Cattle, guns and cowboy spirit

Meillä ehkä oli ollut Mikaelin kanssa metsästysmajalla kaikkea, mitä mies voi täydelliseen perjantai-iltaan tarvita: olutta, hyvää ruokaa, nuotio ja ympärillä jylhä Idahon luonto. Asia, mitä meillä ei kuitenkaan ollut, oli toimivat kuuluvuudet puhelimessa. Ja hei, jos oltiin eräkämpällä, niin kuka nettiä silloin tarvitsisi muutenkaan?

No sitä minäkin.

Siispä lauantaina, kun me oltiin palattu takaisin Twin Falls Farmille siinä kolmen jälkeen päivällä (sen jälkeen, kun oltiin ensin korjattu metsästysmajan hevosaitaus, kaadettu vähän puita, käyty ihastelemassa jokirantaa ja suunniteltu saunanpaikkaa), mun puhelin suorastaan räjähti viesteistä.

Harper oli lähettänyt mulle snapchatissa snappeja, joissa se kertoi sen perjantaina pieleen menneistä harkoista ja venähtäneestä nilkasta ja mä osasin lukea rivien välistä, että sillä oli oikeasti aika paska fiilis. Ja kyllä mä ymmärsin - olis mullakin ollut, jos mä olisin ensin panostanut harrastukseen ja raatanut sen eteen kuin hullu, ja sitten kaikki se ois pyyhkäisty pois silmänräpäyksessä.

Mun katse skannasi hajamielisesti ympäristöä samalla, kun mietin Harperia ja podin outoa huonoa omatuntoa siitä, etten ollut pystynyt vastaamaan sen viesteihin jo heti perjantaina. Sen viimeisin snap oli lähetetty tänään, lauantain puolella, ja kuvassa oli näkynyt sen harmistunut ilme ja teksti, jonka mukaan se ei ollut päässyt lähtemään muun perheensä mukaan Boiseen. Sen jälkeen se ei ollut vastannut mitään, mikä oli vähän outoa, koska yleensä se vastaili viesteihin suhteellisen nopeasti.

Ehkä se nukkui. Niin mäkin olisin tehnyt, jos mua ois harmittanut.

Kumarruin vähän lähemmäs edessä olevaa hyllyä ja raavin otsaani. Oli vaikea keskittyä edes niin arkiseen asiaan kuin kaupassa asiointi, kun mielessä pyöri huoli toisesta.

Suoritin varmaankin jonkun hitaimman kaupassakäynnin maailmanennätyksen, ennen kuin lopulta luovin tieni ulos Walmartin ovista pimeään lauantai-iltaan.



Kadunvarsi oli autio, samoin piha, jonka reunalle parkkeerasin autoni. Kolea ilma sai mun ihon nousemaan kananlihalle, samoin pieni jännitys, kun lopulta painoin ovikelloa.

Kesti tovin, ennen kuin ovi raottui, ja Harperin kasvot ilmestyivät ovensuuhun.

“Cooper - what -”, se sai sanotuksi, ennen kuin avasi ovea vähän enemmän auki.

“Surprise”, virnistin nostaen kahta kauppakassia näytille. “Can I come in?”

“What - I mean, sure – my parents are going to stay in Boise overnight -”

“Yeah, you told that in your snap”, hymyilin ja astelin sisälle Harperin tehdessä tilaa. Sen hiukset olivat löysällä nutturalla ja sen yllä oli harmaa verkkapuku. Se näytti edelleen yllättyneeltä, mutta suli kuitenkin hymyyn ja oven mennessä kiinni se astui lähemmäs ja kietoi kätensä mun ympärille.

“Sori, etten voinut vastata aiemmin”, sanoin kun laskin ostoskassit käsistäni eteisen lattialle ja kiersin käteni Harperin ympärille. Sen hiukset tuoksuivat shampoolta ja painoin hetkeksi kasvot niitä vasten. “Oltiin Mikaelin kanssa keskellä ei mitään eikä ollut kenttää.”

“Ei se haittaa”, Harper sanoi ja hymyili, kun se lopulta vetäytyi vähän kauemmas. “Sä oot ihan hullu. Tällä kertaa sä sentään tulit ovesta.”

Nauroin ja painoin hetkeksi huulet Harperin otsalle, ennen kuin nappasin ostoskassit toiseen käteen ja kiedoin toisen Harperin hartioille, vetäen sen mun kylkeen kiinni.

“Right? Ens kerralla tuun katosta läpi.”



Mä olin ostanut vähän kaikkea, koska ollakseni rehellinen, mä en ihan tiennyt mistä Harper piti. MacDonaldien talo oli hieno, ei ehkä ihan samalla tavalla kuin Millanien, mutta kuitenkin hieman modernimpi kuin esimerkiksi meidän talo, ja niiden keittiössä oli laitteita laidasta laitaan; mä istutin Harperin ensitöikseni alas ja aloin loihtia meille hieman iltapalaa.

“Ootko sä ikinä ennen käyttänyt airfryeriä?” Harper nauroi, kun säädin masiinan kanssa.

“Miltä näyttää?” virnistin ja levitin käsiäni polleana, kunnes lysähdin lannistuneesti alas luovuttamisen merkiksi. “Okei, en oo.”

“Anna mä autan”, Harper sanoi. Se nilkutti kävellessään keittiötason luo ja sääti laitteen ajastimen oikein.

Kohta meillä oli syötävää laidasta laitaan; sipulirenkaita, nugetteja ja wingsejä kolmella eri dipillä; kahdenlaista pirtelöä (mansikka-banaani ja oreo) sekä popcorneja ja doritoseja. Harper oli levittänyt sohvalle vilttejä ja tyynyjä ja kun olin saanut kannettua kaikki herkut sohvapöydälle, muistin vielä viimeisen jutun.

“Et oo tosissas”, Harper nauroi, kun heiluttelin kahta kasvonaamiota käsissäni.

“Mitä? Ettekö te tytöt aina laita tällaiset, kun vietätte iltaa?”

Harper nauroi. Se heitti mua popcornilla ja yritin napata sen suuhuni epäonnistuen siinä surkeasti.

“Mistä sä oot tollasta keksinyt?” se virnuili vetäen tyynyään suojakseen siltä varalta, että olisin puolestani nakannut sitä popcornilta.

“Mä oon opiskellut”, virnistelin, ennen kuin syöksähdin sohvalle ja vedin Harperin mukanani.

Kun meillä oli kasvonaamiot päässä ja Harper oli saanut otettua vaatimansa yhteiskuvat (se lupasi, ettei lähetä niitä kellekään, mutta epäilin silti että ainakin Yumi tai joku vastaava saattoi saada silti puhelimeensa todistusaineistoa) me käperryttiin peiton alle vierekkäin ja laitettiin joku Harperin valitsema elokuva pyörimään.

Mä silittelin peukalolla sen kämmenselkää ja leffan sijasta nautin vain siitä hetkestä; Harperin lämmöstä, sen rauhallisesti kohoilevasta rintakehästä, jonka päälle se oli mun käden vetänyt; unettavan raukeasta mutta silti sähköisestä tunnelmasta.

“Miten toi siis kävi? Toi, kun sun nilkka vääntyi siellä treeneissä?”

Harper liikahti vähän. Tunsin, miten se oli hetken aikaa vetämättä henkeä, ennen kuin se kääntyi vähän enemmän selälleen ja kallisti päätään mua kohti.

“Paislee. Se ei ottanut mua vastaan hypyssä... En tajua, mikä sillä on. Mä luulin, että me oltiin kavereita.”

Harperin äänensävystä jo kuuli, että se oli luita ja ytimiä myöten loukkaantunut. Myös mulle tuli myrkyllinen olo – Paislee oli kunnon käärme. Mä olin aina tiennyt sen.

“Tekikö se sen siis tahallaan?” varmistin. Harper huokaisi ja kääntyi kokonaan selälleen. Mä painoin nenän vasten sen poskea ja Harper puri huultaan, ennen kuin vastasi.

