Harper's Sweet 16 At Fun Fair

Harper's Sweet 16 Party toteutetaan vuorotarinana.
Ilmoittaudu mukaan synttäreille ja kirjoita tarinaa eteenpäin aina vuorollasi!

Vuorolista on kiertävä ja oman vuorotarinan kirjoittamiseen on 24h edellisen kirjoittajan jälkeen. Ajan päätyttyä seuraavana vuorossa oleva saa kirjoittaa, vaikkei edellisen vuoron tarinaa olisi tullut.

Liikuttaa voi kaikkia hahmoja omassa vuorossasi, kuitenkin hyvän maun ja hahmojen persoonien rajoissa. Tee suurimmat liikkeet omalla hahmollasi!

Jatketaan niin pitkään kuin jaksetaan, tai kunnes kaikki ovat lähteneet kotiin, mutta ainakaan seuraavana aamuna ei ole koulua kun on Labor Day...

Vuorotarinoita saa alkaa vaikka heti lähettämään, eli antaa palaa! Vuorotarinoiden ei tarvitse olla pitkiä ja ne kirjoitetaan suoraan tähän ketjuun.

(Osallistumisilmoitukset siivottu, Harper aloittaa lyhyellä aloitus-pohjustus-kankeus-pois-pätkällä ja tästä alkaa kiertävä kirjoitusvuorolista!)

       

Elmer Parkissa kävi jo kuhina. Aurinko oli laskenut ja värjännyt horisontin oranssiksi, ja pian ilta hämärtyisi ja violetin eri sävyt täyttäisivät taivaan. Vilkaisin kelloa, joka vasta piakkoin tavailisi kahdeksaa – olin saanut kyydin äidiltä, joka tietenkin oli aina joka paikassa aivan liian ajoissa.

“Ethän nyt tietenkään anna tytön odotella”, oli äiti tokaissut, ja mä olin pyöritellyt silmiäni.

Naiset. Niitä oli mahdotonta ymmärtää.



Päivällä minä ja Dylan oltiin oltu kalassa. Päivän kalasaalis oli jäänyt laihaksi, mutta me tykättiin muutenkin käydä yhdessä kalastamassa – ei pelkästään saaliin, vaan myös ulkonaolon ja jutustelun takia.

“Ootko nähnyt JJ:n uusinta kuvaa?” Dylan tiedusteli. Se nakkasi uistimensa veteen ja alkoi hitaasti kelaamaan siimaa. “Sitä missä se on ilman paitaa. On se oikeesti aika tikissä.”

Mä vilkaisin Dylania ja tyrskähdin vähän. JJ oli viettänyt kesän Floridassa, eikä me oltu nähty sitten kesäloman alkamisen. Ainoa yhteydenpito tapahtui lähinnä sosiaalisen median kautta.

“Yeah, right. Se on siis jättänyt parit Wendy’sit välistä. Mitä, vieläkö se haaveilee pääsevänsä joukkueeseen?”

Dylan virnisti. Sen punertavan oranssit hiukset olivat kasvaneet kesän mittaan pitemmiksi ja valahtivat nyt sen pisamaiselle naamalle, kun se vilkaisi jalkoihinsa.

“Niin kai”, se vastasi. “Ainakin se on koko kesän treenannut.”

Mä pudistelin huvittuneena päätäni ja kelasin siimaa verkkaisesti. Mä en ymmärtänyt JJ:n pakkomiellettä Wild Hawkseja ja joukkueeseen pääsyä kohtaan, vaikka kuinka olin yrittänyt. Mun mielestä koko joukkue oli täynnä pelkkiä hidasälyisiä typeryksiä, jotka kompensoivat matalaa äo:taan lihaksilla ja ylisuurella egolla.

Kun kävelimme takaisin meille, puhe olikin kääntynyt Wild Hawkseihin ja niille naureskeluun. Päästyämme pihaan näin äidin seisovan talon kuistilla ja vilkuttavan meitä lähemmäs.

“Cooper, ruoka on valmis! Dylan, tule sinäkin toki syömään.”

“Kiitos, Mrs. Miller”, Dylan vastasi kiitollisena. Me käveltiin peräkanaa sisälle, jossa tuoksui jo herkullinen lihapata.

“Näitkö muuten, että Idaho Funfair oli tullut Wilmingtoniin? Pitäiskö mennä?” Dylan tiedusteli sitten, kun istuimme kaikki pöydän ääressä. Puhalsin juuri lusikalliseeni ja katsoin Dylania kulmieni alta, samalla kun se pureskeli omaa lusikallistaan ja katsoi mua kysyvästi.

“Cooper menee tänään”, Colin sanoi kuulostaen vähän katkeralta. Olin juuri työntänyt lusikallisen suuhuni ja yskähtelin samalla kun yritin pureskella mahdollisimman nopeasti. Dylanin katseessa näkyi yllättyneisyys ja ehkä pienoinen pettymys, kun se käänsi katseensa Colinista muhun.

“Aijaa? Kenen kans sä meet?”

Mä nielin sen mitä pystyin ja yskin vähän lisää.

“Tallikavereiden”, vastasin ja äiti katsoi mua rumasti, kun kehtasin puhua ruoka suussa.

“Cooper menee jonkun tytön kaa”, Colin jatkoi viekkaasti. Nyt oli mun vuoro katsoa rumasti – jos äiti ei olisi istunut isän kanssa pöydän ääressä, olisin läpsäissyt Colinia takaraivoon.

“No enkä mene”, sanoin ja haroin hiuksiani, ennen kuin vilkaisin Dylania. “Tai siis – no, on siellä Harperin synttäritkin... Mutta siis meidän talliporukka menee sinne myös. Kansas, Mikael, you know”, selitin, mutta Dylan siristi silmiään.

“Yeah, right”, se sanoi hitaasti. Mä näin sen ilmeestä, että sen teki mieli sanoa jotakin, mutta se piti sanansa sisällään - ne ei selkeästi soveltuneet mun vanhempieni korville.



Idaho Funfairin porteille oli kasaantunut epämääräinen porukka Twin Falls Farmin tyyppejä sekä Harperin koulukavereita. Mä hädin tuskin muistin niiden nimiä, mikä nyt sinänsä ei haitannut, sillä Wildcatseja ei pahemmin tuntunut kiinnostavan jutella mun kanssani. Ne ottivat jo tuhat selfietä ja kuvaa tivolin laitteista, vaikka ei oltu vielä päästy edes alueelle sisällekään.

Erotin Harperin kullanruskean hiuspehkon vähän loitommalla. En tiedä, oliko se vielä edes huomannut mua – se puhui kaverilleen ja näytti pursuavan silkkaa intoa. Purin huultani, kun ihmisletka lähti vihdoin liikkumaan porteista sisälle päin.

Sormet pyörivät taskuissa pienen neliskanttisen rasian ympärillä ja äidin sanat kaikuivat mun korvissani.

