Through Thick and Thin

Askeleet pysähtyivät tallinkäytävällä kuin seinään.

"Ehei."

"Joopas!"

Harper pujotti salamannopeasti viimeisen kuminauhan Ronyan harjaan, taltutti satunnaiset, sojottavat jouhet takaisin ojennukseen ja halasi toisella kädellään ruunivoikon kaulan ympäri. "Roo-Roo näyttäis niin söpöltä niiden kanssa."

"Sille ei kyllä mitään lettejä tule!"

Cooper hätisti tytön naureskellen kauemmas viskaisten painavan lännensatulan rivakalla heitolla tamman selkään. Letit olisivat tosiaan olleet kuin kirsikka kakun päällä - olihan Hadeksenkin harja aina kauniilla leteillä, ei siinä ollut mitään hävettävää. Mutta sen tapauksessa letit olivat kuulemma perusteltuja, toisin kuin Ronyan kohdalla, mikä oli Harperin mielestä ihan soopaa. Letit olivat aina perusteltuja hevosella kuin hevosella!

"Pärjääköhän ulkona vielä t-paidassa?" poishätistelty Harper peruutti hevosen luota ja kolisteli ulko-oven salvat auki.

Kulman takaa kuului lähestyvää hiekan rahinaa. Huppupäinen hahmo kulki näkökentän poikki raskaasti pää painuksissa, samalla kun hevonen riuhtoi ohimennessään heinätuppoja välipalakseen. Sen suu oli jo vihertävässä vaahdossa, eli mitä ilmeisimmin ratsastaja ei ollut sitä paljoa estellyt. Tallin suojista Harper näki, miten Hayley avasi kentän portin nostamatta katsettaan maasta ja laski energiajuomatölkin Dorothyn valtaistuimelle, eli muovipenkille, joka ei muuten hievahtanutkaan valmennusten aikaan tuosta kentän nurkasta.

Lopulta heidän katseensa kohtasivat ovenpielessä norkoilevan Harperin kanssa ja Hayley heilautti kättään tervehdykseksi, vaikka sen kasvoilla häilyikin vakava ilme. Ilme oli sellainen mitä osasi tulkita vain, jos tiesi mitä oli meneillään. Muuten sen olisi voinut kuvitella olevan vain tytön melankolinen perusilme.

Äiti oli kertonut Hayleyn perheen tilanteesta hänelle jo aiemmin autossa paluumatkalla westernweekeiltä kotiin, mutta koska Harper oli nukahtanut pitkän reissun uuvuttamana, ei hän ollut kuullut alkuunkaan mitä äiti oli sanonut. Ei ollut edes muistikuvia siitä, millä sanoilla äiti oli puhumisensa silloin aloittanut. Kisaväsymys ei totta totisesti ollut mikään vitsi.

Joka tapauksessa, alkuviikosta äiti oli ollut levittämässä aamiaispöydälle voileipiä, kun hän otti aiheen uudelleen puheeksi. "Oletko kuullut Hayleyn äidistä?", hän oli kysynyt sivusilmällä, ihmetellen tietysti, miten Harper ei ollut puhunut asiasta lainkaan automatkan jälkeen.

Silloin Harper kohotti hämmästyneenä katsettaan. "Siis mitä hänestä?"

Äiti kääntyi katsomaan kummastuneena ja työnsi maapähkinävoipurkin sivummalle, jotta pääsi nojaamaan käsivarsillaan pöytää vasten. "Ajattelin, että jos tietäisit onko hänen tilassaan tapahtunut mitään muutosta", äiti sanoi hitaasti, ikään kuin Harper olisi ollut jotenkin hidasälyinen. Vaikka äiti oli varmasti pitänyt Harperia juuri niin pöljänä, että puhetahti oli ollut siinä kohtaa perusteltua.

Leivän mussutus lakkasi kun Harper yritti yhdistää lankoja päässään. Langat tuntuivat kuitenkin karkailevan käsistä ja napsahdella poikki, eikä jäljelle jäänyt lopulta kuin heinäsirkkojen sirinää. Silloin äiti joutui toistamaan kaiken sen, mitä oli jo autossa kertonut, alusta loppuun. Tilanteen alkaessa valjeta Harperille, oli hän melkein tukehtua voileipäänsä.

"Mitä -- ihmettä --", hän köhi hiljaa ja alkoi välittömästi soimata itseään siitä, että oli saattanut missata noin tärkeän tiedon. "Mä en tienny tosta mitään! Siis miks kukaan ei ole kertonu mulle aiemmin?"

Äiti näytti huolestuneelta ja otti Harperin käden omaansa. "Rakas pieni, mä ajattelin etten viitsi kysellä siitä hirveästi kun en tiedä miten huonona Hayley on tuollaisen tiedon jälkeen. Mutta kun et puhunut siitä mitään moneen viikkoon, niin olihan mun pakko kysyä jotain. Oon rukoillut joka ilta Hayleyn äidin puolesta."

Siitä syystä Harper näki Hayleyn nyt eri valossa; siis sillä tavalla, että hän osasi nyt lukea ystäväänsä jollain tasolla paremmin. Jos ei tietäisi, Hayleystä ei kyllä ikinä uskoisi, että se kantoi niin suurta painoa harteillaan. Kaipasikohan se juttukaveria? Se oli kuitenkin Hayley, joka rakasti yksinoloa suurinpiirtein enemmän kuin mitään muuta.

Kun hetki tuntui sopivalta, Harper lähestyi varovasti Hayleyta. Kurkku tuntui kuivalta, kun Harper tapaili oikeita sanoja. "Mitä kuuluu?" Harper kysyi varovasti kun ei muutakaan keksinyt, samalla lähestyen ratsukkoa kädet syvällä taskuissa.

Hayley nosti lopulta katseensa hevosensa niskasta ja hänen ilmeensä oli aika normaali. Siitä ei voinut tulkita juuri mitään. "Ei mitään erityistä", hän vastasi lyhyesti, kääntäen katseensa takaisin hevoseen.

"Mä kuulin, että sun äiti..." epävarmuus sai Harperin äänen melkein vavahtamaan, mutta Hayley katkaisi hänet välittömästi.

"En halua puhua siitä", Hayley torjui lohdutusyritykset tiukasti.

Oikeasti, olisipa se halunnut puhua. Näytti siltä, että Hayley ei vielä ollut valmis jakamaan ajatuksiaan, vaikka se varmasti olisi helpottanut oloa. Oli melkein vaikea katsoa Hayleyta silmiin, kun tiesi mitä se kävi läpi, ja sydämessään Harper tunsi voimakasta tarvetta edes yrittää piristää toista. Entä jos Hayley kaipasi jotain muuta ajateltavaa, jotain, mikä saisi hänet hetkeksi unohtamaan huolensa?

"Okei. No, tehdäänkö jotain joku päivä? Pelataan vaikka lautapelejä", Harper esitti ehdotuksensa varovasti, samalla kun piirsi kengänkärjellään tähtiä kentän pintahiekkaan.

Nemo oli pysähtynyt uralle, kun Hayley korjasi paitansa asentoa. Tyttö kohotti kulmiaan yllättyneenä, mutta sitten hänen ilmeensä pehmeni hieman. "Sopii. Mut ei sitä sanapeliä, mitä pelattiin englanninkielen tunnilla!"

"Scrabbleä vai?"

"Niin, just sitä!"

"Sähän olit ihan lyömätön siinä?!"

"Just siks. Oot niin heikko vastustaja Scrabblessä", Hayley naurahti, mikä sai Harper melkein huokaisemaan helpotuksesta.

Se oli pieni ele Hayleyltä, mutta siinä kohtaa sekin oli riittävä.

"Ootko valmis?" Cooperin kysymys kuului kentän takaa.

Harper kääntyi Cooperin suuntaan ja hymyili hieman hermostuneesti. "Juu, mennään vaan. Hayley, laita viestiä mikä päivä sulle sopii!" hän sanoi pujottautuessaan kentän aitojen välistä ja osoitti sormellaan Hayleyn suuntaan.

Cooper, joka oli jo kavunnut Ronyan selkään ja odotti satulassa huolettoman näköisenä, ojensi kätensä Harperille ja veti tämän hevosensa kyytiin. Ronya otti muutaman ripeän askeleen ympyrällä totutellessaan ylimääräiseen painoon selässään, samalla kun Harper totutteli istumaan satulan sijasta satulan takana, joka oli yllättävän kiikkerä paikka istua.

"Haluisitko tulla mukaan?" Cooper kääntyi katsomaan Hayleyn puoleen ja rapsutti samalla hevosensa kaulaa, kun tamma oli lopulta hyväksynyt kohtalonsa ja pysähtynyt aloilleen. "Näin minne amerikanhiirihaukka kasasi viimeviikolla pesäänsä, voin vaikka näyttää sen paikan sulle!"

Hayley puntaroi hetken tarjousta, mutta pyöritti sitten päätään. "Joku toinen päivä. Täytyy olla jo jossain muualla puolentoista tunnin päästä. Mutta ota kuva, jos näät sen punapyrstön, muuten en usko!"

On Harper's Trail... - Sivu 3 53710236938_71742ba010_z

Mores Creek Drivella, talossa numero 28, järjestetään syntymäpäiväjuhlat.

Ne ovat Harperin vaarin, mutta koska vaari on vanha ja hauras mies (75 vuotta), äiti ja isä ovat päättäneet kestitä ne omassa kodissaan, jotta juhlien järjestely menee huolettomammin. Niin isovanhemmille ei tule turhaa rasitusta kakun leipomisesta, eivätkä he kaadu tuolilla ripustaessaan ilmapalloja eikä heidän tarvitse tiskata juhlien jälkeen. Niin on vain yksinkertaisesti helpointa, kieltää vanhoilta ihmisiltä kaikenlainen tekeminen, jos haluaa pitää heidät elossa.

Vaikka vaarilla tuntuu kyllä olevan epäilyttävän paljon aikeita päättää päivänsä ihan itsekin, sillä hän käräyttää kravaattinsa yrittäessään puhaltaa kakkukynttilöitä ja syö vadelmakakkua niin raivolla, että isä joutuu melkein turvautumaan heimlichiin kun se alkaa kakoa naama punaisena ja kakkukoristekukkanen lentää lopulta kurkusta posliinilautaselle.

Vieraitakin saapuu syntymäpäiväjuhlille sankoin joukoin. Paikalla on lähimmän perheen, eli omien lapsiensa (3), heidän puolisoidensa (3) ja näiden lapsien (7) lisäksi vaarin molemmat vielä elossa olevat veljet (molemmat tarkoittaa 2), muutama venekerhotuttavuus (5) ja kaikki samankadun naapurit (4) toiselta puolen Wilmingtonia, sekä mummi (1).

Harper on ajatellut antavansa vaarille lahjaksi sen coloradolaiselta huoltsikalta ostetun t-paidan, jossa lukee isoin kirjaimin BEST GRANDPA IN THE WORLD, mutta se on kadonnut. Se on todennäköisesti livahtanut reissulla Cooperin vaatekassiin ja se on ihastunut siihen rytkyyn niin kovasti, ettei halua palauttaa sitä ja esittää, ettei ole nähnytkään sitä.

Isä kertoo sukulaisille kuinka hänet on mainittu boiselaisessa paikallislehdessä yhtenä osavaltion parhaimpana hammaslääkärinä ja äiti kertoo kaikille kuinka Harperilla on nykyään poikaystävä.

On aika kiusallista olla siinä sukulaisten töllisteltävänä, vaikka keskustelu kääntyykin nopeasti Mattin tyttöystävään Amberiin, joka ei ole tullut juhliin, mikä herättää sukulaisissa epäilyksiä salaraskauden mahdollisuudesta. Harper kaipaa hetken rauhaa kaikesta hälinästä, jonninjoutavasta small talkista ja lisäksi hänen sanavarastonsa on ehtinyt huveta sellaisten sanojen osalta, joita voi käyttää kun ei ole muuta sanottavaa, kuten really, oh wow, that's cool ja yup. Hän nousee keittiöntuolilta, joka on kuin liimautunut kesämekon alta paljastaviin reisiin kiinni tai toisinpäin, suuntaa takapihan varjojen hellittäväksi ja asettuu riippukeinuun.

Kevyt tuulenvire heiluttaa keinua ja Harper sulkee hetkeksi silmänsä. Puristavat kengät potkaistaan heti jalasta, jolloin nurmikko alkaa kivalla tavalla kutitella jalkapohjia ja hetken aikaa hän miettii, miten ihanaa olisi aina kulkea paljain jaloin.

"Voinko istua tähän?"

Se on Harperin serkku, joka seisoo riippukeinun edessä hieman epäröiden ja nyplää mekkonsa helmaa. Harper nyökkää, työntää tyynyn sivummalle, muttei tee elettäkään liikahtaakseen itse mukavalta paikaltaan.

Vaikka he käyvät tädin lasten kanssa samaa koulua, sen ulkopuolella polut eivät juurikaan kohtaa serkkujen kanssa tällaisten sukujuhlien lisäksi. He vain ovat niin... erilaisia. Kaksi kesää takaperin he tosissaan yrittivät viettää enemmän aikaa keskenään, vaikkakin lähinnä vanhempiensa toivomuksesta, mutta he vain yksinkertaisesti tuntuivat olevan niin eri mieltä kaikesta, ettei siitä mitään tullut.

Tyttö istuutuu Harperin viereen ja katselee hetken hiljaa maahan, ennen kuin avaa suunsa. Vielä senkin jälkeen hän epäröi sanoissaan.

"Muistin, että teidän piha ois isompi", hän sanoo, ja Harper tietää, ettei se ollut sitä mitä tyttö oli alunperin sanomassa.

Harperin olo on muuttunut epämukavaksi. "Juu."

"Eikö tuolla pusikoiden takana mene se kaponen joki?"

"Juu, menee."

Silloin pari kesää sitten, tai oikeastaan se oli jo syksyä mutta oli niin lämmin että se tuntui edelleen ihan kesältä, Harper ja hänen serkkunsa kävelivät ojalle vievällä polulla ja teeskentelivät loittonevien vanhempien selille, että heillä oli muka ihan kivaa keskenään. Joki oli - ja on edelleenkin - ennemminkin iso oja, kuin mikään joki, mutta siinä oli paljon vettä ja sen reunat olivat loivat kuin joella, minkä takia kukaan ei koskaan kutsunut sitä pelkäksi ojaksi.

He loikkasivat peräkanaa joen yli, ja serkulla oli käsissään Taylor Swiftin nimmarikortti, jonka Harper oli juuri saanut vaariltaan syntymäpäivälahjaksi. Serkkutyttö piti myös kovasti Taylor Swiftistä ja oli halunnut katsella korttia lähemmin. Harper halusi uskoa sen olleen harvinainen, koska siihen oli kirjoitettu "To Harper, From Taylor" ja siihen oli painettu punainen huulien kuva, vaikka todennäköisesti se oli tulostettu netistä korttipaperille ja teksti lisätty Paintilla. Harper pyysi korttinsa takaisin, piteli sitä käsissään kuin aarretta eikä ollut vieläkään uskoa että vaari oli sen hänelle hommannut, kunnes hän sitten pettymyksekseen huomasi miten yksi kortin kulmista oli vaurioitunut ja siihen oli repeytynyt senttien lovi.

"Mitä sä teit tälle?" Harper oli kysynyt epäilevästi.

Serkun posket olivat punehtuneet ja se näytti kehittelevän kovaa vauhtia jotain hätävalhetta. "Se... se meni vahingossa rikki, sori. Oikeesti, Harper, en tarkottanu sitä, se repes kun mä hyppäsin joen yli ja kun mä vähän kompuroin."

Valhe paistoi lauseesta kauas. Tuo kortti oli ollut Harperille tärkeä lahja ja nyt se oli tuhoutunut, varmasti tahallisesti. Siinä vaiheessa hän ymmärsi millainen käärme hänen serkkunsa oli, ja se oli ollut viimeinen niitti heidän järjestetylle kaveruudelleen.

Ajatus katkeaa, kun punarintarastas alkaa visertää puun oksalla aivan heidän yläpuolellaan. Takapihan avoimesta ovesta ilmestyy muutama juhlavieras, joille isä esittelee koomisen ylpeänä uusinta TV Shop-ostostaan, eli Kool Grilliä - Go Anywhere and Cook Anywhere - No Gas Needed, niin sitä mainostetaan.

"Mä oon miettiny paljon sitä, mitä tapahtui", serkku aloittaa vihdoin siitä aiheesta, mikä varmasti kummankin mielenpäällä.

Harperin katse on kiinnittynyt kaukaisuuteen, ikään kuin voisi katseen voimalla teleportata itsensä tilanteesta pois, mutta samalla hän tietää, että hänen on sanottava asiasta viimein jotain. Harper työntää paljailla varpaillaan keinuun hieman vauhtia hakeakseen mitä tahansa aistiärsykkeitä raskaan asian käsittelyn tueksi. "Niin, vai sitä mitä sä teit?"

"Noh, niin... En tiiä yhtään mitä mun pitäis tehä. Mä pilasin kaiken ja oikeesti tajuan kyllä, et mä tein väärin."

Anteeksipyyntö olisi ehkä vähintä mitä tyttö voisi tehdä Harperin mielestä, vaikka eihän sekään mitään muuttaisi muuten kuin siinä mielessä, että joku saattaisi antaa jollekin anteeksi, mutta tuskin se vihanpitoa kuitenkaan sammuttaisi.

Sanat joita Harper ajattelee lausuvansa, tuntuvat kaikki liian tyhjiltä tai liian tuohtuneilta. Hänen näkökulmansa mukaan on suuri ero, tekeekö pientä pilaa vai systemaattista vahingoittamista. Vaikka ensimmäisenä mainittu pieni pilailu saattaakin joskus lipsahtaa liiallisuuksiin, jälkimmäisenä mainittu on aivan eri tason teko.

"Sähän voisit auttaa mua", serkun ääni on arka, ja lause on äänenpainosta päätellen enemmän kysymys kuin toteamus.

Harper nousee viimein riippukeinusta ja kääntyy katsomaan serkkuaan vielä kerran.

"Miten mä voisin muka?"

Sillä jos kyse olisi siitä, mitä serkku teki Taylor Swift -kortille vuosia sitten, Harper voisi ehkä yrittää auttaa. Mutta tässä ei ole kyse kortista. On kyse siitä, mitä serkku teki koulun uudelle tytölle, Harperin ystävälle.

"Enhän mä voi edes kertoa kenellekään, että ollaan sukua, Lauren."

Hyvät puolet kesätöissä: ilmaiset, ehtymättömät jäätelö- ja pirtelövarannot. Se pieni tulo ("taskuraha") mitä tästä saa, mutta se ei ole kummoinen saalis, jos asiakkaita ei ole eikä tippejä tule. Valkoisen ja vaaleansinisen sävyiseen pystyraitaan verhoiltu työessu, joka istuu kivasti ja se päällä saa söpöjä selfieitä. Jäätelökioskissa on silloinkin viileää, kun koko muu kaupunki paahtuu helteessä. Säästyy rusketukselta ja ihosyövältä.

Huonot puolet kesätöissä: no, kaikki muu.

On myönnettävä, että Harper kokee jäävänsä monesta paitsi. Siinä missä muut nuoret viettävät hauskoja rantapäiviä auringon alla, riekkuvat ulkona ystäviensä kanssa yömyöhään asti tai nukkuvat prinsessaruususunia pitkälle aamupäivään, hukkaa Harper kaikki nämä upeat kesäpäivät jäätelökioskilla. Se ei varsinaisesti nostata kesäfiilistä, eikä pitkän orjatyöpäivän jälkeen jaksa juurikaan muuta kuin rojahtaa päiväunille. Isä on kuitenkin puolipakottanut tyttärensä kesätöihin, mikäli hän vielä halajaa Oregonin kesäleirille heinäkuussa, joten sitä hintaa on nyt maksettava. Lisäksi collegea varten pitää säästää pesämunaa ja jadajadajaa muuta vastuullista aikuissoopaa.

Jäätelökioskilla on toinenkin työntekijä, Josiah, joka on nimitetty opastamaan Harperia työnteossa. Näinä aikoina on mukavaa, ettei tarvitse työskennellä yksin, kun Wilmingtonista tuntuu löytyvän vainajia oikealta ja vasemmalta. Tuntuu turvallisemmalta kun ei tarvitse olla yksin. Töihin pyöräillessä saa kyllä katsella olkansa ylitse, vaikkei matka olekaan pitkä.

Josiahia työnteko näyttää kiinnostavan aivan yhtä paljon kuin opastettavaansakin, se mutisee aina jotain epämääräistä ja tuijottaa lähinnä vain puhelintaan aina kun häneltä kysyy neuvoa tai yrittää jutella mukavia. Vierestä seuraamalla on oppinut kuitenkin aika paljon, kuten mistä vivusta vedetään että pirtelöä valahtaa pahvimukiin ja miten jäätelöpallot saa ladottua päällekäin ilman, että torni romahtaa. Kassakoneen käyttö onkin sitten monimutkaisempaa, etenkin, kun Josiah on niin leveäharteinen, ettei sen takaa oikein näe miten se konetta käyttää. Toistaiseksi Harper on ojentanut rahat (tipit poislukien) aina Josiahin käteen ja Josiah on murissen iskenyt ne kassakoneeseen.

Josiah on - tai siis oikeastaan oli - samaa koulua käyvä senior-vuosiluokan oppilas, mutta nyt hän on päättänyt maallisen vaelluksensa Blue Mountain Highn kuningaskunnassa. Josiah ei vastaa, kun Harper kysyy onko hänellä suunnitelmissa lähteä collegeen kesän jälkeen. Hän ei puhu paljoakaan, mikä saa työpäivät tuntumaan entistä pidemmiltä.

Päivät tuntuvat matelevan muutenkin ja ensimmäisen työviikon jännittävimmät hetket ovat olleet varsin vähäpätöisiä. Ensin jäätelökioskille eksyi vihainen ampiainen, joka pelästytti Harperin melkein sydänkohtauksen partaalle. Sitten, päivän lopussa kioskia siivotessa tiskin alta löytyi rytätty kymmenen dollarin seteli, jonka huomaamaton sujauttaminen taskuun vaati äärimmäistä Josiahin välttelyä ja jonkin myös verran oveluutta.

"Yo, saisinko pienen banaanipirtelön?"

Joku on tullut tiskin eteen keskeyttämään Pinterestin selailun. Harper näkee asiakkaasta vain lyhyet, sojottavat hiukset, jotka heiluvat vienossa tuulessa. Josiah on noussut penkiltään palvelemaan, mikä tarkoittaa, että Harper voi selata vielä hetken puhelintaan pienen jakkaran päällä.

"Pieni banaanipirtelö... Alright, tulossa on...."

Josiah pyörähtää rennosti ympäri pirtelökoneen eteen, nappaa Mount Everestin kokoisesta pahvikippovuoresta yhden pienen mukin ja iskee sen pirtelökoneen alle. Harper on kiinnittänyt asiaan jo aiemminkin huomiota ja poika tekee sen taas - hän ei vedä vivusta mistä pirtelöä alkaa tursuamaan mukiin, vaan heittää taskustaan sinne jotain, mikä saa tyhjän mukin kumahtamaan onttona.

"Laita reilusti tällä kertaa."

"Tässä, varovasti sitten sen kanssa. Siis, ettei läiky yli", Josiah sinetöi pahvimukin kannella. Hän ojentaa mukin asiakkaalle jäätelötiskin ylitse ja asiakas ojentaa tälle setelin, joka ei suinkaan päädy kassakoneeseen, vaikka Josiah kassakonetta kilauttaakin kuin rekvisiittana.

"Mitä sä teet?" Harper kysyy toinen kulmakarva kohotettuna, kun asiakas on poistunut eikä ketään ole jonossa (jonossa ei koskaan ole ketään).

Palveluluukun viereen liimatussa valikoimassa on viisi pirtelömakua: tuplasuklaa, mangomeloni, tiramisu, karkkiomena ja sitruunapiirakka. Ei siis mainintaakaan banaanipirtelöstä, ei edes pienellä, kärpäsenkakan kokoisella printillä valikoiman alla.

Josiah kohauttaa olkiaan. "Töitä. Keskity sä vaan siihen puhelimees, likka."

"Mikä tää juttu oikein on?"

"Mikä?"

"Mitä sä pistät niihin mukeihin?"

"Ootko sä saanu jonkun auringonpistoksen? Kuulostat jotenkin vainoharhaiselta."

"Lähen ruokatauolle", Harper ilmoittaa kyllästyneesti kun ei saa Josiahia paljastamaan mitään.

Keskustakadulla on useampikin ravintola, mutta Harper ei syö niissä lounastaan. Jos hän söisi, siihen menisi aina koko päivän palkka eikä hän ole tullut tekemään rahaa vain syödäkseen sen heti pois. Harper istahtaa rotvallin reunalle kioskikärryn varjoon ja kaivaa repustaan muovirasian, jossa on äidin tekemän mac and cheesen rippeet ja alkaa haarukoida sitä kylmänä.

Pyörillä seisovan jäätelökioskin kyljessä lukee isolla SCOOPS & SHAKES - A TREAT FOR EVERONE ja siinä on todella kirjoitusvirhe.

Harper ei ole aivan varma, tarkoitetaanko iskulauseella sitä, mitä hän luulee tietävänsä tai tietää luulevansa.

"Paa kaks palloa sitruunajäätelöä."

Harperin sydän kaipaa vapautta ja huolettomuutta. Kun hän kohtaa kesälomalaisten iloiset kasvot ja kuuntelee heidän nauruaan, hän tuntee kaihoa ja kateutta. Jos hän vain voisi olla osa sellaista kesää, mitä muut näyttävät nauttivan - sitä hän toivoo, vaikka tietää, että jonain päivänä on senkin aika.

Tällä viikolla ei ole tapahtunut mitään. Eikä se ole tarkoitettu mitenkään kuvainnolliseksi, vaan siten, että tapahtumia on ollut niukasti. Tällä viikolla ei ole ollut yhtäkään tornadoa, ruumista, juomien huumaamista eikä mitään muutakaan mainittavaa. On ollut vain täyttä pysähtyneisyyttä. Ja jos totta puhutaan, se on tavallaan tuntunut aika taivaalliselta.

Jäätelökioskilla seisoskelu ei tietenkään ole ollut taivaallista, mutta se kuuluu kategoriaan 'Ei Ole Tapahtunut Mitään'. Työtehtävät ovat edelleen yhtä yksitoikkoisia ja tilat niin ahtaita, että vähemmästäkin alkaa kyllästyttämään koko touhu. Jo aamuisin töihin pyöräillessäänkin Harper haaveilee melkein kapinamielessä siitä, että voisi vain heittää essunsa nurkkaan ja marssia jäätelökioskilta pois, hengittää raikasta ilmaa ja nauttia kesästä sillä tavalla kun itse tahtoo. Tuntea auringon lämmön iholla ja upottaa varpaat kosteaan rantahiekkaan.

"Eiköhän yksi pallo riitä hänelle, kiitos", tilaukseen puuttuu keski-ikäinen nainen, joka heijaa hieman taaempana lastenvaunuja.

Kuitenkin vastuu ja velvollisuudentunto pitävät Harperin paikoillaan. Hän tietää, että hänen on jatkettava työntekoa, vaikka mieli tekee muuta. Hän tietää, että hänen on selviydyttävä tästä, vaikka se tuntuukin nyt vaikealta ja että vapaus vielä koittaa. Hayley on luvannut käydä jäätelökioskilla joka päivä, mutta häntäkään ei ole näkynyt hautajaisten jälkeen kertaakaan, eikä Brandyäkään, ehkä se ottaa parhaillaan kaiken irti kesästä ja valmistumisestaan. Yumi on käynyt kaksi kertaa ostamassa mansikkajäätelöä. Cooper muutaman kerran, koska silläkin on kiireitä kotitilalla.

Kioskin kellon viisari raksuttaa hitaasti kohti viittä iltapäivällä ja Harper laskee minuutteja siihen hetkeen, kun voi viimein riisua essunsa ja astua odotettuun, viikonlopun mittaiseen joutilaisuuteen.

"Enemmän strösseleitä."

Kädet ovat kauttaaltaan tahmaiset sulavista jäätelöpalloista ja ne tarttuvat vohveliin kuin purkka hiuksiin, kun Harper pyöräyttää jäätelöpalloa uuden kerran strösselikulhossa.

"Laitatko mullekin oreojäätelön?" Hayleyn hento ääni saa Harperin katseen nousemaan sateenkaarenvärisestä kulhosta. Hayley näyttää jotenkin väsyneeltä ja vähän ehkä hauraaltakin, mutta hänen kasvoillaan on silti lämmin hymy. Vaikka vaikeahan sitä on lähteä sanomaan miltä tuossa tilanteessa pitäisi näyttää, kun on juuri haudannut oman äitinsä ja elämä sellaisena, jona Hayley on sen tuntenut, on niin yhtäkkisesti päättynyt. Iloinen asia on kuitenkin se, että Hayley on poistunut kotoaan.

"Hayley!" ilahtunut kiljaisu parahtaa Harperin huulilta ja hän melkein tiputtaa jäätelön käsistään, mutta saa sen onneksi viime hetkellä pelastetuksi. "Sori, tässä tää teidän jäätelönne", Harper sanoo tiskin takana kurottelevalle miniasiakkaalle ja kääntyy nopeasti takaisin Hayleyn puoleen.

Korkeintaan seitsemän vanha pikkupoika tarttuu kaksin käsin ojennettuun jäätelöön, kurottelee dollarit tiskille ja häipyy. "Se on sit tasaraha. Moikka." (Lapset ovat oikeasti ikävimpiä asiakkaita. Ne pitävät ansaituista penneistään kiinni niin raivoisasti, että tippejä on turha odottaa.)

Josiah ei sano mitään, mutta ihme kyllä Josiahilla on tilannetajua ja hän heilauttaa päätään sen merkiksi, että suostuu pitkin hampain antamaan Harperille pienen tauon, jolloin tytöt singahtavat melkein juoksuaskelin varjoisalle paikalle kioskin taakse.

"Miten oot pärjäillyt?"

Ennen vastaamistaan Hayley vetää syvään henkeä. Ja puhaltaa sen yhtä hartaasti ulos, eikä anna katseensa irrota oreojäätelöpallostaan. "Ihan hyvin. Ilmotin mut ja Nemon tallicupin seuraavaan kisaviikonloppuun", Hayley sanoo sen sellaisella äänensävyllä mistä voisi päätellä, ettei se ole tytölle mikään iso juttu, mutta kyllä se on.

"En oikein tiiä, mitä tekisin kotona. Niin ajattelin tulla tänne jäätelölle ja pitämään sulle seuraa", Hayley jatkaa ja nuolaisee vohvelin päälle valunutta jäätelöä, joka on alkanut heti sulaa Wilmingtonin ylle jämähtäneessä helleilmassa.

He istuvat hetken hiljaa, Hayley ponnistelee syödäkseen jäätelönsä ennen kuin se sulaa kokonaan pois ja Harper miettii, että kumpi tässä on enemmän seuranpidon tarpeessa, hän vai Hayley. Harmaa betoni heidän allaan hohkaa hehkuvaa lämpöä ja aurinko porottaa armottomasti niille nilkkaparoille, jotka eksyvät varjosta pois. Heidän takanaan, keskustakadun liikerivissä, on pieni 7-Eleven, jonka kapeaan etuikkunaan on ripustettu päivän paikallislehti.

"Katopa tuota", Harper nousee ja nappaaa lehtiständiltä tuoreen Wilmington Postin käsiinsä. Myyjä ei huomaa sitä, joten pienestä vilkaisusta ei ehkä tarvitse maksaa - sitä paitsi hän aikoo palauttaa lehden samoille sijoilleen aivan tuota pikaa - ja hän kyllä kaivaisi kiltisti taskustaan dollarin jos myyjä katsoisikaan tähän suuntaan. "Täällä kerrotaan useista pikkurikoksista kaupungissa viime viikolla", Harper nostaa katseensa ja osoittaa artikkelia.

"No mitä siinä sanotaan?"

"Useita automurtoja... Ilkivaltaa... Joo hei, on täällä myös lyhyt maininta siitä, että kadonneeksi henkilöksi ilmoitetusta henkilöstä on löydetty konkreettisia jälkiä Mores Creekiltä - sen on pakko olla se mikä me löydettiin Cooperin ja Yumin kanssa", Harper jatkaa lukemista ääneen ja melkein tuntee, kuinka nautitut jäätelöt alkavat mielikuvan voimasta pyrkiä takaisin ylös. "En kyllä kutsuis sitä kättä kadonneen henkilön konkreettiseksi jäljeksi, vaan ruumiiksi mutta... Anyway, sheriffi ei ole antanut enempää lisätietoa, mutta tässä lukee, että he tutkivat asiaa ja tapahtumien mahdollista yhteyttä."

"Vau. Saitteko te ees nimenne lehteen?"

7-Elevenin myyjä on edelleen niin keskittynyt katsomaan pikkiriikkisestä tv-ruudusta pyörivää baseball-ottelua, ettei huomaa, kun Harper asettelee lehden takaisin telineeseen. "Haha, ei - ei saatu."

Onneksi Hayley ei ole herkkis, eikä se kavahda kun puhe kääntyy tulevista kilpailuista synkempiin vesiin. Se rouskuttaa jäätelönsä viimeisiä senttejä, siis pelkkää kuivaa vohvelia ja pyyhkäisee suutaan hihalla. "Musta tuntuu, että tää kaupunki on jotenkin muuttumassa."

Harper nyökkää. "Jep, todellakin. On ollut vähän jännittävää pyöräillä tänne aamuisin, kun tuntuu, että on ollut yksin liikkeellä koko kaupungissa siihen aikaan. Tai ehkä pahinta on se, että kuvittelee, ettei olisikaan yksin."

Silloin kioskin vieressä oleva roskakori kaatuu äänekkäästi ja pamahtaa maahan iskeytyessään. Molemmat tytöt säpsähtävät ja kääntyvät katsomaan sitä säikähtäneinä. Kaksi harakkaa lehahtaa lentoon levinneiden roskien seasta, mikä saa heidät hymähtämään helpotuksesta.

"Vain lintuja", Harper sanoo, mutta tuntee silti kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Jokin tässä kaupungissa, tässä kesässä, tuntuu oudolta, ja Harper tietää tarkalleen, mistä se johtuu - vapaalla jalalla olevasta tappajasta. Koska Mores Creekin tapauksen kohdalla omaehtoinen lähteminen on aika varmasti poissa laskuista, sillä ei ole kovin todennäköistä irroittaa ensin oma kätensä, tuskastella sen vuoksi aikansa ja sitten vasta päättää päivänsä. Se ei vain käy järkeen.

Hayley kääntyy katsomaan Harperia ja sen kasvoille nousee ilkikurinen virne. "Laitoit mulle ihan liian vähän strösseleitä. Teen reklamaation."

"Sä et jättäny ees tippiä!" hän ilmeilee takaisin ja painautuu sitten Hayleyn olkapäätä vasten. "Ja Hayley, mä oon täällä aina, kun sä tarviit seuraa."

Ystävän lähdön jälkeen päivä jatkuu normaaliin, pitkäveteiseen tapaansa. Asiakkaita on harvakseltaan (7-Elevenissä on joku pakastejäätelöiden supertarjous meneillään), pari tyyppiä käy taas tilaamassa banaanipirtelöä (jota heillä ei edelleenkään ole valikoimassa) ja tuntiviisari tuntuu kulkevan aiempaakin raskaammin eteenpäin.

Puolet päivästä Harper on tekstaillut niitä näitä Cooperin kanssa ja toisen kuluneen puoliskon hän on tiskannut ja pessyt kioskin sisäpuolen seiniä. Harper on tietenkin jakanut aiemmin näkemänsä Wilmington Postin lehtiartikkelin poikaystävälleen, saatesanoilla soita, jos kuulet tästä mitään lisää. Soittojen osalta on ollut aika hiljaista, mutta se on varmaan tässä kontekstissa ihan hyväkin.

Jossain vaiheessa hän näkee isoveljensä jättävän autonsa kadun laitaan ja kävelevän kohti jäätelökioskia. Johnson ei ole varsinainen jäätelönsyöjä, joten hän on varmaan tulossa pyytämään Harperia tukemaan alibiaan kun on suunnittelemassa jotain, mitä vanhemmat eivät katsoisi hyvällä.

Niin, Johnson ja Matt ovat tulleet takaisin kotiin kesäksi. Matt tosin saattaa jäädä pidemmäksikin aikaa Wilmingtoniin, sillä hän sai kandiopinnot juuri päätökseensä ja jatkaa maisteriopintojaan etänä, ainakin siihen saakka, kunnes tulee tieto hyväksytäänkö hänen siirtonsa Harvardiin vai ei. Isoveli kulkee nykyään pakettidiilinä tyttöystävänsä Amberin kanssa, joka nyhjää MacDonaldien kotona jo toista viikkoa, eikä kenelläkään ole tietoa, aikooko hän majailla siellä koko kesäloman ajan vai miten. Amber on kyllä ollut ihan cool toistaiseksi. Se on lainannut kynsilakkojaan Harperille ja he ovat katselleet yhdessä Modern Familyä samalla kun ovat syöneet aamupalaa.

Isoveli odottaa kauempana, että edeltävä asiakas raaskii poistua jäätelönsä kanssa ja tulee sitten lähemmäs kolmella jättiaskeleella.

"Täytitkö astianpesukoneen kuten äiti pyysi?" Harper tervehtii veljeään piikitellen. Johnson ei veisi edes roskapussia ulkoroskikseen, vaikka sen kylkeen olisi teipattu kymmenen dollarin seteli, joten hänellä on oikeuskin vähän nälviä asiasta.

Kysymys jää kuitenkin ilman vastausta, ja Harper katselee vierestä uteliaana, kun Johnson ja Josiah näyttävät vaihtavan muutaman sanan keskenään. He puhuvat niin vaivihkaa, ettei Harper saa sanoista selvää. Sitten Johnson ottaa taskustaan pienen ruskean paperipussin ja antaa sen Josiahille, joka puolestaan ojentaa Johnsonille rullaksi käärityn tupon seteleitä takataskustaan.

Kumpikin vilkaisee ympärilleen, varovaisesti, kuin laukauksen kuullut peuranpoikanen. Sen jälkeen Johnson poistuu yhtä nopeasti ja yhtä vähäsanaisesti kuin on saapunutkin ja Josiah piilottaa pussin omaan reppuunsa tiskin alle.

Kun Harper on aikeissa sanoa jotain asiasta, hänen puhelimensa pirahtaa soimaan ja hän joutuu siirtämään kysymys- ja torumispatteristonsa myöhemmälle.

Cooper is calling...

SEQUEL TO BONNIE & CLYDE

Kumpikaan ei ole pitkään aikaan sanonut mitään. Puhuminen voisi häiritä keskittymistä, ja ainoa ääni joka rikkoo hiljaisuutta, on joen kesyttämätön liplatus kun se virtaa voimakkaana heidän ympärillään. Sekä satunnainen matala piippaus, joka tulee metallinpaljastimesta, kun se havaitsee rantavesiköstä romurautaa (kuten pyöränkellon, hopealusikan ja pienen ankkurin).

Kun Cooper kertoi pikkuveljensä löytäneen kultahipun samaiselta joelta, Harper oli välittömästi käynnistänyt neuvottelut työkaverinsa Josiahin kanssa siitä, että paikkaisi tätä yhden kokonaisen illan jos hän vain päästäisi tytön lähtemään tänään aiemmin. Josiahille ei tarvinnut edes kertoa syytä, koska ei sitä kiinnostanut ja vaikka Josiah ei varsinaisesti sanonut juuta eikä jaata, sen elekielestä pystyi päättelemään, että ehdotus sopi hänelle. Sillä oli vähän outo tapa kommunikoida, mutta puhelinta se kyllä näpytti huomattavan paljon - ehkä se oli tottunut enemmän puhumaan ihmisten kanssa netissä kuin kasvotusten.

Joten tässä sitä nyt oltiin, isoisovanhempien (tai ehkä isovanhempien) jalanjäljissä yrittämässä rikastua kullalla! On hommattu metallinpaljastin ja vaskooli ja jotain ämpäreitä ja sen sellaista - no, kaikennäköistä hilavitkutinta kumminkin. He ynnäsivät Cooperin kanssa rahoja kun he katselivat boiselaisessa eräkaupassa metallinpaljastinten riviä ja saivat kuin saivatkin hankittua sen halvimman yksilön – eikä se edes kirpaissut sillä sehän oli tavallaan sijoitus kun sen tarkoitus oli poikia lisää rahaa ja maksaa itsensä pian takaisin.

Täytyy myöntää, että metallinpaljastin oli kyllä kuningasidea. Koska Colin ei huijannut kertoessaan kullasta.

He ovat kahlanneet polviin asti ulottuvassa vedessä jo tuntikaupalla, hyttysiä on ollut häiritsevän paljon ja kynnenalusetkin ovat haisevan pohjamudan kuorruttamat. Näistä uhrauksista huolimatta saalis ei ole kummoinen, mutta jotain talteenotettavaa on silti löytynyt. Vaikka suuret rikkaudet antavat vielä nähtävästi odottaa, päivä on silti ollut ihanan seikkailuntäyteinen ja ennenkaikkea sitä kovasti kaivattua vaihtelua tylsälle kesätyölle. Tätä on niin kaivattu!

Ilta-aurinko heijastuu lempeästi joen pinnasta kun kaksikko loiskuttelee lopulta takaisin kuivalle maalle. Jos tällä auringossa oleilulla ei ole kuitattu parin viikon vajautta rusketuksessa, niin sitten pitää ulkoistaa se pirulainen ja hankkia suihkurusketus, Harper miettii ja vertailee sivusilmällään heidän kahden välistä värieroa.

Naamaa tosin kiristää siihen malliin, että se ainakin saattaa olla vähän saanut väriä.

Joen rannalla kivet ovat päivän aikana lämmenneet auringossa ja ne tuntuvat mukavilta paljaiden jalkojen alla. Hento tuuli kuljettaa kesän tuoksuja pitkin joentörmää; villikukkien, kostean rantahiekan ja hieman aurinkovoiteenkin (jota ärsyttävän ruskean Cooperin on parempi käyttää tai Harper alkaa muistuttamaan kalkkilaivan kapteenia hänen vierellään) tuoksua.

Harper heittäytyy pitkälleen sileälle kivelle. Hän venyttelee käsiään kohti taivasta, muutama vesipisara tipahtaa niistä ikävästi silmäripsille, ja kiepauttaa hiuksensa huolettomalle nutturalle. Cooper asettelee metallinpaljastimen puuta vasten, istahtaa kivillä makoilevan Harperin viereen ja nostaa katseensa kohti pilvetöntä taivasta, joka on muuttumassa punertavaksi auringon laskiessa. Hän alkaa vihellellä jonkun rokkiklassikon tahtiin.

"Jos tää on oikeeta kultaa, niin minkähän arvoinen tää sit on?" Harper tiedustelee, ojentaen pientä lasipurkkia Cooperin suuntaan. Sen sisällä on maailman pienin kultahippu, siis niin pieni, että se on enemmän kultapölyä kuin mitään muuta. "Luuletko, että Burke vois tietää jonkun joka osaa arvioida tällaisia?"

Cooper mittailee purkin sisältöä aurinkoa vasten, mutta ilman suurennuslasia se on aika hankalaa. "Burke tuntee kaikki. Joten ihan varmasti siis", hän tuumailee ja jatkaa taas viheltelyään.

Vihellelty kappale on muuten Stingin Fields of Gold, Harper tunnistaa sen kertosäkeen kohdalla. Joen solina kovenee, kun muu maailma sen ympärillä alkaa hiljentyä iltaa kohden ja kohta Cooper saa puhallella ihan tosissaan, että saa vihellystä sen takaa enää kuuluviin.

"Jos hyvin käy, niin me voidaan ehkä ostaa näillä tienesteillä vaikka lisää aurinkorasvaa ens kertaa varten", Cooper jatkaa naurahtaen, pyöritellen samalla purkkia sormissaan.

Harperilla ei ole aavistustakaan minkä arvoista kulta on. Eikä kumpikaan ole edes varma siitä onko lasipurkin sisältö katinkultaa vai oikeaa tavaraa. He ovat autossa matkalla Boiseen käyneet keskustelua siitä, mitä tekisivät jos löytäisivät ison saaliin. Suuret haaveet saavat hänet hymyilemään ja hän asettaa päänsä vasten pojan reittä. "Nojoo, saispa sillä ees yhden tölkin Dr Pepperiä jos ei muuta..."

Seikkailun odottaisi olevan jotain suurta ja dramaattista, sellaista kuin elokuvissa. Mutta eihän sen tarvitse olla. Se voi olla tällaisia pieniä hetkiä, tässä ja nyt. Sitä on jopa vähän vaikea myöntää ääneen kun on julistanut monta viikkoa kovaan ääneen että TYÖNTEKO PILAA KOKO KESÄN, mutta nähtävästi elämässä voi olla samanaikaisesti töitä ja omaa elämääkin.

Koska miettikää nyt; hän on karannut kesätöistä (tämä on varmaan sellainen asia josta ei kannata työnantajalle hiiskua?), ajanut jalka suorana Boisen eräkauppaan ja takaisin, ja rynnännyt juoksujalkaa joelle. Nauranut niin kovaa, että posket ovat edelleen kipeät, ja iloinnut, kun hän oli seulonut hiekkaa ja soraa pienellä siivilällään (Cooper halusi käyttää sitä metallinpaljastinta itse), löytäen pienenpienen kullan. Jokainen lihas hänen kehossaan on rättiväsynyt, mutta voi pojat - kyllä tämä jäätelökiskan voittaa!

"Jos meillä olis oma tila, niin millanen se olis? Millasen sä rakentaisit jos sä saisit tehä sinne ihan mitä vaan?" Cooper kysyy.

Harper kuljettaa sormiaan pojan kämmenen viivoja pitkin ja pohtii kysymystä tarkkaan. Sitten hän puntaroi, pitääkö Cooper häntä aivan pöhkönä jos läväyttää esille ensimmäisenä päähänsä juolahtaneen ajatuksen, mutta päättää kuitenkin sanoa sen.