“Mä oon varma siitä. Se ei jättänyt yhtään epäilyksen varaa, miten se puhui ja käyttäytyi.”

Tuijotin Harperin kasvojen ihoa lähietäisyydeltä, samalla kun mun päässä raksutti. Puristin sormia hieman tiukemmin sen sormien lomaan ja pyyhkäisin Harperin pään alla lepäävän käden sormilla sen hiuksia korvan taakse.

“Paislee kutsui mut sen bileisiin.”

Tunsin, miten Harper jännittyi. Se tuijotti kattoon ja hengitti hetken vähän pinnallisesti. Taustalla leffa jatkoi pyörimistään ja mun sormien liike sen kämmenselässä pysähtyi.

“Okei”, Harper sanoi vähän ohuella äänellä. “Sä et sanonut mitään siitä aiemmin?”

“En”, mä sanoin. “Mä unohdin koko jutun. Kun oli se retki Mikaelin kanssa ja kaikkea.”

Harper oli alkanut näpertämään meidän päällä olevan viltin reunaa.

“Aattelitko sä mennä?”

Mä naurahdin vasten Harperin hiuksia.

“En”, mä sanoin. “Kai? Mä aattelin, että sä oisit varmasti menossa sinne, mutta tuskin tän jälkeen?”

Harper ei ennättänyt vastata, kun korjasin mun asentoa ja vedin sen vähän paremmin mun rintaa vasten.

“En mä tietenkään mee ilman sua.”

Tunsin, miten Harper puristi mun sormia ja suljin hetkeksi silmäni. Televisiossa leffa pyöri pyörimistään, mutta kumpikaan meistä ei ollut enää kärryillä, mitä siellä tapahtui. Harper kietoi jalkansa mun jalkojen ympärille ja mulla oli hyvä ja lämmin olla.

“Harper?”

“Mmh?”

“Muistatko sä Timin?”

Oli hetken hiljaista. Harper selkeästi mietti kovasti, sitten se veti henkeä ja kysyi;

“Ai siis - Timiä? Sitä Timiä -”

“Sieltä jalkapallokentältä. Just sitä.”

Harper nauroi. Muisto viime keväisistä kotibileistä, niiden surkeasta päätöksestä ja meidän pakenemisestamme poliisien kynsistä nousi pintaan, ja Harper suki hiuksia kasvoiltaan ennen kuin se käänsi virnistelevät kasvonsa muhun päin.

“Joo, muistan? Miten niin?”

“No, muistat varmaan, että me tallennettiin toistemme numerot nimellä ‘Tim’...”

“No way”, Harper nauroi. Se nousi kyynerpäidensä varaan ja katsoi mua huvittuneen syyttävästi. “Meinaatko, että mä oon vieläkin sun puhelimessa...”

“...Tim”, vahvistin ja Harper syöksähti mun kimppuun.

“Puhelin tänne!”

“En varmasti anna! Sä oot ikuisesti Tim”, hekotin, mutta Harper alkoi heti pelaamaan likaisesti ja työnsi sormensa mun kylkiluiden väliin.

“Noooo”, sain naurultani huudettua, kun tyttö nappasi mun puhelimen ja katosi sen kanssa turvallisen etäisyyden päähän.

“Say goodbye for Tim”, Harper julisti kohtalokkaasti ja kellahtaessaan selälleen se kohotti terveen jalkansa valmiiseen potkuasentoon siltä varalta, että olisin yrittänyt saada puhelimeni takaisin.

“Sä oot julma”, valitin dramaattisesti, ja Harper näytti mulle kieltä.



Saadessani puhelimeni takaisin, Harperin nimi ei ollut enää Tim.

Se oli Harper

“Vau, Cooper se sitten osaa valita aina ne tunnelmallisimmat paikat missä viettää aikaa”, Kansas huokaili sarkastisesti samalla, kun se pyyhki pöydästä kämmensyrjään tarttunutta liisteriä serviettiin. Meillä kaikilla oli kahvikupit edessämme, vihdoin ja viimein (oli meinaan kestänyt puoli elämää, että nuhjuisen bensa-aseman astiatelineestä oli löytynyt edes etäisesti puhtaalta vaikuttavat kupit), ja nyt me nautiskelimme näkymästä maantielle, joka erottui vain vaivoin pölyisen ikkunan lävitse.

“Oishan tuolla ollut Forest Beans. Tai Ground Up Café, samalla vaivallahan me ois ajettu sinne kuin tähän lääväänkin”, Dylan huomautti. Mä sekoittelin kahviani ja katsoin, kun Henley kantoi pöytään croissantin, jonka se oli valinnut yllättävän kauan siihen nähden, ettei huoltsikan ruokavalikoima ollut mikään tajuntaa räjäyttävän laaja.

“Joo, Cooper ei varmaan vaan tiedä, että nuoret tykkää käydä niissä eikä 60-luvun rapistuneilla huoltsikoilla.”

“Hei, siks just mä kutsuin teidät tänne”, virnistin ja Kansas läimäisi kätensä otsalleen.

“Aa, miksen heti tajunnut! Sähän sanoit, että tää on hätäkokous, joten olishan mun pitänyt tajuta, että tarviit vaan opastusta mihin kannattaa viedä Harper treffeille. Voin kertoa, että tää mesta - ei jatkoon.”

“Very funny”, naljailin ja käännyin katsomaan Mikaelia, joka istui hiljaa mua vastapäätä. “Miten sä kestät tota?”

Mikael kohautti olkiaan ja pudistelin myötätuntoisesti päätäni. No, omatpahan oli elämänvalintansa.

“No, alahan kertoa”, Henley sanoi. Se oli nyppinyt tomaatit pois croissantin välistä ja otti siitä nyt puraisun samalla, kun se naulitsi katseensa muhun.

“Noh, kuten tiedätte, Wilmingtonissa on meneillään isoja juttuja”, aloitin. Mikael ja Kansas vilkaisivat toisiaan, ja jos en olisi ollut niin keskittynyt omaan asiaani, olisin ehkä pistänyt merkille niiden synkät ja ehkä hieman jännittyneet ilmeet.

“Promit on tulossa”, julistin, ennen kuin jatkoin huokaisten: “and I’m a fucking dead man. Mun on pakko keksiä jotain, millä kysyn Harperia sinne promeihin.”

“No eikö se mene siinä pussailun lomassa?” Kansas viisasteli.

“Tytöt odottaa aina jotain spesiaalia. Mä en halua tyriä tätä, niinku sillon ystävänpäivänä”, totesin ja ristin käteni. “Joten mä tarviin teidän apua.”

Dylan kääntyi katsomaan Henleytä. Se putsasi croisantinmuruja sormistaan ja mutristi huuliaan.

“Joku on lukenut läksynsä”, se hymähti ja soi mulle pienen virneen. “No, mitä oot ajatellut? Kukkia ja balladi ikkunan alla? Sut tuntien varmaan just jotain yhtä kliseistä.”

“En mä tiedä. Sen pitää olla jotain sellaista, ettei se jätä varaa kieltäytyä.”

“Ja jotain sellaista, että Wyattilla ei jää varaa kukkoilla”, Dylan sanoi ja virnisti. Se nojautui lähemmäs ja näytti miettivän kuumeisesti.

“So... I guess we need to brainstorm a bit.”



Nopeasti hahmottui se, että yksimielisyyttä pelkästään siitä, millainen oli hyvä promposal oli vaikea löytää. Mä kieltäydyin ehdottomasti laskeutumasta valjaissa koulun katolta alas hämähäkkimiespuvussa, ja vaikka Kansasin ehdotus monsteriauton vuokraamisesta ja sillä karauttamisesta jalkapallokentälle kesken matsin olikin melko suureellinen ja varmasti ainakin spesiaali, ei mulla ollut varaa monsteriautoon tai sen koommin joutua erotetuksi koulustakaan (se olisi voinut vaikeuttaa itse promeihin menemistä).

