Through Thick and Thin

Askeleet pysähtyivät tallinkäytävällä kuin seinään.

"Ehei."

"Joopas!"

Harper pujotti salamannopeasti viimeisen kuminauhan Ronyan harjaan, taltutti satunnaiset, sojottavat jouhet takaisin ojennukseen ja halasi toisella kädellään ruunivoikon kaulan ympäri. "Roo-Roo näyttäis niin söpöltä niiden kanssa."

"Sille ei kyllä mitään lettejä tule!"

Cooper hätisti tytön naureskellen kauemmas viskaisten painavan lännensatulan rivakalla heitolla tamman selkään. Letit olisivat tosiaan olleet kuin kirsikka kakun päällä - olihan Hadeksenkin harja aina kauniilla leteillä, ei siinä ollut mitään hävettävää. Mutta sen tapauksessa letit olivat kuulemma perusteltuja, toisin kuin Ronyan kohdalla, mikä oli Harperin mielestä ihan soopaa. Letit olivat aina perusteltuja hevosella kuin hevosella!

"Pärjääköhän ulkona vielä t-paidassa?" poishätistelty Harper peruutti hevosen luota ja kolisteli ulko-oven salvat auki.

Kulman takaa kuului lähestyvää hiekan rahinaa. Huppupäinen hahmo kulki näkökentän poikki raskaasti pää painuksissa, samalla kun hevonen riuhtoi ohimennessään heinätuppoja välipalakseen. Sen suu oli jo vihertävässä vaahdossa, eli mitä ilmeisimmin ratsastaja ei ollut sitä paljoa estellyt. Tallin suojista Harper näki, miten Hayley avasi kentän portin nostamatta katsettaan maasta ja laski energiajuomatölkin Dorothyn valtaistuimelle, eli muovipenkille, joka ei muuten hievahtanutkaan valmennusten aikaan tuosta kentän nurkasta.

Lopulta heidän katseensa kohtasivat ovenpielessä norkoilevan Harperin kanssa ja Hayley heilautti kättään tervehdykseksi, vaikka sen kasvoilla häilyikin vakava ilme. Ilme oli sellainen mitä osasi tulkita vain, jos tiesi mitä oli meneillään. Muuten sen olisi voinut kuvitella olevan vain tytön melankolinen perusilme.

Äiti oli kertonut Hayleyn perheen tilanteesta hänelle jo aiemmin autossa paluumatkalla westernweekeiltä kotiin, mutta koska Harper oli nukahtanut pitkän reissun uuvuttamana, ei hän ollut kuullut alkuunkaan mitä äiti oli sanonut. Ei ollut edes muistikuvia siitä, millä sanoilla äiti oli puhumisensa silloin aloittanut. Kisaväsymys ei totta totisesti ollut mikään vitsi.

Joka tapauksessa, alkuviikosta äiti oli ollut levittämässä aamiaispöydälle voileipiä, kun hän otti aiheen uudelleen puheeksi. "Oletko kuullut Hayleyn äidistä?", hän oli kysynyt sivusilmällä, ihmetellen tietysti, miten Harper ei ollut puhunut asiasta lainkaan automatkan jälkeen.

Silloin Harper kohotti hämmästyneenä katsettaan. "Siis mitä hänestä?"

Äiti kääntyi katsomaan kummastuneena ja työnsi maapähkinävoipurkin sivummalle, jotta pääsi nojaamaan käsivarsillaan pöytää vasten. "Ajattelin, että jos tietäisit onko hänen tilassaan tapahtunut mitään muutosta", äiti sanoi hitaasti, ikään kuin Harper olisi ollut jotenkin hidasälyinen. Vaikka äiti oli varmasti pitänyt Harperia juuri niin pöljänä, että puhetahti oli ollut siinä kohtaa perusteltua.

Leivän mussutus lakkasi kun Harper yritti yhdistää lankoja päässään. Langat tuntuivat kuitenkin karkailevan käsistä ja napsahdella poikki, eikä jäljelle jäänyt lopulta kuin heinäsirkkojen sirinää. Silloin äiti joutui toistamaan kaiken sen, mitä oli jo autossa kertonut, alusta loppuun. Tilanteen alkaessa valjeta Harperille, oli hän melkein tukehtua voileipäänsä.

"Mitä -- ihmettä --", hän köhi hiljaa ja alkoi välittömästi soimata itseään siitä, että oli saattanut missata noin tärkeän tiedon. "Mä en tienny tosta mitään! Siis miks kukaan ei ole kertonu mulle aiemmin?"

Äiti näytti huolestuneelta ja otti Harperin käden omaansa. "Rakas pieni, mä ajattelin etten viitsi kysellä siitä hirveästi kun en tiedä miten huonona Hayley on tuollaisen tiedon jälkeen. Mutta kun et puhunut siitä mitään moneen viikkoon, niin olihan mun pakko kysyä jotain. Oon rukoillut joka ilta Hayleyn äidin puolesta."

Siitä syystä Harper näki Hayleyn nyt eri valossa; siis sillä tavalla, että hän osasi nyt lukea ystäväänsä jollain tasolla paremmin. Jos ei tietäisi, Hayleystä ei kyllä ikinä uskoisi, että se kantoi niin suurta painoa harteillaan. Kaipasikohan se juttukaveria? Se oli kuitenkin Hayley, joka rakasti yksinoloa suurinpiirtein enemmän kuin mitään muuta.

Kun hetki tuntui sopivalta, Harper lähestyi varovasti Hayleyta. Kurkku tuntui kuivalta, kun Harper tapaili oikeita sanoja. "Mitä kuuluu?" Harper kysyi varovasti kun ei muutakaan keksinyt, samalla lähestyen ratsukkoa kädet syvällä taskuissa.

Hayley nosti lopulta katseensa hevosensa niskasta ja hänen ilmeensä oli aika normaali. Siitä ei voinut tulkita juuri mitään. "Ei mitään erityistä", hän vastasi lyhyesti, kääntäen katseensa takaisin hevoseen.

"Mä kuulin, että sun äiti..." epävarmuus sai Harperin äänen melkein vavahtamaan, mutta Hayley katkaisi hänet välittömästi.

"En halua puhua siitä", Hayley torjui lohdutusyritykset tiukasti.

Oikeasti, olisipa se halunnut puhua. Näytti siltä, että Hayley ei vielä ollut valmis jakamaan ajatuksiaan, vaikka se varmasti olisi helpottanut oloa. Oli melkein vaikea katsoa Hayleyta silmiin, kun tiesi mitä se kävi läpi, ja sydämessään Harper tunsi voimakasta tarvetta edes yrittää piristää toista. Entä jos Hayley kaipasi jotain muuta ajateltavaa, jotain, mikä saisi hänet hetkeksi unohtamaan huolensa?

"Okei. No, tehdäänkö jotain joku päivä? Pelataan vaikka lautapelejä", Harper esitti ehdotuksensa varovasti, samalla kun piirsi kengänkärjellään tähtiä kentän pintahiekkaan.

Nemo oli pysähtynyt uralle, kun Hayley korjasi paitansa asentoa. Tyttö kohotti kulmiaan yllättyneenä, mutta sitten hänen ilmeensä pehmeni hieman. "Sopii. Mut ei sitä sanapeliä, mitä pelattiin englanninkielen tunnilla!"

"Scrabbleä vai?"

"Niin, just sitä!"

"Sähän olit ihan lyömätön siinä?!"

"Just siks. Oot niin heikko vastustaja Scrabblessä", Hayley naurahti, mikä sai Harper melkein huokaisemaan helpotuksesta.

Se oli pieni ele Hayleyltä, mutta siinä kohtaa sekin oli riittävä.

"Ootko valmis?" Cooperin kysymys kuului kentän takaa.

Harper kääntyi Cooperin suuntaan ja hymyili hieman hermostuneesti. "Juu, mennään vaan. Hayley, laita viestiä mikä päivä sulle sopii!" hän sanoi pujottautuessaan kentän aitojen välistä ja osoitti sormellaan Hayleyn suuntaan.

Cooper, joka oli jo kavunnut Ronyan selkään ja odotti satulassa huolettoman näköisenä, ojensi kätensä Harperille ja veti tämän hevosensa kyytiin. Ronya otti muutaman ripeän askeleen ympyrällä totutellessaan ylimääräiseen painoon selässään, samalla kun Harper totutteli istumaan satulan sijasta satulan takana, joka oli yllättävän kiikkerä paikka istua.

"Haluisitko tulla mukaan?" Cooper kääntyi katsomaan Hayleyn puoleen ja rapsutti samalla hevosensa kaulaa, kun tamma oli lopulta hyväksynyt kohtalonsa ja pysähtynyt aloilleen. "Näin minne amerikanhiirihaukka kasasi viimeviikolla pesäänsä, voin vaikka näyttää sen paikan sulle!"

Hayley puntaroi hetken tarjousta, mutta pyöritti sitten päätään. "Joku toinen päivä. Täytyy olla jo jossain muualla puolentoista tunnin päästä. Mutta ota kuva, jos näät sen punapyrstön, muuten en usko!"

On Harper's Trail... - Sivu 3 53710236938_71742ba010_z

Mores Creek Drivella, talossa numero 28, järjestetään syntymäpäiväjuhlat.

Ne ovat Harperin vaarin, mutta koska vaari on vanha ja hauras mies (75 vuotta), äiti ja isä ovat päättäneet kestitä ne omassa kodissaan, jotta juhlien järjestely menee huolettomammin. Niin isovanhemmille ei tule turhaa rasitusta kakun leipomisesta, eivätkä he kaadu tuolilla ripustaessaan ilmapalloja eikä heidän tarvitse tiskata juhlien jälkeen. Niin on vain yksinkertaisesti helpointa, kieltää vanhoilta ihmisiltä kaikenlainen tekeminen, jos haluaa pitää heidät elossa.

Vaikka vaarilla tuntuu kyllä olevan epäilyttävän paljon aikeita päättää päivänsä ihan itsekin, sillä hän käräyttää kravaattinsa yrittäessään puhaltaa kakkukynttilöitä ja syö vadelmakakkua niin raivolla, että isä joutuu melkein turvautumaan heimlichiin kun se alkaa kakoa naama punaisena ja kakkukoristekukkanen lentää lopulta kurkusta posliinilautaselle.

Vieraitakin saapuu syntymäpäiväjuhlille sankoin joukoin. Paikalla on lähimmän perheen, eli omien lapsiensa (3), heidän puolisoidensa (3) ja näiden lapsien (7) lisäksi vaarin molemmat vielä elossa olevat veljet (molemmat tarkoittaa 2), muutama venekerhotuttavuus (5) ja kaikki samankadun naapurit (4) toiselta puolen Wilmingtonia, sekä mummi (1).

Harper on ajatellut antavansa vaarille lahjaksi sen coloradolaiselta huoltsikalta ostetun t-paidan, jossa lukee isoin kirjaimin BEST GRANDPA IN THE WORLD, mutta se on kadonnut. Se on todennäköisesti livahtanut reissulla Cooperin vaatekassiin ja se on ihastunut siihen rytkyyn niin kovasti, ettei halua palauttaa sitä ja esittää, ettei ole nähnytkään sitä.

Isä kertoo sukulaisille kuinka hänet on mainittu boiselaisessa paikallislehdessä yhtenä osavaltion parhaimpana hammaslääkärinä ja äiti kertoo kaikille kuinka Harperilla on nykyään poikaystävä.

On aika kiusallista olla siinä sukulaisten töllisteltävänä, vaikka keskustelu kääntyykin nopeasti Mattin tyttöystävään Amberiin, joka ei ole tullut juhliin, mikä herättää sukulaisissa epäilyksiä salaraskauden mahdollisuudesta. Harper kaipaa hetken rauhaa kaikesta hälinästä, jonninjoutavasta small talkista ja lisäksi hänen sanavarastonsa on ehtinyt huveta sellaisten sanojen osalta, joita voi käyttää kun ei ole muuta sanottavaa, kuten really, oh wow, that's cool ja yup. Hän nousee keittiöntuolilta, joka on kuin liimautunut kesämekon alta paljastaviin reisiin kiinni tai toisinpäin, suuntaa takapihan varjojen hellittäväksi ja asettuu riippukeinuun.

Kevyt tuulenvire heiluttaa keinua ja Harper sulkee hetkeksi silmänsä. Puristavat kengät potkaistaan heti jalasta, jolloin nurmikko alkaa kivalla tavalla kutitella jalkapohjia ja hetken aikaa hän miettii, miten ihanaa olisi aina kulkea paljain jaloin.

"Voinko istua tähän?"

Se on Harperin serkku, joka seisoo riippukeinun edessä hieman epäröiden ja nyplää mekkonsa helmaa. Harper nyökkää, työntää tyynyn sivummalle, muttei tee elettäkään liikahtaakseen itse mukavalta paikaltaan.

Vaikka he käyvät tädin lasten kanssa samaa koulua, sen ulkopuolella polut eivät juurikaan kohtaa serkkujen kanssa tällaisten sukujuhlien lisäksi. He vain ovat niin... erilaisia. Kaksi kesää takaperin he tosissaan yrittivät viettää enemmän aikaa keskenään, vaikkakin lähinnä vanhempiensa toivomuksesta, mutta he vain yksinkertaisesti tuntuivat olevan niin eri mieltä kaikesta, ettei siitä mitään tullut.

Tyttö istuutuu Harperin viereen ja katselee hetken hiljaa maahan, ennen kuin avaa suunsa. Vielä senkin jälkeen hän epäröi sanoissaan.

"Muistin, että teidän piha ois isompi", hän sanoo, ja Harper tietää, ettei se ollut sitä mitä tyttö oli alunperin sanomassa.

Harperin olo on muuttunut epämukavaksi. "Juu."

"Eikö tuolla pusikoiden takana mene se kaponen joki?"

"Juu, menee."

Silloin pari kesää sitten, tai oikeastaan se oli jo syksyä mutta oli niin lämmin että se tuntui edelleen ihan kesältä, Harper ja hänen serkkunsa kävelivät ojalle vievällä polulla ja teeskentelivät loittonevien vanhempien selille, että heillä oli muka ihan kivaa keskenään. Joki oli - ja on edelleenkin - ennemminkin iso oja, kuin mikään joki, mutta siinä oli paljon vettä ja sen reunat olivat loivat kuin joella, minkä takia kukaan ei koskaan kutsunut sitä pelkäksi ojaksi.

He loikkasivat peräkanaa joen yli, ja serkulla oli käsissään Taylor Swiftin nimmarikortti, jonka Harper oli juuri saanut vaariltaan syntymäpäivälahjaksi. Serkkutyttö piti myös kovasti Taylor Swiftistä ja oli halunnut katsella korttia lähemmin. Harper halusi uskoa sen olleen harvinainen, koska siihen oli kirjoitettu "To Harper, From Taylor" ja siihen oli painettu punainen huulien kuva, vaikka todennäköisesti se oli tulostettu netistä korttipaperille ja teksti lisätty Paintilla. Harper pyysi korttinsa takaisin, piteli sitä käsissään kuin aarretta eikä ollut vieläkään uskoa että vaari oli sen hänelle hommannut, kunnes hän sitten pettymyksekseen huomasi miten yksi kortin kulmista oli vaurioitunut ja siihen oli repeytynyt senttien lovi.

"Mitä sä teit tälle?" Harper oli kysynyt epäilevästi.

Serkun posket olivat punehtuneet ja se näytti kehittelevän kovaa vauhtia jotain hätävalhetta. "Se... se meni vahingossa rikki, sori. Oikeesti, Harper, en tarkottanu sitä, se repes kun mä hyppäsin joen yli ja kun mä vähän kompuroin."

Valhe paistoi lauseesta kauas. Tuo kortti oli ollut Harperille tärkeä lahja ja nyt se oli tuhoutunut, varmasti tahallisesti. Siinä vaiheessa hän ymmärsi millainen käärme hänen serkkunsa oli, ja se oli ollut viimeinen niitti heidän järjestetylle kaveruudelleen.

Ajatus katkeaa, kun punarintarastas alkaa visertää puun oksalla aivan heidän yläpuolellaan. Takapihan avoimesta ovesta ilmestyy muutama juhlavieras, joille isä esittelee koomisen ylpeänä uusinta TV Shop-ostostaan, eli Kool Grilliä - Go Anywhere and Cook Anywhere - No Gas Needed, niin sitä mainostetaan.

"Mä oon miettiny paljon sitä, mitä tapahtui", serkku aloittaa vihdoin siitä aiheesta, mikä varmasti kummankin mielenpäällä.

Harperin katse on kiinnittynyt kaukaisuuteen, ikään kuin voisi katseen voimalla teleportata itsensä tilanteesta pois, mutta samalla hän tietää, että hänen on sanottava asiasta viimein jotain. Harper työntää paljailla varpaillaan keinuun hieman vauhtia hakeakseen mitä tahansa aistiärsykkeitä raskaan asian käsittelyn tueksi. "Niin, vai sitä mitä sä teit?"

"Noh, niin... En tiiä yhtään mitä mun pitäis tehä. Mä pilasin kaiken ja oikeesti tajuan kyllä, et mä tein väärin."

Anteeksipyyntö olisi ehkä vähintä mitä tyttö voisi tehdä Harperin mielestä, vaikka eihän sekään mitään muuttaisi muuten kuin siinä mielessä, että joku saattaisi antaa jollekin anteeksi, mutta tuskin se vihanpitoa kuitenkaan sammuttaisi.

Sanat joita Harper ajattelee lausuvansa, tuntuvat kaikki liian tyhjiltä tai liian tuohtuneilta. Hänen näkökulmansa mukaan on suuri ero, tekeekö pientä pilaa vai systemaattista vahingoittamista. Vaikka ensimmäisenä mainittu pieni pilailu saattaakin joskus lipsahtaa liiallisuuksiin, jälkimmäisenä mainittu on aivan eri tason teko.

"Sähän voisit auttaa mua", serkun ääni on arka, ja lause on äänenpainosta päätellen enemmän kysymys kuin toteamus.

Harper nousee viimein riippukeinusta ja kääntyy katsomaan serkkuaan vielä kerran.

"Miten mä voisin muka?"

Sillä jos kyse olisi siitä, mitä serkku teki Taylor Swift -kortille vuosia sitten, Harper voisi ehkä yrittää auttaa. Mutta tässä ei ole kyse kortista. On kyse siitä, mitä serkku teki koulun uudelle tytölle, Harperin ystävälle.

"Enhän mä voi edes kertoa kenellekään, että ollaan sukua, Lauren."

Hyvät puolet kesätöissä: ilmaiset, ehtymättömät jäätelö- ja pirtelövarannot. Se pieni tulo ("taskuraha") mitä tästä saa, mutta se ei ole kummoinen saalis, jos asiakkaita ei ole eikä tippejä tule. Valkoisen ja vaaleansinisen sävyiseen pystyraitaan verhoiltu työessu, joka istuu kivasti ja se päällä saa söpöjä selfieitä. Jäätelökioskissa on silloinkin viileää, kun koko muu kaupunki paahtuu helteessä. Säästyy rusketukselta ja ihosyövältä.

Huonot puolet kesätöissä: no, kaikki muu.

On myönnettävä, että Harper kokee jäävänsä monesta paitsi. Siinä missä muut nuoret viettävät hauskoja rantapäiviä auringon alla, riekkuvat ulkona ystäviensä kanssa yömyöhään asti tai nukkuvat prinsessaruususunia pitkälle aamupäivään, hukkaa Harper kaikki nämä upeat kesäpäivät jäätelökioskilla. Se ei varsinaisesti nostata kesäfiilistä, eikä pitkän orjatyöpäivän jälkeen jaksa juurikaan muuta kuin rojahtaa päiväunille. Isä on kuitenkin puolipakottanut tyttärensä kesätöihin, mikäli hän vielä halajaa Oregonin kesäleirille heinäkuussa, joten sitä hintaa on nyt maksettava. Lisäksi collegea varten pitää säästää pesämunaa ja jadajadajaa muuta vastuullista aikuissoopaa.

Jäätelökioskilla on toinenkin työntekijä, Josiah, joka on nimitetty opastamaan Harperia työnteossa. Näinä aikoina on mukavaa, ettei tarvitse työskennellä yksin, kun Wilmingtonista tuntuu löytyvän vainajia oikealta ja vasemmalta. Tuntuu turvallisemmalta kun ei tarvitse olla yksin. Töihin pyöräillessä saa kyllä katsella olkansa ylitse, vaikkei matka olekaan pitkä.

Josiahia työnteko näyttää kiinnostavan aivan yhtä paljon kuin opastettavaansakin, se mutisee aina jotain epämääräistä ja tuijottaa lähinnä vain puhelintaan aina kun häneltä kysyy neuvoa tai yrittää jutella mukavia. Vierestä seuraamalla on oppinut kuitenkin aika paljon, kuten mistä vivusta vedetään että pirtelöä valahtaa pahvimukiin ja miten jäätelöpallot saa ladottua päällekäin ilman, että torni romahtaa. Kassakoneen käyttö onkin sitten monimutkaisempaa, etenkin, kun Josiah on niin leveäharteinen, ettei sen takaa oikein näe miten se konetta käyttää. Toistaiseksi Harper on ojentanut rahat (tipit poislukien) aina Josiahin käteen ja Josiah on murissen iskenyt ne kassakoneeseen.

Josiah on - tai siis oikeastaan oli - samaa koulua käyvä senior-vuosiluokan oppilas, mutta nyt hän on päättänyt maallisen vaelluksensa Blue Mountain Highn kuningaskunnassa. Josiah ei vastaa, kun Harper kysyy onko hänellä suunnitelmissa lähteä collegeen kesän jälkeen. Hän ei puhu paljoakaan, mikä saa työpäivät tuntumaan entistä pidemmiltä.

Päivät tuntuvat matelevan muutenkin ja ensimmäisen työviikon jännittävimmät hetket ovat olleet varsin vähäpätöisiä. Ensin jäätelökioskille eksyi vihainen ampiainen, joka pelästytti Harperin melkein sydänkohtauksen partaalle. Sitten, päivän lopussa kioskia siivotessa tiskin alta löytyi rytätty kymmenen dollarin seteli, jonka huomaamaton sujauttaminen taskuun vaati äärimmäistä Josiahin välttelyä ja jonkin myös verran oveluutta.

"Yo, saisinko pienen banaanipirtelön?"

Joku on tullut tiskin eteen keskeyttämään Pinterestin selailun. Harper näkee asiakkaasta vain lyhyet, sojottavat hiukset, jotka heiluvat vienossa tuulessa. Josiah on noussut penkiltään palvelemaan, mikä tarkoittaa, että Harper voi selata vielä hetken puhelintaan pienen jakkaran päällä.

"Pieni banaanipirtelö... Alright, tulossa on...."