"Varmaan ainakin rakentaisin meille sellaisen talon, jossa olis kellarissa kunnon maailmanlopun bunkkeri", äänessä on varovaisuutta, joka muuttuu kuin napista painamalla innostuneeksi puhetulvaksi. "Ootko nähny videoita sellasista? Ne on niin siistejä! Niissä on välillä uima-altaat ja kuntosalit ja kaikkea. Se minkä rakentaisin olis ihan valtava ja siellä olis kaikkea mahollista moneks vuodeks – ruokaa, vettä, lautapelejä, elokuvia, kaikkea, mitä tarvitsee selviytyäkseen jos maanpinnalla ei voi enää elää."

Cooper naurahtaa ääneen, mutta ei sillätavalla ivallisesti kuitenkaan. Vapaa käsi silittää hitaasti Harperin hiuksia. "Vai että bunkkerin... Oot kyllä vähän hassu välillä."

"Better safe than sorry, oikeasti. Mieti nyt kun maailmaloppu iskee ja meillä oli sellanen bunkkeri, että oltais niitä harvoja jotka selviää."

Isä on puhunut sellaisen bunkkerin rakentamisesta jo vuosia, mutta heiltä puuttuvat sekä kellari että rahat sellaisen tekemiseen. Heidän televisionsa tallennetuista ohjelmista löytyy lähinnä Maailmanlopun odottajat-jaksoja, mutta ei isä sentään ole ihan niin fanaattinen asian suhteen kuin mitä ohjelman osallistujat. Harper on seurannut näitä jaksoja aina välillä jos sellainen on sopivasti tuloillaan, eikä hän voi kieltää, etteikö sellaisen bunkkerin rakentaminen kutkuttelisi jotain osaa takaraivosta.

"Millasen tilan sä haluaisit?" Harper jatkaa ja kohottaa kulmiaan nähdäkseen paremmin alaviiston hankalasta kuvakulmasta.

"Nooh... En mä tilasta tiiä, mut varmaan ostaisin sinne tosi ison traktorin. Sellaisen, jossa ois kaikki mahdolliset hienoudet – powershift-vaihteisto, ilmastointi, hierovat istuimet, GPS-ohjaus... Sillä sais tehtyä tilan työt nopeasti ja helposti. Sä voisit tietty tulla sit sen kyytiin ja ihailla maisemia... Ja sitä bunkkeria."

"Traktorin!" Harper hihkaisee ja nousee käsivarsiensa varaan. "Sä kuulostat melkeen siltä, että sä haluaisit tyyliin muuttaa sinne traktoriin. Jos siellä ois suihku ja sänky - no, jos ollaan tosirikkaita niin varmaan sekin onnistuu - niin sä varmaan viettäsit siellä kaiken aikas. Mut mitä sit jos maailmanloppu tulee, niin mitä sä teet sun traktorilla sitten vai onks se tehty jostain kolkyttuumasesta panssarista?"

"Ajan sen suoraan sinne sun bunkkeriin turvaan", Cooper vastaa hetken miettimisen jälkeen.

Keskustelun katkaisee auton ovien paiske.

Siitä päätellen joen rannalle on saapumassa muitakin ihmisiä ja pian he huomaavatkin kaksi maastokuvioituihin erävaatteisiin pukeutunutta hahmoa, jotka lampsivat eteenpäin isojen kantamusten kanssa. Harper ja Cooper vaihtavat hämmentyneitä katseita kun he seuraavat tulijoita, jotka näyttävät leiriytyvän joen rantaan ja ryhtyvät kasaamaan kullanhuuhdontaränniä rantakivikkoon. Alkuun kumpikaan eränkävijöistä ei huomaa nuoria kivikossa. Kuluu ehkä minuutti kun toinen miehistä tavoittaa heidän hämmentyneen katseensa, jolloin mies tökkää kaveriaan olkapäähän ja huomattuaan etteivät olekaan yksin, he päättävätkin vähin äänin vaihtaa paikkaa.

"Kerroitko sä jollekin?"
"En?", Harper vastaa kummastellen.
"Sana leviää tässä kaupungissa aika hämmästyttävän nopeasti."

Jonkin ajan päästä Harper tarttuu Cooperin käteen ja alkaa heilutella sitä edestakaisin kuin laiskaa viuhkaa. "Miks täällä on vieläkin näin kuuma?" hän valittaa kun lämpötila ei laske illallakaan alle kahdenkympin.

"Heihei, varovasti, ettei lasipurkki mee rikki!" Cooper hengähtää, kun lasipurkki heilahtaa kiven päällä. "Jos me menetetään noi kullat niin me menetetään myös se aurinkorasva ja Dr Pepper."

Harper pyörähtää ympäri. "Älä pelottele sillä!"

"Pitäskö meijän lähtee kotiin pikkuhiljaa?"
"Joo, lähetään vaan", mutta sitä ennen Harperin pitää hoitaa eräs pikku juttu. Hän nousee kiveltä, kävelee suoraan männikköön ja etsii katseellaan maasta jotain.

"Se kultahippupurkki on mulla taskussa", Cooper ilmoittaa, kun hän katselee Harperin toivotonta ympäripyörimistä.

"En mä sitä eti! Mä etin...", tyttö aloittaa, kunnes hän löytää etsimänsä. "...tätä."

Hän on tarttunut kaksin käsin kuivannäköiseen männynoksaan ja nykäisee sitä voimakkaasti. Oksa ei kuitenkaan anna periksi niin helpolla, vaan Harper joutuu roikkumaan siinä koko painollaan saadakseen sen irti.

"Miksi?"

Oksa räsähtää vihdoin irti rungosta. "Laitetaan tää tohon polun alkuun niin kaikki luulee, ettei tänne saa tulla, että polku on jostain syystä suljettu. Saadaan sitten ettiä jatkossa ihan rauhassa kultaa! No niin, voitko auttaa tän siirtämisessä?"

Cooper nousee kiveltä lippalakkinsa asentoa kohentaen, ja silloin korkeammalta latvan suunnasta kuuluu toinen samanlainen räsähdys ja iso, vielä paksumpi ja painavampi oksa tipahtaa heidän eteensä. Harper ehtii juuri ja juuri peruuttamaan askeleen, ettei oksa raapaise hänen jalkaansa syvää haavaa, eikä Cooperkaan ole tuumaakaan liian kaukana siitä.

Cooper katsoo Harperiin kulmiensa alta pitkään ja hitaasti. Harper ei tiedä mitä tehdä - sehän oli vahinko - joten hän katsoo takaisin silmiään siristäen ja kohauttaa olkiaan pienen virnistyksen kera. Menee ehkä puoli sekuntia, kun kädet tarttuvat häntä vyötäröltä ja nostavat hänet ilmaan.

"Mitä sä teet?!" Harperia alkaa välittömästi naurattamaan, kun yhtäkkiä maa ja taivas vaihtavat horisontissa paikkoja.

"Meidän piti lähtee niin mä vien sut nyt pois täältä", Cooper sanoo nostaessaan tytön kevyen tuntuisesti olalleen. "Sä oot liian vaarallinen ollakses irti."

Harperin tekisi mieli vähän mätkiä Cooperia olkapäähän, mutta koska jalkojen lihaksiin särkee edelleen eikä hän jaksa kävellä autolle, hän ottaa kuljetuksen oikein mielellään vastaan. "Ja sä oot liian huvittava ollakses tosissas!"

Siinä taisi mennä kokonaiset neljä päivää kun Mores Creekiltä löytyneestä kullasta uutisoitiin Wilmington Postissa ja sen jälkeen kultaa on hierottu päin näköä minne tahansa menikin; televisiossa, radiossa ja katumainoksissa, eikä naapurustossa tunnuttu muusta enää puhuvankaan. Kultaturistejakin on voinut bongailla katukuvasta ja Fairview Avenuelle pystytetyistä matkamuistokojuista voi ostaa kulta-aiheisia tuotteita kuten jääkaappimagneetteja ja t-paitoja, ja niitä myydään niin nopeaan tahtiin, että välillä on jouduttu myymään pelkkää ei-oota.

"Äijä ei ees kertonu, että on nykyään kuuluisa", Cooper läimäyttää kämmenellä Mikaelin selkään ja sillä on mennä Pringlesit väärään kurkkuun.

Mikael on joko ostanut itse tai saanut lahjaksi lehden, jossa hänen nimensä mainitaan, mutta oli miten oli, hän kantaa sitä ylpeänä mukanaan kun he kävelevät peräkanaa kivikkoista polkua pitkin Mores Creekille. Kansaskin on revitty mukaan suoraan päikkäreiltä (kauneusunilta) ja sen hiukset ovat niin sotkussa, että sokeampi haukka voisi luulla sitä pesäkseen.

"Onpa sulla sileät kädet tossa kuvassa, mitä käsirasvaa sä käytät?" Harper kysyy tuoreelta julkkikselta, ryöstää lehden poikien olan yli ja alkaa lukemaan uutista.

KULTALÖYTÖ YLLÄTTI PAIKALLISET – JOELLE VIRTAA VÄKEÄ

MORES CREEK, 06/13/2024

Mores Creekillä tehty yllättävä kultalöytö on herättänyt suurta kiinnostusta paikallisten keskuudessa. Kultalöydön teki Mikael Aikio, 17, ensimmäisenä kesätyöpäivänään National Park Servicen leivissä park rangerina. Aikio löysi joelta pienen, noin dollarin arvoisen kultahipun, mikä oli tarpeeksi käynnistääkseen varsinaisen kultakuumeen Wilmingtonin alueella.

Löytöpaikka on jo muutamassa päivässä vetänyt puoleensa niin amatööri- kuin ammattikultaharrastajia, jotka toivovat löytävänsä kotiinvietäväksi muutakin saalista kuin kuningaslohta. Paikalliset viranomaiset ovat kuitenkin varoittaneet kultakuumeen leviämisestä ja kehottavat alueella liikkuvia noudattamaan turvallisuusohjeita luontoa kunnioittaen.

"Kultahippu oli varsinainen yllätys", kommentoi kaupunginsheriffi Jon Burke. "Kukaan ei ole vuosikymmeniin ilmoittanut kultalöydöistä. Se oli varmaan se lumimyrskyn sulamisvesistä johtunut voimakas kevätvirtaus, joka pesi pois pintamaata ja paljasti nyt syvemmällä olevan kultasuonen."

Kultalöytö on tuonut alueelle myös runsaasti matkailijoita, mikä on piristänyt paikallista taloutta. Paikalliset yrittäjät ovat innoissaan lisääntyneestä asiakasvirrasta, mutta muistuttavat, että kultaa etsiessä tulee aina noudattaa paikallisia sääntöjä ja määräyksiä, eikä esimerkiksi toisten omistamilta maa-alueilta ole soveliasta kaivaa.

Löytö on tuonut uutta elämää hiljaiselle joelle ja lisännyt toivoa siitä, että alueella saattaa olla vieläkin suurempia aarteita odottamassa löytäjäänsä. Paikalliset ja vierailijat jatkavat innokkaina joen tutkimista, toivoen löytävänsä oman osuutensa historian uudesta luvusta.

"Helosania", Mikael vastaa vähän nolostuneen näköisenä, nappaa sanomalehden takaisin ja ryttää sen syvälle kainaloonsa.
"Helo -what?"
"Ai, onko se se sininen tuubi mikä sulla on aina yöpöydällä?"

"Äp-päp-päp-päp, en halua kuulla enempää!" ääntään korottanut Harper parahtaa Kansasin paljastukselle ja tukkii korvansa välittömästi. "LALALAALAAALAAA"

Vaikka hän ei kuule mistä pojat keskustelevat kun he marssivat hänen edellään voi hän silti päätellä jotain keskustelun luonteesta kun Cooper joutuu välillä pysähtymään pariksi sekunniksi sillä hän on haljeta naurusta ja kuin asian vahvistukseksi Mikaelin korvanlehdet alkavat helottaa kirkuvanpunaisina kuin alkukesän tomaatit.

Perille päästyään Harper potkaisee kengät jaloistaan ja tasapainottelee vedessä vaskoolin kanssa, yrittäen parhaansa mukaan olla liukastumatta inhottavan limaisilla pohjakivillä.

Rannan puolella Kansas on pistänyt heti tupakaksi ja haahuillut sivummalle. "Eiköhän tää kohta joesta oo jo ihan läpisiivilöity, lähetään tutkimaan vähän pidemmältä!"

Jokainen olettaa, että matkaan lähdetään jalkaisin, mutta Kansas on löytänyt vanhan ja puolityhjän kumiveneen kauempaa rannalta. Sen pinta on kulunut pahoin (kumi oikein lohkeilee monesta kohtaa) ja väri on haalistunut voimakkaasti, mutta ketäpä tuollaiset pikkuseikat ovat ennenkään pidätelleet. Kansas yrittää savukkeensa jälkeen vielä reippaana poikana puhaltaa venttiilin kautta siihen lisää ilmaa, mutta näyttää lähinnä siltä, että voisi pyörtyä niille sijoilleen.

"No, sitten mennään näin. Katotaan jaksaako se pitää meidät kaikki pinnalla..."

Pojat nostavat kumiveneen vesille ja sinne kiivetessä veneen pohjalle kertyy märistä jaloista jonkun verran vettä, mutta ihme kyllä itse vene ei näytä vuotavan mistään. Ilmatäytteiset laidat antavat jo kädenkin alla niin paljon periksi, että on turha kuvitella istuvansa reunan päällä. Jokainen joutuu siis uhraamaan kuivat housunsa ja istumaan märälle pohjalle.

Virtaus pyöräyttelee venettä hitaasti ympäri ja nappaa sitten rauhallisesti mukaansa. Veneessä on törkeän ahdasta (Harperin polvet ovat hänen suussaan ja hän huomaa vasta nyt, miten paljon mustelmia niihin on kertynyt kaikilta aiemmilta kultaseikkailuilta), mutta ainakin se on tasapainotettu hyvin, kun joka neliösenttimetri siitä on täytetty.

"Tässä on vaan yks mutta", Harper sanoo kulmat rypistyen.
"No?"
"Millä me ohjataan tätä?"

"Voi paska, eipä käyny mielessä", Kansas tuhahtaa.
"Kävi itseasiassa, mutta -" Mikael yrittää puuttua keskusteluun.

Cooper nousee hieman ja saa koko kumiveneen heilahtamaan voimakkaasti. "Mihin me muka ohjausta tarvitaan joella? Ihan kun tässä mitään risteyksiä tulis!"

"Totta", Harper joutuu myötäilemään.

"Hei", Kansas hätkähtää muistaessaan aiemmat ostoksensa ja kaivaa repustaan esiin jokusen oluttölkin. "Kippis kesälomalle!"

"Kippis!"

Kun ensimmäinen reppulämmin tölkki sihahtaa auki, Mikael naurahtaa huvittuneesti omille ajatuksilleen ja pyörittää päätään. "Tälle on Suomessa nimikin. Sen nimi on 'kaljakellunta'. Beer floating."

"Tekeeks suomalaiset tällasta vapaa-ajallaan?"
"Suomi kuulostaa ihan tosi oudolta paikalta."

"Sairaan siistiltäpä", Kansas myhäilee silmät puoliummessa. Jäbä osaa kyllä ottaa rennosti, mutta helppoahan se on kun ei ole kesätöissä ja koulukin on juuri saatu päätökseen. Se se vasta on lomailua, mutta jos Kansas tosiaan pääsi high schoolista läpi, niin on se lomansa ansainnutkin.

"Joo, kaljakellunta on sellanen vuosittainen tapahtuma, missä lillutaan kumiveneissä yhdessä paskasessa joessa ja juodaan kaljaa. Niitä kumiveneitä on samaan aikaan satoja, joskus jopa tuhatkin."

"Siis onko teillä laillista juoda alkoholia julkisella paikalla? Sitäkö ei tarvii peittää mitenkään?"

Mikael vaikuttaa kuitenkin siltä, että sen sosiaalinen patteri alkaa hiipumaan kun kysymyksiä kaljakellusta alkaa tulla oikealta ja vasemmalta, joten Harper nostaa keskustelunaiheeksi tulevan kesäleirin ja yrittää saada selville, millä hevosilla Mikael ja Kansas ovat sinne oikein osallistumassa, mutta kumpikin on yhtä mystinen vastauksissaan ettei niistä saa mitään tolkkua.

Kumivene pyörii jokea eteenpäin samaan tapaan kuin teekupit huvipuistossa. Harperin katse harhailee joen yli, sen toiselle rannalle, jossa on erään kalastajan torppa ja vanha tervaamattomasta puusta rakennettu silta. Sillan kohdalla Cooper nousee ja tarttuu jämerästä tukipuusta kiinni.

"Kai te tajuatte, että meidän pitää kävellä täältä takasin?"

"Ei todellakaan kävellä, me soitetaan Lyft", Kansas tokaisee ja antaa päänsä valahtaa taaksepäin niin, että se melkein uppoaa näkymättömiin pehmeän laidan uumeniin.

Harper hyppää veteen ja hymyilee leveästi. "Jos tästä löytyy iso kultasaalis, niin soitetaan vaikka helikopterikyyti hakemaan meidät."

Rahoitusta helikopterikyydille ei kuitenkaan tule, vaan he joutuvat lopulta soittamaan epämääräisen Lyft-kyydin, joka ensin peruuttaa tilauksen kolme kertaa päästyään määränpäähänsä, koska hän on niin epäluuloinen millaista sekopäistä porukkaa metsän läpi sitä on oikein tulossa kyytiin.

Autoja ajaa pitkässä jonossa kohti aukeaa parkkipaikkaa Idaho Cityn kaupungissa.

Parkkipaikalle on pystytetty iso, ylväs valkokangas aivan mäntymetsän reunalle ja sen heijastukset tanssahtelevat ympärillä olevien puiden rungoilla hämärtyvässä illassa. Mainokset ovat alkaneet jo pyöriä, kun Harper ja Cooper pääsevät paikalle, ja valkokankaalle heijastuu parhaillaan traileri syksyllä elokuvateattereihin ilmestyvästä Joker -elokuvan jatko-osasta.

Millerien perheen lava-auto pyörähtää hiekka rahisten akselinsa ympäri, peruuttaa ja pysähtyy nytkähtäen keskelle parkkialuetta. Harper kerää kassinsa sisällön, joka on ajomatkan aikana levinnyt jalkatilaan ja Cooper nappaa mukaansa heidän välissään olleet viltit.

"Muista miniradio!" Harper muistuttaa.

Popcornin sulanut voi tuoksuu ilmassa. Se on ensimmäinen asia, jonka Harper huomaa kiivetessään etupenkiltä auton taakse lavan päälle. Taustalla kuuluu jonkun läheisen autopesulan tasaista hyrinää, mikä tulee pian jäämään elokuvan ääniraidan alle ja joka tuskin häiritsee sen enempää elokuvan katselemista.

Paristoilla toimiva miniradio viritetään oikealle taajuudelle ja mainosten ääniraita alkaa kuulua sen pienistä kaiuttimista. Suurinosa näyttää katsovan elokuvaa auton sisällä, jolloin ääni tulee auton radion kautta. Pieni matkakaiutin ajaa asiansa oikein hyvin ja onhan elokuvahetkessä tähtitaivaan alla aivan oma tunnelmassa verrattuna auton ahtaisiin sisätiloihin.

Harper avaa vilttimyttyä ja vetää sitä jalkojensa suojaksi.

Autojen välistä vaeltaa nuori - ehkä collegeikäinen - snacksien myyjä, jonka kasvoilta paistaa kyllästyminen mailien päähän. Hän käyskentelee hitain askelin ja kääntyilee ponnettomasti autoihin päin esitelläkseen snacksitarjontaa. Nuhjuinen, oranssinpunainen asu, on rasvaläikkien peitossa, mikä ei varsinaisesti herätä ruokahaluja.

"GET YOUR ICE-COLD DRINKS HEEEERE! HOT POPCORN, FRESH OUT OF THE MACHINE...
DON'T MISS OUT ON OUR NACHOOOOOS..."

Kaulassa roikkuva herkkutarjotin roikkuu kaulasta leveällä hihnalla ja se on hiertänyt myyjän finnien peittämään niskaan punaisen raidan. Tarjottimella on valikoima popcornia, karkkipusseja, limonaadia ja nachokuppeja, ne ovat iloisesti sekaisin ja epäjärjestyksessä, kuin myyjänsä hiukset, jotka sojottavat lippiksen alta joka suuntaan.

Hänen liikkeensä ovat niin laiskoja ja hitaita, että tekee mieli potkia häneen vähän vauhtia. Ei siksi, että olisi kiire saada herkkuja, vaan koska tuollainen maleksiminen on vain ärsyttävää. Myyjä vilkuilee välipitämättömästi tarjotintaan vain silloin tällöin varmistaakseen, ettei mitään ole pudonnut. Muutoin hänen silmänsä ovat suurinpiirtein suljettuina, vain suu ja jalat liikkuvat hitaasti.

"Otetaanko jotain?" Harper kääntyy Cooperiin päin, joka nousee välittömästi vilkuilemaan ympäristöä kuultuaan ruuan mahdollisuudesta.

"Mulla on aivan sudennälkä. Otetaan kaikkea!"

Harper ei ole aivan varma vitsaileeko Cooper vai tarkoittaako se tuota tosissaan, sillä sehän olisi aivan todella coopermaista tilata nälkäpäissään koko tarjonta. Myyjä ei ota katsekontaktia lipuessaan lava-auton ohitse, vaan Harperin on noustava itsekin vähän mukavalta sijaltaan.

"Hei", tyttö korottaa ääntään ja saa myyjän kiinnittämään heihin edes minimaalista huomiota. "Paljonko mikäkin maksaa?"
"Hinnat löytyy tän QR-koodin takaa", myyjän ääni on monotoninen ja innoton, kun hän nostaa esille laminoidun kyltin jossa iso koodihirviö on painettuna. Myyjää on varmasti ohjeistettu huutamaan mainoslauseitaan kymmenen sekunnin välein, sillä asiakkaita palvellessaankin hän päättää kajauttaa velvollisuudentuskaiset myyntihuutonsa.

Koska myyjä on nuori, on vaikea päätellä onko silmiä painanut väsynyt katse pitkistä työpäivistä vai vähäisistä yöunista johtuvaa. Ensimmäinen tuntuu kuitenkin aika epätodennäköiseltä, sillä työpäivät tämän perusteella eivät ole kovinkaan pitkiä ja raskaita. Ehkä hän on krapulassa.

Helvetin QR-koodit, Harper kiroaa mielessään ja kurottelee lavan reunan yli puhelimensa kanssa, kun ei tahdo saada pimeässä kameraa tarkentamaan tarpeeksi että se saisi koodin skannattua.

Myyjä katsoo heitä kulmiensa alta ja leuat jauhavat purukumia äänekkäästi maiskuttaen. Hän huokaisee samalla kun silmät pyörähtävät päässä. "Limut kolme dollaria, popparit yhen, karkkipussit kaks ja nachot kolme. Haluutteko jotain."

Ostotapahtuma hoidetaan nopeasti ja ilman ylimääräisiä kiitossanoja. He ottavat kuin ottavatkin kaikkea tarjolla olevaa yhdet kappaleet jaettavaksi, jonka jälkeen Cooper ojentaa maksun ja tipin (mistähän hyvästä, kysymys kuuluu), myyjä työntää tuotteet lavalle ilman hymynpoikastakaan ja siirtyy seuraavan auton luokse uudelleen mainoslauseita huudellen.

"En kai mä oo noin paha jätskikiskalla? Siis kyllä mäkin oon kyllästyny siihen enkä ois halunnu mennä alunperinkään, mut jotain käytöstapoja silti!"

"Et oo, usko pois", Cooper lohduttaa, kaivaa karkkipussista vihreän hedelmäkarkin ja tarjoaa sitä Harperille samalla kun alkutekstit alkavat pyöriä. "Miks sä muuten olit niin kesätöitä vastaan alunalkaen?"

Harper kohauttaa olkiaan ja vetää polvia lähemmäs yläkroppaansa. "Mä jotenkin toivoin, että me oltais voitu viettää koko kesä kahestaan."

"Mut tiiäthän sä ettei me oltais voitu olla koko kesää aamusta iltaan yhessä kun meillä on kotona niin paljon hommia."

"Niin. Enkä mä tarkota, että ois pitäny olla kylki kyljessä koko kesää mut mä pelkäsin, että mä en ehi tehä mitään muuta ku pyöritellä niitä jäätelöpalloja siellä kioskissa. Aattelin, että mun koko kesä on nyt sit sellasta. Mut eihän se näköjään oo."

Se on hölmö ajatus, Harper ymmärtää sen nyt. Oli naiivia kuvitella niin ja ajatella elämän pyörivän vain hänen ja hänen seurustelusuhteensa ympärillä.

Elokuvan kirkas valo heijastuu pojan kasvoille, se hymyilee vähän, sillain vinosti toisella suupielellä. "Täähän on ollu aika hyvä diili, että oot ollu meillä ja sit ollaan saatu illat viettää yhessä kumminkin, eikö niin?"

Harper hymähtää myöntäväksi vastaukseksi ja painaa päänsä Cooperin olkapäälle.

Viereisestä autosta kuuluu kova tööttäys, mikä ei huolestuta töötännyttä kuskia pätkääkään, koska kukaan ei ole sitä kuulemassa kun kaikilla on omat radiolähettimensä mistä elokuvan äänet tulevat. Suurin osa elokuvankatsojista on sitä paitsi autojen sisällä, jonne ei ainakaan kuulu pihaustakaan. Tööttäyksestä kummastuneina he kääntyvät Cooperin kanssa katsomaan auton oikealle puolelle, jossa he näkevät vieressä autossa istuvan Dylanin ja Henleyn, Cooperin parhaat kaverit, jotka virnuilevat leveästi etupenkillä. Kummallakin on niin ilkikurinen ilme, että heillä täytyi olla jotain kujeilua mielessään.

Sitten Dylan ja Henley esittävät mukamas pussailevansa kiihkeästi ja feikkimuhinoinnin jälkeen osoittavat naureskellen lava-auton suuntaan.

"Äh, lopettakaa!" Cooper naurahtaa punastumatta ja lennättää kolme popparia kaaressa kohti ivailijoita. "Miten te osuitte samaan paikkaan? Idaho Cityyn? Niin kuin mitä ihmettä!"

"Kiva nähä suakin!" Henley sivaltaa heti ensitöikseen. "Sun tyttöystäväs jakoi ig-tarinan missä oli paikkatägi, joten teitä ei ollu kauhean vaikea paikantaa."

"Moi, Henley", Harper tervehtii kun huomaa keskustelun kääntyneen häneen ennen kuin kukaan oli sanonut edes tervehdystä. Sen enempää Harper ei keksi mitä sanoisi, hän ei ole koskaan käynyt mitään keskustelua Henleyn kanssa eikä oikeastaan tiedä hänestä mitään, mihin voisi tarttua ja mistä keksiä puhuttavaa. Lisäksi Henley luo häneen terävän katseen ja hymyilee paljastaen terävät kulmahampaansa sellaisella tavalla, joka saa Harperin hetkeksi uskomaan, että hän katselee silmästä silmään suoraan vampyyrinmetsästäjää.

Siitä huolimatta Harper tietää Henleyn olevan varmaan oikeasti oikein mukava - onhan hän yksi Cooperin parhaista ystävistä, joten ei hän paha voi olla. Näillä kolmella, Henleyllä, Dylanilla ja Cooperilla on varmasti jokaisella sellainen todella leikkisä keskinäinen ystävyys, jossa piikittely on sallittua tai joskus jopa toivottavaa, niin kummalliselta kuin se mahtaa kuulostaakaan.

Cooper tulee onneksi (tajuamattaankin) hätiin ennen kuin kiusallista hiljaista hetkeä syntyy. "Haluutteko popparia? Meillä on ihan sikana kaikkea. Ostettiin joka sorttia mitä oli tarjolla."

"Me haluttais joskus vaikka nähä, dorka. Raahaa vaikka Harper mukaas, mutta tehään jotain oikeasti joku päivä. Mennään vaikka pelaamaan minigolfia-"

"Ei helvetissä mennä pelaamaan minigolfia", Dylan töksäyttää siihen sävyyn, että sillä on jotain vanhoja traumoja siitä lajista. Kommentti ja tyyli millä se esitetään saa Harperin pidättelemään huvitustaan.

"-ja Bruce Springsteenkin tulee heinäkuussa Idahoon keikalle. Valitse ite", Henley jatkaa kuin ei olisi Dylania kuullutkaan.

Olisi oikeastaan kivaa päästä tutustumaan heihin paremmin, Harper miettii. Hän jää pohtimaan, miksi he eivät olleet aiemmin viettäneet aikaa neljän kesken. Mitähän Henley ja Dylan oikein ajattelevat hänestä?

Onko hän heidän silmissään vain tyhjänpäiväinen cheerleader, joka on vienyt heidän ystävänsä poikaystäväkseen?
Tai ehkä Cooperilla oli jostakin syystä epäröintiä heidän tutustumisensa suhteen?

Elokuva alkaa viimein pyöriä valkokankaalla ja vie lopulta ajatukset muualle.

Pari yön tyttöjen reissu Harperin perheen mökille ei voisi tulla parempaan saumaan. Jokainen matkalle lähtenyt kaipaa vähän pientä hengähdystaukoa; Harper haluaa paeta hetkeksi kaikkea hevosiin liittyvää, Yumi saa ansaitun breikin kahvilasta, Hayley tarvitsee etäisyyttä perheeseensä, Kestrel haluaa unohtaa Jacen (tänään taas haluaa, huomisesta ei kukaan tiedä) ja Brandy puolestaan tahtoo vain kreisibailata margaritat käsissään ennen kuin säät taas viilenevät.

"Olkaa ihan kuin kotonanne", Harper sanoo sisälle päästyään, ja Brandy ottaa siitä nopeasti kopin, sillä hän rojahtaa sohvalle kengät jalassa heti kun painava viikonloppulaukku on saatu raahattua sisälle. Sen laukku on kaikkein painavin, mitä Brandy perustelee sillä, että kiharoiden taltuttamiseen ei riitä pelkkä shampoo ja hoitoaine. Se on varmasti tottakin.

Esittelykierroksen aikana Kestrel varaa sänkypaikan Hayleyn vierestä, Brandy lyöttäytyy Harperin kanssa yhteen ja Yumi näyttää olevan täysin okei nukkuessaan yksin. Vaikka eihän yksin nukkuminen twin-sängyssä ei ole mikään rangaistus, vaan pikemminkin etuoikeus - saahan siinä ainakin nukkua X-asennossa niin leveästi kuin itse haluaa.

"Oh shit - mä muuten unohdin lakanat kokonaan", Kestrel marisee, mutta Hayley vakuuttelee hänelle, että saman peiton alla nukkuminen ei ole ongelma eikä mikään.

"Onks tää paikka ollu kauankin teillä?" Hayley utelee, kun esittelykierros on päässyt terassin puolelle. Se on löytänyt ulkoseinää vasten nojaavat onget, joita se nyt hipelöi aivan haltioissaan. Kun sen katse valuu rantaa kohti loikkivan Brandyn perään, innostuu hän entistä enemmän kun laiturin vieressä kelluva moottorivene osuu tytön silmiin. Aurinko paistaa siihen juuri sopivassa kulmassa ja se näyttää melkein kuin kullatulta, siis sata kertaa hienommalta kuin mitä todellisuudessa onkaan.

"Tää on mun isovanhempien rakentama joskus 60-luvulla", Harper vastaa nojaillen terassikaiteeseen. "Ne ei enää kovinkaan usein käy täällä, kun niillä on niin huonot polvet ja tässä on niin jyrkkä rinne, mutta ennen ne viettivät aina puolet vuodesta täällä. Ja me käytiin kans, kun oltiin pienempiä. Oltiin yleensä viikko tai pari putkeen, kunnes me lapset kasvettiin, eikä enää haluttu lähteä vanhempien kanssa reissuun niin pitkäksi aikaa."

Brandy on ehtinyt jo laiturille asti, heittänyt päällivaatteet sivuun ja hypännyt merenneidon lailla järveen.

"Aika siistiä. Pikkasen hulppeita noi naapurimökit myös! Mit- äh- auttak-", Yumi ähkäisee ja läpsii itseään sen näköisenä, että se on joko alkanut tanssia tai sitten hyttyset vain jostain syystä rakastavat sen verta eniten heistä kaikista.

"Joo, ei meillä olis tollaisiin varaa. Tää talo rakennettiin silloin, kun rakentaminen oli vielä edullista ja tontit käytännössä ilmaisia. Nykypäivänä meillä ei olis mitään saumaa tän paikan maihin. Jotain fiksuja valintoja on MacDonaldit näköjään elämässään joskus tehneet!" Harper myhäilee ja siirtyy sisälle tyhjentämään kauppakasseja, joita onkin tusinoittain, mutta se johtuu lähinnä siitä että jokainen tuotelaji on lajiteltu kaupan työntekijöiden toimesta eri muovipusseihin.

"Tein vähän välipalaa", Harper sanoo myöhemmin palatessaan terassille ja laskee taikomansa tikidrinkit käsistään ulkopöydälle (kiitos Ethan rommista On Harper's Trail... - Sivu 3 1f64f

), jonka hohkavassa lämmössä lasikolpakoiden pinta alkaa heti hikoilla ja kastelee pöytäpinnan alta aikayksikön.

"Välipalaa...?" Yumi naurahtaa.
"Tosi ravitsevaa."
"No tämä se on välipala mun makuun!" hiuksiaan pyyhkeeseen kuivaava Brandy innostuu. Hän kiepauttaa kiharapilven pyyhkeen sisään turbaaniksi ja Harper miettii, miten jollain voi olla noin upeat kasvonpiirteet ettei tarvitse edes hiuksia kruunaamaan kokonaisuuden. Harper näyttäisi samassa tilanteessa ihan kaljurotalta, samalla kun Brandy on oikea goddess - turbaanilla tai ei.

"Siinä on ananasmehua hedelmälihoineen. Siinä on vettä. Siinä on limeä. Koko ravintopyramidi mun mielestä", Harper puolustautuu, ottaa pillistä ensimmäisen siemauksen ja katselee kulmiensa alta kun muutkin maistavat juomia. Ilmeistä päätellen kelpaa, vaikka näille pesusienille kelpaisi varmaan ihan mikä tahansa. Hetken päästä jokainen levittäytyy ympäri taloa ja asettautuu kodiksi, kukin omaan soppeensa. Harperin ja Brandyn huone on valoisa kulmahuone, josta on järvinäkymä. Valkoiseksi maalatuille puuseinille on ripustettu niin pelasturengas kuin meriaiheisia taulujakin, ja muuta sinne ei oikeastaan mahdukaan niiden ja parisängyn lisäksi.

"Kai me mennään nyt ekana laiturille ottamaan aurinkoa?" Brandy hypähtää sängylle niin innoissaan, että sen pyyheturbaanilla on täysi työ pysyä kasassa.
"Heeeeeei kaikki, sheikki haluaa rannalle!"

Harperin yllätykseksi Hayleykin heittää rantakuteet päälleen, eikä sen normaalista ujoudesta ole kuin häivähdys jäljellä. Kai se alkaa tottua tähän porukkaan ja tulla niin sinuiksi, ettei sen tarvitse olla varpaillaan kenenkään heidän seurassaan. Laiturilla kuitenkin selviää Hayleyn olleen vain lähinnä fiiliksissä moottoriveneestä, eikä niinkään rusketusrajojen syventämisestä. Kaikki tuollaiset moottorivehkeet saavat sen silmät syttymään aivan käsittämättömällä tavalla.

"Siihen pitäis hakea bensaa ensin", aurinkotuolile parkkeerannut Harper joutuu tyrmäämään Hayleyn haaveet veneilystä.

Eikä Hayley ole niin tyhmä, että lähtisi vesille tikidrinkin jälkeen. Huomenna on uusi päivä, Harper lohduttaa.

Jos joku on tyttöjen reissulla varmaa niin se on se, että kuvia otetaan ja paljon. Kuten Harper toteaa ääneen, ei ole väliä onko hän kävelemässä laiturilla tai syömässä aamupalaa, tai pukemassa hupparia päälleen tai viemässä vessapaperirullaa toilettiin, kunhan kuvia otetaan. Joten jokainen räpsii niin maan perkeleesti kuvia kaikesta mahdollisesta, joita sitten lähetellään ryhmächatissä niin tiuhaan tahtiin, että sovellus melkein kaatuu.

Yumilla on ehkä esteettisempi ote kuvaukseen kuin muilla; sen puhelimen kuvarulla täyttyy kovaa vauhtia pihan kukkaistutuksista, keittiön kaapeista löytyneistä sympaattisista ruusukupeista ja mitä todennäköisimmin myös naapurimökin pojista, jotka tekevät stunttityylisiä loikkia laiturilta järveen. Mutta jokainen tyylillään.

Myöhemmin ei voi taas kuin kiittää luojaa, että Hayley on mukana, sillä muilla menee sormi suuhun jo pelkästään katsoessaan kaasugrillin nuppeja, letkuja ja kaasusäiliöitä. Hayley hymyilee hieman huvittuneena, mutta sen suupielissä on myös pientä ylpeyttä, kun se yhdistää oikeat letkut, vääntää kaasusäiliön venttiilin auki ja sytyttää grillin. Noin vain - Hayley saa sen näyttämään aivan lastenleikiltä. Liekit leimahtavat hetkeksi korkealle, ennen kuin tasaantuvat tasaiseksi, oranssinpunaiseksi hehkuksi.

"Joku muu voikin sitten jatkaa, mä en oo mikään kokkikolmonen", hän sanoo ja vilkaisee peruuttaessaan muita, jotka seisovat hänen ympärillään seuraamassa tätä jännitysnäytelmää nimeltä kaasugrillin sytytys.

"Mä voin hoitaa tän", Kestrel vastaa reippaasti ja asettaa halloumit yksitellen grillille. Ne alkavat tiristä ja tuoksua, mikä antaa ainakin sellaista vaikutelmaa, että Kestrelillä on homma hallussa.

Sillä välin Harper, Yumi ja Brandy valmistavat hampurilaisille lisukkeita. Hayley on työnsä ruuan eteen tehnyt ja siirtyy selaamaan mökkisoittolistaa, jota he vaivalla ajomatkalla ovat työstäneet. Siinä pitäisi nyt olla musiikkia yhtätoistoisesti kolmentoista tunnin ajaksi - siis jos joka biisi kelpuutettaisiin, mutta tuntuu, että vähintään kaksi kolmasosaa hypitään aina yli kun musiikkimaut eroavat kuitenkin jonkun verran toisistaan.

Tomaatin ja maustekurkkujen leikkaaminen sujuu ihan mukavasti musiikin tahdissa. Brandy muodostuu kyllä aika isoksi vaaraksi tanssiessaan veitsi kädessään, joten häneltä otetaan teräase pois ja käsketään repimään salaatinlehtiä.

"En tiiä ketä kiittää, mutta ihan sairaan hyvää", Harper toteaa ensimmäisen hampparipuraisun jälkeen ja katsoo majoneesit suupielestä valuen ympärilleen. Ilman Hayleytä halloumihampurilaiset olisi pitänyt lämmittää uunissa, mistä varmasti olisi silläkin tavalla tullut oikein syötävää, mutta kyllähän nyt grillissä oikein kunnon karsinogeenikerroksen saanut ruoka vie tätä kisaa aina ihan sata-nolla. Joten hän päättelee Hayleyn olleen tämän ruuanlaiton suurin sankari. Hayley yrittää tietysti puolustautua söpöttämällä jotain siitä miten nyhjäsi vain soittolistan kimpussa, mutta Harper ei kuuntele mutinoita ja palkitsee ruuanlaittosankarin lentosuukoilla terassipöydän ylitse.

Illan tullen ulkoporealtaassa Brandy ja Yumi ilmoittavat hyvin napakasti, että Harperin pitää keskittyä enemmän heihin ja vähemmän Cooperin kanssa viestittelyyn.

Puhelin löytyy kuulemma seuraavaksi järven pohjalta, jos lullukointi ei kohta lopu.

Kumpikin on niin pelottavan tosissaan, ettei auta kuin siirtää puhelin sivuun ja jatkaa viestittelyä sitten kun nämä kaksi isoveli-valvoo-tyyppiä ovat menneet nukkumaan.

Kaikilla muilla Coeur d'Alenessa on varmasti ilmastoinnit kesämökeillään, mutta ei tässä talossa. Sisälämpötilaa laskee ehkä aavistuksen se pieni seikka, että mökki on rakennettu vähän kauemmas rantaviivasta puiden suojiin, mutta lämpöä silti riittää, vaikkei olekaan samanlainen kiirastuli kuin jos se olisi oikeasti aivan rannan tuntumaan rakennettu. Silloin aurinko pääsisi paistamaan siihen ilman mitään estettä koko päivän läpi aamusta iltaan, eli tilanne voisi olla paljon huonompikin.

Paitsi Yumin mielestä. Sen mielestä tilanne on absoluuttisen sos, eikä se kuulemma pysty nukkumaan mitenkään päin näin kuumassa.

"Onks se sit reilua, että me muut ei saada mitään hyötyä mökin ainoasta tuulettimesta..." Kestrel kuiskaa siihen tapaan, että se ei halua sanoa sitä ääneen mutta samaan aikaan kuitenkin haluaa.
"Eihän me voida jakaa sitä muutenkaan kolmeen huoneeseen."
"No pitäskö meijän kaikkien nukkua sit samassa huoneessa?"
"Huh, sillon vasta kuuma tuliskin!"
"Ihan oikesti mulla on niin kuuma, että mä meen kohta tonne järveen nukkumaan uimapatjan kanssa..."

"Okei, iisisti nyt kaikki", Harper puuttuu keskusteluun, joka on kiihtymässä kovaa vauhtia taisteluksi vanhasta tuuletinparasta (joka kaikenlisäksi pitää niin kovaa nitinää, että senkään kanssa harva pystyy nukkumaan). "Mitä jos..." hän jatkaa, ja osoittaa etusormillaan ulko-oven ja terassinoven suuntiin.

"Ai, että nukutaan ulkona?" Kestrel ihmettelee.
"Mua ei haittaa yhtään!" Hayleylle se tietenkin passaisi, koska se on niin ulkoilmaihminen muutenkin, että nukkuisi vaikka kiveä tyynynä käyttäen jollain sammalmättäälläkin.

"Ei, ei kun tarkoitin, että..." Harper yrittää jatkaa lausetta, mutta päättääkin antaa tekojen puhua puolestaan. Hän telkitsee ulos vievän oven Brandyn lippareilla apposen auki ja vetää perässään kiinni vain kevyen verkko-oven, jonka tarkoitus on pitää hyttyset ulkona.

"Uskallatteko nukkua tälleen ovet auki? On takuulla ainakin viileämpi nukkua tälleen."

"Joo, on tää parempi kuin äsken."
"Uskalletaan."
"No niin, hyvää yötä sitten kaikki!"

Yumi kömpii kuitenkin yöllä Brandyn ja Harperin viereen nukkumaan, koska sitä jännittää nukkua yksin. Se on mielestään kuullut outoja ääniä pihalta, mutta oudointa mitä he kolme herännyttä ikkunasta näkevät, on valtavan pulska kissa, joka kolistelee kaasugrillin ympärillä.

"Onhan Johnsonin huone taas tyhjänä elokuussa, kun se palaa Boiseen", sanoo Harper. Hän yrittää taltuttaa valtoimenaan tuulenvireessä viuhovia hiuksiaan ja marisee mielessään sitä, ettei laittanut hiuksia ponnarille - tai bandanan alle, kuten Brandy. Hiussuortuvat tunkeutuvat niin silmiin, korviin, kuin nenäänkin, eikä siinä ole mitään hauskaa tai miellyttävää.

"Tästä ei nyt saa kuvaa millään kun hiukset on suussa koko ajan... Otetaan kuvia kun ollaan perillä, okei?" hän jatkaa ja ohjeistaa Kestreliä, joka on taas kamera ojossa niin kuin pitääkin.

Hayley kurtistaa kulmiaan ja jatkaa siitä, minkä kuvausyritys oli keskeyttänyt. "Mä en pysty oikeesti olemaan kotona enää yhtään päivää. Mä en vaan kestä enää."

"Voithan sä tietysti tulla tänne kesämökillekin majailemaan jokskin aikaa, jos haluut ihan kunnon maisemanvaihdoksen", Harper ehdottaa toinen käsi ratilla, toinen veneen visiirin ulkopuolella ilmaa halkoen. "Äiti on ainakin ollu niin huolissaan susta ja kyselee tosi paljon sun perään, että se varmasti auttais enemmän kuin mielellään."

"Ja muuttaahan monet jo kuusitoistavuotiaanakin kotoa pois, ihan omilleen, on sekin mahdollista", Yumi lisää.
"Monet saa lapsiakin kuustoistavuotiaina, kelatkaa sitä!"
"Onkohan Teen Momista tullut jo se uus kausi?"
"Eikös ne oo tauolla?"

"Hyi yäk, miks te katotte jotain tollasia sarjoja?" Hayley tirskahtaa, mutta sen jälkeen se ei enää kuule mitään, sillä Harper lupaa sille juuri, että se saa ajaa veneen takaisin.
"Eww, no ei ainakaan niiden vauvojen takia. Mitä sä kuvittelet..."
"Joo ei todellakaan, vaan sen draaman. Siinä sarjassa jos missä on kunnon teetä!"

Lämpöaalto ei ota hellittääkseen, mutta se tuntuu yllättävän siedettävältä, eikä yhtään niin paahteiselta heidän kiitäessään loppumattomalta tuntuvan järven pintaa pitkin. Pieniä vesipisaroitakin sirottuu silloin tällöin poskille ja käsivarsille, kun vene jyrskyttää veden pintaa vasten vastaantulijoiden muodostamien laineiden vuoksi, ja se tuntuu aivan taivaalliselta näissä hellelukemissa. Harper pienentää kaasua hiljalleen kun he lähestyvät pientä vierasvenesatamaa, missä erikokoisia paatteja on useammassa siistissä rivissä. Suurin osa niistä on isoja ja kalliita jahteja, mutta mukaan mahtuu myös muutama sähköperämoottorillinen pikku-Busterkin. Tyttöjen menopeli on jotain siltä väliltä. Vierasvenesatama on kauempana keskustan sykkeestä, jonne esimerkiksi Brandy ja Yumi olisivat halunneet lähteä shoppailemaan, mutta se on paljon rauhallisempi ja edullisempi kuin keskustan vastaavat. Ainakin siitä tietää, että siellä on aina tilaa eikä tarvitse arpoa löytyykö veneelle paikka vai ei, ja miten tiukkaan rakoon sitä joutuu ahtautumaan.

Lisäksi tässä satamassa on sympaattinen rantaravintola, josta saa maailman parasta pastaa.