“Mähän sanoin, että tää on vaikeampaa kuin voisi luulla”, muistutin, kun olimme juoneet jo kolmannet kupilliset palaneen makuista kahvia ja olo alkoi muuttua hieman huonovointiseksi.

“No, onhan meillä jotain ihan hyviä ideoita”, Mikael sanoi ja kurtisti kulmiaan. “Ainakin se... Äh, ei sekään ollut kyllä... Tai...”

“Ei, meillä ei ole mitään”, Kansas sanoi. Se pyöritteli peukaloitaan ja katseli ikkunasta ulos. “Sori, Cooper, vaikuttaa siltä, että sun kannattaa vaan viedä sille joku kukkapuska ja levy suklaata. Kyllä Harper ymmärtää, ettei yksinkertaiselta mieheltä voi odottaa kuin yksinkertaisia tekoja.”

“Dude, that was rude”, parahdin vaikka mua vähän naurattikin.

Oli kuitenkin pakko myöntää, ettei hätäkokouksesta ollut liiennyt apua. Alkoi tulla jo pimeää, ja mulla odotti kotona vielä helvetillinen läksypino, jonka aioin todellakin luovia lävitse - mä en jaksaisi enää päivääkään jäädä koulun jälkeen tekemään tehtäviä Maverick Millanin kanssa.

Olin nousemassa ylös, kun huoltoaseman rätisevät kaiuttimet alkoivat soittaa Bon Jovin You Give Love A Bad Namea ja Kansas alkoi oitis rummuttamaan pöytää. Vaikka mun päässä melkein suhisi kaikesta liiallisesta kofeiinin nauttimisesta, mulla myös välähti.

“Kansas - hei – osaatko sä soittaa rumpuja?”

“Kai”, se sanoi ja kohautti olkiaan. “Oon mä joskus soitellut. En mä mikään mestari oo kylläkään.”

“Mulla on idea!”

Mä selitin juurta jaksaen, mitä mun mieleen oli tullut. Kaikki kuuntelivat keskeyttämättä, ja kun lopetin, Kansas hieraisi leukaansa.

“Eli toisin sanoen - tää kaikki vaatisi ainakin murtautumista, hakkerointia, opettajien uhmaamista ja helvetisti hyvää tuuria?”

“Jep”, sanoin. “Ja mulla saattaa mennä maine.”

“Tää on LOISTAVA idea”, Kansas sanoi. “Koska aloitetaan???”

“Venaa, mä soitan eka yhden puhelun”, sanoin ja kaivoin puhelimen esiin. Linja tuuttasi muutamia kertoja, kunnes hieman hämmentynyt ääni vastasi.

“What’s up, Valeria? Hey, I need that video camera and your help. Yeah, it’s for a school project... Sort of.”

Sen jälkeen, kun meidän salainen pieni projektimme oli saatu taputeltua päätökseen (mikä oli suoranainen ihme näin lyhyellä aikataululla), kaikki hajaantuivat kuka minnekin. Henley joutui lähtemään illaksi töihin keilahallille, Kansas ja Mikael katosivat omille teilleen ja Valeriakin liukeni paikalta, varmaan ihan jo sen takia, ettei se oikein tuntenut ketään meistä kunnolla.

Mä ja Dylan jäätiin kahdestaan pyörimään hetkeksi kaupungille, kunnes Dylanin piti mennä kotiin. Sen vanhemmat harvoin antoivat sen notkua pitkään kylillä, varsinkaan sen äiti, joka oli todella harras uskovainen.

Kun olin nakannut Dylanin kotiin, päätin ajaa vielä autokaistan kautta hakemassa itselleni iltapalaa. Äiti oli viikonlopun Boisessa ja se tarkoitti sitä, että ruokavastuu oli isällä, joka oli ihan hyvä kokki mutta aika suurpiirteinen. Jonottaessani wings-ateriaa selailin puhelinta ja mietin tulevaa kevättä.

Niin paljon asioita oli tapahtunut jo valmiiksi, että oli vaikea kuvitella, että kaikki isoimmat jutut olivat vasta tuloillaan. Matka Texasiin, promit... Oli hassua oikeasti odottaa promeja. Totta kai oli aina kivaa, kun joku kouluun liittyvä asia ei yhtäkkiä ollutkaan yhtälöiden pänttäystä ja muinaisten suurmiesten nimien opettelua, vaan juhlaa, musiikkia ja biletystä - mutta nyt mä en menisi yksin.

Tiesin jo ennalta, että Harper suostuisi mun promposaliin. Tottakai se suostuisi!

Ajatukset katkesivat hetkeksi, kun pyyhkäisin ohi meidän viestiketjun. Harperin nimen näkeminen, jonka perään se oli lisännyt sydämen, aiheutti vieläkin kevyen tunteen jossakin vatsan ja mielen perukoilla. Me ei oltu vaihdettu viestejä hetkeen (ja hetki meinasi tässä tapauksessa oikeasti vain korkeintaan kahdeksaa tuntia, ja se OLI pitkä aika), mutta tiesin, että Harper oli viettämässä iltaa tyttöjen kanssa. Mä taas en voinut antaa kauhean tarkkoja speksejä omista menoistani, koska en halunnut, että se saisi pienintäkään vainua siitä mitä sen selän takana suunnittelin.

Promposalista tulisi legen – wait for it – daarinen.

Autoletka mateli kohti tilausluukkua. Naputtelin auton rattia ja väänsin radiota vähän kovemmalle. KISS antoi parastaan ja annoin parastani itsekin laulaessani I Was Made For Lovin’ Youn tahtiin, kunnes puhelin värisi vasten reittäni.

Mun ilme muuttui hieman epäuskoiseksi, kun näin lähettäjän olevan Paislee.

I see you didn’t accept my party invitation Too bad for you, because guess who showed up and who’s pretty wasted

Viestin jälkeen tuli kuva hämärästä makuuhuoneesta, jonka sängyn päiväpeiton päällä makasi kasvoit tyynyä vasten vaaleahiuksinen hahmo.

Tunsin, miten vatsanpohja putosi tyhjyyteen, ja zoomatessani kuvaa seuraava viesti saapui jo puhelimeen.

But don’t you worry, you do what you want. But fyi, she has a very handsome caretaker

Mitä helvettiä?

Luin viestin pari kertaa uudestaan ja palasin katsomaan kuvaa vielä kerran. Oliko Harper lähtenyt bileisiin tyttöjen kanssa? Siitä huolimatta, että sillä ja Paisleella oli riitaa?

Ja miksi Harper oli jo nyt noin huonossa kunnossa?

Mun mieli kävi läpi ennätysvauhtia kaiken, mitä me oltiin Harperin kanssa juteltu kuluvalla viikolla. Me oltiin puhuttu sen nilkasta, toipumisesta ja siitä, mitä lääkäri oli sanonut – ja mä olin ymmärtänyt, että kyseessä oli vain pieni nyrjähdys. Ei mitään, mihin olisi määrätty mitään lääkkeitä, ja jotka olisivat nyt sotkeutuneet viinan kanssa.

Mutta entä jos Paislee oli laittanut jotakin Harperin juomaan..?

Pulssi tuntui inhottavasti kurkussa samalla, kun iskin pakin silmään ja peruutin vauhdilla taaksepäin, käänsin rattia ja kurvasin pois autokaistan jonosta. Takana oleva auto tööttäili vihaisesti, mutta olin jo lähestymässä parkkipaikan reunaa ja sitä seuraavaa Wilmingtonin keskuskatua. Moottori ulvoi, kun kaasutin tielle ja hapuilin samalla puhelinta.

Tuut... Tuut... Tuut...

Harper ei vastannut, ja mä painoin kaasua.