Josiah pyörähtää rennosti ympäri pirtelökoneen eteen, nappaa Mount Everestin kokoisesta pahvikippovuoresta yhden pienen mukin ja iskee sen pirtelökoneen alle. Harper on kiinnittänyt asiaan jo aiemminkin huomiota ja poika tekee sen taas - hän ei vedä vivusta mistä pirtelöä alkaa tursuamaan mukiin, vaan heittää taskustaan sinne jotain, mikä saa tyhjän mukin kumahtamaan onttona.

"Laita reilusti tällä kertaa."

"Tässä, varovasti sitten sen kanssa. Siis, ettei läiky yli", Josiah sinetöi pahvimukin kannella. Hän ojentaa mukin asiakkaalle jäätelötiskin ylitse ja asiakas ojentaa tälle setelin, joka ei suinkaan päädy kassakoneeseen, vaikka Josiah kassakonetta kilauttaakin kuin rekvisiittana.

"Mitä sä teet?" Harper kysyy toinen kulmakarva kohotettuna, kun asiakas on poistunut eikä ketään ole jonossa (jonossa ei koskaan ole ketään).

Palveluluukun viereen liimatussa valikoimassa on viisi pirtelömakua: tuplasuklaa, mangomeloni, tiramisu, karkkiomena ja sitruunapiirakka. Ei siis mainintaakaan banaanipirtelöstä, ei edes pienellä, kärpäsenkakan kokoisella printillä valikoiman alla.

Josiah kohauttaa olkiaan. "Töitä. Keskity sä vaan siihen puhelimees, likka."

"Mikä tää juttu oikein on?"

"Mikä?"

"Mitä sä pistät niihin mukeihin?"

"Ootko sä saanu jonkun auringonpistoksen? Kuulostat jotenkin vainoharhaiselta."

"Lähen ruokatauolle", Harper ilmoittaa kyllästyneesti kun ei saa Josiahia paljastamaan mitään.

Keskustakadulla on useampikin ravintola, mutta Harper ei syö niissä lounastaan. Jos hän söisi, siihen menisi aina koko päivän palkka eikä hän ole tullut tekemään rahaa vain syödäkseen sen heti pois. Harper istahtaa rotvallin reunalle kioskikärryn varjoon ja kaivaa repustaan muovirasian, jossa on äidin tekemän mac and cheesen rippeet ja alkaa haarukoida sitä kylmänä.

Pyörillä seisovan jäätelökioskin kyljessä lukee isolla SCOOPS & SHAKES - A TREAT FOR EVERONE ja siinä on todella kirjoitusvirhe.

Harper ei ole aivan varma, tarkoitetaanko iskulauseella sitä, mitä hän luulee tietävänsä tai tietää luulevansa.

"Paa kaks palloa sitruunajäätelöä."

Harperin sydän kaipaa vapautta ja huolettomuutta. Kun hän kohtaa kesälomalaisten iloiset kasvot ja kuuntelee heidän nauruaan, hän tuntee kaihoa ja kateutta. Jos hän vain voisi olla osa sellaista kesää, mitä muut näyttävät nauttivan - sitä hän toivoo, vaikka tietää, että jonain päivänä on senkin aika.

Tällä viikolla ei ole tapahtunut mitään. Eikä se ole tarkoitettu mitenkään kuvainnolliseksi, vaan siten, että tapahtumia on ollut niukasti. Tällä viikolla ei ole ollut yhtäkään tornadoa, ruumista, juomien huumaamista eikä mitään muutakaan mainittavaa. On ollut vain täyttä pysähtyneisyyttä. Ja jos totta puhutaan, se on tavallaan tuntunut aika taivaalliselta.

Jäätelökioskilla seisoskelu ei tietenkään ole ollut taivaallista, mutta se kuuluu kategoriaan 'Ei Ole Tapahtunut Mitään'. Työtehtävät ovat edelleen yhtä yksitoikkoisia ja tilat niin ahtaita, että vähemmästäkin alkaa kyllästyttämään koko touhu. Jo aamuisin töihin pyöräillessäänkin Harper haaveilee melkein kapinamielessä siitä, että voisi vain heittää essunsa nurkkaan ja marssia jäätelökioskilta pois, hengittää raikasta ilmaa ja nauttia kesästä sillä tavalla kun itse tahtoo. Tuntea auringon lämmön iholla ja upottaa varpaat kosteaan rantahiekkaan.

"Eiköhän yksi pallo riitä hänelle, kiitos", tilaukseen puuttuu keski-ikäinen nainen, joka heijaa hieman taaempana lastenvaunuja.

Kuitenkin vastuu ja velvollisuudentunto pitävät Harperin paikoillaan. Hän tietää, että hänen on jatkettava työntekoa, vaikka mieli tekee muuta. Hän tietää, että hänen on selviydyttävä tästä, vaikka se tuntuukin nyt vaikealta ja että vapaus vielä koittaa. Hayley on luvannut käydä jäätelökioskilla joka päivä, mutta häntäkään ei ole näkynyt hautajaisten jälkeen kertaakaan, eikä Brandyäkään, ehkä se ottaa parhaillaan kaiken irti kesästä ja valmistumisestaan. Yumi on käynyt kaksi kertaa ostamassa mansikkajäätelöä. Cooper muutaman kerran, koska silläkin on kiireitä kotitilalla.

Kioskin kellon viisari raksuttaa hitaasti kohti viittä iltapäivällä ja Harper laskee minuutteja siihen hetkeen, kun voi viimein riisua essunsa ja astua odotettuun, viikonlopun mittaiseen joutilaisuuteen.

"Enemmän strösseleitä."

Kädet ovat kauttaaltaan tahmaiset sulavista jäätelöpalloista ja ne tarttuvat vohveliin kuin purkka hiuksiin, kun Harper pyöräyttää jäätelöpalloa uuden kerran strösselikulhossa.

"Laitatko mullekin oreojäätelön?" Hayleyn hento ääni saa Harperin katseen nousemaan sateenkaarenvärisestä kulhosta. Hayley näyttää jotenkin väsyneeltä ja vähän ehkä hauraaltakin, mutta hänen kasvoillaan on silti lämmin hymy. Vaikka vaikeahan sitä on lähteä sanomaan miltä tuossa tilanteessa pitäisi näyttää, kun on juuri haudannut oman äitinsä ja elämä sellaisena, jona Hayley on sen tuntenut, on niin yhtäkkisesti päättynyt. Iloinen asia on kuitenkin se, että Hayley on poistunut kotoaan.

"Hayley!" ilahtunut kiljaisu parahtaa Harperin huulilta ja hän melkein tiputtaa jäätelön käsistään, mutta saa sen onneksi viime hetkellä pelastetuksi. "Sori, tässä tää teidän jäätelönne", Harper sanoo tiskin takana kurottelevalle miniasiakkaalle ja kääntyy nopeasti takaisin Hayleyn puoleen.

Korkeintaan seitsemän vanha pikkupoika tarttuu kaksin käsin ojennettuun jäätelöön, kurottelee dollarit tiskille ja häipyy. "Se on sit tasaraha. Moikka." (Lapset ovat oikeasti ikävimpiä asiakkaita. Ne pitävät ansaituista penneistään kiinni niin raivoisasti, että tippejä on turha odottaa.)

Josiah ei sano mitään, mutta ihme kyllä Josiahilla on tilannetajua ja hän heilauttaa päätään sen merkiksi, että suostuu pitkin hampain antamaan Harperille pienen tauon, jolloin tytöt singahtavat melkein juoksuaskelin varjoisalle paikalle kioskin taakse.

"Miten oot pärjäillyt?"

Ennen vastaamistaan Hayley vetää syvään henkeä. Ja puhaltaa sen yhtä hartaasti ulos, eikä anna katseensa irrota oreojäätelöpallostaan. "Ihan hyvin. Ilmotin mut ja Nemon tallicupin seuraavaan kisaviikonloppuun", Hayley sanoo sen sellaisella äänensävyllä mistä voisi päätellä, ettei se ole tytölle mikään iso juttu, mutta kyllä se on.

"En oikein tiiä, mitä tekisin kotona. Niin ajattelin tulla tänne jäätelölle ja pitämään sulle seuraa", Hayley jatkaa ja nuolaisee vohvelin päälle valunutta jäätelöä, joka on alkanut heti sulaa Wilmingtonin ylle jämähtäneessä helleilmassa.

He istuvat hetken hiljaa, Hayley ponnistelee syödäkseen jäätelönsä ennen kuin se sulaa kokonaan pois ja Harper miettii, että kumpi tässä on enemmän seuranpidon tarpeessa, hän vai Hayley. Harmaa betoni heidän allaan hohkaa hehkuvaa lämpöä ja aurinko porottaa armottomasti niille nilkkaparoille, jotka eksyvät varjosta pois. Heidän takanaan, keskustakadun liikerivissä, on pieni 7-Eleven, jonka kapeaan etuikkunaan on ripustettu päivän paikallislehti.

"Katopa tuota", Harper nousee ja nappaaa lehtiständiltä tuoreen Wilmington Postin käsiinsä. Myyjä ei huomaa sitä, joten pienestä vilkaisusta ei ehkä tarvitse maksaa - sitä paitsi hän aikoo palauttaa lehden samoille sijoilleen aivan tuota pikaa - ja hän kyllä kaivaisi kiltisti taskustaan dollarin jos myyjä katsoisikaan tähän suuntaan. "Täällä kerrotaan useista pikkurikoksista kaupungissa viime viikolla", Harper nostaa katseensa ja osoittaa artikkelia.

"No mitä siinä sanotaan?"

"Useita automurtoja... Ilkivaltaa... Joo hei, on täällä myös lyhyt maininta siitä, että kadonneeksi henkilöksi ilmoitetusta henkilöstä on löydetty konkreettisia jälkiä Mores Creekiltä - sen on pakko olla se mikä me löydettiin Cooperin ja Yumin kanssa", Harper jatkaa lukemista ääneen ja melkein tuntee, kuinka nautitut jäätelöt alkavat mielikuvan voimasta pyrkiä takaisin ylös. "En kyllä kutsuis sitä kättä kadonneen henkilön konkreettiseksi jäljeksi, vaan ruumiiksi mutta... Anyway, sheriffi ei ole antanut enempää lisätietoa, mutta tässä lukee, että he tutkivat asiaa ja tapahtumien mahdollista yhteyttä."

"Vau. Saitteko te ees nimenne lehteen?"

7-Elevenin myyjä on edelleen niin keskittynyt katsomaan pikkiriikkisestä tv-ruudusta pyörivää baseball-ottelua, ettei huomaa, kun Harper asettelee lehden takaisin telineeseen. "Haha, ei - ei saatu."

Onneksi Hayley ei ole herkkis, eikä se kavahda kun puhe kääntyy tulevista kilpailuista synkempiin vesiin. Se rouskuttaa jäätelönsä viimeisiä senttejä, siis pelkkää kuivaa vohvelia ja pyyhkäisee suutaan hihalla. "Musta tuntuu, että tää kaupunki on jotenkin muuttumassa."

Harper nyökkää. "Jep, todellakin. On ollut vähän jännittävää pyöräillä tänne aamuisin, kun tuntuu, että on ollut yksin liikkeellä koko kaupungissa siihen aikaan. Tai ehkä pahinta on se, että kuvittelee, ettei olisikaan yksin."

Silloin kioskin vieressä oleva roskakori kaatuu äänekkäästi ja pamahtaa maahan iskeytyessään. Molemmat tytöt säpsähtävät ja kääntyvät katsomaan sitä säikähtäneinä. Kaksi harakkaa lehahtaa lentoon levinneiden roskien seasta, mikä saa heidät hymähtämään helpotuksesta.

"Vain lintuja", Harper sanoo, mutta tuntee silti kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Jokin tässä kaupungissa, tässä kesässä, tuntuu oudolta, ja Harper tietää tarkalleen, mistä se johtuu - vapaalla jalalla olevasta tappajasta. Koska Mores Creekin tapauksen kohdalla omaehtoinen lähteminen on aika varmasti poissa laskuista, sillä ei ole kovin todennäköistä irroittaa ensin oma kätensä, tuskastella sen vuoksi aikansa ja sitten vasta päättää päivänsä. Se ei vain käy järkeen.

Hayley kääntyy katsomaan Harperia ja sen kasvoille nousee ilkikurinen virne. "Laitoit mulle ihan liian vähän strösseleitä. Teen reklamaation."

"Sä et jättäny ees tippiä!" hän ilmeilee takaisin ja painautuu sitten Hayleyn olkapäätä vasten. "Ja Hayley, mä oon täällä aina, kun sä tarviit seuraa."

Ystävän lähdön jälkeen päivä jatkuu normaaliin, pitkäveteiseen tapaansa. Asiakkaita on harvakseltaan (7-Elevenissä on joku pakastejäätelöiden supertarjous meneillään), pari tyyppiä käy taas tilaamassa banaanipirtelöä (jota heillä ei edelleenkään ole valikoimassa) ja tuntiviisari tuntuu kulkevan aiempaakin raskaammin eteenpäin.

Puolet päivästä Harper on tekstaillut niitä näitä Cooperin kanssa ja toisen kuluneen puoliskon hän on tiskannut ja pessyt kioskin sisäpuolen seiniä. Harper on tietenkin jakanut aiemmin näkemänsä Wilmington Postin lehtiartikkelin poikaystävälleen, saatesanoilla soita, jos kuulet tästä mitään lisää. Soittojen osalta on ollut aika hiljaista, mutta se on varmaan tässä kontekstissa ihan hyväkin.

Jossain vaiheessa hän näkee isoveljensä jättävän autonsa kadun laitaan ja kävelevän kohti jäätelökioskia. Johnson ei ole varsinainen jäätelönsyöjä, joten hän on varmaan tulossa pyytämään Harperia tukemaan alibiaan kun on suunnittelemassa jotain, mitä vanhemmat eivät katsoisi hyvällä.

Niin, Johnson ja Matt ovat tulleet takaisin kotiin kesäksi. Matt tosin saattaa jäädä pidemmäksikin aikaa Wilmingtoniin, sillä hän sai kandiopinnot juuri päätökseensä ja jatkaa maisteriopintojaan etänä, ainakin siihen saakka, kunnes tulee tieto hyväksytäänkö hänen siirtonsa Harvardiin vai ei. Isoveli kulkee nykyään pakettidiilinä tyttöystävänsä Amberin kanssa, joka nyhjää MacDonaldien kotona jo toista viikkoa, eikä kenelläkään ole tietoa, aikooko hän majailla siellä koko kesäloman ajan vai miten. Amber on kyllä ollut ihan cool toistaiseksi. Se on lainannut kynsilakkojaan Harperille ja he ovat katselleet yhdessä Modern Familyä samalla kun ovat syöneet aamupalaa.

Isoveli odottaa kauempana, että edeltävä asiakas raaskii poistua jäätelönsä kanssa ja tulee sitten lähemmäs kolmella jättiaskeleella.

"Täytitkö astianpesukoneen kuten äiti pyysi?" Harper tervehtii veljeään piikitellen. Johnson ei veisi edes roskapussia ulkoroskikseen, vaikka sen kylkeen olisi teipattu kymmenen dollarin seteli, joten hänellä on oikeuskin vähän nälviä asiasta.

Kysymys jää kuitenkin ilman vastausta, ja Harper katselee vierestä uteliaana, kun Johnson ja Josiah näyttävät vaihtavan muutaman sanan keskenään. He puhuvat niin vaivihkaa, ettei Harper saa sanoista selvää. Sitten Johnson ottaa taskustaan pienen ruskean paperipussin ja antaa sen Josiahille, joka puolestaan ojentaa Johnsonille rullaksi käärityn tupon seteleitä takataskustaan.

Kumpikin vilkaisee ympärilleen, varovaisesti, kuin laukauksen kuullut peuranpoikanen. Sen jälkeen Johnson poistuu yhtä nopeasti ja yhtä vähäsanaisesti kuin on saapunutkin ja Josiah piilottaa pussin omaan reppuunsa tiskin alle.

Kun Harper on aikeissa sanoa jotain asiasta, hänen puhelimensa pirahtaa soimaan ja hän joutuu siirtämään kysymys- ja torumispatteristonsa myöhemmälle.

Cooper is calling...

SEQUEL TO BONNIE & CLYDE

Kumpikaan ei ole pitkään aikaan sanonut mitään. Puhuminen voisi häiritä keskittymistä, ja ainoa ääni joka rikkoo hiljaisuutta, on joen kesyttämätön liplatus kun se virtaa voimakkaana heidän ympärillään. Sekä satunnainen matala piippaus, joka tulee metallinpaljastimesta, kun se havaitsee rantavesiköstä romurautaa (kuten pyöränkellon, hopealusikan ja pienen ankkurin).

Kun Cooper kertoi pikkuveljensä löytäneen kultahipun samaiselta joelta, Harper oli välittömästi käynnistänyt neuvottelut työkaverinsa Josiahin kanssa siitä, että paikkaisi tätä yhden kokonaisen illan jos hän vain päästäisi tytön lähtemään tänään aiemmin. Josiahille ei tarvinnut edes kertoa syytä, koska ei sitä kiinnostanut ja vaikka Josiah ei varsinaisesti sanonut juuta eikä jaata, sen elekielestä pystyi päättelemään, että ehdotus sopi hänelle. Sillä oli vähän outo tapa kommunikoida, mutta puhelinta se kyllä näpytti huomattavan paljon - ehkä se oli tottunut enemmän puhumaan ihmisten kanssa netissä kuin kasvotusten.

Joten tässä sitä nyt oltiin, isoisovanhempien (tai ehkä isovanhempien) jalanjäljissä yrittämässä rikastua kullalla! On hommattu metallinpaljastin ja vaskooli ja jotain ämpäreitä ja sen sellaista - no, kaikennäköistä hilavitkutinta kumminkin. He ynnäsivät Cooperin kanssa rahoja kun he katselivat boiselaisessa eräkaupassa metallinpaljastinten riviä ja saivat kuin saivatkin hankittua sen halvimman yksilön – eikä se edes kirpaissut sillä sehän oli tavallaan sijoitus kun sen tarkoitus oli poikia lisää rahaa ja maksaa itsensä pian takaisin.

Täytyy myöntää, että metallinpaljastin oli kyllä kuningasidea. Koska Colin ei huijannut kertoessaan kullasta.

He ovat kahlanneet polviin asti ulottuvassa vedessä jo tuntikaupalla, hyttysiä on ollut häiritsevän paljon ja kynnenalusetkin ovat haisevan pohjamudan kuorruttamat. Näistä uhrauksista huolimatta saalis ei ole kummoinen, mutta jotain talteenotettavaa on silti löytynyt. Vaikka suuret rikkaudet antavat vielä nähtävästi odottaa, päivä on silti ollut ihanan seikkailuntäyteinen ja ennenkaikkea sitä kovasti kaivattua vaihtelua tylsälle kesätyölle. Tätä on niin kaivattu!

Ilta-aurinko heijastuu lempeästi joen pinnasta kun kaksikko loiskuttelee lopulta takaisin kuivalle maalle. Jos tällä auringossa oleilulla ei ole kuitattu parin viikon vajautta rusketuksessa, niin sitten pitää ulkoistaa se pirulainen ja hankkia suihkurusketus, Harper miettii ja vertailee sivusilmällään heidän kahden välistä värieroa.

Naamaa tosin kiristää siihen malliin, että se ainakin saattaa olla vähän saanut väriä.

Joen rannalla kivet ovat päivän aikana lämmenneet auringossa ja ne tuntuvat mukavilta paljaiden jalkojen alla. Hento tuuli kuljettaa kesän tuoksuja pitkin joentörmää; villikukkien, kostean rantahiekan ja hieman aurinkovoiteenkin (jota ärsyttävän ruskean Cooperin on parempi käyttää tai Harper alkaa muistuttamaan kalkkilaivan kapteenia hänen vierellään) tuoksua.

Harper heittäytyy pitkälleen sileälle kivelle. Hän venyttelee käsiään kohti taivasta, muutama vesipisara tipahtaa niistä ikävästi silmäripsille, ja kiepauttaa hiuksensa huolettomalle nutturalle. Cooper asettelee metallinpaljastimen puuta vasten, istahtaa kivillä makoilevan Harperin viereen ja nostaa katseensa kohti pilvetöntä taivasta, joka on muuttumassa punertavaksi auringon laskiessa. Hän alkaa vihellellä jonkun rokkiklassikon tahtiin.

"Jos tää on oikeeta kultaa, niin minkähän arvoinen tää sit on?" Harper tiedustelee, ojentaen pientä lasipurkkia Cooperin suuntaan. Sen sisällä on maailman pienin kultahippu, siis niin pieni, että se on enemmän kultapölyä kuin mitään muuta. "Luuletko, että Burke vois tietää jonkun joka osaa arvioida tällaisia?"

Cooper mittailee purkin sisältöä aurinkoa vasten, mutta ilman suurennuslasia se on aika hankalaa. "Burke tuntee kaikki. Joten ihan varmasti siis", hän tuumailee ja jatkaa taas viheltelyään.

Vihellelty kappale on muuten Stingin Fields of Gold, Harper tunnistaa sen kertosäkeen kohdalla. Joen solina kovenee, kun muu maailma sen ympärillä alkaa hiljentyä iltaa kohden ja kohta Cooper saa puhallella ihan tosissaan, että saa vihellystä sen takaa enää kuuluviin.

"Jos hyvin käy, niin me voidaan ehkä ostaa näillä tienesteillä vaikka lisää aurinkorasvaa ens kertaa varten", Cooper jatkaa naurahtaen, pyöritellen samalla purkkia sormissaan.

Harperilla ei ole aavistustakaan minkä arvoista kulta on. Eikä kumpikaan ole edes varma siitä onko lasipurkin sisältö katinkultaa vai oikeaa tavaraa. He ovat autossa matkalla Boiseen käyneet keskustelua siitä, mitä tekisivät jos löytäisivät ison saaliin. Suuret haaveet saavat hänet hymyilemään ja hän asettaa päänsä vasten pojan reittä. "Nojoo, saispa sillä ees yhden tölkin Dr Pepperiä jos ei muuta..."

Seikkailun odottaisi olevan jotain suurta ja dramaattista, sellaista kuin elokuvissa. Mutta eihän sen tarvitse olla. Se voi olla tällaisia pieniä hetkiä, tässä ja nyt. Sitä on jopa vähän vaikea myöntää ääneen kun on julistanut monta viikkoa kovaan ääneen että TYÖNTEKO PILAA KOKO KESÄN, mutta nähtävästi elämässä voi olla samanaikaisesti töitä ja omaa elämääkin.

Koska miettikää nyt; hän on karannut kesätöistä (tämä on varmaan sellainen asia josta ei kannata työnantajalle hiiskua?), ajanut jalka suorana Boisen eräkauppaan ja takaisin, ja rynnännyt juoksujalkaa joelle. Nauranut niin kovaa, että posket ovat edelleen kipeät, ja iloinnut, kun hän oli seulonut hiekkaa ja soraa pienellä siivilällään (Cooper halusi käyttää sitä metallinpaljastinta itse), löytäen pienenpienen kullan. Jokainen lihas hänen kehossaan on rättiväsynyt, mutta voi pojat - kyllä tämä jäätelökiskan voittaa!

