Afternoon tea with Yumi

Kaadoin tummansinisen suuren matkalaukun kyljelleen puiselle lattialle. Laukun pinnalla oli vaaleita naarmuja ja kolhuja ja laukun kahvasta roikkui tunnistetarra, missä luki laukun kohdepaikana Boisen lentokenttä. Vedin vetoketjun auki ja aloin käymään laukun sisältöä läpi. Sisältä paljastui pääosin pelkästään vaatteita mutta mukaan oli eksynyt muutama kirja ja valokuva. Aloin purkamaan vaatteita siisteihin pinoihin uuden huoneeni vaatekaapin hyllyille. Meidän uusi asuntomme – tai siis talomme, on pienehkö mutta kodikas kolmen makuuhuoneen kokoinen yksikerroksinen omakotitalo. Meidän onneksemme tädiltä oli jäänyt muutossa yli huonekaluja, joita saimme käyttää sisustuksessa. Ulkomailta kun on hieman hankalaa raahata ruokapöytää tai vaikka sohvaa, eikä koko talon sisustaminen täysin uusilla huonekaluilla oikein houkuttanut äitiä.

Mun huone oli talon nurkassa. Sängyn vieressä oli kaksi isoa ikkunaa mistä mun tulevat kasvit saisivat tarvitsevaansa auringonvaloa. Sängyn toiselle puolelle siirrettiin tädiltä yli jäänyt hyllykkö, mikä loi ikään kuin pienen alkovin huoneeseen. Hyllyn oikealla puolella oli mun uusi suuri vaatekaappi, mihin sain tungettua mun kaikki vaatteet oikein hyvin. Vastapään seinälle laitoin mun työpöydän, minkä ääressä tulisin viettämään paljon tunteja koulutehtäviä tehden. Huoneen lattia oli tummaa laminaattia ja seinät oli maalattu beigellä maalilla. Jahka pääsisin vähän shoppailemaan uusia kasveja, huoneesta saataisiin ihan kodikas ja käypä.


Täti Haneul ja sen mies David olivat auttamassa muutossa. Niistä on ollut niin iso apu koko prosessissa, että en tiiä oltaisiinko me selvitty ilman niitä. Myös mun serkut Sarah, Noah ja Lucas olivat mukana auttamassa ja järjestelemässä, vaikkakin pojista tuntui olevan ehkä enemmän haittaa kuin hyötyä. Sarah, joka oli mua vuotta vanhempi, oli luvannut pitää mulle tänään esittelykierroksen Wilmingtonin ympäri, tämän vanhahkolla Fordilla.

”Yumi, ruoka on valmista!” Kuului äidin ääni keittiöstä ja havahduin ajatuksistani. Viikkasin kädessäni olevat vaaleansiniset farkkuni ja nostin ne vaatekaapin hyllylle, ennen kun kiirehdin keittiöön. Herkulliset ruuan aromit leijailivat huoneeni ulkopuolella ja tipsuttelin reippaasti katsomaan mitä äiti oli laittanut ruuaksi. Istuin narisevalle, kovalle puiselle tuolille ja aloin napsimaan syömäpuikoilla ruokaa suuhuni. Kulhossa oli pohjalla riisiä ja sen päällä kauniisti aseteltuna merilevää, kimchia, raastettua porkkanaa, sieniä sekä naudan ulkofileetä. Annoksen kruunasi kaiken päällä oleva paistettu kananmuna.

”Olen lähdössä Haneulin kanssa käymään Boisessa, mennään ostamaan tarvittavia huonekaluja ja muita tavaroita. Haluatko lähteä mukaan?” Äiti kysyi koreaksi ja katsoi minua silmiin. Otin hörpyn vettä ja vastasin:
”Emmä taida ehtiä, Sarah lupasi pitää mulle esittelykierroksen keskustasta.” Äidin naamalle levähti leveä hymy.
”Kiva kuulla, että tulette Sarahin kanssa yhä edelleen niin hyvin toimeen. Muistan edelleen, kuinka te pikkutyttöinä odotitte kesälomaa kuin kuuta nousevaa, ihan vain, jotta voisitte nähdä toisenne.” Nyt puolestaan mä hymyilin nostalgioidessani lapsuuteni muistoja. Sarah ja minä oltiin oltu kuin paita ja peppu ja vietettiin kesät aina yhdessä. Vaikka me näimme toisiamme ainoastaan kesäisin kesälomalla, oli Sarah ollut mun hyvä kaveri pitkään. Me ei oltu pidetty nyt muutamaan vuoteen yhtä aktiivisesti yhteyttä, mutta Sarahin näkeminen eilen oli silti mennyt sujuvasti ja tuntui, kuin viime näkemisestä olisi ollut vain pieni hetki.


”Monelta me muuten lähdetään huomenna hakemaan Boeta?” Kysyin rikkomalla hiljaisuuden, joka oli laskeutunut keittiöön. Äiti nosti katseensa ruuastaan ja katsahti seinällä olevaan seinäkelloon miettien hetken.
”Sen vuokratun trailerin voi hakea kymmenen aikaan, niin jos tähdätään siihen, että oltaisiin hakemassa sitä viimeistään puoli yksitoista? Siitä kumminkin ajaa tunnin verran sinne karanteenialueelle.”
”Okei”, vastasin ja jatkoin syömistä innoissani. Boe oli lentänyt Amerikkaan samoihin aikoihin kuin me, mutta joutui olemaan kaksi päivää karanteenissa, ennen kuin sen sai hakea uuteen kotiinsa. Meille oli onneksi ilmoitettu joka päivä sen voinnista ja ainakin kuuleman mukaan matka oli sujunut hyvin ja Boe oli oma hölmö itsensä. Huomenna saisimme hakea sen karanteenista ja viedä sen uudelle tallille, Twin Falls Farmille, minne ei onneksi ollut kuin nelisen mailia matkaa talolta.  

Kiitin äitiä ruuasta ja nostin tiskini tiskikoneeseen, ennen kun suuntasin huoneeseeni vaihtaakseni vaatteeni. Aloin kaivamaan juuri järjesteltyä vaatekaappiani, kun kuulin puhelimeni värisevän. Se oli viesti Sarahilta.

Laskin puhelimeni takaisin työpöydälleni ja etsin aikamoisella vauhdilla jotkut siedettävät vaatteet päälleni. Ulkona oli paljon lämpimämpi kuin mitä briteissä oli lähtiessäni, joten pärjäisin ulkona ihan pelkillä farkuilla ja t-paidalla. Nappasin kuitenkin farkkutakkini naulakosta reppuun varmuuden vuoksi ja huikkasin äidille heipat.

”Pitäkää hauskaa ja tule ajoissa kotiin! Ja ajakaa varovasti!” kuului äidin ääni vielä keittiöstä, kun suljin ulko-oven. Pihalla tosiaan oli jo aika lämmin, vaikkakin hieman pilvistä. Katselin ympärilleni ja tutkailin uutta asuinaluettani. Naapuritalot olivat aika samantyylisiä kuin meidänkin talomme: etuovelle vei kivinen kävelytie, mikä liittyi yleiseen jalkakäytävään ja pihamaita koristi hyvin huolletut nurmikot. Suurin osa taloista oli vaalean sävyisiä puisia taloja, missä oli tummanharmaat katot. Osassa taloissa oli autotalli, mutta jalkakäytävän vierustoilla silti oli parkkeerattuna useita autoja. Vastapuolen jalkakäytävällä joku nuorehko nainen oli juoksulenkillä raskasrakenteisen, mustan koiran kanssa, mutta muuten naapurusto oli aika hiljainen, eikä ihmisiä hirveästi näkynyt. Pian näinkin- tai enemmänkin kuulin Sarahin saapuvan, sillä tytöllä oli autossa musiikki niin kovalla, että sen kuuli jo pitkän matkan päähän. Sarah pysähtyi eteeni, avasi pelkääjänpaikan ikkunan ja kysyi: ”Who’s up for some sightseeing?”

”Ootko sä siis ihan varma, että mä voin tulla mukaan?” Kysyin Sarahilta epävarmana ja yritin pysyä tämän reippaiden askelien perässä hengästymättä.
”Enhän mä ees tunne sieltä ketään!”
”Tunnethan sä mut! Ja tottakai se on ok, ei aveceja oltu kielletty erikseen”, Sarah vastasi vinkaten toista silmäänsä ja ojensi mulle avattun White Claw- tölkin.
”Ota vähän rohkaisuryyppyä, jos jännittää”.


Otin tölkin käteeni hieman epäröiden ja hörppäisin pienen kulauksen juomaa. En oo mikään kova ryypiskelijä, briteissä asuessani olin vain ihan muutaman kerran kavereiden kanssa maistellut mietoja alkoholijuomia kotibileissä. Sarah sen sijaan rakasti juhlimista ja oli nytkin nauttinut jo muutaman White Clawin matkalla juhlapaikalle. Olimme saaneet kyydin lähistölle Sarahin ystävältä Amberilta, joka ei ollut osallistumassa ”Cambellin” juhliin.


Kaikki oli käynyt aika äkkiä. Olin hengaillut itsekseni kotona, sillä äiti oli Haneulin luona viettämässä iltaa, kun puhelimeeni oli tullut viesti Sarahilta. Sarah oli menossa illalla järjestettäviin kotibileisiin ja ajatteli niiden oleva loistava tilaisuus mulle tutustua paikallisiin ikätovereihin ennen koulun alkua ensiviikolla. Kieltämättä innostuin ajatuksesta, mutta samalla pieni paniikki iski päälle, sillä en ollut todellakaan varautunut viettämään iltaani jonkun randomin teinin kotibileissä. Sarah haki mut kotoa Amberin kanssa, ja mentiin Amberin kämpille hengaamaan muutamaksi tunniksi ennen juhlien alkua. Äitille ilmoitin viestillä vain, että menisin hengaamaan Sarahin kanssa sen kaverille ja että tulisin kotiin enne keskiyötä. Äiti vastasi selkeästi hieman humaltuneena peukkuemojin ja terkkujen toivotukset Sarahille tämän äidiltä.


Omakotitalon pihalta kaikui musiikki monen talon päähän. Juhlat olivat päällä ja ikkunoista paistoi valo jo hieman hämärtyneelle etupihalle. Pihalla oli porukkaa ottamassa happea viileässä ulkoilmassa. Pieni kasa ihmisiä seisoskeli ringissä polttelemassa jotain, muutama nuori nojaili juomat kädessä kuistin aitaa vasten ja portailla istui tyttökaksikko. Ruskeatukkainen tyttö nyyhkytti hiljaa kämmeniinsä, samalla kuin ehkä about mun ikäinen blondi silitti ystävänsä selkää hellästi. Sarah pyöräytti mulle silmiään ja virnisti salamyhkäisesti ottaen samalla mun kädestä kiinni. Se veti mut reippain askelin kuistin portaat ylös, etuovesta sisälle ihmismassan joukkoon.


”SARAH!” kuului vieraan tytön huuto melun keskeltä, kun pienikokoinen punapäinen tyttö juoksi halaamaan serkkuani. Seisoskelin siinä vieressä hieman kiusaantuneena ja katselin ympärilleni. Kotibileet olivat paljon suuremmat kuin ajattelin ja tunsin oloni hetkessä aika pieneksi ja vaatimattomaksi. Olinkohan mä pukeutunut sopivasti tänne? Katsahdin alaspäin tummanvihreään t- paitaani ja vaaleansinisiin boyfriend- mallisiin farkkuihini. Onkohan nää liian kasuaalit bilevaatteiksi? Sarah lopetti onneksi pian punapään halaamisen ja esitteli minut sille, pelastaen mut sisäisen vaatekriisin partaalta.

”Clara, tässä on mun serkku Yumi. Yumi, mun luokkakaveri Clara”, Sarah esitteli iloisesti ja ennen kun ehdin edes tervehtiä, Clara hyppäsi kaulalleni ja halasi mua tiukasti.
”Mä arvasin, että sä oot Yumi!! Oon kuullu susta tosi paljon kaikkea”, Clara ilmoitti kovaan ääneen ja vetäytyi halauksesta tutkailemaan mua päästä varpaisiin.
”Toivottavasti pelkkää hyvää”, naurahdin ja katsoin Sarahia päin kysyvästi.
”Tottakai!! Mutta hei mun pitää mennä, aletaan just pelaamaan olkkarissa beer pongia, oli kiva tavata ja näkyillään vielä!” Clara huusi ja katosi ihmismassan joukkoon punaiset hiukset heiluen, ennen kun me ehdimme heipata takaisin.
”Haetaan keittiöstä juotavaa, niin pääset säkin vähän juhlatunnelmiin”, Sarah totesi hymyillen ja veti mut keittiötä kohden.


Keittiössä oli muutama muu meidän lisäksi, mutta Sarah pujotteli ihmisten ohi tutun tuntuisesti. Keskellä keittiönsaareketta oli iso boolikulho, minkä sisällä oli punertavaa, hieman epäilyttävän näköistä boolia. Sarah tunki käteeni punaisen muovisen kupin ja kauhoi siihen boolia muutaman kauhallisen. Nuuhkaisin kuppini sisältöä ennen, kun uskalsin ottaa varovaisen hörpyn juomasta. Seos maistui ja tuoksui marjaisalle, eikä alkoholia oikein edes erottanut nesteen joukosta. En kauaa ehtinyt analysoida juomani koostumusta, ennen kuin Sarah oli jo vetämässä mua takaisin ihmisjoukon sekaan, tarkoituksena tutustuttaa mua mun tuleviin koululaisiin. Eipä siinä ihan hirveästi ehtinyt muuta miettiä kun, että minne mä oon oikein tunkenut itseni ja toivoa, että ilta sujuisi kiitettävästi.

”Mites mun lemppari amerikkalaisen uusi arki on alkanut sujumaan?” kuulin Millyn kysyvän, kun avasin FaceTime puhelun puhelimellani ja hymyilin nähdessäni rakkaan ystäväni tutut kasvot näytölläni. Kipitin omaan huoneeseeni ja suljin oven perässäni.
”Yllättävän hyvin, mitäs sinne kuuluu?” vastasin takaisin ja rojahdin sängylleni makaamaan pitäen puhelintani naamani yläpuolella, jotta Milly näkisi kasvoni.

Ensimmäiset viikot Idahossa olivat nyt takana, ja koska mulla oli ollut niin kiire arjen asioiden kanssa, ehdin vasta nyt puhumaan parhaan kaverini kanssa. 7 tunnin aikaero ei myöskään helpota kommunikointia, etenkin kun molemmat vietetään suurin osan vapaa-ajastamme talleilla. Onneksi tekstiviestit on keksitty, mutta FaceTimen välityksellä kuulumisten kertominen on huomattavasti mukavampaa.

”Sitä samaa mitä aina”, Milly naurahti. ”Mulle kuuluu hyvää, mut Brendan sai jälki-istuntoa eilen, kun se kettuili koko tunnin Mrs. Williamsille. Sally sai tänään kanssa jotkut ihme raivarit ruokalassa ja kaatoi sen vesilasin Poppyn päälle.”
”Ihanaa kuulla, että siellä ei oo mikään muuttunut”, hymyilin ja kuvittelin Millyn kertomat tilanteet helposti edessäni.
”Mutta nyt haluan kuulla kaiken!! Miten siellä on mennyt ja ootko löytänyt uusia kavereita? Ja uu uu, onko siellä jotain kivoja poikia?” Milly virnisti puhelimelleen ja naurahdin tämän viimeiselle kommentille.

Ystäväni kysymyksestä pontesi yli tunnin mittainen monologi mun viikoista Amerikassa. Kerroin, kuinka Sarah oli onnistunut raahaamaan mut ensimmäisenä viikonloppuna kotibileisiin juhlimaan, joista jouduimme pakenemaan pimeään metsään välttääkseen poliiseille kiinni jäämisen. Kerroin myös, kuinka juhlista seuraavana aamuna olin joutunut miettimään, että kukakohan on kuka, kun puhelimestani löytyi kolme uutta kontaktia, jotka kaikki olivat nimetty samalla nimellä ”Tim”. Koulusta mulla ei ollut mitään ihmeellistä kerrottavaa, sillä siellä kaikki oli sujunut yllättävän hyvin. Olin liittynyt valokuvausklubiin ja käynyt tutustumassa koulun cheerleading joukkueeseen, mutta päättänyt, että liityn treeneihin mukaan vasta ensi syksynä. Koulusta olin löytänyt kavereita ja hengasin siellä välillä muutaman tallikaverin kanssa ja välillä muiden uusien tuttujen seurassa. Oppitunnit tuntuivat helpoilta eikä mulla ollut valittamista sen suhteen.

Äiti oli ottanut nyt alkuun työpaikan vastaan Spruce Grovesta, sillä se ei halunnut, että mä joudun olemaan pitkiä aikoja yksin kotona etenkin, kun mulla ei ole vielä omaa autoa tai ajokorttia. Olin tätä päätöstä vastaan, sillä tiedän kuinka paljon äiti pitää sairaanhoitajan työstä vaikkakin se on paikoitellen todella raskasta. Mutta mulla ei kuulemma ollut tähän päätökseen mitään valtaa, joten jätin asian sikseen.

Milly oli innoissaan kuullessaan, että Boe voi hyvin. Se on sopeutunut uuteen talliin mainiosti ja syö, liikkuu ja kakkii ihan normaalisti. Se pääsee kesällä nautiskelemaan laiduntamisesta muiden tallin hevosten kanssa ja olin ilmoittanut meidät Ranch Trail valmennukseen, mikä oli aika hurjan reipasta meiltä. Tallilla järjestettäviin estekilpailuihin osallistuminen houkuttelisi myöskin, mutta se on vielä harkinnan alla.

Pojista en voinut oikein kertoa muuta, että meidän koulussa oli muutamia ihan söpöjä tyyppejä, joihin en ollut ehtinyt tutustua sen enempää. Milly suorastaan vaati, että etsin näiden äijien somet, jotta kaverini voisi tehdä sitä kuuluisaa salapoliisintyötään ja stalkkeroida heistä kaikki mahdollinen tieto irti. Vastasin kohteliaasti, että ei kiitos, sillä en ollut tullut tänne etsimään jotain romansseja, enkä todellakaan tarvinnut parhaan kaverini background check- palveluita. Ainakaan vielä.

”Että sellasta kuuluu”, huokaisin ja suoristin selkäni takana olevan vihreän tyynyn.
”Woah, siinä on kyllä muutama juttu sulateltavaa ja silleen”, Milly haukotteli. ”Entäs joko sulla on ikävä kotiin? Ootko kuullut sun isästä mitään?”
Naamallani ollut rento ilme tipahti välittömästi kuullessani Millyn kysymyksen. Olin ollut niin kiireinen kaiken kanssa, että en edes ollut ehtinyt ajatella koko asiaa. Olinko mä kuullut mitään isästä?

”En oo kuullut mitään, kai sillä on kiire uuden naisensa kanssa”, tuhahdin ja käänsin katseeni pois puhelimeni näytöltä. Koti. Mikä olikaan kodin käsite? Omalla tavalla koin kaipuuta takaisin Englantiin. Sateisille nummille, tutuille sivukujille ja kodilta tuoksuvalle lapsuudenkodilleni. Sinne, missä suurin osa läheisitäni olivat. Sinne, missä kasvoin, opin ja kehityin. Toisaalta en ikinä voisi palata siihen kotiin, en niin kauan, kun isäni asuisi siellä uuden naisensa kanssa. Äidin pettäminen oli samalla pettänyt myös mut ja mun luottamuksen isää kohtaan. En haluaisi olla sen kanssa enää tekemissä, ellei olisi pakko.

Toisaalta kun asiaa pohdin tarkemmin, mulla oli aika kotoisa olo täällä. Täällä mulla oli mun rakas äiti ja Boe, jotka olivat mulle kaikista tärkeimmät asiat koko maailmassa. Mulla oli uusia kavereita, jotka vaikuttivat mukavilta ja olin löytänyt paikkani vapaa-ajan harrastusten parista. Toki, täällä kaikki oli uutta ja jännää, eikä meidän koti tuoksu vielä kodilta, mutta ehkä se ei ole se rakennus, maa tai paikkakunta mikä tekee kodista kodin. Ehkä koti sittenkin meinaa niitä ihmisiä ja asioita, jotka saa sut kokemaan rauhaa ja turvallisuuden tunnetta. Joten ei, mulla ei ole ikävä kotiin. Mä olen kotona.

Mun vatsanpohjassa tuntui jännityksen tunne. Meidän pienestä, kodikkaasta kodista oli kuoriutunut aikamoinen juhlapaikka. Kelsey ja Sarah olivat tulleet mun luo jo hyvissä ajoissa valmistelemaan illan juhlia varten ja edellisviikolla ostetut koristeet olivat päätyneet koristamaan niin talon sisä- että ulkopuoltakin eikä niissä todellakaan oltu säästelty. Sarah oli kaivanut jostain varastostaan ties mitä kaikkea tilpehööriä koristeeksi, mistä mun ehkä lemppari oli pyöreä discojuhlalamppusysteemi, joka valaisi meidän koko keittiöolohuoneen sateenkaaren väriseksi. Sohvan takana katonrajassa leijailivat mun ja Kelseyn 16 ja 17 numeroiset folioilmapallot, joita todellakin tultaisiin käyttämään kuvissa taustakoristeina. Sarah oli myös yllättänyt meidät ihan itse leipomalla kaksikerroksisella perinteisellä täytekakulla. Kakku oli koristeltu kermavaahdolla ja marjoilla ja sen keskellä oli synttärit kynttilät meille molemmille. Kakusta oli pakko napata kuva muistoksi, sillä tiesin, että se ei kauaa kauniina säilyisi.


Laskin viimeisen lasimaljakon äidin makuuhuoneen lattialle ja lukitsin huoneen oven perässäni avaimella. Avaimen piilotin eteisen lipaston päällä olevaan kasviruukkuun, ihan siltä varalta, että se onnistuisi katoamaan mun taskusta illan aikana. Mä olin päättänyt jo hyvissä ajoin juhlia suunnitellessani, että äidin huone tulisi pysymään visusti lukossa koko illan ajan, jotta voisin minimoida kaikki mahdolliset vahingot, jota mun rakkaat kutsuvieraat varmasti onnistuisivat tekemään. Mitä vähemmän selitettävää äidille, sitä parempi. Se kuitenkin edelleen luuli, että pelkästään Sarah ja Kelsey tulivat yökyläilemään meille tänä yönä sen ollessa toisessa osavaltiossa lapsuuden kaverin polttareissa. Pienet valkoiset valheethan ovat ihan fine, eiks niin?


