Rock you like a hurrikane

16.06.2023


Ilta-aurinko porotti selkääni, ja hengitin syvään metsän rikkaita tuoksuja. Päivä oli taas vaihteeksi ollut tuuman päässä totaalisesta kaaoksesta, ja mä olin ollut aivan kyrpiintynyt koko päivän. Olin lähtenyt Cashin kanssa maastoon, sen seura oli mun ainoa toivo tämän päivän pelastamiseen.

Ja sillä hetkellä mun puhelin pärähti soimaan.

Tunnistettuani häirköijäni nimen näytöllä, suupieleni kääntyi alas protestina. Aikaisempi hapan tuuleni palasi hetkessä. Mitä se tällä kertaa haluaa?

“Enkö mä sanonut sulle -,” oli kaikki mitä ehdin saada suustani, ennen kuin kiivas tuhahdus kaiuttimista keskeytti lauseeni.

“Tää on tärkeetä,” ääni ilmoitti.

Yksi, kaksi, kolme… laskin hitaasti päässäni huokaisten syvään. “...Jaa. No mitä?”, murahdin.

“Muistatko ne dokkarit? Jotka Samin piti hoitaa..? Joo. Ne. Se kimma oli ehtiny hakea ne ennen kun Sam edes pääsi paikalle… Joo, tiedän, tiedän… Se kädetön pelle… Mmm-hm… Kuule - hoida sä se nyt vaan,” ääni jatkoi, ennen kuin puhelu päättyi.


“Jaahas poika, näyttää siltä että meidän retki on tälle iltaa tässä…”, taputin Cashin niskaa. “Giddy up!”

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -


Palasin talliin vietyäni Cashin laitumelle. Farmi oli hiljentynyt sille iltaa, eikä parkkipaikalla könöttänyt enää kuin kaksi autoa. Ne teinitkin, joita täällä aina pyöri, olivat jo häipyneet. Katsahdin kelloa - reilu kymmenen illalla. Vai niin, no taisihan se jo ollakin niiden märkäkorvien nukkumaanmenoaika.

Kävelin tallipihan läpi suunnatessani kohti heinälatoa. Lukuunottamatta kentällä löntystelevää ratsukkoa, ei farmilla näkynyt ristin sielua. Sytytin savukkeeni, vetäen ensimmäisen henkäyksen savua. Nojasin heinäladon seinää vasten, tarkkaillessani ratsukon puuhia stetsonini lipan alta. Clevelandinruunikko tamma oli yllättävän rauhallisena, olin tottunut näkemään sen oikuttelemassa. Sen koulutuksen oli täytynyt painottua ratsastukseen, ajattelin itsekseni.

Hengitin savua syvään, seuratessani ratsukon poistuvan kentältä kohti tallia. Nainen ei näyttänyt huomaavan mua. Parempi niin. Tumppasin tupakkani ja lähdin harppomaan kohti parkkipaikkaa. Vilkaisin vielä olkani yli kohti tallia, ennen kuin suuntasin kohti rönsyistä, harmaata Fårdin maasturia. Se oli parhaat päivänsä nähnyt, luultavasti sen hyvätkin päivät loppuivat jo joskus 2000-luvun alussa. Miten se enää edes pelitti?

Ainakin homman pitäisi olla hoidettu hetkessä. Vesi kielahti kielelleni, kun ajattelin kotona jääkaapissa odottavaa kylmää olutta. Tiesin, että kannatti änkeä tölkit sinne aamulla. Ne todella tulisi tällaisen päivän jälkeen tarpeeseen.

Katsoin Fårdin ikkunasta sisään. Hiekanharmaa mappi lepäsi pelkääjänpaikalla, ja epäilin sen olevan mitä etsinkin. Nojasin käteni etureisiäni vasten, kyyristyen tiiraamaan auton lukkoa. Se oli vanha ja ruosteinen. Tunnustelin farkkujeni etutaskuja, kaivaen avainnippua. Kollasin nippua kädessäni, tarttuen lopulta kahteen pitkään metallinpalaseen. Sujautin ne lukkoon, käännellen ja väännellen. Jep - auki.

