Spiken kirja

Tällaiselta se siis tuntui.

Tehdä kaikkensa sellaisen unelman eteen, joka ei koskaan toteudu. Panostaa aikaa, energiaa ja rakkautta (ja helvetti loputtomasti rahaa)(sori, siis vanhempien rahaa) johonkin, mikä on ollut suurin toiveesi lapsesta pitäen, vain huomataksesi, että polkusi viettää hirveää kyytiä toiseen suuntaan. Seurata vierestä, miten muut menestyvät ja saavuttavat kaiken sen, mistä olet itse haaveillut vuosikausia. Katsella, kun he seisovat palkintokorokkeella ja elävät unelmaansa, samalla kun itse joudut vain tyytymään siihen mitä sinulla on.

Eli siihen, että olet hyvä lajissa, joka ei koskaan ollut sinulle unelma. Se tuntuu melkein kohtalon oikulta - ja jos niin on, niin Jumala on kyllä yksi pikkupaskiainen.

"Näyttää siltä, että on Cooperin yksityisopetus mennyt perille", järjettömän suulas Ethan hekottelee taluttaessaan Spiniä Harperin ja Spiken ohitse kentänkulmalla.

Keski-ikäiset tuskin ymmärtäisivät jos heille näyttäisi kieltä, mutta keskisormikin tuntuu liian rajulta, joten Harper vain ilmeilee takaisin kulmat kurtussa, vaikka on oikeasti jossain syvällä sisimmillään ihan tyytyväinen seitsemänteenkin sijaan. Se on sikapaljon parempi tulos kuin kahtena aiempana päivänä. Laji vain on väärä.

Cooperia Ethanin heitto hymyilyttää, mutta hymy sulaa nopeasti kun hän huomaa Harperin pettyneen ilmeen.

"Älä oo niin dramaattinen", Cooper murahtaa ja laskee Ronyan ohjat valtoimenaan maahan. Tamma pysähtyy kuin seinään, eikä heilauta häntäkarvaansakaan, kun poika höllentää sen satulavyötä. "Sulle sopii western tosi hyvin."

Sekä este- että kouluosuus kisaviikonlopusta on mennyt historiaa toistaen jälleen aivan penkin alle, eikä Harper halua hirveästi siitä edes puhua. Verkassa kaikki oli tuntunut oikein hyvältä, mutta radalla ratsastettavuus oli ollut aikalailla tipotiessään ja fokus myös. Viimeinen sija oli kuitenkin aina viimeinen sija, vaikka sitä miten yrittäisikin sokerikuorruttaa. Siitä tuli väistämättäkin leima otsaan. Olit huonoin kaikista.

"Ehkä jos mulla olis enemmän rahaa valmennuksiin, niin voisin olla parempi."
"Ahaa, miten aattelit yhtäkkiä rikastua?"
"Ettimällä lisää kultaa tietenkin", Harper vastaa kuin apteekin hyllyltä, vaikka alkaa olla jo aika luovuttaa senkin oikotien kanssa. Ainakaan Mores Creekiltä ei tunnu löytyvän enää hipun hippuakaan, mikä ei sinänsä ole ihme, kun kaupunki on ollut niin kultahurmoksen vallassa ja onnenonkijoita on ollut kadut tulvillaan.

"Noh, jos tarkkoja ollaan, niin sulta on vielä maksamatta metallinpaljastimestakin $35, joten tässä ei olla edes plussan puolellakaan..."

Tytön leuka loksahtaa auki ja suu kaartuu virnistykseen, kun Cooper jaksaa muistella tuollaisia pikkuasioita, kuten pientä velkaa, vaikka Harper tietääkin sen olevan vitsi. Kyllähän hän sen velan ehdottomasti aikoo maksaa. Löytämillään kultahipuilla. Tulevaisuudessa löytämillään kultahipuilla. Toivoa ei ole vielä menetetty, sillä se on paras toivo mitä tällä hetkellä on tarjota.

Hän piru vie aikoo vielä löytää ison kimpaleen, vaikka mikä olisi.

Hevoset seuraavat heitä laiskanpuoleisesti perässä, kun he alkavat madella kohti tallin sisäänkäyntiä. "Muistutapa vielä, kuinka paljon löydettiin kultaa viime kerralla?" 

Kuuluu ärsyttävää rahinaa, kun Harper nyppii ratsastushansikkaansa tarrakiinnitystä. Hän kallistelee päätään puolelta toiselle. "Nada."
"Nimenomaan. Musta alkaa tuntua, että kaikki kulta on jo löydetty mitä tällä kaupungilla on tarjota."

Unelmien on tätä menoa muututtava kompromisseiksi ja haaveet hyväksyntään siitä, mitä hänellä jo on. Niin ratsastuksen kuin kahisevankin suhteen.


Kun Spike on viety takaisin tarhaan, jonne se jää tyytyväisenä ärsyttämään Nicoloa, Harper käy mökkitallin satulahuoneessa läpi Wafflesin tavaroita ja kerää sieltä itse tuomiaan tavaroita. Teddypehmustettu riimu, satulahuopa ja suojat lähtevät takaisin MacDonaldien autotalliin. Harjat Susan saa pitää. Toisaalta Harper voisi ottaa mukaansa ihan mitä tahansa näistä tavaroista, sillä Susan ei ole hevosensa tavaroista kärryillä - eihän nainen koskaan edes käy tallilla. Sen käsitys hevosenomistajuudesta on sellainen, missä riittää että maksaa laskut ajallaan ja saa kerran kuussa postata Facebookiin jonkun suhruisen pääkuvan hevosestaan, joka on otettu kalansilmälinssillä ja lyöty kammottavat perhoskoristereunukset päälle. Yleensä niissä on vielä joku todella boomer tekstikin mukana, kuten "My Sweetest Little Angel" tai sitä rataa.

Susan ei ottanut lopettamisilmoitusta kovin hyvin, mutta toisaalta Susanilla onkin sellainen tapa kommunikoida mistä voisi päätellä, ettei sillä ole ikinä mikään hyvin. Vastausviesti oli lyhyt ja töykeä, täsmälleen sellainen mitä Harper oli pelännytkin, vaikka tarkoitus ei ollut missään nimessä loukata tai antaa alkuunkaan sellaista kuvaa, että vika olisi hevosessa tai omistajassa. Joskus vain oli laitettava itsensä etusijalle.

Käytävällä joku kolistelee etukaviollaan karsinanovea. Harper tietää tarkistamattakin sen olevan Waffles, sillä ruoka-aika on ollut jo kymmenen minuuttia sitten, eikä Ethan ole ehtinyt kisatohinassa vielä iltatallin tekoon. Tuntuu haikealta, miten nopeasti sitä oli oppinut tuntemaan Wafflesin tavat ja temput, ja niin vain silmänräpäyksessä tulisi sekin ajanjakso päätökseensä. Harper purista haikeana huulensa yhteen, nostaa ääriään myöten täynnä olevan kangaskassin olalleen satulahuoneen lattialta ja astuu käytävälle.

Waffles paukuttaa edelleen kiihkeästi asiakaspalvelunappia karsinanovea vasten, mutta Harper ei kykene edes vilkaisemaan siihen suuntaan, ettei vain pyörtäisi päätöstään.

Viimeinen Twin Riders Cup kisaviikonloppu on näytönpaikka Harperille ja Spikelle. 

Se on vihoviimeinen tilaisuus näyttää kyntensä, kerätä tärkeitä rankingpisteitä ja osoittaa muille, että kyllä he Spiken kanssa pystyvät tähän. Viimeinen hetki tehdä vaikutus - ei vain kilpailun tuomareihin vaan myös itseensä ja kaikkiin paikalle tulleisiin. Sekä Dorothyyn. Siis aivan ehdottomasti Dorothyyn. Harper haluaa näyttää sille kärttykäärmeelle mistä tämä Tennesseen kasvatti on oikein tehty.

Ennen selkään nousua Harper koskettaa varovasti Cooperin kättä. Poika tarttuu käteen, vetää tytön kainaloonsa ja yrittää tsempata, mutta Harperin mieli myllertää silti.

"Mä en halua olla taas viimeinen."
"Hyvin se menee, ollaan harjoteltukin niin paljon!"
"...niin, westerniä."
"On niistä laukanvaihtotreeneistä apua tässäkin. Pidät vaan ajatukset kasassa, niin sä pystyt tähän kyllä."

Viikonloppua varjostavat aiemmat epäonnistumiset ja viimeiset sijat luokissa ovat painaneet Harperin mieltä alas. Ei ole helppoa roikkua aina luokkien häntäpäässä. Tai oikeastaan helppoa se on kaikilla muilla tavoin, mutta ei henkisesti. 

Power Jumpin katseleminen televisiosta on kuitenkin kylvänyt uutta intoa koko kilpailemista kohtaan ja Harper on valmistautunut viimeiseen viikonloppuun tekemällä paljon mielikuvaharjoituksia ja käymällä läpi mahdollisia sudenkuoppia. Yrittänyt oppia aiemmista virheistään ja sitä rataa. Valtavaa painetta onnistua ei hyväkään valmistautuminen silti kokonaan poista. 

Haave esteratsastuksen isoimpiin kilpailuihin pääsemisestä on kuitenkin niin kova, että Harper sisuuntuu uudelleen tämän finaaliviikonlopun alla vaikka oli jo melkein peruuttaa osallistumisensa edellisten kilpailuiden jälkeen, ja yrittää pitää ajatuksensa kasassa kunhan radalle saakka pääsee.

"Kamera aukeaa tosta", Harper opastaa kavuttuaan satulaan ja sipaisee puhelimensa alakulmaa. Käsi vapisee hieman, mutta Harper peittää sen rapsuttamalla Spiken säkää.

Hayley on vaatinut saada kuvata ystävänsä suorituksen, joten hän nappaa puhelimen käteensä ja lähtee etsimään parasta kuvakulmaa kentän laidalta, jonne katsojien valkoiset muovipenkit on aseteltu. Löydettyään paikkansa Cooperin vierestä, Hayley nostaa peukkunsa pystyyn ja taputtaa heti perään. Harperin suupieli kohoaa epävarmasti.

Kun hän katselee ympärilleen, on vilskettä joka suunnalla, mikä ei ainakaan rauhoita oloa; tallinpiha kuhisee eri maiden lippuja kantavia tukijoukkoja ja majesteettisia puoliverisiä ratsastajineen. Kuhinaan ei tietysti paljoa vaadita, sillä piha ei ole kovin iso, joten jo kymmenkunta katsojaa saa sen näyttämään täpötäydeltä. Osa heistä viihtyy selkeästi enemmän maneesin varjoon on pystytetyssä katoksessa, jonka suojissa tarjoillaan erilaisia virvokkeita, kerrosvoileipiä ja donitseja. Niistä Harper ei ole päässyt vielä nauttimaan, mutta hän tietää, että radan jälkeen iskee varmasti ihan sudennälkä, kun on vetänyt koko päivän pelkän Dr Pepperin voimalla. 

Harperin katse valuu puiden kentän pintahiekkaan luomiin kuvioihin ja vain hokee mielessään, keskity, ratsasta, keskity, luota Spikeen, (donitsit käyvät myös vähän mielessä.)

Pian kentällä kuulutetaan seuraavaksi suorittamaan Harper ja Spike. Harper hengittää vielä kerran syvään, antaa pohkeilla lähtömerkin ja tuntee, miten ruunan lihakset jännittyvät hänen allaan. Pilli soi. Sormet puristuvat päättäväisesti nyrkkiin, kun Harper on päättänyt onnistua.

Askeleet lasketaan tarkasti ennen esteitä - kolme, kaksi, yksi... Spikekin alkaa esittämään heräämisen merkkejä parin ensimmäisen hypyn jälkeen. Se hyppää kevyesti, ja laskeutuu pehmeästi toiselle puolelle. Tuntuu vastaavan hyvin apuihin. Radan alkupää on niin täydellinen, että melkein hymyilyttää, mutta vielä ei ole varaa iloita.

Tuntuma on kevyt, mutta vakaa, kun Harper ohjaa Spikeä esteeltä toiselle. Hän uskaltaa pikkuhiljaa lisätä tempoa, sillä sekä ratsastajan että hevosen fokus on kohdillaan.  Vaimea, lyhyt kolina muurin ylityksessä muistuttaa siitä, että rata ei ole vielä lähellekään ohitse ja mitä tahansa voi vielä käydä. Muuri kuitenkin pitää pintansa, eikä varise paloina maahan.

"You got this!"

Sen Harper tunnistaa Cooperin ääneksi, mutta ei uskalla kääntyä katsomaan. Yksikin vilkaisu sivulle voisi häiritä Spiken keskittymistä ja ohjata hevosen kohti väärää estettä. 

Harper kohottaa katseensa hevosen korvista ja kääntää hevosensa viimeiselle linjalle. Hiekanmuruset lentevät kavioista estetolppia vasten, mikä aiheuttaa melkeen sadetta muistuttavan ropinan, joka jää kaikumaan hiljaisuudessa yleisön pidättäessä hengitystä.

Väli viimeisten esteiden, lankkuesteen ja okserin, välissä on haastava, sillä Spiken pitää venyttää laukkaansa jotta askeleet saa mahtumaan, kun rata on selvästi rakennettu isompia hevosia ajatellen. Spike on aivan kirppu isojen puoliveristen joukossa, mutta se on ketterä ja kääntyy kokonsa puolesta tarvittaessa kuin pennin päällä, joten siinäkin on etunsa. Ohjien myötäys saa Spiken korskahtamaan ja se ottaa muutaman niin voimakkaan ja pontevan laukka-askeleen, että Dorothynkin ilme tulee valahtamaan, kun hänelle tullaan esittämään tämä radan pätkä videolta.

Viimeinen hyppy lähtee aavistuksen kaukaa, mutta siihenkin Harper on tällä kertaa varautunut eikä jää hypystä jälkeen. Spike venyttää, venyttää ja potkaisee vielä lopuksi takajalkansa kohti taivasta, jotta ruununrajakaan ei hipaise puomia. Esteeltä laskeuduttua Harperin katse kääntyy salamana olkansa yli.

Puhdas rata.

Viimeinkin!



Jollain ihmeen tuurilla luokasta voitto, mikä tuntuu aivan uskomattoman hyvältä kaiken uurastuksen jälkeen. Kun sekä amateur- että pro-luokkien palkintojenjako on saatu päätökseensä, tuomaristo suorittaa pikaisen pisteiden ynnäämisen ja kokonaisrankingin parhaat menestyjät julkistetaan. Amateur-sarjan voittajaksi julistetaan Yumi ja Boe - ja miten onnellinen Harper onkaan näiden kahden voitosta, vaikka kilpailu tyttöjen välillä olikin lopulta hyvin täpärä eikä kultainen pysti jäänyt kauaksi Harperiltakaan. Harper kuitenkin kivunnut tämän päiväisen voittonsa ansiosta Spiken kanssa rankingin hopeasijalle, mikä on aiempien vastoinkäymisten jälkeen kyllä paras mahdollinen saavutus. Ehkä Dorothykin alkaa viimein uskoa, että he ovat valmiita nousemaan seuraavalle tasolle Spiken kanssa.