Painoin keittiötason päällä olevan kaiuttimen päälle ja puhelimeni yhdistettyä laitteeseen, laitoin Spotifysta soimaan hype music that everyone knows- soittolistan soimaan.


”That’s the spirit!” Sarah kiljaisi jääkaapin viereltä, kun Walk The Moonin ”Shut up and Dance” alkoi soimaan kovaäänisesti kaiuttimista. Sarah ja Kelsey alkoivat laulaa biisin sanojen mukana ja hyppelemään pitkin keittiötä, käyttäen pöydällä lojuneita lusikoita mikrofooneinaan. Naurahdin ja liityin joukkoon riemuisaan tanssien ja laulaen oikein kauniisti nuotin vierestä. Hetken riehumisen jälkeen säädin kajareiden äänenvoimakkuutta hitusen pienemmälle, jotta saisimme vielä tehtävät valmistelut valmiiksi ennen ensimmäisten vieraiden saapumista.


Mun boolin terästämiseen tarvittavien ainesosien hankkiminen oli jäänyt vähän viimetinkaan, mutta kaikeksi onneksi olin löytänyt itselleni hakiksen ihan ajoissa. Tosin tämä mun hakija ei ollut ajoissa, sillä pullojen piti olla mun hallussa jo kahdelta ja kello näytti nyt jo neljää, eikä juomia ollut lähimaillakaan. Olihan tässä vielä tunti aikaa…


”Pitäiskö meidän laittaa se beerpong pöytä jo valmiiksi? Ei olisi sit kauheeta säätämistä, kun porukka on jo ehtinyt perille”, Kelsey keskeytti mun ajatukset.

”Ihan hyvä ajatus, tosin mulla ei oo mitään hajua, että miten se laitetaan kasaan”, vastaan.

”Ei se mitään serkkuseni, mä, beerpongin kuningatar hoidan asian pikimmiten!” Sarah vastasi teatraalisesti ja pöyhisteli rinnuksiaan.

”Mutta jos Kelsey sulla ei oo mitään muuta menossa nytten, niin voisin tarvita apukäsiä siinä kasailussa. Autotalliinhan se pöytä meni?”

”Eipä täällä oikein muualla oo tilaa, ellei sitä haluu viedä pihalle”, vastasin ja käännyin takaisin minipitsojeni pariin. Kelsey ja Sarah katosivat autotalliin iloisesti puhellen, ja mä jäin itsekseni keittiöön paistelemaan pitsoja valmiiksi. Vilkaisin kelloa. 16.38. Pitäisiköhän mun soittaa? Sen ois pitänyt olla täällä jo ajat sitten ja kohta tulisi jo kiir- ovi kello soi. Laskin kädessäni olevan uunipellin hellan päälle ja kiiruhdin ovelle. Joko siellä oli herra matti myöhäinen tai joku erittäin aikainen lintunen valmiina juhlimaan. Ulko-oven ikkunan läpi pystyin erottamaan pitkähkön mieshahmon siluetin. Juomat olivat vihdoin täällä.



”Siinä ois ne mitkä sovittiin”, blondi, Kaneksi esittäytynyt mies sanoi ja ojensi mulle muovikassin. Miehen ilme oli nollalukemilla ja pystyin haistamaan tupakan aromin sen vaatteista. Miks se oli niin tuiman näköinen?

”Kiitos”, vastasin varovasti ja käännyin takaisin sisälle aikeissa sulkea ulko-ovi perässäni. Ovi kuitenkin pysähtyi kesken matkan ja näin, kuinka Kane piti ovea auki kädellään. Mies nojautui lähemmäs ja katsoi mua kulmat kurtulla suoraan silmiin. Tuntui ihan siltä, kun se olisi nähnyt suoraan mun sieluun ja saanut tietää mun kaikki suurimmat salaisuudet yhdellä vilkaisulla.

”Muista sitten, että mitä sovittiin. Mä pidin mun puoleni tästä sopimuksesta ja odotan, että sä teet samoin”, mies sanoi tasaisella, rauhallisella äänellä. Kylmät väreet menivät mun koko kropan läpi.

Nielaisin hermostuneena ja vastasin: ”Joo joo, kyl mä tiiän”, ennen kun käännyin toistamiseen ympäri ja suljin tällä kertaa onnistuneesti ulko-oven perässäni. Sarah ja Kelsey kiiruhtivat autotallista ja kyselivät, että kuka kävi ovella. Vastasin naama valkoisena vain, että juomat tuli ja kipitin vähäsanaisesti keittiöön valmistelemaan boolia.




Vieraat alkoivat valua paikalle aika tasaisesti viiden jälkeen. Kutsussa toki oli ilmoitettu, että paikalle saa saapua viiden jälkeen, joten oli ihan odotettavissa, että kaikki ei paikalle saavu ihan heti tasalta. Toisaalta hitaasti paikalle saapuvat vierailijat mahdollistivat kaikille tasapuolisen tervehtimisen ja seurustelun alkuillan innostuneessa ilmapiirissä. Amber saapui paikalle ensimmäisenä (ja taisi myös lähteä ekana), ja oli kyllä kiva nähdä sitäkin välillä ihan juhlimassa eikä aina ratin takana muita kuskailemassa. Amberin mukana paikalle saapui sen ja Sarahin luokkalaisia (sekä niiden tuttuja) keidenkä nimistä mulla ei ollut mitään hajua. Muutaman tutun naaman mä tunnistin muun muassa Mores Creekiltä ja koulusta.


Brandyn saapuessa paikalle mulle tuli tosi huojennut fiilis. Vaikka uusiin ihmisiin tutustuminen oli tosi kivaa ja silleen, kaipasin tuttua seuraa. Sellaista seuraa, missä ei tarvinnut esittää olevansa cool tai mielenkiintoinen vaan sai ihan rauhassa heittää mautonta läppää miettimättä vastapuolen mielipiteistä.


”Brandy ihana nähdä sua!” huudahdin tallikaverilleni musiikin pauhatessa taustalla ja avasin käteni halauksen toivossa. Brandy vastasi halaukseeni tiukalla halauksella.

”Kuin myös! Ja hyvää syntymäpäivää synttärisankarille. Synttärisankareista puheenollen missä Kelsey on? Pitää käydä sitäkin onnittelemassa.” Talutin Brandyn eteisestä keittiöön (hurjan pitkän matkan siis), missä Kelsey miksaili boolin toista satsia kasaan.

”Onnea sullekin Kelsey!” Brandy toivotti.

”Kiitos! Maistuuko booli? Ihan ite miksasin, siitä tuli mun mielestä aika hyvää”, Kelsey kehui ja kaatoi Brandylle kupillisen punertavaa seosta. Tytöt alkoivat hyväntuulisesti jakamaan kuulumisiaan keskenään. Mä jäin katselemaan huoneessa hengailevaa väkijoukkoa, kunnes mun katse suuntautui aukeavaan ulko-oveen. Ovesta astui suloisiin vaatteisiin pukeutunut Trinity, joka katsahteli ympärilleen kuin mikäkin väkijoukkoon eksynyt lapsi. Kiiruhdin tervehtimään uutta tuttavuuttani ja toivotin tämän tervetulleeksi meidän pieneen majaamme.


”Tuu peremmälle, niin mä esittelen sut kaikille!” ehdotin jahka pakolliset toivotukset ja tervehtimiset oli hoidettu alta pois.

”Brandyn sä olitkin jo tavannut, mutta tässä on mun toinen tallikaveri Kelsey ja mun serkku Sarah. Ja sen kaverit Amber ja Clara”.

”Vou, aika ikävää sanoo tolleen”, Amber letkautti ja katsoi muka loukkaantuneena poispäin musta. ”Mä luulin et me ollaan kans kavereita keskenään, ei mitään ”serkun kavereita””.

”Haha”, vastasin hymyillen.


”Ya’ll know what time it is! Truth or Dare!” kuului huuto musiikin takaa kannustavien äänien kera. Katsoin seurueeseeni päin kysyvästi.  Amber ja Clara pudistelivat päitään heti ensimmäisenä, mutta muut seurasivat mua sohvan ympärille kertyneeseen rinkiin.

”Synttärisankarit saa aloittaa”, joku Amberin kaveri sanoi istuessaan takan viereen. Katsahdin Kelseyhyn päin.

”Sä voit aloittaa”, nyökkäsin ja ojensin tyhjän kaljapullon hänelle.
”Truth or dare?”


Mulla alkoi jo lievästi tuntumaan päässä, kun huomasin että Kansas oli vihdoin saapunut paikalle. Nousin ringistä seisomaan ja horjahdin hieman taaksepäin miltei kompastuen vieressä istuvaan Kelseyhyn. Kansas nappasi kädestäni kiinni ja vetäisi mut takaisin jaloilleni.


”Oh- ou, ollaanko täällä jo ihan hyvissä ilman mua? Montako White Clawta on jo tullut lipitettyä, kaksi?” Kansas virnistää ja päästää irti mun käsivarresta.

”Sun yllätykseksi, tänään on juotu vähän muutakin kuin White Clawta. Kannattaa maistaa boolia, siinä on ihan kivasti potkua”, hymyilin hölmösti kissapipopäälle takaisin.

”Ai ilmaista viinaa? Count me in”.

”Kunhan et juo koko kippoa tyhjäksi niin siitä vain”, virnistän ja jatkan: ”Pelaillaan muuten totuutta ja tehtävää, että mukaan vaan, jos kiinnostaa”.


Istuin takaisin rinkiin juuri sopivasti, sillä pullo pysähtyi osoittaen mua päin. Katsahdin ringissä istuvaa väkijoukkoa ja yritin paikantaa edellistä pelaajaa. Ennen kun ehdin löytämään mun tulevaa tuomion antajaa, matala ääni kuului jostain oikealta: ”Totuus vai tehtävä.” Käänsin katseeni tutun näköiseen jätkään. Se oli se suloinen seniori Mores Creekiltä. Mitä hittoa se teki mun ja Kelseyn juhlissa?? Tunsikohan Kelsey sen jostain? Tai ehkä se oli joku Sarahin tutun tuttu, joka tuli vain kuokkimaan tänne. Mutta silti! SOS.


”Niin, että kumpi se olisi?” poika kysyi uudelleen ja huomasin jääneeni tuijottamaan tämän tummanruskeita silmiä.

”Ööh… to-totuus, joo”, vastasin hieman epäröiden ja yritin saada ajatukseni kasaan.

”Sano kolme viehättävintä piirrettä jätkissä”, senioripoika sanoi ja suoristi selkänsä virnistäen muhun päin. A p u a. Mitä tällaiseen kuuluisi vastata??

”Piirrettä… noh… huumorintaju, älykkyys ja... kiltteys?” vastasin taas hieman epäröiden. Nappisilmä nyökkäili ikään kuin hyväksyen vastaukseni ja pyöräytin pulloa. Pullo pysähtyi juomaansa siemailevan Kansasin kohdalle ja ennen kun ehdin edes kysyä kysymystäni, Kansas ilmoitti tekevänsä tehtävän.


”Selvä, täältä pesee! Käy pulahtamassa vastapään talon uima-altaassa”, vastaan hymyillen ilkikurisesti. Kansas katsoi mua hetken aikaan hieman mietteliäällä ilmeellä.

”Bet”, Kansas huikkasi pinkoessaan kohti ulko-ovea.

”Ei hätää, ei ne yleensä oo kotona viikonloppuisin”, huusin Kansasin perään lohduttavasti. Muutama juhlija lähti pojan perään varmistamaan tempun suorituksen hyväksytyksi. Mä istuin hymyillen ringissä ja hihitin itsekseni.



Ei mennyt kauaakaan, kun Kansas jo saapui takaisin yltä päältä märkänä, voittajan ilme naamalla. Kaivoin sille eteisen kaapista pyyhkeen kuivaamista varten.

”Emmä oikeasti ajatellut, että sä oisit mennyt sinne. Oisit ihan hyvin voinut vaan juoda sun juomasta” sanoin hieman pahoittelevasti.

”Sä et selkeesti tunne mua tarpeeksi hyvin. Täällä ei nössöillä”, Kansas naurahtaa mulle takaisin.



Mun illan muistot alkavat hämärtymään totuus vai tehtävän perään pelatun beerpong matsin jälkeen. Otin aika kovasti turpaani, mikä meinasi sitä, että mä myös join aika paljon. Sanotaanko vain, että humala taisi olla läsnä. Muistan, kuinka koko asunto pyöri mun kävellessä kohti takaovea. Taisin kompastua kivetyksellä ja kaatua naama edellä nurtsille. Taisin myös istua sen senioripojan kainalossa jossain kohtaa. Mikä sen nimi olikaan? Cameron? Christian? Christopher se taisi olla. Chris lyhyesti. Kuitenkin – mun mukava hetki sen kanssa sohvalla keskeytyi jossain kohtaa yöllä, kun Kelsey kiiruhti hakemaan mut sieltä sohvalta. Muistan myöskin, että kompastuin matkalla, mutta Kelsey ja Trina auttoivat mut pystyyn ja jeesasivat mut ovelle asti. Ovella seisoi vihaisen näköinen, tuttu mies.


”Mitä hiii-hittoa sää täällä oikein teet”, oli ainoa, mitä sain sammallettua.

Päätä särki. Olo oli hikinen ja tukala. Pyörin peittoni alla yrittäen löytää sopivaa asentoa, missä huono oloni helpottaisi edes hitusen, mutta tuloksetta. Pidin silmiäni kiinni, sillä en halunnut ikkunasta tulevan häikäisevän valon pahentavan mun jomottavaa päänsärkyäni. Suuta kuivasi myös ikävästi. En kauaa jaksanut vaikerrella sängyssäni, kunnes oli ihan oikeasti pakko nousta vessaan ihan vessahädän vuoksi. Avasin silmiäni varovasti ja näin mun tutun ja turvallisen huonee- hetkonen? Miksi hitossa mä olin nukkunut olkkarin sohvalla tän yön? Nyt ei kyllä ihan muisti taida pelittää normisti… Nousin varovaisesti ylös istumaan, mutta en ilmeisesti tarpeeksi varovasti, sillä koko olohuone pyöri mun silmien edessä.


”Kuinka paljon mä oikein joinkaan eilen?” vaikeroin itsekseni ja hautasin kasvoni mun käsiin. Mulla ei varmaan ikinä oo ollut niin kamala olo, kuin nyt. Kädet tärisivät, kylmä hiki valui mun selkää pitkin ja päässä jomotti niin monella uudella eri tavalla, että mä en ees tiennyt, että se on mahdollista. Nojatessani käsiini mun katse kiinnittyi sohvan vieressä lattialla olevaan ämpäriin, vesipulloon, särkylääkepakettiin ja lappuseen. Jollain ihmeenkaupalla puhelimeni makasi (ehjänä!!) myös lattialla sohvan vieressä. Kurottauduin varovasti vesipulloa kohden ja nielaisin kaksi särkylääkettä isolla kulauksella vettä. Huokaisin ja nostin lappusen lattialta.


”Good morning party girl! Mä lähdin jo kotiin, mutta en kehdannut herättää sua kun nukuit siinä sohvalla niin suloisesti. Laitellaan viestiä, jahka heräilet!
xoxo,
Sarah”


Ai Sarahkin oli jäänyt tänne yöksi. Mahtavaa. Mun muistikuvat eiliseltä olivat hyvin vajaat ja pieni ahdistus alkoi kasvaa mun vatsassa. Mitä ihmettä eilen oikein kävi? Mitä mä oikein tein yöllä? Nyt kuitenkin oli pakko kiitää vessaan, eikä jäädä muhimaan eksistentiaaliseen kriisiin. Ponnahdin ylös, mutta löysin itseni nopeasti takaisin sohvan pohjalta. Selväksi tuli. Hitaasti sitten.


Kömpiessäni vessaan, katselin ympäri huonetta ja yllätyin. Oletin, että mua odottaisi tänään aivan jäätävä siivousurakka, mutta mun yllätykseksi koko asunto oli suht siistissä kunnossa. Pullot ja roskat oli kerätty jätesäkkeihin oven eteen, pöytätasot siistitty, jopa Kansasin käyttämä pyyhe löytyi siististi viikattuna pyykkikoneen päältä. Huokaisin helpotuksesta, ja lähetin pöntöllä istuessani Sarahille kiitosviestin kämpän siistimisestä. Kansasilta oli tullut muutama tunti sitten Instagramissa joku darrameemikuva, mihin reagoin ainoastaan asiallisella keskisormiemojilla. Just nyt mulla ei ollut energiaa sen kettuiluille. Aika pian mun puhelin pirahti uudelleen uuden ilmoituksen vuoksi ja avasin mun ja Sarahin keskustelun.


”Öö… en mä siel kyl siivonnut nukahin sun sänkyyn joskus puol kolmen jälkeen : D Jätin muuten ne mun aamupalatiskit sinne lavuaariin, sori!”


What?


Kuka hitto täällä oli sitten siistinyt? Joku kotitonttu? Kelsey? Brandy? Ei perse.


Mun päähän oikein sattui, kun yritin muistella mun viimeisiä muistikuvia illasta. Jossain kohtaa join Kansasin kanssa kilpaa boolia. Sen jälkeen istuin siinä sohvalla ja sit menin (avustettuna) ovelle ja siellä ovella oli joku tuttu… Kane? Mitä ihmettä se teki ovella?? Ei sitä tietääkseni oltu kutsuttu juhlimaan. Toisaalta kutsumattomuus ei ollut kyllä monia muitakaan juhlijoita estänyt tulemasta paikalle. Siitä ovelta mä taisin suunnata Kelseyn kanssa vessaan tyhjentämään mun sen illan nauttimat ruuat ja juomat vessanpönttöön. Namskis.  Sit vintti on taas ihan pimeänä. Mulla on ihan joku hämärä kuva, että joku saattoi kantaa mut vessanlattialta sohvalle. Ehkä Kelsey? Tai Kansas. Ei, ei se ollut sekään, sillä muistan nähneeni vilauksen sen huvittuneesta naamasta.


Ei kai se Kane joutunut kantamaan mua sohvalle? Ei, ei se voi pitää paikkansa… Miksi sitä kiinnostaisi jonkun teinitytön bileet niin paljon, että se tulisi pitämään täällä jotain järjestyksenvalvojan tapaista kuria? Valitettavasti mun muistikuvat onnistuivat paljastamaan Kanen kantaneen mut sinne sohvalle. Ihan. Kamalan. N o l o a. Miten mä ikinä uskaltaisin näyttää mun naamaani enää tallilla? Tai ylipäätään Wilmingtonissa, sillä ainakin musta tuntui, että puoli kylää oli löytänyt tiensä meidän kämpille viimeyönä. Oh no. Ei tää voi olla oikeesti totta. Nojauduin jo toistamiseen mun kämmeniin tänä aamuna. Sitä morkkiksen määrää ei voi sanoin kuvailla. Tunsin, kuinka mun naama punoitti noloudesta ja kurkussa tuntui kasvava palanen. Ei. Mä en itkisi jonkun ”hieman” villihkön illan vuoksi. Mä purisin hammasta ja päätin sillä hetkellä, että mä antaisin asian olla. I’d own it.


Selvittyäni vessanpöntöltä, suuntasin peilin ääreen. Mun leukaa jomotti lievästi, sillä olin kuuleman mukaan faceplantannyt takapihan nurtsille oikein kauniissa kaaressa. Mustelmaa siinä ei ainakaan vielä näkynyt, mikä oli ihan positiivista. Varmasti sen saisi jollakin peitevoiteella peiteltyä, mutta siihen rumbaan en mielelläni lähtisi. Äiti saisi varmasti slaagin, jos näkisi mulla naamassa mustelman ja varmasti kuulustelisi mua siitä, kuin kuin jossain CIA:ssa konsanaan. Aivan varmasti murtuisin ja kertoisin kaiken. Ja siitähän vasta soppa sitten syntyisi. Juuh, ei kiitos.


Äitistä puheenollen, olikin jo aika avata eomman huoneen ovi ja palauttaa tavarat omille paikoilleen. Ihan vain, että en unohtaisi asiaa ja joutuisi tekemään sitä sitten ihan viimetingassa. Köpöttelin zombimaisesti eteisen lipastolle ja tungin käteni kasviruukkuun avainta etsien. Hetkinen – missäs se avain oli? Tänne ruukkuun mä sen muistan jättäneeni… O-ou.

Ei kait siinä, kai se oli aikakin herättää se sisälläni elävä pikkurikollinen ja opetella youtube- tutoriaalin avulla lukon tiirikoiminen. Vieläpä elämäni darrassa. Aika ironista, mut mikäs siinä. Tervetuloa Wilmingtonin kesä.

---

Kansasiin törmääminen keskustassa oli ollut aika yllättävän miellyttävä yllätys. Olin tullut keskustaan Sarahin kanssa hengailemaan hetkeksi aikaa ennen sen työvuoron alkua Wendy’sissä. Mulla oli suunnitelmissa käydä keskustan kirjastossa ja mennä lukemaan kirjoja Forest Beans kahvilaan siihen asti, että äiti pääsisi iltavuorosta kotiin. Mulla kun ei sitä korttia vieläkään ollut, saatikka omaa autoa, jolla ajella ympäriinsä.


Mun suunnitelmat menivät vähän uusiksi, kun Kansas ilmestyikin kuin ilmasta mun vierelle. Mutta kenties se oli parempi näin, sillä mä kyllä kaipasin hieman irtiottoa sen maastoestevalmennuksen jälkeen. Vaikka maastarit mulle ja Boelle nyt tuttuja olivatkin, oli uuden valmentajan silmän alla oleminen vähintäänkin… raskasta. Ja siihenhän tämä hengailu oli kuin parasta lääkettä. Mun ei tarvinnut murehtia siitä mitä mä sanon tai siitä, miten mä asioita tein, sillä Kansasia ei selkeästi kiinnostanut. Paitsi mun jäätelömaun valinta vissiin kolahti sille johonkin syvälle. Se kehtasikin verrata mun rakasta minttusuklaajäätelöä hammastahnaan. Niinkun, jos sun hammastahna maistuu jäätelölle niin mä ainakin ostaisin sitä. Tekisi koko hampaidenpesuprojektista paljon mukavemman.


Pitäisi useamminkin hengata tallikavereitten kanssa tallin ulkopuolella. Nytkin mä opin Kansasista monia uusia juttuja, jotka ei välttämättä ois ees talliympäristössä tullut esille. Esim sen, että se osaa myös joskus keskustella ihan järkevästi, järkevistä asioista ilman jatkuvaa piilovittuilua tai vitsailua. Oli oikeastaan aika… virkistävää nähdä siitä tällainen puoli.