Kurotin kuskin penkin yli, tarttuen kansioon. Mapissa oli paksu kasa papereita - nainen ei huomaisi parin sivun puuttuvan. Tuskin se oli ehtinyt edes vilaista dokumentteihin päinkään vielä. Kaivoin kansioista kolme viimeistä sivua, ja sujautin ne paitani sisään.

Oksa napsahti takanani, ja käännyin salamana äänen suuntaan. Ei se voinut vielä olla valmis hevosensa kanssa. Ja ei ollutkaan. Siinä, edessäni seisoi yksi niistä hemmetin teineistä. Sillä oli ruskeat hiukset ja silmät. Yumi, Kane muisteli sen nimeksi. Tuijotin tyttöä, joka seisoi siinä yhtä säikähtäneen näköisenä, kuin vanhempiensa karkkipussilta yllätetty lapsi.

“...Can I help you, miss?” Kysyin siltä.

Tuijotin, kun se vaihtoi hermostuneen näköisenä painoa jalalta toiselle. Se näytti siltä, että haluaisi sanoa jotain. Oletin sen arvioivan kuinka suuri riski sen olisi avata suunsa, ja olisiko riski sen vaivan arvoinen.

Teinin kasvoille kasvoi lopulta päättäväinen ilme, ja huokaisin mielessäni.

“...Mitä sä teet?”, tyttö kysyi multa.

“Miss Young kysyi mua hakemaan vesipullon sen autosta, on kuulemma omat kädet täynnä tammansa kanssa,” vastasin.

Tyttö oli hetken hiljaa. “Ja Jude ei nähny tarpeelliseks antaa sulle avaimia?”


Kauanko se oli siinä oikein jo seissyt toljottamassa?


“Luuleksä, etten mä näe mitä sä touhuat?”, tyttö jatkoi. “Oon kattonut tarpeeks true crime -sarjoja, että osaan sentään jo kertoa, milloin joku tiirikoi lukkoa.”

Nojasin autoa vasten, vetäen käsivarteni puuskaan. Eli tyttö oli ihan fiksu. Mistä lähtien nykyajan teinejä edes kiinnosti mikään muu, kuin niiden omat napansa?
Katsoin sitä alas nenänvarttani pitkin. Päälleppäin se näytti vaisulta, kuvittelin sen olevan ujo. Se kantoi itseään kiusallisesti, ja olin varma, että se olisi ollut tällä hetkellä mieluummin missä tahansa muualla. Mutta sinnikäs se oli.

Teini näytti vaivaantuneelta, kun en vastannut sille. Se otti muutaman askeleen taaksepäin, ennen kuin kääntyi kohti tallia. “Meen hakemaan Juden…”, se mumisi, enemmän itselleen kuin mulle.

Tartuin sitä käsivarresta. “Kuules, neiti. Mulla ei oo aikaa tälläseen pelleilyyn. Sä et nähny yhtään mitään, capiche? Pidät pääs kii.”

Tyttö jähmettyi paikoilleen, selkeästi yllättyneenä. “...Ja en muka kertois Judelle, että sä murtauduit sen autoon?”, se totesi tuijottaen eteensä.

Astuin sen tielle, pakottaen sen katsomaan mua kun puhuin sille. “Et hiiskahda sanaakaan.”

Tyttö näytti siltä, ettei tiennyt, mitä tehdä. Se avasi suunsa, mutta sen puhelin pärähti äänekkäästi, varastaen sen huomion. Se tuijotti hetken hiljaa kännykkäänsä, selkeästi pohtien jotain ankarasti.

“Sun olis paras olla keksimättä mitään kommervenkkejä,” sanoin sille.

Kun se viimein vastasi mulle, se onnistui yllättämään mut jo toistamiseen tänä iltana. “Uhm… Miten olis pieni diili?”, se kysyi. “Sä autat mua yhdessä jutussa, ja mä en paljasta sanaakaan kenellekään.”

Pieni diili? Katsoin sitä kurtistettujen kulmieni alta. Olin jo valmis varoittamaan sitä, mutta uteliaisuuteni vei voiton. “...Ja mikähän mahtaa olla tämä yksi juttu?”