Kunniakierroksella Harper on pakahtua onnesta kun saa tuulettaa hopeisen hevospystin kanssa ja kisojen nostattama hymy säilyy huulilla pitkään.

Pitkästä aikaa Harper tuntee aidosti nauttivansa kilpailemisesta.




Ehkä elämällä siis on vielä sittenkin annettavaa Harperille esteratsastuksen osalta. Esteratsastuskuvioinen pyyhe, jonka tyttö oli jo käytännössä heittänyt kehään, taidetaan sittenkin kaivaa vielä kainaloon ja tomut sen päältä karistellaan pois.

Koska nyt on sellainen tunne, että Power Jump 2030, täältä tullaan! 

Paholaisen perse lunastaa nimensä tänäänkin. Jos jonkun vinkin Harper voisi muille antaa, se olisi ehdottomasti tämä; älä osta mustaa autoa. Koko hommassa olisi enemmän järkeä jos musta auto olisi kesän lisäksi jotenkin muita kaaroja lämpimämpi talvellakin, mutta ei - saatanallinen polte koskee vain kesää. Siinä logiikassa on jokin hyvin pielessä. Mihin se musta magia oikein talvella katoaa?

Rovioon rinnastettavissa oleva kuumuus saa Harperin puhisemaan, kun hän käynnistää auton ja iskee pakin päälle.

Kop-kop-kop.

Harper säpsähtää ja painaa jarrua, ennen kuin on kotipihastaankaan päässyt. Hän kuulee sen selvästi. Ääni kuulostaa koputukselta, mutta ketään ei näy missään. Ei auton lähellä, eikä tien poskessakaan. Taustapeilin kautta näkyy, kuinka tumma korppi laskeutuu siivet lepattaen pihakivetykselle ja kääntelee päätään auton suuntaan kuin kummastellen.

"Jesus Christ, you scared me."

Lintu todennäköisesti kävi nokkimassa Paholaisen perseen kattoa ja ääni tuli siitä. Niin Harper päättelee, ja harmittelee, että ehkä siitä jäi maalipintaan naarmuja, ehkä ei, mutta kukapa autojen kattoja katselisikaan (paitsi Maddy, Peachin omistaja. Se tuijottelee kaikkien autoja aina harviaisen tarkkaan).

Ajomatkalla Harper ei enää murehdi katon mahdollisia naarmuja. Esterankingissä saavutettu hopea tekee edelleen hänet niin onnelliseksi, että vaikka taivaalta sataisi rautanauloja ja kaikki renkaat puhkeaisivat, ei sekään saisi Harperin mieltä maahan. Tällä hetkellä hänellä on vain yksi fokus ja se on tulla paremmaksi ratsastajaksi. Jossain vaiheessa pitää varmasti tehdä päätös mihin lajiin alkaa oikeasti painottua, mutta ainakin vielä Harper haluaa pitää kaikki väylät avoinna ja katsoa, mihin rahkeet riittävät. Cooper tietenkin toivoo, että Harper valitsisi siinä kohtaa lännenratsastuksen, ovathan he Spiken kanssa siinä parhaiten pärjänneet, mutta kyllä esteratsastuksellakin on selvästi vielä kortti katsottavana. 

Harper on täysin uppoutunut omiin ajatuksiinsa, kun hän lähestyy Twin Falls Farmia. Parkkipaikka näyttää hiljaiselta, siellä on ainoastaan Statlerin ja Juden autot, joista toinen vaikuttaa melkein lahonneen niille sijoilleen eikä sen olemassaolosta tai olemattomuudesta voi tehdä päätelmiä, onko auton omistaja paikalla vai ei. Paholaisen perse valuu hitaasti parkkipaikan reunaan ja moottori hiipuu vaimean murinan kautta sammuksiin, kun Harper kääntää avainta virtalukossa ja nousee autosta.


Ja sillä samalla sekunnilla kaikki yhtäkkiä pimenee.


***

Hetken kuluttua Harper raottaa varovasti silmiään. Kaikki on kovin sumeaa, joten hän räpyttelee silmiään yrittäen saada maailman taas tarkentumaan. Hän alkaa hahmottamaan edessään pieniä kiviä, vihreän postilaatikon ja rajan, jossa metsä kohtaa taivaan. Nopeasti hän ymmärtää makaavansa kyljellään parkkipaikan sorapinnalla ja tuntee jomottaa kipua poskessaan, jota kivi on ilmeisesti raapaissut. Viiden sekunnin ajan hän makaa aloillaan ja yrittää saada kiinni tapahtuneesta, koska on täysin hämillään siitä, miksi hän on siinä.

"Hei - apua", naiselle kuuluva ääni kuuluu auton takaa ja sitä seuraavat rivakat juoksuaskeleet, jotka pysähtyvät vasta kun nainen tarttuu Harperia olkapäästä. "Mitä kävi?"

Jude auttaa tasapainonsa kanssa haparoivan Harperin jalkeille. Harper hengittelee hetken rauhassa, päätä jyskyttää, ja ottaa tukea auton takakontista.

"Mä varmaan pyörryin", tyttö vastaa epätietoisella sävyllä ja ravistelee kevyesti päätään. 
"Tapahtuuko tällasta usein?"

Sitä ei ole tapahtunut sitten viidennen luokan. Silloin Harper oli pituisekseen kamalan hoikka, kärsi raudanpuutteanemiasta ja pyörtyili sen vuoksi monen monta kertaa ylösnoustessaan. Viimeisen kerran jälkeen äiti oli kiidättänyt tyttärensä lääkärin pakeille ja yksi rautatablettikuuri oli ratkaissut ongelman kuin seinään. Sen jälkeen hän ei ole tuntenut edes pienintä huimaustakaan.

"Ei, mutta mä oon ihan kunnossa. Oon ehkä vaan syöny tosi vähän viime päivinä, kun oli kisojen finaaliviikonloppu ja sitten kun tuli se hopeasijakin, niin - joo, itseasiassa, en oo syöny eilisen jälkeen mitään. Dr Pepper on pitänyt mua hengissä", Harper tuumii ja onnistuu vähän hymyilemäänkin vakuuttaakseen Judelle, että ei ole mitään syytä huolehtia hänestä.

"Voi luoja teitä lapsia. Pakkohan sun on syödä jotain!"
"Mä tilaan jotain Uber Eatsilla ennen kuin lähen ratsastamaan, älä huoli." Harper avaa puhelimensa näytön - näyttö on ottanut pienen särön kaatuessa -, laittaa caesarsalaatin tilaukseen ja valaisee sähköisellä kuitilla Juden kasvoja. "Ruokaa tulossa. All good."

Jude on hieman huolissaan siitä, että Harper aikoo lähteä ratsastamaan pyörtymisen jälkeen. Ei kuulemma ole ollenkaan hyvä idea lähteä maastoon yksin tällaisen jälkeen. Mutta Judehan ei asialle mitään voi, sillä sen hevosella on muutaman kuukauden ikäinen varsa alla, eikä tallilla ole juuri nyt ketään, keltä voisi hevosen napata lainaan, joten Juden on hyväksyttävä tappionsa (vaikka tuskinpa se edes mitenkään nauttii nuorten holhoamisesta) ja annettava Harperin mennä menojaan.

"Onko parempi olo jo? Ei mitään aivotärähdyksen merkkejä?" Jude varmistaa vielä kerran, kun näkee Harperin nakkaavan tyhjän salaattikulhon tallinkäytävän roskakoriin ja nostavan satulan Spiken selkään.
"Tuntuu ihan normaalilta." Todellisuudessa takaraivoon hieman särkee, kun ratsastuskypärä painautuu sitä vasten, mutta sitä Harper ei aio Judelle kertoa.

"Pidä puhelimessa kuitenkin äänet päällä. Mä en halua kuulostaa miltään holhoavalta mutsilta, mutta kyllä sä varmaan ymmärrät."
"Tietysti. Me ei käydä kovin pitkällä, kiivetään varmaan tuohon rinteelle ja takaisin, nähdään tunnin päästä!"



Päivä ei ole vielä kovin pitkälläkään, mutta aurinkoa ei näy ja tummat pilvet synkentävät maisemaa entisestään. Ilma on painostava, sellainen ukkosta enteilevä kuumuus yhdistettynä seisovaan ilmaan. Ei tuulenvirettäkään helpottamassa oloa.

Spike nousee kivistä polkua varmoin ottein ylöspäin, kunnes rinne loivenee hieman ja polku kaartaa rinteen myötäisesti. Matalien herukkapensaiden valtaama metsä tuntuu pehmeältä, eikä kavioista kuulu pienintäkään kopsetta. He kävelevät kaikessa rauhassa mäntypuiden suojissa samalla ihastellen rinteen reunalta avartuvaa maisemaa - vuorten reunustamaa laaksoa, jossa heidän kotikaupunkinsa on. Wilmington ei ehkä ole erityisen näyttävä maantasolta katsottuna, mutta Harperin mielestä se on aina ollut vaikuttavan näköinen yläilmoista tarkasteltuna, jopa silloin, kun aurinko ei paista. Kaupunki on ehkä jopa vieläkin vaikuttavamman näköinen tällaisena vähän synkempänä päivänä. 

Forest Beans- kahvilan katolla lepäävät isot kirjaimet, jotka erottuvat tummassa maisemassa himmeänä hehkuna, välkkyvät epäsäännöllisessä tahdissa. Välillä se näyttää siltä, kuin siinä lukisi vain Forest Ban.

Jude on laittanut Harperille viestiä. Häneltä on Juden mukaan jäänyt satulahuoneen vesihana auki, mutta Harper tietää, että todellisuudessa Jude haluaa vain varmistaa, että Harper on tajuissaan. Vastaukseksi hän lähettää kultakalaemojin ja perään juuri räpsäistyn kuvan Wilmingtonin komeudesta.

Mäntyjen pihka tuoksuu tänään erityisen voimakkaasti. Ehkä se on merkki tulevasta sateesta, tai niin Harper haluaa ainakin kuvitella. Olisi hienoa osata tulkita sään mullistuksia luonnon ennustavista merkeistä. Miksikään sammakkoennustajaksi Harper ei kuitenkaan rupeaisi, mutta jotain erätaitoja voisi opetella. Vaikka suunnistamaan tähtien avulla tai rakentamaan aurinkokellon. Harperin ajatukset harhailevat kun katse kiertää metsän pehmeitä siluetteja ja vuoren jyrkkiä rinteitä pitkin.

"Laulusirkku."

Jostain kauempaa kuuluu korkeita, kirkasäänisiä viserryksiä, jotka muistuttavat melkeinpä kimakampaa vihellystä. Laulusirkku on yksi kolmesta lintulajista, joiden laulun Harper on oppinut tunnistamaan. Cooperilla on monesti tapana todeta ääneen jokaisen linnun nimi, joka visertää jossain. Niistä yleisimmät on ollut helppo oppia tunnistamaan; laulusirkku, hömötiainen ja punarintarastas. Jostain syystä Harperkin on alkanut sanoa ääneen näiden lintujen nimet, jos sattuu kuulemaan niitä.

Lintujenlaulun keskeltä Harper on kuulevinaan jotain muutakin.

Spike pysähtyy kun ohjasote kiristyy, ja Harper keskittyy kuuntelemaan tarkemmin. Ääni on sen verran epäselvä, että siitä ei saa minkäänlaista tolkkua, mutta lintu se ei ole. Ratsukko päättää jatkaa matkaansa, Spike venyttää kaulaansa pitkälle maata kohti ja napsii mukaansa matkaevästä lennosta. Pääasia, ettei se ollut karhun eikä puuman ääni. Susista Harper ei ole niin huolissaan, ne yleensä väistivät ihmiset jo kaukaa.

Mitä pidemmälle he polkua jatkavat, sitä etäisemmäksi linnunlaulu jää ja tuo toinen heidän kuulemansa ääni vain voimistuu voimistumistaan. Pian ei kuulu enää mitään muuta.

Tunnelma metsässä muuttuu, mutta siitäkin huolimatta että Harper puntaroi mielessään takaisin kääntymisen mahdollisuutta, on hänen mielenkiintonsa herännyt. Metsä on täysin hiljainen, lukuun ottamatta outoa, luontoon kuulumatonta ääntä. Se tuntuu oudolla tavalla uhkaavalta.

Spike astelee kevyesti eteenpäin, sen kavioiden töminä on ainoa ääni, joka rikkoo metsän rauhaa. Harper kääntää katseensa ylös kohti puiden latvoja; oliko ukkonen tulossa?

Äkkiä, ilman varoitusta, mysteerisen äänen alkuperä on heidän edessään. Mäntypuiden varjoista paljastuu vanha, ruosteensyömä maastokaiutin, joka korkean pylvään päässä näyttää miltein metsän nielemältä, ja Harper kuulee, miten se lähettää omituista, monotonista lähetystä. Kaiutin on varmasti ollut siinä aina, mutta siihen ei vain ole kiinnittänyt mitään huomiota sen ollessa hiljaa ja lähes kokonaan sammaleen peittämä. Ääni kohisee niin paljon, ettei sanoista saa selvää, mutta puhetta se varmasti on. Puhe toistuu samanlaisena aina uudelleen ja uudelleen. Siinä äänessä on jotain todella ahdistavaa, se saa ihon nousemaan kananlihalle.

Voimakas tuulenpuuska ilmestyy kuin tyhjästä. Harper tuntee, miten Spike jännittyy ja hevonen ottaa muutaman askeleen taaksepäin, kauemmas kaiuttimesta, miltein ison kivilohkareen päälle, kunnes kavio lopulta löytää tukevamman sijan.

Samassa hän kuulee risujen rasahtavan takanaan. Harper kääntyy ja näkee herukkapensaiden lomasta astuvan esiin vanhemman naisen, selvästi marjastajan, sillä naisella on mukanaan punottu pärekori ja hän poimii ohikulkiessaan sinne lisää täytettä.

"Ohhoh, katsos vaan, ootteko tekin marjanhakureissulla?" Nainen näyttää uteliaalta nähdessään ratsukon ja vilkuttaa korillaan Harperin suuntaan niin, että kourallinen herukoita lentelee reunojen yli.

"Tiiätkö mikä tää on?" Harper vastaa katseen kääntyessä takaisin maastokaiuttimeen.

Marjastaja tulee lähemmäs, pysähtyy kaiuttimen viereen ja säätää kuulokojeen voimakkuutta herkemmälle. Heti kun hän kuulee kaiuttimen lähettämän äänen, hänen ilme muuttuu pelokkaaksi ja koko olemus jännittyy, hymy kuihtuu nopeasti. Nainen hoipertelee kiireisesti askeleen jos toisenkin taaksepäin kuin kaiutin voisi räjähtää minä hetkenä hyvänsä.

"Ei voi olla... Luoja varjele... 1984... Se on ollut hiljaa viimeiset neljäkymmentä vuotta", nainen mumisee lähes äänettömästi, ikään kuin pelkäisi noiden sanojen lausumista ääneen. Hän kääntyy ja alkaa rivakasti etsiä tietään marjapensaiden välistä takaisin polulle, vilkuillen taakseen. "Tämä ei ole hyvä merkki...", nainen nielaisee vaikeasti.

