MAINOS: Beaver Cove Summer Camp 2023

Osallistumisviestit siivottu ketjusta!
                       

Tarinoita voi laittaa suoraan ketjuun tai niitä voi linkittää tänne hahmon omasta päiväkirjasta. Muistakaa, ettei ole tarvetta rekisteröityä foorumille tätä varten - pidetään rekisteröityneiden lista vain Twin Falls Farmin tallilaisissa  

Pikalinkit Harperin leiritarinoihin
Hahmon omassa päiväkirjassa, näkyvät vain rekisteröityneille. Lisään kaikki tarinat myös tähän viestiin sitä mukaan kun niitä tulee :-)

Leiriseikkailu Mainessa, osa 1: Lentopelkoa
Leiriseikkailu Mainessa, osa 2: Se ei pelaa joka pelkää
Leiriseikkailu Mainessa, osa 3: Rakas leiripäiväkirja...
Leiriseikkailu Mainessa, osa 4: Tuhat tapaa paeta

       


...aaaaand here we go, three, two, one - go!

---

---

---

---

Leiripäivä oli taas kulunut silmänräpäyksessä ja löysin itseni makoilemasta mulle valikoituneesta alapunkasta. Päivän ratsastustunti oli mennyt aivan mönkään ja se jos jokin vasta harmitti mua. Oltiin tänne asti Boen kanssa reissattu ja mä en osannut keskittyä olennaiseen ja sähläsin liikaa. Puomitreenit kuitenkin olivat meidän yksiä lemppari juttuja! Onneksi iltapäivän rantapallo oli piristänyt mun fiilistä, ja mulla oli oikeasti aika hauskaakin, jos ei lasketa sitä kummallista, töykeää Robertia, joka läimäisi Mikaelia rantapallolla suoraan päähän, eikä edes pyytänyt anteeksi. En vaan tajunnut, mikä sen äijän ongelma oli?


Päivät leirillä olivat olleet niin kiireisiä, että mä en ollut edes ehtinyt ajattelemaan Kansasia ja meidän viimeviikkoista riitaamme. En tosiaan tiennyt miten tätä tilannetta kuuluisi lähteä purkamaan. En ollut vieläkään poistanut Kansasin estoa Instagramissa, vaikka kovasti olisinkin halunnut. Mitä hittoa mä sille olisin sanonut? Kiitos, mut ei kiitos?


Ugh.


Onneksi leirillä oli muitakin tuttuja tallikavereita, ja mun kanssa samassa mökissä majoittuvat May ja Sani olivat osoittautuneet aika mukaviksi tyypeiksi.
Päivän aktiiviset aktiviteetit alkoivat tuntua mun painavissa silmäluomissa. Mikään sänky ei ollut ikinä tuntunut näin mukavalta. Mun hoosiannaa aikaisemmin huutaneet lihakset rentoutuivat, kun mä käännyin kyljelleni, pujottaen peittoni mun jalkojen väliin. Voi mitkä makoisat yöunet mä saisinkaan…



Heräsin kesken unieni siihen, että mökkimme ovelta kuului lyhyt koputus. Katsahdin puhelimestani kelloa, 11.39PM. Kuka ihme koputtelisi tähän aikaan meidän mökkiimme? Huomasin että viereisessä punkassa nukkuva Sani oli myös herännyt ääneen.


”Kukakohan siellä on”, kuiskasin tytölle hiljaa, varoen Mayn herättämistä.


”Emmä tiiä… uskaltaakohan sitä avata?” Sani vastasi varoen noustessaan ylös. ”Ehkä siellä on joku leiriläinen?”


”Mm… noh, kohta selviää”, sanoin päättäväisenä vetäessäni lökäreitä ja yli-isoa hupparia ylleni. Lähestyin ulko-ovea varoen. Ovessa ei ollut ikkunaa, joten mulla ei ollut mitään tietoa, kuka siellä takana voisi olla. Ovesta kuului uusi varovainen koputus, mikä sai mut ja mun takana seisseen Sanin säpsähtämään.

Rohkaistuin ja avasin oven lukon. Oven takaa paljastui…
Kansas? Mitä hittoa se täällä teki??¨


Mulkaisin hermostuneen näköistä poikaa murhaavalla ilmeellä ja käännyin ympäri suuntana mun lämmin ja mukava sänky. Sani jäi seisomaan oven vierelle hämmentyneen näköisenä.

”Ei kannata vaivautua Sani, ei sillä mikään hätä oo, kunhan vittuillakseen tuli tänne”, ohjeistin blondia, joka huokaisi helpotuksesta ja painui takaisin pehkuihin.


”Hei, Yumi odota, mulla on sulle asiaa”, Kansas sanoi varovaisella äänellä ja nappasi mun ranteesta kiinni. Pyörähdin ympäri ja ravistin mun käden irti pojan otteesta.

"Enköhän mä oo sun asiasi kuullut", tuhahdin vastaukseksi.

"Eiku oikeesti", poika intti, ääni yllättäen kyllä pysyen säädyllisissä volyymeissa. Käänsin katseeni pojasta sinne peremmälle mökkiin, jossa se ihana, lämmin peti viileine tyynyineen odotti mua…

".. I can't stand this", Kansas tokaisi hiljaa, viitaten arvatenkin välirikkoomme.
Palautin katseeni kutsumattomaan yövieraaseen. Mä en muista nähneeni sitä noin... tyyni ja vakava ilme kasvoillaan varmaan ikinä.
Hengitin syvään ja huokaisin hiljaa.
".. Fine", myönnyin lopulta, nappasin kengät jalkaan ja pujahdin pojan seuraksi hiljalleen viilenevään Mainen yöilmaan.



Kävelimme hetken aikaa puhumatta sanaakaan. Tunnelma oli lievästi sanottuna kiusallinen, enkä mä oikein tiennyt, että mitä tuntea sillä hetkellä. En ollut odottanut Kansasin ilmestyvän ovelle tosta noin vaan, joten en ollut mitenkään varautunut tähän tilanteeseen. Mulla oli ollut koko viikon mielessä miljoona asiaa mitä mä olisin tahtonut sanoa Kansasille, mutta nyt kun mulla siihen oli mahdollisuus, suusta ei tullut sanaakaan. Viimeviikon tunneryöppy möyri mun sisällä mun keskittyessä pitämään hengitykseni tasaisena.


Me hiippailimme varovaisesti leirimökkien läheisyydestä pois, ja lähestyttiin rantaviivaa. Tällainen yöllinen yksin pihalla liikkuminen ei todellakaan ollut leirin sääntöjen mukaista, joten mua ei haitannut yhtään se, että liikuttiin kauemmaksi päärakennuksista. En tosiaan haluaisi jäädä kiinni.


”Mä… mä oon pahoillani, Yumi”, Kansas vihdoin aloitti. Mä pysyin hiljaa ja pidin katseeni pimeässä hiekkatiessä.

”Mä oon niin pahoillani, että laitoin sut sellaiseen tilanteeseen, en tiiä mikä muhun oikein meni. Tää viikko on ollut yhtä helvettiä, kun oon halunnut pyytää sulta anteeksi mutta… noh, sä et oo siitä mitenkään kovinkaan helppoa tehnyt…” Kansas jatkoi. Hymähdin hiljaisesti.

”Toivon pelkkää hyvää sulle ja Chrisille. Sun täytyy uskoa, että mä oikeasti haluan pelkästään sun parasta”, hän huokaisi ehkä hieman kiihtyneemmällä äänensävyllä. Mä olin edelleen hiljaa. Mun sydän hakkasi mun rinnassa tuhatta ja sataa. Kansas pysähtyi paikoilleen.


”Voitko… voitko sä sanoa jotain…? Et kai… et kai sä vihaa mua?”


En tiennyt mitä sanoa. Päässä pyöri miljoona eri skenaariota ja asiaa, mitä haluaisin kakistaa ulos mun sisuksista, mutta mitään ääntä en saanut aikaiseksi. Sen sijaan, että olisin puhunut, mä käännyin Kansasiin päin ja miltei heitin itseni sen rintaa vasten kietoen mun kädet sen ympärille.


”I could never actually hate you…”, sain vihdoin kakistettua ulos. Kyynel vierähti mun poskelle, kun Kansas vihdoin halasi mua takaisin.

”Vaikka sä olit ja ootkin aika perseestä”, niiskutin.



Kansas naurahti ja hetkellisesti tiukensi otettaan musta. Mä miltei tunsin, kuinka se oli sanomassa jotain, mutta ilmeisesti ajatteli asiaa kuitenkin ainakin kerran uudestaan. Ihan hyvä. Nyt se ei saisi pilata tätä.
Seistiin paikoillamme varmaan useita minuutteja, kun mä keräilin itseäni siinä tiukasti poikaa vasten kietoutuneena. Kuitenkin niiden useiden minuuttien jälkeen Kansas irrotti mut itsestään työntämällä mut hellästi kauemmas.
Niiskaisin, naurahdin, pyyhin kyyneleeni pois ja nostin katseeni sieltä jostain maanrajasta Kansasiin. Mun suupielissä viihtynyt, pieni hymy levisi hieman rohkeammaksi.
"... So… we're fine?" poika ehdotti toiveikkaana.


”Don’t jinx it”, vastasin ja löin Kansasin käsivartta leikkisästi nyrkilläni. Se oli ilmeisesti tarpeeksi selvä vastaus, sillä pojan naamalle levisi huojentunut hymy. Käänsin katseeni takaisin rantaviivaan kulmat hennosti kurtussa.


”Mä…”, aloitin varovasti. Kansas käänsi katseensa muhun päin kysyvästi, mutta en kehdannut pitää katsekontaktia.

”Mä halusin sanoa kanssa, että oon pahoillani. Mun ei olis pitänyt estää sua, etenkin, kun sä tulit vain pyytämään anteeksi. En tiiä mikä ihme muhun meni, mutta siinä mielentilassa se estäminen tuntui kaikista järkevimmältä vaihtoehdolta. Ja, noh, en oo uskaltanut ottaa sitä pois tässä viikonmittaa, vaikka oisin välillä ehkä halunnutkin”, sanoin vihdoin. Kansas naurahti pienesti ja käänsi katseensa rannassa vienosti aaltoilevaan järviveteen.


”Ei se mitään, täysin ymmärrettävä reaktio. Mut kai sä otat sen nyt pois? Mulla ois kasa lähettämättömiä reelsejä mitkä sun täytyy nähdä”, poika aloitti innoissaan.

”On the second thought, taidan pitää sen vielä hetken aikaa päällä, on ollut niin ihanan hiljaista, kun puhelin ei pärise joka minuutti”, kiusoittelin nauraen.

”Mä tiiän että sä pidät niistä, ei tarvitse juksata”, Kansas hymähti takaisin. Aloimme kävelemään takaisin mökkejä kohden.

”Mmhmm.”



Mun olo oli kevyt - raikas suorastaan, kun me saavuimme leirikeskuksen päärakennuksen edustalle. Illan yökävely oli ollut juuri sitä, mitä mä olin tarvinnut tältä viikolta – riidat oli nyt sovittu ja voisin jatkaa normaalia elämää murehtimatta turhaan jostain draamoista. Meidän keskustelumme paluumatkalla ei ehkä ollut ollut niin sujuvaa, kuin ennen riitaa, mutta olin varma, että ajan kanssa meidän ystävyytemme palaisi samalle tasolle mitä se oli ennen tätä kaikkea. Tällaiset asiat veivät aikaa, siitä olin varma.

Olin jo valmis painumaan takaisin omaan mökkiini nukkumaan, kun Kansas pysäytti mut ottamalla mun käsivarresta kiinni.
”Shhh!” se kuiskasi ja vetäisi meidät päärakennuksen nurkan taakse piiloon. Olin aluksi hämilläni Kansasin käytöksestä, mutta pian kuulin sen itsekin: joku tai jotkut liikkuivat pihamaalla. Mökkien suunnalta kuului soraan osuvien askelien ääntä sekä hiljaista keskustelua, mistä en tosin saanut mitään selvää.

”Anna mä vikaisen”, kuiskasin ja yritin kurkkia kulman takaa nähdäkseni, kuka pihamaalla tähän aikaan oikein liikkuisi. Kansas vetäisi mut nopeasti takaisin lähtöpaikalleni.

”Sä pysyt tässä. Jos se on joku ohjaaja ja jäät kiinni sulle tulee ihan varmasti jotain sanktiota siitä.”

”Ja sullekko ei tulisi?”

”Emmä niin sanonut, mutta epäilen että mun porukat ottavat tekstarin leiriohjaajalta pikkusen paremmin vastaan, kuin sun mutsi, joka varmasti saisi sydärin ihan vain siitä, että sä hengaat mun kanssa.” Pyöräytin silmiäni, sillä en voinut väittää vastaan. Äiti aivan varmasti murhaisi mut, jos saisi tietää mitä mä puuhailin sillä hetkellä.

”… Ilonpilaaja.”

Jäin katselemaan Kansasin tummaa hupparin takamusta sen kurkkiessa pihamaalle nurkan takaa. Askeleet olivat tulleet lähemmäs meitä ja pysähtyneet. Äänistä en saanut edelleenkään selvää, mutta ne kuuluivat paljon selkeämpinä nyt. Erotin ehkä kaksi tai kolme eri ääntä? Mitä ihmettä oli meneillään?

Kansas nojasi eteenpäin – ilmeisesti nähdäkseen paremmin. Huvittunut henkäisy pääsi pojan huulilta: ”Ei hitto, sehän on Cooper.”

”Cooper, mitä hittoa te täällä teette keskellä yötä”, kuulin Kansasin ihmettelevän sen jo pinkoessa seurueen luo pikavauhtia. Kiirehdin pojan perään hämmentyneenä.






Kävelin Harperin ja Brandyn kanssa leirikeskuksen päärakennuksen edustalle muiden leiriläisten perässä. Tänään ilta-aktiviteettina oli vuorossa paintballia, mikä kuulosti mun mielestä aika jännittävältä. Isä oli joskus muutama vuosi sitten vienyt mut pelaamaan paintballia sen kanssa ja vaikka mä lähdinkin sieltä silloin itkien kotiin, oli muistikuvani lajista yllättävän positiiviset.


”Noniin, hiljaisuutta kiitos!”, kantautui leiriohjaaja Miken tomera ääni jostain kauempaa. Keskustelun sorina hiljeni äkisti.

”Tänään vuorossa on paintballia tässä pihamailla ja metsikössä. Teidät jaetaan kahteen joukkueeseen, merkatut ja ei-merkatut. Merkatuille sidotaan hihoihin tällaiset kangaspalat”, Mike selosti ja esitteli kädessään olevia vaaleansävyisiä kangasriepuja.


”Miten tollaset kuuluisi ees erottaa jossain metsikössä? Ihan varmana ammun vahingossa jotain joukkoekaveria selkään”, Brandy kuiskasi hiljaa. Kohautin hartioitani ja jatkoin ohjeistuksen kuuntelemista.


Meille jaettiin kasa lievästi hieltä haisevia suojavarusteita, mitkä me sitten puimme päällemme hieman vastahakoisesti. Ties milloin viimeksi ne paidatkin olivat käyneet pesulla. Vaatteista lähtevä tunkkainen haju muistutti ala-asteen liikuntatuntien joukkoeliivien tuoksua. Yök.