"Jos meillä olis oma tila, niin millanen se olis? Millasen sä rakentaisit jos sä saisit tehä sinne ihan mitä vaan?" Cooper kysyy.

Harper kuljettaa sormiaan pojan kämmenen viivoja pitkin ja pohtii kysymystä tarkkaan. Sitten hän puntaroi, pitääkö Cooper häntä aivan pöhkönä jos läväyttää esille ensimmäisenä päähänsä juolahtaneen ajatuksen, mutta päättää kuitenkin sanoa sen.

"Varmaan ainakin rakentaisin meille sellaisen talon, jossa olis kellarissa kunnon maailmanlopun bunkkeri", äänessä on varovaisuutta, joka muuttuu kuin napista painamalla innostuneeksi puhetulvaksi. "Ootko nähny videoita sellasista? Ne on niin siistejä! Niissä on välillä uima-altaat ja kuntosalit ja kaikkea. Se minkä rakentaisin olis ihan valtava ja siellä olis kaikkea mahollista moneks vuodeks – ruokaa, vettä, lautapelejä, elokuvia, kaikkea, mitä tarvitsee selviytyäkseen jos maanpinnalla ei voi enää elää."

Cooper naurahtaa ääneen, mutta ei sillätavalla ivallisesti kuitenkaan. Vapaa käsi silittää hitaasti Harperin hiuksia. "Vai että bunkkerin... Oot kyllä vähän hassu välillä."

"Better safe than sorry, oikeasti. Mieti nyt kun maailmaloppu iskee ja meillä oli sellanen bunkkeri, että oltais niitä harvoja jotka selviää."

Isä on puhunut sellaisen bunkkerin rakentamisesta jo vuosia, mutta heiltä puuttuvat sekä kellari että rahat sellaisen tekemiseen. Heidän televisionsa tallennetuista ohjelmista löytyy lähinnä Maailmanlopun odottajat-jaksoja, mutta ei isä sentään ole ihan niin fanaattinen asian suhteen kuin mitä ohjelman osallistujat. Harper on seurannut näitä jaksoja aina välillä jos sellainen on sopivasti tuloillaan, eikä hän voi kieltää, etteikö sellaisen bunkkerin rakentaminen kutkuttelisi jotain osaa takaraivosta.

"Millasen tilan sä haluaisit?" Harper jatkaa ja kohottaa kulmiaan nähdäkseen paremmin alaviiston hankalasta kuvakulmasta.

"Nooh... En mä tilasta tiiä, mut varmaan ostaisin sinne tosi ison traktorin. Sellaisen, jossa ois kaikki mahdolliset hienoudet – powershift-vaihteisto, ilmastointi, hierovat istuimet, GPS-ohjaus... Sillä sais tehtyä tilan työt nopeasti ja helposti. Sä voisit tietty tulla sit sen kyytiin ja ihailla maisemia... Ja sitä bunkkeria."

"Traktorin!" Harper hihkaisee ja nousee käsivarsiensa varaan. "Sä kuulostat melkeen siltä, että sä haluaisit tyyliin muuttaa sinne traktoriin. Jos siellä ois suihku ja sänky - no, jos ollaan tosirikkaita niin varmaan sekin onnistuu - niin sä varmaan viettäsit siellä kaiken aikas. Mut mitä sit jos maailmanloppu tulee, niin mitä sä teet sun traktorilla sitten vai onks se tehty jostain kolkyttuumasesta panssarista?"

"Ajan sen suoraan sinne sun bunkkeriin turvaan", Cooper vastaa hetken miettimisen jälkeen.

Keskustelun katkaisee auton ovien paiske.

Siitä päätellen joen rannalle on saapumassa muitakin ihmisiä ja pian he huomaavatkin kaksi maastokuvioituihin erävaatteisiin pukeutunutta hahmoa, jotka lampsivat eteenpäin isojen kantamusten kanssa. Harper ja Cooper vaihtavat hämmentyneitä katseita kun he seuraavat tulijoita, jotka näyttävät leiriytyvän joen rantaan ja ryhtyvät kasaamaan kullanhuuhdontaränniä rantakivikkoon. Alkuun kumpikaan eränkävijöistä ei huomaa nuoria kivikossa. Kuluu ehkä minuutti kun toinen miehistä tavoittaa heidän hämmentyneen katseensa, jolloin mies tökkää kaveriaan olkapäähän ja huomattuaan etteivät olekaan yksin, he päättävätkin vähin äänin vaihtaa paikkaa.

"Kerroitko sä jollekin?"
"En?", Harper vastaa kummastellen.
"Sana leviää tässä kaupungissa aika hämmästyttävän nopeasti."

Jonkin ajan päästä Harper tarttuu Cooperin käteen ja alkaa heilutella sitä edestakaisin kuin laiskaa viuhkaa. "Miks täällä on vieläkin näin kuuma?" hän valittaa kun lämpötila ei laske illallakaan alle kahdenkympin.

"Heihei, varovasti, ettei lasipurkki mee rikki!" Cooper hengähtää, kun lasipurkki heilahtaa kiven päällä. "Jos me menetetään noi kullat niin me menetetään myös se aurinkorasva ja Dr Pepper."

Harper pyörähtää ympäri. "Älä pelottele sillä!"

"Pitäskö meijän lähtee kotiin pikkuhiljaa?"
"Joo, lähetään vaan", mutta sitä ennen Harperin pitää hoitaa eräs pikku juttu. Hän nousee kiveltä, kävelee suoraan männikköön ja etsii katseellaan maasta jotain.

"Se kultahippupurkki on mulla taskussa", Cooper ilmoittaa, kun hän katselee Harperin toivotonta ympäripyörimistä.

"En mä sitä eti! Mä etin...", tyttö aloittaa, kunnes hän löytää etsimänsä. "...tätä."

Hän on tarttunut kaksin käsin kuivannäköiseen männynoksaan ja nykäisee sitä voimakkaasti. Oksa ei kuitenkaan anna periksi niin helpolla, vaan Harper joutuu roikkumaan siinä koko painollaan saadakseen sen irti.

"Miksi?"

Oksa räsähtää vihdoin irti rungosta. "Laitetaan tää tohon polun alkuun niin kaikki luulee, ettei tänne saa tulla, että polku on jostain syystä suljettu. Saadaan sitten ettiä jatkossa ihan rauhassa kultaa! No niin, voitko auttaa tän siirtämisessä?"

Cooper nousee kiveltä lippalakkinsa asentoa kohentaen, ja silloin korkeammalta latvan suunnasta kuuluu toinen samanlainen räsähdys ja iso, vielä paksumpi ja painavampi oksa tipahtaa heidän eteensä. Harper ehtii juuri ja juuri peruuttamaan askeleen, ettei oksa raapaise hänen jalkaansa syvää haavaa, eikä Cooperkaan ole tuumaakaan liian kaukana siitä.

Cooper katsoo Harperiin kulmiensa alta pitkään ja hitaasti. Harper ei tiedä mitä tehdä - sehän oli vahinko - joten hän katsoo takaisin silmiään siristäen ja kohauttaa olkiaan pienen virnistyksen kera. Menee ehkä puoli sekuntia, kun kädet tarttuvat häntä vyötäröltä ja nostavat hänet ilmaan.

"Mitä sä teet?!" Harperia alkaa välittömästi naurattamaan, kun yhtäkkiä maa ja taivas vaihtavat horisontissa paikkoja.

"Meidän piti lähtee niin mä vien sut nyt pois täältä", Cooper sanoo nostaessaan tytön kevyen tuntuisesti olalleen. "Sä oot liian vaarallinen ollakses irti."

Harperin tekisi mieli vähän mätkiä Cooperia olkapäähän, mutta koska jalkojen lihaksiin särkee edelleen eikä hän jaksa kävellä autolle, hän ottaa kuljetuksen oikein mielellään vastaan. "Ja sä oot liian huvittava ollakses tosissas!"

Siinä taisi mennä kokonaiset neljä päivää kun Mores Creekiltä löytyneestä kullasta uutisoitiin Wilmington Postissa ja sen jälkeen kultaa on hierottu päin näköä minne tahansa menikin; televisiossa, radiossa ja katumainoksissa, eikä naapurustossa tunnuttu muusta enää puhuvankaan. Kultaturistejakin on voinut bongailla katukuvasta ja Fairview Avenuelle pystytetyistä matkamuistokojuista voi ostaa kulta-aiheisia tuotteita kuten jääkaappimagneetteja ja t-paitoja, ja niitä myydään niin nopeaan tahtiin, että välillä on jouduttu myymään pelkkää ei-oota.

"Äijä ei ees kertonu, että on nykyään kuuluisa", Cooper läimäyttää kämmenellä Mikaelin selkään ja sillä on mennä Pringlesit väärään kurkkuun.

Mikael on joko ostanut itse tai saanut lahjaksi lehden, jossa hänen nimensä mainitaan, mutta oli miten oli, hän kantaa sitä ylpeänä mukanaan kun he kävelevät peräkanaa kivikkoista polkua pitkin Mores Creekille. Kansaskin on revitty mukaan suoraan päikkäreiltä (kauneusunilta) ja sen hiukset ovat niin sotkussa, että sokeampi haukka voisi luulla sitä pesäkseen.

"Onpa sulla sileät kädet tossa kuvassa, mitä käsirasvaa sä käytät?" Harper kysyy tuoreelta julkkikselta, ryöstää lehden poikien olan yli ja alkaa lukemaan uutista.

KULTALÖYTÖ YLLÄTTI PAIKALLISET – JOELLE VIRTAA VÄKEÄ

MORES CREEK, 06/13/2024

Mores Creekillä tehty yllättävä kultalöytö on herättänyt suurta kiinnostusta paikallisten keskuudessa. Kultalöydön teki Mikael Aikio, 17, ensimmäisenä kesätyöpäivänään National Park Servicen leivissä park rangerina. Aikio löysi joelta pienen, noin dollarin arvoisen kultahipun, mikä oli tarpeeksi käynnistääkseen varsinaisen kultakuumeen Wilmingtonin alueella.

Löytöpaikka on jo muutamassa päivässä vetänyt puoleensa niin amatööri- kuin ammattikultaharrastajia, jotka toivovat löytävänsä kotiinvietäväksi muutakin saalista kuin kuningaslohta. Paikalliset viranomaiset ovat kuitenkin varoittaneet kultakuumeen leviämisestä ja kehottavat alueella liikkuvia noudattamaan turvallisuusohjeita luontoa kunnioittaen.

"Kultahippu oli varsinainen yllätys", kommentoi kaupunginsheriffi Jon Burke. "Kukaan ei ole vuosikymmeniin ilmoittanut kultalöydöistä. Se oli varmaan se lumimyrskyn sulamisvesistä johtunut voimakas kevätvirtaus, joka pesi pois pintamaata ja paljasti nyt syvemmällä olevan kultasuonen."

Kultalöytö on tuonut alueelle myös runsaasti matkailijoita, mikä on piristänyt paikallista taloutta. Paikalliset yrittäjät ovat innoissaan lisääntyneestä asiakasvirrasta, mutta muistuttavat, että kultaa etsiessä tulee aina noudattaa paikallisia sääntöjä ja määräyksiä, eikä esimerkiksi toisten omistamilta maa-alueilta ole soveliasta kaivaa.

Löytö on tuonut uutta elämää hiljaiselle joelle ja lisännyt toivoa siitä, että alueella saattaa olla vieläkin suurempia aarteita odottamassa löytäjäänsä. Paikalliset ja vierailijat jatkavat innokkaina joen tutkimista, toivoen löytävänsä oman osuutensa historian uudesta luvusta.

"Helosania", Mikael vastaa vähän nolostuneen näköisenä, nappaa sanomalehden takaisin ja ryttää sen syvälle kainaloonsa.
"Helo -what?"
"Ai, onko se se sininen tuubi mikä sulla on aina yöpöydällä?"

"Äp-päp-päp-päp, en halua kuulla enempää!" ääntään korottanut Harper parahtaa Kansasin paljastukselle ja tukkii korvansa välittömästi. "LALALAALAAALAAA"

Vaikka hän ei kuule mistä pojat keskustelevat kun he marssivat hänen edellään voi hän silti päätellä jotain keskustelun luonteesta kun Cooper joutuu välillä pysähtymään pariksi sekunniksi sillä hän on haljeta naurusta ja kuin asian vahvistukseksi Mikaelin korvanlehdet alkavat helottaa kirkuvanpunaisina kuin alkukesän tomaatit.

Perille päästyään Harper potkaisee kengät jaloistaan ja tasapainottelee vedessä vaskoolin kanssa, yrittäen parhaansa mukaan olla liukastumatta inhottavan limaisilla pohjakivillä.

Rannan puolella Kansas on pistänyt heti tupakaksi ja haahuillut sivummalle. "Eiköhän tää kohta joesta oo jo ihan läpisiivilöity, lähetään tutkimaan vähän pidemmältä!"

Jokainen olettaa, että matkaan lähdetään jalkaisin, mutta Kansas on löytänyt vanhan ja puolityhjän kumiveneen kauempaa rannalta. Sen pinta on kulunut pahoin (kumi oikein lohkeilee monesta kohtaa) ja väri on haalistunut voimakkaasti, mutta ketäpä tuollaiset pikkuseikat ovat ennenkään pidätelleet. Kansas yrittää savukkeensa jälkeen vielä reippaana poikana puhaltaa venttiilin kautta siihen lisää ilmaa, mutta näyttää lähinnä siltä, että voisi pyörtyä niille sijoilleen.

"No, sitten mennään näin. Katotaan jaksaako se pitää meidät kaikki pinnalla..."

Pojat nostavat kumiveneen vesille ja sinne kiivetessä veneen pohjalle kertyy märistä jaloista jonkun verran vettä, mutta ihme kyllä itse vene ei näytä vuotavan mistään. Ilmatäytteiset laidat antavat jo kädenkin alla niin paljon periksi, että on turha kuvitella istuvansa reunan päällä. Jokainen joutuu siis uhraamaan kuivat housunsa ja istumaan märälle pohjalle.

Virtaus pyöräyttelee venettä hitaasti ympäri ja nappaa sitten rauhallisesti mukaansa. Veneessä on törkeän ahdasta (Harperin polvet ovat hänen suussaan ja hän huomaa vasta nyt, miten paljon mustelmia niihin on kertynyt kaikilta aiemmilta kultaseikkailuilta), mutta ainakin se on tasapainotettu hyvin, kun joka neliösenttimetri siitä on täytetty.

"Tässä on vaan yks mutta", Harper sanoo kulmat rypistyen.
"No?"
"Millä me ohjataan tätä?"

"Voi paska, eipä käyny mielessä", Kansas tuhahtaa.
"Kävi itseasiassa, mutta -" Mikael yrittää puuttua keskusteluun.

Cooper nousee hieman ja saa koko kumiveneen heilahtamaan voimakkaasti. "Mihin me muka ohjausta tarvitaan joella? Ihan kun tässä mitään risteyksiä tulis!"

"Totta", Harper joutuu myötäilemään.

"Hei", Kansas hätkähtää muistaessaan aiemmat ostoksensa ja kaivaa repustaan esiin jokusen oluttölkin. "Kippis kesälomalle!"

"Kippis!"

Kun ensimmäinen reppulämmin tölkki sihahtaa auki, Mikael naurahtaa huvittuneesti omille ajatuksilleen ja pyörittää päätään. "Tälle on Suomessa nimikin. Sen nimi on 'kaljakellunta'. Beer floating."

"Tekeeks suomalaiset tällasta vapaa-ajallaan?"
"Suomi kuulostaa ihan tosi oudolta paikalta."

"Sairaan siistiltäpä", Kansas myhäilee silmät puoliummessa. Jäbä osaa kyllä ottaa rennosti, mutta helppoahan se on kun ei ole kesätöissä ja koulukin on juuri saatu päätökseen. Se se vasta on lomailua, mutta jos Kansas tosiaan pääsi high schoolista läpi, niin on se lomansa ansainnutkin.

"Joo, kaljakellunta on sellanen vuosittainen tapahtuma, missä lillutaan kumiveneissä yhdessä paskasessa joessa ja juodaan kaljaa. Niitä kumiveneitä on samaan aikaan satoja, joskus jopa tuhatkin."

"Siis onko teillä laillista juoda alkoholia julkisella paikalla? Sitäkö ei tarvii peittää mitenkään?"

Mikael vaikuttaa kuitenkin siltä, että sen sosiaalinen patteri alkaa hiipumaan kun kysymyksiä kaljakellusta alkaa tulla oikealta ja vasemmalta, joten Harper nostaa keskustelunaiheeksi tulevan kesäleirin ja yrittää saada selville, millä hevosilla Mikael ja Kansas ovat sinne oikein osallistumassa, mutta kumpikin on yhtä mystinen vastauksissaan ettei niistä saa mitään tolkkua.

Kumivene pyörii jokea eteenpäin samaan tapaan kuin teekupit huvipuistossa. Harperin katse harhailee joen yli, sen toiselle rannalle, jossa on erään kalastajan torppa ja vanha tervaamattomasta puusta rakennettu silta. Sillan kohdalla Cooper nousee ja tarttuu jämerästä tukipuusta kiinni.

"Kai te tajuatte, että meidän pitää kävellä täältä takasin?"

"Ei todellakaan kävellä, me soitetaan Lyft", Kansas tokaisee ja antaa päänsä valahtaa taaksepäin niin, että se melkein uppoaa näkymättömiin pehmeän laidan uumeniin.

Harper hyppää veteen ja hymyilee leveästi. "Jos tästä löytyy iso kultasaalis, niin soitetaan vaikka helikopterikyyti hakemaan meidät."

Rahoitusta helikopterikyydille ei kuitenkaan tule, vaan he joutuvat lopulta soittamaan epämääräisen Lyft-kyydin, joka ensin peruuttaa tilauksen kolme kertaa päästyään määränpäähänsä, koska hän on niin epäluuloinen millaista sekopäistä porukkaa metsän läpi sitä on oikein tulossa kyytiin.

Autoja ajaa pitkässä jonossa kohti aukeaa parkkipaikkaa Idaho Cityn kaupungissa.

Parkkipaikalle on pystytetty iso, ylväs valkokangas aivan mäntymetsän reunalle ja sen heijastukset tanssahtelevat ympärillä olevien puiden rungoilla hämärtyvässä illassa. Mainokset ovat alkaneet jo pyöriä, kun Harper ja Cooper pääsevät paikalle, ja valkokankaalle heijastuu parhaillaan traileri syksyllä elokuvateattereihin ilmestyvästä Joker -elokuvan jatko-osasta.

Millerien perheen lava-auto pyörähtää hiekka rahisten akselinsa ympäri, peruuttaa ja pysähtyy nytkähtäen keskelle parkkialuetta. Harper kerää kassinsa sisällön, joka on ajomatkan aikana levinnyt jalkatilaan ja Cooper nappaa mukaansa heidän välissään olleet viltit.

"Muista miniradio!" Harper muistuttaa.

Popcornin sulanut voi tuoksuu ilmassa. Se on ensimmäinen asia, jonka Harper huomaa kiivetessään etupenkiltä auton taakse lavan päälle. Taustalla kuuluu jonkun läheisen autopesulan tasaista hyrinää, mikä tulee pian jäämään elokuvan ääniraidan alle ja joka tuskin häiritsee sen enempää elokuvan katselemista.

Paristoilla toimiva miniradio viritetään oikealle taajuudelle ja mainosten ääniraita alkaa kuulua sen pienistä kaiuttimista. Suurinosa näyttää katsovan elokuvaa auton sisällä, jolloin ääni tulee auton radion kautta. Pieni matkakaiutin ajaa asiansa oikein hyvin ja onhan elokuvahetkessä tähtitaivaan alla aivan oma tunnelmassa verrattuna auton ahtaisiin sisätiloihin.

Harper avaa vilttimyttyä ja vetää sitä jalkojensa suojaksi.

Autojen välistä vaeltaa nuori - ehkä collegeikäinen - snacksien myyjä, jonka kasvoilta paistaa kyllästyminen mailien päähän. Hän käyskentelee hitain askelin ja kääntyilee ponnettomasti autoihin päin esitelläkseen snacksitarjontaa. Nuhjuinen, oranssinpunainen asu, on rasvaläikkien peitossa, mikä ei varsinaisesti herätä ruokahaluja.

"GET YOUR ICE-COLD DRINKS HEEEERE! HOT POPCORN, FRESH OUT OF THE MACHINE...
DON'T MISS OUT ON OUR NACHOOOOOS..."

Kaulassa roikkuva herkkutarjotin roikkuu kaulasta leveällä hihnalla ja se on hiertänyt myyjän finnien peittämään niskaan punaisen raidan. Tarjottimella on valikoima popcornia, karkkipusseja, limonaadia ja nachokuppeja, ne ovat iloisesti sekaisin ja epäjärjestyksessä, kuin myyjänsä hiukset, jotka sojottavat lippiksen alta joka suuntaan.

Hänen liikkeensä ovat niin laiskoja ja hitaita, että tekee mieli potkia häneen vähän vauhtia. Ei siksi, että olisi kiire saada herkkuja, vaan koska tuollainen maleksiminen on vain ärsyttävää. Myyjä vilkuilee välipitämättömästi tarjotintaan vain silloin tällöin varmistaakseen, ettei mitään ole pudonnut. Muutoin hänen silmänsä ovat suurinpiirtein suljettuina, vain suu ja jalat liikkuvat hitaasti.

"Otetaanko jotain?" Harper kääntyy Cooperiin päin, joka nousee välittömästi vilkuilemaan ympäristöä kuultuaan ruuan mahdollisuudesta.

"Mulla on aivan sudennälkä. Otetaan kaikkea!"

Harper ei ole aivan varma vitsaileeko Cooper vai tarkoittaako se tuota tosissaan, sillä sehän olisi aivan todella coopermaista tilata nälkäpäissään koko tarjonta. Myyjä ei ota katsekontaktia lipuessaan lava-auton ohitse, vaan Harperin on noustava itsekin vähän mukavalta sijaltaan.

"Hei", tyttö korottaa ääntään ja saa myyjän kiinnittämään heihin edes minimaalista huomiota. "Paljonko mikäkin maksaa?"
"Hinnat löytyy tän QR-koodin takaa", myyjän ääni on monotoninen ja innoton, kun hän nostaa esille laminoidun kyltin jossa iso koodihirviö on painettuna. Myyjää on varmasti ohjeistettu huutamaan mainoslauseitaan kymmenen sekunnin välein, sillä asiakkaita palvellessaankin hän päättää kajauttaa velvollisuudentuskaiset myyntihuutonsa.

