On Harper's Trail...

On Harper's Trail...

Tiivistettynä cheerleading-treenejä, vaaleanpunaisten lasien läpi kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä ja kaikkea mitä vaan voi dipata ranchkastikkeeseen.

High school-spiritiä pahparhaimmillaan.

Biologiantunnin jälkeen Harper huomasi miten monta oppituntia olikaan mennyt häneltä sivusuun sillä aikaa kun hän oli lojunut kotona sairaslomalla. Englanninkielessä ja liikunnassa hän ei kokenut jääneensä mistään paitsi, mutta sen sijaan homeostaasi ja tumahapon monomeerit kuulostivat täysin tuntemattomilta termeiltä hänelle. Huoli ei kuitenkaan herännyt, sillä Harper piti koulusta ja oli siinä suhteellisen hyvä; lähtökohtaisesti kaikki mitä Harper luki, jäi siltä seisomalta muistiin. Hänen ei koskaan ollut tarvinnut varsinaisesti päntätä kokeisiin ja kokeitakin hän piti pääsääntöisesti naurettavan helppoina.

Harperin oma, keltainen käytävälokero oli lukkopesästä vääntynyt, joten oli aina oma haasteensa saada se auki. Yleensä pieni tönäisy kengänkärjellä auttoi asiaan, kuten nytkin, ja Harper sai vaihdettua painavan reppunsa kevyempään cheerleadingkassiin.

"T minus ten minutes, Wildcats!" muistutti joukkueen valmentaja porhaltaessaan pitkin käytävää hikipantansa kanssa.

Mikäli lokeron avaamisen kanssa oli toisinaan ongelmia, niin näin oli myös sulkemisen kanssa. Helpoimmalla olisi päässyt, jos oven olisi tohtinut pamauttaa kaikin voimin kiinni, mutta sitä Harper ei halunnut tehdä. Pyyntö lokeronvaihtoon oli jätetty jo ennen joululomia, mutta kuten arvata saattoi, pyyntö ei ollut johtanut mihinkään. Harper pohti, että kukaan tuskin edes luki näitä vaihtopyyntölomakkeita, vaan niiden ensisijainen vastaanotto-osoite oli varmaankin roskakori kanslian nurkassa. Kanslisti, Mrs. Tombaugh, oli katsonut Harperia puolikuun muotoisten silmälasiensa yltä varsin tuimasti, kun Harper oli helmikuussa käynyt kysymässä vaihtopyynnön tilannetta, ja ohjeistanut hänet vain kynällään osoittaen takaisin käytävälle.

Cheerleadingtreenit olivat alkamaisillaan, mutta Harper ei saanut avaintaan ulos lukkopesästä. Avain irtoaisi vasta, kun lukko naksahtaisi kiinni, eikä hän halunnut jättää kaappia aukikaan. Toki oli jo iltapäivä, varsinaiset koulutunnit olivat juuri päättyneet ja koulu alkoi hiljalleen tyhjentyä, kunhan oppilaat saivat ensin jätettyä ylimääräiset kirjansa lokeroihinsa ja päätettyään kavereidensa kanssa loppupäivän suunnitelmista. Osa jäi urheilutreeneihin, osa meni vielä lukukerhoon tai matematiikan preppaustunnille. Osa maleksi kohti pysäkkiä, josta koulubussi kuljettaisi heidät koteihinsa.

Kun Harper lopetti lokeronsa nykimisen, hän erotti nimensä puheensorinan keskeltä. Se ei ollut kutsu, vaan kuulosti enemmän kuin joku olisi puhunut hänestä. Blue Mountain Highssä ei tietääkseen ollut muita samannimisiä, joten Harper hiljensi omaa toimintaansa ja jäi kuuntelemaan. Ääni tuli lokerorivin kulmalta, pieneltä käytävältä, joka johti koulun ruokasaliin.

"Hah, hah! Yrität huijata meitä!"
"Vannon, en huijaa."

Harper otti muutaman taka-askeleen nähdäkseen edes vilauksen siitä, keitä hän oikein kuunteli. Dylan Scotton tönäisi Cooperin olkapäätä leikkisästi, johon Cooper vastasi vähintään yhtä kujeilevasti kolmella nopealla rystyiskulla kaverinsa rintakehään kuin nyrkkeilijä konsanaan.

"Milloin olen teille valehdellut mistään, häh? Piti hieman kyllä puntaroida lähtemistä, kun oli toinenkin Wildcat, jonka kanssa olin juuri viestittelemässä kun isä tuli kyselemään avuksi MacDonaldin etsimisessä..."

Scotton napautti nyrkillään Cooperin nyrkkiin voitonmerkkinä. "Ihan tosissaan, toinenkin Wildcat?!"

"No, pääsitkö vähän sitä MacDonaldia... kokeilemaan?" JJ irvaili virnistäen ja näytti siltä, että voisi haljeta minä hetkenä hyvänsä tiedonjanosta. Kaveripiiristä JJ oli ehkä se lipevin tapaus.

Olisihan Harperin pitänyt arvata tämän menevän tähän. Tottakai Cooper oli kerskailemassa kavereilleen, kuinka oli pelastanut Harper MacDonaldin pulasta! Cooperista oli jäänyt oudon kerskailijan kuva jo aiemmin Twin Falls Farmilla, kun hän oli mahtaillut nuotiopaikalla perheensä karjatilasta ja pitkästä hevoskokemuksestaan. Oli sattunut sitä sun toista - ei kai yhdelle ihmiselle voi niin paljon seikkailuja siunaantuakaan. Hälytyskellot olivat soineet jo silloin. Pieni toivo kyti kuitenkin Harperin sisällä, että Cooper osoittautuisi ensivaikutelmansa vastaiseksi ja vaientaisi kavereidensa kaltaiset niljakkaat.

Harper ei enää nähnyt poikia, sillä oli painautunut lokeroansa vasten mahdollisimman näkymättömäksi. Hetkeen hän ei kuullut mitään, kunnes hän erotti Cooperin ujostelevan äänen.

"Saattoi käsi vähän lipsahtaa, kun nostimme häntä mönkijän kyytiin..."

Säikähdys saa viiltävän tunteen läpäisemään Harperin kehon kauttaaltaan. Miten hän saattoi!

Koko kolmikko räjähti äänekkääseen nauruun. Tunnekuohu vei Harperin mennessään, eikä hän tiennyt enää itsekään mitä tunsi; säikähdystä, pelkoa, inhoa vai vihaa? Kenties niitä kaikkia. Hänen suunsa muuttui viivasuoraksi, lokeron ovi pamahti kaikella voimalla kiinni naksahtaen viimein lukituksen merkiksi ja Harper työntyi voimalla ja muista piittaamatta ihmismassan läpi ja poikien ohitse. Siinä hetkessä häntä ei kiinnostanut tippaakaan tuliko hän tönineeksi muita, hänen oli vain päästävä pois.

Liikuntasalin pukuhuoneen ovi avautuu äänekkäästi, hän paiskaa cheerleadingkassinsa pitkälle penkille eikä sano kenellekään sanaakaan. Kun joku joukkuekavereista yrittää tiedustella Harperilta miksi tämä näyttää niin harmistuneelta, Harper tiuskii lyhyesti takaisin eikä ota katsekontaktia. Nyt hän on aika varma siitä, mitä tuntee; pettymystä. Pettymyksen taso on kuitenkin niin syvällä, että se suututtaa.

Toisaalta hänen mielessään käy myös nopea ajatus siitä, että mitä jos Cooperin sanoma olikin totta? Mistä Harper sitä tiesi, hänhän oli lähes tajuton? Ei, ei Harper siihen uskonut kuitenkaan.

Hän pystyy vain miettimään, kuinka kauan menisi, että perätön juoru leviäisi koko kouluun. Edes cheerleading ei saa hänen ajatuksiaan muualle, vaikka joukkue on energiaa täynnä ja viimeistelyä vaille valmis viikonlopun jalkapallo-ottelua varten. Musiikin alkaessa soida Harper aloittaa vahingossa väärän koreografian, mikä ihmetyttää muita Wildcatseja.

"En tiedä mikä sinulla on, mutta nyt sinun täytyy laittaa ajatuksesi tähän hetkeen", Paislee, joukkueen kapteeni sättii kovasanaisesti.

Sophie kurottaa Harperin puoleen ja kuiskaa hampaidensa välistä: "Mikä sulla on?"

Harper pyöräyttää kerran niskojaan yrittäen karistaa mieltään kuristaneet ajatukset pois. Mutta sehän ei tietenkään toimi niin. Huominen koulupäivä kauhistuttaa jo etukäteen.

"Hyvää yötä!" Harper vastasi äitinsä koputukseen, mutta ei ollut lainkaan aikeissa käydä itse vielä nukkumaan. Hän sovitteli eri vaatekappaleita peilin edessä, heitti syrjään punaisen kukkamekon ja lappuhaalarin, ja päätyi lopulta keltaiseen, lyhyeen yläosaan ja revittyihin farkkushortseihin. Wilmingtonissa oli ollut viime päivinä niin lämmintä, että hennot rusketusrajat alkoivat jo näkyä olkapäillä. Yllättävä lämpö oli tuntunut lähes luonnonvastaiselta ivalta tähän aikaan vuodesta. Nyt, melkein yhdentoista aikaan, oli silti niin koleaa, että kävelymatkan ajaksi Harper valitsi mukaan vielä pitkän neuletakin.

Wildcatsit olivat saaneet Harperin ylipuhuttua saman vuosiluokan Campbellin kotibileisiin. Vaikka Harper ei suuremmin nauttinut alkoholin ympärillä olemisesta, eikä suurista ihmisjoukoistakaan, ei hän myöskään ollut halunnut jäädä ulkopuolelle tapahtumista jonne koko muu Wilmington oli kutsuttu. Paislee oli saanut kutsun suoraan Campbellilta ja hän oli jakanut osoitteen ja kellonajan kaikille joukkuetovereilleen, niin oli aina ollut tapana.

Viimeisen puolen mailin kohdalla Harper oli saavuttanut Paisleen, Ashleyn ja Sadien, ja tytöt nousivat yhdessä kovan musiikin siivittämänä Campbellin kuistin portaita kohti etuovea.

"Wildcats!" kuului matala ja innokas ujellus, kun koulun jalkapallojoukkue toivotti cheerleaderin tervetulleiksi. He nostivat kaikki punaisia muovimukejaan ja Paislee katosi sillä hetkellä Wild Hawksien sekaan.

"Harper", joku sanoi Harperin korvaan. "En tiennyt, että olit tulossa. Otatko juotavaa? Haenko sinulle boolia?"

Se oli Wyatt Rogers, Wilmington Wild Hawksin kapteeni. Wyatt oli koko high schoolin ajan leperrellyt toiveikkaana Harperin ympärillä saamatta sen suurempaa vastakaikua. Ilmeisesti Wyatt oli luonut turhia odotuksia, kun oli päässyt Harperin pariksi viime ystävänpäivän rullaluistelutapahtumassa. Harperin ajatuksissa oli ollut vain tehdä Wyattille silloin selväksi, ettei heistä tulisi kavereita enempää, mutta Wyatt ei ollut ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan.

Harper katsoi kysyvästi olkansa yli Wyattiin. "Ei kiitos, mulla on Dr. Pepperiä mukana."

Hän yritti livahtaa Sadien perässä peremmälle omakotitaloon, mutta Wyatt esti sen tarttumalla häntä kädestä.

Wyatt pyyhkäisi laineikkaan etutukkansa taakse ja veti Harperia lähemmäksi. "Minulla on ollut ikävä sinun tuoksuasi."

Harperin mielestä Wyatt oli yksi koulun lipevimmistä pojista ja sen mukaan mitä Harper oli kuullut, niin Wyatt tykkäsi pyöritellä useampaa tyttöä saman aikaisesti. Wyatt tiesi kyllä miten puhua tytöille. Moni olisi ollut varmasti sulaa vahaa jalkapallokapteenin edessä, mutta ei Harper. Wyatt oli liian siloteltu, hän varmasti käytti enemmän aikaa peilin edessä ulkonäköään kohentaen kuin mitä Harper itse.

Väkinäisen ja joutuisan tekohymyn nojalla Harper sai irroitettua kätensä Wyattin otteesta. Poika jäi katselemaan poistuvaa Harperia viekkaasti hymyillen ja ronskisti juomaansa siemaillen, näyttäen siltä kuin olisi juuri vastaanottanut vuosisadan haasteen. Sadien punaruskeat hiukset vilahtelivat väkijoukon seassa ja Harper yritti ottaa ystäväänsä kiinni.

Yläkertaan johtavien rappusten kohdalla muutama tuttu sana kiinnitti Harperin huomion ja hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan.

"Joo, meillä on hevonen. Yhdeksänvuotias puoliverinen. Ollaan kotiuduttu hyvin, kiitos kysymästä! Vietiin eilen ruuna Twin Falls Farmille, tiedätkö sen paikan?"

Uusi tallilainenko? Harper ei voinut vastustaa kiusausta osallistua keskusteluun. "Ei ole totta! Minullakin on hevonen Twin Falls Farmilla. Se sellainen pilkkupehvainen, oletko nähnyt?"

"Varmaksi en voi sanoa, sillä tuntui, että kaikki hevoset siellä olivat enemmän tai vähemmän värikkäitä", tummahiuksinen ja pienikokoinen tyttö tuumaili, ja jatkoi nyökytellen: "Mutta talli vaikuttaa aivan ihanalta. Kiva tavata joku tallilainen!"

"Kuin myös", Harper hihkaisi. "Mikä sinun nimi on?"

Musiikki pauhasi edelleen niin kovalla voimakkuudella, että Harper ei ollut saada selkoa vastauksesta. "Julie?"

"Yumi!"
"Trudy?"
"Se on Yumi!"

Kolmatta kertaa Harper ei enää kehdannut kysyä, joten hän vain kätteli hymyillen uuden tuttavuutensa kanssa ja jatkoi matkaansa etsimään Sadieta. Ohittaessaan villisti Taylor Swiftin tahtiin tanssineen tyttöporukan joku läikytti Harperin päälle marjaisan hajuista boolia, mutta Harper ei antanut tytön jäädä puhdistamaan tahraa. Hän halusi löytää Sadien, istua alas hetkeksi ja tarkkailla juhlatunnelmaa.

Sadie löytyi olohuoneen sohvalta yhden Wild Hawksin sylistä kuhertelemasta. Sohvalla istuneet tiivistivät rivejään, jotta Harper mahtui istumaan, vaikka hänestä tuntuikin sohvalla melko ulkopuoliselta muiden pariskuntien keskellä.

Yksi juhlaseurueesta nousi vauhdikkaasti seisomaan kädet levällään ja kuulutti kovaan ääneen: "Totuus vai tehtävä!"

"Tätä ei sitten minkään limonaadin kanssa pelata", Sadietä sylissään pitänyt poika totesi Harperille ivallisesti.

Sohvaryhmän ääreen alkoi kerääntyä lisää väkeä ja myös äskettäin tavattu uusi Twin Falls Farmilainen liittyi seuraan ystävänsä kanssa. Harper hymyili hänelle myötätuntoisesti, tyttö näytti olevan vielä vähän mukavuusalueensa ulkopuolella uudessa seurueessa.

Sääntöjä ei ollut tarpeellista kerrata, tätä peliä pelattiin joka ikisissä wilmingtonlaisissa kotibileissä. Yhtä lailla repertuaariin kuuluivat aina myös beer pong ja kaljaränni, jolla yllytettiin juomaan isoja määriä kerralla. Vaikka kotibileet olivat käytännössä aina hyvin humalapitoisia, ei Harper ollut koskaan juonut itseään humalaan. Ajatuskin humalatilasta herätti pelonsekaisia tunteita Harperissa. Miltä se edes tuntuisi, olla humalassa? Menettäisikö hän muistinsa, tekisikö hän jotain mitä katuisi?

Sadie pyöräytti pulloa ensimmäisen kierroksen. Pullo pysähtyi osoittamaan Wyattia. "Totuus vai tehtävä?"

"Tehtävä", Wyatt vastasi mahtipontisesti ja sai välittömästi kavereiltaan rehvakkaita tönäisyjä vastaan, joita hän yritti parhaansa mukaan väistellä. Wyatt suki jälleen otsatukkaansa ja suoristi baseball-tyylistä pusakkaansa.

"Pussaa Paisleetä."

Wyatt ei miettinyt kahta kertaa. Hän loi Harperiin nopean katseen, kuin sanoen että tästä sinä jäät paitsi, otti Paisleen kasvot kämmeniensä väliin ja suuteli tätä antaumuksella. Muu peliseurue hurrasi Wyattille, jonka ego vain kasvoi kasvamistaan suosionosoitusten ansiosta. Oli Wyattin vuoro pyöräyttää pulloa.

"Näyttää siltä, että meillä on uusi kaupunkilainen joukossamme" ilmoitti Wyatt kun pullo pyörähti Harperin uuden tallikaverin kohdalle. "Totuus vai tehtävä, oi sinä uusi tyttö?"

Peliseurue hymähti yhteen ääneen. Tyttö ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi, eikä vaikuttanut arastelevan parrasvaloja. "Hmm", hän pohti kuuluvasti. "Totuus."

"Kerro sinun Top-3 meistä pelaajista."

Tyttö teki silmäyksen ympäri olohuonetta. Hän osoitti kolmea pelaajaa, joista yksi oli tietenkin kysyjä itse. "Sinä, sinä ja sinä."

"Tiesin sen!" kerskaili Wyatt ja heitti ylävitoset vieruskaverinsa kanssa. "Oletko vapaa huomisiltana?" hän kiusoitteli.

Tyhjä lasipullo pyörähti uudelleen ja pysähtyi hitaasti Harperin kohdalle.  Harper nojasi eteenpäin valmiina ottamaan haasteen vastaan. "Tehtävä."

"Pidä silmäsi suljettuna seuraavaan vuoroon saakka."

Hän muodosti huulillaan sanattoman kiitoksen tytölle, ettei ollut heittänyt Harperia niin sanotusti bussin alle vaan antanut mukavamman tehtävän. Harper teki työtä käskettyä, sulki silmänsä ja hapuili kätensä pöydällä olleen pullon päälle.

Harper ei ollut huomannut alkuunkaan, että Dylan - jota Harper ei enää saisi kuulemma kutsua Scottoniksi - ja Cooper olivat liittyneet mukaan, kun hänen pyöräyttämänsä pullo pysähtyi Cooperin kohdalle ja Harper sai avata silmänsä.

"Miller - mikä iloinen yllätys", Harper sanoi sarkastisesti. "Totuus vai tehtävä?"

Hän ei päästäisi Cooperia helpolla, nyt kun siihen oli avautunut näin loistava tilaisuus. Cooper näytti vaivaantuneelta. Hän oli laskenut tavaramerkkinsä, syvänruskean tsetsoninsa, jalkojensa juurelle ja haroi hiuksiaan hermostuneena.

"Tehtävä... Ei, ei - totuus. Totuus, sittenkin!"

Harper tiesi mistä sivaltaa poikaa. "Kerrohan rehellisesti, mitä meidän välillä oikein tapahtui sinä iltana kun löysit minut Sawtooth Mountainilta?"

Wild Hawksit aloittivat välittömästi mollivireisen vislauksen, hekin halusivat tietää vastauksen.

"Ei mitään", Cooper tunnusti syntinsä, mutta se ei vielä riittänyt kysyjälle.

"Miksi sitten väitit niin?"
"Hei - vain yksi kysymys!" yksi pelaajista huomautti.

Cooper katsoi suoraan Harperia silmiin. "Se oli vain vitsi."

Harper oli nyt saanut mitä oli halunnutkin, eli sen, että muut saisivat tietää koko totuuden yön tapahtumista. Cooperin käsi ei ollut lipsahtanut minnekään, kun hän oli nostanut Harperin pelastusmönkijän kyytiin. Harper uskoi sen nyt. Tuntui vihdoin siltä, että Harper pystyi taas hengittämään vapaasti. Hän kulautti pöydällä olleista shoteista yhden kurkkuunsa ja poistui sanomatta sanaakaan olohuoneesta.

Keittiön puolella tunnelma oli totisesti tiivistynyt, boolikulhoa hädin tuskin näki saarekkeella hempeilleiden pariskuntien lomasta. Tai ehkä se oli jo tyhjentynyt, kaatunut lattialle tai kulkeutunut uuteen olinpaikkaansa. Sadie seurasi Harperia keittiöön, jonka työtasolle Harper oli noussut näpertämään puhelintaan.

"Hei, ei meistä kukaan oikeasti uskonutkaan niin", Sadie sanoi ja tarttui Harperia reidestä. Sadie haisi alkoholilta ja hänen heilauttaessa hiuksiaan niistä erottui myös lievä tupakankatku. "Cooper on meidän perhetuttu, eikä se koskaan koskisi kehenkään ilman lupaa."

"Toivotaan niin."
"Eikä toivota, se on niin. Poikarukka on saanut tuhottoman paljon kuraa niskaansa yhden vitsin takia, jonka ei edes pitänyt päätyä korviisi. Kuinka monta kertaa mekin ollaan suurenneltu joitain tapahtumia?" Sadie paasasi, mutta hiljensi sitten ääntään ja nojautui lähemmäs Harperia. "En minäkään oikeasti ole ollut Chasen kanssa sängyssä, vaikka sanoinkin niin."
"Oikeasti?"
"Ihan totta."

Hetken hiljaisuuden jälkeen Sadie jatkoi nauruaan pidätellen: "Vaan Wyattin! En kehdannut kertoa siitä, sillä hän oli ollut samana iltana myös toisen kanssa!"

Molemmat purskahtivat nauruun Wyattin kustannuksella. Miten hän saattoikin olla niin ällöttävä pelimies!

Kun Cooper astui Dylanin vanavedessä keittiöön silminnähden boolin toivossa, nousi Harper keittiötasolta ja asteli epävarmasti käsikoruaan hypistellen Cooperin luokse. Ennen suunsa avaamista hän aikoi vielä kerran kääntyä kannoillaan, perua koko jutun, mutta sai lopulta kerättyä rohkeutta. "Kiitos. En tiedä olenko sanonut sitä aiemmin, mutta kiitos kun löysit minut sieltä vuorilta."

Cooper näytti olevan hämillään, mutta kuitenkin iloinen että heidän välinsä alkaisivat olemaan selvitetyt. "Ei kestä kiittää. Sori, kun heitin sen tyhmän vitsin. Sen piti olla tosiaan vain poikien välistä vitsailua, kyllä Dylan ja JJ tiesi, ettei niin ollut oikeasti käynyt. Oikeasti."

Harper halasi Cooperia sovinnon merkiksi, ehkä vähän kiusallisesti ja etäisesti, mutta teki kuitenkin aloitteen rauhan eteen.

"Tuota... Maistuisiko pizza? Tilataanko Domino'sista jotain, voin maksaa pizzan vähän niin kuin anteeksipyyntönä?" ehdotti Harper ja sulloi kätensä shortsien etutaskuihin, kun ei tiennyt mitä niillä tässä tilanteessa tekisi. Kiusallisissa tilanteissa kädet tuntuivat aina vain roikkuvan toimettomina, mistä lie johtuikin.
"Pizza maistuisi ylivoimaiselta juuri nyt! Mutta en voi antaa tytön maksaa pizzaani."

Tunnusteltuaan hätäisesti kaikki taskunsa läpi Cooper kuitenkin huomasi, että oli unohtanut lompakkonsa kotiin. "Heh... No, tarjoan vaikka sitten ensi kerralla?"

"Sovittu!"

Tavanomainen kotibileilta oli muuttunut sekunnin sadasosassa täydeksi kaaokseksi, kun poliisit olivat kaartaneet pillit huutaen Campbellin pihatielle. Valtavan iso ja läpeensä päihtynyt ihmismassa alkoi tunkea ulos ovista ja ikkunoista, piiloutua jokaiseen tarpeeksi tilavaan kaapinkoloon ja etsiä epätoivoisesti pakokeinoa, jolla välttyä pidätykseltä. Paniikinsekaiset huudot kaikuivat vielä viereisessä metsässäkin, jonne Harper, Yumi ja Cooper olivat juosseet poliiseja pakoon.

Yumi oli kompastunut ja siinä samassa välähti myös poliisin taskulampun kirkas valo, jolloin Cooper veti tytöt maan rajaan paremman piilon toivossa. Kun Yumi oli aikeissa nostaa katseensa tarkastaakseen tilanteen, painoi Cooper tyttöjen paita voimakkaasti takaisin alas.

Taskulamppu välähteli edestakaisin pimeän metsän puiden runkoja pitkin. Valo paljasti tukevan männyn takana piilotelleen JJ:n, joka oli kauhusta jäykkänä eikä rohjennut edes avata silmiään. Poliisi ei kuitenkaan häntä huomannut, sillä Campbellin pihalta juoksi suoraan poliisin syliin kaksi ensimmäisen vuosiluokan freshmania, joiden kiinniotto siirtyi poliisin tehtävälistan kärkeen.

"JJ!" tukahdettu huuto kuului Cooperin suusta. Hän viittoili ystäväänsä lähemmäs, mutta JJ vain pudisti päätään. Kun JJ kuitenkin uskalsi kurkistaa poliisin suuntaan huomasi hän poliisin taluttavan nuorempia vuosiluokkalaisia takaisin talolle päin ja silloin JJ rojahti maahan huohottamaan.

"Se oli lähellä!" JJ haukkoi henkeään ja pudisti havunneulasia hiuksistaan.

Cooper päästi Harperin ja Yumin päistä antaen heidän nousta jaloilleen. Takaisin ei kuitenkaan ollut menemistä. Äiti ja isä olivat linjanneet Harperille hyvin painokkaasti, että missään nimessä eivät halunneet Harperin sotkeutuvan mihinkään poliisia velvoittavaan toimintaan, joten heille olisi suuri häväistys saada puhelu poliisiasemalta. Meillä on täällä tyttärenne, tulisitteko hakemaan. Sitä puhelua Harper oli vältellyt niin hyvin tähänkin asti, ettei tänäänkään voisi millään olla se päivä, kun se taika rikkoutuisi.  Mitä kautta olisi turvallista kulkea ja minne he oikein olisivat edes matkalla?

Ei auttanut poiketa vielä tästä kohdin tiellekään, sillä tieltä heidät pystyisi helposti huomaamaan. Poliisit todennäköisesti ajaisivat myös tätä kautta asemalle. Nelikon oli suunnattava pienen metsän läpi, olivat he matkalla minne tahansa.

He yrittivät olla aiheuttamatta suurempaa ääntä liikkumisestaan, mutta pimeydessä oli vaikea havaita kaikkia kuivia oksia, jotka rasahtelivat kenkien alla.

"En voi tälle mitään, ei täällä näe eteensä!" Yumi puolustautui, kun oli jälleen kompastua jalkoihinsa ja hoiperteli äänekkäästi eteenpäin tasapainoaan etsien.

"Pidä äänesi edes hiljaisena", sivalsi JJ. "Emme voi tietää, jos metsän laidalla ovat poliisit meitä vastassa partiossa."

Pimeyden keskellä alkoi lopulta näkyä lämmintä, tutun turvallista valoa. Ne olivat katuvalot, jotka paljastivat heidän saapuneen Blue Mountain High'n reunamille.

"Mehän ollaan koululla! Täältäkö pitäisi jaksaa vielä kävellä kotiin?" puuskahti Harper epätoivoisesti, sillä oli jo lopen uupunut koettelemuksesta viileässä illassa.

Cooper nousi toisen jalkansa varaan jalkapallokenttää ympäröivälle aidalle. "Sitten täytyy levätä hetki", hän huikkasi ja heitti itsensä kepeän näköisesti aidan yli. Hän ojensi kättään, auttoi Yumia kiipeämään toiselle puolelle ja tarjosi apuaan myös Harperille. Harper ei välittänyt vastustella, hän tarttui Cooperin kädestä ja liittyi muiden seuraan.

Katsomon penkit tuntuivat verrattain viileiltä, mutta kun varoi osumasta paljaalla iholla metallireunaan, tuumasi Harper tämän olevan kuitenkin pimeää metsää parempi. Kaikki istuutuivat toistensa lähelle ja tunnelma muuttui adrenaliinilla maustetusta ajojahdista kepeään huulenheittoon, kun Cooper muisteli miten Dylan oli ahtautunut ilmanvaihtokanavaan poliisien rynnätessä sisälle.