Mä pääsin Brandyn ja Harperin kanssa ei- merkattujen joukkueeseen ja kun meille oli ohjeistettu aseiden käyttö ja kuulasäiliön täyttäminen, me siirryimme aloituspaikoillemme.
Paintballin säännöt vaihtelevat tosi paljon, mutta me pelasimme versiota, missä pitää eliminoida kaikki vihollistiimin pelaajat osumalla niihin, ennen kun kaikki oman tiimin jäsenet on eliminoitu. Meidät ohjattiin mäntymetsän päätyyn ja kun jostain edestäpäin kuului vihellys, saimme aloittaa pelin.


Jakauduimme pienempiin pikkutiimeihin. Mun mukana kulki Harper ja sen perässä Brandy. En tiiä millä mielellä muut olivat pelaamassa, mutta mä olin pelissä ihan täysillä mukana. Pelialue oli aika laaja - meillä meni useampi minuutti, ennen kun me kuulimme ammuskelun ääniä. Näköyhteyttä ei äänen tulosuuntaan ollut, mutta pystyimme paikantamaan sen kuuluvan tiheämmän puuston takaa.


”Kiivetään tonne kalliolle ampumaan, saadaan hyvä etulyöntiasema korkealta”, Harper ehdotti hiljaa meidän kyykistellen vehreän puskan takana.

”Hyvä idea! Tossa rinteessä on sen verran pusikkoa, että kukaan ei välttämättä ees huomaa meitä sieltä”, kuiskasin ja viitoin tiimiäni liikkeelle oikealla kädelläni. Kapusimme tiheän pusikon läpi korkealle sammaleiselle kalliolle. Asetuimme makuuasentoon pysyäksemme mahdollisimman huomaamattomina. Brandy jäi hieman alemmas rinnettä pitämään vahtia, ettei meitä yllätettäisi selästä. Edessä aukeavalla metsäaukiolla oli kiihkeän näköiset taistelut meneillään. Vihollistiimi oli saanut meidän puolellamme olevat Sanin ja Timben saarrettua, ja kaksikko yritti epätoivoisesti pitää pintansa puunrunkojen takana suojautuen.


Phew! Phew!

”Ouch!”


Saniin osuttiin. Tyttö nousi seisomaan piilostaan käsi ylhäällä ja alkoi kävelemään päärakennuksen suuntaan. Ennen kun ehdin paikantamaan Sanin ampujaa, Harper oli jo vauhdissa tykittämässä Iselaa päin.


”Hah, sainpas”, Harper hymähti hiljaa osuessaan kohteeseensa. Alhaalla aukeallla männyn vieressä seisova Isela katseli ihmeissään ympärilleen mutta nosti kuitenkin kätensä ylös eliminoinnin merkiksi ja lähti lampsimaan Sanin perään. Meidän keskittyessä Iselaan, Timbe oli vihdoin piiritetty eikä sillä ollut mitään mahdollisuuksia selvitä hengissä.


Phew! Phew!


Panokset lähtivät vasemmalta puoleltani. Katsahdin Harperiin päin. Tytön naamalla oli ilkikurinen virne. Käänsin katseeni takaisin puun takana kökkivään Timbeen, joka oli vähintäänkin yhtä hämmentynyt, kuin vihollistiimin juuri eliminoituneet Ophelia ja Kelsey. Timbe käänsi katseensa kalliolle ja Harper vilkutti takaisin ylpeänä.


”Damn Harper, jätä vähän muillekin!” naurahdin.

”Mitä siel tapahtuu?” Brandy huikkasi rinteen alapäästä.

”Harper täällä esittelee vain todellista luonnettaan ja sniputtaa kaikki viholliset ykkösellä.”

”Äläs nyt, meni siitä muutama panos ohitse”, Harper nöyristeli meidän liittyessä takaisin Brandyn luokse.


Jatkoimme matkaa eteenpäin lähestyen pikkuhiljaa leirikeskuksen pihapiiriä. Sydän hakkasi niin jännityksestä, kuin ihan kuntoilustakin. Metsässä kömpiminen painavien varusteiden kanssa oli yllättävän rankkaa vaikkakin jännityksestä tullut adrenaliini auttoi jaksamisen kanssa.



Ketäköhän kaikkia oli vielä jäljellä?



Jalkani alla rasahti oksa, kun me hiivimme metsänreunalle. Kauempana pihapiirin oikealta puolelta pystyn erottamaan merkattujen tiimissä olevat Cooperin ja Mikaelin taistelemassa Priman ja Mayn kanssa. Skannaan aluetta mahdollisimman tarkasti mahdollisten vihollisten varalta. Harper viittoo eteenpäin: vanhan piharakennuksen luota saisi hyvin suojaa. Nyökkäsimme Brandyn kanssa Harperin ehdotukselle ja lähdimme juoksemaan kyyristyneenä rakennusta kohden. Metsänlaidan ja harmahtavan talon välillä oli parikymmentä metriä aukeaa, suojatonta aluetta.


Hiki valui otsaa pitkin ja suussa maistui rauta.

Pojat taisivat olla kiireisiä Priman ja Mayn ampumisessa, sillä pääsimme juoksemaan turvaan ilman—


Phew, phew, phew!


”Ai perkule!!” Brandy huusi pidellen olkapäätään.


Käänsin katseeni vasemmalle jarruttaen äkisti hiekalla, väistäen oikealta puoleltani lentävän panoksen. Nostin aseeni piipun ylös, tähtäsin ja vetäisin liipaisinta.


Phew, phew, phew, phew!


Osui ja upposi.


Puskassa istunut Jessica nosti kätensä ylös ja lähti lampsimaan kohti päärakennusta, nyrpistyneen näköinen Brandy kintereillään. Siirryimme Harperin kanssa talon seinän vierustaan vasten hengähtämään.


”Kaikki ok?” kysyin kaivaessani taskustani lisäkuulia aseeseeni. Harper henkäisi raskaasti ja pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan otsaltaan.

”Joo on. Toi kävi aika läheltä”, tyttö noteerasi. ”Tässä ois varmaan aika hyvä kämppimispaikka, saatais helppoja tappoja.”


”Samaa mieltä. Kato sä sitä vasenta reunaa, nii mä hoidan tän oikean”, nyökkäsin ja asettauduin asemiin. Vasta nyt, kun kunnolla pysähdyin ja annoin hengitykseni tasaantua, tajusin, kuinka kovaa mun sydän hakkasi. Sen pumppaus kaikui mun korvissa, enkä hetkeen kuullut mitään muuta. Naamalleni levinnyt puna lämmitti etenkin mun poskia ja ohimolla heiluva hiussuortuva kutitti mun ihoa. Mun katse ei pysynyt keskittyneenä eteenpäin, vaan se harhaili pihapiirin ja metsänrajan välillä.



Kuulin talon sivulta askeleita. Katsahdin nopeasti Harperiin päin – hän oli kuullut ne myös. Päätin ottaa riskin ja kurkistin kulman takaa äkisti, toiveena yllättää meitä lähestyvä vihollinen.  


Nähdessäni Mikaelin naaman painoin liipaisimen pohjaan ja tykitin.


Putputputputput!
Phew, phew!


Mun näkökenttää kohden lensi kuula, mikä räjähti mun aseen kuulasäiliöön. Mikael ei ollut niin onnekas, sillä useampi mun ampuma kuula lepäsi nyt levinneenä sen vihreässä maastocollarissaan. Siirryin takaisin suojaan ja hengähdin – mutta liian aikaisin.


Metsänrajasta hypähti esille Cooper, Kansas ja Robert, jotka armottomasti tykittivät mua ja Harperia takalistoon. Miten ne oli ehtinyt meidän taaksemme niin nopeasti??


”OUCH, riittää jo!” huusin, kun yksi ampujista ei millään malttanut lopettaa meidän tulitusta, nostetuista käsistä huolimatta. Ei tarvinnut kahdesti miettiä, kuka tuo ampuja oli. Robert lopetti ampumisen vasta kun Cooper ja Kansas painoivat pojan aseen piipun maahan. Miten ihmeessä ne kaksi oli saanut Robertin mukaan niitten juoniin?


Pilliä vihellettiin rakennusten takaa – merkattujen tiimi oli voittanut. Kävelimme Harperin kanssa lannistuneina takaisin päärakennuksen luo. Me päästiin niin pitkälle, voitto oli käytännössä meidän silmien edessä.

Seuraavalla kierroksella me näytettäisiin niille – ja mä niin kostaisin sille Robertille.

Leiriviikko oli käynnistynyt ja hiljalleen aloin itsekin päästä lomatunnelmaan. Ensimmäisenä iltana olin ollut niin väsynyt, etten ollut jaksanut juuri muuta kuin kömpiä suoraan nukkumaan enkä sen myötä ollut myöskään jaksanut miettiä sen kummemmin mökkijakojakaan. Nyt kuitenkin mulle oli alkanut hahmottua hieman paremmin, millaisia mun mökkikaverini olivat.

Vaikka olin aina ollut aamuvirkku, oli pakko myöntää, että aamuherätykset olivat leirillä tavanomaista vaikeampia. Meidän mökissä oli joku joka kuorsasi aika kovaa ja sitä rohinaa sai kuunnella yöt läpeensä. Aamupalalla ei paljoa naurattanut unihiekkoja silmistä pois hieroessa – onneksi kuitenkin leirillä oli paljon ohjelmaa, ja huonot yöunet unohtuivat kuitenkin verrattain nopeasti hauskan tekemisen ohessa.

Suurin murheenkryyni ei suinkaan ollut huonot yöunet saati Kansas, ehei. Itseasiassa aloin hiljalleen olla kiitollinen, että mulla oli Kansas ja Mikael jakamassa saman elämyksen nimeltä Robert, joka majoittui meidän mökissämme. Jo ensimmäisenä iltana saatiin maistiaisia siitä, millaista yhteiselo varsin... temperamenttisen Robertin kanssa olisi, kun poika raivostui kesken Scrabblen peluun. Robertia ei voinut kuvailla kauhean ystävälliseksi persoonaksi, eikä se selvästikään ollut tullut leirille luomaan uusia ihmissuhteita ainakaan mun näkökulmasta. Moni tuntui jo hieman karttelevan poikaa, osa arkuuttaan, osa siksi, että Robertin ilkeä käytös oli niin luotaantyöntävää.

Tiistain kiipeilyrata sai vatsan kurnimaan. Ennen lounasta piipahdin ulkohuussissa muiden jo mennessä edeltä hakemaan ruokaa. Onneksi mulla oli hyvä peruskunto, siitä oli ollut hyötyä kiipeilyssä, sillä se oli ollut yllättävän rankkaa. Hieroskelin olkapäätäni samalla, kun katseeni osui seinään, johon oli raaputettu jotakin. Huussissa oli hämärää ja jouduin nojaamaan hieman lähemmäs, jotta näkisin, mitä siinä oikein luki.

THE GOLDEN BEAR IS CURSED BY THE MAN WITH ONE EYE

Luin tekstin pari kertaa. Ulkohuussin seinälle jätetty mysteeriviesti sai salapoliisivainuni heräämään, ja mun mielessäni laukkasi kaikenlaisia ajatuksia, kun kiiruhdin päätalolle.

“Hei, Mikael”, sanoin, kun saavuin oman ateriani kanssa pöytään, jossa kaverit olivat ystävällisesti pitäneet mulle paikkaa. “Arvaa mitä mä löysin.”

Mikael nojautui vähän lähemmäs, ja mä silmäilin ympärilleni ennen kuin kerroin matalalla äänellä huussin tekstistä.

“The golden bear... Mitähän toi olevinaan tarkoittaa”, Mikael pohti ääneen. Kohautin olkiani.

“En tiedä, mutta meidän pitää ottaa siitä selvää!”



Sen paremmin mä kuin Mikaelkaan ei kuitenkaan saatu kultaisesta karhusta mitään uusia vihjeitä ennen seuraavaa päivää. Ohjaajat pitivät meidät kiireisinä ja päivä kului nopeasti ratsastuksen ja beach ballin merkeissä.

Musta oli hauskaa, että leirille oli sattunut myös Melodi, jonka olin tavannut keväällä Twin Falls Farmin kisoissa. Tyttö ja sen kaksoissisko näyttivät hämmentävän samalta, molemmilla oli musta, kiiltävä tukka ja silmät kuin kauriilla. Varsinkin Melodilla oli kaunis hymy - päivällisellä katsoin, miten se nauroi jutellessaan siskonsa ja Sanin kanssa. Se pyyhkäisi hiuksiaan korvan taakse ja nojasi hieman taaksepäin samalla kun Sani tönäisi sitä kevyesti olkapäähän. Mietin, mistähän he mahtoivat jutella.

“Maa kutsuu Cooperia”, kuului mun vierestäni ja hätkähdin. Mikael heilutti uuniperunaa haarukkansa päässä naamani edessä ja seurasin sitä hetken katseellani, ennen kuin siirsin katseeni Mikaeliin, jonka toinen kulma oli koholla. “Mites se mysteeriteksti? Vieläkö me tutkitaan, mitä se tarkoittaa?”

Räpyttelin silmiäni ja nyökkäsin.

“Umm, yeah”, sanoin ja virnistin pienesti. “Totta kai me tutkitaan.”

“Miten?” Mikael kysyi. “Tai onko sulla ideaa, mistä aloittaa?”

Niin. Toden totta, mulla ei ollut aavistustakaan. Puraisin palan uuniperunastani ja mietin hetken.

“Ehkä meidän pitäisi pitää silmät auki. Raportoidaan heti, jos jompikumpi huomaa jotakin mielenkiintoista. Ja yritetään laatia jotain suunnitelmaa.”

Mikael nyökkäsi ja alkoi taas syömään. Mä vilkaisin taas Melodin pöytään ja uppouduin ajatuksiini.



Illan hämärtyessä valuimme porukalla kohti nuotiopaikkaa. Liekit tanssahtelivat ympäröivien puiden rungoilla ja ihmisten kasvoilla, kun porukka kerääntyi nuotion ympärille ja istuutui alas. Mä istuin Mikaelin ja Kansasin kanssa kolmistaan sivummalle ja katsoin vastapäätä istuviin Yumiin, Harperiin ja Brandyyn. Yumin ja Kansasin välit olivat jotenkin oudot. Ennen ne olivat viihtyneet hyvin kimpassa, mutta nyt ne tuskin katsoivat toisiaan. Tavoitin Harperin katseen ja virnistin tytölle. Se hymyili takaisin mutta kääntyi pian poispäin, ja mä vein katseeni liekkeihin.

“Mitäs jos kerrottais kummitustarinoita?” mä ehdotin sitten, kun smoreseja oli paisteltu ja ihmiset söivät kukin tahoillaan. “Eiks ne vähän niinku kuulu nuotioiltamiin?”

Porukka kierrätti katseita toisissaan. Hetken aikaa oli hiljaista, ennen kuin Yumi laski puoliksi syötyä smoresiaan alemmas ja selvitti hennosti kurkkuaan.

“Mulla ois yks”, se sanoi, ja kaikkien katseet nauliutuivat Yumiin. Sen ilme oli liekkien valossa vakava, ja sen katse muuttui hieman utuiseksi - ikään kuin se olisi uponnut muistoihin.

“Silloin kun asuin vielä Iso-Britanniassa, meidän kodin lähellä oli eräs vanha kartano.”

Kaikki olivat hiljentyneet kuuntelemaan. Ilmapiiri nuotiolla vaihtui nopeasti jännittyneeksi - pimeä ilta, rätisevät liekit ja Yumin vakava äänensävy loivat aavemaisen tunnelman.

“Kerrotaan, että aikanaan kartanoa asutti eräs vanha ja rikas suku. Valitettavasti kartanon omistaja sai vain kaksi lasta – poikia molemmat ja lapsettomia. Suku oli sammumassa, ja lopulta omistaja menehtyi sairauden uuvuttamana.”