Paisleen pihamaalle asti kantautui voimakas bassosaundi ja talon ikkunoista vilkkui valoja pitkin pihan sulavaa lumihankea. Pysäköin auton talon portille ja hyppäsin ulos samalla, kun etsin Paisleen lähettämän koodin puhelimestani. Portti aukesi hiljaa napsahtaen ja harpoin sen ohitse välittämättä siitä, sulkeutuiko se perässäni.

Ovi oli auki – tietenkin – joten mun tarvitsi vain kävellä sisälle. Talossa haisi huuhteluaine ja viina ja ensimmäiset bilettäjät tarjosivat mulle juomiaan, mutta kieltäydyin niistä ja tungin itseni niiden paheksuvista ilmeistä välittämättä niiden ohitse, peremmälle taloon.

Musiikin yli oli turha huutaa, joten jouduin etsimään Paisleeta pelkän näköaistin turvin. Se oli kuitenkin kuin olisi etsinyt neulaa heinäsuovasta - talo oli täynnä juhlivia nuoria ja olin tukahtua tanssivien, hikisten ihmisten keskellä etsiessäni jotakuta, joka voisi kertoa, missä Harper oli.

Lopulta löysin tieni terassille, jonka keskellä olevan pienehkön uima-altaan ääreen oli kerääntynyt joukko nuoria. Tunnistin Paisleen kotkamaisen sivuprofiilin lämpölamppujen valossa ja luovin tieni sen luokse.

“Paislee!” huusin takaa pauhaavan musiikin ylitse, “Missä Harper on?”

Paisleen hymy oli hunajainen, kun se katsoi mua päästä varpaisiin. Se astui lähemmäs ja sipaisi sormellaan mun olkavartta, ennen kuin kohotti pienesti kulmaansa.

“Sitä siis ilmestytään vasta, kun prinsessa MacDonald on pulassa, vai?” se sanoi ja se muikisti huuliaan, ennen kuin jatkoi: “Se oli yläkerrassa viimeksi kuin näin sen, mutta eiköhän Brandon ole jo ottanut siitä kopin. Miksi sä edes välität siitä? Jäisit mieluummin meidän kanssa nauttimaan illasta...”

Mä sysäsin Paisleen käden syrjään ja käännyin kannoillani. Mun korvissa kohisi, kun rynnin portaikkoon ja harpoin askelmat ylös. Jos Brandon koskisikaan Harperiin, varsinkaan kun se oli sammunut, mä hakkaisin siitä jätkästä ilmat pihalle.

Mun ei tarvinnut kauaa arpoa, minkä oven taakse mun kuului suunnata, sillä vain yksi oli kiinni. Vedin henkeä ja suoristin ryhtini, kun avasin oven ja astuin sisälle hämärään huoneeseen. Leveähartiainen hahmo oli kumartunut sängyn yläpuolelle, ja sen kädet olivat selkeästi lähellä kriittisiä alueita, kunnes se säpsähti ja otti taka-askeleen. Syöksähdin lähemmäs ja tönäisin hahmoa kaksin käsin.

“Fuck off, Brandon!”

Oli ihme, että Brandon antoi periksi niin helpolla. Se väistyi mun tieltä, kun loikkasin sängylle ja tarrasin kiinni velttona makaavaan Harperiin.

“Harper - Harper, herää - onko kaikki hyvin -”

Samalla, kun mun sormet koskivat tytön olkapäätä, se kääntyi selälleen kuin kissapeto ja tarttui kiinni mun paidan rintamuksesta. Ehdin tuskin tajuta, mitä tapahtuu, kun se jo veti mut itseään vasten ja tunsin sen huulet jossain mun posken ja nenän välimaastossa.

“What the fuck -?”

Tyttö ei ollut Harper. En tiennyt vaaleaverikköä nimeltä, mutta tiesin, että se oli yksi Wildcatseista, ja jouduin melkein riuhtomaan itseni irti sen otteesta.

“What’s wrong, cowboy?” tyttö kikatti ja mä en ymmärtänyt yhtään, mistä on kyse.

“Mitä vittua? Missä Harper on - mitä te -”, mä aloitin, samalla kun peruutin nopeasti pois sängyltä aivan kuin raivotautisen supikoiran pesän suulta.

“Relax, Miller, it was just a prank!” tyttö kailotti ja mä puristin nyrkkejä yhteen, kun pyörähdin kannoillani ja rynnin ulos huoneesta.

Paislee oli alhaalla, siellä missä viimeksikin, kun lähestyin sitä raivoa tihkuen.

“Mitä vittua Paislee? Minkä takia sä teit tän?” sylkäisin, ja Paislee kehräsi tyytyväisesti samalla, kun se pyöritteli hiussuortuvia sormensa ympäri.

“Tein mitä?” se kysyi ja kallisti päätään. “Sua selkeästi vain piti vähän auttaa tänne tulemisessa. Ei mitään sen kummempaa.”

“Valehtelija!” mä sihahdin. “Mä en olis ikinä tullut, jos sä et olis valehdellut, että Harper on täällä. Mä en halunnut tulla tänne.”

“Oh honey”, Paislee hymyili hunajaisesti, “Wyatt sen sijaan halusi sut tänne.”

Mulla kesti hetki prosessoida Paisleen sanoja.

Wyatt?

Paislee selkeästi nautti, kun se näki, miten mä yritin kuumeisesti tajuta, mitä oli meneillään. Se nosti kättään ja heilutteli siinä olevaa puhelintaan viekkaasti.

“Brandon otti susta ja Mikaylasta aika kivan pusukuvan – ja Wyatt itseasiassa pyysi mua lähettämään sille kuvia, jos ilmaannut paikalle.”

Mä vetäisin terävästi henkeä, ja Paislee laittoi puhelimensa piiloon samalla kun se hymyili häijysti.

“Missä Wyatt on?” kysyin ääni jäätä tihkuen. Paislee nauroi.

“Ei täällä”, se sanoi ja nakkasi niskojaan niin, että sen tummat hiukset heilahtivat. “It’s too late, honey. Wyatt on varmasti jo pian MacDonaldien ovella ja tää sun harmittava kaksoiselämä paljastuu.”

“Mit- kaksoiselämä? Screw you, Paislee”, mä sanoin ja nauroin ivallisesti, samalla kun kaivoin puhelinta taskusta. “Mä soitan Harperille nyt.”

En kuitenkaan ehtinyt edes avata näyttöä, kun Paislee oli siepannut mun puhelimen ja heittänyt sen yhdellä sulavalla ranneliikkeellä suoraan uima-altaan syvyyksiin.

“Oops... Sorry for that”, se kujersi ja mä katsoin epätoivon ja vihan sekaisin tuntein, miten puhelin vajosi altaan pohjaan.

Ei jäänyt muuta vaihtoehtoa. Mun oli ehdittävä Harperin luokse ennen Wyattia.

Paislee yritti tarttua mua hihasta, mutta kiskoin itseni irti ja juoksin väkijoukon sekaan.




Katuvalojen hehku muuttui sameiksi täpliksi näkökentässä, kun auto liukui eteenpäin märällä asfaltilla. Radiosta kuului pelkkää kohinaa, samoin mun päässäni, mutta tällä kertaa silkasta ilosta.

Fucking finally.

Vihdoin, vihdoin se saatanan pentu saataisiin pyyhittyä pois kuvioista.

MacDonaldien pihatie siinsi edessä päin, ja enää tarvittiin vain Harper kyytiin ja kaikki olisi taas niinkuin pitikin.

Katsoin vielä kerran Paisleen lähettämää kuvaa samalla, kun otin pitkän kulauksen Brandonin isän viskistä, jonka olin salaa laittanut baseball-takkini rintataskuun.

Samalla, kun odotin, milloin MacDonaldin naama ilmaantuisi näköpiiriin, naputin auton rattia ja silitin sylissä lepäävän aseen kahvaa.