"Lopputuleman kuulemme varmasti huomenna, mutta viimeisin asia minkä näin, oli kuinka Dylanin pienet silmät kurkkivat ilmanvaihtokanavan verkon läpi kauhusta suunniltaan! Miten ikinä hän mahtuikaan sinne..." Cooper päästi rehvakkaan naurun ilmoille muistellessaan ystävänsä piiloutumista.

Harper naurahti, mutta katseli sitten päällään olevaa takkia kummastuneena, sillä se ei ollut hänen takkinsa. Takin taskussa kuitenkin värisi taukoamatta, joten hän kurkisti taskuun ja veti sieltä puhelimen esiin. Soittaja oli nimeltään Josh. Harper nosti puhelimen kaikkien nähtäville ja kysyi pilke silmäkulmassa:  "Pitäisikö vastata?"

Muut olivat ehdottomasti vastaamisen kannalla. "Haloo?"

"Tim?"

Kysyvän näköinen Harper yritti saada muilta neuvoja miten jatkaa keskustelua. JJ nappasi puhelimen, karisti kurkkuaan ja sanoi sitten matalalla äänellä: "Tim ei itseasiassa ole juuri nyt tavoitettavissa."

"Missä Tim on? Kuka sinä olet?"
"Ööh... Tim on... Tim on tällä hetkellä sairaalassa."

"Mitä?! Mitä hänelle on tapahtunut? Kenen kanssa oikein puhun?"
JJ joutui pitämään hetken tauon ja kasailla itseään naurun lomasta, ennen kuin pystyi jatkamaan. "Tim sai vakavia ampiaisenpistoja. Myrkyllisiltä ampiaisilta. On sairaalassa nyt."

"Mikä sairaala, St. Luke'sko?"
"Siellä varmaan. Täytyy lopettaa, hei..." JJ sanoi ja päätti puhelun tarpeettoman pitkään hei-sanaan, joka murtui lopulta naurun purskahtaessa valloilleen.

JJ'n pila oli muiden mielestä onnistunut. "Voi Tim-raukka!" Cooper hihkaisi ja läimäytti JJ'tä olalle.

"Tim on legenda, pääsisinpä tapaamaan hänet. Jos hän siis koskaan pääsee pois sairaalasta" hykerteli Harper. Hän sulloi puhelimen takaisin takin taskuun ja vilkaisi autotien suuntaan.

Sieltä Harper sen huomasi. Pieni, amerikanlipun värinen auto, joka kaarsi mutkaan renkaat ulvoen. "Hei! Meidän pizzat menevät tuolla!"

Vaikka he kaikki heittäytyivät seisomaan mahdollisimman pitkiksi katsomon penkkien päälle ja vilkuttivat vimmatusti Domino'sin pizza-auton suuntaan, eivät he onnistuneet kiinnittämään kuljettajan huomiota. Kuljettajalla oli kaasujalka herkässä, joten se hävisi oikopäätä seuraavaan risteykseen ja siitä katseen kantamattomiin.

JJ heittäytyi musertuneena takaisin penkille. "Oliskohan meidän pitänyt tilata Timillekin pizzaa?" hän heitti.
"Ei Tim voi nyt syödä, kun hänen kasvonsa ovat turvonneet niistä ampiaisen pistoista", huomautti Yumi.

"Odottakaapa vain, jos puhelin soi vielä uudelleen. Voi olla, että Timille on sattunut uusi, kamala onnettomuus", Harper sanoi hymyillen.

Vaikka tilanne olikin asetelmiltaan hyvin erikoinen - Wildcat, täysin uusi tuttavuus joka oli vasta muuttanut koko Yhdysvaltoihin ja kaksi omaperäistä huliviliä- tuntui Harperista tässä hetkessä silti mukavan kotoisalta. Ei hän aivan tiennyt mitä oli siitä mieltä sillä hän yleensä vietti aikaansa vain koulun suositumpien kanssa, mutta tällä hetkellä hänestä ei ainakaan tuntunut olevan kiire takaisin kotiin.  Heillä oli hyvä tunnelma juuri nyt. Eivätkä Cooper Ja JJ ehkä olleetkaan niin outoja, kun millaisina Harper oli heitä aiemmin pitänyt.  

Seuraavan tunnin ajan vastaus joka kysymykseen oli Tim. Kun Yumi mahtoi kysellä kellonajan perään, JJ kehoitti kysymään Timiltä. Kun Harper mietti, mistä hänen jalkoihinsa olivat tulleet pitkät ja verestävät naarmut, olivat ne Cooperin mielestä Timin tekosia.

Ja kun Cooper ehdotti, että jos he kaikki tallentaisivat toistensa numerot, nimettiin jokainen nimellä Tim.

"Muistitko, että tänään on ne koekuvaukset?" Kelsey ryntäsi perään, kun Harper teki lähtöään Twin Falls Farmilta.

Vaikka Harper oli etsinyt kuumeisesti kesätöitä Wilmingtonin alueelta, ei hän ollut saanut ensimmäistäkään kutsua työhaastatteluihin. Suurimpana esteenä oli todennäköisesti tytön ikä; hän oli vasta 15-vuotias eikä osavaltion lakien mukaan saanut tehdä kuin kevyttä työtä. Kaksi sopivaa työilmoitusta oli tullut vastaan kevään aikana, Domino's Pizzan pyörälähetti ja osa-aikainen lastenhoitajan työ, mutta avoin työpaikka oli perheessä, josta Harper ei liiemmin pitänyt.  Tai oikeastaan Harper ei edes pitänyt lapsista muutenkaan, joten oli onni onnettomuudessa että sekin työpaikka oli myöhemmin täytetty vanhemmalla lastenhoitajalla.

Viikko takaperin Marion oli kiinnittänyt tallin ilmoitustaululle pitkän viestin ja se muistui nyt Harperin mieleen. Marion oli luvannut Twin Falls Farmin kuvauspaikaksi elokuvakuvauksia varten ja samassa viestinipussa oli myös koekuvausilmoitus rooleja varten. Ilmoituksessa luvattiin asianmukainen korvaus näyttelijöille, sekä kuvauksissa käytettävien hevosten lainasta.

Harper ei ottanut kovin vakavasti mahdollisuuksiaan saada minkäänlaista roolia. "Älä nyt hulluja puhu."

"Voi pyhä jysäys sinun kanssasi! Sinä tarvitsit rahaa ja he näyttelijöitä. Ajattele, jos saisit vaikka jonkun sivuroolin, jossa ei edes tarvitsisi puhua mitään", Kelsey haukkoi henkeään ja nousi Harperin polkupöyrän tarakalle. "Alan manageriksesi!"

Se oli täysin totta; rahaa pitäisi tienata, sillä Spike tarvitsi uusia varusteita. Tai ehkä ei kirjaimellisesti tarvinnut, mutta Harper halusi hankkia niitä. Hän haaveili uudesta, mahongin värisestä Prestigen estesatulasta vanhan Wintecin tilalle. Myös hänen oma vaatekaappinsa kaipasi päivitystä. Ajatukset tulvivasta rahalähteestä alkoivat laukata villisti Harperin mielessä. Ehkä hän lähtisi ulkomaille rahoilla!

Harper näki, kuinka Kelsey antoi leikkisästi polkupyörälle pohkeita. "Mars matkaan, polle!"

Seuraavaksi Harper löysikin itsensä jonottamasta koulun liikuntasaliin. Jono eteni hitaasti, mikä sai Harperin hermostumaan entisestään. Olisi ollut helpompaa vain kävellä paraatipaikalle, hoitaa homma ja lähteä kotiin. Nyt hän ehti miettiä ja murehtia, alkaen jo epäröidä koko ideaa. Mitä hän oikein kuvitteli tekevänsä täällä?

Edellä seisova junior-vuosiluokan Kailyn selosti ystävilleen kovaan ääneen kuinka oli tullut hakemaan pääroolin itselleen ystävien myhäillessä myöntyneesti takaisin. Luultavasti hän sen saisikin, ajatteli Harper, sillä Kailyn oli jo valmiiksi aivan filmitähden näköinen tuuheissa tekoripsissään ja laineikkaissa hiustenpidennyksissään. Näytteleminen ainakin poikien ympärillä soljui häneltä kuin luonnostaan.

Kailynin ystävien jälkeen Harper oli seuraavana vuorossa. Kädet alkoivat hiota ja jalkapohjia kutitti inhottavasti - niin tapahtui aina kun Harperia jännitti.

Ovi avautui. Edellinen kokelas käveli pois keltaisen paperilappusen kanssa ja Harperille viitottiin tietä peremmälle. Tuo edellinen oli varmasti saanut roolin. Keltainen paperi oli takuulla "golden ticket".

Liikuntasali ei ollut koskaan tuntunut näin isolta. Ääni kaikui nyt ennenkuulumattoman kovalla volyymilla ja valot tuntuivat kirkkaammilta kuin aiemmin. Harper joutui siristelemään silmiään nähdäkseen eteensä.

"Ota siihen seis. Nimi ja ikä, kiitos", kiireisen näköinen sihteerinainen sanoi ja kirjoitti Harperin vastaukset ylös. "Haetko tiettyä roolia?"

"E-en... Kaikki käy", Harperin ääni vavahteli.

Sihteerinainen vaikeni ja hapsuhiuksinen mies nousi ylös tuolistaan. Toivottavasti hän ei vain tulkinnut epäröintiä välinpitämättömyydeksi, sillä Harperille kyllä kävisi rooli kuin roolikin. Kunpa hän vain saisi edes pienen roolin, ettei jäisi ilman kesätienestejä!

"Tuokaa perusoton käsikirjoitus", mies kohensi ääntään ja vastaanotti pian parisivuisen tulosteen, jonka ojensi Harperille. Hän vavahti tytön nihkeitä käsiä, istuutui takaisin tuoliinsa ja hänen katseensa oli varsin odottavainen. Nyt oli todella näytönpaikka.

Käsikirjoituksen sai lukea pikaisesti läpi, jonka jälkeen kamera alkoi käydä ja kohtaus oli näyteltävä siltä seisomalta. Ilmeisesti koekuvaus nauhoitettiin, jotta suorituksia voitiin jälkikäteen vertailla lopullista roolijakoa tehtäessä. Repliikkien eteen oli onneksi kirjoitettu aina tunnetila, jolla se piti esittää, mikä huojensi Harperin mieltä.

Harperin piti näytellä kohtaus, jossa hän ensin neutraalilla, jopa hieman altavastaavan tunnetilalla. Hän luki suoraan paperista: "...Tiedän kyllä, että -"

"Kovempaa."

Miehen tuomitseva katse oli porautua sielusta läpi.

"Tiedän kyllä, että tarvitset hevosia rodeonäytöksiin. Mutta tarvitset kovapäisempiä yksilöitä, ei sellaisia, jotka vapisevat pelosta jokaisen näytöksen jälkeen eivätkä päästä ketään lähelleen, koska ovat alkaneet pelkäämään ihmistä."

Ääni vapisi edelleen vähän, mutta oli parempaan päin. Harper tajusi myös, että hänen tulisi kai pitää katsekontaktia aina silloin tällöin. Se olisi varmasti parempi, kuin pelkkä monotoninen paperista luku. Kuitenkin, kun hän kohtasi miehen tuiman katseen, ei Harper uskaltanut pitää katsekontaktia paria sekuntia pidempään yhtäjaksoisesti.

"Raha, raha, raha... Aina sinä puhut vain rahasta!" tämä Harperin piti lukea jo selkeästi kiihtyneemmässä mielentilassa. Silloin oli onneksi helpompi vaihdella katsetta vaikka miehen, liikuntasalin katon ja pienten sivuikkunoiden välillä.

"Ne ovat eläviä olentoja, Noah! Tuo mitä te teette on sairasta!"

Omasta mielestäänkin Harper oli tässä kohtaa jo aika vakuuttava vaikka itse sanoikin, aihepiiri kun osui suoraan hänen omaan sydämeensä. Siitä tuntui olevan helppo ammentaa oikeita tunteita.

Jaiks. Harper käänsi paperinivaskan toiselle sivulle ja vilkaisi viimeisiä vuorosanojaan. Viimeisin repliikki tuli näytellä itkuisena. Kylmä ilmavirta valahti Harperin lävitse; siis krokotiilinkyyneliäkö tässä piti tihrustaa? Ei hän sellaista osannut!

Jotain piti kuitenkin keksiä. "Ehkä joku päivä kun olet valmis, tapaamme vielä", hän käänsi katseensa hitaasti valokeilasta ja pyyhkäisi lopussa silmäkulmaansa. Katse laskeutui hiljalleen alas, piti pienen tauon ja palasi sitten suoraan sen hapsuhiuksisen miehen silmiin.

Ennen kuin Harper ehti nostaa vuorosanapaperinsa lukeakseen seuraavan repliikin, kohtaus huudettiin poikki. Sihteerinainen kävi napsauttamassa kameraa ja palasi sitten takaisin tekemään muistiinpanoja, joita vierellä istunut mies supatti tämän korvaan.

"Tämä riittää."

Hämmentynyt Harper nousi takaisin jaloilleen ja jäi odottamaan jatko-ohjeita. Sekunnit tuntuivat todella pitkiltä.

Sihteerinainen katsoi pahasti Harperia, joka seisoi kuin rautakanki kirkkaan lampun valossa. "Niin että voit poistua."

"Aa, aivan", Harper hätkähti.

Muutaman metrin päästä takaa kuului kuitenkin vielä kumea äännähdys. "Hei - meinasi unohtua jotain", mies nousi tuolistaan ojentamaan Harperille keltaista paperilappua. "Kuvaukset alkavat kolmen päivän päästä, joten jos tulee jotain muutoksia niin ilmoita meille tähän numeroon."

Harper ei osannut häkellykseltään sanoa mitään.

Tartuttuaan ojennettuun paperiin, hän nyökkäsi kuin aaveen nähneenä ja laahusti pois paikalta. Hänen korvissa humisi epäusko. Jotta ego ei lähtisi turhaan nousuun, muistutti Harper itselleen että hakijoita tuskin oli ollut aivan pilvin pimein ja aina joku oli valittava - huonoistakin vaihtoehdoista.

Kun hän viimein uskalsi katsoa keltaiseen paperiin, ei hän ollut uskoa silmiään.

Ruth (naispäärooli)
Näyttelijä: Harper MacDonald, 15yo
Palkkio: $3000
+ prosenttituotto elokuvan julkaisun jälkeen

"Mitä ihmettä, Harper..." Kelsey saapui katselemaan keltaisen paperin sanomaa.

Ennen kuin tyttöjen katseet ehtivät kohdatakaan, alkoivat he kiljahdella riemusta ja tuulettaa voitonmerkiksi.

Whitebrookien tilaa ympäröivät pellot kylpivät myöhäisillan kultaisessa valossa ja ilmassa tuoksui lämmin kaura. Kauempana horisontissa näkyi tummia ukkospilviä mikä loi vaikuttavan kontrastin maalaismaisemaan. Tuuli tuiversi Harperin pyöräillessä kohti kuvauspaikkaa juuri sen verran, että se nostatti Harperin hiukset pois kasvojen edesta, mutta valkoisen kesämekon helma tarttui tuulenvireeseen kuin hullu puuroon. Hän lauleskeli itsekseen kauneimpia countrykappaleita polkiessaan viimeisiä satoja metrejä kaurapeltojen välissä, kun hänen viereensä hidasti lava-auto.

"Miss MacDonald", aloitti Larry poikkeuksellisen kohteliaasti. "Pelkäämpä, että saamme sadetta niskaamme tänään."

Larry ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan kaasutti tiehensä hiekkapöllyn ahmaistessa peltotien. Harper pisti jalkoihinsa liikettä, jotta ehtisi Whitebrookeille ennen mahdollista sadetta.

Kuvausryhmä oli täydessä tohinassa, kun Harper saapui tilalle. Hän kävi viemässä eväsrasiansa yhteen kylmälaukuista ja istui sen jälkeen kuuntelemaan ohjeistusta tämän päivän ottoon. Ryan nostatti pienen hymyn hänelle ringin toiselta puolelta.

"...ja jos alkaa sataa, niin sitten sataa. Muistatteko The Notebookin sadekohtauksen päätähtien välillä? Sade ei ole ollenkaan huono asia", Larry opasti.

Ottoja kuvattiin niin hiekkatiellä, vanhalla laidunaidalla kuin Whitebrookien talon kuistillakin. Etenkin kohtausta, missä miespäähahmo oli tullut lunastamaan entisen hevosensa takaisin, oli Harperin mielestä hauska kuvata. Siinä sai näytellä niin monia tunteita vihasta lähtien. Kumpikin näyttelijä uppoutui työhönsä niin antaumuksella, että kuvausten välissä ehdittiin pitää vain pieni evästauko.

"Päivän loppuhuipentuman vuoro!" Larry heilui käsikirjoitus kädessään ja poukkoili Harperin ja vastanäyttelijänsä Ryanin välillä kiivaasti. "Tahdon nähdä paljon tunnetta, herkkyyttä ja nuoren rakkauden paloa!"

Suutelukohtaus kutkutti jo etukäteen Harperin mieltä. Heidät ohjeistettiin Ryanin kanssa rustiikkisen ladon sisälle, joka oli täynnä heinää ja mikä varmasti kuhisi hiiriä. Harper oli lukenut tämän kohtauksen läpi äärimmäisen tarkasti. Klaffi kalahti jälleen ja isot kamerat alkoivat raksuttamaan. Valtavan kokoiset valonheittimet lämmittivät kesäiltaa entisestään, mikä nostatti miltein hikeä pintaan. Tunnelma oli varsin jännittynyt.

Ryan katsoi intensiivisesti Harperia silmiin. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan, kuten käsikirjoitukseen kuului. Ryan nostaa kätensä Harperin poskelle, pyyhkäisee sillä kuvitellun roskan pois - ja painautuu voimakkaasti lähemmäs.

Ennen kuin heidän huulensa koskettivatkaan toisiaan, pistävä valkosipulimainen haju työntyi Harperin iholle. Harper kavahti tätä - hän ei ollut osannut odottaa Ryanin hengityksen haisevan.

"Poikki!"

Näyttelijät irtaantuivat toisistaan, Harper näytti anteeksipyytelevältä ja Ryan ihmettelevältä. "Sori... Jännittää varmaan", puolusteli Harper.

"Se ei haittaa, me ehdimme ottamaan tämän kohtauksen niin monta kertaa uudestaan, että jännitys katoaa", sanoi Ryan lempeällä, jopa hieman flirttailevalla äänensävyllä.

Tästä Harper ei kuitenkaan ollut tästä kovin innoissaan. Pilvilinnat olivat jo romahtaneet sillä sekunnilla pieneksi tomuksi kun Ryanin pahanhajuinen hengitys oli tullut ilmi. Harperin mielestä se oli ällöttävää. Hänen ei auttaisi kuin purra huulta, jotta saisi kohtauksen kuvatuksi.

Intohimo, nuoren rakkauden palo ja valtavat, pakahdetut tunteet olivat kuitenkin suorituksesta kaukana, eikä Larrykaan pelännyt antaa asiasta palautetta. Tietenkin Harper tunsi epäonnistuneensa.

"Mikä on vialla, Harper?" kysyi Larry suitsutuksensa päätteeksi. Mutta ei Harper voinut kertoa asian todellista laitaa ja saattaa Ryania huonoon valoon.

Onnenkantamoinen kävi kuitenkin lopulta, sillä mitä kauemmin kuvausryhmä vietti aikaa ladossa, sitä tukkoisemmaksi Harperin nenä kävi heinänuhan vuoksi. Silmätkin alkoivat sopivasti vetistämään aivastuksia pidätellessä, eikä hän enää lopun viimein haistanut nenällään mitään.

Näin ollen suutelukohtaus saatiin purkkiin. "Onnistuihan se viimein", Larry sivalsi ja pyöräytti sormeaan ilmassa. "Eiköhän se riitä tältä päivältä. Kiitos ja hyvää yötä!"

Kohteliaisuussyistä Harper kävi kiittämässä Ryania päivän työstä ja ilmoitti lähtevänsä kohti kotia.

"Hei, Harper -", Ryan aloitti kun Harper oli jo ottanut muutaman askeleen kauemmas. "- täyttyikö mahasi tarpeeksi croissanteista, vai haluaisitko lähteä kanssani vaikka burgereille?" Ryan kysyi itsevarmasti ja pyöritteli heinänkortta sormiensa välissä.

"Minä - ööh..." mumisi Harper, joka yritti pikaisesti keksiä jonkun pakoreitin. Päässä kävi kiivas taistelu pahan hengityksen ja komean ulkonäön välillä - kumpi painaisi enemmän? "Minun täytyy mennä ajoissa kotiin, sillä minulla on huomenna valmennus hevoseni kanssa. Sori."

Välittömästi tämän sanottuaan Harper alkoi epäröidä päätöstään. Entä jos Ryan oli vain syönyt jotain todella vahvasti maustettua ruokaa tänään - jos kyse ei ollutkaan huonosta hygieniasta? Miksi kaikissa komeissa pojissa piti olla jotain vikaa?

Ryan nakkasi heinänkorren ilmaan kun ymmärsi tulleensa torjutuksi. "Aivan, hevostyttö... Toivotaan, että sade lakkaa siis huomiseksi. Mukavampi ratsastaa kuivalla säällä, voisin kuvitella."

Oli alkanut sataa sillä välin kun kohtausta kuvattiin, Harper huomasi sen vasta nyt. Hän oli ollut niin keskittynyt pahaan hengitykseen kohtaukseen, ettei ollut edes kuullut aiemmin sateen voimakasta rummutusta ladon peltikattoa vasten.

Harper katseli maahan muodostuvia vesilätäköitä. "Toivotaan niin. Mutta hei, jos tarvitset vinkkejä hyvästä burgeripaikasta  niin Wildwood Steakhousesta saa parhaimmat. Wendy's on myös hyvä, mutta niitä nyt löytyy joka kaupungista", Harper kertoi hymyillen, olihan hän päässyt juuri livahtamaan kiusallisesta tilanteesta aika viekkaasti.

Ryan nyökkäsi lähdön merkiksi. "Eli Wildwood Steakhouse se sitten on."

Kun Ryan oli poistunut, jäi Harper vielä hetkeksi seisomaan ladon ovensuuhun ja odottamaan sateen laantumista. Hän päätti soittaa Brandylle kertoakseen tuoreimmat käänteet.

"Joko teillä oli se suutelukohtaus?" kuului Brandyn innokas utelu ennen kuin linja oli ehtinyt hälyyttää kolmea kertaakaan.

"Joo oli -"
"Kerro kaikki! Oliko Ryan hyvä suutelemaan?"
"Et ikinä usko."
"Eikä! Siis oliko se niin hyvä?"
"Ei - vaan tilanne meni näin... -"

Ja Harper kertoi kaiken yksityiskohtia myöden, kuinka Ryanin hengitys haisi kauas jo ennen kuin he olivat edes suuteluetäisyydellä ja kuinka kiusallinen tilanne oli ollut, sekä muisti mainita pelastavana enkelinä toimineen heinänuhan.

Brandy kuunteli epäuskoisena Harperin tilitystä. "Enpä olisi uskonut..."

"Aina käy näin. Aina niissä on jotain vikaa", Harper vaikersi. Pettymyksen tunne oli valtava, vaikkei ihastus ollut ehtinyt kehittymäänkään kuin pari päivää. Elämä oli muutenkin yhtä tunnemyrskyä viisitoistavuotiaana.

"Sinulla on vaan joku tuollainen sankarisyndrooma, että ihastut aina niihin jotka on joko kuuluisia, menestyneitä tai rikkaita. Sitten on lisäksi tämä sinun univormurakkaus. Menet ihan heikoksi aina kun on auktoriteettia", Brandy tilitti.

Tottahan se oli. Harper ihastui liian nopeasti ja liian pinnallisista syistä.

Päivä oli porottanut niin heinäkuisen kuumana, että illan kostea henkäys oli ripustautunut puiden oksiin ja aromikkaihin nuppuihin sorjana usvana. Männynhavuistakaan ei kuulunut niiden tavanomaista kahinaa, vaan yksinomaan heinäsirkkojen läpitunkevaa siritystä. Ilmassa leijui odottava tunnelma, kun Harper ja Brandy lähtivät kapuamaan niityn peittämälle kumpareelle.

"Mieti, miten ihana tuulenvire kävisi jos noita vuoria pystyisi siirtämään", Brandy kailotti taakseen Harperille.
"Mutta sitten palelisit noissa pakarashortseissasi."

Brandy näytti hyväksyneen tasaisen läntin sinertävien lupiinien seasta ja asettautui alas ristien jalkansa. "Niistä en luovu, oli helle tai pakkanen. Okei, neiti kuuluisuus, mistä olen jäänyt paitsi? Etenikö se juttu koskaan Ryan kanssa?"

"Phah" - Harper tirskahti. "Sydän itkee verta vieläkin asiasta. Miten jonkun niin hyvännäköisen henki voi haista niin pahalle...?"
"Oliko se oikeasti niin paha? Koska Ryan jos joku on aivan kymmenen kautta kymmenen. En hirveän helposti näyttäisi kämmentä sellaiselle tilaisuudelle."
"Oli se. Kaiken lisäksi sillä oli jo tyttöystävä."

Brandy käänsi salamannopeasti katseensa punertuneelta taivaalta Harperiin. "Siis eikö se kysynyt sua ulos? Ja sillä oli tyttöystävä? Hei, mikä ihana herrasmies!"
"No, kyllä Ryan minun mielestäni pyysi ulos, mutta kai siinäkin oli sitten tulkinnanvaraa."
"Kunnon urpo", Brandy sivalsi ja heilautti kättään ilmassa.
"Mutta helvetin hyvännäköinen sellainen", jatkoi Harper lausetta. "En oikeasti pääse yli tästä. Taidan edelleen olla ihastunut siihen kuvitelmaani Ryanista, johon ei kuulu valkosipulinkäryinen hengitys."

Samassa Harperin puhelimeen kilahti muistutus, joka sai perhoset lentelemään vatsanpohjassa.


Se olisi hänen ensimmäinen oppituntinsa autokoulussa.

"Eiköhän me sinulle uusi sankari löydetä, johon ihastua", kiusoitteli Brandy ja kaivoi repustaan esiin Cheetos-pussin. "Wyatt Rogersista ei kyllä sankariainesta puuttuisi, joukkuekapteeni ja kaikkea..."

Harper säntäsi tuuppaamaan wildcat-sisartaan olkapäähän, mutta Brandyn ollessa niin ketterä väistelemään, mätkähti Harper lopulta kovaäänisesti maahan.

"Ai hemmetti!" hän sai sanotuksi kikattavan valituksen keskeltä. Kierrähdettyään toiselle kyljelle huomasi Harper kaatuneensa suoraan jonkin metallisen esineen päälle. Se kimalteli ilta-auringon säteistä, vaikkakin vain pieni osa siitä oli näkyvissä maan pinnalla.

"Mikä tuo on?"
"En tosiaan tiedä", kummasteli Brandy, joka nosti kiireesti kulmakarvansa ja pyöritti päätään. "Sori, mutta minä en tuota ala rakennekynsilläni kaivamaan!"

Kostea, multainen maa sai väistyä tieltä kun Harper alkoi kauhomaan sitä esineen ympäriltä. Pian tumman maa-aineksen seasta erottui kämmenenmittainen piippu, jota seurasi hiekanjyviä niellyt sylinteri.

Harper kavahti kauemmas. "Herranisä, se on ase!"

Siitä huolimatta, että aseet eivät olleet harvinaisia näillä seuduilla, herätti lupiininiitylle piilotettu ja maahan kaivettu ase heissä kummassakin ihmetystä.

"Ehkä sen omistajalla ei ole oikeutta pitää asetta..." Brandy tuumasi.
"Kaikilla yli 18-vuotiailla on lupa kantaa asetta, Brandy."
"Mutta ehkä hän on menettänyt oikeutensa jostain syystä."
"Mikä sellainen syy voisi olla?" Harper kysyi ja katsoi Brandya syvälle silmiin.

Molemmat ymmärsivät asian laidan samalla hetkellä.

Tällä aseella oli tehty rikos.