Tuhdin pastapäivällisen ja kinuskikakkupalojen jälkeen tytöt vetäytyvät takaisin mökille ruokalevolle. Kuuma päivä, veneilyn tuoma jännitys ja kunnon hiilaripläjäys ovat vieneet voimat jokaisesta, eikä kukaan jaksa hetkeen tehdä mitään muuta kuin vetää potslojoa.

"Pelataan Skip-Boa", Harper ehdottaa jonkin ajan jälkeen katkaisten tyttöjen jokailtaisen ja ehdottoman pyhän somehetken, jonka aikana käydään läpi päivän aikana napsittuja kuvia ja filtteröidään niistä edustavimmat. Harper ei ole niin tarkka kuvistaan kuin monet muut näistä ystävistä ja hän on ensimmäisenä valmis, ja senkin jälkeen hän on ehtinyt käydä läpi niin TikTokin kuin Instagramin ja VSCO:nkin tuoreimman tarjonnan, eikä kukaan ole sillä välillä edes irroittanut nenäänsä puhelimistaan.

Tai no, Brandy näyttää nukahtaneen päiväunille.

Kuullessaan ehdotuksen kilpailunjanoinen Hayley hymyilee välittömästi ja alkaa kaivaa korttipakkaa esiin olohuoneen lipastosta, jossa pelivalikoimaa riittää laidasta laitaan. "Selvä, mutta pelataan panoksesta", hän myhäilee ilkikurinen pilke silmissään ja antaa korttien valua kädestä toiseen. "Häviäjä siivoaa keittiön ja tiskaa huomenna ennen kotiinlähtöä."

Kaikki suostuvat ehdotukseen - tietenkin, koska jokainen kuvittelee pystyvänsä voittamaan ja kun valtavaksi muodostunutta tiskivuorta ruuantähteineen katsoo, ei kukaan myöskään ole vapaaehtoisestikaan alentumassa siihen tehtävään. Joten panos hyväksytään ja peli alkaa. Brandy pitää myös herättää mukaan, koska ei tässä mitään vapaakortteja tiskauksesta aiota kenellekään antaa.

"Mä olin jo hereillä", kiharapää sanoo käheästi.

Nojatuolille istahtanut Yumi nojaa käsivarsillaan kahvipöytää vasten ja antaa katseensa kiertää pelikavereissaan. "Oltais myös voitu pelata siitä, kuka joutuu nukkumaan yksin. Se oli yllättävän pelottavaa!"

"Ai niin, kuulitteko että Yumi pelkäs yöllä roskapöntöllä kolistelevaa kissaa ja tuli meidän viereen nukkumaan?" Harper naurahtaa, nappaa keittiöstä maissinaksupussin mukaansa ja asettautuu peliasentoon; tiedättekö siihen, missä nojataan kyynärpäillä polviin ja ollaan etunojassa, ihan kuin se auttaisi muka keskittymään paremmin tai jotain.

"Ei se kyllä kissalta kuulostanut..."
"Mutta kissa se oli, sä näit sen omin silmin."
"Miten te ees näitte mitään kun oli ihan pilkkopimeää?"
"No jos totta puhutaan, ehkä se saattoi myös olla pesukarhu. Ei kai sillä niin väliä ole..."

Kestrel on löytänyt kaukosäätimen alta vanhan Cosmopolitan-lehden, jota hän heiluttelee vuoroin itseään, vuoroin Hayleytä päin. "Saanko mä tuulettimen täksi yöksi?"
"Ai vitsi, olis pitäny laittaa tuuletin muuten panokseksi", Brandy naurahtaa ja näyttää Hayleylle sellaisia eleitä, jotka voi tulkita hoputtamiseksi.
"Eiköhän me hoideta tää yö samalla tavalla kuin eilenkin. Lupaa tosi lämmintä yötä taas."
"Mä en malta oottaa, että päästään Paholaisen perseen [1] kyytiin taas huomenna, kun on jouduttu ihan palelemaan täällä monta päivää! Päästään sinne lämmittelemään, jipii..." Kestrel tuskailee ja läimäyttää itseään melkein lehdellä naamaan, kun vauhti kiihtyy verenpaineen kanssa samaa tahtia.

[1] Harperin Dodge sai tulomatkalla nimen Paholaisen perse, sillä musta auto oli kuin uuni täydellä vastuksella aina kun pissatauon jälkeen piti sen kyytiin istua, eikä ilmastointi ollut vielä ehtinyt sitä viilentää.

Kortit liukuvat pöydällä edestakaisin. Peli on tiukka, Hayley ja Yumi johtavat vuorotellen, mutta sitten Kestrel nouseekin voittoon yllättäen muutamalla älykkäällä siirrolla.

"Oho, voitinko mä?"
"Älä esitä, sulla on jotain salaisia kikkoja hihassa selvästi!"
"Toisaalta eihän tässä ees ollu voitolla merkitystä..."
"Ainoastaan sillä on merkitystä, että Harper hävisi."

Mutta se on huomisen murhe, Harper ajattelee lievästi pettyneenä ja alkaa kerätä kortteja pelipöydältä.

Hampaidenpesun aikana he sopivat vielä yhdessä, että pyrkivät lähtemään huomenaamulla ajamaan kotiin yhdeltätoista tai ainakin viimeistään kahdeltatoista. Matkaa on kuitenkin yli seitsemän ja puoli tuntia, plus tankkauksia ja pissatauot. Syödäkin pitää varmasti jossain huoltoasemalla ennen iltaa.

"Muistuttakaa joku, että otetaan ne kaasugrillin säiliöt huomenna irti ennen kuin lähetään." Harper työntää hänen ja Brandyn huoneen ovea vähän pienemmälle ja heittäytyy sänkyyn.

"Kauanko luulet että menee niin Yumi koputtaa taas ovea?"
"Tuskin niin kauaa kuin eilen."
"Mä meen kyl sen huoneeseen sit nukkumaan, ihan sairaan ahdasta tässä kolmistaan!"

Jossain vaiheessa Brandy tökkää Harperia kovaa kylkeen. "Laita sun näytön kirkkautta pienemmälle, jos sun on pakko tekstata näin myöhään. En saa unta tässä valokeilassa."

"Joo toki. Sori."

Olisi ollut ihanaa sanoa, että pitkän päivän jälkeen yönsä voisi nukkua kuin tukki, uneksien kaikesta ihanasta ja mahdottomasta. Mutta Harper herää ennen aikojaan, ja huone on edelleen verhoiltu niin täydelliseen pimeyteen, että tuntuu aivan luonnonvastaiselta raottaa silmiä tähän aikaan.

Harper kääntyy sängyssään ympäri etsien viileämpää kohtaa lakanoista, eikä hän ehdi edes kunnolla tajuamaan mitä seuraavaksi tapahtuu, kun hän jo näkee Brandyn painavan etusormensa huulilleen, ja toisella kädellä peittävän Harperin suun. Brandyn hengitys on nopeaa ja pinnallista, ja Harper saattaa tuntea sen myös omalla ihollaan.

Brandyn katse on niin pelokas ja epätoivoinen, sen silmät ovat auenneet äärimmilleen ja se melkein vapisee, ettei Harper voi olla ymmärtämättä, että jotain kauheaa on tapahtumassa.

Sydän jyskyttää kaulassa niin kovaa kuin se aikoisi hypätä sieltä ulos. Huoneeseen, koko taloon, on laskeutunut sellainen äänettömyys, että se tuntuu tukahduttavan kaiken ympäriltään. Vaikka Harper yrittää rauhoitella itseään, ajatella että Brandy vain pelleilee, selkäpiitä pitkin ryömivä pelko estää keskittymästä.

"Joku on täällä."
Brandyn huulet liikkuvat hitaasti, eivätkä sanat ole muuta kuin kuiskaus - käheä ja katkonainen.

Tyttö katsoo tiukasti Harperiin, ikään kuin sen silmät haluaisivat viestittää, että vaikka he ovatkin vain muutaman millimetrin päässä toisistaan, voi heidän kohtalonsa olla kiinni siitä, ettei ääntäkään pääse ulos.

Silloin huoneen ovenraosta vilahtaa jotain – tai oikeastaan joku – joka ei ole kukaan tytöistä.

Vitsi Hayley oli kyllä rohkelikko.

Sen Harper kertoi myös sankarille itselleen. Moneen kertaan. Siinä missä Harperin elämä vilisi jo silmien edessä tämän tutistessa Brandyn kanssa makkarin nurkassa, oli Hayley hetkeäkään miettimättä kalauttanut murtovarkaan tainnuksiin ja pelastanut koko sakin ennen kuin kukaan edes ehti tajuta mitä tapahtui.

Ei Harper niinkään ollut kokenut huolta mökin arvoesineistä (mitä siellä oli muka varastettavaa, ellei jotain vanhaa koristepelastusrengasta halunnut viedä), mutta siinä vaiheessa kun Hayley kertoi nähneensä ennen pannutainnutusta murtomiehen kilistelevän Paholaisen perseen avaimia, oli Harper meinannut räjähtää kiukusta. Siihen et saatana koske, hän oli ajatellut kuvitteellisessa skenaariossa huutavansa murtomiehelle ennen kuin olisi itse tarttunut paistinpannuun.

Eikä sitä onneksi siis varastettu. Etelärajan takaa tullut hämäräheikki jäi poliisien haaviin Hayleyn sankarillisen toiminnan ansiosta, eikä kellekään käynyt siinä rytäkässä mitään sen pahempaa, kuin että Hayley alkoi pahoinvoivaksi ja Kestrelille tuli yksi mustelma polveen, kun se herättyään meteliin kolisteli tietään pilkkopimeässä.

Oli kyllä onni, että oli noin rohkeita ystäviä. Äiti ja isä eivät oikein ymmärtäneet millaisen s(h)eikkailun he olivat käyneet läpi, he vain moittivat tyttöjä siitä, että olivat jättäneet ovet lukitsematta yöksi. Ikäänkuin kaikki olisi sen vuoksi heidän syytään. Lisäksi Harper heidän mukaansa keskittyi liikaa siihen seikkaan, että melkein menetti autonsa, kuin että melkein menetti henkensä.

Joka tapauksessa, vaikka mökkireissulla oli yhdeksänkymmentäprosenttisesti tosi hauskaa, sen kymmenen prosentin yllätysmomentin jäljiltä Harper halusi vielä suhteellisen nopeasti nähdä uudestaan jonkun sataprosenttisesti hauskan parissa, joten perjantai-iltana hän kutsui Twin Falls Farmin Whatsapp-keskustelussa kaikki hänen kotiinsa katsomaan esteratsastuksen vuoden huipentumaa, eli Power Jumpia.

"Hayhay!" Harper tervehtii ja hymyilee leveästi, kun ensimmäinen kisakatsomovieras koputtaa kohteliaasti ovea. Hayley ei ole vielä oppinut, että se voisi kävellä MacDonaldeille ihan koputtamattakin.

Sipsipussit kainaloissa seisova Hayley katsoo Harperia silmät viiruina ja kohottaa toista kulmaansa. Se ei ehkä myöskään vielä ole oppinut, että Harperilla on lempinimi jokaiselle ja lempinimilista on harvinaisen pitkä, joka tilanteeseen löytyy sopiva. Hayhayn ilme kuitenkin pehmenee, hänen kulmakarvansa nousevat takaisin oikeille sijoilleen kun hän sulkee silmänsä ja lausuu niin kuninkaallisen britti-imitaation kuin osaa: "Haapöh."

Sisällä Harper hätistelee vanhempansa yläkertaan, kaataa Hayleyn kanssa sipsit kulhoihin ja sekoittavat dipit. Matt on tyttöystävänsä kanssa jollain romanttisella getawayllä Twin Falls Lodgessa ja Johnson on omilla teillään kuten aina, joten suurin häiriö mitä illan aikana saattaa syntyä on isän ravaaminen jääkaapilla tai äidin toistuvat varmistelut siitä, että kaveriporukalla on kaikki mitä he tarvitsevat (ja jos ei, niin ei tarvitse kuin sanoa niin sellainen varmasti järjestyy alta aikayksikön).

Yksi toisensa jälkeen paikalle saapuvat myös Yumi, Brandy, Mikael ja Cooper, joka käyttää kuulemma Power Jumpin katselua hyvänä tekosyynä livahtaa heinäpellolta aiemmin. Harper kyllä epäilee, että syy löytyy jostain muualta, mutta tiedä siitä sitten.

Kisoja on kiva seurata kavereiden kanssa. Hevoset ovat äärimmäisen hienoja ja ratsastajat äärimmäisen taitavia, Power Jumpin seuraaminen on vähän kuin eläisi omaa unelmaansa televisioruudun kautta. Se nostattaa haaveita harrastuksen osalta aivan uusille leveleille; mitä jos joku heistä olisi joskus noilla samoilla areenoilla kisaamassa ja se olisikin itse, jota seurattaisiin silmä kovana ruudulta?

"Pitäskö lyödä vetoa tän vuoden voittajasta?" Mikael ehdottaa ja saa heti kannatusta puolelleen.

Kiinnostaa etenkin, mitä voittaja saa. Siis vedonlyönnin voittaja, ei Power Jumpin voittaja. Se saa tänä vuonna nallen, jonka sisälle on varmasti ommeltu kultaharkko jos toinenkin.

"Kansas ehdotti tietysti rahaa, koska eihän meistä kukaan ole hirveän rikas kesän aikana ollut. Tässä olisi sauma rikastua." Mikael näpyttää tiiviisti puhelintaan ja viestittelee ilmeisesti Kansasin kanssa, joka oli kuulemma kiireinen eikä päässyt ottamaan osaa kisakatsomoon.

"Joo, heitetään pöydälle kaikkien ansaitsemat kultarahat kesältä ja voittaja saa kaiken", Harper heittää puoliksi vitsillä, sillä hänelle diili olisi hyvä. Onhan hänelle itselleen sitä kullankaivuurahaa kertynyt kokonaiset kolme dollaria, jos ei kovin pahasti ole laskuissa erehtynyt - toisilla sentään on käynyt parempi mäihä.

"Sehän olis reilua..."
"Yksi äkkirikastuu ja kaikki muut köyhtyvät entisestään."
"No joo, nyt kun sen tuolla tavalla muotoilee."
"Ehkä maine ja kunnia riittää?"

Ensimmäinen ratsukko on jo ehtinyt päättää ratansa, kun lähtölistat kaivetaan esiin ja aletaan etsimään suosikkeja vedonlyöntiin. Kilpailuissa ei ole kovin montaa yhdysvaltalaista, joten kovin vaikeaa suosikin valinnan ei pitäisi olla.

Mikaelista on aluksi vaikea sanoa, viestitteleekö se vieläkin Kansasin kanssa vai katsooko se jo lähtölistoja, kunnes se yhtäkkiä pudottaa: "Mä puntaroin vielä minkä Misangin puolesta veikkaan. Ne on pärjänny aika hyvin edellisissäkin kisoissa."

"Me ollaan Amerikassa, niin me kannustetaan amerikkalaisia", toteaa Harper napakasti. Hän ei edes uskalla katsoa millaisen reaktion Misangien nimen mainitseminen Cooperissa aiheuttaa.

"En todellakaan kannusta. Täällä Amerikassa on joo jotain hyviäkin juttuja, mutta asuinpaikkana? En kannata todellakaan. Joten en myöskään kannata amerikkalaisia."

- TIME OUT -

Ensinnäkin:

1. Harper on avannut oman kotinsa ovet kisakatsomoa varten, kutsunut heidät kotiinsa ja joku kehtaa laittaa rahansa Misangien kaivoon.
2. Mikaelin antipatrionismi kuulostaa melkein petokselta tätä maata kohtaan - siis maata, joka tarjoaa hänelle sentään asuinpaikan.
3. Yhdysvaltain perustuslain mukaan maanpetoksesta voidaan tuomita kuolemanrangaistukseen tai vähintään viiden vuoden vankeuteen, ja tuomittavan on myös maksettava vähintään 10 000 dollarin sakko. FYI.

Jatketaan.

Tekisi mieli kysyä, että haukkuuko se heidän kotimaata, missä he ovat syntyneet ja kasvaneet ja minkä eteen tekisivät ihan mitä tahansa, mutta Harper ei halua aiheuttaa nyt yhtään enempää jännitettä ilmapiiriin. Mielipide asiasta paistaa varmaan väkisinkin edes vähän kasvoilta. USA on maailman paras maa ja sillä sipuli, ja Harper on niin isänmaallinen että pissaakin sinistä, valkoista ja punaista väriä. Ja ennen kuin joku epäilee, että se johtuu jostain syövästä tai muusta sellaisesta, niin ei, ei johdu.

"Billy Center", Harper ilmoittaa kylmänviileästi oman veikkauksensa voittajasta. Katse kääntyy Cooperiin. Kehtaisiko sekin kannattaa samaa Mikaelin kanssa?

"Öööh - eeny meeny miny moe... Alma Numila. Nummila. Alma Nummila." Sormi pysähtyy lähtölistalla suomalaisnimen kohdalle. (Mikä näitä kaikkia vaivaa, kun eivät oman maansa kansalaisia kannata?!) Taatusti taktinen veto antaa arpaonnen päättää suosikki. "Tunnetko häntä?" Cooper kysyy Mikaelilta, joka pudistelee päätään. Kerrassaan kummallista, ettei Mikael valinnut suomalaista itse jos sellaisiakin listoilla oli.

Sen Harper kyllä ymmärtää täysin, että Hayley on Power Jumpista ja esteratsastuksesta enemmän pihalla kuin Mikael Amerikasta, mutta sekään ei valitse kotimaansa edustajaa - mikä on todella, todella yllättävä veto Hayleyltä. Harper olisi ehdottomasti nähnyt Hayleyssä enemmän patrionismia.

Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä kuin Harperi olisi vaihtanut rinnakkaisuniversumiin.

KISAKATSOMON VEDONLYÖNTI PJ-VOITTAJASTA 2024

Harper: Billy Center
Hayley: Jace Leicester
Cooper: Alma Nummila
Brandy: (käsialasta ei saanut selvää)
Yumi: (puheesta ei saanut selvää)
Mikael: Melodi Misang

Unelma siitä, että Harper kilpailisi itsekin joku päivä Power Jumpissa on jäänyt kaivertamaan mieltä. Matkaa näihin korkeuksiin on vielä pitkä eikä sinne ihan vuodessa tai parissakaan päästä, mutta voisiko se olla ylipäätään mahdollista? Sillä entä jos... entä jos kyse oli vain siitä, että hän tarvitsisi kapasiteetikkaamman hevosen alleen?

Voisiko se olla avain onneen?

Pystyisikö hän luopumaan Spikestä menestyksen edessä? Hän puntaroi kumpi painoi vaakakupissa enemmän, samalla kun tutun näköinen nimi ilmestyy kuvaruudun vasempaan alalaitaan.

"What the heck", Harper tiputtaa kohti ääniluukkua menossa olevat popparit rinnuksilleen ja osoittaa televisiota epäuskoisen innostuneena. "ANTONIO! TOI ON ANTONIO!"
"Mitäh?"
"Se silent mother fucker ei sanonu mitään, että se on menossa Power Jumpeihin!" Harper ei vieläkään voi uskoa silmiään ja tuntuu melkein siltä, kun olisi jollekin julkkikselle sukua. "Nyt Antonio viet homman kotiin, niin Power Jumpit on ens vuonna Twin Falls Farmilla!"

"AAAA YEAH, Antonio go for it!"

Kun Antonio tervehtii tuomaria ja keventää istuntaansa ratsun alkaessa laukata, on ensimmäistä kertaa kisakatsomossa aivan hiljaista.

Joskus Harper huomaa ajattelevansa, että olisi kiva jos olisi pikkusisaruksia.

Ajatus leijuu hänen mielessään yleensä silloin, kun hän on yksin kotona. Isoveljistä ei ole koskaan ollut muuta kuin harmia - tai ainakaan siitä toisesta, joka aina johdatti pikkusiskonsa pulaan ja vieritti syyt kaikesta hänen niskoilleen. Riidan tullen Johnson aina pakeni paikalta niin korkealle puuhun, ettei Harperin pienet raajat ylettäneet sinne ja taas tyttö jäi alaoksalle itkemään.

Mattista ei sen sijaan yleensä koitunut harmia, muttei kyllä mitään hyvääkään. Näiden kahden ikäero näkyi isosti, eivätkä heidän leikkinsä koskaan loksahtaneet kivasti yhteen, kun toinen halusi leikkiä yksisarvisilla suuria seikkailuja ja toinen lukea fysiikanlaeista hiljaa omassa huoneessaan.

Tavallaan, vaikka sisaruksia on ollut kaksi, tuntui lapsuus perheen nuorimpana välillä vähän yksinäiseltä.

Joten jos Harperilla olisi ollut isompien sisarusten sijaan pikkusisaruksia, hän ei ainakaan olisi jatkuvasti jäänyt kahden isoveljen jalkoihin, eikä ollut syntipukkina toisten hölmöilyille. Ei sillä, että Harper niistä olisi mitään isoa rangaistusta saanut, mutta ei hän olisi halunnut veljiensä kepposia ottaa niskoillensakaan. Ehkä veljet tiesivät, että pienimmälle lapselle ei suututtaisi niin helposti.

Ja kun tällaiset haaveet elämästä nuorempien sisarusten kanssa vievät mielen, toimii Millerien koti oivallisena pikkusisarussimulaattorina.

Nimittäin äiti sanoo aina, että hyvin hoidettu lapsi hymyilee. No, Colin ei hymyile. Siinä on ensimmäinen red flag tässä simulaattorissa. Sen kaksi terävää tuijottaa terävästi sohvan selkänojan takaa kun se ei uskalla tulla lähemmäs, mutta on kuitenkin kiinnostunut selvittämään, mitä heidän kodissaan on meneillään. Etenkin, miksi siellä on tyttö.

Eikä nyt puhuta Amystä.

Mutta jos puhutaankin, niin täytyy mainita, että Amy on kuin minikokoinen keisari. Hän on Millerien perheen kuopus - pienin ja lellityin -, jolle maailma on yksi iso palvelualttari missä muut heiluttelevat palmunlehviä hänen edessään. Nyt sillä on tikkari suussaan (mitenkäs muutenkaan) ja se tekee jotain kuperkeikkoja olohuoneen lattialla ("Kato mua! Kato nyt! Sä et nähny!") ja Harper on vähän sitä mieltä, että jokaisen loikan intensiivinen toljottaminen on kyllä vähän ajanhaaskausta.

Hänen tekisi mieli huomauttaa, että tikkari suussa ei saa liikkua ettei se jää kurkkuun jumiin, mutta hän vain hymyilee ja taputtaa jokaisen pyörähdyksen jälkeen. Noin pieneksi ihmiseksi Amyllä on aikamoinen haukankatse, sillä se aina huomaa jos Harper vilkaiseekaan puhelimeensa.

"Sä et kattonu!"
"Kato tätä!"
"Et varmaan osaa tehä tätä."

Harperin ei auta kuin kääntää päänsä siihen suuntaan, minne Amy on pyörähdellyt kärrynpyöriensä saattelemana ja silloin hän tuntee heti kuinka joku pamahtaa hänen niskaansa vasten. Colin on ampunut häntä nerf-pyssyllä kaulaan. Pikkupoika puhaltaa kuvitteellista savua puskevaan aseeseensa ja tiputtautuu selkänojan taakse kokonaan piiloon.

Samaan aikaan Amy pyyhkäisee tahmaiseen tikkariin kiinni jääneet pitkät ruskeat hiuksensa sivuun ja tepastelee vähän lähemmäs Harperia, joka pitelee kaulaansa.

"Why you so ugly" se sanoo haudanvakavana ja tekee kärrynpyörän heti perään.

(THE A-U-D-A-C-I-T-Y to speak like that ?!!!)

Minuutit, kun Cooper on isänsä kanssa pihalla tukkimassa jonkun vesiputken vuotokohtaa, tuntuvat päiviltä. Yksi tuijottaa Harperia taas toisen sohvan takaa niin että vain silmät ja hiustupsu näkyvät, ja toinen solvaa Harperia solvaamasta päästyään. On melkein pöyristyttävää, miten pienten lasten puheissa ei ole mitään suodatinta.

Harper nojaa eteenpäin sohvalla niin, että katsekontakti Amyyn ei herkeä hetkeksikään. Hän viittoo tyttöä lähemmäs ja kuiskaa: "Mä oon sä vanhana. Mä tuun tulevaisuudesta."

Se on ensimmäinen asia mikä tulee mieleen sen enempiä ajattelematta. Sen on tarkoitus olla vitsi, mutta Amy näyttää hetken siltä, että parahtaisi itkuun, sen alahuuli väpättää jo. Vihdoin ja viimein ovi kuitenkin käy.

"Äiti! Äiti! Mitä me syödään tänään?" Amy pinkoo äitinsä luokse ja heittäytyy tämän selkään roikkumaan.

Claire ei hätkähdä pikkuapinaa, vaan nostaa ostoskassit keittiöntasolle ja alkaa purkamaan niitä samalla kun Amy yrittää pysyä kyydissä enää yhden käden varassa. "Mitä sä haluaisit?"

"Miks Amy saa taas päättää?"
"Koska hän on vielä niin pieni."
"Mitä väliä sillä on?"
"Pitää pienilläkin olla jotain sananvaltaa."

"Siivositko Amy jo huoneesi?"
"En voinu, koska Colin jahtasi mua pyssyn kanssa. Näätkö miten hengästynyt mä oon." Amy käyttää suuria, suloisia silmiään ja viatonta hymyään aseinaan.

"Colin...", Claire huoahtaa ja katsoo keskimmäiseen lapseensa vähän nuhtelevan näköisenä, sillä kyllähän poika näyttääkin siltä, että Amyn puheissa on perää, kun sillä on nerf-pyssy edelleen käsissään.

Tavoittaessaan äitinsä katseen Colin näyttää maansa myyneeltä ja tiputtaa hitaasti pyssynsä lattialle, kun hän alkaa valua kohti huonettaan.

"Mua se Colin kyllä jahtas, eikä Amyä", Harper kääntyy sohvalla ympäri ja puolustaa Colinia, joka pysähtyy kesken maata viistävän matelun höristäen korviaan. "Siis me leikittiin, ei se mua mitenkään tahtomattani jahdannu."

I got you broski, Harper miettii vinkatessaan Colinille silmää. Sitä Colin kyllä melkein säikähtää.

"No hyvä, että teillä oli hauskaa. Missäs Arthur ja Cooper? Pistikö ne sut lapsenvahdin hommiin?"

"Tytölle vähän tekemistä vaan, ettei ihan kokoaikaa selais niitä TikkiTokkeja." Arthur on tullut kreivin aikaan sisälle ja kopistelee parhaillaan kenkiään eteisen karmeja vasten. Peremmälle päästyään hän suukottaa vaimoaan otsalle ja heittää Colinille jonkun työkalun. "Saat ihan omaksi."

Cooper pörröttää lippiksen alta paljastuneita hiuksiaan rojahtaessaan Harperin viereen sohvalle. Sen katse valuu tytön silmiltä kaulalle, jossa näkyy punainen jälki - ja samassa Cooper on jo hätäpäissään työntämässä koristetyynyä sen peitoksi. Harper kuitenkin estelee, näyttää kädellään pyssyn merkkiä ja vinkkaa päällään Colinin suuntaan, mistä Cooperillekin valkenee jäljen alkuperä.

"Ruuassa ei mene kauaa, kattaisitteko pöydän?" Claire kysyy samalla kun nostaa kattilat pannulle ja laittaa veden kiehumaan.

"Tarviitko apua ruuanlaitossa?"
"Riittää, että laitatte pöydän valmiiksi, Harper. Ja Cooper voisi hakea sen yhden koristereunuksellisen pöytäliinan liinakaapista."
"Onks meillä pöytäliinojakin?" Cooper ihmettelee, venyttelee käsiään sohvalla ja nousee sitten toimiakseen.

Kysymättäkin Harper tietää mistä kaapista löytää syvät lautaset ja missä vetolaatikossa ovat veitset, haarukat ja servetit, onhan hän viettänyt kesällä aika paljon aikaa täällä. Sen huomaa myös Claire, jonka suupielille nousee pieni hymy, kun tyttö osaa olla niin oma-aloitteinen ja on melkein kuin kotonaan. Hyräileekin vähän astioita kantaessaan.

Veitsiä ja haarukoita puiselle ruokapöydälle asetellessaan Harper ei kuitenkaan voi olla huomaamatta, miten pöydän päähän istumaan kiivennyt Amy tapittaa häntä tiiviisti, ihan kuin se mittailisi edelleen sitä mahdollisuutta, että katselee juuri tulevaisuudesta saapunutta vanhempaa versiota itsestään.

Claire on astellut lähemmäs ja silittää parhaillaan Amyn päätä. "Hakisitko Amy vähän niittykukkia maljakkoon? Se näyttäis tosi kauniilta ruokapöydällä."

Mutta Amylla on vastaisku valmiina. "Mua puri joku ötökkä tänään varpaasta ja mun jalkoihin sattuu..."

Joten tehtävä menee Colinille, joka murahtaa, marssii huoneestaan ulos katse tiiviisti lattialankuissa ja palaa takaisin koura täynnä luonnonkukkia, joiden multaiset juuret sirottelevat likaa pitkin lattiaa. Sitten huoneen ovi menee taas visusti kiinni.

Harper hymyilee myötätuntoisesti ja jatkaa pöydän kattamista. Hetken hiljaisuus täyttää huoneen, mutta se on mukava, kodikas hiljaisuus.

Kesken päivällisen Harper huomaa ajattelevansa, ettei elämä ilman pikkusisaruksia ole ehkä sittenkään hullumpaa.

Sillä kuopukset ovat kyllä ihan kalifeja.

Kosteus tiivistyy ikkunoihin, kun lava-auto ajaa hiljalleen Wilmingtonin ulkopuolelle, pientä hiekkaista syrjätietä, jonka varrella ketään ei tule vastaan. Sumu on niin paksua, että se tuntuu eristävän heidät koko maailmasta, sillä eteen ei näe muutamaa jalkaa pidemmälle. Cooper on käskenyt Harperia pitämään silmällä tienlaitoja peurojen varalta, mutta Harperin on vaikea keskittyä annettuun tehtävään, kun mieli myllertää yhä vuorenrinteeltä löydetyssä maastokaiuttimessa.

"Eikö susta oo yhtään outoa, että en löytäny siitä mitään millään mahdollisella hakusanalla?" Harper kysyy ja painaa ohimonsa sivuikkunaa vasten.

"Ei todellakaan, miks olis? Siis jos mä googlaan vaikka 'Wilmington' ja 'katulamppu', niin tuskin silläkään mitään tuloksia tulee, ei noi oo oikeen sellasia asioita, mistä kukaan mitään kirjottelis."

"Mä en vaan koskaan oo kuullu, että missään olisi kaiuttimia metsän laidalla. Kaupungissa ehkä, mutta asutuksen ulkopuolella se tuntuu vähän omituiselta..."

"You crazy."

"YOU CRAZY if you think there's nothing crazy about this!"

Puhelin kojelaudalla piippaa viestin merkiksi.

"Pin-pointtasko Mikael sulle sen bunkkeripaikan?"
"En mä edes kysynyt", Cooper huokaisee, mutta virnistää perään. "Sun kannattaa olla varuillaan, koska se voi... Se voi olla.. FAE TRAP!" poika jatkaa ja ujuttaa ratista vapaan kätensä Harperin kainaloon ja alkaa kutittamaan.

"Lopeta! Lopeta, ei - hahah - älä!"

"Sanoin sille, että Ethan todennäköisesti vaan raapaisi päänsä rosoiseen kattoon, mut se oli aivan saletti että siinä paikassa oli jotain... tiiätkö, creepyä. En mä tiiä, ei ehkä kannata vaivata päätä sillä." Cooper ottaa väkevän etukenon nähdäkseen paremmin, ja vääntää rattia tiukasti vasemmalle kun he saavuttavat määränpäänsä. "Tää se varmaan on."

Ulkoa päin rakennus on haalistunut, maalikin on paikoitellen hilseillyt pois ja vanhat neonvalot, jotka eivät enää jaksa loistaa kunnolla, välkkyvät epätasaisesti. Sumuisessa ilmassa niiden heikko valo häviää melkein kokonaan. Auton pysähtyessä parkkipaikalle Harper vetää syvään henkeä ja päättää työntää bunkkerit ja kaiuttimet täksi illaksi sivuun mielestään.

Kosteus tarttuu heti hänen vaatteisiinsa ja painaa kangasta ihoa vasten, kun he nousevat autosta ulos. Route 21 Grill on hiljainen, kuten aina. Lähin asutus on varmasti mailien päässä, eikä tällä tiellä kulje tyypillisesti kuin paikallisia kylän asukkaita. On erikoista, että ravintola tuottaa edes sen verran, että pysyy pystyssä, sillä hirsirunkoisen matalan ravintolan edessä on vain kaksi autoa ja ne kuuluvat Dean ja Matt MacDonaldille.

"Joko on nälkä?" Millie tervehtii tytärtään kietomällä kätensä hellästi tämän olkapäiden ympäri, nappaa sitten Cooperin käsivarsiensa etäisyydelle ja rutistaa tämän yhtälailla halaukseen. Äidin kysymykseen ei tarvitse vastata, sillä vatsa murahtaa juuri sopivaan aikaan.

"C-Dog", Dean hymyilee pienesti ja taputtaa olkapäälle Cooperia, siihen tapaan miten suvustaan etääntynyt täti toivottaa kummilapselleen onnea kuusitoistauvotissyntymäpäivänään tai miten koiraa taputetaan kun se on ollut kiltti poika.

MacDonaldien vanhin poika, Matt, seisoo parkkipaikan reunalla tyttöystävänsä Amberin kanssa, mutta molempien hahmot sulautuvat lähes täydellisesti sumuun heidän syleillessään toisiaan tummanpuhuvan tammen alla. Se on alkamassa jo vaihtaa väriään (puu, ei Amber), mutta synkässä illassa värit eivät juurikaan erotu. Kaikki on vain sinertävänharmaata ja mustaa.

"Cooper, tässä on Matt, Matt tässä on Cooper" Harper hoitaa ensiesittelyt isoveljensä ja poikaystävänsä kanssa nopeasti alta pois. "Ja tämä on Mattin tyttöystävä Amber."

"Aah, joo, mä oon kuullut, että sulla on kivoja kynsilakkoja", Cooper höpisee hermostuksissaan. "Siis Harper on kertonut, että lainaat niitä sille."

"Bro, mä voin hoitaa sulle lakat", Johnson naurahtaa ja tulee esiin vanhempiensa auton takapenkillä. Mikälie rangaistus sekin ollut, että joutunut tulemaan samalla kyydillä (tai ylipäätään tulemaan mukaan). Hän ohimennessään nappaa Cooperia olkapäästä ja kuljettaa tätä sivummalle, keskelle hiekkatietä - jolla kukaan ei aja.

Cooperin taaksensa jättämät sanat saavat Amberin kallistamaan päätään, jolloin Harperin posket helahtavat punaisiksi ja hänelle tulee kiire korjata väärinymmärrystä. "Whoopsie! Oon tainnu unohtaa mainita, että lainasin sun kynsilakkoja kesällä. Pariin kertaan. Hehe... Ostan sulle joululahjaks uuden purkin korvaukseksi. Sähän tykkäät metalliväreistä..?"

Hetken aikaa on niin hiirenhiljaista, että koko parkkipaikka tuntuu vajoavan toiseen todellisuuteen, sumun kietoutuessa yhä tiiviimmin heidän ympärilleen. Kuin maailma olisi pysähtynyt odottamaan jotakin.

Syvä hiljaisuus särkyy vasta pöllön vaikuttavan siipien huminan kaikuessa heidän ohitseen. Lintu liitää niin matalalta yli parkkipaikan ja ravintolan, että pisimmät kumartuvat vaistomaisesti peläten siipien hipaisevan heidän päätään.

"Mikä tota vaivasi?" Harperin kysyy tavoitellen Cooperin katsetta, mutta poika näyttää olevan yhtä hämmentynyt itsekin.

Amber pitelee edelleen käsiään päänsä suojana. "Yrittikö se hyökätä?"

Kun perhe alkaa siirtyä ravintolan ovelle, Johnson ja Cooper ovat jääneet suustaan kiinni. He puhuvat hiljaa autojen takana, Johnson nojailee huolettomasti isänsä autoa vasten ja Cooper nyökyttelee kädet puuskassa totisen näköisenä.

Sillä välin Harper astuu muun perheen kanssa sisään ravintolaan, jättäen oven auki, jolloin lämmin valo tulvii ulos pihamaan kiviin ja männynkäpyihin. Sisällä tunnelma on vähintään yhtä mystinen kuin ulkonakin. Vanhat, halkeilleet nahkapenkit narisevat kun niille istuu, ja lattialle levittäytyneet viirut kertovat tarinoita menneistä vuosikymmenistä. Kattolamput loossien päällä roikkuvat matalalla ja ne valaisevat tilaa himmeästi, mutta niiden kajo ei yllä nurkkiin asti. Valot värähtelivät ajoittain ja särisevät värähdellessään.

Oven päälle asetettu kulkunen helähtää jälleen ja Johnson rojahtaa vastapäiselle penkille hiuksiaan pörröttäen. "Tilasitteko meillekin jotain vai syödäänkö me Tumbleweed Twitin kanssa ketsuppia lusikalla?"

"Otettiin kaikille Idaho Spud Dogit", Matt kertoo ja kurottelee servettiin käärityn aterinsetin kanssa Amberin ohitse.

Harper tekee tilaa Cooperille, joka laskee lippiksensä pöydän reunalle ja köhäisee kerran kirkastaakseen ääntänsä. "AIJAA, MIKÄ SE ON?", poika kysyy kovaan ääneen.

"Se on hodari paikallisella twistillä, jossa on sämpylän väliin pistetty paistettuja ranskanperunoita, chilijuustoa ja pekonia."

"JOO, OONHAN MÄ NIISTÄ KUULLUT", Cooper vastaa ja antaa sen jälkeen katseensa valua ympäri ravintolan tummentuneita puuseiniä ja valkoisia ikkunanpuitteita. "TÄÄHÄN ON KODIKKAAN OLOINEN PAIKKA! EN OO KOSKAAN AIEMMIN KÄYNY."

Kodikkuudesta huolimatta sisällä haisee hieman ummehtuneelle, vaikka rasvan käry peittääkin sen alleen melko tehokkaasti. Ulkona tuuli heiluttaa tammen oksaa juuri sen verran, että se osuu muutaman välein ikävästi ikkunaan ja päästää korvia vihlovaa raapimisääntä.

Matt suorittaa pinnallisen ensikuulustelun Cooperille, jossa hän käy listaltaan läpi kaiken tarvitsemansa tiedon hänestä kotiosoitteesta vanhempien työnkuvaan saakka. Niihin kaikkiin Cooper vastaa tunnollisesti, mutta tulevaan collegekysymykseen hänellä ei ole vielä antaa vastausta.

"KYLLÄHÄN ÄITI MUT SINNE HALUAISI."
"Mitä haluaisit opiskella?"
"VARMAAN MAATALOUTTA."

Sivukorvalla keskustelua kuunnellessaan Harperin tekee mieli potkaista pöydän alitse Johnsonia, sillä se virnuilee jostain syystä siihen malliin, ettei se kertakaikkisesti tiedä mitään hyvää.

Pian tarjoilija saapuu tasapainotellen seitsemään lautasta yhtäaikaisesti koko käsivarsiensa pituudella ja iskee annokset heidän eteensä. Ruoka on hyvää, siis niin hyvää, että se tekee Harperin melkein kaihoisaksi, kun paikka on niin syrjässä ja asiakkaita näyttää olevan vähänlaisesti. Paikka ansaitsisi enemmän tunnustusta.

Syömisen ohella kaikki vaihtavat kuulumisiaan, Cooper kertoo autoprojektistaan (josta isä on erityisen kiinnostunut ja tarjoaa avokätisesti apuaan, vaikkei mikään mekaanikko olekaan, mutta hammasratojen kiillottelu mieheltä varmasti luonnistuu), Matt tulevasta muutostaan Massachusettsiin (hän on saanut siirron Harvardiin ja on lähdössä kuun lopussa), Johnson ei suostu kertomaan mitään elämästään (ei kuulemma mitään mainittavaa) ja Harper päättää avata suunsa ja kertoa kaikille yhteisesti löytämästään maastokaiuttimesta.

"Joku vanha gramofoni vai? Sellaisia jengi hylkää metsiin tuon tuosta, kun eivät viitsi maksaa jätemaksuja", Matt kysyy tarkevantavan kysymyksen suu hodaria täynnä. Yhtälailla Harperilla on suu täynnä, eikä hän saa sanaa sanotuksi, joten Cooper vastaa tämän puolesta. "EI, KUN SIIS SELLAINEN KUULUTIN."

Matt kurtistaa kulmiaan ja leukojen jauhanta lakkaa. "Niin kuin kouluissa?"
"NO JOO, MUTTA VANHANAIKAISEMPI."
"Täh?"

Cooper kallistuu puisen pöydän päälle, onnistuu likaamaan takinpielensä valkosipulidipissä ja venyttäytyy lähemmäs Mattia. "VAN-HAN-AI-KAI-SEM-PI!" hän lausuu hitaasti ja ääntään säästelemättä.

Isän olemus jäykistyy keskustelun poikettua sivuraiteille. "Nyt on nuorilla vähän vilkas mielikuvitus." Hän lausuu sanat niin nopeasti, että melkein sekoaa niissä.

"Kyllä sieltä kuului, mä kuulin sen itse ja yks marjastaja kuuli sen myös. Se kuulosti puheelta, mutta siitä ei saanu-"
"Munkin kaveri löys metsästä jotain outoa, siis sellasen bunkkerin, mistä lähti sellanen iso tunneliverk-" Cooper yrittää lisätä, mutta heidät molemmat keskeytetään yllättäen.

"Keskittykää kouluun lapset", isä korahtaa matalalla, vaativalla äänellä. "Tää on valtavan tärkeä vuosi teille molemmille collegen kannalta. Unohtakaa bunkkerit ja muut, mistä vois koitua vain harmia opiskeluiden kannalta."

Harper katsoo syrjäkarein Cooperiin ja laskee pöydän alla käden pojan reidelle. Hänestä tuntuu, että on ollut oikeassa Wafflesin suhteen, sillä näyttää siltä, että isä tahallisesti tai tahattomasti asetti seniorvuodelle niin kovat odotukset, että niihin yltäminen kahden hevosen ohella olisi ollut mahdotonta. "Koulu on nyt tärkein", isä painottaa, kun tarjoilija käy keräämässä tyhjät lautaset pois.

Harper tuntee miten pöydän alla sormet pujottautuvat hänen kämmenensä väliin ja puristavat myötätuntoisesti.

Syömisen jälkeen kaikki nousevat loossista, nappaavat päällistakit naulakosta ja painautuessaan ulko-ovista, tulee tuttu hahmo heitä vastaan.

"Oh, hi Lauren!" Harperin äiti tervehtii siskontyttöään, jota on viimeeksi kesällä isoisän syntymäpäivillä nähnyt.

"Hey, Millie! Ai, teitä onkin koko porukka täällä", Lauren vastaa tervehdykseen ja pitää ovea auki niin kauan, että koko konkkaronkka on ulostautunut pimeyteen. Harper nyökkää Laurenille, muttei jää sen enempää rupattelemaan. He painelevat Cooperin kanssa suoraan autolle, mutta äiti on jäänyt Laurenin kanssa seisomaan ovensuuhun.

Autossa Cooper on vaitonainen. Poika vaikuttaa jotenkin hämmentyneeltä, jolloin Harperin on pakko tunnustaa jotain.

"Se on mun serkku."

"Selvä, joo", Cooper mutisee hajamielisesti katseensa vaeltaessa Mattin ja Amberin suuntaan, kun he kapuavat autoonsa. Harperille iskee tunne, että Cooper ei oikeasti edes rekisteröinyt hänen paljastustaan – tai pahempaa, ei vain pidä sitä minkään arvoisena salaisuutena.

Kun parkkipaikan autot katoavat sumun sekaan, hyrähtää myös lava-auton moottori käyntiin, ja he kääntyvät kohti Wilmingtoniin johtavaa pimeää hiekkatietä, jota katuvalot eivät häiritse. Tie edessä on pelkkää mustuutta ja hiljaisuutta.

Harper vilkaisee sivusilmällä Cooperia, miettien, miten Laurenista puhuminen ei saanut aikaan mitään reaktiota. Ehkä oli parasta antaa koko asian hälvetä sumun mukana. Niinpä hän päättää vaihtaa puheenaihetta kokonaan, yrittäen keventää tunnelmaa. "Miks sä muuten puhuit niin kovaan ääneen koko ajan?" Harper kysyy leikkisällä äänensävyllä, jossa on aavistus aitoa uteliaisuutta.

"No, mä vähän mietinkin, ettei mun ois kai tarvinnut puhua niin kovaan ääneen, kun kaikki muutkin puhu ihan normaalisti", Cooper myöntää vähän nolona.

"Ööh, häh?" Harper kysyy hämmentyneenä, katse tiukasti Cooperissa, joka napsauttaa pitkät ajovalot päälle - ja pois - sillä sumussa niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

"Johnson sano, että Mattilla on kuulovaikeuksia. Että sille pitää puhua tosi kovalla äänellä, artikuloida selkeästi ja puhua hitaasti," Cooper selittää, yrittäen pitää äänensä tasaisena, mutta pieni epävarmuus paistaa siitä läpi.

Harperin reaktio on välitön, eikä hän mahda sille mitään. Hän räjähtää nauruun, niin voimakkaasti, että keuhkoista tuntuu pakenevan kaikki ilma. Koko auto täyttyy hänen naurustaan, joka saa lopulta hänen silmänsäkin vuotamaan. "Hahaha, ei tosiaan ole mitään kuulovaikeuksia! Johnson vedätti sua kunnolla! Voi parka..." Harper yrittää tarttua Cooperia poskesta, mutta Cooper väistää nopeasti, vetäen lippistä syvemmälle päähänsä suojaksi kaikelta tältä kiusallisuudelta. Vaikka Harper koettaa vielä sormellaan kutittaa hänen korvaansa, Cooper pysyy järkähtämättömänä, ilme tiukasti pimeässä tiessä.

"Ei vittu, mä kuulostin varmaan ihan idiootilta," Cooper parahtaa.