Se, että meillä oli ihan fiksujakin keskusteluita, ei toki meinannut sitä, ettei perseilylle ollut tilaa. Istahtaessamme erään lehtipuun juurelle ihastelemaan auringonlaskua onnistuimme löytää taas vaihteeksi kinastelemisen aihetta. Meidän kielenheittomme ei kuitenkaan pilannut tätä aika upeaa luonnon valoshow’ta taivaalla, vaan onnistuin nappaamaan muutaman ihan kivan kuvan muistoksi.

Mallailin edellispäivänä ostettuja uusia farkkushortsejani peilin kautta. Oltiin käyty Kelseyn, Harperin ja Brandyn kanssa kaupoilla Boisessa ja mun matkaan päätyneet ruskeat farkkushortsit saivat kokea neitsytmatkansa tänä iltana. Mä olin nimittäin menossa treffeille. Enkä ihan kenenkä tahansa kanssa, vaan sen niin ihanan hurmaavan Chrisin kanssa. Siis sen Chrisin kanssa. Ajatuskin koko tapahtumasta sai mun vatsan täyttymään perhosilla ja pään sekoamaan mitä ihanimmilla toiveajatteluilla.



Mun ja Kelseyn synttäreiden jälkeen mä ja Chris alettiin juttelemaan Instagramissa aika ahkerasti. Aluksi juttelu oli normaalin smalltalkin tasoista höpöttelyä, mutta pian meidän välillemme syntyi aika syvällisiäkin keskusteluita. Chris ilmaisi toiveensa tulevaisuuden opiskeluiden suhteen, ja mä kerroin mun muutosta Wilmingtoniin. Jossain kohtaa Chris pyysi mua katsomaan uusinta Indiana Jonesta Wilmingtonin herttaiseen Cinema- elokuvateatteriin sen kanssa. Tästähän mä sekosin aivan täysin ja soitin kaikki Millyt kumppaneineen läpi, että mitä hittoa tällaiseen kuuluisi edes vastata. Totta kai mä sitten suostuin, mikä sai mut tosin voimaan pahoin (silleen hyvällä tavalla). Treffejä edeltävänä iltana en tainnut nukkua kuin muutaman tunnin.



Äiti oli juuri saapunut töistä, kun mä ulostauduin mun huoneesta tälläytyneenä. Köpöttelin varovasti sen eteen ja kysyin miltä mä näytän.

”Oh my…”, eomma ihasteli ja siirtyi lähemmäksi tutkailemaan mun ulkomuotoani.


”Missä vaiheessa mun pienestä tytöstä kasvoi näin kaunis nuori nainen?” äiti jatkoi nostaen kätensä suunsa eteen. ”Pyörähdäpä ympäri.”

”Äiti pliis…” yritin, mutta tein niin kuin pyydettiin. Pyörähdin nopeasti ympäri ja katsahdin kiusallisen näköisenä äitiini päin. Äidin katse muuttui kuitenkin nopeasti ylpeästä ja ihailevasta, huolehtivaan ja murehtivaan ilmeeseen.

”Ja tämä Chris… on kunnollinen poika? Ja te menette vain sinne elokuviin ja tulette sitten suorinta reittiä takaisin, eikö niin?” äiti aloitti huolehtimisen.

”On joo, tunnen sen edelleen sieltä koulusta, että ei tarvitse turhia murehtia. Mä laitan viestiä, jos tulee muutoksia suunnitelmiin.”



Äiti otti mut hellään halaukseen ja rutisti mua hetken aikaa ihan hiljaksiin. Halauksesta vetäytyessä se painoi nopeasti mun otsalle pienen pusun ja katsoi mut päästä varpaisiin vielä kerran. Olin varma, että näin sen silmäkulmassa pienen kyyneleen. Äiti ei tosin ehtinyt avata suutaan uudelleen, kun ovikello jo soi – Chris oli saapunut. Kiiruhdin avaamaan oven ja siellä mua vastassa oli brune deittiseurani, kauniin kukkakimpun kera.


”Good evening Ms. Cho”, Chris tervehti nähdessään mun äidin pilkistelevän olohuoneesta.


”Ja nää oli sulle”, nappisilmä sanoi ja ojensi kimpun mun käteen.



Chris parkkeerasi sen uudenoloisen bemarin lähelle elokuvateatteria. Koko automatkan ajan mun sydän oli pamppaillut mun rinnassa, kuin minkäkin maratonin juosseena ja mä yritin vain keskittyä mun hengityksen tasaisena pitämiseen. Mua jännitti aivan sairaasti. Kädet miltei tärisivät ja puhe takelsi. Matkalla Chris oli onneksi kuitenkin keksinyt meille juteltavaa, joten mä sain rauhassa keskittyä vain lyhyisiin vastauksiin ja myötäilyihin. Se jopa avasi mulle auton oven, kuin mikäkin herrasmies ja tarjoutui kantamaan mun repun, mistä tosin kieltäydyin. Ei se nyt niin paljoa painanut.



Kävellessämme popparit ja limut kädessämme meidän paikkojamme kohden, mulla vilahti mielessä, että olinkohan taas alipukeutunut tähän tilanteeseen. Toki, me oltiin tultu Wilmingtonin pieneen ja sympaattiseen elokuvateatteriin katsomaan Indiana Jonesia, joten ei tää nyt ihan mitenkään hirmu formaali tilanne ollut. Chrisillä oli kuitenkin siisti tummansininen polopaita päällä ja sen hiukset oli geelillä aseteltu paikoilleen nätisti. Eipä sen asu mun asusta kovinkaan paljoa poikennut, mutta noh, mä tapani mukaan yliajattelin kaiken.



Istahdimme paikoille 28 & 29 ja asetin mun zero kokisen penkin mukitelineeseen. Vilkaisin Chrisiin päin vienosti hymyillen ja laskin sitten katseeni takaisin mun polviin. Minne mun kaikki itsevarmuus olikaan kadonnut?? Tää äijä sai kyllä mun polvet tutisemaan aivan uudella tavalla, ja mä en tiennyt mitä mieltä mun pitäisi olla asiasta.



”Ootko sä nähnyt nää kaikki edeltävät leffat?” Chris kysyi nojautuen mua kohden. Vilkaisin pojan viekkaaseen naamaan ja tunsin, kuinka mun posket punottivat. Miksi ne punottivat niin paljon?


”Oon mä joo muutamia nähnyt, mut en varmasti kaikkia”, sanelin ujosti.


”Noh, eipä niitä montaa ookkaan ees tehty. Tää tais olla viides ja viimeinen mitä tehdään”, tummatukka vastasi tietäen ja nappasi popcornin suuhunsa.



Sali oli yllättävän tyhjä, miettien että kyseinen leffa oli juuri julkaistu. Itse jotenkin oletin, että meidän kanssamme katsomassa olisi puoli Wilmingtonia, mutta salissa oli ehkä noin kolmekymmentä ihmistä meidän lisäksi. Eipä se mua sinällään haitannut, sillä nyt mun ei ainakaan tarttenut kurkotella jonkun hujopin pään takaa valkokankaalle. Korokeistuimet kun ei nyt ehkä enää tällein 16- vuotiaana ollut se juttu.



Mä rentouduin leffan alkaessa huomattavasti. Ei tarvitsisi enää yrittää keksiä joitain mielenkiintoisia puheenaiheita, vaan voisi rauhassa keskittyä elokuvaan. Cinema – teatteri ei ollut ehkä mikään uusin ja hienoin elokuvateatteri, missä mä olin ollut, mutta siinä oli sellaista omanlaista tunnelmaansa. Siellä tuoksui vanha rakennus ja samettiset penkit eivät olleet lainkaan huonot istuttavat.


Mun rentous ei tosin kauaa kestänyt, kun pian huomasin Chrisin härväävän mun vieressä jotain – ja ennen kuin keksin että mitä, tunsin sen lihaksikkaan käsivarren kietoutuvan mun hartioiden ympäri.



M i t ä.



Mun koko kroppa jännittyi rautatangoksi ja yritin tasata mun kiihtynyttä sykettä hengittelemällä rauhallisesti. Mä istuin ihan suorana tappina tuolissa, kunnes tajusin, että niin, sitä voisi vaikka vähän rentoutuakin ja mä nojauduin Chrisin kainaloon varovasti. Mun nenä täyttyi Chrisin aromikkaan hajuveden tuoksulla ja kuulin, kuinka mun seuralainen hymähti hennosti.

Mun niskaa alkoi särkemään jo varmaan ensimmäisen viiden minuutin kohdalla, mutta en kehdannut liikahtakaan.



Leffa taisi mennä multa puoliksi ohitse, sillä mä keskityin enemmän Chrisin lämpimän käden hitaisiin liikkeisiin mun käsivartta pitkin. Me oltiin niin lähekkäin, että aina kun Chris käänsi päänsä mua kohden, mä tunsin sen lämpimän hengityksen mun päälaella. Katsettani en kuitenkaan kertaakaan kehdannut nostaa ylöspäin, vaan pidin sen visusti kiinni valkokankaassa.



Niin kuin mä mun äidille lupasinkin, me tultiin suorinta reittiä takaisin kotiin elokuvan loppumisen jälkeen. Olihan kellokin jo lähemmäs yhtätoista ja ulkona oli ihan pimeää. Perille päästyämme Chris nousi jälleen ensimmäisenä autosta ja kiiruhti reippaasti avaamaan mulle autonoven.


”Thanks, ei sun ois tarvinnut”, naurahdin hennosti ja nappasin mun repun pelkääjänpaikan jalkatilasta.

”Oh, I insist”, Chris sanoi teatraalisesti ja työnsi mustan auton oven kiinni. Mä hymyilin hennosti pojalle ja astelin muutaman askeleen kohti mun kotia, minkä kaikki valot nähtävästi olivat jo sammutettuna – äiti on ilmeisesti mennyt jo nukkumaan. Mun pää taisi olla edelleen sielä pilvilinnoissa, sillä en selkeästi varonut edessäni olevaa kynnystä ollenkaan, vaan kompastuessani horjahdin hälyttävää vauhtia kohti betonista jalkakäytävää. Millisekunnissa ehdin jo valmistautumaan karhean maan syleilevään vastaanottoon, mutta mun yllätykseni mun laskeutuminen oli paljon pehmeämpi. Ja lämpimämpi. Enkä mä tainnut edes osua maahan, sillä silmät avatessani näin Chrisin naaman ihan omani vieressä, implikoiden sitä, että mun satumainen prinssini oli onnistunut nappaamaan mut juuri ennen maahan osumista.



”Varovasti nyt… Olisi aika ikävää, jos sun nättiin naamaan tulisi ruhjeita”, Chris miltei kuiskasi vetäessään mut takaisin omille jaloilleni. Mä en sanonut mitään, vaan jäpitin siinä naama punaisena paikoillani, samalla katsellen, kuinka sen naama lähestyi pikkuhiljaa mun omaani. Perhoset mylläsivät mun vatsassa, kun valmistauduin tulevaan…


Käänsin pääni kuitenkin äkisti taloa kohden, sillä meidän pihavalot syttyivät yllättäen. Äiti oli herännyt.


Chris naurahti hennosti ja päästi mun vyötäröltä irti. Se saattoi mut etuovelle asti, kiitti illasta ja köpötteli takaisin bemariinsa. Kipitin hiljaa sisälle, vaikka tiesin, että äiti oli hereillä, odottamassa mua olohuoneen sohvalla.



”Noh, miten meni?” se kysyi viekkaasti, hieman väsynein silmin. Mun naamalle valahti mitä levein hymy ja vastassa muhineet perhoset pääsivät vallalle, kun aloin pomppimaan eteisessä intopiukeana.

Mun huone oli pimeä, kun mä kaaduin mun tuttuun ja turvalliseen sänkyyn. Se ei tosin tuntunut enää turvalliselta. Oikeastaan mikään, mikä vielä tänä aamuna tuntui tutulta ja turvalliselta, ei enää tuntunut siltä. Mun vatsassa oli iso möykky – aukko suorastaan. Musta aukko, mikä söi mun sisuskaluja yksi kerrallaan. Aukko, joka sai vatsan muljahtelemaan ja mun kurkun kuristumaan.


Voi,
menisipä se pois.


Katsahdin mun puhelimeen – ei ilmoituksia. Tai, ei ilmoituksia siltä, keneltä niitä halusin. Tai oikeastaan en haluaisi. Enpä mä sitä muuten olisi estänyt.

Tuntui kieltämättä pahalta estää se, sehän oli vain yrittänyt pyytää anteeksi. Vielä enemmän tosin sattui ne sen sanat, jotka kaikuivat mun päässä loopilla.

”Sillä on varmaan sun kaltaisia, sinisilmäisiä misuja joka sormelle ja varpaalle!”


Miten se kehtasi puhua mulle sillä tavalla? Tai haukkua Chrisiä? Tai muutenkin haastaa riitaa siinä Mikaelin ja Kelseyn edessä??

Mä vihasin itkeä julkisesti. Tai draamailla. Ja nyt mä löysin itseni aika ikävän, julkisen draaman keskeltä ja koko talliväki tiesi siitä. Miten mä kehtaisin näyttää naamaani siellä enää tän jälkeen?


En tiennyt, pelottiko mua enemmän se Kansasin kohtaaminen, vai se ajatus siitä, että sen sanomat asiat Chrisistä olisivatkin totta. Mitä jos se olikin täysi kusipää, fuckboy, player – kaikkea niitä, ja mä vain tyhmänä tyttösenä lankeisin sen ansaan? Mä sinisilmäisenä ja naiivina kuvittelisin meidän välillämme olevan jotain ja lopussa saisin keräillä mun rikkinäisen egon ja sydämen palasia ihan yksikseni.


Ei – ei se voi olla.
Chris on liian herttainen ja hurmaava ja mukava ja ihana, ei sillä olisi pokkaa tehdä sellaisia asioita.


Pyörähdin selältäni kyljelleni ja tunsin, kuinka mun alaluomella levännyt kyynel valahti mun poskea pitkin tyynylleni. Sitä kyyneltä seurasi toinen kyynel toistamiseen. Mun oli vaikea hengittää. Yritin pitää itkua sisälläni, mutta en onnistunut ja purskahdin hiljaiseen nyyhkytykseen. Hautasin naamani tyynyyni, jotta äiti ei heräisi mun metelöintiin.


Itku alkoi tehdä tehtävänsä ja aloin tuntea, kuinka mä valuin pikkuhiljaa kohti unien maailmaa. Keho tuntui painottomalta ja mun päänsärky lipui pikkuhiljaa pois. Mun mielessä tosin oli nyt selvä ajatus:

Kansas oli vain kateellinen nipottaja, joka ei tuntenut Chrisiä niin kuin mä tunsin. Se ei tiennyt mistään mitään. Ja mä niin näyttäisin Kansasille huomenna, että mimmoinen Chris oikeasti on.






Mä nukuin hyvin katkonaista, levotonta unta.


Chris haki mut neljältä ja ajoi meidät Wilmingtonin laitamille, pienen mäen päälle. Se avasi sen mustan bemarin takaluukun ja nappasi sieltä mansikkakuvioisen kestokassin sen olalle kantoon. Chris hymyili mulle ja mä hymyilin sille takaisin.


Gosh, he’s so hot.


Se vetäisi mut sen kainaloon ja me aloimme kävelemään mäen päällä olevan lehtipuun luo.

”Mä oon halunnut näyttää tän paikan sulle siitä hetkestä lähtien, kun mä tapasin sut. Nyt silmät kiinni”, Chris sanoi matalalla, pehmeällä äänellään ja asetti sen toisen kämmenen mun silmien eteen näönestoksi. Kylmät väreet vierivät mun selkärankaa pitkin, kun Chris talutti mua mäen päälle.

”Noni, nyt saa katsoa”, hän kuiskasi mun korvaan.
Puskien takaa mun edessä aukesi sanoinkuvailemattoman kaunis näkymä Wilmingtonin pelloille.


”Vau miten upeaa,” henkäisin katsellessani auringon lämmittämää maisemaa.


”Mulla on täällä vielä toinen yllätys sulle”, Chris sanoi ja käännyin ympäri. Chris oli levittänyt puun alle viltin ja koonnut siihen tuoreita mansikoita, pullotettuja juomia ja suklaata meille nautittavaksi. Mä menin ihan sanattomaksi enkä tiennyt mitä sanoa.

”Omg, mi- siis… ihana, kiitos”, onnistuin henkäisemään ja refleksinomaisesti halasin Chrisiä. Chris ei selkeästi odottanut tätä liikettä, sillä kesti hetken aikaa ennen kuin tunsin sen lämpimät, lihaksikkaat käsivarret mun vyötäröllä. Chris painoi sen pään mun olkapäälle, ja mä hengittelin sen tuoksua tasaiseen tahtiin. Mun vatsassa pöllysi perhoset, mutta onnistuin pitämään ne jotenkin aisoissa.


Me siirryttiin viltin päälle nauttimaan mun treffikumppanin tuomista herkuista ja alettiin juttelemaan niitä näitä samalla katsellessa meidän edessä aukeavaa upeaa maisemaa. Miten joku ihminen osasi olla niin täydellinen, mä mietin katsellessani Chrisiä sen puhuessa jostain, mistä en ollut saanut selvää varmaan viimeiseen viiteen minuuttiin. Se katseli peltonäkymään päin ja mä vain mietin, kuinka sen kasvot olivat kuin kreikkalaisista veistoksista veistettyjä ja kuinka sen silmät olivat täynnä sellaista… intohimoa, mitä en ollut kenelläkään aikaisemmin nähnyt. Sen tuuheat kulmakarvat esittivät sen tunteet täydellisesti ja sen tummansuklaan värinen tukka oli kuin mistäkin elokuvasta revitty: täydellisesti aseteltu ja leikattu. Chris käänsi päänsä muhun päin ja hymyili vienosti.

Ei hitto, kysyikö se jotain??


”Ööh... häh?” Kysyin varovasti, yrittäen peitellä mun totaalista keskittymättömyyttäni.

”Niin, että siis se sun hevonen vie vissiin aika paljon aikaa sun elämästä?” mulle toistettiin pienen naurahduksen saattelemana.

”Joo, viehän se”, mä myönsin ja käänsin katseeni pois pojan kasvoilta. En pystynyt millään katsoa sen silmiin ilman, että punastuin.

”Tosin, mä oon aika hyvin saanut sumplittua aina kaikki kaverit ja koulun Boen ympärille. Etenkin, kun tallit on aina ollut suht lähellä kotia ja kuskeja on riittänyt”, höpötin ja aloin nypläämään viltin reunaa.

”Mmm… eks sä saa kohta kortinki? Sithän sä voit ite ajaa tallille”, Chris totesi ja nakkasi mansikan suuhunsa.

”Joo, aloitin autokoulun tossa hetki sitten, mut en oo varma saanko mä omaa autoa – ainakaan heti. Ajelen varmaan äitin autolla sit aina silloin, kun se ei sitä tarvitse”, vastasin hieman nolostuneena. En ollut varma, olisiko meillä varaa pitää kahta autoa, etenkin nyt kun äitin palkka majatalossa ei ollut mikään parhain.


Chris ei vastannut mitään, joten käännyin katsomaan sitä päin kummastellen. Pieni tuulenvire heilautti sen ohimolla lepääviä hiuksia ja tuntui, että ympärillä oleva luonto hiljeni hiirenhiljaiseksi. Kuului ainoastaan mun sydämen järjettömän vauhdikas lyönti, joka tuntui kaikuvan korvissa asti. Chris aivan varmasti kuulisi sen myös. Meidän välillämme vaalinut hiljaisuus alkoi tehdä mut hulluksi ja halusin palavasti sanoa jotain, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Tuijotin Chrisin tummiin silmiin, kun se hivutti kätensä mun poskelle ja painoi huulensa mun omia vasten.

Leiripäivä oli taas kulunut silmänräpäyksessä ja löysin itseni makoilemasta mulle valikoituneesta alapunkasta. Päivän ratsastustunti oli mennyt aivan mönkään ja se jos jokin vasta harmitti mua. Oltiin tänne asti Boen kanssa reissattu ja mä en osannut keskittyä olennaiseen ja sähläsin liikaa. Puomitreenit kuitenkin olivat meidän yksiä lemppari juttuja! Onneksi iltapäivän rantapallo oli piristänyt mun fiilistä, ja mulla oli oikeasti aika hauskaakin, jos ei lasketa sitä kummallista, töykeää Robertia, joka läimäisi Mikaelia rantapallolla suoraan päähän, eikä edes pyytänyt anteeksi. En vaan tajunnut, mikä sen äijän ongelma oli?


Päivät leirillä olivat olleet niin kiireisiä, että mä en ollut edes ehtinyt ajattelemaan Kansasia ja meidän viimeviikkoista riitaamme. En tosiaan tiennyt miten tätä tilannetta kuuluisi lähteä purkamaan. En ollut vieläkään poistanut Kansasin estoa Instagramissa, vaikka kovasti olisinkin halunnut. Mitä hittoa mä sille olisin sanonut? Kiitos, mut ei kiitos?


Ugh.


Onneksi leirillä oli muitakin tuttuja tallikavereita, ja mun kanssa samassa mökissä majoittuvat May ja Sani olivat osoittautuneet aika mukaviksi tyypeiksi.
Päivän aktiiviset aktiviteetit alkoivat tuntua mun painavissa silmäluomissa. Mikään sänky ei ollut ikinä tuntunut näin mukavalta. Mun hoosiannaa aikaisemmin huutaneet lihakset rentoutuivat, kun mä käännyin kyljelleni, pujottaen peittoni mun jalkojen väliin. Voi mitkä makoisat yöunet mä saisinkaan…



Heräsin kesken unieni siihen, että mökkimme ovelta kuului lyhyt koputus. Katsahdin puhelimestani kelloa, 11.39PM. Kuka ihme koputtelisi tähän aikaan meidän mökkiimme? Huomasin että viereisessä punkassa nukkuva Sani oli myös herännyt ääneen.


”Kukakohan siellä on”, kuiskasin tytölle hiljaa, varoen Mayn herättämistä.


”Emmä tiiä… uskaltaakohan sitä avata?” Sani vastasi varoen noustessaan ylös. ”Ehkä siellä on joku leiriläinen?”


”Mm… noh, kohta selviää”, sanoin päättäväisenä vetäessäni lökäreitä ja yli-isoa hupparia ylleni. Lähestyin ulko-ovea varoen. Ovessa ei ollut ikkunaa, joten mulla ei ollut mitään tietoa, kuka siellä takana voisi olla. Ovesta kuului uusi varovainen koputus, mikä sai mut ja mun takana seisseen Sanin säpsähtämään.