Sade kasteli pihamaata, liimasi lippalakin alta pilkottavat hiukset kasvoille ja sai kaiken näyttämään entistä synkemmältä. Mä olin juossut puoliväliin MacDonaldien pihakivetystä, mutta pysähtynyt kun Harperin huuto leikkasi ilmaa ja sai aikaan vihlaisun vatsanpohjassa.

Wyatt oli ehtinyt paikalle ennen mua, se oli ehtinyt näyttää Harperille Brandonin ottaman kuvan. Se oli ehtinyt lavastaa mut johonkin, mitä en ollut tehnyt.

Wyattin ilme oli ylimielinen ja olemus voitonriemuinen, kun se teki tilaa, jotta Harper pääsi ovensuulta edemmäs. Tytön asennosta, ilmeestä, siitä miten se puristi käsiään nyrkkiin – kaikesta paistoi viha ja pettymys.

“He is lying!” huusin ja osoitin Wyattia. “Se oli ansa! Paislee ja Wyatt järjesti tän, mä en -”

“I saw the picture!”

“It’s not what it looks like! It was -”

Valot räpsähtivät päälle MacDonaldien eteisessä. Wyattin refleksit olivat nopeat – se tarrasi kiinni Harperista ja kiskaisi sen rajusti mukaansa.

“LET ME GO, Wyatt -”

“No, you’re coming with me”, Wyatt sanoi repiessään vastaan panevaa Harperia autolleen. Mä lähdin juoksemaan niitä kohti, mutta Wyatt oli kuin tiikeri, joka kiskoi saaliinsa nopeasti mun ulottumattomiin.

“No! You’re drunk!” kuulin Harperin sanovan, kun Wyatt paiskasi oven kiinni.

“WAIT!” huusin, mutta Wyatt painoi kaasua ja sen mustangi syöksähti liikkeelle renkaiden sylkiessä sateen pehmentämää maata ympäriinsä. Käännyin kannoillani ja syöksyin omalle autolleni, joka odotti pihan vieressä moottori yhä käynnissä hyrräten.

“What’s going on? Harper!” kuului huuto pihamaan ylitse, kun hyppäsin rattiin ja iskin vaihteen silmään. Huutaja oli varmaankin MacDonaldien isä, mutten ehtinyt vastata mitään, sillä Wyattin mustangin perävalot olivat jo katoamaisillaan kadun päässä olevaan risteykseen.

Jos äsken vielä mun rinnassa oleva sydän oli ollut haljeta raivosta ja epäuskosta, nyt sen tilalle oli astunut pelko.

Oliko Wyatt seonnut? Mitä se aikoi? Mitä jos se ajaisi kolarin, mitä jos Harperille tapahtuisi jotakin?

Sade piiskasi auton tuulilasia, ja vaikka pyyhkijät olivat täysillä, oli vaikea nähdä eteenpäin. Renkaat päästivät valittavaa ulvontaa vasten litimärkää asfalttia, kun ajoin risteykseen niin kovaa kuin sillä kelillä uskalsin ja liu’uin sivuluisussa sivutielle, jonne Wyattin mustangi oli kääntynyt.

Wyatt painoi kaasua. Se ajoi kuin sekopää, välittämättä nopeusrajoituksista tai siitä, että vettä oli paikoitellen kasautunut valtamerimäisiksi lammikoiksi tien pinnalle. Purin hampaita yhteen vaihtaessani vaihdetta suurempaan yrittäessäni pysyä Wyattin kannoilla. Se kääntyi Wilmingtonin keskuskadulle ja siitä kohti päätietä, suunnaten kohti Robie Creekiä.

Onneksi kello oli jo paljon eikä kaduilla liikkunut ihmisiä. Wyatt oikaisi risteyksessä kävelykadun kautta ja sai sillä etumatkaa, kun se kiihdytti mutkaiselle päätielle. Katsoin nopeusmittaria, joka näytti reilua ylinopeutta, ja mielessä kummitteli pelko siitä, miten rumasti tämä kaikki voisi vielä päättyä.

Maasto ympärillä muuttui metsäiseksi ja Wilmingtonin valot jäivät taakse. Korkeat havupuut vilisivät ohitse ja katuvalojen kelmeässä valossa erotin, miten Wyattin auto heitti rajusti sivulle.

Jarruvalot välähtivät, ja seuraavassa hetkessä punainen auto oli alkanut heittelehti puolelta toiselle. Katsoin kuin hidastetussa elokuvassa, miten asfaltti katosi auton renkaiden alta ja se pyörähti 360 astetta ympäri, ennen kuin se laskeutui ojan penkalle ja liukui sitten pitkän matkaa pysähdyksiin.

Iskin jarrut pohjaan ja mun sydän hakkasi hulluna, kun oma autoni tuntui myös luistavan holtittomasti pitkin tiensuoraa, kunnes lopulta sain sen pysähtymään tien laidalle. Wyattin auton valot loistivat yläviistoon, valaisten mäntyjen runkoja, enkä sateelta nähnyt oliko auto törmännyt johonkin.

Sekunnit kuluivat ja mun rintakehä kohoili kiivaasti hengityksen tahdissa. Autoradio suhisi hiljaa, muutoin ei kuulunut kuin sateen ropinaa vasten konepeltiä.

Ei...

Olin juuri tarttumassa ovenkahvaan ikuisuudelta tuntuneen odotuksen jälkeen, kun erotin vihdoin sateen keskellä liikettä. Pelkääjän puolen ovi aukesi ja näin, miten Harper rämpi ulos ja lähti horjahdellen harppomaan puolijuoksua suoraan vieressä aukeavaan metsikköön. Loikkasin ulos ja kiersin auton, juosten Harperin perään.

“Harper! Harper, odota!”



Maastossa oli vaikea kulkea sateen ja pimeän haitatessa eteenpäin näkemistä merkittävästi, mutta silti mulla oli täysi työ pysyä Harperin kannoilla. Se ei hidastanut, vaikka huusin sen perään ja jouduin todella pistämään vauhtia, jotta sain kurottua välillämme olevan matkan umpeen ja tartuttua Harperin litimärän flanellipaidan hihasta kiinni. Tyttö pyörähti otteessani ja vedin sitä lähemmäs, mutta se pani vastaan kaikin voimin ja jouduin rauhoittelemaan Harperia, ettei se olisi kiskonut itseään irti ja karannut uudestaan.

“Harper, are you alright? Sattuuko suhun?” kysyin hengästyneenä, kun olin saanut vihdoin pidettyä Harperin aloillaan. Tuntui, että vatsa saattaisi kääntyä ympäri hetkenä minä hyvänsä silkasta juoksemisesta ja paniikista, joka oli vielä hetkeä aiemmin yrittänyt saada mua otteeseensa.

Sade liimasi Harperin hiukset sen kasvoja vasten ja se tärisi, joko kylmästä, vihasta, pelosta tai niistä kaikista. Se pudisteli päätään ja sen kasvot vääntyivät itkuiseen irvistykseen, kun se sylki sanojaan mua päin.

“You LIAR!” se huusi ja veti itseään taas irti, mutta mun ote oli tiukka ja olin päättänyt, etten päästäisi sitä pakenemaan yhtään syvemmälle metsään sään ja ties minkä armoille. “You fucking – pathetic – liar...”

Harperin sanat katosivat sen äänen särkyessä ja tytön hartiat vavahtelivat. Pidin edelleen tiukasti kiinni sen hihasta, samalla kun yritin pitää ääneni tasaisena ja pyyhkäisin sen kasvoille valuvia, märkiä hiussuortuvia sivummalle.

“Se kuva on valetta”, mä yritin selittää niin rauhallisesti kuin osasin, vaikka mun sisällä hulmahtikin samantien viha Paisleeta, Wyattia ja koko niiden kieroa kaveripiiriä kohtaan, “se oli Paisleen ja Wyattin juoni! Paislee laittoi mulle viestin, se väitti että sä olet bileissä ja sä tarvitset apua, mä en olisi muuten mennyt -”

Sanat vain pulppusivat mun suusta, epätoivoisina, ja toivoin enemmän kuin mitään, että Harper olisi tarttunut niihin ja tajunnut, että olin tosissani. Harper itki, ei surullista, vaan hiljaista ja vihan ja pettymyksen sekaista itkua, ja musta tuntui että mun jotakin mun sisälläni iskettiin pirstaleiksi.