"Se on piilotettu tarkoituksella", pohti Harper pysyen edelleen sopivan etäisyyden päässä aseesta. "Mutta kuka? Milloin Wilmingtonissa oli edes tapahtunut viimeisin rikos?"

He olivat asuneet Wilmingtonissa vuosia, eikä kumpikaan muistanut ensimmäistäkään uutisoitua rikosta siltä ajalta. Rauta ei kuitenkaan ollut hapettunut, joten kovin pitkään se ei ollut ehtinyt maan uumenissa olla.

"Viedään se sheriffille!" huusi Brandy ja tarttui aseen käsiosaan.
Harper nousi rivakasti Brandyn perään. "Ei! Siinä on nyt sinun sormenjälkesi!"

"Voi paska..." manasi Brandy tiputtaen aseen takaisin kuoppaan. "Entä jos sanotaan, että koskin siihen vahingossa kun kaivettiin sitä ylös maasta? Sinähän olet todistaja tässä asiassa."

"Burke ei ikinä uskoisi sitä. Hän on odottanut vuosikaudet päästäkseen selvittämään jotain oikeaa rikosta ainaisten kotibiletapausten jälkeen. Hän pidättäisi vaikka sen herttaisen Walmartin kassaneidin vain saadakseen nimensä esille paikallislehteen."

Brandy alkoi heilua hermostuneena. "No mitä me sitten tehdään?"

He pitivät hetken miettimistauon, kunnes Harperilla välähti. "Me piilotetaan se vielä paremmin. Niin, ettei kukaan ikinä löydä sitä."

Terävät männynoksat ja villinä kasvavat koiranputket raapivat paljaita käsivarsia, kun kaksikko kulki metsäpolkua pitkin ulos Wilmingtonin kaupungista. Molemmat heistä pitivät yllä napakkaa vauhtia ja katselivat valppaina ympärilleen. Kumpikin oli vaitonainen.

Mores Creek Peak Bridgelle saavuttuaan he odottivat ensin puiden varjoissa kunnes Millerien isän lava-auto ylitti sillan ja lähtivät sitten juoksujalkaa hämärtyneelle sillalle.

Korvat tarkkoina he kuulostelivat, kuuluiko auton ääniä. Seutu oli niin avaraa, että lähestyvän auton olisi kuullut jo kaukaa, mutta nyt oli hiirenhiljaista.

Harper nyökkäsi, nousi askeleen sillankaiteelle ja kaivoi t-paitansa sisästä hiekkaisen aseen. Mielessään hänellä välähti ajatus, että pitäisikö lipas tarkistaa, mutta tuli kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, ettei sillä ollut merkitystä. Hän kurkotti kädellään pitkälle kaiteen yli ja tiputti aseen jokeen.

Ennen kuin veden pinta oli ehtinyt molskahtaakaan, rikkoi Brandy hiljaisuuden. "Auto tulossa."

He ryntäsivät käsikädessä takaisin puiden suojiin, Brandy vetäen Harperia perässään,  ja katsoivat varjojen muodostamassa turvassa kuinka auto lipui siltaa pitkin. Kun sen ajovalot osuivat tyttöihin, Harper oli varma, että auton ajovauhti oli hidastunut...

"Reitti selvä", Brandy ilmoitti kun siltaa ylittänyt auto vihdoin lipui näkökentän ulkopuolelle. Pieni nyökkäys puolin ja toisin, ja niin he taputtelivat tilanteen. Vaitonaisina he alkoivat tehdä matkaa kohti kaupunkia, mutta molempien mahanpohjissa poltteli sekava jännitys. He tiesivät, että vaikka eivät olleet tehneet mitään pahaa, voisivat he silti lopulta joutua ongelmiin sheriffi Burken kanssa.

"Uskotko todella Burken olevan niin korruptoitunut, ettei hän olisi uskonut selitystämme tapahtuneesta?" kysyi Brandy, joka yritti parhaansa mukaan pysyä rivakasti etenevän Harperin perässä. Harper oli ristinyt kätensä puuskaan ja kulmakarvat olivat painuneet huolestuneeseen ryppyyn.

Hän pysähtyi lopulta, käänsi katseensa tumman tähtitaivaan kautta Brandyyn ja lausui totisena: "Burke on odottanut jo vuosia siirtoa Boisen yksikköön, mutta hänellä ei ole vielä tarpeeksi nimeä sinne. Kaikki tietävät sen, Brandy. Tämä oli paras ratkaisu."

"Pitäähän meidän jollekin tästä kertoa."

"Ei pidä", töksäytti Harper. "Jos jään kiinni mistään hölmöilystä, niin Spike lähtee sillä samaisella sekunnilla. Varmaan Jindykin, vai meinasitko alkaa tekemään töitä maksaaksesi sen ylläpidon?"

"Eihän me olla mitään hölmöilty", Brandy piti päänsä.

Harperin suu painui tiukaksi viivaksi. "Mutta kuka sitä uskoo."

Brandy ei näyttänyt olevan tyytyväinen vastaukseen. Peilaten Harperia hän risti käsivartensa ja antoi painon valua topakasti toiselle lonkalle. "Sinä vedit minut tähän mukaan. Minua ei alun perinkään kiinnostanut kaivaa mitään metalliromuja mullan seasta."

"Sinä se olit joka aseeseen meni jättämään sormenjälkensä", Harper katkaisi.

Kumpikin katsoi toisiaan hiljaa, kuin tietäen ettei syyttely auttanut tässä tilanteessa, mutta tytöistä kumpikaan ei kuitenkaan osannut käsitellä tilannetta sen paremmin. Tunnelmaa olisi voinut leikata veitsellä, niin jännittynyt se oli. Odottamatta piinaavan hiljaisuuden rikkoi keltamännyn oksalta lentoon pyrähtänyt haukka, jonka siivet halkoivat ilmaa äänekkäästi.

Harper ei voinut enää pitää sisällään turhautumistaan ja pelkoa. "Miksi sinun piti olla niin tyhmä ja mennä koskemaan siihen!"

Hänen mahassaan muljahti, kun hän huomasi Brandyn kavahtavan.

"Mene yksinäsi", Brandy puuskahti ja poikkesi risteävälle metsäpolulle jättäen hetkeäkään epäröimättä Harperin yksin pimeään metsään.

Harper oli vähällä kääntyä loittonevan Brandyn perään, vaan jätti sen kuitenkin tekemättä. Ohikiitävän hetken hän olisi halunnut pyytää anteeksi, anella Brandya jäämään, mutta sanat juuttuivat kurkkuun. Hetken aikaa hän seisoi sijoillaan, hengitti syvään, puri hammasta ja kuunteli tarkkaavaisena yöllisen metsän hiljaisia ääniä. Olisi parempi päästä kotiin niin pian kuin suinkin mahdollista.

Sinä yönä ei uni maistunut.

Jonkin aikaa sängyssä pyörittyään valoa alkoi hiljalleen tulvia sädekaihdinten välistä huoneeseen, eikä Harper ollut saanut unen päästä vieläkään kiinni. Puhelimen alkunäyttö humisi tyhjyyttään, yhteydenottoja ei ollut tullut sen koommin Brandyltä kuin virkavallaltakaan. Toiselta niistä hän ei viestiä olisi toki toivonutkaan.

Askel narahti huoneen ulkopuolella.

"Oletko hereillä jo, kulta? Auto starttaa puolen tunnin päästä", MacDonaldin perheen äiti kuiskutti tyttärensä huoneen ovelta. "Pöydällä on pannukakkuja ja paahtoleipää, syöhän jotain vaikka jännittäisikin."

Hereillä hän oli, koska ei ollut silmiä kiinni laittanutkaan. Voipuneena hän nousi sängystä ylös, kävi yöpuvussaan syömässä pikaisen aamupalan ja suti hiuksensa kylpyhuoneen puolella väljälle letille. Hän tarkisti alituiseen puhelintaan - ei viestejä.

"Jätän sinut aivan autokoulun eteen niin löydät oikean paikan ja käyn itse sillä välin Boise Town Squaressa. Tarvitsetko sieltä mitään?" äiti kertoi kun he nousivat perheen autoon.

Harper pyöritti päätään.

"Onko kaikki hyvin? Näytät vaivaantuneelta. Jännittääkö ensimmäinen autokoulupäiväsi?"

"Kaikki on ihan okei", hän vastasi ja katseli suurkaupungiksi hiljalleen muuttuvaa maisemaa auton ikkunan läpi.

Tuntui, kuin hän olisi jäänyt yksin salaisuutensa kanssa. Kenelle hän voisi luottaa sen? Osaisiko Kelsey pitää salaisuuden, vai möläyttäisikö hän sen vahingossa eteenpäin? Entä Yumi? Ei, Yumi oli liian kiltti ja tunnollinen, hän juoksisi suuna päänä sheriffin luokse.

Tai ehkä hän pelkäsi turhaan. Ehkä Burkeen uppoaisi tyttöjen selitys aseen löytymisestä kuin veitsi sulaan voihin.

Hän hengitti syvään pari kertaa ja yritti punnita vaihtoehtoja.

Valtava jumppakassi olallaan Harper astui Boisen lentokentän odotusaulaan. Hän oli lähtenyt tältä lentokentältä lukuisat kerrat perheensä kanssa lomamatkoille, mutta nyt hän seisoi ensimmäistä kertaa yksin tutkimassa suurta taulua, josta lähtöportit selvisivät. Leiriseikkailun ensimmäinen etappi, lento Chicagoon, lähtisi parin tunnin kuluttua, josta reitti veisi koneen vaihdon kautta lopulta Portlandiin, Mainen osavaltioon.

Yksin ei tarvinnut pitkään olla, ennen kuin Yumi soitti olevansa ovilla ja tiedusteli, mistä Harperin löytäisi. Hänellä oli mukanaan vähintään yhtä paljon tavaraa kuin Harperillakin, mutta pienikokoisuutensa vuoksi laukku näytti todellisuutta suuremmalta.

"Joko Cooper on tullut? Hänen pitäisi olla jo täällä" Yumi tiedusteli kaivaessaan passia esille.
Harper pyöritti päätään. "Ei ole näkyn-"
"Howdy, cowgirls!

Cooper säikäytti tytöt rehvakkaalla tervehdyksellään.

"Luulin jo, että myöhästyisit", marisi Yumi, joka sai kaivettua syvänsinisen brittiläisen passinsa lopulta laukustaan. Harper ei edes ihmetellyt asiaa sen koommin; Yhdysvaltojen passin, ja ylipäätään kansalaisuuden, saaminen vei tunnetusti aikaa.

"En ikinä, milloin muka olisin ollut mistään myöhässä?" Cooper vastasi ja heitti lippalakkinsa nurinpäin päähän. "Mihinkäs jonoon me lähdetään jatkoksi? Hei, hei - tuolta lähtisi lento Oahuun, mitä jos vaihdetaankin suunnitelmia!"

Kun Harper ja Yumi lähtivät raahaamaan matkatavaroitaan oikean lähtöselvitystiskin eteen, oli Cooperinkin luovuttava Havaijin ideastaan ja seurattava perässä. Koneeseennousukorteista selvisi heidän ilokseen, että he olivat saaneet kuin saaneetkin vierekkäiset paikat lennolta. Erillään istuminen pitkän lennon ajan olisi ollut kurjaa.

Vielä ennen lähtöportille menoa Harper kääntyi matkaseurueensa puoleen ja nosti kännykkäkameran esiin. "Hymyä, tästä se alkaa! Paras leiriviikko i-ki-nä!"

American Airlines nousi vaivatta ilmaan Boisen lentokentältä ja otti suunnan kohti Chicagoa. Vaikka lentoilma näytti suotuisalta, alkoi Harperin lentopelko nostaa päätään. Jokainen pienikin ilmakuoppa, jokainen ääni ja jokainen erilainen haju sai Harperin tarraamaan tuolin käsinojasta kiinni rystyset valkoisina puristaen.

Yumi yritti helpottaa Harperin oloa kertomalla faktatietoa lentämisestä.

"...ajattele, että me ollaan kuin riisinjyvä isossa hyytelöpurkissa. Riisi on tämä lentokone ja hyytelö on ilmamassa meidän ympärillä. Hyytelö tuottaa painetta joka suunnasta, joten vaikka purkkia kuinka heiluttaisi, niin riisinjyvä pysyy silti mukana, oli kuinka pomppuista menoa tahansa. Ilmakuopista ei ole vaaraa, usko pois."

Cooper kallisti päätään tyttöjen suuntaan. "Oletko nähnyt niitä videoita missä lentokone tippuu taivaalta kuin kivi? Mihin hyytelöteoria häviää siinä vaiheessa?" hän vitsaili.

"Cooper, oikeasti!" Harper parkaisi ja samassa lentokone rytisi uuteen ilmakuoppaan.

"Vitsi, vitsi - jos selvisit ajomatkasta lentokentälle, niin selviät lennostakin. Siinä on teille tilastollista faktaa", totesi Cooper, pisti kuulokkeet päähänsä ja jatkoi elokuvansa katselua. "Etkö ole koskaan aiemmin ollut lentokoneessa?"

Harper yritti rauhoittaa itseään sulkemalla silmänsä. Hän olisi todennäköisesti tuntenut olonsa turvallisemmaksi käytäväpaikalla, jossa hän olisi voinut kuvitella matkustavansa vaikka junalla, mutta valitettavasti hän näki karun todellisuuden vieressään kajastavasta ikkunasta tahtomattaankin.

"Olen, tietysti, mutta vihaan silti lentämistä. Se on kuitenkin nähtävästi se hinta, mikä maailman näkemisestä on maksettava... Koska aika harvaan paikkaan pääsee Yhdysvalloista maata pitkin. En tule varmaankaan koskaan tottumaan lentämiseen."

Cooper mainitsi jotain siitä, että olisihan Maineen leiripaikalle voinut ajaa autollakin. Pelkkä ajoaika tosin huiteli neljänkymmenenkahden tunnin kohdilla, joten aivan niin pitkälle road tripille Harperin äiti taikka isä eivät olisi lähteneet tyttären kesälomareissun siivittämänä.

Jossain vaiheessa Harper kaivoi käsimatkatavaroistaan kirjan, John Greenin Kaikki viimeiset sanat. Kirja oli saatu tädiltä joululahjaksi ja koska Harperilla oli tapana lukea vain lomamatkoillaan, oli opuksen aika lähteä tänään mukaan. Yleensä kirjoista jäi kuitenkin puolet lukematta kovasta yrityksestä huolimatta, mutta tädille kehuttiin silti kovasti edellisvuoden kirjalahjoja joulukalkkunan äärellä ja Harper tiesi niin käyvän myös tämän kirjan kohdalla.

Juomakärryjen kolistellessa lentokoneen keskikäytävällä Cooper laski kuulokkeensa alas ja viittoili Harperia ja Yumia kumartumaan lähemmäs. "Tuo stuertti näyttää siltä, että hän on julistamassa jotain Hunger Games-shittiä aivan näillä näppäimillä..." hän sanoi ja viittoili katseellaan parrakkaan stuertin puoleen.

American Airlinesin väreihin pukeutunut miesstuertti olisi totta tosiaan voinut olla kuin suoraan Nälkäpelistä. Miehen geometrinen ja huolitellusti ajeltu parta oli värjätty kaksiväriseksi - valkoista ja tummansuklaanruskeaa - ja hiukset olivat yhtälailla kahta väriä, lukuunottamatta punertavaa eturaitaa. Etuhiukset oli kammattu kuohkeasti ylös, mutta jostain osista hiuksia näkyi myös hentoja kiharoita. Harper olisi voinut vannoa, että mies oli käyttänyt myös silmänrajauskynää ja ripsiväriä. Mutta etenkin tuo erikoinen parranajotyyli oli ratkaiseva tekijä Harperin silmissä.

"Sitä mahdollisuutta eivät teidän tilastolaskelmanne olleet ottaneet huomioon..." Harper kuittasi takaisin, selvästi jo asteen rentoutuneempana kuin aiemmin.

Nälkäpeli-stuertti saapui seuraavaksi heidän kohdalleen. "Saisiko olla jotain juomista, sir, kahvia, teetä tai mehua?"

"Ei kiitos, mutta olisiko teillä jotain millä voisin... tappaa nälkäni?" Cooper vihjaili ylimalkaisesti ja vinkkasi meille silmää.

"Varsinainen vitsiniekka", Yumi supatti Harperin korvaan.

"Ruokatarjoilu alkaa puolen tunnin kuluttua, eli jos pystytte odottamaan siihen saakka", stuertti kertoi Cooperille, joka edelleen virnuili nälkäpelivitsilleen.

"Tottakai, tottakai. Jos olen nukahtanut, niin voisitteko herättää minut kun on ruuan aika?"

Mies oli muutaman sekunnin hiljaa, katsoi vain Cooperia asiakaspalveluhymy päällään ja sanoi lopuksi ylikohteliaalla äänensävyllä: "May the odds be ever in your favour." Sen jälkeen stuertti polkaisi juomakärryn jarrulukon pois päältä ja lähti työntämään kärryä hitaasti eteenpäin. Hän kuitenkin ehti vielä katsahtaa Cooperin puoleen, vinkata silmää ja lausua hänelle äänettömästi: "Puhut kovempaa kuin mitä luuletkaan."



Koneenvaihdon ja huomattavasti lyhyemmän Chicago-Portland-lennon jälkeen väsynyt kolmikko odotti kyytiä Portlandin lentokentän saapuvien lentojen tuloaulassa. Heidät oli määrä hakea Harperin äidin Mainen pikkuserkku Joan, joka kuljettaisi heidät aina leiripaikalle saakka. Seuraavaksi soikin Harperin puhelin, johon Joan soitti kertoakseen odottavansa ulkona taksien takana tummansinisessä Dodgessa. Joan auttoi nuoria nostamaan matkatavaransa auton kyytiin ja otti sen jälkeen suunnan kohti Greenvilleä.

Vaikka Harper ei tuntenut Joania henkilökohtaisesti itsekään, istui hän solidaarisuuden vuoksi etupenkillä. Hän oli kuitenkin liian väsynyt ylläpitääkseen vaivalloista small talkia, joten Harper kysyi Joanilta, olisiko okei jos hän hetkeksi lepuuttaisi silmiään pitkän päivän päätteeksi.

"Anna mennä vain", Joan hymyili ja katsahti taustapeilistä takapenkin suuntaan. "Eivät täällä muutkaan ole lupia kyselleet."

Harper kääntyi katsomaan takapenkille. Yumi ja Cooper olivat yhtälailla sammuneet heti auton lähdettyä liikkeelle.

Siellä nuo kaksi vetivät hirsiä päät yhteen kellahtaneina ja molempien tummat hiukset toisiinsa saumattomasti sulautuen. Jos energiaa olisi ollut pykälänkin enemmän, Harper olisi napannut tuosta näystä kuvan, mutta auton turvallinen humina ja keinahtelu toimivat kuin transsi, ja Harperkin valui untenmaille.

Eikä hän herännyt ennen kuin auto pysähtyi nytkähtäen ja Joanin käsi kosketti hänen olkapäätään.

"Wakey-wakey, olemme perillä. Pitäkäähän hauskaa!"

Harper pyöritteli aamupalamunakasta lautasellaan kuunnellessaan ystäviensä kommelluksista matkalla Idahosta Maineen. Lentojen uuvuttama Harper oli ollut eilisiltana niin väsynyt, että oli painellut suoraan nukkumaan iltapalan jälkeen eikä ollut ehtinyt juurikaan vaihtaa kuulumisia Brandyn, Kelseyn, Kansasin ja Mikaelin kanssa, jotka olivat lähteneet leirimatkalle autoilla hevostensa kanssa.

"Ketä sinun mökissäsi on?" Kelsey kysyi ja ahmi jo kolmatta vaahterasiirappipannukakkuaan.
"Ei ketään", vastasi Harper. "Ketään tuttuja siis. Yksi suomalainen ja kaksi norjalaista. En ymmärrä yhtään mistä ne juttelevat keskenään."
"Suomalainen? Missä edes Suomi on?"

Harper kohtautti olkiaan. "Olisiko jossain Kanadan yläpuolella? Minulla on sellainen käsitys, että siellä on todella kylmä, ihmiset asuvat igluissa ja metsästävät jääkarhuja. Joten varmasti lähempänä pohjoisnapaa."

"Tsot, tsot, tsot - täällä on yksi alkuperäinen suomalainen ja voin kertoa, että olette aivan hakoteillä", Mikael osoitti sormellaan tyttöjä virnistäen. "Vaikkakin tämä ei yllättänyt minua alkuunkaan..."

Kansas sinkosi pingoitetulla haarukalla kastiketta valuvan pavun Mikaelin naamalle kostoksi amerikkalaisten vähättelystä. "Älä aloitakaan!"

Aamupäivän ohjelmassa oli joko tie dye-värjäystä tai ratsastusta, eikä Harperin tarvinnut miettiä valintaa sen pidempään. Kiskottuaan ratsastushousut jalkaansa hän paineli Kelseyn kanssa käsikynkkää hevosten aitaukselle, jossa ensimmäiset hevosjaot tehtiin.

"Kelseyllä oli oma hevonen, eikö?" Mary-niminen nuori ohjaaja kysyi, jolloin Harperin teki mieli tehdä selväksi kaikille, että myös hänellä oli oma hevonen - ei vain mukana tällä kertaa. Ehkä se tulisi ilmi vielä jossain kohtaa leiriviikkoa, jotta hän pääsisi kertomaan kaikille, kuinka upea hevonen Spike oikein oli. "Harperille meillä olisi tänään tällainen tamma, Buttons." Mary jatkoi ja esitteli Harperille kompaktin kokoista rautiasta hevostammaa, jolla ei ilmekään värähtänyt kun Mary taputti sitä lautasille. "Mukavan pehmeä startti tälle viikolle, lupaan."

Ratsastustunteja oli peräkkäin kaksi, josta tällä ensimmäisellä ratsastivat lisäksi Kansas ja Cooper, minkä lisäksi Harper tunnisti samasta mökistä sen suomalaisen tytön ja toisen norjalaisista. Tasoeroja ei juurikaan huomannut, sillä tunnilla tehtiin hyvin perusasioita ja sen aikana sai melko vapaasti tehdä myös omia tehtäviä.

Buttons oli siinä mielessä kiva ratsu, että sen kanssa ei tarvinnut jännittää. Kaula pitkänä se jolkotteli ympäri uraa pienen pienellä, maahansidotulla ravilla, jossa tuntui olevan mahdotonta keventää. Peräänannosta sillä ei tuntunut olevan mitään käsitystä. Varsinaista opetusta tunnilla ei ollut, mutta Harperin mielestä se ei tällaisella aktiviteettileirillä ollutkaan se pääasia. Tärkeintä oli, että jokainen pääsisi kokeilemaan uusia juttuja.

Illalla, päivän melontareissun jälkeen, leiriläiset kutsuttiin koolle päätalolle, jossa pitkät pöydät pursusivat erilaisia lautapelejä. Harper ryntäsi heti Scrabblen äärelle, sillä hän oli varsin hyvä kyseisessä pelissä eikä malttanut olla pieksemättä muita sanataituruudellaan. Kansas huomasi Harperin ylitsevuotavan peli-innon ja liittyi seuraksi.

"Kai näillekin aivosoluille tekee ihan hyvää päästä välillä töihin", Kansas venytteli käsiään ja kaivoi itselleen pussista aloituskirjaimet.

"Ihan tosi", päästi Harper sarkastisesti. "Älä nyt loppuunkuluta niitä ainakaan. Jää vain huminaa jäljelle."

Silloin pöydän päästä kuului kumea tömähdys, kun Robert istuutui pelin ääreen. Hän pälyili tummien kulmakarvojensa alta niin, että se teki Harperin olon jopa epämiellyttävästi. Sanaakaan sanomatta Robert nappasi pussukan Kansasin kädestä ja läväytti aloituskirjaimensa pöydälle.

"Tsiisus, oletko syönyt jotain mökömakkaraa vai mistä tuulee?" Kansas kuittasi silmät suurina.
"Tulin palauttamaan teidät maantasalle", Robert mörisi ja paineli ensimmäisen sanansa pelilaudalle.

Harper johti peliä alusta saakka. Robert sai aikaiseksi vain varsin lyhyitä sanoja ja Kansas yllätti kerran jättipisteillä keksittyään sanan geologit.

Oli Robertin vuoro. Hänen miettistaukonsa alkoi venyä pitkäksi, jolloin Kansas alkoi naputella pöytää malttamattomana.

"Hiljaa nyt", Robert ähisi ja loi Kansasiin tuiman katseen.
"Tuleeko sitä sanaa vai luovutatko?" hoputti Kansas. Harper aisti Robertin hermojen kiristyvän, joten hän päätti olla sanomatta mitään, jotta tilanne ei eskaloituisi.
"On tässä sanoja valmiina, laskeskelen vain mistä saan parhaimmat pisteet, mäntti."

Kansas tuhahti. "Minuutti, sitten vaihtuu vuoro."

Robert alkoi kerätä kirjaimiaan ja asetella niitä pelilaudalle. Harper luuli odottavansa sanan vielä jatkuvan, mutta Robert nojasikin pöyhkeästi taaksepäin antaen hetken omalle taidonnäytteelleen.

Harper tuijotti sanaa epäuskoisena. "Hurttio? Oikeasti? Mikä sana edes on hurttio?"
"No hurttio, hurttio", Robert tiuskaisi.
"Ei se ole mikään sana", tuumi Kansas, joka oli valmiina kaivamaan puhelimestaan sanakirjan esiin.
"Tuollaiset hurttiot ei ole niin hienoa sanaa aiemmin kuulleetkaan."
"Keksi uusi", käski Kansas. Harper nyökkäili myötämielisesti.

Robert pudisti päätään. "Ei minun tarvitse."
"Uusi sana tai lähdet pelistä pois. Ei tässä jokaista mielikuvitussanaa aleta hyväksymään", Kansas intti pää kovana.

"Haistakaa paska", Robert ärisi ja keräsi kirjaimensa takaisin pelilaudalta uutta sanaa varten. Pyylevä kanadalainen tuijotti herkeämättä kirjaimiaan miettiessään uutta sanaa, jota ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. Aikaa kului ja Kansas alkoi taas naputtamaan malttamattomasti pöytää sormillaan.

"Lopeta nyt", murahti Robert, mutta Kansas ei luovuttanut.
"Minulla on niin hyvä sana taas, että ei ole mitään väliä minkälaisen sanan aiot laittaa. Saan paremmat pisteet silti", sanoi Kansas itsevarmasti, jopa tahallisesti Robertia härkkien.

Robertin kirjaintentuijotus tiivistyi tiivistymistään, kunnes kupla puhkesi.

Hän nousi niin raivokkaasti ylös, että tämän maha otti kiinni pöytään, joka nytkähti voimakkaasti ylös ja laskeutui samaan aikaan alas kun Robert viskaisi kaikki kirjaimensa pelilaudalle. "Saatanan kakarat", hän vihoitteli ja onnistui kirjainten heittämisellään sotkemaan myös kaikki pelilaudalla jo valmiiksi olleet sanat. Robert nousi pöydästä vauhdilla, taakseen katsomatta tai mitään anteeksipyydellen ja lähti ovet paukkuen pihalle.

"Mitä helv-", Kansas oli aloittamassa, mutta Harper oli jo noussut tuolistaan.

Joku taputti käsiään salissa.

Muutamalla rivakalla askeleella Harper sai jälleen Robertin näkökenttäänsä. Robert oli painelemassa kädet taskuissa kohti omaa mökkiään, potkien samalla jokaisen roskakorin ja ulkotarvikkeen nurin mikä vastaan tuli. Harper pysähtyi pihamaalle sopivan turvaetäisyyden päähän.

"Mikä sinua risoo?" huudahti Harper ja sai Robertin kääntymään. "Kuka sinun tikkarisi on vienyt kun olet ollut tuollainen perseeseen ammuttu karhu koko päivän?"
"Turpa kiinni", Robert vastasi ja kääntyi takaisin menosuuntaansa. Häntä ei selvästi kiinnostanut jutella enempää asiasta.

Harper otti taas muutaman askeleen lähemmäs. "Hei! Millä oikeudella sinä puhut muille täällä noin?"