Rohkaistuin ja avasin oven lukon. Oven takaa paljastui…
Kansas? Mitä hittoa se täällä teki??¨


Mulkaisin hermostuneen näköistä poikaa murhaavalla ilmeellä ja käännyin ympäri suuntana mun lämmin ja mukava sänky. Sani jäi seisomaan oven vierelle hämmentyneen näköisenä.

”Ei kannata vaivautua Sani, ei sillä mikään hätä oo, kunhan vittuillakseen tuli tänne”, ohjeistin blondia, joka huokaisi helpotuksesta ja painui takaisin pehkuihin.


”Hei, Yumi odota, mulla on sulle asiaa”, Kansas sanoi varovaisella äänellä ja nappasi mun ranteesta kiinni. Pyörähdin ympäri ja ravistin mun käden irti pojan otteesta.

"Enköhän mä oo sun asiasi kuullut", tuhahdin vastaukseksi.

"Eiku oikeesti", poika intti, ääni yllättäen kyllä pysyen säädyllisissä volyymeissa. Käänsin katseeni pojasta sinne peremmälle mökkiin, jossa se ihana, lämmin peti viileine tyynyineen odotti mua…

".. I can't stand this", Kansas tokaisi hiljaa, viitaten arvatenkin välirikkoomme.
Palautin katseeni kutsumattomaan yövieraaseen. Mä en muista nähneeni sitä noin... tyyni ja vakava ilme kasvoillaan varmaan ikinä.
Hengitin syvään ja huokaisin hiljaa.
".. Fine", myönnyin lopulta, nappasin kengät jalkaan ja pujahdin pojan seuraksi hiljalleen viilenevään Mainen yöilmaan.



Kävelimme hetken aikaa puhumatta sanaakaan. Tunnelma oli lievästi sanottuna kiusallinen, enkä mä oikein tiennyt, että mitä tuntea sillä hetkellä. En ollut odottanut Kansasin ilmestyvän ovelle tosta noin vaan, joten en ollut mitenkään varautunut tähän tilanteeseen. Mulla oli ollut koko viikon mielessä miljoona asiaa mitä mä olisin tahtonut sanoa Kansasille, mutta nyt kun mulla siihen oli mahdollisuus, suusta ei tullut sanaakaan. Viimeviikon tunneryöppy möyri mun sisällä mun keskittyessä pitämään hengitykseni tasaisena.


Me hiippailimme varovaisesti leirimökkien läheisyydestä pois, ja lähestyttiin rantaviivaa. Tällainen yöllinen yksin pihalla liikkuminen ei todellakaan ollut leirin sääntöjen mukaista, joten mua ei haitannut yhtään se, että liikuttiin kauemmaksi päärakennuksista. En tosiaan haluaisi jäädä kiinni.


”Mä… mä oon pahoillani, Yumi”, Kansas vihdoin aloitti. Mä pysyin hiljaa ja pidin katseeni pimeässä hiekkatiessä.

”Mä oon niin pahoillani, että laitoin sut sellaiseen tilanteeseen, en tiiä mikä muhun oikein meni. Tää viikko on ollut yhtä helvettiä, kun oon halunnut pyytää sulta anteeksi mutta… noh, sä et oo siitä mitenkään kovinkaan helppoa tehnyt…” Kansas jatkoi. Hymähdin hiljaisesti.

”Toivon pelkkää hyvää sulle ja Chrisille. Sun täytyy uskoa, että mä oikeasti haluan pelkästään sun parasta”, hän huokaisi ehkä hieman kiihtyneemmällä äänensävyllä. Mä olin edelleen hiljaa. Mun sydän hakkasi mun rinnassa tuhatta ja sataa. Kansas pysähtyi paikoilleen.


”Voitko… voitko sä sanoa jotain…? Et kai… et kai sä vihaa mua?”


En tiennyt mitä sanoa. Päässä pyöri miljoona eri skenaariota ja asiaa, mitä haluaisin kakistaa ulos mun sisuksista, mutta mitään ääntä en saanut aikaiseksi. Sen sijaan, että olisin puhunut, mä käännyin Kansasiin päin ja miltei heitin itseni sen rintaa vasten kietoen mun kädet sen ympärille.


”I could never actually hate you…”, sain vihdoin kakistettua ulos. Kyynel vierähti mun poskelle, kun Kansas vihdoin halasi mua takaisin.

”Vaikka sä olit ja ootkin aika perseestä”, niiskutin.



Kansas naurahti ja hetkellisesti tiukensi otettaan musta. Mä miltei tunsin, kuinka se oli sanomassa jotain, mutta ilmeisesti ajatteli asiaa kuitenkin ainakin kerran uudestaan. Ihan hyvä. Nyt se ei saisi pilata tätä.
Seistiin paikoillamme varmaan useita minuutteja, kun mä keräilin itseäni siinä tiukasti poikaa vasten kietoutuneena. Kuitenkin niiden useiden minuuttien jälkeen Kansas irrotti mut itsestään työntämällä mut hellästi kauemmas.
Niiskaisin, naurahdin, pyyhin kyyneleeni pois ja nostin katseeni sieltä jostain maanrajasta Kansasiin. Mun suupielissä viihtynyt, pieni hymy levisi hieman rohkeammaksi.
"... So… we're fine?" poika ehdotti toiveikkaana.


”Don’t jinx it”, vastasin ja löin Kansasin käsivartta leikkisästi nyrkilläni. Se oli ilmeisesti tarpeeksi selvä vastaus, sillä pojan naamalle levisi huojentunut hymy. Käänsin katseeni takaisin rantaviivaan kulmat hennosti kurtussa.


”Mä…”, aloitin varovasti. Kansas käänsi katseensa muhun päin kysyvästi, mutta en kehdannut pitää katsekontaktia.

”Mä halusin sanoa kanssa, että oon pahoillani. Mun ei olis pitänyt estää sua, etenkin, kun sä tulit vain pyytämään anteeksi. En tiiä mikä ihme muhun meni, mutta siinä mielentilassa se estäminen tuntui kaikista järkevimmältä vaihtoehdolta. Ja, noh, en oo uskaltanut ottaa sitä pois tässä viikonmittaa, vaikka oisin välillä ehkä halunnutkin”, sanoin vihdoin. Kansas naurahti pienesti ja käänsi katseensa rannassa vienosti aaltoilevaan järviveteen.


”Ei se mitään, täysin ymmärrettävä reaktio. Mut kai sä otat sen nyt pois? Mulla ois kasa lähettämättömiä reelsejä mitkä sun täytyy nähdä”, poika aloitti innoissaan.

”On the second thought, taidan pitää sen vielä hetken aikaa päällä, on ollut niin ihanan hiljaista, kun puhelin ei pärise joka minuutti”, kiusoittelin nauraen.

”Mä tiiän että sä pidät niistä, ei tarvitse juksata”, Kansas hymähti takaisin. Aloimme kävelemään takaisin mökkejä kohden.

”Mmhmm.”



Mun olo oli kevyt - raikas suorastaan, kun me saavuimme leirikeskuksen päärakennuksen edustalle. Illan yökävely oli ollut juuri sitä, mitä mä olin tarvinnut tältä viikolta – riidat oli nyt sovittu ja voisin jatkaa normaalia elämää murehtimatta turhaan jostain draamoista. Meidän keskustelumme paluumatkalla ei ehkä ollut ollut niin sujuvaa, kuin ennen riitaa, mutta olin varma, että ajan kanssa meidän ystävyytemme palaisi samalle tasolle mitä se oli ennen tätä kaikkea. Tällaiset asiat veivät aikaa, siitä olin varma.

Olin jo valmis painumaan takaisin omaan mökkiini nukkumaan, kun Kansas pysäytti mut ottamalla mun käsivarresta kiinni.
”Shhh!” se kuiskasi ja vetäisi meidät päärakennuksen nurkan taakse piiloon. Olin aluksi hämilläni Kansasin käytöksestä, mutta pian kuulin sen itsekin: joku tai jotkut liikkuivat pihamaalla. Mökkien suunnalta kuului soraan osuvien askelien ääntä sekä hiljaista keskustelua, mistä en tosin saanut mitään selvää.

”Anna mä vikaisen”, kuiskasin ja yritin kurkkia kulman takaa nähdäkseni, kuka pihamaalla tähän aikaan oikein liikkuisi. Kansas vetäisi mut nopeasti takaisin lähtöpaikalleni.

”Sä pysyt tässä. Jos se on joku ohjaaja ja jäät kiinni sulle tulee ihan varmasti jotain sanktiota siitä.”

”Ja sullekko ei tulisi?”

”Emmä niin sanonut, mutta epäilen että mun porukat ottavat tekstarin leiriohjaajalta pikkusen paremmin vastaan, kuin sun mutsi, joka varmasti saisi sydärin ihan vain siitä, että sä hengaat mun kanssa.” Pyöräytin silmiäni, sillä en voinut väittää vastaan. Äiti aivan varmasti murhaisi mut, jos saisi tietää mitä mä puuhailin sillä hetkellä.

”… Ilonpilaaja.”

Jäin katselemaan Kansasin tummaa hupparin takamusta sen kurkkiessa pihamaalle nurkan takaa. Askeleet olivat tulleet lähemmäs meitä ja pysähtyneet. Äänistä en saanut edelleenkään selvää, mutta ne kuuluivat paljon selkeämpinä nyt. Erotin ehkä kaksi tai kolme eri ääntä? Mitä ihmettä oli meneillään?

Kansas nojasi eteenpäin – ilmeisesti nähdäkseen paremmin. Huvittunut henkäisy pääsi pojan huulilta: ”Ei hitto, sehän on Cooper.”

”Cooper, mitä hittoa te täällä teette keskellä yötä”, kuulin Kansasin ihmettelevän sen jo pinkoessa seurueen luo pikavauhtia. Kiirehdin pojan perään hämmentyneenä.

Kävelin Harperin ja Brandyn kanssa leirikeskuksen päärakennuksen edustalle muiden leiriläisten perässä. Tänään ilta-aktiviteettina oli vuorossa paintballia, mikä kuulosti mun mielestä aika jännittävältä. Isä oli joskus muutama vuosi sitten vienyt mut pelaamaan paintballia sen kanssa ja vaikka mä lähdinkin sieltä silloin itkien kotiin, oli muistikuvani lajista yllättävän positiiviset.


”Noniin, hiljaisuutta kiitos!”, kantautui leiriohjaaja Miken tomera ääni jostain kauempaa. Keskustelun sorina hiljeni äkisti.

”Tänään vuorossa on paintballia tässä pihamailla ja metsikössä. Teidät jaetaan kahteen joukkueeseen, merkatut ja ei-merkatut. Merkatuille sidotaan hihoihin tällaiset kangaspalat”, Mike selosti ja esitteli kädessään olevia vaaleansävyisiä kangasriepuja.


”Miten tollaset kuuluisi ees erottaa jossain metsikössä? Ihan varmana ammun vahingossa jotain joukkoekaveria selkään”, Brandy kuiskasi hiljaa. Kohautin hartioitani ja jatkoin ohjeistuksen kuuntelemista.


Meille jaettiin kasa lievästi hieltä haisevia suojavarusteita, mitkä me sitten puimme päällemme hieman vastahakoisesti. Ties milloin viimeksi ne paidatkin olivat käyneet pesulla. Vaatteista lähtevä tunkkainen haju muistutti ala-asteen liikuntatuntien joukkoeliivien tuoksua. Yök.



Mä pääsin Brandyn ja Harperin kanssa ei- merkattujen joukkueeseen ja kun meille oli ohjeistettu aseiden käyttö ja kuulasäiliön täyttäminen, me siirryimme aloituspaikoillemme.
Paintballin säännöt vaihtelevat tosi paljon, mutta me pelasimme versiota, missä pitää eliminoida kaikki vihollistiimin pelaajat osumalla niihin, ennen kun kaikki oman tiimin jäsenet on eliminoitu. Meidät ohjattiin mäntymetsän päätyyn ja kun jostain edestäpäin kuului vihellys, saimme aloittaa pelin.


Jakauduimme pienempiin pikkutiimeihin. Mun mukana kulki Harper ja sen perässä Brandy. En tiiä millä mielellä muut olivat pelaamassa, mutta mä olin pelissä ihan täysillä mukana. Pelialue oli aika laaja - meillä meni useampi minuutti, ennen kun me kuulimme ammuskelun ääniä. Näköyhteyttä ei äänen tulosuuntaan ollut, mutta pystyimme paikantamaan sen kuuluvan tiheämmän puuston takaa.


”Kiivetään tonne kalliolle ampumaan, saadaan hyvä etulyöntiasema korkealta”, Harper ehdotti hiljaa meidän kyykistellen vehreän puskan takana.

”Hyvä idea! Tossa rinteessä on sen verran pusikkoa, että kukaan ei välttämättä ees huomaa meitä sieltä”, kuiskasin ja viitoin tiimiäni liikkeelle oikealla kädelläni. Kapusimme tiheän pusikon läpi korkealle sammaleiselle kalliolle. Asetuimme makuuasentoon pysyäksemme mahdollisimman huomaamattomina. Brandy jäi hieman alemmas rinnettä pitämään vahtia, ettei meitä yllätettäisi selästä. Edessä aukeavalla metsäaukiolla oli kiihkeän näköiset taistelut meneillään. Vihollistiimi oli saanut meidän puolellamme olevat Sanin ja Timben saarrettua, ja kaksikko yritti epätoivoisesti pitää pintansa puunrunkojen takana suojautuen.


Phew! Phew!

”Ouch!”


Saniin osuttiin. Tyttö nousi seisomaan piilostaan käsi ylhäällä ja alkoi kävelemään päärakennuksen suuntaan. Ennen kun ehdin paikantamaan Sanin ampujaa, Harper oli jo vauhdissa tykittämässä Iselaa päin.


”Hah, sainpas”, Harper hymähti hiljaa osuessaan kohteeseensa. Alhaalla aukeallla männyn vieressä seisova Isela katseli ihmeissään ympärilleen mutta nosti kuitenkin kätensä ylös eliminoinnin merkiksi ja lähti lampsimaan Sanin perään. Meidän keskittyessä Iselaan, Timbe oli vihdoin piiritetty eikä sillä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.


Phew! Phew!


Panokset lähtivät vasemmalta puoleltani. Katsahdin Harperiin päin. Tytön naamalla oli ilkikurinen virne. Käänsin katseeni takaisin puun takana kökkivään Timbeen, joka oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt, kuin vihollistiimin juuri eliminoituneet Ophelia ja Kelsey. Timbe käänsi katseensa kalliolle ja Harper vilkutti takaisin ylpeänä.


”Damn Harper, jätä vähän muillekin!” naurahdin.

”Mitä siel tapahtuu?” Brandy huikkasi rinteen alapäästä.

”Harper täällä esittelee vain todellista luonnettaan ja sniputtaa kaikki viholliset ykkösellä.”

”Äläs nyt, meni siitä muutama panos ohitse”, Harper nöyristeli meidän liittyessä takaisin Brandyn luokse.


Jatkoimme matkaa eteenpäin lähestyen pikkuhiljaa leirikeskuksen pihapiiriä. Sydän hakkasi niin jännityksestä, kuin ihan kuntoilustakin. Metsässä kömpiminen painavien varusteiden kanssa oli yllättävän rankkaa vaikkakin jännityksestä tullut adrenaliini auttoi jaksamisen kanssa.



Ketäköhän kaikkia oli vielä jäljellä?



Jalkani alla rasahti oksa, kun me hiivimme metsänreunalle. Kauempana pihapiirin oikealta puolelta pystyn erottamaan merkattujen tiimissä olevat Cooperin ja Mikaelin taistelemassa Priman ja Mayn kanssa. Skannaan aluetta mahdollisimman tarkasti mahdollisten vihollisten varalta. Harper viittoo eteenpäin: vanhan piharakennuksen luota saisi hyvin suojaa. Nyökkäsimme Brandyn kanssa Harperin ehdotukselle ja lähdimme juoksemaan kyyristyneenä rakennusta kohden. Metsänlaidan ja harmahtavan talon välillä oli parikymmentä metriä aukeaa, suojatonta aluetta.


Hiki valui otsaa pitkin ja suussa maistui rauta.

Pojat taisivat olla kiireisiä Priman ja Mayn ampumisessa, sillä pääsimme juoksemaan turvaan ilman—


Phew, phew, phew!


”Ai perkule!!” Brandy huusi pidellen olkapäätään.


Käänsin katseeni vasemmalle jarruttaen äkisti hiekalla, väistäen oikealta puoleltani lentävän panoksen. Nostin aseeni piipun ylös, tähtäsin ja vetäisin liipaisinta.


Phew, phew, phew, phew!


Osui ja upposi.


Puskassa istunut Jessica nosti kätensä ylös ja lähti lampsimaan kohti päärakennusta, nyrpistyneen näköinen Brandy kintereillään. Siirryimme Harperin kanssa talon seinän vierustaan vasten hengähtämään.


”Kaikki ok?” kysyin kaivaessani taskustani lisäkuulia aseeseeni. Harper henkäisi raskaasti ja pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan otsaltaan.

”Joo on. Toi kävi aika läheltä”, tyttö noteerasi. ”Tässä ois varmaan aika hyvä kämppimispaikka, saatais helppoja tappoja.”


”Samaa mieltä. Kato sä sitä vasenta reunaa, nii mä hoidan tän oikean”, nyökkäsin ja asettauduin asemiin. Vasta nyt, kun kunnolla pysähdyin ja annoin hengitykseni tasaantua, tajusin, kuinka kovaa mun sydän hakkasi. Sen pumppaus kaikui mun korvissa, enkä hetkeen kuullut mitään muuta. Naamalleni levinnyt puna lämmitti etenkin mun poskia ja ohimolla heiluva hiussuortuva kutitti mun ihoa. Mun katse ei pysynyt keskittyneenä eteenpäin, vaan se harhaili pihapiirin ja metsänrajan välillä.



Kuulin talon sivulta askeleita. Katsahdin nopeasti Harperiin päin – hän oli kuullut ne myös. Päätin ottaa riskin ja kurkistin kulman takaa äkisti, toiveena yllättää meitä lähestyvä vihollinen.  


Nähdessäni Mikaelin naaman painoin liipaisimen pohjaan ja tykitin.


Putputputputput!
Phew, phew!


Mun näkökenttää kohden lensi kuula, mikä räjähti mun aseen kuulasäiliöön. Mikael ei ollut niin onnekas, sillä useampi mun ampuma kuula lepäsi nyt levinneenä sen vihreässä maastocollarissaan. Siirryin takaisin suojaan ja hengähdin – mutta liian aikaisin.


Metsänrajasta hypähti esille Cooper, Kansas ja Robert, jotka armottomasti tykittivät mua ja Harperia takalistoon. Miten ne oli ehtinyt meidän taaksemme niin nopeasti??


”OUCH, riittää jo!” huusin, kun yksi ampujista ei millään malttanut lopettaa meidän tulitusta, nostetuista käsistä huolimatta. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, kuka tuo ampuja oli. Robert lopetti ampumisen vasta kun Cooper ja Kansas painoivat pojan aseen piipun maahan. Miten ihmeessä ne kaksi oli saanut Robertin mukaan niitten juoniin?


Pilliä vihellettiin rakennusten takaa – merkattujen tiimi oli voittanut. Kävelimme Harperin kanssa lannistuneina takaisin päärakennuksen luo. Me päästiin niin pitkälle, voitto oli käytännössä meidän silmien edessä.

Seuraavalla kierroksella me näytettäisiin niille – ja mä niin kostaisin sille Robertille.

Kevyt tuulahdus tervehtii mun kasvoja astuessani ulos Blue Mountain High:n pääovista. Nyökkään kiitokseni mun edeltä kulkeneelle tummatukkaiselle tytölle, joka oli jäänyt pitämään mulle ovea.
Iltapäiväaurinko paistaa puolipilviseltä taivaalta, maalaten tantereen kirjavaksi kultaisilla läiskillä ja tummilla varjoilla. Kesän kovimmat helteet olivat vihdoin alkaneet tehdä tilaa saapuvalle syksylle, ja ilma on niin ihanan sopiva.



Pyörittelen kädessäni mustaa Sharpie-tussia, ajatuksetta räpläten sen korkkia irti ja kiinni.

”…about different kinds of equipment, right?”
Hätkähdän, kun yhtäkkiä mun silmien edestä vilahtaa käsi.

“Hm? Sori, Yumi, mun ajatukset on ollu tänää vähä toisaalla…”, pahoittelen vaivaantuneena.

Käännyn katsomaan tyttöä, joka nyt hymyili mulle ymmärtäväisen näköisenä.



”Oh, hey”, jatkan. ”'Forgot to mention, but I gotta dip, like, 10 minutes before the clock today. I kinda promised Tony I’d help him film the game tonight.”

“Toki! Mun ois muutenki pitäny spurtata tasalta, Chris tulee hakee mut”, Yumi vastaa.

”Ai spurtata?”, virnistän sille. ”Aww, onko niin kiire pusuttelemaan sulhasta?”

Yumi pudistaa päätään. “Oh shut up, Austin”, se toruu mua. En kuitenkaan missaa miten sen posket helähtää tomaateiksi.

”Sorry, sorry…”, sanon pidätellen hymyä.

Yumi kröhää kurkkuaan, ja mä yritän parhaani mukaan perfectaa mun uskottavimman pokerinaaman. Yritän.



”So… polaroids today”, tyttö toteaa mun viereltä rikkoen hieman painostavaksi muuttuneen tunnelman.

Mun katse löytää mun kädessä lepäävän kameran. ”Jep, ja vieläpä mustavalkosia.”
Vihellän kevyesti, katsahtaen taas Yumiin päin. ”Ready to capture some enigmatic film noir typa shit?”, kysyn siltä huvittuneena.

“Think the term you are searching for is noir photography, you cinephile – this ain’t film class”, Yumi virnuilee.



”Speaking of”, hihkaisen, välittämättä sen huonosti maskeeratusta takaisinvittuilusta. “Ya should take film as lit next year. 'Think that could actually be real helpful with your photography.”

“Hmm… Ehkä, mun pitää vähän miettiä”, Yumi vastaa pohtien. ”Tai sillee, ollaan sennuja ens vuonna. On varmaan aika hektinen aikataulu tiedossa. Millanen se kurssi siis ois?”