Se katsoi nopeasti ympärilleen. “Mä oon järkkäämässä bileet huomenna. Mun hakis perui viime tingassa, ja mulla ei oo juomia…”

“...Sä haluat, että mä haen sulle alkoholia? Miltä mä sulle näytän, juoksupojalta?”

Se suoristi ryhtinsä, keräten rohkeutensa. “Sä tuot mulle mitä pyydän, ja sana ei kulje eteenpäin.”

Tuijotin sitä hiljaa. Mitä ikinä odotinkaan sen multa pyytävän, tätä se ei ollut. Katsoin sitä päästä varpaisiin. Oliko se edes koskenut alkoholiin ikinä? Kaukana sen ainakin täytyi olla lain määräämästä juomisiästä, se oli varma.
Toisaalta mikä mä olin piittaamaan? Tyttö tarjoutui itse olemaan hiljaa, ja mitä? Viinapalkalla? Saisin halvalla takuun siitä, ettei nulikka uskaltaisi hiiskua. Sopimus kulkisi molemmin puolin.

Ajattelin sitä kylmää olutta joka odottaisi mua kotona jääkaapissa, ja huokaisin syvään. “Olkoon. Mitä sä tarvit?”

Tyttö kaivoi puhelimestaan pitkän listan, ja lähetti sen mulle. Odotin jotain siiderimeininkejä, mutta listalla olikin kirjava liuta väkeviä viinoja rommista tequilaan, ja irvistin. Edes mä en kaivannut tällaisia prosenttilukemia. Vilkaisin tyttöä. Koko kylänkö se oli kutsumassa? Muistutin jälleen itseäni olemaan välittämättä jonkun teinin alkoholinkäytöstä. Se pysyisi kaukana mun bisneksistä, ja mä pysyisin sen.
Se antoi mulle osoitteensa, ja lupasin heittää sen juomat sille. Se kaivoi taskustaan käteistä, mutta viitoin sen lopettamaan.

Astuin jälleen sen lähelle. “Alright, deal’s a deal. You don’t know what happens to folk that double-cross me. It’d be in your best interest to keep it that way,” sanoin, ennen kuin paiskasin rämäsen Fårdin oven kiinni ja lähdin kävelemään kohti omaa autoani.

18.06.2023, sometime after 3AM

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

- Yumin tarina -
- Kansasin tarina -
- Yumin koti kuvina -

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Paksu aromi täytti ilman, kun hengitin savua ulos. Ravistin savukettani puolillaan olevasta ikkunasta, kun ajoin kaksykköstä pitkin kohti Wilmingtonia. Ilmeisesti ne kutsuivat tietä nimellä Ponderosa Pine Scenic Byway, mutta eipä tähän aikaan päivästä paljoa maisemia katseltu. Auton valokeilat eivät kovin pitkälle kattaneet.

Ilta oli taas venynyt myöhäiseksi. Mä olin aika poikki, mutta samaan aikaan mun mieli oli tyyni. Mä nautin yöllä ajamisesta - harva asia veti vertoja sille tunteelle, kun sai päästellä motaria talla pohjassa, eikä muita autoja näkynyt lähimaillakaan.

Nik Ammarin Guilty Man alkoi soida kajareista, kun mä viimein käännyin Wilmingtonin pääkadulle.


There’s a devil in my soul,

He changes faces, comes and goes…


Tulin tutun risteyksen kohdalle. Vilkaisin oikealle. Se mukula Twin Falls Farmilta asui tuola. Yumi, sen nimi oli. Mihin hittoon se tarvitsi niin paljon alkoholia? Pulloja oli ollut raskas kassillinen. Oliko se oikeesti kutsunut koko kylän? Olinko mä edesauttanut toteuttamaan some Project X -level type of shit?


…Now this is my confession,

Guilty man…


Miks mua edes kiinnosti?


…God’s gonna see you coming,

Guilty man…


Ajoin risteyksen ohi, rummuttaen Range Roverini rattia. Vilkaisin kelloa.