"Miten typerää juosta ilman järkevää syytä." Hayley vilkaisee olkansa yli Harperiin, joka hölkkää tämän kannoilla poninhäntä puolelta toiselle heiluen.

"Hah, mikä ihme vois olla sellainen 'järkevä' syy sitten, minkä takia sä juoksisit?"
"Saalis vaikka?"
"No ajattele, että mä oon joku oikein kettumainen sarvipää ja sun pitää ottaa mut kiinni!"

Harper virnistää ja kiristää tahtia pehmeän lenkkipolun vaihtuessa asfalttipintaiseen kävelytiehen ja joutuu siristämään silmiään, kun auringonvalo alkaa hiljalleen murtautua esiin horisonttia uhkaavien sadepilvien välistä. On niin tavattoman rauhallista, että sitä rikkovat vain liikenteen humina ja tuulen kevyt suhina. Kiristynyt tahti saa Harperinkin hengästyneeksi ja hän hengittää muutaman kerran oikein syvään, vaikka sekään ei ravistele pois sitä epämukavaa tunnetta joka kalvaa hänen sisällään. Railot asfaltissa, verenpunainen neste – kaikki se tapahtui vain muutama päivä sitten, eikä mikään siitä tunnu vieläkään yhtään sen todellisemmalta kuin sinä iltanakaan. Ne ovat melkein kuin vääristyneitä muistoja jostain kamalasta painajaisesta.

Liikennevalojen kohdalla heidän on pysähdyttävä hetkeksi. Harper pyyhkäisee väsymyksen merkkejä kasvoiltaan ja kuulee, kuinka Hayley huokaisee hänen vierellään. Hayleyllä on samanlainen ilme kasvoillaan. Aivan kuin hänkin yrittäisi saada jotain järkevää selitystä asioille, joita ei järjellä pysty selittämään.

"Et oo tainnut nukkua?" Hayley kysyy hiljaa ja työntää kädet taskuihinsa.

Harper pudistaa päätään. "En. Ei sillä, että mua varsinaisesti pelottaisi, vaan enemmänkin aivot käy sellaisilla kierroksilla kaikkien näiden outojen juttujen jälkeen, että mietityttää mitä täällä on oikein meneillään. Mieti nyt vaikka sitä soittoa mikä tuli siihen puhelinkoppiin. Mistä kukaan ties soittaa just siihen ja just silloin? Tai se maan uumenista tihkuva punainen... juttu??"

Siihen Hayley ei sano mitään. Kenelläkään ei toistaiseksi ole ollut antaa mitään vastauksia mihinkään Wilmingtonissa tapahtuneeseen ja hiljaisuus tuntuu siinä kohtaa jotenkin oikealta. Harper aistii sen, että kumpikin varmasti tietää lisää olevan tulossa, että tämä on ollut vain alkusoittoa jollekin, joka on kietoutumassa tämän kirotun kyläpahaisen ympärille.

Katuvalot syttyvät äkillisesti napsahtaen pimenevässä illassa. Kova napsahdus on kuin varoitusmerkki siitä, että kesä on kääntämässä kulkuaan kohti syksyä. Iltojen pimeys lankeaa päivä päivältä yhä syvemmäksi ja sen varjot kasvavat silmissä aina vain arvoituksellisemmiksi. Synkkien iltojen hiljainen saapuminen enteilee muutosta, joka on paitsi vääjäämätön, mutta tuntuu myös kätkevän sisäänsä jotain outoa ja tuntematonta.

Joten ei ole ihmekään, että iltaa kohden syvenevä hiljaisuus tuntuu vääristyneeltä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Onkohan kukaan edes vielä löytänyt heidän lisäkseen sitä maanhalkeamaa? Kuka heidät ottaisi todesta, kenelle siitä pitäisi kertoa? Yksityiskohdat ovat ehkä vallinneesta olotilasta johtuen hieman hämärän peitossa, mutta niitä loputtoman syviä railoja Harper ei unohda, eikä tummanpunaista nestettä, joka höyrysi tulenkatkuisesti sysipimeää yötä vasten.

"Käydäänkö kattomassa onko se vielä siellä?" Hayley tiedustelee varoivaisesti Harperilta, eikä hänen tarvitse tarkentaa sen tarkemmin mistä on kyse.

Hetken mietittyään Harper nyökkää. Se ei ehkä ole kovin hyvä idea, mutta eihän heidän välttämättä tarvitsisi mennä niin lähelle railoa, jossa voisi olla maanromahtamisen riski. He voisivat suorittaa tiedustelureissunsa turvallisen etäisyyden päästä, ottaa muutamat kuvat todistusaineistoksi ja miettiä sitten jatkotoimenpiteitä. Harper varmistaa Hayleyltä, jaksaako hän vielä muutaman mailin mittaisen koukkauksen, mutta Hayleyn kunnossa ei ole mitään moitittavaa (asenteessa juoksemista kohtaan sen sijaan ehkä on, mutta nyt tytöllä on sentään päämäärä). Kääntyessään katsomaan Hayleytä, joka hölkkää muutaman askeleen päässä, Harper huomaa valkoisen pakettiauton seuraavan heitä. Auto on ollut heidän takanaan koko ajan, mutta vasta nyt Harper tajuaa sen jatkuvan läsnäolon. Heti kun Harper kääntyy, auto hidastaa selvästi.

"Onks sun mielestä toi auto seurannu meitä jo vähän aikaa?" Harper kääntyy takaisin menosuuntaan ja yrittäen näyttää siltä, ettei olisi pakettiautoa noteerannutkaan. Vaikka hänellä on kiusaus vilkaista taaksepäin koko ajan, hän pakottaa itsensä olemaan katsomatta.

Hayley katsahtaa nopealla päänliikkeellä taakseen ja melkein hätkähtää itsekin. "Taitaa olla", hän mutisee ja vetää hupun päähänsä. "Nyt kun sanoit, niin huomasinhan mä sen pari kertaa jo aiemmin, mutten tajunnu."

Jalat iskeytyvät ripeää tahtia asfalttiin Hayleyn kirittäessä rinnalle. Juoksulenkki kiertelee omakotitaloalueen läpi, koulun ohitse ja jatkaa matkaansa aina kaupungin keskustan läpi. Jonkin matkan päästä Harper vilkaisee uudelleen taakseen ja puristaa kätensä nyrkkiin, kun hän näkee sen taas – valkoinen pakettiauto, joka ajaa hitaasti heidän perässään ja pysähtyy risteykseen muutamaksi ohikiitäväksi sekunniksi, kunnes se taas jatkaa ajoaan.

Tunne siitä, että heitä seurataan, on koko ajan läsnä ja se painaa rintakehää. Harperin mielessä kiertävät kysymykset siitä, mitä auto mahtaa haluta ja miksi se seuraa heitä. Vaikka hän yrittää vakuutella itselleen vain yliajattelevansa, pelko siitä, että auto voisi pian lähestyä ja ottaa heidät kiinni, ei hellitä.

Tytöt kiihdyttävät vauhtia. Auto tekee samoin. Sydän alkaa hakata kovempaa, mikä johtuu joko jo varsin rivakasti kiihtyneestä juoksutahdista tai adrenaliinista, joka alkaa värähdellä heidän suonissaan. "Ei helvetti, Hayley, kyllä se taitaa seurata meitä."

Hayley on kuitenkin jo tajunnut saman. "Yup."
"Shitshitshitshitshit." Harperin ääni värähtää ensimmäisen kerran.
"Karistetaan se. Käännytään seuraavasta kadusta. Unohdetaan ne railot."

He kääntyvät terävästi kapealle sivukadulle ja juoksevat talojen välissä jo lähes niin kovaa kuin pystyvät. Askel alkaa tuntua jo raskaalta, mutta adrenaliini pitää heidät liikkeellä. Kumpikin hengittää nyt raskaasti, ja seuraavassa käännöksessä Harper vilkaisee taakseen – auto on kadonnut näkyvistä. Helpotuksen aalto pyyhkäisee hänen ylitseen.

"Mikä vit-"

Mutta sitten, kulman takaa, auto ilmestyy jälleen hiljaa kaarteesta rullaten.

"Se ei lopeta!" Harper huudahtaa ja tarttuu ystäväänsä kädestä, repien hänet mukaansa.

Keuhkot tuntuvat kamppailevan saadakseen riittävästi raitista ilmaa, ja hiki valuu heidän ihoaan pitkin, imeytyen vaatteisiin, jotka tarttuvat tahmeina ja painavina heidän kehojaan vasten. Juoksun rytmi muuttuu yhä epätoivoisemmaksi, ja Harperin sormet tärisevät hieman, kun hän nappaa puhelimen ja valitsee Cooperin numeron niin nopeasti kuin pystyy. Kiivas sydämen syke tuntuu jyskyttävä pulssina kurkussa asti. Puhelin hälyttää kaksi kertaa.

"Harper? Onko kaikki ok?" Cooper kysyy, kun hän kuulee Harperin raskaan hengityksen.
"Coops, meitä seurataan!" Harper parahtaa hengästyneenä. "Valkoinen pakettiauto. Se on ajanu meidän perässä monta mailia eikä lähde pois!"

"Se ei varmaan oo mitään, se ei varmaan oo ees sama auto, onhan täällä noita paketti-..."
"Oon tosissani, se on sama auto, se tulee koko ajan hitaasti meijän perässä ja pysähtyy jos me käännytään kattomaan sitä päin!"

Ääni puhelimen toisessa päässä vakavoituu. "Missä te ootte?"

"Ollaan... juoksemassa alas kohti Pineview Junctionia, käännyttiin just Eagle Crest Roadille!" Harper melkein huutaa puhelimeen ja vilkaisee taas taakseen. Auto on yhä siellä.

"Okei", Cooper sanoo, linja särähtää kerran ja taustalta kuuluu voimakasta kahinaa. "Kuuntele. En nyt haluais marmattaa, mutta mitä hittoa te juoksette sellasissa paikoissa, missä se ees voi seurata teitä... No, niin. Siis jokatapauksessa, teidän pitää päästä nyt paikkaan, minne se ei voi seurata teitä. Onko siellä mitään, mihin autolla ei pääse? Niinkuin vaikka metsä, piha-alue?? Tai jotain mihin voitte piiloutua?"

Kaikki ympärillä näyttää liian avoimelta. Paitsi yksi paikka. "En tiiä! Ehkä vesitorni?"

"Hyvä, juoskaa sinne! Älä sulje puhelinta vielä. Haluun kuulla, että se auto ei enää seuraa teitä."

Hayley nyökkää puhelimessa puhuvalle Harperille, ja he jatkavat alamäkeen juosten kohti tornia. Jalat huutavat lepoa, mutta valkoinen pakettiauto ei hidasta. Se seuraa heitä kuin varjo, aina juuri ja juuri näkyvissä, niin kuin se leikkisi jotain sairasta leikkiä tyttöjen kustannuksella.

Vesitorni kohoaa korkeana ja hiljaisena keskellä yhtä Wilmingtonin harvoista liikenneympyröistä. Hayley astuu ensimmäisenä tornin varjoissa seisovalle portaikolle, Harper tarttuu tytön ojentamaan käteen ja kivutessaan ylös portaita hän kuulee sen – auton moottorin sammumisen ja raskaat, uhkaavat askeleet heidän takanaan.

Askeleet kuuluvat kahdelle mieshahmolle. Ketään muuta ei liiku näköetäisyydellä, ei ketään, jota voisi huutaa apuun.

"Entä jos ovi tuolla päällä onkin lukossa? Se on umpikuja siinä tapauksessa!"

Kovinkaan paljoa Harperin päässä ei nousevan paniikin vuoksi tapahdu, mutta sen hän kuitenkin ymmärtää, että vesitorniin kipuaminen on huono idea ja heillä olevan enää vain vähän aikaa. "Voi vittu - alas täältä!"

Hayley ei vastaa. Hän työntyy kapeassa portaikossa Harperin ohitse ja huomaa sen - vesitornin juurella, lähes piilossa ruosteisten metallisten rakenteiden keskellä, on vähintään ydinpommista selvinneen näköinen vanha luukku, joka näyttää harvinaisen painavalta, mutta juuri nyt se on heidän ainoa toivonsa. Etäisyyttä heidän ja tummapukuisten miesten välillä on enää kolmensadan jalan verran, kun Hayley kumartuu ja yrittää kaikin voimin nostaa luukun kantta, joka on raskas, paljon painavampi kuin hän odotti. Hayley alkaa vetämään luukun kahvasta raivokkaasti, ja hetken kamppailun jälkeen se avautuu narahtaen heidän onnekseen. Tyttö kannattelee painavaa luukkua, kun Harper laskeutuu sen tikapuille ensimmäisenä.

"Äkkiä nyt!"

Harper tuntee Hayleyn kämmenien puskevan häntä alaspäin pimeyteen, joka hohkaa luukun sisältä mustaakin synkempänä.

"Salpa! Lukitse se!", Harper käskyttää kun on laskeutunut kuilua sen verran, että Hayley on mahtuu luukun sisäpuolelle ja Hayley vääntää mahdottoman jäykkää ja paksua metallisalpaa luukun sisäpuolelta. Yhden, kahden, ja lopulta kolmen kirosanan ja raivoisan karjahduksen saattelemana salpa työntyy pamahtaen pohjaan saakka ja viimeinen heikko valonsäde katoaa.

"Harper? Harper, mikä toi pamaus oli?"
"Se oli sairaan painava luukun kansi."

"Harper—kkrrrzzhh—kuuletko mua? M—zzhhhzz—missä te olette?—sta—pitäkää—"
"Haloo? Kuuluu huonosti! Haloo, sano uudelleen! Cooper? Me ollaan jonkun luukun alla!"

"Luu—zzzZZZ-yritä—zzkkrrrrzz—ei—"

#darkmatters

Pimeys luukun sisäpuolella nielaisee Harperin ja Hayleyn mennessään ja tunnelin kylmän kostea ilma iskee välittömästi vasten kasvoja. Luukku heidän yläpuolellaan sulkeutuu tiiviisti ja ainoa merkki siitä mistä he ovat tulleet, hiipuu suljetun luukun mukana olemattomiin. Harper tuntee sydämensä hakkaavan edelleen vimmatusti rinnassaan ja yrittää pimeässä havitella Hayleyta, joka seisoo hänen vieressään hengittäen niin raskaasti, että se kaikuu rosoisilta seinäpinnoilta.

"Ei kuulu enää mitään", Hayley kuiskaa ja Harper tuntee, miten Haylen käsi tavoittelee tytön käsivartta ja löydettyään sen sormet painuvat hupparin kangasta vasten.

"Mutta ne tietää, että me mentiin tänne." He eivät kuule mitään — eivät askelia, eivät liikenteen huminaa, eivätkä onneksi myöskään ääniä siitä, että miehet yrittäisivät avata luukkua. Hiljaisuus tuntuu helpottavalta.

"Tota kautta me ei ainakaan voida poistua siltä varalta, että ne on jääny passiin", Hayley jatkaa. Hän avaa puhelimensa näytön, napauttaa taskulampun päälle ja antaa valokeilan liukua hitaasti pitkin seiniä. Halkeilleet seinät ovat täynnä viiltoja ja koloja, jotka ovat keränneet kosteutta varmasti vuosikymmenten ajan - ja niiden lomassa kasvava vihreä sammal vahvistaa tämän. Syvä maan ja homeen tuoksu sekoittuu johonkin metalliseen, joka pistelee hengittäessä keuhkoissa.

Harper painautuu tiiviimmin Hayleyn kylkeen, kun Hayley pyyhkäisee valoa eteenpäin. Joissakin kohdin lattialla näkyy kuluneita jälkiä, sellaisia mitkä syntyvät, kun raskaita esineitä raahataan pitkin kivistä pintaa. Taskulampun valokeila ei riitä paljastamaan, kuinka pitkälle käytävä ulottuu, mutta se antaa vihjettä sen jatkuvan loputtoman pitkälle.

"Haluutko jäädä odottamaan huomista vai lähdetäänkö etsimään toista uloskäyntiä?"
"Eikö sua yhtään pelota mitä tuolla voi olla?" Harper ihmettelee, eikä päästä Hayleyn hihasta irti, vaikka tyttö pyristeleekin jo matkaansa.
"Tuskin mitään pahempaa, kuin tuolla ylhäälläkään."

Seiniä pitkin kulkee vanhoja, ruostuneita metalliputkia, joiden Harper ajattelee muodostavan jonkin vanha kaasuputkijärjestelmän tai olevan esimerkiksi jotain viemäriputkistoja. Tai mistä Harper sen oikeastaan tietäisikään, vaikka ne olisivat vielä käytössäkin. Putket ovat paksuja ja niistä kuuluu ontto kalaus, kun niitä kolauttaa rystysillä.

"Älä nyt hemmetti ääntä pidä, aattele nyt jos toi kaikuu tonne ylös asti?" Hayley hiljentää Harperin, joka vetää kätensä heti pois.
"Ups, joo. Sori. Mulla kävi vaan mielessä, olisko näiden sisällä sitä tummanpunaista nestettä, mitä railosta tihkui, mutta tyhjiltä kuulostivat."

Pimeä tunneli haarautuu useassa kohdassa. Sen varrella he huomaavat erilaisia kylttejä, mutta jotka ovat ajan saatossa kuluneet lukukelvottomiksi. Puhelimen valossa kaikki näyttää muutenkin varsin haalistuneelta ja kehnossa valaistuksessa mieli alkaa pian tehdä tepposia; varjot näyttävät liikkuvat oudosti, ne ikäänkuin muodostavat hahmoja, vaikka kumpikin tietää, ettei sellaisia oikeasti ole siellä.

"Ai niin", Harper hihkaisee muistaessaan jotain tärkeää. "Mulla on kompassi mukana!" Hän kaivaa taskunsa pohjalta Cooperilta syntymäpäivälahjaksi saamansa kompassin, jonka neulaan Hayley osoittaa valoa. Se hakee suuntaa, pyörii ympäri ja sitten taas toiseen suuntaan, ja vaikka Harper kuinka yrittää pitää kätensä vakaina, kompassin neula ei seisahdu aloilleen.

"Ei sen noin pitäis toimia..."
"Mä en jotenkin usko, että se olis rikkikään", Harper puolustelee lahjaansa.

Hayley siirtää valon takaisin käytävään. "Erikoista."

Tunnelin seinät näyttävät äkkiä kapenevan heidän ympärillään ja tila tuntuu käyvän ahtaammaksi. Kiviseinät heidän ympärillään ovat kosteat ja he näkevät vilauksia siitä, kuinka viileä vesi valuu seinämien halkeamista. Jossain vaiheessa Harper alkaa piirtämään maahan viivaa löytämällään ohuella metallitangolla. Se on heidän oljenkortensa siinä vaiheessa, jos uloskäyntiä ei löydy ja heidän olisi palattava takaisin lähtöpisteeseensä.

He kulkevat hetken tunnelia hiljaa eteenpäin, kunnes Hayley pysähtyy äkisti. Harper pysähtyy myös, mutta vain, koska törmää äkisti seisahtaneeseen Hayleyhin. Hayley osoittaa valolla jotain heidän vieressään; yhteen sivuovista on liimattu sellainen kyltti, jonka voisi hyvällä mielikuvituksella kuvitella olevan exit-kyltti. Harper kokeilee työntää sitä metallitangolla ja kahden pinnan kosketuksesta syntyy kova klang-ääni, joka jää pitkäksi aikaa kaikumaan tunneliin. Ehkä Hayley näkee kyltissä saman kuin Harper, sillä tyttö astuu lähemmäs ovea ja kokeilee sen kahvaa.

"Auki on", Hayley toteaa. Hän vetää painavan oven auki ja jää kuuntelemaan, kuuluuko heidän takaansa vieläkään ääniä. "Mee sä ensin."
"Minä vai?!" Harper älähtää, mutta Hayley on jo työntämässä tätä susille. "Näytä nyt ees valoa sitten!"

Valokeila paljastaa, että huone, johon he astuvat, on täynnä vanhoja laitteita. Sen seinät on vuorattu monitoreilla, jotka kaikki näyttävät sammuneilta, hylätyiltä. Jokaisen monitoriruudun pintaa peittää sankka pölykerros ja niistä menee johtoja ristiin rastiin pitkin lattiaa. Mutta ennenkaikkea heidän huomionsa kiinnittyy huoneen keskellä olevaan valtavaan koneeseen. Raskaan näköinen mötikkä seisoo paraatipaikalla ja kun lattian johtoja seuraa, näyttää jokainen niistä johtavan suoraan siihen.

Hayley jää tutkimaan tarkemmin monitoreja, sillä välin kun Harper astuu lähemmäs tuota laitetta. Koneen kyljessä näkyy useita nappuloita ja vipuja, joista osa on ruosteessa, toiset syöpyneet jo osittain irti sijoiltaan. Kaikessa siinä huoneen painostavassa hiljaisuudessa Harper erottaa pienen huminan, kuin kone olisi yhä käynnissä - ehkä jossain virransäästötilassa – tai ainakin valmis heräämään henkiin minä hetkenä hyvänsä.

Harper kiertää laitetta ympäri ja yrittää saada jotain selkoa siitä, mikä se on. "Miltä ne varageneraattorit teidän kotona näyttää?"

"No ei tolta ainakaan", Hayley vastaa, mutta ei tule tekemään lähempää tarkastelua. Hän on kiinnostuneempi monitoreista ja niiden merkinnöistä. Epäröivä rypistys muodostuu hänen otsalleen, kun Hayley huomaa, että yhden monitorin alareunassa vilkkuu pieni, punainen valo. Se ei vilkuta tasaisessa rytmissä vaan epäsäännöllisesti. Hän tarkistaa muutaman muun näytön ja huomaa saman ilmiön - mustissa ruuduissa ei ole mitään näkyvää, mutta punaiset valot niiden alakulmassa vilkkuvat eri tahdeissa.

Sen sijaan Harper on keskittynyt tarkastelemaan keskellä huonetta seisovaa laitetta, jonka lukemattomien mittareiden viisarit osoittavat kaikki nollapisteeseen. Laitteen pintaa peittää pöly ja lika, ja eroosio on kuluttanut sitä kauttaaltaan. Harperin katse pysähtyy yhteen tiettyyn, isompaan, mittariin. Avonaisen mittarin keskellä on neula, jonka muoto muistuttaa häntä hänen omasta kompassistaan. Sormet nousevat hitaasti, melkein vaistomaisesti, kohti neulaa. Hän epäröi hetken, mutta koska Hayleykin on uskaltanut painelemaan monitorien nappuloita, rohkenee Harper kokeilla metallista neulaa mittaristossa. Se on kylmä ja paksu, sen liikuttamiseksi ei riitä pelkkä pieni hipaisu.

Kun Harper koskettaa viisaria, jokin oudosti tutun, mutta silti täysin käsittämättömän tuntuinen ravistus syöksähtää hänen kehonsa lävitse. Se alkaa vatsasta – se tuntuu siltä kuin hän olisi yhtäkkiä pudonnut kymmenen metrin korkeudelta. Kummallinen tyhjyys tarttuu sisuksiin tiukasti ja se tuntuu kiskovan häntä taaksepäin.

Harperin polvet horjahtavat, ja hänen täytyy ottaa tukea laitteesta, mutta tunne ei hellitä. Se vain kasvaa, kuin painovoima olisi yhtäkkiä kaksinkertaistunut. Tunne kestää muutaman sekunnin, kunnes se lakkaa yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Harper vetää kätensä kiireesti takaisin, jolloin mittarin neula alkaa hiljalleen palata takaisin kohti nollapistettä.

"No.. Jatketaanko matkaa?" Hayley kysyy napattuaan kuvan monitoreista puhelimeensa.
Harper nyökkää vastaukseksi. "Oikeesti, etitään nyt vaan se uloskäynti."

Pyörittyään varttitolkulla pitkin pimeitä käytäviä Hayley alkaa epäillä heidän olevan eksyksissä. Harper ei vastaa, sillä hän ei halua myöntää, että ajattelee samaa. Toisaalta voidaan myös pohtia sitä, voiko ihminen olla eksyksissä, jos ei edes tiedä reittiä tai minne on ylipäätään menossa. Jokainen tunneli näyttää joka tapauksessa samanlaiselta, vaikka todistetusti he ovat pyörineet ympyrää vain kahdesti.

Pettynyt Harper lysähtää istumaan kylmää, vesipisaroita tihkuvaa seinää vasten. Hänen kasvonsa ovat tahmeat hikoilusta ja väsymyksestä, ja jalat aivan finaalissa. Epätoivo alkaa puristaa rintaa.

"Me ei voida luovuttaa", Hayley sanoo tiukasti, vaikka hänen omatkin voimansa alkavat hiipua.

"Voispa ees soittaa jollekin!"
"On se hemmetti kumma, että ihminen voi olla yhteydessä joltain kuulennoltakin maahan, mutta sitten parin metrin maa- ja betonikerros estää yhteydenpidon maankamaralla. Vittu!", Hayley sanoo tuohtuneesti ja viskaa puhelimensa kiukuspäissään maahan, mutta panssarisuojattu ultimate-extreme-outdoorsy-puhelin ei ota siitä naarmuakaan. Sen sijaan puhelin laskeutuu maahan ylösalaisin, osoittaen valoa kohti kattoa.

Siinä se on – heidän pelastuksensa, tai ainakin he toivovat niin.

Katosta avautuu kapea kuilu, samanlainen, josta he olivat tulleet alunperin alas. Rautaiset tikapuut ulottuvat juuri ja juuri heidän käsivarsiensa korkeudelle. Harper auttaa Hayleyn ensin tikapuille, sillä vaikka Hayley on pieni, hänellä on yllättävän paljon voimaa ja tämä voima on juuri sitä, mitä tarvitaan, kun Hayleyn pitää vetää Harperin perässään ylös tikkaille.

"Valmiina lähtemään täältä?" Hayley kysyy ironisesti, samalla kun hän pyyhkäisee hiukset pois kasvoiltaan – ranskanletit ovat alkaneet purkautua ja suortuvat valuvat pitkin hänen päätään.

"Häivytään täältä," Harper vastaa huojentuneena.

Kuilun yläpäässä todentotta on samanlainen luukku kuin se, josta he olivat laskeutuneet tunneliin. Hayley kiipeää edeltä ja kun hän nykäisee salvan auki, se liikkuu yllättävän vaivattomasti verrattuna aiempaan. Luukku avautuu naristen.

Luukun raottuessa yhä enemmän ja enemmän, he odottavat kiihkeästi kohtaavansa edes jonkinlaisen luonnonvalon, mutta sellaista ei tule.

#darkmatters

Ensimmäinen asia, jonka Harper huomaa, kun hän ja Hayley kiipeävät kuilusta ylös, on ilman muutos. Ympärillä on heti lämpimämpää ja kuivempaa – ei enää kylmän kosteaa ilmaa, joka oli painostanut heitä koko matkan ajan, eikä enää tunkkaista hajua, joka oli täynnä märän maan ja homeen vivahteita.

Mutta on edelleen pilkkopimeää.

Hapuillessaan puhelinta taskustaan Harper kuulee, miten siihen kilahtaa viesti. Kuuluvuus on siis palannut. Signaalin katkeaminen oli tuntunut pelottavalta (ajatella, että ihmiset elivät joskus 90-luvulla ilman keinoa pitää yhteyttä toisiinsa missä ikinä olivatkin), joten puhelimen tuttu värinä kädessä tuntuu melkein taivaalliselta. Viestin lähettäjä ei kuitenkaan ole Cooper, mitä Harper oli odottanut. Sen sijaan näytöllä lukee: Hay-Hay. Puhelimen sininen valo valaisee hetkeksi heidän kasvonsa ja rikkoo ympäröivän pimeyden.

Harper kurtistaa kulmiaan. Hän vilkaisee vieressään seisovaa Hayleyta, joka tutkii ympäristöä taskulampun valon keilassa. "Sä just lähetit viestin?"

"Häh?" Hayley kurkottelee puhelinta kohden koko palosammuttimen pituudellaan.

"Ei kun, aa, oho. Sun vastaus lenkille lähtöön tuli näköjään vaan uudestaan", Harper hoksaa nopeasti.

"Lol, androidit..."

"Mun puhelin oli kyllä niin pitkään ilman verkkoa, että se varmaan sekos ja kilkattelee koko illan näitä vanhoja viestejä", Harper uskaltaa jo vähän naurahtaa, ja juuri siinä hetkessä, puhelin ja sen mahdollistamat loputtomat yhteydet käsissään, kaikki tuntuu suhteellisen turvalliselta ja normaalilta.

Hayley kääntyy tutkimaan ympäristöä ja Harperin katse seuraa taskulampun valoa. Valokeila leikkaa pimeyttä terävästi, mutta se näyttää kerrallaan vain pieniä välähdyksiä heidän ympärillään olevasta tilasta: korkeita seiniä kiertäviä hyllyjä, hämähäkin seittiä nurkissa ja lattialla epämääräisiä laatikkopinoja. Hyllyjen ja laatikoiden reunat heittävät valokeilassa varjoja, jotka ei veny pitkiksi, sillä ne pysähtyvät parin metrin päässä kirjaimellisesti seinään - tai oveen, tässä tapauksessa.

Tässä vaiheessa ei ole enää mitään syytä perääntyä. Tämä on heidän paras oljenkortensa ulospääsyyn ja kumpikin tiedostaa, ettei heidän takanaan olevaan tunneliverkostoon ole palaamista, ellei tietoisesti halua eksyä. Harper nyökkää Hayleylle ja tutun oloinen ovi aukeaa kevyesti nuppia kääntämällä.

Oven avauduttua ei enää ole pilkkopimeää. Ikkunan takaa huoneeseen tunkeutuu häilyvä, lämmin keinovalo, joka suodattuu tuulessa huojuvien tammenoksien välistä. Harper astuu hitaasti muutaman askeleen eteenpäin, tarkkaillen ympäristöään ja punniten omaa mielenterveyttään. Hän tuntee hiekan korvia vihlovan rahinan tennareidensa pohjassa, kun ne hankautuvat pitkin laattalattiaa. Outo, hetkeen ja paikkaan soveltumaton tunne kulkee läpi hänen kehon. Hän tunnistaa tämän huoneen.

Backroom.

Se on Blue Mountain High'n senioreiden oma tila koulun pääkäytävän päässä. Ennen se oli toiminut kuvaamataidonluokkana, myöhemmin varastona, ja lopulta senior-oppilaiden omana ajanviettopaikkana, jonne pääsi vain, jos tiesi oikeat ihmiset. Nyt se on hiljainen, täysin tyhjä, eikä heijastele mitään siitä, mitä Backroom on päivisin. Yleensä vanhat loisteputkivalot sen katossa pitivät kovaa, sirisevää ääntä, mutta nyt ei kuulu sitäkään, sillä ne ovat pois päältä. Sekin näyttää luonnonvastaiselta, kun on tottunut näkemään huoneen aina voimakkaasti valaistuna.

"Oikeesti, mitä hittoa tää nyt oikein on", Harper tokaisee yllättävän topakasti, jopa tuohtuneesti, ja kääntyy katsomaan taakseen. Kuka olisi tiennyt, että tuon ikivanhojen varastotarvikkeiden lopullisen hautapaikan lattiasta avautuisi reitti aivan toiselle puolen Wilmingtonia.

(Vieläkö joku miettii, minne Kansas aina hävisi kuin tuhka tuuleen lounastauoilla ja palasi Domino'sin pizzat kainalossaan, vaikka sillä ei ollut edes lunch passia? Niinpä. Taisi sekin mysteeri ratketa tässä samalla...)

Hayley tuntuu olevan aivan yhtä hämillään asiasta, mutta vielä enemmän Hayleytä kiinnostaa, mihin kaikkialle muualle tunneliverkosto oikein ylettyy.
"Not today, Satan" Harper vastaa, ennen kuin Hayley on edes saanut sanotuksi kysymystään loppuun.

"Mutta yks kysymys. Täällä on valvontakameroita kaikkialla, miten aattelit, että me päästään täältä pois ilman, että jäädään kiinni? Jos avataan ulko-ovi, niin hälytykset menee satavarmasti päälle."

Harper painaa kätensä puuskaan ja nojautuu koko painollaan nurkassa lepäävää pöytäfutista vasten. Vasta nyt kun alkujärkytys on laantunut, hän tiedostaa miten kello huoneen seinällä raksuttaa kovaan ääneen. Sekunttiviisarin tikitys tahdittaa Harperin katsetta, joka seilaa huoneen läpi. "No... Ikkunasta vaikka?"

"Se on varmaan meidän paras vaihtoehto", Hayley myöntää, vaikka se taitaa totuuden nimissä olla heidän ainoa vaihtoehtonsa.

Ikkuna, jota tuskin on vuosiin avattu edes ilmanvaihtomielessä, antaa periksi vaivalloisesti. Raikas iltailma tulvahtaa sisään ja pyyhkäisee tyttöjen kasvoja terävänä vastakohtana Backroomin varastomaiselle tuoksulle.

"Hei se varaston ovi jäi auki!" Harper huomauttaa, kun on jo kiivennyt ikkunan päälle istumaan.
"Mitä väliä, se on vaan ovi... Ei kukaan pidä sitä mitenkään epäilyttävänä."
"Laitoitko sen luukun kiinni, varmasti?"

Hayley nyökyttelee itsevarmana. Hän seuraa Harperin esimerkkiä, ja kun Harperin kengät laskeutuvat varovasti vanhalle betonireunukselle, joka on ajan saatossa paikoin murtunut ja sammaleen peitossa, poistuu hänkin ripeästi ikkunan kautta ulos koulusta.

Ulkona koulun pihan asfaltti kimaltelee himmeästi kellertävien katuvalojen loisteessa. Koulu itsessään seisoo mahtipontisena ja hiljaisena heidän takanaan, suljettujen ovien ja ikkunoiden takana piilossa. Harper vilkaisee nopeasti taakseen, jossa Backroomin ovi näkyy himmeänä käytävän päässä ja miettii minkälaisen seikkailun he juuri kävivät läpi - ja kenelle siitä ensimmäiseksi kertoisi.

"Onneks ei ollu yhtäkään freshmania koulunpihalla just nyt", Hayley toteaa huojentuneena ja pyyhkäisee taas kasvoilla karkaavia hiuksia korvantaakse. Jossain kauempana kuuluu koiran haukahdus, joka saa molemmat tytöt hätkähtämään, sillä se on ensimmäinen ulkopuolinen ääni, jonka he kuulevat pitkiin aikoihin.

"Kelaa nyt kun jotkut olis täällä leikkimässä jotain kirkkistä ja sitten ne vasikois meistä heti rehtorille", Hayley hymähtää mielikuvalle, jonka he ehkä täpärästi sivuuttivat. "En tiiä miten me selitettäis Donovanille mitään tästä..." Hayley jatkaa, mutta lause jatkuu sellaiseen hengähdykseen, mikä merkitsee, että Hayley on tajunnut juuri jotain merkittävää. "MITÄ JOS REHTORI TIETÄÄ JO TOSTA LUUKUSTA?!"

"Donovan on kyllä niin epäilyttävän näkönen jäbä, etten yhtään ihmettelis, vaikka sillä olis jotain hämärähommia siellä tunnelissa!" Harper naurahtaa, mutta sitten mieli takertuu siihen outoon tunteeseen, joka kutittelee hänen takaraivoaan. Mitä jos siinä olikin jotain perää?

Katuvalot täplittävät maata lämpimällä hehkulla, kun he kävelevät kohti kotia. Harper huomaa oudon tunteen huulessaan, ja pyyhkäistessään sitä hihallaan, hän huomaa huulen vuotavan hennosti verta. Hän on todennäköisesti raapaissut sen tunnelissa johonkin. Siihen Hayley heittää vitsillä huulten olevan vain rohtuneet.

Ketään tunnu olevan liikkeellä – kunnes he näkevät koiranulkoiluttajan kävelevän toisella puolella katua ja koira aloittaa välittömästi kovaäänisen huutoseremonian nähdessään liikkuvia objekteja, sillä vähän kauempana pari hengästynyttä lenkkeilijää ilmestyy hiekkatieltä.

Kuin tyhjästä Harperin katse kiinnittyy kuitenkin johonkin muuhun heidän edessään – valkoiseen pakettiautoon, joka lipuu melkein huomaamattomasti kadun vartta pitkin. Se on varmasti se sama auto. Harperin hengitys pysähtyy hetkeksi. "Ei oo ees todellista enää", hän kuiskaa nopeasti Hayleylle ja vetää tämän sähkökaapin taakse piiloon.

He pysyvät sähkökaapin takana piilossa niin pitkään, että pakettiauto on ohittanut heidät ja lopulta kadonnut mutkan taakse näkymättömiin. Auton tummennettujen ikkunoiden läpi ei nähnyt, oliko kyseessä todella sama auto, jota he olivat aiemmin paenneet.

"7C-49J5."
"Että mikä?"
"Sen rekkari. Siltä varalta, että tarvitaan sitä jossain", Hayley toteaa ja nousee housujaan pudistellen ylös, mistä maahan lenteleekin useampi kellastunut puunlehti.
"Onkohan jahtaaminen itsessään rikos?" Harper miettii. Toistaiseksi auto ei ole tehnyt muuta epäilyttävää, kuin jahdannut heitä. Ja sekin olisi helposti pyörrettävissä vaikka päämäärättömäksi kruisailuksi, ainakin jos Jon Burkelta kysytään.

Siihen Hayley vain kohauttaa olkiaan. "Toivottavasti se oli vaan jonkun typerää pilaa. Ettei vaan sun isoveljellä olis pakua? Kuulostais just niin Johnsonin pilailulta pistää pikkusisko ja sen kaveri juoksemaan pelon voimalla."

"Jos on, niin Johnson saa maksaa tästä..."

"Tää on ollu ehkä yks oudoimmista päivistä ikinä", Hayley sanoo jonkin ajan päästä väsyneesti kun he alkavat lähestyä Mores Creek Driveä. Ilta on ollut pitkä. Se on verottanut voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin ja molemmat tuntevat, miten väsymys iskee heihin kuin nuijanukutus. Kumpikin tytöistä toivoo vain pääsevänsä kotiin suihkuun ja nukkumaan, omaan sänkyyn, turvalliseen paikkaan.

"Joo, ei tää oo todellistakaan", Harper myöntää ja potkaisee eteen osuneen isomman kiven ojan pohjalle. "Mut kun sä kerran kirjoitat sinne koulun uutisiin, niin onks sulla mitään tiedonlähteitä mistä vois udella tosta tunneliverkostosta? Niin kuin mihin tarkoitukseen se oikein on ja mitä ne kaikki monitorit ja laitteet siellä yhessä huoneessa on?"

Hayley joutuu miettimään hetken. "Voin mä kattoa löydänkö mitään."

"Hyvä. Ja jos sä löydät jotain, niin laita viestiä", Harper sanoo helpottuneena siitä tiedosta, ettei heidän tarvitse olla pelkän Googlen turvissa. "Hei, mä käännyn tästä - tota... Pitäiskö mun heittää sun Paholaisen perseellä kotiin?" hän jatkaa ja ehdottaa, kun he ovat saavuttaneet Mores Creek Driven risteyksen. Voi olla, että Hayleyn ei ole nyt järkevää kävellä yksin kotiin kaiken tapahtuneen jälkeen, vaikka matka ei olisikaan pitkä.

Hayley virnistää väsyneesti. "Urpo," hän sanoo, heilauttaen kättä seuraavan risteyksen suuntaan. "Mä ajoin tänne. Mun auto on tossa seuraavassa risteyksessä. En kai mä nyt viitti kotoa ensin juosta tänne, sitten lenkkeillä hiki hatussa ja sitten vielä juosta takaisin kotiin. Phah!"

Niin tyypillistä Hayleytä, Harper ajattelee hymyillen. Hänen katseensa osuu hetkeksi katuvalojen himmeään hohteeseen, joka valaisee tyhjää katua heidän ympärillään. Taivas on täynnä alkuillan himmeitä tähtiä, jotka syttyvät yksi toisensa jälkeen tummenevaa taivasta vasten.

"Hyvää yötä!" Harper huutaa Hayleyn perään, joka on saavuttanut jo tienlaitaan pysäköidyn menopelinsä. "Jos tarviit apua tai jos jotain kummallista tapahtuu, niin soita heti."

"Yes sir. Puhutaan huomenna lisää. Öitä!"

Päivän tapahtumat ovat ehdottomasti olleet sekavia ja pelottaviakin, mutta jokin Harperin sisällä janoaa vastauksia kaikkeen mitä Wilmingtonissa on paraikaa meneillään.

***

Kotona äiti ilmestyy keittiön puolelta, kuivaten käsiään ruudulliseen keittiöpyyhkeeseen ja vilkaisten tytärtään nopeasti. "Ai, sä tulit jo takaisin?" äidin äänessä on kevyt yllättyneisyyden sävy, mutta ei mitään sen kummempaa.

Harper potkaisee tennarit jalastaan ja ottaa lasillisen kylmää vettä. Vaikka hän haluaa kertoa tapahtuneesta, ja pään sisällä risteilevät tapahtumat tunnelista ja siitä valkoisesta pakettiautosta, hän on liian väsynyt avatakseen asiaa juurta jaksaen kenellekään, joka ei ole ollut tilanteessa mukana. Hän haluaa vain painella nukkumaan ja herätä huomenna päivään, jossa kaikkeen tähän löytyy selvyys. "Joo", Harper vastaa hitaasti, ja juo niin ahnaasti, että vesinoroja valuu leukaa pitkin paidalle.

"Sähän lähit vasta vartti sitten. Eikö Hayley lähtenytkään mukaan?"

Harper jää tuijottamaan äitiään epäilevästi.

"Vartti sitten?" hän toistaa ääni hämmästyksestä värähtäen. Hän ei voi ymmärtää, miten se on mahdollista, koska hän ja Hayley olivat olleet tunneleissa tuntikausia. Ne pimeät käytävät olivat tuntuneet ikuisilta ja siitä jos jostain Harper on varma, että vartti sitten he olivat korkeintaan koululla.

Jokin ei nyt täsmää.

"Tule syömään, kun oot pessyt kädet", äiti hymyilee lempeästi ja katoaa takaisin keittiöön.

#darkmatters

Sormet pyörittelevät vesipullon korkkia tylsistyneinä, kun Harper ei muutakaan tekemistä ruokatunnilleen keksi. Johnson on kertonut aina sellaista urbaanilegendaa, missä koulun nugetit on oikeasti valmistettu pienten kanapoikien sijasta lihamyllyn tähteistä - ja se on sellainen mielikuva, mitä ei hevillä mielestä pois saa. Siksi nugetit jäävät syömättä tälläkin kertaa ja maha täytetään vedellä ja yritetään sillä pitää vellova tunne loitommalla.

Blue Mountain Highn ruokala on täynnä jatkuvaa puheensorinaa ja tarjottimien kolinaa, kun oppilaat liukuvat annostensa kanssa pöytiin. Nurkkapöydässä joku naurahtaa niin kovaa, että se hukuttaa alleen hetkeksi kaiken muun mölinän. Sen pöydän ympärillä on enemmän ihmisiä istumassa päällekäin kuin vierekkäin. Siellä istuu villihaukkoja uudet, cheerjoukkueeseen vasta hyväksytyt wildcatsit sylissään, ja joista yksi lyö nyrkkiä pöytään paasatessaan jalkapallomatsista, joka on mennyt penkin alle. On heilläkin rankka elämä.

Korkkia pyöritellessään Harper on vaipunut ajatuksiinsa Hayleyn kanssa kokemastaan oudosta tapahtumasta, jossa he palasivat tunneliverkostoon johtaneelta pakomatkaltaan kotiin kuin he eivät ajallisesti koskaan poissa olisi olleetkaan. Hän ei vielä ymmärrä täysin mitä oikein on tapahtunut, mutta sen tyhmempikin ymmärtää, ettei siinä ollut mitään normaalia tai luonnonlakien mukaista. Jos sitä yrittää pukea sanoiksi, niin sitä voisi kai sanoa heidän palanneen ajassa muutaman tunnin taaksepäin - mikä tietenkin kuulostaa aivan sekopäiseltä näin ääneen sanottuna.

Mutta niin siinä oli kuitenkin käynyt. Ongelmana vain oli, että Harper ei tiennyt, miten sellainen oli ylipäätään mahdollista. Tai miksi se oli tapahtunut juuri heille. Ja ehkä vielä kaikista pahinta oli, ettei hän ollut varma, halusiko hän edes tietää.

"Harper?"

Cooperin ääni palauttaa Harperin takaisin tähän maailmaan ja hän vetää tytön tuolia lähemmäs yhdellä kädenliikkeellä. "Mitä sä tarkotit, että se kompassi toimi jotenkin oudosti? Eikö se siis toimikaan?"

Harper yrittää hymyillä, mutta tietää itsekin, ettei se näytä luonnolliselta. "Se toimi täydellisesti ennen sitä. Mut siellä tunnelissa se jotenkin sekos, varmaan johtu niistä paksuista kiviseinistä tai jotain. Mä oon varma, että siinä kompassissa ei itessään oo mitään vikaa, älä huoli. Se on täydellinen."

Jostain syystä hän ei ole kertonut Cooperille vieläkään koko totuutta siitä, mitä vesitornin alla tunneliverkostossa oli tapahtunut. He olivat kyllä puhuneet asiasta, mutta Harper oli vältellyt tiettyjä yksityiskohtia - yksityiskohtia, joita he eivät Hayleyn kanssa kumpikaan vielä oikein ymmärtäneet. Sen sijaan hän oli kertonut loputtomalta tuntuneesta tunnelisokkelosta, monitoreja ja outoja laitteita sisältäneestä huoneesta, ja kompassista, jonka neula ei ollut lakannut ollenkaan pyörimästä. Se oli pyörinyt itsestään edestakaisin, välillä kierroksia keräten, sitten melkein jo pysähtyen, muttei joka ei koskaan asettunut paikoilleen edes sekunnin ajaksi.

"No jaa, voi kai se jossain tapauksissa johtua sellasestakin", Cooper sanoo ja sen silmät siristyvät mietteliäästi. "Voisiksä näyttää sitä mulle? Mä voisin tarkistaa, että onks siinä kuitenkin jotain vikaa."

Harperin sormet kulkevat vesipullolta ranteessaan roikkuvaan kangasnauhaan - se kuuluu Cooperin antamaan kompassiin, siis siihen, jonka hän oli saanut syntymäpäivälahjakseen.

"Ööh, joo", hän mutisee ja kääntää hetkeksi katseensa pois, yrittäen näyttää kiireiseltä - kuin miettien, mihin oli kompassin jättänyt. "Itseasiassa se on varmaan kotona nyt. Tuonko sen sulle huomenna?"