“No siis, käydään kai elokuvatuotannon historiaa sillee vuosikymmen kerrallaa. Katotaan ain kerran viikkoon joku klassikko, käytetään sit loppuviikko sen analysoimiseen", selitän, kohauttaen mun harteita. "Siis se on oikeesti sillee iha rento kurssi, nii en mä oikeen jaksa uskoo et se mitenkää kuormittais sun lukkarii. Sitä paitsi ne yleensä nimenomaa haluu sinne sennuja. Ei suostu edes ottaa junnuja nuorempia, pelkää ettei ne ota sitä tarpeeks tosissaa tai jotai.”



Me oltiin suunnattu pihan poikki nurtsille, jossa pehmeä ruoho nyt taittui meidän askeleiden alla. Siinä kun kannattelen kameraa, mun huulet vetäytyy pieneen hymyyn. ”Say”, aloitan, “while technically it ain’t really a film noir… The first film we watched was actually Citizen Kane – “

“Citizen Kane?”, Yumi keskeyttää mut.

Se katto mua hassusti. "Ya never heard of it?”, kysyn siltä vähän yllättyneenä.

“No”, Yumi vastaa. “What, that some sorta story about a grumpy smoke smelling dude with a horse that's too small for him?”

Katon vuorostani tyttöä oudosti. ”Ei”, vastaan kysyvällä äänensävyllä, pudistaen päätäni.
”...Se kertoo sellasen rikkaan sanomalehtimogulin elämästä. Äijän kuolemaan liitty mysteeri jota siinä yritetään selvittää, mut tyyppiin liitty iha sikan kaikkii hämäriä konflikteja. Siis basically siinä käsitellään vallan ja rahan vaikutusta ihmiseen."

"Se oli itseasias tosi kontroversaali elokuva aikanaan. Ihmiset vertas sitä Kanea William Randolph Hearstiin, joka oli tunnettu miljardööri kustantaja joskus 20-luvun alussa. Tosi sus heppu, siitä oli ihan FBI-tutkinnat ja kaikki”, selitän. ”Mutta siis joo, Citizen Kane on tunnustettu mestariteoksena. Orson Welles ite ohjas, näytteli ja tuotti sen elokuvan. Ja kaveri oli sillon ku se julkastiin vasta 25-vuotias, eikä sillä ollu alan koulutusta, mikä oli tosi ennenkuulumatonta… Kundia pidetään nerona. Ja siis, syystäkin. Se käytti tosi innovatiivisiä kuvaustekniikoita.”

Vilkaisen Yumia ja raavin mun raavin kiusaantuneena. ”Sori… Mulla lähtee välillä vähä lapasesta.”

Se hymyilee mulle takaisin. ”Nah – it’s actually sweet! Thanks for telling me.”



Meidän kävellessä tyttö kyselee multa lisää Wellesin metodeista, ja innoissani kerron sille miehen tavoista hyödyntää valoja ja varjoja, sekä kummallisia kuvakulmia.

”Thank you... For listening”, kiitän sitä vilpittömästi kun me saavutaan Blue Mountain High:ta reunustavien mäntyjen luomaan. ”Ya know, I’m glad they dragged you out here. To Wilmington. You’re a good friend, Yumi.”

”Aww, it’s been – what, a whole month of school now? And you’re already going soft on me, Barclay”, se härnää.

Pyöräytän silmiäni, mutta mun hymy ei hälvene. ”Oukhei, viittisitsä seistä tossa? Ton puun vieressä… En nyt tiiä onko Polaroidit ihan parhaita tälläseen, mut haluun channellaa mun sisäistä Orson Wellesiä.”

Yumi tekee työtä käskettyä, ja mä hypähdän muutaman askeleen taaksepäin. Kyykistyn, että saisin napattua siitä alakulmakuvan.

”Just make sure to capture the double chin”, se naljailee.

Mä vaan tuhahdan vastauksena, nyt täysin upoten mun rooliin. Mallailen kameran kanssa, kunnes luulen olevani tyytyväinen. Kuuluu vaimea click, ja kamera alkaa raksuttaa. Nappaan otteen sen tulostamasta kuvasta.



”Tjaa-a, eikai tässä auta kun odottaa ennenku tiietään millanen siitä tuli”, sanon samalla kun vedän mun korvan taakse asettamaa Sharpieta esille.

”Yeah… I don’t even know if I wanna see it", Yumi mutisee puun helmasta. "You really had to go with the worst angle.”

“Oh come on”, torun sitä. ”Girl, you could give a knife a run for its career with how sharp that jawline of yours is.”

Se on vastaamassa mulle jotain, mutta jättää asian sikseen nähdessään mun rustaavan printtiin.

”Austin -”, se aloittaa palatessaan mun luo. Ojennan kuvan sille, ja vannon, että se kalpenee ainakin pari sävyä nähdessään sen.



Vedos ei ollut ehtinyt teettyä tarpeeksi, että olisin voinut laittaa tytön hiljenemisen sen piikkiin. Liikahdan vaivaantuneena.


”Sä ruikutit mulle siitä ettet pääse Chrisin kaa”, kakistan, viitaten otoksen alle harakanvarpain sommiteltuun, nelikirjaimiseen kysymykseen.
”Ja mä… noh, ei mun varmaan tarvii toistaa sulle mun parisuhdedraamoja. Ja, noh, mä kelasin et… no, haluisitsä tulla? Mun kanssa?”, kysyn, kiroten mielessäni mun omaa kömpelyyttäni.

Se katsoo mua pitkään. ”…Kavereina?”


”Yea, duh", vastaan. "I mean – it’s homecoming. You shouldn’t miss out on it. Kind of a big part of the whole ‘epic highs and lows of the American Highschool’ experience.”

Yumin pokka pettää. “You did not just half-quote Riverdale.”

Virnistän. “Seriously tho. I mean… it’s not like it’s prom. It's so much better going with a friend than an actual date, anyway. C’mon… Mieti. Välttyisit siltä tuskalta, et joku random äijä pyytää sua ja oot liian kiltti kieltäytymään. Joutuisit käydä hiton kiusallista small talkia sen kaa koko illan, ja sit kaiken kruunaukseks mitä? Löydät ittes torjumassa sen pusuja tanssilattialla ku se ei halua uskoa että sulla on mies kotona odottamas.”



”En tiiä…”, Yumi empii. ”Aattelin vähä, et jättäisin vaan menemättä. Pyytäisin Chrisiä sit keväällä promiin tai jotain.”

Katon sitä merkitsevästi, ja se huokaa. ”Why are you so dead set on going with me, anyway?”

Hieron mun niskaa. “No mä olin suunnitellu meneväni yksin… Musta tuntu että ihmiset ois tulkinnu koko jutun väärin jos oisin kysyny jotai muuta. Besides, sun kaverina mun velvollisuus on raahata sut sinne. Mä tiedän että kadut jos skippaat. Ja kenen kaa mun kuuluis juoruilla if ya ditch out on me, the janitor?”

Yumi irvistää, ja tiedän, että oon jo saanut sen suostumaan. ”Tarjoon sulle teetä?”

Se yrittää tuloksetta pidätellä sen suusta karkaavaa hörähdystä. ”Oh, you did not just stoop that low.”

“C’mon Yumi… You’re a Briton.. I know ya can’t say no to tea…”, virnuilen.

Se huokaisee syvään, ennen kun se toteaa raskaasti: ”Fine, yeah okay, I’ll go with you.”

”Very well, Miss Cho”, aloitan kumartaen teatraalisen syvälle, ”I shall have your tea prepared for your convenience and will bring it over to you as soon as I arrive to escort you. Is there a specific type you would prefer, or shall I use my judgment?"

Ele ansaitsee Yumilta aidon naurun. ”Oh, shut up.”

"Certainly, Miss Cho. Pardon me, Miss Cho. I shall remain discreetly silent henceforth”, nauran vuorostani.

“Just put a sock on it already”, se vastaa napaten kameran multa.
“Your turn – grace me with your finest pose, houseboy. Better put that double denim outfit of yours to work”.

Nojasin poskeni kämmeneeni istuessani luokan takaosassa. Katseeni valui edessäni olevasta historiankirjasta vieressä olevaan ikkunaan ja siitä ulos, palaten pian luokan seinäkellon viisareihin. Pyörittelin sinistä lyijytäytekynää sormieni välissä ja oikea jalkani vispasi levottomasti lattiaa vasten. Vaikka historia oli aiheena mielestäni ihan mielenkiintoinen, olisin sillä hetkellä ollut mieluummin jossain aivan muualla, kuin kuuntelemassa 1930- luvun laman syitä ja seurauksia. Opettaja puhui niin melankonisella, rauhallisella äänellä, että laiskiainenkin olisi osannut tehdä tunnista mielenkiintoisemman. Puhelimeni värähti taskussani, joten vetäisin sen varovasti esille tarkistaakseni ilmoituksen. Viesti oli äidiltäni, mutta en kerennyt lukea sitä loppuun ennen kun minut jo keskeytettiin.


”Yumi, tunti ei ole vielä loppunut, joten pistäthän puhelimesi takaisin laukkuusi. Se että istut takarivillä, ei tarkoita sitä, että minä en näkisi mitä sinä siellä puuhaat”, kuului naseva ääni luokan edestä. Huokaisin turhautuneena ja tungin puhelimeni takaisin taskuuni.


Ugh.


Koko päivä oli mennyt ihan mönkään. Aamulla kävellessäni koulun pihan halki, olin onnistunut liukastumaan märkien lehtien takia, kaatumaan ja likaamaan housuni. Mulla ei tietenkään ollut vaihtohousuja mukana, joten jouduin vessassa hiuksenohuella vessapaperilla pyyhkiä suurimmat kurat pois. Mun yrityksistä huolimatta, vaaleansinisiin löysiin farkkuihini jäi haalea rusehtava läntti oikean kankkuni kohdalle. Yritin vetää hupparini mahdollisimman alas, jotta tahra ei näkyisi koko koululle. Englannin tunnille päästyäni tajusin, että olin kokonaan unohtanut kirjoittaa tänään arvioitavan esseen, ja sitten ruokailussa onnistuin riitelemään Sarahin kanssa ja jouduin syömään loput sapuskoistani itsekseni. Joten päivän viimeisellä tunnilla, mun istuessa kädet puuskassa luokan takapenkillä ja tuijottaen ikkunasta ulkona lentävään varisparveen, mä vaan en malttanut odottaa, että pääsisin pian tallille Boen luokse.


Kellon soidessa mä lähdin kävelemään reipasta tahtia omalle lokerolleni. Tarkistin matkalla äidiltä tulleen viestin, jossa hän kertoi tulleensa jo koulun parkkipaikalle hakemaan mut. Lokerolla sanoin nopat heipat Harperille ja muille tutuille, keiden kanssa olin ollut samalla tunnilla ja suuntasin parkkipaikalle. Äidin punaista autoa ei tarvinnut kauaa etsiä – se oli samassa paikassa kuin aina ennenkin. Kapusin pelkääjänpaikalle ja mumisin tervehdyksen.


”How was your day, sweetie? Haluatko ajaa kotiin, vai ajanko minä?” äiti kysyi hymyillen. Olin tosiaan vihdoin saanut ajokortin muutama viikko sitten ja useina päivinä eomma antoi mun ajaa kotimatkan, jotta pääsisin harjoittelemaan ajamista enemmän. Ajokortti oli ihan kiva, mutta koska meillä oli ainoastaan yksi auto, en siitä tällä hetkellä hyötynyt paljoa.


”Emmä kiitti, oon aika väsynyt tän päivän jäljiltä”, vastasin tönkösti kiinnittäessäni turvavyötä kiinni. Äiti vilkaisi mun suuntaan huolissaan.
”Onko sulla kaikki hyvin? Kävikö koulussa jotain?” hän kysyi lähtiessään ajamaan meidän kotia kohti. Pohdin listaavani äidille kaikki päivän vastoinkäymiset, mutta päädyin vain kohauttamaan harteitani. Mua ei huvittanut puhua koko päivästä mitään.


”Ehditkö sä heittää mut tallille ruuan jälkeen?” sanoin väistäen aikaisemman kysymyksen.
”Mjoo… eiköhän se onnistu”, äiti sanoi hieman hassu virne naamallaan.
”Mitä?”
”Ei mitään.”
”No onpas jotain, kerro!”
”Ei ole mitään kerrottavaa, näät sitten.”
”Kaikella rakkaudella, sä oot ärsyttävä.”
”Mä tiedän”, äiti vastasi ja virnisti. ”Enosi tulee syömään meille”, hän jatkoi.
”Kumpi?”
”Si-Woo.”
”Okei.”


Loppumatkan ajoimme hiljaisuudessa. Äiti hyräili radion musiikin tahtiin ja mä tuijotin ikkunasta ulos. En ajatellut enoni vierailusta sen ihmeempiä. Si-Woo tai niin kuin häntä lempinimellä kutsuttiin Siwon, söi luonamme pari kertaa viikossa. Eno on läheinen niin äidin kuin munkin kanssa, eikä mua haittaa seura. Kolmistaan syöminen tuntuu oikeastaan aika normaalilta. Tai siltä normilta, mikä oli normaalia ennen porukoitten eroa ja amerikkaan muuttoa.


Käännyimme kotikadullemme ja äiti hidasti autoa.


”Ai katsos, Siwon onkin ehtinyt tänne jo ennen meitä”, äiti tokaisi tyytyväisenä ja parkkeerasi autonsa tienvarteen. Katsahdin autotallin eteen, mihin Siwon oli jättänyt autonsa. Auto oli keltainen, aika pienien ja vaatimattoman näköinen, oikeastaan ihan söpö. En ollut ennen nähnyt kyseistä autoa, mutta se ei mua ihmetyttänyt – pitihän Siwon autokorjaamoa pihallaan ja kunnosti jos jonkinlaisia autoja myyntiin. Noustuani autosta näin tutun miehen vilkuttavan meidän portailtamme. Siwon käveli meidän luoksemme keltaisen auton luo ja halasi mua.


”How’s my favourite niece doing?” Siwon kysyi halauksen loputtua. “You like the car?” hän lisäsi ennenkuin ehdin edes vastata ja viittasi keltaisen Toyotaan. En autoista paljoa tiennyt, mutta sentään perus automerkit osasin tunnistaa.

”It’s cute! Suits you well”, virnistin. Enoni ei vastannut mitään, vaan hymyillen kaivoi taskustaan avaimet ja ojensi ne mun käteen. Katsoin miestä hämmentyneenä.

”Ai mennäänkö me ajelulle?” kysyin ihmeissäni.
”Jos sä haluat. Saat tehdä sillä ihan mitä mielesi tekee”, Siwon sanoi sytyttäessään samalla tupakan sytkärillä. Katselin enoa ja äitiä vuorotellen ihmeissäni.

”It’s yours honey”, äiti sanoi lempeästi ja asetti kätensä mun olkapäille.

”Mine? I thought we didn’t have money for another car”, tönkötin ihmeissäni.
“Well, we didn’t have money for a new car. This one was quite cheap. Your uncle got it for a really good deal and fixed it up for you. I know it ain’t fancy or new or anything but at least you have a car to driv-“, keskeytin äidin lauseen halaamalla sitä.

“Stop it eomma, it’s perfect”, sanoin halatessani äitiäni vielä lujempaa.
”Happy early Christmas, my pumpkin pie.”

Lumisena ja harvinaisen tylsänä keskiviikko koulupäivänä Yumi sai älynväläyksen. Ei ehkä kovinkaan fiksun sellaisen, mutta älynväläyksen kuitenkin - hän veisi Kansasin koulun jälkeen pienelle hermoretkelle Boiseen. Poikaa oltiin koeteltu ties millä vastoinkäymisillä joulusta saakka ja hän ansaitsisi pienen irtioton arjesta ja kaikesta siitä ikävästä mikä tuntui seuraavan poikaa kaikkialle. Leffateattereissa pyöri uusi Aquaman minkä Yumi halusi kovasti nähdä valkokankaalta, sillä olihan Jason Momoa aika kuuma tatuoituine lihaksineen ja pitkine hiuksineen. Kansaskin varmasti tykkäisi.


Kansasia täytyi kuitenkin normaalista poiketen vähän suostutella lähtemään mukaan. Kai poika oli ehtinyt niin kovasti kiintymään Spruce Groven hemaisevaan hotellihuoneeseensa, ettei olisi malttanut jättää sen kulahtaneita seiniä taakseen edes hetkeksi. Onneksi a girl has her ways, eikä mennyt aikaakaan kun kissapipoinen poika istui Yariksen pelkääjänpaikalla ja kaksikon suuntana oli Boisen elokuvateatteri.


Elokuva sujui niin kuin sen voisi olettaa tältä kauhukakarakaksikolta sujuvan. Takarivi oli kokonaan tyhjä, eikä salissa muutenkaan ollut montaa ihmistä. Varmaan puolet leffasta parivaljakko kikatti keskenään keskustellen elokuvan kehnosta CGI:stä ja siteeraten Johnny Deppiä joka kerta, kun tämän ex-vaimo näkyi ruudulla. Jostain syystä mega pint of wine nauratti vielä matkalla parkkipaikan halki kohti Yumin autoa.


Ja nyt, heidän istuessaan turvallisesti Yumin pienessä, Kansasin mielestä kusenkeltaisessa Yariksessa, tuntui kaikki olevan kuten ennenkin.
Mielessä ei kummitellut Bluen kuolema eikä edes Betty.
Kaikki tuntui olevan hyvin.


Yumi käynnisti auton ja ryhtyi kääntelemään päätään kuin pöllö peruuttaessaan parkista ulos.

Kansas katseli apukuskin sivupeiliä ja välillä vilkuili ikkunoista, kuten hyvä shotgun tekee.
"Varo sitä takana olevaa autoa-", poika huomautti.

"Eihän me olla lähelläk-" tömps.
Yumin naama lehahti kirkkaanpunaiseksi tytön vaihtaessa äkkiä ykkösen silmään ja ajaessa hieman eteenpäin.

Kansas ei tässä kohtaa edes yrittänyt säästellä ystävänsä tunteita, vaan purskahti nauramaan.
"No hate darling but who the fuck taught you to drive?!"

“Umm… My driving instructor, why”, tyttö vastasi hermostuneesti nauraen. “Ei kai siihen jäänyt mitään jälkeä?” hän varmisteli apukuskilta.

“Ei siihen mitään jäänyt, mennään nyt vaan”, Kansas virnisteli kääntämättä edes päätänsä taaksepäin.

Yumi jatkoi ajamista pois parkkipaikalta katse tiukasti tiessä, posket edelleen hohkaten kuumaa.



Säätiedotukset eivät olleet valehdelleet - sää oli huonontunut huomattavasti parissa tunnissa ja lumimyräkkä tuntui vain yltyvän. Näkymä autosta oli huono, eikä Yariksen heikot kellertävät ajovalot auttaneet asiaa. Yumi puristi rystyset valkoisina auton rattia liittyessään liittymästä tielle 21. Katuvalot loppuivat ja pian ainoa asia mitä tiellä näkyi oli auton valon valaisemat lumihiutaleet sekä kaistaviivat.

Kansas nappasi Yumin puhelimen auton keskikonsolista ja näppäili koodin “1805” avatakseen puhelimen. Poika etsi hetken sormellaan Spotifyä sovellusten seasta, kun uusi ilmoitus kiinnitti tämän huomion.

Chris sent you a Snap - now

Sen enempää ajattelematta, Kansas napautti ilmoitusta ja avasi kuvaviestin.
Ja se herätti välittömän ickin pojassa.

Kuva oli kuin suoraan jostain Fuckboyn Käsikirjasta - ainakin, jos Kansasilta kysyttiin.
Siinä Chris seisoi kaikessa tummapiirteisessä komeudessaan oletettavasti huoneensa vessan peilin edustalla, pelkässä pyyhkeessä.
Kuvatekstinä oli se perus "sori, etten oo vastannut, tänään on ollut kiireistä."

Kansas huokaisi syvään.
"You really let him play you like this?" poika kysyi epäuskoisena, vilauttaen kuvaa Yumille.

"Mitä hittoa?"
Yumi vilkuili vuoroin kuvaa, Kansasia ja tietä.
"Kansas Bond, luetko sä mun yksityisiä viestejä?!"

"Luen", Kansas hymähti ja vastasi Chrisille selfiellä hänestä ja Yumista, joka peitti puolet kasvoistaan kädellään.
".. it's.. all.. cool, we've.. been.. busy.. too", Kansas saneli ääneen kirjoittaessaan kuvatekstiä.
Snäppi lähti matkaamaan pitkin bittiavaruutta kohti Chrisiä, joka avasi sen lähes välittömästi.

Ja jätti avatulle.

"See? He doesn't give a fuck about you", Kansas tokaisi ja jatkoi biisien jonottamista Spotifysta.

"Siis vastasitko sä sille?" Yumi kysyi liki järkyttyneenä.
Tyttö vilkuili vuoroin Kansasia ja tietä, viivyttäen katsettaan kerta kerralta kauemmin ystävässään.

Kansas kohautti olkiaan.
"Joo", hän myönsi ja skippasi soivan kappaleen, vaihtaen sen johonkin geneeriseen autotallirokilta kuulostavaan alt-biisiin.
"It's not like he sent a dick pic", poika rauhoitteli ja käänsi katseensa puhelimen näytöltä Yumiin.
"And even if he did, I would've sent one back", hän totesi tyynenä ja palautui tutkimaan musiikkivalikoimaa.

"Ei oo hauskaa", Yumi parahti.
"Mitä jos siltä ois tullu jotain tärkeetä?"

Kansas pyöräytti silmiään.
"No ei tullut. Enkä usko, että ton aivokapasiteetti edes riittäisi moiseen sisältöön, ainakaan Snapchatin välityksellä", poika töksäytti.

Yumi käänsi katseensa kokonaan Kansasiin.
"Mikä sua risoo?" tyttö tivasi.

"I'm just looking out for you-", poika aloitti ja kohotti taas katseensa Yumiin.
"Öö- mikset sä kato tietä?"

Yumi suoristi päänsä ennätysvauhtia ja ehti juuri todistamaan, kuinka hän ajoi 50mph nopeutta pieneen ylämäkeen, jossa tie kaartui jyrkästi oikealle.
Kullankeltaisen Toyota Yariksen kaikki neljä rengasta irtosivat maankamaralta ja pikkuauto lensi komeassa, joskin matalassa kaaressa jonkin matkaa, ennenkuin renkaat palasivat kosketuksiin tienpinnan kanssa.
Yumi yritti parhaansa mukaan kääntää autoa tien mukaisesti, mutta luminen ja kylmän tuulen silottama ja jäädyttämä tienpinta oli liian liukas Yariksen talvinakeille.

Auto kaatui kyljelleen ja kierähti kattonsa kautta takaisin oikeinpäin, tömähtäen vauhdilla tuoreeltaan aurattuun lumipenkkaan.