…You better keep on running,

Guilty man…


Ei pieni detour olisi niin paha… se oli melkein matkan varrella muutenkin. Ajaisin vain ohi.


…Guilty man…


Huokaisin. Voihan nyt viina, ajattelin, ja käänsin autoni ympäri.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Lähestyin sen osoitetta. Jos en olisi tiennyt sitä jo muutenkin, niin se niiden kakaroiden kiljunta olisi ollut tarpeeksi selkeä merkki saapuneeni oikeeseen paikkaan.

Son of a gun… Sen piha muistutti enemmän hurrikaanin jälkimyllyä, kuin viattomia pippaloita. Hylsyjä lojui vähän joka puolella, ja nurmikolla retkotti juhlakoristeita. Jotkut niistä junnuista olivat kerääntyneet pihalle beer pong pöydän ympärille.

Omatunto kolkuttaen, mä parkkeerasin tienlaitaan ja hyppäsin ulos autosta.

Lähdin kävelemään kohti taloa, ja joku niistä teineistä vilkuili mua kauempaa. Se lähti kipittämään mua vastaan.

“No yeee-fakin-haw sulle, herra!”, se vihelsi virne naamallaan. “Sähän myöhään tuut juhliin. Tuu munkaa, näytän sulle mist saat vähän suunkostuketta”, se sanoi ja katsoi mua päästä varpaisiin, purren huultaan. Valehtelematta mulla nousi vähän oksennus kurkkuun - se oli varmaan puolet mua nuorempi.

Kuinka paljon sekin oli oikein juonut? “Painu kotias, likka”, töksäytin sille pudistaen päätäni. Huokaisin, ja jatkoin matkaani kohti etuovea. Mulla oli huono fiilis tästä…

Meteli kasvoi voimakkaammaksi, kun harpoin viimeisten kivetysten yli kohti vaalean omakotitalon terassia. Olin juuri kurottamassa kohti ovenkahvaa, kun yhtäkkiä se paiskattiinkin auki sisäpuolelta. Joku teini syöksyi vauhdilla pihalle, törmäten mun käsivarteen mennessään.

Oven takana mua vastassa oli joku tyttö, joka näytti siltä, että se oli juuri itkenyt. Ei tarvinnut kovin paljoa raksuttaa aivojaan tajutakseen, että jotain teinidraamaa tässä oli meneillään. Huokaisin.

“Missähän se juhlakalu on?”, kysyin siltä.

Se katsoi mua vinoon vähän kurtistettujen kulmien alta. “Öö..”, se sanoi, mutta vilkuili kuitenkin taakseen. “Kels?”, se huusi. Kun mitään ei tapahtunut, se pyöritti silmiään ja mumisi “..no venaa hetki”. Tyttö käännähti kannoillaan ja katosi jonnekkin ihmisjoukon keskelle.

Musiikki - jos sellaista jumputusta musiikiksi voisi edes mieltää - pauhasi kaiuttimista. Löyhkä, joka muistutti jotain vanhan viinan, hien, ja ylimakean karkin sekoitusta, kantautui nenääni. Ilma oli jotenkin utuinen, ja näinkin, kun joku lattialle käpertynyt pariskunta puhalteli savua toistensa suihin niistä USB-tikun näköisistä vetkottimista.

Kovaääninen tömähdys veti mun huomion takaisin kohti sitä sohvan ympärille kertynyttä teiniryväskää.

Shit. Siinähän se itse host olikin, kaikessa loistossaan varmistamassa mun epäilykset. Katsoin, kun Yumin kaverit auttoi sitä pystyyn sen kompuroitua jalkoihinsa. Sen hiukset lensivät vähän joka ilmansuuntaan, ja sen katse oli tyhjä kun se kikatti. Sen topin olkain roikkui jossain sen olkapään yli, ja sen kaveri yritti korjata sitä sen puolesta.
Myötähäpeä. Syyllisyys. Niitä mä tunsin tällä hetkellä. Miksi mä koin olevani vastuussa tytön kunnosta, vaikka se tasan tarkkaan olisi joka tapauksessa hankkinut juomansa keinolla millä hyvänsä?