Kun Robert pysähtyi uudelleen ja tuli lähemmäs Harperia, Harper kavahti Robertin kiukusta pihisevää katsetta niin, että kahahti pian taaksepäin. Robertin kasvojen väri oli liki paennut kasvoista ja kulmakarvat olivat niiin rutussa, että silmistä näkyivät vain pienet viirut. Harper huomasi Robertin myös puristavan käsiään voimakkaasti nyrkkiin.

"Painu helvettiin, ämmä. Jos et olisi tyttö, niin vetäisin sinua lättyyn" hän uhosi kiristyneiden hampaidensa välistä.

Harper oli niin järkyttynyt kuulemastaan, ettei tiennyt mitä sanoa, mutta onneksi Kansas tuli juoksujalkaa paikalle avuksi. "Wou, wou, wou - easy tiger. Voin googlettaa sinulle jonkin vihanhallintakurssin, se voisi olla sinulle paikallaan." Kansas tarttui Harperia olkapäästä ja lähti taluttamaan tätä takaisin päätalolle.

"Oletko okei?"
"Joo, ei siinä mitään  käynyt", Harper vastasi ja silitteli käsillään omia olkavarsiaan. "Kauhean kiva jos Robert aikoo koko viikon olla tuollainen."

Vielä myöhemmin hampaita pestessäänkin Harper mietti Robertin käytöstä - ja etenkin tämän sanoja. Tämän välikohtauksen jälkeen Harper ei todellakaan haluaisi jäädä yksin Robertin kanssa missään olosuhteessa.

Vessan oveen koputettiin. "Onko sinulla hammastahnaa? Me unohdettiin ostaa", kysyi Harperin kanssa samassa mökissä majoittunut norjalainen Isela. Harper kaivoi toilettilaukustaan hammastahnan ja ojensi sen Iselalle.

"Sillä pojalla on varmaan meneillään jotain todella rankkaa elämässään", pohti Isela.

Harperin suu oli niin täynnä vaahtoa hampaidenpesusta, ettei hän saanut sanotuksi mitään. Muminan seasta hän kohautti olkapäitään ja yritti käsillä viittoilla jonkinlaista vastausta. Isela vaikutti sellaiselta ihmiseltä, joka halusi uskoa jokaisen olevan pohjimmiltaan hyvä ja halusi ymmärtää jokaista yksilönä. Harper oli suoraviivaisempi; kaikilla meillä oli jotain elämässämme meneillään, eikä se silti oikeuttanut ketään käyttäytymään kuin idiootti.

Iselan maailmanparannusmantra jatkui vielä pitkälle yöhön ja näihin rauhan, kukkasten ja rakkauden täyteisiin korulauseisiin Harper pian nukahtikin.

Tiistaiaamupäivän kalliokiipeilyssä Robert oli edelleen kuin ahteriin ammuttu karhu. Harper ei pitänyt siitä, että Robert nauroi ja ilkkui kovaäänisesti niille, joilla ote lipsui tai jotka eivät uskaltaneet kiivetä yhtä korkealle kuin hän. Miten Robert edes pääsi niin korkealle itse?

Myöhemmin laiturilla lokoilun ja keittolounaan jälkeen leiriläiset lähtivät kalastamaan, Harper oli valinnut moottorivenekyydin rannalta kalastamisen sijasta. Veneen vauhdin luoma tuuli tuntui ihanalta kuuman päivän jälkeen, se viilensi päivällä vähän auringossa kärähtäneitä reisiä ja sotki tukkaa sopivasti. Elämä tuntui aika täydelliseltä - paitsi, että Harperilla ei ollut onnea matkassa eikä kala käynyt edes näykkimässä syöttiä. Epäonnekseen hän onnistui myös huitaisemaan Mikaelin saaman kalan takaisin järveen...

Eikä huono onni vielä tähän päättynyt ja Harperin oli pakko tarkista kalenterista, ettei vain olisi perjatai kolmastoista syynä. Nimittäin illalla kun heidän oli määrä leipoa pannukakkuja iltapalalle, Harperin auringon sulattamat aivot sekoittivat suolan ja sokerin keskenään ja pannukakuista tuli varsinaisia... noh, suolakakkuja. Harperia ei paljoa naurattanut, mutta Brandya, Kansasia ja Mikaelia kyllä. Nälkäkiukuissaan Harper oli jo paiskata vispilät pitkin seiniä, kunnes Brandy sai naurunremakkansa taltutettua ja lupasi muutaman pannukakuistaan hänelle.

Seuraavana päivänä mökin siivouksen ja aamupalan jälkeen oli jälleen ratsastusta. Vuorossa oli puomitunti ja ratsuksi Harperille valikoitui Lucky, vauhdikas raudikko - joka oli turhankin hätäinen Harperin makuun, sillä oli tulinen kilpahevosen sielu... Sangen harvoin sitä kuitenkaan pääsi muilla kuin omalla Spikellä ratsastamaan, joten ei valittamista.

Mutta sitten oli beach ballin vuoro. Tai ehkä se oli oikeastaan beach volleytä, sillä keskellä kuumaa hiekkarantaa nökötti palloverkko (joka oli oikeasti ehkä sulkapalloa varten) ja jota leiriläiset päättivät loppuvaiheessa hyödyntää. Aluksi Harper ei meinannut millään osua palloon, sillä vastapuolelta pallo lensi aina huimassa kaaressa eikä Harper päässyt siihen käsiksi laisinkaan.

"Hei Cooper, ota minut hartioillesi", se oli enemmän käsky kuin pyyntö.

Samalla puolella pelannut Cooper kummasteli ensin yllättävää kysymystä - vaikka tuskin Brandykään olisi Harperia jaksanut harteillaan kanniskella - mutta myöntyi lopulta. Kaksikko haparoi humalaisen näköisesti tiensä lähelle palloverkkoa ja jo vain alkoi peli heidänkin joukkueellaan sujua, sillä näin Harper ylsi kaikkiin heitä kohti tulleisiin palloihin ja onnistui vielä napauttamaan ne voimakkaasti hiekkaan vastustajan puolelle!

Pelatessa alkoi yhdellä jos toisellakin tulla kuuma ja turhista vaatteista heittäydyttiin eroon.

Harper ei voinut olla vilkuilematta paidattoman Cooperin perään... Oliko Cooperilla ollut aina tuollainen pyykkilautavatsa?

"Menisin, mutta en pysty!" Harper jyrisi.

Korkea, puusta kasaan kyhätty, tornimainen rakennelma nitisi jalkojen alla ja vaikka kuinka jalkoja yritti käskeä eteenpäin, ne olivat kuin liimattuina tasanteeseen kiinni. Harper puristi kaikilla voimillaan tasanteen kaiteesta, ainoasta konkreettisesta asiasta joka erotti hänet parin kymmenen metrin pudotuksesta. Hikiset kädet eivät tuntuneet antavan tarpeeksi pitoa ja horisontti alkoi heilua hänen silmissään.

"Päästä sitten edes muut ohi!" komensi joku alhaalta maan tasalta. Todennäköisesti huutelija oli Robert äänensävystä päätellen.

Mutta Harperin jalat eivät liikahtaneet senkään vertaa, että olisi pystynyt tekemään muille tilaa. Hänen mökkitoverinsa Prima lähti kiipeämään puisia portaita ohjaajan neuvosta ja saavutti pian Harperin.

"Älä tule lähemmäs! Älä koske tai tipun!"

"Mitä minun pitäisi nyt tehdä?" kysyi Prima ohjeita alhaalla pälyilevältä Mike-ohjaajalta.
Mike huokaisi. "Mene vain ohi siitä."

Prima väisti Harperin niin kaukaa kuin pystyi, varoi hipaisemastakaan haavanlehden lailla vapisevaan Harperiin ja napsautti toisen leiriohjaajan avittamana valjaansa kiinni vaijeriin. Kun hänet lähetettiin zip lineä pitkin matkoihinsa, Prima oletettavasti pääsi jonkinsortin kirosanan äidinkielellään ja kiljui perään innosta. "Superhauskaa! Oikeasti, kokeile nyt Harper!"

Korkeanpaikankammo oli kyllä ollut Harperin tiedossa jo aiemmin. Mutta hän ei tiennyt, että se olisi näin paha - ei häntä kaikissa korkeissa paikoissa pelottanut. Kenties hyvin avoin ja kevyt rakennelma, jolle tuli kiivetä  ensimmäiseen liukuun, lisäsi vaaran tuntua ja oli saanut Harperin menemään täysin lukkoon.

"No, menetkö vai et, senkin pelkuri?" kuului taas komennus alhaaltapäin.
"Seuraava ylös!" Mike keskeytti solvauksen ja näytti seuraavalle lähtömerkkiä.

Kun Harper tajusi kaikkien tuijottavan hänen kokonaisvaltaista jähmettymistään, alkoi häntä jopa vähän nolottaa. Se ei helpottanut tukalaa tilannetta alkuunkaan, vaan Kelseyn noustua tasanteelle alkoi Harper olla jo hermoromahduksen partaalla. Kelsey yritti tsempata ystäväänsä kokeilemaan edes yhden liu'un verran.

Sanat menivät kuitenkin aivan kuuroille korville. "Hakekaa minut alas täältä!"

Robert päästi rohisevan naurun. "Luuletko, että täällä on jotain laivanostureita valmiina sitä varten, että jollain menee pupu pöksyyn?" Silloin Mike loi poikaan tiukan katsahduksen ja totesi, että jos hän ei nyt lopettaisi toisten solvaamista, lähtisi hän siltä seisomalta ohjaajien puhutteluun.

"Yhyy", kuuluivat Robertin kuuluisat viimeiset sanat, kunnes Mike lähti viemään tätä niskaotteella Nancyn pakeille.

Kelseyn elämäniloa täynnä oleva riemunkiljahdus kajahti ilmoille, kun hänet lähetettiin tasanteelta matkaan. Harperin oloa eivät muiden ilo ja onnistumiset eivät tietenkään helpottaneet. Sininen kypäräkin oli jo valahtanut puoliksi silmille tuskanhien seurauksena ja kehosta alkoivat hiljalleen loppua voimat. Jalat, jotka olivat löysät kuin makaronit, eivät jaksaisi enää kauaa.

"Anna sinun kätesi."

Cooper oli noussut tasanteelle ja ojensi kättään Harperin suuntaan. Ainut, mitä Harper pystyi kehossaan liikuttamaan, olivat silmät, jotka kiersivät aivan äärilaidoille nähdäkseen tulijan henkilöllisyyden.

"En pysty!" tuhahti Harper, joka alkoi olla niin väsynyt, ettei itkukaan ollut enää kaukana. "En voi irrottaa käsiäni."
"Pystyt kyllä", Cooper vastasi ja napsautti vaijerinlukon Harperin valjaisiin. "No niin, olet turvavaijerissa kiinni. Et pysty tippumaan metriäkään vaikka yrittäisitkin. Ota minusta kiinni ja käänny tähän suuntaan."

Siitäkään huolimatta Harper ei pystynyt liikkumaan. Cooper naksautti tahattomasti kielellään, sillä tavalla mitä jotkut tekevät turhautuessaan, ja kurottautui tarttumaan tyttöä hartioista. Hän lähti kääntämään Harperia hitaasti ympäri, samalla voimakkaasti tästä kiinni pitäen.

"Älä katso alas."

Mutta ei Harper uskaltanut taivaallekaan katsoa, siinä olisi voinut menettää tasapainonsa. Ja koska alaskaan ei voinut katsoa, Harperin ainoaksi mahdolliseksi suunnaksi jäi Cooper. Katsoessaan tätä silmiin, muisti hän kuinka Cooper oli paljastanut beach ballin aikana vatsalihaksensa ja minkälaiset tunteet se oli Harperissa herättänyt. Tähän asti Harper ei ollut pitänyt sitä minään, olihan hän nähnyt pyykkilautoja ennenkin, mutta tässä hetkessä - tuossa katseessa - tuo pieni hetki tuntui saaneen merkityksensä.

Hän antoi voimakkaiden käsivarsien kääntää tämän kokonaan ympäri, eikä hän edes ymmärtänyt hävetä millainen kankea puupökkelö sitä itse olikaan. Harperin liikehdinnästä oli solakkuus ja eleganttius kaukana.

"Selvisit", hymyili Cooper ja laski Harperista irti.

Harperin vastasi hitaasti hymyyn.

Kuului korahdus. Ohjaaja heidän vieressään naputti kovaäänisesti kengänkantojaan reunalautoihin ja Harper pystyi jo liikuttamaan päätään nähdäkseen mitä tapahtui. "No menettekö sitten yhdessä?"

Katse kääntyi takaisin Cooperiin ja Harperin silmistä oli ehkä luettavissa pieni kysymys, toive. Laskisiko Cooper hänen kanssaan?

Cooper napsautti valjaansa kiinni. "Älä nyt hulluja puhu", ja ampaisi matkaan - yksin.

Hämmentynyt Harper katsoi, kuinka tummahiuksinen poika lipui vaijeria pitkin seuraavalle tornille ja saavutti määränpäänsä. Cooper ei jäänyt katsomaan taakseen, vaan kiinnitti valjaansa seuraavaan vaijeriin jatkaen matkaansa vauhdikkaasti ja hetkeäkään epäröimättä.

"Viimeinen mahdollisuus", ohjaaja sanoi Harperille.

Harperille kuitenkin riitti. Hän irroitti haparoivin käsin valjaansa vaijerista ja totesi leiriohjaajalle: "Voit vaikka kantaa minut alas, mutta tuolla minä en laske."



Myöhemmin päivällispöydässä Harper joutui kuuntelemaan muiden hehkuttamista päivän aktiviteetista, mistä hänellä ei juurikaan ollut sanottavaa. Brandy oli aivan pähkinöinä adrenaliinin täyteisestä päivästä.

"Onkohan meillä zip linejä Idahossa? Mennäänkö pliis kaikki uudestaan sellaiseen kun päästään kotiin, vielä ennen kuin tulee syksy ja liian kylmä!" hän intoili niin, että kädessään heiluneesta pizzan palasta lenteli pepperonia ympäriinsä.

Kelsey nyökytteli yhtä innostuneena. "Mennään heti ensi viikolla! Varaanko liput heti? Neljä lippuako? Vai pitäisikö kysyä poikia mukaan?"

"Viis noista pojista", Brandy pyöritti päätään poikien päivällispöydän suuntaan. "Pidetään tyttöjen päivä."

Yumi huomasi Harperin olevan kiusaantunut keskustelusta, johon hänellä ei ollut mitään annettavaa - Brandy ja Kelsey kyllä tiesivät sen, että Harper oli jänistänyt eikä ollut osallistunut lopulta zip lineen. Yumi laski kätensä Harperin käden päälle ja kysyi, haluaisiko tämä mennä johonkin juttelemaan.

"Eh", Harper ähkäisi. "Nolottaa vain se tämänpäiväinen."

"Älä nyt viitsi, ei siinä ollut mitään noloa", sanoi Yumi lempeästi ja katsahti alueen reunapöydässä pizzaa mättävään Robertiin. "Jos joku on noloa, niin tuo Robertin käytös. Vannon, ettei kukaan muista enää huomenna että sinua jännitti se zip line, koska Robert keksii kuitenkin taas jotain älyvapaata."

Harper hymähti. Se oli totta.

Hän vilkaisi poikien pöydän suuntaan. Kansas pelleili ruokansa kanssa, Mikael näytti siltä, että häpesi ystäviään ja Cooper...- Niin, Cooper. Miten Harperin ajatukset olivatkaan taas ajautuneet siihen suuntaan?

Harper käänsi katseensa pois. "Käyn vähän lepäämässä ennen iltaohjelmaa. Tulkaa koputtamaan, kun olette lähdössä sinne, en aio nukkua eli olen kyllä tulossa."

Oikeasti hänen oli saatava olla hetki yksinään, jotta saisi ajatuksensa järjestykseen.

"Hyvää huomenta kaikille. Mahdoitteko katsoa Vandalsien pelin eilisiltana?" pastori ilmestyi kirkon alttarille ja kysyi seurakunnalta hupaisasti paikallisen urheilujoukkueen menestyksestä. "Olen iloinen nähdessäni teidät kaikki täällä tänään. Meillä on paikalla myös uusia jäseniä, lämpimästi siis tervetuloa heille - nousisivatko Kibblerit ylös ja esittelisivät itsensä?"

Johnson tönäisi kyynerpäällään siskonsa käsivarteen, sanoen vaimealla äänellä muiden huomaamatta: "Kibbler kuulostaa aivan joltain Harry Potterin kotitontulta."

Kibblerit nousivat ylös, kääntyivät tervehtimään muita seurakunnan jäseniä, jotka olivat asettautuneet väljästi penkkiriveille heidän takanaan. Kertoivat olevansa kotoisin Coloradosta ja muuttaneensa nyt Idahoon työtarjousten perässä. Perheen pää oli rakennusmies ja äiti opettaja. Lapsi menisi tutustumaan päiväkotiin parin viikon päästä, kunhan olisivat asettuneet aloilleen Adams Ranch Roadin vaatimattomaan uuteen kotiinsa. Siihen vaaleaan, halpaan mörskään, joka näkyi isommalta tieltä Spruce Groven jälkeen. Harper oli aina ajatellut, että talossa kummitteli tai vähintään sieltä kumpusi sellainen energia, joka teki asukkaistaan mielipuolia ja sarjamurhaajia.

"Lapsi menisi kotitontusta kyllä", Harper vitsaili takaisin nähdessään pienen hörökorvaisen pojan vilkuttavan arasti hymyillen. "Haluaisitko antaa sukkasi hänelle, niin hän vapautuu tuon perheen palveluksesta?"

"Yeesh, miten paljon oikein tiedät Pottereista... Oletko oikeasti lukenut jonkun kirjan elämäsi aikana kannesta kanteen?"
"En", Harper vastasi lyhyesti ja keskitti katseensa taas Kibblerin perheesen, joka asettautui takaisin penkille istumaan. "Katsoin elokuvat."
"Eikä koulukirjojakaan tarvitse ilmeisesti lukea, kun voi luntata Kelseyltä kaikki vastaukset..."

Millie MacDonald kääntyi katsomaan lapsiaan sellaisella ilmeellä, jonka oli tarkoitus paheksuvasti hiljentää heidät. Pään pyöritys oli niin hienostunut, ettei sitä kukaan muu olisi huomannutkaan.

"Lopeta", Harper sanoi tiukasti Johnsonille, joka hymähti tyytyväisenä ja ojensi villapaitansa alta pilkottavia valkoisia kauluksia.

Pastori kehoitti kaikkia hiljentymään rukoukseen. Harper risti kätensä kuten kunnon kristitty ja jäi kuuntelemaan silmät suljettuina. Millie näytti taas tyytyväiseltä, kun lapset olivat hiljentyneet ja käyttäytyivät kuten hän heidän toivoi tekevän.

"Jumala, kiitos aamusta.

Kiitos sen tuomista mahdollisuuksista.

Kiitos arkipäivän yksinkertaisista asioista: leivästä,
maasta tuulesta ja vedestä,
tavallisista ihmisistä, jotka heijastavat valoasi,
musiikista ja hiljaisuudesta,
rytmistä ja levosta.

Siunaa tämä päivä.

Ole minun kanssani."

Silmäillessään tämän sunnuntaiaamun seurakuntaa Harper kiinnitti huomionsa takarivin hattupäiseen mieheen, sillä kuka kehtasi pitää hattua päässä kirkossa? Pyylevän miehen kasvot hukkuivat hatun varjoihin ja miehen katse oli kuin naulittu tämän jalkoihin. Hänen sammalenvihreän nupukkitakkinsa rintataskustaan pilkisti jotain valkoista, ehkä taskuliina, jota mies työnsi Harperin huomatessaan syvemmälle taskuunsa.

"Laulakaamme."

Kirkon pieni laulukuoro astui esiin ja aloitti harmonisesti virren laulannan. Seurakunta yhtyi rohkeasti lauluun, muttei kuitenkaan pannut jalalla koreasti samalla mentaliteetilla kuin afroamerikkalaiset omissa messuissaan.

Harper osasi sanat, tietenkin, olivathan he käyneet sunnuntaikirkossa hänen koko elämänsä. Ennen äidin ja isän mukaan kirkkoon oli lähdettävä joka sunnuntai, ei kysymyksiä eikä vastaväitteitä. Nykyään riitti, että tuli kerran kuussa mukaan. Joskus pystyi neuvottelemaan myös pidemmästä aikavälistä.

"Nyt lasten on lupa siirtyä kirkon perhehuoneeseen leikkimään. He tekivät loistavaa työtä tänään!" pastori julisti ja vanhemmat ohjasivat pienimmät lapset takaovesta kirkon työntekijöiden huomiin.

"Haluan muistuttaa tulevista kirkon tapahtumista. Miesten raamattupiiri jatkuu edelleen torstai-iltoina. Nuorten ilta on keskiviikkona ja ensi lauantaina pidämme kirkolla kaikille bbq-tapahtuman."

Millie tiedusteli Harperin kiinnostusta nuorten iltaa kohden, kuin ei tietäisi, ettei Harperilla ollut sen suurempaa kiinnostusta kirkon tapahtumia kohtaan. Vedoten tulevaan homecoming-viikkoon Harper sai puhuttua itsensä tilanteesta ulos, vaikka Millie olisi varmasti toivonut tyttärensä olevan vielä hartaampi kristitty ja keskittyvän enemmän hengelliseen kasvuun.

Johnsonin puhelimen värinä paljasti pojan keskittyneen enemmän viestittelyyn kuin pastorin sanaan ja Dean, Harperin ja Johnsonin isä, nappasi pojaltaan puhelimen pois sanaakaan sanomatta. Vastarintaa ei tullut. Johnson hyväksyi tappionsa, risti käsivartensa rinnalleen ja mutristi suutaan.

"Rukoilkaamme heidän puolestaan, jotka menettivät lapsensa viikonloppuna erittäin surullisessa onnettomuudessa Pinen kaupungissa, Elmoren piirikunnassa. Anna läheisille voimaa näiden synkkien aikojen keskellä, anna heille uskoa ja armoa. Anteeksianna synnin tekijä ja ohjaa häntä kohti Sinua."

"Nostakoon käden ylös se, joka toivoo siunausta!" totesi pastori lyhyesti ja seurasi nousevien käsien perässä penkkirivistöjen väliin.

Loputtoman pitkän saarnan jälkeen kolehti lähti kiertämään seurakunnan jäseneltä toiselle.

MacDonaldit eivät tiputtaneet kolehtiin rahaa, sillä he tukivat kirkon toimintaa säännöllisillä shekeillä. Kolehtiin laittoivat rahaa pienempituloiset kaupunkilaiset, niin Harperille oli kerrottu. Ei ollut muuta tekemistä kuin seurata, ketkä seurakunnasta olivat parempituloisempi kuin toiset. Toisaalta, Harper ajatteli, että köyhät voisivat tässä kohtaa helposti huijata ja todeta lähettävänsä shekin myöhemmin, vaikka eivät todellisuudessa lahjoittaisi rahaa laisinkaan. Antaa samalla parempiluokkaisemman kuvan itsestään.

Sadien vanhemmat passasivat kolehdin seuraaville - rahaa. Simmonsit tiputtivat kolikkoja - vähemmän rahaa. Rogersit, Wyattin perhe, ojensi kolehtia eteenpäin - rahaa. Kun kolehti päätyi lopulta taaimmaiselle penkkiriville, oli hattupäinen mies kadonnut.

Pastori laski raamatun telineelle ja katsahti vielä viimeisen kerran kirkkosaliin. "Halukkaat voivat nyt siirtyä yläkertaan kakkukahveille."


Yläkerrassa seurakunnan jäsenet vaihtoivat kuulumisia, tutustuivat uusiin jäseniin (tällä kertaa Kibblereihin ja heidän kotitonttuunsa) ja pitivät yllä hyvää yhteishenkeä. Wyatt vilkutti
lähes huomaamattomasti Harperille pöydästä, johon hänen perheensä oli istuutunut juttutuokiolle Kibblereiden kanssa ja Harper nosti myös kätensä pikaisesti tervehdyksen merkiksi. Sen enempää kanssakäymistä heidän välillään ei ollut, liekö johtunut molempien vanhempien läsnäolosta. Vähemmiltä saarnoilta selviäisi, jos vanhemmat eivät yhdistäisi kumpaakaan vastakkaiseen sukupuoleen missään tilanteissa.

MacDonaldin perhe laskeutui puolituntisen jälkeen kirkon portaita alas ja nappasivat takkinsa eteisaulan naulakosta.

"Oletteko menossa tästä jonnekin, vai tuletteko kyydillä kotiin?" Harperin äiti kysyi napittaessaan trenssitakkinsa loputonta nappiriviä.
"Joo, enköhän minä painele tästä keskustaan", Johnson ilmoitti. "Kiinnostaisiko siskoa lähteä vaikka elokuviin?"

Harper katsoi veljeään kummastuneena. "Miksipäs ei. Barbie-elokuvaa en kyllä suostu katsomaan, turha yrittää."
"Voi harmi! Juuri sitä olisin ehdottanutkin!" Johnson irvaili ja pyyhki nyrkillään kuviteltuja kyyneliä.

Millie halasi Johnsonia ja Harperia, kun Dean oli jo ehtinyt autolle. "Pöytä on katettu seitsemältä, olitte kotona tai ette."

Korkokenkien kopinan vaimeni vaimenemistaan ja lopulta äiti katosi kokonaan näkyvistä. Harper kääntyi veljensä puoleen, joka sytytti tupakan heti turvallisille vesille selvittyään. "Me ei taideta olla elokuviin menossa?"

Johnson veti savua keuhkoihinsa. "Ei. Taylor tulee hakemaan minut ja me lähdetään kaatamaan sen hamppuviljelmät myyntikuntoon."

"Oikeasti?" Harper oli syvästi yllättynyt kuulemastaan. "Miksi olet sekaantunut sellaiseen? Sehän on laitonta."
"No mikä tässä maailma nyt ei laitonta olisi. Millä luulet minun elävän collegen ohella, pyhällä hengelläkö?"
"Tekisit vaikka töitä."
"Sitäpä juuri, sisko", Johnson sanoi ja puhalsi sankan savupilven päänsä yläpuolelle. Johnson ei ottanut siskoonsa katsekontaktia, vaan tarkkaili alituiseen ohi ajavia autoja.

Kun Harper siirsi pettymyksen nielemänä veljestään autotien suuntaan, hän näki tuon aiemmin noteeraamansa hattumiehen seisomassa tien laidassa vanhan pakettiauton vieressä. Mies vilkuili levottomasti ympärilleen ja hänen katseensa kohdatessa Harperin ja Johnsonin hän lähti astelemaan kädet taskussa heitä kohti.

"Et kertonut, että Wilmingtoniin on rantautunut jo kodittomiakin", näreili Johnson, joka polki nyt tupakantumppinsa kengänpohjaansa.
"En ole koskaan nähnyt häntä, Johnson."

Mitä lähemmäs mies käveli, sitä enemmän miehen olemus muuttui. Kun hän saavutti nuoret, hänen kasvoille nousi leveä hymy, kulmakarvat kohosivat hatun alla ja kädet levisivät valloilleen.

"Te siunatut Jumalan lapset!" hän julisti ja unohti kokonaan esittäytyä. "Kuulitte pastorin puhuvan tulevasta nuorten illasta."

Johnson suoristi ryhtiään ja rykäisi.

"Ehei, nuori mies - se ei ole alkuunkaan sitä mitä luulitte! Oletatte sen olevan pelkkää saarnaa ja jumalan ylistystä, mutta oikeasti me pidämme siellä hauskaa. Ketäpä ei kiinnostaisi yhteiset kokkaus- ja elokuvatuokiot, tai vaikka lautapeli-illat? Ajatelkaa se enemmän nuorisotilana kuin hengellisenä tapahtumana. Haluamme vain tutustua kaupungin nuoriin ja ohjata heitä oikeaan suuntaan."

Harper ei tiennyt mitä sanoa. Johnson otti käyttöön maailman tympääntyneimmän ilmeensä, joka taisi tehota hattupäähän, sillä hän ojensi pienen esitteen rintataskustaan ja käveli takaisin pakettiautolleen. Pakettiauto lähti nytkähtäen liikkeelle ja kaarsi ensimmäisestä risteyksestä pois näkyvistä.