Ainoa asia, joka rikkoi autoon laskeutuneen, painavan hiljaisuuden, oli kaiuttimista soiva I'm a Believer.

Kansas roikkui kiinni kauhukahvassa, toinen käsi turvavyönsä lukon luona, toinen jalka ikkunanpielessä ja toinen ties missä.
Kaikki raajat olivat kuitenkin vielä kiinni, kuten pitikin.

Yumi puristi rattia rystyset valkoisina.
Myös tytön kasvoilta oli hävinnyt kaikki väri, ja hän tuijotti Yariksen konepellillä lepäävää lumikasaa.

Lopulta Kansas rikkoi vaitonaisuuden.
"... Mä ajan meiät kotiin."

"Hyvä idea."

Autokorjaamon nurkassa seisovan metallipöydän päällä olevasta radiosta soi AC/DC:n Thuderstruck. Kävelin hitaasti katonrajaan asti yltävän hyllykön viertä tarkastellen sekalaisen säilytystilan antimia. Hyllyllä lepäsi sikin sokin öljyisiä rättejä, jakoavaimia ja sunmuuta sälää, mitä nyt autokorjaamossa voisi tarvita. Katseeni kiinnittyi seinään kiinnitettyyn pölyiseen valokuvaan, jossa poseerasi nuorehko pariskunta. Pisamanaamainen, brunette nainen tasapainotteli bikineissään paidattoman, tummapiirteisen miehen harteilla. Tarkemmin kuvaa tarkastellessani, tunnistin miehen Siwon- enokseni – tosin roimasti nuorempana. Enon naamalla oli aito, onnellinen hymy.  


”Nonnih, eiköhän se ole sitten siinä”, havahduin enoni ääneen, tämän siirtyessä sivuun ylhäälle nostetun keltaisen Yarikseni alta.


Siirryin pikaisesti enoni vierelle katselemaan, kuinka keltainen kusimobiilini laskeutui taivaista takaisin maankamaralle. Nosturi päästi pienen sihahduksen auton laskeutuessa maanhan. Siwon siirtyi sivummalle ja pyyhki käsistään öljyjäämät vanhaan bändipaitaan viskaten paidan sitten metallipöydälle muiden tavaroiden joukkoon.


”Paljonko mä oon sulle velkaa?” kysyin vilpittömästi kaivaessani lehtikuviosta lompakkoani kangaskassini pohjalta.


”Äitisi juuri vaihdatti oman autonsa jarrupalat täällä, menee samaan laskuun. Elä sinä murehdi moisista”, eno vastusti hymähtäen pienesti. ”Sitä paitsi, eikös sinulla ole se hevonen elätettävänä? Pitäähän sulla riittää rahat sen porkkanoihin ja muihin herkkuihin. Sokeripaloihin, tai niihin?”


Nyt vuorostaan mua hymyilytti.


”Jos oot ihan varma. Mä jään kyllä sulle velkaa tästä, tuon vaikka sulle joku päivä äitin tekemää kimchia kiitokseksi tai jotain”, ehdotin avatessani autoni oven. Istuuduin kuskin paikalle ja siirsin kangaskassin viereiselle penkille.


Siwon päästi murahduksen kaltaisen äänen, jonka tulkitsin tarjouksen kelpuuttamiseksi.


”Turvallista kotimatkaa, tai silleen…. ja ööh… sano terkkuja äitillesi”, eno toivotti hieroen niskaansa.





Matka Last Change Garage- korjaamolta kotiin ei ollut pitkä, ehkä vartin verran ajoa hyvällä säällä. Matkani kotiin kesti kuitenkin huomattavasti pitempään, sillä saapuva puhelu puhelimeeni keskeytti mun hyväntuulisen hyräilyn biisien tahtiin. Kuuliaisena, lakia tottelevana kansalaisena ajoin auton jalkakäytävän viereen parkkiin ennen puhelimeen vastaamista. Ruudulla näkyvä nimi sai mun mahan muljahtamaan.


Chris Allen soittaa


Oh fuck.


Emmin hetken. Pitäisikö vastata? En ollut juurikaan puhunut Chrisin kanssa Maverickin bileiden jälkeen. Siellä oli ilmeisesti tapahtunut jokin pieni väärinymmärrys Chrisin ja Kansasin välillä, josta mä en muistanut paljoa mitään – ja Kansas vielä vähemmän. Chris oli sen jälkeen tuntunut etäältä, eikä meidän välinen viestittely ollut oikein sujunut.


Painoin vihreää puhelin- ikonia sydän tykyttäen raivokkaasti rinnassani.


”Hi.”
”Hi. Umm…”
”….”
”Niin, siis mun piti tai on pitänyt sanoa tää nyt jo hetken…”



Mun vatsassa muljahti taas ikävästi. Nyt se antaa mulle pakit, oon ihan varma siitä.



”Mutta… ööh... mä oon pa-”, Chris keskeytti hetkeksi puheensa ja huokaisi syvään.


”Mä oon pahoillani siitä, miten se ilta siellä juhlissa meni. Tai tiiäthän, että ei tollainen uhittelu oo yhtään mun tapaista, tuli vain juotua vähän liikaa ja niin… U know, pojat on poikia ja sillein. Välillä pitää päästää vähän fiiliksiä ulos sillein fyysisesti, mutta se ei meinaa et oltais oikeesti vihasii tai mitään.”



Olin vastaamassa jotain pojan yksinpuhelun väliin, mutta Chris ehti jatkaa puhettaan ensin.



”Niin että mietin, jos haluaisit tulla mun avecina ens lauantaina vanhan koulukaverin bileisiin. Niil on aika siisti kämppä ja sinne on tulossa paljon vanhoja kavereita – osan niistä ootkin jo tavannut. Ois tosi jees jos tulisit, I really, really want to make this up to you”, poika sanoi, kuulostaen aidosti katuvalta ja tosiselta.


Mun vatsassa taas möyri – mutta tällä kertaa ne hyvät, värikkäät, hattarantuoksuiset perhoset saivat mun sisuskalut tanssimaan. Yliajattelu oli taas ollut aivan turhaa. Chris ei ollutkaan mulle vihainen – päinvastoin, se halusi parantaa tekonsa ja pyytää multa anteeksi. Mun suu vääntyi väkisin hymyyn, kun mä vastasin ujosti;


”Tottakai mä tuun.”

”Äh, en mä oikein tiiä onko tää sittenkään hyvä paita”, huokaisin kaatuessani sängylle irtonaisten vaatekappaleiden sekaan. Puhelimen kaiuttimesta kuului väsynyt huokaus.


”Mikä siinä nyt mättää? Hetki sitten se oli vielä ihan hyvä sun mielestä”, Milly marmatti sellaisella äänellä, että tiesin sen pyöräyttelevän silmiään samalla. Nousin istuma-asentoon ja tutkailin itseäni seinään nojaavasta peilistä.


”Aaagrh, emmä tiiä!! Se vain…. se vain ei oo hyvä”, parahdin ja vedin valkoisen pitsitopin pois päältäni turhankin raivokkaasti, heittäen sen viereeni sängylle muiden paitojen joukkoon. ”Sen täytyy olla just täydellinen – ei liian heruttava, tai näyttävä tai joukosta erottuva mut ei myöskään liian tylsä tai tavallinen. Tajuuks?”


”Mmhm! Helppo nakki siis”, Milly hymähti haukotellen ja ilmeisesti kääntyili sängyssään lakanoiden kohinasta päätellen. Ei ihme, että tyttöä väsytti – kello lähenteli briteissä jo kahta yöllä ja Millyllä oli ollut pitkä kisapäivä takanaan. Harmi vain, että best friend duty- meni yöunien edelle. Etenkin kun kyseessä oli tämänkaltainen hätätapaus. Chris tulisi hakemaan mua vartin sisään enkä ollut vieläkään pukeissa.


”Mites, menisikö se sun musta toppi? Se minkä ostit sillon vuosi sitte keväällä ennen sun lähtöä? Onks sul se vielä tallessa?”


Jouduin hetken pohtimaan, ennen kun tajusin mitä paitaa tyttö meinasi. Nousin ylös sängyltäni ja aloin kaivamaan kaksin käsin vaatekaappiani, heittäen tiellä olevat vaatteet lattialle. Toisiksi ylimmän hyllyn perimmäisimmästä nurkasta etsimäni yläosa löytyi – musta, pehmeää kangasta oleva korkeakauluksinen hihaton toppi. Vedin paidan päälleni ja mallailin itseäni peilistä, varmistaen että puhelimeni kuvasi samalla.


”Hmm… onks tää liian tylsä?”, pohdin ääneen.
”Muutama kiva koru, niin se on täydellinen! Just hyvä tähän tilanteeseen. Saanko mä nyt pliiis mennä nukkumaan mulla on aamutalli huomenna”, Milly marisi huomattavan väsyneen kuuloisena. Nappasin pöydältäni muutaman kultaisen kaulakorun ja ihmettelin sitten taas itseäni peilistä.


”Ihan hetki!! Onks se nyt hyvä?”, varmistelin vaihdellen hermostuneesti painoani jalalta toiselle.
”Se on täydellinennn... Yumi pliis mä nukahan ihan just.”
”Okei, okei!! Kiitos vielä, raati saa nyt mennä nukkumaan, jos niin tahtoo”, naurahdin.
”FINALLY. Okei, pidä hauskaa ja kerrot sit heti kaiken mitä tapahtui ok? Love you.”
”Love u too.”


Viimeiset puuterit naamaan, laukun sisällön tarkistus, (rohkaisuryyppy kaappiin piilotetusta viinapullosta), takki päälle ja sitten mä olinkin jo ulkona talosta, matkalla jalkakäytävän viereen parkkeeratun Chrisin bemarin luo.





Matka kodilta juhlapaikalle sujui hyvissä tunnelmissa. Chris käyttäytyi normaalisti – ihan kuin Maverickin juhlissa tapahtunutta välikohtausta ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Mua hermostutti, sillä en tuntisi juhlissa muita kuin Chrisin, mutta poika vakuutteli, että tulisin viihtymään siellä. Olo oli kuin viime toukokuussa Sarahin raahatessa mua Cambellin juhliin. Chrisin lämmin käsi mun vyötäisillä kuitenkin vakuutteli mulle, että mä selviäisin tästä.



Musiikin paukkeen kuuli jo useamman talon päähän. Kävelimme käsikkäin kohti taloa parkkeerattuamme auton tienvarteen parin sadan metrin päähän. Talon sisältä heijastui pihamaalla seisovan puun runkoon värejä discovaloista ja etuoven luota kuului epämääräistä melskettä. Parivaljakko nuoria olivat kiivenneet terassin katon päälle ja istuivat siellä, lumisella katolla heitellen nurmikon reunalla seisovia tovereitaan lumipalloilla. Kapusimme etuterassin portaat ylös varoen päältä lentäviä lumipalloja ja astuimme hämärästi valaistuun eteiseen, tunkien sitten ulkotakkimme täyteen tungettuun naulakkoon. Lämmin, tunkkainen ilma paisui naamojamme vastaan kömpiessämme eteisestä käytävälle.


”Tännepäin”, Chris ohjasi mua väkijoukon halki. Oli vaikea sanoa, minkä huoneen poikki kuljimme, sillä koko talo tuntui olevan aivan täyteen buukattu ihmisistä eikä näköpiiriin mahtunut mitään muuta. Saavuimme kuitenkin pienen ponnistelun jälkeen keittiöön, missä seuralaiseni tervehti kahta hyvin samannäköistä äijää halaten.


”Yumi, tässä on Benjamin ja William, mun hyvät kaverit high schoolista. Ollaan itseasiassa heidän talossa”, Chris esitteli hymyillen leveästi. ”Boys, tää tässä on Yumi, mistä oonkin teille jo puhunut aikaisemmin.”
Moikkasin poikia varovasti hymyillen ja nyökäten.


”Aww, she’s a shy one, isn’t she! Well, I bet that she’s got a wild side too, recon she tamed the wild n famous Christopher”, Benjaminiksi esitelty poika kiusoitteli kovaan ääneen. Vierellä seisova William löi veljeään kyynärpäällä kylkeen ja mulkaisi tätä tuimalla katseella.

”Shut it Ben. Anyways, kiva että pääsit perille asti, toivottavasti viihdyt täällä”, William hymyili. ”Boolia löytyy tosta teidän takaa ja jääkaapista saa ottaa vapaasti juotavaa. Chris varmaan osaa esitellä paikkoja sulle?”



Chris nyökkäsi ystävänsä puheille ja käänsi mut ympäri, pitäen toisen kämmenensä lempeästi mun vyötäisillä.

”Mitä saisi olla neidolle: boolia vai white clawta?”




Tunnit hurahtivat hetkessä. Me tanssittiin lähekkäin, juotiin shotteja kilpaa, pelattiin beer pongia (missä olin harvinaisen huono), tanssittiin vähän lisää ja tutustuttiin uusiin ihmisiin. Puoli yhden aikaan illalla mä olin jo huomattavan humalaisessa tilassa ja selkeästi raittiin ilman tarpeessa, sillä horisontti pyöri silmieni edessä ja puhe sammalsi silleen…lievästi.




Chris otti mua kädestä ja johdatti mut väkijoukon läpi kohti portaita.


”Minne me mennään?” kikatin humalaltani, pojan vilkaistessaan muhun päin virnistäen.

Meidän matkamme jatkui valtavalta tuntuneen yläkerran ensimmäisten huoneiden ohitse, vasemmalle kaartuvan käytävän perälle. Alakerran melu kuului vaimeana huminana korvissa ja mun naama tuntui hassulta. Poskia kuumotti ja hymyileminen tuntui vähän samalta, kun hammaslääkärikäynnin jälkeen – puutuneelta ja kihelmöivältä. Chris avasi perimmäisen huoneen oven ja sulki sen perässämme. Huone oli kauniisti klassisesti sisustettu, puun värisine huonekaluineen ja kuvioituine mattoineen. Vasemmalla seinällä oleva iso, lasitettu ovi kiinnitti huomioni.


”Oi, onko täällä parveke?” intoilin kiiruhtaen kokeilemaan, jahka oven saisi auki. Chris hymähti takanani.


”Ajattelinkin, että voisit tykätä siitä. Ja pienestä breikistä sosialisoitumisesta.”


Astuimme aidatulle parvekkeelle, mistä oli oivat näkymät läheiseen metsään sekä naapurustoon. Kylmä ilma sai mun ihon kananlihalle ja hampaat kalisemaan. Mua ei kuitenkaan haitannut se, sillä raitis ilma teki terää kuumassa sisäilmassa oleskelun jälkeen ja auttoi ajatuksia kulkemaan selkeämmin. Chris asettui mun viereen ja laittoi sen kädet mun ympärille. Nojasin päätäni sen kainaloon ja painoin silmäni kiinni, toivoen että tämä hetki kestäisi mahdollisimman pitkään. Hassu painottomuuden tunne valtasi mun kehon ja mä kuulin sekä omani, että Chrisin sykkeen selkeästi pääni sisällä. Meidän sydämet hakkasivat miltei samaan tahtiin.



Pudum...


Pudum…


Pudum…




Lämmin käsi valui mun vyötäisille, toisen seuraten perässä. Käännähdin vastakkain Chrisin kanssa, pää edelleen pojan rintaan haudattuna. Tuoksuttelin hitaasti savuista hajuvettä, mikä suorastaan hohkasi Chrisistä. Pojan pää valui hitaasti mun kaulalle, se vuorostaan nuuhkien mun vaniljaista tuoksua samalla. Huulet kohtasivat mun kaulan ja alkoivat hamuta ihoa pienin, terävin liikkein. Hymähdin pienesti, edelleen pitäen silmiäni kiinni. Chris lopetti hetkeksi ja nosti päänsä mun kaulalta. Sen kämmenet nousivat mun lämpimille, kihelmöiville poskille, ennen kun poika painoi pitkän, syvän suudelman mun huulille. Vastasin siihen varovasti, edelleen tuntien oloni hieman sumuiseksi ja hitaaksi. Chris otti tämän eleen iloisesti vastaan, suudellen mua nyt voimakkaammin, samalla ohjaten meitä takaisin huoneeseen.


Päässä humisi samalla, kun mun jalat kolahtivat sängyn reunaan saaden tasapainoni horjahtamaan. Maailma heitti ympäri rojahtaessani selälleni sängylle, Chris seuraten perässä, istuutuen mun päälle hajareisin. Se katseli mun kasvoja hetken aikaa hymyillen hölmösti. Pojan naamalta näki, että se oli humaltunut. Sen liikkeet olivat ronskeja, kun se äkisti kumartuikin eteenpäin ja tarrasi kiinni mun rinnasta sen oikealla kädellä ja vasemmalla hamuili mun hiuksia pääni takaa. Säpsähdin eleestä – tämä ei ollut sitä mitä odotin. Huulet liikkuivat varoittamatta kaikkialla: mun poskilla, kaulalla ja olkapäillä, jättäen jälkeensä punertavia jälkiä. Mun vatsassa muljahti.


”Chris… No…” sain kuiskattua. Poika ei ollut kuulevinaankaan mun sanoja vaan jatkoi kourimista kädellään, nyt siirtäen oikeaa kättään reittäni pitkin.


Korvissa alkoi humista entisestään ja päähän kasautui sellainen kirkas paine, mikä herätti mut täysin alkoholin alaisesta transsista. Kurkkua kiristi ja vatsaa väänsi.


”Hey, Chris please stop”, sanoin nyt vähän varmemmalla äänellä, vaikka pystyin itsekin kuulemaan kuinka ääneni värisi puhuessa.


Chris jatkoi jatkamistaan samalla kun ahdistuneisuus mun rinnassa kasvoi kasvamistaan. Kädet hamuilivat jo mun housujen nappien kohdalla. Sydän hakkasi tajuttoman kovaa, kun yritin työntää poikaa pois päältäni.


”STOP IT!” parahdin ja potkaisin poikaa polvellani selkään. Liike loppui ja Chris katsoi mua silmiin.


”I thought that you wanted this?”
“No! Not like this, not here”, sanoin varovasti ääni väristen ja vedin itseni pojan alta, istuutuen seinää vasten.



Chris vaikutti silminnähden turhautuneelta ja nousi ylös sängyltä puuskahtaen vihaisen kuuloisesti.


”But I thought… I—You know what? Never mind”, se sanoi terävästi ja alkoi korjaamaan hiussuortuviaan lipaston päällä olevan peilin kautta.

”Never mind what?” kysyin vilpittömästi hämmentyneenä.


Poika katsoi mut ylhäältä alas ennen vastaamistaan. Sen suupielet pysyivät huolestuttavan tasaisina sen puhuessa.


”Never mind this. Sä et halunnut tätä, it’s all cool, no worries.”


Siirryin sängyn reunalle istumaan.

”Jooh, eiköhän tää ollut nyt tässä, meen hakemaan drinkin tai jotain”, se ilmoitti äänensävyllä, mitä en osannut oikein tulkita ja myrskysi sitten ulos ovesta.




Huoneeseen laskeutui ahdistava hiljaisuus. Pääni sisällä kuitenkin miljoona ääntä huusi miljoonaa eri asiaa. Sydämeni syke oikein korostui hiljaisuudessa.


What the fuck just happened?






Istuttuani yksin talon perimmäisessä huoneessa ainakin puolelta tunnilta tuntuvan ajan, rohkaistuin viimein nousemaan ylös. Käteni tärisivät edelleen aikaisemmasta tapahtuneesta, enkä edes tiennyt syytä miksi. Eihän mitään ollut edes tapahtunut? Pelkkä väärinkäsitys vain. Sitähän se vain oli.


Kulautin lipastolle jättäneeni nyt jo lämmenneen White Clawin yhdellä kulauksella alas ja marssin päättäväisesti alakertaa kohti. En haluaisi taas jättää yhtä väärinymmärrystä viikoiksi muhimaan, vaan tämä käsiteltäisiin tässä ja nyt – humalatilasta viis. Rynnin olohuoneen ihmisjoukon läpi kyynärpää- taktiikalla, välittämättä muiden mulkaisuista. Keittiöstä löytyi William, joka näytti hieman häkeltyneenä minut nähdessään.



”Missä Chris on.”
”Ei ehk kan-”
”Missä se on?”
”Viimeksi oli biljardihuoneessa katselemassa pelejä, mut hei, ehkä olis parasta, että et mee sinne ny-”


En jäänyt kuuntelemaan pojan selityksiä, vaan lähdin määrätietoisesti navigoimaan talon halki. Saavuin biljardihuoneen ovelle ja näky oli… aikamoinen. Chris istui nahkaisella sohvalla hajareisin, molemmissa kainaloissa kuvankauniit blondit tytöt. Toinen kuiskutteli jotain pojan korvaan ja toinen hipsutti pojan lihaksikasta käsivartta pitkin, hitain vedoin.


”Mitä helvettiä Chris?” sanat karkasivat suustani, ennen kun ehdin ajatella enempää. Pojan pää kääntyi äkisti mun suuntaan, ilme valuen peruslukemille.


”What do you want?” se sanoi, ääni matalampana ja kylmempänä kuin yleensä.
”Talk.”
”About what?”
”About us. About this. What are you doing?”


Poika tuhahti huvittuneen kuuloisesti.



“Mitä puhuttavaa meillä muka on? Sä aika selkeästi mielestäni ilmaisit omat mieltymyksesi tähän koko juttuun”, se naurahti niin ylimielisen kuuloisesti, että en ollut enää varma, oliko kyseessä se samainen herttainen poika, kehen ihastuin vuosi sitten kesällä.


”Mut- mut- mä luulin-”
”Se sun ongelma onkin Cho, sä luulet ja ajattelet liikaa. It’s a pity, really. You had such a potential in you.”


Seisoin keskellä huonetta sanattomana. Miten tällaisessa tilanteessa kuuluisi toimia? Jalat tuntuivat spagetilta ja vatsaa väänsi niin kovaa, että olin varma, että laatta lentäisi minä hetkenä hyvänsä.


Toinen blondeista katsoi muhun päin myrkyllisellä katseellaan.
”Can’t you read the room, you’re not wanted here”, se sylki röyhkeällä äänensävyllä. Toinen blondi kikatti ilkikurisesti perään.


“I’m surprised Chris had the patience to play with you for this long… usually he gets bored after a month… but on the other hand – you guys weren’t actually dating, were you? So monogamy wasn’t guaranteed, was it?” Tytön naamalla oli niin vahingoniloinen virne, että suorastaan oksetti.