“Totta kai sinä viet lahjan! Ei puhettakaan ettet veisi, jokainen tyttö ilahtuisi sellaisesta!”

Joo. Pystyin vain kuvittelemaan, miten Wildcatsit ilahtuisivat, kun pääsisivät yhdessä juoruilemaan Cooper Millerin tuomasta lahjasta.

Tästä tulisi varsinainen operaatio.

Elämänsä ensimmäistä kertaa Kansas Bond oli ajoissa jossain, ja sekin oikeastaan Mikaelin ansiosta. Kaksikko saapui Elmer Parkiin yhtä matkaa, eikä Mikael tosiaankaan halunnut myöhästyä. Selitti jotain siitä, kuinka se olisi noloa tai epäkunnioittavaa. Pfft, kaikkea kanssa.
Ei sillä, että sitä olisi muutenkaan haluttu sovitusta kellonajasta myöhästyä, kerta se tarkoitti ilmaista sisäänpääsyä tivoliin. Ja no, myönnettäköön, että Kansas halusi päästä paikalle hyvissä ajoin, jotta ehti varmasti länt- siis kauniisti asettelemaan lahjansa Harperin autoon.
Nyt Dodge Avengerin peräluukkua koristi oikein sievä valko-pinkki Live Love Kansas -tarra. Sanaakaan siitä ei tosin Harperille hiiskuttu, tyttö riipiköön sen irti, jos ei miellytä. Siitä tosin seuraisi vuosituhannen dramaattisin talli-Kansas, joka kyyneleet silmissä kertoisi, kuinka ei häntä enää rakasteta ja kukaan ei lahjojaan arvosta.
Tai jotain sellaista.

Yumi sulautui villikissojen joukkoon kuin kaakaojauhe kuumaan maitoon, joten oikeastaan vain tämä sukupuolibinäärin haisevamman puolen edustus näytti olevan hieman off-place.
Vaan se ei haitannut! Poikakolmikko seurasi tiiviisti niiden kuuden kisun vanavedessä, eikä Kansas malttanut millään pitää kuonoaan kiinni.
"Hey, Coopie, how can you tell the difference between regular girls and Wildcats?"
Cooper mulkaisi Kansasia. Se ei vaikuttanut olevan vielä alkuunkaan vitsituulella.
"... Well, obviously, they usually don't a-", Kansas aloitti selittämisen, mutta Mikael keskeytti pojan.
"Toi on tosi huono vitsi", Mikael tuumasi riittävän kovaan ääneen, että Cooperkin sen kuuli. Tyttöjen korviin se onneksi ei tuntunut kantautuvan.

Kansas näytti lähes mököttävältä lapselta tai koiranpennulta jota olin muka potkaissut kun katkasin vitsin alun nopeasti. Mutta ehkä tämä ei kuitenkaan ollut hetki huonoille vitseille, Harper kuitenkin näytti leijuvan iloisena pilvissä asti synttäreidensä johdosta joten miksi mennä sorkkimaan sitä.

“Kerro vaikka huomenna tallilla tuo vitsi jos vielä muistat sen”, lohdutin toista ja taputin kevyesti pipopään hartiaa.
Kansas veti henkeä kuin olisin loukannut häntä syvästi. “How dare you? Are you saying that I, Me, would forget a joke as good as that? Because you are absolutely correct, my man. My brain is all cheese and I can’t even remember how I got here.”
Cooper lähinnä pyöräytti silmiään, vaikka suupielessä hieman nykikin.

Suuntasin katseeni takasi eteenpäin, tarkastellen hieman etäämpänä käsikynkkää tanssahtelevien Harperin, Yumin ja Brandyn selkiä. Kaikkien katseet sinkoili sinne tänne ja välillä joku viittoi jonnekin. Selvästi meneillään oli kova yritys saada selkoa mitä kaikkea haluttaisiin tehdä ja minne edes mennä ensimmäisenä.
Heidän kautta mun katse lähti kiertämään ympäristön hälinässä. Iltahämärässä alueen valaistus oli niin voimakasta että melkein olisi pitänyt olla aurinkolasit matkassa. Värit hyppi silmille, joka paikassa oli ihmisiä ja vilinää kuin muurahaispesässä. Joka puolelta kuului kymmenen eri ääntä jotka sekottu yhdeksi isoksi kakofoniaksi mikä naputti tärykalvoissa.
Toinen jalka ehkä vähän vipatti että teki mieli lähteä vikkelästi takasi kotia ja oman huoneen turvaan ja rauhaan, mutta toisaalta taas… Olin jopa innoissani. En ollu ikinä ollu missään vastaavassa häppeningissä mitä tämä. Kiertävä tivoli ei ihan meidän leveysasteikolla asti käynyt, ja tavallisten huvipuistojenki kokemus jäi tasolle kerran Särkänniemessä ja Tykkimäellä.
En ollu edes tajunnu jääneeni vaan seisomaan ja pällistelemään ympärilleni muuta kuin vasta siinä vaiheessa kun tunsin jonku tarttuvan hartiastani. Hyvä etten vähän hypännyt ilmaan samalla.

“You okay there?” Kansas kysyi aavistuksen kulmakarvat kurtistuneena.
“..Yeah. All good. Just… Overwhelming? Or something.”
“Learn you will, young Padawan”, toinen vakuutti ontuvalla Yoda imitaatiolla, “But now come before we are lost in the crowd and will never see others again.”

Tunsin liian hyvin korvien kuumottavan kun toinen nappas mua kädestä ja lähti taluttamaan perässään. Tuijotin lähinnä Kansasin takaraivoa ja vahvistin otetta toisen kädestä kun kiirehdimme muiden perään. Äsken ilma oli tuntunu vielä ihan ok viileältä, mutta nyt taas tuntu että pelkkä t-paitaki oli jo liikaa.

Olin saanut äidiltä kyydin Elmer Parkiin hieman etuajassa, sillä äiti joutui kiirehtimään vielä yövuoroonsa Spruce Groveen. En todellakaan käsittänyt, miten se jaksoi painaa kolmivuorotöitä siinä rapistuneessa, homeisen näköisessä majatalossa. Tosin, yövuorot kuulemma olivat aika rauhallisia ja rentoja vähäisten asiakasmäärän vuoksi, mutta mä en kyllä mitenkään uskaltaisi yksin valvoa kaupungin nurkilla sijaitsevassa majatalossa. Siitä paikasta tulee mulle aina jotenkin tosi outo, epämiellyttävä fiilis.


Mä olin varautunut vaatetuksellani viilenevään iltaan tivolissa – ja hyvä niin. Ei mennyt kauaa siitä kun kaikki juhlijat olivat paikalle saapuneet, kun mun nenänpää alkoi jo tuntua kylmältä. Kaivoin mun selkärepustani ruskean teddy- kankaalla vuoratun farkkutakkini ja puin sen vaalean korkeakauluksisen pitkähihaiseni päälle. Jalkoja lämmittivät pitkät, vaaleat boyfriend farkut ja kenkinä toimivat tutut ja turvalliset maiharit. Eiköhän näillä pärjättäisi.