"Sopii. Tuo wingsejä samalla." Cooper nojautuu eteenpäin ja laskee päänsä hupparin verhoamien käsivarsien päälle. Hänen huulilleen nousee vino, leikkisä hymy – sellainen, joka saa siniset silmät siristymään juuri sen verran, että Harper näkee hänen jo maistavan wingsit mielessään. Cooperin olemus huokuu sellaista vaivatonta laiskuutta, missä hän viitsi edes peitellä wingsien odotustaan. Siis siltä, kuin hän odottaisi wingsien täyttämän maailman vain tapahtuvan taikaiskusta hänen ympärillään, ja kun ne taivaan terveysruuat lopulta olisivat lopulta hänen käsissään, kaikki olisi Cooperin elämässä täydellisen hyvin.

Tuota hetkeä - joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan niin täydellinen onnellisuuden maksimihuipentuma - katsellessaan Harper tietää, ettei voisi mitenkään puhkaista tuota kuplaa kertomalla totuutta.

Sillä totuus on, että kompassi oli hävinnyt, eikä hän halunnut myöntää sitä.

Se on viimeksi todistettavasti nähty tunneliverkostossa, joten epäilykset suuntautuivat väistämättä siihen suuntaan. Siellä kompassin neula oli pyörinyt kuin riivattuna, mutta se ei suinkaan ollut ainoa ongelma. Kompassi oli lopulta ilmeisesti pudonnut hänen kädestään kaiken kaaoksen keskellä, kun he olivat etsineet ulospääsyä, eikä Harper haluaisi enää sinne palata. Se kalmanhajuinen loukko saa edelleen hänen vatsansa kääntymään; kokemus oli kaikkinensa pelottava ja täynnä tosi outoja asioita, joita hän ei halua kohdata uudelleen. Tunneliin palaaminen todennäköisesti nostaisi vain uusia kysymyksiä ilmaan ja hänellä oli kuitenkin vain rajallinen kapasiteetti aivolohkossa asioille, joita ei pystynyt järjellä ymmärtämään. Ja se jos mikä herättää Harperissa sekä pelkoa että uteliaisuutta samanaikaisesti.

Silti, jos kompassi löytyisi sieltä, se soisi hänelle mielenrauhan eikä Cooperin tarvitsisi pahoittaa mieltään Harperin hajamielisyydestä.

Vaikka pöydän päällä makoileva Cooper vaikuttaa olevan täysin rauhallinen, on hänkin viime aikoina nähnyt outoja asioita. Cooper oli ollut mukana kun se outo puhelinsoitto tapahtui teollisuusalueella ja he molemmat näkivät, miten maa bunkkeribileiden jälkeen oli haljennut ja sieltä puskenut esiin jotain punaista nestettä. Siitäkin huolimatta, että näin koulun ruokalasta katsottuna elämä näyttää wilmingtonissa aivan normaalilta, on heidän elämänsä ollut yhtä mysteeriä sen jälkeen, kun kummallisia asioita oli ensimmäisen kerran alkanut tässä kaupungissa tapahtumaan.

Mutta mikäli hän siis haluaa välttää tunnustamasta Cooperille, että on hukannut kompassin, hänen on mentävä hakemaan se takaisin. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Nopeasti sisään, nopeasti ulos - ilman, että kukaan ehtisi edes huomata, eihän sen tarvitsisi olla sen kummempaa?

***

Tarkoitus ei ole jäädä yhtään pidemmäksi aikaa kuin on tarpeen. Se on iskostunut Harperin mieleen siinä ajassa, kun hän on ajanut cheertreeneistä vesitornille, pysäköinyt auton liikenneympyrän holleille ja pinkaissut ruosteisen luukun luokse.

"Let's do this quick."

Huolimatta siitä, että Harper ja Hayley ovat viimeeksi lukinneet vesitornin alapuolella sijaitsevan luukun sisältäpäin kiinni, on salpa taas auki ja luukku narahtaa kovaäänisesti auki, kun Harper vetää sitä kaksin käsin posket uurastuksesta punaisina. Hayleyltä se oli käynyt niin paljon vaivattomammin. On siinäkin yksi saatanan sissi - mikä vääryys olisi jos Hayley ei aikaan hakeutuisi noilla taidoilla Yhdysvaltojen armeijaan maata puolustamaan. Harper nielaisee vilkaistessaan luukun pimeyteen ja pyyhkäisee hiuksia korvansa taakse.

Luukun alla on pilkkopimeää, kuten viimeksikin, mutta tällä kertaa sen sisältö ei tule Harperille yllätyksenä. Käytävä on juuri niin ahdas ja mutkitteleva kuin hän muistaakin ja jokainen askel tuntuu kaikuvan takaisin kolminkertaisena kylmiltä seiniltä. Hän kulkee ripeästi reittiä, joka viettää loivasti alaspäin, kääntyy toisesta risteymästä oikealle, jatkaa, kunnes seiniä kiertävät putket katoavat kohti kattoa ja kääntyy sen jälkeen vasemmalle. Joka askeleella hän huomaa ajattelevansa jonkun olevan jälleen hänen perässään, vaikka tietää olevansa täällä ypöyksin. Muistiko hän edes ilmoittaa kenellekään missä on?

Ja miten se kompassi tuntuu olevan niin vaikea löytää? Tunne eksymisestä alkaa nostaa päätään, vaikka Harper yrittää kovasti vakuuttaa itselleen, että reitti on sama, kuin mitä he olivat Hayleyn kanssa kulkeneet. Kovin paljoa tätä pidemmälle he eivät Hayleyn kanssa kulkeneet ja mahdollisuudet kompassin löytymiseen tuntuvat valuvan hiekan lailla sormien välistä ja se hiekkasammio, joka on aikaisemmin tuntunut olevan niin täynnä mahdollisuuksia, tuntuu hupenevan nopeasti kämmeneltä.

Harper kiertää varttitunnin ympyrää etsien tutun näköistä tunnelinpätkää, kaikki hänen ympärillä tuntuu olevan jotenkin väärin ja vääränlaista, kunnes löytää etsimänsä.

Hän on saapunut siihen osaan tunnelia, jossa hän ja Hayley löysivät viimeeksi sen oudon huoneen pölyisine monitoreineen. Sama ovi, samat kuluneet kyltit, jotka etäisesti muistuttavat kirjamia E-X-I-T. Harper tarttuu kahvaan, päästää sieraimistaan huojentuneen tuhauksen ("fucking finally") ja kääntää sitä.

Mutta oven avautuessa vajaan tuuman verran kädenliike pysähtyy. Aavistuksen raollaan olevan oven välistä erottaa etäisen valonhehkun, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Jotain on muuttunut. Valot ovat päällä huoneessa.

Harper sammuttaa kiirenvilkkaa puhelimensa taskulampun, eikä uskalla liikahtaakaan. Epätasaiseen maahan kajastuu kirkas, keinotekoinen valokeila ja sen näkeminen saa sydämen hakkaamaan aivan hullun lailla rinnassa. Hetkeen hän ei pysty tekemään mitään. Hän peittää suunsakin kädellään, jotta kiivas hengitys ei paljastaisi häntä pimeydestä. Huoneesta kuuluu vaimeaa ääntä; kumeaa naputusta, sekä matalia suhahduksia, vähän samanlaisia, joita koulubussista kuuluu kun se pysähtyy ja paineilmajarrut purkautuvat.

Naputus muistuttaa tietokoneen näppäimistön ääniä - huoneessa on selvästi joku.

Kun Harper on kerännyt tarpeeksi rohkeutta, hän raottaa ovea seuraavan puolituumaisen ja näkee vilaukselta jotain liikettä. Monitorien edessä istuu joku – selkä Harperiin päin – tuijottamassa ruutuja keskittyneesti. Hän näppäilee välillä jotain, sen jälkeen hän odottaa, nojaa hieman taakseen, kunnes nostaa kätensä tuumailevan näköisenä leualleen. Sitten mies hätkähtää ja tuoli hänen allaan ottaa nopean takavasemman, minkä seurauksena Harperin sydän on jysähtää rinnasta ulos ja hän ei voi muuta kuin painautua syvemmälle tunnelin varjoihin.

Hän ei tunnista miestä. Mies on vanhempi, ehkä keski-ikäinen, rusehtavahiuksinen ja pukeutunut vaaleaan takkiin. Jos tämä olisi jokin laitos, hän voisi olla sen työntekijä, mutta tämä ei tunnu miltään tutkimuslaitokselta. Mitä mies tarkkailee ruuduilta? Harper kurkistaa ovenraosta uudelleen. Mies ei huomaa Harperia, vaan naputtelee jotain pientä laitetta käsissään.

Minuutin kuluttua mies nousee ylös ja vilkaisee monitoreja vielä kerran. Hän murahtaa jotain itsekseen, eikä sanoista saa selvää. Sen jälkeen mies astuu takaoven suuntaan, sen, jonka kautta Hayley ja Harper viimeeksi poistuivat tunneliverkostosta. Ovi avautuu äänettömästi ja mies katoaa takinliepeet hulmuten sen taakse.

Sydän hakkaa helvetin kovaa, kädet vapisevat kuin haavanlehdet, mutta tämä on Harperin todennäköisesti ainoa tilaisuus tsekata tämä oljenkorsi kadonneen kompassin varalta.

Hän liikahtaa nopeasti ja ryntää huoneeseen. Ensimmäisenä hänen katseensa kiinnittyy isoon koneeseen, joka seisoo mahtipontisena huoneen keskellä. Kone pitää edelleen sellaista matalaa, humisevaa ääntä, mutta näyttää olevan sammuksissa. Yhtä pölyttynyt ja likainen kuin viime kerrallakin. Sen viisarit osoittavat kaikki nollapisteeseen ja...

Kompassi. Siinä se on – se lepää koneen yhden särön välissä, kuin sen olisi joku tarkoituksella nostanut siihen. Se ei oikeastaan edes näytä olevan väärässä paikassa; se istuu koneen muun mittariston sekaan kuin nenä päähän, mutta Harper tietää sen kuuluvan hänelle, eikä se ole oikeasti osa koneistoa. Hän on varmasti itse unohtanut kompassin siihen, kun jäi edellisellä kerralla tutkimaan konetta.

Samaan tapaan kuin viimeeksikin, Harper tuntee valtavaa halua koskettaa avoimen mittariston viisariin, vaikka järki käskee pysyä siitä kaukana. Koneesta huokuva energia tuntuu vetävän häntä puoleensa ja mitä pidempään hän tuijottaa sitä, sitä vaikeampi on vastustaa halua - tarvetta - koskettaa. Siinä ei ole numeroita, vain pienempiä ja isompia, kapeampi ja paksumpia viivoja. Mittari osoittaa suoraan ylöspäin kello kahteentoista. Sormet vapisevat edelleen, kun ne lähes vasten hänen omaa tahtoaan ojentuvat mittaria kohti.

Mutta kun hän liikauttaa mittariston neulaa, jotain tapahtuu ja Harper tuntee välittömästi saman tutun tunteen, mikä oli tapahtunut viime kerrallakin. Äkillinen, syvä vajoamisen tunne – ihan kuin maailma oltaisiin tempaistu hänen jalkojensa alta. Huimauksen sijaan se tuntuu enemmänkin siltä, että hänen kehonsa syöksyy alaspäin valtavalla nopeudella tai vetää tuhannen newtonin voimalla johonkin loppumattomaan kuiluun. Värit häilyvät oudosti vääristyneinä ja keho tuntuu samanaikaisesti raskaalta ja painottomalta. Hetkessä, joka tuntuu kestävän samanaikaisesti ikuisuuden ja vain yhden nanosekunnin, kaikki tuntuu hallitsemattomalta – ja sitten, yhtä äkisti, outo tuntemus loppuu.

Harper puristaa edelleen silmiänsä kiinni, sillä maailma tuntuu vielä etäisesti keippuvan. Kun hän viimein avaa ne, hän henkäisee terävästi, sillä se minkä takia tänne on tultu, kompassi, on edelleen tiukasti hänen kädessään ja missio on suoritettu onnistuneesti.

Hän saattaa vain toivoa, ettei päästänyt ääntäkään äskeisen aikana. Hän kuuntelee hetken aloillaan ympäristöä - mitään ei kuulu ja se on hyvä merkki. Nyt pitää enää päästä täältä elävänä pois. Harper kääntyy lähteäkseen, miettii jo juoksevansa mutta toteaa siitä pääsevän liian kova ääni, joten hän joutuu malttamaan ja astelemaan ääntäkään päästämättä ulos huoneesta.

Ennen huoneen ovea hän huomaa seinän lukuisissa monitoreissa tuttuja paikkoja. Harper hidastaa entisestään, pysähtyy lopulta, ja katsoo kauhistuneena ruutuja, jotka näyttävät sinertävän sävyistä, tummaa livekuvaa hänen kotikaupungistaan. Yhdessä monitorissa näkyy Blue Mountain Highn piha, toisessa vesitorni, kolmannessa teollisuusalue... Näkyy pätkiä metsästä, jossa maastokaiutin seisoo omassa yksinäisyydessään ja kuvaa Wendy'sin takaiselta sivukujalta, jossa kävelee kolmen nuoren miehen ryhmittymä.

"What the fuck are you doing down here...", Harper kuiskaa itsekseen lähes äänettömästi ja tuntee kylmän väreen vavisuttavan hänen selkärankaansa. Onko joku tarkkaillut heitä heidän omassa kotikaupungissaan?

On Harper's Trail... - Sivu 3 54007034027_b8b9d4697e_z

Hän on niin keskittynyt monitoreihin, ettei kuule ensimmäistä askelta. Sitten ääni kantautuu selvästi - joku on tulossa takaisin. Tai jotkut, askeleet kaikuvat siihen malliin, että tulijoita on todennäköisesti enemmän kuin yksi. Harperin koko keho jännittyy. Hän ei voi jäädä tähän enää pidemmäksi. Pelko saa hänen jalkansa liikkeelle ja hän syöksyy ulos huoneesta, työntää oven perässään kiinni ja rukoilee koko juoksumatkan mielessään, ettei häntä huomattu.

Harper pakenee takaisin pimeään tunneliverkostoon ja yrittää saada villisti laukkaavien ajatusten seasta kiinni siitä muistijäljestä, mikä hänellä oli oikeasta reitistä. Juosten matka tuntuu lyhyemmältä kuin mitä olisi uskonutkaan, ja ennen pitkään hän kompuroi ulos vesitornin alla olevasta luukusta ja käy luukun päälle suu haukkoen tasaamaan hengitystään.

Tunnelin hämyisä ja helvetin karmiva ilmapiiri vaihtuu kuin nyrkin iskusta kirkkaaseen iltapäivään, jossa pilvien seasta pilkotteleva aurinko lämmittää kylmän hien otsalta ällöttävän tuntuiseksi noroksi, joka valuu kulmakarvojen kautta suoraan silmään. Ensin Harper ajattelee makaavansa hetken luukun päällä siksi, ettei sitä painon vuoksi saisi nostettua, kunnes tajuaa, että muutama raavas mies kyllä kellistäisi hänet luukun mukana tuosta noin vain, joten hän nousee haparoivasti pystyyn ja hyppää autoonsa.

Päätä on alkanut särkeä. Sen huomaa vasta nyt, kun pysähtyy.

Hengitys alkaa hiljalleen tasaantua keskustakadun kohdilla ja kun ajatukset tunnelin tapahtumista alkavat hellittää otettaan, hän muistaa mitä viimeeksi kävi kun he nousivat Hayleyn kanssa tunneliverkostosta ulkomaailmaan. Hän tietää tarvitsevansa jotain tuttua, jonkun turvallisen asian, johon tarttua ja joka todistaisi hänen epäilyksensä todeksi. Jos hän soittaisi Cooperille ja kysyisi asiasta? Ei, Cooper pitäisi häntä aivan kajahtaneena, survoisi takapenkille ja kiikuttaisi jonkun mielisairaalan päivystykseen. Sen oli jotenkin tosi vaikea hyväksyä jos jotain outoa tapahtui, sillä oli aina joku hyvä selitys kaikkelle. Paitsi railoja ja sitä punaista nestettä se ei ollut vielä osannut selittää, mutta varmasti kehitteli jo hyvää teoriaa siihenkin. Wilmingtonissa oli varmaan sen mielestä joku maanalainen tulivuori, joka alkoi yllättäen juuri nyt purkautumaan ja se oli aivan normaalia se. Rationaalinen ajattelu oli varsin ärsyttävää, kun sen vei liian pitkälle.

Paholaisen perse rullaa pitkin Fairview Avenueta, jossa näyttää olevan aivan tavallinen iltapäiväruuhka; kolme autoa tulee vastaan ja yksi ajaa hänen edellään. Apteekki näyttää olevan vielä auki, joten Harper pysäyttää auton tien laitaan sen eteen ja googlaa nopeasti, saavatko alaikäiset ostaa Tylenolia. Ei hän tällaista tietoa ole aiemmin tarvinnut. Aiemmin hän on vain huikannut äidille, että tarvitsee särkylääkkeen ja äiti on sen kiikuttanut Harperin huoneeseen suunnilleen hopeatarjottimella Dr Pepperiin liuotettuna. Päätä jyskyttää kuitenkin siihen malliin, ettei hän pystyisi ajamaan kotiin ellei helpotusta tapahdu.

Kadun toisella puolella on 7-Eleven. Kioskin edessä seisoo lehtipoika pinkka sanomalehtiä käsissään. Harperin noustua autosta hän siristää silmiään päivän armottomalle kirkkaudelle ja kipaisee ennen apteekkiin menoa tien poikki.

"Sanomalehti, miss?" poika kysyy iloisesti, kuin Harper olisi tämän ensimmäinen asiakas koko päivänä, ja tarjoaa hänelle yhtä taiteltua Wilmington Postia.

Harper hymyilee väkinäisesti ja ottaa lehden vastaan samalla kun hymy kalpenee. Hänen katseensa on liukunut suoraan etusivun ylälaitaan – sinne, mihin päiväys on painettu. Ja hänen sydämensä jättää lyönnin väliin.

Päiväys on kolme päivää taaksepäin.

Lehden yläkulmassa lukee syyskuun seitsemästoista, vaikka tänään pitäisi olla kahdeskymmenes. Päiväys ei muutu, vaikka Harper lukee sen yhä uudelleen ja uudelleen, aivan kuin hänen aivonsa eivät suostuisi uskomaan sitä.

"Haluatko ostaa sen?" lehtipoika kysyy vielä suuremman hymyn kanssa kuin aikaisemmin, mikäli se on edes mahdollista.

Wilmington Post valuu Harperin käsistä katukivetykselle. Poika katsoo häntä hämmentyneenä (suloinen hymy häviää myös), kun Harper kääntyy ympäri ja poistuu takaisin autoonsa. Tavarat Pahoilaisen perseen etupenkeillä lentelevät kuin syystuulen riepottelemat lehdet ja paiskautuvat ovien sivupaneeleita vasten, kun Harper heittää edestään niin limutölkkejä, likaisia pinteleitä kuin koulukirjojakin.

Lopulta hän löytää sen – kompassin. Se on edelleen tallella.

Harper raaputtaa kompassin pintaan kaiverrettua tekstiä ja muistaa Cooperin sanat; "Let it guide you on your adventures - and back home."

Sillä vaikka aika saattaa rakoilla hänen ympärillään, tämä esine olkoon se vakio, joka pitää hänet kiinni todellisuudessa. Siinä on lupaus siitä, että hän löytää tiensä aina kotiin – minne ikinä se matka viekään.

#darkmatters

Koulubussi on taas myöhässä, kuten tavallista. Eli tavallaan se ei edes ole myöhässä, sillä on yleisesti tiedossa, että tuloaikaan tulee lisätä vähintään kahdeksan minuuttia, joskus jopa viisitoista, ennen kuin keltainen sillipurkki ilmestyy näkyviin. Siihen rajapyykkiin on vielä tasan kymmenen minuuttia aikaa.

Ei kouluun tietysti suurta kiirettä ole, vaikka tänään onkin poikkeuksellisesti vähän mukavampi päivä - biologian tunnit jäävät välistä, sillä kuvaamataidon luokkaan on pystytetty näyttely kaupungin historiasta. Siinä on kaksi hyvää asiaa yhdistettynä, mutta tällä hetkellä niistä enemmän kutkuttelee historianäyttely. Nimittäin siellä on esillä vanhoja valokuvia, historiallisia esineitä ja ajan patinoimia karttoja, ja kaikkia koulun oppilaita on pyydetty osallistumaan pieneen kilpailuun siitä, kuka löytäisi näyttelyn sisällöstä eniten piilotettuja yksityiskohtia.

Aarrejahti toki aina kuulostaa kivalta, mutta kyllä tästä kaikkein mielenkiintoisinta tekee se, löytääkö Harper sieltä mitään, mikä voisi viitata vuoteen 1984. Se on vuosi, josta marjastaja mainitsi silloin vuorenrinteellä, kun Harper ja Spike törmäsivät siihen mystiseen maastokaiuttimeen. Marjastaja sai sen kuulostamaan siltä, kuin jotain olisi tapahtunut täällä neljäkymmentä vuotta sitten, jotain, mistä kukaan kaupunkilaisista ei ole halukas puhumaan. Isäkin oli melkein suuttunut, kun Harper oli Cooperin kanssa nostanut näitä syksyn outoja tapahtumia esiin kun he olivat syömässä hodariravintolassa, eikä se ollut alkuunkaan isän tapaista.

Harper on miettinyt sitä yhä uudelleen ja uudelleen. Oliko jotain sattunut juuri vuonna 1984, vai liittyikö vuosiluku vain sattumalta johonkin muuhun? Ja voisiko niillä vuoden 1984 tapahtumilla olla yhteys siihen, mitä hän oli kokenut?

Tämä epävarmuus oli saanut hänet varomaan valintojaan ja yrittämään elää syyskuun seitsemännentoista ja kahdenkymmenennen väliset päivät täsmälleen samalla tavalla kuin ennenkin. Ensimmäisenä aamuna hän oli yrittänyt syödä paahtoleipää, alkuperäisestä aikajanasta poiketen, mutta silloin leivänpaahdin oli kärähtänyt ja sulakkeet pamahtivat koko talosta. Hän oli myös yrittänyt kolmantena päivänä jättää cheertreenit välistä, mutta koutsi oli vastustanut sitä pää punaisena ja uhannut tiputtaa Harperin joukkueesta, mikäli hän ei osallistuisi treeneihin. Mitään ei siis edes pystynyt muuttamaan.

Jossain vaiheessa asiaa tarpeeksi pyöriteltyään Harper oli alkanut hahmottamaan, miten ajassa siirtyminen oli ehkä ollut mahdollista tai mikä sen oli aiheuttanut. Hän oli jopa joutunut niin syvälle kaninkoloon etsiessään aiheesta tietoa netistä, että oli löytänyt tutkimuksen, jossa oli yritetty todistaa ajan olevan lineaarisen jatkumon sijaan ennemminkin monikerroksisellista. Siinä kuvailtiin asiaa niin, että aika on kerroksellista, aika on rajatonta, aika on kaikkialla, aikaa ei ole. Aika on ihmisen määrittämä asia, jota ei oikeastaan ole edes olemassakaan. Harper saa tuosta ajatuksesta aina nanosekunnin ajaksi melkein kiinni, kunnes se karkaa taas tajunnan ulkopuolelle. Mutta jotkut asiat vain oli hyväksyttävä, vaikka niitä ei täysin ymmärtänytkään. Sen vuoksi hän on päättänyt, ettei koskaan enää palaa tunneliverkostoon, sillä sinne palaaminen voisi johtaa vaarallisiin seurauksiin, joita Harper ei edes halua kuvitella. Nyt hän voi vain olla tyytyväinen siihen, että on selvinnyt noista oudoista koettelemuksista ehjin nahoin ja palannut onnellisesti takaisin normaaliin aikajanaan, jossa kaikki tapahtuu ensi kertaa.

Pitkästä aikaa sumu ei ole kietoutunut Wilmingtonin ympärille. Syyskuun loppu on jo käsillä ja aamun viileys tuntuu luissa ja ytimissä, vaikka päivälle on luvattu vielä kivasti lämpöasteita. Harper vetää käsiään syvemmälle villapaidan hihojen turviin, sillä tuuli pyyhkäisee nollaa hipovaa ilmaa sen verran raivokkaasti, että sormenpäissä alkaa pistellä. Viileät sormet pitävät hihansuista tiukasti kiinni, jotta kylmä ilma pysyy niiden ulkopuolella, eikä luikertele käsivarsia pitkin ylöspäin.

Pysäkillä on hiljaista, ellei ympärillä sirittäviä heinäsirkkoja lasketa. Tältä pysäkiltä ei koskaan tule ketään muita kyytiin, kuin Harper.

Kunnes Harper havahtuu siihen, ettei olekaan enää yksin.

Vierelle, pysäkin penkille istumaan, on ilmestynyt vanhempi nainen. Nainen istuu tarpeettoman lähellä Harperia, ruskeat nahkahansikkaat käsissään ja pieni, villainen baskerihattu päässään. Aluksi Harper ei tunnista naista, mutta sitten ymmärtääkin hänen olevan entuudestaan tuttu; hän on kohdannut tämän naisen kerran aiemmin metsässä, silloin kun Harper löysi maastokaiuttimen. Nainen on sama marjastaja, joka silloin säikähti kaiuttimen ääntä ja kehoitti Harperia poistumaan paikalta.

Avatessaan suunsa nainen ei käännä päätänsäkään, eikä katso häneen suoraan. "Sinäkö se olit silloin metsässä hevosen kanssa?" hän kysyy hyvin hiljaa, ilman, että hänen suunsa tuntuu edes liikkuvan.

Harper ei heti tiedä, mitä vastata - sillä kyllä, hän oli ollut siellä, mutta hän ei ole varma kysymyksen tarkoitusperistä ottaen huomioon mitä kaikkea sen satunnaiselta tuntuneen maastoretken jälkeen oli tapahtunut. Hän ei tiedä yhtään kuka nainen on tai millä asialla hän lähestyy nyt Harperia. Ehkä nainen sittenkin vain kehittelee small talkia odottaessaan... niin, mitä? Tuskin hän on sentään koulubussiin nousemassa. Harper kääntää katseensa varovasti naiseen, joka tuntuu nyt tuijottavan kauas tyhjyyteen, odottaen vastausta.

"Taisin olla", Harper vastaa vältellen suoraa vastausta. "Miten niin?"

Penkillä on hetken hiljaista, ja Harper voisi melkein vannoa, että tuntee naisen katseen sivusilmällään, vaikka mitään liikkeen häivääkään ei ole havaittavissa.

"Onko mitään... outoa tapahtunut sen jälkeen?" nainen kysyy jälleen, tällä kertaa entistä hiljaisemmalla, jopa katkonaisella äänellä. Se jää melkeen kokonaan heinäsirkkojen sirityksen alle, mikä kuuluu tänään melkein luonnottoman voimakkaana.

Paljonkin, Harper ajattelee mielessään. Miksi nainen kysyi sitä? Mitä hän oikeastaan tiesi asiasta? Tiesikö hän jotain, mitä Harper ei?

Saattaisi olla tyhmää paljastaa mitään tuntemattomalle. Eihän hän tiennyt naisesta mitään, ei edes tämän nimeä, joten hän saattoi hyvinkin olla osa vaikka jotain suurempaa kuviota. Ehkä hän oli kaupunkia silmällä pitävien tyyppien kätyri. Harper ainakin valitsisi kätyriksi vanhan mummon, sellainenhan yleisesti herättää ihmisissä sinisilmäistä luottamusta eikä kukaan ikinä epäile mummoja mistään. Tuota baskeripäätä katsellessan Harper ei kuitenkaan ollut enää niin varma mummojen poikkeuksettomasta vilpittömyydestä ja hänen silmänsä siristyvät aavistuksen epäilyksen painosta.

"Suoraan sanottuna mikään ei ole tuntunut normaalilta sen jälkeen", Harper vastaa varoen, yrittäen kuulostaa niin välinpitämättömältä kuin pystyy. Hän ei halua jakaa tietojaan, mutta tuntuu vaaralliselta olla täysin hiljaakin. "Onko sulle sitten tapahtunut mitään erikoista?"

Nainen kääntää päänsä hitaasti Harperin suuntaan ja heidän katseensa kohtaavat ensimmäisen kerran, mutta vain hetkellisesti.

"Älä puhu noin kovaa."

"Uhm.. Joo, sori, mä en vaan kuule... siis noi heinäsirkat, kun ne sirittää niin kovaa" - ja hänen tekee mieli lisätä, että mitä jos mummeli vaan säätäisi sitä kuulokojeen herkkyyttä korkeammalle.

Hänen silmissään näkyy jotain, joku tunne, joka saa kylmät väreet kulkemaan Harperin selkää pitkin. Sitten nainen kääntyy pysäkinpenkillä ympäri, kurottaa penkin takana olevaan pensaaseen ja nostaa sieltä jotain esiin.

Se on kaiutin. Pienempi kuin vuorenrinteellä, sellainen matkakaiuttimen kokoinen.

"There are no crickets in Wilmington." Nainen laskee kaiuttimen takaisin kasvillisuuden sekaan ja on kuin ei olisikaan. Tuijottaa taas tyhjyyteen kuin odottaen, että jotain tapahtuu.

"Mitä-"
"Halusin oikeastaan tietää, onko kukaan kadonnut sen jälkeen, kun maastokaiutin alkoi soida", naisen äänensävy ei ole kysyvä, vaan toteava.
"Ei... ei tietääkseni", Harper vastaa ja vilkaisee olkansa yli sinne, mistä niin sanottujen heinäsirkkojen ääni kuuluu. Mitä helvettiä tässä kaupungissa oikein tapahtuu?

Kun nainen kääntää katseensa päinvastaiseen suuntaan, hän alkaa kertoa todellista asiaansa ja Harper toivoo kovasti, että hän onnistuu nappaamaan jokaisen hiljaa lausutun sanan eikä niiden merkitys jää puolitiehen sen vuoksi, että keinotekoinen sirinä uhkaa peittää alleen puolet joka lauseesta.

"Silloin neljäkymmentä vuotta sitten tapahtui myös hyvin outoja asioita. Sellaisia asioita, joista ei ääneen puhuta, eikä niitä muistella edes läheisimpien kesken. Ne ovat syvälle haudattuja asioita, mutteivät ikinä unohdettuja. Niitä ei painettu historiankirjoihin ja todisteetkin pyrittiin hävittämään tarkoin. Mutta on eritoten yksi asia, joka minua on jäänyt kalvaamaan henkilökohtaisesti."

"Olin kolmissakymmenissä, kun äitini katosi jälkiä jättämättä. Kuin tuhka tuuleen. Ei viestiä, ei mitään, hän ei ottanut edes käsilaukkuaan mukaansa. Jätti kaiken taakseen noin vain. Minä ja isäni etsimme häntä kuumeisesti ympäri osavaltiota vuosikymmenen verran, tuloksetta. Hän oli joko päättänyt kadota tai sitten se ei ollut hänen oma valintansa. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun maastokaiutin ensimmäisen kerran aktivoitui vuonna 1984", nainen kertoo ja joutuu pitämään tauon nieleskelläkseen ikävää tunnetta pois. "Sen aikaisella sheriffillä ei ollut mitään johtolankoja, ei edes tutkintalinjoja. Eivät he mielestäni olleet kovin kiinnostuneita sitä tutkimaan ylipäätänsäkään. Kai se oli silloin jotenkin normaalia, että huono elämä vaan päätettiin jättää ja aloittaa uusi elämä jossain toisaalla."

"Missä sun äiti nähtiin viimeeksi ennen kuin se katosi?" Harper kysyy myötätuntoisesti, vaikka tietää, että naisen kannattaisi mieluummin jakaa murheensa Burkelle, kuin hänelle.

"Isä tiesi äidin käyneen sillä vuorenrinteellä, jossa maastokaiutin oli, ennen katoamistaan. Hän kävi tarkistamassa koko metsän, mutta sieltäkään häntä ei löytynyt. Isälle jäi kuitenkin tunne, että maastokaiuttimen lähetys liittyi jotenkin katoamiseen."

"Saiko siitä maastokaiuttimen lähetyksestä mitään selkoa silloin?"

"Se toisti jotain epäilyttävää mantraa jostain testistä, uudesta alusta ja paratiisistä."

Samassa koulubussin valot ilmestyvät kadun päähän. Ellei nainen pitäisi kiirettä, hän ei ehtisi jäädä kuuntelemaan koko tarinaa saamatta myöhästymismerkintää koulusta. Tämä oli lisäksi aamun ainoa koulubussi, eli sen jos Harper missaisi niin hän voisi suosiolla skipata koko koulupäivän ja palata kotiin väittäen sairastuneensa. Ehkä Yumi voisi siinä tapauksessa ottaa hänelle kuvia siitä kaupungin historianäyttelystä, sillä huomenna se olisi jo purettu.

"Mutta tässä tulee se kummallinen seikka tässä kaikessa, jota en saa mielestäni, mutten myöskään pysty ymmärtämään sitä. Viime vuonna olin tekemässä keskustassa jouluostoksia, tiedäthän - lapsenlapsille yöpukuja ja leluja, lapsille lämmintä asustetta ja kirjoja... Noh, juu. Ne ovat sivuseikkoja. Niin, olin Howard's Toysin lelukaupassa, muistan pyöritelleeni puista sotilasta käsissäni, ja kun nostin katseeni lunta pyryttävään iltaan, näin näyteikkunan läpi jotain, mikä säikäytti minut perinpohjaisesti. Siinä, lunta kinostavalla kävelytiellä, kiirehti äitini. Siitä ei ole epäilystäkään etteikö se olisi ollut äitini. Kyllä lapsi äitinsä tunnistaa vaikka pimeässä. Mutta erikoista kyllä, hän ei ollut ikääntynyt päivääkään."

Sen kuuleminen aiheuttaa kylmien väreiden kulkeutumisen pitkin Harperin selkäpiitä. Siis vaikka nämä olisivatkin vanhan naisen horinoita, niin se ei tee hänen kuulemastaan yhtään sen miellyttävämpää.

"Vaikka minä matematiikan opinkin helmitaulujen aikaan, mielestäni logiikka siinä toimii kuitenkin niin, ettei hänen olisi enää pitänyt olla edes elossakaan, tai sitten hän olisi aivan mahdottoman vanha, mutta sellainen hän ei missään nimessä ollut. Äitini näytti edelleen päivälleen saman ikäiseltä, kuin kadotessaankin. Äläkä, tyttö pieni, kysy minulta miten se oli mahdollista.

"En ajatellut kysyäkään. Oon hyvin tietoinen siitä, että täällä tapahtuu, ja on tainnut tapahtua aiemminkin, sellaisia asioita, joita ei voi järjellä selittää." Koulubussi on jäänyt liikennevaloihin, mikä antaa keskustelulle hieman lisäaikaa.

"Aivan. Niin, nähdessäni äitini, puinen sotilas tippui käsistäni niille sijoilleen - sen pää itseasiassa halkesi ja jouduin korvaamaan sen - ja nilkutin hänen peräänsä tuiskeeseen. Huusin hänen peräänsä, hyvin kohteliaasti, ja hän pysähtyi ohikiitäväksi hetkeksi suuntaani. Hän näki minut, minä näin hänet. Minä en ollut enää kolmekymmentäkuusivuotias, olenhan jo reilusti päälle seitsemänkymmenen, eikä minussa ollut enää mitään muuta muistuttamassa noista vuosista, kuin tämä luomi poskipäälläni. Haluan uskoa, että hän tunnisti minut siitä. Toisaalta taas en, sillä äiti kääntyi saman tien kannoillaan ja paineli pois paikalta sanaakaan sanomatta."

"Näitkö sä siis sun äitiä sen jälkeen missään?"

"Sen jälkeen en ole häntä nähnyt. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta sitten vuoden 1984. Minä vain niin haluaisin löytää hänet. Haluaisin saada vastauksia siihen, miksi hän jätti minut ja isäni silloin. Missä hän on ollut kaikki nämä vuodet ja miten elämä on häntä kohdellut."

Potentiaaliseksi kätyriksi nainen on uskottava, sillä nuo lauseet ovat sydäntäsärkeviä ja Harperin tekee aidosti pahaa ilmoittaa koulubussin pysähtyessä heidän kohdalle, että hänen on nyt valitettavasti lähdettävä, siitäkin huolimatta, että keskustelu on ollut enemmän kuin mielenkiintoa herättävä. Jos hän yhdistelisi oikein asioita, siinä voisi olla jonkinlaisia avaimia selvittämään myös Wilmingtonin tämänpäiväisiä tapahtumia.

"Odota pieni hetki", nainen sanoo, kurottaa Harperin käsivarren suuntaan saamatta siitä kiinni ja hänen suunsa tiukkenee viivaksi. Hän kopeloi molempia taskujaan vuorotellen, pariinkin otteeseen, ja löytää sitten etsimänsä. "Näyttääkö hän tutulta sinulle?"

Harper vilkaisee naisen ojentamaa vanhaa valokuvaa ja samassa hän tuntee, miten hänen sydämensä on valahtaa jonnekin vatsan pohjille silkasta säikähdyksestä. Häneltä pääsee katkonainen, kovaääninen henkäys kuvaa vilkaistessa.

"Time for school, kid", koulubussin kuljettaja sanoo kyllästyneesti ja tööttää kerran herättääkseen Harperin huomion. Tyttö hätkähtää, ottaa muutaman askeleen takaperin, ennen kuin nousee bussin alimmalle rappuselle.

Hän on jo avaamassa suunsa sanoakseen jotain, mutta silloin bussin ovet sulkeutuvat suhahtaen ja sen jälkeen sanoilla ei ole enää merkitystä.

Nainen ei nouse penkiltä lähteäkseen, vaikka hänelle ei myöskään tunnu jäävän syytä jäädä pysäkillekään, hän vain istuu ja pitelee edelleen valokuvaa käsissään. Hän seuraa Harperia katseellaan kun tämä kävelee ahdasta käytävää pitkin ja istuutuu ikkunapaikalle suu edelleen kauhistuksesta raollaan. Kun bussi alkaa liikkua ja Harper katsahtaa vielä taakseen, nainen on jo kadonnut.

#darkmatters

"Varmista, ettei ketään tule", Hayley kuiskaa ja painaa vihreänä loistavaa painiketta näppäimistöllä. Alkuun kuuluu pelkkää hentoa surinaa kun laite heräilee eloon, ja sen jälkeen terävä, rusahtava ääni, jota seuraa rytmikäs, mekaaninen raksutus.

"Toistaiseks kaikki kunnossa", Harper huikkaa takaisin olkansa yli, kädet tiukasti puuskassa.

Käytävällä parveilee niin paljon oppilaita, että on miltein mahdotonta erottaa lähestyvät opettajat - ennen kuin ne siis ovat kohdalla. Silloin ei auta muu kuin hymyillä, vetää ovenrakoa hiljalleen pienemmäksi ja ristiä sormet siinä toivossa, että häneen ei kiinnitetä sen enempää huomiota. Toistaiseksi se on onnistunut hyvin. Ainoastaan Mrs. Kempington on osoittanut pienintäkään kiinnostusta Harperiin, sillä hän pysähtyy kohdalle, katselee tyttöä hetken puolikuun muotoisten silmälasiensa takaa ja kyselee sitten mistä Harper on haavan saanut huuleensa.

"Kuka tuon teki?"
"Öh - hevonen. Potkaisi... Päällä." Hätävalheena se ei ole maailman kekseliäin, mutta niin kauan kuin Mrs. Kempington ei kuule ensimmäistäkään nimeä mainittavan tällaisessa asiayhteydessä, häntä ei se myöskään kiinnosta.
"Kymmenen pistettä hyvästä selityksestä ja miinus kaksikymmentä valehtelusta", opettaja puhisee mennessään ja on törmätä Wyatt Rogersiin, joka seisoo nyt hänen edessään kuin mikäkin jättipatsas.

Opettajasta Wyattin mielenkiinto siirtyy nopeasti Harperiin, joka on kääntynyt toiseen suuntaan nojaten oppilailta kielletyn huoneen oveen. Pojan hartiat ovat jännittyneet kun hän tulee niin lähelle, että Harper tuntee vasta-ajetun sängen niskassaan. Se ei aiheuta hänessä mitään muuta kuin puistatusta ja inhoa - tai ei, kyllä se aiheuttaa paljon muutakin, muttei mitään positiivista eikä painokelpoista. Pään heilahtaessa vaistomaisesti poispäin vaaleat hiukset valahtavat olalle, josta Wyatt siirtää ne sivummalle, ja kun hän painaa päänsä lähelle Harperin korvaa, Harper laskee mielessään kuinka paljon jälki-istuntoa hän saisi jos vaan läväyttäisi avokämmenellä tuon paskakasan poskelle.

"Mitä te siellä kopiohuoneessa oikein teette, sehän on kiellettyä? Vai tiesitkö sen jo? No, kielletyt asiathan ne yleensä ovat parhaimpia..." Wyatt kuiskaa, johon Harper vastaa tönäisemällä häntä terävästi kyynerpäällä pallean kohdille.

"Eiks sulla oo oikeesti mitään parempaa tekemistä?"

"Tätä parempaako? Hah."

Kuka tietää, yrittääkö Wyatt näyttää hymyillessään pelottavalta vai viettelevältä, mutta se on helvetin huono yritys kummaltakin kantilta tarkasteltuna. Kynnet painautuvat kipeästi Harperin kämmenen sisäpuolelle, kun hän vastustelee halua näyttää Wyattille tämän paikkansa. "Ei mua oikeesti kiinnosta mitä te teette, jos se on tylsää. Ja mitä muutakaan se olis, jos siihen tarvitaan kopiokonetta. Paitsi jos se liittyy niihin bunkkereihin ja mitä sä oot tehny niiden sisällä", Wyatt jatkaa kulmakarva hitaasti kohoten ja ottaa askeleen taaemmas.

"Mitä sä siitä tiiät?"

"Älä nyt kilaha - en mä kerro opettajille." Wyatt sinetöi huulensa sivuttaisella kädenliikkeellä. "Teiltä jäi ovi auki silloin, kun tulitte sieltä Backroomin luukusta. Aika ovela paikka tollaiselle salareitille, täytyy myöntää."

"Ei siellä ollu mitään luukkua. Mee vaikka kattomaan."

"Sehän siinä onkin, kun sitä ei enää ole... Koko huonetta ei enää ole. Ja mä vannon, että mä en flippaa, vaan te teitte sille jotain. Mä näin sen. Heittikö se kauriintappaja jotain loitsuja siihen vai miten te sen piilotitte?"

Wyatt on kyllä todellinen evoluution umpikuja. Jo sen pelkkä olemassaolo saa epäilemään, onko luonnonvalinta koskaan toiminut ihmisten kohdalla niin kuin sen pitäisi - Wyatt Rogers on elävä todiste siitä, ettei ihmiskunta ole menossa millään tavoin parempaan suuntaan. Melko ironisesti Wyatt tietenkin itse pitää itseään evoluution huipputuloksena. Täydellisenä. Mutta jos hän tosiaan olisi tosiaan lajimme paras saavutus, ei ihmiskunnalla olisi enää minkäänlaista toivoa ja voisimme vain lopettaa koko homman ja siirtyä suoraan historian kirjoihin muinaisten, elämässä epäonnistuneiden olentojen osastolle.

Tässä vaiheessa Harper on saanut tuloksen valmiiksi arvioidessaan avokämmenlyönnin ja jälki-istunnon välistä kustannussuhdetta. Avokämmenlyönnistä seuraa todennäköisesti kolme tuntia jälki-istuntoa, eli:

A = 3 tuntia

Sitten vaihtoehto B: potku haaroihin. Jos avokämmen on kolmen tunnin arvoinen, potku tuntuu vähintään tuplasti pahemmalta rikkeeltä, ehkä jopa neliöön korotettuna, eli:

B = A^2 = 3^2 = 9 tuntia

Toisin sanoen, potku toisi yhdeksän tuntia jälki-istuntoa, mikä tarkoittaa, että vaikka se tarjoaisi suuremman tyydytyksen, kustannus olisi kolmin- tai jopa nelinkertainen.

"Oot sä kyllä aika mysteerinen tapaus", Wyatt sanoo ja nojautuu itsekin ovenpieleen. "Susta ei koskaan tiedä, mitä sulla on meneillään."

Harper puristaa huulensa yhteen, ihan kuin pystyisi sillä hillitsemään ärsytystä. Jos kaikki muut keinot Wyattin kanssa oli jo kokeiltu, tuloksettomina (paitsi avokämmen ja potku munille, mutta kustannukset ovat niissä melko kohtuuttomat), ehkä täyshiljaisuus saisi hänet lähtemään ja lampun viimein syttymään tuossa tyhjyyttä humisevassa pääkopassa.

Jos Harper siis lopettaisi kaiken puhumisen, jättäisikö Wyatt hänet silloin rauhaan ja sammuttaisi tuon iljettävän virneen? Vai piilisikö ainoa toivo siinä, että Wyatt lähtisi lukuvuoden jälkeen toiseen osavaltioon opiskelemaan (vaikka Wyattilla ei tunnu olevan minkäänlaista tajua sosiaalisista vihjeistä, lahjakkaana urheilijana hän kyllä valitettavasti pääsisi johonkin kouluun - ja HUOM: toivottavasti ei lähellekään Boisea)? Ehkä Wyatt vain kyllästyisi jossain vaiheessa olemaan niin... perseestä?

On myös täysin mahdollista, ettei mikään järkeävä ajatus pystyisi ikinä tunkeutumaan Wyattin paksuun kalloon ja sen elämä vain jatkuisi tuota loputonta itsetyytyväisyyden kiertokulkua.

Wyatt naksuttelee kielellään kun hän odottaa Harperin vastausta. Harper ei käännä katsettaan Wyattin suuntaan, ei edes vilkaise, sillä tietää aivan liian hyvin mitä tapahtuu, jos katseet kohtaavat. Jotenkin siinä pienessä, yksinkertaisessa mielessään, Wyatt kuitenkin tulkitsisi sen heti jonkinlaisena vihjeenä siitä, että Harper saattoi sittenkin olla kiinnostunut. Vittu, että elämä samassa kaupungissa Wyatt Rogersin kanssa olikin perseestä. Harper haluaa vain, että Wyatt häipyy nopeasti - mieluiten niin kauas, että hän katoaa kokonaan hänen elämästään, jonkinlaiseen lopulliseen tyhjyyteen - ja silloin Harper tuntee, miten ovi painautuu häntä vasten voimakkaammin.