Ennen kuin Harper ehtii kysyä enempää, nainen kääntyy kiirehtiessään poispäin ja sanoo painokkaasti:

"Sun kannattaa lähteä täältä."

"Mutta toihan on ihan sika kaukana."

Koska Cooper ei sitä saanut koskaan aikaiseksi, Harper on pyytänyt suoraan Mikaelia merkitsemään karttaan sen metsän, josta löysi salaperäisen bunkkerinsa. Karttaan punaisella yliviivaustussilla ympyröity metsä on kauempana kuin mitä hän oli uskonut. Pettymystään nieleskelevä Harper antaa katseensa valua Spiken satulatonta selkää pitkin maahan, aina ampiaisen perässä kekkuroivaan Stallu-varsaan saakka. Valitettavasti sen kanssa ei ainakaan lähdettäisi mitään pidempää vaellusta tekemään.

"No luojalle kiitos, että se on kaukana", Cooper huoahtaa ja nojaa raskaasti Ronyan satulan sarvea vasten. Tuntuu siltä, että Cooperin osalta oli suorastaan tahallista unohtaa kysyä Mikaelilta kartasta - hän ei yksinkertaisesti pysty vielä hyväksymään sitä, mitä Mikael kertoi bunkkerista avautuvassa tunnelissa tapahtuneen. Cooper on vakuuttunut, että Ethan kärsi aivotärähdyksestä päänsä haavan lisäksi, ja Mikaelilla nyt on aina ollut tapana horista kaikenmaailman noitarummuista ja saunaklonkuista - nämä eivät olleet tietenkään Cooperin omia sanoja -, että hän haluaa sivuuttaa myös nämä uusimmatkin horinat täysin.

"Mä suosittelisin muutenkin, ettei kukaan mene sinne enää", Ethan painottaa. "Joidenkin asioiden on vain parempi antaa olla."

Vaikka Harper jääkin pohtimaan Ethanin sanoja, herää hänessä pienenpieni vastustus. 

Joidenkin asioiden on vain parempi antaa olla... Se on helposti sanottu niiltä, jotka eivät ole valmiita ottamaan riskejä, jotka tyytyvät mukavuusalueeseensa ja pelkäävät, että pumppu leikkaa kiinni tai selkä napsahtaa, jos kohtaavat elämässä ikinä mitään jännittävää. Ethanin osalta kyse voi toki myös olla siitä, että se on kyllästynyt jännitykseen, sen elämässä kun on tapahtunut viime aikoina jos jonkinmoista. 

Mutta silti Harper haluaa tietää minne tunneli - tai tunnelit, Ethan kertoo sen haarautuneen useassa kohdassa - oikein vievät. Jos hän ei sitä tänään saisi selville, hän tekisi sen huomenna. Tai ylihuomenna. Tai sitten, kun saisi houkuteltua sille reissulle rikoskumppanin.

Sillä hyvähän se on nyt paukutella henkseleitä, kun on valoisaa ja seuraa mukana. 

Cooper ohjaa hevosena Harperin ja Spiken perään, jonka jälkeen ratsukko toisensa perään poistuu Twin Falls Farmin pihalta. "Siinäs kuulit."



Polku heidän allaan mutkittelee tiheän metsän keskellä ja sen kapeus pakottaa heidät ratsastamaan peräkkäin. Kivien ja juurien lomassa polku nousee ja laskee, ja joka askeleella hevosten kaviot murskaavat syksyn lehtiä ja katkenneita oksia, joiden ääni kantautuu vaimeasti metsän hiljaisuuteen. 

Metsän pohja on pehmeä ja hieman upottava, kuin maa olisi imenyt itseensä jokaisen pisaran edellisillan rankkasateesta. Hevosten kavioiden iskeytyessä maahan, märkä sammal ja muta antavat periksi ja jättävät jälkeensä pieniä painaumia, jotka katoavat nopeasti, kun vesi valuu takaisin täyttäen ne uudelleen. Ilma ratsukoiden ympärillä on paksua, se on täynnä märän maan tuoksua, joka tunkeutuu sieraimiin ja tarttuu vaatteisiinkin.

Hevoset saavat tänään määrätä tahdin. Tai oikeastaan tahdin määrää Stallu, Hadeksen tämän kesäinen varsa, joka kulkee jonon kärjessä vaihtelevassa tempossa. Se sopii oikein hyvin Harperille. Hän seuraa neljän edellä kulkevan ratsukon hännillä hajamielisesti tunneliajatuksiinsa uppoutuneena ja Spiken korvat kääntyilevät herkeämättä, kun se kuuntelee tarkkaavaisena metsän ääniä. Kun ei ole kiire mihinkään, ehtii niin hevonen kuin ratsastajakin tarkkailla ja ihastella ympäristöä aivan eri tavalla kuin tyypillisissä vauhtimaastoissa, joita Spike ja Harper yleensä harrastivat. Ylös katsellessaan Harper huomaa, kuinka pilvet ovat kerääntyneet yhä paksummaksi peitteeksi taivaalle ja metsä näyttää muuttuvan tummansävyiseksi, ihan kuin päivä olisi kääntymässä iltaan, vaikka todellisuudessa on vasta varhainen iltapäivä.

Ethan keskeyttää nuorten tasaisen jutustelun ehdottamalla, että he siirtyisivät hetkeksi raviin. Ehkä hänkin haluaa karistaa päältään ympäröivän metsän raskaan tunnelman, joka on käynyt painostavaksi. Mutta ennen kuin he ehtivät ravata, Spin siirtyy äkisti käynnistä pysähdykseen. Liike on niin yllättävä, että muutkin ratsukot hidastavat tahtiaan ja seuraavat Spinia epäröiden. 

"Kattokaas tota." Ethan osoittaa vapaalla kädellään korkeina kasvavien mäntyjen alimpia oksia, jotka kurottelevat suoraan heitä kohti.

"Helvetisti pöllöjä", mies jatkaa.

He huomaavat ne vähitellen, yksi kerrallaan. Tummat siluetit oksilla, aivan äänettömiä (ja aavemaisiakin jos Harperilta kysytään). Ne eivät vaikuta huomaavan ratsukoita, vaan niiden katse on suunnattu ylös kohti taivasta, joka pilkistää latvuston välistä harvoina valonsäteinä. Ensisilmäykseltä niitä on kymmenkunta.

Ensin sinne lentää yksi pöllö lisää. Sitten toinen. Harper tuntee kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä ylös ja alas, ja kun hän kääntää päätään, hän näkee jokaisen lähistöllä olevan puun oksilla aina vain lisää ja lisää pöllöjä - kaikki taivasta katsellen. Yhä useampi ja useampi pöllö lentelee paikalle ja liittyy joukkoon, kunnes tuntuu, että koko metsä on täynnä näitä kuolemanhiljaisia lintuja, jotka kaikki tuijottavat jotain näkymätöntä heidän yläpuolellaan.

"Mitä ne kattoo?" Harper kuiskaa, mutta metsän hiljaisuus nielaisee kysymyksen lähes kokonaan.

"...tai mitä ne odottaa."


Muutaman sekunnin päästä Yumin ääni vavahtaa. "Noooooo, mitä jos ei jäädä odottamaan vastausta siihen?" Boe on alkanut tanssahdella paikoillaan malttamattomana ja Yumi on valmiina heittäytymään sen kaulalle, mikäli ruuna päättää testata kahdella jalalla tasapainottelua. 

Harper jää tuijottamaan pöllöjen perään, kun ne katoavat puiden taakse ratsukoiden lähtiessä poispäin, ja niistä jää jäljelle vain painostava hiljaisuus ja vastauksettomia kysymyksiä. 


Seuraava varttitunti meneekin spekuloidessa ja ihmetellessä koettua tilannetta. Edes lintutietäjä-Cooper ei osannut antaa suoraa vastausta pöllöjen käytökselle, tai oikeastaan Cooper ei osannut sanoa asiaan juuta eikä jaata, mutta ei myöskään näytä vihreää valoa Harperin ehdotelmalle.

"Yhessä videossa sanottiin, että pöllöt liittyy jotenkin ufoihin, tai että ufotapausten ympärillä on useesti myös pöllöhavaintoja."
"Pfft, ehkä nyt ei ihan kaikkeen kannattaisi uskoa, mitä netissä kuulee..."
"Sen videon oli tehnyt joku Mike Clelland, joka on tehnyt ihan tutkimustakin aiheesta ja kirjottanut kirjoja. Ei kuulosta miltään ihan humpuukilta!" Harper puolustelee. "Sillä oli myös omakohtaista kokemusta aiheesta."
"Riiiiight."

Lopulta jonon häntäpäästä kuuluu korahdus, joka rikkoo jännittyneen tunnelman.  "Hei Harper, teiltä on näköjään tippunut toinen hivutussuoja", Mikael huomauttaa kohteliaasti, mutta hänen äänensä tuntuu hiukan etäiseltä.

Nopea vilkaisu hevosen takajalkoihin vahvistaa, että Mikael on oikeassa. "Shoot. Mun täytyy kääntyä takaisin hakemaan se, ne oli Veredukset..." Hänen katseensa hakeutuu automaattisesti Cooperiin ja he vaihtavat lyhyen, mutta merkityksellisen katseen. Cooper ymmärtää heti, mitä Harper ajattelee. Ajatus siitä, että heidän on mentävä takaisin pöllöjen luo, ei varsinaisesti houkuttele kumpaakaan.

"Oottakaa meitä siinä voimalinjoilla, me otetaan teidät kiinni kunhan suoja on löytynyt." Cooper nyökkää päättäväisesti ja kääntää ruunivoikon tammansa ympäri. Hän antaa nopean kädenliikkeen Harperille merkiksi siitä, että he lähtevät liikkeelle.

He ratsastavat takaisin polkua pitkin, joka tuntuu nyt entistäkin synkemmältä. Spiken ja Ronyan jokainen askel kaikuu vaimeasti metsässä, ja vaikka ympärillä kaikki näyttää samalta kuin aiemmin, ilmassa leijuu epämääräinen levottomuus. 

Vartin kuluttua, pitkän ja hermostuneen etsimisen jälkeen, hivutussuoja löytyy tuoreen kannon vierestä, juuri siitä kohdasta, mihin he olivat aiemmin pysähtyneet. Se lepää maassa soljet sojottaen, mutta luojan kiitos ehjänä. Harper kumartuu noukkimaan suojan ja vilkaisee ympärilleen, odottaen ehkä näkevänsä taas tummia siluetteja oksilla. Nyt oksilla ei kuitenkaan enää näy ensimmäistäkään pöllöä. Cooper ei mainitse asiasta mitään, joten Harperkin vaikenee asiasta, mutta kumpikin tiedostaa sen kyllä.

"Sain sen", Harper puuskahtaa kavuttuaan takaisin satulattoman Spiken selkään. "Otetaan muut kiinni."

Rauhallinen ravi tahdittaa heidän matkaansa, kunnes puut nopeasti harvenevat ja metsän laidalla kohoaa ruosteinen aita, jonka takaa näkyy kaupungin teollisuusalue ja betoniset pihat täynnä romukasoja. Vanhat, elähtäneet teollisuusrakennukset, joiden tiiliseinät ovat paikoin halkeilleet ja joissa parhaimmillaan kasvaa sammaltakin, sulautuvat pilvisen päivän harmauteen lähes saumattomasti. Labor dayn takia teollisuusalue on tänään hiljainen, kukaan ei ole töissä autokorjaamoilla taikka perunatehtaalla.

Harper tietää missä kohtaa aitaa on hevosen mentävä aukko, hän on käynyt täällä aiemminkin Brandyn kanssa. Teollisuusalueen läpi matka takaisin Twin Falls Farmille on huomattavasti lyhyempi kuin alueen kiertämällä, joten Cooper ei pistä ehdotukselle vastaan. Ei alueella tosin erikseen kielletäkään hevosilla ratsastamista - mutta tosin yksityisen tehtaan pihan läpi kulkeminen on vähän niin ja näin laillisuuden kanssa.

Tehtaan takana on iso metalliromukasa, jonka kohdalla Ronyan askel hidastuu.

"Tarviitko sä vanhoja vanteita vai mitä sä etit sieltä?" Harper vitsailee, kun näkee Cooperin skannaavan romukasaa läpi katseellaan.
"Itseasiassa ei huonompi ajatus, onhan tossa yksi autoprojektikin vielä kesken."
"Tosta peltikaapista voit tehä siihen oikeen custom-takakontinkin!"
"Tai sulle oman yksiön..."

Yhdessä tuon valtavan kasan kulmauksessa, vähän erillään muusta roinasta, on vanha puhelinkoppi. Sellainen kapea ja pitkänmallinen, missä on lasi-ikkunat ja kolikkoautomaatti. Se näyttää vähän oudolta juuri sillä paikalla ja paikoittain jopa liian ehjältä kaiken muun rikkinäisen rojun keskellä. Koppi on toki likainen ja sen lasipinnat täynnä tahroja ja sormenjälkiä, mutta päällisin puolin se on tämän pihamaan parhaimmassa kunnossa oleva esine.

Molemmat katsovat toisiaan samaan aikaan.

"Yeah", Harper sanoo.
"Absolutely not", Cooper tokaisee päälle.

Sen sanottuaan Harper liukuu äänettömästi Spiken selästä ja iskee ohjat vastahakoisen Cooperin käteen, joka kertoo mahansa kurnivan ja haluavansa vain nopeasti takaisin tallille. 

Puhelinkopin ovi on kiinni ja sisällä on pimeää, pimeämpää kuin mitä pilvisenä keskipäivänä voisi olettaa. Harper pysähtyy ovelle ennen kuin käsi koskettaa lasiseinäisen kopin ovea. Hän näkee tuhruisten ikkunaruutujen läpi kopin olevan täysin tyhjä, lukuun ottamatta takaseinällä roikkuvaa puhelinta. Sisäpinnat eivät näytä sen kiiltävämmiltä kuin ulkopuolellakaan. Se näyttää unohdetulta, hylätyltä. Mutta ehjältä. Joku on varmaan aikanaan dumpannut sen tänne teollisuusalueen perälle, sellaista wilmingtonlaiset tekevät tuon tuosta välttyäkseen jätemaksuilta, Cooper muistuttaa hänen takanaan, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Teollisuusalueella ainut ääni, mitä hiljaisuuden keskeltä kuuluu, on narina jostain avoimesta ikkunasta, mitä tuuli hiljalleen heiluttaa.


Mutta kun sormet koskettavat ovea, puhelin alkaa soida.


Terävä puhelimen pirinä leikkaa hiljaisuuden kuin veitsi. Harper säikähtää, vetäytyy askeleen taaksepäin, mutta soitto jatkuu.

"Mitäh? Whoah! Siis onko se kytketty sähköverkkoon? En olis uskonut", Cooper ihmettelee ja kävelee kahden hevosen kanssa lähemmäs. Puhelinkoppiin ei näytä menevän minkäänlaisia sähköjohtoja, mutta sen alle ei myöskään näe, onko johdot vedetty siihen suoraan maan alta. Tuntuu kuitenkin kummalliselta, että kopissa on ylipäätään minkäänlaista toimintaa tällaisessa paikassa, törkyisellä teollisuusmaalla.