Koska myyjä on nuori, on vaikea päätellä onko silmiä painanut väsynyt katse pitkistä työpäivistä vai vähäisistä yöunista johtuvaa. Ensimmäinen tuntuu kuitenkin aika epätodennäköiseltä, sillä työpäivät tämän perusteella eivät ole kovinkaan pitkiä ja raskaita. Ehkä hän on krapulassa.

Helvetin QR-koodit, Harper kiroaa mielessään ja kurottelee lavan reunan yli puhelimensa kanssa, kun ei tahdo saada pimeässä kameraa tarkentamaan tarpeeksi että se saisi koodin skannattua.

Myyjä katsoo heitä kulmiensa alta ja leuat jauhavat purukumia äänekkäästi maiskuttaen. Hän huokaisee samalla kun silmät pyörähtävät päässä. "Limut kolme dollaria, popparit yhen, karkkipussit kaks ja nachot kolme. Haluutteko jotain."

Ostotapahtuma hoidetaan nopeasti ja ilman ylimääräisiä kiitossanoja. He ottavat kuin ottavatkin kaikkea tarjolla olevaa yhdet kappaleet jaettavaksi, jonka jälkeen Cooper ojentaa maksun ja tipin (mistähän hyvästä, kysymys kuuluu), myyjä työntää tuotteet lavalle ilman hymynpoikastakaan ja siirtyy seuraavan auton luokse uudelleen mainoslauseita huudellen.

"En kai mä oo noin paha jätskikiskalla? Siis kyllä mäkin oon kyllästyny siihen enkä ois halunnu mennä alunperinkään, mut jotain käytöstapoja silti!"

"Et oo, usko pois", Cooper lohduttaa, kaivaa karkkipussista vihreän hedelmäkarkin ja tarjoaa sitä Harperille samalla kun alkutekstit alkavat pyöriä. "Miks sä muuten olit niin kesätöitä vastaan alunalkaen?"

Harper kohauttaa olkiaan ja vetää polvia lähemmäs yläkroppaansa. "Mä jotenkin toivoin, että me oltais voitu viettää koko kesä kahestaan."

"Mut tiiäthän sä ettei me oltais voitu olla koko kesää aamusta iltaan yhessä kun meillä on kotona niin paljon hommia."

"Niin. Enkä mä tarkota, että ois pitäny olla kylki kyljessä koko kesää mut mä pelkäsin, että mä en ehi tehä mitään muuta ku pyöritellä niitä jäätelöpalloja siellä kioskissa. Aattelin, että mun koko kesä on nyt sit sellasta. Mut eihän se näköjään oo."

Se on hölmö ajatus, Harper ymmärtää sen nyt. Oli naiivia kuvitella niin ja ajatella elämän pyörivän vain hänen ja hänen seurustelusuhteensa ympärillä.

Elokuvan kirkas valo heijastuu pojan kasvoille, se hymyilee vähän, sillain vinosti toisella suupielellä. "Täähän on ollu aika hyvä diili, että oot ollu meillä ja sit ollaan saatu illat viettää yhessä kumminkin, eikö niin?"

Harper hymähtää myöntäväksi vastaukseksi ja painaa päänsä Cooperin olkapäälle.

Viereisestä autosta kuuluu kova tööttäys, mikä ei huolestuta töötännyttä kuskia pätkääkään, koska kukaan ei ole sitä kuulemassa kun kaikilla on omat radiolähettimensä mistä elokuvan äänet tulevat. Suurin osa elokuvankatsojista on sitä paitsi autojen sisällä, jonne ei ainakaan kuulu pihaustakaan. Tööttäyksestä kummastuneina he kääntyvät Cooperin kanssa katsomaan auton oikealle puolelle, jossa he näkevät vieressä autossa istuvan Dylanin ja Henleyn, Cooperin parhaat kaverit, jotka virnuilevat leveästi etupenkillä. Kummallakin on niin ilkikurinen ilme, että heillä täytyi olla jotain kujeilua mielessään.

Sitten Dylan ja Henley esittävät mukamas pussailevansa kiihkeästi ja feikkimuhinoinnin jälkeen osoittavat naureskellen lava-auton suuntaan.

"Äh, lopettakaa!" Cooper naurahtaa punastumatta ja lennättää kolme popparia kaaressa kohti ivailijoita. "Miten te osuitte samaan paikkaan? Idaho Cityyn? Niin kuin mitä ihmettä!"

"Kiva nähä suakin!" Henley sivaltaa heti ensitöikseen. "Sun tyttöystäväs jakoi ig-tarinan missä oli paikkatägi, joten teitä ei ollu kauhean vaikea paikantaa."

"Moi, Henley", Harper tervehtii kun huomaa keskustelun kääntyneen häneen ennen kuin kukaan oli sanonut edes tervehdystä. Sen enempää Harper ei keksi mitä sanoisi, hän ei ole koskaan käynyt mitään keskustelua Henleyn kanssa eikä oikeastaan tiedä hänestä mitään, mihin voisi tarttua ja mistä keksiä puhuttavaa. Lisäksi Henley luo häneen terävän katseen ja hymyilee paljastaen terävät kulmahampaansa sellaisella tavalla, joka saa Harperin hetkeksi uskomaan, että hän katselee silmästä silmään suoraan vampyyrinmetsästäjää.

Siitä huolimatta Harper tietää Henleyn olevan varmaan oikeasti oikein mukava - onhan hän yksi Cooperin parhaista ystävistä, joten ei hän paha voi olla. Näillä kolmella, Henleyllä, Dylanilla ja Cooperilla on varmasti jokaisella sellainen todella leikkisä keskinäinen ystävyys, jossa piikittely on sallittua tai joskus jopa toivottavaa, niin kummalliselta kuin se mahtaa kuulostaakaan.

Cooper tulee onneksi (tajuamattaankin) hätiin ennen kuin kiusallista hiljaista hetkeä syntyy. "Haluutteko popparia? Meillä on ihan sikana kaikkea. Ostettiin joka sorttia mitä oli tarjolla."

"Me haluttais joskus vaikka nähä, dorka. Raahaa vaikka Harper mukaas, mutta tehään jotain oikeasti joku päivä. Mennään vaikka pelaamaan minigolfia-"

"Ei helvetissä mennä pelaamaan minigolfia", Dylan töksäyttää siihen sävyyn, että sillä on jotain vanhoja traumoja siitä lajista. Kommentti ja tyyli millä se esitetään saa Harperin pidättelemään huvitustaan.

"-ja Bruce Springsteenkin tulee heinäkuussa Idahoon keikalle. Valitse ite", Henley jatkaa kuin ei olisi Dylania kuullutkaan.

Olisi oikeastaan kivaa päästä tutustumaan heihin paremmin, Harper miettii. Hän jää pohtimaan, miksi he eivät olleet aiemmin viettäneet aikaa neljän kesken. Mitähän Henley ja Dylan oikein ajattelevat hänestä?

Onko hän heidän silmissään vain tyhjänpäiväinen cheerleader, joka on vienyt heidän ystävänsä poikaystäväkseen?
Tai ehkä Cooperilla oli jostakin syystä epäröintiä heidän tutustumisensa suhteen?

Elokuva alkaa viimein pyöriä valkokankaalla ja vie lopulta ajatukset muualle.

Pari yön tyttöjen reissu Harperin perheen mökille ei voisi tulla parempaan saumaan. Jokainen matkalle lähtenyt kaipaa vähän pientä hengähdystaukoa; Harper haluaa paeta hetkeksi kaikkea hevosiin liittyvää, Yumi saa ansaitun breikin kahvilasta, Hayley tarvitsee etäisyyttä perheeseensä, Kestrel haluaa unohtaa Jacen (tänään taas haluaa, huomisesta ei kukaan tiedä) ja Brandy puolestaan tahtoo vain kreisibailata margaritat käsissään ennen kuin säät taas viilenevät.

"Olkaa ihan kuin kotonanne", Harper sanoo sisälle päästyään, ja Brandy ottaa siitä nopeasti kopin, sillä hän rojahtaa sohvalle kengät jalassa heti kun painava viikonloppulaukku on saatu raahattua sisälle. Sen laukku on kaikkein painavin, mitä Brandy perustelee sillä, että kiharoiden taltuttamiseen ei riitä pelkkä shampoo ja hoitoaine. Se on varmasti tottakin.

Esittelykierroksen aikana Kestrel varaa sänkypaikan Hayleyn vierestä, Brandy lyöttäytyy Harperin kanssa yhteen ja Yumi näyttää olevan täysin okei nukkuessaan yksin. Vaikka eihän yksin nukkuminen twin-sängyssä ei ole mikään rangaistus, vaan pikemminkin etuoikeus - saahan siinä ainakin nukkua X-asennossa niin leveästi kuin itse haluaa.

"Oh shit - mä muuten unohdin lakanat kokonaan", Kestrel marisee, mutta Hayley vakuuttelee hänelle, että saman peiton alla nukkuminen ei ole ongelma eikä mikään.

"Onks tää paikka ollu kauankin teillä?" Hayley utelee, kun esittelykierros on päässyt terassin puolelle. Se on löytänyt ulkoseinää vasten nojaavat onget, joita se nyt hipelöi aivan haltioissaan. Kun sen katse valuu rantaa kohti loikkivan Brandyn perään, innostuu hän entistä enemmän kun laiturin vieressä kelluva moottorivene osuu tytön silmiin. Aurinko paistaa siihen juuri sopivassa kulmassa ja se näyttää melkein kuin kullatulta, siis sata kertaa hienommalta kuin mitä todellisuudessa onkaan.

"Tää on mun isovanhempien rakentama joskus 60-luvulla", Harper vastaa nojaillen terassikaiteeseen. "Ne ei enää kovinkaan usein käy täällä, kun niillä on niin huonot polvet ja tässä on niin jyrkkä rinne, mutta ennen ne viettivät aina puolet vuodesta täällä. Ja me käytiin kans, kun oltiin pienempiä. Oltiin yleensä viikko tai pari putkeen, kunnes me lapset kasvettiin, eikä enää haluttu lähteä vanhempien kanssa reissuun niin pitkäksi aikaa."

Brandy on ehtinyt jo laiturille asti, heittänyt päällivaatteet sivuun ja hypännyt merenneidon lailla järveen.

"Aika siistiä. Pikkasen hulppeita noi naapurimökit myös! Mit- äh- auttak-", Yumi ähkäisee ja läpsii itseään sen näköisenä, että se on joko alkanut tanssia tai sitten hyttyset vain jostain syystä rakastavat sen verta eniten heistä kaikista.

"Joo, ei meillä olis tollaisiin varaa. Tää talo rakennettiin silloin, kun rakentaminen oli vielä edullista ja tontit käytännössä ilmaisia. Nykypäivänä meillä ei olis mitään saumaa tän paikan maihin. Jotain fiksuja valintoja on MacDonaldit näköjään elämässään joskus tehneet!" Harper myhäilee ja siirtyy sisälle tyhjentämään kauppakasseja, joita onkin tusinoittain, mutta se johtuu lähinnä siitä että jokainen tuotelaji on lajiteltu kaupan työntekijöiden toimesta eri muovipusseihin.

"Tein vähän välipalaa", Harper sanoo myöhemmin palatessaan terassille ja laskee taikomansa tikidrinkit käsistään ulkopöydälle (kiitos Ethan rommista On Harper's Trail... - Sivu 3 1f64f

), jonka hohkavassa lämmössä lasikolpakoiden pinta alkaa heti hikoilla ja kastelee pöytäpinnan alta aikayksikön.

"Välipalaa...?" Yumi naurahtaa.
"Tosi ravitsevaa."
"No tämä se on välipala mun makuun!" hiuksiaan pyyhkeeseen kuivaava Brandy innostuu. Hän kiepauttaa kiharapilven pyyhkeen sisään turbaaniksi ja Harper miettii, miten jollain voi olla noin upeat kasvonpiirteet ettei tarvitse edes hiuksia kruunaamaan kokonaisuuden. Harper näyttäisi samassa tilanteessa ihan kaljurotalta, samalla kun Brandy on oikea goddess - turbaanilla tai ei.

"Siinä on ananasmehua hedelmälihoineen. Siinä on vettä. Siinä on limeä. Koko ravintopyramidi mun mielestä", Harper puolustautuu, ottaa pillistä ensimmäisen siemauksen ja katselee kulmiensa alta kun muutkin maistavat juomia. Ilmeistä päätellen kelpaa, vaikka näille pesusienille kelpaisi varmaan ihan mikä tahansa. Hetken päästä jokainen levittäytyy ympäri taloa ja asettautuu kodiksi, kukin omaan soppeensa. Harperin ja Brandyn huone on valoisa kulmahuone, josta on järvinäkymä. Valkoiseksi maalatuille puuseinille on ripustettu niin pelasturengas kuin meriaiheisia taulujakin, ja muuta sinne ei oikeastaan mahdukaan niiden ja parisängyn lisäksi.

"Kai me mennään nyt ekana laiturille ottamaan aurinkoa?" Brandy hypähtää sängylle niin innoissaan, että sen pyyheturbaanilla on täysi työ pysyä kasassa.
"Heeeeeei kaikki, sheikki haluaa rannalle!"

Harperin yllätykseksi Hayleykin heittää rantakuteet päälleen, eikä sen normaalista ujoudesta ole kuin häivähdys jäljellä. Kai se alkaa tottua tähän porukkaan ja tulla niin sinuiksi, ettei sen tarvitse olla varpaillaan kenenkään heidän seurassaan. Laiturilla kuitenkin selviää Hayleyn olleen vain lähinnä fiiliksissä moottoriveneestä, eikä niinkään rusketusrajojen syventämisestä. Kaikki tuollaiset moottorivehkeet saavat sen silmät syttymään aivan käsittämättömällä tavalla.

"Siihen pitäis hakea bensaa ensin", aurinkotuolile parkkeerannut Harper joutuu tyrmäämään Hayleyn haaveet veneilystä.

Eikä Hayley ole niin tyhmä, että lähtisi vesille tikidrinkin jälkeen. Huomenna on uusi päivä, Harper lohduttaa.

Jos joku on tyttöjen reissulla varmaa niin se on se, että kuvia otetaan ja paljon. Kuten Harper toteaa ääneen, ei ole väliä onko hän kävelemässä laiturilla tai syömässä aamupalaa, tai pukemassa hupparia päälleen tai viemässä vessapaperirullaa toilettiin, kunhan kuvia otetaan. Joten jokainen räpsii niin maan perkeleesti kuvia kaikesta mahdollisesta, joita sitten lähetellään ryhmächatissä niin tiuhaan tahtiin, että sovellus melkein kaatuu.

Yumilla on ehkä esteettisempi ote kuvaukseen kuin muilla; sen puhelimen kuvarulla täyttyy kovaa vauhtia pihan kukkaistutuksista, keittiön kaapeista löytyneistä sympaattisista ruusukupeista ja mitä todennäköisimmin myös naapurimökin pojista, jotka tekevät stunttityylisiä loikkia laiturilta järveen. Mutta jokainen tyylillään.

Myöhemmin ei voi taas kuin kiittää luojaa, että Hayley on mukana, sillä muilla menee sormi suuhun jo pelkästään katsoessaan kaasugrillin nuppeja, letkuja ja kaasusäiliöitä. Hayley hymyilee hieman huvittuneena, mutta sen suupielissä on myös pientä ylpeyttä, kun se yhdistää oikeat letkut, vääntää kaasusäiliön venttiilin auki ja sytyttää grillin. Noin vain - Hayley saa sen näyttämään aivan lastenleikiltä. Liekit leimahtavat hetkeksi korkealle, ennen kuin tasaantuvat tasaiseksi, oranssinpunaiseksi hehkuksi.

"Joku muu voikin sitten jatkaa, mä en oo mikään kokkikolmonen", hän sanoo ja vilkaisee peruuttaessaan muita, jotka seisovat hänen ympärillään seuraamassa tätä jännitysnäytelmää nimeltä kaasugrillin sytytys.

"Mä voin hoitaa tän", Kestrel vastaa reippaasti ja asettaa halloumit yksitellen grillille. Ne alkavat tiristä ja tuoksua, mikä antaa ainakin sellaista vaikutelmaa, että Kestrelillä on homma hallussa.

Sillä välin Harper, Yumi ja Brandy valmistavat hampurilaisille lisukkeita. Hayley on työnsä ruuan eteen tehnyt ja siirtyy selaamaan mökkisoittolistaa, jota he vaivalla ajomatkalla ovat työstäneet. Siinä pitäisi nyt olla musiikkia yhtätoistoisesti kolmentoista tunnin ajaksi - siis jos joka biisi kelpuutettaisiin, mutta tuntuu, että vähintään kaksi kolmasosaa hypitään aina yli kun musiikkimaut eroavat kuitenkin jonkun verran toisistaan.

Tomaatin ja maustekurkkujen leikkaaminen sujuu ihan mukavasti musiikin tahdissa. Brandy muodostuu kyllä aika isoksi vaaraksi tanssiessaan veitsi kädessään, joten häneltä otetaan teräase pois ja käsketään repimään salaatinlehtiä.

"En tiiä ketä kiittää, mutta ihan sairaan hyvää", Harper toteaa ensimmäisen hampparipuraisun jälkeen ja katsoo majoneesit suupielestä valuen ympärilleen. Ilman Hayleytä halloumihampurilaiset olisi pitänyt lämmittää uunissa, mistä varmasti olisi silläkin tavalla tullut oikein syötävää, mutta kyllähän nyt grillissä oikein kunnon karsinogeenikerroksen saanut ruoka vie tätä kisaa aina ihan sata-nolla. Joten hän päättelee Hayleyn olleen tämän ruuanlaiton suurin sankari. Hayley yrittää tietysti puolustautua söpöttämällä jotain siitä miten nyhjäsi vain soittolistan kimpussa, mutta Harper ei kuuntele mutinoita ja palkitsee ruuanlaittosankarin lentosuukoilla terassipöydän ylitse.

Illan tullen ulkoporealtaassa Brandy ja Yumi ilmoittavat hyvin napakasti, että Harperin pitää keskittyä enemmän heihin ja vähemmän Cooperin kanssa viestittelyyn.

Puhelin löytyy kuulemma seuraavaksi järven pohjalta, jos lullukointi ei kohta lopu.

Kumpikin on niin pelottavan tosissaan, ettei auta kuin siirtää puhelin sivuun ja jatkaa viestittelyä sitten kun nämä kaksi isoveli-valvoo-tyyppiä ovat menneet nukkumaan.

Kaikilla muilla Coeur d'Alenessa on varmasti ilmastoinnit kesämökeillään, mutta ei tässä talossa. Sisälämpötilaa laskee ehkä aavistuksen se pieni seikka, että mökki on rakennettu vähän kauemmas rantaviivasta puiden suojiin, mutta lämpöä silti riittää, vaikkei olekaan samanlainen kiirastuli kuin jos se olisi oikeasti aivan rannan tuntumaan rakennettu. Silloin aurinko pääsisi paistamaan siihen ilman mitään estettä koko päivän läpi aamusta iltaan, eli tilanne voisi olla paljon huonompikin.

Paitsi Yumin mielestä. Sen mielestä tilanne on absoluuttisen sos, eikä se kuulemma pysty nukkumaan mitenkään päin näin kuumassa.

"Onks se sit reilua, että me muut ei saada mitään hyötyä mökin ainoasta tuulettimesta..." Kestrel kuiskaa siihen tapaan, että se ei halua sanoa sitä ääneen mutta samaan aikaan kuitenkin haluaa.
"Eihän me voida jakaa sitä muutenkaan kolmeen huoneeseen."
"No pitäskö meijän kaikkien nukkua sit samassa huoneessa?"
"Huh, sillon vasta kuuma tuliskin!"
"Ihan oikesti mulla on niin kuuma, että mä meen kohta tonne järveen nukkumaan uimapatjan kanssa..."

"Okei, iisisti nyt kaikki", Harper puuttuu keskusteluun, joka on kiihtymässä kovaa vauhtia taisteluksi vanhasta tuuletinparasta (joka kaikenlisäksi pitää niin kovaa nitinää, että senkään kanssa harva pystyy nukkumaan). "Mitä jos..." hän jatkaa, ja osoittaa etusormillaan ulko-oven ja terassinoven suuntiin.

"Ai, että nukutaan ulkona?" Kestrel ihmettelee.
"Mua ei haittaa yhtään!" Hayleylle se tietenkin passaisi, koska se on niin ulkoilmaihminen muutenkin, että nukkuisi vaikka kiveä tyynynä käyttäen jollain sammalmättäälläkin.

"Ei, ei kun tarkoitin, että..." Harper yrittää jatkaa lausetta, mutta päättääkin antaa tekojen puhua puolestaan. Hän telkitsee ulos vievän oven Brandyn lippareilla apposen auki ja vetää perässään kiinni vain kevyen verkko-oven, jonka tarkoitus on pitää hyttyset ulkona.

"Uskallatteko nukkua tälleen ovet auki? On takuulla ainakin viileämpi nukkua tälleen."

"Joo, on tää parempi kuin äsken."
"Uskalletaan."
"No niin, hyvää yötä sitten kaikki!"

Yumi kömpii kuitenkin yöllä Brandyn ja Harperin viereen nukkumaan, koska sitä jännittää nukkua yksin. Se on mielestään kuullut outoja ääniä pihalta, mutta oudointa mitä he kolme herännyttä ikkunasta näkevät, on valtavan pulska kissa, joka kolistelee kaasugrillin ympärillä.

"Onhan Johnsonin huone taas tyhjänä elokuussa, kun se palaa Boiseen", sanoo Harper. Hän yrittää taltuttaa valtoimenaan tuulenvireessä viuhovia hiuksiaan ja marisee mielessään sitä, ettei laittanut hiuksia ponnarille - tai bandanan alle, kuten Brandy. Hiussuortuvat tunkeutuvat niin silmiin, korviin, kuin nenäänkin, eikä siinä ole mitään hauskaa tai miellyttävää.

"Tästä ei nyt saa kuvaa millään kun hiukset on suussa koko ajan... Otetaan kuvia kun ollaan perillä, okei?" hän jatkaa ja ohjeistaa Kestreliä, joka on taas kamera ojossa niin kuin pitääkin.

Hayley kurtistaa kulmiaan ja jatkaa siitä, minkä kuvausyritys oli keskeyttänyt. "Mä en pysty oikeesti olemaan kotona enää yhtään päivää. Mä en vaan kestä enää."

"Voithan sä tietysti tulla tänne kesämökillekin majailemaan jokskin aikaa, jos haluut ihan kunnon maisemanvaihdoksen", Harper ehdottaa toinen käsi ratilla, toinen veneen visiirin ulkopuolella ilmaa halkoen. "Äiti on ainakin ollu niin huolissaan susta ja kyselee tosi paljon sun perään, että se varmasti auttais enemmän kuin mielellään."

"Ja muuttaahan monet jo kuusitoistavuotiaanakin kotoa pois, ihan omilleen, on sekin mahdollista", Yumi lisää.
"Monet saa lapsiakin kuustoistavuotiaina, kelatkaa sitä!"
"Onkohan Teen Momista tullut jo se uus kausi?"
"Eikös ne oo tauolla?"