Kolmikon eteneminen näytti vähemmän kuin varmalta. Sentään yksi niistä vaikutti ihan selväjärkiseltä - se sama tummahiuksinen tyttö, joka oli yrittänyt korjata Yumin paitaa, näytti olevan vähintäänkin mukavuusalueensa ulkopuolella. Se näytti vähän tutulta - olinko mä nähnyt sen jossain?
Stetsonipäisen bruneten hörötys veti mun katseen vuorostaan siihen. Se oli tomeran oloinen, ja tällä hetkellä enemmän tai vähemmän raahasi trion muita osapuolia perässään. Muistin, kuinka se aiempi nassikka oli huudellut jotain nimellä “Kels”, ja tajusin tytön olevan Kelsey Corner.
Yes - I liked to keep tabs on the regulars at Twin Falls.


Sankarittaret onnistuivat vihdoin hoipertelemaan mun luo. Ne katsoivat mua hassusti, eikä sinänsä mikään ihme. Tai siis, ne kaksi katsoivat -  Yumilla kesti hetki rekisteröidä tilanne. Sen lasittuneet silmät suureni kun se tunnisti mut. ”Mitä hiii-hittoa sää täällä oikein teet”, se sai räpellettyä. Sen kaverit kääntyivät nyt vuorostaan töllistelemään sitä yllättyneinä, selvästi hämmentyneitä Yumin tuntiessa mut.

Pipopäinen heppu vaappui paikalle, liittyen neljänneksi silmäpariksi mulkoilemaan mua ovensuulle. Taas yksi niistä Twin Fallsin penskoista. Tunnistin sen samantien, kuka muu käyttäisi pipoa kesäkuussa? Se avasi suunsa - röyhtäisi - ja kysyi: “Onks täällä kaikki okei?”. Mitä helvettiä, oliko sen pipossa korvat?

Juhlien host oli kaukana emännöimiskunnosta, eikä suurinta osaa juhlijoista näyttänyt kiinnostavan, miten toisten kämpillä kuului käyttäytyä. Tilanne oli kovaa vauhtia lähtemässä lapasesta, ja jonkun sille oli pistettävä stoppi. Kirosin mielessäni, että olin ikinä mennyt sotkemaan sormeni tähän soppaan. “Party’s over, kids”, tokaisin kovaan ääneen.

Pipopää sanoi jotain protestina, mutta mun huomio keskittyi Yumiin, jonka naama alkoi vihertää. Tyttö nosti kätensä nopeasti suunsa eteen, ja huokaisin mielessäni. Se sen stetsonpäinen kaveri lähti kiikuttamaan sitä jonnekkin syvemmälle taloon.

Sama kloppi alkoi taas ruikuttaa jotakin, en jaksanut kuunnella sitä sen ininää. “I wasn’t asking”, sanoin, ja raivasin tieni kohti sohvapöydälle asetettua kaiutinta. Sammutin koko toosan irvistäen - miksi sen napit oli ihan tahmaiset?
“Bileet on ohi, painukaa koteihinne. Nukkumaanmenoaika on ohitettu aikoja sitten”, komensin. Teinit katsoivat mua kieroon. Niitä selvästi otti nuppiin, että olin pilannut niiden fiiliksen. Porukka kuitenkin alkoi virtaamaan pihalle, haistattaen mulle pitkät mennessään.

Vihdoin se pahinkin sakka siinä sohvapöydän ympärillä alkoi vetäytyä ovea kohti. Seurasin niiden perässä terassille, varmistaen, etteivät ne jääneet sinne norkoilemaan. “Hämärä heppu”, kuulin mun selän takaa. “Normaalit ihmiset soittais poliisit lopettamaan kemut, mutta sä - kuka lienetkin, old dude, - koit parhaimmaks vaihtoehoks tulla ite tänne?”

Puristin mun nenänvartta, ja käännyin sen naskalin suuntaan. “Ja normaalit teinit kokis parhaimmaks vaihtoehoks lähteä kotiinsa. Alahan jo vetää, kloppi, tai soitan äitis hakemaan.”

