heinäseiväs.

"Hengitä", kehoitti Kelsey. "Minuakin jännittää."
"Pidätkö vedonlyönnistä?" Harper kysyi ohjatessaan Spiken ristikon jälkeen takaisin uralle.

Kelsey hymähti kysyvästi.

"Heikommin sijoittunut tarjoaa ruuat Wendy'sissä, sopiiko?"
"Vähän on epäreilut asetelmat, mutta hullu mikä hullu - kiinni veti!" Kelsey tartui tarjoukseen ja voitontahtoinen hymynkare häivähti hänen kasvoillaan.

Harper oli Kelseyn jälkeen vuorossa. Sheylalla ei ollut sujunut yhtään hassummin, se oli tehnyt puhtaan radan seitsemänkymmenen sentin luokassaan ja Harper tunsi siitä pientä ylpeyttä, olihan hän pitänyt ratsukolle valmennustunnin juuri kilpailuiden alla.

Pilli vihelsi lähtömerkiksi. Spike tuntui innokkaalta, siitä huokui sen palo hyppäämiseen, vaikkei nykyisen omistajansa kanssa päässytkään käyttämään kaikkea kapasiteettiaan. Nuorempana Spike oli kuitenkin kilpaillut yli metrin luokissa hyvällä menestyksellä ja Harper uskoi, että se edelleen yltäisi niihin korkeuksiin vaivatta. Näissä pienemmissä luokissa Spike oli kuitenkin painonsa arvoista kultaa; Spike hyppäsi mitä vain ja minkälaisista paikoista hyvänsä.

Yksi, kaksi, kolm-- ja siinä se taas nähtiin, kuin Spike pelasti ratsastajansa tiukasta paikasta. Ponnistus lähti kaukaa, yhtäkään askelta ei olisi kuitenkaan enää saanut sopimaan, joten Spike teki itsenäisen ratkaisun ja hoiti tilanteen kotiin.

Harper tunsi olevansa kuin kuuluisampikin esteratsastaja. Pientä sukellustakin oli havaittavissa ratsastajassa, kun Harper antoi mielikuvien viedä ja luotti täysillä hevoseensa. Hän kuvitteli ympärilleen satapäisen yleisön ja raikuvia aplodeja radan päätteeksi.  Harper oli tavattoman kiitollinen, että hän oli löytänyt itselleen juuri tämän hevosen.

"Harper MacDonald hevosellaan Little Bit, nolla virhepistettä."

Kavioiden kumina maneesissa vaimeni hetkeksi, kun Spike tiputti käyntiin Harperin antaessa sille mojovat kiitostaputukset. Kelsey oli Harperia vastassa maneesin ovella.

"Hölmö, mene takaisin - on palkintojen jaon aika!"

Aikaa ei ollut runsaasti ennen seuraavaa luokkaa. Harper ehti täpärästi kulauttaa Kelseyn ojentaman Dr. Pepper- tölkin alas, kun kuuluttaja jo huhuili heidän peräänsä. Tyttö tarjosi myös M&M's-karkkeja, mutta Harper ei jännitykseltään pystynyt syömään ensimmäistäkään.

Esteet eivät näyttäneet erityisen suurilta edelliseen luokkaan nähden. Spike eteni hyvällä itsevarmuudella, ehkä vähän turhan reippaasti, mutta mieluummin kai niin päin. Ensimmäisille esteille Harper ratsasti verrattain vauhdikkaasti ja pilkukas Spike hyppäsi sen turhan läheltä, josta seurasi yksi huolimattomuusvirhe ja puomi tömähti maneesinpohjalle. Harper ryhdistäytyi ja keskittyi rataan nyt tarkemmin. Kun hän sai Spiken vastaamaan puolipidätteisiin, koko rata tuntui lasten leikiltä.

Suorituksen jälkeen Kelsey nosti Spiken selkään raidallisen villaloimen ja Harper mietti, miksi Kelsey oli niin avulias pyytämättäkin. Toisesta luokasta ei Harperille ja Spikelle siunaantunut ruusuketta, mutta Harperia se ei harmittanut alkuunkaan.

"Olet ruuat velkaa", hän vihjasi Kelseylle, joka oli näyttää tytölle sormimerkkejä takaisin, mutta vaihtoikin suunnitelmaa Marionin hiipiessä hiljalleen heidän ohitseen.

Hevosen selästä laskeuduttuaan Harperin kasvoilla vilahtivat innostuksen kipinät. Hän irroitti keltaisen  ruusukkeen Spiken suitsista ja kiinnitti sen oman kisatakkinsa rinnuksiin, sillä hän pelkäsi, että hakaset mahdollisesti avautuessaan pistäisivät Spikea.

Jännitys korvensi Harperin vatsanpohjaa Sophien lähestyessä ratsukkoa. Spike alkoi saman tien hangata hikistä päätään Sophien  epäilemättä arvokkaaseen tuulitakkin, jolloin Sophie työnsi pilkkupään lempeästi sivummalle. Vakavoitunut ilme ei tietänyt hyvää. Sophie selvitti kurkkuaan, mutristaen suutaan tiukaksi viivaksi.

Harperin sydän oli jättää lyönnin väliin. "Jättikö kukaan kiinnostunut talliyrittäjä yhteystietojaan?"

Sophie käänsi lippalakin varjoissa piileskelevän katseensa sivummalle ja puri alahuultaan. "Ei ensimmästäkään kiinnostunutta", hän totesi ja laski päänsä painuksiin.

Tunnelma muuttui kuin veitsellä leikaten, eikä kukaan ei sanonut pitkään aikaan sanaakaan.

"No, mutta..." Kelsey aloitti pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Hyvä ruoka, parempi mieli?" hän yritti keventää tunnelmaa muistuttamalla Wendy's-vedosta Harperin  kanssa.

Estekilpailut, Twin Falls Farm
April 16th 2023

70cm 3/12, 0vp
90cm 8/10, 4vp

Yökosteuden kastelemien kenkien alla tuntui kylmä ja kohmeinen maa. Vuorenrinnettä kohoava havupuumetsä oli kuin luuranko,  tummana siluettina erottuvia lehdettömiä ja karuja oksia kuin pitkiä sormia, jotka kurkottivat lohduttomasti kohti tähtitaivasta. Ylimmät latvat nojailivat toisiinsa kiemurrellen tuulenpuuskissa.

Hän sulki silmät. Varpaita paleli.

Hetkenä minä hyvänsä.

---

Ulkotakki ei enää tässä vaiheessa päivää ollut tarpeellinen, joten Harper solmi sen vyötärölleen ja sipaisi levottomat hiussuortuvat nutturalle. Jos vielä viikko sitten uutisoitiin harvinaisen kylmästä pääsiäisestä, niin olivat lehtiotsikot nyt käännetty ympäri ja koko Wilmington kylpi mukavan lämpimässä kevätauringossa. Tämän johdosta Harper oli jättänyt tapojensa vastaisesti osallistumatta tämän päiväisiin cheerleading-treeneihin ja tullut suorinta tietä Twin Falls Farmille.

Kieltämättä talli tuntui mystisen hiljaiselta eilisen kilpailuhälinän jäljiltä. Paikalla oli ainoastaan Marion, joka nautti iltapäivästä sanomalehden ja kahvin äärellä omalla kuistillaan. Ehkä hänenkin mieltään painoi eilisen lopputulema, sillä Marion ei jäänyt totuttuun tapaansa rupattelemaan, vaan tervehdyksen jälkeen oli näyttänyt keskittyvän taas lehden lukemiseen. Spike oli riimunnarulla kiinnitettynä ratsastuskentän aitaan ja Harper selvitti sen jouhia käsipelin, välillä lisäten selvitysainetta suihkepullosta. Alkanut kevät tuntui mahdottoman kaivatulta pitkän talven jälkeen. Näin lumista - ja pitkälle kevääseen jatkunutta - talvea ei ollut kaupungissa aikoihin ollutkaan.

Harper liu'utti sormiaan Spiken lautasten lämpimillä laikuilla. Laikkuja yhdistelemällä sai muodostettua S-kirjaimen, sekä sydämen, jos oikein kovasti käytti mielikuvitusta. Hänen suunnitelmissaan oli pitää Spiken kanssa tänään vapaapäivä palautumisen merkeissä, mutta mahdottoman kaunis sää oli saanut hänet toisiin aatoksiin. Harper asetti painavan lännensatulan Spiken selkään ja ojensi paksua satulahuopaa sen alla.

Hän ei ollut mietteiltään ensin huomata taustalla voimistunutta, kohisevan pamahtelevaa ääntä. Kun se kuitenkin koveni kovenemistaan,  katsoi Harper ensiksi taivaalle. Spike oli mennä polvilleen säikähtäessään jylinää. Ukkostako huhtikuussa?

Twin Falls Farmin tarhojen takana vyöryi iso vesimassa kohti metsää ja päätietä. Se oli kuin pato olisi avattu, mudansekaista vettä työntyi voimalla alas vuorenrinnettä ja se oli vienyt mukanaan myös isoja männynoksia, jotka takertuivat pihamaan puunrunkoihin ja pamahtelivat katketessaan. Marion hätkähti ylös tuolistaan, läikytti kahvit syliinsä ja huusi: "Voi hyvä taivas, vuoristotulva!"

Aikaa puntaroinnille ei ollut, näin ollen Harper pinkaisi hevosten tarhoille katsomaan oliko yksikään hevonen saanut osumaa. Hän ei päässyt kuin etupihalle, ehtien kuitenkin todeta että vesi ei ollut työntynyt tarhoille saakka vaan vyöryi kauempana puiden varjoissa, kun Sheyla jo rynnisti rikkoutuneen aidan välistä pois ja lähti vauhkoontuneena Harperin ohi metsään. Vaikka Harper levitti käsiään ja yritti saada tammaa pysähtymään, se väisti sutjakkaasti tytön pysäytysyritykset eikä ollut missään nimessä antamassa kiinni kenellekään. Se oli potkaissut hätääntyessään tarhan poikkiaidan rikki ja onnistunut pakenemaan sen kautta. Pärske ja korskunta vaimenivat nopeasti Sheylan nelistäessä häntä pitkällä kadoten pian kokonaan näkyvistä. Yksin jääneet Ronya ja Sophien Holly-tamma pyörivät hirnuen omissa tarhoissaan vähintään yhtä levottomasti, mutta eivät onneksi näyttäneet löytävän ulospääsyäkään.

"Lähde perään, Harper!" Marion huusi laskeutuessaan vaivalloisesti kuistin portaita. Sanomalehti oli heitetty sivuun ja hän oli matkalla hakemaan hevosia sisään, kun Harper kääntyi hiekka pöllyten kannoillaan ja heittäytyi rivakasti Spiken selkään kannustaen sen liikkeelle.

Heillä ei ollut tarkkaa suuntaviivaa minne lähteä etsimään Sheylaa, joten Harper pysähteli jatkuvasti kuunnellakseen mahdollisia hevosen ääniä. Tulvan aiheuttama kohina oli hiipunut, mikä tarkoitti että vedentulo oli lakannut tai että ratsukko oli jo niin kaukana, ettei ääni kantautunut niin pitkälle. Spike ja Harper nousivat rinnettä kunnes löysivät ensimmäiselle polulle. Luulisi Sheylankin pyrkivän helpommille reiteille tiheän havumetsän sijaan.

Harper oli valtavan huolissaan Sheylasta. Se oli vasta muuttanut Twin Falls Farmille, eikä tuntenut seutuja. Sillä ei olisi mitään toivoa löytää yksin takaisin kotiin. Kuinka pitkälle se jaksaisi juosta?

Kohdassa, missä polku kääntyi jyrkästi rinteen mukaisesti, oli leveämpi tasanne jota näköalapaikkanakin käytettiin. He olivat nousseet jo usean sadan metrin matkan ja Spikekin kaipasi hengähdystaukoa. Puiden peittämä laaksomaisema oli läpipääsemättömän näköinen niin kauas kuin saattoi nähdä ja ainoa kulkija, jonka Harper havaitsi, oli taivaalla kaarteleva haukka. Olikohan se havainnut Sheylan? Oliko Sheyla loukkaantunut, haaskaako haukka väijyi yläilmoista? Harper herkisti korviaan, sulki silmänsä ja kuunteli. Sen hetkisen maailman ainoa ääni kertoi, että se mitä he etsivät, ei ollut täällä.

Kaviot löivät kivisellä hiekkatiellä heidän ravatessa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi. Spiken hengitys muuttui tiheäksi ja nopeaksi, se puuskutti raskaasti. Oli pakko kävellä.

Mutta Harper saattoi ajatella vain Sheylan löytämistä. Jokainen minuutti joka hukattaisiin kävelyyn, voisi olla kohtalokas.

Jossain vaiheessa Harper sai puhelun Marionilta; Sheyla ei ollut palannut myöskään takaisin tallille, mutta veden vyöryntä oli lakannut. Marion oli hälyyttänyt paikalle myös Kelseyn, joka oli suunapäänä lähtenyt jalkaisin kauraämpärin kanssa etsimään hevostaan. Epätoivon huokaus pääsi Harperin suusta. Puhelun loputtua Harper näppäili toisen numeron valitsijaan ja nosti puhelimen adrenaliinin sekaisin ottein korvalleen.

Linja tuuttasi kerran. Toisen kerran.
"911, what's your emergency?"

Tunnit kuluivat, mutta Harper ei ollut luovuttamassa. Niin kauan, kun hän ei saisi puhelua tallilta että Sheyla oli palannut karkuretkeltään, hän olisi etsimässä ja tekisi kaikkensa löytääkseen sen. Vaan valitettavasti ilta oli jo hämärtynyt ja pimeä tulisi pian, eikä pimeässä ollut mieltä enää jatkaa etsintöjä Harperin periksiantamattomasta tahtotilasta huolimatta. Missähän Harper mahtoi olla? Oliko Twin Falls Farm kuinka kaukana?

Puhelimessa ei ollut kenttää täällä takamailla. Ei tietenkään, olisihan Harperin pitänyt se tietää. Hän ei kyennyt edes tarkistamaan puhelimen kartasta omaa olinpaikkaansa, eikä käyttämään sitä suunnistusapuna. Se oli kertakaikkisen hyödytön kapine aina silloin, kun sitä hädän hetkellä eniten tarvitsi. Harper kirosi mielessään, että on se kumma kun ihminen on käynyt kuussa, mutta ei kykene rakentamaan tarpeeksi vahvoja telemastoja tänne maapallolle.

Ratsukko kulki nyt pimeässä pitkin vuoria, tietämättä missä olivat tai mihin edes olivat menossa. He eivät koskaan olleet käyneet näin kaukana tallilta, olettaen että he eivät siis ole vain kiertäneet ympyrää pimeässä. Sormia ja varpaanpäitä alkoi jomottaa kylmyydestä fahrenheitien tippuessa ripeästi kohti jäätymispistettä. Eteen ei nähnyt kuin muutaman metrin, jos sitäkään, mikäli kuunvalo pääsi loistamaan puiden välistä.

Pysähtyä ei voi, väsyä ei saa, sen Harper tiesi. Silloin paleltuisi.

Harperia ei kuitenkaan pelottanut. Hän oli aina ollut sellainen, joka piti päämääristään kiinni oli tilanne mikä tahansa ja vaati se sitten millaisia ponnisteluja hyvänsä. Lisäksi jokin seikkailuissa veti Harperia puoleensa kuin hunaja mehiläisiä. Tähän saakka kaikilla hänen seikkailuillaan oli ollut aina onnellinen loppu ja tähän typerään harhaluuloon Harper luotti nytkin.

Spike ei kuitenkaan voinut jatkaa loputtomasti kulkemistaan. Sen askel oli jo päivän suorituksesta raskas, kaviot kopisivat jatkuvasti kiviin ja juurakoihin, eikä se olisi todennäköisesti ottanut ensimmäistäkään raviaskelta vaikka olisi väkivalloin pakotettu. Sen olisi saatava levätä.

Pidätettä ei tarvinnut antaa kahta kertaa, kun Spike oli jo seisahtunut ja nuokutti päätään väsymisen merkiksi. Harper otti siltä satulan pois ja asetti paksun villasatulahuovan itselleen istuinalustaksi. Kuvitelmissaan hän rakensi viereisistä risuista pienen nuotion, jonka ääressä pysyisi lämpimänä, mutta Harper tiesi ettei saisi tulta syttymään ilman kunnon välineitä. Pelkällä kivien hakkaamisella tai keppien hankaamisella hän ei saisi kuin itkua aikaiseksi. Mieluummin hän säästi energiaansa ja odottaisi auringonnousua, jolloin he pääsisivät jälleen jatkamaan matkaa.

Kylmällä maalla maatessa Harper tunsi sen viimein; oli todella kylmä. Aiemmin kylmyys oli sekoittunut jännitykseen, silloin ei vielä ollut paleltanut näin paljon. Harperin vyötäisillä roikkui edelleen päivällä siihen sitomansa takki, jonka tyttö nyt kietoi itsensä päälle. Hengitys höyrysi katkonaisesti, kun hampaat kalisivat yhteen.

Lisäksi mahaa kouristi nälkä. Ruokaa hän oli viimeeksi saanut koululounaalla kello yksitoista. Harper mietti, miten nälkäinen Spike mahtaisi olla tämän jälkeen, vaikka toisaalta se voisi pahimpaan nälkäänsä käyttää ravintonaan näitä viimekesäisiä lumen alla piilotelleita heinänkorsia. Sitä, mitä se tekisi Spiken vatsan ja suoliston terveydelle, hän ei halunnut nyt ajatella.

Harper ei voinut uskoa mihin tilanteeseen oli joutunut. Eikä hän ollut vielä löytänyt ensimmäistäkään jälkeä Sheylasta.

Vasta nyt kun Harper rauhoittui, ymmärsi hän vuoren vaarat - asia, jota hän ei ollut aiemmin edes ajatellut. Kuului nimittäin ensimmäinen kojootin ulvonta. Kaukaa tosin, onneksi. Vuorilla liikkui jos jonkinlaista villieläintä ja hän oli saattanut vaaraan myös hevosensa Spiken. Spike olisi helppo saalis puumille, kun sillä ei ollut lauman suojaa vaan se oli yksin, rättiväsyneenä ja sidottuna puuhun.