Reppua sulkiessani vilkaisin sen pohjalla lepäävään beigeen kangaskassiin. Kaupassa nähdessäni kassin kylkeen printatun kauniin ympyränmuotoisen aurinkokukkaasetelman ajattelin heti auringon lailla hehkuvaa Harperia, joten pakkohan mun oli ostaa se sille lahjaksi. Kassin sisälle olin ostanut pari Dr. Pepperiä ja pienen porkkanapussin Spikelle. Lahjan antaminen saisi tosin odottaa parempaa hetkeä, sillä me ei kauaa turhaan seisty paikoillamme ennen kuin siirryttiin jo käsikynkässä Harperin ja Brandyn kanssa syvemmälle ihmismassan sekaan.


”Me niin tarvitaan kuvat jätkistä karusellissa!” naurahdin ajatukselle, kun pysähdyimme tivolin keskiosassa olevan hevoskarusellin viereen. ”Voi sitten vertailla tallilla omiin ratsuihinsa.”


Harper ja Brandy naurahtivat mun ehdotukselle. Meidän takanamme seisoskelevilta pojilta ei tullut juuta eikä jaata asiaan. En osannut arvioida johtuiko se siitä, että he päättivät olla vastaamatta kommenttiini vai siitä, että tivolista lähtevä meteli oli niin suuri, etteivät he kuulleet koko ehdotusta. Ihan sama, sillä mä sen kuvan tänään haluaisin napata – hinnalla millä hyvänsä.


”Miten ois, jos vaikka synttärisankari päättäis, että minne mentäisiin ekana?”

Mustekala-ajelun jälkeen porukka kokoontui taas yhdeksi läjäksi. Taputtelin Mikaelia selkään kannustavasti, kun suomipoika kokoili itseään ajelun jäljiltä, ja silmäilin sitten ympärilleni.

“Super Swirl on tuolla päin!” Kansas sanoi, osoittaen kauempana näkyvää kieputinta. Porukka mumisi jotain myöntävää ja lähti kulkemaan ihmismassan halki eteenpäin.

Ilmassa tuoksui popcornin ja hattaran sekoitus ja kovaäänisistä soivaa musiikkia tahditti laitteissa pyörivien ihmisten kiljahdukset ja nauru. Käärin hupparin hihoja ylös ja vein kädet taskuihin katsellessani ympärilläni olevaa valojen ja värien sekamelskaa.

Brandy kiljahti innoissaan ja kääntyi osoittamaan sivummalla olevaa rakennelmaa.

“Hei, katsokaa, Funhouse! Mennäänkö?”

Mikael naurahti.

“Funhouse”, se hymisi ja kohotin sille kulmiani. “Ei mitään. Tuli vaan mieleen yksi suomalainen sana.”

Mikael huiskautti kädellään, tarkoittaen että oli paras antaa aiheen olla, ja käännyin katsomaan tyttöihin, jotka olivat ennättäneet jo Funhousen eteen. Lähdin kävelemään vähän ripeämmin niiden perään ja katselin rakennelman harjalla vilkkuviin valoihin ja pellen kuviin.

Astelimme peräkanaa sisälle pikkuruisesta oviaukosta, josta tuli mieleen Alice In Wonderland. Sisällä oli hämärää, ainoastaan pienet eriväriset valot valaisivat käytävää katonrajassa ja lattialla kiemurteli neonvärinen siksak-kuvio.

“Apua”, kuulin Harperin sanovan kulman takana. Päästyäni käytävän päähän näin eri puolille kallistuvan lattian, joka oli maalattu mustavalkoraidoin niin, että optisten illuusioiden vuoksi kävely oli vieläkin haastavampaa.

“Aaah - varo, Yumi, mulla lähtee tasapaino!” Brandy rääkyi, kun Yumi horjahti sitä päin. Nauroin tyttöjen toikkaroinnille astuessani vinoon huoneeseen.

“Onko tytöt ottaneet piilopullon mukaan?” vitsailin niiden humalaiselta näyttävästä kävelystä. Paislee katsoi mua ja tuhahti.

“Tosi vitsikästä, Miller”, se sanoi ja pyöritin silmiäni sen selän takana, kun se kääntyi katsomaan muualle. Ihme nirppanokka. Ihmettelin, miten Harper jaksoi hengailla sellaisen viulunkielen kanssa.

“Hei, täällä on hassuja peilejä!” Yumi sanoi edempää. “Tulkaa tänne! Otetaan yhteiskuva!”

"Ain't you a true reveller", kissapipopoika hymähti huvittuneena Paisleen kovin loukkaantuessa Cooperin oikeasti ihan hauskasta läpänheitosta.
Kommenttinsa myötä myös Kansas sai osakseen mulkaisun, joka kattoi ainakin kolme eri negatiivista tunnetilaa.
Vastaukseksi poika vain kohotti kulmiaan ja hymyili oikein aurinkoisesti, mikä sai Paisleen pyöräyttämään silmiään.
"Her insecurity really is shining through", Kansas kuiskasi Cooperille ja naurahti perään, kääntäen sitten katseensa Mikaeliin.

Ilotalon valaistus sai ryhmärämän vaatetuksen värit vääristymään ja hampaat oikein hohtamaan.
Yhteiskuvista, joita varsinkin tytöt vuorollaan napsi, tuli vähintäänkin mielenkiintoisia. Vänkyräpeilit yhdistettynä puhelimien kameroiden värienprosessointiin loi toinen toistaan naurettavampia otoksia, joille hihiteltiin aina välillä uudestaan porukan edetessä syvemmälle Funhousen syövereihin.

Käytävällä, aivan seinän vieressä, lojui muutamia kumisia käärmeitä. Niitä oli hankala nähdä intensiivisen värivalon takia, mutta Kansas todellakin spottasi ne.
Hän nappasi vaivihkaa yhden kumikäärmeistä käteensä ja hivuttautui Mikaelin ja Cooperin seurasta Yumin luo, joka suhtautui hieman varauksella pojan äkkinäiseen saapumiseen - se kun harvemmin tiesi mitään hyvää.
Kansas nappasi Yumin kainaloonsa ja kumartui hieman, päästäkseen samalle tasolle tytön pään kanssa. Yumin huomion ollessa Kansasissa, hän tiputti käärmeen tytön jalkojen eteen.
"Don't freak out, but there's a snake in your feet", hän kuiskasi ja pujahti takaisin poikaporukan täytteeksi.