Se on Hayley. "Kenen kaa sä puhut?"

"Mr. Nobodyn kanssa", Harper vastaa astuen aavistuksen oven edestä sivuun. Harper ei oikeastaan näe Wyattia, vaikka hänen katseensa onkin nyt suunnattu tähän. Se, mitä hän haluaa Wyattin todella näkevän, on hänen kylmä katseensa. Se on katse, jolle Wyatt on vähemmän merkityksellinen kuin tennarin alle litistyvä muurahainen, olemassa vain hetken ja sitten poissa, ikuisesti unohtuneena. Hän toivoo Wyattin näkevän sen viimein selvästi; hän ei tule koskaan ansaitsemaan mitään muuta kuin täydellistä välinpitämättömyyttä Harperilta.

Muuta vastausta Hayley ei tarvitse.

Hayley pamauttaa oven auki sellaisella raivolla, että ovi lentää komeasti kumahtaen täysin levälleen ja paiskautuu aina Wyattin silmäkulmaan asti (tai nenään, se ehkä tulee ensimmäisenä kuitenkin vastaan). Pojasta pääsee tosi miehekäs ujahdus ja kun se nostaa kämmentään kasvoiltaan, on siinä verestävä naarmu. Harper olisi ehkä toivonut rajumpaa lopputulosta iskun näyttävyyteen nähden, mutta ainakaan damage ei jäänyt aivan nollille eikä tästä voisi millään seurata yhtä suuria seuraamuksia kuin kahdesta aiemmin mainitusta vaihtoehdosta.

Hayleyllä on sylissään paksu nivaska tulostettuja lappusia, joita hän puristaa rintaansa vasten mittaillessaan nenän varttaan pitkin Wyattia, joka vinkuu pienen naarmun takia kuin pieni porsas.

Harper kallistaa päätään, Hayley nyökkää ja he poistuvat vähin äänin kopiohuoneen nurkilta.

Koulun jälkeen tytöt käyvät ensitöikseen ostamassa prepaid-liittymän keskustan 7-Elevenistä. Sen hankkiminen on yllättävän helppoa siihen nähden, ettei prepaid-liittymiä käytä kuin rikolliset ja varattomat, mitään kysymyksiä ei kysytä eikä tietoja oteta ylös. Maksaminenkin onnistuu käteisellä, vaikka se ei ollut mikään heidän etukäteen suunnittelema vaihtoehto. Koulussa kun ei yleensä tarvinnut kantaa pankkikortteja mukana, mutta sen sijaan repun pohjalta kyllä aina löytyi muutama dollari tällaisten neronleimausten varalta.

Puhelinnumero pitää vielä käsin kirjoittaa jokaiseen tulostettuun lappuun ja sitten he ovat valmiita kiinnittämään niistä ensimmäisen Fairview Avenuen lyhtypylvääseen.

"Saanko mäkin?" Harper kysyy käsi ojossa.
"Ehkä... ehkä parempi, että et", Hayley vastaa melkein virnistäen ja painaa naulapyssyn pylvästä vasten, joka napsahtaa terävästi kun lappu kiinnittyy siihen. "Luuletko, että se ymmärtää mitä tää tarkottaa?"

Harper ja Hayley ovat tehneet useita tulosteita, joiden avulla he toivovat saavansa yhteyden metsässä tavattuun marjastajaan, Bettyn oletettuun tyttäreen. Valokuva oli herättänyt niin paljon kysymyksiä, sekä pienen toivon siitä, että marjastaja voisi kertoa jotain neljänkymmenen vuoden tapahtumista. Muiden vaietesta menneestä alkaa tuntua siltä, että heillä oli vain tämä yksi mahdollisuus selvittää kaikki.

Edes koulussa järjestetyssä Wilmingtonin historianäyttelyssä ei ollut mitään viitteitä vuoteen 1984. Kaikilta muilta vuosilta oli ollut esillä runsaasti valokuvia ja lehtileikkeitä, mutta vuosi 1984 näytti olevan kuin pyyhitty pois historiankirjoista. Se, jos mikä, oli outoa.

"Mitä mä sitten teen kun sä kiinnität niitä?"
"Käy vaikka hakemassa meille pirtelöt", Hayley kallistaa päätään asetellessaan seuraavaa paperilappusta pylvästä vasten.
"Heko-heko."

Yhden tolpan kohdalla Harper saa sittenkin tuntea itsensä tärkeäksi osaksi tätä tiimiä, ja kiinnittää paperilappusen, sillä tolppa on niin täynnä muita ilmoituksia ja mainoksia, ettei Hayley yllä niiden yläpuolelle ja joutuu vastentahtoisesti luovuttamaan naulapyssyn Harperin käyttöön.

Valkoisille papereille on tulostettu jokaiseen sama kuva. Iso heinäsirkka, sekä teksti HER NAME WAS BETTY, RIGHT? I WANT TO TALK ABOUT IT. Viestinä se ei ole niin ilmiselvä, että kuka tahansa kaupunkilaisista osaisi yhdistää sitä yhtään mihinkään meneillään olevaan, mutta se on kuitenkin sellainen vihje, jonka Bettyn tytär tunnistaisi ainakin toivottavasti Harperin tekemäksi - ellei sitten eletty elämä ollut hapertanut vanhoja aivoja vielä aivan mössöksi. Puhelinnumero, joka lappusen alalaitaan on kirjattu, ei tietenkään ole kummankaan oikea puhelinnumero, vaan prepaid-liittymä. Kumpikaan ei halunnut käyttää omaa numeroaan, ja on sovittu ettei kumpikaan paljasta edes oikeaa nimeään, siltä varalta, että mummeli onkin joku kätyri ja mukana jossain suuremmassa kuviossa.

Kummallakaan heistä ei ole aavistustakaan missä päin marjastaja asuu. Hänen sukunimi saattaisi olla Hawkes, tai sitten ei, jos nainen on avioitunut elämänsä aikana (tai jos hän edes on Bettyn tytär), eikä tässä auta jokaista kaupungin postilaatikkoakaan kytätä nimien varalta. Niinpä lappusia kiinnitetään ympäri Wilmingtonia, koululta hienostoalueelle, pitkin puistoa ja aina vesitornille saakka.

Kun he viimein saavat pinon viimeisen lappusen paikoilleen, Hayley kääntää katseensa Harperiin ja nojailee huolettomasti sähkökaappiin. Tytön huulilta pääsee pitkä huokaus. "Yumi kertoi, että Cooper on kysellyt susta", hän aloittaa ja pyyhkii hihallaan kasvojaan niin, että niihin jää työkalurasvoista kunnon sotamaalaukset. "Ehkä sun kannattais kertoa sille tästä kaikesta, ettei sen tartteis olla huolissaan."

"Miten mä selitän sille, että oon kaks kertaa hypänny yhtäkkiä ajassa taaksepäin? Miten tollasen voi selittää kellekään ilman, että leimataan ihan hulluks?"

Harperin sydäntä painaa. Ei hän halua koitua murheeksi kenellekään edes pienessä määrin. Etenkään Cooperille. "Mitä mä oisin voinu sanoa?" hän jatkaa katse maahan painuen.

"Luuletko, ettei se uskois sua? Ottaen huomioon mitä kaikkea täällä on tapahtunu syksyllä, mikään varmaan tunnu tällä hetkellä kovin mahdottomalta..." Hayley lohduttaa.

Se on ehkä totta. Ehkä Cooper uskoisikin sen, mutta se ei ole suurin syy sille, miksi Harper ei ole siitä puhunut. Samasta syystä Harper ei halua muidenkaan tietävän siitä laitteesta.

Harper nousee Hayleyn auton (tai mikälie mönkijäristeytys se onkaan) kyytiin ja katselee vaihtuvia maisemia, kun auto lähtee liikkeelle. "Mihin aikaan luulet, et Cooper palaisi jos se sais mahdollisuuden?"

"Oh c'mon, Harper", Hayley pyöräyttää niskojaan niin voimalla, että pamauttaa päänsä auton sivukaareen ja saa Hayleyn irvistämään hiljaisesti. "Älä nyt oikeesti ees mieti tommosta. Luuletsä, et se käyttäis sitä vaan palatakseen johonkin menneeseen hetkeen? Toi kuulostaa siltä, et sä et luota Cooperiin."

"Luotanpas!" Harper korjaa nopeasti. "Mä vaan... en mä tiiä. Haluaisin vaan, et kaikki ois aina näin."

"No älä sit lähe ees miettimään mitään tollasia hölmöyksiä. Se on niin turhaa."

Harper nojaa päällään sivuikkunaan, tai luulee tekevänsä niin, koska ei tässä Hayleyn mönkijäristeytyksessä sellaista mukavuutta ole. Vatsanpohjassa tuntuu samanlainen painoton muljahdus kuin bunkkerissa, kun pää nytkähtää ikkunan sijasta tyhjään ilmaan. "Mut siis ihan rehellisesti, mun mielestä kenenkään ei pitäis leikkiä ajan kanssa. Se voi pahimmillaan muuttaa jotain nykyisiä tapahtumia. Maailma vois olla ihan erilainen, jos joku muuttais ees pientä asiaa menneisyydessä", Harper sanoo kun tunne vatsanpohjalla alkaa vähitellen taas tasaantua.

Vaikka Harper tietää sen olevan kivikovaa faktaa, on siinä mukana myös aavistus hänen omaa toivettaan siitä, ettei laitetta käytettäisi vääriin tarkoituksiin. Jos tässä edes oli oikeita tai vääriä tarkoituksia olemassakaan.

Auton moottori jyrisee ja maisemat vaihtuvat ripeään tahtiin. Harper ei huomaa, miten Hayley jää pohtimaan hänen sanojaan, mahdollisuutta, että kaikki, mitä he pitivät itsestään selvänä, voisi olla toisin.

Entä jos menneisyyden säikeitä voisikin punoa uudelleen?

#darkmatters

Teollisuusalueen poikki kävellessä Harperin tekee mieli sanoa jotain arkista, mutta sanat eivät tunnu tilanteeseen sopivilta. Sen sijaan hän tulee puoli askelta Cooperin perässä, vetää hupparin hihoja pidemmälle kämmenien suojaksi ja mutristelee huuliaan mietteliäänä, kun he ohittavat asfaltin pintaa halkovat syvät railot. "Kaikki on niin outoa nykyään", hän päättää lopulta sanoa.

Cooper vilkaisee häntä sivusilmällä, mutta ei vastaa heti. Ja kun hän vastaa, sanat hukkuvat paidan kaulukseen niin, ettei niistä saa selvää.

He eivät ole sanoneet paljoakaan viime aikoina – hiljaisuus on tihentynyt heidän välillään kaiken sen myötä, mitä kaupunki on heille tarjoillut.

He ovat etsineet vastauksia viikkojen ajan, kiertäneet läpi varjoisia kujia ja tyhjiä rakennuksia, mutta joka kerta vastaus kaikkeen tuntui pakenevan heidän käsistään ja jokainen löydetty palanen vain syvensi arvoitusta.

Kun he pääsevät lopulta yhden hallin huoltokuilun eteen, Harper katsahtaa Cooperiin, joka nyökkää vaitonaisena. Katolle kiipeäminen on Harperin idea. Siellä he ovat hetken aikaa turvassa tarkkailevilta katseilta, jotka Harper tietää seuraavan heitä kaikkialla. Ehkä siellä he saavat olla hetken näkymättömiä.

He kiipeävät huoltokuilua pitkin vaitonaisina ja metallisten portaiden heikko kalina on ainut ääni, joka heidän liikkeistään pääsee. Puolivälissä Harper pysähtyy hetkeksi ja avaa kahdesta metallisesta porttiaidasta toisen.

"Ootko varma, että se on oikea ovi?" Cooper kysyy ja tukee edellään ylemmällä portaalla seisovaa Harperia selästä. "Tarviitko apua sen kanssa?"
"En tarvii, tiiän mihin mä oon menossa", Harper vastaa päättäväisesti. Ovi on painava ja se narahtaa yhdellä isolla rykäisyllä raskaasti auki.

Katolla ilma tuntuu viileältä ja kostean raikkaalta. Taivas on tumma, mutta tähtiä ei juuri näy; valosaaste peittää ne alleen.

"Mitäs nyt sitten?" Cooper kysyy matalalla äänellä ja istuutuu peltikatolle.
"Nyt me odotetaan", Harper vastaa lyhyesti.

Puiden välissä hehkuvat katulamput valaisevat kiemurtelevaa tietä, joka vie teollisuusalueelta kohti isompaa tietä. Harvakseltaan jonkin auton valot vilkkuvat horisontissa, kunnes ne taas katoavat hitaasti pimeyteen. Jostain kauempaa alkaa kantautua renkaiden ulvontaa ja moottorien jylinää, ja sen lähteeksi paljastuu Wilmington Wheelersien autoletka, joka kaahaa muutamassa sekunnissa valaistun tien poikki sellaisella basson voimakkuudella, että yöpuulle käyneet linnutkin säikähtävät ja lehahtavat oksilta lentoon. Harper ja Cooper odottavat katolla jotain – ehkä hetkeä, jolloin jotain ratkaisevaa viimein tapahtuu tai että jokin poikkeava yksityiskohta kaupungin kokonaiskuvassa herättää heidän huomionsa. Pitkään he eivät sano mitään, vaan kumpikin on uppoutunut omiin ajatuksiinsa.

Cooper nojautuu taaksepäin ja nostaa lippalakkiaan sen verran, että pystyy pöyhkimään hiuksiaan. "Miks me tultiin tänne?"

Harper epäröi hieman, mutta tietää, että jotain on sanottava. "Täältä meitä ei voi tarkkailla."

Pojan otsalle nousee hento ryppy, kun hän kurtistaa kulmakarvojaan. "Kuka meitä muka tarkkailee?"

Harper pudistaa hieman päätään levottomasti. "Ei välttämättä just meitä, mut... Kaikkia. Kaikkia Wilmingtonissa."

Sitä seuraa taas se hiljaisuus, joka on tullut niin tutuksi heidän välillään viime aikoina kun Harper miettii, pitäisikö hänen vain kertoa kaikesta Cooperille ja Cooperia varmaan ärsyttää, kun Harper on niin vaitonainen. Mutta on Harper miettinyt sitä jo aiemminkin, sitä, että kaupungin mysteerien syventyessä hänen on kerrottava kaikesta jo siltäkin kantilta, että ne liittyvät johonkin suurempaan. Kertoa siitä, mitä on tapahtunut bunkkerissa. Siitä, mitä se laite bunkkerissa sai aikaan. Siitä huoneesta täynnä monitoreja, jotka näyttivät kattoja, katuja, pihoja, ihmisiä. Heitä.

"Cooper, mun täytyy kertoa sulle jotain."

Cooper kääntää hitaasti katseensa häneen. "Mitä?"

"Mä löysin jotain... sen bunkkerin luota." Harper vetää syvään henkeä. "Siellä oli se huone. Ja siellä oli niitä monitoreja, kymmeniä sellaisia. Ne oli päällä, jokaisessa ruudussa oli eri kuva. Ne näytti videokuvaa koko kaupungin alueelta. Cooper, se näytti siltä, että joku vahtii meitä."

"Monitoreja?" Cooper ei naura, eikä vähättele. Hän vain katsoo vakavana.

Harper vetää uudelleen syvään henkeä. "Ja mä tiiän mitä sä aiot seuraavaksi sanoa."

Hetken aikaa he vain katselevat toisiaan ikään kuin vastaukset kaikkeen tähän voisivat löytyä heidän kasvoiltaan. Cooper jää hiljaiseksi ja kääntää lopulta hitaasti katseensa metsään, jonne sumu alkaa levittäytyä kaupungin laitamilta. Ilma ei tunnu enää niin kevyeltä, kun vatsanpohjaa painaa ikävä paino tulevasta.

Sitten kumpikin avaa suunsa samanaikaisesti ja lausuu yhteen ääneen:
"Kuka ne on sinne pistäny? Ja miksi? Miten sä -"

Harperin suu puristuu viivaksi. "En tiiä. Mut mä luulen, että se yks marjastaja sieltä maastokaiuttimen luota saattaa tietää jotain asiasta."

Harper tietää täsmälleen mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta tällä kertaa hän on valmiina. Cooper ottaa takaansa kädellään tukea, on jo nousemassa, kun Harper tarttuu häntä ranteesta. "Tossa käy huonosti."

"Mitä sä horiset?"

"Jos sä nouset siitä ylös, sä liukastut, valut kohti reunaa ja saat rikkinäisestä peltikaton saumasta valtavan avohaavan sun reiteen. Se infektoituu nopeasti ja lääkärikään ei oo varma, voiko sitä jalkaa pelastaa."

Cooper katselee vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle, ja yrittää prosessoida kuulemaansa. Hän raapii niskaansa ja vilkaisee kerran taakseen reunan suuntaan. "Oikeesti, mitä tää nyt on."

Hiljaisuus laskeutuu jälleen heidän ylleen. Sydän hakkaa rintaa vasten. Sitten Harper kerää rohkeutensa ja sanoo sen, mitä on jo pitkään pitänyt sisällään. "Mä oon eläny tän hetken ennenkin", hän sanoo lopulta ääni vavahtaen. Henkisestä kamppailustaan huolimatta hän onnistuu luomaan sekunnin murto-osaksi pienen hymyntapaisen, joka kuitenkin rikkoutuu nopeasti värisevien huulien vuoksi.

"Joo mustakin tuntuu siltä, sillä sä oot koko syksyn käyttäytyny tosi oudosti."

Harper ei ole varma, onko Cooper sellaisessa mielentilassa, että hän voi vastaanottaa tällaisen tiedon. Epävarmana hän vetää polvet syliinsä ja kietoo ne käsivarsien puristuksiin. "Kahen päivän päästä mä meen vesitornin alla olevasta luukusta bunkkeriin ja kun mä kosketan yhtä laitetta siellä, mä siirryn ajassa kaks päivää taaksepäin. Mä palaan tähän hetkeen estämään sen, ettei sulle käy just niin kuin mä sanoin äsken, koska niin tapahtui edellisellä kerralla."

Sanat saavat Cooperin jähmettymään paikoilleen, eikä hän enää pyristele pystyyn.

"Niin kävi silloin ekalla kerrallakin siellä bunkkerissa. Sillon sekä mä että Hayley jouduttiin ajassa taaksepäin. Aluks mä en ymmärtäny yhtään, et mitä siinä oikein tapahtu, mut sit kun tajusin mistä se ajan vääristyminen johtu, niin päätin, etten ikinä enää koskis siihen laitteeseen. Mä olin jo luvannu itelleni, etten mee sinne enää koskaan. Mut sen takia mitä täällä tänään - tai sillon - tapahtu, mun oli pakko tehä se, mun oli pakko mennä takas sinne ja palata tähän aikaan estämään sen tapahtuminen."

"Haluisin sanoa, et aikamatkailua ei oo olemassakaan...", Cooper keräilee ajatuksiaan. "Mut ottaen huomioon kaiken muun täällä tapahtuneen, niin oikeastaan en mä ees epäile, etteikö toi vois olla totta. Miks sä et oo kertonu mitään tästä aiemmin?" Pojan äänessä on aavistus pettymystä, ja sen kuuleminen tekee pahaa.

Harper kääntää katseensa alas polviinsa. "Mä pelkäsin, että sä ajattelisit et mä oon hullu!" hän mumisee ääni käheänä. "Mä olen vain yrittänyt selvitä tästä kaikesta, mä en voinu kertoa kellekään kun kukaan ei ois uskonu mua!"

Valtava tunnelataus ryöpsähtää Harperin lävitse, kun hän saa salaisuutensa jaettua. Hän joutuu pidättelemään kyyneliä, jotka ovat sekoitus pelkoa, huojentuneisuutta ja pettymystä itseensä.

Cooper puristaa hampaitaan yhteen. "Miks sä ees yritit selvitä tosta kaikesta yksin? Miksi et luottanut muhun? Sä oot mun tyttöystävä, herranjumala! Mä oisin auttanu sua ihan missä tahansa - oli asia mikä hyvänsä!" hän sanoo tuohtuneena - ei, pettyneenä.

"No mun ois pitäny, mä tiiän!" Harper vastaa ja hänenkin äänensävy alkaa korostua. "Olin varma, että jos mä kerron kaiken, sä et uskois sitä. Tajuuthan sä miten sekopäiseltä se kuulostaa? Et mä oon palannu ajassa hitto vie taaksepäin? En mä tajunnu itekkään ensin, että mitä siinä oli tapahtunu ja mä luulin suurinpiirtein itekkin, että mä olin tullu hulluks!"

"Sun ois pitäny kertoa!"

"MÄ TIIÄN!"

Heidän äänensä kaikuvat tyhjällä teollisuusalueella pitkinä sointuina. Purkauksen jälkeen Cooper nyökkää hitaasti, jolloin Harper uskaltaa kietoa kätensä pojan ympärille ja pyyhkiä silmäkulmaan nousseen kyyneleen pois. Cooperin keho tuntuu lämpimältä häntä vasten, kun käsivarret puristavat häntä takaisin.

"Eiks tommonen aikamatkustelu oo vaarallista? Niin kuin että... mitä jos jokin menee pieleen?" Cooperin äänet sekoittuvat vaaleaan hiuspehkoon.

"Sen verran mitä mä ymmärrän, niin se on aina riski tehdä tollasta. Koska pienikin muutos menneisyydessä voi vaikuttaa suuresti nykyisyyteen."

"Ai vähän niin kuin Paluu tulevaisuuteen- elokuvassa?" Cooper hymähtää.

Vaikka Harper tietää täsmälleen mitä elokuvassa tapahtuu, hän pyytää Cooperia kertomaan elokuvasta hänelle lisää. Hän haluaa Cooperin puhuvan ja jakavan tämän pienen hetken, jossa kaikki tuntuu hetken aikaa tavalliselta – vain kaksi ihmistä keskustelemassa jostain niin yksinkertaisesta kuin elokuvasta.

Valosaasteen kellertämän taivaan alla Cooper alkaa kertoa katsomastaan elokuvasta ja Harper painautuu entistä tiiviimmin Cooperin syliin. Epämääräinen jännite heidän väliltään tuntuu kaikonneen ainakin suurimmilta osin nyt kun Harper ei enää joudu kantamaan salaisuutta harteillaan. Elokuvakerronnan ohella Cooper silittää Harperin hiuksia lempeästi, sormet liukuvat pehmeästi suortuvien läpi, kunnes ne välillä tarttuvat hetkeksi kiinni ja kietoutuvat suortuvien ympärille.

Ympärillä oleva maailma tuntuu hetkeksi vaientuneen ja kaikki muu, kuin tämä hetki, on samantekevää. Harperin hengitys on hiljalleen rauhoittunut, eikä sydän tao enää rintaa vasten. Hän kuuntelee miten tarkasti Cooper muistaa elokuvajuonten pienetkin yksityiskohdat ja juonenkäänteet, mutta vielä tarkemmin Harper on keskittynyt ihastelemaan, kuinka lyhtypylvään lämmin valo leikkii pojan kasvoilla. Cooperin sormet jatkavat varovaisia liikkeitään Harperin hiuksissa, vaikka Harper nousee hieman kohentaakseen asentoaan.

"Onks tää kaikki siis tapahtunu jo aiemmin?" Cooper kysyy ja luo pitkän, merkitsevän katseen Harperiin.

"Ei", tyttö vastaa mietteliäänä. "Kaikki tää tapahtuu ekaa kertaa. Tätä ei tapahtunu viimeeks. Ja... sun jalkakin on ihan kunnossa, eli se onnistui."

Cooperin kasvoille nousee vino hymy, ja katse vaeltaa Harperin huulille. "Eikä tätäkään tapahtunu viimeeks?"

Ennen kuin Harper ehtii vastata, ottaa Cooper tytön kasvot käsiinsä ja suutelee häntä. Harperin rintakehä alkaa pomppoilla hengityksen tahdissa.

Käsi liukuu alas Harperin selkää, hiljaa, kunnes se tarttuu voimakkaammin ja vetää häntä lähemmäs. Tunteet vyöryvät vauhdilla, eikä Harper voi enää taistella niitä vastaan - koko keho tuntuu palavan, hänellä ei ole enää mitään kontrollia siihen. Maailma kutistui entisestään, teollisuushallin katosta vain tähän pieneen tilaan, tähän hetkeen.

Selkä edellä hän laskeutuu vasten peltikattoa. Pinta tuntuu kylmältä selkää vasten. Kädet laskeutuvat Harperin lanteille, sormet kulkevat paidan reunan alle ja sieltä ylös, kunnes iho on paljaana syksyistä yötä vasten. Harper tuntee jännityksen sähköisen virran ihollaan.

Sormet kulkevat Cooperin poskien yli, kun Harper vetää tätä lähemmäs. Hänen kätensä liikkuivat varovasti kohti metallisolkista vyötä, ja sormet tuntuvat väreilevän, kun hän alkaa avata vyötä hitaasti.

***

Heidän hengityksensä muodostavat pieniä höyrypilviä ilmaan, jotka leijailevat hetken ja katoavat sitten näkymättömiin. Tähdet pysyttelevät vieläkin piiloissaan. Taivas on kaupungin valoista ja paksuista yöpilvistä punertunut, mikä tuntuu Harperista melkein kuin se olisi jokin peitto kaupungin yllä - niin kuin Wilmington olisi eristyksissä koko muusta maailmasta.

"Ihan kuin oltaisiin jossain muualla... erillään kaikesta." Harper sanoo niin hiljaa, että se on melkein kuiskaus, kun he seisovat lähellä katon reunaa.

"Vähän ehkä joo..." Cooper on asettunut Harperin taakse, kädet kietoutuneina tiukasti hänen ympärilleen. "Onks sulla nälkä? Mulla on nälkä. Haetaanko ranskalaiset?"

Harper kallistaa päätään sen verran, että näkee Cooperin kasvot, jotka vääntyvät välittömästi virnistykseen. "Hitto, että täällä on kylmäkin", Cooper mutisee hiljaa Harperin korvaan, johon Harper vastaa naurahduksella.

"Lähetään sitten, vilukissa. Onks sulla auton avaimet?"

"Haluutsä ajaa vai?" Cooper hämmästyy, ja auton avaimet lentävät ilmassa, josta Harper yrittää napata ne, mutta se onkin vain Cooperin temppu ja poika kahmaisee avaimet takaisin itselleen. "In your dreams, lady."

Harper virnistää ja näyttää Cooperille kieltä ennen kuin lähtee suuntaamaan huoltokuilulle kepein askelin. "En mä manuaalia osais muutenkaan ajaa!" hän huikkaa olkansa yli.

"Etkä saiskaan...", Cooper marisee, mutta ei voi olla hymyilemättä.

Kun he lähestyvät metallista ovea, jyrähdys, syvä ja järisyttävä, iskee varoittamatta. Maan vavahdus tuntuu jalkojen alla lyhyen aikaa, saaden molemmat säpsähtämään. Ääni kantautuu maan uumenista, niiden railojen suunnasta, toiselta puolen teollisuusaluetta. Se on pelottava, vieras ääni - ensin ukkosmaiselta kuulostava, mutta sitten Harper tajuaa, että siinä on jotain muutakin, se on uhkaavampi. Se muistuttaa valtavaa, matalaäänistä torvea, joka kaikuu maan sisuksista. Kumiseva ääni on niin voimakas, että se saa hallin seinät tärisemään ja hetken vaikuttaa siltä, että koko rakennus olisi menossa alas.

Molemmat pysähtyvät vaistomaisesti ja he katsahtavat toisiinsa säikähtyneinä, ihan kuin toinen osaisi selittää mitä tapahtuu.

"Mikä toi ääni on?" Cooper kysyy nopeasti.

"En mä tiedä!" Harper astuu muutaman askeleen lähemmäs katon reunaa, jossa hän viittoo kädellään Cooperia seuraamaan. "Tuu katsomaan!"

Cooper astelee hänen perässään reunalle ja heidän katseensa kiinnittyy alhaalla avautuvaan näkyyn. Harmaa asfaltti levittäytyy heidän eteensä ja puiden välistä sekä teollisuushallin takaa, vyöryy esiin jotain muuta. Sieltä punainen neste työntyy asfaltin pinnalle ja tunkeutuu jokaiseen näkyvään rakoon. Se ei ainoastaan valu, vaan se puskee eteenpäin kuin laava. Neste leviää nopeasti kaikkialle ympärillään.

"Oh my god", Harper henkäisee hätäisesti. "Se nousee seinää ylös."

Neste jatkaa etenemistään ja molemmat heistä seisovat hetken aikaa lamaantuneina, ennen kuin Cooperin vaistot ottavat vallan. Hän tarttuu nopeasti Harperin kädestä ja vetää hänet kauemmas katon reunalta.

#darkmatters

Harper kaivaa kätensä kurpitsan sisään, tuntee kylmän ja limaisen siemenmassan sormissaan ja irvistää ällötyksestä, mikä saa Ethaninkin hörähtämään. "Tässä ei varmaan mitään ruumiinavausta tarvitse tehä. Oikeastaan niiden ei edes tarvitse näyttää hyviltä, nehän tulee vaan merkitsemään reittiä laukkakisoihin", mies sanoo nostaessaan yhden oranssinhehkuisen kurpitsan käsiinsä.

Harper vilkaisee tätä nopeasti kulmiensa alta. Ethan ei varmaan tiedä, että kurpitsojen hinta tällä tilalla on vakio - oli se sitten täydellisyyttä hipova tai täysin mätä, joten tuntuisi aivan rahan haaskaukselta käyttää rahat huonoihin yksilöihin. Hän heittää limaisen kasan siemeniä maahan ja suoristautuu pyyhkien käsiään farkkutakkinsa helmaan.

"Kattokaa mitä mä löysin!" Cooper on nostanut ilmaan kurpitsan, jolle on kasvuvaiheessa käynyt selvästi jotain todella traumaattista. Se on muodoltaan kuin kaksi valtavaa pakaraa ja pojan kulmakarvat kohoilevat leikkisästi, kun hän liu'uttaa kämmentään kurpitsan sileää pintaa pitkin. "Tää minikardashian tulee ehdottomasti mukaan."

"Sure...", Ethan yskähtää katse visusti maassa lepäävissä kurpitsoissa, ikään kuin Jude voisi loukkaantua jos hän antaisi katseensa levätä sekunninkaan ajan kurpitsapakaroissa.

"Miksei Statler voinu ite hakea näitä?"

"Se tietää varmaan itekkin, että tulis todennäköisesti vaan huijatuks ja ostais jonkun viidensadan kurpitsan erikoistarjouksen jos joku tulisi sitä tarjoamaan", Ethan sanoo, työntää sivuun polulle pyörähtäneen pikkukurpitsan, ja jatkaa heti perään: "...tai sitten se palaisi tältä reissulta jonkun haamupukuun puetun amerikanshettiksen kanssa ja mä en halua ottaa niskoilleni enää yhtään enempää kaviokkaita. Statlerista ei voi ikinä ole varma, mitä seuraavaksi pitää."

Ja se on varmasti totta. Viime viikolla Statler oli löytänyt Facebookin markkinapalstalta henkilön, joka antoi ilmaiseksi viisitoista pahvilaatikollista kuminauhoja ja kolme tuntia myöhemmin Twin Falls Farmin pihalla oli viisitoista pahvilaatikollista kuminauhoja. Mitä varten? No, sitä ei kukaan oikeastaan tiennyt. Ainakin kaksi niistä päätyi Ethanin hiuksiin, kun mies oli nukahtanut alakerran sohvalle ja Statler halusi harjoitella kalanruotolettien tekemistä (niistä ei kuitenkaan tullut kovinkaan kauniita, sillä koehenkilön hiukset olivat varsin lyhyet).

Statler eli täysin spontaanisti, impulssien ja päähänpistojen vietävänä. Ihan täydellinen oppikirjaesimerkki elämäntyylistä 'tee ensin ja mieti vasta sitten'.

Joten ehkä oli ihan hyvä, että Statleria ei päästetty kurpitsaostoksille. Tiedä vaikka seuraavana aamuna Statler olisi päättänyt alkaa pyörittämään hevostallin sijaan kurpitsabisnestä, josta hän tietäisi tasan yhtä paljon kuin kuminauhoista. Ei sillä, että hän hevostallin pyörittämisestäkään sen enempää tietäisi.

Sillä välin, kun Harper ja Cooper ovat käyneet hakemassa lämpimät kaakaot kaikille kolmelle, on Ethan löytänyt mielestään erikoisen kurpitsan ja haluaa näyttää sen nuorille. Syksyinen tuuli pörröttää lempeästi kaikkien hiuksia samalla kun he kävelevät rinnakkain kurpitsarivien välissä. Kaikkien niiden kysymysten keskellä, jotka tällä hetkellä pyörivät kaupungin aikuisten outojen puheiden ympärillä, tällaiset arkiset hetket ja valmistelut juhlapyhien ympärillä tuntuvat jotenkin lohduttavilta - mutta myös irrallisilta. Niissä piilee sellainen pieni kulissin tuntu. Wilmingtonissa on tällä hetkellä monia avoimia kysymyksiä, mutta yksi niistä painaa Harperin mieltä enemmän kuin muut. Cooperin nimi oli noussut esiin Bettyn katoamisen yhteydessä. Siinä ei ole mitään järkeä. Miten kukaan ikimaailmassa voisi yhdistää Cooperia Bettyyn? Mikä voisi olla sellainen asia, että joku satunnainen kaupunkilainen voisi kuvitella Cooperilla olla jotain tekemistä asian kanssa?

Harper kävelee hiljaa Ethanin ja Cooperin välissä, mietteissään, ja katse harhailee kurpitsarivien yli, pilvistä taivasta halkovan varisparven mukana. Hän ajattelee Cooperia – ja sitä, kuinka hyvin hän luulee tuntevansa poikaystävänsä.

Vaikka eihän Cooper mihinkään sellaiseen lähtisi mukaan. Ei tietenkään, sehän olisi mahdotonta. Kaikista maailman ihmisistä Cooper olisi viimeinen, joka olisi osallisena mihinkään rikolliseen toimintaan.

Miten kukaan saattoi väittää niin?

Ajatukset jäävät kiertämään tämän kysymyksen ympärillä, kunnes Ethan yhtäkkiä keskeyttää: "Maddy on tuolla."

Pellon toisella puolella tuttu punapää katselee kurpitsavalikoimaa hitaasti edeten. Maddy näyttää Harperin silmiin ehkä linkkaavan aavistuksen liikkuessaan, kuin askeleet tuottaisivat hienoista kipua, mutta jonka hän pystyy lähes täydellisti peittämään. Hänen kasvoillaan on kuitenkin leveä hymy kun hän puhuu vierellään kulkevalle vaalealle miehelle, joka laskee tuttavallisesti käsivartensa naisen olalle.

Ethan heilauttaa kättään Maddyn suuntaan, ja kääntyy sitten Harperin ja Cooperin puoleen. "Käyn moikkaamassa Maddya, näytän teille sen jälkeen sen kurpitsan minkä löysin. Mun pitää käydä sanomassa siitä, että Peach oli aamulla polkassu jalkansa aidan väliin, et pitää vähän silmällä sitä kinttua..." Ethanin ääni hälvenee sitä mukaan kun hän alkaa harppoa kädet taskuissa kurpitsarivien yli.

"No, otetaanko tää?" Cooper tökkää kevyesti isoa kurpitsaa saappaallaan ja katsoo Harperia odottavasti, joka seisoo kädet puuskassa hänen vierellään.

"Mitähän ne kaupungin aikuiset oikeasti suunnittelee?" Harper nostaa katseensa ja ohittaa täysin kysymyksen kurpitsasta. "Muistatko miten ne sano, että sen jonkun asian pitää tapahtua huomenna? Mitä se mahto olla?"

Cooper huokaisee syvään ja kohauttaa olkiaan. "En tosiaan tiiä."

"Oliko sun isä kotona sillon seuraavana päivänä?"
"Oli, mut en mäkään koko päivää kotona ollu sitä vahtimassa."
"Sanoko se, että oliko se menossa sillon johonkin?"
"Ei muistaakseen. En muista, että mikään olis kiinnittäny erityisesti mun huomiota sen puheissa. En kyllä paljoa kuunnellukkaan. Ärsyttää niin paljon."

Harper tarttuu kurpitsan varteen ja kääntelee sitä käsissään, mutta ei oikeastaan edes katsele sitä.

"Onkohan munkin vanhemmat tossa kaikessa mukana?" Ajatus saa jonkin muljahtamaan vatsanpohjalla. Ei hän oikeastaan koskaan ollut pitänyt vanhempiaan mitenkään salaperäisinä, mutta viime aikoina hekin olivat kyllä vältelleet katsekontaktia, kun kaupungin oudoista asioista tuli puhetta. Isä oli jopa vähän kiihtynyt, kun Harper ja Cooper olivat ottaneet asian ensimmäistä kertaa puheeksi taannoin kun he olivat syömässä hodariravintolassa kaupungin laitamilla. Isä oli yleensä niin hillitty, että kun hän oli melkein murahtanut heille ja käskenyt keskittymään kouluun, oli Harper jopa vähän säikähtänyt sellaista reaktiota.

"Tässä vaiheessa en sulkis sitäkään vaihtoehtoa pois", Cooper vastaa epävarmalla äänenpainolla. "Tuntuu siltä, että kaikki aikuiset piilottelee jotain. Ehkä ne yrittää suojella meitä sillä tavalla, mut jos niin tosiaan on, niin aika huonosti se on onnistunut ottaen huomioon mitä kaikkea on nähty täällä."

"Luotetaanko me kenenkään niin, että voitais kertoa mitä me tiedetään ja saada ehkä vastavuoroisesti myös jotain tietoa?"

Cooper ravistaa ympäripyöreästi päätään, eikä vastaan oikein juuta eikä jaata kysymykseen.

Kurpitsarivistön päässä Harper hyppää auton lavalle ja auttaa Cooperia nostamaan kurpitsoja sen kyytiin. "Pitänee ehkä pitää vähän silmällä mitä meijän porukat oikein puuhaa tällä hetkellä", Cooper vihjaa viitaten aiempaan keskusteluun, ja Harper on samaa mieltä. Hän tarttuu seuraavaan ojennettuun kurpitsaan, pyörittää sen lavan perälle ja yrittää toimia kuin ilmassa ei olisi sellasta tunnetta, että jotain suurta ja mullistaa oli tapahtumassa.

Kun he asettelevat kurpitsoja lavalle, he näkevät Ethanin lähestyvän pellon toista laitaa, Maddy ja vaalea pitkä mies mukanaan.

"Max, Cooper, Cooper, Max", Ethan esittelee Maddyn seuralaisen ensin Cooperille, jonka jälkeen on Harperin vuoro kätellä miestä. Ethan nykäisee terävästi lippiksensä reunaa ja nousee yhdellä jalanheilautuksella lavan päälle. "Täällähän näyttää aikalailla valmiilta."

"Joo, eikä ykskään oo mätä", Harper vastaa pyyhkien käsiään farkkutakin hihoihin ja vieno hymy nousee hänen kasvoille. Lavan korkeuksista hänen katseensa siirtyy Maddyyn, joka on vieretysten Maxiksi esitellyn miehen kanssa, ja Harper pistää edelleen merkille saman pienen jännityksen tämän liikkeissä kuin aiemminkin.

"Onks sulla jalka kipeä?" Harper päättää kysyä.
"Häh? Miten niin?"
"Ai, mä olin jotenkin ihan kattovinaan, että sä linkutat ehkä vähän." Harper nojaa lavan reunaan ja tulee ajatelleeksi, että oliko kysymyksessä sittenkin jotain sopimatonta.

"Jaa, ei, ei mitään vakavaa... Mä vaan... kompastuin kun valtava varis yritti hyökätä mun ja Peachin kimppuun. Joo, se oli vähän outo homma, mut onneks ei käyny sen pahemmin." Maddy selittää rauhallisella äänellä ja vaihtelee painoa jalalta toiselle.

Harper vaihtaa kysyvän katseen Cooperin kanssa. Cooper pyörittää päätään. Mitä ikinä tässä kaupungissa tapahtuukin, se tuntuu koskettavan jokaista eri tavalla. Variksen hyökkäys ihmistä, tai hevostakaan, kohtaan ei kuulosta normaalilta.

"Koristeletteko Twin Falls Farmia?" Maddy jatkaa kysyen ja osoittaa kurpitsoilla täytettyä avolavaa. "Tarviitteko apua jossain?"

"Eihän sitä koskaan kieltäydytä ilmaisesta avust-" Cooper aloittaa, mutta Harper tökkää häntä kyynerpäällä käsivarteen.
"Me pärjätään kyllä. Kiitos silti, Maddy!"

"Nää on oikeastaan menossa halloweentapahtuman laukkakisaan. Pidetään ne tuolla pellolla ja lähimetsässä, kiinnitin ilmoittautumislapun ison tallin ilmoitustaululle. Käy ihmeessä osallistumassa, jos saat lainahevosen jostain", Ethan kertoo. Kun Harper ja Cooper ovat laskeutuneet lavalta, pamauttaa Ethan lavan kiinni ja viittoo nuoria hyppäämään auton kyytiin.

"Kiitti, täytyy kattoa jos ei enään... jalka kenkuttele siihen mennessä."

He vilkuttavat hyvästiksi Maddylle ja Maxille, jonka jälkeen Ethan pyöräyttää avaimia auton virtalukossa. Avolava kääntyy takaisin tielle ja hiekka rahisee renkaiden alla, kun Ethan antaa takapyörien liukua tarpeettoman pitkälle kumpaankin suuntaan. Puolelta toiselle auton mukana heiluva Harper vislaa innoissaan ja kehottaa painamaan lisää kaasua, eikä Ethania tarvitse kahdesti käskeä. Voi olla, että yksi kurpitsoista saattaa lennähtää kyydistä, mutta nyt kukaan ei jaksa murehtia yhden karkulaisen perään.

Kun auton lopulta suoristuu takaisin kahdelle uralle, Harper alkaa kaivella reppuaan etsiäkseen sieltä välipalapatukan. Repusta löytyy vaikka mitä, kuten aina - vanha koe (A+, tietysti säilytettävä, duh), sipsipussin rypistyneitä kääreitä ja hiusharja, jonka olemassaolon hän oli jo unohtanut. Kesken etsinnän hänen kätensä osuu kuitenkin johonkin, mikä saa hänet pysähtymään.

Prepaid-puhelin. Ai niin. Voi hiivatti.

Tänään on ollut Harperin vuoro kantaa sitä. Hän ja Hayley ovat vaihdelleet vuorotellen vuoroja siitä, kumpi vartioi puhelinta mahdollisten soittojen varalta sen jälkeen kun he kävivät kiinnittämässä heinäsirkan kuvalla painettuja lehtisiä ympäri kaupunkia - ja Hayley on painottanut, että on ehdottoman tärkeää että puhelinta kannetaan aina ja kaikkialla mukana, ja että siinä on aina akkua ja äänet päällä.

Kaksoisnapautus saa näytön virkoamaan.

Missed call (2)
unknown number

"Shit."

Totta kai, juuri nyt, kun hän on unohtanut koko puhelimen repun pohjalle, siihen on tullut soittoja – eikä vain yhtä, vaan kaksi. Mahdolliset vastaukset olivat olleet aivan heidän ulottuvillaan, mutta hän oli antanut niiden lipua ohi. Harperin hartiat lysähtävät ja hän painaa päänsä taaksepäin istuinta vasten. Pettymys kirvelee vatsassa.

"Onko toi se sun ja Hayleyn luuri?" Cooper kysyy kiinnostuneena ja nojautuu lähemmäs näyttöä. "Onko siihen tullu jotain?"

Harper nyökkää. "Joo ja joo. Kaks puhelua tullu sillä aikaa, kun me valittiin kurpitsoja."

"Kuka soitti?" Ethan utelee kuljettajan paikalta. Hänkin on höristänyt korviaan keskustelulle.

"Ei aavistustakaan."

"Soita takasin!" Cooper ehdottaa heti.

"Ja miten mä muka soitan tuntemattomaan numeroon takaisin?" Harper vastaa kuivasti.

"Aa, no joo, totta."

Harper huokaisee syvään ja tuijottaa puhelinta hetken, sormi painettuna tiiviisti näyttöä vasten, mutta ei tee mitään. "Täytyy kai vaan odottaa, että soittaja yrittää uudelleen." Tyytymättömyys kuplii hänen sisällään kun hän soimaa itseään vahtivuoronsa unohtamisesta.

#darkmatters

Aluksi se tapahtui joka kolmas päivä.
Sitten joka toinen päivä.

Lopulta se oli jokailtaista.

On Harper's Trail... - Sivu 3 1f342

Ensimmäisen kerran Harper oli huomannut sen sattumalta tullessaan kotiin tallireissulta. Toisella kerralla siitä oli raportoinut Hayley. Myöhemmin myös Cooper oli pistänyt saman asian merkille. Se oli säännönmukaista ja vaiettua. Sen ei ollut tarkoitus herättää huomiota, mutta epäilyksen siemen oli jo kylvetty näihin mieliin ja versosi kovaa vauhtia, jolloin kaikki poikkeava pisti silmiin tässä ympäristössä.

Oli kyse siitä miten joka ilta Wilmington muuttui kummalliseksi tapahtumapaikaksi, jossa aina samaan aikaan illalla kotien ovet avautuivat toinen toisensa perään ja vanhemmat astuivat niistä ulos. Osa meni autoihin, osa lähti liikkeelle jakaisin, mutta kaikki lähtivät aina samaan suuntaan ja hävisivät tiehensä.

Siinä ei ollut kyse mistään neulontakerhosta tai vanhempainyhdistyksen tapaamisista, se oli saanut vahvistuksensa aiemmin kaupungintalolla. Vanhemmat salasivat jotain. Ehkä he valmistelivat jotain - mutta mitä?

Viimein tänään he ovat päättäneet ottaa asiasta selvää.

He ovat Cooperin kanssa parkkeeranneet itsensä Mores Creek Drivelle turvallisen matkan päähän, katuvalojen väliin jäävään varjoon, jotta eivät herättäisi huomiota. Pimeyden saavuttua talo toisensa jälkeen alkaa pikkuhiljaa hiljentyä iltatoimiin ja jossain kuuluu vielä television vaimeaa ääntä, joka kantautuu avonaisista ikkunoista. Lähimpänä olevasta talosta kuuluu tiskien vaimeaa kolinaa, kun päivän astioita pestään, ja toisissa lapsia nukutetaan lempeillä lauluilla.

