Maastoestetunti June 19th 2023

Harper & Spike

Näytä valmennuskommentti:

Yumi & Boe  

Näytä valmennuskommentti:

Mikael & Hades  

Näytä valmennuskommentti:

Jude & Louisa    

Näytä valmennuskommentti:

Kansas & Blue  

Näytä valmennuskommentti:

Brandy & Jindy

Näytä valmennuskommentti:

Yumi ja Boe ilmoittautuu!

Mikael ja Hades ilmottautuu mukaan  

Jude ja Louisa mukaan hurjastelemaan!!

Onneks oli ostohousut jalassa varustekaupoilla, pääsee Kansas ja Blue kokeilemaa uutta estesatulaa

Brandy ja Jindy vois lähteä myös testailemaan!

Dorothyn valmennuskommentit tulleet!

Huh saakeli mikä urakka tähän aamuun.

5.47PM, somewhere near Twin Falls Farm, Wilmington, ID


"Kuinkahan tiukka se on?" Kansas pohti taluttaessaan Blueta pitkin Twin Falls Farmin pihatietä.
Päivän maastoestevalmennus ei ollut Kansasin elämän ensimmäinen, mutta Bluen oli. Kokenut karja- ja harrastehevonen ei näet ikinä ollut ylittänyt yhtäkään estettä, jollei satunnaisia pikkukavaletteja maneesissa tai kaatuneita puita ja risuja maastolenkeillä laskettu.

Bluen ja Kansasin mukana kulkeva Yumi kohautti olkiaan.
"En tiiä. Oon mä kuullu, että se on ainaki paljon jämptimpi ja ehkä vähäsen puhetyyliltään kovempi, ku mr. Myers", hän vastasi ja yritti hilata kirjaavaa ruunaansa pois tienviereispusikosta.

Kansas kääntyi katsomaan kaveriaan, ilkikurinen virne suupielissään.
"I wasn't talking about that-", poika aloitti, mutta Yumi lievästi järkyttyneenä keskeytti hänet.

"EI, älä edes kuvittele, ei tolle linjalle!" tyttö vaati, nauraen kuitenkin.

Kansas hymähti ja kohautti olkiaan.
Blue pysähtyi katselemaan tallin lähimetsikköön.

Mikä lie lintu sieltä löyty.

"Tseh, Blue", Kansas kehotti ruunaansa, joka huokauksen saattelemana lähti kyllä seuraamaan pipopäätä.


5.54PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Blue oli nauttinut ajastaan laitumella, mikä näkyi mm. ruunan päistärikköä väritystä tasaavana, paksuna ja sitkeänä pölykerroksena.
Vaikka periaatteessa aikaa oli perusteelliseen harjaukseen, totesi Kansas pesun olevan hevosenkin kannalta miellyttävämpi vaihtoehto.
Lämpimät kelit olivat näet rantautuneet Idahoonkin, eikä hikoamiselta vältytty edes laitumella käyskennellessä.

Kansas parkkeerasi ruunansa pesupaikalle, sääti letkusta veden miellyttävän viileäksi ja huuhteli hevosen läpikotaisin.
Vedensäästöllisistä syistä poika nappasi myös shampoopullonsa (jonka oli edellisellä visiitillään törkeästi jättänyt pesupaikalle, vapaaksi riistaksi ja Marionin riesaksi) ja saippuoi ruunan jouhet ja varusteiden kannalta kriittisimmät alueet, pää poislukien.

Vaahdotettuaan shampooalueet, Kansas laittoi letkun taas päälle ja huuhteli ratsunsa toistamiseen.
Hevosesta valuvan veden oltua taas kirkasta ja kuplatonta, hän sulki letkun ja pikakuivasi Bluen hikiviilalla, siirtäen sen sitten karsinaansa kuivumaan.

"Älä jooko kieri", Kansas pyysi riisuessaan riimun ruunan päästä ja siirtyi sitten kaapillensa kaivamaan omia varusteitaan.


6.50PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Turvaliivi tuntui suorastaan painostavalta Kansasin kylkiluita vasten. Hän ei muistanut koskaan aikaisemmin käyttäneensä kyseistä kohtalaisen tärkeää turvavarustetta, eikä todellakaan nauttinut siitä.

Hän oli tullut Bluen kanssa hyvissä ajoin kentälle ehtiäkseen rauhassa lämmitellä.
Aika pian hänen jälkeensä kentälle saapui myös Yumi ja Boe, jotka näyttivät likimain ammattilaisilta kenttäsuojineen ja kunnollisine varusteineen, sekä Jude ja Louisa, joista se jälkimmäinen oli suorastaan koominen, pöhisevä lohikäärmelarppaaja.

Myös Mikael löysi tiensä kentälle kera Hadeksen, joka vaikutti tänään olevan vielä vähän tehokkaammassa vireessä, kuin yleensä.