Puhumattakaan uuden vuoristotulvan vaarasta.

Vyötärölle saakka ylettyvä nappakangastakki ei enää riittänyt lämmittämään Harperia. Hän punoi sormillaan takin sisällä purkaantunutta pitkää lankaa - niiden tiukka kietoutuminen sormen ympärille ei edes tuntunut missään, sillä sormet olivat tunnottomat kylmästä. Ne oli kuitenkin järkevä pitää liikkeessä, että veri kiersi. Harper siirsi katseensa taivaalle, jolloin hänen tajunnantaso alkoi laskea ja päässä pyöriä. Taivasta reunustavat vieri vieressä kohonneet paljaat puunvarret olivat kuin hiljainen yleisö. Yleisö, joka oli kuin olisi aina odottanut päästä seuraamaan jotain tällaista.

Pysyäkseen hereillä Harper alkaa tavailla hiljaisella, lähes äänettömällä volyymilla ensimmäistä mieleen juolahtanutta kappaletta.

Almost heaven, West Virginia...
...Life is old there, older than the trees

Take me home,

To the place I belong...

Laulu hiipuu hiljalleen ja valot sammuvat.

"Ydinlämpö 93°F, verenpaine normaali ja lihasvärinää. Nostetaan lämpöä passiivisella kehonpinnan lämmityksellä", raportoi lääkintämies Sawtooth Visitor Centerin takatilassa, jonka sohvalle tajunnan rajamailla seilannut ja kylmettynyt Harper oli tuotu.

Wilmingtonin vuoristotulva oli saanut alueen pelastuspartion, Sawtooth Mountain Search and Rescuen, jäsenet nopeasti liikkeelle. Yön laskeuduttua kaikuivat kumeat koputukset ulko-ovilla, valot syttyivät pimenneisiin huoneisiin, puhelimet pärähtivät yksi toisensa jälkeen soimaan nukkuvissa kodeissa ja näin sana vuoristotulvassa kadonneesta tytöstä ja hevosista alkoi kiiriä ympäri kaupunkia. Osa pelastushenkilökunnassa oli ollut jo edellisillasta valmiustilassa Idaho Statesmanin uutisoitua vuoritulvien mahdollisuuksista ja toimittajat olivat odottaneet herkeämättä tilaisuuttaan. Pelastuspartio oli saapunut ensin Twin Falls Farmille ja lähteneet sitten kohti vuoria mönkijöiden ja parin vapaaehtoisratsukon saattueena.

Illan uutislähetyksen pääjuttu oli kuvattu Twin Falls Farmin pihamaalta. Vuoristotulva Wilmingtonissa, yksi ihminen ja kaksi hevosta kateissa. Visitor Centerin takatilassa yksi pelastuspartion jäsenistä painoi television sammuksiin ja alkoi tutkimaan varustekaappeja.

"Löysin nämä huovat", hän kiirehti sanomaan ja ojensi paksun pinon kirjavia villavilttejä.

Huoneessa, josta Harper lopulta heräsi, ei ollut mitään hänelle tuttua ja tunnistettavaa. Tokkuraisena hän kuvitteli ensin olevansa kesämökillään Coeur d'Alenen pikkukaupungissa, sen jälkeen pelästyi päätyneensä sairaalaan ja lopulta tuli tulokseen, ettei hänellä ollut aavistustakaan missä tällä hetkellä oli. Viimeisin muistikuva oli makaamisesta pimeässä metsässä ja tunteneensa järjetöntä kylmyyttä ja palelua. Hatara muistikuva oli myös Cooperista, mutta sitä Harper piti kertakaikkisen hölynpölynä.

Pyöröhirsisen seinän takaa kuului kovaäänistä rupattelua ja ikkunan läpi Harper huomasi joukon trucker hat- ja tsetsonpäisiä miehiä, jotka taputtelivat toisiaan olalle ja pitivät kovaa ääntä. Hän ei siis ainakaan ollut täällä yksin. Pakokauhu alkoi nostaa päätään Harperin mielessä; keitä nuo miehet oikein olivat? Harper mietti myös kidnappauksen mahdollisuutta, mutta koska häntä ei oltu kahlittu, hän pystyi rauhassa luopumaan dramaattisesta ajatuksestaan.

Pimeässä ikkunassa välähteli muutama sytkärin valaiseman häivähdys ja punaiset, liikkuvat tulipäät. Vilttikerroksen alla Harper piteli käsiään tiukasti puuskassa varoen kadottamasta ainuttakaan lämpöhiukkasta, jota hänen kehonsa alkoi jälleen tuottaa. Peitteen alla oli mukavan lämmintä, mutta tilanteen aiheuttama jännitys sai hänet jälleen värisemään.

Kun Harper yritti nousta sohvalta, jossa hän oli pitkällään, alkoi hänen päätään vihlomaan rajusti. Hän rojahti takaisin retrohenkiselle kukkasohvalle miettimään seuraavaa liikettään. Mitähän kello mahtoi olla? Ainakin oli yö, koska ulkona oli pilkkopimeää.

Sohvan takaa kuului lähestyviä askelia ja Harperin jalkopäähän käveli joku laahustavin askelin. Ruutupaitaan ja farkkuihin pukeutunut, varttuneempi mies pysähtyi havaitessaan Harperin heränneen ja otti askeleen kohti sohvaa.

"Hyvä, olet hereillä!" mies virkkoi paahtoleipiä tasapainotteleva lautanen kädessään. Harper kavahtui ja tunsi kuinka sohvan koristenapit venyivät kiinnityksissään äärimmilleen, kun hän työnsi itseään kauemmaksi. "Ei, ei, ei - älä pelkää! Olet nyt Sawtooth Mountain Visitor Centerillä, pelastuspartio löysi sinut metsästä kylmettyneenä", hän jatkoi työntäen kätensä suojelevasti eteensä kuin osoittaakseen pitävänsä takuuvarmasti etäisyyttä Harperiin.

"Hevosesi on viety takaisin kotiin, kaksi vapaaehtoista ratsastajaa otti sen mukaansa."

Asiaa oli vaikea sisäistää, kun oli juuri herännyt hypotermian rajamailta ja päätä vihloi rajusti. Sitä mukaa kun ruumiinlämpö alkoi nousta, alkoi myös Harperin tajunta kirkastumaan. Hän kysyi ensitöikseen, oliko Sheylaa löydetty, mutta kysymykselle vain pyöritettiin päätä. Hevonen oli siis edelleen kateissa.

"Mikä on viimeisin muistikuvasi? Olit kateissa koko päivän, kunnes yksi vapaaehtoinen löysi sinut ja hevosesi metsästä. Teitä ja sitä toista kadonnutta hevosta oli etsimässä Sawtooth Mountain Search and Rescuelta useampi pelastushenkilö."

Ensimmäisenä tunteena oli häpeä. Häpeä, ettei Harper ollut yrityksestään huolimatta löytänyt Sheylaa ja että hänen seikkalunsa oli aiheuttanut valtavan hässäkän. Hän oli varmasti aiheuttanut paljon huolta useissa ihmisissä. Miksi hänen piti olla niin jääräpäinen ja miten hän ei ollut ymmärtänyt kääntyä takaisin tallille vielä silloin, kun tunnisti maaston? Häpeä alkoi muuttua suuttumukseksi.

Sillä hetkellä Harper vihasi itseään.

Lääkintämies palasi yövartijan viittomana Harperin luokse, ja osoittaessa Harperin silmiin pienellä taskulampullaan, koki Harper niin valtavaa päänsärkyä, että oli vahingossa potkaista miestä kipureaktiona. Taskulamppu naksahti sammuksiin, mutta päänsärky oli sitkeämpi.

"Voisit toki käydä Boisessa lääkärin näytillä", hän ehdotti.

"Olen kunnossa", Harper tokaisi tiukasti ja pyysi saada takkinsa, jonka taskussa oli puhelin. Puhelin oli kuitenkin sammunut kylmän johdosta, joten hän viskaisi sen sohvan toiseen päähän. Lääkintämiehen mukaan ärtymys oli yksi tyypillisimmistä oireista ja yritti näin rauhoitella Harperia. "Onko täällä puhelinta, että voin soittaa?" Harper kuitenkin kysyi tarttumatta puheenaiheeseen.

Yövartija vilkaisi taakseen, osoitti erikoisennäköistä muovilaitetta ja sanoi, että tuossahan tuo on, anna mennä vain.

Harper lähti varovaisin askelin liikkeelle, mutta pysähtyi pian kummissaan. "Siis mitä?"

"Niin mitä, mitä?"
"Kysyin puhelinta."
"Se on siinä. Ei täällä ole kuin lankalinja."

Harper mietti, olikohan hän sittenkin saanut aivovamman kylmettymisen seurauksena - kenellä enää oli lankapuhelin? Hän ei ollut  eläessään edes nähnyt sellaista, muuten kuin Poliisiopisto-elokuvissa, joita hän joutui pienenä katsomaan isänsä kanssa.

"Mmh -", hän mutisi ajatuksissaan. "Näppäilenkö tähän vain numeron?", mutta oivalsi kuitenkin samantien, ettei muistanut edes omaa puhelinnumeroaan ulkomuistista.

Arthur Miller, Cooperin isä, koputti ulko-oveen ja astui sisään isoissa saappaissaan. Hän joutui kumartumaan hieman, että pääsi matalasta oviaukosta lyömättä päätään karmeihin ja otti sitten hatun päästään rypistäen sen isoihin kämmeniinsä. Ilmeisesti hän oli ollut mukana etsintätehtävissä.

"Miss MacDonald", Arthur nyökkäsi kohteliaasti astuessaan sisälle. "Onkohan kukaan ilmoittanut vanhemmillesi, että olet nyt turvassa?" hän kysyi matalalla, viskin raspaamalla äänellä.
"En minä ainakaan", Harper sanoi vaisusti. "Akku on loppu."

Arthur sulki oven perässään ja ojensi puhelimen Harperille. "Tässä, voit käyttää puhelintani. Isäsi on nimellä Sloppy Nuts."

Harper loi Arthuriin epäilevän sivusilmäyksen, mikä sai Arthurin äkkiä lisäämään: "...älä kysy, soita vain."

Puhelun jälkeen Arthur istuutui pienelle rottinkituolille ja kertoi Harperille yön tapahtumista. Jopa Cooper oli liittynyt pelastuspartioon Ronyan kanssa, mikä yllätti Harperin. Lopulta se oli ollut Cooper, joka oli löytänyt Harperin ja Spiken metsästä.

"Voitteko välittää pojallenne kiitokset?"

"Hussh, mitä pienistä. Ainakin poika oli tekemässä jotain tärkeämpää kuin katsomassa televisiota", Arthur hyssytteli ja huitaisi kädellään ilmaa.

"Tiedätkö mitään Spikestä?" Harper uteli.

Arthur karisti kurkkuaan. "Cooper ja Dylan veivät Spiken takaisin Twin Falls Farmille. Se oli hyvässä kunnossa, toki nälkäinen ja vesi olisi sille kelvannut, mutta päällisin puolin hyvin voiva. Cooper sanoi, että se oli nykäistä Dylanin satulasta kun sillä oli niin kiire kotiin."

Scotton. Harper kavahti ajatusta Dylan Scottonista käsittelemässä Spikeä, mutta ei tietenkään näyttänyt sitä eleelläkään - niin hänet oli kasvatettu.

"Joka tapauksessa. Lääkintämies sanoi, että tulee vielä tarkistamaan sinut kerran, ennen kuin päästää sinut lähtemään. Isäsi oli tulossa hakemaan sinut, eikö niin?"

Harper nyökytti ja hyvästeli Arthurin, joka kertoi suuntaavansa viimein yöpuulle. Renkaat sutivat mönkijöissä kun yksi toisensa jälkeen poistui Visitor Centerin pihalta ja paikalle jäi vain Harper ja outo yövartija.

Yövartija ilmestyi jälleen lautasen kanssa takatilaan.
"Tykkäätkö kurkkusalaatista nakkien kanssa?"

Uutisartikkeleiden lukeminen aiheutti Harperissa ahdistusta. Ei ollut alustaa, joka ei olisi uutisoinut vuoristotulvasta ja katoamistapauksesta, mutta onneksi ne olivat kääntyneet jo iloitsemaan kadonneen tytön löytymisestä ja alkoivat painua tuoreempien uutisten alle. Yksi tapahtumassa kadonneista hevosista oli kuitenkin vielä kateissa, Sheyla. Harper syytti itseään edelleen siitä, ettei ollut onnistunut löytämään Sheylaa. Marionin sanat kummittelivat edelleen hänen mielessään, kun leskirouva oli huutanut Harperia lähtemään karanneen Sheylan perään. Jopa hän oli uskonut Harperin hoitavan tilanteen kotiin.

Puhelin oli edelleen täynnä viestejä ja vastaamattomia puheluita eilisillalta. Harper ei halunnut vilkaistakaan niitä, hän oli vältellyt asiaa siitä lähtien kun sai puhelimensa jälleen avattua. Lopulta Harper tyhjensi koko puhelu- ja tekstiviestihistoriansa avaamatta ensimmäistäkään huolestunutta yhteydenottoa. Niin oli parempi, oli mentävä elämässä eteenpäin.

"Syöhän jotain", isä kehoitti asettaessaan lautasen Harperin eteen.

Harper oli saanut loppuviikon sairaslomaa, joten kouluun ei tarvinnut lähteä. Isä oli jäänyt kotiin seuraamaan Harperin vointia, mutta totesi palaavansa jo huomenna töihin, mikäli voinnissa ei tapahtuisi muutosta huonompaan. Hän paistoi molemmille pannukakkuja aamiaiseksi ja lähti sen jälkeen käyttämään tytärtään tallilla katsomassa hevostaan.

Twin Falls Farmilla oli yhä nähtävillä vuoristotulvan jälkiä. Maa oli tarhoille saakka märkää, mutta itse tarhat olivat pysyneet mudattomina viimekesäisen maanpohjaremontin vuoksi, jolloin tarhojen ja kentän pohja oli uusittu kauttaaltaan. Tarhojen viereinen havumetsä oli karun näköinen siltä kohdin, mistä vesimassa oli työntynyt läpi. Se oli kauttaaltaan kellertävän harmaan maaliejun peitossa, siellä täällä näkyi tulvan mukaansa keräämiä roskia ja erikokoisia puunoksia ja risuja lojui maassa yksinäisen näköisinä. Puiden rungot olivat mudan peitossa ja ilmassa oli lievää rikin tuoksua. Näky oli lohduton, kestäisi usean sadepäivän verran että alue näyttäisi taas samalta kuin ennen, ja lisäksi se kaipasi ihmisen apua roskien keräämisessä.

Rautiaankirjava tamma seurasi Harperin mietiskelyjä kauimmaisessa tarhassa, punainen harja vienossa tuulessa hulmuten. Sen korvat osoittivat eteenpäin ja alkoivat sitten kääntyillä sinne tänne. Harperin kääntyessä takaisin kohti tallin päätyovea, hän huomasi tarhassa seisoneen hevosen ja tytön suu loksahti auki.

"Sheyla?"

Totta se oli, Sheyla oli tullut takaisin. Sen oma aitaus näytti olevan vielä rikki, joten se oli siirretty taaimmaiseen isoon tarhaan, jossa ei tällä hetkellä tarhannut muita hevosia. Harper oli ymmärtänyt, ettei Sheyla oikein pitänyt muista hevosista ja turvallisuussyistä se ulkoili yksin.

Spike yritti kurkotella oman aitauksensa puolelta Sheylan suuntaan, mutta Sheyla näytti sille hapanta naamaa. Pilkkupehva ei kuitenkaan ymmärtänyt vihjettä, vaan jatkoi kosiskeluyrityksiään siihen saakka, että Sheyla väläytti sille hampaitaan ja Spike näytti jopa hieman henkisesti loukkaantuvan Sheylan torjunnasta.

Painava melassiämpäri raahautui aidan alitse. "Pitää varmistaa, että juot tarpeeksi nyt." Harper mittasi myös Spiken lämmön siltä varalta, että Spike alkaisi kuumella uuvuttavan illan jäljiltä. Ruunan sieraimista vuoti kyllä vähän nestettä, mutta ruumiinlämpö oli normaali. Ehkä pientä vilustumista, Harper ajatteli. Hevonen saisi kuitenkin pitää nyt muutaman vapaapäivän varmuuden vuoksi.

Kun Harper tarkasteli Sheylan rikkomaa pikkutarhan aitausta, käveli Marion hitaasti Harperin luokse. Marionin ottaessa kesähattunsa pois päästä, hänen olisi voinut vannoa vanhentuneen ainakin viidellä vuodella eilisen jälkeen. Hän kertoi olleensa valtavan huolissaan Harperista ja hevosista, eikä ollut saanut koko yönä nukutuksi.

"Ei tarkoituksesi tietenkään ollut huolestuttaa ketään, mutta kun minä itse patistin sinut sen karanneen hevosen perään, niin kyllähän minä podin itse todella huonoa omaatuntoa tapahtuneesta", hän sanoi alakuloisena.

"Tärkeintä nyt on, että kenellekään ei käynyt pahasti, eikö niin?" Harper totesi ja painoi kätensä myötätuntoisesti Marionin olkapäälle. "Miten Sheyla löysi tiensä takaisin tallille? Milloin se tuli takaisin?"

Marion veti henkeä. "Kelsey löysi sen aamulla ja toi sen takaisin tallille. Selvisi pelkällä naarmulla, joka sekin oli ilmeisesti tullut tästä rikkoutuneesta aidasta. Kyllä on käynyt onnenkantamoinen teidän kaikkien kohdalla."

Marion ohjasi Harperin sisälle kotiinsa, jossa tarjosi tytölle itseleipomaa omenapiirakkaa ja mehulasillisen. Kaikki alkoi tuntua vähitellen taas normaalilta. Tavalliselta arjelta. Mutta kuinka kauan siitä saisikaan nauttia, sitä Harper jäi miettimään.

"Mielestäni olet turhan ankara Cooperille", Kelsey totesi. Hän ohjasi hevosensa varman oloisesti kivivallin yli risukkoiselle polunpätkälle, jossa ratsukot antoivat hevosten levähtää pitkin ohjin.