Se tapahtuu tismalleen samalla kellonlyömällä joka kerta. Kaksikymmentä vaille kymmenen. Silloin ensimmäinen ovi avautuu, tällä kertaa se on Sherphardien perheen isä, joka ensimmäisenä astuu ulos. Hän kävelee suoraan autolleen, hän ei kiirehdi, eikä epäröi. Napsauttaa autonsa ovet jo kaukaa auki ja nousee kyytiin. Naapuritalon ulko-ovi avautuu heti perään. Sitten seuraava. Ja sitä seuraava. Kukaan ei vaihda keskenään katseita, eivätkä puhu. He vain menevät.

Harper katsoo Cooperiin, nostaa sormensa huulilleen, eikä kumpikaan sano sanaakaan.

Kolmen minuutin aikaikkunan sisällä lähes jokaisesta talosta on lähtenyt joku liikkeelle. Viimeisempänä avautuu MacDonaldien perheen ovi. Isä ja äiti. Se ei oikeastaan edes yllätä Harperia. Olihan tässä jossain mukana myös Cooperin vanhemmat. Naapurit, kaverien vanhemmat - kaikki.

"Älä aja vielä. Pidetään vähän välimatkaa", Harper kuiskaa lopulta, kun Cooper liikahtaa sen oloisesti, että on iskemässä vaihdetta silmään. Hiljaisella kadulla hahmot tulevat yksitellen sumun nielemiksi, katoavat illan mystisyyteen, mutta heille riittää etteivät kadota viimeistä kulkijaa.

Sitten, seuraavassa viidessä sekunnissa, tapahtuu yhtä aikaa monta asiaa; prepaidpuhelin pirahtaa kovaäänisesti soimaan ja molemmat hätkähtävät sitä, Harper on kiljahtaa säikähtäessään, jolloin Cooper peittää tämän suun vaistomaisesti kädellään ja Harper yrittää saada otetta ilmassa lentelevästä puhelimesta, mutta saa sen loppujen lopuksi kiinni ja kirosanojen saattelemana onnistuu lopulta hiljentämään soittoäänen.

"Kuuliko kukaan?!" Harper kysyy ja puhelimen sinivalo paljastaa hänen säikähtäneet kasvonsa.
"Ei näytä siltä, onneks. Oisit voinu kyllä miettiä ton asian ennen kuin me alettiin tähän..."
"No sori!"
"VASTAA JO!!"

Harper vetää syvään henkeä, ennen kuin vastaa. Soittajan puhelinnumero ei ole tuttu. Ei sillä, että Harper kenenkään puhelinnumeroita ulkoa muistaisikaan. Suuntanumeron perusteella se ainakin on tästä kaupungista. "Hello? Who is this?"

"Minä olen... Nimeni on Eloise. Eloise Hawkes", puhelimen toisessa päässä oleva vanhan naisen ääni sanoo pienen hiljaisen hetken jälkeen. "Kenen kanssa puhun?"

Eloise Hawkes. Hawkes!

"Harper MacDonaldin, ma'am. Me ollaan tavattu, kerran vuorenrinteellä ja viimeeksi bussipysäkillä."

"Aivan, aivan. Minä näin ne heinäsirkkalehtiset ja siinä luki jotain minun äidistäni myös. En kyllä ihan aluksi ymmärtänyt, mitä niillä tarkoitettiin, mutta äitini nimen mainitseminen jäi kiinnostamaan minua tietenkin. Miksi siinä oli heinäsirkan kuva? Oletko jonkin luontoaktivistikampanjan puolestapuhuja? Minä en osta enkä myöskään myy mitään."

"Ehh", Harperin suusta pääsee huojentunut hengähdys. Cooper on painautunut etupenkillä lähemmäs ja näppäilee kämmentään samalla kun huulet muodostavat sanomattomat sanat put in on speaker.

"Mistäs sä siis tiiät mun äitini nimen?" Eloisen ääni kuuluu nyt terävämmin ja se täyttää koko auton.

Harperin katse ravaa puhelimen ja Cooperin välillä, ja Cooper nyökkää varovasti. "Betty oli meidän tallinpitäjä vähän aikaa viime syksystä. Se ei kestäny kauaa, mut me tunnettiin Betty kyllä."

Hengitys rahisee puhelimen toisessa päässä. "Onko hän vielä mukana siinä tallitoiminnassa?"

"Ei. Betty lähti tallilta samaan aikaan kun jätti tehtävänsä tallinpitäjänä. Se oli joskus joulun jälkeen, en muista tarkalleen."

"Tuon kuuleminen tekee mut hyvin onnelliseksi. Äiti rakasti hevosia. Oli aina rakastanut, hän joskus nuoruudessaan kilpailikin ja pärjäsi ainakin omien puheidensa mukaan aika hyvinkin. Viimeisimpinä vuosinaan hänellä oli sellainen iso hevonen... Mikä sen nimi olikaan? Blacky? Muistan sen liittyneen johonkin väriin jollain tavalla... Tumma se ainakin oli...-"

Kesken Eloisen jaarittelun Cooper muistuttaa Harperia kuiskaten, että heilläkin oli kysymyksiä mitkä vaativat vastauksia. Harper puristaa puhelinta jäsennellessään kysymyksiä mielessään ja hän avaa suunsa vasta, kun Eloisen muistelmat ovat valmiit. "Tiiätkö sä mitää siitä miks Wilmingtoniin on piilotettu kaiuttimia, joista tulee heinäsirkkojen ääntä?"

"Oi voi, voi... Ei olisi pitänyt näyttää sitä sinulle. Mutta kun ne toimivat molempiin suuntiin. Se on... Kuule, miten mä tän muotoilisin. Sanotaanko vaikka näin, että niillä peitellään sitä katastrofia, joka tapahtui vuonna 1984. Heinäsirkat katosivat silloin kokonaan, eivätkä ne koskaan tulleet takaisin. Ääni on vain harhautusta."

Mikä katastrofi? Harperin kulmat kurtistuvat samaan tahtiin Cooperin kanssa. Hän ei ole koskaan kuullutkaan mistään Wilmingtonin katastrofista. Kysymykset syöksyvät hänen mieleensä nopeammin kuin hän ehtii järjestellä niitä ja ennen kuin hän ehtii kysyä mitään, Eloise käyttää tilaisuutensa.

"Mutta mitä äidilleni tapahtui sen jälkeen, kun hän lopetti siellä teidän tallilla? Ootko nähnyt häntä viime aikoina?" Eloisen äänessä on toiveikasta odotusta.

Hetken ajaksi Harper painaa puhelimen mikrofonin mykäksi kun he käyvät Cooperin kanssa nopean keskustelun siitä, mitä heidän kannatti sanoa ja mistä kannatti vaieta. Loppujen lopuksi he tulivat kuitenkin siihen tulokseen, etteivät hekään varmuudella tienneet asiasta oikein mitään. Oli huhuja ja sitten oli totuus, mutta totuutta ei tiennyt varmaksi kuin kaksi ihmistä. Betty ja tämän tappaja. "Hän katosi. Keräsi tavaransa ja hävisi. Ja myöhemmin hänet... hänet löydettiin kuolleena. Oon tosi pahoillani et joudut kuulemaan sen näin..."

Eloisen hengitys pysähtyy hetkeksi. Sitten tulee kiivas kuiskaus. "Hyvä taivas... Kuka tappoi minun äitini?"

"Ilmeisesti kukaan ei oikein tiedä. Poliisi on ollut aika vaitonainen asiasta. Siitä oli ehkä joku pieni maininta Wilmington Postissakin silloin taannoin, mutta sen jälkeen ei ole kuulunut mitään. Etkö nähnyt sitä uutista?" Harper muistelee, muttei muista lukiko uutisessa edes Bettyn nimeä, vai mistä he olivat yhdistäneet sen häneen.

"Lehdet maksavat liikaa, en minä sellaisia lue ja kioskilla minut hätistellään nykyään aina pois, kun yritän vilkuilla lehtien sisäsivuja. Ihan käsittämätöntä, että kaikesta pitää nykyään maksaa."

Cooper työntää puhelimensa Harperin silmien eteen ja sen muistioon on kirjoitettu KYSY VUODEN 1984 KATASTROFISTA

"Ööh, joo, niinpä... Sanoit jotain jostain katastrofista. Pystytkö kertomaan mitä siis oikein tapahtui vuonna 1984?"

Puhelimen läpi kuuluu miten Eloise huokaisee syvään. "Siihen liittyi kaikenlaista... mutta kaupungin alla tapahtui jotain pahaa. Jotain meni pahasti pieleen. Et sitten kuullut sitä minulta."

Kadun päässä välähtävät ajovalot. Auto rullaa hitaasti tietä pitkin, pysähtyy heidän lähelleen ja lopulta etuovi avautuu laiskasti. Sheriffi Burke seisoo tiukasti auton vieressä, kämmenet rennosti vyöllä leväten ja hän sylkäisee jotain suustaan ojan suuntaan. Burke ei saa tietää mitä he tekevät, mutta Harper ei myöskään halua lopettaa puhelua nyt kun hän on viimein saanut yhteyden Eloiseen. Hän näpäyttää puhelimen kaiuttimen pois päältä ja nostaa puhelimen korvalleen, yrittäen näyttää mahdollisimman tyyneltä ja välinpitämättömältä. Cooper nojaa hiljaa takaisin penkkiinsä ja katselee, kuinka Burke alkaa ottaa askelia kohti heidän autoaan.

"Entä sitten kuka asensi ne kaiuttimet, Eloise?"

Eloise hiljenee taas hetkeksi. Aivan kuin hän punnitsisi ja valitsisi sanojaan tarkkaan - Harper haluaisi hoputtaa tätä, sillä Burke on enää vain muutaman askeleen päässä. "Mun ei pitäisi puhua siitä", hän sanoo lopulta varovasti ja aivan liian verkkaisesti tilanteeseen nähden. "Ihan tosi, tyttönen. Se oli yhteinen sopimus, että asiasta ei ikinä puhuta kenellekään."

Ennen kuin Harper ehtii vastata, Burke koputtaa auton kuskinpuolen ikkunaan.

"En usko, että voin auttaa sinua tämän enempää."

Sitten Burke kumartuu ikkunan tasolle ja naputtaa uudestaan lasia. Tilanne saa Cooperin kiroamaan, ennen kuin laskee ikkunaa varovasti alas.

"Mitä te täällä teette?" sheriffi kysyy pää kallellaan. "Pahat mielessä?"

Eloisen hengitys kuuluu yhä hiljaa linjan toiselta puolelta ja Harperin täytyy olla nyt varovainen. Hän pienentää puhelun äänenvoimakkuutta huomaamattomasti, kääntää kasvonsa sheriffiä kohti ja yrittää hymyillä huolettoman näköisesti.

"Kunhan kulutetaan aikaa, sheriffi", Cooper sanoo rennosti ja pyöräyttää lippiksen päässään nurinpäin. "Harperin kotona on siivouspäivä. Ymmärrät varmaan, että silloin ei oo varsinaisesti kiire kotiin."

"Siivouspäivä, huh?" Burke kääntää katseensa Cooperista Harperiin, joka nyökkää vahvistukseksi. "Näin myöhään illalla?"

"Harper, ootko siellä vielä? Huhuu? Himskutti, taasko tämä puhelin takkuilee... Taas tekee samat temput kuin Ritan puhelun aikana... Mitäs tässä pitikään painaa..."

Jos heillä vain olisi donitsi, jonka heittää toiseen suuntaan, he tietäisivät pääsevänsä Burkesta sillä sekunnilla eroon, mutta sellaista ei tähän hätään löydy. "Jep, vieraita tulossa huomenna. Äiti käski käydä hakemassa leivontatarvikkeita, mutta pitää vielä varmistaa siltä ostoslista" Harper valehtelee ja peittää pikkurillillään mikrofonin, jotta keskustelu ei kantaudu Eloisen korviin.

Hän nielaisee ja hymyilee väkinäisesti sheriffille, jonka katse vaeltaa nyt ympäri lava-autoa.

"Mitä ton pressun alla on, Miller?" Burke tiedustelee.
"Vain aitatolppia ja sähkölankaa, sir", Cooper vastaa ja hänen jalkansa alkaa hytkyä jalkatilassa, kantapää lattiaa vaimeasti paukuttaen.

Burken katse palaa lavalta takaisin sisätiloihin.

"Siis... Leivinjauhetta, mantelijauhoja, vaniljasokeria - paljonko piti tuoda kirsikoita?" Harper sepittää puutaheinää puhelimeen samalla kun pitää katseensa Burkessa. Se, meneekö se sheriffille läpi on täysin arpapeliä.

"Onko sun äiti kotona?" Burke kohottaa kulmiaan ja nojautuu käsivarsiensa varaan melkein auton ikkunan sisäpuolelle. "Kuulkaa, minäpä luulen, että te ootte tekemässä jotain ihan muuta."

"Vannon sheriffi, että meillä ei oo mitään pahoja ajatuksia."
"Teillä nuorilla ei mitään muuta olekaan, kuin pahoja ajatuksia."
"Me aiotaan vain käydä kaupassa ja mennä sitten kotiin. That's it."
"Mä oon nähnyt teidät vähän liian usein sellaisissa paikoissa, joihin teillä ei pitäis olla mitään asiaa."

"Kokellaan nyt vielä kerran... Haloo? Kuuluuko mun ääni yhtään? Mä en kuule kyllä mitään."

Harper keskeyttää heidän keskustelun jatkamalla puhelinkeskustelua. "Hei, mun piti vielä kysyä, että onko sulla aavistusta mistä voisi saada punaista ainetta -" hän kysyy ja painaa sen jälkeen soiton mykistykselle. "- kakun värjäämiseen?" Mykistys pois. "Ootko nähny missään sellaista?"

"Punaista ainetta? En ole koskaan kuullut tai nähnyt sellaista. Mitä tarkoitat?"

Ei ole varmaa saiko Eloise kiinni siitä mitä Harper yritti viestittää, mutta mikäli saikin, hän ei tiedä railoista tihkuvasta punaisesta aineesta mitään. Ehkä sellaista ei ole aiemmin tapahtunut Wilmingtonissa.

Cooper on työntynyt vaistomaisesti penkillään Harperin suuntaan sitä mukaan kun Burke on kaivautunut ikkunan sisäpuolelle. "Tuskin vain, sheriffi."

Burke hiljentää pojan terävällä katseella. "Vaikka te kakarat aiheutattekin mulle päänvaivaa, niin mä annan teille yhden ilmaisen vinkin. Menkää koteihinne. Tää ei oo oikea aika hengailla ulkona. Nyt, te meette kotiin, juotte kupin kuumaa maitoa ja sitten äiti peittelee teidät nukkumaan. Aamulla menette kiltisti kouluun ja keskitytte sellaisiin asioihin jotka nuorille kuuluvat, kuten opiskeluun tai jalkapalloon. Tai... hevosiin, kun teistä on kyse."

Samalla Eloisen ääni palaa linjan toiselle puolelle. "Tai ootas kun tarkemmin muistelen... Punainen aine... Missä sä oot sellaista nähnyt?"

Harper yskähtää tahallaan jatkaakseen esitystään. "Joo, sellaista mitä pursottuu sellasista terävistä väleistä." Hän painaa jälleen mykistyksen päälle. "Pursotinhan se nimi oli!" Mykistys pois. "Sen missä on terävät laidat ja aine tulee sieltä välistä."

Burke kallistaa päätään ja katsoo Harperia hetken aikaa katse koventuen. "Kuule," hän sanoo hitaasti ja lausuu joka sanan liioitellun tarkasti, "jos saan selville, että te sekoilette täällä jotain mitä ei pitäisi, niin muistakaa mun varoittaneen teitä. You shouldn't delve too deeply into things that aren't your business."

"Ymmärretty, sheriffi", Cooper kuittaa.

Sheriffi Burke katsahtaa heitä vielä kerran arvioivasti, kunnes hän perääntyy pari askelta taaksepäin kun radiopuhelin hänen rintataskussaan alkaa kohista.

Dispatcher: "Unit 1, this is Dispatch. We've got reports of gunshots fired near Sagebrush Street and Fairview Avenue. Possible drug deal gone wrong. Witnesses are reporting a suspect fleeing the scene."

Burke: "10-4, Dispatch. What's the description of the suspect?"

Dispatcher: "Suspect is a male, dressed in dark clothing, wearing a black beanie. Last seen running eastbound on Fairview Ave."

Burke: "Copy that, Dispatch. En route."

"Toivottavasti en näe teitä enää tänä iltana", sheriffi ilmoittaa ja taputtaa Cooperin auton peltiä kaksi kertaa poistuessaan.

Harper nyökkää nopeasti ja kun sheriffin selkänsä katoaa mustavalkoisen virka-auton uumeniin, Harper huokaisee syvään ja painaa puhelimen tiiviimmin korvalleen. "Eloise?" Harper sanoo kiivaasti. "Ootko vielä siellä?"

Mutta toisessa päässä linja on jo katkennut. He katsovat kuinka Burke tekee u-käännöksen, käynnistää hiljaista katua halkovat sireenit ja häviää renkaat ulvoen kohti kaupungin keskustaa.

"Reitti selvä. Kadotettiin vanhemmat, mutta mistä lähetään ekana ettimään?" Harper kysyy kiinnittäessään turvavyönsä.

Cooper kuitenkin vielä viivyttelee auton käynnistämisen kanssa. "Muistatko mitä siinä puhelussa silloin puhelinkopissa sanottiin?"

Totta kai Harper muistaa sen. Ne kylmäävät sanat ovat kummitelleet häntä siitä lähtien. Siinä kehotettiin kertomaan, että heidän ystävien pitäisi lopettaa tunneleissa...- ja silloin Harper älyää mitä Cooper ajaa takaa.

Heidän katseensa tavoittavat toisensa hitaasti. "No one else uses the word 'delve.'"

#darkmatters

Ke 6 Marras 2024 - 22:13

Perheeni on kaupungin ulkopuolella, minun on päästävä hakemaan heidät!

Miksi kukaan ei kerro meille mitä tapahtuu

Miksi emme pääse lähtemään täältä

PÄÄSTÄKÄÄ MEIDÄT POIS!

Lapseni astmalääkkeet ovat lopussa

Hän ei saa happea

MIKSI KUKAAN EI KUUNTELE MEITÄ

Voisko joku tehdä jotain, ennen kuin on liian myöhäistä?

Mitä jos kauppojen hyllyillä ei ole enää kohta mitään

Please God, grant us strength and hope in this dark times

Jos vaan kaapataan yksi armeijan auto?

Eikö vittu kenelläkään ole aavistustakaan siitä mitä täällä tapahtuu

Voisko oikeasti olla

Älä ees puhu tommosia

Luuletteko että kaiken takana on

Ei voi olla

Ne

***

Kaupungintalon ikkunoiden valaisemien kiviseinien taakse pysäköity auto on ollut paikallaan varjoissa jo tunnin ajan. Siinä ajassa ei ole paljoakaan tapahtunut, ainakaan auton ulkopuolella.

Harper nojaa tylsistyneenä päätään turvavyötä vasten, huokaisee syvään ja katsahtaa takapenkillä istuvaa Brandyä, joka rouskuttaa sipsejä siihen tapaan, että se ei taida itsekään olla enää varma mikä sipsipussi jäisi viimeiseksi.

"Mitä?" Brandy lopettaa kovaäänisen rouskuttelun ja hänen silmänsä kiertävät kaikissa kanssamatkustajissa. "Mulla on vielä toinenkin pussi. Chillatkaa. Saatan ehkä antaa teille osan, jos lopetetatte ton tuijottamisen."

"Maiskuttele vähän vähemmän sitten."

Kuskin paikalla Cooper rummuttaa auton rattiin epämääräistä rytmiä, jota Brandy säestää takapenkillä bassonvirkaa toimittavalla jalanpohjalla. "Tää on ku surkeen vakoojasarjan täytejakso missä ei tapahu yhtään mitään."

Dylan ojentautuu takapenkiltä etupenkkien väliin ja läimäyttää Cooperia kevyesti olkapäähän. "Älä nyt. Tää on parasta äksöniä, mitä meidän kaupungissa on tapahtunut sitten, öö, ikinä! Meidän porukat on muuttunut jokskin yllä vaelteleviks kätyreiks ja kaikki kulkutiet kaupungista on suljettu. Kuulostaa zombieinvaasiolta!"

"Nooooo en välttämättä sanois niinkään", Harper vastaa. "Niin tai näin, niin tää odottelu alkaa käydä vähän tylsäks."

Brandy kaivaa esiin korttipakan ja virnistää muille sipsinmurusia poskillaan. "Pelataanko vaikka ootellessa? Blackjackiä tai pokeria?"

"Räsypokkaa", Dylan ehdottaa.
"Pokeri kuulostaa hyvältä", Cooper puhuu Dylanin päälle, ja ryhtyy avaamaan Harperin edessä olevaa hansikaslokeroa, josta löytyy muutama mustekynä ja rypistynyt rautakauppakuitti pisteidenlaskua varten.

You know what

(What?)

They don’t even know we can share our cards and strategize like this

(You're right)

Should we suggest money as the stakes?

(We sure as hell should)

He pelaavat kortteja hiljaksiin, Harper ja Cooper tyytyväisesti virnistellen, ja vuoronperään jokainen vilkuilee jatkuvasti kaupungintalon portaita. Pelin tiimellyksessä Harper nappaa lopulta voiton, miten sattuikaan, ja kaikki paitsi Brandy tirskahtavat tytön ylimieliselle tuuletukselle. Brandya ei häviö naurata, hän ei ymmärrä miten Harper on saattanut voittaa.

"Se olis viis dollaria per nassu, mussut", Harper pyytää käsi ojossa ja kun kämmen on täynnä tuohta, hän työntää ne iloisesti farkkujen taskuun.

"Mitä te luulette ihan oikeesti, et tuolla on meneillään?" Brandy kysyy totisena. "Säki sanoit, Harper, et sun vanhemmat tuntuu käyvän kaupungintalolla useammin kuin kotonaan."

"Ihan sama mitä skenaariota pyörittelee mielessä niin ne on kaikki huonoja. Mut ne tietää jotain, mitä me ei, eikä ne oo halukkaita kertomaan siitä. Mut miks tavata joka ilta? Saispa jotenkin tietää mitä ne suunnittelee... -"

Kesken lauseen Brandy kumartuu eteenpäin ja kohottaa käden kohti tuulilasia. "Omg, vihdoin - ne tulee sieltä!"

Kaupungintalon pääovi työntyy auki. Lämmin eteisvalo laskeutuu portaita pitkin, pihamaalle ja katukivetykselle saakka. Sen varjoissa poistuu ensin noin viidentoista-kahdenkymmenen hengen ryhmä tuttuja kasvoja - vai voiko niitä sanoa enää tutuiksi kun tuntuu, ettei heitä enää tunnekaan. Auton sisällä painaudutaan alemmas, piiloon, ollaan hengittämättä kuin hengityksen ääni voisi paljastaa heidät.

Lopulta, viimeisenä, ovesta astuu ulos pormestari Hallmark. Tänään hän ei näytä siltä tavalliselta, kiireiseltä mieheltä, jonka kaikki Wilmingtonissa tuntevat. Hänen kasvoillaan on vakava, melkein synkkä ilme, kun hän lukitsee kaupungintalon oven perässään ja korjaa puvun takkinsa asentoa.

"Vanha kunnon Hallmark", Cooper kuiskaa itsekseen. "Äijähän näyttääkin niin syylliseltä, et sen on pakko olla joku pääjehu tässä."

"Shh!"

Kaikki tuntuvat edelleen pidättävän hengitystään, kun he katsovat miten Hallmark katselee portaiden päässä ympärilleen liian pitkältä tuntuvan hetken ajan, ennen kuin alkaa kiirein askelin kävellä kadun poikki kohti uutuuttaan kiiltelevää Teslaansa.

"Eiköhän mennä", Harper ehdottaa ja kaikki nyökkäävät.

Talon takana on huolto-ovi. Sitä käyttävät lähinnä laitoshuoltajat ja tavarantoimittajat, sekä sellaiset, jotka yrittävät murtautua sisään kenenkään huomaamatta. Cooper jää rakennuksen kulmalle vahtiin, kun Dylan ottaa taskustaan esiin kummallisen muotoiseksi väännellyn kuparilangan ja työntää sen lukkopesään.

"Sultahan homma hoituu ku vanhalta tekijältä..." Harper on aloittamassa katsellessaan määrätietoisesti lukon kanssa työskentelevää poikaa. "...or nevermind. Just... Just keep on working on whatever you're doing."

"Hurry up, dude!!"

"Tää ei oo ihan samanlaista ku elokuvissa. Vaatii vähän... kärsivällisyyttä..."

Lukko napsahtaa auki melkein liian helpon oloisesti. Tai sitten Dylan on mestari näissä jutuissa. Varmistus sille, että kukaan ei ole nähnyt heidän puuhiaan tulee Cooperilta, joka näyttää peukkua ja painelee sitten muiden perässä kaupungintalon sisään.

Dylan virnistää voitonriemuisesti. "Ja näin ollaan sisällä!"

Käytävä heidän edessään on pimeä ja kalsea. Ainut valonlähde tulee neonvärillä hohtavasta hätäpoistumistiekyltistä, eikä se kanna pitkälle. He sujahtavat yksitellen käytävälle, painautuvat seinää vasten ja huolehtivat, ettei kukaan jää matkasta. Vanhat kaakelit narisevat hiekkaisten kenkien alla, kun he alkavat etenemään käytävää pitkin, joka kulkee läpi keittiön ja taukotilojen. Rakennus on hiljainen heikkoa sähkökaapin huminaa lukuunottamatta.

"Kattokaa vaan mitä kaikissa ovissa lukee."

"Kulkekaa kyyryssä, niin meitä ei nähä ikkunoiden kautta!"

He liikkuvat nopeasti, mutta heikon valon vuoksi Brandy kompastuu penkkiin ja menettää tasapainonsa. Hän horjahtaa äänekkäästi, jolloin kaikki jähmettyvät paikalleen. Tulisiko joku, kenties vartija, oliko täällä sellaista, kuuluiko ääni ulos saakka.

"Odottakaa tässä", Cooper kuiskaa muille ja katoaa käytävän varjoihin, tehden pienen kierroksen kohti käytävän toista päätä. "Reitti selvä. Ei näy eikä kuulu ketään, mut ei hukata aikaa."

"Alakerroksessa ei oo mitään!" Harper huikkaa pian, kun kaikki ovet on tutkittu.

Toiseen kerrokseen johtavien portaiden yläpäässä levittäytyy toinen, vieläkin pimeämpi käytävä, jonka päässä Hallmarkin toimiston ovi sijaitsee.

Uskotaan, että jokaiselle meistä osuu elämänsä aikana vähintään yksi ihme – hetki, joka ylittää kaiken tavanomaisen ja muuttaa jotain perustavanlaatuista elämässä. Joku saattaa saada lottossa jättipotin, toinen selättää parantumattoman sairauden ja kolmas keksii keksinnön, joka mullistaa maailman ja lopettaa kärsimyksen.

Useimmille tuo ihme ei kuitenkaan näyttäydy niin loistokkaana tai suuren maailman huomion herättävänä hetkenä.

Kuten ei Harperillekaan. Mutta vaikka hänen elämänsä ihme on ehkä arkisempi kuin luonnonkatastrofista selviytyminen tai lääketieteellisen läpimurron saavuttaminen, se tuntuu silti yhtä merkittävältä ihmeeltä hänelle.

Sillä Hallmarkin oven väliin on jäänyt pieni kivi – ehkä kengänpohjasta pudonnut. Se ei ole antanut oven napsahtaa lukkoon, vaan se on jäänyt raolleen - kulkureitti tarjoillaan heille kuin hopeatarjottimella.

"Oikeesti, jes! Tyyppi on varmaan lähteny niin kiirellä, ettei oo huomannu oven jäämistä rakoselleen", Brandy ilahtuu ja antaa ensisilmäyksen hämärään toimiston.

"Nopeasti sitten."

Toimistohuone on täynnä vanhoja, painavia kansioita, hyllyt notkuvat eepoksia ja seinille on aseteltu useita kehystettyjä plaakateja pormestarin saavutuksista (kuten Vuoden Perunan Puolestapuhuja 2007). Valtava mahonkinen työpöytä täyttää suuren osan huonetta ja ikkunan valossa huomaa, miten pöydälle on jäänyt muutama paperi sikin sokin. Cooper livahtaa suoraan pöydän taakse ja alkaa selailla papereita. "Lasku puolen vuoden kahviostoksista... Peltotien parannussuunnitelma... Perunafestivaalien kustannusarvio - täällä ei kyllä ole yhtään mitään kiinnostavaa."

Pormestarin toimisto on todentotta kaikkea muuta kuin salaperäinen – se näyttää enemmänkin vaimoa pakoilevan keskivertomiehen tukikohdalta kaikkine golfmailoineen ja viskipulloineen.

Ympäri huonetta on kansiopinoja, mutta jokainen kansio käsittelee jotain yhtä tylsää ja mitätöntä kuin kaupungin budjetteja, juhlaraportteja ja kaavoitushankkeita. "Kaikki täällä on tavallaan liiankin järjestelmällistä. Täydellinen kulissi kaikelle kauheudelle", Brandy ihmettelee ja juoksuttaa sormeaan kansiopinoja pitkin.

"Ehkä se onkin", Cooper myötäilee. "Miks Hallmark säilyttäis mitään arkaluontoista tietoa näkyvillä? Jos sillä on ollut joku salaisuus vuosikymmeniä, sen täytyy olla jossain paremmassa piilossa. Tyyliin jossain salaisessa kellarikerroksessa tai jossain."

"Hmphm, ihan kuin joka rakennuksessa tässä kaupungissa ois jotain salaisia käytäviä..."

Golfmailaa mittaileva Dylan vilkaisee kelloa ja puristaa kätensä nyrkkiin. "Ollaan oltu tääl kaupungintalolla jo liian pitkään, kohta joku voi huomata meijät. Mä sanoisin, et meillä on korkeintaan viis minuuttia, ennenkuin on viimeistään poistuttava."

Kiireen alla Harper kumartuu tutkimaan tarkemmin kirjahyllyä ja löytää ylimmän rivin päästä, siististi kirjojen väliin piilotetun, kapean metallilaatikon, joka on lukittu. "Tää näyttää semisalaiselta mun mielestä."

"No niin, pikkukriminaalille taas käyttöä..." Brandy vetää Dylanin kirjahyllyn viereen, mutta lukkopesää ei laatikosta löydy. Metallilaatikko avautuu koodilla, eikä kukaan ole varautunut sellaiseen takaiskuun. Numeronäppäimistöä painamalla pieni digitaalinen näyttö herää hitaasti henkiin kysyen salasanaa.

"Jos vaan murskataan se tuusannuuskaksi", Cooper ehdottaa astellessaan lähemmäs ja esittää jalkaa polkemalla, miten oli ajatellut ehdotelmansa suorittaa.

Ehdotus on muuten hyvä, mutta laatikon on tarkoitus pysyä ehjänä - he eivät voi jättää jälkeäkään käynnistään Hallmarkin toimistoon.

"Jotain pitää keksiä!"
"Hallmarkin syntymävuosi?"
"Ja se on...?"
"Kai se nyt googlesta löytyy."

Harper painaa näppäimistöön Googlen antaman vuosiluvun, 1-9-7-5. Punainen valo välkähtää ruudulla. "Ei toimi."

"Syntymäpäivä?" Se on toukokuun viides. Mutta ei toimi sekään.

"Okei, meijän täytyy nyt miettii tätä loogisesti", Cooper ehdottaa, mihin Dylan tyrskähtää.
"Jätä se muille, Miller."
"C'mon, Dylan... Hallmark ei varmasti jättäis koodia kaikkien nähtäville, mut ehkä jossain on joku vihje siitä."

Niinpä vihjeitä aletaan etsiä ympäri toimistoa. Yksi kurkkaa maton alle (pelkkiä villakoiria), toinen rymisyttää lipaston laatikoita auki, kolmas avaa työpöydän päällä levänneitä valokuvakehyksiä auki ja tutkii niiden taustapahveja. Lopulta Brandy huomaa seinällä olevan taulun, jossa neljä totisen näköistä muusikkoa kurottelevat pimeässä kohti kameraa. Sen täytyy olla Hallmarkin lempimusiikkia, jos hän kerran on sellaisen taulun toimistoonsa ripustanut.

"Queen", Brandy hoksaa, nappaa metallilaatikon käsiinsä ja jää hetkeksi pohtimaan aloilleen. "Voisko se olla korttipakan kuningatar, eli 12?"

Mutta myöskään yhdistelmä 1-2 ei toimi.

"Paina niitä vielä uudelleen." Harper on höristänyt korviaan. "Paina niitä kaikkia näppäimiä vuorotellen."

Hän kuuntelee hetken kun Brandy painaa hitaasti, yksitellen, jokaista numeroa. Jokaisesta numerosta lähtee tietynlainen ääni, jokainen eri korkeudelta. Lamppu syttyy Harperin päässä, ja hän ryntää metallilaatikon luo, sipaisee hiukset korvansa taakse ja hyräilee hiljaa mielessään. Varmistuakseen hän käy vielä kertaalleen jokaisen numeron läpi, ennen kuin löytää oikean sävelen.

"WE - 1
WILL - 0
WE - 1
WILL - 0
ROCK YOU - 2 - 2"

1-0-1-0-2-2

Muutaman sekunnin ajan jokainen tuntuu pidättävän hengitystään. Seinäkellon tikitys kuulostaa luonnottoman voimakkaalta hiljaisessa toimistossa, kunnes lukko naksahtaa auki ja metallipurkki päästää kalsean kalahduksen kannen lävähtäessä auki.

"Fucking... GENIOUS!" Dylan taputtaa Harperin selkää ja nostaa kiireesti esiin laatikosta löytyvät paperit.

Päällimmäinen asiakirja:

LUOTTAMUKSELLINEN

Asiakirjan nimi: Tapahtumaraportti vuoden 1984 tapahtumista

Laatija: Pormestari [Earl J. Hallmark]

Päiväys: 31. joulukuuta 1984

Tausta
Vuoden 1984 alkupuolella Wilmingtonin useita asukkaita alkoi kadota ilman selitystä. Vaikka alkuperäinen oletus oli, että ihmiset olisivat muuttaneet pois kaupungista työn tai muun henkilökohtaisen syyn vuoksi, todellisuus paljastui kammottavammaksi kuin olisi osannut odottaa myöhemmin syksyllä. Tämän asiakirjan tarkoituksena on kerätä yhteen tapahtumien kulku ja toimintaohjeet mahdollisten lisäongelmien varalta. Nämä tiedot eivät saa joutua julkisuuteen.

Tutkimus
Koko kaupunkia ja sen ympäristöä tutkittiin kuukausien ajan ja lopulta marraskuussa 1984 kaupungin liepeiltä löydettiin kultin kokoontumispaikka, vanha, jo käytöstä lakkautettu Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon puukappeli, jossa oli merkkejä okkultistisista rituaaleista. Paikan tutkiminen paljasti kultin jäsenten tehneen ihmisuhreja ja myöhempi löydös kaupungin tunneliverkostosta viittasi kiellettyihin ja vaarallisiin kokeisiin. Tutkinta paljasti viitteitä seuraavasta:

Ajan manipulointi: Kultti oli kehittänyt laitteiston, jonka avulla he yrittivät manipuloida ja kontrolloida käsitystämme ajasta. Tämän mekanismin tavoitteena oli mahdollistaa pitkitetty, "aikapysäytetty" uhritila, jossa rituaaleihin osallistuneiden henkilöiden kokemat kivut voitaisiin tarvittaessa jopa toistaa. Tämä teknologia on äärimmäisen vaarallista ja epävakaata, sekä sen käyttäminen voi muuttaa aikajanaa, jolla elämme, pysyvästi.
Modifioitu amfetamiinijohdannainen: Kaupungin alla sijaitsevasta tunneliverkoston laboratorioista löydettiin suuria määriä toistaiseksi tuntemattomalla tavalla tuotettua amfetamiinijohdannaista, joka oli voimakkaampaa ja vaarallisempaa kuin mikään tunnettu vastaava aine. Aine oli tarkoitettu rituaalisiin menoihin, joissa kultin jäsenet saavuttivat "yliluonnollisen voiman ja kestävyyden". Lisäksi ainetta oli käytetty pakotettujen koehenkilöiden hallitsemiseen ja heidän psyykkisten rajojensa murtamiseen. Tämän aineen pitkäaikaisvaikutuksia ei ymmärretä, mutta se on potentiaalisesti tappavaa ja aiheuttaa hallitsematonta väkivaltaisuutta.
Elektromagneettinen ase: Kultilla oli hallussaan sähkökaappia muistuttanut laite, joka pystyi tuottamaan massiivisia elektromagneettisia purkauksia. Tämä ase saattoi häiritä kaikkia sähkölaitteita laajalla säteellä ja jopa aiheuttaa vakavia vaurioita elinkudoksiin. On todennäköistä, että tämä ase on vastuussa kaupungissa havaituista satunnaisista sähkökatkoksista ja muiden laitteiden mystisistä toimintahäiriöistä. Sähkömagneettiset pulssit saattoivat myös manipuloida mielen toimintaa, aiheuttaen harhoja ja sekavuutta niissä, jotka altistuivat sille. Voimakkaan purkauksen seurauksena tiedetään ainakin heinäsirkkojen hävinneen kaupungista kokonaan.

Kadonneet asukkaat
Vuoden 1984 aikana Wilmingtonissa kadonneita asukkaita (26) löydettiin marraskuun lopulla poliisiratsiassa vanhan kappelin ympäristöstä ja kultin salaisesta tutkimuslaboratoriosta tunneliverkostosta. Suurin osa uhreista oli menehtynyt erilaisten kokeiden seurauksena ja osan uskotaan olleen uhrattu okkultisissa rituaaleissa. Ne, jotka olivat vielä hengissä löydettäessä, eivät pystyneet puhumaan asiasta eikä heidän muistiaan saatu palautettua. Heidät kaikki sijoitettiin psykiatriseen hoitolaitokseen Boiseen. Yhtä kadonneista asukkaista [Betty Hawkes] ei tutkimuksissa löydetty, eikä voida varmuudella todistaa katoamisen liittyvän kultin toimintaan.

Johtopäätökset ja toimintaohjeet
Kultin toiminta on saatu näennäisesti loppumaan päävastuussa olleen johtajan pidätyksen seurauksena, mutta vaarana on, että sen jäsenet, jotka ovat päässeet pakoon, jatkavat toimintaansa muualla. Heidän teknologiansa ja käyttämänsä aineet ovat hyvin arvaamattomia ja voivat aiheuttaa uuden vaaran kaupungissa.

Ohjeistus jatkotoimenpiteistä

Tutkimuksen seuraaminen: Kaupungin virkamiesten ja turvallisuusviranomaisten tulee tarkkailla vastaavanlaista toimintaa tulevaisuudessa ja raportoida mahdollisista kultin jäännöksistä välittömästi. Ilmoittamatta jättäminen esimerkiksi pelon tai uhkailun vuoksi voidaan katsoa virkarikkeeksi.
Tiedotusvälineet: Kaupungille tulee luoda virallinen tarina tapahtumista, joka selittää katoamiset "väestökadoksi" ja kultin toiminta "perättömäksi huhuksi." Kaikki raportit ja arkaluontoiset asiakirjat on määrätty tuhoamaan tämän asiakirjan mukana.
Turvatoimet teknologian varalta: Jos elektromagneettista asetta tai modifioitua amfetamiinia löytyy, ne tulee luovuttaa heti kaupungin ulkopuolisille liittovaltion viranomaisille.

Tämän asiakirjan sisällön tuleminen julki voisi aiheuttaa laajamittaista paniikkia ja sen olemassaolo tulee kiistää julkisesti. Tähän liittyvät tutkimukset, henkilöstö ja asiakirjat on määrätty säilytettäväksi vain pormestarin toimistossa kunnes ne tuhotaan.

Allekirjoitus
Pormestari [Earl J. Hallmark]

Alempi asiakirja:

LUOTTAMUKSELLINEN

Asiakirjan nimi: Peittelysopimus vuoden 1984 tapahtumista

Laatija: Pormestari [Earl J. Hallmark] ja kaupungin komitea

Päiväys: 15. tammikuuta 1985

Tausta
Vuoden 1984 tapahtumat ovat järkyttäneet koko yhteisöä Wilmingtonissa. Kadonneet asukkaat, kultin toiminta ja heidän käyttämänsä teknologiat ovat uhkaavia ja vaarallisia. Pormestarina on tullut selväksi, että tilanteen pitämiseksi hallinnassa ja kaupungin maineen suojelemiseksi tarvitaan välitöntä ja tiukkaa peittelyä.

Tämä asiakirja sisältää yksityiskohtaiset ohjeet ja toimenpiteet, jotka on sovittu kaupungin komitean ja viranomaisten kesken, jotta tapaus kokonaisuudessaan pysyy salassa ja ei pääse koskaan julkisuuteen. Yhteisön turvallisuuden varmistamiseksi tiedämme, että kaikki tiedot ja asiakirjat, jotka liittyvät tapahtumiin, on tuhottava tai manipuloitava.

Peittelysopimuksen Sisältö

Julkaisukielto ja tiedonhallinta: Kaikki tapaukseen liittyvät asiakirjat, raportit ja valokuvat tulee tuhota kokonaan. Mikään tieto ei saa päätyä julkisuuteen. Tämä koskee myös virallisia poliisiraportteja, lääkärintodistuksia, ja kaikkia liittyviä valokuvia tai tutkimuksia.
Ei kommentteja: Kaupungin virallisissa tiedotteissa tulee pysyä ehdottomassa hiljaisuudessa. Älä kommentoi katoamisia, kulttia tai sen toimintaa millään tavalla. Mikäli tiedotusvälineet kysyvät, pyydämme heitä kääntymään virallisten kanavien puoleen, jossa asiaa ei käsitellä. Kadonneet asukkaat ilmoitetaan virallisesti kadonneeksi väestöryhmäksi, mutta ilman lisäselityksiä. Ei sallita virallista tutkintaa.
Liittovaltion ja paikallisen viranomaisverkoston yhteistyö: On sovittu, että liittovaltion viranomaiset, mukaan lukien FBI ja paikalliset viranomaiset, auttavat peittelyssä. Heidät on valtuutettu antamaan tarvittavat lausunnot ja todistukset, jotka tukevat virallista versiota tapahtumista. Mikäli asiasta tulee julkisuuteen tai luottamuksellisia asiakirjoja pääsee vuotamaan, liittovaltion viranomaiset huolehtivat asiasta salaamalla ja hallinnoimalla niitä kansallisella tasolla. Tämä pitää kaupungin väkiluvun ja toiminnan osalta tiedot turvallisina.

Asukkaille annettava tieto

Kaupungin asukkaille tulee antaa virallinen versio, joka sisältää seuraavat pääkohdat:

Kadonneet henkilöt: Väestönkasvun romahtamisen takia ja muuttoliikkeiden vuoksi kaupungin asukasluku on laskenut. Virallista selitystä ei anneta, mutta kaupungissa on luonnollisia poismuuttamissyitä, kuten perheiden siirtyminen toisiin osavaltioihin.
Kultin olemassaolo: Ei mitään kommentoitavaa. Mikäli kysymyksiä herää, viitataan "naapuriin" ja "ulkopuolisiin vaikutteisiin", mutta väitetään, että kultin toiminta ei ole ollut osa kaupungin elämää.
Elektromagneettiset häiriöt: Valtakunnallisten rakennustöiden aiheuttamia häiriöitä, ei mitään poikkeuksellista.

Näistä ohjeista poikkeaminen tai muuksi väittäminen voidaan katsoa rikoslain vastaiseksi ja se on rangaistavaa.

Taloudellinen peittely

Kaupungin varoista ei tule käyttää rahaa viralliseen tutkintaan. Mikäli kultin teknologian jälkiä jää löydettäväksi, varat ohjataan salaisiin tutkimuksiin liittovaltion tasolla, ja asiasta ei tiedoteta. Kaupungin valvontateknologia, kuten valvontakamerat ja muistiinpanot, on peruutettava ja pyyhittävä puhtaaksi. Tämä koskee erityisesti alueita, joilla kultin toiminta oli keskittynyt.

Mikäli kultin jäsenet löytävät uudelleen kaupunkiin, tulee heille tarjota rahallinen kannustin siirtyä muualle ilman, että heidän toimistaan tehdään ilmoituksia.

Pormestarin ja komitean vastuuhenkilöiden toiminta

Pormestari ja komitean jäsenet ovat vastuussa peittelyn jatkuvasta valvonnasta. Heidän on pidettävä tiedot ja asiakirjat täysin salassa ja varmistettava, että asiasta ei koskaan keskustella julkisesti. Kaikkien kaupungin avainhenkilöiden, kuten poliisipäällikön, terveysviranomaisten ja muiden korkeimpien virkamiesten, tulee allekirjoittaa erillinen vaitiolovelvoite. Mikäli joku poikkeaa, hänet tullaan erottamaan tehtävistään ja hiljentämään nopeasti.

Tulevat yleisötapahtumat kaupungissa

Tulevia yhteisötapahtumia, kuten Perunafestivaaleja ja rusettiluisteluja, käytetään mahdollisuuksina luoda mielikuva normaaliudesta ja yhteisön hyvinvoinnista. Tapahtumat on suunniteltava näyttämään tavallisilta, ja kansalaisten osallistuminen tulee säilyttää mahdollisimman suuressa määrin. Kaikki vierailevat asiantuntijat, kuten tutkijat ja virkamiehet, tulee tarkistaa huolellisesti, ja heidän tehtävänsä ei ole kyseenalaistaa kaupungin tapahtumia.

Yhteenveto

Tämä asiakirja on kaupungin ainoa virallinen dokumentaatio vuoden 1984 tapahtumista tapahtumaraportin lisäksi. Kaikki tiedot on käsiteltävä salassa, eikä mikään asiakirja tai todistusaineisto saa tulla julkisuuteen. Kaupungin maine ja sen määrittelemä talous ovat tärkeämpiä kuin yksittäisten tapahtumien paljastaminen. Toivomme, että tämä peittelytoimenpide onnistuu estämään laajemman kansallisen kohun ja turvamaan yhteisön tasapainon.