“Molemmat pojat olivat tahoillaan hyvin ylpeitä ja luonteeltaan temperamenttisia. Pojista vanhempi oli tunnettu myös tuhlailevasta elämäntyylistään, johon kuului kalliita juomia, uhkapelejä ja väkivaltaisuuksia. Nuorempi oli sentään hieman rauhallisempi – mutta huhujen mukaan ei hänkään aina ollut kaidalla tiellä pysytellyt. Kartanon omistaja olikin siis vaikean paikan edessä, mutta luonnollisesti päätyi lopulta testamenttaamaan kartanon nuoremman poikansa haltuun.”

“Kuultuaan, että nuorempi veli oli perinyt kalliin ja arvokkaan kartanon, vanhempi veli hurjistui. Omasta mielestään hän oli vanhempana veljenä oikeutettu kartanon perijäksi. Siispä eräänä yönä, kun nuorempi veli oli nukkumassa, vanhempi veli murtautui kartanoon, hiipi veljensä vuoteelle ja viilsi veljensä kurkun auki.”

“Hän ei jäänyt teostaan kiinni, ja kartanon omistajuus siirtyi hänelle. Kartanossa alkoi kuitenkin tapahtua outoja. Valot vilkkuivat, ovet aukesivat ja sulkeutuivat ilman, että kukaan koski niihin. Öisin käytävillä kuului tukahtunutta huutoa ja kurlaamista... Ihan kuin joku olisi ollut tukehtumassa omaan vereensä. Vanhempi veli asui kartanossa puoli vuotta, kunnes tapahtumat ja äänet ajoivat hänet hulluksi - hän päätti elämänsä hyppäämällä kartanon parvekkeelta. Hän jätti jälkeensä itsemurhakirjeen, jossa kertoi kartanon oudoista tapahtumista ja siitä, mitä oli veljelleen tehnyt.”

“Kartano pakkohuutokaupattiin. Sen uudet omistajat eivät kuitenkaan viihtyneet kauaa – he kertoivat oudoista ilmiöistä, jotka eivät jättäneet heitä rauhaan. Kartano myytiin jälleen, mutta kukaan uusista omistajista ei asunut siellä kauaa. Lopulta koko paikka jäi tyhjilleen, ja rapistuu edelleen hylättynä. Kerrotaan, että edelleen öisin siellä voi kuulla nuoremman veljen vaikerrusta, ja keskiyöllä voi nähdä hahmon heittäytyvän parvekkeen kaiteen yli alas.”

Yumi päätti kertomuksensa ja kaikki olivat hiljaa. Hetkeen ei kuulunut muita kuin tuulen kahinaa ympäröivissä pensaissa ja palavien halkojen vaimea rätinä.

“Aika pelottavaa”, Harper sanoi ääni värähtäen. Moni nyökytteli myöntyvästi.

“Mutta sehän oli vain pelkkä tarina... Eikö ollutkin?” Sani kysyi. Yumi vilkaisi tyttöön ja hymyili pienesti.

“Joo... Pelkkä tarina.”



Iltapalalla vatsa tuntui jo niin täydeltä, että otin vain leivän ja mehua. Istuimme päätalon ruokasalissa ja monia jo haukotutti pitkän päivän jäljiltä. Kansas istui mua vastapäätä ja pohdiskeli ääneen huomisen ohjelmaa, johon kuului zip lining –rata ja uimista. Mä kuuntelin puolella korvalla, samalla kun mun huomioni kiinnittyi Kansasin selän takana näkyvään tauluun.

Taulu oli maalattu muotokuva, jossa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, mutta eräs yksityiskohta kiinnitti mun huomioni. Mies, joka tauluun oli kuvattuna, piteli kämmenellään kultaista karhupatsasta.

“Mike, kuka tuo on tuossa taulussa?” kysyin, ja leiriohjaaja kohotti päätään ja katsahti tauluun, joka roikkui seinällä.

“Ai, tuo. Se on tämän paikan muinainen omistaja, Wilbur Shinfield.”

Katsoin Mikeä, joka raapi otsaansa.

“Mikä sillä on kädessä?”

Ohjaaja hymyili pienesti.

“Ah, se juontaa juurensa vanhaan tarinaan, jonka mukaan Shinfieldin kultainen karhu ja muita rikkauksia, joita hän sai haltuunsa kultaryntäyksen aikaan, on haudattu metsän siimekseen. Vanha legenda, jota on kerrottu jo vuosikymmenet.”

Mike jatkoi syömistään ja mä vilkaisin Mikaeliin, joka katsoi mua ja ajatteli varmasti samaa kuin minä.

Ehkä se oli äskeiset kummitustarinat, mutta kylmät väreet kulkivat mun selkäpiitäni pitkin.

Kultainen karhu oli löytynyt.

---

Hiljaisuuden koittaessa kaikki oli valmista. Iltapalan jälkeen olimme pitäneet Mikaelin kanssa pikapalaverin, jonka jälkeen Mikael oli harhauttanut ohjaajia (“tallilta kuului meteliä, pitäisikö mennä katsomaan että hevoset on ok?”) ja sillä välin mä olin murtautunut varastoon ja kähveltänyt sieltä taskulamppuja.

Me odotettiin rauhassa, että kaikki alkoivat nukkumaan. Tai lähes kaikki – sanomatta meille mitään Kansas livahti ulos, kun Robertin ja Timben suunnilta alkoi kuulua tasaista kuorsausta. Mä painoin puhelimen näytön auki – kello näytti olevan 11:35pm. Mä käänsin näytön kohti Mikaelia, jonka silmät kiiluivat puhelimen valossa.

“Minne se meni?” muodostin äänettömästi huulillani. Mikael kohautti olkiaan, selkeästi yhtä ymmällään kuin minäkin.

Meillä ei kuitenkaan ollut nyt aikaa jäädä miettimään Kansasin yöretkiä. Vähän sen lähdön jälkeen liu’uin alas yläpediltäni niin hiljaa kuin suinkin kykenin, ja aloin vetämään vaatteita päälleni. Mikaelkin oli noussut – se puki paitaa ylleen ja vilkuili välillä Timben ja Robertin suuntaan.

Mökin portailla viileä, kostea yöilma tervehti meitä, kun hiivimme ulos ja suljimme oven perässämme. Vilkuilin ympärilleni, mutten nähnyt merkkiäkään Kansasista. Viittoilin Mikaelia seuraamaan ja suuntasin sivummalle, mökkien taakse suojaan.

“Mihin me mennään? Tai mistä aloitetaan”, Mikael kuiski, kun pysähdyimme ja laskin selässäni olevan repun maahan. Olin pukenut harmaan hupparin päälleni ja vedin vetoketjua hieman ylemmäs, samalla kun asettelin hupun päähäni.

“En tiedä”, sanoin ja hieraisin leukaani. “Ehkä sieltä kiipeilyradan kallioiden luota? Siellähän lähti polkuja syvemmälle metsään.”

Mikael nyökytteli ja katsoi, kun kaivoin repusta molemmille taskulamput, ja otti omansa vastaan. Se peitti lampun kädellään, klikkasi sen päälle ja taas sammuksiin varmistuttuaan sen toimivuudesta.

“Minnehän Kansas lähti? Se ei sanonut mitään”, Mikael pohti. Se nojasi mökin seinustaan ja näytti ehkä hieman harmistuneelta. Mä kohautin olkiani ja suljin repun vetoketjun.

“Ehkä se lähti pöllimään ruokaa. En mä tiedä”, tokaisin ja suoristauduin. “Mennään.”



Me puikkelehdittiin mökkien välistä eteenpän ja varottiin pitämästä liian kovaa meteliä. Tunsin jo jännityksen hiipivän takaraivoon ja adrenaliinin virtaavan suonissa – oltiinhan me luvattomilla teillä. Hämärässä oli hankala hahmottaa ja koordinoida – yritin väistellä hiekalla olevia käpyjä ja juurakoita parhaan kykyni mukaan, jotten lentäisi rähmälleni.

Olin juuri kääntymässä kuiskaamaan Mikaelille, että voitaisiin oikaista nuotiopaikan lävitse, kun silmäni osuivat hämärässä johonkin päätalon kulmalla. Jähmetyin aloilleni niin äkkiä, että Mikael melkein törmäsi muhun – sekunnin sadasosan verran mun vereni tuntui jähmettyvän pysähdyksiin, kun ehdin pelätä meidän jääneen heti verekseltään kiinni. Tuttu ääni kuitenkin kuului ilman läpi, ehkä turhankin kovaa.

“Cooper, mitä hittoa te täällä teette keskellä yötä?”

Mikaelkin oli pysähtynyt jäykkänä aloilleen ja näin sen hartioiden rentoutuvan, kun se tunnisti Kansasin äänen. Poika lähestyi meitä ripeästi ja mä vein sormen huulieni eteen.

“Shhh, hiljempaa!” kuiskuttelin ja huomasin varjon seuraavan Kansasin perässä - se paljastui nopeasti Yumiksi, joka otti pojan kiinni ja vilkuili uteliaana mun ja Mikaelin suuntaan.

“Mitä sä itse – tai te – teette?” mä kysyin epäluuloisena. Kansas virnisti pienesti ja katsoi sitten Yumiin oudon nöyrän näköisesti.

“Oltiin kuutamokävelyllä”, se sanoi suupielestään ja Yumi hymyili sille takaisin. Ihme kaksikko. Mieli olisi tehnyt kysyä niiden selkeästi uudesta inside-läpästä, mutta koska me toden totta oltiin pihalla keskellä yötä omin lupinemme, oli parempi jättää turhat höpöttelyt sikseen.

“Mutta mitä te teette täällä? Olin kuuntelevinani, että te jo kuorsasitte kuin pienet enkelivauvat.”

“Joo, just, se rohina ei kyllä lähde meistä”, mä sanoin ja pyöräytin silmiäni. Mikael roikotti taskulamppua kädessään ja alkoi näyttää hieman hermostuneelta.

“Hei, kaverit, pitäiskö meidän nyt mennä ainakin sivummalle?” se kysyi. Nyökkäsin pienesti.

“Joo, parempi niin, en ihmettelisi vaikka ohjaajat ois jo heränneet Kansasin kailotukseen --”

“What’s up, guys!”

Jokainen meistä neljästä hätkähti niin, että lähes hyppäsimme ilmaan, kun pirteä, kovaääninen kuiskaus lävisti ilman ja käsi läimähti Mikaelin olkapäälle. Pyörähdin salamana vain nähdäkseni Brandyn virnistelevän meille.

“Brandy, for fuck’s sake”, ähisin ja vilkuilin nopeasti ympärillemme, samalla kasvanutta joukkiota sivummalle paimentaen. “Mitä sä teet ylhäällä? Mennään sivuun --”

“Mitä te itse täällä teette? Miksi Mikaelilla on taskulamppu? Ootteko lähdössä johonkin?”

Brandy kyseli niin vilpittömän iloiseen sävyyn ja niin äänekkäästi, että meistä jokainen refleksinomaisesti suhisi sitä olemaan hiljempaa, ennen kuin luikimme sivummalle.

“Älä herranjumala huuda”, Mikael parahti, kun kiirehdimme pois hietikolta. “Herätät kaikki!”

“No, tekin herätitte mut”, Brandy sanoi ja kohautti olkapäitään, ei järin anteeksipyytäväisen näköisenä. Vilkaisin sen toisella puolella kävelevää Mikaelia – great, nyt meitä oli jo viisi jalkeilla, ja kiinnijäämisen riski sen kun kasvoi. Mikael pudisti mulle lähes huomaamattomasti päätään. Mitähän tästä tulisi.

“Voitteko jo kertoa, mikä juttu tää on”, Brandy kysyi, kun olimme ohittamassa viimeistä mökkiä.

“Ihan kohta, kunhan nyt olet hiljaa.”

“Hei kaverit, mihin te menette?”

Jo toistamiseen pysähdyin niin äkkiä, että takana tulevat olivat törmätä päistikkaa mun selkääni vasten. Viimeisen mökin portailla, huppu päässä ja silmiään hieroen seisoi Harper, joka näytti perin juurin hämmentyneeltä.

“Jesus Christ”, parahdin jo lähes tulkoon epätoivoisesti. Harper hipsi höyhenenkevyin askelin portaiden alapäähän ja suuntasi meidän luoksemme. Katsoin vuoronperään kaikkia – ensin Mikaelia, sitten Kansasia ja Yumia ja lopuksi Brandya, joka nyt ojensi kättään Harperille ja johon tyttö tarttui.

“Ette oo tosissanne”, nurisin ja viitoin sitten koko joukkiota seuraamaan. “Tulkaa nyt tänne, ennen kuin herätätte koko leirin. Me kerrotaan Mikaelin kanssa, mihin me ollaan menossa.”



Nuotiopaikka oli jo aikoja sitten sammunut ja kylmät, mustat hiilet kimmelsivät kuunvalossa. Keräännyimme joukolla samalle paikalle, jossa olimme aiemmin illalla istuneet ja paistaneet smoreseja – nyt tunnelma oli erilainen, jännittyneempi ja hämmentynyt.

Mä ja Mikael selitettiin alusta saakka, mitä olimme saaneet selville. Kerroin ulkohuussin seinällä olevasta viestistä ja nopeimmat saivat nopeasti homman jujusta kiinni – ainakin ne, jotka olivat iltapalalla kuunnelleet mun ja Miken keskustelun Wilbur Shinfieldistä.

“Te siis oikeesti ootte etsimässä sitä kultaista karhua?” Yumi kysyi silmät pyöreinä. Mä nyökkäsin.

“Siispä me lähdetään nyt. Tässä on mennyt jo ihan sairaan paljon aikaa, ja me ei haluta jäädä ohjaajille kiinni.”

Vilkaisin Mikaeliin ja nyökkäsin ja olin jo kääntymässä ympäri, kun Brandy harppoi mun eteen.

“Hei, mäkin haluan mukaan!”

Kansas naurahti pienesti.

“Ja mä! Ei tällaista seikkailua voi jättää väliin.”

“Kyllä yksi karhujahti pitää saada kerran kesässä”, Yumi komppasi, ja myös Harper astui lähemmäs. Mä katsoin jokaista ja huokaisin.

“Fine. Mutta kukaan ei sitten ala jänistämään. Tai hanki meitä ongelmiin.”

“Yes, mom”, Kansas sanahti hyväntuulisesti ja otti jo askeleita eteenpäin. “No, eiköhän mennä!”

Ei auttanut kuin seurata. Minä ja Mikael napsautettiin taskulamput päälle, ja niin meidän yhtäkkiä kuuden hengen seurueeksi kasvanut salapoliisijoukkiomme lähti matkaan.



Metsä oli hiljainen. Jossain vaiheessa kuulimme kauempaa pöllön huhuilua ja yhden kerran saimme nauttia varsinaisista luontoäänistä, kun Kansas astui sammalten seassa olevaan vetiseen kuoppaan ja kirosi värikkäin sanamuodoin, mutta muutoin kaikkialla vallitsi lähestulkoon aavemainen hiljaisuus. Olin kähveltänyt varmuuden vuoksi pari taskulamppua varalle – nyt ne olivat Brandyn ja Yumin hallussa. Jokainen meistä osoitteli tahoillaan kaikkia potentiaalisia aarteen kätköpaikkoja, mutta emme löytäneet mitään mielenkiintoista.

“Siis, mä veikkaan että tämä ryteikkö on hieman isompi kuin puolen hehtaarin metsä”, Kansas sanoi, vaimean litinän yhä tahdittaessa sen jokaista askelta. “Täähän on ihan kuin etsisi neulaa heinäsuovasta.”