Omasta mielestään Harper oli toiminut oikein. Perättömien juorujen levittäminen oli väärin, vaikka se kuinka olisikin esitetty vitsillä ja tarkoitettu vain teinipoikien väliseen mahtailuun, eikä hän nähnyt syytä lopettaa vihanpitoa. Ainakaan omasta aloitteestaan. Harper oli periaatteen nainen, joka ei painaisi villaisella kaikkea kuulemaansa.

"Cooper kuitenkin pelasti sinut ja Spiken sieltä vuorilta. Ennemmin hän ansaitsisi kiitoksen, kuin ilkeilyä", jatkoi Kelsey sinnikkäästi.

"En tiedä mitä tehdä, Kelsey."
"Entä jos laittaisit viestin Cooperille? Kertoisit miltä sinusta tuntuu ja miten toivoisit, että tilanne hoidettaisiin."
Harper mietti asiaa. "Mielestäni ei ole minun tehtäväni ottaa ensimmäistä askelta."
"No, oletko siis jo kiittänyt Cooperia?"

Vastausta ei ehtinyt edes tulla kun Kelsey jo jatkoi: "Laita hänelle viestiä, ihan oikeasti."

Spike ja Sheyla saivat luvan nostaa laukan kun polku avartui metsän siimeksestä, ja ratsukot laukkasivat vuoren rinnettä myötäilevää leveää polkua pitkin. Spike tosin alkoi rynniä eteenpäin, mutta Sheylan voimakas takaosa ponnisti sen helposti Spiken rinnalle ja ohi. Harper pystyi kuvittelemaan Sheylan vauhdikkaisiin barrel racing-kilpailuihin, Kelseyn tämän selkään peurannahkahousuissa ja polkkatukka vauhdista hulmuten. Siinä tammassa oli jytyä.

Äkkiä laukkakilvoittelu tuli päätökseensä ja Kelsey hidasti ratsunsa vauhdin pysähdyksiin. "Woou..."

Harper kiirehti Kelseyn viereen. Spike kuopi etusillaan maltamattomasti, se olisi tahtonut pidemmän vauhtipätkän. "Mitä nyt?"

Kelsey katsoi suu amollaan edessä avautuvaa vuorimaisemaa. Hän ei ollut vielä aiemmin käynyt näin pitkällä maastossa, joten Idahon luonnon mahtavuus oli hänelle vielä vierasta. Harperia hymyilytti, että oli päässyt ensimmäisenä esittelemään Kelseylle näitä maisemia. Olihan hän ylpeä kotiseuduistaan.

"Tästä olisi pitänyt vähintään olla jokin varoituskyltti!" Kelsey imarteli ja nappasi puhelimellaan kuvan muistoksi.

"Odottakaa hetki! Antakaa heille tilaa, että saavat hevosen ulos", Harper neuvoi Mikaelia pysymään hevosensa kanssa kauempana.
"Tulehan, poika, kuulit mitä tyttö sanoi." Räväkän näköinen nuori mies silitti päistärikön kaulaa hellästi, kun hevonen heilutteli kärsimättömästi päätään trailerissa.

Ruuna odotti kuitenkin hievahtamatta kun mies käväisi Marionin puheilla ja palasi sitten avaamaan lastaussillan salpoja.

Harper näki kuinka Michaelilla - ei, - Mikaelilla oli enemmän hankaluuksia Hades-nimisen tennessee walkerinsa kanssa, joka otti kierroksia uudesta hevostulokkaasta. Sen maailmanrauhaa oli järkytetty. Hades pani jalalla koreasti, päästi ilmoille korvia vihlovia kiljahduksia ja korvat menivät taakse pitkin päätä. Sitten se pyöräytti itsensä ympäri ja oli potkaista traileria päin.

"Hei!" älähti Mikael, jonka lippalakki putosi päästä kamppailussa, jossa hän yritti saada Hadeksen taas aloilleen. Mikael kiristi otettaan riimunnarusta ja sai hevosensa jälleen pysymään paikoillaan.

"Okei, voit laskea rampin" Harper huikkasi ja liittyi sivummalle Mikaelin seuraan. Heitä sivustaseuraajia oli kerääntynyt jo kiitettävä joukko tallin reunukselle töllistelemään tilannetta. Marion nojasi kävelykeppiinsä kuistinsa varjoissa, todennäköisesti tyytyväisesti myhäillen kun asiakasvirta oli enemmin sisään kuin ulos.

"Mistä tuo hevonen tulee?" Mikael tiedusteli. Hän puisteli hiekkaista lippalakkiaan ja painoi sen takaisin päähänsä.

Harper kohautti olkiaan. Ei hän ollut edes tietoinen, että tallille oli tulossa uusia hevosia vielä tänä iltana. "Enpä tiedä. Rekisterikilvet autossa ovat Oregonin."

"Minkä niminen se on?"
"En tiedä."
"Entä rotu?"
"Ei tietoa."
"Kuka tuo omistaja sitten on?"

Tällä kertaa Harper vastasi vain olankohautuksella.

"Jestas, sinähän se vasta perillä olet tallin asioista!" virnisti Mikael.
Harper hymyili takaisin. "Mikä kyselyikä itselläsi on?"

Heidän täytyi hillitä uteliaisuuttaan. Todellisuudessa Harper tiesi keskustelutoveristaan aivan yhtä paljon kuin uudesta tulokkaastakin. Päistärikön omistaja oli selvästi kiireinen juuri nyt, joten hän pääsisi ristikuulusteluun myöhemmin - mutta sen todennäköisemmin suorittaisi Mikael. Salaperäinen hevonen oli odottanut trailerissa maltillisesti ja viimein lastaussilta laskeutui. Sitten kuului kova jysähdys, kun se otti ensimmäisen askeleen kohti ramppia.

"Ooh", haikailu päästi Mikaelin suusta. "Sen täytyy olla quarterhevonen."

Koska Harperin uteliaisuus oli jo herännyt, hän varusti Spiken vauhdikkaasti ja ehti kuin ehtikin samaan aikaan kentälle päistärikön ruunan kanssa. Uusi tulokas näytti olevan lauhkean oloinen ruuna, päätellen siitä, ettei se aiheuttanut samanlaista kohtausta kuin Hades kohdatessaan uusia hevosia. Hän oli hyvillään, että Twin Falls Farmille oli saatu uusi kasvoja. Hyvinvoiva bisnes houkuttelisi potentiaalisia tallinpitäjiä enemmän kuin puolikuollut takapihatalli.

Spike siirtyi hillittyyn raviin. Vaikka tahti oli sille jopa laiskanpuoleinen, ei Harper halunnut nostattaa kierroksia ettei vauhti tarttuisi myös tummanpuhuvaan päistärikköön, joka edelleen käveli narun päässä kentällä. Mutta se näytti kävelevän ihanteellisesti omistajansa rinnalla, kuin sellainen hevonen, jolle tämä ympäristö olisi jo entuudestaan tuttu. Se käänteli päätään hennosti puolelta toiselle, haisteli ilmaa, kuunteli tarkkaavaisena muiden hevosten ääniä. Sitten se puhahti ja laski päätään taas rennosti alaspäin. Ruunan tapa kantaa itseään sai sen näyttämään voimakkaalta ja itsevarmalta.

Harper ja Spike ohittivat ruunan joka kierroksella kohteliaan etäisyyden päästä.

"Ei tarvitse varoa", sanoi hevosta taluttanut mies. Harper päätteli, että hän oli varmaankin parisen vuotta Harperia vanhempi. Tutulta hän ei kuitenkaan näyttänyt, ehkä hän ei ollut wilmingtonlainen alkuunkaan.

Spike tiputti takaisin käyntiin ja alkoi odottamattomasti marssia reippaammin, kuin se olisi päättänyt yleisön paineesta  tehdä sittenkin tänään yhteistyötä.

"Kiva kuulla. Mistä päin olette?"

"Puhdas michiganilainen", mies esitteli itsensä ja nyökkäsi pipoaan pidellen. Se oli erikoinen asuvalinta näin lämpimillä säillä. "Elämä toki on tässä välissä heitellyt sinne ja tänne."

Harper tiukensi suutaan vastaukseksi. Se oli Harperin tapa vastata silloin, kun ei osannut muodostaa vastausta sanoista. Se oli kuin myötätuntoinen hymähdys tai kohtelias myötäys. Tarvittaessa sama ilme toimi myös pettymyksen tai inhon kuvastamiseen.

Kun Spike oli nostamassa laukkaa, pysähtyi pipopää kentän portille ja kääntyi ympäri. "Tajuton nälkä. Kuljettaako mikään ravintola tänne tallille saakka ruokaa?" hän tiedusteli pidellen nälkäistä vatsaansa.

"Joo, ainakin Wendy's ja Domino's Pizza!"

"Mm-mh", äänekäs hymähdys pääsi miehen suusta. "Voisin vaikka tappaa pizzasta juuri nyt", hän murahti, kääntyi kannoillaan ja riisui piponsa paljastaen värikkään punertavat hiukset kävellessään kentältä poispäin.

Hämmennys valtasi Harperin. Oliko hän ollut tosissaan, että voisi tappaa jonkun? Äkkiä Harper tunsi itsensä levottomaksi ja epävarmaksi, mutta yritti rauhoitella itseään muistuttamalla siitä, että mielikuvitus tässä vain lähti nyt laukkaamaan.

Mutta silti, mikähän tuo salamyhkäinen asiakas oli oikein miehiään?

Harper varjosti silmiään rinteen harjalta välkehtivältä kirkkaalta häikäisyltä ja sai silmiinsä sulavesistä muodostuneen, pienen vesialueen, joka oli noin parikymmentä jalkaa pitkä. Aivan sulavesialueen laidalla oli kolme korkeaa mäntyä, joista keskimmäisen alla seisoi eläin hiljaa paikoillaan kurottautuneena juomaan. Sen punaruskea karva sulautui heräilevän luonnon väreihin, ainoastaan auringon kultaama hehku karvan pinnalla paljasti sen.

"Löytyi", Harper sanoi vahvistaen havaintonsa. Hän päästi Kelseyn ja Sheylan ohitseen ja kannusti sitten Spiken päättäväiseen ja vakaaseen käyntiin viistosti koskematonta rinteen laitaa pitkin.

Kelsey lähestyi nuorta nautaa varttuen, keräten hiljalleen lassoa hyppysiinsä. "Tämän kaverin seikkailu oli nyt tässä", hän mutisi ja naksautti kieleltään merkiksi Sheylalle ampaista matkaan. Nauta säikähti, pyrähti juoksuun ja koko saattue katosi alta aikayksikön rinteen huipun taakse, kun Kelsey huusi Harperia seuraamaan heitä. Hän määräsi Harperin ja Spiken hajaantumaan, pihtiliikkeen oli tarkoitus päättää naudan pakoreitti molemmista suunnista.

Harperin katse oli kiinnittynyt nautaan, joka hidasti vauhtiaan ja lopulta pysähtyi. Ratsukot lähestyivät sitä rauhassa, Kelsey pystyi luottamaan Sheylaan että se hoitaisi homman kotiin, mutta Spikellä ei ollut karjavaistoa. Sen ratsastajan oli tehtävä kaikki työ itse. Yksinäinen nauta katseli lähestyviä hevosia valppaana, valmiina pinkaisemaan villisti pakoon. Harper pystyi nyt näkemään, että se oli saanut haavan toiseen polveensa todennäköisesti vaikeakulkuisen maaston vuoksi ja tuuli oli tuivertanut vuotavan veren sen vaalealle rinnukselle. Muutoin se näytti hyvinvoivalta, eihän karkureissu ollut vielä kestänyt vuorokauttakaan. Nauta piti päätään pystyssä kuin lukittuna uhmaten hevosia tulemasta yhtään lähemmäksi.

"Rauhassa, tyttö..." Kelsey pysäytti hevosensa noin kymmenen jalan päähän puun alle. Harper saavutti Spiken kanssa heidät ja kuten Kelsey oli ennustanut, he olivat saaneet naudan hyvin passiin ison kivilohkareen ja jylhän kallionkiellekkeen väliin.

Lasso suhisi ilmassa kun Kelsey viritti sitä lähtövalmiiksi ja viskaisi sen lopulta naudan kaulaan. Nauta otti tuittupäisiä loikkia eteen ja sivulle, mutta se ei enää päässyt otteesta irti.

"Mahtavaa, Kelsey!" ylisti Harper ja ravasi Spiken kanssa lähemmäksi. "Mieletön suoritus. Soitanko Wardeille, että karkulainen on saatu kiinni?"

Kelsey pudisti päätään ja veti nautaa lähemmäs. "Turha vaiva. Käydään viemässä se itse." Hän naksautti kielellä Sheylalle ja yllytti sen laukkaan. Harper seurasi Spiken kanssa perässä, joka innostui hassun nautaeläimen läsnäolosta niin, että viskeli päätään laukan tahdissa.

Ratsastettuaan pienen tovin he törmäsivät Wardien tilalle johtavalla leveällä hiekkatiellä tallille juuri muuttaneeseen päistärikköön quarterruunnaan ja sen omistajaan. He poikkesivat hiekkatielle pieneltä metsäpolulta ja vaikka tytöt olivat pukeutuneet lämpimän päivän vuoksi t-paitoihin, oli päistärikön omistaja jälleen sonnustautunut pipoon. Harperin mielestä se oli kummallista. Hiekkatie pöllysi kuivan päivän johdosta, kun päistärikkö pysähtyi tien keskelle.

"Mikäs lehmäsaattue täällä liikkuu?" mies solvaisi tahattomasti, mutta ymmärsi nopeasti korjata sanomisiaan. "Siis, tarkoitan... Öh. Huonosti muotoiltu. Mistä te lehmän saitte? Tehän olette Twin Falls Farmilta, eikö?"

"Karkasi Wardeilta eilen illalla, satuttiin löytämään se rinteeltä ja viedään se takaisin kotiin", Kelsey ilmotti antaessaan Sheylan siirtyä käyntiin.

"Uskon, että pärjäätte oikein hyvin kaksinkin, mutta voisin liittyä seuraan ja opiskella vähän uusia reittejä", vastasi pipopää ja köhisi pöllyävää hiekkaa kurkustaan. Kirosana on karata hänen suustaan, mutta veti sen takaisin vähin äänin. "Teilläkö on aina tällaisia seikkailuja kun lähdette maastoon?"

Harper tunsi olevansa kärpäsenä katossa, kun hän kuunteli Kelseyn ja päistärikön quarterruuna Bluen omistajan keskusteluja. Ei ollut tarvetta sanoa mitään, kun Kelsey hoiti kaiken puhumisen. Joskus Kelseyn ylisevuotava puheliaisuus sai hänet tuntemaan olonsa vaikeaksi, mutta joissain tilanteissa, kuten nyt, se oli hyödyllistä. Harper katsoi ylös säkenöivään aurinkoon, joka oli noussut pilvettömälle taivaalle, ja jäi kuuntelemaan keskustelun etenemistä.

Selvisi, että pipopään nimi oli Kansas Bond, joka Harperin mielestä kuulosti ennenkaikkea tekaistulta. Sellaiselta nimeltä, jonka joku pahamaineinen rikollinen keksii paetessaan poliiseja ja turvautuessaan uuteen identiteettiin. Hänen mielikuvaansa ei alkuunkaan auttanut se, että hän edelleen muisti Kansasin eilen maininneen, että voisi tappaa pizzan hyvästä. Harper päätti pitää Kansasia silmällä kaiken varalta.

"Euroopassa harrastin lähinnä enkkutyylillä, mutta Bluen tulo muutti kaiken", Kansas selitti. "En usko, että enää lähden ylittämään metri neljänkymmenen esteitä. Tällainen päämäärätön vaeltelu ja elämästä nauttiminen kuulostavat tähän hätään houkuttelevammilta! Sitä paitsi, kuka haluaisi puurtaa hikisessä maneesissa kun voi lähteä tällaisille seikkailuille."

Harper päätti ottaa ohjat käsiinsä ja selvittää, mikä Kansas oli oikein miehiään. "Saanen udella, miksi lähditte Euroopasta?"

Mutta juuri kun Kansas oli vastaamaisillaan, parahti männynoksalta äänekkäästi lentoon iso kyyhkyhaukka, jota hevoset parahtivat. Ratsastajilla oli täysi työ pysyä kyydissä äkillisissä sivuloikissa, joten keskustelu Kansasin menneisyyden osalta jäi niille sijoilleen.

Wardien pihalla lava-auton perän äärellä touhusi kaksi miestä, jotka kantoivat auton kyytiin isoja vesitonkkia. He kääntyivät ympäri kuullessaan kavioiden kopseen ja pudistivat päätään näylle. "Voiko olla totta! Mistä asti te sen löysitte?"

He kiittelivät karkulaisen löytämisestä ja tarjosivat ajan patinoimaa viskipulloa kiitokseksi reissussa väsähtäneestä naudasta, joka oli lopenuupunut jouduttuaan kirmaamaan hevosten tahdissa takaisin kotiin. Harper ja Kelsey joutuivat kuitenkin kieltäytymään pullosta, sillä heillä ei ollut ikää hallussapitää sellaista. Pelkkä kädenpuristus riitti heille palkkioksi, ei hyvän tekemiselle ollut hintaa.

Kohti Twin Falls Farmia käännyttyään Spike ja Sheyla kisailivat laukkakilpailun merkeissä. Spike jäi armotta Sheylalle jo lähtökuopissa, kun Sheylalla oli niin räjähtävä lähtönopeus, mutta se hyytyi Spikeä nopeammin ja pilkkupehva pääsi tasoittamaan tilit. Molempien tyttöjen mielestä laukkakilvoittelu oli hauskaa, tuuli viilensi ihoa mukavasti ja  kumpikin pystyi luottamaan hevosiinsa niin, että ei tarvinnut jännittää kovassakaan vauhdissa. Rohkaistuttuaan Harper laski ohjat vapaiksi, levitti kätensä ilmaan ja antoi hurmoksen viedä mukanaan.

Jostain takavasemmalta rinnalle kiri Blue, jonka ratsastaja näytti pysähtymismerkkiä. "Hidastakaa, hidastakaa!"

Ratsukot hiljensivät vauhtiaan ja lopun viimein siirtyivät käyntiin. Harper katseli Kansasia kummastuneena, sillä hän oli keskeyttänyt niin hienon hetken.