"Hyi yäk, miks te katotte jotain tollasia sarjoja?" Hayley tirskahtaa, mutta sen jälkeen se ei enää kuule mitään, sillä Harper lupaa sille juuri, että se saa ajaa veneen takaisin.
"Eww, no ei ainakaan niiden vauvojen takia. Mitä sä kuvittelet..."
"Joo ei todellakaan, vaan sen draaman. Siinä sarjassa jos missä on kunnon teetä!"

Lämpöaalto ei ota hellittääkseen, mutta se tuntuu yllättävän siedettävältä, eikä yhtään niin paahteiselta heidän kiitäessään loppumattomalta tuntuvan järven pintaa pitkin. Pieniä vesipisaroitakin sirottuu silloin tällöin poskille ja käsivarsille, kun vene jyrskyttää veden pintaa vasten vastaantulijoiden muodostamien laineiden vuoksi, ja se tuntuu aivan taivaalliselta näissä hellelukemissa. Harper pienentää kaasua hiljalleen kun he lähestyvät pientä vierasvenesatamaa, missä erikokoisia paatteja on useammassa siistissä rivissä. Suurin osa niistä on isoja ja kalliita jahteja, mutta mukaan mahtuu myös muutama sähköperämoottorillinen pikku-Busterkin. Tyttöjen menopeli on jotain siltä väliltä. Vierasvenesatama on kauempana keskustan sykkeestä, jonne esimerkiksi Brandy ja Yumi olisivat halunneet lähteä shoppailemaan, mutta se on paljon rauhallisempi ja edullisempi kuin keskustan vastaavat. Ainakin siitä tietää, että siellä on aina tilaa eikä tarvitse arpoa löytyykö veneelle paikka vai ei, ja miten tiukkaan rakoon sitä joutuu ahtautumaan.

Lisäksi tässä satamassa on sympaattinen rantaravintola, josta saa maailman parasta pastaa.

Tuhdin pastapäivällisen ja kinuskikakkupalojen jälkeen tytöt vetäytyvät takaisin mökille ruokalevolle. Kuuma päivä, veneilyn tuoma jännitys ja kunnon hiilaripläjäys ovat vieneet voimat jokaisesta, eikä kukaan jaksa hetkeen tehdä mitään muuta kuin vetää potslojoa.

"Pelataan Skip-Boa", Harper ehdottaa jonkin ajan jälkeen katkaisten tyttöjen jokailtaisen ja ehdottoman pyhän somehetken, jonka aikana käydään läpi päivän aikana napsittuja kuvia ja filtteröidään niistä edustavimmat. Harper ei ole niin tarkka kuvistaan kuin monet muut näistä ystävistä ja hän on ensimmäisenä valmis, ja senkin jälkeen hän on ehtinyt käydä läpi niin TikTokin kuin Instagramin ja VSCO:nkin tuoreimman tarjonnan, eikä kukaan ole sillä välillä edes irroittanut nenäänsä puhelimistaan.

Tai no, Brandy näyttää nukahtaneen päiväunille.

Kuullessaan ehdotuksen kilpailunjanoinen Hayley hymyilee välittömästi ja alkaa kaivaa korttipakkaa esiin olohuoneen lipastosta, jossa pelivalikoimaa riittää laidasta laitaan. "Selvä, mutta pelataan panoksesta", hän myhäilee ilkikurinen pilke silmissään ja antaa korttien valua kädestä toiseen. "Häviäjä siivoaa keittiön ja tiskaa huomenna ennen kotiinlähtöä."

Kaikki suostuvat ehdotukseen - tietenkin, koska jokainen kuvittelee pystyvänsä voittamaan ja kun valtavaksi muodostunutta tiskivuorta ruuantähteineen katsoo, ei kukaan myöskään ole vapaaehtoisestikaan alentumassa siihen tehtävään. Joten panos hyväksytään ja peli alkaa. Brandy pitää myös herättää mukaan, koska ei tässä mitään vapaakortteja tiskauksesta aiota kenellekään antaa.

"Mä olin jo hereillä", kiharapää sanoo käheästi.

Nojatuolille istahtanut Yumi nojaa käsivarsillaan kahvipöytää vasten ja antaa katseensa kiertää pelikavereissaan. "Oltais myös voitu pelata siitä, kuka joutuu nukkumaan yksin. Se oli yllättävän pelottavaa!"

"Ai niin, kuulitteko että Yumi pelkäs yöllä roskapöntöllä kolistelevaa kissaa ja tuli meidän viereen nukkumaan?" Harper naurahtaa, nappaa keittiöstä maissinaksupussin mukaansa ja asettautuu peliasentoon; tiedättekö siihen, missä nojataan kyynärpäillä polviin ja ollaan etunojassa, ihan kuin se auttaisi muka keskittymään paremmin tai jotain.

"Ei se kyllä kissalta kuulostanut..."
"Mutta kissa se oli, sä näit sen omin silmin."
"Miten te ees näitte mitään kun oli ihan pilkkopimeää?"
"No jos totta puhutaan, ehkä se saattoi myös olla pesukarhu. Ei kai sillä niin väliä ole..."

Kestrel on löytänyt kaukosäätimen alta vanhan Cosmopolitan-lehden, jota hän heiluttelee vuoroin itseään, vuoroin Hayleytä päin. "Saanko mä tuulettimen täksi yöksi?"
"Ai vitsi, olis pitäny laittaa tuuletin muuten panokseksi", Brandy naurahtaa ja näyttää Hayleylle sellaisia eleitä, jotka voi tulkita hoputtamiseksi.
"Eiköhän me hoideta tää yö samalla tavalla kuin eilenkin. Lupaa tosi lämmintä yötä taas."
"Mä en malta oottaa, että päästään Paholaisen perseen [1] kyytiin taas huomenna, kun on jouduttu ihan palelemaan täällä monta päivää! Päästään sinne lämmittelemään, jipii..." Kestrel tuskailee ja läimäyttää itseään melkein lehdellä naamaan, kun vauhti kiihtyy verenpaineen kanssa samaa tahtia.

[1] Harperin Dodge sai tulomatkalla nimen Paholaisen perse, sillä musta auto oli kuin uuni täydellä vastuksella aina kun pissatauon jälkeen piti sen kyytiin istua, eikä ilmastointi ollut vielä ehtinyt sitä viilentää.

Kortit liukuvat pöydällä edestakaisin. Peli on tiukka, Hayley ja Yumi johtavat vuorotellen, mutta sitten Kestrel nouseekin voittoon yllättäen muutamalla älykkäällä siirrolla.

"Oho, voitinko mä?"
"Älä esitä, sulla on jotain salaisia kikkoja hihassa selvästi!"
"Toisaalta eihän tässä ees ollu voitolla merkitystä..."
"Ainoastaan sillä on merkitystä, että Harper hävisi."

Mutta se on huomisen murhe, Harper ajattelee lievästi pettyneenä ja alkaa kerätä kortteja pelipöydältä.

Hampaidenpesun aikana he sopivat vielä yhdessä, että pyrkivät lähtemään huomenaamulla ajamaan kotiin yhdeltätoista tai ainakin viimeistään kahdeltatoista. Matkaa on kuitenkin yli seitsemän ja puoli tuntia, plus tankkauksia ja pissatauot. Syödäkin pitää varmasti jossain huoltoasemalla ennen iltaa.

"Muistuttakaa joku, että otetaan ne kaasugrillin säiliöt huomenna irti ennen kuin lähetään." Harper työntää hänen ja Brandyn huoneen ovea vähän pienemmälle ja heittäytyy sänkyyn.

"Kauanko luulet että menee niin Yumi koputtaa taas ovea?"
"Tuskin niin kauaa kuin eilen."
"Mä meen kyl sen huoneeseen sit nukkumaan, ihan sairaan ahdasta tässä kolmistaan!"

Jossain vaiheessa Brandy tökkää Harperia kovaa kylkeen. "Laita sun näytön kirkkautta pienemmälle, jos sun on pakko tekstata näin myöhään. En saa unta tässä valokeilassa."

"Joo toki. Sori."

Olisi ollut ihanaa sanoa, että pitkän päivän jälkeen yönsä voisi nukkua kuin tukki, uneksien kaikesta ihanasta ja mahdottomasta. Mutta Harper herää ennen aikojaan, ja huone on edelleen verhoiltu niin täydelliseen pimeyteen, että tuntuu aivan luonnonvastaiselta raottaa silmiä tähän aikaan.

Harper kääntyy sängyssään ympäri etsien viileämpää kohtaa lakanoista, eikä hän ehdi edes kunnolla tajuamaan mitä seuraavaksi tapahtuu, kun hän jo näkee Brandyn painavan etusormensa huulilleen, ja toisella kädellä peittävän Harperin suun. Brandyn hengitys on nopeaa ja pinnallista, ja Harper saattaa tuntea sen myös omalla ihollaan.

Brandyn katse on niin pelokas ja epätoivoinen, sen silmät ovat auenneet äärimmilleen ja se melkein vapisee, ettei Harper voi olla ymmärtämättä, että jotain kauheaa on tapahtumassa.

Sydän jyskyttää kaulassa niin kovaa kuin se aikoisi hypätä sieltä ulos. Huoneeseen, koko taloon, on laskeutunut sellainen äänettömyys, että se tuntuu tukahduttavan kaiken ympäriltään. Vaikka Harper yrittää rauhoitella itseään, ajatella että Brandy vain pelleilee, selkäpiitä pitkin ryömivä pelko estää keskittymästä.

"Joku on täällä."
Brandyn huulet liikkuvat hitaasti, eivätkä sanat ole muuta kuin kuiskaus - käheä ja katkonainen.

Tyttö katsoo tiukasti Harperiin, ikään kuin sen silmät haluaisivat viestittää, että vaikka he ovatkin vain muutaman millimetrin päässä toisistaan, voi heidän kohtalonsa olla kiinni siitä, ettei ääntäkään pääse ulos.

Silloin huoneen ovenraosta vilahtaa jotain – tai oikeastaan joku – joka ei ole kukaan tytöistä.

Vitsi Hayley oli kyllä rohkelikko.

Sen Harper kertoi myös sankarille itselleen. Moneen kertaan. Siinä missä Harperin elämä vilisi jo silmien edessä tämän tutistessa Brandyn kanssa makkarin nurkassa, oli Hayley hetkeäkään miettimättä kalauttanut murtovarkaan tainnuksiin ja pelastanut koko sakin ennen kuin kukaan edes ehti tajuta mitä tapahtui.

Ei Harper niinkään ollut kokenut huolta mökin arvoesineistä (mitä siellä oli muka varastettavaa, ellei jotain vanhaa koristepelastusrengasta halunnut viedä), mutta siinä vaiheessa kun Hayley kertoi nähneensä ennen pannutainnutusta murtomiehen kilistelevän Paholaisen perseen avaimia, oli Harper meinannut räjähtää kiukusta. Siihen et saatana koske, hän oli ajatellut kuvitteellisessa skenaariossa huutavansa murtomiehelle ennen kuin olisi itse tarttunut paistinpannuun.

Eikä sitä onneksi siis varastettu. Etelärajan takaa tullut hämäräheikki jäi poliisien haaviin Hayleyn sankarillisen toiminnan ansiosta, eikä kellekään käynyt siinä rytäkässä mitään sen pahempaa, kuin että Hayley alkoi pahoinvoivaksi ja Kestrelille tuli yksi mustelma polveen, kun se herättyään meteliin kolisteli tietään pilkkopimeässä.

Oli kyllä onni, että oli noin rohkeita ystäviä. Äiti ja isä eivät oikein ymmärtäneet millaisen s(h)eikkailun he olivat käyneet läpi, he vain moittivat tyttöjä siitä, että olivat jättäneet ovet lukitsematta yöksi. Ikäänkuin kaikki olisi sen vuoksi heidän syytään. Lisäksi Harper heidän mukaansa keskittyi liikaa siihen seikkaan, että melkein menetti autonsa, kuin että melkein menetti henkensä.

Joka tapauksessa, vaikka mökkireissulla oli yhdeksänkymmentäprosenttisesti tosi hauskaa, sen kymmenen prosentin yllätysmomentin jäljiltä Harper halusi vielä suhteellisen nopeasti nähdä uudestaan jonkun sataprosenttisesti hauskan parissa, joten perjantai-iltana hän kutsui Twin Falls Farmin Whatsapp-keskustelussa kaikki hänen kotiinsa katsomaan esteratsastuksen vuoden huipentumaa, eli Power Jumpia.

"Hayhay!" Harper tervehtii ja hymyilee leveästi, kun ensimmäinen kisakatsomovieras koputtaa kohteliaasti ovea. Hayley ei ole vielä oppinut, että se voisi kävellä MacDonaldeille ihan koputtamattakin.

Sipsipussit kainaloissa seisova Hayley katsoo Harperia silmät viiruina ja kohottaa toista kulmaansa. Se ei ehkä myöskään vielä ole oppinut, että Harperilla on lempinimi jokaiselle ja lempinimilista on harvinaisen pitkä, joka tilanteeseen löytyy sopiva. Hayhayn ilme kuitenkin pehmenee, hänen kulmakarvansa nousevat takaisin oikeille sijoilleen kun hän sulkee silmänsä ja lausuu niin kuninkaallisen britti-imitaation kuin osaa: "Haapöh."

Sisällä Harper hätistelee vanhempansa yläkertaan, kaataa Hayleyn kanssa sipsit kulhoihin ja sekoittavat dipit. Matt on tyttöystävänsä kanssa jollain romanttisella getawayllä Twin Falls Lodgessa ja Johnson on omilla teillään kuten aina, joten suurin häiriö mitä illan aikana saattaa syntyä on isän ravaaminen jääkaapilla tai äidin toistuvat varmistelut siitä, että kaveriporukalla on kaikki mitä he tarvitsevat (ja jos ei, niin ei tarvitse kuin sanoa niin sellainen varmasti järjestyy alta aikayksikön).

Yksi toisensa jälkeen paikalle saapuvat myös Yumi, Brandy, Mikael ja Cooper, joka käyttää kuulemma Power Jumpin katselua hyvänä tekosyynä livahtaa heinäpellolta aiemmin. Harper kyllä epäilee, että syy löytyy jostain muualta, mutta tiedä siitä sitten.

Kisoja on kiva seurata kavereiden kanssa. Hevoset ovat äärimmäisen hienoja ja ratsastajat äärimmäisen taitavia, Power Jumpin seuraaminen on vähän kuin eläisi omaa unelmaansa televisioruudun kautta. Se nostattaa haaveita harrastuksen osalta aivan uusille leveleille; mitä jos joku heistä olisi joskus noilla samoilla areenoilla kisaamassa ja se olisikin itse, jota seurattaisiin silmä kovana ruudulta?

"Pitäskö lyödä vetoa tän vuoden voittajasta?" Mikael ehdottaa ja saa heti kannatusta puolelleen.

Kiinnostaa etenkin, mitä voittaja saa. Siis vedonlyönnin voittaja, ei Power Jumpin voittaja. Se saa tänä vuonna nallen, jonka sisälle on varmasti ommeltu kultaharkko jos toinenkin.

"Kansas ehdotti tietysti rahaa, koska eihän meistä kukaan ole hirveän rikas kesän aikana ollut. Tässä olisi sauma rikastua." Mikael näpyttää tiiviisti puhelintaan ja viestittelee ilmeisesti Kansasin kanssa, joka oli kuulemma kiireinen eikä päässyt ottamaan osaa kisakatsomoon.

"Joo, heitetään pöydälle kaikkien ansaitsemat kultarahat kesältä ja voittaja saa kaiken", Harper heittää puoliksi vitsillä, sillä hänelle diili olisi hyvä. Onhan hänelle itselleen sitä kullankaivuurahaa kertynyt kokonaiset kolme dollaria, jos ei kovin pahasti ole laskuissa erehtynyt - toisilla sentään on käynyt parempi mäihä.

"Sehän olis reilua..."
"Yksi äkkirikastuu ja kaikki muut köyhtyvät entisestään."
"No joo, nyt kun sen tuolla tavalla muotoilee."
"Ehkä maine ja kunnia riittää?"

Ensimmäinen ratsukko on jo ehtinyt päättää ratansa, kun lähtölistat kaivetaan esiin ja aletaan etsimään suosikkeja vedonlyöntiin. Kilpailuissa ei ole kovin montaa yhdysvaltalaista, joten kovin vaikeaa suosikin valinnan ei pitäisi olla.

Mikaelista on aluksi vaikea sanoa, viestitteleekö se vieläkin Kansasin kanssa vai katsooko se jo lähtölistoja, kunnes se yhtäkkiä pudottaa: "Mä puntaroin vielä minkä Misangin puolesta veikkaan. Ne on pärjänny aika hyvin edellisissäkin kisoissa."

"Me ollaan Amerikassa, niin me kannustetaan amerikkalaisia", toteaa Harper napakasti. Hän ei edes uskalla katsoa millaisen reaktion Misangien nimen mainitseminen Cooperissa aiheuttaa.

"En todellakaan kannusta. Täällä Amerikassa on joo jotain hyviäkin juttuja, mutta asuinpaikkana? En kannata todellakaan. Joten en myöskään kannata amerikkalaisia."

- TIME OUT -

Ensinnäkin:

1. Harper on avannut oman kotinsa ovet kisakatsomoa varten, kutsunut heidät kotiinsa ja joku kehtaa laittaa rahansa Misangien kaivoon.
2. Mikaelin antipatrionismi kuulostaa melkein petokselta tätä maata kohtaan - siis maata, joka tarjoaa hänelle sentään asuinpaikan.
3. Yhdysvaltain perustuslain mukaan maanpetoksesta voidaan tuomita kuolemanrangaistukseen tai vähintään viiden vuoden vankeuteen, ja tuomittavan on myös maksettava vähintään 10 000 dollarin sakko. FYI.

Jatketaan.

Tekisi mieli kysyä, että haukkuuko se heidän kotimaata, missä he ovat syntyneet ja kasvaneet ja minkä eteen tekisivät ihan mitä tahansa, mutta Harper ei halua aiheuttaa nyt yhtään enempää jännitettä ilmapiiriin. Mielipide asiasta paistaa varmaan väkisinkin edes vähän kasvoilta. USA on maailman paras maa ja sillä sipuli, ja Harper on niin isänmaallinen että pissaakin sinistä, valkoista ja punaista väriä. Ja ennen kuin joku epäilee, että se johtuu jostain syövästä tai muusta sellaisesta, niin ei, ei johdu.

"Billy Center", Harper ilmoittaa kylmänviileästi oman veikkauksensa voittajasta. Katse kääntyy Cooperiin. Kehtaisiko sekin kannattaa samaa Mikaelin kanssa?

"Öööh - eeny meeny miny moe... Alma Numila. Nummila. Alma Nummila." Sormi pysähtyy lähtölistalla suomalaisnimen kohdalle. (Mikä näitä kaikkia vaivaa, kun eivät oman maansa kansalaisia kannata?!) Taatusti taktinen veto antaa arpaonnen päättää suosikki. "Tunnetko häntä?" Cooper kysyy Mikaelilta, joka pudistelee päätään. Kerrassaan kummallista, ettei Mikael valinnut suomalaista itse jos sellaisiakin listoilla oli.

Sen Harper kyllä ymmärtää täysin, että Hayley on Power Jumpista ja esteratsastuksesta enemmän pihalla kuin Mikael Amerikasta, mutta sekään ei valitse kotimaansa edustajaa - mikä on todella, todella yllättävä veto Hayleyltä. Harper olisi ehdottomasti nähnyt Hayleyssä enemmän patrionismia.

Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä kuin Harperi olisi vaihtanut rinnakkaisuniversumiin.

KISAKATSOMON VEDONLYÖNTI PJ-VOITTAJASTA 2024

Harper: Billy Center
Hayley: Jace Leicester
Cooper: Alma Nummila
Brandy: (käsialasta ei saanut selvää)
Yumi: (puheesta ei saanut selvää)
Mikael: Melodi Misang

Unelma siitä, että Harper kilpailisi itsekin joku päivä Power Jumpissa on jäänyt kaivertamaan mieltä. Matkaa näihin korkeuksiin on vielä pitkä eikä sinne ihan vuodessa tai parissakaan päästä, mutta voisiko se olla ylipäätään mahdollista? Sillä entä jos... entä jos kyse oli vain siitä, että hän tarvitsisi kapasiteetikkaamman hevosen alleen?

Voisiko se olla avain onneen?

Pystyisikö hän luopumaan Spikestä menestyksen edessä? Hän puntaroi kumpi painoi vaakakupissa enemmän, samalla kun tutun näköinen nimi ilmestyy kuvaruudun vasempaan alalaitaan.

"What the heck", Harper tiputtaa kohti ääniluukkua menossa olevat popparit rinnuksilleen ja osoittaa televisiota epäuskoisen innostuneena. "ANTONIO! TOI ON ANTONIO!"
"Mitäh?"
"Se silent mother fucker ei sanonu mitään, että se on menossa Power Jumpeihin!" Harper ei vieläkään voi uskoa silmiään ja tuntuu melkein siltä, kun olisi jollekin julkkikselle sukua. "Nyt Antonio viet homman kotiin, niin Power Jumpit on ens vuonna Twin Falls Farmilla!"

"AAAA YEAH, Antonio go for it!"

Kun Antonio tervehtii tuomaria ja keventää istuntaansa ratsun alkaessa laukata, on ensimmäistä kertaa kisakatsomossa aivan hiljaista.

Joskus Harper huomaa ajattelevansa, että olisi kiva jos olisi pikkusisaruksia.

Ajatus leijuu hänen mielessään yleensä silloin, kun hän on yksin kotona. Isoveljistä ei ole koskaan ollut muuta kuin harmia - tai ainakaan siitä toisesta, joka aina johdatti pikkusiskonsa pulaan ja vieritti syyt kaikesta hänen niskoilleen. Riidan tullen Johnson aina pakeni paikalta niin korkealle puuhun, ettei Harperin pienet raajat ylettäneet sinne ja taas tyttö jäi alaoksalle itkemään.

Mattista ei sen sijaan yleensä koitunut harmia, muttei kyllä mitään hyvääkään. Näiden kahden ikäero näkyi isosti, eivätkä heidän leikkinsä koskaan loksahtaneet kivasti yhteen, kun toinen halusi leikkiä yksisarvisilla suuria seikkailuja ja toinen lukea fysiikanlaeista hiljaa omassa huoneessaan.

Tavallaan, vaikka sisaruksia on ollut kaksi, tuntui lapsuus perheen nuorimpana välillä vähän yksinäiseltä.