"Mitä ihmettä tuo oli?" Harper ihmetteli pitäessään esitettä käsissään. Esitteessä ei ollut osoitetta, ei kenenkään nimeä tai muutakaan tarkentavaa infoa. Nuorten illat, joka keskiviikko, klo 7PM. Löydä oma tiesi, oma itsesi!

"Varmaan joku saatananpalvoja. Veikkaan, että lautapeli-illoillakin hän tarkoitti spiritismiä", tuumasi Johnson. Taylor soitatti autonsa torvea, jolloin Johnson lähti harppomaan kohti vihreää Mazdaa.

"Sano porukoille kotona, että menin korjaamaan Taylorin autoa ja tulen myöhemmin kotiin! Love you, sis!"

Muutaman sekunnin Harper ehti miettiä, kunnes hän otti juoksujalkaa veljensä kiinni, hyppäsi auton takapenkille ja pamautti oven perässään kiinni.

"Heittäkää minut kotiin jos haluatte pitää pikkubisneksenne salassa."

"Aika halpa diili", Taylor naurahti.

"Ehkä. Toistaiseksi."

Syyskuun loppupuolella, Homecoming Spirit Weekillä, Harper ehti yhä harvemmin ja harvemmin pyörähtää tallilla hevosensa Spiken luona tai saatika kotona nukkumassa. Tuntui kuin viikko olisi ollut kaikkein kiireisin juuri wildcatseille, joiden viikko oli kapteenin puolesta ammuttu täyteen harjoituksia ja cheer-esiintymisiä. Mitä lähemmäs ajankohtaa käytiin, sitä enemmän elämä pyöri vain koulun ja cheerleadingin ympärillä aamusta iltaan. Harper huomasi syksyn salakavalan saapumisenkin vasta, kun hän noukki eräänä iltana hiuksistaan nukkumaan käydessään yhden kellastuneen puunlehden, jonka vaaleat hiukset olivat napanneet kotimatkalta.

Maanantain pyjamapäivä oli tytölle pelastus. Ekstravartti unta tuli todella tarpeeseen, eikä Harper jaksanut edes sutaista tyypillistä huulikiiltoaan, vaan paineli sotkuinen nuttura ja donitsikuvioinen pyjama päällään kouluun juuri, kun kello löi aamukahdeksan ja vartija sulki koulun ovet.

"Wou, Harper..." Cooper pysähtyi niille sijoilleen, kun Harper kiirehti koulun pääovista sisään. Helottava puna oli jo leviämässä tytön poskipäille - tämä oli tullut niin yllättäen -, kunnes Cooper jatkoikin: "Sinun on parasta lähteä takaisin kotiin. Näytät kipeältä."

Kiitti, typerys.

Kun käytävien keltaisia lokerikkoja alettiin koristelemaan, ei Harperilta juurikaan irronut kuningasideoita asian suhteen. Sadie ehdotti meikkiteemaa, joka tyrmättiin välittömästi, eikä Paisleenkään ehdotus Barbie-teemaisesta lokerikkorivistä saanut enemmistön suosiota.

Katseiden kohdistuessa Harperiin, hän hätkähti puoliunestaan ja sanoi empien: "Mitä jos... Mitä jos tehdään tästä rivistä läjä vending machinejä? Kaikki voisivat laittaa omaan lokerikkoonsa, automaattiinsa, sellaisten tuotteiden kuvia mitkä kuvastavat itseään tai mistä pitää."

Muu porukka vaikeni.

"Voiko laittaa miestenlehtiä ja kortonkeja?" Kyle tyrskähti aiheuttaen uuden hiljaisen hetken tyttöjen lähinnä pyöritellessä hänelle silmiään.
"Phah, sinun lokerikkosi ovessa olisi korkeintaan Spiderman-sarjakuva ja käsirasvapurkki", joku tytöistä heitti takaisinpäin.

"...ehkä palataan siihen Stranger Things-teemaan." junior-vuosiluokan Ronald katkaisi vaivaantuneen tilanteen, saaden muut myhäilemään myöntyvästi.

Harper antoi muille vapaat kädet hoitaa hänen osansa rivin koristelusta. Hän heitti päivän viimeiset koulukirjat lokeron pohjalle, etsi käsiinsä jumppavaatepussin ja naksautti oven kiinni. Shitfuck, hän kirosi mielessään. Avain jäi taas kerran lukkopesään kiinni. Huoltopyyntö ei ollut edennyt mihinkään kesän aikana, kuten Harper oli aavistellutkin. Harper potkaisi ovea voimakkaasti. Se sai hänen isovarpaansa vihlaisemaan, mutta ainakin avain luiskahti lukosta irti.

Samalla kun hän oli kääntymässä lähteäkseen, voimakas käsi painautui ovea vasten ja tutut kasvot ilmestyivät Harperin eteen.

"Älä satuta itseäsi, prinsessa."

Harperin kulmakarvat painuivat ryppyyn.

"Wyatt."
"Harper."

Wyatt ei tehnyt elettäkään päästääkseen Harperin menemään.

"Mitä haluat?"
"Homecoming-tansseihin kanssasi tietysti", Wyatt vastasi ja hänen suunsa vääntyi vinoon hymyyn paljastaen tämän vitivalkoiset ja virheettömät hampaat. "Älä vain sano, että sinulla on jo seuralainen."

Harper oli Wyattia ovelampi. Polvien äkillinen notkahdus teki hänelle tarpeeksi tilaa luikahtaa Wyattin käsivarren alta pois tilanteesta, mutta tunsikin käden tarttuvan häntä ranteesta.

"Mieti asiaa."

Mutta ei Harper miettinyt. Toistaiseksi hänen ajatuksensa olivat vain kolmessa eri cheeresityksessä, joista ensimmäinen oli keskiviikkoiltana koulun baseballottelussa. Pelaajista ensimmäinenkään ei tullut pyytämään Harperia kanssaan lauantain tansseihin, mutta toisaalta he olivatkin senioreita ja luultavasti löysivät partnerinsa samalta vuosiluokalta. Brandy tietäisi asiasta ehkä enemmän. Pelin jälkeen, kun Harper oli lähdössä kohti parkkipaikkaa ja Dodgeaan, odotti hänen auton vieressä maailman nörtein Shane Harris, joka istui Harperin takana tämän science-tunneilla.

"Lähtisitkö -" poika ehti aloittaa.
Harper puristi vaatekassia rintaansa vasten ja mietti sanojaan. Hän ei halunnut olla turhan ilkeä, muttei todellakaan olisi lähdössä Shanen kanssa tansseihin. "Shane, minä..."
"Joo, tajusin", Shane vastasikin nopeasti, työnsi silmälaseja syvemmälle nenän uurteeseen ja hipsi pois paikalta.

Torstaina hän alkoi jo olla huolissaan tanssiaispyyntöjen vähyydestä, tai ainakin kyselijöiden laadusta. Olivatko kaikki Blue Mountain Highn opiskelijapojat jo pariutuneet seurustelumielessä?

Cheertreenien juomatauolla Harper viestitteli Kelseyn kanssa, joka ei kuulemma ollut tulossa lauantain tanssiaisiin. Mummo oli laittanut Kelseyn arestiin kun koulusta oli tullut niin runsaasti merkintöjä tytön vilkkaudesta ja häiriköinnistä tunneilla, mutta Kelsey ei ollut siitä moksiskaan.

"Ei olisi voinut vähempää kiinnostaakaan. Kenen kanssa sinä olet menossa?" hänen viestissään luki.
"Kunpa tietäisinkin. Ainoat kyselijät ovat olleet Wyatt ja Shane sieltä science-tunnilta."
"Kuka ihmeen Shane?"
"Nimenomaan..."

Perjantai oli Homecoming Spirit Weekin kohokohta tanssiaisten ohella. Hulppeassa viikon päätösesityksessä nähtiin niin wildcatsien näyttävä sisääntulo, opettajien hulvaton räppikilpailu kuin yhden äärettömän taitavan oppilaan lauluesityskin. Tämän jälkeen homecomingparaati lähti koulun porteilta kohti Wilmingtonin keskustaa ja muut kaupunkilaiset pääsivät ihastelemaan koristeltuja autoja, hauskoja kostyymejä sekä raikuvaa musiikkia. Keskustan pääkadulla Wildcatsit kulkivat paraatin kärkipaikoilla jalkaisin, muutoin he hyppäsivät viimeisen kuorma-auton lavalle lepuuttamaan jalkojaan illan jalkapallopeliä varten.

Kun hämärä laskeutui, syttyivät koulun urheilukentän valot ja yleisö hurrasi. Popcornin ja hot dogien tuoksu sekoittuivat syksyiseen ilmaan, mutta kylmä ei vielä tullut pienissä topeissa ja minihameissakaan, jotka kuuluivat wildcatsien asuihin.

"Let's go girls!" Paislee kannusti wildcatsit pukutiloista kentän puolelle. Brandy löi nyrkillä Harperin nyrkkiin lähdön merkiksi.

Wildcatsit saattelivat jalkapallojoukkueen tervetulleiksi pompomejaan heilutellen:

"Hey, Hey
Hey, Hey are you ready? (tuplataputus)
Are you ready? (tuplataputus)
To play (taputus)
Say go team (taputus)
Wild Hawks all the way!

Wild Hawksit jolkottelivat kentälle yksi toisensa jälkeen. Kypärät päässä heitä ei olisi millään tunnistanut, mutta Harper tiesi ulkoa muutaman pelinumeron. Numero 46 oli hänen isoveljensä kaveri ja numero 10 joukkueen kapteeni, Wyatt. Wyatt juoksi joukkueensa perässä wildcatsien ohitse, nyökkäsi kypärällään Harperille ja vihelsi kuuluvasti perään. Yleisö nautti Wyattin eleestä ja osoitti suosionsa kapteenille äänekkäästi.

Pelin vihellettyä käyntiin, wildcatsit siirtyivät katsomon alariville odottamaan pelikatkoja, jolloin he nousisivat jälleen kuin vieterit penkeistään ja huutaisivat kannustushuutojaan.

Puolivälissä oli erätauon paikka. Wildcatsit suuntasivat tapansa mukaan pukutiloihin lirkuttelemaan joukkueelle, mistä Harper ei ollut kovin mielissään mutta hymyili kuitenkin nätisti ja esitti joten kuten kiinnostunutta.

Wyatt istui puisella penkillä pää hiestä märkänä ja katseli wildcatsien suuntaan.

"Harper! Hei", hän aloitti ja nousi ylös laskien juomapullonsa penkille. Wyattin pitkä ja raamikas vartalo lähestyi Harperia määrätietoisena. "Joko olet tehnyt päätöksesi?"

Hän haisi vahvasti miehiseltä hieltä. Ei mikään imartelevin haju.

"Siis koska olet ollut niin mukava ystävilleni viimeaikoina, niin ajattelit että lähtisin mielelläni parinasi tanssiaisiin?"
"Pientä vitsailuahan se vain on ollut. Tiedät sen. Olen hyvä tyyppi, oikeasti", Wyatt kiemurteli ja katsoi Harperia suoraan silmiin. "Vaikka kieltämättä ne uudet kaverisi ovat vähän erikoisia."

Brandy loi Wyattin suuntaan viiltävän katseen, roikkuen samalla toisen Wild Hawksin kaulassa. Wyatt korjasi heti sanojaan: "Eihän erikoinen ole paha adjektiivi?"

"Ihmeellinen käsitys vitsailusta", Harper vastasi ja risti käsivartensa rinnalleen.
"C'moon, Harper... Me äijät nyt vaan ollaan tällaisia", Wyatt sanoo tehden nyrkeillään muutaman nopean ilmalyönnin. "Pieni kettuilu on meidän tapa kertoa, että toinen on hyvä tyyppi."
"Eivätkö he olekaan enää erikoisia mielestäsi?"
"Erikois-... Erikoisen hyviä tyyppejä, joo."
"Vaikea uskoa."

Wyatt heitti hikipyyhkeensä sivuun, välittämättä osuisiko se muihin pelaajiin, ja kosketti Harperin kasvoille valahtanutta hiussuortuvaa. Hän sipaisi sen tytön korvan taakse kuin vanha tekijä.

"En ole pyytänyt muita tyttöjä. Haluan mennä juuri sinun kanssasi."

Harper huomasi, kuinka Brandy muljautti silmiään Wyattin lepertelyille. Aika oli kuitenkin käymässä pahasti vähiin. Päätöksiä oli tehtävä tässä ja nyt, sillä a) hän ei todellakaan halunnut näyttäytyä yksin lauantaina, b) oli halvempaa mennä jonkun kanssa kaksin ja c) olihan se kieltämättä noloa, ettei kukaan muu ole kysynyt. Shanea ei nyt laskettu, sori Shane.

"Lupaatko olla kiltti kavereilleni tästä lähtien?"
Wyattin ilme kirkastuu. "Aivan varmasti!"
"Etkä tule hakemaan millään polkupyörällä?"
"Hah, tulen oman auton sijaan isän autolla. Hienompi. Kalliimpi. Tykkäät varmasti."

"Ihan sama sitten", Harper huokaisi ja työnsi Wyattin käden sivuun kasvoiltaan. "Parempi jaksaa sitten käyttäytyä kavereitani kohtaa pidempään kuin pelkän lauantai-illan. Lupaus on lupaus."

Wyatt nyökkää hymyillen ja on jo kumartumassa tytön puoleen, kunnes pelikello viheltää tauon päättyneeksi.

Wyatt suki hiuksiaan, tarkasteli niiden jokaisen suortuvan asennon taustapeilin kautta ja nousi yllättävän lyhyen peilaushetken jälkeen ulos autosta. Hän avasi isänsä uudenkarhean BMW M850i:n apukuljettajan oven samalla ojentaen kätensä avittaakseen seuralaisensa ulos autosta. Siniseen, olat avoimeksi jättävään mekkoon sonnustautunut Harper asetteli korkokenkänsä tukevasti Blue Mountain Highn pihalle ennen kuin vastasi herrasmieseleeseen antaen pojan nostaa hänet ylös.

Kun he saavuttivat koulun pääoven, Wyatt vei heidät eteisaulan naulakoille ja maksoi sisäänpääsymaksut molempien osalta. Lippuja oli myymässä Sadien äiti, joka oli tyypillisesti hyvin ahkerasti mukana koulun oheistoiminnassa. Hänen kasvoilleen nousi kaikkitietävä-minähäntiesin-hymy, kun hän katseli tanssiaisparia, mutta ei sanonut mitään, toivotti vain mukavaa homecoming-iltaa.

"Odota, kaivan sinulle rahaa lipusta", Harper ehdotti avaten pienen käsilaukkunsa. Wyatt kuitenkin työnsi tytön käden sivuun, pudisti päätään ja ohjasi heidät liikuntasalin puolelle, josta discovalot heijastelivat värejään avoimien ovien katveesta.

"Olin varma, että olisit myöhässä", sanoi Harper.
Wyatt hymyili. "Miksi niin kuvittelit?"

Harper ei vastannut. Paislee ilmaantui kuin taikaiskusta, halasi cheerleadingtoveriaan ja ojensi tälle oranssin värisen limpparisekoituksen, jota koristi värikäs sateenvarjo.

"Nykäise Sadietä hihasta, mikäli kaipaat terästystä", hän kuiskasi Harperin korvaan halatessaan tätä. "Oh hi, Wyatt - onneksi olkoon Wild Hawksien voitosta eilen, ei ehdittykään enää nähdä pelin jälkeen!" Paislee jatkoi halaten vuorostaan Wyattia.

Paislee veti Harperin ja Wyattin perässään muiden wildcatsien ja jalkapallonpelaajien luokse tanssilattian keskiöön, jossa ihasteltiin vuoronperään toisten mekkoja, otettiin yhteiskuvia ja tanssittiin hittibiisien tahdissa. Lattiasta alkoi nopeasti tulla tahmea ja mitä enemmän ihmisiä saapui liikuntasaliin, sitä ahtaammaksi tunnelma kävi.

Wyatt otti Harperin lanteista kiinni, kun tämä tanssi pojan edustalla Major Lazorin Lean Onin tahtiin ja veti tämän tiukasti lähemmäs itseään.

Ajattelikohan Wyatt, että suostuminen homecoming-pariksi johtaisi automaattisesti johonkin? Harper ei oikein tiennyt mitä ajatella siitä. Hän pyörähti sulavasti ympäri Wyattin käsien edelleen vaeltaessa tämän vartalolla ja ilmoitti: "Palaan pian, käyn naistenhuoneessa."

Vinkaten vessojen suuntaan Harper pyysi tyttöjä seuraamaan häntä.

Paislee avasi peilin edessä tiukan nutturansa pöyhentäen hiuksensa oikein ilmaviksi ja sipaisi lisää ripsiväriä silmiinsä. Wc-koppiin nojaillut Ashley näpytteli kiivaasti viestejä jonkun kanssa, välillä vähän horjahdellenkin, mikä sai Harperin ajattelemaan, että Sadien terästystä oli ilmeisesti käyty korkkaamassa jo.

"Vai että Wyattin kanssa sitä tultiin", Sadie sanoi vieno hymynkare huulillaan. "Varmaan puolet lippujonossa olleista kääntyi katsomaan, kun te tulitte sillä Wyattin isän autolla. Aivan sairaan makea."

Harper kohautti olkiaan. "Jaa, ärsyttävän äänekäs ainakin."
"Se, kuka Wyattin lopulta kesyttää, on kyllä onnenpekka."
"Epäilen vahvasti", Harper tokaisi jäykästi ja pyöräytti näyttävästi silmiään.

Sadie katsoi Harperin ilmeilyä ihmeissään. "Mieti nyt, saisit ihan kaiken mitä ikinä haluaisit. Siis nehän on ihan sairaan rikkaita, Harper. Oletko koskaan käynyt heillä kotona?"

Harper pudisti päätään.

"Se on aivan kuin jostain elokuvasta. Moderni, iso, kallis. Pienen kukkulan päällä, mistä on ihan älyttömät maisemat kaupunkiin. Kaikki huoneet on meidän kodin kokoisia ja missään ei ole pölyhiukkastakaan. Siis niillä käy joku siivoajakin tyyliin joka toinen päivä ja kodinhoitaja muina päivinä."

Harper oli jo melkein unohtanut, että Sadie oli puuhaillut aiemmin Wyattin kanssa. Tottakai hän oli siis myös käynyt Wyattilla. Wyattilla oli kieltämättä pitkä lista koetuista naisista.

Harper oli hetken hiljaa, miettien Sadien sanoja. Hän ei ollut koskaan nähnyt Wyattia mitenkään erityisen rikkaana lapsena, hän oli ainakin hyvin pitänyt sen omana tietonaan eikä huudellut siitä ympäri kyliä. Tuntui, kuin Harperin muodostama Wyatt-identiteetti olisi nyt muuttunut jotenkin.

"Wyattin isä maahantuo jotain lämmityslaitteita ja tekee ihan hurjat hillot sillä joka vuosi. Ei Wyatt sitä itse esille koskaan nosta, mutta näkeehän sitä sokeakin millaisella autolla hän kouluunkin ajaa", Sadie jatkoi ja nosti pushup-kuppejaan paremmin näkyville.

"En minä koskaan ole ajatellut muiden autojen hintalappuja", Harper vastasi.
"Eihän se raha tee onnelliseksi, mutta mahdollistaa sen kyllä..." Sadie sanoi, ennen kuin Paislee ilmoitti tyttöjen meikkitauon olevan ohitse ja näytti sormellaan tietä kohti tanssilattiaa.

Palattuaan liikuntasaliin, oli Harper huomannut seiniin nojailevan Kansasin, jonka luokse hän paineli heti tervehtimään. Kansasin vierellä seisonut, räväkän näköinen ja tummanpuhuva tyttö siirtyi nopeasti toisaalle, kun hän näki Harperin lähestyvän heitä. Jotenkin Harper oli ajatellut tämän tytön olevan Kansasin seuralainen tanssiaisissa ja se sai Harperin hidastamaan tahtia muutamaksi askeleeksi. Ei tarkoitus ollut keskeyttää mitään. Kuitenkin, nyt kun tyttö liikkui, paljastui Kansasin välittömästä läheisyydestä - kukapa muukaan - kuin Mikael, joka ei olisi voinut enempää ahdistuneemmalta näyttää. Molemmilla oli mätsäävät pienet solmiot kauloissaan.

"Oletteko te... siis, tekö tulitte tänne yhdessä? Tekö tulitte parina?"
"No mitä ihmettä, sehän oli pari dollaria sentään halvempaa tulla kaksin. Sadien äitiä oli kyllä vaikeampi saada ymmärtämään, että emme halunneet kahta erillistä lippua vaan parilipun. Olisit nähnyt hänen ilmeensä..."

"Oliko sinulla jotenkin pulaa tanssipareista vai miten päädyit Wyattiin?" Mikael sivalsi heti ensitöikseen.

Lause osui arkaan paikkaan.

Pian seurueeseen liittyivät Dylan ja Cooper, minkä jälkeen tunnelma liikuntasalin laitamilla kiristyi entisestään. Discovalojen välkähtäessä värikästä valoa Cooperin kasvoille hänen vakavasta ilmeestä ei jäänyt epäilystäkään.

"Mitä sä täällä teet? Eikö sun pitäisi olla Wyattin kanssa kuuntelemassa sen sisällöttömiä juttuja?" ärähti Cooper, joka puristi tiukasti kädessään ollutta punaista mukia.

Mitä sä täällä teet. Harperista tuntui hetken aikaa siltä, että hänet oli jätetty yksin. Jostainhan sen oli kerrottava, ettei tanssiparipyyntöjä ollut juuri tullut - kuten ennen - ja sen lisäksi henkilö - jota hän oli kuitenkin pitänyt kaverinaan, olkootkin sitten vain hyvän päivän tallikaveri - ei selvästi ilahtunut hänen näkemisestään. Alkoi tuntua siltä, kuin hän olisi kuokkimassa juhlissa, ettei häntä haluttu sinne.

"Mikä sua risoo?" Harper iski takaisin hetkeäkään empimättä. Hyökkäys oli paras puolustus, kun kokee tulleensa ajetuksi nurkkaan, hän ajatteli.

Cooper kohotti kulmiani ja kallisti päätään ylimielisesti, siemaisten samalla limpparia mukistaan. "Ajattelin vaan, ettei sun hieno maine saa säröjä, kun hengaat täällä maajussien kanssa."

"Ai niinkö? Viimeeksi kun tarkistin, niin kun minä tulin tähän, ei tässä ollut vielä yhtään maajussia."

Kansas alkoi viheltelemään kiusaantuneena ja kääntyi kannoillaan Mikaelin puoleen. "Tästä tulee vielä hyvä ilta... Pitäisikö hämmentää soppaa vielä vähän lisää? Heittää vähän maustetta kehiin?"

Mutta Mikael ei ollut samaa mieltä. Hän pudisti päätään suu tiukkana viivana ja katsoi ystäväänsä painavasti. Kansas kohautti olkiaan.

"Eli jos ainoa tarkoituksesi oli tulla tähän haastamaan riitaa, niin onneksi olkoon, onnistuit siinä", Harper jatkoi tiukkana siirtämättä katsettaan hetkeksikään sivummalle.

Cooper tuhahti huitaisten loput juomastaan alas kurkusta.

Ennen kuin keskustelu ehti leimahtaa yhtään enempää, Harper tunsi jonkun tarttuvan tätä kädestä ja vetävänsä häntä toiseen suuntaan. Ashley oli huomannut ei-niin-hilpeän-näköisen keskustelun jota käytiin reunustalla, joten hän oli tullut hakemaan wildcats-sisartaan pois kiipelistä. Harper loi vielä viimeisen pitkän katsahduksen, ennen kuin kääntyi ja lähti kulkemaan Ashleyn perässä.

"Kaikki okei?" Ashley tiedusteli.
Harper pyöräytti silmiään. "Joo. Jotain vain lasso puristaa väärästä paikasta tällä hetkellä."
"Hyvä. Brandykin tuli juuri, etkä ikinä arvaa kenen kanssa!" Ashley huusi musiikin takaa ja kyyristyi lähemmäs Harperia. "Chase Belmoren!"

"Good for her."

Wildcatseja oli levittäytynyt juomapisteen ympärille seisoskelemaan ja alimmilla katsomoriveillä istumaan. Brandy ja Harper halasivat tervehdykseksi, vaikkakin sekin tuntui Harperista aika etäiseltä. Sellaiselta pelkältä kohteliaisuudelta. Tai ehkä hän vain kuvitteli.

Harper kaatoi itselleen uuden mukillisen kaukaisesti Mountain Dewtä muistuttavaa juomaa, nappasi pari vaahtokarkkia mukaansa ja oli kävellä melkein Wyattia päin tungoksessa.

"Mietinkin mihin hävisit", Wyatt sanoi katsoessaan Harperiin. Kun Harperilla oli korkokengät, Wyatt ei tuntunut enää niin jättimäisen pitkältä, kuten ilman korkoja. Pitkä hän silti oli ja Harper joutui kallistamaan niskaansa puhuessaan näen lähellä pojan kanssa.

Wyattin lämmin käsi otti Harperin kädestä kiinni ja poika veti heidät pari penkkiriviä ylemmäs, siitä pienestä raosta, joka tällä viikolla tehtyjen bannereiden välistä aukesi. He istuutuivat katsomon pimeyteen ja Wyatt laski välittömästi kätensä Harperin mekon alta paljastuneille reisille.

"Aika kiva, että lähdit tänne kanssani", Wyatt aloitti.
Harper köhi teatreaalisesti. "Ai aika kiva?"
"Hah, älä viitsi, prinsessa. Tiedät, etten olisi halunnut tulla tänne kenenkään muun kanssa."
"Ketä kaikkia muuten pyysit pariksesi?"
Wyatt puristi lempeästi kädellään Harperin reittä. "Hölmö, en ketään muuta - tietenkään."
"Eli jos kysyn keneltä tahansa, niin Wyatt Rogers ei pyytänyt heitä parikseen?"
"Niin."

Wyatt rapisteli toisella kädellään vieressään levännyttä suolapähkinäpussia. Hänen silmänsä kysyivät Harperilta, että halusiko tämäkin muutaman, mutta Harper vain nosti käsissään olleita vaahtokarkkeja ja näytti, että nämä riittivät. "Entä itse?" Wyatt kysyi.

Harper katsoi Wyattia hämmentyneenä. Joutuisiko hän valehtelemaan?
"En kysynyt ketään."

"Niin, niin, mutta kuinka moni poika kysyi sinua parikseen? Voisin kuvitella, että ovella on ollut aikamoinen jono kyselijöitä."
"Haluatko siis vain pönkittää omaa egoasi sillä, että kaiken jälkeen valitsin kuitenkin sinut?" kysyi Harper, tavallaan tosissaan, tavallaan jopa vähän vitsillä.

Wyatt naurahti ja kumartui lähemmäs Harperin korvan juureen. "Se kieltämättä tuntuu aika hyvältä."

Harper kallisti päätään ja katsoi Wyattiin tiukasti. "Aika hyvältä."

Heidän katsekontaktinsa kesti muutaman hiljaisen sekunnin. Harperia hymyilytti tämän sivallus Wyattin vähättelevästä puhetyylistä, hän tunsi olevansa tilanteen päällä.

Hetken katkaisi Wyatt, joka nosti toisen kätensä Harperin poskelle. "No näin hyvältä", hän sanoi ja veti Harperin suudelmaan.

Iso, lämmin käsi tuntui hyvältä kasvoilla. Pian toinenkin käsi nousi toiselle poskelle, lähti valumaan kohti takaraivoa ja puristi lempeästi saavuttaessaan niskan.

Harper ei vastustellut suudelmaa. Niin pahalta kuin hänestä olikin tuntunut kokea olevansa ulkopuolinen näissä juhlissa, niin sitä hän ei enää tässä ja nyt tuntenut. Hän vastasi suudelmaan, joka päättyi, kun dj alkoi soittaa Usherin Yeah-kappaletta, sillä kappalevalinta huvitti molempia.

"Muistatko..."
"...Hardinin kellarissa?" Harper vastasi Wyattin lauseeseen.
"Minulla on varmaan se video vielä jossain, kun Hardin tanssi tämän tahdissa päällään pelkkä-"
"Ei tarvitse muistuttaa!"