Noin puolen sekunnin jälkeen Yumin kiljahdus peitti hetkeksi kaikki muut äänet alleen ja Kansas meinasi kuolla nauruun. Säikähtäneen Yumin kaulaansa saanut Harper prosessoi hetken tapahtunutta ja ryhtyi sitten oitis lohduttamaan ystäväänsä.
"Se on lelu", Harper vakuutteli.
Yumi hellitti otteensa Harperista ja todettuaan käärmeen todella olevan lelu, nappasi sen käteensä ja viskasi se päin Kansasia.
"That was so not funny!"

"It was though", Kansas nauroi ja vilkaisi hymyä vastaan taistelevaa Mikaelia. Cooperkin yhtyi Kansasin riemuun, hieman hillitymmin tosin.

Nappasin vaivihkaa kuvan siinä vaiheessa kun Kansas petasi salamana mieleensä tullutta kepposta. Yumi näytti samaan aikaan niin pahaa aavistamattomalta mutta myös siltä, että tiesi tasan tarkkaan että pipopään liikkeissä oli vähintään susi haudattuna.
Ja niin oli.
Itse reaktioketjusta en viitsinyt todisteita taltioida, koska en osannu oikeastaan päätää että nauraakko tytön kiljahdukselle mikä kuului kaikkien muiden äänien yli vai olla hiiren verran pahoillaan samaisesta syystä. Hymy kuitenki pyrki esiin sinnikkäästi vaikka kuinka yritin sitä piilotella.

Olin niin keskittynyt ympärilleni katseluun, että en turhan hyvin rekisteröinyt uuden huoneen sisustusta mikä oli hyvinkin yksinkertainen koska se oli täynnä peilejä. Ei tosin kuvajaisia vääristäviä tai muutenkaan erikoisia, minkä takia ehdein jo kyseenalaistaa että oliko kyseessä vain joku välihuone ennen seuraavaa kohdetta, kun jo teinkin hyvin läheistä tuttavuutta huoneen tarkoitukseen. Luulin kävelleeni käytävää pitkin, mutta matka tyssäsi kirjaimellisesti kuin seinään kun astelin päätä pahkaa kopiksi yhteen heijastavista peileistä.
Hieroin naamaa toisella kädelläni, taputellen peiliä kuin varmistuakseni että kyllä siinä vain este oli.

“Oh, House-, or just Room of Mirrors…. Nice one.”
Kuulin useammankin seurueen jäsenen nauravan. Etenki Kansasilla näytti olevan hauskaa koska hän oli joutunut ottamaan tukea omista polvistaan jotta pysyi jaloillaan nauraessaan.
Yumi taisi palauttaa kohteliaisuuden kun en ollut nauranut hänelle aikasemmin, koska hän pidätteli hymyä ja hytisi sen näköisenä että nauru kyllä irtoaisi.
“...Honest question. If you would summon Bloody Mary here. Would only one appear, or would there be like.. as many as there are mirrors?”

“Did someone say Bloody Mary??” mä hihkaisin kuunnellessani puolikkaalla korvalla poikien keskustelua. Vihdoin jotain sellaista, josta mäkin tiesin jota–
“Luulen, että nyt ei oo kyse ihan sellaisesta Bloody Marysta”, Yumi kikatti haparoidessaan hämärässä peilihuoneessa tietä käsillään. Mitä ilmeisemmin kukaan ei ollut hirveän innokas toistamaan Mikaelin esimerkkiä siitä miten ei selviydytä peililabyrintistä. Ainakaan mä en ollut kovin halukas murtamaan nenääni, kiitos vaan.

Aikamme peilien seassa haahuiltuamme, joukkoa johtava synttärisankari löysi tiensä ensimmäisenä mustan verhon taakse, mä visusti sen vanavedessä. Huone oli hämärä, ainoana valonlähteenä lattianrajassa tuikkivat himmeät värivalot.

“UAAAGH!”
“What IS that?” mä kirahdin ja tarrauduin lujaa Harperin käsipuoleen. Mikä ihme–

“Mille te oikein huudat– oh my god”, Kansas irvisti nähdessään nurkan takana lymyävän, häiriintyneesti hymyilevän pellen. Eihän se kirkkaassa päivänvalossa ollut ehkä niin karmivan näköinen, mutta alhaalta tuleva valaistus sai varjot vääristämään sen kasvoja.

“Pelkkää muovia se on”, Cooper naurahti. “Turhaan ulisette.”
“Muovia tai ei, on se silti aika hirveän näköinen”, Yumi irvisti.

“Siis oliko tässä joku ikäraja? Koska jos mä oisin ollut tyyliin kahdeksanvuotias, olisin varmaan pissannut housuun ton nähdessäni”, mä pudistelin päätäni.
“Kuka sanoo, että sä et tehnyt niin nytkin?” Harper vitsaili virnistellen.
“Hei nyt”, pyöräytin silmiäni, “mennään nyt äkkiä pois täältä, ennen kuin joku pellehenki kiroaa meidät kaikki lopullisesti. Toi nimittäin näyttää siltä, että se ei halua meille mitään hyvää.”

Jatkoimme matkaa pitkin mutkikasta, pimeää huonetta Brandyn ja Harperin johdatuksella. Hidastin hetkeksi vauhtia ja jäin tutkailemaan seinään maalattuja katutaiteen tapaisia taideteoksia, jotka hohtivat huoneiston valaistuksen vuoksi neonväreissä. Mun taiteen ihailut jäivät kuitenkin lyhyeen, kun tunsin mun takana seisovan Paisleen silmät porautuvan mun selkään. Käänsin katseeni purkkaa jauhavaan tyttöön päin ja kiiruhdin edellä juoksevien Harperin ja Brandyn perään sanaakaan sanomatta.


Käännyttyäni kulman taakse miltei törmäsin tyttökaksikkoon, jotka olivat pysähtyneet paikoilleen pällistelemään jotakin. Edessämme oli spottivaloin valaistu liikkuva portaikko, mikä veisi meidät korkealle tasanteelle, huterannäköisen riippusillan juurelle. Portaikko olisi varmasti muuten ollut ihan siedettävä, mutta se oli miltei pystysuora – ja sen molemmille jaloille varatut kapeat porrasosuudet liikkuivat eritahtiin ylös ja alas. Askeleet täytyi ajoittaa juuri oikeaan aikaan, tai muuten riskinä oli tasapainon menetys. Huomasin Harperin epäröivän portaille astumista.


”Mä voin mennä ekana”, sanoin tytölle lempeään sävyyn ja tarrasin liikkuvien portaiden kaiteista kiinni. Nostin varovasti jalkani ensimmäiselle liikkuvalle portaalle ja hätkähdin hieman, kun portaan liike nykäisi mut mukanaansa. Saatuani tasapainoni takaisin aloin astelemaan portaiden tahdissa ylöspäin, pitäen rytmin tasaisena ja katseeni tiukasti kiinni portaissa. Ei mennyt kauaa, kun löysinkin itseni jo portaiden lopusta seisomassa tasanteella. Puristin kaidetta tiukasti ja vilkaisin alaspäin.