Kansas ehti hetken uppoutua kentän pohjan tarkasteluun (ei liian läheltä, oli siinä välissä se hevonen), ennenkuin Brandyn reipas ääni kuului jostain hänen viereltään.

Se ei tosin jutellut Kansasille, vaan Spiken selässä istuvalle Harperille.
Jotain jostain kahvilapojasta... Huoh.
Tai siis-
Jutelkoot, eihän se meidän asia ole millään tavalla, ki- ai se olikin Brandyn kahvilapoika?
Eavesdropping mode: activated.

Tosin Harper taisi huomata, että Kansas kuunteli, sillä se hiljeni yhtäkkiä liki kesken lauseen.
Ja Kansashan ei tasan jäänyt odottelemaan, että jäikö kiinni vai ei, vaan taktisesti ryhtyi ottamaan tarkoin harkittuja ja valmisteltuja (not) ravisiirtymisiä.

Tasan kello 7.00PM saapui kentälle myös topakan näköinen täti-ihminen, joka ensitöikseen tervehti ratsukoita ja käski - mikä rehellisesti sanottuna yllätti Kansasin - ne verryttelemään.

Blue sai kommenttia western-hevoselle tyypillisestä maantiekiituriravistaan, josta tosin se kiiturimaisuus puuttui kokonaan.

Kansas sai todella tehdä töitä, että sai ratsastettua ravia aktiivisemmaksi - isommaksi, terävämmäksi ja reippaammaksi.
Paljon temponmuutoksia ja ravi-laukka-ravi -siirtymisiä.
Eikä ero siltikään ollut mitenkään huomattava, ainakaan valmentaja Dorothy Hillin mielestä.

Mutta ainakin päistärikkö kääntyi pelkästä ajatuksesta. Ja kunnolla muuten kääntyikin.

Pian ryhmärämä siirtyi Dorothyn perässä maastoesteradalle, joka käveltiin läpi.

Kansas suunnilleen jokaisen esteen kohdalla kyseli ihan kaikkea mahdollista niistä - mikä on tämän tyyppisen esteen maksimikorkeus, miten tällaiselle tulisi ratsastaa, kuinka aivan ummikkohevonen opetetaan hyppäämään tällaisia ja niin päin pois.

Dorothysta melkein haistoi sen Kansasin aiheuttaman ärtymyksen, mutta sekös sai pi- kypäräpäisen pojan vain tyytyväiseksi!
Jostain kumman syystä täti antoi ensimmäisen NoShout-kuulokkeen juuri Kansasille ja käski tämän kävelemään pitkin ohjin läheisille sammalmättäille.

Vaikkakin Kansas oli hypännyt maastoesteitä ennenkin, ei hänen kokemuksensa maagisesti tarttunut Blueen.
Suurin osa hypyistä oli suoraan sanottuna huonosti ratsastettuja, mutta yli päästiin.
Blue teki parhaansa, mutta koska kuski ei päässyt vielä tässä vaiheessa ihan samalle aaltopituudelle tuon tiukkapipoisen tädin kanssa, ei Kansasista voinut sanoa samaa.

Palaute, mitä Dorothy antoi, oli kuitenkin arvokasta ja asiallisesti toimitettu. Ei tässä siis valittaa voinut.

Loppuraveissa tädin sanoista kykeni jo haistamaan pientä kehunpoikasta tämän todetessa, ettei Blue kiemurrellut ylimääräisiä saati kolautellut kavioitaan esteisiin, kieltämisestä puhumattakaan.
Rohkeutta ja vauhtia vain lisää, niin hän sanoi.


Eikä edes tiputtu - toisin kuin oh so poor Mikael, jonka verinen nokka piirtyi Kansasin verkkokalvoille. Hyvässä ja pahassa.

Mä en meinannut pysyä pöksyissäni – mä ja Boe päästiin maastoestetunnille! Mulla oli niin ollut ikävä porukassa maastareiden hyppäämistä, että kun luin tallinseinältä ilmoituksen tunnin järjestämisestä, multa meinasi tulla itku. Maastareita vielä valmentajan kanssa, count me in!

Mun vaaleanpunaisten lasien läpi ajatellut olettamukset tunnista särkyivät aika nopeasti, kun meidän valmentaja Dorothy saapui paikalle happaman naamansa kanssa. Ei siinä, tuli siltä ihan hyvää kommenttia ja vinkkejä meidän ratsastukseen mutta hitto kun se osasi olla tympeä. Sille tekisi varmasti hyvää joku… ööö… kommunikoinnin 101- kurssi. Tai toki, voihan sekin olla, että mä totuin Englannissa vain ylikohteliaisiin valmentajiin tai jotain. Kuitenkin valmennus meni kaikin puolin oikein mallikkaasti meiltä. Mitä nyt Boeta alkoi ehkä vähän kyllästyttää esteiden mataluus ja helppous. Mutta mieluummin palataan maastareiden pariin silleen rauhaksiin, ku et mentäis heti hyppimään samoja mittoja mitä aikaisemmin ollaan menty.  Selvästi taas meillä on nimittäin hiottavaa tekniikassa ja sillai.