Harper huomasi, miten Wyattin katse terävöityi Mikaelin ja Kansasin kävellessä heidän edestään tanssilattian laidalla ja kuinka Wyattin käsi kävi nopeasti suolapähkinäpussilla ja kohosi ilmaan.

"Älä edes ajattele sitä" Harper muistutti Wyattia hänen tekemästään lupauksesta olla ystävällinen tytön kavereille. "Lupasit."

Virtaviivainen baijerilainen pysähtyi kaupungin ohittavan päätien laidalla olevalle huoltoasemalle, mutta kummallakaan autossa olevista ei ollut aikomusta käydä ostoksilla.

Wilmingtonin ympärillä vaaniva uhka oli pukeutunut mustiin päästä varpaisiin. Lehdistä paljaat puut pakottivat kaupunkilaiset marssimaan koteihinsa pimeitä jalkakäytäviä pitkin, joiden reunamat olivat synkät kuin ylösnousseiden aaveiden joukot. Kapea kuunsirppikään ei onnistunut luomaan kuin ohuen häivähdyksen loppusyksyiseen iltasumuun.

Kello oli vasta iltaseitsemän, mutta säkkipimeä ilta ahdisti ja sai Harperin kiemurtelemaan apukuljettajan paikalla.

"Mikä hätänä? Vaikutat jotenkin rauhattomalta", Wyatt kysyi siirtäen kätensä vaihdekepiltä tytön reidelle.

Autossa Harperilla oli aina tapana tähystää Sawtoothin huippuja, arvioida sen etäisyyttä ja haaveilla korkeimmalle kivenmurikalle kiipeämisestä. Ajatella, miten kauniilta kotikaupunki näyttäisi yläilmoista. Hengittää hetki täydessä hiljaisuudessa. Nyt horisontista ei erottanut mitään muuta, kuin loputtomalta tuntuneen tähtitaivaan.

"Siis, no... On aika outoja juttuja tapahtunut viimeaikoina."
Wyatt tyrskähti. "Kieltämättä en olisi osannut odottaa Brandya ja Codya yhdessä."

Hän pyöritteli kielellään hammastikkua ja pyöritti päätään. Nähdessään Harperin vakavan ilmeen, Wyatt karisti virneen kasvoiltaan ja siirsi katseensa huoltoaseman valoihin. "No mitä nyt taas?"

Hetken aikaa Harper puntaroi, kannattiko Wyattille ylipäätänä kertoa mieltä painaneista asioista. Koska hän kuitenkin kaipasi turvaa, hän aloitti koko tarinana alusta, kertomalla kesällä lupiinipellolta löytyneestä pistoolista jonka he olivat Brandyn kanssa löytäneet ja heittäneet Mores Creekin syvyyksiin. Hylätystä autosta, josta löytyi Twin Falls Farmin kesätyöntekijän valokuva. Oudosta pälyilijästä tallin viereisellä vuorenrinteellä. Hänen nimellään varustetusta avaimenperästä, joka löytyi varustehuoneen lattialta.

"Tuntuu kuin joku seuraisi minua."

Wyatt nosti kätensä pois Harperin reideltä ja vei sen leualleen. "Oletko huomannut, että mielestäsi kaikessa on aina jotain epäilyttävää taustalla? Ei noista minun mielestäni mikään viittaa stalkkeriin", hän sanoi leukaansa raapien.

"Ai ei edes se avaimenperä, jossa oli minun nimeni?"
"No keneltä se oli?"
"Ei siinä lukenut."
"Sitten se voi olla jollekin toiselle Harperille. Kuule - lopeta nyt se murjotus ja tule tänne", Wyatt komensi kauhaisten Harperin lähemmäs.

Hymyä ei irronnut vieläkään. Heti kun Wyatt hellitti otettaan, Harper kallistui takaisin omalle puolelleen ja  joutui pidettelemään ärsyyntymistään pojan kanssa. Miten hän ei voinut ottaa huolta vakavasti!

Wyatt nakkasi hammastikun ikkunasta ja painoi jylisevän moottorin käyntiin. Vilkaistessaan kuljettajaan päin Harper näki Wyattin painavan vaihteen silmään. "Taidat vain kaivata kunnon kyytejä."

Auto vinkaisi liikkeelle niin rajusti, että mahanpohjaa kouraisi. Sateen kostuttama tienpinta oli liukas ja auton takaosa lähti luisuun jo ensimmäisessä mutkassa. Wyatt veivasi rattia kuin kokeneempikin tekijä ja muutaman vastaheiton jälkeen auto porhalsi taas menemään suorassa linjassa. Vauhti kiihtyi kiihtymistään, eikä nopeusrajoituksista välitetty tuon taivaallistakaan. He lähestyivät kovaa vauhtia tienristeystä ja punaisia liikennevaloja.

"Liikennevalot", huomautti Harper. Se meni Wyattille kuin kuuroille korville. "Wyatt, LIIKENNEVALOT!"

Wyatt ei pysäyttänyt autoa. Auto kaahasi sekunnissa punaisten valojen läpi - varomatta ja anteeksipyytelemättä - sellaista vauhtia, ettei siinä olisi ehtinyt kissaa sanomaan jos toinen auto olisi ajanut kylkeen. Tällä kertaa oli tuuria matkassa.

"Woah!" Wyatt päästi huudahduksen ilmoille. "Tuo oli mahtavaa!"

"Ei ollut, senkin hullu!"

Wyatt hakkasi avokämmenellään rattia kuin tuulettaakseen isommastakin voitosta.

"Hidasta nyt ihan oikeasti tai kohta käy huonosti."
"Lopeta mariseminen, wild cat."
"VOITKO NYT HIDASTAA IHAN OIKEASTI TÄTÄ VAUHTIA TAI JÄTTÄÄ MINUT KYYDISTÄ POIS!" Harper ärähti, ja sai viimein Wyattin hellittämään kaasujalan kanssa.

"Sä et ole enää hauska."

"Ja sä olet saamarin idiootti. Jos sä haluat tapatuttaa itsesi, niin fine, mutta älä vedä minua mukaan siihen", tuhahti Harper, jonka kierrokset olivat nousseet nopeusmittarin kanssa samaa tahtia. "Älä enää ikinä tee noin."

Vastausta ei tullut. Radiossa pauhannut räppibiisi jatkoi renkutustaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hetken aikaa heidän kahden välillään oli täysi hiljaisuus, kunnes Wyatt repesi nauramaan kappaleen sanavalinnoille ja kuvailuille naisten rinnoista. Siihen Harper ei enää jaksanut edes puuttua. Wyatt oli kuin pikkupoika isojen poikien vaatteissa.

Sade alkoi pikkuhiljaa ropista sivuikkunoita vasten. Harper katsoi kelloa - kahdeksan. Vielä olisi kaksi tuntia siihen, että Campbellin kotibileet alkaisivat. Tosin juhlafiilis loisti poissaolollaan, joten Harper jättäisi todennäköisesti menemättä niihin. Päätä alkoi särkeä, toimi aina. Tai; pitää mennä vahtimaan meidän koiraa, kun äiti ja isä lähtevät elokuviin. Jos nimittäin Wyatt olisi kuunnellut yhtään mitä Harper puhui, hän olisi tiennyt, ettei heillä ollut edes koiraa.

Ohittaessaan Wilmingtonin kirkon, Harper huomasi jotain, mikä herätti hänen mielenkiintonsa.

"Pysähdy, pysähdy tähän!"

Wyatt pysäytti auton tienposkeen vanhan sedanin taakse ja sammutti ajovalot. "Päästäänkö nyt stalkkerijahtiin? Minulla on baseballmaila takakontissa, käyn hakemassa sen!" Wyatt sanoi ja palasi autoon ennen kuin Harper oli edes ehtinyt rekisteröidä kuulemansa.

Kirkon portailla istui muutama nuori sateensuojassa. Nuorempia kuin hän itse, ehkä junior high-ikäisiä.

"Ei kai me pappia hakata?"

Nuorten edessä, portaiden alapäässä seisoi mies jonka Harper tunnisti heti - se oli se sama takapenkin hattupää, joka oli edelliskerralla sunnuntaikirkossa ja hävisi kolehdin jälkeen kuin tuhka tuuleen. Hatusta hän miehen tunnistikin. Mies seisoi kädet tiiviisti farkkujen taskussa, keinui kantapäiltä varpaille ja takaisin, ja näytti juttelevan nuorten kanssa.

"Uskomukseni on kyllä papin hakkaamista vastaan, mutta jos hän todella on tyttöjä ahdisteleva stalkkeri, niin olen siihen valmis", tuumi Wyatt itsekseen.

Harper käänsi kirkkaan sisätilanvalon kiinni, kun hattupää osoitti kädellään tien suuntaan ja nuoret nousivat portaikolta kiiruhtaakseen miehen perään. Hattupää avasi valkoisen pakettiauton takatilan, jonne nuoret sujahtivat ja vilkaisi sitten molempiin suuntiin, ennen kuin hyppäsi itse kuljettajan paikalle.

"...oikeastaan olen aina pitänyt pappia vähän erikoisena. Kerran, kun olimme lähdössä kirkosta, hän taputti minua päälaelle ja sanoi -"
"Seuraa noita."
"...siis ketä?"
"Seuraa tuota autoa nyt! Hanaa!"

"Luulin ettet pitänyt vauhdista..." Wyatt huokaisi. "Naiset... Niitä ei voi koskaan ymmärtää täysin."

He seurasivat pakettiautoa hyvän välimatkan päästä, etteivät herättäisi liikaa huomiota muuten niin hiljaisilla Wilmingtonin teillä. Pakettiauto ei pitänyt suurta hoppua, mutta se mutkittele erikoisesti kortteleiden välistä tehden aivan tarpeettomia kiertoreittejä kun suorempikin reittivalinta olisi ollut tarjolla.

Kun taajaman valot päättyivät, pakettiauto kääntyi ensimmäisestä tienhaarasta vasemmalle.

Wyatt ja Harper seurasivat autollaan perässä vilkkua käyttämättä. Ellei olisi ollut niin tautisen pimeää, olisi ajovalot voinut sammuttaa mahdollistaakseen paremman väijytyksen. Nyt ilman valoja ei olisi nähnyt kertakaikkisen mitään.

Käännyttyään risteyksestä he tulivat kuitenkin siihen tulokseen, että pakettiauto oli kadotettu. Mistään ei näkynyt häivähdystäkään punaisista perävaloista, joten operaatio kuitattiin epäonnistuneeksi.

"Näetkö? Wilmingtonissa tapahtuu kummia asioita tällä hetkellä!" päivitteli Harper, joka levitti kätensä hämmentyneenä. "Sinne vain hävisi pakettiautollinen junioreita! Otit varmaan rekisterinumeron ylös, niin luettelepa se, niin lisään sen tähän Epäilyttävät asiat Wilmingtonissa-listaani" hän jatkoi ja avasi puhelimensa muistion esiin.

Hän katsoi kysyvästi Wyattia, joka katsoi vähintään yhtä kysyvästi takaisin.

"Ai pitikö minun ottaa rekisterinumero ylös?" Wyatt ihmetteli silmät suurina.

Sisäisesti Harper huusi ärtymyksestä, turhautumisesta ja ahdistuksesta. "Oli miten oli. Mutta kuten näet tästä listasta, tässä on aika monta sitä seikkaa tukevaa tekijää, että meillä on täällä Wilmingtonissa stalkkeri. Tai jotain muuta epäilyttävää toimintaa meneillään kuitenkin. Minusta ei tunnu kovin turvalliselta kulkea yksin ulkona tällä hetkellä."

"Tarvitsetko turvamiestä?"
"Viimein sanoit jotain viisasta", Harper kuittasi. Ja hän tiesi, millä kuittailla seuraavaksi.

"Koulumatkat voin mennä omalla autolla, joten niissä pärjään. Toki joku voisi saattaa minut autolle kyllä, etenkin jos on pimeää. Kotona meillä on murtohälyttimet. Tallilla on yleensä aina joku pitämässä seuraa, tai jos ei ole, niin voi jäädä seuraksi niin kuin Cooper-"

Lause keskeytyi Wyattin äkilliseen ryhdinkohennukseen. "Siis se nulikkako jäi sun kanssa kahdestaan sinne?"

"Joo?" Harper vastasi toinen kulmakarva kohollaan. "En uskaltanut jäädä yksin tallille, niin Cooper jäi seuraksi kun ratsastin."

Wyattin silmistä näki, miten hänen sisällään kiehui. Hän kuitenkin istuutui takaisin aloilleen ja Harper näki, miten leuan voimakkaat lihakset purivat hampaita yhteen. "No, ei sinulla taida kovin montaa vaihtoehtoa turvamiehistä ollakaan."

Näitä lankoja Harper ei osannut mielessään yhdistää.

"Etkö koskaan ihmetellyt, miksi et saanut enempää tanssipyyntöjä homecomingeihin?"

Harper katsoi Wyattia epäuskoisena.

"Minä lait-, siis koululla pyörii huhua, että isäsi on sanonut pieksevänsä kaikki pojat, jotka lähestyvät sinua."

"Oletko tosissasi? Ei minun isäni ole koskaan puuttunut siihen, kenen kanssa vietän aikaa."
"Näin siellä nyt kuitenkin puhutaan. Minä vähän väritin tarinaa ja sanoin, että pärjäsin niin hyvin taistelussa, että ei tullut edes mustaa silmää", Wyatt sanoi hymähtäen. "Se oli tietysti valhe."

"Miten minusta tuntuu, että koko huhu on peräisin sinun suustasi? Halusit vain päästä kanssani tansseihin."

Wyattin katse harhaili Harperin rinnoille. "Ehkä."

Koko juttu alkoi oksettaa Harperia. Hän halusi kotiin, pois kieroilevan Wyattin luota.

"Ensin ajattelin, että sanoisin sinun tekevän OnlyFansia. Mutta sitten ajattelin, miten jotkut saattaisivat vain innostua siitä lisää. Yleensä nyrkin uhka tehoaa poikiin paremmin."

"Olet sairas."

"Mutta jos haluat perustaa OnlyFansin, niin voin ottaa kyllä parit kuvat sinusta. Tässä on aika hyvä valo..."

"Vie mut kotiin Wyatt, ihan oikeasti."

Yumi oli kaivanut puhelimensa kätköistä vanhoja muistoja Beaver Coven kesäleiriltä.

"Snowball! Minulla on niin ikävä sitä pikku ponia..." Harper ilahtui nähdessään ohikiitävän vilauksen valkoisen ponitamman kuvasta.
"Entäs tämä?"

Ryhmäselfie lentokentältä sai lentopelkoisen Harperin mahassa vihlaisemaan uudelleen, kuin hän olisi ollut juuri nyt tässä hetkessä nousemassa jälleen Maineen vievään koneeseen. Lennolta oli kuitenkin hyviäkin muistoja, kuten Nälkäpelin hahmoa muistuttanut erikoinen stuertti, jonka muisteleminen lievitti hieman kipristelyä vatsanpohjassa.

Seuraavaksi he selasivatkin jo kuvia Campbellin kesäisistä kotibileistä. Niistä, jotka olivat päättyneet poliisien väliintuloon ja joista tytöt olivat lähteneet karkuun JJ:n ja Cooperin kanssa. Tätä nykyä hekään eivät olleet enää väleissä.

"Pääsisipä ajassa taaksepäin, takaisin kesään", Harper tuumasi mietteliäänä.
"Mitähän Timille kuuluu?" naurahti Yumi viitaten samana iltana alkunsa saaneeseen sisäpiirivitsiin.
"Kuulemma vieläkin sairaalassa", Harper vitsaili takaisin. "Kaikki raajat amputoitu. Paha juttu."

Välituntikello pirahti tuntien jatkumisen merkiksi, jolloin Yumi ja Harper nousivat käytävän lattialta ja keräsivät reppunsa olalleen. Junioreita alkoi kerääntyä historian luokan edustalle odottamaan opettajaa ja luokan edustalla alkoi käydä kuhina.

Silloin Harper huomasi ihmisten joukosta Cooperin.

Sillä oli musta silmä.

Siitä, olivatko he jo puheväleissä, Harper ei ollut täysin varma, mutta koska he olivat vaihtaneet muutaman sanan tallilla Cooperin jäädessä tytön seuraksi maneesiin yhtenä iltana, päätteli Harper aseiden mahdollisesti olevan jo haudattuja. Mistä he edes riitelivät? Hänelle ei ollut selvää, mistä Cooper oli hänelle homecomingeissa oikein suuttunut, mutta tiesi, että itse oli loukkaantunut Cooperin sivalluksesta tanssilattian laidalla. Typeräähän sekin oli, kantaa nyt kaunaa näin pitkään niin mitättömästä jutusta.

Harper työntyi väkijoukon läpi. "Ongelmia nautojen kanssa?" hän ajatteli sanovansa hyvänkin vitsin viitaten Millerien perheen omistamaan karjatilaan.

Cooperin ilme ei värähtänytkään. "Indeed."

Ilmeestä oli vaikea tulkita mitään. Hymynkarettakaan ei irronnut, eikä vitsi siis osunut kohteeseensa. Miksi hän näytti niin vakavalta? Sattuikohan tuohon silmän alueeseen?

"Sinun pitäisi olla varovaisempi", Harper sanoi ja tarkoitti joka sanaa. Todennäköisesti Cooper oli kolauttanut silmäkulmansa karja-aidan porttiin tai kaatunut mutaisella ranchin pihalla. Niin sen täytyi olla.

Vastausta ei tullut, sillä oppilaat alkoivat siirtyä opettajan perässä luokkatilaan ja Cooper katosi ihmismassan mukana.

"Älä viitsi", kuului Harperin takaa. Ääni kuului Scottonille - siis Dylan Scottille. "Sano terveisiä poikaystävällesi, että ensi kerralla se ei pääse näin vähällä."

Harper pysähtyi.

Siis mitä?

"Wyatt ei ole poikaystäväni" Harper parahti vastaukseksi, mutta Dylan oli jo mennyt menojaan ja pyöritteli tiukasti päätään. Hän läpsäytti kädellään Cooperin selälle ja istuutui tämän viereen. Dylan piti katseensa tiukasti Harperissa, Cooper taas vältteli katsetta kuin ruttoa.

Harper seisoi luokan ovella siihen saakka, että muut olivat päässeet luokkaan asti. Luokan keskiosassa istuva Yumi yritti sanattomasti viestittää ihmetyksensä, painottaen sanoja get here now, mutta Harper vain puristi historian kirjoja sylissään ja kääntyi lopulta kannoillaan.

"Miss MacDonald, tunti alkaa" opettaja käskytti ehtiessään luokan ovelle.

"Menen terveydenhoitajalle, päähän sattuu!"

Tosiasiassa hän ei ollut menossa terveydenhoitajalle. Sen asian hän hoitaisi myöhemmin, väärentäisi vaikka vanhempiensa allekirjoituksen poissaololomakkeeseen tai muuta. Hän käveli suoraa tietä koulun pihalle, välituntipihan poikki, kohti liikuntakenttää, jossa Wild Hawksit harjoittelivat illan peliä varten. Hän viskaisi reppunsa, kiipesi aidan yli ja pälyili Wyattin perään.

Joku Wild Hawkseista huomasi heti Harperin tulon ja kiirehti viemään viestiä joukkueen kapteenille.

"No hei, söpöläinen. Taisi tulla ikävä kesken koulupäivän?" Wyatt leperteli hölkättyään Harperin luokse.

"Oletko sinä lyönyt Cooper Milleriä? Vastaa!" Harper vaati vastausta topakasti.

Wyatt siirsi painoaan taaemmas. "Easy tiger... Miksi minä sellaista olisin tehnyt?"
"Älä valehtele."
"Hei, meillä on kaikki hyvin Coopien kanssa. Hän pysyy omalla tontillaan ja minä omallani, niin ollaan saatu homma toimimaan", Wyatt vastasi ja pyyhki otsalle eksynyttä hikeä. "C'moon, älä tee tästä nyt mitään numeroa?"

"Alunperinkin meillä oli sopimus. Jotta lähdin homecomingeihin kanssasi, sinun piti olla kiltti kavereilleni."
"Luulin, ettette ole kavereita Millerin kanssa", Wyatt mietti.

Harper joutui myös pohtimaan vastaustaan, mutta koska ei lopulta tiennyt ollenkaan miten vastata, hän sivuutti aiheen tyystin.

"Olet yksi keskenkasvuinen pikkulapsi. Kasva aikuiseksi."
"Ihan aikuisen mitoissa olen, usko tai älä..." vino hymy nousi Wyattin kasvoille. Se sama, joka koristi pojan kasvoja aina, kun hän heitti mielestään hyvän vitsin - mutta jotka Harperin mielestä olivat aina todella mauttomia.

Harper ei voinut muuta kuin pyörittää päätään. "Sä olet ällöttävä, Wyatt Rogers. Älä soita enää."

Pari hassua hiutaletta leijaili taivaalta ohuen lumipeitteen jatkoksi. Päivä oli pilvinen ja Wilmingtonille tyypillisesti tyyni. Kylmäkin kaiken lisäksi, ainakin jos Kansasilta kysyttiin. Poika oli saapunut tallille jo muutama hetki sitten ja varusti parhaillaan mustanruunikkoa quarterruunaansa. Blue vähät välitti omistajansa tavallista hätäisemmistä otteista ja reikäjuustonomaisten aivojen toiminnasta.
Kansas joutui ravaamaan ainakin kolme kertaa karsinalta varustehuoneeseen ja takaisin unohdettuaan aina jotain.

Sillä kolmannella kierroksella hän pysähtyi varustehuoneen ovella kuunnellakseen talliradion yli kuuluvaa, ikävänsävyistä keskustelua.

Tai no, keskusteluksi sitä ei voinut sanoa.
Hetki sitten tallille saapunut Harper, jota Kansaskin oli ohimennen moikannut, tervehti jotain toista varustehuoneessa olevaa.

Vastauksen puutteesta päätellen se joku toinen varustehuoneessa oleva oli Cooper.

Kansas siis astui kavereidensa seuraksi.
"What's up, lovebirds?" poika tervehti kaksikkoa liioitellun kasuaalisti.

Cooper mulkaisi Kansasia, eikä Harperiltakaan saatu vilkaisu ollut erityisen lämmin.

Kansas veti huoneen oven perässään kiinni ja jäi seisomaan sen eteen, ristien kätensä rintakehälleen.
"Seriously, though. What's up with you two?" hän kysyi, katse vaeltaen Ronyan satulaa pitelevän Cooperin ja Spiken suitsia kohti kurottelevan Harperin välillä.

Kuului tukahdettu tyrskähdys. Se oli Cooper, joka oli pyöräyttänyt silmiään ja yrittänyt sulloutua oventukkeeksi asettautuneen Kansasin ohitse.

“Ei se oikeastaan kuulu sinulle”, tokaisi Harper suitsitelineiden viereltä.

“Eikö? Olen lopen kyllästynyt katsomaan teidän riitelyä. Ei ole kiva käydä tallilla, jos täällä on tällaisia mökömököpuussa käpyjä heitteleviä kinastelijoita”, Kansas huomautti ja työnsi kädellään lähestyvää Ronyan satulaa sivummalle. “Joten tämä selvitetään tässä ja nyt.”

Harper käänsi selkänsä pojille ja alkoi hermostuksissaan hangata Spiken kuolaimiin kovettunutta kuolapaakkua kynsillään. Kun hän laski katseensa kuolaimista maahan, hän huomasi Twin Riders Clubin uusimman jäsenlehden, jonka hän oli vartti takaperin viskannut satulahuoneen nurkkaan päästyään vain Beaver Coven leiriekstraan saakka. Jokin siinä oli saanut tytön verenpaineen nousemaan ja nyt tuntui, että päivä sen kuin paheni pahenemistaan.

“Aloittaako vaikka Harper?”

Kuolapaakku kuolaimissa oli onneksi tiukassa, joten hänellä oli edelleen hyvä tekosyy olla selin muihin päin.

“Kysy siltä, sehän tämän aloitti”, Harper tiuskaisi välttäen edes käyttämästä Cooperin nimeä lauseessa.

Jos Cooper olisi voinut räjähtää sekä huvituksesta, että turhautumisesta ja kiukusta, siitä olisi ollut jäljellä ehkä Ronyan kivennäisiäkin pienempiä hiutaleita. Kansas oli työntänyt sen takaisin ovensuusta ja nyt se piteli Ronyan satulaa jäntevässä otteessa käsiensä varassa, muutenkin jännittyneenä, ja nosti vähän leukaansa ylemmäs niin että valokeila osui sen tummaan silmäkulmaan.

“Eiköhän tää riitä selitykseksi?” Cooper tokaisi kireästi. Sen puolesta keskustelu oli ohi niine hyvineen.

Kansasin kulma kohosi kummastuneena.
"Siis Harperko sua tinttasi?" poika kysyi epäuskoisena, katse valuen Cooperin mustasta silmäkulmasta huoneennurkassa nysväävään Harperiin.

"No ei", Cooper tuhahti.
"Vaan vitun Wyatt", hän jatkoi, vilkaisten Harperiin päin.

"... So why are you mad at Harper?" Kansas kysyi, vilpittömän hämmentyneenä.
"I'm sure she likes the guy just as much as either of us do, especially now", poika jatkoi, työntäen taas oviaukosta ulos pyrkivää Cooperia taaksepäin.

“Eikö niin, Harper?” Kansas jatkoi, kun ei saanut muuta vastausta.

Tilanne ahdisti Harperia. Hän ei olisi halunnut joutua selvittämään typerää riitaa asian ulkopuolisten kanssa, mutta ei todellisuudessa olisi myöskään jaksanut enää riidellä näin mitättömästä jutusta. Eihän hän oikeastaan edes tiennyt, mistä kaikki oli lähtöisin. Riita oli vain paisunut lumipallon lailla jokaisesta pienestäkin kimmokkeesta homecomingeista lähtien.

“Siis miten Wyattin tekoset minuun liittyvät?”, Harper tivasi ja kääntyi jo puolen kyljen verran satulahuoneen ovella seisoviin poikiin päin. “Kerro ihmeessä jos näin on” hän osoitti lauseensa Cooperille.

“Tsot-tsot-tsot, ei mennä asioiden edelle. Pyysin teitä kertomaan, mistä olette toisillenne vihaisia ja Cooper on kertonut nyt ensimmäisenä oman versionsa.“
“Ai hänkö on vihainen minulle siitä, että Wyatt löi häntä? Älä jaksa. Vaikea uskoa, sillä Cooper alkoi kiukutella minulle jo homecomingeissa”, totesi Harper tiukasti.

Kansas laski kätensä hiljalleen ovenkarmilta ja risti käsivarret eteensä. Ele ei kuitenkaan antanut Cooperille yhtään aiempaa enempää ohitustilaa, joten he seisoivat oven suussa edelleen napit vastakkain tunnelman kiristyessä entisestään.

“Coopie, coopie… Ethän -” Kansas aloitti, mutta lause jäi kesken Harperin avatessa suunsa.

“Se alkoi yhtäkkiä tiuskimaan siellä tanssilattialla, että miksi mä olen täällä niiden seurassa kun tulin aivan tavallisesti vain moikkaamaan - ihan kuin se olisi yhtäkkiä ollut kiellettyä - ja käski mennä takaisin Wyattin luokse kuuntelemaan sen sisällöttömiä juttuja”, Harper säpätti suitsitelineiden vierestä. “Luulin, että olimme kavereita, mutta ei ilmeisesti oltukaan.”

Cooperin rinnassa tykytti ja korvissa humisi omituisesti. Se oli ärtynyt, mutta samaan aikaan Harperin sanat saivat jonkun muljahtamaan sen vatsassa.

“Niin?” Cooper sanoi kovaan ääneen, luovutti sitten poistumisyritystensä kanssa ja iski Ronyan satulan niin voimalla telineeseen, että metalli helähti. Cooper vetäisi hermostuneena stetsonin taaemmas silmiltään ja katsoi Harperia.

“Niin mäkin luulin. Ja mun aatemaailma on sellainen, että mä en ainakaan alkaisi seurustelemaan sellaisen ihmisen kanssa, joka kohtelee mun kavereita veemäisesti, tai esimerkiksi”, Cooper sanoi ja osoitti silmäänsä, “näin!”