”Ei se ollut niin paha, muistaa vaan pitää hyvän rytmin yllä!” pyrin kannustamaan alla olevia, vaikka kaikki ei sitä selkeästi tarvinnutkaan. Kansas lähti kapuamaan portaita pitkin hyvällä vauhdilla, Mikael kintereillään.

”Tossa nurkassa on vissiin ihan normaalit, liikkumattomat portaat kanssa, jos noi ei innosta”, huhuilin alas. Katseeni kiinnittyi riippusiltaan ja sen takana hatarasti näkyviin rakennelmiin. Siristelin silmiäni, mutta hämärästi valaistussa paikassa ei kovinkaan hyvin nähnyt eteenpäin.


”Mihin me katsellaan?” kuulin Kansasin äänen aivan mun naaman vierestä. Säpsähdin pienesti, mutta yritin pitää naamani nollalukemilla.

”Kunhan tässä pohdin, että näenkö mä oikein – onks tuolla perällä liukumäki?”

Kansas katsahti mun kanssa sillan perälle.

”En osaa sanoa, mutta eiköhän se selviä kohta!” poika julisti ja lähti juoksemaan kiikkerää siltaa pitkin, miltein kompastuen omiin jalkoihinsa.

Ammuntakisan jälkeen porukan matka jatkui kohti Super Swirliä. Harper otti pari kuvaa Mikaelin sille voittamasta nallesta ja hypistelin itsekin taskussa polttelevaa rasiaa. Samalla kuitenkin Sadie alkoi hihkumaan ja heiluttelemaan kättään ilmassa.

“Hei, katsokaa, tuolla on Wild Hawkseja!”

Käännyin automaattisesti katsomaan suuntaan, johon Sadie vilkutti, ja näin joukon Wild Hawksien huppareihin sonnustautuneita poikia. Irrotin sormet rasiasta ja vein kädet puuskaan – inhon värähdys kulki mun kehon läpi.

“Jes”, mumisin hiljaa sarkastisesti ja käännyin katsomaan ympärillä olevia laitteita. Mua ei huvittanut jäädä juttelemaan Wild Hawksien kanssa.

“Bumper Cars”, Mikael luki ääneen kyltistä, joka vilkkui pienen törmäilyautoradan yläpuolella. “Lähdetäänkö seuraavaksi ajelulle?”

“Mikä jottei”, mä sanoin ja virnistin. Valuimme lyhyen jonon jatkeeksi ja kurkimme radalla kurvaileviin autoihin, jotka törmäilivät toisiinsa valvojien kielloista huolimatta.

“En oo ikinä ymmärtänyt, miksi törmäilyautoilla ei muka saa törmäillä”, Brandy sanoi ja sitoi hiuksiaan poninhännälle. Vilkaisin olkani yli ja huomasin harmikseni Wild Hawksien liittyneen jonoon myös Sadien houkuttelemana.

“Typerä sääntö. Mä ainakin aion tykittää kaikkia päin!” Kansas julisti. Se oli liikkunut lähemmäs Yumia, sillä autot olivat kaksipaikkaisia. Arvatenkin se pyrki saamaan omaksi ajelukaverikseen Yumin, joka otti parhaillaan selfietä Harperin kanssa.

“Mullakin taitaa olla selkeä targetti”, sanoin nähtyäni Wyatt Rogersin naaman jonon perällä. Se naureskeli Paisleen ja Sadien kanssa ja vilkaisi sitten mua. Sen kasvoille välähti saman tien ylimielinen ilme.

Nostin leukaani ylöspäin ja käänsin selkäni Wild Hawksien kapteenille.

“Jahas, kohta on meidän vuoro. Turvavyöt kiinni ja eikun törmäyskurssille!” Brandy hihkaisi. Se asteli eteenpäin ensimmäistä vapautunutta autoa kohti.

“Noniin, kuka tulee mun kanssa kyytiin?”

Yumi vilkaisi läheisyyteensä valunutta Kansasia, joka vain nyökkäsi tyyliin go for it.
"Alright then, I wanna be the driver", Yumi ilmoitti viekkaasti kiivetessään Brandyn kaveriksi ensimmäiseen autoon.
"Varo, ettet aja vahingossa ulos radalta", Kansas huomautti.
Yumi vain pyöräytti silmiään ja tyttökaksikko kurvasi keskemmälle kaukaloa.

"Mä varaan Mikaelin", Kansas ilmoitti Cooperin jo käännyttyä suomalaispojan puoleen.
Voitonriemuinen virne kasvoillaan kissapipopoika nappasi lyhyemmän pojan kainaloonsa ja siirsi (lue: siirtyi itse Mikaelin ja Cooperin väliin) tämän lähemmäs seuraavaa vapaata törmäilyautoa.
Cooper näytti hetken vähän lapselta, jonka tikkari vietiin. Poika tokeni kuitenkin pian, kun Harper astui Paisleen luota lähemmäs poikaa ja ilmoitti voivansa tulla samaan autoon tämän kanssa.
Kaksikon kiivetessä omaan autoonsa Cooper ei voinut vastustaa kiusausta vilkaista sitä niin ihanaa ja rakastettua Wild Hawksien kapteenia, Wyattia.
Omahyväinen virne käväisi pojan suupielissä hänen huomatessaa, ettei Rogers ollut alkuunkaan mielissään Harperin päätöksestä. Eipä siitä ainakaan toistaiseksi mitään numeroa tehty, kunhan vain kiristeltiin leukaperiä ja kurtisteltiin kulmia Cooperin suuntaan.

Mikael sai kunnian istua ratin takana, olihan Kansasin jo korkea aika saada olla taas passenger princess.
Ajo-ohjeilta Mikael ei tosin välttynyt, ei alkuunkaan. Joka kurvissa, kaarteessa ja kaasutuksessa Kansas keksi avata suunsa.
Ehkä kolme kurvia, kaarretta ja kaasutusta myöhemmin Mikael avasi vihdoin suunsa:
"Oh, shut it already or I'll do it for you", poika puhahti.
"Mmhm, wouldn't you like that", Kansas virnisti, katse metsästäen seuraavaa mahdollista uhria sääntöjenrikkomiselle.

Miksi edes kutsua näitä törmäilyautoiksi jos niillä ei saanut törmäillä? Suomessa sentään sai, tai ainakaan kukaan ei ollut sitä kieltänyt tai tullut asiasta sanomaankaan kun yritettiin siskon kanssa puskea toisemme ulos koko radalta. Täällä taas tuntui että heti kun vähänkään kovempaa törmäsi toiseen autoon, niin laitteen valvoja kailotti säälittävän pienellä megafonilla auton numeron ja huomautti törmäilystä.
Ajetaan sitte nätisti.