Ajatus puhelimeen vastaamisesta kaikuu Harperin päässä yhtä aikaa vääränä ja välttämättömänä. Varjot puhelinkopin ympärillä tuntuvat tummuvan, vetäytyvän lähemmäs, niin kuin ne odottaisivat hänen päätöstään ja painostaisivat siihen. Harper tekee kuitenkin sen mistä aina kritisoi elokuvien päähahmoja; älä mene pimeään, älä avaa ovea, älä mene katsomaan mistä se ääni tuli. 

Hänen sormensa tuntuvat kylmältä poskea vasten, kun hän nostaa puhelimen korvalleen. Soittoääni katkeaa rahisten.

"Hello?"



"Tell your friend he shouldn't be delving in those tunnels."

Sanotaan, että ystävyys kestää ikuisesti. Että vaikka vuodet vierivät ja elämä kuljettaa eri suuntiin, jotkut ihmiset pysyvät aina sen mukana. Niin, näin Harperkin on uskonut tähän ajatukseen vielä hetki sitten – siihen, ettei mikään voisi ikinä erottaa Twin Falls Farmin talliporukkaa. 

On niin helppo luvata ikuista ystävyyttä silloin kun kaikki on kevyttä ja huoletonta, mutta mitä tapahtuu, kun elämä alkaa kulkea eri suuntiin, välimatkat kasvavat ja kun erimielisyydet ja väärinkäsitykset alkavat hiipiä mukaan?

Kuinka paljon ystävyyden side voi venyä ja joustaa, ennen kuin se katkeaa?



Spike ryystää käytävällä elektrolyyttijuomaansa kovaäänisesti, kolistelee tyhjenevää muovikauhaa lattiaa pitkin ja lopulta viskaa sen tiehensä niin, että limainen seos leviää ympäri Jindyn karsinan ovea. Se pitää siivota pois, ennen kuin Ethan näkee sen, mutta Harper tuntee olonsa liian lamautuneeksi tehdäkseen sitä vielä. Ehkä hän muistaa sen vielä vietyään Spiken takaisin pihalle. Tai ehkä hän unohtaa sen, saa myöhemmin vihaisen viestin Ethanilta ja sitten hän tulee muutaman päivän häntä koipien välissä tallille vältellen miehen katsetta. Käy miten käy, koska hän ei nyt jaksa ajatella asiaa sen enempää.

"Osaatko ommella?"

Yhtäkkiä Cooper seisoo Harperin edessä Ronyan loimi käsivarsilla leväten. Loimen selkäpuolella on iso vekki, josta roikkuva repale valuu surkeana maata kohden.

"En...? Ainakaan sellaista millä toi pysyis kasassa, varmaankaan. Oisko satulahuoneessa jesaria nyt ensihätään? Siinä korkeessa ja kapeessa kaapissa."

"Pitää ettiä sit sellasta", poika puhahtaa hieman pettyneenä, katoaa varustehuoneen suuntaan ja kovasta kolinasta päätellen on onnistunut seuraavaksi tiputtamaan koko varastokaapin tilpehööriarsenaliinin lattialle.

"Tarviitko apua siellä?" Harper huudahtaa, tarjoaa apuaan, mutta siihen ei tule vastausta. 


Tallin käytävän hiljennyttyä Harper laskee pölyharjan käsistään ja sormet kulkevat hajamielisesti Spiken harjaa pitkin, ennen kuin hän tarttuu ovessa roikkuvaan sadeloimeen.

Loimen kuvioita seuratessa hän ajattelee Kansasia, sitä, miten oli pitänyt poikaa aina ystävänään. Ei ehkä kaikkein läheisimpänä, mutta sellaisena, jonka kanssa oli aina hauskaa ja jolle pystyi soittamaan tiukan paikan tullen ja tiesi hänen aina auttavan parhaansa mukaan. Sellaista se oli ollut niin pitkään kuin Harper muisti. Ei mitään turhaa kitkaa, ei paskanpuhumista tai juonittelua. Silkkaa naurua, hauskanpitoa, huoletonta. 

Kansasilla oli aina ollut tosi positiivinen aura.

Kaikki tykkäsivät Kansasista. Tietenkin, kukapa ei pitäisi joukon hauskuuttajasta, joka uskalsi laittaa itseään likoon ja jolla oli maailman mahtavin tilannehuumorintaju.

Mutta viime päivinä asiat olivat menneet niin pahasti pieleen, ettei Harper tiennyt, oliko sieltä enää paluuta normaaliin.


Jos Harper oli oikein ymmärtänyt, Kansas oli sekaantunut huumeisiin jollain tapaa, Cooper oli saanut tietää siitä ja sitten Mikael oli kuullut asiasta Cooperilta. Sen jälkeen Kansasin positiivinen aura oli ropissut hurjaa vauhtia lattialle kilahteleviksi sirpaleiksi, kun Kansas paukkasi Floreseille ja aloitti tappelun Cooperin kanssa. Nyrkkien lentely näiden kahden välillä oli shokki jo itsessään (mitä vittua jätkät oikeasti?!), mutta lopullisen rajan Kansas oli ylittänyt työntäessään Cooperin uima-altaaseen - tiesikö se edes Cooperin pelosta vettä kohtaan? Tai että Cooper ei osannut uida?

Tiesi tai ei, viha leimahtaa Harperin sisällä joka kerta kun hän muistelee tapahtunutta. Jos se olisi tapahtunut Kansasin ja Cooperin ollessa kahden, ei, Harper ei halua ajatella sitä. Helvetti, miten vihainen Harper on. Riidat, erimielisyydet, väärinkäsitykset - mitä ikinä - pitäisi pystyä käsittelemään jollain toisella tavalla. Hän ei ollut valmistautunut siihen, että Kansas päätyisi koskaan hyökkäämään ystäviensä kimppuun fyysisesti. Tällä hetkellä Kansas tuntuu olevan aivan vieras, todella kaukana siitä ystävästä, jonka hän oli luullut tuntevansa. Ihan oikeasti, miten joku voikin muuttua noin nopeasti, noin totaalisesti? Vai oliko Kansas muuttunut tuollaiseksi hiljalleen, päivä päivältä, mutta Harper ei vain ollut huomannut sitä? 

Eikö Harper vain ollut huomannut Kansasin muuttumista, koska he eivät enää nähneet päivittäin koulunkäytävilläkään, nyt kun Kansas oli lähtenyt collegeen? Vai oliko Kansas alkanut muutenkin vetäytyä hiljalleen talliporukasta hämäräpiirien suuntaan?

Joka tapauksessa Kansas oli muuttunut. Eikä Harper pitänyt siitä, millaiseksi. Harper vihasi sitä, millainen Kansas oli ollut Floreseilla. Jos se oli millainen Kansas oli oikeasti, hän vihasi myös sitä.

Kaikenlisäksi Kansas oli sotkeutunut huumepiireihin. Aiemmin Harper olisi pelännyt mihin se voisi johtaa, mutta ei nyt. Nyt hän oli liian vihainen huolestuakseen.



Suutuspäissään Kansas oli myös mennyt ja sanonut, että Cooper oli varastanut ja myynyt kuparia, eikä Harper oikeastaan tiedä mitä ajatella siitä. Se voi hyvin olla vain Kansasin puolustus, valhe, huomionkääntö. Sepittelyä, mustamaalausta - vai oliko siinä sittenkin totuudenperää? 

Cooper ei ollut koskaan maininnut sellaisesta.


Yhtäkkiä niinkin yksinkertainen asia, kuin ystävyys - kaveriporukka, tallijengi - tuntui niin sekavalta kokonaisuudelta. Harperilla oli ollut ystäviä johon luottaa, kuten Hayley, Yumi... Niin, Yumi. Yumia hän ei ollut nähnyt juuri ollenkaan viime aikoina. Yhtäkkiä oli alkanut tuntua siltä, että Yumi vietti kaiken aikansa ennemmin Kansasin ja Mikaelin kanssa. Siinä porukassa Harper oli ulkopuolinen, ei häntä mukaankaan kutsuttu.

Ja jos siihen porukkaan liittyi muuan Bond, ei Harper olisi kutsua tällä hetkellä halunnutkaan.

He tosiaan tuntuvat etääntyneet Yumin kanssa toisistaan samalla kun näiden kolmen liitto on vahvistunut entisestään. Yumi ei enää soitellut samaan tapaan kuin ennen, eikä tullut käymään. He istuivat algebran ja historian tunneilla vierekkäin, mutta Harperista tuntui, että se oli suurin panostus tällä hetkellä heidän ystävyyteensä. Liian usein Yumi karkasi välitunneilla Mikaelin perään, niin kuin niillä olisi jokin yhteinen salaisuus, jota Harperille ei luotettu. Miten paljon Harperin siis pitäisi ponnistella pitääkseen Yumista kiinni, jos Yumi ei itse tuntunut olevan kiinnostunut? Tai oli selvästi kiinnostuneempi Kansasin ja Mikaelin seurasta?

Vai ylireagoiko hän vain nyt, kun hän kyseenalaistaa ystävyyden periaatetta ylipäätään?


Kiskoessaan loimea Spiken lautasten päälle hän ajattelee muita, joita pitää ystävinään. Brandyä.

Harper kaipaa Brandyä niin paljon. Etenkin nyt. Hän haluaa kuulla Brandyn kannustuksen taas cheertreeneissä ja tytön arastelemattoman mielipiteen, kun hän esittelee uusia, Boisesta ostettuja farkkuja hänelle. Mutta Brandy on kaukana, uudessa college-elämässä kiinni, sillä on todennäköisesti uusia, coolimpia collegeystäviä. Kiireiseen opiskelijaelämään Harper ei enää tunnu mahtuvan samalla tavalla kuin ennen.


Totuus Harperin silmissä näyttää siltä, että ystäväpiiri on hiljalleen, melkein huomaamatta, hajoamassa siitä idyllisestä onnellisuuskuplasta, missä se aiemmin oli. Ihan kuin heillä ei olisi enää yhtä yhteistä suuntaa, vaan jokaisella oli oma, erillinen tiensä ja sen myöntäminen sattuu.


On vaikea myöntää itselleen, että ehkä tosiaan kaikkien ystävyyssuhteiden ei olekaan tarkoitus kestää ikuisesti. Ehkä niiden tarkoitus onkin kulkea yhtä matkaa vain jonkin aikaa, oppia jotain toiselta ja jatkaa sitten kohti omia polkujaan. Ehkä jotkin ystävyyssuhteet vain yksinkertaisesti täyttävät roolinsa siinä ajassa ja paikassa, jossa se on merkityksellisin kummallekin osapuolelle, vaikka se ei ikuisesti kestäisikään.

Ja sekin ajatus sattuu.



Sosiaalitilojen ovi käy Spiken takana, mikä saa Harperin hätkähtämään takaisin tähän hetkeen. Hän ravistaa kevyesti päätään, vetää Spiken hännän häntälenkin lävitse ja vilkaisee kumpaankin suuntaan varmistaakseen ettei ketään muita ole paikalla.

"Cooper", Harper kutsuu, mutta arastelee katsoa päin. "Onks se siis totta? Se kuparijuttu mistä Kansas sano?"

Harper yrittää näyttää kiireiseltä, huolettomaltakin, kiinnittäessään Spiken ristivöitä kun Cooper astelee hitaasti lähemmäs, askel kerrallaan, puntaroiden vastausta.

"Se nyt on vaan semmosta... Ei se oo niin iso juttu, kuin mitä Kansas anto ymmärtää. Pelkkää romurautaa, melkeen arvotonta."

"Mistä sä sitä sitten saat?"

"Hylätyistä mestoista, romukasoista. Vähän sieltä täältä."

Se kuulostaa selittelyltä, sillä riskien luulisi olevan tuollaisessa isommat kuin hyödyt - mikäli tosiaan kyse on romuraudasta. Ei Harper tiedä onko romuraudalla ja kuparilla mitään eroa, vai ovatko ne synonyymejä toisilleen. Mutta Kansas on pitänyt sitä merkittävänä asiana, ja ehkä todellisuudessa Cooperkin, sillä hän on salannut tämän jostain syystä Harperilta.

"Enpä tiiä, Cooper. Kansas sai sen kuulostamaan isommalta jutulta kuin mitä sä nyt annat ymmärtää."

"No se olikin just ite jääny kiinni kokaiinin tai minkälie huumeen diilaamisesta. Totta kai se tarttuu mihin tahansa oljenkorteen mitä sillä on käytettävissä. Ei me oikeesti aiheuteta mitään harmia kenellekään, katotaan aina tarkkaan ettei viedä keneltäkäään jolle se vois aiheuttaa mitään negatiivistä."

Me. Ketkä me?

"Mä en vaan ymmärrä, et... miks? Miks ylipäätään sulla on tarve tehä tollasta?"

Cooper painaa päätään alas niin, että kasvot, ja sen mustelmat, jäävät lippiksen varjoihin. "Se on sellasta pientä taskurahaa. Aluks se alko pelkästä jännityksen halusta ja pienestä seikkailufiiliksestä, mut sit siitä tuli vähän sellanen ajanviettotapa kun aina sillon kun ei muutakaan keksitä."

"Se on silti laitonta."

"Miten niin, jos se lojuu tuolla muutenkin tarpeettomana?"

Kun tahattoman kova uloshengitys pääsee Harperin keuhkoista hän huomaa pidättäneensä hengitystä. Pieni, mutkikas solmu vatsanpohjalla on hellittänyt hieman, mutta hän tietää olevansa liian hyvä aavistamaan, kun jokin ei täsmännyt - eikä tämä tunnu sellaiselta tilanteelta. Cooperin puuhissa on riskinsä, eikä Harper oikein ole samaa mieltä siitä varastamisesta, mutta Kansasin sekoilujen rinnalla koko kuparitouhu kuulostaa kuitenkin aika pikkujutulta.

"Eli jos mä googlaan 'kuparivarkaus' niin siitä ei tule mitään huolestuttavia uutisjuttuja vastaan, eikö niin, Coops?" Harperin ääni kevenee aavistuksen.

Cooper kohottaa katseensa hitaasti ja vaikka tämän kasvot jäävät edelleen osittain varjoihin, Harper tietää, että sieltä on jotain muuta kuin totinen vastaus tulossa. Harper tuntee tuon katseen.

"Sä ja sun googles", poika murahtaa hymyillen, pyöräyttää Harperin ympäri ja taputtaa Spiken matkaan. 


Kuka Harper on Cooperia tuomitsemaan? Samalla tavalla hän itsekin elämästä ajattelee. Että seikkailu on tärkeintä ja elämä on liian lyhyt murehtimiseen. Mutta se ei tarkoita, että hän hyväksyy kaiken mitä Cooper tekee. Siksi hän hieman epäröi, katselee sivusilmällä Cooperin ilmettä yrittäen lukea hänen olemusta. Hän ei halua saarnata, tuskin Cooper sellaista kuuntelisikaan, mutta hänen on pakko sanoa jotain, ettei koko asia jää vain ilmaan roikkumaan. 