Kansas katsoi vuoroin Harperia ja Cooperia, huulet puristettuna viivaksi, epävarmuus seuraavista askelista kytien jossain kallonpohjassa.
Hän naksautti kieltään ja hieraisi niskaansa, valuttaen katseensa Cooperista Harperiin.
"I'm not taking any sides here, but-" poika aloitti ja kuristi kulmiaan pahoittelevana.
"Coopie's got a point", hän myönsi ja ennenkuin kumpikaan ryppyrakastajista sai sanottua mitään väliin, jatkoi:
"Doesn't really excuse his behavior-"

"Ole jo hetki hiljaa", Cooper tuhahti.

Kansas kohotti kätensä puolitankoon antautumisen merkiksi.
"Okay fine, sorry, I'll keep my mouth shut."

“- Minä en todellakaan seurustele Wyattin kanssa!” Harper puuttui keskusteluun. Hän ei kuitenkaan ollut aikeissa avata kenellekään yhtään sen enempää, miksi oli suudellut  Wyattin kanssa homecomingeissa, sillä hän piti pohjimmaista syytä äärimmäisen nöyryyttävänä. Kaikki hakevat joskus lohdutusta ja hyväksyntää jostain ja siinä tilanteessa Harper oli tarttunut ainoaan oljenkorteensa joka hänelle oli annettu. Mutta jos hän olisi vain tiennyt Wyattin hänen selän takanaan punomasta juonesta, minkä takia kukaan muu ei yllättäen ollutkaan kysynyt Harperia tanssiaisparikseen, olisi tilanne ollut varmasti toinen.

“Minähän nimenomaan käskin Wyattia pysymään kaukana sen jälkeen kun sain tietää hänen käyneen sinuun käsiksi!”

Cooper oli hiljaa. Se katsoi Harperia edelleen uhmakkaasti, mutta valutti sitten katseensa satulahuoneen lattiaan. Sen ajatukset risteilivät samalla, kun se hankasi sormiaan yhteen. Riitely oli väsyttävää ja jossain takaraivossa Cooper halusi uskoa Harperia, mutta oli vaikeaa luottaa enää mihinkään, mitä vaalea tyttö päästi suustaan.

“Wyatt sanoi, että sä oot sanonut että mä olen ahdistellut sua tallilla”, Cooper sanoi sitten kolkosti. Se nosti katseensa Harperiin ja hymähti. “Niin että kenenhän sä tässä haluat pysyvän kaukana ja kenestä?”

Cooper lopetti sormiensa hankaamisen ja veti kätensä puuskaan. Se toden totta halusi tietää, kuka valehteli ja kenestä - ja etenkin miksi. Oliko koko stalkkeritarina ollut hatusta heitettyä pajunköyttä, jotta Harper sai aihetta valittaa hänestä Wyattille, kun hän suostui jäämään Harperin kanssa kahdestaan tallille?

“Pliis, Cooper” Harper katsoi poikaan epäuskoisena. “Milloin Wyattin sanoihin on ollut uskominen? Voin vannoa, etten ole koskaan sanonut sinun ahdistelleen minua. Vai uskotko enemmin siis Wyattia?”

Hän oli ainoastaan iskenyt Wyattin arkaan paikkaan, kun jalkapallokapteeni oli käynyt ärsyttäväksi taannoisella ilta-ajelulla, eli mainitsemalla muista pojista. Mutta ettäkö Harper olisi sanonut mitään ahdistelusta - se ei pitänyt paikkaansa. “Jos me riidellään siitä, onko Wyatt ihan mäntti, niin voimme molemmat olla samaa mieltä asiasta.”

“Koko riita on minusta ihan hölmö”, Harper jatkoi ääni vaieten. “Ei pelkkien kuulopuheiden ja oletusten varaan kannata kehittää mitään vihaa.”
Cooper puri huultaan. Siitäkin huolimatta, että Cooper oli omasta mielestään ollut oikeutetusti vihainen, Harper oli oikeassa. Samalla tyttö onnistui hiemaan lyömään vyön alle kysyessään uskoiko Cooper ennemmin Wyattia - ei ikinä!

Cooper joutui hieman pidättelemään pientä virnistystä, kun Harper puhui Wyattin olevan mäntti. Poika rentoutti hieman käsiään ja huokaisi sitten hiljaa.

“Okay, you’re allright”, Cooper sanoi ja päästi kätensä valahtamaan kylkiään vasten. “I’m sorry.”

Ikään kuin iso kivi olisi vierähtänyt Cooperin sydämeltä. Se pystyi nyt katsomaan Harperia hieman eri valossa - vaikka takaraivossa edelleenkin kutitteli muukin kuin hiljalleen vaaleneva mustelma - mutta riita oli todellakin vienyt ihan liikaa turhaa energiaa.

Ovenkarmiin nojailemaan siirtynyt Kansas kohotti katseensa kynsistään kaksikkoon.
"So… are y'all cool now or what?"

Harper puri huultaan. “Minun puolestani kyllä”, Harper myöntyi yllättäen esitettyyn anteeksipyyntöön. “Anteeksi myös osaltani, että riitelin näin typerästä asiasta. On ollut tosi vaikea tulla tallille, kun välimme ovat olleet niin huonot.”

“Paljon kivempi olla kavereita kuin vihollisia”, hän jatkoi ja mietti, oliko tässä kohtaa soveliasta jo vähän hymyillä.

Mikään ei voisi tuntua mukavammalta, kuin se, että asiat Twin Falls Farmilla palaisivat normaaliksi nyt, kun he eivät enää olleet riidoissa Cooperin kanssa.

Ajatus sai lopulta suupielet pieneen hymyyn.. Hän laski otteensa seinällä roikkuneista suitsista ja avasi kaapin oven etsiäkseen jonkin iloisen värisen satulahuovan sovun kunniaksi. Kaapin siisteys tai järjestys ei kuitenkaan ikinä ollut ollut tytön prioriteettilistan kärkipäässä, joten samaa tahtia kun kaapin ovi aukesi, levisi kaapin sisältö satulahuoneen lattialle.

Yksittäiset harjat kolisivat lattialle ja useampi pari pinteleitä rullasi vauhdilla lattialle. Lopulta myös aiemmin kaappiin sullomansa tähtisakarainen avaimenperä kilahti kaapin perukoilta laattalattialle levinneiden pintelien viereen.

Sen enempää asiaa ajattelematta Harper tunki tavarat kiireesti takaisin kaappiin, huomaamatta Cooperin yllättynyttä ilmettä.

"Ojenna kalkkunaa, sisko."

Johnson heitti jouluateriaa nauttivan Harperin suuntaan keitetyn herneen ja virnisti pahanpäiväisesti ruokapöydän toiselta puolelta. Vanhempi isoveli, Matt, potkaisi Johnsonia ilmeisesti pöydän alta, sillä hetken aikaa miehenalku väänsi naamaansa ja kirosi hiljaisella äänellä vanhempiensa huomaamatta.

"Mites koulussa menee?" Dean MacDonald kysyi yleisesti koko lapsikatraaltaan.

Matt kohensi ryhtiään. "Sain juuri harjoittelupaikan Idahon National Laboratorystä."
"Ihanko totta? Voi pojat, teet kyllä vanhan isoukkosi hyvin ylpeäksi."
"Joo, kuin ihmeen kaupalla he vastasivat myöntyvästi hakemukseeni ja tammikuussa pääsen tutkimaan molekyylisäteiden epitakseja. Ihan tosi mielenkiintoista hommaa - kuvittele tyhjä pallomeri, jonne sinisiä ja punaisia palloja heitetään yksi kerrallaan, kunnes ne muodostavat..."

Vaikka Harper oli iloinen ja ylpeä veljensä urasaavutuksista, hän ei ymmärtänyt kyseisestä alasta tuon taivaallistakaan. Kuin Matt olisi puhunut hepreaa - jota ilmeisesti isä osasi jonkin verran tulkita, tai sitten vain esitti ymmärtävänsä mistä poikansa puhui. Yrittäessään pysyä keskustelun juonessa kiinni, ajautui Harper kuitenkin uppoutumaan omiin ajatuksiinsa ja huomasi pian nyökyttelevänsä keskustelulle kuin automaattivaihteella.

"Loisto homma, Matt. Entä Johnson? Onko tullut hyviä arvosanoja?"

Perheen musta lammas, Johnson, osasi hyvin pitää yllä kulissejaan. Äiti ja isä uskoivat Johnsonin opiskelevan tunnollisesti, mutta todellisuudessa hän myi ystävänsä kanssa kasvatettua pilveä ja lintsasi koulusta minkä kerkesi.

"Kaikki sujuu mallikkaasti. Voitettiin State Broncos just viime viikolla. Sairaan tiukka peli ja meidän laitahyökkääjä sai aika kovan tällin, sen solisluu murtui", Johnson sanoi ja haroi vaaleaa tukkaansa. "Matt oli itseasiassa katsomassa sitä peliä jonkun tytön kanssa."

Mattin ilme kiristyi veljensä heitettyä tämän bussin alle. Hän pyyhkäisi tuskallisen näköisenä otsaansa ja toppuutteli veljeään kertomasta kaikkia hänen asioitaan.

"Ei voi olla! Matt, et ole sanallakaan maininnut tapailevasi jotakuta", äiti, Millie MacDonald, innostui kuulemastaan. "Kerro heti kaikki!"

Vanhimman veljen kertoessa ummet ja lammet jostain Amberistä, ojensi Harper Johnsonille tämän pyytämän kalkkunaa ja lisäsi sitten omalle lautaselleenkin vähän lisää perunamuusia.

"Ja sitten meidän pieni tyttäremme. Miltä on elämä juniorina maistunut? Vieläkö olet sitä Rogersin poikaa nähnyt?" isä siirsi keskutelun viimein Harperiin.

"Juu, en. Ei siinä mistään sellaisesta ollut kyse", Harper vastasi nopeasti korjaten moiset harhaluulot. "Koulussa menee hyvin."

"Eli se hevonen ei ole häirinnyt koulunkäyntiäsi, hyvä."

Johnson pidätti naurunpurskahdustaan. "Tuollaista lempinimeä en ole Wyatt Rogersista vielä aiemmin kuullutkaan!" hän sanoi ja pärähti lopulta naurunremakkaan. "Hah hah, hevonen..."

Harper pyöräytti silmiään, mutta joutui lopulta antamaan huvitukselle periksi.

Joulupukin yön aikana tuomat lahjapaketit odottivat edelleen kuusen alla. Kun jokainen oli saanut tarpeeksi syödäkseen joulupöydästä, siirtyi perhe olohuoneen puolelle ja Matt sai toimia lahjojen jakajana. Harper sai vanhemmiltaan lahjaksi hajuveden (hän oli tarkkaan pyytänyt, että sen piti olla vaniljainen), pari pokkaria, lämpöisen untuvatakin, sekä uudet pussilakanat. Mattilta Harper sai hevospalapelin ja Johnsonilta karvanopat. Niitä Harper jäi vähän kummaksuen katsomaan.

"Tiedätkö milloin nuo saa ripustaa autoon?" Johnson kuiskasi ja nojasi kohti siskoaan. Harper pyöritti päätään. "No, kerron myöhemmin. Sanotaanko näin, ettei sinulla ole varsinaisesti mikään kiire niitä ripustamaan..."

Vanhemmilleen Harper oli ostanut Boisesta löytämänsä mätsäävät villapaidat, Mattille merkkihupparin ja Johnsonille hän antoi Trumpin sinapinkeltaista tupeeta esittävän vessaharjan. Johnsonin kanssa he olivat aina vitsailleet lahjojen suhteen, eivätkä he koskaan olleet antaneet toisilleen mitään kunnon lahjaa. Joskus Johnson oli ostanut Harperille lahjaksi koiranleluja, joskus Harper oli yllättänyt Johnsonin kassillisella tölkkipersikoita. Se oli heidän juttunsa, perinne, josta ei luovuttaisi varmaan harmaapäinäkään.

Iltaa kohdin jokainen vetäytyi omaan sohvan sopukkaan lämpimän viltin alle.

Home Alone 2 oli klassikko, ja vaikka jokaisen vuorosanan muisti ulkoa, se tuli aina katsoa jouluna. Kun Kevin toivotti roistoille jouluntoivotukset sanomalla "Merry Christmas, ya filthy animals!", sanoi koko MacDonaldin perhe sen aina yhteen ääneen. Parhain imitaatio sai osakseen paljon kehuja ja huomiota.

Sohvan lämmössä oli ihana maata ja nauttia joulusta. Päivän ahkeroinnit oli jo ahkeroitu, eli tallilla oli käyty (tänään tallilaiset olivat tehneet ratsuvaihdon ja Harper oli päässyt ratsastamaan Cooperin Ronya-tammalla), joten nyt sai vain rötvätä loppuillan.

Tai niin ainakin Harper kuvitteli.

Pyjamahousujen taskussa puhelin alkoi väristä kuin viimeistä päivää.

"Harper!" äiti komensi kun puhelimen näyttö oli sokaista koko pimeän olohuoneen.
"Sori, äiti!"

Hän himmensi puhelimen näytönkirkkautta ja vilkaisi alkunäytön ilmoitukset. Niitä oli valtavasti. Twin Falls Farmin whatsapp-ryhmään oli tulvinut yli sata viestiä ja Yumi oli yrittänyt myös soittaa aiemmin Harperille, mutta sitä ei Harper ollut huomannut. Viestit saivat sydämen jättämään yhden jos toisenkin lyönnin välistä.

"Blue on kuollut."
"Kuollut? Siis lopetettu vai?"
"Ei kun se kuoli Kansasin käsiin just äsken."
"Oh my god, MITÄ."
"Se oli ihan kunnossa pari tuntia sitten ja sen jälkeen sen kunto romahti yhtäkkiä."
"En tiedä kutsuttiinko eläinlääkäriä, mutta ei sellainen ainakaan paikalle ehtinyt."
"Ethan on tulossa traktorilla kohta nostamaan Bluen ruumiin, mutta ensin pitää purkaa vähän karsinan seiniä, että mahtuu kauhan kanssa sinne.

Harper nousi istumaan pystyasentoon. Ei tämä voinut olla totta. Ihan tosissaan - vastahan hän oli ratsastanut samaan aikaan maneesissa kuin Blue, eikä siinä ollut mitään viitteitä mistään tulevasta. Tuntui, ettei henki kulkenut.

"Mikä hätänä?" Millie MacDonald kysyi ja laski kätensä Harperin käsivarrelle.

Sanaa ei tullut Harperin suusta. Hän selasi valtavaa viestitulvaa läpikotaisin ymmärtääkseen mitä oli tapahtunut.

"Honey, onko kaikki hyvin?"

Harper työnsi viltin päältään ja nousi sohvalta edelleen katse tiukasti puhelimessa. "Äiti, meidän tallilta kuoli juuri yksi hevonen. Minun ystäväni hevonen. Kaikki oli ihan hyvin vielä pari tuntia sitten, en tajua."

Millie vakavoitui. Harper ei tiennyt mitä tehdä. "Voinko lainata teidän autoa, jos käyn tallilla? Dodgessa ei ole yhtään bensaa. En ehdi tankata nyt, apua - kädetkin ihan tärisevät."

"Käydään tallilla katsomassa, että Spikellä on kaikki hyvin", äiti vastasi ja alkoi hiljalleen kuoriutua sohvakääröstään.
"Ja ystävälläni. Kansasilla", Harper lisäsi.

Yumi saapui yhdeksän korvilla oman makuupussin ja monopolipelin kanssa. Ethan ja Jude hiippailivat tämän perässä mökkitallin vintille ja moni varmasti mietti, olivatko tehneet jotain väärää kun Ethan oli saapunut paikalle näin yllättäen. Ethanista oli tullut varsinainen Bettyn oikea käsi; ei tietenkään siinä mielessä, että mies olisi imenyt tallinomistajan mustaa energiaa ja muuttunut yhtä keljuksi, vaan että hän totteli Bettyn sanaa kuin taapero äitiään. Vintillä jokainen kohottautui hieman vällyjensä välistä kääntyen tulijoihin päin odottavasti.

"Nähtävästi täällä on kaikki hyvin", Ethan aloitti ja nosti herrasmiehen elkein stetsonin päästään. Helpotus valahti nuorten harteilta. "Peli-ilta, oletan?" hän viittasi hatullaan lattialla lepääviin Uno-kortteihin, jotka olivat jääneet niille sijoilleen sen jälkeen, kun Brandy oli voittanut kolmannen kierroksen putkeen.

Kuului epämääräistä myhäilyä.

Yumin etsiessä koloa, johon asettautua alas, koraisi Ethan kurkkuaan. "Niin, että... Jos täällä tulee kylmä tai tila loppuu kesken, niin talolta löytyy kyllä tilaa. Bettykin tulee vasta huomenna kotiin, varmaan samaan aikaan Charlien kanssa", Ethan kertoi viitaten Charliella Bettyn puoliveriruunaan, jonka saapumista tallille Betty oli odottanut koko syksyn kuin kuuta nousevaa.

"Mihin karsinaan se menee?" Harper kysyi puhtaasta mielenkiinnosta. Tuntuisi varsin epämiellyttävältä, mikäli joku toinen hevonen muuttaisi näin nopeasti Bluen karsinaan.

"Sheylan paikalle. Bluen karsina täytyy pestä ja desinfioida perusteellisesti, ennen kuin siihen voi ottaa uutta asukasta."

Kelsey oli yllättäen viikko sitten ilmoittanut mummonsa muuttavan Floridan lämpöön leppoisempia eläkepäiviä jahdaten ja tuntui siltä, että aivan yhtä yllättäen Sheyla oli sitten lopulta kävellyt trailerin kyytiin ja suunnannut pitkälle muuttomatkalleen. Toisaalta Harper oli osannut ehkä odottaakin muutosta heidän tilanteessaan; Kelsey oli ollut viime aikoina paljon kotiarestissa, poissa tallilta ja hänestä oli vaistonnut jo pitkään, että jotain oli tuloillaan. Kun Kelseyyn oli törmännyt jossain, hän oli ollut vaitonainen ja omissa oloissaan.

Jude nyökkäili Ethanin takana miehen sanojen tahtiin. Harperista kaikki tallin aikuiset olivat vähän pelottavia, sellaisia juroja ja vähäsanaisia. Mutta mistäpä aikuiset yleensä teinien kanssa puhuisivatkaan. Teinejä eivät veroilmoitukset ja noidannuolet kiinnostaneet, eivätkä aikuisia kiinnostaneet valitukset viikkorahan vähyydestä tai siitä, kuka styylasi ja kenen kanssa tällä viikolla.

Muuta siitä Harper oli aika varma, että Juden katse viipyili Ethanissa epänormaalin pitkiä aikoja. Tällaiset asiat hän kyllä huomasi aina alta aikayksikön.

Kun Yeva oli huhuillut Ethanin ja Juden perään mökkitallin käytävästä ja vanhukset olivat poistuneet paikalta, avasi Harper mietteitään ensimmäisenä.

"Kunnon setämies, kutsui meidät luokseen yöksi!"
"Jääköhän Jude ja Yevakin yöksi?" Brandy virnisteli. "Kolmen kimppaa."

"Minä olen nähnyt nuo kaksi ennenkin viettämässä aikaa täällä kahdestaan..." paljasti Yumi. "Juden autossa tuntuu olevan jatkuvasti jotain ongelmaa, johon vain Ethan käy pelastajaksi. Yksi päivä hän pyysi Ethanin ajamaan hänen autonsa pois parkkipaikalta, kun sinne oli satanut sen verran lunta, että eturenkaat vain sutivat. Jopa minä tiedän, että se pitää heiata pois siitä renkaiden jättämästä kuopasta..."

"Niillä on ihan varmasti jotain vispilänkauppaa", Harper tuumi innostuneena. Sinänsä se oli täysin samantekevää kuka tapaili ja ketä, mutta se vaihe, kun tapailu ei ollut vielä virallista ja muut saivat vain arvuutella siitä, oli kaikkein jännittävin ulkopuolisen silmissä. Oliko juttua vai ei, siinäpä vasta pulma. Yleensä johtolankoja löytyi kuitenkin ihan kiitettävästi epäilyä tukemaan tai sen torppaamiseksi. Toistaiseksi hän löi korttinsa siihen pinoon, missä löytiin vetoa Ethanin ja Juden puolesta.

Cooper huokaisi äänekkäästi. "Aivan liikaa estrogeeniä ilmassa..."

"No pitäisikö sinun sitten mennä sen testosteronin perässä Ethanin viereen yöksi?" Harper naurahti ja nakkasi popkornin Cooperin päähän.

"Ei oikeastaan yhtään hassumpi idea", sanoi Cooper sarkastisesti ja esitti jo nousevansa pystyyn, kunnes Brandy heitti tätä tyynyllä.

"Istu, paikka - hyvä poika!"

Kieltämättä Cooper näytti vähän kiusaantuneelta, mutta osasi peittää sen melko hyvin huumorinsa alle. Virnistikin vielä päälle, kun muut nauroivat hänen vitsailulleen.

Tallitarkastusten jälkeen (Ethan oli kyllä sanonut hoitavansa ison tallin tarkastuksen, mutta joku lähti silti aina pyörähtämään sielläkin), he pelasivat Monopolya pitkälle iltaan - näin monella pelaajalla peli venyi tahattoman pitkäksi ja pian rakettien pauke alkoi enteillä sitä, että vuoden vaihtuminen oli pian käsillä.

"En pelaa Brandyn kanssa enää ikinä", Harper tokaisi harmistuneena kun Brandy oli saanut kerättyä kahdeksan hotellia ja kaikki laitokset vesilaitosta lukuunottamatta ja viimeinkin pelaaja oli ajautunut konkurssiin. "Mikä Hannu Hanhi, oikeasti!"

"Pistä lottoa menemään", Yumi ehdotti. "Jos voitat päävoiton, niin voisit vaikka ostaa Kansasille uuden hevosen. Hän on aivan maansa myynyt Bluen mentyä. Tekee pahaa hänen puolestaan."

"Sinäpä sen sanoit. Aletaan keräämään jotain kolehtia Kansasin uutta hevosta varten", Hayley tuumi.

Cooper raotti silmiään makuupussinsa alta. "Mitä luulette, että Bluelle tapahtui?"

Harperilla ei ollut aavistustakaan, miten joku hevonen noin vain yhtäkkiä kuolisi.

"Olisiko se vain syönyt jotain sopimatonta tarhassa? Jotain myrkkykasvia?" Kestrel mietti.
"Ei kai täällä sellaisia ole... Ainakaan ihan tallialueen lähettyvillä. Voisiko olla jokin tarttuva tauti joltain villieläimeltä, niitähän pyörii välillä ihan lähelläkin?" tuumaili Hayley.

Yumi nosti sormensa pystyyn mietteen merkiksi. "Pääntauti, kenties? Hevosten covid?"

"Sehän se todennäköisin olisi minunkin mielestäni", vastasi Brandy.

"Tai rotanmyrkky" Cooper heitti väliin. "Ethan sanoi, että oli nähnyt rottia täällä. Eli täällä on varmasti myrkkyäkin laitettu jonnekin ja jos Blue on päässyt siihen käsiksi..."

Ajatukset Bluesta ja sen kohtalosta kävivät vilkkaina, kunnes Brandy ilmoitti kellon olevan kolmea minuuttia vaille puolenyön. Koko porukka nousi makuupusseistaan, heitti talvitakit ylleen ja luikahti aurinkoterassin puolelle. Nimitys oli tähän aikaan vuodesta aika huvittava, mutta Harper pystyi jo näkemään miten ihana ajanviettopaikka tuo iso parveke olisi kesällä. Ilmansuuntien mukaan siihen paistaisi aurinko aina aamupäivästä pitkälle iltaan saakka, ehkä näkisi auringonlaskunkin, mikäli vuori ei blokkaisi sitä. Niin pitkälle Harperin tuntemus tähtien asennoista ja ilmansuunnista ei riittänyt.

"Minuutti", Brandy ilmoitti puhelimensa valon valaistessa tämän pisamaiset kasvot sinisellä värillään.

Meitä oli talliporukassa pari uutta, pari vanhaa ja pari puuttuvaa. Missähän esimerkiksi Mikael oli nyt, kun hän ei ollut muun porukan kanssa viettämässä uutta vuotta? Mutta samantien Harper ymmärsi, että Mikael oli varmasti Kansasin tukena. Hän oli kyllä tosiystävä.

"Ei hitto!" huudahti Brandy yhtäkkiä. "Tänä vuonna jää uudenvuodenpusu saamatta! Äh, pisimpään jatkunut uudenvuodenperinteeni katkeaa!" hän surkutteli hyväntahtoisesti.

"Eih, kukaan meistä ei saa pusua!"
"Miksi sen perinteen pitäisi katketa?" Yumi tiedusteli.
"En minä tyttöjen kanssa pussaile yleensä."

Sillä sekunnilla (great minds think alike) pää toisensa jälkeen kääntyi hitaasti katsomaan porukan ainoan pojan puoleen. Viaton Cooper ei aluksi ollenkaan ymmärtänyt, miksi kaikki olivat kääntyneet katsomaan hänen suuntaansa.

Hän oli tukehtua Red Bulliinsa kun sinkoilevat aivosolut saivat viimein yhteyden.

"Hei, hei, hei - teitä on vähän liikaa yhdelle miehelle! Mission abort! Mission abort!" Cooper viittoili käsillään sen merkiksi, että ei hyväksynyt tätä alkuunkaan.

Kaikki parahtivat nauruun Cooper-paran kustannuksella ja samalla alkoi viimeinen lähtölaskenta, jolloin kaikki kerääntyivät lähemmäs toisiaan ja suuntasivat katseensa taivaalle. Eri värisiä ilotulitteita räjähteli toisensa perään ja pian taivaalla ei ollut sekunninkaan taukoa ilotulituksesta. He tarttuivat toisistaan asettamalla kädet toistensa olkapäille.

"Kolme!"

Harper oli Yumin ja Cooperin välissä. Hän vähän arkoi kätensä asettamista Cooperin olkapäille, mutta pieni rohkaiseva hymy tämän puolelta sai hänet rohkaistumaan.

"Kaksi!"

Ajatukset alkoivat risteillä mielessä. Ei - hän kielsi alitajuntaansa ja käski sitä ajattelemaan jotain muuta.

"Yksi..."

Harperin katse kävi vuoron perään kaikkien silmissä. Paitsi yhden.

"Hyvää uutta vuotta!"

Ilotulitukset huipentuivat Wilmingtonin pormestarin taivaalle pamauttamaan valtavaan jysähdykseen, joka valaisi koko taivaan varmaan Montanaan saakka. Sen jälkeen viiden sekunnin kiusallisen ja hiljaisen mitä-tässä-pitäisi-nyt-tehdä-hetken jälkeen joukko irrottautui toisistaan ja työnsi kädet syvälle taskuihinsa. Brandy hätisti kylmyydestä hytisten kaikki takaisin mökkitallin lämpöön, jossa kaikki sujahtivat takaisin makuupusseihinsa ennen kuin ehtivät kissaakaan sanoa.

Varpaat olivat melkein jäätyneet tunnottomiksi noinkin lyhyen ulkoilun aikana, kun jalassa oli olleet pelkät tennarit.

Yumista näkyi pelkkä hiustupsu, kun tyttö oli hautautunut makuupussinsa perukoille lämmittelemään. Makuupussin sisältä kuului vaimea mumina: "Mitä uudenvuodenlupauksia teitte?"

Brandy niiskaisi. Nuha tuli nokkelille nopeasti. "Aion käydä enemmän kuntosalilla. Kunnon herkkupeppu, täältä tullaan!"

"Lupaan saada hyviä numeroita tänä vuonna", sanoi Kestrel.
"Minä ajattelin juoda vähän vähemmän Red Bullia", lupasi Cooper.

"Lupaan käydä enemmän metsällä tänä vuonna", Hayley sanoi, johon Cooper vastasi välittömästi: "Tuo on hyvä."

Makuupussin sisältä paljastui viimein Yumin kasvot, jotka olivat ilmeisesti jo lämmenneet tarpeeksi. "Entä Harper? Teitkö mitään uudenvuodenlupauksia?"

Sitä Harper ei ollut miettinytkään. Ei hän yleensä tehnyt mitään lupauksia uutena vuotena, jotka kuitenkin unohtuisivat viikon sisällä tai joita korkeintaan viikon jaksaisi noudattaa. Hän mietti hetken mitä vastaisi, kunnes keksi yhden hyvän.