"En voi mennä noin lujaa, sillä tämä hölskyy niin kovasti ja saattaa tippua", Kansas sanoi ja vilautti takkinsa pielestä aiemmin tarjottua viskipulloa.

Kelsey pyöräytti Harperille silmiään, johon Harper vastasi naurahtaen.

Harper ei voinut sille mitään, että hänen epäilyksensä Kansasin suhteen olivat heränneet. Satulasta päästyään hän kavaisi internetin syövereistä kaiken tiedon irti mysteerimiehestä - mikäli sieltä mitään edes löytyisi. Voisi olla niin, että jos nimi olisi kuin olisikin muutettu, ei hakupalvelin antaisi välttämättä ensimmäistäkään tulosta.

Mark oli myöhässä. Valmennuksen oli määrä alkaa iltayhdeksän aikaan, mutta kello juoksi hurjaa vauhtia ja viisarit osoittivat sen olevan jo varttia yli, kun Harper huomasi Kelseyn tulevan hevosensa kanssa juoksujalkaa kentälle.

"Ainakaan Mark ei tiedä, että olit myöhässä."

Kun Mark viimein saapui paikalle, hän käveli pontevasti kentälle ja tervehti ratsukoita nostamalla käden lippaan. Kaikista huomasi, kuinka jännitys alkoi nousta pintaan - heistä kukaan ei ollut aiemmin käynyt Markin valmennettavana. Mies oli maineikkaasta urastaan huolimatta kuitenkin hyvin ystävällinen ja lempeä, joten jännitys oli siltä osin turhaa. Harperia jännitti enimmäkseen se tieto, että joukossa oli ihan oikeita westernharrastajia, kun taas hän itse oli ehkä enemmän esteratsastaja. Ainakin vielä.

Portin avaus oli siinä mielessä Harperille ja Spikelle tuttua, että Harper monesti ratsasti kentälle ja sieltä pois nousten vasta tallin ovella selästä. Hänen bravuureihin kuului talliin mennessä ovenkarmeissa roikkuminen, jolloin hän irtautui satulasta juuri sen verran, että Spike pääsi jatkamaan peremmälle talliin ratsastajan jäädessä yläilmoihin killumaan. Tätä varten oli Spiken kanssa harjoiteltu useampi kerta kentän portin kanssa, mutta eivät ne sentään tälle lajille tyylipuhtaita suorituksia olleet. Spike vei paljon tilaa suorituksen aikana, otti askelia eteen ja taakse kun Harper asetteli hevostaan paremmille jalansijoille, eikä se siirtänyt jalkojaan yhtä pienistä avuista kuin esimerkiksi Ronya.

"Sori, hän on vähän tahmealla tuulella tänään", Harper mutisi anteeksipyytelevästi siirtyessään portilta rauhalliseen raviin, eli jogiin.

"Ihan kelpo suoritus, älä suotta pyytele anteeksi! Jos kuitenkin haluat päästä parempiin tuloksiin tässä tehtävässä, niin suosittelen tekemään hevosta herkistäviä tehtäviä enemmän ja harjoitella vaikkapa etu- ja takaosakäännöksiä. En usko, että tuokaan hevonen on perusluonteeltaan laiska avuille - se on vain oppinut siihen", ohjeisti Mark ja kääntyi seuraamaan seuraavan ratsukon suoritusta.

Sinisilmäisesti Harper uskoi hevosensa loistavan sidepasseissa, olihan hän tehnyt pohkeenväistöjä lukuisat kerrat ja sivuaskelissa ei ollut mitään ongelmia Spikelle. Vaan pian selvisikin, että takajalkojen ei ollut tarkoitus astua ristiin etujalkojen tapaan kuten pohkeenväistössä. Harperin aivot olivat mennä solmuun tästä yhtälöstä - miten ihmeessä tämä onnistuisi!

Mark käski Harperia ratsastamaan vähemmän pohkeella. Tai jos pohjetta piti käyttää, niin sitä käytettiin satulavyön kohdalla, ei tuumaakaan taaempana. Taaempi pohjeapu siirtäisi takajalkoja, edempi etujalkoja.

Lamppu syttyi Harperin päässä. Niin tietysti!

Sillä välin kun Mark keskittyi seuraamaan Yumin ja Boen suoritusta sillalla, Harper ravasi Cooperin ja Ronyan viereen, jotka pitivät pientä hengähdystaukoa kentän kulmalla.

"No, kerrohan cowboy mitä pidät Markista?" hän tiedusteli ja antoi Spiken levähtää Ronyan rinnalla. Spikelle oli kerennyt muodostua jo pientä hikeä korvien taakse, josta Harper sitä rapsutti kiitokseksi.

Cooper ei kääntänyt katsettakaan, vaan tarkkaili silmä tarkkana jokaista suoritusta. "Ihan jees. Vaikka tällaista hienosäätöähän tämä on ollut."

"Helppo se on sanoa, kun on valmentajan suosikki."
"Häh?" Cooper sanoi katsahtaen viimein Harperiin.
"Onkohan Mark enemmän miehiin päin?"

Cooper tuhahti ja pyöritti päätään. "En tiedä, eikä kiinnosta. Keskittyisit olennaiseen."

Harper antoi Spikelle pohkeita lähdön merkiksi ja suhisi leikkisästi mennessään: "Lellikki!"

Viimeisenä tehtävänä ratsukot suorittivat siltaa. Kolme maapuomia edelsi puista, matalaa siltaviritelmää, jonka perässä oli tiiviisti kaksi vinopuomia maassa. Harper ei ollut tehtävästä huolissaan, sillä Spike oli rohkea ja käveli maastossakin vaikka suoraan ojaan mikäli ratsastaja sen sinne ohjasi.

Spike astui verkkaisesti sillalle, eikä pitänyt mitään kiirettä sillan päälläkään. Tottunein askelin ja suoraan keskellä. Harper tunsi ylpeyttä omasta hevosestaan. Sillan lopussa se otti varovaisen askeleen mittaillen etäisyyttä puomiin - sen päälle Spike ei halunnut astua. Se asetteli jalkansa siististi sillan ja puomin väliseen ahtaaseen väliin, ja tuli sillalta alas moitteettomasti.

Mark kehui Spikeä maltista ja rohkeudesta. "Maastoilette selvästi paljon, kun se on noin varmajalkainen."

"Pitää paikkansa!"

Harper uskalsi antaa Spiken venyttää kunnolla kaulaansa loppulaukoissa, eikä hänellä ollut pelonhäivääkään siitä, että hevonen poistuisi alta. Spike suorastaan nautti saadessaan mennä pidemmässä muodossa, rauhallisemmassa tahdissa ja suorittaen mielekkäitä tehtäviä. Kyllä Harperkin westernistä piti, mutta ei hän esteratsastuksesta voisi koskaan kokonaan luopua. Onneksi oli hevonen, jolla pystyi tekemään tätä kaikkea!

Kansainvälisiksi kilpailuiksi Valley Mist Show Jumping oli kuitenkin pienempää laatua; moni lajin huippunimi oli varmasti jäänyt pois jo pelkän pitkän välimatkan vuoksi. Kun Twin Falls Farmin laittoi kartalle, oli se aikamoisen kaukana ihan kaikesta, kaukana maamme isoimmista osavaltioista, kaukana Euroopasta, kaukana kaikesta muusta maailmasta. Jokunen kanadalainen oli sentään eksynyt, heille matka oli siedettävämpi.

Suuri päivä jännitti Harperia niin kovasti, että hän ei ollut hermostuksiltaan saada edes satulavyötä kiristettyä. Kädet tärisivät ja syke laukkasi kovempaa kuin Spike radalla.

Sillä Spikehän paineli usvaisessa illassa kuin formula-auto konsanaan.

Ratsastaja oli kuin perunasäkki tuossa kyydissä, eikä auttanut muu kuin yrittää ohjata hevosta oikeille reiteille. Ilmeisesti hetkellisesti viilentynyt sää oli tuonut Spikeen uutta potkua - tai sitten se oli Harperin jännityksestä tai ympärillä hyörivistä vieraista hevosista johtuvaa, kuka näistä tietää.

Suurta katastrofia ei kuitenkaan tapahtunut radalla rymistelystä huolimatta. Oppirahoja tuli maksettavaksi yhden puomin verran, sekin aivan silkka huolimattomuusvirhe...

Valley Mist Show Jumping 2023 - Estekilpailut, Twin Falls Farm
May 28th 2023

90cm 4/7, 4vp

(eikä edes tullut sijoitusta, mutta lohdutuspalkinnoksi sai silti ruusukkeen)

Yhä parin viikonkin jälkeen edelleen se, että Harper oli saanut roolin Wilmingtonin alueella kesällä kuvattavasta elokuvasta, hämmästytti Harperia. Taisi se hämmästyttää muitakin, mikäli sosiaalista mediaa selasi; maailma osasi olla julma niille, joita joskus lykästi.

Toistaiseksi Harper oli siitä huolimatta pitänyt kesätyöstään "näyttelijänä", se pesi lastenhoitohommat mennen tullen eikä edes tuntunut työnteolta. Se tuntui hauskanpidolta ja rooliin heittäytyminen oli helpompaa kuin mitä Harper kuvitteli, ilmeisesti koska hänen näyttelemänsä hahmo Ruth oli hyvinkin samankaltainen näyttelijänsä kanssa. Työajat olivat toki vaihtelevia, joskus kohtauksia kuvattiin pitkälle yöhön saakka ja toisinaan piti olla paraatipaikalla jo auringon noustessa, eli aikataulut menivät usein ristiin kavereiden kanssa ja  Harper oli jo nyt jäänyt paitsi useista mielenkiintoisista kekkereistä. Päivät olivat myös pitkiä, mutta niiden läpi jaksoi pusertaa croissanttien ja Dr. Pepperin voimalla, jotka äiti tyttärelleen oli päivittäin pakannut evääksi.

Yllätyksenä Harperille oli tullut sen sijaan se, että myös Bluen omistaja Kansas oli saanut roolin elokuvasta. Harper oli törmännyt Kansasiin pääkadun kuvauksissa, eikä ollut todellakaan tunnistaa poikaa hänelle tehdyn muodonmuutoksen jälkeen. Kauas olivat kaikonneet kissapipot ja pinkit juurikasvuhiukset, kun Kansas oli astellut esiin ruskeiksi värjätyillä lyhyillä hiuksilla ja urheilulippis päässään. Ei Harper olisi tätä ikinä Kansasiksi tunnistanut, ellei tämän suusta olisi päässyt jälleen kerran jotain hyvin nasevaa tilannekomiikkaa, joka ei jättänyt epäilykselle varaa.

Perjantaipäivän kuvaukset suoritettiin kuitenkin taas Twin Falls Farmilla.

Tässä kohtauksessa esiintyi kuitenkin itse Spike, ei Harper - mutta Harper oli silti avittamassa ja opastamassa hevosensa kanssa. Tietenkin hän halusi pitää silmällä, miten hänen omaa hevosta kohdeltiin.  Spike oli saanut kunnian näytellä elokuvan päätähteä, Thunder- nimistä rodeohevosta, mikä oli Harperille omaakin roolisaavutustaan suurempi kunnia. Toistaiseksi Spikeä oli kuvattu vain vapaana, mutta tänään se saisi Harperin vastanäyttelijän, Noahia esittävän Ryan Nelsonin, selkäänsä.

"Miten ajattelitte saada Spiken pukittelemaan rodeokohtauksia varten?" tiedusteli Harper ohjaajalta, joka kiersi Twin Falls Farmin pihamaalla tavoitellen parasta mahdollista valon suuntaa.

Ohjaaja, jonka hiukset olivat aina sen näköiset, että oli joutunut repimään niitä milloin mistäkin syystä, oli paljastunut kulkevan nimellä Larry. Noin neljissäkymmenissä pyörivä Larry oli ehtinyt tutustua jo perin pohjin Wilmingtonin kapakkakulttuuriin ja karkasi sinne aina kuvauspäivien päätyttyä. Olihan muuan wildcatkin nähnyt Larry poistuneen yhdessä koulumme tiedeopettajan kanssa yön pikkutunteina...

Larry mittaili pitkillä askelilla etäisyyksiä ratsastuskentän edustalla. "Läimäistään sitä persuksille tietysti."

Nopeasti hän kuitenkin korjasi: "Rodeokohtaukset kuvataan Caldwell Night Rodeossa. Lyhyitä pätkiä. Pieni otos sieltä, pieni otos tuolta. Ne kun yhdistetään, se näyttää aivan aidolta. Lähikuvat ratsastajasta otetaan tietenkin trikkikuvina täällä."

Harper ei sanonu mitään, vaikka olikin huojentunut kuulemastaan. Larry antoi Harperille merkin taluttaa Spike ratsastuskentälle, jossa Ryan odotti heitä kokopitkissä chapseissa ja jykevässä turvaliivissä. Ryanin suulle kohosi vino hymy heidän kohdatessa, eikä Harper voinut kieltää Ryanin näyttäneen varsin komealta rodeovermeissään.

"En tekisi noin", huomautti Harper ripeästi, kun Ryan otti toisesta ohjanpäästä kiinni ja pyöräytti sen ranteensa ympärille.

Ryan löysäsi hitaasti otettaan ja piti katseensa ohjissa. "Okei, sinä tiedät paremmin."

"Oikeastaan en tiedä rodeosta tuon taivaallistakaan", Harper aloitti. "Mutta en halua, että sinun käy huonosti." Persikansävyinen helahdus nousi Harperin kasvoille kun Ryan nosti katseensa suoraan tytön silmiin.

"Meinaatko, että hevosesi on vaarallinen? Pitäisikö minun olla huolissani?" poika kiusoitteli hyväntahtoisesti ja oli varmasti huomannut Harperin punastuneen. Kärpästen kiusaama Spike alkoi hieroa päätään Ryanin käsivartta vasten, mikä sai Ryanin kavahtamaan askeleen taaemmas.

Harper naputti satulasiipeä ja pyyhkäisi kullanvärisen hiussuortuvan silmiltään. Hän vältteli katsomasta Ryania suoraan silmiin, sillä nuo vedensiniset silmät olisivat vieneet mennessään. "Selkään, cowboy."

Ääntäkään päästämättä yksi avustajista pomppasi muiden takaa esiin heiluttaen käsiään ja huutaen "AMPIAINEN! AMPIAINEN!", jolloin Spike säikähti ja otti takaosan voimakkaasti alleen muutaman epätoivoisen piruettiaskeleen siivittämänä. Se oli onneksi vielä Harperin otteessa, muutoin Spike olisi voinut ampaista jonkun matkaa holtittomasti eteenpäin ja aiemmin mainitut rodeokuvaukset olisi saatu siltä seisomalta purkkiin ilman trikkejä.

"Voisitteko liikkua vähän hitaammin?" Harper pyysi saatuaan Spiken rauhoittumaan.
"Oho, säikähdittekö vai? Olen allerginen ampiaisille, tässä oli kyse elämästä ja kuolemasta!"
"Melkein tapoit meidät", vastasi Harper totisesti. "Spike ei ole mikään ranta-aasi, vaan pakoeläin, joka voi vaikka potkaista säikähtäessään."

"Susie, hyvä yritys - mutta se oli vitsi, se hevosen säikäyttäminen. Kuvaamme edelleen rodeokohtaukset trikkikuvina ja Caldwellillä..." Larry puhisi ja pyöritti päätään. "Ryan, valmiina? Kamera käy - otto 1 - ole hyvä."

Klaffin kalahtaessa Harper poistui takavasemmalle maneesin kulmalla olevan puutarharyhmän ääreen. Se oli tähän aikaan iltapäivästä mukavan varjoinen ja sieltä näki esteettömästi ratsastuskentälle, joten se toimi täydellisenä sivustaseurauspaikkana Harperille. Kuvausryhmä otti toistuvasti samoja lähikuvia uudelleen ja uudelleen, ilmeisesti lähikuvissa pienetkin ilmeet ja eleet olivat ratkaisevassa asemassa. Spike tapitti rauhallisesti paikoillaan ja kulki laiskasti juuri sen verran eteenpäin, mikä oli ehdoton minimi suoritukselle.

Taukohuoneen liukuovi aukesi ja Brandy astui ulos nautiskelemaan auringosta.  Syvän sisäänhengityksen jälkeen Brandy huoahti tyytyväisenä, nyökkäsi tervehdyksesi ja istuutui toiselle puutarhatuoleista.

"Oletko koskaan katsonut The Blindstrikea?" Brandy uteli katsellen kuvausryhmän suuntaan.
"En, en ole kuullutkaan."
Kaino hymy kohosi Brandyn kasvoille. "Tuo Ryan, joka näyttelee sun vastaparia. Hän on näytellyt The Blindstriken kolmoskaudella", Brandy kuiskasi ja otti siemauksen juomapullostaan. Brandy katseli Harperia pää kallellaan.

"Taitaa olla sinunkin makuusi...", hän kiusoitteli hymyillen.

Harperin ei tarvinnut peittää innostustaan Brandyn seurassa. "Kuka nyt ei tuossa rodeoasussa olisi!" hän vastasi naurahtaen ja kumartui Brandyn puoleen. "Tiedät kuitenkin hänen Instagraminsa, niin voidaanko vähän katsella sitä?"

"Todellakin, seuraan sitä paitsi Ryania Instagramissa!" Brandy innostui kaivaen puhelimensa esiin.

Tytöt olivat niin uppoutuneita selaamaan Ryanin Instagram-aikajanaa, etteivät huomanneet kuinka heidän takanaan liukuovi aukesi uudelleen ja heidän taakseen hiipi Cooper seuraamaan tyttöjen salamyhkäistä kikattelua.

"Liian vanha teille", Cooper vinoili heidän olkansa takaa ja naurahti nähdessään Harperin ja Brandyn pelästyneen reaktion. "Ryan on varmaan jo jotain yli kaksikymppinen, juttelin sen kanssa eilen. Muuten ihan jees tyyppi."

Brandy survoi puhelimen nopeasti takaisin taskuunsa ja Harper katseli vaivaantuneena tallin seinää.

"On Brandykin jo aika vanha", mutisi Harper takaisin.
"Hei!" huudahti Brandy ja oli läimäyttää Harperia olkapäälle, mutta lyönti ei osunut maaliin.
"Kumpi teistä aikoo yrittää päästä treffeille siis?" Cooper jatkoi ivailuaan.