"En mä silti tosta hommasta kauheesti tykkää, ettäs tiiät", Harper sanoo heidän kävellessään kohti tallin toisella puolella olevia tarhoja. "En haluu et sä joudut mihinkään pulaan." 


Hän toivoo, että Cooper ei vain ajautuisi tilanteeseen, josta olisi mahdotonta päästä ulos, sillä yksikin huolimaton päätös voisi vielä johtaa isoon pulaan.

Kun sanotaan, ettei New York koskaan nuku, voisi lauseeseen lisätä täydennyksen: New Yorkissa kukaan ei koskaan nuku. Tai siltä se ainakin tuntuu Blairmont Riding Academyn teholeirillä. Ei ole tietoa kuka sellaiset järjettömät valmennusaikataulut oli kehitellyt, missä viimeinen sakki ratsasti puolenyön aikaan ja missä herättiin taas kukonlaulun aikaan laittamaan hevosia kuntoon ehtiäkseen ensimmäiseen valmennukseen. Ei sitä väliä oltu tehty nukuttavaksi.

Mutta toisaalta, kenellä olisi ollut aikaakaan nukkua, kun nähtävää ja koettavaa oli niin paljon.

Manhattan tuntuu yhtä aikaa epätodelliselta ja samalla täysin todelta, unelmien elokuvalta, mutta kuitenkin kosketeltavan elävältä ja aidolta. Sitä on vaikea selittää, mutta vaikka Harper ei suurkaupungeista niin välittäkään, hän rakastaa sitä miten tämä kaupunki ei yritä piilotella mitään. Kaaos, meteli, rosoisuus. Jo saapumispäivänään, kun taksi oli pujotellut iltapäiväruuhkassa ja intialaisella aksentilla puhunut kuljettaja oli kertonut koko elämäntarinansa ja miten päätyi Kolkatan kaduilta tänne maailmankaikkeuden sydämeen, Harper oli jäänyt kiinni tuijottamaan pilvenpiirtäjien loputonta jonoa. Hän oli yrittänyt painaa jokaisen yksityiskohdan mieleensä: ruskeat kivitalot, joissa oli koristeelliset tulipalotikkaat, ylikansoitetut jalkakäytävät, kahvilasta leijaileva vastajauhetun kahvin tuoksu, katutaiteilijan kitaransoitto. Hän ei voinut olla pitämättä siitä, miten yksi Harper katosi miljoonien kasvojen sekaan, eikä kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota, kukaan ei tiennyt hänen nimeään, hän ei ollut kenellekään mitään. Kukaan ei tietänyt häntä hammaslääkärin tyttönä, hikarina, kukaan ei tiennyt miten Harper oli saanut 5-vuotiaana käskyn käyttää silmälaseja muttei koskaan suostunut moiseen, kukaan ei kironnut liikennevaloissa Pahoilaisen persettä, jonka pissapoika ruikki aina takana olevan auton tuulilasille.

Täällä sai olla tietyllä tapaa täysin näkymätön, mikä ei tulisi ikinä kuuloonkaan Wilmingtonin kaltaisessa pikkukaupungissa.

Muutaman päivän suurkaupunkielämän jälkeen Harper tuntee melkein kuin olisi alkanut ymmärtää kaupunkia – ei kokonaan, mutta tarpeeksi, jotta sen rytmi alkaa tarttua häneen. New York on kaupunki, joka ei pysähdy eikä odota ketään. Se haastaa sinut juoksemaan sen tahdissa tai jäämään jälkeen. Samassa tahdissa juoksemisesta on kyllä tehty suhteellisen helppoa, kun tekemistä riittää yltäkylläisesti niinä rajallisina tunteina, kun he eivät vietä aikaa valmennustunneilla Blairmont Riding Academyssä. 

Ja koska Harper tuntee jatkuvasti tulen polttelevan hännän alla, hän on oppinut hyödyntämään jokaisen mahdollisuuden säästää arvokasta new-york-aikaa.  Hän on yhtenäkin iltana vähän rumasti heittänyt Spiken kerran takaisin pihalle suoraan valkkutunnilta riisumalla vain sen satulan ja suitset pois maneesissa ja nakkaamalla takaisin ulkoilemaan, jonka jälkeen hän on iskenyt hevosensa varusteet vähän onnettoman näköiselle kaapille, joka laskeutui kivistä luiskaa pitkin maneesiin. Vaaleanharmaan hupparin hihat olivat käärittyinä ja käsivarsien iho oli täynnä pieniä mustelmia ja naarmuja - fyysisen tallityön jälkiä, Harper päätteli nopeasti.

"Huuhtele kuolaimet vaan nopsaan", Harper oli tokaissut hajamielisesti iskiessään Spiken varusteet miehen käsivarsille ja heilautti hieman suitsia siltä varalta, että mies oli jotain ulkomaalaistaustaista työvoimaa eikä ehkä ymmärtänyt englantia. 

"Hah, teetkö tän saman tempun kaikille tuntemattomille vai oonko vaan erityistapaus?" mies oli vähän yllättäen vastannut matalalla, karhealla äänellä, jonka sävyssä eittämättä oli sen verran kuivaa huvittuneisuuttakin. Oli ennenkuulumatonta, että työntekijä puhui noin, mutta ei sitä ehtinyt jäädä ihmettelemäänkään.

Harper on ehtinyt kokea alkuviikon aikana kokea jo paljon. Hitokseen rankkojen ratsastusvalmennusten lisäksi hän on ostanut höyryävän kuuman pretzelin katukioskista, kiivennyt Cooperin kanssa Empire State Buildingiin, eksynyt SoHon pikkukaduilla ja nähnyt Brooklyn Bridgen heijastuksen iltavalaistuksessa, sekä käynyt ikuistamassa Vapauden patsaan (joskin helvetikseen kaukaa, koska veneretki olisi maksanut hunajaa). 

New York on kaikkea, mitä hän on aina kuvitellut – ja enemmänkin, nyt kun se koki itse. Itärannikon reissu on enemmän kuin oikeutettu palkinto syksyn kauheuksien jälkeen.



Kun päivän juoksentelu valmennustunneilta nähtävyyksien äärelle on saanut jalat maitohapoille ja päivä kääntyy viimein illaksi, Harper löytää itsensä nojailemasta kattoravintolan terassin metallikaiteeseen ja katselee alla levittyvää valomerta, pieniä ihmisiä kuin muurahaisia, valoja ikkunoissa. Hän hengittää syvään ja sulkee hetkeksi silmänsä, kun marraskuun viileä tuuli pyyhkii hänen poskiaan ja tarttuu hiuksiin, ja kylmä metallikaide kihelmöi sormenpäissä. Äänet ovat täällä korkealla erilaisia - häly on vaimeampi, se muistuttaa meren kohinaa, ihan kuin Murdock Bayssä.

"Mitä sä mietit?" Hayley kysyy nojautuessaan Harperin vierelle kaidetta vasten, posket vähän punaisina päivän tuulesta ja kiireestä.

"Vähän Spikeä oikeastaan", Harper vastaa puoliksi juotu limu kädessään, jota hän pyörittelee hajamielisesti. "Sä näit ite miten se pukitteli ja visko päätä, se on jotenkin tosi vastahakoisen olonen ollu nyt täällä."

Hayley nojaa puuskahtaen taaksepäin ja antaa käsivarsien venyä kaidetta vasten. "No saattaa olla vähän stressaava ympäristö pienelle appaloosalle."

"Puolikkaalle", Harper korjaa. "Mut sä oot varmasti oikeessa." Hän antaa katseensa viipyä pienen hetken pöydässä, jonne tuttu talliporukka on kokoontunut illallistamaan, kunnes kääntää sen takaisin pilvenpiirtäjien siluettiin. 

"Onkohan Cooper ja Kansas puhunu mitään siitä mitä tapahtu Floreseilla?" Hayley tiedustelee.

Harper ei vastaa heti. Hän vain kohauttaa olkiaan ja kääntää katseensa jälleen tahtomattaankin uuden kerran Kansasin suuntaan. Kattoterassin toisella laidalla pipopäinen poika istuu ystäviensä kanssa ja naurattaa muita aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

"Eiks oo vähän outoo, et pojat aina vaan esittää et ihan ku mitään ei ois tapahtunu jos niil on jotain? Et kaikki on muka ihan fine, vaikka selvästi ei oo?" Hayley ihmettelee ääneen.

"Ne vitun metamömmöt on nähtävästi sulattanu Kansasin aivot lopullisesti."

"Yeah. Luulet sä, et Kansas käyttää myös? Et se ei vaan diilaa?"

"Ainaki Johnsonin mukaan on aika häviävän pieni mahollisuus sille, että joku diilaa, muttei ite käytä."

(Tähän mennessä Harper on listannut päässään 428 kuvitteellista tapaa päästää Kansas hengiltä, eikä aio palata takaisin pöytään, ennen kuin on valinnut niistä parhaan. Lopulta hän päättää, että paras vaihtoehto on iskeä häntä tuhat kertaa kuulakärkikynällä sormien väliin. Ihan silleen vankilatyyliin.)

Hayley avaa suunsa sanoakseen jotain, mutta Harper ei huomaa, kuinka hänen äänensä on kantautunut kauemmas kuin hän on tarkoittanut ja limulasi keinahtaa kevyesti Harperin kädessä, kun hän joutuu kohtaamaan paikalle hivuttautuneen Kansasin katseen. Sen silmissä on jotain, mitä Harper ei ollut osannut odottaa.

"Jos sulla on jotain sanottavaa, Harper", Kansas toteaa, eikä ilmekään värähdä, "niin sano se päin naamaa."

"Jos sä kerran niin haluat, Kansas, niin mä sanon sen sit suoraan." 

Itsevarmuus puuskahtaa Harperin sisimmästä. Hän suoristautuu ja ristii käsivartensa kun hän valmistautuu tulevaan. "Kerro mulle, miten sä kehtaat istua tossa pöydässä? Sä kävit vittu käsiks Cooperiin. Ootko sä jo unohtanu sen? Luulet sä, et me ollaan unohettu se?"

Puna nousee Kansasin kasvoille. Huulet liikkuvat, mutta sanat eivät tule heti.

"Mulla ei oo oikeesti mitään selitystä sille mitä tapahtu. Mä olin väärässä ja mä mokasin. Ja mä oon oikeesti siitä pahoillani."

"Go tell it to him!" Harperin ääni kiihtyy kun hän heilauttaa kädellään suuntaa kohti Cooperia. "Mä en haluu sun anteekspyyntöjäs."

(Katse vaeltaa viereisen pöydän laskukotelon päällä lepäävään mustekylään. Kuvitteellisessa skenaariossa Harper voisi toteuttaa suunnitelmansa halutessaan vaikka heti, mutta ennen kuin ajatus ehtii lentoon, tarjoilija nappaa sen mukaansa.)

"En mä ees ansaitse anteeksantoa."

"No, you don't, Kansas", Harper sanoo painokkaasti. Hayley on ottanut kaksi askelta sivummalle ja seuraa kiihtyvää tilannetta pilliä imien. Myös muut seurueesta kääntyvät katsomaan kauempaa heidän puheensorinan hiljetessä.

Kansas seisoo paikallaan, katse lattiassa. Se ei ollut vihaa, mitä Harper oli Kansasin silmissä nähnyt - se oli puhdasta ja polttavaa häpeää. Harper odottaa jotain lisää – ehkä puolustelua, ehkä selityksiä, mutta niitä ei tule. Pipopään ilme on kertoo kaiken; siinä ei ole jälkeäkään uhmakkuudesta tai välinpitämättömyydestä. On vain häpeä, jota hän ei osaa enää peittää.

Heidän takaansa lähestyvän Cooperin ääni katkaisee hiljaisuuden. "Voisitteks te olla vähä hiljempaa? Mennään vaikka tonne sivummalle."

"Tää ei ole sun asia, Cooper." Harper kääntyy ärtyneenä hänen suuntaansa, mutta hänen katseensa pehmenee hetkeksi. 

Mutta Cooper ei liiku tuumaakaan sanoessaan: "Tää on nimenomaan mun asia."

Jokainen sana, joka lausutaan, näyttää osuvan syvälle jonnekin Kansasissa. Häpeän punainen loimu on edelleen hänen kasvoillaan, se ei tiedä mihin suuntaan katsoa, ja sen leukalihas nytkähtelee kuin yrittäisi pidätellä sanoja, siis niitä varmaan, jotka vain syöksyisivät pahentamaan kaikkea. Mutta silmissä alkaa näkyä myös jotain muuta  – kenties surua, ehkä turhautumista, jotain, mistä Harper ei ole varma.

"Oikeesti, Cooper, mä -" Kansas aloittaa vaimealla äänellä, sen näköisenä että voisi kadota savuna ilmaan hetkenä minä hyvänsä, ja tämän hartiat painuvat entistä alemmas.

"We're good, bro. Seriously. We're good."

Harper katsoo molempia hetken kummastuneena, mutta ei sano mitään, kun Cooper alkaa taluttaa häntä takaisin pöytään. Kaikki aiemmat tunteet – viha ja turhautuminen – tuntuvat alkavan liueta ilmapiirin muuttuneeseen sävyyn, sillä Kansas on oikeasti pahoillaan. Ennen kuin hän ehtii edes ajatella sanovansa mitään, Cooper tarttuu häntä kevyesti käsivarresta ja nyökkää kohti pöytää.

"Nautitaan nyt siitä, et ollaan syyslomalla ja kaukana Wilmingtonista, eiks niin?"

Ehkä Cooper on oikeassa, ehkä joskus täytyy vaan päästää irti.

Sillä nähtävästi ultimaattinen totuus on se, että kun pojat tappelevat, se ei tarkoita ollenkaan sitä, että jotain olisi oikeasti mennyt rikki. Ehkä sellainen fyysisyys vaan kuuluu niiden alkukantaiseen luolamiesluonteeseen. Jollain tavalla pojat aina palasivat takaisin siihen ystävyyteen mikä heillä oli ollut ennen tappeluakin, eikä sen ratkaisemiseen ilmeisesti tarvittu edes keskustelua. Se oli sellainen kirjoittamaton sääntö. Tosi outo sellainen, mutta silti.

Kun he kaikki istuvat takaisin pöydän ääreen, sinne missä täksi illaksi Twin Falls Farmilaiset ovat kokoontuneet syömään tacoja, yhden jos toisenkin kasvot punoittavat (myötähäpeästä varmaan), ja nekin silmät, jotka vielä äsken olivat olleet täyttä kiukkua (lähinnä Harperin), alkavat lopulta kirkastua kun tunnelma keventyy hiljalleen, joku heittää nasevan kommentin ja toinen alkaa nauraa. Loppu hoituu kuin itsestään – nauru tarttuu, ja lopulta Harperin kulmatkin alkavat asettua normaaliin asentoon. 

Vaikka tappelut jättävätkin aina jälkensä - mustelmia ja naarmuja, pieniä muistutuksia siitä, kuinka rajoja on kokeiltu ja rajoja on ylittynyt - seuraavana päivänä istutaan taas samassa pöydässä, heitetään läppää ja paiskataan kättä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tosi outoa sekin, mutta pakko hyväksyä.