“Itsepähän tahdoit mukaan”, huomautin ja valaisin taskulampullani isoa kivenlohkaretta.

“Ajatelkaa, jos me oikeasti löydetään se aarre”, Harper henkäisi. “Sehän on varmaan mittaamattoman arvokas.”

“Mitä me tehtäisiin sillä?” Yumi pohti. Se pysytteli visusti Mikaelin vanavedessä - poika liikkui metsässä niin tottuneesti, että olisi voinut luulla tämän olevan sille tuttua maastoa.

“Myydään?” Brandy ehdotti. “Me saataisiin niin paljon rahaa, että voitaisiin ostaa vaikka Twin Falls Farm. Tai tämä leirimesta!”

“Joo, ois tosi kiva omistaa just tämä leirintäalue”, sanoin sarkastisesti. “Voitais vaikka muuttaa tänne jokainen omaan mökkiin. Robert vois muuttaa sun kanssa samaan.”

“Ää, no ei todellakaan!” Brandy sanoi ja kaikki nauroivat. Nauru kuitenkin vaimeni nopeasti. Pimeässä metsässä kuumottava tunnelma pysyi jatkuvasti läsnä.

Harper oli kirinyt mun taakseni ja näpersi hupparinsa hihoja seuratessaan mun perässä loivaa mäkeä alaspäin. Käännyin osoittamaan sen jalkoja taskulampulla, jotta se näkisi kävellä, sillä maasto alkoi muuttua risukkoisemmaksi.

“Pitäiskö meidän kohta kääntyä takaisin?” Yumi kysyi taaempaa. Mä olin päässyt mäen alas ja ylitin kaatuneen puunrungon, ennen kuin seisahduin ja käännyin ympäri. Ojensin Harperille kättä ja autoin sen kelorungon ylitse ja katsoin sitten rinteeseen, jota pitkin Mikael ja Kansas laskeutuivat.

“Ei nyt vielä”, Brandy vastasi, ennen kuin ehdin itse sanoa mitään. Harper tarttui kevyesti mun hupparini hihaan. Vilkaisin sen kättä ja vein katseeni tytön kasvoille. Harper puri huultaan.

“Katso”, se kuiskasi.

Mä käännyin ja osoitin taskulampun valokeilan Harperin osoittamaan suuntaan. Kansas ja Mikael, jotka olivat nyt nekin jo alhaalla, pysähtyivät ja Mikaelkin suuntasi oman valonsa samaan kohtaan. Kaikki olivat hiljaa - myös Yumi ja Brandy, jotka olivat pysähtyneet rinteen puoliväliin.

“Se on... Ovi”, Mikael sanoi.

“Miksi keskellä metsää on ovi?” Kansas kysyi, ja mä otin pari askelta lähemmäs, näkyä tarkastellen.

“Se näyttää hylätyltä... Mihinhän se johtaa?” Harper mietti. Mä siristin silmiäni.

“En tiedä”, vastasin. “Mutta siitä pitää ottaa selvää.”

---

Koko seurue oli jähmettynyt aloilleen mystisen oven eteen. Ympäröivä hiljaisuus tuntui suorastaan painostavalta, kunnes Kansas viimein keskeytti sen.

“Ollaanko me nyt varmoja, että me halutaan mennä tuonne?”

Taskulamppujen valokeila valaisi ovea hämärässä, mutta sisälle ei nähnyt kovin pitkälle. Yumi vaihteli painoa jalalta toiselle ja jopa Brandy oli vaiti, vaikka tyttö oli vielä hetki sitten papattanut iloiseen sävyyn.

“Se näyttää hylätyltä”, Harper sanoi hiljaa.

“Ollaanko me varmoja, että me ei haluta tietää, mitä siellä on?” heitin vastakysymyksen Kansasille. Vilkaisin pipopäähän ja pyyhkäisin otsaani hihalla. “Mieti nyt, jos aarre on siellä. Me kaduttaisiin loppuikä, jos me ei nyt mentäis.”

Kukaan ei sanonut enää mitään. Lopulta päädyin tulkitsemaan hiljaisuuden myöntymisen merkiksi ja otin askeleen kohti ovea.

Heinikko oli kasvanut jo pitkäksi raollaan olevan oven edessä, ja jouduin käyttämään kunnolla voimaa, että raskas metalliovi avautui paremmin. Oven takana oli jonkinlainen eteinen, jonka lattialla ei ollut muuta kuin pölyä, kuivia lehtiä ja muutama haalistunut muovinpala. Eteishuonetta vastapäätä oli toinen, suljettu ovi. Kuljetin taskulampun valokeilaa ympäri huonetta ja perässä seurannut Mikael teki samoin. Pian koko joukko oli ahtautunut pieneen tilaan, jossa haisi kostealta ja ummehtuneelta.

“Onkohan tuo ovi auki?” Brandy kuiskasi. Jostakin syystä kaikki yrittivät nyt olla mahdollisimman hiljaa, ikään kuin peläten että joku kuulisi meidät täältä.

Mikael tarttui pölyiseen ovenkahvaan ja nykäisi. Ovi ei auennut, mutta liikkui muutamia millejä. Poika ojensi taskulamppunsa lähimpänä seisovalle Harperille, joka osoitti sillä kahvaan, johon Mikael tarttui nyt kaksin käsin ja vetäisi voimiensa takaa. Ovi päästi valittavan naukaisun ja avautui sitten klonksahtaen, ja sisältä levisi vieläkin tunkkaisempi haju. Ihmiset yskähtelivät ja hetken aikaa edes taskulampun valossa ei tahtonut nähdä mitään, sillä ovi pölläytti auetessaan melkoisen määrän pölyä ilmaan.

Kun pöly oli laskeutunut, kurkistimme sisään. Oven takana oli alaspäin viettävä betoniportaikko, joka näkyi jatkuvan pitkälle alaspäin. Valaisin portaikon seiniä ja siristin silmiäni.

“Katsokaa - johtoja! Tuleekohan tänne sähköä?”

Pyörittelin taskulamppua pitkin seinustaa ja löysin etsimäni. Hämähäkinseittien peittämä katkaisin oli ovenpielessä, ja uteliaisuuttani napsautin sitä.

Kaikkien yllätykseksi ikivanhat polttimot heräsivät henkiin. Kelmeä, väreilevä valaistus levisi portaikkoon, tehden tiestä juuri ja juuri niin näkyvän, että pystyimme liikkumaan ilman taskulamppuja. Vilkaisin muihin ja kaikkien kasvoilla oli äimistynyt ilme.

“Onkohan meidän viisasta mennä tuonne alas?” Yumi mietti. Tyttö kieputteli tummia hiuksia sormiensa lomassa ja näytti hieman empivältä.

“Höh, ei me nyt turhaan tänne asti tultu”, tokaisin ja lähdin lampsimaan portaikkoa alaspäin.

Askeleet olivat yllättävän jyrkät. Otin tukea kylmästä seinästä, kun laskeuduin alas, kunnes olin jälleen tasaisella käytävällä. Osa polttimoista oli palanut, mutta pystyin silti sanomaan, että käytävä oli pitkä ja katto yllättävän korkea ottaen huomioon, että olimme melko syvällä maan alla.

Kengät rahisivat vasten hiekkaa ja muuta moskaa, kun yksitellen porukka laskeutui portaat alas käytävälle. Olin itse kävellyt jo hieman eteenpäin, ja näin, että käytävällä oli useita ovia, osa lukittuina, osa avonaisina.

“Mikä helvetin kellari tää oikein on?” Kansas sanoi. Mikael oli kumartunut tutkimaan puisia, pölyn kuorruttamia puulaatikoita, joissa oli kauan sitten tyhjennettyjä lasipulloja. Kuikuilin sisään ensimmäiseen huoneeseen, joka näytti olevan lattiasta kattoon laatikoiden peittämä.

“Tää on ihan kuin jostain kauhuelokuvasta”, Brandy sanoi. Tyttö katsoi inhoten katosta roikkuvia lukinseittejä, jotka heiluivat aavemaisesti ilmavirran mukana.

“Katsotaan vähän ympärillemme. Ehkä aarre on täällä jossakin!”

Kävelimme käytävän halki ja pysähdyimme välillä kurkistelemaan sisään huoneisiin, joista osa ammotti tyhjyyttään, osa taas oli ahdettu niin täyteen, ettemme nähneet suuaukkoa pidemmälle.

Kulkiessamme pidemmälle epämukava olo alkoi hiipiä munkin ylleni. Paikka oli outo ja kummallinen – vaikka yritimme, emme keksineet mitään järkevää käyttötarkoitusta kellarille. Jonkinlainen varasto se oli selkeästi, mutta tavarat olivat liian outoja ollakseen normaalin arkipäivän esineiden säilytyspaikka. Kun Yumi kiskaisi erään huoneen perällä olevan suuren kankaan alas ja alta paljastui nuhjuisia, vänkyröitä mallinukkeja, kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä.

“Mä en halua enää olla täällä”, Kansas sanoi inhoa tihkuvalla äänellä, kun tuijotimme karmivia mannekiineja, jotka retkottivat kylki kyljessä kivisen huoneen perällä. “Tää on ihan liian Silent Hill –kamaa.”

“Joo”, Brandy myötäili. “Eikä täällä pysty kunnolla hengittämään. Tää haju ja pöly on kamalaa.”

Peruutin ulos huoneesta ja katsoin käytävän päähän. Olimme lähes viimeisillä ovilla, ja käytävä loppui johonkin suurempaan, hämärään tilaan.

“Katsotaan vielä mitä tuolla päässä on ja lähdetään sitten, okei?” ehdotin. Porukka ei näyttänyt järin innostuneelta mutta myöntyi kuitenkin seuraamaan, Mikaelin vetäessä mannekiinihuoneen oven kuin varmuuden vuoksi kiinni takanaan.

Käytävä oli juuri niin leveä, että mahduimme kaikki seisomaan vierekkäin katsoessamme sisään viimeiseen huoneeseen – tai kammioon, miksi sitä halusikaan nimittää. Paikka näytti melkein kuin verstaalta, joskin sekaiselta ja ajat sitten hylätyltä. Puisia pöytiä ja tuoleja oli siellä täällä, samoin kuin laatikoita ja muuta sälää, joita oli hämärässä vaikea hahmottaa.

Harper kumartui poimimaan maasta kellastuneita papereita ja mä puikkelehdin tavaroiden halki peremmälle, kurkkien välillä avonaisiin laatikoihin, joiden sisällä vaikutti olevan mahdollisesti jotakin työkaluja ja kankaita.

“Täällä on jotain piirustuksia”, Harper sanoi ja Yumi kumartui tytön puoleen tarkastellakseen Harperin käsissä olevia papereita. Kellarin kosteus oli tuhonnut osan ja levittänyt niille painettua mustetta, mutta osasta oli selvästi erotettavissa ihmisen muotoisia hahmoja.

“Karmivia”, Yumi tokaisi. Sivummalla Kansas kompastui johonkin ja törmäsi päin hyllyä, josta putoili maahan jotakin painavaa. Säpsähdimme kaikki äkillistä ääntä ja kuulin tyttöjen henkäisevän.

“Kansas, you ok?” Mikael huhuili. Käytävän valaistus ei riittänyt valaisemaan huoneen takaosaa, jossa pipopää oli, ja osoittelimme sinne taskulampulla. Lattianrajassa näkyi osa kissankorvaa ja Kansasin ylös nostettu peukalo.

“Yeah, I think so”, poika yski ja nousi ylös. “Nielin niin paljon pölyä, että jos tästä ei saa keuhkokuumetta, niin ei sitten mistään.”

Katsoin Kansasin ohitse seinälle ja nielaisin. Hylly, johon poika oli törmännyt, oli täynnä ruostuneita sahoja, pihtejä ja ketjuja. Takana oleva taso oli lian ja saastan peittämä, mutta tummentumat sen pinnalla ja takana olevassa seinässä näytti pelottavan paljon ikivanhalta, kuivuneelta vereltä.

“Kansas”, sanoin ja yritin pitää ääneni vakaana. “Katso taaksesi.”

Kansas kääntyi. Myös lähemmäs tulleet tytöt ja sivummalla oleva Mikael tuijottivat nyt suoraan kohti uhkaavan näköistä tasoa, josta tuli aivan mieleen...

“Teurastamo”, Kansas henkäisi. “Siis mikä helvetin teurastamo tämä on?? Ootko sä johdattanut meidät johonkin Saw-elokuvaan? Kohta Jigsaw pyöräilee tuolta kulman takaa ja se on menoa sitten --” Kansas jatkoi ja kääntyi katsomaan mua, mutta jähmettyi sitten aloilleen, kaiken värin paetessa pojan kasvoilta.

Käännyin katsomaan huoneen toiselle laidalle, ja hetkeksi kaikki veri jähmettyi suonissa, kun taskulampun valokeila osui leveähartiaiseen hahmoon, joka seisoi aivan liikkumatta paikallaan. Kukaan meistä ei ollut kuullut, kun hahmo oli hiipinyt meidän taaksemme, oli kuin se olisi ilmaantunut sinne tyhjästä. Ehdin nähdä rujot, vääristyneet kasvot ja toisen silmän peittävän, mustan silmälapun, kun adrenaliini ja kauhu iskivät koko kehon lävitse sähköiskun lailla.

“SHIT, SHIT, SHIT”, huusin ja työnsin kaksin käsin vauhtia lähimpänä seisovaan Harperiin, joka oli jähmettynyt aloilleen kauhusta.

“Go, go, GO!”

Joka ikiseen tuli samantien vauhtia. Tyttöjen kirkaisut sekoittuivat epämääräiseen kiroamiseen ja pakenemisen ääniin, kun rynnimme yhtenä pillastuneena joukkiona käytävälle ja portaisiin. Kompastelin jyrkissä askelmissa mutten antanut vauhdin hiipua, vaan otin käsillä vastaan minkä pystyin. Oli päästävä ulos ja nopeasti!

Kun olin ylhäällä ja kellarin ovesta tulviva raikas ulkoilma tulvi vastaan vedin keuhkot täyteen ja jatkoin juoksua. Tartuin Harperia ranteesta ja kiskoin sitä mukanani kuin hullu – takana Brandy huohotti melkein hysteerisen kuuloisena ja näin Kansasin parkouraavan uskomattomin liikkein kaatuneen puunrungon ylitse pakoon.

“Äkkiä, äkkiä”, Yumi vikisi takanamme. Tuntui, kuin olisimme juosseet ikuisuuden, ennen kuin uskalsimme hidastaa ja lopulta pysähtyä vetämään henkeä ja keräämään itseämme.

Päästin irti Harperin ranteesta ja kumarruin ottamaan tukea polvista, samalla haukkoen henkeä kuin kala kuivalla maalla. Mikael nojasi puunrunkoon ja ryki kurkkuaan ja Yumi oli haudannut kasvot käsiinsä.

“Mikä HELVETTI se oli”, Kansas kysyi.

Kellään ei ollut antaa siihen vastausta.

---

Yöllinen seikkailumme oli venynyt oletettua pidemmäksi. Olimme palanneet mökkeihimme vasta myöhään yöllä eikä senkään jälkeen juuri kukaan ollut saanut unen päästä kiinni. Mystinen kellari ja siellä kohtaamamme karmiva henkilö pyörivät jokaisen mielessä ja valvotti meitä aamun tunneille asti.

Aamupalapöydässä saimme kaikki osaksemme epäileviä katseita leiriohjaajilta. Haukottelevat, silminnähden väsyneet leiriläiset nuokkuivat pöydissään ja hieroivat unihiekkoja silmissään, mutta sen enempää ohjaajat eivät kyselleet, vaan johdattivat meidät pian aamiaisen jälkeen päivän aktiviteetteihin.