“I don’t believe you”, se sanoi paksulla, hiljaisella äänellä ja mä liu’utin toisen käteni sen niskaan ja pakotin sen katsomaan mua silmiin.

“Mä en ikinä tekisi mitään sellaista”, vannotin, ja mun omakin ääni alkoi käymään hetki hetkeltä ohuemmaksi. “En ikinä. Mä oikeasti välitän susta, Harp, tää koko juttu on vaan yksi iso sotku!”

“Niinkö sä ajattelet? Että tää meidän juttu on vaan yksi iso sotku?”

“Ei! Ei, mä tarkoitan tätä - tätä kuvajuttua, usko mua, Paislee ja Wyatt on tän kaiken takana. Mä näyttäisin sulle viestit mitä se laittoi, mutta Paislee heitti mun puhelimen uima-altaaseen -”

Harper ei enää pyristellyt irti, joten uskalsin päästää otteeni sen hihasta ja painoin molemmat kämmenet sen sateen ja kyynelten kirjomille kasvoille. Sen katse oli sumea ja kivulias, kun pitelin sitä ja yritin pakottaa mun silmien kirvelyn loppumaan.

“Usko mua. Ole kiltti. Usko mua.”

Mun ääni oli aneleva. Tunsin, miten Harper tärisi ja musta tuntui että mun jalat antaisivat kohta periksi, jos se ei sanoisi että se uskoi.

“Mä haluan kotiin”, se kuiskasi sitten hiljaa. Mun hengitys oli katkonaista ja mun teki melkein mieli itkeä, mutta nyökkäsin vain hiljaa ja vedin Harperin halaukseen, eikä se vastustellut, muttei myöskään vastannut siihen. Tunsin vihlaisun rintakehässä.

“I’ll take you home”, mumisin hiljaa sen märkiin hiuksiin.



Tajusin kunnolla olevani kauttaaltani umpijäässä vasta, kun rämmimme takaisin tielle. Harper oli juossut yllättävän pitkälle ja ehdin jo pelätä meidän eksyneen, mutta onneksemme edelleen käynnissä olevien autojen valot lopulta ohjasivat meidät oikeaan suuntaan.

Harperin huulet sinersivät, kun autoin sen ojan yli.

“Where’s Wyatt?” kysyin ja Harper pudisteli päätään.

“Se... Se löi päänsä... Mä - mä pyysin sitä pysähtymään... Se vain ajoi ja ajoi ja mä... Mä tartuin kiinni rattiin ja...”

Harperin sanat hukkuivat taas johonkin ja mä riisuin päälläni olevan takin ja kiedoin sen värisevän tytön hartioille. Olimme juuri pääsemässä autoni luo, kun ojasta, Wyattin mustangin suunnilta, kuului ääni.

Säpsähdin ja niin teki Harperkin, kun käännyimme ympäri nähdäksemme, miten Wyattin harteikas hahmo kohottautui auton etupenkiltä ja käveli ajovaloista lankeavassa valokeilassa ylös tielle. Astuin lähemmäs Harperia ja tunsin, että se tarttui kiinni mun paidan helmaan.

“Did you try to kill her?” ärhentelin ja Wyatt pyyhki kasvojaan samalla, kun se asteli hienoisesti nilkuttaen lähemmäs.

“Cooper...”, Harper sanoi hiljaa. Sen äänestä kuulsi puhdas kauhu. “Cooper, sillä on ase.”

Vasta silloin erotin pistoolin, joka roikkui Wyattin oikeassa kädessä reittä vasten. Se otti vielä pari askelta lähemmäs ja kohotti asekätensä ilmaan, tähdäten sillä suoraan mua kohti.

“Whoa, easy, Rogers”, sanoin ja levitin käsiäni ilmaan niin rauhallisesti kuin kykenin. Tunsin kuinka syke kiihtyi ja päässä humahti aivan kuin olisin sukeltanut jäiseen veteen.

“Easy... There's no need for that”, sanoin ja nyökkäsin asetta kohti. Wyatt nauroi ja Harper kiristi otettaan, ja mä yritin parhaani mukaan seistä sen edessä.

“Sä olet harvinaisen typerä tapaus, Miller”, Wyatt sanoi. Se veti varmistimen taakse ja jatkoi hidasta lähestymistään, ja mä kävin päässäni lävitse vaihtoehtoja. Kaikki niistä tuntuivat huonoilta – Wyatt oli kerta kaikkiaan niskan päällä, eikä mulla ollut aikaa edes yrittää paeta, saati koettaa saada asetta haltuuni ilman, että olisin riskeerannut myös Harperin.

“Jep”, sanoin ja yritin kuulostaa huolettomalta, aivan kuin Wyatt olisi osoittanut mua oikean aseen sijasta vaikkapa vesipyssyllä, “Siksi sun ei varmaan kannata pilata sun elämää sillä, että ammut humalassa näin jotain näin typerää? Come on... Sulla on lupaava ura, hyvä maine koulun suosituimpana poikana... Sulla on kaikkea. Miksi riskeerata sitä?”

Wyatt nauroi jälleen. Ajovaloissa seisoessaan sen silmät kiiltelivät kuin mielipuolella.

“Stop talking”, Wyatt komensi ja sen kasvoilla häilyi sairas hymy. “Olisit vain hyväksynyt asiat ja antanut olla. Olisit tajunnut luovuttaa. Mä varoitin sua.”

“Wyatt, please, put the gun down”, Harper aneli. Kuulin, että se itki jälleen, ja mä aloin menettämään viimeisetkin toivonrippeeni sen suhteen, että kaikki päättyisi vielä hyvin.

“Mä varoitin.”

Wyatt laukaisi aseen. Harper kirkui.


Mielessä risteilevät asiat ja sydämen kiivas rummutus pysähtyivät samalla, kun koko maailma pysähtyi.

Oletteko ikinä kuvitelleet omaa kuolemaanne?

Se, joka vastaa ei, valehtelee. Voin varmaksi sanoa, että jokainen meistä on vähintään kerran miettinyt miten, missä ja milloin oma vuoro koittaa. Jotkut ehkä miettivät omia hautajaisiaan, sitä ketkä surevat, ketkä muistelevat yhteisiä hetkiä ja nauravat – ja ketkä manaavat sitä, minkä menitkään taas tekemään.

Mun ensimmäinen kosketus kuolemaan ja kuolevaisuuteen oli silloin, kun Uncle Dan kuoli. En ollut kovinkaan vanha, mutta muistan, että Uncle Dan oli omalla tavallaan ihan hauska mies. Se kävi meillä aina silloin tällöin, poltti tupakkaa ketjussa ja puhui vähän outoja, mutta sillä oli ystävälliset kasvot ja se toi usein mukanaan karkkia, jota mä sitten söin salaa vanhemmilta. Viimeisinä aikoinaan Uncle Dan muuttui – se laihtui ja kuihtui ja sen ihosta tuli yhtä keltainen kuin Homer Simpsonilla. Äiti ja isä sanoi, että se kuoli tautiin, ja vasta vuosia myöhemmin tajusin, että Uncle Sam taisi sittenkin juoda itsensä hengiltä.

Kuitenkin jo silloin, katsellessani boiselaisen sairaalahuoneen ankeiden loisteputkilamppujen alla makaavaa, kaikenlaisten piippaavien laitteiden ja letkujen keskellä rohisevaa Uncle Dania, päätin että mä en kuolisi sillä tavalla. En sairaalassa piuhoihin kytkettynä ja pumpattuna täyteen kaikenlaisia mömmöjä, jotka saivat Uncle Danin viettämään viimeiset hetkensä melkein kuin horroksessa.