Allekirjoitus
Pormestari [Earl J. Hallmark]
Komitean puheenjohtaja [John Douglas]
Sheriffi [Sam Martin]
Kaupungin lakimies [Lena Howard]

"Oh shit."

Ei tarvita sanoja – jokainen ymmärtää, mitä on tehtävä. Puhelimet kaivetaan esiin ja jokainen ottaa kuvia asiakirjojen jokaisesta sivusta, sivuista, joiden ei koskaan pitänyt tulla julki. Vanhat paperit rapisevat hiljaisessa huoneessa ja kun viimeinen kuva on tallennettu, he asettavat paperit huolellisesti takaisin metallilaatikkoon ja Harper työntää sen varovasti takaisin hyllyyn, kirjojen väliin, juuri siihen piilopaikkaan, johon kaupunki oli sen kätkenytkin vuosikymmeniä sitten.

Brandy istuu kalpeana pormestarin työtuolilla ja hänen katseensa harhailee huoneen pimeisiin seiniin. "Kaikki kaupungissa ei oo olleet täällä niin kauan, että tietäis, mistä on kyse. Ja toi kultti... Hyi helvetti, oikeesti."

"Ei voi olla totta..."

Harper, joka on nojautunut vasten ikkunanpieliä, kääntyy muita kohti. "Ei ihme, ettei tästä puhuta. Ne, jotka tietävät, eivät uskalla. Kaikki tämä on ollut niin tarkasti varjeltu salaisuus, ettei mitään jälkeä jää – ei ees epäilyksiä."

"Lukekaa noi viimeisimmät paperit uudelleen", Cooper sanoo melkein tuohtuneena ja heittää ilmoille muutamia avainkohtia. Jopa hämärässä valossa näkee, miten sen leukalihas jännittyy. "Kaikki viittaa siihen, että se kultti-mikä-lie on aktivoitunu uudestaan. Siis sen toiminta on melkein identtistä neljänkymmenen vuoden takaisten tapahtumien kanssa."

"Onks... onks ketään muuten kadonnu viime aikoina?" Brandy kysyy, kun jää ajattelemaan tarkemmin asioiden yhteyden mittakaavaa.

Silloin Harper ja Cooper kääntyvät salamannopeasti katsomaan toisiaan. Heidän välilleen laskeutuu painostava hiljaisuus. Kumpikaan ei sano mitään, kumpikin tietää mitä toinen ajattelee. Tai kuulee sen.

Maddy.

Peachin omistaja ei ollut käynyt Twin Falls Farmilla useampaan päivään. Hänen tilaama rehusäkki odotti edelleen isontallin päätyovella avaamattomana, eikä siihen kukaan oikeastaan ollut aiemmin edes kiinnittänyt sen suurempaa huomiota, olihan tallin omistajakin varsin hajamielinen ja unohteli välillä tavaroita aivan minne sattuu. Mutta nyt kun asia tuli ilmi tällaisessa yhteydessä, alkoi selkäpiitä karmia.

"Oh shit", Cooper huokaisee.
"Niinhän mä taisin sanoa jo pari minuuttia sitten", Brandy sivaltaa.

"Sheriffille on turha kertoa, se luki noissa asiakirjoissakin. Media on varmasti mukana myös."

Pelon, turhautumisen ja päätöksenteon paineen alla jokainen alkaa käydä läpi vaihtoehtoja. Silloin Dylan nousee tuolistaan. "Meillä on hitto soikoon todisteet. Ei jäädä oottamaan, että mitä tapahtuu seuraavaks. Painetaan noi kaikki anonyymisti nettiin."

Dylan vilkaisee Cooperiin ja kuin yhteisestä päätöksestä he alkavat hahmotella suunnitelmaa ääneen. "Jokaisen luo anonyymin profiilin eri alustalle ja postaa kuvat sinne. Jos tieto leviää tarpeeksi monelle, totuus ei pysy enää piilossa. Jonkun on for fuck sake tehtävä jotain tälle asialle."

#darkmatters

Su 17 Marras 2024 - 13:04

Mökkitallin yläkerrassa vallitsee painostava hiljaisuus, ei sellainen rauhallinen, vaan jännittynyt hiljaisuus, joka kipinöi jokaisen läsnäolijan ympärillä. Ylimääräinen uutislähetys on alkanut juuri äsken, pienellä televisioruudulla välähtelevät järkyttävät uutiskuvat Wilmingtonin kaduilta, jossa mellakka on roihahtanut täyteen liekkiinsä. Mellakoiden keskellä paloivat autot, kaupungintalo, roskakatokset, ja väkijoukko raivosi pesäpallomailojensa kanssa vaatien syyllisten päitä pölkylle. Hätääntyneet huudot, poliisien muodostamat rivistöt, savun täyttämät kadut. Tällaista ei oltu Wilmingtonissa ennen nähty.

Jotkut heistä väistelevät toistensa katseita, jotkut tuijottavat lattiaan ja toiset yrittävät niellä omat ajatuksensa ääneen puhumisen sijaan. Kukaan ei uskalla sanoa ääneen sitä, mitä kaikki pelkäävät - että he ovat tehneet virheen. Että yritys pelastaa kaupunki oli vaatinut hinnan, jota he eivät olleet valmistautuneet maksamaan.

"Tilanne Wilmingtonissa pahenee nopeasti. Poliisin ja mielenosoittajien yhteenotot ovat johtaneet lukuisiin loukkaantumisiin ja raporttien mukaan osa kaupungista on evakuoitu. Kaupungissa on meneillään myös iso armeijan operaatio, jota sheriffi ei kuitenkaan halunnut medialle kommentoida", uutisankkuri selittää tasaisella äänellä.

Vintin kulahtaneella sohvalla istuu sekalainen seurakunta odotettuja ja odottamattomiakin kohtaloita. Heidän välillään on paljon selvittämättömiä juttuja (alkaen siitä miten ihmeessä Bellyshot-Ben ja Hayley päätyivät tänne yhdessä tai miten Kansas ei tunnu sanovan mitään hänen ja Cooperin välisestä tappelusta tai miksi Maverickin toinen sääri on paisunut melkein kaksinkertaiseksi), mutta tässä veneessä he ovat tänään yhdessä.

"Mä en voi uskoa, et tää tapahtuu oikeesti", Harper kuiskaa vetäessään parvekkeen oven perässään kiinni. Cooper ei sano mitään, mutta Harper näkee, miten sen leukalihas kiristyy, kun kuvat Wilmingtonin keskustasta käyvät aina vain julmemmiksi.

Parvekkeella on viileää ja hämärää valoa tihkuu sen laudoitukselle oven pienestä ikkunasta. Harper nojautuu ovea vasten ja painaa kätensä otsalleen. Kun hän kääntää katseensa Cooperiin, tämän kasvoilla on edelleen sama huolestunut ilme.

"Meinaatko ihan oikeesti mennä? Et aio perääntyä?" Cooperin ääni on rauhaton. "Jos se meneekin pieleen... Sä tiiät, et sit sä et ehkä koskaan palaa tänne."

Pojan käsi tuntuu lämpimältä kylmiä sormia vasten. "Tässä ei olla enää siinä pisteessä, että vois kääntyä takasin", Harper vastaa, kohottaa katseensa poikaan ja yrittää peittää epävarmuuttaan verhoamalla tärinänsä kylmän ilman aikaansaannokseksi.

Cooper katsoo häntä pitkään, kuin hän yrittäisi löytää jonkin syyn estääkseen häntä lähtemästä. Hänen leukalihaksensa värähtää, kun hän lopulta huokaisee ja vetää tytön syleilyynsä. "Just be careful."

"You too."

Irrottautuessaan Cooper ei näytä vieläkään täysin vakuuttuneelta Harperin aikeista, muttei enää yritä väittää vastaankaan. Hän tietää jo, että Harper on päätöksensä tehnyt eikä hän saisi sitä muutettua. Harper on tekemässä sen, minkä uskoo voivan estää tämän kaiken eskaloitumisen ja kaupungin mahdollisen tuhon. He ottavat muutaman askeleen omiin suuntiinsa, mutta Harper pysähtyy vielä ennen kaiteelta alas laskeutumista ja vilkaisee taakseen.

"Yks juttu vielä", Harper kuroo välimatkan nopeasti umpeen ja ojentaa reppunsa pojalle. "Jos joudut käyttämään tätä, se tarkoittaa, että mä mokasin. Mutta sä tiedät mitä tehdä sillä."

"Älä sano noin."

Harper antaa kätensä levätä vielä hetken repun kantokahvalla, ja hän näkee, miten Cooperin silmissä välähtää epätoivo, joka lopulta muuttuu vastentahtoiseksi hyväksynnäksi ja poika tarttuu repusta kiinni. "Jos musta ei kuulu puolentoista tunnin sisällä, niin käytä sitä", Harper jatkaa.

Reppuun kurkistettuaan Cooper näyttää epäuskoiselta. "Mistä sä tän sait?"

"Pitämällä vaan silmät auki", Harper vastaa yrittäen kuulostaa mahdollisimman keveältä.

"Puoltoista tuntia?"

"Puoltoista. I'll be back."

Vaikka hän poistuessaan vilkuilee taakseen niin usein kuin vain pimeyden keskellä ehtii, katoaa pojan loittoneva hahmo nopeasti sen synkkyyteen. Yhtäkkiä hänen rintaansa kouraisee tyhjyyden tunne, joka ei tunnu helpottavan.

Elävä painajainen. Sitä Wilmington tällä hetkellä on. Kaukana kuuluu sirpaleiden särähtelyä, lasin kovaäänistä hajoamista katuun, ja hätääntyneiden huutojen sekavaa meteliä. Keskustaan pakkautuneet väkijoukot alkavat lopulta purkautua sivukujille, kun he raivoa täynnä lähtevät seuraamaan armeijan kalustoa kohti kultin oletettua pääpaikkaa. Pian kaduilla ei enää näy kuin satunnaisia ambulansseja, tulipaloja sammuttelevia vapaapalokunnan tankkeja, sekä Burken partioauto, joka näyttää epävarmalta siitä, mihin suuntaan kääntyisi, minkä tehtävän perään menisi.

Yksi drooni lentää Harperin ylitse. Se on matkalla samaan suuntaan armeijan kanssa, mutta sinne Harper ei ole menossa.

"Onks sun pakko harppoa noin lujaa", ääni ilmestyy hänen viereensä kuin tyhjästä.

"Seurasitsä mua? Cooperko sut lähetti?"

"Joo. Sua on aika helppo varjostaa. Kannattaa ehkä vähän harjotella tota osa-aluetta vielä."

"Parempi et sä jäät tänne. Oon tosissani, Henley. En haluu riskeeraa ketään muuta."

"No, asiahan menee niin, että mä huolehdin mun kavereista ja jos ne käskee huolehtimaan myös niiden tyttöystävistä, niin sitten mä teen sen. Näköjään myös silloin, kun koko homma kuulostaa ihan päättömältä."

Ennen kuin Harper ehtii vastata mitään, polttopullon näköinen viritelmä lentää viereisen rakennuksen katolta heidän eteensä ja Harper vetää Henleyn rivakasti perässään kadun toiselle puolelle, juuri täpärästi ennen kuin lasipullo räjähtää. Jokainen kadunkulma tuntuu uhkuvan vaaraa. Heidän pitää liikkua nopeasti, mielellään huomiota herättämättä. Sivukadulla ryhmä ihmisiä hakkaa korukaupan näyteikkunaa, jokainen isku repii lasista pieniä palasia pois, kunnes koko ikkuna murtuu. Hetkeksi he pysähtyvät Henleyn kanssa odottamaan, onko heidät nähty ja hyökkäävätkö pesäpallomailoin varustetut roistot heidän kimppuunsa. Huppupäät painelevat kuitenkin voitokkaina peremmälle liikkeeseen rikkinäisen ikkunansa kautta, joten Harper kääntää katseensa pois ja jatkaa matkaansa. Hän ei enää vilkuile taakseen, hän tietää täsmälleen minne hänen täytyy mennä ja mitä hänen on tehtävä.

Siitäkin huolimatta, että tehtävä on vaarallinen ja Harper on käskenyt Henleytä kääntymään takaisin, Henley ei peräänny.

"En usko, että Cooperkaan ois päästäny sua lähtemään, ellei olis satavarma, että täältä tullaan vielä takaisin." Henleyn äänessä on jotain, mikä jää soimaan Harperin mieleen, ja hän peittää sen pakottamalla jalkansa juoksemaan.

Keskustan jäädessä kauemmas pimeys tiivistyy heidän ympärilleen. Täällä, minne keskustan kauhut eivät vielä yllä, Harper antaa itselleen luvan pysähtyä hetkeksi. Luvan ajatella sitä, mitä hän ei halunnut kohdata silloin, kun heidän tiensä erosivat Cooperin kanssa mökkitallin vintillä.

Cooperilla on oma tehtävänsä. Hyvin erilainen kuin tämä, mitä Harper on tekemässä. Vatsaa kivistää edes ajatella, kuinka vaarallinen sekin on. Pahimmassa tapauksessa paljon vaarallisempi kuin hänen omansa. Mutta jos kaikki menee niin kuin pitäisi, siihen vaihtoehtoon ei edes tarvitse turvautua. Siihen ei saa turvautua, Harper korjaa ajatuksiaan. Harperin on pakko onnistua. Hän ei voi antaa epäröinnille tilaa, sillä epäröinti on sellainen halkeama, josta pelko väistämättä valuu sisään – ja pelko on vihollinen tässä.

Hän ei anna itselleen lupaa pelätä, ajatella sitä, oliko heidän kohtaamisensa äsken mökkitallilla viimeinen.

Pujahdettuaan pienten sivukatujen kautta vanhan vesitornin kupeeseen, Harper ryhtyy haparoimaan pimeässä kädellään maata vasten, kunnes tuntee kylmän metalliluukun reunan. Hän vetää luukun kantta voimalla ja tuntee sen viimein antavan periksi, aukeavan. Kumpikin tietää, mitä alhaalla odottaa - peitellyistä asiakirjoista paljastunut totuus on ollut pahempi kuin mitä he olisivat osanneet odottaakaan -, mutta Harper pakottaa itsensä olemaan pelkäämättä. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Vesitornin vierellä katuvalot räpsähtelevät ja iso räjähdys räsähtää läheisellä huoltoasemalla.

Kun tytöt ovat laskeutuneet muutaman askeleen luukun tikaspuita alaspäin, Harper sulkee luukun ääntäkään päästämättä takanaan ja hengittää syvään.

Taskulampun valokeila pyyhkäisee monitoreilla vuorattua seinää kun saapuvat perille ja Harper tuntee kylmien väreiden nousevan käsivarsiaan pitkin. Odottamaan ei kannata jäädä, kultin lonkerot ylettyvät tunneliverkostoon saakka, joten kumpikin asettaa kätensä huonetta hallitsevan laitteen päälle ja Harper kääntää mittaristoa.

***

Laskelmat pitävät paikkaansa, sillä Harper ja Henley palaavat juuri siihen aikaan, mihin Harper oli toivonutkin. He saavuttavat nopeasti Mores Creek Driven, jonka ruusupensaiden taakse he jäävät odottamaan oikeaa hetkeä, jonka pitäisi tapahtua aivan näillä hetkillä. Harper tuntee sydämensä hakkaavan, kaikki voi mennä pieleen yhdellä väärällä liikkeellä, mutta hänen on pakko yrittää.

"Nyt aukesi ulko-ovi."

Harper työntää teräviä oksia sivummalle ja näkee sen toisella puolen oman itsensä. Huolettoman, tallille lähdössä olevan itsensä. Huolettomuus pistää Harperin silmään: miten hän onkaan voinut joskus olla niin tietämätön kaikesta? Tuleva painajainen odottaa kulman takana, mutta tässä hetkessä hän ei vielä aavista mitään. Harperin vatsaa vääntää. Onko hänellä oikeus sekaantua näin syvälle omaan historiaansa? Mutta eikö se ole juuri se, mitä hän on koko tämän ajan yrittänyt tehdä – korjata virheensä ennen kuin ne ehtivät tapahtua?

Hän odottaa, että menneisyyden Harper nousee autoon ja kun auto hyrähtää käyntiin, hän pyrähtää auton luokse ja yrittää herättää huomion koputtamalla auton ikkunaan.

Koputuksen aikana Harper kuitenkin ymmärtää mitä on tekemässä, siis sen, että hän todennäköisesti menettäisi järkensä - sekoaisi, ajaisi vielä kolarin, joutuisi pakkopaitaan - jos tämä versio hänestä näkisi yhtäkkiä edessään tulevaisuuden minänsä. Tässä vaiheessa aikajanaa ei ole tapahtunut vielä ensimmäistäkään selittämättömältä tapahtunutta tapahtumaa. Tämän aikajanan Harper ei ikinä voisi ymmärtää sellaista.

Joten Harper kyykistyy, maastoutuu auton viereen, ennen kuin häntä huomataan auton sisällä. Hän ryömii epäonnistumisen johdosta takaisin ruusupensaan turviin, missä oksat raapivat käsiä, mutta hän ei edes huomaa kipua.

"Se ei ollu hyvä idea sittenkään. Meijän pitää saada se kiinni", hän kertoo pettyneenä.

"Ahaa."
"Tarvitaan auto."
"Eiks teillä oo autoja?"
"Viimenen lähti just pihasta..."

"No, kelpaaks toi?" Henley kysyy hymyilemättä ja kääntää katseensa naapurin Rolls Royceen.

"Selitetään se Mr. Moorelle myöhemmin. Mennään!"

Auto saadaan alle nopeammin kuin mitä olisi osannut odottaakaan, Henley hyppää kuskin paikalle ja Harper huitoo suuntaohjeita Twin Falls Farmille. Aika moni näyttää matkan varrella olevan eri mieltä heidän (Henleyn) ajotyylistä, sillä kahdessa ohituksessa ohitettavan auton ikkunaan nousee keskisormi. Siihen Henley vastaa tietenkin näyttämällä finkkua takaisin, mitenkäs muutenkaan.

On muutamia ajatuksia joita Harper ei uskalla sanoa ääneen. Selviäisikö Cooper omasta tehtävästään? Onnistuisivatko Harper ja Henley, vai oliko tämä vain toivoton yritys muuttaa tulevaisuuden tapahtumia? Kuinka paljon tulevaisuus muuttuisi, jos he onnistuisivatkin? Olisiko enää mikään ennallaan?

Koska on jo aiemmin todistettu, että jollain tasolla menneisyyden muuttaminen oli mahdollista, kuten silloin, kun Harper esti Cooperia loukkaamasta jalkaansa teollisuushallin katolla.

Mutta tulisiko Wilmingtonin tuho olemaan silti väistämätön, tekivät he mitä tahansa?

Se on kuitenkin varmaa, että he eivät voi viipyä menneisyydessä kauaa. Kaupunki on tuhoutumisen partaalla, ihmiset raivosta sekaisin, ja hän on antanut Cooperille puolentoistatunnin varoajan omalle paluulleen joka vaikuttaa myös Cooperin osuuteen tässä, joten Henley antaa kaasujalkansa painua entistä raskaammin lattiaan, ja he ehtivät lopulta nipin napin paikalle, ennen kuin Paholaisen perse kaartaa autuaan tietämättömänä tulevasta parkkipaikalle.

"Mitä meinaat tehä nyt?" Henley kysyy, kun Harper irroittaa turvavyönsä ja nousee anastetun auton kyydistä.
"Mitä tahansa millä saan estettyä, ettei mikään tämän syksyinen saa ikinä alkuaankaan."

Parkkipaikalla menneisyyden Harper nousee autosta ja hetkellinen epäröinti pysäyttää nykyisyyden Harperin. Mitä hän oli tekemässä? Hän skannaa ympäristöään oikealta ja vasemmalta, jotain on keksittävä - ja nopeasti.

Sitten hän kiskoo Twin Falls Farmin postilaatikon vierestä Statlerin siihen asettaman, painavan MAKE AMERICA GREAT AGAIN -kyltin maasta ja pamauttaa sillä menneisyyden itseään takaraivoon sen enempää miettimättä. Se hetki, kun kyltti kalahtaa vaaleaan hiuspehkoon, tuntuu kestävän ikuisuuden. Näkeekö menneisyyden Harper hänet? Tunteeko hän iskun?

Harperin edessä seisova versio hänestä horjahtaa, kaatuu maahan, jolloin Harper heittää kyltin tiehensä ja pinkoo juoksujalkaa takaisin autolle.

"Erikoista. Miks sä noin teit? Tosta jää iso kuhmu."
"Yritin vaan kolkata sen, jotta se muuttais suunnitelmiaan", Harper puolustautuu kädet täristen, mutta sanat maistuvat ontolta hänen omassa suussaankin.

Hetken päästä hahmo parkkipaikan hiekalla virkoaa ja Jude kiirehtii nostamaan hänet ylös. Jos hän vain tällä kertaa päästäisi irti jääräpäisyydestään, unohtaisi aiemmat suunnitelmansa - menisi vaikka irtojuoksuttamaan Spikeä maneesiin, lähtisi kotiin, menisi katsomaan The Hillsin uusintoja...

"Ei jumalauta, sä oot kyllä ärsyttävän itsepäinen", Henley huokaisee, kun kolmen vartin päästä Spike tulee ison tallin päädystä ulos heijastimiin puettuna, valmiina lähtöön. Mikään ei ole muuttunut.

Harper vilkaisee puhelimen kelloa takaiskusta ärsyyntyneenä. Aikaa ei ole enää paljoa jäljellä.

"Onks ideoita mitä sit seuraavaks?" Henley kysyy ja käynnistää auton, kun Spike ratsastajineen on kadonnut maneesin kulman taakse.

"No, seuraavaks Spike nousee tuonne vuorenrinteelle ja sieltä löytyy se maastokaiutin, ja sen jälkeen jokainen alkaa penkoa kaupungin menneisyyttä ja tunneliverkostoja ja kaikkea, tunkien sormensa ties mihin soppaan, ja lopulta kaikki päättyy siihen mikä mekin jo nähtiin."

"Kolkataanko me siis hevonen seuraavaksi?" Henley katsoo epäuskoisena, eikä Harper usko, että Henley ainakaan tosissaan toivoisi sellaista jatkoa tapahtumille.

Tuskastunut puuskahdus pääsee Harperin huulilta. "Ei tietenkään. Me... Me... En mä keksi muutakaan enää kuin yhen vaihtoehdon."

"Mikä tahansa se onkin, niin meillä on tarkalleen 34 minuuttia tehä se, joten alahan laulaa, wild cat."

Jos joku olisi silloin teollisuushallin katolla kertonut Harperille, että tunneliverkostossa toimii pahamaineinen ja äärimmäisen vaarallinen kulttijärjestö, ja että hän joutuu palaamaan sinne ei kerran, vaan kaksi kertaa, olisi hän saattanut harkita elämäänsä uusiksi, ehkä hän olisi ostanut liput Karibian palmupuiden alle saman tien ja harkinnut jättävänsä tällaiset operaatiot jonkun muun ongelmaksi. Joku muu kuin heidän ystäväpiirinsä olisi voinut selvittää kaupungin vaietun menneisyyden ja päättää, kuinka paljon sekasortoa aikamatkustelun avulla voitaisiin estää – tai aiheuttaa, tai ihan mitä tahansa.

Mutta se oli kaukainen "jos" juuri nyt. Oli myöhäistä jossitella.

Toisin kuin Henley tuntuu pelkäävän, Harperin mielessä ei enää ole palaaminen ajassa taaksepäin, kun he kuuntelevat jälleen kerran askeltensa kaikua tunneliverkoston seinämiltä. Aika ei tunnu ystävältä, jonka puoleen voisi kääntyä hädän hetkellä, vaan kylmältä ja välinpitämättömältä pahalta, joka otti omansa aina takaisin tavalla tai toisella. Harperilla on toinen ajatus.

Tunneliverkoston monitorihuoneen ilma on kosteaa ja täynnä pistävää homeen tuoksua, joka polttelee hengityksen mukana keuhkoissa. Se ei todellakaan ole paikka, johon he olisivat tulleet vapaaehtoisesti – mutta tässä he nyt olivat, koska se tuntui ainoalta vaihtoehdolta.

"Säkö oot varma, että tää sit toimii?" Henley rikkoo hiljaisuuden samalla kun Harper käy läpi monitorien alla olevan näppäimistön painikkeita. Harper on varma, että hän ei kuvittele, hän on nähnyt sen jossain.

"Se joko toimii, tai sitten Cooper hoitaa homman loppuun", Harper vastaa nopeasti, pyyhkäisee hiuksiaan sivuun ja vetää hihoja ylemmäs. Hän on niin keskittynyt edessään olevaan ohjauspaneeliin, ettei edes vilkaise Henleyyn päin puhuessaan eikä varsinkaan halua miettiä millaisiin oljenkorsiin Cooper saattaa joutua tarttumaan. Kapeat sormet liikkuvat nappuloiden yli, kun hän etsii jotain muistoistaan. "Hemmetti kun näitä nappuloita on niin monta!"

Henley pysyy hiljaisena, hän alkaa vain seurata pöydältä laskeutuvaa harmaata johtoa, kunnes saa otteen sen päästä ja nostaa pienen, mikrofonimaisen asian pöydälle. Monitorit vilkkuvat mustan ja sinisen sävyissä heidän edessään - yksi näyttää kuvaa teollisuusalueelta, yksi kuvaa metsää, ja niin edelleen.

"Look, look, look! Tässä! Mä löysin sen!" Harper hihkaisee äkkiä ja osoittaa paneelin vasemmassa laidassa melkein lukukelvottomaksi haalistunutta näppäintä. "Onko johto kiinni?"

"On."

"Tän on parasta muuttaa jotain." Harper antaa katseensa viimein tavoittaa Henleyn. "Jos tää onnistuu, niin ehkä mitään tästä syksystä ei tapahdu."

"Jos sä kerran niin sanot..."

Hiljaisuus laskeutuu heidän välilleen jälleen, mutta se on nyt erilaista. Henley nyökkää hitaasti ja Harperin keskittyminen palaa ohjauspaneelin ääreen. Hän painaa rec-näppäintä, tuo lähettimen lähemmäs itseään ja puhuu siihen matalalla, vakavalla äänellä.

"Mayday-mayday... This is -"

"Jesus, Harper", Henley melkein naurahtaa. "Ei tollanen toimi alkuunkaan. Sen pitää olla pelottavampi, sellanen oikein puistattava, mitä ei todellakaan halua jäädä kuuntelemaan tai selvittämään tarkemmin", hän kommentoi.

Joten Harper pitää pienen miettimistauon.

"If you heard something – no you didn’t. If you saw something – no you didn’t. Stay away from anything that seems unusual. This is your only warning. Walk away. I repeat, walk away."

Kun hän pitelee lähetintä kädessään, hän tuntee pienen toivon heräävän, mutta lähettimen tallentama ääni on niin heikko ja kohiseva, ettei hän ole varma, kuuleeko kukaan sitä koskaan, tai saako siitä alkujaankaan selvää.

Samaan tahtiin lausutun varoituksen kanssa yhden monitorin valo alkaa välkkyä. Kun Harper painaa transmit-näppäintä, valo maastokaiutinta kuvaavan monitorin kulmassa muuttuu punaisesta vihreäksi ja kun Henley painaa ∞ symbolilla varustetun painikkeen pohjaan, vihreä valo ei myöskään enää sammu vaan jää palamaan loppumattomana.

Sen on parasta toimia.

Räminä huoneen toisella puolella keskeyttää heidät. Juoksuaskeleet lähestyvät huonetta nopeasti, osa kiiruhtaa selvästi ohi, osa on vielä tuloillaan. Harper ja Henley vaihtavat hätääntyneen katseen, he vilkaisevat pakotien suuntaan, Henley kokeilee sen kahvaa, mutta ovi on lukittu.

Ovi toisella puolen huonetta naksahtaa auki.

"You've made a big mistake..." mies ovensuussa sanoo tunteettoman kylmän katseen läpi.

Ensimmäinen reaktio on nousta, juosta pakoreittiä etsivän Henleyn perään, mutta he ovat jo saaneet Henleyn. Toinen miehistä on tullut lukitusta ovesta sisään ja pitää rimpuilevaa, solvauksia sylkevää, sihisevää Henleytä otteessaan sulkien tämän kädet selän taakse tiukaksi nipuksi. Miehen kädet kietoutuvat Henleyn käsivarsien ympärille, eikä Henley pysty millään rimpuilemaan otteesta pois. Hänen silmänsä laajenevat hetkeksi, epätoivo saavuttaa lopulta hänet kun Henley muistaa kenen kanssa on oikein tekemisissä, eikä hän enää huuda, ei taistele – yrittää vain hallita itseään niin, ettei pelko pääse ottamaan liian suurta otetta hänestä. Henleyn suu on tiukasti kiinni, mutta Harper näkee, miten se vavahtelee, joko pelosta tai silkasta raivosta.

Harper jähmettyy aloilleen nähdessään miesten saaneen Henleyn kiinni.

"Mitä sä sanoit siihen?" toinen miehistä kysyy painokkaasti. Harperin suu on kuiva, mutta hän pakottautuu vastaamaan silti.

COOPER
Can you hear me, Harper?

"En mitään..."

"Väärä vastaus." Miehen katse lävistää Harperin, ja Henleytä pitelevä mies nostaa kädessään olevan puukon tytön kurkulle. Rystysten väri pakenee, sitä mukaan kun ote puukosta kiristyy. "Pudota se lähetin."

Henleyn hengitys on kiivasta ja hänen mustat hiuksensa ovat tippuneet silmien eteen.

"Ei!" Harper huutaa epätoivosta. Pelko ja syyllisyys saavat hänet tärisemään.

Se on Harperin vika, että Henley on tuossa tilanteessa. Hänen syynsä. Hänen olisi pitänyt estää Henleytä tulemasta, pysäyttää tämä ja käskeä menemään kotiin ennen kuin he olivat tulleet tänne, sanoa vaikka jotain ilkeää, jotta Henley olisi suuttunut, haukkunut Harperin maanrakoon ja lähtenyt pois. Se olisi ollut parempi kuin tämä. Hän oli antanut Henleyn seurata, vaikka oli tiennyt ketkä tunneliverkostossa lymyilivät ja mihin he pystyivät. Hän oli ollut liian epätoivoinen, antanut liian helposti periksi lapselliselle toiveelle siitä, että ehkä he yhdessä voisivat ratkaista tämän. Että ehkä tämä kokemus yhdistäisi heitä jollain tavalla myöhemmin.

Puukko miehen kädessä välähtelee sinertävässä loisteputkivalossa ja se painautuu Henleyn kurkkun ihoa vasten. Ei niin, että veri vuotaisi, mutta tarpeeksi saadakseen terän uloimman laidan katoamaan näkyvistä.

Henley on aina näyttäytynyt muille niin vahvana. Sellaisena joka ei yleensä näytä pelkoa, eikä epätoivoa, ei edes epävarmuutta. Mutta Harper näkee, että vaikka Henley kuinka yrittää hengittää tasaisesti, on jokainen hengenveto silti katkonainen. Hän tärisee. Ja sitten, kun Henley ajattelee, että Harper ei sitä huomaa, silmäkulmasta tipahtaa poskelle yksi kyynel, joka valuu norona leukaa pitkin ja katoaa osuttuaan puukon terään.

Paniikki Harperin sisällä käskee huutamaan, juoksemaan, hyökkäämään, tekemään jotain.

"Viimeinen mahdollisuus." Painokas ääni jyrähtää ja puukko painuu taas millin verran syvemmälle.

COOPER
Harper, I'm setting up the explosives now near the bunker’s power box.

Hitaasti Harper laskee lähettimen pöydälle. Henleytä pitelevä, hieman harmaantunut ja kolkkokasvoinen mies, mulkaisee Harperiin kylmästi ja nyökkää toverilleen.

COOPER
Find your way home and please be safe

Mies ryntää lähemmäs, käsi kohottautuu Harperia kohti, eikä miehen silmissä ei ole mitään inhimillistä, pelkkää eläimellistä vihaa, sairasta kiiltoa. Harper ehtii nähdä vain vilauksen siitä, kun mies tarttuu häntä käsivarresta, vetää niin kovaa, että kipu lävistää hänen koko kehonsa, sormet painautuvat melkein ihosta läpi, tarttuu hiuksista, kiskaisee tytön betonista lattiaa vasten, tuntee miten kasvoja pitkin alkaa valua lämmin vesinoro, potkaisee hänet maata vasten matalaksi, keuhkot eivät suostu enää täyttymään, mies vetää taskustaan esiin pistoolin, asettaa sen takaraivolle -

Sitten se tapahtuu.

Äänet katoavat silmänräpäyksessä.

Kivun ja pelon tunne haihtuu, ja hän tuntee koko olemuksensa liukuvan jonnekin toisaalle. Ympärillä on pelkkää valkeutta - painotonta, puhdasta, sokaisevaa. Ajantaju katoaa, ja kaikki, mitä äsken oli, tuntuu virtaavan pois kuin uni herättyään. Miehet haalistuvat näkymättömiksi hahmoiksi kirkkaan valon keskelle, kunnes jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin hiljaisuus ja tyhjä kirkkaus. Ei miehiä, ei Harperia, ei pistoolia, ei kylmyyttä, ei Henleytä. On vain täydellinen hiljaisuus, ja Harper ei ole varma, onko se armollista vai pelottavaa.

Hän on yksin.

Tai ehkä ei enää lainkaan olemassa.

***

Oksennus pulppuaa syvältä vatsanperukoilta niin voimalla, että kyyneleet kirvelevät Harperin silmäkulmia. Vatsa vääntyy pakonomaisesti kippuralle, posket ovat hiekassa ja sormet yrittävät täristen haparoida otetta ihan mistä tahansa. Mutta ympärillä ei ole mitään muuta kuin kylmää maata. Lähestyvän myrskyn lailla vyöryvä päänsärky repii ohimoa ja vatsan jyskytys saa haukkomaan henkeä uuden kerran.

Kun kuvotus hellittää hetkeksi, Harper lysähtää takaisin kyljelleen. Hengitys on muuttunut haukkomisesta ilmassa roikkuvaksi huohotukseksi ja kun hän vihdoin pakottaa päänsä kohoamaan, hän tuntee, kuinka iho kiristyy poskilla ruhjeista ja kuivuneesta verestä.

"Henley?" ääni on kuin raastinrautaa. Korvissa soi niin, ettei Harper itsekään kuule ääntään. Hän yrittää nousta varovasti kyynärpäänsä varaan, mutta kipu rinnassa ja polvissa pakottaa hänet takaisin maahan.

"Henley!"

Henley makaa liikkumatta maassa vähän matkan päässä.

Harper muistaa Henleyn katseen, pelon, ennen kuin kaikki muuttui valkoiseksi, muistaa puukon Henleyn kaulalla, muistaa kultin viimeisen varoituksen.

Hitain, kivuliain liikkein, hän alkaa ryömiä Henleyn luo, vaikka jokainen liikahdus tuntuu halkovan luita ja raapivan vain syvempiä haavoja ihoon. Joka kerta kun hän yrittää nousta, hän kaatuu takaisin maahan.

"Don't you fucking die now!"

Henley näyttää niin kalpealta. Sen mustiin hiuksiin on sekoittunut hiekkaa, joka saa ne miltein näyttämään ruskeilta. Harper koskettaa Henleyn olkapäätä. Ravistaa. Henley ei liiku. Harper ravistaa kovemmin, mutta ei saa vastausta.

Hän tunnustelee sykettä Henleyn kaulalta, mutta on mahdotonta sanoa siitä mitään, kun koko oma keho vapisee. Harper vetää henkeä niin terävästi, että savuinen ilma polttaa hänen kurkkuaan, ja painaa sitten korvansa Henleyn rintakehää vasten.

"Sano jotain!"

Harper on näkevinää hennon, epävarman nousun, ja laskun rintakehällä, muttei tässä sekasorrossa enää luota pelkkään aavistukseen.

"Jos... pysyisit hiljaa..." Henley henkäisee kuivasti. "...mä voisin sentään kuolla rauhassa."

Sydän muljahtaa Harperin rinnassa.

"Ootko tosissas? Mä luulin, että sä kuolit!" Harperin ääni on terävä, että pikkulintu, joka on pomppinut uteliaana heitä kohti, pyrähtää nyt tiehensä.

Henley yrittää hymähtää, mutta se kuulostaa enemmän kivuliaalta yskähdykseltä. Ja siis varmaan onkin. "Sä teet tiiätkö kuolemisestakin tosi vaikeeta. Nyt, auta mut ylös ennen kuin joku oikeesti tappaa meidät tänne."

"Idiootti", Harper mutisee pyyhkiessään kasvojaan hihaansa ja tarttuu Henleyn käsivarteen, vaikka omatkin voimat ovat aivan loppu - tässä tilanteessa ollaan silti yhdessä.

Ilma on sakeana savusta. Sitä nousee koko keskustan laajuudelta tummanharmaina savupatsaina jotka kiemurtelevat taivasta kohden, paksuna ja väsyneenä. Mutta se on savua. Ei tulta.

Ei enää räjähdysten ääniä, ei huutoja.

Askellus on hidasta ja raskasta, väsymys ja ruhjeet painavat molempia heidän kävellessään mäen rinnettä alas kohti hiljentynyttä kaupunkia, jota kirkas auringonnousu valaisee matalalta horisontissa.

"Vielä vähän matkaa", hän kannustaa Henleytä, joka ei juurikaan pysty ottamaan vasemmalle jalalleen painoa. Henley vilkaisee häntä nopeasti ja nyökkää, vaikka tietää hyvin, ettei jaksa enää pitkälle.

Vielä keskustaan saavuttuaankin Harperin on vaikea käsittää, olivatko he todella päässeet takaisin nykyhetkeen vai oliko tämä kaikki vain jatkumoa tunneliverkoston järkyttäville tapahtumille. Hän tiukentaa otettaan Henleystä, jonka käsivarsi on hänen olallaan, hän tuntee miten kylmältä tytön iho tuntuu ja miten hänen omat kätensäkin tärisevät vielä.

Vaikka asiat näyttävät tietyllä tavalla palanneen ennalleen, jäljet mellakasta näkyvät edelleen ja muistuttavat tapahtuneesta. Kadut ovat täynnä rikkinäisiä ikkunoita, romua, poltettuja autoja, joiden mustuneet raamit väreilevät auringon säteitä vasten. Tuhoutunut kaupungintalo muistuttaa siitä, miten nopeasti elämä Wilmingtonissa oli kääntynyt päälaelleen, ja kuinka lähellä se oli ollut jotain peruuttamatonta.

Joitain satunnaisia ihmisiä liikkuu kadulla, he kulkevat varovasti, vilkuilevat ympärilleen kuin eivät olisi itsekään vielä varmoja, oliko kaikki todella ohi. Ensimmäisiä hajonneista ikkunoista on jo alettu peittämään tummilla vanerilevyillä.

Pienen matkan päässä, vähän syrjemmällä keskustan romukaaoksesta, on Red Crossin hätäensiapupiste. Vapaaehtoiset ovat pystyttäneet valtavan väliaikaisen telttarakennelman, joka erottuu kirkkaanpunaisena surullisen taustan keskeltä ja sen ympärillä liikkuu kiireisiä hahmoja, vaikka ilmassa ei ole enää paniikkia. Sairaanhoitajat kiirehtivät paikasta toiseen, potilaalta toiselle, mutta heidän äänensä ovat rauhoittavia, lohduttavia. Piippaukset ja rauhallinen kiire tuntuvat kotoisilta.

Harper ja Henley kulkevat varovasti teltan ovelle, jossa ilma on täynnä desinfiointiaineen ja lääkerasvojen tuoksua.

Sisältä teltta on ehkä ahtaan tuntuinen, mutta järjestelmällinen. Lääkintätavarat ja sairaalasängyt on aseteltu siistiin järjestykseen ja sairaanhoitajien askeleissa ja sanoissa on sellaista lohduttavan levollista rutiinia, minkä haltuun uskaltaa antaa itsensä. Ympäri telttaa sairaalasängyissä makaa haavoittuneita, joiden veriset naamat on peitelty siteillä - vanhoja, nuoria, lapsia.

Pian nuori sairaanhoitajamies pysähtyy heidän eteensä ja arvioi Henleyn tilaa. "Onko sulla kipuja?" hän kysyy ja ottaa Henleystä kopin. Hän asettaa tytön istumaan muovituolille, joita on aseteltu riviin seinäkankaan viereen. "Mitä sulle kävi?"

Henley irvistää väsyneesti ja pudistaa päätään. "Et uskois, vaikka kertoisinkin..."

"Entä te, miss?" sairaanhoitaja kääntyy Harperin suuntaan.

"I'm okay. Thanks."

Harper katsoo Henleytä hetken, varmistaa, että Henley saa tarvitsemaansa huolenpitoa, mutta sitten katse kohdistuu teltan toiseen päähän. Siellä on verhoilla peitelty alue, jossa ilmeisesti hoidetaan vakavempia potilaita ennen kuin heidät siirretään eteenpäin Boiseen sairaalaan. Verhojen takaa ei näe mitään, ja se saa Harperin sydämen käymään kiivaammin. Huoli kasaantuu hänen rinnassaan.

Se on pelkoa siitä, että siellä voisi olla joku, jolle hän ei ollut valmis sanomaan hyvästejä.

"Anteeksi, ma'am", Harper pyytää ja pysäyttää ohikulkevan sairaanhoitajan. "Eihän tuolla ole ketään MacDonaldin nimistä? Tai Milleriä?"

Sairaanhoitaja pysähtyy, kääntää katseensa Harperiin ja vastaaa hetken mietittyään. "MacDonald... Miller..." hän toistaa ääneen. "En ole varma, joten odotahan, niin tarkistan." Sen jälkeen sairaanhoitaja pujottautuu verhojen välistä eristetylle alueelle ja jättää Harperin odottamaan.

Odotus tuntuu piinaavalta. Hän ei pysty pysymään aloillaan, hänen on pakko pyöriä, heilutella ranteita, pyyhkiä otsaansa, vispata jalkaa, mitä vain, mikä laannuttaisi epätietoisuutta ja pelkoa. Hän ei tiedä kuinka kauan hän on seisoskellut siellä, odottaen, mutta aika tuntuu matelevan, venyvän, pidentyvän sekunneiksi ja minuutteiksi, jotka venyvät yhä loputtoman pitkiltä tuntuviksi ikuisuuksiksi. Hänen katseensa kulkee levottomana telttaa ympäri, mutta hän ei näe mitään muuta kuin verhon, jonka takana vastaus antaa odotuttaa.

Verhoista Harperin katse harhailee taas teltan toiseen päähän, se vilistää edestakaisin huolestuneena haavoittuneiden joukossa, kunnes se pysähtyy.

Hänen lävitseen valahtaa voimakas helpotuksen tunne ja sydän on hypähti rinnalla niin kuin se olisi ollut valmis räjähtämään.

"...Cooper?"

Tuttu hahmo seisoo teltan ovella, tummat hiukset sotkussa, vaatteet likaisina ja rikki, väsyneenä. Mutta elossa, ehjänä, täällä.

Cooper hymyilee hennosti, kun Harper pinkaisee juoksuun ja hyppää tämän syliin. "Are you alright?"

"Joo, joo, oon. Onks kaikki hyvin? Missä Hen-" sanat jäävät pojan kurkkuun, kun hän näkee tuolilla istuvan, ryytyneen näköisen Henleyn, joka tervehtii häntä keskisormella.

"Kiitti hitosti, buddy. Ihan tällanen kevyt side quest. Ens kerralla haluun jonkun korvauksen lapsenvahtikeikasta."

"Mitä täällä oikeen tapahtu?" Harper kysyy, jolloin Cooper vetää hänet sivummalle ja ottaa tytön kädet omiinsa.

"Pitkä tarina lyhyesti. Okei... Krhm. Siis, no, me saatiin kultti pois kaupungista. Tehtiin jotain kiinniottoja, ei oo tiedossa että ketään olis jääny kaupunkiin enää niistä. Niin, ja Hallmarkista ei oo kuulunu mitään, kukaan ei oo nähny sitä." Hän huokaisee syvään ja katsoo Harperia suoraan silmiin. "Sä varmaan näitkin, että kaupungintalo... palo ihan käyttökelvottomaks. Ja kun mä en kuullu susta mitään -"

"Mä epäonnistuin. Mitään ei pystyny muuttamaan."

"- niin mä räjäytin sen koko tunneliverkoston ihan paskaks. Se ei oikeestaan ollu se tarkotus, piti tuhota vaan se sähkökaappi tai se, mut siitä tuli niin helvetin valtava räjähdys, et varmaan jokainen tunnelin ulostulo räjähti sen mukana. Ihan tosi, ei voi olla enää mitään jäljellä siitä."

"Vitun. Iso. Pamaus", jostain takaa viereen livahtanut Dylan havainnollistaa räjähdystä suurin elein. "Se oli hemmetin siistiä."

"Mä oon niin ilonen, että sä selvisit siitä", Harper sanoo ja kietoutuu Cooperin kaulan ympärille.

"Ja mä, älä unohda good old Dylania. Ilman mua se ei varmaan ois siitä selvinnytkään."

"Sun takia me melkeen kuoltiin, Dylan, kun sun juoksunopeus hidastu ainaki puolella sen jälkeen kun sun kenkä tippu sieltä bunkkerista paetessa", Cooper korjaa.

Dylan virnistää ja nappaa pariskunnan käsivarsiensa väliin. "Ei muistella pikkujuttuja. Häivytäänkö täältä?"

Huojehtunut naurahdus peittää Harperin silmäkulmaan pyrkivän kyyneleen alleen, eikä edes häpeä sitä, hän on niin helpottunut, että kaikki kauheus on viimein päättynyt. Ja he ovat elossa. Eikä heidän tarinansa ole vielä ohi.

#darkmatters

VIITTAUKSET TARINAAN "SO IT BEGINS"

On Harper's Trail...

Through Thick and Thin

When Family Ties Choke

Sweet Scoops and Sour Secrets

Look Over Your Shoulder

Rock On, Gold Dust Woman

Real Gold Is In The Journey

The Boys Of Summer

Girls Trip Rules

So Sweet That Something Must Be Bitter

Pissing blue, white and red

When Two Wasn't Enough And You Were Blessed With The Third

Signals

Trap, part 1.

Trap, part 2.

Trap, part 3.

The Constant

Whatever Happened, Happened

Stranger In A Strange Land

Time After Time

Orange Is The New Black

Twice Upon A Time

Who You Gonna Call?

...To Live And Die In Wilmington

Vs: On Harper's Trail...