Ehkä vähäiset yöunet ja niistä johtuva uupumus edesauttoivat sitä, että mulla ja Kansasilla katkesi kamelinselkä huomattavan nopeasti Robertin kanssa. Poika loisti poissaolollaan, kun meidän piti siistiä mökkimme, ja tästä suivaantuneena heitimme yksissä tuumin pojan levällään olevat, haisevat leiriherkut menemään.

Ohjelmassa oli uintia, eikä se lukeutunut mun lempiaktiviteetteihin. Katselin, kun Yumi ja Brandy intoilivat uimapatjoista ja livahdin puiden katveeseen istumaan. Mä en ollut koskaan ollut kovin kaksinen uimari. Joskus 10-vuotiaana olin erään kerran tipahtanut joenpenkalta jokeen – sateiden jälkeen pehmeä maa oli antanut periksi ja vyörähtänyt kovaan virtaan vetäen mut mukanaan. Muistin edelleen sen tunteen, kun vesi oli ympäröinyt mua joka puolelta enkä ollut päässyt pinnan yläpuolelle vetämään henkeä - pyörteet olivat imemeet mua syvemmälle ja kuljettaneet kauemmas rannasta kuin ajopuuta. Lopulta isä oli nostanut mut pintaan, juuri ennen kuin olin ollut vetää keuhkot täyteen kuohuvaa vettä.

Ajatukset harhailivat takaisin yön tapahtumiin. Emme olleet uskaltaneet puhua keskenämme enää yön jälkeen - pelkäsimme, että joku kuulisi jotakin ja kantelisi ohjaajille. Mutta mitä jos kellarin hahmo oli mystisen viestin yksisilmäinen mies? Mitä jos hän oli langettanut yllemme kirouksen?

Havahduin siihen, kun ruohikko kahisi jonkun astellessa viereeni. Kohotin katseeni tulijaan, jonka tummat kauriinsilmät olivat nauliutuneet kysyvinä muhun. Tunsin kasvoissa lehahduksen, kun tyttö nyökkäsi pienesti maahan viereeni ja siirryin aavistuksen tehden tilaa, jonka jälkeen se istahti alas ja siirsi sormillaan tummia hiussuortuvia korvansa taakse.

“Moi”, Melodi sanahti. Sen ääni kuulosti heleältä ja huolettomalta, mutta siitä oli juuri ja juuri erotettavissa hieman jännittynyt värähdys. Se loi kasvoilleen sievän hymyn ja purin huultani hymyn levitessä omillekin kasvoilleni.

“Moi”, vastasin ja tulin yhtäkkiä kovin tietoiseksi jokaisesta kehoni sopukasta. Ryhti tuntui väkinäisen pakotetulta enkä meinannut millään löytää luonnollista paikkaa käsilleni, joita siirtelin epämääräisesti edestakaisin sylissäni. Ihan kuin rentoutuminen olisi ollut yhtäkkiä ylitsepääsemättömän hankalaa.

Melodi sen sijaan kuljetti katseensa seesteisesti rantaviivan ylitse veteen, jossa jo ensimmäiset vesipedot roiskuttivat vettä kiljahdusten saattelemana. Sen huulille oli piirtynyt hymy ja salaa katsoin, miten kaartuvat ja pitkät silmäripset sillä oli.

“Aika hauska törmätä täällä leirillä”, se sanoi sitten ja käänsi katseensa niin nopeasti takaisin muhun, etten ehtinyt itse katsoa muualle. Naurahdin ja oma ääneni kuulosti korvissani oudolta.

“Yeah”, sanoin ja mietin, miten tyhmältä se kuulosti. Yrityksestä huolimatta en keksinyt mitään järkevää sanottavaa, päässäni tuntui olevan pelkkää surinaa. Melodi vain naurahti pienesti ja veti polvensa koukkuun.

“Et oo uimassa”, se totesi, äänessään hieman kysyvä sävy. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja käänsin pääni poispäin tummaveriköstä, jääden tuijottamaan mitään näkemättä Mikaelia, joka viritti uimapatjaa moottoriveneen perään.

“En, ei oikein huvittanut tänään”, sanoin hieman välttelevästi. Melodi kumartui poimimaan maasta kävyn, jota se pyöritteli sormiensa lomassa. Ehkä senkin oli vaikea pitää käsiään aloillaan.

“Ei muakaan”, se tokaisi ja katsahdin tyttöön. Haistoin makean parfyymin, josta tuli mieleen vanilja – en ollut koskaan ajatellut, että vanilja tuoksui niin hyvältä.

“Haluisitko vaikka - mennä kävelylle?” huomasin kysyväni. Tunsin koko kehoni olevan jokaista solua myöten jännittynyt, kun Melodi tutkaili mua katseellaan, ennen kuin kallisti pienesti päätään niin, että osa sen kiiltävänmustista hiuksista karkasi korvan takaa ja valui sen poskea pitkin kasvoille.

“Sure.”

Nousin ylös ja pudistelin nopeasti kämmeneni neulasista ja hiekasta, jotka olivat niihin liimautuneet, ja ojensin sitten käteni Melodille. Tyttö tarttui siihen ja nousi ylös, ja osoitin kohti rannanmyötäistä polkua.

“Vaikka tonne?”

Melodi nyökkäsi ja lähdimme kävelemään verkkaisesti puiden lomassa.



Kävelyllä olimme jutelleet vähän niitä näitä. Opin hiukan Melodin perheestä - sen vanhemmista, jotka olivat kilparatsastajia, kuten hän ja hänen siskonsakin. Kerroin hieman omasta perheestäni ja elämästä tilalla – Melodi kuunteli ja näytti kiinnostuneelta. Rannan äänet hälvenivät ja jäimme hetkeksi istumaan isolle kivelle lähellä rantaviivaa.

En tiedä oliko Melodi itse huomannut sitä, mutta jossain vaiheessa olin tuntenut, kuinka se nojautui hieman lähemmäs. Siitä huokuva lämpö oli saanut mun käsivarren kananlihalle.

Lounaaseen mennessä olin jo tyystin unohtanut edellisyön kauhut. Tunsin oloni tavattoman hyväntuuliseksi loppupäivän aktiviteeteissa, eikä edes Robert saanut mieltäni raiteiltaan. Illalla kuitenkin, kun Kansas viestitti että kokoontuisimme rannan venevajalla, ajatukset palasivat jälleen myös mystiseen kellariin.

Ilta kului räsypokan ja spekuloinnin välillä. Peli kevensi hieman tunnelmaa, mutta siltikin jokainen jännittyi pienimmästäkin äänestä, joka venevajan ulkopuolelta kuului.

Palatessamme takaisin mökeillemme tunsimme purevan tuulen voimistuneen. Livahdimme jokainen mökkeihimme ja aloimme yöpuulle.

Valtava räsähdys herätti mut parin tunnin kuluttua. Olin nukkunut levotonta koiranunta ja suorastaan pomppasin ylös, niin että pääni kolahti mökin vinoon kattoon. Koko rakennus tuntui räjähtävän - kuulin jonkun huutavan niin ruman sanan, jonka kuullessaan leiriohjaajat olisivat varmasti passittaneet huutajan samantien takaisin kotiin. Hapuilin puhelintani ja horjahtaen laskeuduin alas yläpediltä samalla, kun Kansas painoi valonkatkaisijaa, mutta mitään ei tapahtunut.

“Sähköt meni”, kuulin sen sanovan, ja etsin puhelimestani nopeasti taskulampun. Sen avautuessa se osoitti suoraan unisen Robertin naamaan, joka päästi eläimellisen murinan.

“Älä osoita sillä, mulkvisti!”

Valaisin mökin seinää, ja ikkunoita, joita vasten kaatosade piiskasi armottomasti. Tuuli ujelsi mökin nurkissa ja huomasimme, että katon ja seinän väliin oli ilmaantunut rako – itse asiassa koko seinä näytti olevan vinossa.

“Mitä helvettiä”, ähkäisin ja marssin ovelle katsoakseni ulkopuolelta, mikä seinään oli osunut. Ovi ei kuitenkaan liikahtanutkaan. Nopeasti tajusin meidän olevan jumissa mökin sisällä.

“Voi paska”, sanoin ja peruutin arvioidakseni uudelleen seinän ja katon väliin avautunutta rakoa. Mikael kiskoi hupparia ylleen ja Timbe istui sängyn reunalla sen näköisenä, ettei tajunnut ympäröivän maailman menosta mitään.

“Miksei se aukea?” Kansas kysyi ja kokeili tuloksetta työntää ovea auki.

“Jokin on tunkannut sen kiinni. En tiedä mikä”, sanoin ja istahdin lähimmän sängyn reunalle, joka taisi kuulua Kansasille.

Ilmeisesti ympäröivissäkin mökeissä oli herätty rysähdykseen, sillä pian aloimme kuulla etäistä puhetta, joka sekoittui sateen ja tuulen ääneen.

“Huhuu? Pojat, oletteko kunnossa?”

Huutaja oli Nancy. Minä ja Kansas huudettiin suunnilleen yhtä aikaa kyllä, Robert vastasi ryskyttämällä ovea nyrkeillä.

“Päästäkää mut ulos!” se karjui. Pyöräytin silmiäni ja yritin kuunnella, mitä ulkopuolella tapahtui.

“Puu on kaatunut oven eteen, apu on tulossa. Pääsettekö ulos ikkunan kautta?” joku huusi, ja Mikael, joka oli lähimpänä ikkunaa, kääntyi avaamaan sen lukitusta.

“Joo, uskoisin niin”, huusin takaisin. Aloimme pukea päällemme ja vuoron perään kiipesimme ikkunalaudalle ja pujottauduimme ulos. Takana leiriohjaajat auttoivat meitä laskeutumaan turvallisesti maahan. Sade vihmoi inhottavasti tuulen mukana päin kasvoja ja vedin huppua syvälle päähäni kävellessäni mökin kuistin eteen. Suuri mänty oli katkennut ja kaatunut suoraan kuistille – sen koukeroiset oksat olivat tunkanneet ovet tiukasti kiinni ja repineet seinän mennessään aivan vinoon.

“Tulkaa, parempi että majoitumme kaikki päärakennuksessa tämän yön”, Mike sanoi. Muut leiriohjaajat olivat herättäneet nukkuvat leiriläiset, jotka kömpivät hytisten ja hämillään ulos mökeistään ja vilkuilivat myrskyn aiheuttamia tuhoja.

Sisällä päärakennuksessa riisuin läpimärän hupparin ja otin vastaan Carolinen mulle ojentaman viltin johon kääriydyin. Mary ja Nancy sijasivat jo vanhoista patjoista lattioille siskonpetejä, joihin osa käveli unisina valmiina jatkamaan saman tien unta. Mä jäin istumaan ikkunan ääreen ja katsomaan ulos pimeyteen, jossa myrsky kuritti pihamaata.

“Menikö teidän mökki ihan tuusannuuskaksi?” Brandy kysyi. Sen hiuksista valui pisaroita pöydälle, kun se istuutui mua vastapäätä ja kääntyi itsekin katsomaan ulos ikkunasta.

“En tiedä, kuistin seinä ainakin vaatii varmaan vähän pintaremppaa”, sanoin ja haroin kosteita hiuksiani. Pimeydestä, pisaroiden läpi erotin traktorin valot. Joku oli hälytetty raivaamaan puunrunko pois mökin edestä.

“No, onneksi ette liiskaantuneet”, Brandy sanoi.



Pikkuhiljaa kaikki alkoivat rauhoittumaan. Osa nukahti, osa istui valveilla päärakennuksen hämärässä valaistuksessa ja kuunteli myrskyn ääniä. Ohjaajat eivät patistaneet ketään väkisin nukkumaan, vaikka sitä suosittelivatkin. Haukotellen vilkaisin patjoille ja näin Melodin ja Maybellen selaavan päät yhteen painuneina puhelinta peiton alla. Tavoitin Melodin katseen ja tyttö hymyili – virnistin takaisin ja käänsin katseeni nopeasti pois.

“Tuhannet kiitokset, Mr. Reed, että pääsitte näin nopeasti. Tulkaa ihmeessä pois sateesta – ei, minä vaadin, ei siitä ole vaivaa, olette ihan märkäkin - keitän teille kupin teetä”, kuulin Maryn puhuvan ovella. Lattialaudat narahtivat ja ovi painui kiinni, ja raskaat askeleet seurasivat Marya käytävän poikki ruokailutilaan.

Minä, Kansas, Mikael ja Brandy käännyimme katsomaan Maryn perässä kävelevään mieheen, ja jokaisen sydän tuntui pysähtyvän. Karkeat, kirveellä veistetyt kasvot ja risuparta, hieman epäsiisti olemus ja tumma silmälappu olivat jokaiselle tutut.

Vilkaisin salamana Harperiin ja Yumiin, jotka olivat kohottautuneet istumaan patjoillaan – hekin olivat tunnistaneet miehen.

“Olivatko tuhot pahoja?” Mary höpötteli hiljaisella äänellä ja täytti huolettomasti vedenkeitintä. Miehen yksisilmäinen katse kiersi ruokatilan ja nauliutui meihin. Tunsin sydämen hakkaavan tuhatta ja sataa.

“Ei niin pahoja, etteikö niitä korjattua saisi”, mies mörähti. Se ei irrottanut katsettaan meistä, seisoi vain vettä valuvana paikallaan ja odotti, että Mary olisi saanut teen keitettyä.

Mä en uskaltanut liikkua. Istuin penkkiin nauliutuneena ja niin tekivät kaikki muutkin. Mitä kirottu mies teki täällä? Oliko hän tullut hakemaan meidät kostoksi eilisestä vierailustamme?

“Sopiiko jututtaa nuorisoa hieman?” kuulin miehen kysyvän Marylta. Ohjaaja nyökkäsi ja mies lähti laahustamaan meitä kohti. Kaikkien hartiat painuivat hieman lysyyn ja katseet painuivat pöydän pintaan, kun mies saavutti meidät, veti alleen tuolin ja istuutui alas.

“Täällähän näyttäisi olevan tuttuja kasvoja.”

Kukaan ei sanonut mitään. Jokainen suorastaan pidätti hengitystään, ja vain vaivoin uskaltauduin katsomaan miehen arpisia kasvoja.

“Teitä taisi olla viime yönä enemmän, vai olenko väärässä?”

Mies puhui matalalla äänellä, niin ettei Mary tai muut ohjaajat kuulleet mitään. Nyökkäsin varovasti, ja muutkin tekivät samoin. Mies kääntyi hieman, nähdäkseen patjoille, joilla Yumi ja Harper edelleen istuivat kuin suolapatsaat, uskaltamatta liikkua.

“Tulkaapa tytöt tänne.”

Harper ja Yumi kömpivät jännittyneinä ylös. Niistä näki, ettei miehen luokse tuleminen houkuttanut kumpaakaan, mutta aivan kuin magneetti olisi vetänyt niitä lähemmäs, ne kävelivät hitaasti pöydän ääreen.

“Te taisitte olla eilen liikkeellä omin lupinenne, olitteko?”

Kukaan ei uskaltanut sanoa mitään, mutta varovaisia, nöyriä ja pelonsekaisia nyökkäyksiä näkyi ympäri pöytää. Mies silmäili jokaista, puhalsi teehensä ja väänsi huulensa hirvittävään hymyyn.

“Kultaista karhuako etsitte?”

Kuului henkäisyjä. Olin puristanut käsilläni tuolinreunaa ja katsoin säikähtäneenä mieheen. Se oli siis totta!