Joten jos Harperilla olisi ollut isompien sisarusten sijaan pikkusisaruksia, hän ei ainakaan olisi jatkuvasti jäänyt kahden isoveljen jalkoihin, eikä ollut syntipukkina toisten hölmöilyille. Ei sillä, että Harper niistä olisi mitään isoa rangaistusta saanut, mutta ei hän olisi halunnut veljiensä kepposia ottaa niskoillensakaan. Ehkä veljet tiesivät, että pienimmälle lapselle ei suututtaisi niin helposti.

Ja kun tällaiset haaveet elämästä nuorempien sisarusten kanssa vievät mielen, toimii Millerien koti oivallisena pikkusisarussimulaattorina.

Nimittäin äiti sanoo aina, että hyvin hoidettu lapsi hymyilee. No, Colin ei hymyile. Siinä on ensimmäinen red flag tässä simulaattorissa. Sen kaksi terävää tuijottaa terävästi sohvan selkänojan takaa kun se ei uskalla tulla lähemmäs, mutta on kuitenkin kiinnostunut selvittämään, mitä heidän kodissaan on meneillään. Etenkin, miksi siellä on tyttö.

Eikä nyt puhuta Amystä.

Mutta jos puhutaankin, niin täytyy mainita, että Amy on kuin minikokoinen keisari. Hän on Millerien perheen kuopus - pienin ja lellityin -, jolle maailma on yksi iso palvelualttari missä muut heiluttelevat palmunlehviä hänen edessään. Nyt sillä on tikkari suussaan (mitenkäs muutenkaan) ja se tekee jotain kuperkeikkoja olohuoneen lattialla ("Kato mua! Kato nyt! Sä et nähny!") ja Harper on vähän sitä mieltä, että jokaisen loikan intensiivinen toljottaminen on kyllä vähän ajanhaaskausta.

Hänen tekisi mieli huomauttaa, että tikkari suussa ei saa liikkua ettei se jää kurkkuun jumiin, mutta hän vain hymyilee ja taputtaa jokaisen pyörähdyksen jälkeen. Noin pieneksi ihmiseksi Amyllä on aikamoinen haukankatse, sillä se aina huomaa jos Harper vilkaiseekaan puhelimeensa.

"Sä et kattonu!"
"Kato tätä!"
"Et varmaan osaa tehä tätä."

Harperin ei auta kuin kääntää päänsä siihen suuntaan, minne Amy on pyörähdellyt kärrynpyöriensä saattelemana ja silloin hän tuntee heti kuinka joku pamahtaa hänen niskaansa vasten. Colin on ampunut häntä nerf-pyssyllä kaulaan. Pikkupoika puhaltaa kuvitteellista savua puskevaan aseeseensa ja tiputtautuu selkänojan taakse kokonaan piiloon.

Samaan aikaan Amy pyyhkäisee tahmaiseen tikkariin kiinni jääneet pitkät ruskeat hiuksensa sivuun ja tepastelee vähän lähemmäs Harperia, joka pitelee kaulaansa.

"Why you so ugly" se sanoo haudanvakavana ja tekee kärrynpyörän heti perään.

(THE A-U-D-A-C-I-T-Y to speak like that ?!!!)

Minuutit, kun Cooper on isänsä kanssa pihalla tukkimassa jonkun vesiputken vuotokohtaa, tuntuvat päiviltä. Yksi tuijottaa Harperia taas toisen sohvan takaa niin että vain silmät ja hiustupsu näkyvät, ja toinen solvaa Harperia solvaamasta päästyään. On melkein pöyristyttävää, miten pienten lasten puheissa ei ole mitään suodatinta.

Harper nojaa eteenpäin sohvalla niin, että katsekontakti Amyyn ei herkeä hetkeksikään. Hän viittoo tyttöä lähemmäs ja kuiskaa: "Mä oon sä vanhana. Mä tuun tulevaisuudesta."

Se on ensimmäinen asia mikä tulee mieleen sen enempiä ajattelematta. Sen on tarkoitus olla vitsi, mutta Amy näyttää hetken siltä, että parahtaisi itkuun, sen alahuuli väpättää jo. Vihdoin ja viimein ovi kuitenkin käy.

"Äiti! Äiti! Mitä me syödään tänään?" Amy pinkoo äitinsä luokse ja heittäytyy tämän selkään roikkumaan.

Claire ei hätkähdä pikkuapinaa, vaan nostaa ostoskassit keittiöntasolle ja alkaa purkamaan niitä samalla kun Amy yrittää pysyä kyydissä enää yhden käden varassa. "Mitä sä haluaisit?"

"Miks Amy saa taas päättää?"
"Koska hän on vielä niin pieni."
"Mitä väliä sillä on?"
"Pitää pienilläkin olla jotain sananvaltaa."

"Siivositko Amy jo huoneesi?"
"En voinu, koska Colin jahtasi mua pyssyn kanssa. Näätkö miten hengästynyt mä oon." Amy käyttää suuria, suloisia silmiään ja viatonta hymyään aseinaan.

"Colin...", Claire huoahtaa ja katsoo keskimmäiseen lapseensa vähän nuhtelevan näköisenä, sillä kyllähän poika näyttääkin siltä, että Amyn puheissa on perää, kun sillä on nerf-pyssy edelleen käsissään.

Tavoittaessaan äitinsä katseen Colin näyttää maansa myyneeltä ja tiputtaa hitaasti pyssynsä lattialle, kun hän alkaa valua kohti huonettaan.

"Mua se Colin kyllä jahtas, eikä Amyä", Harper kääntyy sohvalla ympäri ja puolustaa Colinia, joka pysähtyy kesken maata viistävän matelun höristäen korviaan. "Siis me leikittiin, ei se mua mitenkään tahtomattani jahdannu."

I got you broski, Harper miettii vinkatessaan Colinille silmää. Sitä Colin kyllä melkein säikähtää.

"No hyvä, että teillä oli hauskaa. Missäs Arthur ja Cooper? Pistikö ne sut lapsenvahdin hommiin?"

"Tytölle vähän tekemistä vaan, ettei ihan kokoaikaa selais niitä TikkiTokkeja." Arthur on tullut kreivin aikaan sisälle ja kopistelee parhaillaan kenkiään eteisen karmeja vasten. Peremmälle päästyään hän suukottaa vaimoaan otsalle ja heittää Colinille jonkun työkalun. "Saat ihan omaksi."

Cooper pörröttää lippiksen alta paljastuneita hiuksiaan rojahtaessaan Harperin viereen sohvalle. Sen katse valuu tytön silmiltä kaulalle, jossa näkyy punainen jälki - ja samassa Cooper on jo hätäpäissään työntämässä koristetyynyä sen peitoksi. Harper kuitenkin estelee, näyttää kädellään pyssyn merkkiä ja vinkkaa päällään Colinin suuntaan, mistä Cooperillekin valkenee jäljen alkuperä.

"Ruuassa ei mene kauaa, kattaisitteko pöydän?" Claire kysyy samalla kun nostaa kattilat pannulle ja laittaa veden kiehumaan.

"Tarviitko apua ruuanlaitossa?"
"Riittää, että laitatte pöydän valmiiksi, Harper. Ja Cooper voisi hakea sen yhden koristereunuksellisen pöytäliinan liinakaapista."
"Onks meillä pöytäliinojakin?" Cooper ihmettelee, venyttelee käsiään sohvalla ja nousee sitten toimiakseen.

Kysymättäkin Harper tietää mistä kaapista löytää syvät lautaset ja missä vetolaatikossa ovat veitset, haarukat ja servetit, onhan hän viettänyt kesällä aika paljon aikaa täällä. Sen huomaa myös Claire, jonka suupielille nousee pieni hymy, kun tyttö osaa olla niin oma-aloitteinen ja on melkein kuin kotonaan. Hyräileekin vähän astioita kantaessaan.

Veitsiä ja haarukoita puiselle ruokapöydälle asetellessaan Harper ei kuitenkaan voi olla huomaamatta, miten pöydän päähän istumaan kiivennyt Amy tapittaa häntä tiiviisti, ihan kuin se mittailisi edelleen sitä mahdollisuutta, että katselee juuri tulevaisuudesta saapunutta vanhempaa versiota itsestään.

Claire on astellut lähemmäs ja silittää parhaillaan Amyn päätä. "Hakisitko Amy vähän niittykukkia maljakkoon? Se näyttäis tosi kauniilta ruokapöydällä."

Mutta Amylla on vastaisku valmiina. "Mua puri joku ötökkä tänään varpaasta ja mun jalkoihin sattuu..."

Joten tehtävä menee Colinille, joka murahtaa, marssii huoneestaan ulos katse tiiviisti lattialankuissa ja palaa takaisin koura täynnä luonnonkukkia, joiden multaiset juuret sirottelevat likaa pitkin lattiaa. Sitten huoneen ovi menee taas visusti kiinni.

Harper hymyilee myötätuntoisesti ja jatkaa pöydän kattamista. Hetken hiljaisuus täyttää huoneen, mutta se on mukava, kodikas hiljaisuus.

Kesken päivällisen Harper huomaa ajattelevansa, ettei elämä ilman pikkusisaruksia ole ehkä sittenkään hullumpaa.

Sillä kuopukset ovat kyllä ihan kalifeja.

Kosteus tiivistyy ikkunoihin, kun lava-auto ajaa hiljalleen Wilmingtonin ulkopuolelle, pientä hiekkaista syrjätietä, jonka varrella ketään ei tule vastaan. Sumu on niin paksua, että se tuntuu eristävän heidät koko maailmasta, sillä eteen ei näe muutamaa jalkaa pidemmälle. Cooper on käskenyt Harperia pitämään silmällä tienlaitoja peurojen varalta, mutta Harperin on vaikea keskittyä annettuun tehtävään, kun mieli myllertää yhä vuorenrinteeltä löydetyssä maastokaiuttimessa.

"Eikö susta oo yhtään outoa, että en löytäny siitä mitään millään mahdollisella hakusanalla?" Harper kysyy ja painaa ohimonsa sivuikkunaa vasten.

"Ei todellakaan, miks olis? Siis jos mä googlaan vaikka 'Wilmington' ja 'katulamppu', niin tuskin silläkään mitään tuloksia tulee, ei noi oo oikeen sellasia asioita, mistä kukaan mitään kirjottelis."

"Mä en vaan koskaan oo kuullu, että missään olisi kaiuttimia metsän laidalla. Kaupungissa ehkä, mutta asutuksen ulkopuolella se tuntuu vähän omituiselta..."

"You crazy."

"YOU CRAZY if you think there's nothing crazy about this!"

Puhelin kojelaudalla piippaa viestin merkiksi.

"Pin-pointtasko Mikael sulle sen bunkkeripaikan?"
"En mä edes kysynyt", Cooper huokaisee, mutta virnistää perään. "Sun kannattaa olla varuillaan, koska se voi... Se voi olla.. FAE TRAP!" poika jatkaa ja ujuttaa ratista vapaan kätensä Harperin kainaloon ja alkaa kutittamaan.

"Lopeta! Lopeta, ei - hahah - älä!"

"Sanoin sille, että Ethan todennäköisesti vaan raapaisi päänsä rosoiseen kattoon, mut se oli aivan saletti että siinä paikassa oli jotain... tiiätkö, creepyä. En mä tiiä, ei ehkä kannata vaivata päätä sillä." Cooper ottaa väkevän etukenon nähdäkseen paremmin, ja vääntää rattia tiukasti vasemmalle kun he saavuttavat määränpäänsä. "Tää se varmaan on."

Ulkoa päin rakennus on haalistunut, maalikin on paikoitellen hilseillyt pois ja vanhat neonvalot, jotka eivät enää jaksa loistaa kunnolla, välkkyvät epätasaisesti. Sumuisessa ilmassa niiden heikko valo häviää melkein kokonaan. Auton pysähtyessä parkkipaikalle Harper vetää syvään henkeä ja päättää työntää bunkkerit ja kaiuttimet täksi illaksi sivuun mielestään.

Kosteus tarttuu heti hänen vaatteisiinsa ja painaa kangasta ihoa vasten, kun he nousevat autosta ulos. Route 21 Grill on hiljainen, kuten aina. Lähin asutus on varmasti mailien päässä, eikä tällä tiellä kulje tyypillisesti kuin paikallisia kylän asukkaita. On erikoista, että ravintola tuottaa edes sen verran, että pysyy pystyssä, sillä hirsirunkoisen matalan ravintolan edessä on vain kaksi autoa ja ne kuuluvat Dean ja Matt MacDonaldille.

"Joko on nälkä?" Millie tervehtii tytärtään kietomällä kätensä hellästi tämän olkapäiden ympäri, nappaa sitten Cooperin käsivarsiensa etäisyydelle ja rutistaa tämän yhtälailla halaukseen. Äidin kysymykseen ei tarvitse vastata, sillä vatsa murahtaa juuri sopivaan aikaan.

"C-Dog", Dean hymyilee pienesti ja taputtaa olkapäälle Cooperia, siihen tapaan miten suvustaan etääntynyt täti toivottaa kummilapselleen onnea kuusitoistauvotissyntymäpäivänään tai miten koiraa taputetaan kun se on ollut kiltti poika.

MacDonaldien vanhin poika, Matt, seisoo parkkipaikan reunalla tyttöystävänsä Amberin kanssa, mutta molempien hahmot sulautuvat lähes täydellisesti sumuun heidän syleillessään toisiaan tummanpuhuvan tammen alla. Se on alkamassa jo vaihtaa väriään (puu, ei Amber), mutta synkässä illassa värit eivät juurikaan erotu. Kaikki on vain sinertävänharmaata ja mustaa.

"Cooper, tässä on Matt, Matt tässä on Cooper" Harper hoitaa ensiesittelyt isoveljensä ja poikaystävänsä kanssa nopeasti alta pois. "Ja tämä on Mattin tyttöystävä Amber."

"Aah, joo, mä oon kuullut, että sulla on kivoja kynsilakkoja", Cooper höpisee hermostuksissaan. "Siis Harper on kertonut, että lainaat niitä sille."

"Bro, mä voin hoitaa sulle lakat", Johnson naurahtaa ja tulee esiin vanhempiensa auton takapenkillä. Mikälie rangaistus sekin ollut, että joutunut tulemaan samalla kyydillä (tai ylipäätään tulemaan mukaan). Hän ohimennessään nappaa Cooperia olkapäästä ja kuljettaa tätä sivummalle, keskelle hiekkatietä - jolla kukaan ei aja.

Cooperin taaksensa jättämät sanat saavat Amberin kallistamaan päätään, jolloin Harperin posket helahtavat punaisiksi ja hänelle tulee kiire korjata väärinymmärrystä. "Whoopsie! Oon tainnu unohtaa mainita, että lainasin sun kynsilakkoja kesällä. Pariin kertaan. Hehe... Ostan sulle joululahjaks uuden purkin korvaukseksi. Sähän tykkäät metalliväreistä..?"

Hetken aikaa on niin hiirenhiljaista, että koko parkkipaikka tuntuu vajoavan toiseen todellisuuteen, sumun kietoutuessa yhä tiiviimmin heidän ympärilleen. Kuin maailma olisi pysähtynyt odottamaan jotakin.

Syvä hiljaisuus särkyy vasta pöllön vaikuttavan siipien huminan kaikuessa heidän ohitseen. Lintu liitää niin matalalta yli parkkipaikan ja ravintolan, että pisimmät kumartuvat vaistomaisesti peläten siipien hipaisevan heidän päätään.

"Mikä tota vaivasi?" Harperin kysyy tavoitellen Cooperin katsetta, mutta poika näyttää olevan yhtä hämmentynyt itsekin.

Amber pitelee edelleen käsiään päänsä suojana. "Yrittikö se hyökätä?"

Kun perhe alkaa siirtyä ravintolan ovelle, Johnson ja Cooper ovat jääneet suustaan kiinni. He puhuvat hiljaa autojen takana, Johnson nojailee huolettomasti isänsä autoa vasten ja Cooper nyökyttelee kädet puuskassa totisen näköisenä.

Sillä välin Harper astuu muun perheen kanssa sisään ravintolaan, jättäen oven auki, jolloin lämmin valo tulvii ulos pihamaan kiviin ja männynkäpyihin. Sisällä tunnelma on vähintään yhtä mystinen kuin ulkonakin. Vanhat, halkeilleet nahkapenkit narisevat kun niille istuu, ja lattialle levittäytyneet viirut kertovat tarinoita menneistä vuosikymmenistä. Kattolamput loossien päällä roikkuvat matalalla ja ne valaisevat tilaa himmeästi, mutta niiden kajo ei yllä nurkkiin asti. Valot värähtelivät ajoittain ja särisevät värähdellessään.

Oven päälle asetettu kulkunen helähtää jälleen ja Johnson rojahtaa vastapäiselle penkille hiuksiaan pörröttäen. "Tilasitteko meillekin jotain vai syödäänkö me Tumbleweed Twitin kanssa ketsuppia lusikalla?"

"Otettiin kaikille Idaho Spud Dogit", Matt kertoo ja kurottelee servettiin käärityn aterinsetin kanssa Amberin ohitse.

Harper tekee tilaa Cooperille, joka laskee lippiksensä pöydän reunalle ja köhäisee kerran kirkastaakseen ääntänsä. "AIJAA, MIKÄ SE ON?", poika kysyy kovaan ääneen.

"Se on hodari paikallisella twistillä, jossa on sämpylän väliin pistetty paistettuja ranskanperunoita, chilijuustoa ja pekonia."

"JOO, OONHAN MÄ NIISTÄ KUULLUT", Cooper vastaa ja antaa sen jälkeen katseensa valua ympäri ravintolan tummentuneita puuseiniä ja valkoisia ikkunanpuitteita. "TÄÄHÄN ON KODIKKAAN OLOINEN PAIKKA! EN OO KOSKAAN AIEMMIN KÄYNY."

Kodikkuudesta huolimatta sisällä haisee hieman ummehtuneelle, vaikka rasvan käry peittääkin sen alleen melko tehokkaasti. Ulkona tuuli heiluttaa tammen oksaa juuri sen verran, että se osuu muutaman välein ikävästi ikkunaan ja päästää korvia vihlovaa raapimisääntä.

Matt suorittaa pinnallisen ensikuulustelun Cooperille, jossa hän käy listaltaan läpi kaiken tarvitsemansa tiedon hänestä kotiosoitteesta vanhempien työnkuvaan saakka. Niihin kaikkiin Cooper vastaa tunnollisesti, mutta tulevaan collegekysymykseen hänellä ei ole vielä antaa vastausta.

"KYLLÄHÄN ÄITI MUT SINNE HALUAISI."
"Mitä haluaisit opiskella?"
"VARMAAN MAATALOUTTA."

Sivukorvalla keskustelua kuunnellessaan Harperin tekee mieli potkaista pöydän alitse Johnsonia, sillä se virnuilee jostain syystä siihen malliin, ettei se kertakaikkisesti tiedä mitään hyvää.

Pian tarjoilija saapuu tasapainotellen seitsemään lautasta yhtäaikaisesti koko käsivarsiensa pituudella ja iskee annokset heidän eteensä. Ruoka on hyvää, siis niin hyvää, että se tekee Harperin melkein kaihoisaksi, kun paikka on niin syrjässä ja asiakkaita näyttää olevan vähänlaisesti. Paikka ansaitsisi enemmän tunnustusta.

Syömisen ohella kaikki vaihtavat kuulumisiaan, Cooper kertoo autoprojektistaan (josta isä on erityisen kiinnostunut ja tarjoaa avokätisesti apuaan, vaikkei mikään mekaanikko olekaan, mutta hammasratojen kiillottelu mieheltä varmasti luonnistuu), Matt tulevasta muutostaan Massachusettsiin (hän on saanut siirron Harvardiin ja on lähdössä kuun lopussa), Johnson ei suostu kertomaan mitään elämästään (ei kuulemma mitään mainittavaa) ja Harper päättää avata suunsa ja kertoa kaikille yhteisesti löytämästään maastokaiuttimesta.

"Joku vanha gramofoni vai? Sellaisia jengi hylkää metsiin tuon tuosta, kun eivät viitsi maksaa jätemaksuja", Matt kysyy tarkevantavan kysymyksen suu hodaria täynnä. Yhtälailla Harperilla on suu täynnä, eikä hän saa sanaa sanotuksi, joten Cooper vastaa tämän puolesta. "EI, KUN SIIS SELLAINEN KUULUTIN."

Matt kurtistaa kulmiaan ja leukojen jauhanta lakkaa. "Niin kuin kouluissa?"
"NO JOO, MUTTA VANHANAIKAISEMPI."
"Täh?"

Cooper kallistuu puisen pöydän päälle, onnistuu likaamaan takinpielensä valkosipulidipissä ja venyttäytyy lähemmäs Mattia. "VAN-HAN-AI-KAI-SEM-PI!" hän lausuu hitaasti ja ääntään säästelemättä.

Isän olemus jäykistyy keskustelun poikettua sivuraiteille. "Nyt on nuorilla vähän vilkas mielikuvitus." Hän lausuu sanat niin nopeasti, että melkein sekoaa niissä.

"Kyllä sieltä kuului, mä kuulin sen itse ja yks marjastaja kuuli sen myös. Se kuulosti puheelta, mutta siitä ei saanu-"
"Munkin kaveri löys metsästä jotain outoa, siis sellasen bunkkerin, mistä lähti sellanen iso tunneliverk-" Cooper yrittää lisätä, mutta heidät molemmat keskeytetään yllättäen.

"Keskittykää kouluun lapset", isä korahtaa matalalla, vaativalla äänellä. "Tää on valtavan tärkeä vuosi teille molemmille collegen kannalta. Unohtakaa bunkkerit ja muut, mistä vois koitua vain harmia opiskeluiden kannalta."

Harper katsoo syrjäkarein Cooperiin ja laskee pöydän alla käden pojan reidelle. Hänestä tuntuu, että on ollut oikeassa Wafflesin suhteen, sillä näyttää siltä, että isä tahallisesti tai tahattomasti asetti seniorvuodelle niin kovat odotukset, että niihin yltäminen kahden hevosen ohella olisi ollut mahdotonta. "Koulu on nyt tärkein", isä painottaa, kun tarjoilija käy keräämässä tyhjät lautaset pois.

Harper tuntee miten pöydän alla sormet pujottautuvat hänen kämmenensä väliin ja puristavat myötätuntoisesti.

Syömisen jälkeen kaikki nousevat loossista, nappaavat päällistakit naulakosta ja painautuessaan ulko-ovista, tulee tuttu hahmo heitä vastaan.

"Oh, hi Lauren!" Harperin äiti tervehtii siskontyttöään, jota on viimeeksi kesällä isoisän syntymäpäivillä nähnyt.

"Hey, Millie! Ai, teitä onkin koko porukka täällä", Lauren vastaa tervehdykseen ja pitää ovea auki niin kauan, että koko konkkaronkka on ulostautunut pimeyteen. Harper nyökkää Laurenille, muttei jää sen enempää rupattelemaan. He painelevat Cooperin kanssa suoraan autolle, mutta äiti on jäänyt Laurenin kanssa seisomaan ovensuuhun.