Seuraavan kerran kuolema vieraili mun elämässä, kun olin tokalla luokalla. Elettiin alkukevättä, aurinko paistoi, hanget hohtivat kuin helmiäiset. Koulubussi toi mut meidän kotitien päähän, ja mä lähdin kävelemään kohti kotia. Ympärillä soi linnunlaulu ja kuulin veden solinan jossain etäällä, kun juoksin sulaneelta soratieltä kotiin johtavalle oikopolulle.

Muistan, miten kaikki kääntyi hetkessä ympäri - miten valo taittoi pimeään, äänet ympärillä kaikkosivat. Oli niin kylmä... Niin kylmä. Paine ympärillä kävi sietämättömäksi, samalla kun potkin tyhjyyteen ja yritin saada keuhkoissa tuntuvan korvennuksen lakkaamaan.

Silloin luulin kuolevani. Silloin mietin äitiä ja isää.

Kotia.

Noh, ei liene kuitenkaan tarpeellista mainita, että silloin ei ollut mun vuoro. Näin jälkikäteen voi sanoa, että se oli kuitenkin pienimuotoinen ihme, sillä kaikki ainekset paljon synkempään lopputulokseen olivat kasassa. Luojan kiitos mä en kuitenkaan kuollut silloin. Paljon olisi jäänyt kokematta.

Joka tapauksessa kuolemaa tuli nähtyä, ajateltua ja todistettua vielä lukuisia kertoja sen jälkeenkin. Ikinä, koskaan, edes villeimmissä kuvitelmissanikaan, en kuitenkaan olisi voinut kuvitella kuolevani Robie Creekille johtavalla valtatiellä, riidoissa Harperin kanssa, humalaisen Wyatt Rogersin ampumana.

Siksi olikin onni, että Wyatt oli juonut. Kun se laukaisi aseensa, näkyi välähdys ja sen jälkeen ilmaa leikkasi niin Harperin korvia vihlova kirkaisu kuin metallinen kilahduskin, kun luoti viuhahti mun vasemman käsivarren ohitse ja osui auton sivupeiliin. Maailma pysähtyi - sekunniksi, kahdeksi, en tiedä - mutta sinä aikana mä ehdin tajuta, että mun vuoro ei ollut taaskaan koittanut.

Sen sijaan koitti tilaisuus, ehkä ainoa sellainen, ja mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin tarttua siihen.

Puskin itseni liikkeelle. Wyatt, joka oli jähmettynyt hetkeksi aloilleen, ehkä prosessoidakseen sitä, että se juuri ampui oikeasti mua kohti (tai sitä, että se juuri ampui oikeasti ohi), ja mä syöksyin sen kimppuun. Wyatt horjahti, mutta humalatilastaan huolimatta se oli vahva, ja nopeasti se sai tasapainonsa takaisin.

“Cooper!”

Harper huusi etäämmältä, kun mä aloitin elämäni painimatsin. Ja tarkoitan sitä kirjaimellisesti – mulla ei ollut varaa yhteenkään virheeseen, koska riskinä oli, että Wyatt ampuisi multa aivot pellolle.

Mä tartuin Wyattin asekäteen ja väänsin. Molempien kengät luiskahtelivat märällä asfaltilla, joka alkoi näissä asteissa jäätymään. Kummankin naama oli vääntynyt irveeseen, ja mä pelkäsin koko ajan, että mun ote lipeäisi, tai että Wyatt onnistuisi vahingossa laukaisemaan aseen.

“Harper, get in the car!”

“No, Cooper -”

“Get in the damn car!”

Wyattin nyrkki viuhahti läheltä mun korvaa, ja mä tarrasin toisellakin kädellä kiinni Wyattin ranteesta. Yritin kaikin voimin vääntää sen sormia irti aseen kahvasta, mutta Wyattin ote oli raudanluja – se puhisi ja näytti valmistautuvan uuteen lyöntiin.

Oli toimittava nopeasti.

Taivutin päätäni taaksepäin ja iskin sitten kaikin voimin otsani vasten Wyattin naamaa. Kuului inhottava rusahdus – ihan kuin joku olisi puristanut kananmunan rikki – ja Wyattin ote aseesta irtosi viimein. Se kumartui kaksin kerroin ja veti mut mukaanaan asfaltille, samalla kun sen huulilta karkasi eläimellinen ulvahdus.

“You little shit!”

Wyattin ääni oli suorastaan kimeä. Sen piteli kasvojaan, joista valui nyt noroina verta, joka sekoittui maahan satavaan veteen.

Yritin syöksyä aseen luo, mutta Wyatt tarrasi mun jalkaan ja veti mut alas.

“Harper! Harper!” huusin samalla, kun Wyatt repi mua kohti itseään. “Harper, ase! Potkaise sitä! Potkaise!”

Ehdin nähdä sivusilmällä, miten kauhistuneeseen Harperiin tuli eloa, ennen kuin käännyin Wyattin puoleen, joka oli kohottautunut puolittain ylös ja syöksyi kiinni mun rinnuksiin. Se näytti verisine naamoineen niin eläimelliseltä, etten ollut enää tunnistaa sitä samaksi ihmiseksi.

Wyattin nyrkki osui mun leukaan ja mun pää iskeytyi asfalttiin. Inhottava vihlaisu kulki niskasta pitkin selkärankaa, ja Wyatt kömpi mun päälleni silmänvalkuaiset muljahdellen. Se painoi toisen kätensä mun kurkulle ja mun huulilta pääsi valittava korahdus.

“I’m fucking gonna kill you”, se sylkäisi. Mä nostin käteni ja yritin pitää sitä loitommalla, vääntää sitä pois mun päältä, mutta mun silmissä vilkkui jo Wyattin tiukentaessa kuristusotettaan – se kohotti nyrkkinsä ja sylki ja veri valuivat pitkin leukaa sen valmistautuessa lyömään.

“GET OFF HIM!”

Kuului mäjähdys ja Wyatt päästi irti mun kurkusta samalla, kun se valahti kyljelleen mun viereen. Haukoin henkeä ja yskin ja vesi valui mun silmistä, kun erotin Harperin, joka seisoi hengästyneenä Wyattin vieressä ja piteli kädessään rengasrautaa.


Vaikka satoi ja ulkona oli varmaan nolla astetta, mulla oli kuuma. Mä huohotin kohottautuessani istumaan ja maailma ympärillä tuntui pyörivän. Sylkäistessäni maahan sen mukana tuli häivähdys verta.

“Let’s go... Let’s go, Cooper”, Harper sanoi kovalla, anelevalla äänellä. Se tarttui mua kainalosta ja kiskoi mut ylös. Wyatt makasi edelleen maassa, sen rintakehä kohoili kiivaasti ennen kuin se valahti selälleen.

“Let’s go!”



Ajomatkalla takaisin mäkin tärisin. Harper oli kietonut mun takin tiukasti ympärilleen ja istui kyyryssä, eikä kumpikaan meistä sanonut sanaakaan koko matkan aikana.

Kun vihdoin kaarsin MacDonaldien talolle vievälle pihatielle, meitä tervehti sireenien siniset valot. Sateen läpi näin, miten MacDonaldien vanhemmat seisoivat pihalla, perheen isän pidellessä itkeneen näköistä vaimoaan. Kun hidastin, yksi paikalla olevista poliiseista lähti kävelemään meitä kohti.

“Someone took our daughter! I heard her scream let me go, then I saw car driving away very fast and she was just gone...”

Harper avasi turvavyön ja nousi autosta, ja mä tein samoin perässä. Kun Millie MacDonald näki litimärän ja ryvettyneen tyttärensä, se purskahti uudestaan itkuun.

“Harper! Thank God, Harper!”

Harper juoksi vanhempiensa luo, jotka sulkivat tyttärensä samantien halaukseen. Mä pyyhkäisin jomottavaa leukaani ja kännyi kohti poliiseja, aikeenani kertoa Wyattista, missä se oli ja mitä se oli tehnyt.