Sama tuskin onnistuisi tyttöjen keskuudessa. 

"Oikeesti, Cooper näytti ihan siltä Ice Agen vompatilta, kun Kansas työns sen sieltä Liberty-areenan aidalta alas!" Mikael hohottaa ja yrittää matkia elokuvan hömelöä karvaotusta, mutta päätyy vain lyömään polvensa pöytään.

"...Sid on kyllä laiskiainen, eikä vompatti", Harriet korjaa.
"Mut mä väitän edelleen, et se oli vahinko!" Kansas puolustautuu kovaan ääneen, mutta virne kertoo aivan toista tarinaa. "Ja sä olit se, joka tuuppi sieltä toiselta puolelta", hän jatkaa osoittaen kohti Yumia.

"Mäkö?" tyttö levittää kätensä ilmaan muka syyttömänä. "Ei, ei, ei, ei - se oli Harper joka huus, että 'kyllä tää kestää, tuu tänne vaan!'"

"Se nyt oli sellanen vitsi tai en mä nyt uskonu, et siihen ois ketään yrittäny oikeesti ängetä", Harper mutisee, vaikka nauru karkaakin hänen suupielistään. (Aidalta alas työntäminen oli saattanut olla yksi niistä 428 kuvitteellisesta tavasta päästää jokuKRHMMMkansas hengiltä.)

Vaikka Cooper näyttää hetken vakavammalta, siltä, että hänellä olisi jotain vakavampaakin sanottavaa, hän vain hymähtää lopulta ja pudistaa päätään. "Miettikää, että me oikeesti melkein rikottiin se aita... Se anto aika paljon periksi ja tais vääntyäkin. Joku tulee vielä laskuttamaan meitä siitä."

"Nooooh, jos ne tulee, niin mä maksan", Kansas julistaa suurieleisesti ja alkaa kaivaa kolikoita taskustaan.

"Kaikista huolestuttavintahan on, että mä uskon, että toi on oikeasti sun koko omaisuutes tällä hetkellä", Cooper naljailee ja väistää, kun Kansas yrittää läpsiä tämän poskia rypistetyllä ja tacokastikkeissa uineella servetillä.



Joten kyllä niin se vaan taitaa olla, että vaikka maailma muuttuu ja asiat tuntuvat joskus ylitsepääsemättömiltä,

niin pojat olivat aina poikia.

Spike kopistelee tasaisessa tahdissa kadun vartta pitkin kun he siirtyvät aamutuimaan Blairmont Riding Academyn tiloista kohti Keskuspuistoa. Lehdet tippuvat yksi toisensa perään maahan oranssin ja punaisen sävyissä, niistä yksi leijailee olemattomassa tuulessa suoraan Spiken otsatukan päälle ja siitä on pakko pysähtyä ottamaan yksi muistoksi, vaikka Cooper hoputtaakin jo laittamaan jalkaa toisen eteen. Nouseva aurinko kurkistelee varovasti pilvenpiirtäjärivien välistä ja maalaa koko hevosen lämpimällä sävyllä. Se on niin rauhoittava näky, että tuleva kilpailukoitos ei pääse edes jännittämään Harperia. Toki kiirekin on ollut sen verran megalomaaninen, ettei sellaiseen olisi ollut aikaakaan.

Kolmien liikennevalojen jälkeen liikenteen hälinä laantuu ja muuttuu kilpailualueen sorinaksi. Se on ihan oma maailmansa keskellä kaupunkia; ruokakojut alkavat availla luukkujaan expoalueella, lanauskone kaartaa viimeisen kierroksensa kentän halki ja ympäri maailmaa saapuneet ratsukot valmistautuvat suorituksiinsa. Välillä kuuluu hevosten hirnuntaa, mutta päällisin puolin oli vielä suhteellisen rauhallista, vaikka ihmisiä onkin saapunut paikalla jo sankoin joukoin katsomoa täyttämään.

Mutta vaikka miten sitä pyöritteli omaksi edukseen, on tästä tulossa iso päivä ja jos teholeirin estevalmentajaan on luottaminen, he voisivat kokeilla Spiken kanssa myös seuraavaa tasoa esteillä sikäli mikäli aiempi rata menisi maaliin. Sitä ennen on kuitenkin selvitettävä westernluokat.

Verryttelyalueen laitamilla Harper antaa kuolaimia kalistelevalle pilkkupehvalle viimeiset lahjuksensa (sokeripaloja kouran täydeltä) ja asettaa jalkansa jalustimeen. Spike kohottaa päätään hieman kun tyttö ottaa painoa jalustimelle ja sitten se ryökäle menee ja ottaa vielä varaslähdönkin.

"Whoa-whoa, Spike", Cooper henkäisee ja tarttuu nopeasti ruunaa ohjista. "Not so fast, boy."

"Se on ihan ihmeellinen taas."

"Mä lupaan sulle viikon loman jos voitat, ihan näin meidän kesken...", poika kuiskaa yhden pilkun koristamaan korvaan.
"Sä lupaat?"
"Hei, tsot-tsot-tsot - poikien juttuja."

"Spike taitaa tietää, et nyt kisataan", Harper mutisee ja asettaa stetsonin paremmin päähänsä. "Onkohan mun parempi verkata siltä nää pöllöenergiat pois vai säästellä niitä loppupäivän luokkia varten?"

"Teet miten parhaaks näät", Cooper naurahtaa ja vetäisee satulavyön viimeisen kerran tiukalle. "Menkääs nyt lämmittelemään, te ootte aika luokan alussa. Mä haen sulle limua sillä välin, niin saat heti vetää lisää polttoainetta westernin jälkeen."

"Kiitti", Harper vastaa, samalla kun viileässä ilmassa kylmenneet sormet rummuttavat ohjien nahkapintaa. Ehkä ihan pikkupikkuisen jännittää sittenkin, mutta sitä ei enää ääneen sanota, kun on jo kovaan ääneen paukuttanut kaikille, ettei kisaaminen jännitä enää laisinkaan.

Ympärillä on paljon tuntemattomia kasvoja, mutta myös paljon tuttujakin. Kuin tyhjästä ilmestynyt Antonio lipuu ohitse maata sitovan laukan siivittelemänä ja poika itse näyttää olevan täysin tietämätön ympäristöstään – hän nojaa hieman taaksepäin, mukailee vaivattomasti Nicolon liikkeitä ja antaa sille täysin huomaamattomia apuja. Pojan katse pysyy herkeämättä hevosen korvien välissä, ihan kuin maailmassa ei olisi mitään muuta kuin he ja tämä hetki. Harperia kummastuttaa se, että jotenkin se siLeNt mOthErFuCker on taas saanut itsensä ilmoitettua isoihin karkeloihin ilman, että on siitä kellekään vihjannut, ihan kuten Power Jumpinkin kohdalla.

Hälinässä Harper ei heti huomaa, kun joku lähestyy häntä, ja ennen kuin hän ehtii edes kääntyä katsomaan, tutun kuuloinen ääni kantautuu hänen korviinsa.

"Näin me törmäämme taas."

Harper kohottaa katseensa Spiken selässä, pyytää sen pysähdyksiin ja kääntää päätään. Se on Luke Tanner. Western Vision Magazinen moguli. Miehen tumma katse osuu suoraan Harperiin, eikä voi erehtyä kenelle hän puhuu, ja Harper voisi vaikka vannoa Tannerilla olevan sama puku päällään kuin edellisellä kerralla heidän kohdatessa Westernweekeillä.

Tannerin lähestyessä Spike kuopaisee etujalalla ja sen etuosa kevenee hetkellisesti.

"Näköjään", Harper myötäilee Spiken liikettä ja vastaa sävyllä, mikä ei varsinaisesti ollut kaikkein ystävällisin, mutta ei myöskään mikään suora hyökkäys.

"Uskon, ettette oo vieläkään muuttaneet mieltänne sponsoridiilistä. Sääli", mies vastaa lipevän pehmeästi, alkaa hymyillä ja kohottaa kätensä silittääkseen Spikeä, mutta Spike väistää sitä kuin ruttoa. Siitä huolimatta paksut sormet tavoittavat hevosen kaulan ja toisella kädellä hän ottaa ohjista kiinni. "Aika hyvä hevonen sulla. Taitava monessa lajissa."

Mikään ei pysty estämään sitä kylmää väristystä, mikä valahtaa Harperin selkää pitkin. On vaikea uskotella itselleen, ettei Tannerilla olisi taas oma lehmä ojassa tässäkin kehuskelussa ja Spikekin viskasee päätään ravistaakseen miehen pois ympäriltään. 

"Kauankos se on ollutkaan sulla?"

"Uhmm... pari vuotta suunnilleen", Harper vastaa nopeasti, mutta katuu sanojaan heti, sillä siitä jää sellainen tunne, että on avannut jonkin sellaisen oven, mitä ei olisi pitänyt. 

"Mistä ostit sen?"

"Miks kysyt?"

Miehen hymy levenee. Hiljainen hetki tuntuu kestävän kiusallisen pitkään, ennen kuin Tanner jatkaa: "Sanooko nimi Joan Hopkins sulle mitään?"

Pieni nyrkin puristus, painonsiirto ja Spike vaihtaa laukan täsmällisesti. Harper laskee mielessään askelia, kuulee Spiken kaviot tasaisena rytminä hiekalla. Kun viimeinen kaarre on suoritettu, palattu pituushalkaisijalle, tehty viimeinen pysähdys ja peruutus, Harper tuntee ensimmäistä kertaa suorituksen aikana kevyen helpotuksen aallon. Spike pärskähtää saadessaan venyttää kaulaansa ja Harper kumartuu rapsuttamaan sitä harjan alta.

Yleisö puhkeaa samaan aikaan taputuksiin. Yleisöstä kuuluu Hayleyn yllättävän kovaääninen tuuletus ja Harper väläyttää hymyn ystävälleen, jota on seisoessaankin yhtä vaikea löytää ihmispaljoudesta kuin naulaa heinäsuovasta. Jossain siellä se kuitenkin on Harperia kannustamassa. Harper nostaa kätensä vilkuttaakseen yleisölle - se on vähän sellainen isojen kisaajien ele, mutta hei, isoissa kisoissa tässä ollaankin. 

Areenan ulkopuolella Cooper ja Hayley tulevat hymyillen vastaan. "FantasTISTAAAA!" Hayley huudahtaa ja  Cooper ojentaa Harperille Dr Pepper- tölkin.

"Good job", Cooper lisää ja taputtaa Spiken kaulaa niin ronskisti, että siitä lähtee kunnon ääni.

"Joo, no, Spikessä oli kyllä pitelemistä, mut onpahan vielä paukkuja viimeisiinkin luokkiin", Harper hymähtää ylpeänä. Hän laskeutuu selästä, löysää satulavyötä ja lähtee kävelemään Hayleyn ja Cooperin perässä. 

"Kuulkaa, tiedättekö te ketään Joan Hopkinsia?"

Cooper ja Hayley vaihtavat kysyviä katseita keskenään.

"Joan Hopkins? Ei. Ei kuulosta tutulta."
"Pitäisikö meidän tietää?" Hayley kysyy.

"En tiiä. Tanner kyseli siitä, ja se... se jäi vaivaamaan, et mitä se sillä tarkotti."

Tannerin nimen kuuleminen saa Cooperin pysähtymään ja rypistämään otsaansa. "Tanner? Siis Luke Tanner? Sekö kävi taas kauppaamassa hyviä diilejään?"

"Ei sillä ollu tällä kertaa mitään diiliä. Kyseli vaan kaikenlaista Spikestä", Harper kertoo. "Tai siis... Ei se ollu varmaan mitään. Unohtakaa."

"Mul on epämiellyttävä fiilis siitä äijästä ja sen aikeista", Cooper sanoo hajamielisesti, kääntyen takaisin menosuuntaan ja vetäessään huppua tiukemmin päähänsä

Harper katsoo ensin pojan perään, mutta katse harhailee nopeasti Spikeen. Myös Spike nostaa päänsä ja vastaa katseeseen. Hän ei voi olla siitä varma, mutta jollain tavalla hänestä tuntuu, ettei hän ole ainoa joka sen tuntee, sillä Spike näyttää siltä, että sekin aistii sen saman epämiellyttävän, kihelmöivän tunteen, joka on alkanut velloa ilmassa. 

Se epämiellyttävä tunne siitä, että jokin on vialla.

Jossain pimeässä rasahtaa. 

Ääni on niin terävä, että Harper pysähtyy kesken askeleen; ja silloin jossain kentän takana rasahtaa uudestaan. Sen jälkeen on taas täysin hiljaista – vain se sama painostava, lumen vaimentama hiljaisuus, joka oli leijaillut pakkasilmassa jo silloin, kun tallin ovi oli sulkeutunut hänen takanaan.

Spike on pysähtynyt keskelle kenttää, sen pää on koholla ja korvat kääntyneet tarkkaavaisesti äänen suuntaan. Harper seuraa hevosta katseellaan; Spiken olemus on jännittynyt ja sen sieraimet värähtelevät. Sen täytyy olla vain kauris, Harper ajattelee katsoessaan kohti lumisten oksien peittämää mäntymetsää. Kauriita oli liikkeellä nyt erityisen paljon, eikä ollut mitenkään tavatonta, että niiden reitti kulki Twin Falls Farmin läpi.

Hän kääntää päänsä Spiken mukana kentän poikki tallin suuntaan ja huomaa, että yksi sen ikkunoista on raollaan. Sitä Harper ei kuitenkaan muista avanneensa. Hän siristää silmiään hämärässä, ja juuri silloin kentän laidalta kantautuu vaimea, rytmikäs kavionkopse ja silloin Spike vaihtaa isommalle vaihteelle ihan kunnon showmiehen elkein.

Pihavalojen himmeässä valossa erottuu pian kaksi hahmoa. Mikael (joka on pukeutunut aivan liian kevyesti vuodenaikaan nähden) ja Kansas (joka on pukeutunut aivan liian ylimitoitetusti vuodenaikaan nähden). Heillä on mukanaan palominon värinen Yellow, joka heittää päätään korkealle kun huomaa Spiken rallittelut ja ottaa muutaman edestakaisen loikan silkasta innosta. Harper hymyilee, nyökkää pojille pikaisesti ja antaa sitten katseensa harhailla kauemmas, missä hän huomaa liikettä mökkitallin suunnasta. Sekin on vain Cera, ei mitään sen pelottavampaa. Hänkin näyttää harkitsevan hetken kentän kohdalla, mutta muuttaa sitten suunnitelmiaan, nousee ketterästi Wafflesin satulaan yhdellä isolla loikalla ja ohjaa tamman kentän sijaan viereiselle tielle.

"Haluutko lainaa lamppua?" Kansas huikkaa kevyesti Ceran perään, mutta tämä ei vastaa, ei edes vilkaise kunnolla heidän suuntaansa. Cera vain kääntää päätään juuri ja juuri sen verran, että käy selväksi, ettei hänellä ole aikomustakaan osallistua keskusteluun. 