Ajatus maastoestevalmennukseen osallistumisesta oli vaikuttanu hyvältä ainaki mun päässä. Maastoesteitä ammattilaisen opastuksessa, auttais ihan varmasti mun ja Hadeksen tuoretta kavioliittoa. Ehkä jonkun eri tyypin opissa se olisi ollutkin juuri sitä mutta tämä valmentaja? Juu ei. Hit and miss. Okei, se kyllä tiesi mistä puhu ja sitä rataa että ammattitaito oli hallussa mutta näin opettajana, tai siis valmentajana, vähän vois tarkastella tyyliään.

Hades todellaki aisti mun oman mielentilan, koska aikasempien päivien lupsakka tamma oli vaihtunu sähikäiseen joka ei ollut varma halusiko osallistua tähän tuntiin vai ei. Annoin suosiolla ohjien valua vähän pidemmäksi, koska tuntuman tuoma jännite ei ainakaan auttanut asiaan

“Otahan parempi ohjastuntuma, ettei se karkaa alta”, Dorothyn töksähtävä kommentti kuului miltei heti perästä.
“Tässä tilanteessa siitä on vain enemmän haittaa, hermostuttaa sitä vain enemmän joten näin on parempi.”

Purin hampaitani yhteen kun kuulin naisen mutisevan jotain kaulukseensa. Vaikka en sanoista saanutkaan selvää niin kyllä sen tiesi että jotain jupinaa aiheeseen liittyen se oli. Yritin parhaani hengittää syvään ja saada hartiaseudun rentoutumaan samalla kun keskityin Hadekseen. Pikku hiljaa tamman pää laskeutui alas pilvistä, minkä myötä sen liikkeetkin alkoi muuttua soljuvammiksi missä oli huomattavasti helpompaa olla mukana. Ei enään töksähtelevää pompotusta mikä tuntu selkärankaa pitkin aina niskassa asti.
Olisin mieluusti käyttänyt muutaman minuutin enemmän alun verryttelyihin, mutta tunnilla ei turhaa jahkailtu vaan siirryimme reippaasti maastoesteradalle kun Dorothy oli edes auttavan tyytyväinen kaikkien menoon. Sentään radan läpi käynnin aikana Hades vaikutti ihan tyytyväiseltä päästessään Boen viereen. Tiedä sitä oliko tamma kehittäny jonku ihastuksen jykevään ruunaan, sen verran mielellään se hakeutui kirjavan irlantilais hevosen seuraan.

En ollut hypänny Hadeksen kanssa kauhean paljoa tähän mennessä, mutta tiesin että siltä löytyi välillä vähän liikaakin intoa siihen eikä tämä kerta ollut poikkeus. Tuntui vähän siltä kuin yrittäisi juosta vesilasi kädessä kun tasapainoilin sopivan ohjasotteen kanssa. Jos annoin nykyisestä vähänkin enemmän liikkumatilaa, vauhti lähti kiihtymään. Mutta jos taas otin yhtään liikaa kiinni ja lyhensin ohjasotetta, vauhti lähti kiihtymään samalla kun tunsin kuinka hevonen alkoi jännittymään satulan alla kuin virittyvä jousilelu joka lopulta sinkoaisi kuuhun.
Tunsin kuinka hiki vain valui selkää ja vähän kaikkea pitkin varusteiden alla. Nyt ei ollut edes niin kuuma päivä mitä viime aikoina oli ollut, taivaalla oli jopa pilviä, ja silti olo oli yhtä kurja kuin minä tahansa muuna päivänä täsä polttouunisa. Mitä enemmän me tehtiin, sen epämukavammaksi olo muuttu. Ihan kuin jokanen solu yrittäis repiä itteään kappaleiksi jotta pääsisin siitä tunteesta eroon mutta ei.
Kestä tämä loppuun. Viimestään kotona oottaa kylmä suihku.
Taoin ajatusta päässäni kuin tärkeämpääkin mantraa ja kokosin keskittymisen rippeitä takaisin, juuri oikealla hetkellä, koska Dorothy viittoi meidät seuraavaksi suorittamaan maastoesteradan kokonaisuudessaan.