“Älä tee niin tiukkoja käännöksiä kun mä tipun kyydistä. Älä kaasuta niin kovaa, älä hidasta nuin terävästi kun mä horjahan eteen ja tää turvavyö satuttaa mun herkkää hipiää–” Kansas ohjeisti viereiseltä penkiltä jatkuvalla syötöllä, neuvoen vielä miten ajokkia pitäisi ajaa. Ihan kuin pienessä koppakuoriaisen mallisessa ajokissa olisi manuaalin tavoin vaihteita eikä vain pelkkä kaasu ja ja jarru.

Puhahdin lopulta toiselle että lopettaisi, katuen hyvin nopeasti mun sanavalintoja kun liianki sanavalmis pipopää heitti vastauksensa kuin apteekin hyllyltä ja virnuili menemään niinku ei mitään. Kun taas mulla poltti korvia. Yritäppä siinä sitte olla all cool ei tässä mitään.

“Don’t make my turn this car around,” heitin takaisin, katse tiukasti eteenpäin.
“No, daddy, no!” toinen vaikeroi kolme kertaa dramaattisemmin ja nauroi räkäsesti päälle.

Nostin harteita kohti korvaa kun yritin piilottaa naamaani, melkein kuin kilpikonna joka veti pään kilpensä sisälle. Olisinki kilppari… Onneksi paikan valaistus oli sentään sen verran epämääränen sekotus hämärää ja liikkuvia spottivaloja että ehkä se riitti.
Vilkuilin ympärillä viliseviä kulkupelejä. Totta kai sääntöjä piti vähän rikkoa ja joihinki törmäillä, mutta kuka olisi paras uhri siihen? Sinänsä ehkä Harper ja Cooper. Tai Yumi ja Brandy. Toisaalta taas… Mulla ei ollu kauheasti käryä kuka Wild Hawksin huppariin pukeutunu tyyppi oli ollu ketä Cooper oli tuijottanu sen näkösenä, että ei pistäisi pahaksi vaikka saisi törmäillä siihen tyyppiin oikeallaki autolla. Jotaki mätää siinä tyypissä täyty siis olla. Joten siinä hetkessä kun huomasin sen tyypin ajaman törmäilyauton olevan mitä parhaassa linjassa toisen auton lähellä, tartuin tilaisuuteen.
Kiskaisin ratista, ja rysäytin meidän uljaan ajokin viattoman sivullisen kulkupelin keulan tienoille. Kaikessa rauhassa ajelusta nauttinu kaksikko ei ehtiny paljo muuta tehdä kuin irvistää, kun niiden ajokki jo meni poikittain radalle. Seuraavassa hetkessä Wild Hawksin ohjaama auto tuli äkkipysähdykseen osuessaan sivullisen uhrin auton sivuun, saaden polleasti turvavyönsä auki jättäneen Wild Hawkin jäsenen lentämään sen verran eteenpäin että hän puolestaan heittäytyi rinta edellä rattia vasten.
En voinut kuin hymyillä voitonriemuisena. Sekään ei haitannut yhtään että mun ja Kansasin ajokki oli pyörähtänyt radalla takaosan menosuuntaan päin ja kolahtanut alueen reunaa vasten. Äkkiä vain rattia kaksin käsin ympäri, ja karkuun rikospaikalta samalla kun laitteen valvoja huusi varotusta meidän auton numerolla törmäilystä.

“Nainen!! Muistuta mua sitten, kun hankit korttisi, että sun kyytiin en astu vaikka aseella uhattaisiin. Se olisi varmaan armollisempi tapa mennä kuin tää!” mä kiljaisin, kun Yumi mun vasemmalla puolella ratissa otti taas sellaisen kurvin, että kumma kun radan vähän rätisevistä kaiuttimista ei lähtenyt Tokyo Drift soimaan. Muistutin itseäni, että laittaisin illalla kiitollisuuspäiväkirjaan sen, että mulla oli vielä tukka päässä tämän jälkeen.

Me mutkiteltiin (tai Yumi mutkitteli, mulla ei paljoa sananvaltaa asiaan ollut) värivalojen tuiskeessa muiden yllättävän kovaa kulkevien törmäilyautojen seassa, ja mä vähän pelkäsin niiden kuluneiden kotteroiden puolesta, kun katsoin Mikaelin ja Kansasin menoa toisella puolella rataa. Cooper ja Harper köröttelivät menemään vähän meistä edempänä, Cooperin terävä haukankatse niin intensiivisesti kiinnittyneenä Wild Hawksien kapteeniin ja koomisesti sen kanssa samaan autoon rutistetun tyttöön, että ne eivät pahaa-aavistamattomina tajunneet yhtään, mitä tapahtui, kun Yumi töräytti meidän numeron seitsemäntoista komeasti niiden takapuoleen.

“HEY!”

Multa saattoi päästä pieni noita-akan käkätys, joka muuttui nopeasti pelonkiljahduksiksi, kun Cooper pyöräytti niiden auton ympäri.

“Yumi! Yumi! Nyt vauhtia! Karkuun!!” mä rääkäisin ja yritin patistaa kaksin kerroin ohjaajan paikalla kikattavaa tyttöä liikkeelle, ennen kuin meidän temput kostautuisivat (verisesti, mitä oli Cooperin ilmeestä päätteleminen).

“Turha yrittää karata minnekään!” kuului Harperin naurunsekainen huuto takaapäin, kun sain Yumin vihdoin painamaan tallan pohjaan (jo oli aikakin) ja painelemaan tuli hännän alla karkuun (ei me kovin pitkälle päästy).

Ennen kuin olin kunnolla ehtinyt poistua törmäilyautoradalta, joku antoi mulle kovakouraisesti vauhtia tönäisemällä mua selkään. Horjahdin eteenpäin ja käännyin salamana ympäri, aavistaen jo valmiiksi, kuka oli tönäisyn takana. Wyattin kasvoilla oli ylimielinen, tympääntynyt ilme, kun se astui lähemmäs.

“What up, Miller? Driving with your new girlfriend?”

Katsoin Wyattia epäuskoisella ilmeellä.

“What? No, she’s not my --” aloitin, mutta sanat keskeytyivät, kun Wyatt tönäisi mua uudestaan, tällä kertaa rintakehästä. Horjahdin pari askelta taaksepäin ja puristin käteni nyrkkiin.

“Obviously she’s not”, Wyatt sanoi ja nyt sen huulille kiipesi lipevä, halveksiva hymy. “Stop messing with her. You’re just a hick, not even close to her level.”

“Screw you, Rogers”, sanoin ja käännyin vain huomatakseni Kansasin ja Mikaelin nousseen omasta autostaan ja kävelleen lähemmäs. Kansasin katseessa oli outoa pisteliäisyyttä, kun se katseli leuka pystyssä seisovaa Wyattia, Mikaelin ilme oli neutraalimpi. Wild Hawksien kapteeni naurahti ja levitteli käsiään.