Harper ja Brandy osoittivat molemmat toisiaan.

"Voi tytöt teidän kanssanne..." Cooper naurahti ja lähti lompsimaan vihellellen tallin kulman taakse.

Hänen kadottua näköpiiristä Harper nousi salamannopeasti seisomaan kiiruhtaen katsomaan kulmaukselle, että mihin Cooper oli oikein menossa. Harperin onneksi Cooper ei kuitenkaan suunnannut Ryanin luokse lavertelemaan tiedoistaan, vaan jatkoi matkaansa hiekkatielle ja pois tallin pihasta, ilmeisesti kohti kesälaidunta jossa hänen hevosensa parhaillaan laidunsi.

"Cooper lähti", Harper raportoi. "Kuinkahan hyvää pataa Cooper ja Ryan ovat keskenään?"

Brandy ei osannut sanoa siihen juuta eikä jaata. He katselivat hetken kuvausten etenemistä, jonka jälkeen Harper ilmoitti lähtevänsä viemään Spikelle vettä juotavaksi. Myös Brandy oli tekemässä lähtöään tallilta, mutta hän kuiskasi vielä heidän erotessaan, että: "Linkkaan sinulle sivun, mistä voit katsoa sen The Blindstriken kolmoskauden..."

Larry huikkasi kentän laitamilta heidän olevan valmiit Spiken kanssa, joten Harper käveli vesisangon kanssa hevosensa luokse ja neuvoi Ryania alastulon kanssa.

"No, millaista oli?" kyseli Harper Ryanilta, kun hän lopulta jalkautui maan kamaralle.
"Ai sen jälkeen kun hevosesi melkein tappoi meidät kaikki ja jätit minut oman onneni nojaan sen kanssa?" Ryan sanoi hyväntahtoisesti ja nosti hikisen stetsonin päästään.

"Tarvitset vähän lisää itseluottamusta, jotta menet täydestä tuossa rodeoratsastajan roolissasi, cowboy."

"Ai niinkö? Onko sinulla ajatusta miten sitä itseluottamusta saisi kasvatettua?" Ryan vastasi siirtämättä katsettaan hetkeksikään Harperista.

Myös Harperin katse oli lukittu Ryaniin.

"- Hei, te kaksi! Huomenna on välipäivä, mutta kuvataan ylihuomenna kohtaus 30 Whitebrookien tilalla. Lukekaa käsis huolella, se on teidän ensimmäinen yhteinen kohtaus" Larry naputti sormiaan heidän suuntaansa. Hän vilkaisi rannekelloaan, pohdiskeli hetken ja sanoi heidän tapaavan huomenna kuvauspaikalla vasta kuudelta illalla.

Ryan pyörähti bootseillaan ympäri ja alkoi hivuttautua takavasemmalle kädet tiivisti farkkujen taskuissa. "No... Nähdään ylihuomenna siis."

Dorothyn terävä tyyli opettaa ei tullut Harperille yllätyksenä, sen verran monta kertaa hän oli jo ehtinyt naisen valmennuksissa pyörähtää. Tuon ikäisenä sitä otti vastaan kaiken tiedon mitä kokeneemmilta sai, eikä Harper näin ollen osannut edes kyseenalaistaa Dorothyn kehoitusta käyttää raippaa ja kannuksia tehokkaammin. Spike kyttäsi kentän metsänpuoleista päätyä - liekö siellä mennyt peuroja tai muuta. Kuitenkin joka kerta kun Harper ohjasi Spiken päätyä kohti, pysähtyi ruuna kuin liimattuna, eikä Harper ollut saada sitä millään päätyyn saakka.

Jännittynyt Spike oli kuin vieterillä viritetty. Pienestäkin pohkeesta se ampaisi eteenpäin, joten Harper sai olla tarkkana apujensa kanssa. Paitsi kun tultiin siihen kirottuun päätyyn; silloin pohkeet menivät kuin kuuroille korville.

Siinä alkoi Harperillakin pinna kiristyä, mutta samalla kasvoi myös jännitys siitä, että hevonen heittäisi ratsastajansa pian maahan suututtuaan. Tarpeeksi monta kertaa kun yritettiin, niin uskalsi Spikekin kävellä päädyn läpi ja se oli riittävä suoritus tälle kerralle asian suhteen.

Harper halusi ratsastaa kaikki esteet ensin ravissa Spiken hermoilun vuoksi, mutta lämmittelykierroksen jälkeen Dorothy komensi heidät suoraan laukalle. Spike laukkasi tarmokkaasti, pää korkealla ja etujalat vauhtia kauhoen. Harper uskalsi vain toivoa, ettei hevonen säikähtäisi mitään.

Jokaisen täyden radan jälkeen ratsukot kaarsivat lankkuesteen vierustalle seuraamaan seuraavan ratsukon suoritusta. Sivusta seuraamalla pystyi myös oppimaan ja onneksi ratsastajilla oli kaikilla omat kuulokkeet, joista Dorothyn oppeja pystyi seuraamaan vaivatta.

Etenkin Yumin suoritusta maastoesteillä oli mielenkiintoista seurata. Hehän kilpailivat Boen kanssa kenttäratsastuksessa, eli tällaiset pienet tukit olivat lähinnä rutiininomaista harjoittelua heille. Harper pisti merkille, että Kansas oli erityisen kiinnostunut Yumin suorituksesta, kun Boe laukkasi isoa laukkaansa odottavia ratsukoita lähinnä olevalle lankkuesteelle ja Yumi irrottautui satulasta kevyeen istuntaan.

Harper napsutteli Kansasille sormiaan. "Hei, hei - silmät ovat tällä korkeudella" hän näytti kädellään ja hymyili ivallisesti perään.

Kansas tuhahti ja pyöräytti silmiään. "Mutta eivätkö ne juuri ennen hyppyä olleet tällä korkeudella?" Kansas viittasi kädellään alemmas. "Yritä muistaa se myös itse, kun on minun vuoroni", hän jatkoi pilke silmäkulmassa ja patisti Bluen raviin kohti maastoesterataa.

Omaa vuoroaan odotteli myös Louisa-tamman omistaja Jude. Hän oli jo vähän vanhempi, varmasti parikymppinen, eikä Harper oikein tiennyt miten aloittaa keskustelu hänen kanssaan. Mistä tuon ikäiset yleensä juttelivat? Säästä? Virkkaamisesta?

"Sekö ei pidä vedestä?" Harper kysyi viitaten Louisan kieltoon pienellä lätäkköesteellä.
Jude pyöritti päätään. "En oikein tiedä. Ei se näin paha ole ollut, joten ehkä sillä on kiima tulossa..."
"Aijai, tuleeko siitä oikein lohikäärme kiimassa?"
"Voit kuvitella kuinka jo valmiiksi oikukkaasta tammasta tulee noin sata kertaa pahempi", Jude puhisi epätoivoisesti.

Kuuloke alkoi rätistä korvassa. "Tulisko Harper vielä kerran?"

Sentään Spikelle lätäkkö ei tuottanut ongelmia ja hevonen oli muutenkin alkanut saamaan kierroksia alas suoritusten välissä. Tynnyriesteelle se tuli edelleen vähän kiemurrellen, mutta määrätietoisella ratsastuksella Harper sai Spiken ylittämään sen, jonka jälkeen Spike päästeli mielenosoituksena pientä köyrypukkilaukkaa muutaman metrin.

"Pää ylös ja eteenpäin!" Dorothy huusi niin, että kuulokkeesta oli loppua kapasiteetti.

Kaskaat sirittivät laitumen aluskasvillisuuden suojissa. Edes ohiajavien autojen hurina ei kuulunut niin kauas villisti kukkivan niityn takaosaan, jonne hevoslauma oli vaeltanut laiduntamaan.

Ensimmäisen autokoulutunnin jälkeen Harper oli vaipunut toviksi päiväunille paikkaamaan edellisyön univajetta. Kun hän illemmalla oli herännyt, oli hän saanut jälleen uutta virtaa ratsastusta varten. Ainakin hän saisi hetken olla vain tässä hetkessä istuessaan satulaan, ilman huolia ja murheita.

Ennen kuin Harper oli saanut ahneen hevosensa kiinni, hän katseli vielä pitkän tovin tumman mustang-ruunan suuntaan kuin häneltä olisi jäänyt jotain aiemmin huomaamatta. Olihan hän ollut varsin kiireinen viimeisen reilun kuuden viikon aikana, joten jotenkin häneltä oli jäänyt täysin rekisteröimättä tieto tallin uusista hevosista, etenkin näistä laitumella viihtyneistä kun Harper oli itse ollut Spiken kanssa tallin puolella kiinni kuvausurakassa.

Kesäillan raskas ilma seisoi paikoillaan kun Harper harjasi hevostaan laitumen portilla. Hän oli ollut viisas ja tuonut tallilta mukanaan harjaämpärin ja suitset, jottei tarvitsisi kulkea edestakaisin hevosen kanssa.

Samaa olivat ajatelleet ilmeisesti myös Kansas ja Yumi, jotka saapuivat vieläkin isomman varustekokonaisuuden kanssa pojan moottoroidulla mankelilla hiekkatie armottomasti pöllyten. Yumi piteli molemmissa kainaloissaan satuloita ja Kansasin kaulan ympäri oli ripustettu parit suitset. Kansas avitti Yumin alas satulasta, jonka jälkeen asetteli pyörän nojaamaan tukevasti jalalleen. He tiedustelivat heti, oliko Harper menossa tallin suuntaan vai metsään.

"Tarvitsen lepoa aivoille, eli maastoon", Harper sanoi vaisusti sukiessaan Spiken takkuista häntää piikkisualla. "Taisi ensimmäinen autokoulutunti viedä kaikki mehut", hän jatkoi, vaikka tiesi varsin hyvin ettei stressitasojen nousu johtunut laisinkaan alkaneesta autokoulusta. Sitä hän ei kuitenkaan voisi kertoa.

Niinpä kaikki kolme varustivat hevosensa ripeästi valmiiksi ja maastoletka asettautui jonoon tien laitaan.

"Haluaako Harper ja Spike edelle? Joudun aina kulkemaan ensimmäisenä ja valitsemaan reitit. Olisi siistiä joskus vain tulla perässä ja mennä virran mukana, kuten turistimaastossa konsanaan", Kansas naurahti ja asettautui mukavannäköisesti leveään lännensatulaan.

Yumi nyökytteli Kansasin tahtiin. "Harper tuntee seudut parhaiten. Vie meidät johonkin uuteen, jännittävään paikkaan! Seikkailulle!"

Huvittavaa, miten paljon muut halusivat saada jännitystä ja seikkailua elämäänsä. Se oli juuri se asia, mitä Harper ei olisi tällä hetkellä kaivannut. Ehdotukset perinpohjin tallatusta rinnereitistä tyrmättiin kuitenkin täysin, joten Harper ohjasi ratsukot itään päin pienelle kinttupolulle, joka johdattaisi heidät lopulta vanhan, hylätyn kirkon kautta kuumalle lähteelle ja sieltä takaisin kotiin.

"Oletko varma, ettei täällä päin ole puumia? On varmaan liian kuuma puumille vielä liikkua koloistaan, eikö?" kyseli Kansas. Harper oli kuullut huhua, että Kansas oli törmännyt Cooperin kanssa puumaan eikä varsinaisesti ollut toiminut mitenkään kylmähermoisesti tilanteessa. Kansasilla oli toisinaan paljon puhetta, mutta vain vähän toimintaa niiden takana.

Harper heilautti kättään. "Tuo on pahinta mitä täällä päin on näkynyt", hän sanoi ja hymyili, osoittaessaan mustanruskeaa kotikissaa, joka makoisasti loikotteli ison kalliosta irronneen kivilohkareen päällä. "Joten olet turvassa."

Leveämmät osiot he laukkasivat, sillä Spike veti maastossa aina niin ylöspäin suuntautunutta ja isoa ravia, että ilman satulaa siellä oli lähes mahdotonta pysyä. Ruunan laukka sen sijaan keinutti mukavasti eteen ja taakse, eikä kovemmassakaan vauhdissa tullut tasapaino-ongelmia. Luvan saadessaan se kahmi etukavioillaan hurjaa tahtia eteenpäin päästämättä isompaa Boea ja pippurista Blueta millään ohitseen.

Entiselle kirkolle saavuttuaan hevoset käskettiin takaisin käyntiin, sillä Kansas ja Yumi tahtoivat käydä jalkaisin tutkimassa rakennusta. Kirkon kultavuosista oli varmaan jo liki kolmekymmentä vuotta, jonka jälkeen rakennus oli vain seissyt lahoamassa metsän siimeksessä ja vuodet olivat tehneet sille tehtävänsä.

"Kuka hitto rakentaa kirkon keskelle metsää?" Kansas pohti rapsutellessaan halkeilevaa valkoista maalia ovenkarmeista. "Ihan pikkuisen karmivaa."

"Todella pelottavan näköinen", Yumi sanoi ja jäi pohtimaan olisiko metsikkö vain lähtenyt villiintymään rakennuksen hylkäämisen jälkeen.

"Tjaa, kai tässä on ollut jonkinlainen pieni mormoniyhteisö ympärillä ennen muinoin. Onhan tässä tämä tiekin, mitä pitkin ratsastettiin", vastasi Harper, joka piti Bluen ja Boen ohjia käsissään.

Yumi katseli tarkkaavaisesti ympärillään häämöttävien puiden kätköihin. "En näe mitään muita raunioita. Lukeeko siinä etuovella mitään nimeä tälle paikalle?"

Etuoven päällä olevasta kyltistä oli kulunut pois useampi kirjain, mutta Kansas yritti silti tavata sitä parhaansa mukaan. "The Temple of Jesus.... Latter-jotain. Ilmeisesti. Tuo viimeinen voisi olla Santa?" Kansas myhäili itsekseen omalle vitsilleen joulupukin pajasta.

"Saints, hölmö. Latter-day Saints on nykyään korrektimpi muoto mormoneille", oikaisi Yumi, joka oli  tullut lähemmäs katselemaan rakennusta.

"Aa, no sitten", sanoi Kansas päätään sukien. "Tiedättekö muuten mitä toinen mormoni sanoi toiselle mormonille? ... Bro..." hän letkautti vitsin, joka nauratti lähinnä Kansasia itseään.

Harper ja Yumi loivat toisiinsa myötätuntoisen katseen. Sen jälkeen Harper taputti Yumia olkapäälle pyörittäen päätään: "Voimia."

Tutkimuskierroksen jälkeen ratsastajat nousivat takaisin hevostensa selkiin, mutta kotimatkalla pitäisi pitää vauhtia sillä aurinko alkoi hiljalleen painua mailleen. Kovasti mainostettu kuuma lähde jäisi toiseen kertaan - toisaalta mikäli Harperin merkille pistämät huomiot pitivät paikkaansa, niin olisi ehkä parempi että hän ei olisi kolmantena pyöränä -, joten nyt suunnattiin nopeinta reittiä takaisin laitumille.

"Byääh, ei minun kotiintuloaikani vielä ole. Seikkailuhan oli vasta alkamassa", Kansas voihki vitsillä joukon hänniltä.

Kun ratsukot kaarsivat jyrkän kurvin läpi, huomasi Harper metsätiellä selviä renkaanjälkiä ja niitä seuranneen öljyvanan. Ne eivät näyttäneet tavanomaisilta jarrutusjäljiltä, vaan enemmänkin eteenpäin sutimisesta johtuvilta, jotka saivat alkunsa tien pintaan esille nousseen leveän kiven kohdalta. "Onkohan tähän jäänyt joku auto joskus kiinni?" hän tiedusteli.

"Jos on, niin ei siitä ainakaan pitkä aika ole kun sadevesi ei ole vienyt öljyä mennessään. Vai olisikohan tuo bensiiniä?" sanoi Kansas tarkasti jälkiä kurkotellen. "Ehdotan, että seikkailu jatkuu ja seuraamme jälkiä!"

"Pitäähän meidän tarkistaa, ettei siellä ole ketään pulassa", myönteli Yumi.

"Oletteko te koskaan eri mieltä keskenänne?" Harper piikitteli vitsillään ja väläytti hymyn perään.

Voimakkaasti maahan painautuneet renkaanjäljet lähtivät tieltä nopeasti kaartamaan oikealle tiheään metsään, kuin auto olisi karannut kuljettajansa käsistä. Öljyvana katosi kasvillisuuden kätköihin siinä samassa, mutta kolmikon ei tarvinnut kuin nostaa katseensa nähdäkseen mihin auto oli päätynyt.

Vanha, vuoden 1977 Mustang nökötti mäntypuiden keskellä kaikessa hiljaisuudessa. Eturengas puhjenneena, toinen kylki lommoilla. Ilta-auringon viimeiset säteet kimmelsivät sen konepellillä, jonka päälle ei ollut vielä ehtinyt muodostua kummoista havukerrosta. Toinen ajovaloista oli irronnut sijoiltaan.

"Tie Eldoradoon!" Kansas julisti ja laskeutui jälleen päistärikkönsä kyydistä. "Jos tämä osoittautuu jonkin huumeparonin autoksi, niin jaetaan rahat ja paetaan Karibian lämpöön margaritojen perässä!"

Nopealla vilkaisulla kävi ilmi, ettei autossa ollut ihmisiä. Takakontti ei tosin auennut, joten sellaista selkäpiitä karmivaa mahdollisuutta Harper ei halunnut edes ajatella.

Harper laskeutui Spiken selästä ja ojensi ohjat Yumille, joka sai tällä kertaa toimia lastenvahtina kaikille kolmelle hevoselle. "Ette sitten jätä minua tänne yksin", Yumi supisi.

Varoen visusti koskemasta mihinkään Harper kiersi autoa ympäri ja työnsi tukevalla puunoksalla raolleen jätetyn takaoven auki.

"Hei tyypit... Tulkaa katsomaan tätä."

Värisevillä käsillään Harper nosti auton takapenkiltä valokuvan. Taiteltu, saumoistaan miltein puhki ja jonka väri oli päässyt leviämään paikka paikoin oranssin kellastamiin sävyihin. Harper, Kansas ja Yumi tuijottivat valokuvaa kauhistuneina, Yumi läimäyttäen lopulta kämmenen suunsa eteen.