Palaset alkoivat pikkuhiljaa loksahtaa kohdilleen, kun aloin muistelemaan meidän yhteisten kuukausien tapahtumia. Milloin mitäkin tekosyitä ja äkillisiä perumisia jo sovituille menoille, luetulle jättämistä ja vaikka mitä. Miksi mä en ollut aikaisemmin tajunnut? Miksi en ollut avannut silmiäni tai esimerkiksi kuunnellut Kansasia?


Ehkä mä sisimmissäni olinkin aavistanut jotain mutta en vain ollut halunnut tai uskaltanut myöntää asiaa itselleni.





En jäänyt kuuntelemaan sen akan puheita pidempään. Jalat liikkuivat käskemättäkin kohti ulko-ovea, käsi suun edessä peittäen mun naamalle vääntyneen, surkean ilmeen. Vedin teddykankaisen takkini päälle, nappasin lattianrajalla lojuvan puoliksi juodun viinapullon matkaan ja paiskauduin ulkoilmaan, räntäsateeseen. Ulko-ovi taisi jäädä jäljiltäni auki, mutta en jaksanut vaivata päätäni asialla.


Kävelin hyvän matkaa eteenpäin talolta, ennen kuin kyykistyin jalkakäytävälle ja päästin sisälleni kasautuneen tunteiden myräkän ulos. Siellä mä nyyhkytin menemään, räntäsateessa, yksin, jalkakäytävällä -ilman harmainta aavistustakaan siitä, mitä oli tapahtunut tai miten mä pääsisin kotiin.

Sade ropisi Yariksen peltikattoa vasten pyyhkijöiden pyyhkiessä vimmatusti tuulilasiin osuvaa vettä pois. Mä olin väsynyt, haiseva ja märkä – iltapäivän sadekuuro oli yllättänyt mut ja Boen täysin maastoreissumme aikana. Kylmät väreet hyrisyttivät mua kulkiessaan kehoni läpi, niinpä käänsin epätoivoisena auton tuulettimen lämpötilaa kovemmalle. Penkinlämmittimellä Yarista ei oltu siunattu, joten ahterini joutui valitettavasti kärvistellä kylmissään kotiin asti.


Kaartaessani eräästä tieristeyksestä vasemmalle, auton infonäytölle välähti tuttu merkki – bensa oli lopussa. Ärähdin turhautuneena ja suuntasin auton kohti lähintä bensa-asemaa. Tiesin tasan, että en jaksaisi huomenna tankata ennen koulua saatikka sen jälkeen, joten homma oli suoritettava tänään. Onneksi lähimmälle bensa-asemalle ei ollut kovin pitkä matka.




Bensa-asema oli hiljainen - neljästä automaatista kaikki olivat vapaita eikä lähistöllä ollut muita ihmisiä tai autoja. Aseman takana näkyi vanha ränsistynyt huoltorakennus, joka rikkinäisistä ikkunoistaan ja lankuilla suljetuista ovistaan päätellen ei ollut ollut toiminnassa enää pitkään aikaan. Rakennuksen nurkalla oli seinää vasten asetettu täyteen buukattu roska-astia, minkä ympärille oli jätetty kasoittain epämääräistä romua lojumaan.


Pysäytin autoni, kapusin kiukkuisena sen kyydistä ja painuin suorinta tietä automaatille. Tuuli kuljetti katoksesta huolimatta hyytävää vettä päälleni saaden mut värisemään entisestään. Tärisevin käsin pitelin bensapistoolia käsissäni ja toivoin ajatuksissani, että auto tankkaatuisi nopeammin, jotta voisin painua mahdollisimman ripeästi kotiin lämpimään suihkuun. Bensatankki lopetti hurisemisen enteillen tankin tulleen täyteen, joten laskin pistoolin takaisin paikoilleen, suljin Yariksen bensakorkin ja lähdin suorastaan juoksemaan takaisin lämpimän autoni kyytiin. Ennen kuin ehdin avata kuskin oven, oikea silmäni havaitsi liikettä rakennuksen luona, mikä sai mut pysähtymään paikoilleni.



Siristelin silmiäni, mutta vesisateen ja auringonlaskun jälkeen tulleen hämäryyden takia en nähnyt, mikä tai kuka liikkui roskien seassa. Hetken aikaa oli ihan hiljaista ja olin jo avaamassa autoni ovea, ajatellen nähneeni näkyjä, mutta sitten kuulin äänen. Pienen pieni piipitys kantautui korviini ja samalla roskakasa liikahteli epämääräisesti. Katselin ympärilleni, josko paikalle olisi ilmestynyt muita ihmisiä. Ei ketään. Ainoastaan vesisateen ropina kuului bensa-aseman peltikatosta. Ei auttanut kuin laittaa töppöstä toisen eteen ja selvittää äänen tulolähde, sillä tiesin että en todellakaan malttaisi jatkaa vain matkaa noin vain. Olin sen verran utelias, että kyllähän tämän nyt piti mennä tarkistamaan. Nopsasti vain.


Lähestyin rakennuksen nurkkaa varoen, silmät naulittuna kiinni märkään pahvilaatikkokasaan. Ulina oli loppunut, eikä hetkeen näkynyt minkäänlaista liikettä. Olio – tai mikälie se oli, mikä ääntä oli pitänyt - oli varmasti kuullut mut ja saattanut säikähdykseltään olla hiljaa. Tai kenties juossut jo karkuun. Ehkä se oli jokin villieläin? Kettu ehkäpä? Tai uuu! Olisipa se pesukarhuvauva, ne kun on maailman söpöimpiä!




Pieni piipahdus kuului taas, ja nyt pystyin varmistamaan sen kuuluvan pahvilaatikosta, tai oikeastaan sen sisältä. Astuin muutaman hyvin varovaisen askeleen lähemmäs ja kyykistyin sitten nähdäkseni paremmin pahvilaatikkoon. Mua suoraan silmiin tuijotti maailman säälittävimmältä ja surkeimmalta näyttävä pienen pieni pentu. Koiran pentu. Täällä sateessa. Yksin ja hylättynä. Ihan parkaraasuna.



”Oh, poor little baby, are you alright?” sanelin pennulle varovasti, brittiaksentti paisuen normaalia vahvemmin. Pentu laski päätänsä alemmas, korvat osoittaen taakse ja alkoi vimmatusti heiluttamaan häntäänsä. Häntä heilui niin paljon, että pienen koiran koko kroppa alkoi heilumaan ja lopulta se nousi ylös seisomaan ja heilumaan.


”It’s okey sweety, I won’t do you any harm”, jatkoin puhumista lempeällä äänensävyllä ja ojensin kättäni koiralle haisteltavaksi. Pentu lipaisi hermostuneen oloisena huuliaan muutaman kerran ja epäröi selkeästi tarjoustani.


”Good puppy, come on now”, kehuin pentua sen ottaessa muutama varovainen askel kohti mua. Pentu nuuhkaisi mun kättä, nuolaisi sitä ja juoksi sitten suoraan mun jalkojen väliin pyörimään ja kierimään ja hyppimään mua päin. Se meni aivan sekaisin yrittäessään nuolla samaan aikaan mun naamaa, käsiä ja jalkoja eikä selkeästi tiennyt miten päin sen olisi pitänyt olla.


”Woahaha! Someone’s happy to be pet. Come on now, let’s get you out of the rain now shall we?” jutustelin pienoiselle ja kaappasin pennun syliini. Epämiellyttävä haju leijaili sieraimiini, kun pentu pyrki lähemmäs kasvojani. Se oli aivan saastaisen likainen. Sen pystyi päättelemään ihan pelkästä hajusta.




Nappasin takapenkiltä tallikenkien kurien pyyhkimiseen pyhitetyn vanhan pyyhkeen ja asetin sen penkinsuojaksi, ennen pennun laskemista pelkääjänpaikalle. Istahdin omalle penkilleni ja tuijotin vieressäni istuvaa, tiuhaan tahtiin häntää heiluttavaa ja nappisilmillä mua tuijottelevaa pientä pentua ja mietin, että miten tässä nyt taas tälleen pääsi käymään.


”Ja mitähän hittoa mun pitäisi sun kanssa nyt tehdä?” kuiskaisin vaaville. Sen silmien takana ei tuntunut olevan yhen yhtä ajatusta.

Operation puppy: initiated
Main objective: successfully convince mom to let me keep the puppy []
Side tasks: hide puppy from mom [] – get puppy checked by a vet [] – buy food for the puppy []
Optional tasks: get help from an adult []




Ajelin kaikessa hiljaisuudessani kotiin. Sadekin ehti lakata matkan aikana, vaikka en sitä ollut noteerannutkaan. Äiti ei ollut vielä saapunut kotiin, mikä oli hyvä juttu. Se meinasi sitä, että mulla olisi ehkä tunti aikaa valmistella tätä operaatiota. Jos mä mun äitiä yhtään tunsin, niin tiesin, että se potkisi mut pentuineni pihalle tasan sillä sekunnilla, kun se saisi vihiä pennun olemassaolosta. Se varoitteli mua jo meidän muuttaessa Amerikkaan, että mitään kulkukoiria ei tuotaisi kotiin – ja mitä mä olin tekemässä? Tuomassa kulkukoiranpentua kotiin. Äidin kultatyttö kun oon ja niin edelleen.


Nappasin pennun kainalooni ja kipitin sisälle ihan muina tyttöinä. Ensimmäisenä meillä oli vuorossa kylpy, sillä mitä nopeammin saisin pennun kuivaksi ja puhtaaksi, sitä parempi. Laskin koiran kylpyammeen pohjalle ja valutin kymmenisen senttiä kädenlämpöistä vettä ammeeseen. Pentu jähmettyi aluksi paikoilleen jännittyneenä, mutta pian kuitenkin rentoutui ja alkoi lipittämään kylpyvettä naamariinsa. Sillä mahtoi olla jano.


Olin napannut keittiöstä astianpesuainetta ja puristin purkista pikkiriikkisen täplän kämmenelleni. Olin lukenut aikaisemmin netistä, että tiskiainetta voisi käyttää koirien turkin pesuun hätätilanteessa, ja sellainenhan tämä tilanne olikin. Mulla ei ollut muutakaan, joten aloin pyörivin liikkein vaahdottamaan pesuainetta koiran turkkia vasten. Pentu seisoi nätisti paikoillaan ja painoi oikein silmiään kiinni. Mahtoi tuntua hyvältä päästä eroon kaikesta kurasta ja rappeesta mitä sen hentoinen pentuturkki olikaan kerännyt.


Huuhdeltuani pennun huolellisesti, nostin sen ammeesta lattialle ja aloin kuivaamaan sitä vanhalla pyyhkeelläni. Pentu otti tämän selkeästi leikkinä ja alkoi pöristä ja repiä pyyhettä minkä kerkesi.


”Hei, pls voisitko pysyä hetken edes paikoillasi? Yritän tässä saada sut kuivaksi … poika?” kurkkasin vaivihkaa pennun jalkoväliin. ”Tyttö. Tyttö sä oot.”


Kuivausoperaation jälkeen lähdin kaivelemaan meidän keittökaappeja. Äiti piti tarkasti huolta siitä, että maailmanlopun koittaessa meiltä löytyisi ainakin kolmeksi vuodeksi purkkimuonaa syötäväksi. Ei ollut siis vaikeaa löytää sitä mitä etsin: purkitettua, maustamatonta kalkkunaa. Koiranmuonaa meiltä ei valitettavasti löytynyt, joten tämä saisi kelvata täksi illaksi. Huomenna hakisin koulun jälkeen pennulle kunnon ruokaa kaupasta. Nappasin ruuan, koiran ja kaksi tupperware- kulhoa ja suuntasimme taas vessaan. Pentu saisi syödä sen aikaa, kun mä kävisin suihkussa.



Suihkutteluiden ja ruokailuiden jälkeen kello tikitti sen verran, että äiti saattaisi tuupahtaa kotiin hetkenä minä hyvänsä. Halusin kuitenkin käyttää pennun vielä pikaisesti takapihalla, josko sillä olisi vessahätä. Ja olihan sillä. Väsähtänyt pentu oli miltei kaatua kyykistellessään takapihan nurmikolla. Ajovalot heilahtivat takanamme, joten kaappasin pennun vielä kertaalleen kainaloon ja juoksin huoneeseeni sulkien oven perässäni. Kyykistyin vaatekaappini alahyllyn kohdalle ja laskin pennun vanhoilla pyyhkeillä vuorattuun pyykkikoriin. Tämä ei nyt todellakaan ollut mikään koiranpidon ideaalitilanne, mutta nyt oli hätä – joko pentu viettäisi yön mun vaatekaapissa tai se potkittaisiin takaisin pihalle. Itsestäni ensimmäinen vaihtoehto kuulosti paljon paremmalta.



”Yumi darling, I’m home!”, kuului äidin huuto eteisestä. Fuck. Tungin pyykkikorin vaatekaapin alimmalle hyllylle ja laitoin kaapinoven kiinni. Voisin vain toivoa, että pentu pysyisi hiljaa tämän illan ajan. Suuntasin olohuoneeseen tervehtiäkseni äitiä.



”Moi.”

”Hei kulta, oletko syönyt? Jääkaapissa on eiliseltä paistettua riisiä ja lihaa. Haluatko että lämmitän sulle myös? Miten meni koulussa ja tallilla?”


”En oo ehtinyt vielä, joo käy, hyvin ja hyvin”, vastasin nopeasti. Äiti katseli muhun päin kummastuneena, mutta sen ilme muuttui äkisti. Se käänteli päätään ympäriinsä ja nuuhki äänekkäästi ilmaa.


”Mikä täällä haisee? Ihan tuollainen ällöttävä haju, vähän niin kuin… märkä koira”, se nyrpisteli nenäänsä ja alkoi samalla lappaamaan jääkaapista eilisiä jämiä keittötasolle. Tunsin, kuinka mun naama muuttui aivan punaiseksi ja kroppa jähmettyi.


”Aah… se on varmaan siitä kun… tallilla oli koira! Cooperin koira se… se… Bindi mistä oon aikaisemmin maininnut! Niin se oli siellä! Ja kun satoi, niin se haisi. Ja pyöri siis mun sylissä märkänä ja haisevana”, änkytin. Hitto mä olin huono valehtelemaan. Etenkin äidille. Etenkin tämmöisistä jutuista.


”Huh. Eikös se Cooper ollut siellä Texasissa tai siellä niitten tyttöjen kanssa?” äiti kyseli kasuaalisti avatessaan säilytysrasioiden kansia.


Voi paska. Tietenkin sen piti muistaa yksityiskohtaisesti kaikki asiat mitä mä sille kerroin. Nyt mieti Yumi, mieti.


”Joo on! Sen takia se Bindi onkin Kansasilla hoidossa! Kun Kansas tekee niitä tallihommia Westernweekin ajan.”

”Ai, kiva poika se Kansas kun tuolla tavalla auttelee. Kulta, annatko kattilan sieltä alahyllyltä?”

Tein työtä käskettynä ja noudin kattilan äidille. Päätin samalla vaihtaa puheenaihetta.


”Mitäs töihin?”
”Ugh, et edes halua kuulla! Siis se asiakas, mistä kerroin sulle aikaisemmin-”
”Pullaposki?”
”Ei! Kun-”
”Se viiksisetämies?”
”No ei-”
”No se haisuli sitten?”
”Ei kun se nyrpeä lady, jota ei oltu nähty viikkoihin – joka vain jätti tavaransa huoneeseensa maksamatta.”
”Aaa se! Mitä siitä?”
”Virkavalta kävi tiskillä kuulustelemassa minun kollegaani, joka oli ollut vuorossa naisen kirjautuessa majataloon. Kuulemma se nainen on kuollut! Murhattu! Siis Wilmingtonissa! Ja meidän asiakkaamme”, äiti puheli pöyristyneenä.




Työkeskustelusta seurasi kiivas läksytys siitä, kuinka vaarallinen meidän pikkukaupunkimme voisikaan olla etenkin öisin ja kuinka minun tulisi aina kantaa mukanani äidiltä saamaani pippurisumutetta. Sitä en kuitenkaan uskaltanut alkaa kyseenalaistamaan, miten pippurisumute pelastaisi mun hengen esimerkisi asetta vastaan, sillä olisin varmaan saanut yhtä pitkän läksytyksen kuin aikaisempikin oli. Nyökyttelin vain tyytyväisenä ja myötäilin äidin puheita – se oli toiminut ennenkin.



Ruuan (ja läksytyksen) jälkeen kävin hammaspesulla ja suuntasin huoneeseeni unille. Suljin oven takanani normaalia varovaisemmin, jotta pentu ei alkaisi haukkumaan. Siitä ei onneksi olisi tarvinnut murehtia, sillä kyykistyessäni vaatekaappini alahyllyn kohdalle, kuului kaapista tasaista, onnellista tuhinaa. Raotin kaapinovea varmistaakseni ilmanvaihdon ja painuin itsekin pehkuihin. Huomenna olisi paljon tehtävää.

Yö oli sujunut yllättävän hyvin. Ehkä vähän liiankin hyvin. Viideltä aamuyöstä mä heräsin pennun itkuihin ja nousin salamana ylös kiiruhtaen vaatekaappini luo. Sujautin käteni pyykkikoriin pennun nuoltavaksi ja itkeminen loppui onneksi siihen. Livahdin takaovesta pihalle päästääkseni pennun pissalle - se ei ollut ihmeen kaupalla tehnyt tarpeitaan koriin yön aikana. Eipä tarvinnut murehtia missä pesisin koiran pissan hajuiset pyyhkeet salaisesti, jotta äiti ei huomaisi niitä.


Olin tarkoituksella lähtenyt etuajoissa kouluun. Halusin vältellä äitiä kaikin tavoin aamulla, sillä olin varma, että pennun salakuljettaminen talosta olisi mahdotonta jos äiti olisi hereillä. Ja pentu ei voisi jäädä kotiin koulupäivän ajaksi, sillä äidillä oli vapaapäivä töistä – ja se varmasti löytäisi pennun vaatekaapistani, jos se päästäisi pienimmänkin äänen. Loogisesti pentu piti siis viedä jonnekin päiväksi hoitoon ja mäpäs tiesin juuri sopivan paikan.




Last Change Garagen ruostunut kyltti pilkisti puiden takaa, mun kääntyessä risteyksestä vasemmalle. Kaarsin autoni mustan lava-auton perään ja lampsin päättäväisesti avoimista ovista autotallin puolelle. Siwon puuhaili jo autotallin perällä ahkerana eikä ollut huomaavinaankaan mun läsnäoloa.


”Huomenta”, aloitin varovasti. Enoni säpsähti hieman paikoillaan käännähtäen ympäri nopeasti. Sen ilme muuttui hämmentyneestä enemmän hämmentyneeseen nähdessään mut.


”Huomenta, Yumi… Mitä sinä täällä tähän aikaan teet? Jättikö Yaris tien päälle vai mikä mättää?” Siwon puheli huolestuneen kuuloisena.
”Ei sentään, Yaris toimii kuin unelma! Mä tulin… ööh… pyytämään pientä palvelusta…” sanoin varovasti pyöritellen peukaloitani selkäni takana. Eno risti kätensä ja sen kulmat menivät hieman kurttuun, säilyttäen kuitenkin pienen vivahteen huolestuneisuudesta sen kasvoilla.


”… Minkälaisesta palveluksesta onkaan kyse?”


”Ihan pikkuruinen juttu vaan. Helppo homma. Sun ei periaatteessa tarvitse tehdä yhtään mitään”, pohjustin ja viitoin enoa seuraamaan mua autolle. Mies murahti pienesti seuraten mua pihamaalle sanomatta mitään. Saavuttuamme autoni vierelle osoitin etupenkillä istuvaa otusta hiljaa.


”Mikä tää nyt on?”
”Se on koiranpentu.”
”No kyllä mä nyt sen näen mutta mitä se tekee sun autossa?”
”Mä löysin sen eilen. Ja en voi ottaa sitä kouluun niin mä mietin, että jos sä oisit voinut vahtia sitä mun koulupäivän ajan.”
”Löysit???? Miksi sä sen mulle toit??? Miks et jätä sitä kotiin??? Tai vie löytöeläinkotiin???”
”No en mä voi sitä kotiin jättää, ku äiti on kotona… Ja se ei vähän niiku tiiä tästä vielä mitään…” sanoin vaisusti, ohittaen enoni esittämän viimeisen kysymyksen. Siwon huokaisi syvään ja nosti kätensä ohimolleen vaipuen hiljaisuuteen. Se selkeästi mietti vaihtoehtojaan. Joita sillä loogisesti oli vain yksi.


”Kai sä tajuut, että sun äitis murhaa mut jos se saa tietää, että mä autan sua tässä”, eno rikkoi hiljaisuuden katuvan kuuloisena.
”KIITOS IHAN SIKANA OOT IHAN PARAS ENO IKINÄ!” kiljahdin ja hyppäsin halaamaan Siwonia. Eno vastasi halaukseeni vastahakoisesti ja taputti mun selkää pari kertaa, työntäen mut sitten kauas sen läheisyydestä.


”Tuut sitten suorinta tietä tänne koulusta, onko selvä?”






Koulupäivästä ei meinannut tulla yhtään mitään. En malttanut istua paikoillani tai keskittyä olennaiseen – ajatuksissani pyöri ainoastaan, se miten pentu pärjäsi enoni kanssa. Tai pikemmin, miten enoni pärjäsi pennun kassa. Suurin osa talliporukasta oli Teksasissa Westernweekeillä ja olo oli jotenkin orpo. Olisi kauheasti tehnyt mieli kertoa jollekin pennun olemassaolosta, mutta maltoin itseni. En vielä tietäisi mitä sen kanssa tekisin, joten oli parasta olla kertomatta siitä kenellekään, sillä sana kiri pikku kylässä nopeasti, enkä todellakaan halunnut äitini kuulevan kuulopuheiden kautta pennusta. Sitä pitäisi pehmustella tilanteeseen, jotta ruumiilta säilyttäisiin.



Kun viimeisen tunnin kello pirahti, mä olin jo puolimatkassa ovesta ulkona. Suorastaan juoksin autolle, heitin mun koulurepun pelkääjänpaikalle ja kurvasin auton kohti Last Change Garagea.



”Mooi! Miten teillä on mennyt?” huhuilin autotallin ovelta kävellessäni peremmälle. Siwonin pää kääntyi huoneen keskellä olevan auton takaa ja mies nousi sitten ylös, pentu sylissään. Pentu järsi enoni kättä tämän yrittäessä paijata nartun päälakea.


”Niin hyvin kuin voisi kuvitella. En oo saanut oikein mitään aikaiseksi tänään, kun joku vaatii kokoajan huomiota”, eno sanoi hieman tylyn kuuloisesti, mutta hymyili kuitenkin pennulle pienesti, kääntyen sitten katsomaan muhun päin ja ojentaen pennun mulle.