“Oh, look, Miller has friends! How’s night going, ladies?” se ilkkui ja sen takana seisoskelevat joukkuekaverit naurahtelivat kuin jälkeenjääneet.

Mä katsoin Wyattia murhaavimmalla katseellani, ennen kuin vilkaisin nopeasti tyttöihin, jotka seisoivat ryppäänä kauempana puhelimiinsa uppoutuneena. Vilkaisin Kansasiin ja Mikaeliin, elehtien niille että oli parempi antaa vain olla ja lähteä tyttöjen luokse, mutta Kansas ei hievahtanutkaan. Sen kasvoilla oli omituinen ilme, sekoitus halveksuntaa ja huvitusta, ja sen silmät olivat nauliutuneet Wyattiin.

Kansas taikoi kasvoilleen parhaan aspahymynsä.
"Ah, how nice of you to ask. You see, me oikein odotettiin, että milloin päästäis jutskaamaan sun kanssas", poika aloitti ylenpalttisen tuttavallisesti ja astui hivenen lähemmäs itseään... Noh, jonkin verran kookkaampaa jätkää.

"Cooper tässä sattui vaan tarjoamaan Harperille mukavia kokemuksia sen synttäreiden kunniaks-", Kansas aloitti, mutta heilautti sitten kättään ja naurahti.
"Mutta mitäpä mä siitä sulle tässä jauhaisin, tuskin sun lihan- ja testosteronintäyteiset aivot kykenee ees moista ymmärtämään", poika myönsi lohduttavaan sävyyn.

Wyatt kurtisti kulmiaan ja käänsi nyt rintamasuuntansa pipopäiseen poikaan, jonka kädet lepäsivät housujensa taskuissa.
"Is that supposed to insult me?" brunette tivasi päätään kallistaen, astuen vuorostaan lähemmäs Kansasia.

Kansas kohotti kulmiaan ja vilkaisi Mikaelia, jonka ilme edelleen loisti olemattomuudellaan.
"Whaat? Me, insulting you?" Kansas kysyi tavanomaiseen tapaansa, teatraalisen järkyttyneenä toinen käsi rintakehälleen painettuna.
"Itseasiassa joo, mutta en laskenu sen varaan et oisit ymmärtäny sen", poika myönsi olkiaan kohauttaen.

"Pidätkö sä mua ihan tyhmänä vai häh?" Rogers vaahtosi ja tönäisi nyt Cooperin sijaan Kansasia.

"Pidän. Sä haastat riitaa keskellä tivolia", poika naurahti, sivuuttaen täysin baseball-takkiin sonnustautuneen joukkuekapteenin provokaatioyritykset.

"I'm just reminding Miller here-", Wyatt murahti, vilkaisi Cooperia ja jatkoi: "not to touch anything that isn't his."

"Oh so women are things now?" pipopää hymähti yllättyneenä.

"You know what I mean. Now fuck off before I-"

"Listen, pal, we can fight alright-", Kansas tokaisi, katse naulittuna Wyattin silmiin ja suorastaan innostunut virne suupielissään.
"I'll fight your whole fucking team if that's what gets you hard", hän jatkoi, astuen aivan kiinni itseään ainakin 15cm pidempään poikaan.
"But not here. And when I win, you'll leave both Harper and Cooper alone for good, aight?"
Pojan ilme pehmeni aavistuksen ja hän kurtisti kulmiaan, nojaten hieman taaksepäin kädet levällään.
"Or are you scared to fight a lady?"

Maiskautin huuleni yhteen hieroen vaaleansävyisen huulikiillon tasaisesti huulilleni, asettaen sitten putilon reppuni pikkutaskuun. Vierelläni seisova Brandy oli selkeästi uppoutunut snappäämään jollekin, niin ahkeraan se napsi itsestään kuvia ja syventyi sitten kirjoittamaan puhelimellaan tekstiä. Katselin hieman hämilläni ympärilleni – muilla oli kestänyt epäilyttävän kauan saapua törmäilyautojen uloskäynnin luo. Kansasilla ja Wyattilla oli selkeästi joku kinastelu meneillään, enkä olisi ihmetellyt, jos seuraavaksi olisi nyrkit lentänyt kettuilujen sijaan.

”Kansas! Mitä hittoa te jäitte sinne kuhnimaan, tulkaa jo”, huusin pipopäiselle pojalla samalla vilkuillen elämäänsä kyllästyneen näköiseen laitetyöntekijään, jolle ei varmastikaan maksettu tarpeeksi palkkaa, jotta häntä kiinnostaisi mennä teinipoikien tappelun väliin. Brandykin nosti katseensa puhelimesta, ja mumisi jotain korvaani, kun Kansas kääntyi katsomaan meihin päin. Se virnisti viekkaasti, sanoi jotain tuiman näköiselle Wyattille, vinkkasi silmäänsä ja lähti kävelemään meitä kohden hymysuin muut tallilaiset perässään.

”Mitä hittoa toi oli??” kysyin ihan silleen kaikilta, jahka olimme selviytyneet törmäysautojen porteista pihalle.

”Oh, nothing! Wyattilla vaan tuli vähän paha mieli, kun Harper ei istunut sen viereen”, Kansas pilkkasi nauraen. Naurahdin itsekin asialle, mutta samalla mua säälitti Harperin puolesta. Ei varmastikaan ollut kivaa olla tuollaisen pyörteen keskiössä.

Wyatt oli ärsyttävä, jälleen kerran. Aiheuttamassa draamaa, mahtailemassa. Mihinkä seepra raidoistaan pääsisi, Harper tuumali.

Sadie tarttui Harperin villatakin hihasta varovasti kiinnittäen tytön huomion pois hiipuvasta riidanpoikasesta. "Mitä sait tänään lahjaksi? Kai näytät meille uuden autosi?"

Harper katsoi kainalossaan kulkevaa nallea. Hoikka ja reppana nalle oli ainoa lahja, jonka hän oli illan aikana ystäviltään saanut. Sentään Mikael oli antanut hänelle jotain, vaikka Mikael oli ehkä viimeisin jonka Harper oli uskonut tekevän niin. Hän ei voinut hennolle pettymykselleen mitään, hän oli tottakai toivonut isompaa lahjasaalista kuusitoistavuotispäivänään - vähättelemättä alkuunkaan vanhemmilta saatua Dodgea. Se oli parasta, mitä Harper oli koskaan lahjaksi saanut. Spiken lisäksi, tietenkin.

"Käydäänkö vielä vaikka keinukarusellissa ja mennään sitten katsomaan sitä autoa? Jos joku tarvitsee kyydin kotiin, niin voin heittääkin", hän vastasi väistäen kysymyksen muista lahjoista.