"Jessus sentään!", Kansas katkaisi hiljaisuuden.
"Voi hitto, sehän on Trina", sai Yumi järkytykseltään sanotuksi.

Harper ei saanut silmiään irti valokuvassa esiintyvän henkilön eebenpuun värisistä, letitetyistä hiuksista, röyhelöreunaisesta kaulusmekosta ja isoista, tummista mantelisilmistä. Kuvassa oli ilmiselvästi Trinity, tallimme kesätyöntekijä, ehkä muutama vuosi takaperin - siitä ei ollut kahta sanaakaan. Nuori Trinity seisoi kuvassa kesän kuivattamalla, pelkistetyllä pihamaalla ja taustalla juoksenteli useampi häntä nuorempi lapsi riemua säteillen. Trinity hymyili kuvassa leveästi kameralle.

Yumi ei voinut vieläkään uskoa mitä he olivat löytäneet. "En vaan ymmärrä, miksi jollain on Trinityn kuva mukanaan. Sairasta, jos minulta kysytään."

"Ehkä tämä on hänen isänsä auto?" Kansas ehdotti.

"Ei ole, Trinityn isä Everett ajaa Hiluxia", Harper huomautti. "Näin hänet kerran, kun hän toi Trinityn Twin Falls Farmille ja tämä ei ole hänen autonsa."

"Sinä se pistät aivan ihmeellisiä asioita merkille", tuumasi Kansas ja tunki päänsä auton ovesta sisään. "Katsotaan mitä muuta täältä löytyy."

"Älä koske mihinkään!" Harper hätkähti ja käski Kansasia, joka painautui syvemmälle auton sisuksiin. Nyt jos koskaan ei ollut oikea hetki jättää yhtään enempää sormenjälkiä mihinkään mikä viittaisi millääntavalla epäilyttävään toimintaan. Hän pohti myös sen mahdollisuutta, voisiko niityltä löydetty revolveri liittyä tähän mysteeriautoon jollain tavalla.

"Iisisti nyt, wildcat", Kansas hyssytteli, eikä piitannut varoittavista sanoista tuon taivaallista, vaan kopeloi autoa läpikotaisin ja sai lopulta hanskalokeron auki.

"Siis oikeasti, kenen hullun auto tämä oikein on?" Yumi ihmetteli.
Kansas ähisi edelleen auton etuosassa ja sanoi: "Ylipäätään, että missä mahtaa auton omistaja olla nyt..."

Toivottavasti ei ainakaan missään lähettyvillä.

Hanskalokero osoittautui umpikujaksi, mutta kuljettajanpuolen ovipaneelista Kansas nosti esiin vanhan takeaway-kahvikupin, jota hän esitteli ilmassa kuin arvokkaampaakin saalista.

"...Nimeni on Bond, James-"

"Riittää jo, agentti. Saatko selvää nimestä?" Harper pisti Kansasin voittopuheen poikki.

Kansas pyöritteli pahvista kahvikuppia käsissään. "Noup. Ihan yhtä paljon saa selvää kuin siitä mormonikirkon pyhästä ovikyltistä. On tässä ehkä R-kirjain. Tai sitten se on P, ota tästä nyt sitten selkoa. Tämän jälkeen alkaa arvostamaan jopa Starbucksin väärin tavattuja nimiä, niistä saa sentään selvää."

Takaa kaikuvasta kiljahtelusta päätellen Blue alkoi saada tarpeekseen Spiken lähentely-yrityksistä. Sillä oli tapana mukeltaa aina jotain turhautuessaan, nyt kohteeksi oli valikoitunut Bluen epäonneksi tämän suitset, jotka olivat jo yltäpäältä vihreänsekaisessa kuolassa. Harper käveli nappaamaan hevosensa Yumilta ja kehoitti muitakin käymään takaisin satulaan. Spike oli jo valmiina matkaan, se heitteli päätään ilmassa ja tanssahteli pienestäkin avusta.

Kylmät väreet hiipivät edelleen Harperin selkäpiitä pitkin. "Ehkä parempi, että poistumme, ennen kuin auton omistaja palaa."

"Jep, koska nyt jos lähdemme, niin ehdimme käydä vielä sheriffin luona kertomassa tästä hiipparista ennen kuin Burke painuu yöpuulle", Kansas totesi pontevasti noustessaan autosta. "Viimeinen tallilla on mätämuna", hän huudahti kiirehtiessään hevosensa luokse ja heittäytyi vauhdilla sen selkään.

Ajatus sheriffin puheille menosta sai Harperissa aikaan pelonsekaisia tunteita, mutta samalla hänestä tuntui, että tämä oli pakko tehdä Trinityn vuoksi. Hän huikkasi hevosten siirtyessä raviin ja heidän ottaessa suunnan kohti Twin Falls Farmia, että mahtaisiko kenelläkään olla Trinityn numeroa, jos he soittaisivat ja kysyisivät oliko Trinityllä tietoa asiasta. Puhelinnumeroa ei kuitenkaan löytynyt, joten ratsukot kiristivät tahtia ja antoivat hevosten siirtyä laukalle. Matka taittui nopeasti kun kukaan ei tohtinut jarrutella, vaan niin Spike, Boe kuin Bluekin sai painella täyttä laukkaa kunnes viimeinen asfalttitieosuus koitti näköpiirissä.

Hevosmiestaitojensa vastaisesti Harper riisui Spikeltä suitset päästä ja päästi sen samalla sekunnilla vapaaksi laiduntamaan, se ei ollut hänen tapaistaan vaan yleensä hän tarkisti jokaisen kintun ja hevosen yleisvoinnin ennen lähtöään. Aikaa oli kuitenkin enää vain vartin verran, ennen kuin sheriffin virka-aika päättyisi tältä päivältä, joten aikaa ei ollut hukattavaksi.

"Haetaan tavarat myöhemmin", huikkasi Kansas, joka polki jo kovaa vauhtia moottoripyöräänsä käyntiin. Yumi hyppäsi tottuneesti Kansasin taakse pyörän selkään ja veti pojan kypärän päähänsä.

Harper hämmentyi, kun ymmärsi jääneensä ilman kyytiä. "Siihen ei varmaankaan kolmatta mahdu...?"

"Ota allesi tuo polkupyörä niin Yumi pitää sen tangosta kiinni. Älä sitten käännä yhtään tankoa, seuraa vain liikettä!"

Ajatus ei kuulostanut kovin turvalliselta, mutta siihen oli nyt tyydyttävä.

Pyöröhirsinen sheriffin toimisto kajasti lämpimänkeltaista valoa hämärälle kadulle. Rakennuksessa oli vain yksi huone - sheriffin toimisto, sillä näin pienessä kaupungissa ei tarvittu erikseen sihteeriä tai muuta henkilöstöä. Kolmikko paineli koputtamatta suoraan sisään sheriffi Jon Burken puheille.

Kissankellon helähtäessä oven päällä Burke nosti katsettaan paperipinosta juuri sen verran, että näki tulijat näkökentässään. Päätään hän ei raaskinut liikuttaa, pelkät silmät liikkuivat viitsekkään miehen kasvoilla.

"Hei, nuoret... Mistäs teillä on moinen tulipalokiire?", Burke ei selvästi ollut tehnyt tarvittavaa taustatutkimusta uusimmista wilmingtonilaisista, kun ei tiennyt Kansasin ja Yumin nimiäkään.

Kansas ei ehtinyt edes vetää happea kun oli jo kertomassa juttua juurta jaksaen sheriffille. "Me löydettiin hylätty auto keskeltä metsää ja siellä sisällä on todella häiritsevä kuva meidän kaverista."

Burke katsoi syvälle Kansasin silmiin sanomatta sanaakaan. Hän odotti jutun jatkuvan vielä.

"Eikä se auto ole hänen isänsä! Me ei tiedetä kenen auto se on, mutta ymmärtääkseni meidän kaverilla ei ole kovin paljon tuttuja täällä, hän on vasta muuttanut tänne Utahista", Kansas hätääntyi Burken tuijotuksesta ja alkoi selittää ihan mitä sattui. "Olen aika varma, että siellä autossa haisi jotenkin... epäilyttävälle. Joo, ehkä se oli jokin valkaisuaine tai joku vastaava, tosi pistävä haju."

Yumi törkkäsi kyynerpäällään Kansasia kylkeen. Burke huomasi sen.

"Ja miksi ajattelette, että olisi sheriffin tehtävä lähteä tarkastamaan tätä autoa?"

"Eikö tämä kuulosta sheriffin mielestä mahdolliselta vainoamiselta tai rikoksen valmistelulta? Sinun pitää nähdä se paikka ja se auto, siinä oli jotain todella outoa..." Yumi vakuutteli.

Burke pyöritti laiskasti päätään. "Enpä tiedä, lapsukaiset."

Harperin oli pakko avata suunsa tilanteen edistämiseksi. "Minä löysin eilen revolverin maahan kätkettynä Wilmingtonista. Sen on liityttävä jotenkin tähän mysteeriautoon."

Kansas ja Yumi kääntyivät yhtäaikaa ja yhtä shokeerattuina katsomaan Harperin puoleen. He eivät tienneet mitään Brandyn ja Harperin löydöstä, tai mitä aseelle oli lopulta tapahtunut. Aivan, voi luoja - näin pitkälle Harper ei ollut ehtinyt ajatella - miten hän selittäisi sheriffille aseen joutumisen jokeen? Olisiko siitä enää todistusaineeksikaan, jos se edes liittyi tähän tapaukseen vai olisiko virta vienyt jo jäljet mennessään?

Burke naputti kynällään paperipinoa ja suoristi ryhtiään. "Ja milloin neiti MacDonald oli ajatellut kertoa tästä kaupungin sheriffille?"

"Ei sillä ole väliä - me olemme tässä nyt, kertomassa sinulle, että jotain outoa on meneillään Wilmingtonissa", Harper sanoi tiukasti ja alkoi kiihtyä sheriffin välinpitämättömyydestä. "Eikö tämä ole juuri sitä miten sheriffin pitäisi tehdä, sen sijaan että pelaisi sudokuja täällä toimistossa päivät pitkät!"

Harperin piti tasata hengitystään hetki äsköisen purkauksen jälkeen. Kansas ja Yumi tuijottivat häntä edelleen silmät pyöreinä, mutta Harper viittasi heille puolikkaalla pään pyöräytyksellä, ettei nyt ollut oikea aika puhua asiasta.

Burke tuijotti Harperia tiukasti. Ehkä tyttö oli osunut sheriffin arkaan paikkaan, koska Burke kääntyi hitaasti konttorituolissaan, nappasi stetsoninsa naulakosta ja viittasi kolmikkoa partioautolleen.

Paperikoivun oksat ja tien varsilla rehevöitynyt intiaanihamppu raapivat partioautoa, kun Burke ohjasi sitä metsäteitä pitkin. Molemmat etupenkillä istuneet, Burke ja Kansas, heiluivat kuoppaisen tien tahdissa ja Kansasin pää oli hetkittäin iskeytyä kovastikin ikkunalasiin. Takapenkillä rystyset olivat puristuneet kalmanvalkoisiksi ikkunoiden kauhukahvojen ympärille, eikä kukaan ollut puheliaalla päällä.

"Missä suunnassa sanoittekaan, että auto oli?"
Harper katsahti ympärilleen. "Tästä itään, sheriffi."

Burke ei vastannut mitään, vaan avasi matalaäänisen korinan jälkeen rinnalla roikkuneen radion, josta pamahti korvia särkevää kohinaa.

"Dispatch, this is Patrol 4, can you send fire truck to Forest ATV 662 four miles south."

Silloin auton ikkunoista pääsi sisään palaneen hajua ja Harper huomasi metsästä nousevan paksun savupatsaan.

Harper, Yumi ja Kansas eivät voineet uskoa silmiään kun partioauto pysähtyi näyttävässä roihussa palavan Mustang-merkkisen auton näköetäisyydelle.

Burke nousi autosta. "Odottakaa te nuoret täällä." Sheriffi asteli muutaman askeleen lähemmäs, puhui uudelleen radiopuhelimensa kautta ja lähti kiertämään palavaa autoa sopivan etäisyyden päästä.

"Miten minusta tuntuu, että auton omistaja näki meidät kun kävimme täällä", mutisi Yumi vaitonaisena auton takapenkillä. "Sehän syttyi käytännössä heti kun lähdimme pois."

Ajatus kylmäsi Harperia, jonka avoimesta ikkunasta puski läpitunkevasti kuumaa ilmavirtaa, jota tuuli kuljetti palosta. Hän katseli, kuinka Burke kyykisteli auton ääressä ja yritti löytää mahdollisia johtolankoja, ennen kuin ne palaisivat tuhkaksi ja katoaisivat ikiajoiksi.

Palokunnan saavuttua Burke palasi autoon. Hän riisui stetsoninsa kojelaudalle ja hieroi viiksiään mietteliäästi.

"Mitä tarkalleen ottaen autossa oli sisällä, kun kävitte?" Burke kysyi.

"Valokuva meidän ystävästä, vanhat juoksukengät, roskia ja yksi takeaway-kahvikuppi, mutta siihen kirjoitetusta nimestä ei saanut selvää. Siinä oli ehkä R- tai P-kirjain", Kansas selitti.

Silloin Harper muisti työntäneensä valokuvan Trinitystä taskuunsa. "Tässä, sheriffi", hän ojensi kuvan etupenkille, mutta ihmetteli, miksei sheriffi tarttunut siihen.

"Amatöörit", sheriffi tuhahti, kaivoi taskustaan pienen muovipussin ja sulloi sen kätensä ympärille, ennen kuin nappasi valokuvan Harperilta. "Se on nyt täynnä teidän sormenjälkiänne. Oletteko koskaan käyneet antamassa sormenjälkiä millään poliisiasemalla?"

Harper ja Yumi pyörittivät päätään. Kansas sen sijaan nyökytteli varovasti. "Muistaakseni moottoripyöräkorttia varten piti antaa sormenjäljet."

Burke tuhahti uudelleen. Takakontista hän kävi hakemassa kameralaukun näköisen kassin, josta hän kaivoi esiin muutamat lomakkeet ja peltikantisen mustetyynyn. "Samalla neiti MacDonald voisi kertoa siitä löytämästään aseesta."

Kylmä, piikikäs isku valahti Harperin lävitse. Taustapeilistä häntä tarkastelivat Burken vihreänharmaat silmät, jotka epäilemättä etsivät mahdollisia murtumiskohtia ja epäjohdonmukaisia juonenkuljetuksia. Eihän tässä pitänyt olla mitään pelättävää, sillä Harper ei ollut tehnyt mitään rikollista. Silti hänestä tuntui siltä.

"Tiedätkö sen lupiininiityn lähellä Blue Mountain Hightä, sir? Kävellessäni siellä huomasin tasaisemman kohdan, jossa lupiineja oli poljettu maan tasolle ja päätin jäädä hetkeksi istuskelemaan. Siinä huomasin jotain metallista pilkottavan mullan seasta, joten aloin kaivamaan sitä paljain käsin ja pian selvisi, että löytämäni metalliasia oli ase. Revolveri, jos tarkkoja ollaan, katsoin Googlesta."

Taustapeilin silmät eivät räpsähtäneetkään. "Olitko yksin vai oliko sinulla seuraa?"

Brandya hän ei haluaisi vetää mukaan. Jos Harper sanoisi olleensa yksin ja ottaisi kaikki omille niskoillensa, niinhän tosiystävät tekivät, ehkä Brandy leppyisi eikä enää vihoittelisi hänelle.

"Olin."

Sitten Harper muisti Brandyn jättäneen sormenjälkensä aseeseen nostaessaan sen maasta. Hitto.

"- Tai en. En oikeastaan. Siis tavallaan jäin yksin, kun ystäväni suuttui minulle ja lähti menemään. Eli olin ja en ollut yksin, sir."

Burken kulmakarva kohosi aavistuksen. "Mitä tämä ystäväsi teki ja mikä hänen nimensä on?"

"Hän nosti aseen maasta ennen kuin ehdin käskeä häntä olemaan koskematta siihen. Nimi on Brandy Flores."

"Ja mitä aseelle tapahtui sen jälkeen, kun Flores nosti sen maasta?" Burke kysyi ja Harper oli varma, ettei hän ollut vieläkään räpäyttänyt kertaakaan silmiään. Kansas kuunteli etupenkiltä korva tarkkana keskustelun etenemistä. Yumi sen sijaan näytti varsin ahdistuneelta Harperin vierellä.

"No... Menimme paniikkiin löydettyämme aseen. Tiputimme sen ensin takaisin maahan, mutta aloimme pelkäämään, että joku löytäisi sen ja yhdistäisi meidät aseeseen sormenjälkien perusteella. Joten otimme sen mukaamme ja... heitimme jokeen", Harper sanoi takellellen.

Ensin Burke ei sanonut sanaakaan. Hän vain jatkoi tuijottamistaan, mutta lopulta pyöritti päätään ja kiroili itsekseen. "Eikö teille oikeasti opeteta koulussa mitään järkevää?" Burke kaivoi vihreänruskean takkinsa rintataskusta puhelimen ja ojensi sen takapenkille. Siinä oli karttasovellus auki. "Sinun on parempi muistaa tarkka sijainti, minne aseen heititte."

Pian tämän Burke kehoitti nuoria painumaan matkoihinsa ja pysymään poissa ongelmista.

"Tuleekohan minulle jotain seuraamuksia tästä?" Harper tiedusteli ystäviltään, kun he kävelivät hiekkatietä isomman tien varteen, josta Yumin serkku tulisi heidät hakemaan.

Kansas pyöritti päätään. "Nääh - Burke vaikutti siltä, että hän uskoi selityksesi. Sitä paitsi, sillä on nyt kädet täynnä oikeita töitä, joten aika epätodennäköistä, että hän alkaisi pitää sinua epäiltynä mihinkään."

"Teinä en olisi kyllä koskenut siihen aseeseen", Yumi ripitti kädet puuskassa.

"Joo, no, yritin kyllä estää..."




Seuraavana päivänä, kun hevoset oli saatu siirrettyä kesälaitumelta takaisin talliin, oli Harper järjestelemässä Spiken varustekaappia kun Brandy vilahti hänen näkökentässään. Jindyn kaapin ovi avautui vauhdikkaasti pamahtaen, josta Harper päätteli Brandyn olevan edelleen hänelle vihainen.