Nulikka jatkoi mun silmille hyppimistä. Mä oikeen näin, kuinka se nautti siitä. Sen silmät ihan kiilui innostuksesta, odottaen, että se pääsisi vähän nahistelemaan. Saamarin tolvana. Mun rusinat alkoi jo pikkuhiljaa rasahtelemaan. Vedin syvään henkeä mun nenän kautta, ennen kuin sanoin sille matalalla äänellä: “Stop being so goddamn annoying.. Tää on teiän omaks parhaaksenne.”

Suunsoitto jatkui, kunnes se (teiniksi) järkevän oloinen tyttö keskeytti sen, yrittäen saada poikaa lähtemään sen kanssa. “Kuuntelisit kaverias, päästäis kaikki helpommalla…”, sanoin.

“Mua ei yhtään yllätä, et tommonen vanhus haluu päästä ‘helpommalla’. Sä varmaan käytät viagraa, koska oot liian väsyn-”, keskeytin sen lauseen pölläyttämällä sen tukkaa - taino, sen pipoa, joka valahti sen silmille.


Siinä vaiheessa Kelsey Corner palasi meidän luo ulko-ovelle. Yumi oli kuulemma pahassa jamassa vessan lattialla, eikä Kelsey ollut saanut sitä yksin liikutettua parempaan asentoon. Kansas - se raivostuttava äijä, joka nyt korjasi pipoaan häijyllä ilmeellä - oli heti valmiina säntäämään kylppärin puolelle leikkimään sankaria. Sentään juhlijoiden joukossa oli tyyppejä, jotka olivat oikeasti sen kavereita, ajattelin.
Ongelmana vain oli, että se itsekin oli ihan tuiterissa.

Mä astuin sen tielle, ja sanoin: “Oh, no you don’t. For the last time, you kids go home. All of you. Look - I genuinely have your own well-being in mind.”

“Jätettäis sut - pimeä vanha äijä - tänne kahestaan meiän heikossa hapessa olevan kaverin kans? Älä naurata”, Kansas tuhahti.
En ehtinyt reagoida, ennen kuin Kelsey liittyi kiistelemään: “Joo, ei tuu heppu kuuloonkaan. Mehän jäädään.”

Hitto, että ne jaksoi olla sitkeitä. Mä olisin mielummin hoitanut kämpän kuntoon ilman mua kyseenalaistavien teinien seuraa, mutta olkoot. I mean, ei paikkaa sellaiseksikaan voinut jättää. Porukka oli kääntänyt paikat ylösalaisin.

Muut vieraat olivat kuitenkin poistuneet, ja nää selkeästi välitti Yumista (vaikkeivat olleetkaan olleet tarpeeksi älykkäitä keskeyttääkseen bileet). Fine, jääkööt sitten, ajattelin. Ainakin voitaisiin siistiä paikat ripeämmin - olettaen, että pennuista olisi niiden olotilassa jotain hyötyä. Huokaisin. “Missä se tyttö on?”, kysyin.

Kelsey katsoi mua kyseenalaistavasti, ja avasi suunsa. Näin sen ilmeestä, että se oli aikeissa narista mulle, mutta keskeytin sen. “Te jäitte, mä jään. Ei muttia”, sanoin.
Se näytti epäröivältä. Ilmeisesti se kuitenkin päätti luottaa muhun, eikä mun tarvinnut alkaa vääntää sille rautalangasta, sillä se lähti johdattamaan mua. Kansas, ja se tummahiuksinen tyttö, jota heppu kutsui Trinityksi, seurasivat meidän kannoilla.

Kelsey avasi kylppärin oven, ja ensimmäisenä mut kohtasi kamala löyhkä. Eikä näkykään ollut paljoa sen viehättävämpi - siellä se makasi selällään, hiukset villinä peittämässä sen kasvoja. Kyyristyin sen viereen, ravistaen sitä sen olkapäästä. Vastauksena sain kirjavan litanian kirosanoja, jotka kuvaili värikkäästi, miten meidän kaikkien pitäisi painua helvettiin. Noniin, sehän alkoi hyvin.