"Ei helvetissäkään", paikalle valunut Kansas naurahti ja totesi, että vasta ajokortin saaneen 16-vuotiaan kyytiin nouseminen oli kuin olisi kävellyt sokkona jyrkänteeltä alas. "Tietää tasan tarkasti, mitä tuleman pitää!"

"Paraskin puhuja, näimme Paisleen kanssa juuri viime viikolla miten olit lähellä ajaa Mr. Sandersin yli koulun parkkipaikalla, kun et ollut saada mopoasi hallintaan", Sadie nälväisi luoden Kansasia kohden tuiman katseen.

Kansas pyöritti silmiään. "Mutta kuoliko Mr. Sanders? Ei."

Seurue siirtyi yhdessä keinukarusellin eteen, josta seuraavalla kierroksella taas tyhjenisi koko jono. Keinukarusellista raikasi tuskastuttava rallatus pyörien samaa luuppia vaihtamatta edes sävellajia. Aivopesumusiikki alkoi jo tulla korvista ulos, kunnes edellisen kierroksen vauhti viimein hellitti ja keinu pysähtyi.

Harperin mieleen karusellin istumapaikat toivat mieleen kindergartenin vauvakeinut.

Wyatt oli mäntti.

Naksuttelin rystysiä hupparin taskuissa, kun kävelin porukan perukoilla eteenpäin kohti ketjukaruselleja. Tyttöjen ja Kansasin sananvaihto hukkui muun melun alle ja mun päässä pyöri fantasioita siitä, miten joskus upottaisin nyrkkini Wyattin ylimieliseen, typerään naamaan.

En mä oikeasti niin tulisi ikinä tekemään, mutta aina sai haaveilla.

Vilkaisin Kansasia, joka oli jo solahtanut takaisin normaaliin, iloiseen moodiinsa äskeisen kärhämän jälkeen. En ollut ikinä nähnyt tuota puolta Kansasista, mitä se oli vielä hetki sitten raottanut alkaessaan sanailla päin Wyattin naamaan. Jossakin myrskyävien ajatusteni taka-alalla taisin ajatella, että Kansas oli oikeastaan aika cool.

Ketjukarusellin valot vilkuttivat ja vilkaisin otsa hieman rypistyen laitetta, joka oli hiljentänyt vauhtinsa jo pysähdyksiin. Osa jonottajista jo pinkoi innoissaan varaamaan itselleen keinuja, mutta mä emmin.

“Katsokaa nyt noita liitoksia, millä noi keinut on tuolla kiinni”, sanoin ja vedin kädet puuskaan. “Mä en tuohon kyllä mene. Jos noi ketjut antaa periksi, niin se linkoaa meidät Blue Mountain High’lle asti.”

“Huoh, älä jaksa olla tollainen, Miller”, Sadie, joka oli jo istunut omaan keinuunsa ja joka heilutteli nyt jalkojaan ilmassa, tuhahti. “Älä sitten tule, mutta älä viitsi pilata muiden iloa.”

Pyöräytin silmiäni ja levitin käsiäni samalla, kun käännyin pois jonosta. Oikeasti mulla oli vähän paska fiilis äskeisestä selkkauksesta, ja halusin hetken aikaa prosessoida omia ajatuksiani.

“Mä käyn hakemassa jotain juotavaa. Nähdään kohta”, sanoin ja käännyin lähteäkseni. Samassa kuitenkin Harperin ääni sai mut pysähtymään.

“Oota”, se sanoi ja kiipesi aidan yli pois jonosta. “Mäkin tuun.”

Hymyilin vähän reippaammin.

“Okei. Mä voin tarjota.”

Cooperin ja Harperin sujahtaessa keinukaruselleilta muualle, jäi Kansas Mikaelin, Yumin, Brandyn ja niiden muiden, joiden nimiä hän ei muista, kanssa.
Pipopää jäi hetkeksi katsomaan limukojuille päin kulkevan kaksikon perään, pohtien edelleen Wyatt hiton Rogersin SDM-asennetta.
Cooper onneksi vaikutti toimivan moisessa tilanteessa yllättävän fiksusti... tai jotain... joten ehkäpä siitä oli ihan turhaa tässä murehtia.

Kevyen huokauksen saattelemana Kansas käänsi katseensa kiertämään ympäristöään, tankaten päänsä täyteen vilkkuvien valojen väriloistoa, hajujen sekamelskaa ja äänien erittäin epävireistä sinfoniaa.
Tankkaushetken päätteeksi hän tuli siihen lopputulokseen, ettei kyllä alkuunkaan ihmettele, miten tällaiset paikat ja tapahtumat voivat aiheuttaa joillekin aistiylikuormitusta.

Ajatusmaailmoissaan seikkailtuaan hän siirsi katseensa vierellään seisovaan Mikaeliin, joka puolestaan käänsi katseensa hyvin äkkiä muualle.
Kansas kohautti kulmiaan ja virnisti, kuitenkin pyyhkien moisen omahyväisen ilmeen kasvoiltaan ennätysvauhtia.

Wyattin kanssa käydyn keskustelun liikkeelle laittama adrenaliinipiikki alkoi hiljalleen haihtua ja alati pimenevän syysillan kylmyys iski suoraan luihin ja ytimiin, saaden koko Kansasin värähtämään voimakkaasti.
"Shit it's cold", poika hyrähti.

Hänen edellään jonossa seissyt Yumi kääntyi katsomaan poikaa kummastuneena.
"Cold? How can you be cold, you have a hoodie and all?" tyttö kyseenalaisti, vilpittömän hämmentyneenä.

"He's always cold", Mikael huomautti väliin, ennenkuin Kansas ehti kunnolla vastata.
"That seems to be a core trait of his."

Kansas käänsi katseensa lyhyempään poikaan, virne suupieliinsä hiipien.
"Oh, how I wish I'd have a walking furnace to warm me up", hän haaveili nojautuessaan rohkeammin Mikaelin puoleen.

Yumi pyöräytti silmiään ja naurahti.
"Älä jaksa kiusata sitä", tyttö torui hymyillen.

Brandy liittyi mukaan keskusteluun, korjattuaan ensin meikkejään toistamiseen illan aikana käsilaukustaan löytyneen taskupeilin avulla.
"Äh, Yumi, älä oo moinen ilonpilaaja", hän naurahti ja jatkoi:
"Täytyyhän sitä jollain ylläpitää bromancee."

Kansas nyökytteli ymmärtäväisenä ja hymyili kuin kultainennoutaja konsanaan.
"Nimenomaan, siinäs kuulit", poika komppasi katse Yumissa.

Tummatukkainen tyttö huokaisi ja pudisti päätään huvittuneena.
"Boys."

Jono liikahti nopeasti eteenpäin ja loppupätkäkin seurueesta pääsi keinuihin.

"Katotaan kuka meistä pääsee olemaan ensimmäinen kuti slingshotissa", Kansas naurahti laitteen lähtiessä liikkeelle.