"Brandy, tiedän että olet minulle vihainen, mutta on jotain mitä sun pitäisi kuulla."

Hän ei edes kääntynyt Harperiin päin, vaan jatkoi pintelien valitsemista kuin ei olisi Harperia huomannutkaan. "Jep. Anteeksipyyntö."

Harper pahoitteli Brandylle, että oli kutsunut tätä tyhmäksi sen jälkeen kun Brandy oli koskenut löydettyyn aseeseen. Hän olisi halunnut jatkaa lausetta muutamalla fraasilla siitä, miten tärkeää oli olla koskematta mihinkään mikä saattoi viitata rikolliseen toimintaan, mutta jätti sen tekemättä, sillä tiesi sen vain suututtavan Brandyä lisää.

Lopulta Brandy kääntyi Harperiin päin. "Saat anteeksi. Mitä kerrottavaa sinulla oli?"

Ja niin Harper kertoi Brandylle heidän löytämästä hylätystä autosta, Trinityn valokuvasta, syttyneestä autopalosta ja siitä, että oli joutunut kertomaan sheriffille heidän heittäneen aseen jokeen. "Ajattelin, että ase saattaa liittyä tapaukseen, joten minun oli pakko kertoa siitä. Burke ei kuitenkaan syyttänyt meitä mistään, ehkä hän jossain syvällä sisimmässään ymmärsi miksi teimme niin."

Brandy oli järkyttynyt kaikesta kuulemastaan.

"Helvetin karmivaa, en tiedä mitä itse tekisin jos jonkun autosta löytyisi oma kuvani" Brandy päivitteli heidän päästyään tallinkäytävälle hevostensa karsinoiden kohdille. "Mitä Trinity sanoi tästä kaikesta? Oliko hänellä mitään ajatusta siitä, kenen auto se mahtaisi olla?"

Harper avasi Spiken karsinan oven ja sujautti riimun häntä kohti tunkevaan, puruiseen päähän. "Me ei olla vielä kerrottu sille, kenelläkään ei ollut sen puhelinnumeroa eikä Trinityllä ole mitään someakaan."

Spike kopsutteli vauhdikkaasti käytävälle Harperin perässä ja heitteli innostuksissaan päätään, kuin se ei enää villin ja vapaan laidunkauden jälkeen omasta mielestään enää soveltuisi siistiin sisäelämään. Harper joutui seisahtumaan hetkeksi rauhoitellakseen hevostaan.

He taluttivat hevosensa ulkotarhoihin, jonka jälkeen he päättivät käydä vielä Marionin puheilla. Napakka koputus kaikui hiljaisella tallinpihalla ennen kuin vanha tallinomistajarouva ehti ovelle saakka.

"Katsos hei, tytöt. Mitä teillä on mielessä?" herttainen Marion tervehti heitä.
"Marion, onko Trinity tänään töissä?" Harper tiedusteli heti kättelyssä.

Marion taputteli esiliinaansa jauhoisia käsiään; hän oli ollut taas leipomassa jotain tallinväen iloksi. "Ei häntä ole pariin päivään näkynyt. Muistaakseni hän otti lomaa tämän viikon."

"Kummallista..." Brandy supisi itsekseen. "Pyydätkö häntä vaikka soittamaan meille, kun palaa töihin? Meillä olisi tärkeää asiaa Trinitylle."

"Voin toki. Haluatteko, että välitän hänelle jotain terveisiä siinä samalla, jos on niin kiireistä asiaa?"

Harper pyöritti päätään ja tarttui Marionia kädestä. "Ei tarvitse, kiitos. Me lähdemme ensi viikolla kesäleirille Maineen, joten asia jää varmasti odottamaan nyt joksikin aikaa."

"Kiitos kumminkin!" Brandy huikkasi ja näytti sivusilmällään Harperille lähdönmerkkiä. "Täytyykin lähteä pakkaamaan, mutta nähdään vielä ennen sunnuntaita!"

Marion sulki ulko-oven, kun Brandy ja Harper olivat astuneet kuistilta alas ja palasi leivontapuuhiinsa.

"Eikö olekin kummallista, että Trinity ei ole ollut töissäkään?" mietti Brandy.
"Se voi toki olla vain sattumaakin", Harper totesi ennen kuin Brandyn mielikuvitus ehtisi laukkaamaan yhtään pidemmälle.

Hiostava helle sai iltaan painuvan kesäpäivän väreilemään niin utuisena, ettei Wilmingtonia ympäröivää vuorijonoa ollut erottaa taivaasta, kun Marionin ovelta kuului vaimea koputus. Marion kohotti katsettaan ja näki oven pienistä huurreikkunoista epäselvän hahmon. Ovelle päästyään nainen tunnisti heti tuon kevyisiin kesävaatteisiin pukeutuneen tytön, jonka vaalea tukka oli siististi ranskanleteillä.

Molemmat hymyilivät, kun ovi avautui viimein. "Terve, Harper. Tule vain peremmälle, istu alas. Maistuisiko omenamehu?"

Harper vilkuili keittiön pöydällä levällään lojuneita siivilöitä, kulhoja ja valtavaa omenankuorikasaa. Osa kuorimattomista omenista oli ehtinyt jo tummentua paikoin, kuin ne olisivat saaneet mustelmia. "Ei kiitos, Marion." Harper istui Marionin tarjoamaan tuoliin. "Onko Trinityä näkynyt?"

"Nyt en ole aivan varma. Vietin koko viime viikon sairaalassa Boisessa ja Yeva hoiti Twin Falls Farmia sillä aikaa. Sinun täytyy kysyä sitä häneltä."

"Mitä? Sairaalassa?", säikähdys valahti kuin puukko Harperin lävitse. "Minkä takia?"

Katsomatta Harperiin Marion hivuttautui takaisin puuhiensa pariin ja alkoi survoa keitettyjä omenia siivilän läpi, josta mehu valui pehmeästi kulhon pohjalle. "Ylireagointia se mielestäni oli. Kaaduin pihamaalla ja loukkasin jalkani, sitten he alkoivat siellä sairaalassa puhumaan jostain rytmihäiriöistä ja jouduin kaiken maailman johtoihin kiinni moneksi päiväksi. Pah, sanon minä. Ei kuulemma enää tässä iässä saisi tehdä pihatöitä."

Harper istui hiljaa tuolissaan ja katsoi vanhan rouvan puuhastelua. Häntä kauhistutti Marionin vointi ja etenkin hänen jaksamisensa tilalla, vaikka työntekijöitä toki oli hankittu eikä kaikkea tarvinnut enää tehdä vanhoilla päivillä itse. Jokohan Marion saisi jonostaan paikan sieltä vanhainkodista?

"Ikävä kuulla. Oliko Trinity kanssasi silloin tekemässä pihatöitä?" Harper kysyi.

"Kuule... Saattoi olla että oli, ja saattoi myös olla että ei ollut. Kuka näitä muistaa."

Ovi sulkeutui perässä ja kävellessään kohti hevosten tarhoja Harperin ajatukset pysyivät Trinityssä ja metsästä löydetystä salaperäisestä autonrähjästä. Kenties Trinityn kesätyö Twin Falls Farmin puutarhurina oli jo päättynyt, eikä Harper koskaan kuulisi tytöstä enää. Silloin hän ei koskaan saisi tietää mitä oli meneillään.

Spike oli jäänyt yksin tarhaansa. Ilmeisesti muutkin painottivat kuumana ajanjaksona tallikäyntinsä iltatunneille, kun ilma alkoi viimein raikastua ja aurinko ei enää tuntunut polttavalta iholla.

Taaimmaisessa tarhassa Jude yritti saada tammaansa Louisaa kiinni, joka väisteli parhaansa mukaan omistajansa kädessä riippuvaa riimua. Kirosanat lentelivät ilmoille kun tamma kerta toisensa jälkeen teki suunnanvaihdon, eikä hommasta näyttänyt tulevan mitään.

"Jotain on meneillään. Louisa on tavallista jääräpäisempi tänään", Jude tuumasi.
"Ehkei sitä vain huvita lähteä työntekoon näin kuumana päivänä", vastasi Harper, joka oli kömpinyt tarhan aitojen välistä oman hevosensa luokse. Spike käveli tätä vastaan kuin näyttäen Louisalle mallia, miten olla hyvä hevonen. Se ojensi päätään kun riimu liukui tahmeasti korvien päältä, jolloin Harper ylettyi paremmin korjaamaan riimun asentoa ja kävi heti ensitöikseen tutkimaan omistajansa taskuja.

Pieni kauranappi sujahti Spiken suuhun, jonka silkinpehmeä turpa jäi vielä kaipaamaan lisää.

"Ehkä tästä on mennyt jotain eläimiä tänään? Jos se selittäisi Louisan käytöstä?" ehdotti Harper, joka tiesi villieläinten olevan arkipäivää tallialueella. Yleensä ne olivat kuitenkin pienimmästä päästä, eivätkä hevoset juuri välittäneet murmeleista tai edes isommista, mutta säyseistä peuroista.

Jokin oli kuitenkin kiinnittänyt Juden huomion. Ensin sen huomasivat hevoset, jotka pysähtyivät kuin seinään ja lukitsivat katseensa kohoavaan metsänrinteeseen. Yhtäkkiä tuli aivan hiljaista. Tasainen heinän rouskutus taukosi, hiekka ei liikkunut kavioiden alla. Harper haravoi katseellaan rinnettä, eikä tiennyt mitä siellä olisi pitänyt näkyä. Kojootti? Puuma?

"Joku liikkuu tuolla rinteessä", suhahti Jude, joka nosti kätensä silmien päälle aurinkolipaksi ja terästi katsettaan. Silloin Harperkin sen näki. Puunrunkojen välissä liikkui hahmo, joka kuitenkin katosi nopeasti syvemmälle kasvillisuuden suojiin ja jäljelle jäi enää katkeilevien oksien epäsäännöllinen ryske.

"Nyt se katosi. Taisi olla vain joku keräämässä seljanmarjoja."
"Tuossa rinteessä ei kyllä kasva marjan marjaa, se on niin auringon paahtama risukasa", Harper huomautti.
"Ehkä patikoija sitten?"

Hänen hevosensa ei jakanut samaa mielenkiintoa muiden hevosten kanssa, vaan kopeloi edelleen määrätietoisesti taskuja kauranappien toivossa. Spike ei ollut huomannutkaan mitään normaalista poikkeavaa. Tai sitten se oli vain niin viisas, ettei jaksanut antaa ajatustakaan turhanpäiväisille säpsyilyille.

Kun he ehtivät tallin kulmaukselle, Harper kääntyi vielä kertaalleen katsomaan rinteen suuntaan. Hän aavisti jonkin olevan huonosti.

Pitkä hevosjono ravasi syrjäistä hiekkatietä Harperin ja Spiken perässä. Spike oli onnessaan päästyään letkan ensimmäiseksi ja se heitteli päätään päristellen. "Ptruu", Harper rauhoitteli hevostaan ettei se alkaisi pukittelemaan.

Harper nosti kätensä pystyyn ja kaikki tiesivät mitä merkki tarkoitti. Sadepisarat valuivat norona kypärän lippaa pitkin reisille kun ratsukot hidastivat käyntiin. Vihdoin oli saatu Wilmingtoniin sadetta pitkän helteisen jakson jälkeen. Ympäröivä luonto alkoi jälleen hengittää, ruohikko saada väriään takaisin ja ilmassa tuoksui muutakin, kuin auringon paahtama kuiva maa.

"Eihän kukaan halua vielä kääntyä kotiin?" Harper kääntyi kysymään taakseen.
Kuului epäselvää muminaa. Muutama ei-vastaus. "Tässä ei varmaan enempää voi kastua, niin jatketaan vain", heitti Kansas, jonka khakinväriset housut olivat muuttuneet mudanruskeiksi.

Spiken vierelle harppoi Jindy, jonka nyrpeä ilme kiinnosti Spikeä. Se yritti tehdä tuttavuutta tummanpuhuvan tamman kanssa, mutta Jindy vastasi lähentely-yrityksiin vetämällä korvat tiukasti selkäpiitä vasten.

"Miksi me ei koskaan mennä tuonne vasemmalle?" Brandy kysyi Jindyn selässä.

Vasemmalle kaarsi kasvillisuuden valloittama vanha tie, jonne ajaminen oli estetty metallisella vaijerilla. Vaijeri oli hapertunut ja näytti siltä, että se oli jo ruostunut sijoilleen eikä irtoaisi vaikka sitä kiskoisi kuinka. Sen pystyisi kuitenkin jalkaisin, tai hevosella, ohittamaan reunasta kun vain siirtäisi oksia vähän sivuun.

"Öh, koska se näyttää siltä, ettei sinne saa mennä", epäröi Harper.
"Eli siellä on jotain kiinnostavaa, joka on pitänyt piilottaa uteliailta katseilta!" Kansas innostui.
"Todennäköisesti siellä on jonkun talo. Ehkä hylätty sellainen. Tai kesämökki. Tuskin sen ihmeellisempää."

Kansas oli jäämässä pienellä quarterhevosellaan jälkeen, joten hän otti pienen ravipyrähdyksen ja siisti hevosjono alkoi hajoamaan enemmän rypäleen muotoon. "Halukkaat, seuratkaa johtajaa", hän julisti ja ohjasi Bluen vaijerilla teljetylle tielle.

Spike pysähtyi ja Harper jäi katselemaan, kuinka ratsukko toisensa jälkeen seurasi Kansasia ohi vaijeriviritelmän. Aivan kuin lampaat seurasivat paimentaan. Sokeasti ja uhkarohkeasti, kyselemättä sen enempää. Lampaat olisivat kävelleet vaikka rotkon reunalta alas laumansa perässä.

"Hei oikeasti, mitä jos siellä tulee vastaan yllättäen vaikka jokin iso rotko tai maa sortuu alta? Onhan tuohon nyt joku syy oltava, ettei sinne ole yleistä pääsyä..." järjen sanat eivät tehonneet muuhun seurueeseen, joten Harper huokaisi ja lähti Brandyn jalanjäljissä muiden perään.

Tie ei ollut pitkä. Se kaarsi ensin oikealle, sitten pienen pätkän jälkeen voimakkaasti vasemmalle, kunnes tie näytti päättyvän kuin seinään. Kirjaimellisesti.

"Vau", Cooper henkäisi.
"Tunneli", totesi Kansas.
"Ai, se vanha kaivos on täällä!" Harper lopulta hihkaisi, kun osasi yhdistellä legendat Wilmingtonin hylätystä kaivoksesta tähän pisteeseen. "Siis tämä on se kultakaivos!"

Useammastakin suusta pääsi epäuskoinen "kultaa"-lausahdus. Kansas mietti ääneen, vieläkö mahtaisi kultaa olla jäljellä.

"Tuskin on", tokaisi Cooper, joka piteli ohjia yhdessä kädessä ja osoitteli kaivoksen suuntaan. "Ei niitä hylätä ennen kuin jokainen hippu on kerätty talteen. Eikä jokaisesta kaivoksesta edes löytynyt kultaa."

"Mistä sinä tiedät noin paljon kultakaivoksista?" Brandy ihmetteli.
"Tjaa, saatoin vähän etsiä tietoa kullasta netistä kun jahdattiin sitä Beaver Coven kultakarhumysteeriä..."

Kansas pärskähti omalle ajatuksen juoksulleen, kuten aina. "Hei Cooper! Heh, jos minulla on kaksi kultaa ja haluan kysyä sinua pitämään niistä huolta, niin miten kysyt sen?"

Cooper mietti hetken, muttei sanonut mitään, kallisti vain päätään.

"Hehe, pidätkö huolta minun kullista.."

"Okei, no niin guys! Kuka on tarpeeksi hullu lähteäkseen kaivokselle pienelle kierrokselle?" Harper teki väliintulon, ennen kuin Kansasin jutut lähtisivät yhtään enempää laukalle. Katsellessaan ympärilleen hän näki vain epäuskoisia silmäpareja katsomassa hänen suuntaansa.

"Ei kai kukaan nyt oikeasti...?" ihmetteli Brandy.

"Tätähän te halusitte", Harper sanoi ja viittoili kaivoksen suuntaan. "Menkää nyt sitten, arvon tutkimusmatkailijat."

Kukaan ei näyttänyt osoittavan ensin kiinnostustaan kaivosretkeä kohtaan. Jopa Kansas pyöritteli päätään ja mutisi jotain sortumisvaarasta. Brandy oli keskittynyt ottamaan selfietä itsestään kaivos taustalla, eikä todellakaan lähtisi mihinkään hämähäkinseittien peittämään loukkuun vapaaehtoisesti.

Kunnes Ronya liikahti. Se otti ensimmäisen askeleen, sitten toisen - kolmannen kohdalla kaikki ymmärsivät, että Cooper oli patistanut sen liikkeelle kohti kaivosta.

"Ei se mitään sorru, ne on hyvin tehtyjä. Aikanaan kyllä osattiin nämä jutut", Cooper sanoi itsevarmasti mennessään.

Muut kääntyivät katsomaan toisiaan. Osoittelivat sormillaan vuorotellen ja pudistelivat päitään. Kansas lupasi kuitenkin näppäillä puhelimeensa valmiiksi hätäkeskuksen numeron, mikäli kaivos sortuisi. Miten jaloa, Harper ajatteli.

Harper ei ollut vieläkään päässyt perille siitä, mitä tunsi Cooperia kohtaan, tai tunsiko ylipäätään mitään. Jokin kesäleirillä oli kuitenkin herättänyt Harperin kiinnostuksen poikaa kohtaan, mikä tuntui käsittämättömältä. Kuvitelkaa nyt wildcat ihastumassa lehmäpoikaan. C'moon. Pfft.

Ei hän kuitenkaan halunnut, että pojalle kävisi mitään.

Spike lähti ravilla Ronyan perään ja perästä kuului vain Kansasin riemukas huudahdus: "Arvasin! Minä niin näin merkkejä tästä jo leirillä!"

Harper ravisti mietteet leiristä pois mielestään ja nyökkäsi Cooperille, joka oli kuullut lähestyvän ratsukon ja jäänyt odottamaan tunnelin suulle. Hän hymyili. Mutta ei siksi, että Harper oli tullut mukaan vaan siksi, että pääsi sanomaan näinkin nokkelassa tilanteessa: "Naiset ensin."