Menneen syksyn aikana Harper on oppinut Cerasta yhden asian; Cera ei pidä puhumisesta. Ja se ei todellakaan vaikuta ujoudelta tai miltään epävarmuudelta, vaan pikemminkin puhtaalta välinpitämättömyydeltä, jolle Harper ei oikein osaa keksiä mitään selitystä. On vaikea ymmärtää, miksi joku halusi pysytellä niin tiukasti omassa kuplassaan, kun olisi tilaisuus vaihtaa edes pari sanaa toisen kanssa - etenkin sellaisen, jolla oli historiaa saman hevosen kanssa.

Kyllä Harper tutustuisi mielellään Wafflesin uuteen ylläpitäjään paremmin. Hän haluaisi kysellä, miten Waffles nykyään voi ja ehkä he voisivat nauraa yhdessä sen vanhoille tempauksille (niille, missä Harper lensi satulasta useammin kuin koskaan elämänsä aikana), tai käydä vaikka maastoilemassa nelistään. Olisihan se kiva, jos Waffles olisi edelleen jollain tapaa osa Harperin elämää, mutta Cera tuntuu aina liukenevan pois kaikista tilanteista ennen kuin keskustelu ehtii edes alkaa. Lopulta Harper oli päättänyt antaa tytön vain olla rauhassa, jos hän kerran niin tahtoi. 

Ehkä Cera vielä puhuisi joku päivä. Harper vaan ei ole ollenkaan varma, tuleeko se päivä koskaan.

"Niin, että, saako liittyä seuraan irtojuoksuttamaan?" Mikael kysyy vierellään olevan michelin-ukon puolesta, ennen kuin Harper heilauttaa hyväksyvästi kättään ja portti kentän päädyssä narahtaa.

"Katotaan innostuuko nää yhtään juoksemaan vai onko ne jo ihan kyllästyneitä toisiinsa" Harper naurahtaa ja ottaa toisen tarhakaveruksista siksi aikaa kiinni, että molemmat on saatu asemiin. Hän vilkaisee olkansa yli Kansasiin ja lisää: "Ootteks te jo kävelly?"

Ensimmäisiä lumihiutaleita alkaa sadella taivaalta tälle päivälle ja laskeutuvat nenänpäähän. Lumi narskuu poikien askelten alla, kun nämä taluttavat Yellow'n kentälle ja hevosen hengitys höyryää suurina pilvinä ilmaan tummansinistä iltataivasta vasten. 

"Muodin vuoks mä yleensä pidän tällasta sadan newtonin -" (tähän väliin Mikael korjaa poikaystäväänsä, että 'lumenin, ei newtonin') "- työmaavaloa otsalla. Ei vaan, maneesissa on edelleen joku Antonion valmennus menossa, niin ei raaskittu mennä sinne sekaan tientukkeeksi. Yliajallaki näköjään, ei oo Markilla tänään kiire... Mut vittu, sormet varmaan irtoo kämmenistä noin puolen minuutin päästä, kuka helvetti tällasen suunnitteluvirheen kuin talvi on oikeen keksiny?!"

"Siis mä itken ilosta sinä päivänä, kun saa taas shortsit jalkaan!" Harper hymähtää myötätuntoisesti ja tiukentaa otetta riimunnarusta, kun Spike alkaa puskea kohti tulokkaita ja sen korvat heilahtelevat valppaasti Yellow'n liikkeiden mukana.

"Eiks teil pitäny olla se klinikka-aika ihan näihin aikoihin?" hän jatkaa ohimennen, samalla kun kohentaa otettaan riimunnarusta ja nykäisee Spikea varovasti takaisin hallintaan. Kylmä alkaa tuntua hänen omissakin sormissaan, ja Harper puhaltelee niihin lämmintä ilmaa, toivoen, että Yellow pääsee pian irti, jotta hän voi laskea oman hevosensakin juoksemaan ja työntää kätensä takaisin lämpimiin taskuihin.

"Noh, joo, mut se siirty vähän eteenpäin", Kansas sanoo taputtaen hevosensa kaulaa.

"Se menee varmasti hyvin."

"Ainakin toivossa on hyvä elää. Ei vaan, ihan taatusti menee, mulla on täysi luotto siihen." 

Spike päästää matalan hörähdyksen, joka kantautuu kentän poikki ja johon Yellow vastaa kuopaisemalla etujalallaan. Kumpikin tuntuu olevan valmiina riehumaan tarhakaverinsa kanssa.



Hevosten kirmatessa ympäri lumista kenttää Harperin mieli harhailee Wafflesista vieläkin kauemmas takaisin Manhattanin sydämeen. Muisto Central Parkin kilpailuista aiheuttaa vähän ristiriitaisia tunteita - joo, toki ylpeyttä omasta suorituksesta, mutta ehkä pienen häivähdyksen kateuttakin. 

Siksi yksi ajatus on kytenyt hiljalleen hänen sisällään heidän palattua reissulta takaisin Wilmingtoniin.

"Missä välissä susta on, Mikael, tullu niin hyvä kouluratsastaja?" Harper viittaa siihen, miten poika oli pärjännyt koululuokissa lähes leikiten. "Mä oon miettiny, et oisitkohan sä voinu auttaa mua."

"Ja sä ajattelit, että mä voisin auttaa... miten?"

"No, kun sä oot niin hyvä kouluratsastuksessa, niin mä ajattelin, että jos sä kävisit Spiken kanssa välillä vähän treenaamassa, se voisi auttaa meitä molempia.  Mua ja Spikeä siis. Ei sua - välttämättä. Mut siis, Spike oppis vähän paremmin liikkumaan oikein ja mä voisin saada sulta neuvoja, että mikä toimii Spikellä parhaiten."

Mikael rapsuttaa niskaansa ja vilkaisee jonnekin Harperin olan yli, aivan kuin olisi yhtäkkiä huomannut jotain kovin kiinnostavaa tallin kuuraisessa seinässä. Hänen toinen kätensä siirtyy vaivihkaa hieromaan kämmentä toista vasten, ja hän mutristaa huuliaan, kun hän puntaroi vastausta.

"Mä en saa siitä irti sitä, mitä koulutuomarit haluaa nähdä. Mun mielestä meillä menee ihan hyvin, mut ei me koskaan silti pärjätä koulussa", Harper jatkaa.

Pitkän jahkailun jälkeen Mikael lupaa miettiä asiaa, mutta muistuttaa kuitenkin, ettei kaikessa tarvinnut olla paras, etenkään jos harjoitteli saman aikaisesti useammassa lajissa. Että ehkä joskus yksinkertaisesti riitti, että oli riittävän hyvä. Tai jotain sellaista, sillä Mikaelin ääni on sellaista puolittaista muminaa jota hän hönkii kaulaliinansa sisällä, ettei tarkasta sanomasta voi olla täysin varma.



"Täytyy kohta lähteä. Aattelin, et voitais käydä Ilmurryn[1] kanssa vähän kävelemässä tänään, jos se on jo palautunu pitkästä matkasta ja jaksaa lähteä liikkeelle."

[1] Ilmurry on Harperin tulkinta kirjoitusasusta.

Harperin kulmat kohoavat. "No toi kuulostaa pahalta", tytön ääni särähtää ja hän luo pahaenteisen katseen kissapipoiseen poikaan. "Älä vaan sano, että Kansas on taas hankkinu uuden hevosen." 

Siihen Kansas vastaa parahtamalla nauruun ja Mikaelkin pudistaa päätään huvittuneena. 

"Koira?"

"Joo ei, Ilmari[2] ei oo koira. Se on Mikaelin kaveri. Tuli Suomesta. Siis Euroopasta saakka. Kreisiä."

[2] Oikea kirjoitusasu.

Harper pudistaa päätään sarkastinen virne huulillaan. "No hyvä. Koska jos sulla ois koira, niin se olis varmaan ihan hirvee riiviö."

"Oikeesti, Mikael, kun meet tänään kotiin niin muista sanoa Ilmarille että sit ja paw, ja sitten vasta annat sille ruokaa. Ja muista täyttää sen vesikup-"

Samaan aikaan kun Kansas vielä puhuu, Harper huomaa, miten pitkää sivua laukkaavan Spiken korvat kääntyvät. Se tiputtaa välittömästi käyntiin, ottaa muutaman askeleen pois uralta, heilauttaa päätään - ja täysin ilman mitään ennakkovaroitusta, pyllähtää takaosalleen lumeen.

Harper jää tuijottamaan.

Kansas hiljenee.

Mikael tiputtaa poikaystäväänsä varten valmistelevan lumipallon maahan.

"Öö... Mitä?"
"Kävikö sille jotain?"
"SEN PERSE JÄÄTYY"

Harpottuaan lähemmäs Harper jää katselemaan hevostaan, joka nököttää täysin tyytyväisen näköisenä lumella. Pojat tsekkaavat sen jalat. Ei turvotusta, ei jälkiä, ei mitään. Harper komentaa Spiken ylös ja käskee sitä riimusta kiinni pitäen lähtemään liikkeelle, jotta näkee, onko se epäpuhdas. Mutta se ei onnu. Ja kun Yellow haastaa sitä taas juoksuun, ruuna parahtaa pukkipierulaukkaan niin onnellisena, että sitä tuskin on sattunut mihinkään.

Harper painaa kädet syvemmälle takin taskuihin. Nämä ovat juuri niitä hetkiä, jolloin sitä miettii, miksi hevosihmiset (hän mukaanlukien) ovat valmiita käymään läpi jatkuvaa huolta ja epävarmuutta oman hevosen kanssa. Siis sitä, ettei koskaan tiennyt milloin sattuu ja kuinka pahasti. Ja kuinka paljon se tulisi maksamaan. Hevosten kanssa eläminen oli vaan sarja riskejä, joiden kanssa piti vain oppia elämään. Tasapainottelua toivon ja pelon välillä, niin raa'alta kuin se kuulostikin.

"Ehkä sillä sittenkin on joku aivovamma..." Kansas ivailee, mikä saa Mikaelin läsäyttämään vihdoin yhden lumipalloista sen naamaan. Ansaitusti.

Aivovammaan Harper ei kuitenkaan usko. Sen sijaan hän arvelee, että Spike oli yksinkertaisesti liukastunut ja hallinnut tilanteen parhaansa mukaan – pyllähtänyt tarkoituksellisen hallitusti. Ehkä ruuna olikin terävämpi kuin mitä antoikaan ymmärtää. Syksyisestä potkusta ei ollut jäänyt jäljelle kuin muutama arpikolo, mutta muuten kaikki näytti ja vaikutti olevan kunnossa.



Ja kuten Kansaskin sen sanoi; toivossa oli hyvä elää.

Metsä on talven käsissä muuttunut sekavaksi, jään ja lumen täyttämäksi sokkeloksi. Se narisee kavioiden alla, kun Harper seuraa Hayleytä ja Nemoa metsätietä pitkin ja polulle muodostuu pitkiä, kiemurtelevia jälkiä heidän askelistaan. Joulukuinen ilma puree terävästi Harperin poskia vaikka pakkasta ei ole nimeksikään, ja molempien hevostenkin sieraimista kohoaa suuria, höyryäviä pilviä, jotka hälvenevät nopeasti kylmään ilmaan. 

Taivas on harmaa ja raskas, eikä edes oksille laskeutunut lumi heijastele minkäänlaista valoa, mikä on harmillista. Heidän liikkuessa heistä ei jää varjoakaan, on vain valkoisen ja mustan eri sävyjä saumattomasti toisiinsa sulautuneina.

Hayley haluaa Harperin seuraavan häntä tarkistamaan riistakameraa alueelle, jossa Sawtoothin sahalaitainen vuorijono kohoaa lännessä ja kaksi puroa yhtyy yhdeksi. Matka laaksoon kestää olosuhteista riippuen kahdesta tunnista kolmeen, mutta tänään eivät luonnonvoimat ole heidän puolellaan, joten reissuun on varattava puoli päivää. Se kuulostaa Harperin korviin seikkailulta, jollaista hän rakastaa. Hän on pakannut mukaan maapähkinävoileipiä, asetellut ne tiiviisti satulalaukkuun ja laskenut päällimmäiseksi termospullon, johon on valmistanut aamulla kuumaa kaakaota. Kun on vielä pukeutunut kolmeen lämpimään kerrokseen, ei valmistautumisen puutteesta voi ainakaan häntä syyttää.

Ei haittaa vaikka puolen päivän retki venyisi koko päivän pituiseksi. Tai yön yli. Tai mitä tahansa vastoinkäymisiä he matkallaan kokisivatkin; ne olisivat vain uusia kertomuksia, tarinoita, muisteltavaksi myöhemmin.

Puolentoista tunnin tarpomisen jälkeen he ovat jo miltein oikealla puolella Sawtoothia ja Harper on ehtinyt jo kiitellä Hayleytä moneen kertaan joululahjasta, pienestä joulukuusenkoristeesta, joka muistuttaa täydellisesti Spikeä. Äitikin oli pannut merkille miten kaikki pienetkin yksityiskohdat oli tehty niin huolellisesti; pienet pilkut, arpikolot leuan alla, kiiltävät sukat takajaloissa. Siitä tuli heti Harperin rakkain joulukoriste, ja ehkä sen varjolla äiti vihdoin suostuisi heittämään sen kolhiintuneen piparimuotin jo menemään, jonka Harper oli tehnyt middle schoolissa - tässä uudessa joulukoristeessa oli myös noin sata kertaa enemmän tunnearvoa.

Eikä Hayleykään täysin lahjoitta jäänyt Harperin osalta. He olivat käyneet äidin kanssa viemässä joulupäivänä Hayleyn postilaatikkoon salaa lahjapapereihin käärityn uusimman teoksen sarjasta A Court of Thorns and Roses - siis siitä sarjasta, jota Hayley oli niin kovin intohimoisesti lukenut aina välitunneilla, posket punaisina kuin maratonin jäljiltä. Harper ei ollut aivan varma, oliko Hayley edes käynyt joulun aikaan postilaatikolla ja löytänyt lahjan, vai oliko hän vain niin ujo, ettei kehdannut mainita asiasta mitään. Vähän kiusallista sitä kirjaa oli ollut äidin kanssa käydä ostamassakin. Olisi joku voinut varoittaa, sillä takakannessa sanottiin jotain kiihkeästä erotii..- no, sanotaanko näin, että kirja aseteltiin kaupan liukuhihnalle takakansi alaspäin...


Yhdellä kallionkiellekkeellä Harper suostuttelee Haylen pitämään pienen tauon, he kaivavat Spiken satulalaukusta eväät esiin ja istuvat tiiviisti kylki kyljessä hangelle, johon ovat asetelleet tyhjentyneen satulalaukun istuinalustaksi.

Lämmin kaakao saa posket hehkumaan ja veren kiertämään, ja molempia naurattaa aivan valtavasti muisto Kansasin saamasta Cooper-pehmolelusta. Naurun hiipuessa ja tunnelman keventyessä hiljalleen pehmeäksi hymähtelyksi, Hayley kohottaa katseensa ja alkaa viimein avata tarkemmin matkan todellista tarkoitusta. Hän kertoo, miten he ovat vuosia sitten asettaneet näille maille useampia riistakameroita seuraamaan hirviä ja peuroja, mutta viime aikoina kamera on tallentanut kuvia myös villihevoslaumasta, jonka liikkumisesta Cooperkin oli aiemmin maininnut. Nyt yksi kameroista on kuitenkin lakannut lähettämästä kuvaa.