"Lupaan keskittyä tänä vuonna enemmän hevosiin", hän julisti ja nosti kokispulloaan. "Kippis lupauksille!"

Pitäessään kokispulloa ilmassa kuin Simbaa konsanaan, hänen katseensa vaelsi sohvapöydän vieressä makoilevaan cowboyhin.

But my rule number one for this year was not to fall in love with Cooper Miller, hän mietti mielessään.

Katulamput valaisivat tasaiseen tahtiin ratin takana istuneen Johnsonin kasvoja. Yksi suortuva oli karannut geelin täytteisestä hiuspehkosta ja se teki pitkän varjon kasvoille, jotka olivat keskittyneet ajamiseen kurjassa plusasteiden lämmittämässä sohjossa. Hän oli saapunut Boisesta viikonlopuksi kotiin taas ensimmäistä kertaa joulun jälkeen, josta Harper ja Brandy olivat saaneet kuningasidean.

Auto pysähtyi hämärälle sivukujalle, sellaiselle, joka ei johtanut juuri mihinkään. Jossa oli muutama puolittain auki oleva roskapönttö ja sotkuiset laidat. Kuja oli niin pimeä, että Johnsonin sammutettua ajovalot, kukaan ei nähnyt metriäkään eteensä. Harperkin astui epäonnisesti loskan reunustamaan vesilätäkköön astuessaan autosta ulos ja kasteli jo heti kättelyssä toisen kenkänsä.

"Kiva. Vaihtosukat eivät varsinaisesti olleet mielessä, kun pakkasin laukkuani", Harper voivotteli märkää sukkaansa, joka tuntui inhottavalta kylmän tennarin sisällä.

"Älä marise", näpäytti Johnson ja heitti siskoaan lumipallolla. "Jos ei valitus lopu, niin saat lumipesun!"

Johnson käveli jo entisen luokkakaverinsa Taylorin kanssa kohti pääkadun lämpimänä kajastavaa valaistusta. Brandy nojasi edelleen auton kylkeen vetäessään sukkahousuja jalkaansa ketterästi kuin ninja. "Miksi et laittanut noita jalkaan jo ennen lähtöä?"

"En minä silloin vielä tiennyt, että täällä on näin kylmä", Brandy murisi, sai sukkahousut viimein ylös ja nappasi Harperin käsikynkkään.

He kävelivät pääkatua jonkin matkaa, kunnes seurue pysähtyi Sawtooth Clubin eteen jonon perälle. Musiikinjytkeen tunsi ulos saakka. Se jyskytti aivan liian tyhjässä vatsassa, tärisytti varpaita ja rytmi tarttui jonossa oleviin kuin täi tervaan. Kappale oli tosin jo vähän vanhempi, eivätkä Harper ja Brandy tunnistaneet sitä, mutta laulusta päätellen isoveli ystävineen sen tunnisti. Johnson oli joko todella nopea tekemään tuttavuutta, tai sitten hän tunsi paljon jonossa olevia jo entuudestaan, mutta hän iskeytyi heihin kiinni niin luonnollisesti, ettei Harper pystynyt tekemään siitä johtopäätöksiä.

Hän tarttui isoveljeään takin selkämyksestä ja veti lähemmäs. "Sinun piti pysyä lähellä, että me päästään teidän kanssa sisään..." Harper sihisi hampaidensa välistä. "Ja muista. Brandy on sinun tyttöystäväsi ja minä Taylorin."

Juoni oli etukäteen suunniteltu jo autossa. Eihän Johnsonilla ja Taylorillakaan ollut lainmukaisesti ikää käydä yökerhoissa, mutta heillä oli molemmilla väärennetyt passit ja he näyttivät täysi-ikäisiltä (Harper ei tiennyt mistä he olivat passit saaneet, eikä hän halunnut ehkä tietääkään sen enempää).

Jono nytkähteli pikkuhiljaa eteenpäin. Kun oli heidän vuoronsa astua yökerhon ovista sisään, Johnson ja Taylor esittivät feikkipaperinsa ja painelivat sisään, mutta Harperin ja Brandyn kohdalla portsari viittasi tylysti kämmenellä.

"Ei henkkareita, ei sisään."

Tytöt kääntyivät harmistuneina ympäri. "Se siitä sitten", manasi Harper, mutta Brandyllä oli jo muita ideoita. Hänen katseensa oli kiinnittynyt läheiseen Lost River Bariin, hämyiseen kuppilaan, jonka ovella ei näkynyt portsaria ja tuskin olisi mitään ikärajojakaan.

Harper katsoi Brandya epäuskoisena. "Etkai ajattele..."
"Mennään sitten tuonne!"

Kumpikin oli aivan ylipukeutunut räihnäiseen kapakkaan, jonka kävijäkunta koostui lähinnä keski-ikäisistä farmareista ja työmiehistä. Varmasti siellä oli muutama kyläjuoppokin, joilla oli takuulla oma nimikkotuolinsa baaritiskin edessä ja piikki auki jo usean vuoden ajalta. Tytöt tekivät tiensä reunapöytään, jossa he riisuivat takkinsa ja kohensivat hiuksia, jotka olivat ulkoilmassa menettäneet kuohkeuttaan.

Brandy naputti pöytää puhelimellaan. "Yritetäänkö saada jotain juotavaa?"

Mutta kun Harper katsoi ympärilleen, hän ei keksinyt ensimmäistäkään syytä, miksi he jäisivät viettämään iltaa sinne. Kasarihenkinen kantrimusiikki rallatti aivan liian kovalla tunnelmaan nähden, kaikki paikallaolijat olivat keskittyneitä ainoastaan edessään oleviin tuoppeihin. Eikä yhtään heidän ikäisiään poikia. Mietteissään Harper pääsi jo niin pitkälle, että alkoi jo melkein ärsyyntyä turhasta laittautumisesta. Meikit olivat kalliita. Ei niitä raaskinut turhaan naamaan lätkiä.

"Mutta sinun pitää tilata. Näytät paljon vanhemmalta kuin minä", Harper vastasi noustessaan loossin penkiltä.
"Ja olenkin", Brandy vinkkasi silmäänsä. "Kaksi Whiskey Souria", hän sanoi itsevarmasti päästyään tiskin ääreen. Kädessään hän heilutti luottokorttia, varmaan vanhempiensa, mutta jos nimeä ei tarkistaisi niin se voisi antaa harhaanjohtavaa viitettä Brandyn iästä.

Baaritiskin takana nainen kiillotti liinalla tuoppeja, mutta kääntyi sitten viinahyllyn puoleen etsiäkseen tarvittavia ainesosia. "Tulee tuota pikaa, ladys."

Yllättäen baarimikko oli ostanut heidän valheensa ja alkoi tekemään heille drinkkejä. Harper ei ollut uskoa silmiään. Hymy oli puskea niin voimalla huulille, että hän joutui puremaan kieltään estääkseen sen. Kai tämän voisi laskea ensimmäiseksi kerraksi baarissa?

Drinkkien sekoituksessa tuntui kestävän ikuisuuden. Toisten juomatilaukset menivät heidän edelleen, jolloin drinkkien valmistus katkesi kaataakseen enemmän päihtyneille asiakkaille lisää ohraista ja taisi hän alkaa uppopaistamaan kanansiipiäkin siinä välissä, ennen kuin juomat viimein ilmestyivät heidän eteensä.

Whiskey Sour maistui pehmeälle. Vähän hedelmäiselle. Jälkimakuna siirappiselle. Siinä oli sopivasti potkua lämmittämään ulkona seisoskelun jälkeen. Se oli Harperin mielestä ollut hyvä valinta Brandyltä.

Brandy näpytteli puhelintaan. Ilmeisesti senior-vuosiluokan Ronaldilla olisi parhaillaan käynnissä kotibileet. Mutta millä he sinne menisivät? Heidän kuskinsa oli parhaillaan Sawtooth Clubissa, vaikkakin toivottavasti ajokuntoisena. Johnsonia ei sieltä saisi irti millään, he olivat nyt omillaan Brandyn kanssa.

"Taksi?"
"Äh, maksaa maltaita."

Se oli aivan sekopäistä, Paul.

"Kävellen?"
"Jäädytään kuoliaiksi."

Ne sanoi, etten saa kertoa ikinä kenellekään, mutta kyllä mun on vaan pakko jollekin puhua.

"Kysytäänpä vielä, onko Ashleyllä tänään mitään meneillään. Hän ainakin asuisi tässä lähellä."
"Miten kaukana?"

Mulla oli ihan aivopesty olo, enkä edes ite ensin tajunnu sitä. Jossain kohtaa vaan tuli sellanen olo, että on tässä nyt jotain kummaa, kun en saa kotonakaan käydä enkä olla yhteydessä keneenkään.

"Kymmenen minuuttia", Brandy sanoi, mutta Harperin keskittyminen oli siirtynyt jo toisaalle. Selkänsä takaa hän oli napannut pätkiä sieltä täältä keskustelusta, joka oli herättänyt hänen mielenkiintonsa.

Harper käänsi korvaansa keskustelua kohti kuullakseen paremmin.

"Missä sun puhelin sitten oli?"

"Ne otti sen pois, heti kun tulin sinne. Tai no ei heti ensimmäisellä kerralla, mutta sitten kun päätin jäädä. Eikä ne kertonut, missä niitä pidetään. Se oli outoa, mutta mulle uskoteltiin, että parempi niin. Oikeasti, et edes usko, miten hulluja juttuja oli."

Sivusilmällään Harper koitti nähdä niin paljon kuin rohkeni päätään kääntää. Äänessä ollut mies oli ehkä nelikymppinen, parrakas, rähjääntynyt lippalakki päässään. Hänen toinen kätensä toimi heikonlaisesti, se näytti hyvin kankealta, mutta sillä kädellä hän ei kaatanut olutta kitusiinsa, vaan pyyhki sillä ainoastaan suupieliään.

"Sen viimeisen kerran kun yks niistä lähti hakemaan nuoria taas, niin otin jalat alleni. Toiset yritti juosta mun perään, mutta mä en ees kattonu taakseni. Juoksin niin pitkään, että veri maistu suussa ja polvea jomotti niin kovasti, että oli pakko pysähtyä hetkeksi."

"Mitä sä pelkäsit? Mitä ne ny ois sulle voinu tehä?"

"No, kuuntele loppuun. Olin siinä isolla lupiinipellolla vetämässä happea, kun ajovalot välähti metsän reunasta ja sieltä ryntäsi se päätyyppi. Nosti heti aseensa esiin, joten ei siinä voinu enää paeta ellei halunnu kuulaa kalloonsa. Jos en tulisi heidän mukaansa, niin olisin kuulemma mennyttä. Mutta sinne en olisi enää mennyt kuuna päivänä. Se olis ollu mun loppu joka tapauksessa. Sanoin, etten oo tulossa takaisin. Sen jälkeen muistan vaan kovan pamauksen ja järkyttävän kivun vasemmassa käsivarressa. Luulivat vissiin, että osuivat kunnolla. Se ääni herätti varmasti kaikki lähistöllä. Pistivät kaasuttaen pakoon ja minä jäin sinne pellolle uikuttamaan."

Sydän pomppasi Harperin rinnassa. Hän tökki tennarillaan Brandyn sukkahousuihin verhoiltuja sääriä ja viittasi pienellä pään nytkähdyksellä taakseen.

"Mitä?" Brandy korotti ääntään ja nojautui lähemmäs kuullakseen Harperia.

Harperin silmät painuivat viiruiksi. "Tiedän, mistä se ase tuli sinne lupiinipellolle."

"Se ase mikä me heitettiin jokeen?" Brandy huusi tarpeettoman kovalla äänellä, joten Harper lätkäisi kämmenen tämän suulle ja vilkaisi ympärilleen. Näytti kuitenkin siltä, että kukaan ei ollut kuullut Brandyn  letkausta. Toisaalta, ei se mikään valtionsalaisuus enää ollut, kun seriffi oli siitä jo tietoinen. Pienessä kylässä ei kuitenkaan kannattanut laverrella kaikkea ihan kaikille.

Nojauduttuaan takaisin istuma-asentoon Harper ei enää kuullut keskustelun jatkuvan, vaikka heristikin korviaan.

"Lähdetään. Mennäänkö me sinne Ashleylle?" Harper kysyi.
"Joo, mennään. Sinne on tulossa jotain poikia."

He kävivät noutamassa takkinsa reunapöydän vaatetelineestä ja oveen ripustettu kulkunen helähti heidän astuessaan siitä takaisin pääkadulle.

Kulkunen helähti uudestaan heidän takanaan. Sitten joku tarttui Harperia olkapäästä.

"Sä tiiät jotain tästä. Sä kuulit mitä mä kerroin."

Lämpö säteili isosta, känsiintyneestä kädestä ohuen talvitakin läpi iholle. He katsoivat ohikiitävän hetken toisiaan suoraan silmiin, molemmat yrittäen saada yhteyttä aiemmin kuultuun ja omiin kokemuksiin.

"Päästä irti", Harper vaati. Hän nykäisi hennosti kehoaan toiseen suuntaan, mutta tunsi, kuinka ote olkapäästä vain tiukentui entisestään.

"Olitko sä yksi niistä?" mies kysyi ja hänen silmistään oli erotettavissa pelon häivähdys. Tasapaino huojui hänellä kuin laivalla ulapan tyrskyissä, mutta katse pysyi kuin naulittuna. Harperi pystyi tuntemaan jokaisen erillisen sormenpään niiden painautuessa nyt täydellä voimalla olkapään luita vasten. Otteesta ei jäänyt epäselväksi se, oliko se päästämässä irti vai ei.

Brandy otti muutaman nopean askeleen huomatessaan tilanteen ja hän ryhtyi riuhtomaan miehen otetta irti. "Irti, senkin vanha juoppo!"

Kiivaan ottelun jälkeen mies irroitti otteensa, muttei katsettaan. "Sano, oletko sä ollut siellä?" hän kysyi vielä samalla kun Brandy työnsi tätä takaisin kapakan sisäpuolelle. Kuin hän ei olisi räpäyttänyt kertaakaan silmiään, niin intensiiviseltä katse tuntui. "Meidän pitää auttaa niitä. Pitää auttaa heti! Ennen ku on liian myöhästä!"

Sitten oven päällä ollut kulkunen helähti jälleen, kun Brandy paiskasi kapakan oven kiinni ja levitteli käsiään ihmeissään. "Kuka hitto tuo oli ja mistä se oikein horisi?"


Saavuttuaan Ashleyn kotiin, he painelivat ensimmäisenä boolikulholle, josta Brandy kahmaisi itselleen ison mukillisen juotavaa. Juhlien järjestäjä oli itse parhaillaan yhdessä yläkerran makuuhuoneista harrastamassa jonkinsortin huulihölkkää jonkun toisen treenarin kanssa ja alakerran sohvaryhmän ympärille oli kerääntynyt wildcatseja ja muutama collegepoika juomapelin äärelle. Paislee viittoili heitä liittymään joukkoon, johon Harper vastasi heidän tulevan pian sinne.

Portaikkoon toki kantautui kiusallisen voimakasta äänehdintää, mutta alimmat portaat olivat oikeastaan ainut paikka, jossa he saisivat jutella rauhassa.

"Eli", Harper aloitti ja kakaisi kurkkuaan. "Se mies..."
"Se vanha juoppo", korjasi Brandy nopeasti.
Harperin silmät painuivat viiruiksi. "...se .. mies. Se puhui siitä aseesta, joka me löydettiin kesällä. Sitä ennen se kertoi jostain aivopesuhommasta ja hulluista. Äh, hitto kun en muista tarkasti mitä mies sanoi. No kuitenkin, sitten se kertoi miten se oli paennut jostain ja jotkut tyypit oli lähtenyt sen perään."

"Siis, äiti on aina sanonut, että Hansonin Rick on se tämän seudun kylähullu. Tuo oli varmasti juuri se. Täytyy kysyä heti kun näen äidin, että minkä näköinen se on!" Brandy keskeytti.

Harper oli nopeampi. Nopealla nimihaulla hän etsi naamakirjasta Wilmingtonissa asuvan Rick Hansonin ja ojensi puhelimen näytön Brandyyn päin.

"Okei, ei ollut sittenkään. Jatka."

"No niin, ne jotkut oli jahdannut tätä miestä sinne lupiinipellolle ja yrittäneet pakoittaa takaisin mukaansa", Harper kertoi työntäessään puhelinta takaisin farkkujen etutaskuun. "Mies ei ollut suostunut ja sitten häntä oli ammuttu. Jotenkin tuolla tavalla se meni, mutta en tosiaan aivan tarkalleen muista."

Brandy kalautti puoli mukia kurkkuunsa yhdeltä istumalta. Näytti siltä, ettei hän ollut yhtä kiinnostunut mysteerin selvittämisestä kuin Harper.

"Sheriffi oli kyllä aika kiltti, kun ei antanut mitään sanktiota siitä, että heitettiin se ase jokeen. Vaikka toisaalta, ei kai se mikään rikos edes ole? Saahan asetta kantaa mukanaan ja heittää vaikka mereen jos siltä tuntuu..."

"Ai niin, joo! Se mies puhui jostain, että sinne jonnekin tuotiin jotain nuoria! Kerroinko sinulle siitä pakettiautosta, joka kävi hakemassa kirkolta niitä nuoria mukaansa ja jonka perässä yritettiin Wyattin-" tässä kohtaa Harper pyöräytti silmiään. "-kanssa pysyä autolla perässä, mutta se pakettiauto vain katosi pimeälle hiekkatielle."

Brandy nakkeli niskojaan. "Mitä siis luulet, että on meneillään? Kuulostaa aika utopistiselta kaiken kaikkiaan. Ihan joltain The Handmaid's Tale-kamalta."

Siihen Harper ei osannut vastata.

Mutta hän oli aavistanut jo aiemmin ja saanut illan kapakkakohtaamisen jälkeen vahvistusta tunteelle, että jotain todella kummallista oli meneillään tässä kaupungissa. Hän ei vain millään saanut kiinni siitä, mitä se oli.

Varjo lattianpinnassa lähestyi heitä olohuoneen suunnasta. Sen päässä seisoi parransänkeä puskeva collegepoika, joka ojensi kahta punaista mukia Brandylle ja Harperille.

"Tässä juomanne seuraavaa juomapelikierrosta varten. Varovasti sitten niiden kanssa, ne ovat petollisempia kuin miltä näyttävät!"

Tuuli ujelsi yössä kattopeltejä pitkin, eikä lumen tulolle näkynyt loppua. Sitä pyrytti tasaiseen tahtiin välillä vaakatasossa, välillä raskaina hiutaleina maahan leijaillen ja halvaannutti koko kaupungin.

Siitäkin huolimatta, että ikkunat helisivät pitkin yötä, nukkui Harper pitkälle aamupäivään ennen heräämistään. Snowdayt olivat parhaita päiviä. Arjesta irroitettuja vapaapäiviä, milloin ehti katsoa sarjamaratonin jos toisenkin eikä tarvinnut stressata koulueväiden valmistamisesta. Oli myrsky tai ei, ylimääräinen vapaapäivä oli aina tervetullut.

Eikä ainakaan Spikestä tarvinnut olla huolissaan, sillä Hayley oli eilen illalla laittanut Harperille kuvan hoidetusta takajalan haavasta ja se oli saanut lämmintä loimea päälleen. Oli oikea onnenkantamoinen, että meidän tallilla oli ainakin yksi ihminen, joka omisti sellaisen kulkupelin mikä pelitti tällaisessa myrskyssä.

"Miettikää nyt, jos tällaisena päivänä tarvitsisi ambulanssia", perheen äiti Millie kauhisteli ruokapöydässä. "Normaalioloissakin sen tulo kestää kauan, mutta entä tällaisissä olosuhteissa? Pääsisikö se etenemään lumessa ensikään?"

"Boiseen vievällä maantiellä oli sattunut myöhään illalla hirvittävä onnettomuus, jossa oli mukana kahdeksan autoa. Eli jos sitä ei ole vielä saatu raivattua, niin eihän tähän kaupunkiin pääse kukaan", Dean vastasi ja sulloi perunamuussia suuhunsa.

Valot välkähtivät katonrajassa ja lipastojen päällä.

"Eikä täältä pois", Harper lisäsi.

Päivällisen jälkeen Harper kipusi takaisin omaan huoneeseensa talon yläkertaan, heittäytyi sängylle ja avasi läppäriltään uusimman jakson The Summer I Turned Pretty- sarjasta.

Valot välkkyivät jälleen. Ja lopulta koko talo meni pimeäksi.

"Sähkökatko!" isä totesi alakerrassa niin kovaan ääneen, että se kuului selkeänä yläkertaan asti.

Harper vilkaisi ikkunasta ulos. Nähtävästi myös kaikilta muiltakin Mores Creek Driven asukkailta oli sähköt katkenneet, jokainen talo oli pimeänä illan tummaa siluettia vasten. Edes katuvalot eivät palaneet. Harper ei muistanut milloin olisi viimeeksi nähnyt kadun yhtä pimeänä. Onneksi puhelimesta pystyi kuitenkin jakamaan internetyhteyttä tietokoneelle, joten hän pääsi jatkamaan sarjan katsomista. Sähköt kyllä palaisivat pian, kuten ne aina tekivät, Harper ajatteli.

Kun kolmen tunnin päästäkään sähköt eivät olleet palanneet, alkoi tietokoneesta loppua akku.

"Onko kellään powerbankia?" Harper kysyi portaikon yläpäästä.
"Harper - jos käyt vessassa, niin sitä ei sitten saa vetää", isä ohjeisti sivuuttaen Harperin kysymyksen täysin. "Käytä sinä yläkerran vessaa, niin me käytämme alakerran kylpyhuonetta. Vettä on säiliössä vain yhden huuhtelun verran, käytä se harkiten."

Viiden tunnin kuluttua sähkökatkoksen alkamisesta talon lämpötila alkoi tippua. Enää eivät huppari ja ohuet puuvillahousut riittäneet, vaan oli kaivettava villapaitaa ja villasukkia jalkaan.

Harper avasi puhelimestaan Twin Falls Farmin ryhmäkeskustelun. Puhelimessa oli näköjään akkua vielä 40 prosentin verran, internetin jakaminen oli haukannut akkuvirtaa ison siivun.

"Onko teilläkin sähköt poikki?"
"On, ollut jo monta tuntia"
"Täällä sama juttu."
"Mistähän se johtuu? En muista ikinä sähkökatkon kestäneen NÄIN kauan."
"Onko kellään mitään tietoa?!"
"Vaikea sanoa, kun televisio ja radio on poissa pelistä."
"Voiko joku käydä autossa kuuntelemassa radiolähetyksen?"

Harper tiesi tämän Dodgen käynnistyneen toistaiseksi keliolosuhteista huolimatta varsin näppärästi, joten hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi radiolähettilääksi.

Talvisaappaat olivat onneksi jo kuivuneet eilisen jäljiltä. Isoon villavilttiin kääriytynyt Millie pyysi Harperia tuomaan samalla ulkovarastosta vähän puita takan lämmittimeksi. Jos talo jatkoi viilenemistään tähän tahtiin, heillä olisi edessään hyinen yö.

"Joo, toki", Harper vastasi ja käänsi ovenkahvaa. Ovi tuntui poikkeuksellisen raskaalta. Tuuliko sieltä painoi niin voimalla takaisin, ettei ovi auennut?

Oven pienestä ruutuikkunasta vilkaistuaan Harper kuitenkin näki, ettei kyse ollut pelkästä tuulesta, vaan oven eteen oli kasaantunut puolimetriä lunta, joka oli niin tiivis ja painava muuri, ettei sitä voinut työntää ulko-ovella sivuun.

"Äiti... Ovi ei aukea. Sen edessä on liikaa lunta."

Ajatus siitä, että tosiaan pitäisi viettää äidin ja isän kanssa kirjaimellisesti neljän seinän sisällä aikaa vielä kuka ties kuinka pitkän ajan, alkoi kiristää hermoja. Myös isä kokeili työntää ovea auki, mutta se ei auennut tuumaa enempää. Harper ei edes tiennyt, että äiti ja isä olivat tietoisia hänen käyttäneen huoneensa ikkunaa hätäpoistumistienä salaisilla yöseikkailuillaan, joten isän ehdotus tuli yllätyksenä. "Kiipeäisitkö huoneen ikkunasta? Takkaan on saatava tuli tai jäädymme tänne."

Vanhemmat tiesivät selvästi kaiken lapsistaan. Sellaisetkin asiat, joita lapset olivat pitäneet satavarmoina salaisuuksina. Tämän perusteella he todennäköisesti olivat aivan yhtä perillä myös Johnsonin sivubisneksistä ja hatarasta koulunkäynnistä, josta Harperin pitäisi ehkä isoveljeään varoittaa.

Ennen ikkunasta kiipeämistä Harper näpytti uuden viestin tallin ryhmäkeskusteluun.

"Miten Spikellä menee? Jaksaako Waffles vielä olla karsinassaan, vai onko se jo tuhonnut paikkoja?"

Paloportaat ikkunan alla olivat lumen peittämät ja äärimmäisen liukkaat, eihän niissä ollut syvyyttä nimeksikään. Hän laskeutui ensin takaoven katoksen päälle, josta hyppäsi alas lumihankeen. Kengät täyttyivät taas lumesta.

Muutkin ryhmäkeskustelussa näyttivät kyselevän hevostensa perään. He odottivat malttamattomina vastausta joko Yevalta tai Ethanilta, jotka olivat viimeisimmän tiedon mukaan jääneet tallille, mutta vastausta ei kuulunut. Ehkä he olivat kiireisiä lumitöiden kanssa. Sama oli Harperilla edessä, ennen kuin sai polttopuut tuoduksi sisälle, sillä niiden kanssa hän ei onnistuisi enää kiipeämään huoneensa ikkunasta sisään.

Viskottuaan viimeisen lapiollisen lunta ulko-oven edestä Harper vilkaisi uudelleen puhelinta. Ryhmäkeskustelu oli hiljentynyt täysin. Ei ensimmäistäkään viestiä puoleen tuntiin. Kummallista. Harper kirjoitti viestin kysyäkseen, että oliko kenelläkään vielä tietoa sähkökatkoksen pituudesta tai syystä.

Viesti ei kuitenkaan mennyt perille. Se jäi pyörimään lähtötilaan eikä saanut kuittausta toimituksesta. Akkuakin näytti olevan enää 30 prosenttia.

"Toin näitä koivuklapeja, jotka eivät rätise", Harper ilmoitti eteisessä tömistellessään lunta kengistään.

Millie rämpytti internetselaimen päivitys-painiketta äänekkäästi.

"Netti hävisi."
"Täytyy unohtaa se elokuvailta sitten. Kaivetaan lautapelejä esiin", isä tuumi äidin vieressä sohvalla.

Niin kuin ei olisi jo valmiiksi ärsyttänyt kökkiä kotona vanhempien kanssa, niin nyt he halusivat vielä viettää oikein perheen laatuaikaa pelien äärellä. Mutta koska internet oli toistaiseksi näköjään alhaalla, ei kovin paljoa ajanviettovaihtoehtojakaan ollut.

Dean yritti soittaa naapurille kysyäkseen heidän internetyhteyksistä. Yllätyksekseen puhelin oli kuitenkin aivan mykkä. "Ei yhdistä. Siellä on jokin isompi häiriö ilmeisesti, kun kenttääkään ei ole."

Myös Harper kokeili soittaa tallille Ethanin numeroon, mutta puhelu ei yhdistänyt mihinkään, sieltä ei edes kuulunut klassista litaniaa siitä, että numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Elämä ilman internet- ja puhelinyhteyksiä tuntui katastrofilta. Aika mateli ennennäkemättömän hitaasti. Harperin olisi ennen pitkää turvauduttava viimeiseen oljenkorteensa; kirjojen lukemiseen, mitä hän ei varsinaisesti odottanut innolla.

Illan tullen heidän oli sytytettävä kynttilöitä tuomaan valoa kotiinsa, jonne he olivat alakerran takan edustalle tuoneet omat patjansa ja lämpimät peitot odottamaan yötä, jolloin lämpötila vain jatkoi laskemistaan...