“C’mon, let’s get you to your bed, alright?”, totes sille. Se vain mumisi vastauksena. Aloin sujauttaa mun käsiä sen alle nostaakseni sen, kun Kansas alkoi saarnaamaan mun selän takana - jotain siitä, ettei mun pitäis olla se, joka Yumin kantoi.

“Et sä pysy ite edes pystyssä, poju. Kokeilisit vaihteeks pitää sen turpas kiinni. Ehit kyllä leikkiä oman elämäs James Bondia myöhemminkin”, tuhahdin. “Mitä jos olisit oikeesti avuksi, ja hakisit sille vettä?”

Se katsoi Trinityä - luultavasti yritti saada tyttöä tukemaan sen kantaa. Trinity vain kohautti sen olkia pahoittelevasti. Kansas mutisi jotain, mutta lähti kuitenkin (ainakin toivottavasti) hakemaan vettä. Ei olisi kyllä ollut sillekkään pahitteeksi hörppästä vähän välivettä.

Lähdin kiikuttamaan tyttöä pois kylppäristä. Miten sillä olikaan niin laaja sanavalikoima? Jonkun pitäisi tarkistaa sen lukemismateriaali, totesin, kun se koitti manata mua demoneille.

“Öh - missähän tän huone on?”, kysyin teineiltä.

Trinity viittoi mua sen oven suuntaan. “Se on tuos-”, se alkoi sanomaan, mutta epäröikin kesken lausettaan. Se laski kätensä hitaasti alas, näyttäen kiusaantuneelta. “Uhm. Se on tuossa, mutta sä et välttämättä halua mennä sinne…”

Ja mitähän tällä kertaa? Katsoin sitä odottavasti, mutta se vain tuijotti mua vastauksena. Sitten se kolahti. Aw, hell no.

Jaahas. Sohva saisi nyt kelvata sille.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Puoli tuntia myöhemmin, me oltiin saatu piha-alue siivottua ja suurin osa hylsyistä kerättyä, kun Trinityn puhelin soi. Sen kyyti oli tullut hakemaan sitä, ja se tarjoutui heittämään samalla kaverinsa koteihinsa. Pienellä suostuttelulla Kelsey tarttui tarjoukseen, mutta Kansas piti sanastaan kiinni, ja toistamiseen ilmoitti poistuvansa vasta mun lähdettyä.

Pyöräytin silmiäni, ja kävelin kohti keittiötä. Aloin tyhjäämään sitä roskista, kun vahvat aromit alkoivat ärsyttämään mun nenää. Boolia oli vielä vähän jäljellä, ihme kyllä. Mitä kaikkea ne siihenkin olivat keksineet sekoittaa, että se haisi tuolta? Nostin boolikauhan huulilleni ja maistoin litkua - ja sylkäisin sen samantien pihalle. What the hell? Kaadoin punssin jämät lavuaariin ja jätin astiat likoon odottamaan tiskausta.

Siivoaminen alkoi käydä huomattavasti hitaammin, kun muiden lähdettyä Kansasin työpanos alkoi loistaa poissaolollaan. Se lysähti olohuoneen penkille, ja vahtasi mun jokaista liikettä virne naamallaan.
“Hei, sulla jäi tuolta kattomatta…”, se härnäsi. “Toisaalta se on vissiin ihan luonnollista, ei sun polvilla taideta enää hirveesti kyykkiä?”

Annoin sen juttujen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Kämppä alkoi pikkuhiljaa näyttää siistiltä; kylppäri oli nyt putsattu, tiskit tiskattu…
Etsin Yumille vielä ämpärin ja särkylääkkeitä, ja jätin ne sen vesipullon viereen lattialle. Sohvalta roikkui viltti puoliksi lattialla, ja nostin sen vielä tytön päälle.