Olin ihan tyytyväinen siihen että esteiden korkeus oli varsin maltillinen, koska tiesin itsekin että etenimme vähän turhan reippaasti. Mutta joka kerta kun jäin jarruttamaan liikaa, Hades puri kuolaimeen ja nyhti ohjia sen verran rivakasti että sen tasapaino lähti horjumaan. Kuin olisi ratsastanut Bambilla järven jäällä. Kahdesta pahasta valitsin mieluummin nopeuden, etenkin kun se ei ollut kuitenkaan ihan holtitonta kaahottamista. Ehdein jopa rentoutua pieneksi hetkeksi ja nauttia parista hypystä, kunnes mun sisänen spider-sense hälytti. Koko tilanne kesti ehkä sen sekunnin tai pari, minkä aikana tajusin että vauhti hiipui. Seuraavassa hetkessä jo tunsin kuinka oikea reisi oli täysin irti satulasta samalla kun vasen jalka yritti sinnikkäästi kiertyä Hadeksen ympärille kun tamma kurvasi pää alhaalla vasemmalle.

Jos olisin tajunnu aikasemmin niin ehkä olisin pysyny mukana tapahtumaketjussa paremmin. Tai jos Hades oli pitäny päänsä ylhäällä, ehkä olisin saanu otettua kiinni sen kaulasta mutta ei.

Ehdein silmäkulmasta nähdä vilahduksen kun Hades paineli esteen sivua pitkin toisaalle samalla kun mä jatkoin matkaa eteenpäi. Hartia tuntu samalta kuin kerran kun yksi varsa onnistu lataseen siihen kesälaitumella, mutta ainaki pää oli nätisti piilosa ja liike jatku suhteellisen hyvin kuperkeikkana eteenpäin. Päästyäni taas oikein päin maahan avauduin mun Vyötiäismäiseltä rullalta, tajuten tehneeni uuden virheen. Mulla oli vauhtia enemmän mitä luulin enkä onnistunu laittaan jalkaa tai edes kättä mun alle vaan mäjähdin turvalleni maata vasten kuin märkä pyyhe.

Suussa maistu lähinnä hiekka ja metalli, silmissä säteili mustaa ja puhdasta valkoista kuin ilotulitus. Köhein muutaman kerran ja makoilin turvallani maassa hyvin paikoillani, tunnustellen kroppaa läpi. Mikään ei tuntunu menneen ainakaan pahasti rikki.
Kampesin itseni kontalleen ja syljin maa-ainesta suustani, hätkähtäen pienesti kun huomasin punaiset tahrat paljaalla käsivarrella. Vaistomaisesti pyyhkäsin mun kasvoja kun ojensin yläkroppani pystyyn, sen seuraamuksena näin vain lisää verta hanskassa ja ranteella.
Ah, loistavaa. Verta vuotava nenähän kruunaa tän just hyvin.
Valmentajan ensimmäinen repliikki meni multa sisällön puolesta täysin ohi, mutta äänensävy riitti ihan hyvin palautteeksi loistokkaasta sukelluksesta. Seuraava kysymys kuulosti niin väkinäiseltä että kohautin vain toista olkapäätäni vähän, ja pyyhein kasvojani t-paidan hihaan.

“Meh, mitä sitä turhia,” vastasin lyhyesti ja aloin ottamaan jalkoja alle noustaakseni seisomaan. Valehtelisin jos väittäisin että mihinkään ei sattunut kummemmin, mutta sitähän että tolle näyttäisi.

Purin vain hampaitani hymyn yhteydessä yhteen kun pyyhein enempiä hiekkoja vaatteistani ennen kuin lähdin hakemaan Hadesta. Tamma oli onneksi ollut ihan fiksu, ja päättömän rälläämisen sijaan päättänyt hakeutua turvalliseksi kokemansa Boen seuraan. Ja seiso kaikessa rauhassa, vähän hämmentyneen näkösenä, toisen ratsukon vierellä. Pyyhein kasvojani muutaman kerran, huokaisten henkisesti helpotuksesta kun verenvuoto näytti tyrehtyvän jo ihan tähän.

“..Ootko sä varmasti kunnosa.?” Yumi kysyi vähän epävarmaan sävyyn samalla kun suu vetäytyi takaisin tiukaksi viivaksi.
“Joo, pikku pölähys vaan,” vastasin pienen vinon hymyn kera kun otin tytön ojentamat ohjat vastaan.

Sitten vaan fake it ‘till you make it kunnes pääsen kotia, koska ei saatana että paikkoja särki.. Sykkivä jomotus naamassa tuntu silmien takana ja ohimolla asti, muuttuen väreileväksi säryksi kohti niskaa mennessä missä se puolestaan vaihtu aaltoilevaan vihlovaan kipuun kun siirryttiin maahan iskeytyneen hartian puolelle. Huomisaamusta se vasta hauska tulisi.

// kuukausi myöhässä on parempi kuin ei mitään... eikö niin? EIKÖ NIIN????

Maastoestevalmennus

19. kesäkuuta 2023


Hopefully this was a little less embarrassing than if I had deep-dived into the mud.