Autossa Cooper on vaitonainen. Poika vaikuttaa jotenkin hämmentyneeltä, jolloin Harperin on pakko tunnustaa jotain.

"Se on mun serkku."

"Selvä, joo", Cooper mutisee hajamielisesti katseensa vaeltaessa Mattin ja Amberin suuntaan, kun he kapuavat autoonsa. Harperille iskee tunne, että Cooper ei oikeasti edes rekisteröinyt hänen paljastustaan – tai pahempaa, ei vain pidä sitä minkään arvoisena salaisuutena.

Kun parkkipaikan autot katoavat sumun sekaan, hyrähtää myös lava-auton moottori käyntiin, ja he kääntyvät kohti Wilmingtoniin johtavaa pimeää hiekkatietä, jota katuvalot eivät häiritse. Tie edessä on pelkkää mustuutta ja hiljaisuutta.

Harper vilkaisee sivusilmällä Cooperia, miettien, miten Laurenista puhuminen ei saanut aikaan mitään reaktiota. Ehkä oli parasta antaa koko asian hälvetä sumun mukana. Niinpä hän päättää vaihtaa puheenaihetta kokonaan, yrittäen keventää tunnelmaa. "Miks sä muuten puhuit niin kovaan ääneen koko ajan?" Harper kysyy leikkisällä äänensävyllä, jossa on aavistus aitoa uteliaisuutta.

"No, mä vähän mietinkin, ettei mun ois kai tarvinnut puhua niin kovaan ääneen, kun kaikki muutkin puhu ihan normaalisti", Cooper myöntää vähän nolona.

"Ööh, häh?" Harper kysyy hämmentyneenä, katse tiukasti Cooperissa, joka napsauttaa pitkät ajovalot päälle - ja pois - sillä sumussa niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

"Johnson sano, että Mattilla on kuulovaikeuksia. Että sille pitää puhua tosi kovalla äänellä, artikuloida selkeästi ja puhua hitaasti," Cooper selittää, yrittäen pitää äänensä tasaisena, mutta pieni epävarmuus paistaa siitä läpi.

Harperin reaktio on välitön, eikä hän mahda sille mitään. Hän räjähtää nauruun, niin voimakkaasti, että keuhkoista tuntuu pakenevan kaikki ilma. Koko auto täyttyy hänen naurustaan, joka saa lopulta hänen silmänsäkin vuotamaan. "Hahaha, ei tosiaan ole mitään kuulovaikeuksia! Johnson vedätti sua kunnolla! Voi parka..." Harper yrittää tarttua Cooperia poskesta, mutta Cooper väistää nopeasti, vetäen lippistä syvemmälle päähänsä suojaksi kaikelta tältä kiusallisuudelta. Vaikka Harper koettaa vielä sormellaan kutittaa hänen korvaansa, Cooper pysyy järkähtämättömänä, ilme tiukasti pimeässä tiessä.

"Ei vittu, mä kuulostin varmaan ihan idiootilta," Cooper parahtaa.

"Miten typerää juosta ilman järkevää syytä." Hayley vilkaisee olkansa yli Harperiin, joka hölkkää tämän kannoilla poninhäntä puolelta toiselle heiluen.

"Hah, mikä ihme vois olla sellainen 'järkevä' syy sitten, minkä takia sä juoksisit?"
"Saalis vaikka?"
"No ajattele, että mä oon joku oikein kettumainen sarvipää ja sun pitää ottaa mut kiinni!"

Harper virnistää ja kiristää tahtia pehmeän lenkkipolun vaihtuessa asfalttipintaiseen kävelytiehen ja joutuu siristämään silmiään, kun auringonvalo alkaa hiljalleen murtautua esiin horisonttia uhkaavien sadepilvien välistä. On niin tavattoman rauhallista, että sitä rikkovat vain liikenteen humina ja tuulen kevyt suhina. Kiristynyt tahti saa Harperinkin hengästyneeksi ja hän hengittää muutaman kerran oikein syvään, vaikka sekään ei ravistele pois sitä epämukavaa tunnetta joka kalvaa hänen sisällään. Railot asfaltissa, verenpunainen neste – kaikki se tapahtui vain muutama päivä sitten, eikä mikään siitä tunnu vieläkään yhtään sen todellisemmalta kuin sinä iltanakaan. Ne ovat melkein kuin vääristyneitä muistoja jostain kamalasta painajaisesta.

Liikennevalojen kohdalla heidän on pysähdyttävä hetkeksi. Harper pyyhkäisee väsymyksen merkkejä kasvoiltaan ja kuulee, kuinka Hayley huokaisee hänen vierellään. Hayleyllä on samanlainen ilme kasvoillaan. Aivan kuin hänkin yrittäisi saada jotain järkevää selitystä asioille, joita ei järjellä pysty selittämään.

"Et oo tainnut nukkua?" Hayley kysyy hiljaa ja työntää kädet taskuihinsa.

Harper pudistaa päätään. "En. Ei sillä, että mua varsinaisesti pelottaisi, vaan enemmänkin aivot käy sellaisilla kierroksilla kaikkien näiden outojen juttujen jälkeen, että mietityttää mitä täällä on oikein meneillään. Mieti nyt vaikka sitä soittoa mikä tuli siihen puhelinkoppiin. Mistä kukaan ties soittaa just siihen ja just silloin? Tai se maan uumenista tihkuva punainen... juttu??"

Siihen Hayley ei sano mitään. Kenelläkään ei toistaiseksi ole ollut antaa mitään vastauksia mihinkään Wilmingtonissa tapahtuneeseen ja hiljaisuus tuntuu siinä kohtaa jotenkin oikealta. Harper aistii sen, että kumpikin varmasti tietää lisää olevan tulossa, että tämä on ollut vain alkusoittoa jollekin, joka on kietoutumassa tämän kirotun kyläpahaisen ympärille.

Katuvalot syttyvät äkillisesti napsahtaen pimenevässä illassa. Kova napsahdus on kuin varoitusmerkki siitä, että kesä on kääntämässä kulkuaan kohti syksyä. Iltojen pimeys lankeaa päivä päivältä yhä syvemmäksi ja sen varjot kasvavat silmissä aina vain arvoituksellisemmiksi. Synkkien iltojen hiljainen saapuminen enteilee muutosta, joka on paitsi vääjäämätön, mutta tuntuu myös kätkevän sisäänsä jotain outoa ja tuntematonta.

Joten ei ole ihmekään, että iltaa kohden syvenevä hiljaisuus tuntuu vääristyneeltä kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Onkohan kukaan edes vielä löytänyt heidän lisäkseen sitä maanhalkeamaa? Kuka heidät ottaisi todesta, kenelle siitä pitäisi kertoa? Yksityiskohdat ovat ehkä vallinneesta olotilasta johtuen hieman hämärän peitossa, mutta niitä loputtoman syviä railoja Harper ei unohda, eikä tummanpunaista nestettä, joka höyrysi tulenkatkuisesti sysipimeää yötä vasten.

"Käydäänkö kattomassa onko se vielä siellä?" Hayley tiedustelee varoivaisesti Harperilta, eikä hänen tarvitse tarkentaa sen tarkemmin mistä on kyse.

Hetken mietittyään Harper nyökkää. Se ei ehkä ole kovin hyvä idea, mutta eihän heidän välttämättä tarvitsisi mennä niin lähelle railoa, jossa voisi olla maanromahtamisen riski. He voisivat suorittaa tiedustelureissunsa turvallisen etäisyyden päästä, ottaa muutamat kuvat todistusaineistoksi ja miettiä sitten jatkotoimenpiteitä. Harper varmistaa Hayleyltä, jaksaako hän vielä muutaman mailin mittaisen koukkauksen, mutta Hayleyn kunnossa ei ole mitään moitittavaa (asenteessa juoksemista kohtaan sen sijaan ehkä on, mutta nyt tytöllä on sentään päämäärä). Kääntyessään katsomaan Hayleytä, joka hölkkää muutaman askeleen päässä, Harper huomaa valkoisen pakettiauton seuraavan heitä. Auto on ollut heidän takanaan koko ajan, mutta vasta nyt Harper tajuaa sen jatkuvan läsnäolon. Heti kun Harper kääntyy, auto hidastaa selvästi.

"Onks sun mielestä toi auto seurannu meitä jo vähän aikaa?" Harper kääntyy takaisin menosuuntaan ja yrittäen näyttää siltä, ettei olisi pakettiautoa noteerannutkaan. Vaikka hänellä on kiusaus vilkaista taaksepäin koko ajan, hän pakottaa itsensä olemaan katsomatta.

Hayley katsahtaa nopealla päänliikkeellä taakseen ja melkein hätkähtää itsekin. "Taitaa olla", hän mutisee ja vetää hupun päähänsä. "Nyt kun sanoit, niin huomasinhan mä sen pari kertaa jo aiemmin, mutten tajunnu."

Jalat iskeytyvät ripeää tahtia asfalttiin Hayleyn kirittäessä rinnalle. Juoksulenkki kiertelee omakotitaloalueen läpi, koulun ohitse ja jatkaa matkaansa aina kaupungin keskustan läpi. Jonkin matkan päästä Harper vilkaisee uudelleen taakseen ja puristaa kätensä nyrkkiin, kun hän näkee sen taas – valkoinen pakettiauto, joka ajaa hitaasti heidän perässään ja pysähtyy risteykseen muutamaksi ohikiitäväksi sekunniksi, kunnes se taas jatkaa ajoaan.

Tunne siitä, että heitä seurataan, on koko ajan läsnä ja se painaa rintakehää. Harperin mielessä kiertävät kysymykset siitä, mitä auto mahtaa haluta ja miksi se seuraa heitä. Vaikka hän yrittää vakuutella itselleen vain yliajattelevansa, pelko siitä, että auto voisi pian lähestyä ja ottaa heidät kiinni, ei hellitä.

Tytöt kiihdyttävät vauhtia. Auto tekee samoin. Sydän alkaa hakata kovempaa, mikä johtuu joko jo varsin rivakasti kiihtyneestä juoksutahdista tai adrenaliinista, joka alkaa värähdellä heidän suonissaan. "Ei helvetti, Hayley, kyllä se taitaa seurata meitä."

Hayley on kuitenkin jo tajunnut saman. "Yup."
"Shitshitshitshitshit." Harperin ääni värähtää ensimmäisen kerran.
"Karistetaan se. Käännytään seuraavasta kadusta. Unohdetaan ne railot."

He kääntyvät terävästi kapealle sivukadulle ja juoksevat talojen välissä jo lähes niin kovaa kuin pystyvät. Askel alkaa tuntua jo raskaalta, mutta adrenaliini pitää heidät liikkeellä. Kumpikin hengittää nyt raskaasti, ja seuraavassa käännöksessä Harper vilkaisee taakseen – auto on kadonnut näkyvistä. Helpotuksen aalto pyyhkäisee hänen ylitseen.

"Mikä vit-"

Mutta sitten, kulman takaa, auto ilmestyy jälleen hiljaa kaarteesta rullaten.

"Se ei lopeta!" Harper huudahtaa ja tarttuu ystäväänsä kädestä, repien hänet mukaansa.

Keuhkot tuntuvat kamppailevan saadakseen riittävästi raitista ilmaa, ja hiki valuu heidän ihoaan pitkin, imeytyen vaatteisiin, jotka tarttuvat tahmeina ja painavina heidän kehojaan vasten. Juoksun rytmi muuttuu yhä epätoivoisemmaksi, ja Harperin sormet tärisevät hieman, kun hän nappaa puhelimen ja valitsee Cooperin numeron niin nopeasti kuin pystyy. Kiivas sydämen syke tuntuu jyskyttävä pulssina kurkussa asti. Puhelin hälyttää kaksi kertaa.

"Harper? Onko kaikki ok?" Cooper kysyy, kun hän kuulee Harperin raskaan hengityksen.
"Coops, meitä seurataan!" Harper parahtaa hengästyneenä. "Valkoinen pakettiauto. Se on ajanu meidän perässä monta mailia eikä lähde pois!"

"Se ei varmaan oo mitään, se ei varmaan oo ees sama auto, onhan täällä noita paketti-..."
"Oon tosissani, se on sama auto, se tulee koko ajan hitaasti meijän perässä ja pysähtyy jos me käännytään kattomaan sitä päin!"

Ääni puhelimen toisessa päässä vakavoituu. "Missä te ootte?"

"Ollaan... juoksemassa alas kohti Pineview Junctionia, käännyttiin just Eagle Crest Roadille!" Harper melkein huutaa puhelimeen ja vilkaisee taas taakseen. Auto on yhä siellä.

"Okei", Cooper sanoo, linja särähtää kerran ja taustalta kuuluu voimakasta kahinaa. "Kuuntele. En nyt haluais marmattaa, mutta mitä hittoa te juoksette sellasissa paikoissa, missä se ees voi seurata teitä... No, niin. Siis jokatapauksessa, teidän pitää päästä nyt paikkaan, minne se ei voi seurata teitä. Onko siellä mitään, mihin autolla ei pääse? Niinkuin vaikka metsä, piha-alue?? Tai jotain mihin voitte piiloutua?"

Kaikki ympärillä näyttää liian avoimelta. Paitsi yksi paikka. "En tiiä! Ehkä vesitorni?"

"Hyvä, juoskaa sinne! Älä sulje puhelinta vielä. Haluun kuulla, että se auto ei enää seuraa teitä."

Hayley nyökkää puhelimessa puhuvalle Harperille, ja he jatkavat alamäkeen juosten kohti tornia. Jalat huutavat lepoa, mutta valkoinen pakettiauto ei hidasta. Se seuraa heitä kuin varjo, aina juuri ja juuri näkyvissä, niin kuin se leikkisi jotain sairasta leikkiä tyttöjen kustannuksella.

Vesitorni kohoaa korkeana ja hiljaisena keskellä yhtä Wilmingtonin harvoista liikenneympyröistä. Hayley astuu ensimmäisenä tornin varjoissa seisovalle portaikolle, Harper tarttuu tytön ojentamaan käteen ja kivutessaan ylös portaita hän kuulee sen – auton moottorin sammumisen ja raskaat, uhkaavat askeleet heidän takanaan.

Askeleet kuuluvat kahdelle mieshahmolle. Ketään muuta ei liiku näköetäisyydellä, ei ketään, jota voisi huutaa apuun.

"Entä jos ovi tuolla päällä onkin lukossa? Se on umpikuja siinä tapauksessa!"

Kovinkaan paljoa Harperin päässä ei nousevan paniikin vuoksi tapahdu, mutta sen hän kuitenkin ymmärtää, että vesitorniin kipuaminen on huono idea ja heillä olevan enää vain vähän aikaa. "Voi vittu - alas täältä!"

Hayley ei vastaa. Hän työntyy kapeassa portaikossa Harperin ohitse ja huomaa sen - vesitornin juurella, lähes piilossa ruosteisten metallisten rakenteiden keskellä, on vähintään ydinpommista selvinneen näköinen vanha luukku, joka näyttää harvinaisen painavalta, mutta juuri nyt se on heidän ainoa toivonsa. Etäisyyttä heidän ja tummapukuisten miesten välillä on enää kolmensadan jalan verran, kun Hayley kumartuu ja yrittää kaikin voimin nostaa luukun kantta, joka on raskas, paljon painavampi kuin hän odotti. Hayley alkaa vetämään luukun kahvasta raivokkaasti, ja hetken kamppailun jälkeen se avautuu narahtaen heidän onnekseen. Tyttö kannattelee painavaa luukkua, kun Harper laskeutuu sen tikapuille ensimmäisenä.

"Äkkiä nyt!"

Harper tuntee Hayleyn kämmenien puskevan häntä alaspäin pimeyteen, joka hohkaa luukun sisältä mustaakin synkempänä.

"Salpa! Lukitse se!", Harper käskyttää kun on laskeutunut kuilua sen verran, että Hayley on mahtuu luukun sisäpuolelle ja Hayley vääntää mahdottoman jäykkää ja paksua metallisalpaa luukun sisäpuolelta. Yhden, kahden, ja lopulta kolmen kirosanan ja raivoisan karjahduksen saattelemana salpa työntyy pamahtaen pohjaan saakka ja viimeinen heikko valonsäde katoaa.

"Harper? Harper, mikä toi pamaus oli?"
"Se oli sairaan painava luukun kansi."

"Harper—kkrrrzzhh—kuuletko mua? M—zzhhhzz—missä te olette?—sta—pitäkää—"
"Haloo? Kuuluu huonosti! Haloo, sano uudelleen! Cooper? Me ollaan jonkun luukun alla!"

"Luu—zzzZZZ-yritä—zzkkrrrrzz—ei—"

#darkmatters

Pimeys luukun sisäpuolella nielaisee Harperin ja Hayleyn mennessään ja tunnelin kylmän kostea ilma iskee välittömästi vasten kasvoja. Luukku heidän yläpuolellaan sulkeutuu tiiviisti ja ainoa merkki siitä mistä he ovat tulleet, hiipuu suljetun luukun mukana olemattomiin. Harper tuntee sydämensä hakkaavan edelleen vimmatusti rinnassaan ja yrittää pimeässä havitella Hayleyta, joka seisoo hänen vieressään hengittäen niin raskaasti, että se kaikuu rosoisilta seinäpinnoilta.

"Ei kuulu enää mitään", Hayley kuiskaa ja Harper tuntee, miten Haylen käsi tavoittelee tytön käsivartta ja löydettyään sen sormet painuvat hupparin kangasta vasten.

"Mutta ne tietää, että me mentiin tänne." He eivät kuule mitään — eivät askelia, eivät liikenteen huminaa, eivätkä onneksi myöskään ääniä siitä, että miehet yrittäisivät avata luukkua. Hiljaisuus tuntuu helpottavalta.

"Tota kautta me ei ainakaan voida poistua siltä varalta, että ne on jääny passiin", Hayley jatkaa. Hän avaa puhelimensa näytön, napauttaa taskulampun päälle ja antaa valokeilan liukua hitaasti pitkin seiniä. Halkeilleet seinät ovat täynnä viiltoja ja koloja, jotka ovat keränneet kosteutta varmasti vuosikymmenten ajan - ja niiden lomassa kasvava vihreä sammal vahvistaa tämän. Syvä maan ja homeen tuoksu sekoittuu johonkin metalliseen, joka pistelee hengittäessä keuhkoissa.

Harper painautuu tiiviimmin Hayleyn kylkeen, kun Hayley pyyhkäisee valoa eteenpäin. Joissakin kohdin lattialla näkyy kuluneita jälkiä, sellaisia mitkä syntyvät, kun raskaita esineitä raahataan pitkin kivistä pintaa. Taskulampun valokeila ei riitä paljastamaan, kuinka pitkälle käytävä ulottuu, mutta se antaa vihjettä sen jatkuvan loputtoman pitkälle.

"Haluutko jäädä odottamaan huomista vai lähdetäänkö etsimään toista uloskäyntiä?"
"Eikö sua yhtään pelota mitä tuolla voi olla?" Harper ihmettelee, eikä päästä Hayleyn hihasta irti, vaikka tyttö pyristeleekin jo matkaansa.
"Tuskin mitään pahempaa, kuin tuolla ylhäälläkään."

Seiniä pitkin kulkee vanhoja, ruostuneita metalliputkia, joiden Harper ajattelee muodostavan jonkin vanha kaasuputkijärjestelmän tai olevan esimerkiksi jotain viemäriputkistoja. Tai mistä Harper sen oikeastaan tietäisikään, vaikka ne olisivat vielä käytössäkin. Putket ovat paksuja ja niistä kuuluu ontto kalaus, kun niitä kolauttaa rystysillä.

"Älä nyt hemmetti ääntä pidä, aattele nyt jos toi kaikuu tonne ylös asti?" Hayley hiljentää Harperin, joka vetää kätensä heti pois.
"Ups, joo. Sori. Mulla kävi vaan mielessä, olisko näiden sisällä sitä tummanpunaista nestettä, mitä railosta tihkui, mutta tyhjiltä kuulostivat."

Pimeä tunneli haarautuu useassa kohdassa. Sen varrella he huomaavat erilaisia kylttejä, mutta jotka ovat ajan saatossa kuluneet lukukelvottomiksi. Puhelimen valossa kaikki näyttää muutenkin varsin haalistuneelta ja kehnossa valaistuksessa mieli alkaa pian tehdä tepposia; varjot näyttävät liikkuvat oudosti, ne ikäänkuin muodostavat hahmoja, vaikka kumpikin tietää, ettei sellaisia oikeasti ole siellä.

"Ai niin", Harper hihkaisee muistaessaan jotain tärkeää. "Mulla on kompassi mukana!" Hän kaivaa taskunsa pohjalta Cooperilta syntymäpäivälahjaksi saamansa kompassin, jonka neulaan Hayley osoittaa valoa. Se hakee suuntaa, pyörii ympäri ja sitten taas toiseen suuntaan, ja vaikka Harper kuinka yrittää pitää kätensä vakaina, kompassin neula ei seisahdu aloilleen.

"Ei sen noin pitäis toimia..."
"Mä en jotenkin usko, että se olis rikkikään", Harper puolustelee lahjaansa.

Hayley siirtää valon takaisin käytävään. "Erikoista."

Tunnelin seinät näyttävät äkkiä kapenevan heidän ympärillään ja tila tuntuu käyvän ahtaammaksi. Kiviseinät heidän ympärillään ovat kosteat ja he näkevät vilauksia siitä, kuinka viileä vesi valuu seinämien halkeamista. Jossain vaiheessa Harper alkaa piirtämään maahan viivaa löytämällään ohuella metallitangolla. Se on heidän oljenkortensa siinä vaiheessa, jos uloskäyntiä ei löydy ja heidän olisi palattava takaisin lähtöpisteeseensä.

He kulkevat hetken tunnelia hiljaa eteenpäin, kunnes Hayley pysähtyy äkisti. Harper pysähtyy myös, mutta vain, koska törmää äkisti seisahtaneeseen Hayleyhin. Hayley osoittaa valolla jotain heidän vieressään; yhteen sivuovista on liimattu sellainen kyltti, jonka voisi hyvällä mielikuvituksella kuvitella olevan exit-kyltti. Harper kokeilee työntää sitä metallitangolla ja kahden pinnan kosketuksesta syntyy kova klang-ääni, joka jää pitkäksi aikaa kaikumaan tunneliin. Ehkä Hayley näkee kyltissä saman kuin Harper, sillä tyttö astuu lähemmäs ovea ja kokeilee sen kahvaa.

"Auki on", Hayley toteaa. Hän vetää painavan oven auki ja jää kuuntelemaan, kuuluuko heidän takaansa vieläkään ääniä. "Mee sä ensin."
"Minä vai?!" Harper älähtää, mutta Hayley on jo työntämässä tätä susille. "Näytä nyt ees valoa sitten!"