“Arvatenkin olette kuulleet kultaisen karhun kirouksesta.”

“O-oletko sinä -”, Yumi kuiskasi pelästyneenä, “- oikeasti -?”

“- kironnut sen karhun? Antakaas kun kerron.”

Kaikki istuivat hiljaa ja kuuntelivat, kun mies siemaisi teetäänsä ja alkoi sitten kertomaan karhealla, matalalla äänellä tarinaansa. Sade rummutti ikkunaan ja loi hypnoottisen tunnelman, kun tarina soljui eteenpäin. Kävi ilmi, että miehen nimi oli Everett Reed. Hän oli asunut jo vuosikaudet leirintäalueen lähellä, omistaen myös paljon maata. Kun leiritoiminta alkoi Beaver Covessa, hän oli välillä autellut paikkojen kunnostuksessa.

Miehen maille kuului myös paljon vanhoja rakennuksia. Kellari, jossa olimme olleet, oli vanha väestönsuoja, josta sittemmin oli ollut turkistenmetsästäjien verstas. Lopulta paikka oli jäänyt pois käytöstä - Everett oli vanhentunut ja jäänyt lopulta eläkkeelle.

Huhut kultaisen karhun aarteesta kuuluivat oleellisesti Beaver Coven legendaan, ja niitä tarinoita kerrottiin monina kesinä leirinuotioiden äärellä. Tarinat innoittivat nuoria lähtemään aarrejahtiin, ja nämä retket ulottuivat usein myös Everettin maille. Eräänä yönä yksi nuori oli tipahtanut kauan sitten unohdettuun kaivoon metsässä ja loukkaantunut.

Everett, joka ei halunnut onnettomuuksia tapahtuvan enempää, kielsi leiriläisiä käymästä enää maillaan. Vartioidessaan tiluksiaan ja ajaessaan uteliaita nuoria pois alueilta, joilla he eivät saaneet olla, sai Everett ajan saatossa maineen pelottavana miehenä. Pian tarinat saivat uuden vivahteen, joiden mukaan mystinen, yksisilmäinen mies oli kironnut kultaisen karhun aarteen, jonka seurauksena yksi leiriläinen oli loukkaantunut vakavasti aarretta etsiessään.

“Se ei siis ole totta? Mitään aarretta ei ole?” Harper kysyi. Tyttö oli puristanut kätensä tiukasti ristiin edessään, ja tytön silmät olivat ihmetyksestä ammollaan.

“Sitä tarina ei kerro”, Mr. Reed sanoi mystisesti. Miehen viikset väpättivät hieman, ja se katseli meitä kulmiensa alta. “Teitte silti uhkarohkeasti, kun liikuitte luvatta toisen mailla. Toivottavasti ymmärrätte, miten väärin toimitte.”

Kaikkien katseet painuivat alas.

“Anteeksi, Mr. Reed. Se oli typerästi tehty.”

Mies päästi möreän naurahduksen.

“Ymmärrän, että nuoret ovat nuoria, ja silloin ei aina ajattele kaikkea loppuun asti. Pääasia, että kaikki ovat kuitenkin kunnossa.”

Olo oli kevyempi, kun asia oli saatu keskusteltua lävitse. Mr. Reed ei vaikuttanut enää vihaiselta – mies suoristi hieman ryhtiään ja laski tyhjän teekupin pöydälle.

“Nyt, alkakaahan laputtaa nukkumaan joka iikka. Teillä on leiriä vielä jäljellä - toivon mukaan en enää löydä teitä etsimästä kultaista karhua mailtani.”

“Et varmasti”, lupasin ja nyökkäsin pienesti hymyillen. “Mr. Reed... Ethän kantele meistä ohjaajille?”

Mies hymyili risupartansa alta ja heilautti leipälautasen kokoista kämmentään ilmassa.

“Olkoon tämä meidän salaisuutemme.”

Sunday, 23rd of July 2023
4.12PM, somewhere near Beaver Cove, ME

Mikael yritti vääntäytyä mukavaan asentoon apukuskin paikalla.
Se selitti jotain puutuvista reisistä ja kysyi ensimmäistä kertaa koko vajaan 44 tunnin ajomatkan aikana, että olisiko vielä pitkä matka.

Tietenkään me ei oltu koko 44 tuntia putkeen ajettu, no way. Oiskin niin vähän.
Oltiin tässä nyt kohta 72 tuntia tai kauemminkin katteltu toistemme pärstäkertoimia ynnä muuta.
Myönnettäköön: olin tosi iloinen, että Mikael lähti tälle reissulle.
Kokonaisvaltainen roadtrip on aina mukavampi jonkun kanssa - sitäpaitsi Blue tuntui tuovan hermoheikolle herkälle Hadekselle riittävästi emotionaalista lohtua ja turvaa, että sekin oli matkustanut esimerkillisesti, eikä jaloittelubreikitkään saati yöpymiset etukäteen varatuilta talleilta olleet aiheuttaneet turhaa draamaa.

Mä napautin pidikkeessä lepäävän puhelimeni näytön aktiiviseksi.
Google Maps näytti arvioiduksi saapumisajaksi 4.27PM - eli ajomatkaa oli enää vartti jäljellä.
“Jos vielä ton vartin jaksat istua, niin ihan mahtavaa”, vastasin ja palautin katseeni tiehen, hapuillen oikealla kädelläni etupenkkien välissä olevasta mukitelineestä monsteritölkkiäni.

“Oh yeah. Vartti. Wohoo”, Mikael riemuitsi monotonisella äänellä ja nojasi päänsä ikkunaa vasten olevaan käteensä.

Vilkaisin sen suuntaan, pannen merkille sen kulmakarvojen olevan aavistuksen kurtussa.
“Jännittääkö?” kysyin, katse vaeltaen hetken tien ja pojan välillä.

“.. Ehkä vähän”, hän myönsi, katse pysyen visusti tiessä.
“Enimmäkseen vaan väsyttää”, hän jatkoi nopeasti.
“Johan tässä on taas viis tuntia ajeltu.”

“No joo”, hymähdin ja käytin katseeni kojelaudalla olevassa näytössä, josta näkyi livelähetys tavaratilaan. Tai siis, hevosauton perässä olevaan traileriin, jossa hevoset matkustivat. Heinäverkko oli vielä puolillaan, eli ei ainakaan tarvinnut pelätä niiden kuolleen nälkään tässä viiden tunnin aikana.

Rautiaanpäistärikönkirjava tamma kuopaisi muutaman kerran kopin lattiaa ja heilautti päätään ylös alas. Hadekselle selkeästi alkaisi jo riittämään moinen matkustelu.
Blue sen sijaan mussutti heinää kaikessa rauhassa, ilman pienintäkään murhetta maailman menosta sen ympärillä. Jos en olisi aiemminkin nähnyt sen matkustavan pitkiä matkoja, voisin luulla, että siihen olisi tuikattu jotain tujumpaa.

4.27PM, Beaver Cove Camp Center, ME

Kuuntelin, kuinka autosta noussut Mikael rusahteli kuin glowstick konsanaan.
“You okay there buddy?” kysyin, epävarmana siitä, pitäisiskö seuraavaksi soittaa paikalle joko mediheli tai vähintäänkin ambulanssi.

Mikael katsoi mua hetken silmät suurina.
“Öö… Yes?” se sai vastattua ehkä parin sekunnin viiveen jälkeen.

“Tai ku siis.. Porukka joo naksauttelee sormiaan ja selkääki, mutta toi kuulosti vähän…. rajummalta”, myönsin, katse edelleen tiukasti tummatukkaisessa pojassa.

Poika kohautti olkiaan.
“Pitkä matka autossa. Paikat tahtoo mennä silloin vähän jumiin.”

Nyökkäsin hitaasti.
“Okie dokie”, naurahdin ja nousin kokonaan ulos autosta, hellästi läimäisten kuskin oven perässäni kiinni.
“Vapautetaas hevoset, ne on varmaan jo yhtä jumisia mitä sä”, ohjeistin suunnatessani seuraavaksi trailerille, josta Hades jo ilmoitti kovaan ääneen olevansa perillä ja tahtovansa ulos - mielellään jo eilen.

“Miten sä et muka oo yhtään kankiana? Sä kuitenkin ajoit tän matkan?” Mikael kyseenalaisti kiivetessään trailerin pikkuovesta sisään.

“Mies parhaassa iässä”, myönsin virnistäen ja jatkoin: “ketterä kuin gepardi ja sulava kuin… sss… siili?”

“Silli?”

“Ei, kun siili! Ne on yllättävän ketteriä”, vakuutin.
“Onko Suomessa muuten siilejä?” utelin, mihin sain vastaukseksi vain hitaasti nyökyttelevän suomalaisen.

Jätin siilipohdinnat sikseen ja luikin trailerin lastaussillan luo. Nopean huomiohuomio-vislauksen jälkeen avasin pressun ja salvat ja laskin sillan alas.
“Ootko valmis, jos avaan tän puomin?” huikkasin Hadeksen naruun kalastaneelle Mikaelille.
Pikainen “joo” oli kuultavissa etuosasta, joten irrotin takapuomin sokan ja laskin sen sivuun, siirtyen itse sillalta alas sen viereen.
Hades peruutti ulos yllättävän säädyllistä nopeutta. Mä odotin enemmän räjähtävää peruutusta, missä saisi olla kaikki kolme jalkaa valmiina, jotta kerkee ottamaan koppia. Mutta ei, tamma ulostautui oikeinkin nätisti - mitä nyt vähän sai kädellä avittaa, ettei vallan peruutettu sillalta alas ennen maankamaraa.

Lohikäärmeen lailla puhiseva päistärikköpuuma katseli ympärilleen pää korkealla, jokainen lihas jännittyneenä. Mun yllätykseksi Mikael piti narunsa kuitenkin löysällä ja siirtyi hieman kauemmas kopista, jotta sain häärättyä oman hevoseni ulos.

Kyllä kävi kiittäminen menneisyyden Kansasia, joka jaksoi vääntää ja kääntää ja malttaa ja opettaa, sillä nyt siellä kopissa seisoi elämäänsä täysin tyytyväinen pieni mustanruunikonpäistärikkö ruuna, joka ei hievahtanutkaan, vaikka kaveri poistuikin.

“Oot sä kyllä aika mainio”, kehuin hevosta hiljaa kiinnittäessäni narun sen riimuun. Heitin sen juuri kiinnitetyn narun ruunan kaulalle ja irrotin kuljetusketjun, siirtyen sitten sisäkautta trailerin takaosaan irrottamaan puomia.
Naksautin kieltäni lähes välittömästi puomin irrottua ja Blue lähti pakittamaan lastaussiltaa alas reippaan rauhallisesti. Nappasin narun käteeni ennen ruunan pääsyä kokonaan ulos ja lähdin välittömästi taluttamaan sitä pitkin aluetta, jolle ajoimme.

Parin kierroksen jälkeen ruuna kuitenkin halusi pitää breikin, joten pysähdyimme vähän matkan päähän metsänreunasta ihan vain katselemaan ympäristöä. Kohdalleni osui sopivasti kanto, jonka päälle astuin saadakseni käteni kunnolla lepäämään ruunan selän yli sen haistellessa maata.
Miljöötä katsellessani mietin lähinnä, että tästähän voisikin tulla aika kivaa.
Tosin tietojeni mukaan myös Yumi olisi tulossa tälle samaiselle leirille.
Osa musta suunnilleen hyppi riemusta. Näkisin sen taas, pääsisin ehkä puhumaan sille ja selvittämään tän koko sopan.. Osa taas vannotti sille toiselle, että me ei todellakaan puhuttais sille sanaakaan. Kaivaisin itelleni vaan syvempää ja syvempää kuoppaa.

Mun ajatukset lähti jo vähän harhailemaan ikävämmälle puolelle, kun joku nimeltämainitsematon herätti mut takaisin nykyhetkeen.

“Have you seen my phone?” Mikael huikkasi kädet levällään, Hades toisen käden päässä.

Imaisin huuleni viivaksi, pohtien hetken.
“Varmaan se tipahti taskustas autoon”, lohdutin.


Kävelytettiin hevosiamme hyvä tovi pitkin pihamaita ja vietiin ne sen jälkeen niille varattuihin tarhoihin. Tehtiin molemmille myös herkkudrinksut, jonka ainakin Blue imaisi about nanosekunnissa ja santsasi oikein mielellään vielä toisen samanmoisen sangollisen.

Hevosten hommien oltua hoidossa, suunnattiin purkamaan omat kamamme. Leiriohjaajat laittoi meidät kolmosmökkiin, mihin iltaan mennessä ilmaantui lisäksemme Timbe, mun lempparicowboy Cooper ja todellinen kulttuurishokki Robert. Kuka olis ikipäivänä uskonut, että kanadalainen - siis kanadalainen?!?! - voisi olla niiiin…. amerikkalainen.

Hädintuskin kymmentä minuuttia ehdittiin olla samassa tilassa, kun jo kuultiin jos minkämoista solvausta ja vastaanhankailua. Menetin jopa mun yläpedin, mutta mitäs tuosta - hyvin me Mikaelin kanssa pärjättiin alapedeilläkin, Cooperilta kun en omaansa viitsinyt mankua.

Ensimmäinen yö sujui pitkälti saman kaavan mukaan, kuin tähänkin asti.
Eli siis mä kukuin luvattoman myöhään selaten Instagramissa lyhytvideoita, reelsejä,  ja spämmien niitä Mikaelille. Puoliakaan se ei varmaan ees koskaan katso. Mutta olkoot.
Normaalisti niitä videoita lähtisi vähintään sama määrä myös Yumille, mutta… Niin. Eipä sitä paljoa tarvitse estettynä niitä lähetellä.

Joskus aamukahden maissa mökkikolmosessa vallitsi tuhinantäyteinen seesteisyys - jossei siis lasketa mukaan Robertin kuorsausta, joka sai kyllä korvat helisemään. Äijä kuulosti siltä, kuin öljyämättömät saranat, moottorisaha ja preeriakoira oisivat saaneet kirottua jälkikasvua.
Ei sitä käy kieltäminen, että siinä yläpedin pohjaa katsellessani ja sitä korviahivelevää konserttoa kuunnellessani mä mietin, että olikohan tää nyt alkuunkaan hyvä idea.





29th of July 2023
At around 10PM, Beaver Cove, ME

"You've got to be kidding me", Kansas huokaisi astuessaan sisälle kolmosmökkiin.

Sotku oli... Aikamoinen.

Heti ovelta alkaen lattialta löytyi likaisia sukkia, parit bokserit (joista Kansas ei aikonut selvittää, olivatko nekin käytettyjä), paitoja sun muita vaatekappaleita.
Pyykkien lisäksi lattialautoja koristi erinäiset herkkuroskat, kuten suklaapatukkakääröt, tyhjennetyt sipsipussit ja… olivatko nuo nenäliinoja?

Eugh.

"Onpahan siivo", Mikael arvioi vetäessään oven perässään kiinni.

"Mm. Terävä huomio", Kansas hymähti, lopen kyllästyneenä.
Tämä oli ainakin viides kerta tällä viikolla, kun aamulla siivottu mökki näytti iltaan mennessä siltä, kuin siellä olisi räjäytetty roskapommi.
Roskapommi, jonka nimi oli Robert.

Kansas käveli peremmälle mökkiin ja kallistui nojaamaan välioven karmiin, kädet ristittynä rintakehälleen, katse skannaten makuutilan sekasortoa.

Mikael livahti pojan ohi hakemaan pyyhettään ja suuntasi siitä suihkuun.