Pohkeet tarrautuivat Spiken kylkiin. "Nössö."

Valoa kaivoksen tunnelissa ei riittänyt pitkälle, ehkä kolmenkymmenen jalan päähän korkeintaan. Sen jälkeen oli säkkipimeää. Puhelimen taskulamppu toi jonkin verran helpotusta tilanteeseen, mutta se vei hirvittävän nopeasti akkuvirtaa eikä riittäisi pitkään.

"Paljonko sinun puhelimessa on akkua?"
Cooper vilkaisi puhelintansa. "Kolmekymmentä, miten niin?"
"Minulla on vain reilu kaksikymmentä ja se hupenee kovaa vauhtia kun lamppu on päällä."
"Mennään sen verran eteenpäin, kun akkusi riittää ja tullaan sitten takaisin minun puhelimen lampun voimalla."

Tunnelissa tuoksui kosteus niin voimakkaasti, että se melkein salpasi hengityksen. Reunoja tukevat pilarit näyttivät seisovan omilla urillaan, toki ruosteenoranssin sävyissä kirkuen, mutta Harperia mietitytti silti, olisiko heidän turvallista kulkea täällä.

Maassa oli vanha ja tomuinen öljylamppu. Toisessa kohtaa lepäsi repaleinen kankaanpala ja tallattu Lucky Strikes-aski. Se oli vielä väreissään, joten se ei ollut kaivosajoilta peräisin vaan joku oli aivan lähiaikoina käynyt tunnelissa.

Puhelin alkoi täristä Harperin kädessä. Brandy soittaa.

Ja samassa akku loppui ja täysi pimeys valtasi tunnelin.

"Voi paska", ääni kuului Harperin takaa.
"Kaivahan se puhelin nyt äkkiä esiin!"
"Yritän, yritän!"

Molemmat hevoset alkoivat pyöriä hullunlailla, eikä kohta kumpikaan ratsastajista tiennyt miten päin he enää olivat. Miten he tunnistaisivat oikean suunnan takaisin ulos, nyt kun suuntavaisto oli menetetty?

"Mikä kestää?" Harper kuiskasi. Jostain syystä pimeässä hän aina kuiski, vaikkei olisi tarvinnutkaan.

Viimein Cooper sai kaivettua puhelimensa cowboyhousujensa taskusta ja puhelimen näyttö valaisi hänen kasvojaan, ainoaa valon pilkahdusta pimeydessä. Hän napautti puhelimen taskulampun päälle ja sohi sillä seinänviertä ja kattoa.

Sitten, lampun valon laskeutuessa, se osui johonkin odottamattomaan.

"Ei helvetti, mustakarhu!" Cooper ähkäisi ja samassa sekä Ronya, että Spike havahtuivat petoeläimen läsnäoloon. Spike nousi siltä seisomalta kahdelle jalalle ja yritti täyskäännöstä ilmassa, Ronya taas sukelsi miltein maahan pakoreaktion saattelemana.

"Apua, äkkiä pois täältä!" huusi Harper, kun Spike viimein sai jalkansa maan tasalle. Spike lähti painamaan Ronyan perässä laukkaa, jota ei oikein mahtunut kulkemaan, mutta ei se malttanut mennä ravillakaan.

Kädet alkoivat täristä holtittomasti adrenaliinin voimasta. Harper ei millään pystynyt pidättelemään Spikeä, joka kauhoi etujaloillaan lisää vauhtia ja yritti löytää sopivaa väliä kiilata Ronyan ohitse.

"Tuleeko se perässä?"
"En tiedä, mene nyt vain!"

Tunnelin suuaukolta tulviva valo tuli pian vastaan ja kaksi ratsukkoa rymisteli laukalla tunnelista ulos. Molemmilla ratsastajilla aivan kalmankalpeat kasvot, joista paniikki paistoi läpi.

"Tippuiko hämähäkki Cooperin kasvoille vai mistä moinen hoppu?" piikitteli Kansas, joka imeskeli heinänkortta. "Onneksi oli tämä hätäkeskuksen numer-OOO, MIKÄ HELVETTI TUO ON!"

Ronya ja Spike olivat saaneet pienen etumatkan mustakarhuun, joka tuli nyt sekin nelillä tunnelista ulos ja säikytti hevossaattueen, joka odotteli suuaukolla. Jokainen ratsukko säpsähti kauhusta, käänsi hevosensa vastakkaiseen suuntaan ja siirtyi niin ripeästi laukkaan kuin vain suinkin pystyi.

"Minä en halua kuolla tänään! Minulla on promitkin tänä lukuvuotena!" Brandy vikisi laukan tahdissa.

Kun saattue lähestyi tien päähän asetettua vaijeria, uskalsi Harper katsoa taakseen. Mustakarhua ei näkynyt, mutta se saattoi vielä olla heidän perässään.

"Hitto, mikä säikähdys!" Kansas sanoi, kun hevoset siirtyivät hetkellisesti käyntiin, jotta vaijerista päästiin livahtamaan ohitse. "Ihan sairaan siistiä, mustakarhu! Saitteko kuvaa siitä ollenkaan?"

"No ei käyny mielessäkään", puhisi Harper, jonka kädet vapisivat edelleen tahattoman paljon. "Olikohan sillä pesä siellä, näitkö sitä, Cooper?"

Cooper pyöritti päätään. Cooper kumarsi päätään taakse, niin että terävä aataminomena korostui kaulan kaarta pitkin ja päästi eläimellisen adrenaliinin-poisto-huudahduksen, joka muistutti suden ulvontaa.

Dorothy oli pahalla päällä. Eihän hän koskaan ollut mikään päivänsäde, mutta nyt jo valmiiksi mutrulla oleva katse oli kääntynyt entistä enemmän kohti varpaita ja äänensävystäkin huomasi, ettei tänään kannattanut vitsailla hänen kanssaan. Tuntui, ettei Dorothyllä ollut mitään hyvää sanottavaa kenestäkään muusta kuin lempiratsukostaan Brandystä ja Jindystä.

"Tsiisus, jonkun pitäisi viedä Dorothy Sawtooth Clubille vähän löysentämään pipoa", Harper kuittasi Yumille, joka käveli Boen kanssa heidän ohitseen. Yumi nyökkäsi, muttei kiinnijäämisen vaarassa uskaltanut avata suutaan vastatakseen.

Spike puski tänään alkuverryttelyssä vastaan täydellä teholla. Vaikka Harper kuinka yritti kaikilla voimillaan saada edes muutamaa väistöaskelta aikaiseksi, ei Spike tuntunut antavan periksi millään, heitteli vain päätään ilmassa ja jatkoi yhtä makaronina kuin aiemminkin. Hikikarpalot alkoivat kehittyä Harperin otsalla. Oli ollut vaikea muistaa, että kädessä olevaa raippaa pystyi käyttämään myös herättelynä, kun sitä oli lapsuuden ratsastuskouluvuosina oppinut käyttämään vain eteenpäin pyytävänä tehokeinona. Ne kehärääkit kun eivät tahtoneet liikkua eteen eivätkä taakse ilman raippaa... Mutta kun raipan oikean tarkoituksen muisti (Dorothyn käskemänä), Spiken käytös muuttui kuin nappia painamalla. Pieni hipaisu väistättävän pohkeen taakse niin johan Spike alkoi laittaa tikkua ristiin ja viimein lapa pääsi liikkumaan vapaammin.

"Otetaan ravia. Kokoatte kulmissa, pienenpientä mutta ylöspäin suuntautunutta askelta lyhyillä sivuilla, ja pitkillä sivuilla annatte askeleen venyä keskiraviin."

Harper ei sitä ollut koskaan ääneen sanonut, mutta hän ei erottanut keskiravia ja lisättyä ravia toisistaan. Oliko niillä edes eroa? Dorothyltä hän ei myöskään sitä tulisi kysymään. Jos hän muistaisi tämän vielä illalla nukkumaan käydessä, hän katsoisi aiheesta muutaman videopätkän ja toivoisi olevan viisaampi sen jälkeen.

Spike hidasti helposti vauhtiaan kulmiin ja aktiivisella ratsastuksella ajatusta tuli myös enemmän ylös kuin eteenpäin. Harper löysäsi sisäohjaa sen verran, että pystyi taputtamaan hevosta kaulalle.

Pitkän sivun alussa hän antoi hevoselleen tilaa liikkua ja antoi pohkeita.

"Enemmän. Tuo on vain harjoitusravia, kultaseni", Dorothy sanoi piikittelevästi ja käänsi katseensa seuraavaan ratsukkoon.

Heidän edessään ravannut Mikael kääntyi Hadeksen selässä kohti Harperia ja pyöräytti silmiään. Hän viestitti äänettömästi huulillaan "älä välitä siitä", puristaen sen jälkeen suunsa tiukaksi viivaksi.

Koska Harper ei ollut kuullut yhtään positiivista sanaa hänen ja Spiken suorituksesta, alkoi motivaatio tämän päivän valmennusta kohtaan hiipua. He yrittivät rämpiä läpi vastalaukkatehtävän, vasemmalla kädellä ja puolivillaisesti. Meno oli karmean näköistä. Spike olisi tarvinnut paljon enemmän - ja oikeastaan ansainnutkin.

Ratsukot tekivät vielä loppuvalmennuksesta alun ravitehtävää, eikä Dorothy säästellyt tälläkään kertaa sanojaan.

"Harper. En tiedä tuleeko tämä sinulle yllätyksenä, mutta pelkästään valmennuksia maksamalla ei tule hyväksi ratsastajaksi. Sitä pitäisi myös itse ottaa oppia vastaan ja tehdä jotain, eikä vain matkustella selässä."

Olo oli kuin olisi baseballmailalla lyöty. Oliko hän oikeasti noin huono ratsastaja vai oliko Dorothyllä vain todella huono päivä?

"Katkeroitunut se vain on. Mitä jos paritetaan se maanomistaja Corey Matthewsin kanssa? Sen, kenen pelloilla hevoset olivat laitumilla?" Kansas pohti valmennuksen jälkeen. "Järjestetään sokkotreffit."

Sinä päivänä Marion jätti Twin Falls Farmin.

Kuin kesä taittuu syksyyn. Aina silloin on ilmassa haikeutta, sillä elokuun viimeinen on henkinen kesän loppu, huolimatta siitä, että syyskuussakin voi olla vielä lämmintä ja kaunista.

Juuri samanlaista haikeutta oli ilmassa, jota sateentuhnuinen sää vielä korosti. Polut, joita Marion ja tallilaiset matkasivat vuosia tietoja ja taitoja tankaten, olivat nyt umpeutuneet. Nyt edessä aukesivat monet uudet polut, jotka odottivat malttamattomina kulkijaansa. Tietynlainen aikakausi tallilla oli tullut päätökseensä. Kaunis sellainen.

"Jätin teille satulahuoneeseen satsin omenahilloa ja vaapukkamehua. Tyhjensin koko varaston, sillä en voi viedä niitä mukanani Boiseen", Marion sanoi tukeutuen rollaattoriinsa. Milloin hän oli oikein alkanut käyttää sellaista? Harper ei muistanut aiemmin nähneensä Marionia näin heikossa kunnossa. Harperin mielestä todennäköisimmin Marion oli lähtenyt taas liian uhkarohkeasti kiipeilemään keittiön yläkaapeille ja loukannut siinä rytäkässä itsensä. Se oli niin hänen tapaistaan. Olla pyytämättä apua ja selviytyä yksin. Niin se oli aina ollut siitä lähtien kun Marionin mies, Charles Widmore, oli menehtynyt.

Marionin sanat tuntuivat kuin puukon iskulta sydämeen. Vain pöydälle jätetyt tarvikkeet muistuttaisivat hänen ajastaan Twin Falls Farmilla, kunnes joku keräisi ne talteen tai siivoaisi pois. Harper pyöritteli posliinista kahvikuppia käsissään, eikä saanut sanotuksi mitään. Kurkkua kuristi ja hän joutui nieleskelemään kyyneliään, etteivät ne valuneet valtoimenaan pitkin poskia.

Yumi ei pidätellyt kyyneliään, vaan niiskutti kuuluvasti viereisellä puutarhapenkillä. Tummat hiukset olivat tarttuneet ikkunanpielessä kasvaviin pelargonioihin, mutta kukaan ei välittänyt sanoa asiasta.

Myös Marionin silmät näyttivät vetistävän. "Aikamoisen paikan saimme Charlesin kanssa rakennettua", hän sanoi katsellen ylväästi pihamaata pitkin.

"Pitivät aivan hulluina yhdeksänkymmentäluvulla, kun sanoimme, että rakennamme oman kodin kylkeen hevostallin. Mutta se oli puhtaasta rakkaudesta hevosiin. Niille minä omistin koko elämäni. Halusin kuulla niiden onnellisen tuhinan käydessäni iltaisin nukkumaan ja olla oikeasti läsnä kellon ympäri."

"No, urean hajuun herää varmasti paremmin kuin herätyskelloon...", kuului Kansasin vaimea ääni Harperin takaa. Yumi loi Kansasiin pistävän katseen, joka sai pojan hiljentämään ääntään entistään. "Vitsi, vitsi..."

Marion kääntyi Harperin puoleen ja viittoili häntä kumartumaan lähemmäs. "Se kaverisi, Trinity, ei käynyt koskaan hakemassa loppupalkkaansa. Viitsitkö kertoa hänelle, että shekki on nyt tyttäreni hallussa ja sen voi milloin tahansa käydä häneltä lunastamassa? Kiitos."

He kahvittelivat pitkään tallin takana maneesin kulmalla, jonne Marionin aikuinen tytär oli tuonut omatekemiä pullia ja pikkuleipiä. Tytär kyyditsisi äitinsä vielä tänä iltana Boiseen vanhainkotiin, jossa Marionia kuulemma odottivat viikottaiset bingoillat ja lukupiirit. Jumppatuokioitakin oli hänen mukaansa joka aamu, mutta eniten Marion odotti uusia ystäviä.

"Kunhan eivät aivat seniilejä vielä olisi!" hän naurahti ja sai muut hykertelemään niiskutusten lomassa.

"Katsos vain, sieltähän uusi tallinpitäjänne saapuukin."

Hoikanpuoleinen tummaverikkö käveli takki lepattaen parkkipaikan suunnasta, nyökkäsi muulle tallinväelle ja painoi kätensä syvälle takintaskuihin. "Hei vain kaikille, olen Betty Hawkes ja alan pyörittämään Twin Falls Farmia tästä eteenpäin."

Hän sanoi sen määrätietoisesti, piiruakaan epäröimättä. Harper mittaili Bettyä katseellaan, muttei osannut vielä sanoa ensivaikutelmasta mitään.

"Muutan taloon heti kun Marion on saanut viimeiset tavaransa sieltä pois - se varmaan onnistunee huomiseen mennessä?" Betty kysyi vaativasti kohdistaen katseensa vuoroin Marioniin, vuoroin tämän tyttäreen. He nyökyttelivät hieman epävarmasti, jonka Betty tulkitsi myöntäväksi vastaukseksi.

"Ja minullahan on myös hevonen, puoliveriruuna Charlie, joka nyt kuitenkin näyttää siltä, että hän joutuu asumaan eri paikassa jonkin aikaa. Käsittääkseni täällä oli täyttä paikkojen suhteen. No, mikäs tässä ajellessa pitkin piirikuntaa... Toivottavasti järjestely ei kuitenkaan kestä kauaa", hän sanoi yrittäen luoda loppuun mahdollisimman lempeän hymynpoikasen. Harperin mielestä se kuitenkin muistutti enemmän irvistystä.

Marion taputti vieressään olevaa penkkiä. "Istuhan alas, Betty, niin voit vähän jo tutustua muihin tallilaisiin."

Betty ei näyttänyt nauttivan seurusteluhetkestä, mutta istuutui kuitenkin Marionin osoittamalle penkille ja kaatoi itselleen kupin kahvia.



Myöhemmin Marion otti suunnan kohti Boisea ja vilkutti auton ikkunasta niin pitkään kuin Twin Falls Farm näkyi puiden välistä. Harper seisoi kentän laidalla vielä pitkään senkin jälkeen, kun auto oli kadonnut näkyvistä. Hänestä tuntui, että sillä samalla sekunnilla, kun Marion oli noussut auton kyytiin, oli Twin Falls Farm muuttunut. Lämpö ja tuttu turvallisuus oli paennut Marionin mukana, tulevaisuus oli mysteeri ja se tuntui pelottavalta.

Hän oli tuonut Spiken juoksemaan kentälle vapaana, sillä hän itse ei ollut nyt ratsastustuulella. Spike oli muutenkin saanut olla vapaalla viimeisimmän Dorothyn valmennuksen jälkeen - eikä pelkästään siksi, että Harperilla oli edelleen vihkoon menneestä valmennuksesta paha mieli, vaan hän oli myös tässä välissä valmistellut ja järjestänyt omat sweet 16 juhlansa, jotka pidettiin Idaho Funfairissä eilisiltana. Kunhan hän tokenisi Marionin lähdön jättämästä surusta, hän alkaisi taas panostaa Spikeen entistä paremmin. Treenaisi vastalaukkoja ja tasapainoa niin, että Dorothyn alaleuka loksahtaisi polviin.

Yumi oli yhtynyt Harperin ideaan päästää hevoset tänään vain juoksemaan kentälle, joten Spiken seurana kentällä tömisteli Boe. Onneksi Spike piti Boen vauhdissa, sillä Yumi oli aivan maansa myynyt.

"Jos kaikki muu muuttuu täällä, niin lupaatko että meidän talliporukka pitää ainakin yhtä?" Yumi kysyi pää painuksissa.

Spike vinkaisi kuuluvasti. Boe oli tarttunut sitä hampailla harjantyvestä, eikä Spike arvostanut sitä alkuunkaan. Isompi ruuna päästi kuitenkin heti hampaillaan irti ja jäi hölmistyneenä katsomaan, kuinka Spike loksutti sille kostoksi leukojaan saamatta kuitenkaan otetta mistään.

"Voi Yumi", Harper sanoi myötätuntoisesti ja puristi tytön halaukseen. "Meidän porukkaa ei erota mikään."