Valokeila paljastaa, että huone, johon he astuvat, on täynnä vanhoja laitteita. Sen seinät on vuorattu monitoreilla, jotka kaikki näyttävät sammuneilta, hylätyiltä. Jokaisen monitoriruudun pintaa peittää sankka pölykerros ja niistä menee johtoja ristiin rastiin pitkin lattiaa. Mutta ennenkaikkea heidän huomionsa kiinnittyy huoneen keskellä olevaan valtavaan koneeseen. Raskaan näköinen mötikkä seisoo paraatipaikalla ja kun lattian johtoja seuraa, näyttää jokainen niistä johtavan suoraan siihen.

Hayley jää tutkimaan tarkemmin monitoreja, sillä välin kun Harper astuu lähemmäs tuota laitetta. Koneen kyljessä näkyy useita nappuloita ja vipuja, joista osa on ruosteessa, toiset syöpyneet jo osittain irti sijoiltaan. Kaikessa siinä huoneen painostavassa hiljaisuudessa Harper erottaa pienen huminan, kuin kone olisi yhä käynnissä - ehkä jossain virransäästötilassa – tai ainakin valmis heräämään henkiin minä hetkenä hyvänsä.

Harper kiertää laitetta ympäri ja yrittää saada jotain selkoa siitä, mikä se on. "Miltä ne varageneraattorit teidän kotona näyttää?"

"No ei tolta ainakaan", Hayley vastaa, mutta ei tule tekemään lähempää tarkastelua. Hän on kiinnostuneempi monitoreista ja niiden merkinnöistä. Epäröivä rypistys muodostuu hänen otsalleen, kun Hayley huomaa, että yhden monitorin alareunassa vilkkuu pieni, punainen valo. Se ei vilkuta tasaisessa rytmissä vaan epäsäännöllisesti. Hän tarkistaa muutaman muun näytön ja huomaa saman ilmiön - mustissa ruuduissa ei ole mitään näkyvää, mutta punaiset valot niiden alakulmassa vilkkuvat eri tahdeissa.

Sen sijaan Harper on keskittynyt tarkastelemaan keskellä huonetta seisovaa laitetta, jonka lukemattomien mittareiden viisarit osoittavat kaikki nollapisteeseen. Laitteen pintaa peittää pöly ja lika, ja eroosio on kuluttanut sitä kauttaaltaan. Harperin katse pysähtyy yhteen tiettyyn, isompaan, mittariin. Avonaisen mittarin keskellä on neula, jonka muoto muistuttaa häntä hänen omasta kompassistaan. Sormet nousevat hitaasti, melkein vaistomaisesti, kohti neulaa. Hän epäröi hetken, mutta koska Hayleykin on uskaltanut painelemaan monitorien nappuloita, rohkenee Harper kokeilla metallista neulaa mittaristossa. Se on kylmä ja paksu, sen liikuttamiseksi ei riitä pelkkä pieni hipaisu.

Kun Harper koskettaa viisaria, jokin oudosti tutun, mutta silti täysin käsittämättömän tuntuinen ravistus syöksähtää hänen kehonsa lävitse. Se alkaa vatsasta – se tuntuu siltä kuin hän olisi yhtäkkiä pudonnut kymmenen metrin korkeudelta. Kummallinen tyhjyys tarttuu sisuksiin tiukasti ja se tuntuu kiskovan häntä taaksepäin.

Harperin polvet horjahtavat, ja hänen täytyy ottaa tukea laitteesta, mutta tunne ei hellitä. Se vain kasvaa, kuin painovoima olisi yhtäkkiä kaksinkertaistunut. Tunne kestää muutaman sekunnin, kunnes se lakkaa yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.

Harper vetää kätensä kiireesti takaisin, jolloin mittarin neula alkaa hiljalleen palata takaisin kohti nollapistettä.

"No.. Jatketaanko matkaa?" Hayley kysyy napattuaan kuvan monitoreista puhelimeensa.
Harper nyökkää vastaukseksi. "Oikeesti, etitään nyt vaan se uloskäynti."

Pyörittyään varttitolkulla pitkin pimeitä käytäviä Hayley alkaa epäillä heidän olevan eksyksissä. Harper ei vastaa, sillä hän ei halua myöntää, että ajattelee samaa. Toisaalta voidaan myös pohtia sitä, voiko ihminen olla eksyksissä, jos ei edes tiedä reittiä tai minne on ylipäätään menossa. Jokainen tunneli näyttää joka tapauksessa samanlaiselta, vaikka todistetusti he ovat pyörineet ympyrää vain kahdesti.

Pettynyt Harper lysähtää istumaan kylmää, vesipisaroita tihkuvaa seinää vasten. Hänen kasvonsa ovat tahmeat hikoilusta ja väsymyksestä, ja jalat aivan finaalissa. Epätoivo alkaa puristaa rintaa.

"Me ei voida luovuttaa", Hayley sanoo tiukasti, vaikka hänen omatkin voimansa alkavat hiipua.

"Voispa ees soittaa jollekin!"
"On se hemmetti kumma, että ihminen voi olla yhteydessä joltain kuulennoltakin maahan, mutta sitten parin metrin maa- ja betonikerros estää yhteydenpidon maankamaralla. Vittu!", Hayley sanoo tuohtuneesti ja viskaa puhelimensa kiukuspäissään maahan, mutta panssarisuojattu ultimate-extreme-outdoorsy-puhelin ei ota siitä naarmuakaan. Sen sijaan puhelin laskeutuu maahan ylösalaisin, osoittaen valoa kohti kattoa.

Siinä se on – heidän pelastuksensa, tai ainakin he toivovat niin.

Katosta avautuu kapea kuilu, samanlainen, josta he olivat tulleet alunperin alas. Rautaiset tikapuut ulottuvat juuri ja juuri heidän käsivarsiensa korkeudelle. Harper auttaa Hayleyn ensin tikapuille, sillä vaikka Hayley on pieni, hänellä on yllättävän paljon voimaa ja tämä voima on juuri sitä, mitä tarvitaan, kun Hayleyn pitää vetää Harperin perässään ylös tikkaille.

"Valmiina lähtemään täältä?" Hayley kysyy ironisesti, samalla kun hän pyyhkäisee hiukset pois kasvoiltaan – ranskanletit ovat alkaneet purkautua ja suortuvat valuvat pitkin hänen päätään.

"Häivytään täältä," Harper vastaa huojentuneena.

Kuilun yläpäässä todentotta on samanlainen luukku kuin se, josta he olivat laskeutuneet tunneliin. Hayley kiipeää edeltä ja kun hän nykäisee salvan auki, se liikkuu yllättävän vaivattomasti verrattuna aiempaan. Luukku avautuu naristen.

Luukun raottuessa yhä enemmän ja enemmän, he odottavat kiihkeästi kohtaavansa edes jonkinlaisen luonnonvalon, mutta sellaista ei tule.

#darkmatters

Ensimmäinen asia, jonka Harper huomaa, kun hän ja Hayley kiipeävät kuilusta ylös, on ilman muutos. Ympärillä on heti lämpimämpää ja kuivempaa – ei enää kylmän kosteaa ilmaa, joka oli painostanut heitä koko matkan ajan, eikä enää tunkkaista hajua, joka oli täynnä märän maan ja homeen vivahteita.

Mutta on edelleen pilkkopimeää.

Hapuillessaan puhelinta taskustaan Harper kuulee, miten siihen kilahtaa viesti. Kuuluvuus on siis palannut. Signaalin katkeaminen oli tuntunut pelottavalta (ajatella, että ihmiset elivät joskus 90-luvulla ilman keinoa pitää yhteyttä toisiinsa missä ikinä olivatkin), joten puhelimen tuttu värinä kädessä tuntuu melkein taivaalliselta. Viestin lähettäjä ei kuitenkaan ole Cooper, mitä Harper oli odottanut. Sen sijaan näytöllä lukee: Hay-Hay. Puhelimen sininen valo valaisee hetkeksi heidän kasvonsa ja rikkoo ympäröivän pimeyden.

Harper kurtistaa kulmiaan. Hän vilkaisee vieressään seisovaa Hayleyta, joka tutkii ympäristöä taskulampun valon keilassa. "Sä just lähetit viestin?"

"Häh?" Hayley kurkottelee puhelinta kohden koko palosammuttimen pituudellaan.

"Ei kun, aa, oho. Sun vastaus lenkille lähtöön tuli näköjään vaan uudestaan", Harper hoksaa nopeasti.

"Lol, androidit..."

"Mun puhelin oli kyllä niin pitkään ilman verkkoa, että se varmaan sekos ja kilkattelee koko illan näitä vanhoja viestejä", Harper uskaltaa jo vähän naurahtaa, ja juuri siinä hetkessä, puhelin ja sen mahdollistamat loputtomat yhteydet käsissään, kaikki tuntuu suhteellisen turvalliselta ja normaalilta.

Hayley kääntyy tutkimaan ympäristöä ja Harperin katse seuraa taskulampun valoa. Valokeila leikkaa pimeyttä terävästi, mutta se näyttää kerrallaan vain pieniä välähdyksiä heidän ympärillään olevasta tilasta: korkeita seiniä kiertäviä hyllyjä, hämähäkin seittiä nurkissa ja lattialla epämääräisiä laatikkopinoja. Hyllyjen ja laatikoiden reunat heittävät valokeilassa varjoja, jotka ei veny pitkiksi, sillä ne pysähtyvät parin metrin päässä kirjaimellisesti seinään - tai oveen, tässä tapauksessa.

Tässä vaiheessa ei ole enää mitään syytä perääntyä. Tämä on heidän paras oljenkortensa ulospääsyyn ja kumpikin tiedostaa, ettei heidän takanaan olevaan tunneliverkostoon ole palaamista, ellei tietoisesti halua eksyä. Harper nyökkää Hayleylle ja tutun oloinen ovi aukeaa kevyesti nuppia kääntämällä.

Oven avauduttua ei enää ole pilkkopimeää. Ikkunan takaa huoneeseen tunkeutuu häilyvä, lämmin keinovalo, joka suodattuu tuulessa huojuvien tammenoksien välistä. Harper astuu hitaasti muutaman askeleen eteenpäin, tarkkaillen ympäristöään ja punniten omaa mielenterveyttään. Hän tuntee hiekan korvia vihlovan rahinan tennareidensa pohjassa, kun ne hankautuvat pitkin laattalattiaa. Outo, hetkeen ja paikkaan soveltumaton tunne kulkee läpi hänen kehon. Hän tunnistaa tämän huoneen.

Backroom.

Se on Blue Mountain High'n senioreiden oma tila koulun pääkäytävän päässä. Ennen se oli toiminut kuvaamataidonluokkana, myöhemmin varastona, ja lopulta senior-oppilaiden omana ajanviettopaikkana, jonne pääsi vain, jos tiesi oikeat ihmiset. Nyt se on hiljainen, täysin tyhjä, eikä heijastele mitään siitä, mitä Backroom on päivisin. Yleensä vanhat loisteputkivalot sen katossa pitivät kovaa, sirisevää ääntä, mutta nyt ei kuulu sitäkään, sillä ne ovat pois päältä. Sekin näyttää luonnonvastaiselta, kun on tottunut näkemään huoneen aina voimakkaasti valaistuna.

"Oikeesti, mitä hittoa tää nyt oikein on", Harper tokaisee yllättävän topakasti, jopa tuohtuneesti, ja kääntyy katsomaan taakseen. Kuka olisi tiennyt, että tuon ikivanhojen varastotarvikkeiden lopullisen hautapaikan lattiasta avautuisi reitti aivan toiselle puolen Wilmingtonia.

(Vieläkö joku miettii, minne Kansas aina hävisi kuin tuhka tuuleen lounastauoilla ja palasi Domino'sin pizzat kainalossaan, vaikka sillä ei ollut edes lunch passia? Niinpä. Taisi sekin mysteeri ratketa tässä samalla...)

Hayley tuntuu olevan aivan yhtä hämillään asiasta, mutta vielä enemmän Hayleytä kiinnostaa, mihin kaikkialle muualle tunneliverkosto oikein ylettyy.
"Not today, Satan" Harper vastaa, ennen kuin Hayley on edes saanut sanotuksi kysymystään loppuun.

"Mutta yks kysymys. Täällä on valvontakameroita kaikkialla, miten aattelit, että me päästään täältä pois ilman, että jäädään kiinni? Jos avataan ulko-ovi, niin hälytykset menee satavarmasti päälle."

Harper painaa kätensä puuskaan ja nojautuu koko painollaan nurkassa lepäävää pöytäfutista vasten. Vasta nyt kun alkujärkytys on laantunut, hän tiedostaa miten kello huoneen seinällä raksuttaa kovaan ääneen. Sekunttiviisarin tikitys tahdittaa Harperin katsetta, joka seilaa huoneen läpi. "No... Ikkunasta vaikka?"

"Se on varmaan meidän paras vaihtoehto", Hayley myöntää, vaikka se taitaa totuuden nimissä olla heidän ainoa vaihtoehtonsa.

Ikkuna, jota tuskin on vuosiin avattu edes ilmanvaihtomielessä, antaa periksi vaivalloisesti. Raikas iltailma tulvahtaa sisään ja pyyhkäisee tyttöjen kasvoja terävänä vastakohtana Backroomin varastomaiselle tuoksulle.

"Hei se varaston ovi jäi auki!" Harper huomauttaa, kun on jo kiivennyt ikkunan päälle istumaan.
"Mitä väliä, se on vaan ovi... Ei kukaan pidä sitä mitenkään epäilyttävänä."
"Laitoitko sen luukun kiinni, varmasti?"

Hayley nyökyttelee itsevarmana. Hän seuraa Harperin esimerkkiä, ja kun Harperin kengät laskeutuvat varovasti vanhalle betonireunukselle, joka on ajan saatossa paikoin murtunut ja sammaleen peitossa, poistuu hänkin ripeästi ikkunan kautta ulos koulusta.

Ulkona koulun pihan asfaltti kimaltelee himmeästi kellertävien katuvalojen loisteessa. Koulu itsessään seisoo mahtipontisena ja hiljaisena heidän takanaan, suljettujen ovien ja ikkunoiden takana piilossa. Harper vilkaisee nopeasti taakseen, jossa Backroomin ovi näkyy himmeänä käytävän päässä ja miettii minkälaisen seikkailun he juuri kävivät läpi - ja kenelle siitä ensimmäiseksi kertoisi.

"Onneks ei ollu yhtäkään freshmania koulunpihalla just nyt", Hayley toteaa huojentuneena ja pyyhkäisee taas kasvoilla karkaavia hiuksia korvantaakse. Jossain kauempana kuuluu koiran haukahdus, joka saa molemmat tytöt hätkähtämään, sillä se on ensimmäinen ulkopuolinen ääni, jonka he kuulevat pitkiin aikoihin.

"Kelaa nyt kun jotkut olis täällä leikkimässä jotain kirkkistä ja sitten ne vasikois meistä heti rehtorille", Hayley hymähtää mielikuvalle, jonka he ehkä täpärästi sivuuttivat. "En tiiä miten me selitettäis Donovanille mitään tästä..." Hayley jatkaa, mutta lause jatkuu sellaiseen hengähdykseen, mikä merkitsee, että Hayley on tajunnut juuri jotain merkittävää. "MITÄ JOS REHTORI TIETÄÄ JO TOSTA LUUKUSTA?!"

"Donovan on kyllä niin epäilyttävän näkönen jäbä, etten yhtään ihmettelis, vaikka sillä olis jotain hämärähommia siellä tunnelissa!" Harper naurahtaa, mutta sitten mieli takertuu siihen outoon tunteeseen, joka kutittelee hänen takaraivoaan. Mitä jos siinä olikin jotain perää?

Katuvalot täplittävät maata lämpimällä hehkulla, kun he kävelevät kohti kotia. Harper huomaa oudon tunteen huulessaan, ja pyyhkäistessään sitä hihallaan, hän huomaa huulen vuotavan hennosti verta. Hän on todennäköisesti raapaissut sen tunnelissa johonkin. Siihen Hayley heittää vitsillä huulten olevan vain rohtuneet.

Ketään tunnu olevan liikkeellä – kunnes he näkevät koiranulkoiluttajan kävelevän toisella puolella katua ja koira aloittaa välittömästi kovaäänisen huutoseremonian nähdessään liikkuvia objekteja, sillä vähän kauempana pari hengästynyttä lenkkeilijää ilmestyy hiekkatieltä.

Kuin tyhjästä Harperin katse kiinnittyy kuitenkin johonkin muuhun heidän edessään – valkoiseen pakettiautoon, joka lipuu melkein huomaamattomasti kadun vartta pitkin. Se on varmasti se sama auto. Harperin hengitys pysähtyy hetkeksi. "Ei oo ees todellista enää", hän kuiskaa nopeasti Hayleylle ja vetää tämän sähkökaapin taakse piiloon.

He pysyvät sähkökaapin takana piilossa niin pitkään, että pakettiauto on ohittanut heidät ja lopulta kadonnut mutkan taakse näkymättömiin. Auton tummennettujen ikkunoiden läpi ei nähnyt, oliko kyseessä todella sama auto, jota he olivat aiemmin paenneet.

"7C-49J5."
"Että mikä?"
"Sen rekkari. Siltä varalta, että tarvitaan sitä jossain", Hayley toteaa ja nousee housujaan pudistellen ylös, mistä maahan lenteleekin useampi kellastunut puunlehti.
"Onkohan jahtaaminen itsessään rikos?" Harper miettii. Toistaiseksi auto ei ole tehnyt muuta epäilyttävää, kuin jahdannut heitä. Ja sekin olisi helposti pyörrettävissä vaikka päämäärättömäksi kruisailuksi, ainakin jos Jon Burkelta kysytään.

Siihen Hayley vain kohauttaa olkiaan. "Toivottavasti se oli vaan jonkun typerää pilaa. Ettei vaan sun isoveljellä olis pakua? Kuulostais just niin Johnsonin pilailulta pistää pikkusisko ja sen kaveri juoksemaan pelon voimalla."

"Jos on, niin Johnson saa maksaa tästä..."

"Tää on ollu ehkä yks oudoimmista päivistä ikinä", Hayley sanoo jonkin ajan päästä väsyneesti kun he alkavat lähestyä Mores Creek Driveä. Ilta on ollut pitkä. Se on verottanut voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin ja molemmat tuntevat, miten väsymys iskee heihin kuin nuijanukutus. Kumpikin tytöistä toivoo vain pääsevänsä kotiin suihkuun ja nukkumaan, omaan sänkyyn, turvalliseen paikkaan.

"Joo, ei tää oo todellistakaan", Harper myöntää ja potkaisee eteen osuneen isomman kiven ojan pohjalle. "Mut kun sä kerran kirjoitat sinne koulun uutisiin, niin onks sulla mitään tiedonlähteitä mistä vois udella tosta tunneliverkostosta? Niin kuin mihin tarkoitukseen se oikein on ja mitä ne kaikki monitorit ja laitteet siellä yhessä huoneessa on?"

Hayley joutuu miettimään hetken. "Voin mä kattoa löydänkö mitään."

"Hyvä. Ja jos sä löydät jotain, niin laita viestiä", Harper sanoo helpottuneena siitä tiedosta, ettei heidän tarvitse olla pelkän Googlen turvissa. "Hei, mä käännyn tästä - tota... Pitäiskö mun heittää sun Paholaisen perseellä kotiin?" hän jatkaa ja ehdottaa, kun he ovat saavuttaneet Mores Creek Driven risteyksen. Voi olla, että Hayleyn ei ole nyt järkevää kävellä yksin kotiin kaiken tapahtuneen jälkeen, vaikka matka ei olisikaan pitkä.

Hayley virnistää väsyneesti. "Urpo," hän sanoo, heilauttaen kättä seuraavan risteyksen suuntaan. "Mä ajoin tänne. Mun auto on tossa seuraavassa risteyksessä. En kai mä nyt viitti kotoa ensin juosta tänne, sitten lenkkeillä hiki hatussa ja sitten vielä juosta takaisin kotiin. Phah!"

Niin tyypillistä Hayleytä, Harper ajattelee hymyillen. Hänen katseensa osuu hetkeksi katuvalojen himmeään hohteeseen, joka valaisee tyhjää katua heidän ympärillään. Taivas on täynnä alkuillan himmeitä tähtiä, jotka syttyvät yksi toisensa jälkeen tummenevaa taivasta vasten.

"Hyvää yötä!" Harper huutaa Hayleyn perään, joka on saavuttanut jo tienlaitaan pysäköidyn menopelinsä. "Jos tarviit apua tai jos jotain kummallista tapahtuu, niin soita heti."

"Yes sir. Puhutaan huomenna lisää. Öitä!"

Päivän tapahtumat ovat ehdottomasti olleet sekavia ja pelottaviakin, mutta jokin Harperin sisällä janoaa vastauksia kaikkeen mitä Wilmingtonissa on paraikaa meneillään.

***

Kotona äiti ilmestyy keittiön puolelta, kuivaten käsiään ruudulliseen keittiöpyyhkeeseen ja vilkaisten tytärtään nopeasti. "Ai, sä tulit jo takaisin?" äidin äänessä on kevyt yllättyneisyyden sävy, mutta ei mitään sen kummempaa.

Harper potkaisee tennarit jalastaan ja ottaa lasillisen kylmää vettä. Vaikka hän haluaa kertoa tapahtuneesta, ja pään sisällä risteilevät tapahtumat tunnelista ja siitä valkoisesta pakettiautosta, hän on liian väsynyt avatakseen asiaa juurta jaksaen kenellekään, joka ei ole ollut tilanteessa mukana. Hän haluaa vain painella nukkumaan ja herätä huomenna päivään, jossa kaikkeen tähän löytyy selvyys. "Joo", Harper vastaa hitaasti, ja juo niin ahnaasti, että vesinoroja valuu leukaa pitkin paidalle.

"Sähän lähit vasta vartti sitten. Eikö Hayley lähtenytkään mukaan?"

Harper jää tuijottamaan äitiään epäilevästi.

"Vartti sitten?" hän toistaa ääni hämmästyksestä värähtäen. Hän ei voi ymmärtää, miten se on mahdollista, koska hän ja Hayley olivat olleet tunneleissa tuntikausia. Ne pimeät käytävät olivat tuntuneet ikuisilta ja siitä jos jostain Harper on varma, että vartti sitten he olivat korkeintaan koululla.

Jokin ei nyt täsmää.

"Tule syömään, kun oot pessyt kädet", äiti hymyilee lempeästi ja katoaa takaisin keittiöön.

#darkmatters

On Harper's Trail...

Through Thick and Thin

When Family Ties Choke

Sweet Scoops and Sour Secrets

Look Over Your Shoulder

Rock On, Gold Dust Woman

Real Gold Is In The Journey

The Boys Of Summer

Girls Trip Rules

So Sweet That Something Must Be Bitter

Pissing blue, white and red

When Two Wasn't Enough And You Were Blessed With The Third

Signals

Trap, part 1.

Trap, part 2.

Trap, part 3.

Vs: On Harper's Trail...