Robert makasi yläpedissään ja katsoi puhelimen äänet luvattoman kovalla jotain YouTube-videota.

"Are you gonna clean up your mess or what?" Kansas kysyi.

Robert ei ollut kuulevinaankaan.

"Haloo?" Kansas huhuili, mutta turhaan. Viiksekäs nuorimies ei edes katsettaan käyttänyt pipopäisessä pojassa.

Kansas odotti hetken. Muutaman sekunnin, jos sitäkään.
Mutta kuten poika on itsekin joskus todennut, the P in Kansas stands for patience.
Siispä hän riisui hupparinsa ja heitti sen sängylleen.
Joku reaktio oli saatava.

"Oh Bob, muru, siivoa tää sotku", hän kehotti uudestaan.

Hellittelynimen kuullessaan Robert käänsi katseensa puhelimensa näytöltä Kansasiin.
Toisen pojan asuvalinnan nähdessään hän kurtisti kulmiaan ja irvisti inhosta.
"I knew you were a fucking faggot!"

"Wearing a pink crop top doesn't make me a homosexual", Kansas huokaisi, nenänvarttaan nipistäen.
"Now get your stinky ass up and-"

"Mä en kuuntele käskyjä hinteiltä", Robert keskeytti ja jatkoi puhelimensa tuijottamista.

"No ei ollu käsky vaan kehotus", Kansas korjasi ja jatkoi:
"Joko sä siivoot ne tai mä siivoon ne. Jos mä siivoon ne, niin niistä jää ehkä just ja just tuhkat jäljelle", poika kertoi ja kertomuksensa paikkansapitävyyden takaamiseksi kaivoi sytkärin taskustaan ja napsautti siihen liekin.

"I'm getting really tired of your fucking nagging", Robert ärähti ja laittoi puhelimensa pois, laskeutuen sitten punkastaan.

"Yeah, well, I wouldn't nag if you'd learn how to live like a proper human being", Kansas pyöräytti silmiään ja virnisti perään.
"Although a pigsty sure would suit your needs."

"The fuck did you say?"
Robertin tuuheat ja paksut kulmakarvat näyttivät melkein yhdistyvän keskeltä, niin kurtussa ne olivat.
Hän astui hivenen lähemmäs oviaukossa nojailevaa, kissapipoon ja siihen vaaleanpunaiseen croptoppiin sonnustautunutta poikaa.

Kansas pidätti nauruaan, hymykuopat korostuen.
"Oh, was I not clear enough? Or-"
Poika ei saanut edes lausettaan loppuun, kun tuohtuneen viiksimiehen vasen nyrkki otti lähikontaktia Kansasin nenän alueen kanssa.

Hämmästyneenä ja järkyttyneenä hän nosti kätensä suunsa ja nenänsä eteen.
Kädelle valui lähes välittömästi jotain lämmintä ja märkää. Ja punaista.

Robert lähes hymyili.
Hän hieroi vasurinsa rystysiä ja katsoi tällistä tokenevaa pipopäätä suorastaan omahyväinen ilme kasvoillaan.

"You- you motherfucker-!"

Tässä välissä tarinaa kertoja kävi nappaamassa popcornit ja nautti esityksestä.
Kertojan harmiksi se tosin loppui aika lyhyeen, kun Mikael palasi suihkutuokioltaan.

Ehkä kahden sekunnin arviointihetken jälkeen Mikael syöksähti likipitäen toistensa kurkuissa kiinni olleen kaksikon väliin.
"What the fuck are you doing?!"

Kansas naksautti leukansa paikoilleen, katse pysyen tiukasti vähintään yhtä kierroksilla käyvässä Robertissa.
"Me and Bobby here were just discussing-"

"Sori, toi ei kyllä ollu keskustelua nähnykään", Mikael myönsi välittömästi. Suomalaispojan katse vaelsi vuoronperään Kansasin ja Robertin välillä - toiselta tuli verta nenästä ja toisen huuleen oli tullut haava. Hehkeitä.

Kansas pyyhkäisi käsivarrellaan nenäänsä.
Verenvuoto oli jo lähes tyrehtynyt.
"... Kyllä siinä sanoja vaihdettiin", poika mutisi, mulkaisi Robertia ja siirtyi sitten vessan puolelle arvioimaan vahinkoa.

Hän kuuli, kuinka Mikael vuorostaan keskusteli Robertin kanssa.
Yllättävää kyllä, ne todella keskusteli.
Tai siis, Mikael kävi läpi jokaisen tietämänsä haukkumasanan ja keksi niitä vähän lisää päälle. Pelkkä fucknugget ei ollut tilanteeseen nähden riittävän aggressiivinen. Robert sai todella kuulla kunniansa - alkaen saapumispäivästä ja päättyen tähän nimenomaiseen edesottamukseen.
Ja voi pojat, että sinne väliin mahtui vaikka ja mitä mistä käristä - kuten pallo naamaan ja puun raivokas ravisuttaminen, unohtamatta melontareissua, jonka aikana Robert oli vähällä paukauttaa melalla Harperia päähän.

Eipä kyllä kohtelias kanadalainenkaan sanojaan säästellyt - ehei.
Oli selkeästi kuultavissa, kuinka Mikaelin kasvojen epämääräiset laikut olivat jo vaikuttaneet pojan aivotoimintaankin, kun alunpitäenkään kaveeraa tommosen epämääräsen nurkkarunkkarin kanssa ynnä muuta imartelevaa.

Siellä vessassa Kansas huuhteli kasvojaan haalealla vedellä.
Pahin adrenaliiniryöppy oli jo haihtumassa ja nenää jomotti pahemman kerran.
Pojan päässä pyöri lähinnä tuhat eri tapaa, joilla hän olisi voinut piestä Robertin vielä pahemmin.
Hän nojasi lavuaariin, kädet altaan molemmilla puolilla ja tasaili uudestaan kiihtynyttä hengitystään.

Mikaelin ja Robertin sanaharkkakin vaimeni, kun kaksi uutta ääntä kuului mökin ulko-ovelta.

“Mitä hittoa täällä tapahtuu?”

Kysyjä oli Cooper. Toinen ääni kuului Timbelle, eikä Kansas saanut vanhemman pojan sanoista juuri mitään selvää.
Mutta ilmeisestikään tämä ryhmärämä, jonka jatkoksi Cooper ja Timbe liittyivät, eivät olleet olleet erityisen hiljaisia.
Se epäilys varmistui, kun leiriohjaaja Mike koputti kolmosmökin oveen.

“Hiljaisuus alko yli kymmenen minuuttia sitten”, hivenen huolestuneen kuuloinen Mike huomautti.

Kansas astui vessasta ulos, näyttäen parhaansa mukaan täysin normaalilta.
… Korjaan, niin normaalilta, kuin Kansas koskaan pystyisi näyttämään*.
“Ah, sorry about that”, pipon päästään riisunut poika pahoitteli hymyillen.
“Kunhan päästeltiin höyryjä”, hän vakuutteli.

Mike kurtisti kulmiaan entisestään ja kallisti päätään. Kansasin vakuuttelut eivät selkeästikään vakuuttaneet häntä.

Timbe vilkaisi Robertia, Mikaelia ja Kansasia, ennenkuin siirtyi leiriohjaajan kanssa mökin ulkopuolelle juttelemaan.
Kansasin ainoa toive oli, että Timbe käyttäytyisi kuin a good bro ja onnistuisi puhumaan nuoremmat tupalaisensa pois ongelmista.




Sunday, 30th of July 2023

10AM, Beaver Cove Camp Center, ME


Saatiin mökki siistiksi asti, Robertin ympäriinsä levitettyä omaisuutta myöten.
Huolimatta siitä edellisilllan... episodista mun ja Robertin välillä, oltiin taas aamulla ihan hyvää pataa.
Tai no, niin hyvää, kuin sen kanssa suinkin pystyi. Mä rehellisesti sanottuna yllätyin, että tultiin niinkin hyvin toimeen, etten heti ensimmäisenä päivänä pies- puhunut sen kanssa yhtään ärhäkämmin. Kieltämättä mun oikean käden rystysiin hieman sattui, eikä mun silmäkulmakaan sit väriltä säästynyt.
Mutta hei, kiitos Cooperin, Timben ja Mikaelin, me ei jouduttu edes liemeen.

Pakattiin vielä kukin kamppehemme kasaan. Mä ja Mikael car privilegen myötä pistettiin ne jo autoonkin, kaiken sen heppasälän sekaan.
Muut mökkiläiset jo valuivat kohti seuraavaa aktiviteettia.
"Aattelin mennä rantaan, ei jotenki houkuta toi kitaransoitto", Mikael totesi ja imitoi käsillään.. oletettavasti kitaransoittoa, mutta se kyllä näytti enemmän Edistyneen tason sormisolmu -kurssin demolta.
Mä laitoin auton oven kiinni ja nyökkäsin.
"Mind if I tag along?" kysyin.
Mikael pudisti päätään vastaukseksi ja lähti kulkemaan kohti rantaa, minä tiukasti kannoillaan. Myös Brandy, Yumi ja Harper näyttivät kulkevan siihen suuntaan.

"Te vissiin saitte Yumin kanssa sovittua?" Mikael kysäisi mun katsellessa tyttökolmikon perään.
Mä nyökkäsin hymähtäen.
"Joo", aloitin ja käänsin katseeni Mikaeliin.
"Just like you said", jatkoin hymyillen.
Mikael puristi huulensa viivaksi ja nyökkäili.
"Good", hän myönsi.

Me käveltiin jonkin verran sivummalle, kuin mitä Yumi seurueineen.
Rupateltiin niitä ja näitä, enkä mä ehtinyt oikeastaan edes täyttää hiljaisuutta vokaalistimmeilläni. Sitä hiljaisuutta kun ei juurikaan ollut.
Mikael kertoi mulle paljon Suomesta samalla, kun keräili hiekalta leveitä, litteitä kiviä. Kuuntelin sen juttuja kiinnostuneena.

"... Ja mä vaan todella toivon, että saadaan Idahoonkin kunnolla kylmää ja lunta", poika myönsi.
Mä naurahdin, pyöräytin silmiäni ja nappasin yhden niistä Mikaelin keräämistä kivistä, viskaten sen sitten pitkälle veteen.
Kivi suorastaan loikki viisi kertaa pitkin veden pintaa.
"Sä ja sun lumes", hymähdin huvittuneena ja siirsin katseeni järveltä lyhyempään poikaan.

Mikael heitti vuorostaan yhden kiven. Se teki yhden loikan enemmän, kuin mun heittämä.
"What can I say? Mä ja kuumuus ei oikeen tulla juttuun", Mikael myhäili.
Mä olin kävellyt jo vähän matkaa pojan edelle. Kierähdin ympäri, jatkaen matkaani takaperin ja virnistin leveästi.
"And yet you crawled into my bed", muistutin.

Mikael jäätyi niille sijoilleen ja katsoi mua silmät suurina, kuin peuralla ajovaloissa. Sen korvat ja posket lehahti aivan punaisiksi! Cute.
Se kuitenkin keräsi itsensä, rentoutui aavistuksen ja viskasi taas yhden kiven kohti järvenselkää, katse sitä seuraten.
"That was only the unfortunate result of sleepwalking", poika huomautti kurkkuaan selvittäen ja palautti katseensa muhun.
"Besides, I already told you that I'm sorry."

Kurtistin kulmiani ja mutristin suutani.
"As if you'd need to be", hymähdin ja kiepsahdin taas ympäri, napaten hiekalta hetkeä aiemmin bongaamani leipäkiven.
"I mean, who would mind a random kiss in the middle of the night?" pohdin huvittuneena ja pyörittelin kiveä kädessäni.

Se Mikaelin kasvoilta jo hetkeksi häipynyt puna palasi takaisin. Kuvittelinko mä vain, vai oliko se vielä punaisempi, kuin äsken?
Pakko myöntää, että ihailin kyllä sen kykyä kerätä itsensä extranopeasti.
"Ei kukaan pussannut ketään", se puolustautui.

Mä käännyin katsomaan sitä mun kulmieni alta.
"How can you be so sure? I believe they were lips on my face", kiusasin ja viskasin käsissäni pyörittelemäni kiven veteen, sen enempää kiinnittämättä huomiota heittotekniikkaan.
Palautin katseeni järveltä Mikaeliin.

"You were sleeping like the dead when I hit my head, so as if you would've felt anything", se kertoi ja viskasi aika vaikuttavan, kahdeksan leivän heiton.
Mä naurahdin ja heilautin kättäni.
"Alright, you got me", myönsin ja jatkoin parhaalla Disney-prinsessa -imitaatiollani: "I'm still kinda salty you didn't come snuggle with me. It was a cold night you know..."

"Oh my deepest apologies, Princess Kansas", Mikael pahoitteli kumartaessaan niin syvään, et olin varma, et sen otsa pamahtaa hiekkaan.
"I was not aware that warm summer night was considered as cold night. I try to learn the ways of this strange land before next camp", hän jatkoi samaan hovin pääpalvelija -tyyliin.

Nyt en enää pystynyt hillitsemään nauruani.
"Oota vaan, ku tulee kylmät syysyöt ja Idahon kaikki kolme vuosittaista tornadoa", muistutin ja tasailin hengitystäni äskeisen naurunpuuskan jäljiltä.

Mikael katsoi mua muka-säälivästi. Ainakin melkein. Tulkintakysymys!
"Oh noooo... Niin kylmät, että peräti hengitys huurustuu ulkona? Brrr."

"Since when have you had the ability to dodge my delirious flirtations?" kysyin järkyttyneenä, pystymättä kuitenkaan piilottamaan hymyäni.

"Oh, you were flirting with me?" Mikael hämmästeli.
"Your game was too poor for me to notice that, better luck next time", hän totesi ja kohautti olkiaan. Jos ei muuta, niin ainaki sillä kiersi korvissa veri.

Mä pudistelin päätäni naurahtaen.
"Or maybe you should start watching the reels I send yo- oh hi Yumi!"

Mikael käännähti ympäri. Brandy, Yumi ja Harper tosiaankin käppäilivät tänne päin.

"... And Brandy and Harper too, of course", jatkoin heti perään. Brandy näytti just siltä, että se olis kuullut vuosituhannen mehukkaimman juorun, eikä pelännyt sen paljastuvan. En sitten tiedä, kuinka paljon tekemistä sillä sen ilmeellä oli oikeasti juorujen kanssa.
Mikael taas näytti siltä, että se haluaisi vajota jonnekin neljänteen ulottuvuuteen, mistä lie syystä.

"Well hi to you too", Harper naurahti. "What sort of mischief have you two been up to now?" tyttö uteli, ilmeisesti Mikaelin olemuksen takia.

Mä heilautin kättäni ja virnistin.
"Ah you know, just the usual", aloitin ja selitin ympäripyöreästi vaikka ja mitä ja samalla en yhtään mitään.

Yumi pyöräytti silmiään - se selkeästi jo näki tän mun taikatempun lävitse.
"Sure, sure", Yumi myhäili ja katsahti Brandyyn ja Harperiin.
"Mennäänkö?" se ehdotti, mihin tytöt nyökkäsivät vastaukseksi.
Mä itseasiassa vähän huomaamattani lähdin niiden mukaan ja utelin niiltä kaikkea sitä, mitä en tähän mennessä vielä ollut ehtinyt kysyä - kuten vieläkö takapuolessa tuntui värikuulasodan jäljiltä, joko mökkikavereihin oli palanut käpy, millä fiiliksillä takaisin kotiin sekä Harperilta se tärkein: saadaanko me ihana loppukesäromanssi sen ja Coopien välille?!
Viimeisen kysyin kyllä niin gay best friend -energialla, että sain vastaukseksi ainoastaan mulkaisun ja hihityksiä. Kummia tyyppejä.