On mainittava erikseen, että Hayley ei mainitse isäänsä lainkaan. Hän viittaa jatkuvasti heihin selventämättä tarkemmin, keistä puhuu, mutta Harper arvelee sen tarkoittavan Hayleytä ja hänen isäänsä. Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että isästä on muodostumassa Hayleylle samanlainen hiljaisuuden ympäröimä tabu kuin hänen äitinsä kuolemakin – jotain, josta ei vain puhuta ääneen.

Uudenvuodenaattona Spring Peakissä

"Okei, nyt mun on kyllä käytävä vessassa. Jos soitatte sillä välin Taylor Swiftiä, niin nirhaan teistä jokaisen samaan tapaan kuin tuo peuranpää sängyn yläpuolella", Harper ilmoittaa laiskasti ystävilleen, ja musiikki jytisee ympärillä niin kovaa, että heidän pitää melkein huutaa toisilleen. Brandy hymyilee ja nostaa lasiaan Harperin perään.

"Älä sammu sinne!"

Noustessaan pienen sohvan uumenista Harper horjahtaa hieman, ja hän naurahtaa itsekseen, kun päätyy nojaamaan seinään tasapainoa hakien. Seinällä erottuvat välähtelevät valot, sen pinnalla leikkisästi tanssivat varjot, basso kumisee hänen rinnassaan niin voimakkaana, että se saa melkein tuntemaan pahoin. 

Harper työntää tahmein sormin vessan oven auki ja haukkoo kevyesti henkeään viileän ilmalämpöpuhaltimen iskiessä kasvoihin. Kylmä kontrasti hikiseen juhlatunnelmaan saa hänet hetkeksi pysähtymään, mutta pian hän ravistelee päätään ja astuu sisään. Äänet vaimenevat välittömästi, mutta hän saattaa edelleen hienoisesti kuulla juhlien äänten kantautuvan seinien läpi.

Peilin edessä Harper tuijottaa pitkään itseään, menee hetki ennen kuin aivot tarkentavat mitä silmät näkevät. "You look like shit", hän mutisee itsekseen, pyöräyttää niskojaan ja avaa vesihanan. Vaaleat hiukset ovat sotkussa ja poskipäät hehkuvat lämpimän ruusunsävyisinä - vaikka hän ei pidä näkemästään, hän näyttää siltä miltä uudenvuoden juhlinnassa kuuluukin näyttää. Hän kohottaa leukaansa tunnustellen omaa oloaan.

Pieni huimaus kiipeää ja hiipii hiljalleen hänen päähänsä, ja hänen on pakko nojata taas johonkin. Selkä työntyy ovea vasten. Sen viileys kirkastuttaa sumeaa kuvaa, koko keho tuntuu hetken ajan kevyeltä. Harperin tekee mieli sulkea silmänsä ja antaa maailman tasaantua ympärillä.

Kun puhelimen ilmoitusääni piippaa, hän nostaa puhelimen kasvoilleen.

[Instagram] yumianncho mentioned you in their story.

Yumi on jakanut Instagramiin storyn uudenvuoden juhlinnasta. Huuruinen, heilahtanut kuva, jossa koko kööri on kävelemässä Side Sipistä paremman kansan majoituksen puolelle. Nauravia kasvoja, tähtisädetikkuja, lumihiutaleita.

Yläkulmassa näkyy lisää ilmoituksia. Kalenterimuistutus lähestyvistä cheerkilpailuista, sovelluspäivityksiä, viesti äidiltä. Kaksi puhelua on jäänyt väliin. Ne eivät ole äidiltä. Harper kurtistaa kulmiaan tarkistaessaan soittajan nimen ja on horjahtaa uudelleen. Hän voi melkein kuulla tuon kuivakan äänen jo mielessään.

Hetken Harper harkitsee jättävänsä asian huomiotta. Mikä muka voisi olla niin tärkeää, että se ei voisi odottaa huomiseen? Hän pyyhkäisee näytön kiinni ja työntää puhelimen takaisin taskuunsa. Mutta jo seuraavassa hetkessä hän kaivaa puhelimen takaisin, sillä ei halua, että soittaja valitsee seuraavaksi Harperin vanhempien numeron.

Hän huokaisee raskaasti ja painaa takaisinsoittopainiketta.

Tuuttaukset kuulostavat venyviltä. Niitä tulee harvakseltaan, tai siltä se ainakin tuntuu. Yksi tuuttaus. Kaksi. Kolmas. Neljännen kohdalla Harper ei jaksa enää odottaa, että ikäloppu kömpii yöuniltaan vastatakseen puhelimeen, joten Harper laskee puhelimen lavuaarin reunalle ja antaa itsensä valahtaa pöntölle.

Puhelu yhdistyy. "Harper."

"Wow, that's my name too! Cool... So... Why did you.. Why have you been -" Harper sopertaa kevyellä äänellä, mikä kuihtuu melkein heti, kun Ethan keskeyttää hänet jyrkästi.

"Missä sä olet?" ääni on vakava. Kylmempi ja terävämpi kuin Harper on koskaan aiemmin kuullut. 

Harper nostaa kämmenen nihkeälle otsalleen ja vetää happea jaksaakseen jatkaa keskustelua. "Spring Peakissä. Laskettelukeskuksessa... Boisen läh-"


Sitten Ethan jatkaa. Hänen äänensä värähtää. 

"Spike on kadonnut."

Ethan seisoo jäykästi kuistilla, kädet syvällä paksun, fleecevuoratun farkkutakin taskuissa, kun Harper pysäyttää autonsa Twin Falls Farmin parkkipaikalle seuraavana iltapäivänä. 

"Kiersin tallin puolenyön jälkeen, kävin siellä tunnin välein", mies sanoo hiljaa, ja Harper näkee, miten senkin silmiä painaa väsymys ja huoli. "Ei ollu mitään merkkejä mistään, ennen kuin tulin viimeisen kerran kierrokselle ja Spikestä ei näkyny jälkeäkään."

Vatsanpohja tuntuu kiertyvän kireään solmuun. Harperin kädet tärisevät, mutta hän puristaa sormensa nyrkkiin peittääkseen sen, ja kynnet pureutuvat kämmenien sisäpuoliin. Hänen poskensa hohkaavat kylmässä ilmassa, ja kurkussa jyskyttää sekä epätoivo että raivo, jotka etsivät pakonomaisesti tietään ulos.

Hän hengittää terävästi nenän kautta ja tuijottaa tiukasti ohi Ethanin, pyöröaitaukseen. Katse pomppii levottomasti yksityiskohdasta toiseen – postilaatikon vääntyneeseen kannenreunaan, mäntyjen lumisiin latvoihin, jotka niiailevat hiljaa tuulessa, varjoisiin tarhoihin, missä muut hevoset seisoskelevat rauhallisesti. Niiden välinpitämättömyyskin tuntuu pahalta.

Mutta kun hän näkyy Nicolon, sydän lehahtaa kipeästi. Siniruudullisen toppaloimen alta kurkistelee hento vaahtovana kun hevonen kulkee edestakaisin aidan vierustaa pitkin, kaula korkealle jännittyneenä, ja korvat pyörivät hermostuneesti puolelta toiselle. Ruuna kuopii kevyesti lumista maata, se etsii leikkikaveriaan. Spikeä. Harper ei kestä katsoa sitä.

"Onks se siis karannu?" Harper huomaa pienen tulenkatkuisen sävyn läikähtävän äänessään.

"En näe sitä mahollisena", Ethan vastaa tiukasti. "Vannon, että kun mä kävin juottamassa sitä silloin viimeisellä kerralla, niin suljin karsinan oven huolellisesti."

Karsinoiden ikkunat ovat edelleen kuin pimeyden nielemät; se on peitetty mustin jätesäkein ilotulitusten vuoksi. "Jos se vaan säikähti niin paljon ilotulituksia, että tuli väkisin karsinasta läpi ja paineli pakoon?" 

Tässä kohtaa kaikki kivet on käännettävä. Ulkona on pakkasta, eikä vastikään klipattu hevonen pärjäisi kovin pitkään paleltumatta. Eikä se löytäisi syötävääkään jäätyneestä maastosta. Kuinka monta päivää Spike selviäisi näissä olosuhteissa omin päin? Päivän? Kaksi? Sen lisäksi Spike oli hevonen, joka juuttui tarhassaankin jumiin vaikka risunoksaan, eikä päässyt siitä omin avuin irti.

"Radio oli toki täysillä, mutta en kuullut koko yönä mitään satunnaisten rakettien lisäksi. En ulkoa, enkä sisältä. En yksinkertaisesti yhtään mitään. Oon pahoillani."

"Entä olitko sä kenties humalassa eilen?"

"En paljoa moralisois sellaisesta, jos oisin sä. Mutta en, en ollut."
"En mä tarkottanu sitä niin", Harper joutuu pehmittelemään sanomaansa. "Vaan, että onko sulta voinu jäädä jotain huomaamatta sen takia, jos olit ottanu kuppia uudenvuoden kunniaksi?"

Ethan nostaa katseensa purun likaamista buutseistaan ja jää tuijottamaan Harperia pää kallellaan. Sitten hän kohottaa olkapäitään ja pyörittää päätään.

Silloin Statler astuu miehen takaa esiin. "Ihan hullu juttu", hän myötäilee ja nyökkää kohteliaasti. "Jeez. Jos vaan voin olla jotenki avuksi... - Haluutko kattoa vaikka sen tän, ööh, tallin valvontakameranauhan tai sen? En oo koskaan avannu sitä kamerasovellusta, joten nyt on ehkä korkea aika opetella senkin käyttö... Vaikka ainahan kaikissa kunnon rikostapauksissa valvontakamera on just silloin ollu epäkunnossa, kun jotain tapahtuu."

Nyt Ethan kääntää kallellaan olevan päänsä kohti Statleria.

"NIIN SIIS, ei varmaan tässä jutussa niin kuitenkaan oo. No, mennääs kattomaan. Älkää menkö kuitenkaan mun huoneeseen, mulla on siellä vähän niinkuin sellainen kissa tai sellainen niin, tiiättehän."

"Tunis?"
"Mikä?"

Ethan karauttaa kurkkuaan. "Tuna."

"Ei sentäs, oon allerginen, etkö muista? Mutta jotain samaa niissä kyllä on. Pitää päästä siitä eroon pikimmiten... No, anyways..."

Harper seuraa heidän loittonevia varjoja peremmälle taloon, missä Statler johdattaa heidät kermanvärisen keittiösaarekkeen ympärille. Statler avaa läppärin kannen, näpyttelee sitä hetken seisaaltaan, odottaa kärsimättömänä, pyörittelee kahvikuppia kädessään niin että se tipahtaa särkyen pieniksi sirpaleiksi lattialle, ja kääntää lopulta vähän nolostuneen näköisenä läppärin näytön kohti Harperia. Statler vetää yhden penkeistä itselleen ja säätää näyttöä muutaman asteen kirkkaammalle, jolloin kameran tummanpuhuva kuva alkaa näkyä. 

Ensimmäinen video näyttää tallin pihaa edelliseltä yöltä; sen on sisällöltään kovin tyhjää ja pimeää. Mitään ei näytä tapahtuvan. Rauhallisen tallinpihan poikki viilettää jossain kohtaa yksi kapinen kettu, joka jättää siistin vanan täydellisen suoria tassunjälkiä, ja se onkin ainoa asia, mikä kuvassa tuntuu muuttuvan pitkiin, pitkiin aikoihin. Videon kellotaulussa kuluu tunti, toinenkin - Statler on laittanut videon pikakelaukselle — ja sitten alkaa tapahtua. 

Valvontakamerassa näkyy kirkas ajovalojen keila, joka pyyhkäisee tallinpihan poikki. Sen näkeminen saa Harperin hengähtämään ja tarttumaan saarekkeen laidasta paremmin kiinni.

"Tossa kohtaa joku kävi vaan autolla kääntymässä meidän pihassa", Ethan kuittaa melkein huokaisten.

Kela jatkaa vauhdikasta etenemistään. Noin kolmen vartin päästä ajotielle ratsastuskentän mäntyjen taakse matelee auto. Huomattavan iso auto, vähän pakettiautoa muistuttava. Se pysähtyy, sammuttaa valot, ja pari hahmoa astuu sieltä ulos. Toinen heistä jää mitä suurimmalla todennäköisyydellä tupakoimaan tien laitaan kun toinen katoaa varjoihin.

Harper painautuu lähemmäs läppärin näyttöä, jolloin Ethan tuhahtaa vakavana. "Vitun vittu. Ei näytä hyvältä."

Mitään muuta kameroista ei juurikaan näy. Epämääräistä liikehdintää tien poskessa, he näkevät kuinka auto starttaa ja ajaa pois Little Jeep Roadia pitkin – mutta kaikki keittiösaarekkeen ympärillä taitavat ajatella samaa asiaa. Ilma keittiössä tuntuu raskaalta, ahdistus ja raivo korventavat keuhkoja, joista ilma tuntuu paenneen. 

"Teoriassa on kai mahollista, että joku ois taluttanut Spiken heinäladon vierustaa pitkin ja kulkenut sieltä metsän läpi tielle", Statler pohtii ääneen ja kääntää katseensa Harperiin. "En keksi mitään muutakaan. Mä en hirveesti hevosista tiiä, mut kyllä mä tiiän sen, että ei hevonen karkaa tallistakaan sulkien ovia perässään. Ei ainakaan Spike. Se yks, mikä sen punaisen pikkupahoilaisen nimi oli, Peaches? Se saattaisi sellaiseen kyetäkin, mutta kenestäkään muusta ei uskois sellaista."

Harper yrittää pakottaa hytkyvän jalkansa hermostunutta vipatusta loppumaan. "Eivätkö tallin ovet oo lukossa öisin?"

"Ei. Ei oo ollu tarvetta. Ainoastaan satulahuoneet on ollu öisin lukittuna."

Loppuaika valvontakameranauhasta selataan hypernopeudella, sillä siinä ei tapahdu enää mitään. Sen loputtua Statler laskee läppärin kannen varovaisesti kiinni ja katselee Ethaniin ja Harperiin kuin kävelisi kananmunankuorilla. "No, tota... Pitäskö... Pitäskö kuitenkin ettiä lähialueilta? Seurata - tiiättekö - päpälän jälkiä?"

Mutta Ethan on jo ehtinyt eteiseen ja on vetämässä kenkiä jalkaan. 

"Mihin sä oot matkalla?" Statler ihmettelee.

"Ilmottamaan tästä Burkelle." Ethan murahtaa viskatessaan stetsonin päähänsä ja tumma katse saavuttaa Harperin. "Tuutko omalla autolla vai kyydillä?"

"Hyppään mieluusti kyytiin."

Vakavasta ilmeestään huolimatta kevyt hipaisu stetsonin lippaan vaikuttaa myötätunnon eleeltä, joka saa Harperin tuntemaan, ettei joutuisi kohtaamaan yksin tätä painajaista. "Me saadaan se vielä takaisin. Mä lupaan."