Keräsin viimeisiä hylsyjä eteisen sivupöydältä, kun seinälle ripustettu valokuva varasti mun huomion. Siinä oli Yumi vähän vanhemman naisen kanssa - ja ne olivat kuin kaksi marjaa. Sen täytyi olla sen äiti. Hmm…

“You tryna get with her mom?”, kuulin selkäni takaa. Käännyin katsomaan Kansasia, joka näytti siltä, kuin se olisi just ratkaissut vuosisadan mysteerin. “Is that what this is all about?”

Tuhahdin vastauksena. Vahva viinan tuoksu ajautui nenääni. Oliko se mennyt juomaan lisää?

Tiputin viimeisen hylsyn muovipussiin, ravistaen sitä samalla. Asetin pussin ulko-oven viereen, muiden jatkeeksi.

“Noniin, poika. Sanoit lähteväs samaan aikaa kun mä”, sanoin tarttuessani oven kahvaan. “Nyt olis aika häipyä.”

Se katsoi mua hetken, mutta myöntyi sitten. Sammutin kämpästä valot, ja varmistin, että ovi meni lukkoon meidän perässä.

“You got a ride home?”, tivasin siltä.

“Toki”, se sanoi. Nyökkäsin sille, ja lähdin suuntaamaan mun autoa kohti, kun huomasin pojan kävelemään päin pusikkoa. Pysähdyin vahtaamaan sen touhuja kädet puuskassa.

Se kaivoi sieltä esille - tai yritti ainakin -  jonkun kaikkea muuta kun laillisen näköisen prätkän, ja mä suljin silmäni tuskastuneena. Ei se tosissaan kuvitellut lähtevänsä ajamaan kotiinsa?

“Get in the car”, huusin sen perään. “Et sä tossa kunnossa lähe ajamaan yhtään minnekkään.”

Se vain jatkoi pyöränsä räpläämistä, niinkun ei olisi kuullutkaan mua. Talsin sen luo, ja se katsoi mua silmät vähän pyöreänä.

“En mä oo jättämässä tätä tänne”, poika viittoi prätkäänsä.

Tartuin poikaa sen paidan niskasta ja aloin raahaamaan sitä autolleni. Se nousi kyytiin vastahakoisesti.

“Minnes mennään?”, kysyin siltä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Baby, lock the door and turn the lights down low,

Put some music on that’s soft and slow,
…

Kansas repesi nauruun mun etupenkillä, kun Josh Turnerin Your Man alkoi soida mun auton kajareista. “Be so for real! En tienny, että joku vois kuunnella tätä epäironisesti!”

“..Älä nyt alota ipana, tai pudotan sut tässä ja saat kävellä loppumatkan kotias”, tuhahdin sille. Skippasin kuitenkin seuraavaan biisiin. Se marisi siitäkin - olisi kuulemma ollut hyvä karaokebiisi.

Seuraava kipale lähti soimaan. Tajusin mun virheen ennen kuin ennätin tehdä asialle mitään. Tuttu melodia alkoi raikaamaan, ja Shania Twainin ikoninen quote kajahti ilmoille: “Let’s go girls!”. Jep - sen Man! I Feel Like A Woman! soi nyt vuorostaan.

Jantteri kehtasi alkaa räkättää. Mulkaisin sitä, ja vaihdoin soittolistaa.

Se jatkoi mulle rähisemistä loppumatkan, mutta valehtelisin, jos en myöntäisi, että mua rupes lähinnä vaan huvittamaan sen puuroutunut höyriminen. Poika ei olisi ollut hassumpi, jos se ei olisi ollut niin pirun kova kerjäämään lättyynsä. Se vaikutti oikeasti ihan pätevältä kaverilta. Rehellisesti se muistutti mua omasta nuoruudestani. Sille sitä en kuitenkaan tunnustaisi.

Saavuttiin sen kämpän eteen, ja poika hyppäs ulos autosta. Vahtasin, kun se hoiperteli kohti kotioveaan. Sen jalat petti sen alta, ja se lensi nätissä kaaressa nokalleen - mutta pomppas kuitenkin samantien pystyyn, ja harppoi viimeisetkin askeleet. Pudistin mun päätäni, ja jatkoin matkaani.

Vihdoin mä pääsisin kotiin… ja tällä kertaa en tekisi yhtäkään “pientä detouria”.