”Mutta nytten olen saanut tarpeeksi koiranpennuista, niin voit viedä sen mennessäsi, minne oottekaan menossa”, se jatkoi ja kääntyi jo ympäri aloittaen pöydän äärellä puuhaamisen. Köhäsin kurkkuani vienosti ja kysyin: ”Niin siitä tulikin mieleeni, et viittis vielä yhden pienen palveluksen tehdä? Pentu pitäis viedä eläinlääkäriin ja siellä pitäis vähän niiku olla aikuinen mukana…”



Siwon hengitti syvään ja kääntyi katsomaan muhun päin hieman pettyneellä ilmeellä.



”Your mom is gonna kill me….”




Operation puppy: initiated
Main objective: successfully convince mom to let me keep the puppy []
Side tasks: hide puppy from mom [] – get puppy checked by a vet [] – buy food for the puppy []
Optional tasks: get help from an adult [✓]

”Mjoo, ei täältä kyllä taida mikrosirua löytyä”, nyrpeän näköinen täti sanoi pyöritellessään jo toista mikrosirunlukijaa pennun kehon ympärillä. Pulleahko nainen laski lukijan metallipöydälle ja nilkutti tietokoneen ääreen näpyttelemään jotain ylös. Silitin pennun päälakea ja toisella kädellä varmistin, että se ei hyppää alas tutkimuspöydältä.

”Laki velvoittaa meitä pitämään kaikkia löytyneitä kulkukoiria täällä viisi päivää mahdollisten omistajien löytymisen toivossa”, nainen tokaisi kääntyessään ympäri koneen äärestä. Nielaisin varovasti.


”Vaikkakin kuvailujesi perusteella voisi uskoa, että kukaan ei ole kaipaamassa tätä pikkuista kotiin – sen turkin kunto ja löytymispaikka ovat mielestäni selviä indikaattoreita siitä”, se jatkoi pitäen haukankatseensa mussa. ”Olenko ymmärtänyt oikein, että olette kiinnostuneita adoptoimaan nartun?”


”Joo, kyllä”, vastasin, ennen kuin ehdin ajatella asiaa sen tarkemmin. En ollut maininnut koko asiasta äidille vielä mitään. Siwon huokaisi syvään nurkkanojatuolista ja risti kätensä rinnalleen.


”Paljonko tämä adoptoiminen maksaa?” Siwon kysyi, turhautuneen kuuloisena.


”Oi, ei, ehei, ette te sitä vielä voi adoptoida. Kuten sanoin, meidän pitää säilyttää pentua viisi päivää sen löydöstä ja yrittää tavoittaa mahdollisia omistajia. It’s the state law, honey”, nainen nalkutti omahyväisen kuuloisena suoristaen samalla kirkkaanpunaisia silmälasejaan. Vilkaisin Siwoniin päin huolestuneena. En millään haluaisi jättää pentua löytöeläinkotiin viideksi päiväksi.


”Paljonko se adoptoiminen maksaisi, viiden päivän päästä?” Siwon kysyi uudestaan. Nainen huokaisi syvään ja alkoi käymään pöydällä lojuvaa paperinippua läpi, kostuttaen sormenpäätään aina välillä kielellään.


”Mjaa, se vaihtelee. Joistain kympeistä useisiin satasiin. Siihen kuuluu mikrosirutus, sterilointi tai kastrointi ja tärkeimmät rokotukset mutta ottaen huomioon pennun nuoren iän arvelisin, että se tulisi maksamaan noin pari sataa, kun sitä ei vielä saa steriloida. Vaikea sanoa tarkkaa summaa.” Vaihdoimme Siwonin kanssa hiljaisen katseen keskenämme ja pysyimme vaiti.



Löytöeläinkotitäti nosti kellahtaneen lankapuhelimen työpöytänsä nurkasta ja naputti numeron näppäimillä. Puhelin soi hetken aikaa, jonka jälkeen toinen puoli vastasi. Täti keskusteli puhelimessa hyvän tovin, minkä aikana mä olin nostanut turhautuneen narttupennun syliini lattialle, missä annoin tämän leikkiä mun ranteessa toikkuvalla puuhelmikorulla. Puhelin laskeutui kolisten takaisin paikoilleen ja täti kääntyi katsomaan meihin päin.



”Mjoo, nyt on sellainen tilanne, että meillä on kennelit aivan täyteen buukattu. Eilen tuli iso lasti koiria jostain hamstrauskeissistä, ja meille ei yksinkertaisesti mahdu yksittäisasumiseen pentua”, nainen tokaisi jotenkin ärsyyntyneellä äänensävyllä, saaden koko jutun kuulostamaan meidän syyltä.


”Joten teillä on nytten kaksi vaihtoehtoa: joko te viette pennun seuraavaksi lähimpään löytöeläinkotiin, missä on ehkä tarpeeksi tilaa pennulle TAI voin kirjoittaa teille erikoisluvan, minkä avulla voitte pitää pentua teillä niin sanotusti sijoituksessa seuraavan viiden päivän ajan. Jos omistajaa ei ilmaannu, saatte halutessanne adoptoida pennun. Kumpi laitetaan?”


Mun ei edes tarvinnut sanoa mitään, kun Siwon jo tokaisi, että pentu lähtee meidän matkaan. Meidän täytyi täyttää muutama lomake, mihin kirjoitettiin muun muassa meidän osoite (Siwonin) ja puhelinnumero (myös Siwonin), jotta löytöeläinkoti voisi olla meihin tarvittaessa yhteydessä. Lomakkeen täytettyään eno käänsi paperin muhun päin, ja osoitti paperin yläkulmassa olevaa kohtaa. Tartuin kynään ja kirjoitin:


Name of animal: Nyla

---

Operation puppy: in progress
Main objective: successfully convince mom to let me keep the puppy []
Side tasks: hide puppy from mom [✓] – get puppy checked by a vet [✓] – buy food for the puppy []
Optional tasks: get help from an adult [✓]

Mä en tiedä oliko pelottavampaa seistä meidän kodin eteisessä koiranpentu toisessa kainalossa ja penturuokasäkki toisessa, äidin tuijottaessa muhun päin suu auki varmaan minuutin verran täydessä hiljaisuudessa vai tuon minuutin jälkeen kuunnellessa, kun äiti karjui mut kokonimeni avulla helvettiin sellaisen huudon kera, että sen kuuli varmasti naapurit kortteleidenkin päästä. Siinä meinasi vähintäkin lorauttaa alleen, sen verran aidosti vihaiselta äiti kuulosti, vaikka en tällä kertaa saanut tukkapöllyä tai esimerkiksi sandaalista takaraivooni. Taisi äiti tietää, että verbaali piekseminen riitti tältä erää.


Nyla ei onneksi ottanut huutamisesta nokkiinsa, se parka kun oli jo niin väsähtänyt lääkärireissun jäljiltä ja se torkahtikin miltei heti laskettuani sen juuri ostetulleen uudelle pedilleen. Valitettavasti mä en voinut jäädä pennun kanssa mun huoneeseen, vaan äiti piti olohuoneessa huolen siitä, että mulle tuli selväksi, että tällainen käytös ei ollut soveliasta. Että olisi heti ensimmäisenä pitänyt ottaa yhteys äitiin ja kysyä että voinko näin tehdä ja että äidin kanssa sitten olisi pitänyt selvitellä, minne pentu pitäisi viedä ja niin edelleen. Mitkä pointteina mä ymmärsin täysin – olihan mulle tehty erittäin selväksi meidän muuttaessa Idahoon, että kulkukoiria ei tuotaisi kotiin.


Mutta mä en vain yksinkertaisesti uskaltanut kertoa pennusta äitille – en ennen, kun tietäisin, että sille on paikka jossain, jos me ei sitä pystyttäisi pitämään. Ja noh, löytöeläinkodin tilanpuutteen turvin mä pystyn kiemurrellen jotenkin järkeilemään äidille, että miksi mä toimin niin kun mä toimin. En mä voinut jättää sitä raukkaa pentua kylmään yöhön yksin, missä sillä ei olisi mitään selviytymismahdollisuuksia, sehän olisi aivan epäinhimillistä. Ja en mä voisi jättää sitä pentua löytöeläinkotiin, missä se traumatisoituisi, joutuisi odottamaan uutta perhettään mahdollisesti kuukausia, ellei jopa vuosia ja jossa sillä olisi riski joutua lopetetuksi, ihan vain siitä rikoksesta, että se oli syntynyt tähän maailmaan. Joten loogisinta oli tuoda pentu kotiin. Eikö niin?


Sitä paitsi, Teddyn, meidän entisen collien kuoltua muutama vuosi sitten, ollaan äidin kanssa paljon puhuttu siitä, kuinka kivaa olisi, jos kotona olisi taas koira. Kuinka meidän kotimme Manchesterissa ei enää tuntunut kodilta Teddyn lähtiessä. Kuinka paljon me kaipasimme elämää vilkastavaa nelijalkaista jakamaan kotimme meidän kanssamme, olemaan osa meidän perhettä.


Kotimme Wilmingtonissa olisi mitä loistavin koiran pitämiseen: löytyi iso aidattu nurminen takapiha, tarpeeksi tilava kylpyhuone koiran pesemiseen ja hyvät lenkkipolut kodin lähistöltä. Ja nyt kun mullakin oli ajokortti ja oma auto, voisin ottaa koiran aina mukaan tallille liikkumaan, jolloin sen ei tarvitsisi olla niin pitkiä aikoja yksin kotona. Löytyi myös sukulaisia ja ystäviä, jotka olisivat valmiita ottamaan koiran hoitoon, jos tarve vaatisi.


Mainitsin myös, että pennun kasvaessa, äiti voisi kevyimmin mielin päästää mua ulos kavereiden kanssa, koska mulla olisi koira mukana turvaa tuomassa. Etenkin viimeaikaisten tapahtumien perusteella, liian varovainen ei voisi olla.




Äiti mietti pitkään ja hartaasti, sen kädet ollen tiukasti puuskassa sen nojatessa keittiönkaappeja vasten, sillä se ei millään malttanut istua alas sohvalle mun kanssa. Mä pidätin mun hengitystä huomaamattani ja nypin kynsinauhoja hermostuneena.


Pian äiti päästi pitkän, turhautuneen huokaisun ja katsoi muhun päin katseella, mitä oli vaikea lukea:


”Fine, voit pitää pennun, mutta VAIN jos huolehdit sen kaikista pissatuksista ja ruokinnoista ja lenkityksistä ja kaikesta. Mulla on ihan tarpeeksi hommaa kotona jo muutenkin.”


Olin jo nousemassa halaamaan äitiä onnessani, mutta sen terävä katse kertoi olevan fiksua pitää siihen vähän etäisyyttä, joten kiitin häntä sanallisesti, silmäkulmat aidosti kosteina.


Mulla oli oma koiranpentu.  



Operation puppy: successful
Main objective: successfully convince mom to let me keep the puppy [✓]
Side tasks: hide puppy from mom [✓] – get puppy checked by a vet [✓] – buy food for the puppy [✓]
Optional tasks: get help from an adult [✓]

Lämmin valkosipulin, soijan ja grillatun lihan aromi pöllähti mun kasvoja vasten astuessani puisesta oviaukosta sisälle. Keittiöstä kuului paistuvan lihan sihinä, astioiden kolina ja keittyvän keiton porina. Ravintolan takaosassa istui muutama yksittäinen asiakas nautiskelemassa ruoistaan, mutta muuten huoneisto oli tyhjillään. Tumman sävyisiä puuseiniä koristi monenlaiset koriste-esineet; oli maaseutumaista maisemamaalausta, perinteistä korealaista kalligrafiaa sekä pieniä koriste-eläimiä. Kassan viereinen seinämä oli naulattu täyteen perhepotretteja.


Keittiön sivuovesta asteli pitkä figuuri kannellen täyteen tungettua tarjotinta käsissään – suuntana ravintolan takaosa. Aseteltuaan astiat tarjoilija kääntyi kannoillaan ja suuntasi mua kohti.


”Ai moi Yumi! Sähän oot ajoissa,” Noah tervehti iloisesti ja laski tarjottimen viereiselle pöydälle. ”Teidän safkat on just tulossa, halmeoni* aloitti juuri lihan paistamisen.”


”Joo, ei se mitään, sainkin hommat tallilla nopeammin valmiiksi, kuin olin ajatellut,” hymyilin vanhemmalle serkulleni. Noah vetäisi penkin pöydän alta ja istahti siihen, viittoen mua tekemään samoin.



”Noh, mitäs kesän suunnitelmat? Saitko jo töitä?” se kysyi aidon kiinnostuneen kuuloisena.

”No arvaa,” tuhahdin ja hautasin otsani käsiini. ”Kaikista tulee sama loru. ”Valitettavasti valintamme ei kohdistunut juuri sinuun”. Niinkun, en ymmärrä, että miten en oo voinut saada töitä. Musta ne haastattelut on mennyt tosi hyvin,” valitin.

”Täällä pikkupaikkakunnassa on tosi paljon kilpailua noista kesätöistä. Paikkoja on vähän ja hakijoita ihan liikaa”, Noah sympatisoi.

”Tell me about it. Mutta ollaan Boen kanssa taas menossa kesäleirille, niin kuin viime vuonnakin. Ja sitten on taas kisoja ja sen sellaista. Että rahalle todellakin olisi tarvetta, etenkin kun mulla on nyt Nyla ja maksan sen menot aikalailla itse”, huokaisin, nappasin pöydällä olevasta telineestä hammastikun ja aloin pyöritellä sitä käsissäni. Noahin naamalle valui mietteliäs ilme.

”Hmm. Voisin kysyä isovanhemmilta asiasta.”
”Mistä asiasta?”
”Josko meillä olisi jotain töitä sulle.”
”Oikeestikko?”
”Joo. Ei välttämättä täyspäiväistä paikkaa oo tarjota, mutta jokunen tiski- tai tarjoiluvuoro viikkoon voisi olla ihan mahdollinen. Kesä on kuitenkin meidän sesonkiaikaa.”


Mun naamalle ilmestyi leveä hymy, enkä edes yrittänyt peitellä sitä. Miten mulla ei ollut edes käynyt mielessä kysyä isovanhemmilta kesätöistä?



Nopean keskustelun jälkeen halmeoni ja harabeoji** lupasivat palata asiaan. Jos ei muuta, voisin tehdä tuuraavia vuoroja aina kun mahdollista. Palkkahan ei mikään päätä huimaava ollut, mutta hei – tässä vaiheessa kaikki on kotiin päin. Olin jo lähdössä ovesta pakattujen ruokieni kanssa, kun Noah muistikin jotain tärkeää.

”Odota siinä vielä hetki!” se huudahti ja katosi takahuoneelle esiliinan nauhat heiluen. Se palasi sieltä pian kädessään jotain mitä en todellakaan odottanut.



”Sähän osasit soittaa kitaraa?”

”Öh, noh, osata on aika vahva ilmaus musta. Oon mä joskus rimputellut, kuinka niin?” kysyin hölmistyneenä ja otin pölyisen, vanhan kitaran vastaan serkultani.

”Löydettiin tää varastosta sitä siivotessamme, se on harabeojin vanha. Haluutko pitää sen? Mä virittelin sitä tossa tauolla ja sen pitäis olla nyt soittovalmiina.”

”Etkö sä halua pitää sitä? Sinähän se muusikko meidän suvustamme oot”, naurahdin pienessä epäuskossa.

”Pfft, mulla on kitaroita ainakin neljä kotona, en todellakaan tarvii uutta. Pidä se, oikeesti. Ois kiva, jos sille löytyisi joku muu paikka kun pölyinen varastorakennus.”



Noahin ilme oli niin puhtaan iloinen, että en voinut kieltäytyä tarjouksesta. Olihan viime soittokerrasta aikaa, mutta nyt kesän aikana olisi hyvin aikaa harjoitella. Nappasin kitaran ja ruoat matkaani ja suuntasin kotiin.





Ruokailtuani äitini kanssa ja ulkoilettuani Nylan, otin kitaran kantoon ja patikoin itseni erään tutun lehtipuun juurelle. Aurinko laski takanani kaivaessani puhelimesta nuottiviivaston esille. Loppuvuosi ja kevät olivat olleet ihan hulluja, niin monella tavalla. Tuntui, että puolen vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua enemmän kuin monen muun vuoden aikana yhteensä. Olikohan Amerikassa aina näin sekopäistä menoa? Ehkä leffastereotypiat ei ollut vedetty ihan tyhjästä.


Kokeilin muutamaan otteeseen eri sointuja kitaralla, kunnes siirryinkin jo soittamaan ja laulamaan biisiä, mikä oli soinut päässäni jo useamman kuukauden;

❀•°❀°•❀ Sanat ❀•°❀°•❀:

* halmeoni = isoäiti
** harabeoji = isoisä

Wilmingtonissa vallitsi outo tunnelma. Syksyn koleat illat tuntuivat normaalia kylmemmiltä, pimeät kujat entistä pimeämmiltä ja synkemmiltä. Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ja jättänyt koko kaupungin uinumaan, levotonta, ahdistavaa painajaista. Painajaista, josta ei pääsyt eroon heräämällä, sillä öiset kauheudet muistuttivat olemassaolostaan myös hereillä oloaikana.


Hieroin silmiäni väsyneenä ja yritin keskittyä edessäni pulpetilla lepäävän paperiin ja sen sisältöön. Tekstin sanat leijailivat paperilla sekaisin ja päällekkäin, tehden tehtävän lukemisesta mahdotonta. Takana oli taas pitkä ja hikinen yö, nähden mitä kummallisimpia painajaisia, joidenka vuoksi havahduin hereille harva se hetki. Järkikin sanoi, että viimeaikaiset oudot tapahtumat kaupungilla varmasti vaikuttivat näiden kummajaisunien syntymiseen, mutta jostain syystä aamulla herätessäni oloni ei ollut yhtään sen rauhallisempi. Päinvastoin aamut olivat melkein pahempia kuin yöt. Jatkuvasti oli tunne, että joku tarkkailisi, vaikka ketään ei ikinä näkynyt missään. Kenties stressi viimein kiri kiinni.



Ainoa kenet- tai oikeastaan keiden olin huomannut seuraavan jokaista liikettäni, oli jo tutuksi muodostunut varisparvi, mikä parveili ympäri kaupunkia, tarkkaillen. Tälläkin hetkellä, pystyin erottamaan mustan parven ikkunan takaa, vanhan tammen latvasta. Halmeonilla olisi varmasti omat sanomisensa näihin pahanilmanlintuihin. Se tuppasi aina kertoa, kuinka varikset olivat lähettejä kuolleiden ja elävien välillä, ja kuinka variksen karjunta toi sanomaa kuolemasta. Mutta minusta varikset olivat aina olleet lohdullisia, turvallisen tuntuisia jopa. Niiden raakkuna oli omalla tapaansa kaunista, raakaa ja rehellistä ja olen pienestä pitäen usein uneksinut variksista. Niiden ilmestyminen unissani oli lisääntynyt räjähdysmäisesti viimeisen kuukauden aikana.


Kun kello viimein pirahti oppitunnin päätteeksi, olin jo ehtinyt valahtaa unen ja hereillä olon välitilaan, yrittäen saada aivosumuni sakasta selvää. Kaikki oli niin erikummallista, enkä pitänyt siitä. En sitten yhtään.


Kiirehdin käytävälle koulukirjojani halaten ja suuntasin vaistonmaisesti kaapilleni. Päivän viimeisen oppitunnin jälkeen koulun käytävät suorastaan kuhisivat oppilaista, ja ihmismassan lävitse kulkeminen tuotti haasteita. Päästyäni viimein kaapilleni, asetin avaimen lukkoon ja tönäisin reippaasti kaapin ovea olkapäälläni, sillä se tuppasi aina tarvita pienen rohkaisun auetakseen. Silmäkulmastani huomasin, kuinka avartuvan kaapinoven välistä tipahti lattialle lappu. Kyykistyin nostaen kahdesti taitellun, vanhan näköisen lappusen ja avasin sen.


Lapun teksti oli kirjoitettu punaisella, veren värisellä musteella, tärisevin harakanvarpain.









Tuijotin lappua hämmentyneenä.

Anteeksi mitä ihmettä?

Pienen hetken ehdin jo miettimään, kuinka varmasti jonkun idiootin keppostelijan hauska pikku pila olikin mennyt vahingossa väärään lokeroon, mutta pian kylmät väreet hiipivät selkärankaani pitkin, kun muistin hylätyn talon. Ja sen mitä siellä tapahtui. Voisiko…? Eihän…? Sen täytyi liittyä siihen, siitä olin varma. Jokin sisäinen vaistoni huusi kovaa, että nyt ollaan vaarallisilla vesillä.  


”Mitäs sä kattelet?” Hayley ääni kuului yllättäen, ilmestyen kuin tyhjästä takaani. En saanut suutani auki vaan ojensin lapun tytölle sanaa sanomatta.

”Mistä sä tän löysit?” tyttö ihmetteli kulmat kurtussa, samalla tutkaillen paperilappua tarkemmin.
”Mun lokerosta. Tai lattialta, mutta se tippui mun lokerosta,” vastasin hämmentyneenä.
”Kuka ihme laittaisi tällaisen lapun sun lokeroon? Keskellä koulupäivää?” Hayley pohdiskeli hiljaa.
”En tiedä, mutta musta tuntuu, että meidän pitää etsiä Mikael ennen, kun se ehtii lähteä kotiin,” totesin ja tartuin tyttöä kädestä, lähtien johdattamaan tätä ihmismassan läpi.


Mikael löytyi onneksi nopeasti aulan penkeiltä istumasta. Se näki jo kaukaa, kuinka saavuimme paikalle Hayleyn kanssa ja pystyin heti näkemään pojan normaalia ilmeettömämmästä ilmeestä, että kaikki ei ollut hyvin. Vedin lapun taskustani ja länttäsin sen suomipojan naaman eteen.

”Mä löysin kanssa tällaisen,” se sanoi miltei varautuneesti ja näytti löytämäänsä vastaavanlaista lappua.





oli kirjattu lappuun punaisella musteella, samalla tavalla kuin löytämässäni lapussa. Katsoimme Mikaelin kanssa toisiamme silmiin ja vatsani pohjalle valahti epämukava fiilis. Mihin me olimmekaan oikein sotkeutuneet?


Intensiivisen katsekontaktimme keskeytti viestiääni. Se oli Kansasilta.


”Yoooo guys… So I found this letter on my windshield…”