At around 1PM

Nostettiin Mikaelin kanssa trailerin lastaussilta ylös ja lyötiin salvat kiinni.
Huokaisin ja kiersin katseellani vielä kertaalleen miljöön läpi.
"What a fun week it was", myönsin ja käänsin katseeni Mikaeliin, joka jollain tapaa myötäili mun sanomisia.
"Sit etitään lähin Starbucks. Tarviit suklaaherkkusen", totesin läimäyttäessäni sitä (kevyesti) olkapäälle ja siirryin sitten kuskin paikalle, vilkutellen vielä viimeiset heipat läsnäolleille leiritovereillemme.

Trailerin ovi oli selällään ja sisältä kuului keskustelun vaihtelevia sävyjä.

”Et todellakaan ota tätä mukaan –”

”Voin hakata sillä puita.”

Täti tarrautui kirveeseen suu tiukkana.

”Et.”

Robert oli jo jäänyt kiinni yrityksestään salakuljettaa cowboy mounted shooting -aseensa repussaan, ja nyt tämä. Hän oli raivostunut, kun hänen ampumaharrastustaan oli rajoitettu; hän sai ampua vaneeriin vain jonkun aikuisen valvonnassa. Nyt hän ei saisi ottaa mitään terä-, ampuma-, isku- tai vastaavia välineitä kesäleirille. Ei edes voittokirvestään! Kovasti kyllä oli porsaanreikää koettanut asiasta kaivella.

Oliver pullisti rintaansa. Se suututti Robertia vain lisää – mokoma kerskaileva lellipentu.

”Kun pääsen Eränkävijöihin, me saadaan oma nimikoitu ja kaiverrettu linkkuveitsi”, hän ilmoitti ylpeästi ja veti käden lippaan. Robert tönäisi häntä tullessaan ulos isoa rinkkaansa raahaten.

Dewnkin seisoi odottamassa valmiina. Hän ajaisi Robertin Whitehorseen saakka, mistä tämä ottaisi pitkän matkan linja-auton Québeciin ja siitä toisen rajan yli Maineen Greenvilleen. Robertia yksinmatka ja omatoimisuus sekä viikon mittainen leiri eivät jännittäneet. Oliver hieroi vielä olkapäätään, kun Dewn avasi auton takaluukun, jotta Robert saattoi tunkea rinkkansa sinne.

Täti ei halunnut olla klassinen hössöttäjä, joten oli purrut kieleensä ja pakottautunut pidättäytymään mahdollisimman vähäisissä huolehtivissa kysymyksissä ja varmistuksissa. Hän oli antanut Robertille listan asioista, joita leiriltä oli pyydetty ottamaan huomioon ja mukaan, mutta esitti epäilynsä, oliko Robert lainkaan noudattanut tai edes katsonut sitä. Jollain Robert reppunsa silti oli täyttänyt, joten saattoi toivoa, että oikeilla tavaroilla, kuten vaihtovaatteilla, patikkakengillä, hyttys- ja punkkimyrkyillä, aurinkovoiteella, lippalakilla ja tietysti myös ratsastusvaatteilla.

Rockylle oli tilattu hevoskuljetus erikseen. Se oli haettu jo edellisenä päivänä ammattilaisen toimesta määränpäähänsä varusteet mukanaan. Manny oli sanonut sille pitkät heipat ennen rannan illanviettoa – Rocky oli ollut hänen vastuuhevosensa, mutta joutuisi nyt viimeisen viikon olemaan ilman. Sekin Alexiinaa huoletti (mitä ei ääneen Robertin kuullen sanonut, mutta kuiski tekohymynsä takaa Dewnille): lähettää nyt hevonen yksin edeltä toiselle puolen mannerta ja määränpäässä se olisi Robertin huolehdittavana… No, olihan leirillä toki aikuisia auttamassa ja valvomassa, Dewn koetti rauhoitella.

Robert ei ollut hyvästien ystävä ja meni autoon suostumatta halauksiin tai kunnon tervehdystäkään jättämättä. Dewn hymähti olkaa kohauttaen äidilleen ja veljelleen.

”Ajakaa varovasti”, tädin oli sitten kuitenkin pakko vielä livauttaa, sormien noustessa huolesta huulille. ”Ja Robert… koeta olla ihmisiksi siellä, joohan?”

”Nähdään”, Dewn vakuutti.


”Mukavaa leiriä”, Dewn toivotti useampi tunti myöhemmin. Robert oli kiskonut rinkan pois auton takakontista ja kääntynyt katsomaan linja-autoa, joka hurisi odottavaisesti paikallaan. Bussin tuulilasin yläpuolella liukui digitaalisin kirjaimin


”Moro”, Robert murahti ja sen enempiä sanomatta nousi linja-auton kyytiin. Siellä hän heittäytyi takaosaan, levitti jalkansa, otti puhelimensa ja alkoi pelata sillä zombien räiskintäpeliä.

Ajomatka kesti monta tuntia. Herätys aamulla oli ollut aikaisin, joten hän nukahti monttu auki ja kuorsasi, sitten heräsi taas ja ahtoi isoäidin pakkaaman leikkeleleivän kitaansa. Pitkä aloillaan istuminen syyhytti ikävästi ja hän olisi halunnut tehdä jotain, potkaista jotain oikein kovaa. Hän alkoi potkia edessään olevan penkin selkämystä, jossa ei istunut ketään. Ja vaikka olisi istunutkin, olisi hän silti sitä potkinut, sillä hänen oli pakko ohjata turhautumisen tunne jaloistaan johonkin. Osan ajasta hän katseli videoita tornadoista, sitten taas pelasi. Päivä kirkastui kirkastumistaan, mutta maisemia hän ei juuri katsellut.

Québecissä Robertin oli löydettävä toinen linja-auto. Hän kävi vessassa ja ostamassa kioskista karkkia sekä limsaa. Häneltä tarkastettiin lipun lisäksi passi ja henkilötiedot ennen kuin sai astua kyytiin. Ensimmäinen bussi oli ollut hyvin ilmastoitu ja viileä, mutta tässä toisessa linja-autossa ilmanala seisoi tukahduttavan kuumana. Matka ei onneksi ollut yhtä pitkä.

Greenvillessä Robertia oli tarkoitus tulla hakemaan joku leirivastaavista. Hän nakkeli pikkukiviä kyytiä odotellessaan ja repi läheisestä puusta oksia. Lopulta vihertävänkellertävä pikkuauto pysähtyi hänen eteensä ja hymysuinen nuorimies kurkisti ikkunasta.

”Morjens! Sä olet varmaan leirille tulossa, eikö niin? Hyppää kyytiin.”

Autossa istui joku muukin, ja kuljettajan oli noustava auttamaan Robertin rinkan saamisessa täyteen takakonttiin. ”Mike”, hän esitteli itsensä, kun lähtivät lopulta ajamaan. ”Toimin yhtenä leiriohjaajana. Mistäs kaukaa sä sitten olet tullut, kun meillä on ihan Englannistakin täällä leiriläisiä”, Mike vilkaisi heihin takapenkkiläisiin taustapeilin kautta.

”Kanadasta.”

”Rajan takaa, no niin! Kiva, kun ootte niinkin kaukaa tänne löytäneet. Suurin osa on Idahosta, mutta kyllä maine kiertää”, hän tuumasi. ”Beaver Coven kesäleiri on toki iso ja valtakunnallinen juttu, mutta on näemmä kansainvälisillekin vesille sana kiirinyt.”

Leiripaikka oli metsän siimeksessä lähellä vettä ja aukeita, muun muassa ratsastuskenttää. Leiriläisiä oli saapunut pitkin päivää eri ajankohtina pitkien etäisyyksien päästä, ja reippaan oloinen leiriohjaajanainen oli jakanut ja neuvonut heitä oikeisiin mökkeihin. Robertin kohdalla hän selasi taas listaansa, teki pienen ruksin Robertin nimen perään ja sanoi: ”Poikien mökki kolmonen” ja lisäsi: ”Toivottavasti tulee mukava leiri!”

Sinne Robert siis raahautui, haisten hieltä ja täynnä patoutunutta energiaa iäisyyden kestäneiden istumamatkojen jälkeen. Oli siis osin sen piikkiin laitettavissa, että hän ajautui napit vastakkain välittömästi majoitusmökissään, ennen kuin oli reppua saanut lattialle. Poika, jolla oli koko olemus kuin graffittitaulu ja oudon eloisat, karikatyyrimäiset ilmeet venyneestä hymystä nauruntyrskähdyksiin jutellessaan toisen pojan (tummat kihartuvat hiukset ja stetsoni) kanssa, oli erehtynyt ottamaan itselleen yläpedin. Yläpedin, jonka Robert halusi itselleen.

Robert kiipesi puolapuille ja raivasi pojan vuoteelleen kevyesti levittelemät vaatteet ja parit muut kissakuvioidut tavarat surutta lattialle.

”Hei, mitäs vitsiä – mä otin sen sängyn”, graffitti sanoi hämmästyneenä. Robert ei vastannut. Jos hän halusi nukkua tässä yläsängyssä, hänhän nukkuisi.

Mökki kolmosen pojat olivat Kansas Bond (tämä omituinen tyyppi, josta Robert heti tiesi, ettei pitäisi), Cooper Miller (hänestä Robert ei ajatellut mitään erityisen negatiivista ainakaan alkumetreillä) sekä vielä Mikael Aikio, jonka omituisista valkoisista laikuista kasvoissa Robert heti kysyi, mitä tämä sairasti ja olisiko tauti tarttuva, teeskennellen pitävänsä kättä nenän ja suun edessä bakteerien varalta.

”Joku täällä vähän haisee”, Kansas ilmoitti virnistäen tarttuen samoin muka nenäänsä, ikään kuin olisi vain halunnut keventää tunnelmaa. Tietenkin hän tarkoitti Robertia.

”Likaiset käy suihkussa ja köyhät töissä”, Robert paukautti, koska hänestä Kansas vaikutti jonkin suurkaupungin slummialueelta paikalle raahautuneelta narkkarilta. Saisi pitää mölyt mahassaan, ellei haluaisi turpiinsa. ”Jos joku täällä on homo, lähtee vetään”, hän lisäsi, kun Kansas oli oikaissut pronominiensa käytöstä. ”Mä en nuku homojen kanssa, hyi hitto, insestiä.”

”Sä et taida edes tietää mitä se on, koska se ei kyllä liity mitenkään sukupuolisuuntautumiseen.”

Mutta Robert ei kuunnellut eikä uskonut; hän tiesi paremmin. Insesti oli sitä, kun miehet härkkivät toisiaan peräreikiin.

Kansas tuohtui ja alkoi väitellä, ja Robert puolestaan alkoi röyhkeästi vaatia, että tämä vetäisi housut kinttuihin ja todistaisi hänellä olevan kulli – mokoma pelle kun oli alkanut vaikuttaa munattomalta hintiltä, joka saisi painua eunukkina tyttöjen mökkiin.

Siitä sitten alkaisi Robertin leirielämä kokonaisen viikon ajan. Saisi nähdä, keneltä vuotaisi verta nenästä ensimmäisenä, sillä alku ei ainakaan ollut lupaava…

[Koko tarina]

PS. Kirjoititte kaikki Robertin niin hyvin, että nauroin melkein vedet silmissä! Kiitos kaikille, oli hulvatonta! Tätä leiriä tullaan Robertin tarinoissa lainailemaan varmasti vielä useita kertoja jatkossakin!

Beaver Cove Summer Camp

Oli leirin toiseksi viimeinen yö. Prima makasi mökin toisen kerrossängyn yläpunkassa hereillä ja kuunteli muiden mökkiläisten hiljaista kuorsausta. Leiri oli ollut hieno ja jopa Priman tyylinen ”tulen vain tiettyjen ihmisten kanssa toimeen” -teini pystyi nyt sanomaan löytäneensä pari uutta kaveria. Eniten heillä natsasi saman mökin tyttöjen, jenkkiläisen Harperin ja suomalaisen Jessican, kanssa.

Ylihuomenna koittaisi lähtö takaisin Norjaan. Tavallaan Primalla oli hieman koti-ikävä, ei niinkään kuuntelemaan vanhempien riitelyä kotona, vaan normaalia ja vapaampaa elämää kavereiden kanssa.

Prima ei saanut unta, joten kurottautui sängyn reunan ylitse ja katsoi ystäväänsä Iselaa, joka nukkui kuolavana valuen suupielestään.
”Psst, Izz, herää”, hän sihisi hampaidensa välistä, mutta ystävä ei herännyt.

Lopulta Prima otti tyynynsä ja heitti sillä Iselan kasvoja niin lujaa kuin epämukavasta asennosta kykeni.
”Fy faen, Prima. Mitä ihmettä?” Isela räpytti uneliaana silmiään. ”Mikä sua vaivaa?”
”En saa unta. Mennään järvelle.”
”Kello on yksi yöllä, me joudutaan ongelmiin.”
”Eikä jouduta, kunhan Nancy tai muut ei herää. Tule nyt mun kanssa. Mä menen ainakin.”

Sen sanottuaan, Prima hyppäsi turhan äänekkäästi yläsängystään mökin lattialle. Hän nosti sormensa huulilleen hiljaisuuden merkiksi ja Isela kohotti hänelle kulmaansa äänettömästi kommentoiden, ettei ollut se joka metelöi. Pelkän puhelimen valossa kaverukset vetivät hupparit ylleen ja menivät mökin ovelle hiipien, ettei Harper tai Jessica heräisi.

”Mitä te teette?” kuului kuitenkin Harperin ääni toisen kerrossängyn yläpediltä.
Prima kirosi mielessään ja kääntyi unista Harperia kohti.
”Mennään rannalle. Tuletko mukaan?”
”Mutta kello on yksi yöllä, jos Nancy…”
”Yritin jo”, Isela sanoi.
”Ei sun ole pakko tulla”, Prima sanoi. ”Kunhan et käräytä meitä.”

Lopulta Harper ilmoitti tulevansa myös ja puki päälleen lämpimämpää. Myös Jessica heräsi vuoteestaan ja valitti vähän, ettei häntä oltu herätetty mukaan. Yhdessä heidän mökkinsä asukit - Prima edellä - avasivat hiljaa mökin oven ja kurkistivat ulos. Kaikkialla oli hiljaista, mökeissä ei palanut valoja, joten nelikkö sujahti ulos ovesta. He hiipivät täydessä hiljaisuudessa leirimökkinsä taakse varoen, ettei Nancy heräisi.

Hiivittyään tarpeeksi pitkälle, he remahtivat nauruun ja lähtivät juoksien kohti rantaa, josta he olivat ekana päivänä käyneet melomassa. Rannalla oli myös pitkä laituri, jolle he istahtivat ja lopulta levähtivät makuulle katsomaan tähtiä.

Siinä laiturilla he keskustelivat menneestä viikosta ja miettivät, koska voisivat kenties nähdä uudelleen. Vaikkakin Prima oli hyvin varma, ettei sitä tapahtuisi enää, korkeintaan he jatkaisivat keskustelua Snapissa ja Instassa. Eikä se haitannut Primaa, joskus oli kiva jättää tietyt asiat tiettyyn hetkeen, jossa niiden muisto oli tietynlainen. Hyvä.

”Mä haluan uimaan!” Prima ilmoitti kapusi ylös.
Jäämättä katsomaan kuka häntä seuraisi, Prima riisui vaatteensa ja hyppäsi laiturilta yön viilentämään veteen.