“Show me your hands and get on your knees!”

Katsoin epäuskoisena poliisia, sitten sen takana seisovia MacDonaldeja, joiden isä nosti katseensa muhun.

“Hei, hei, mä en oo tehnyt mitään! Se tyyppi on -”

“Get on the ground! Now!”

Laskeuduin hitaasti polvilleni ja poliisi käveli mun luo ja iski mut rautoihin.

No, jos jotain hyvää tässä pitää keksiä, niin ainakaan Harper ei ilmeisesti halua enää olla mun kanssa, mietin lannistuneesti samalla, kun mut iskettiin vasten konepeltiä suoraan MacDonaldien silmien edessä, koska tämän paskempaa tyyliä esittäytyä appiukolle tuskin oli olemassa.

Sheriffin toimiston valaistus oli unettava, eikä tunnetta järin helpottanut hitaasti sulamaan alkaneet raajat ja kokonaisvaltainen kolotus joka tuntui ympäri vartaloa, aivan kuin olisin tehnyt töitä kaksi viikkoa putkeen ilman ainuttakaan lepotaukoa.

Olin saanut käsiini kulahtaneen, karhean viltin, jonka olin käärinyt litimärkien vaatteideni päälle. Puistatus kulki läpi kehon ja mun teki mieli nojata vasten edessä olevaa, puista kirjoituspöytää ja sulkea silmät, mutta pakotin itseni pysymään hereillä.

Burken toimisto oli täynnä kaikenlaista tavaraa ja pölyttyneitä lehtileikkeitä, jotka oli ripustettu kehystettyinä pitkin tummia seiniä. Ilman tähän tilanteeseen johtaneita tapahtumia olisin varmasti löytänyt paljon huvittumisen aiheita toinen toistaan mitättömämmistä artikkeleista, jotka Burke oli nostanut esiin kuin suurimman luokan saavutukset: “Wilmingtonin mansikkavaras kiinni itse teosta”, “Sheriffi taltutti parkkipaikalla riehuneen naudan”, “Veneilijä kateissa yli vuorokauden, sheriffi Burke: “Kadonnut löytyi hyväkuntoisena nukkumasta venevajasta””.

Huoneen ovi narisi, kun Burke asteli sisään. Katsoin mieheen syrjäkaitein, kun se laski höyryävän pahvimukin mun eteeni pöydälle.

“Here you go, take some coffee.”

Burke istui kirjoituspöytänsä taakse ja veti tuoliaan lähemmäs pöytää. Sen läpitunkeva katse seurasi, kun tartuin kahvimukiin ja pyörittelin sitä sormieni lomassa ottamatta siitä huikkaakaan.

“Sait aikaan aikamoisen sotkun, poika. Alahan kertoa, mistä tässä oikein oli kyse.”

Katselin mukista nousevaa höyryä ja annoin ajatusteni valua illan tapahtumiin. Pimeässä loistaviin auton takavaloihin, jotka heijastuivat tuulilasiin iskeytyviin sadepisaroihin. Harperin täriseviin huuliin ja sateen kastelemiin hiuksiin, jotka liimautuivat kiinni poskipäihin. Wyattin kiiluviin silmiin ja käteen, joka nosti aseen epäröimättä ja tähtäsi suoraan rintakehään.

“You think this is funny, huh?”

Burke oli huomannut mun huulille kiivenneen virnistyksen. Se ei selkeästikään saanut kiinni siitä hauskuudesta, jonka mä tässä tilanteessa näin, ja Burken huulet puristuivat tiukaksi viivaksi samalla, kun sen silmissä häivähti ärtymys.

“Yeah, I do, actually”, naurahdin ilottomasti. “Täällä mä istun sheriffin toimistossa kuin suurikin rikollinen, samaan aikaan kun oikea syypää tähän kaikkeen kulkee vapaana edelleen.”

“Meidän on tärkeää saada kokonaiskuva tapahtumista”, Burke sanoi, nojautui taaksepäin ja napautti kynällä pöytää. “Ja auttaisi, mikäli kertoisit nyt juurta jaksaen ja totuudenmukaisesti, mitä tänä iltana tapahtui.”

Purin huultani, jonka reuna maistui edelleen vereltä ja jota kivisti Wyattin nyrkiniskujen jäljiltä. Seinäkello naksutti hiljaa Burken takana – elettiin jo reilusti yli puolenyön, eikä mulla ollut yhtään kiinnostusta vääntää Burken kanssa. Ainoa, mitä toivoin, oli päästä nukkumaan. Sulkea hetkeksi silmät ja unohtaa kaikki paska, johon olin yhdessä illassa onnistunut ajautumaan.

“Haluatko siis, että kerron miten asiat oikeasti menivät, vai sen, mitä sä haluat kuulla?” kysyin pisteliäästi.

“Totuuden”, Burke vastasi kuivasti ja mä nauroin ja käänsin katseeni pois.

“Of course”, mumisin suupielestäni. Burke istui aloillaan, odottaen, että jatkaisin. Mä siirsin katseeni käsiini, siitä ikkunaan, jonka sälekaihtimien takaa ei näkynyt kuin hailakat vesipisaroiden jättämän juovat, joihin pihavalojen loiste kävi kuulaana.

“Mä en pakottanut Harperia mun kyytiin, mä en käynyt siihen käsiksi, mä en tehnyt mitään muuta kuin yritin pelastaa sen.”

“Pelastaa keneltä?”

“Wyatt Rogersilta”, vastasin ja katsoin, miten Burken suupielet vääntyivät tulkitsemattomasti, kun se kuunteli mun kertomustani. “Wyatt oli se, joka repi Harperin autoon, en minä. Teidän pitäisi etsiä sitä eikä istua täällä kuulustelemassa mua.”

“Eli sinä vain satuit paikalle juuri, kun Rogers – sanojesi mukaan – repi MacDonaldin autoonsa, ja päätit lähteä perään?”

Burken sävy oli ilmiselvän epäilevä. Mä tuhahdin, mua turhautti ja melkein nauratti, miten turhaa oli edes yrittää selittää. Burke oli maalaillut musta jo seuraavaa päätähteä sen lehtiartikkelikokoelmaan.

“Mä olin matkalla Harperin luo, joo, mutta en mä osannut arvata, että Wyatt tekisi mitään tällaista.”

“Mitä varten olit menossa MacDonaldeille? Kellohan on ollut tuossa vaiheessa jo aika paljon.”

Mitä tuohon nyt vastaisi? Että no, mä ja Harper nyt vähän niinkuin tapailtiin ja sitten Paislee Mendez kavereineen päätti ottaa musta kuvan, jossa muka pussailen jonkun tyypin kanssa Paisleen bileissä, Wyatt oli menossa näyttämään sitä Harperille ja päätin estää sen? Burkea tuskin kiinnosti mun rakkauselämäni tai sen valuminen katuojaan tämän illan sateiden mukana, saati kuunnella pitkää selostusta teini-ikäisten suhdedraamoista.

“No, mä - mitä väliä sillä on? Sillä sen sijaan pitäisi olla väliä, että Wyatt Rogers pakotti Harperin autoon, ajoi kännissä, osui melkein puuhun ajaessaan ulos tieltä ja yritti kaiken päälle ampua mua!”

Burke katsoi mua toinen kulma koholla. Se näytti siltä, ettei ollut hetkeen kuullut mitään niin paksua, mutta päätti silti esittää lisäkysymyksiä.

“Mitä sitten tapahtui? Hän ei osunut, joten hän laittoi aseen pois? Ja sitten sinä ja MacDonald päätitte ajaa kaikessa rauhassa takaisin kotiin?”

“Kaikessa rauhassa?” mä kysyin epäuskoisena. “Kuuntelitko sä yhtään, mitä mä sanoin? Look at my face, man! Mä jouduin painimaan henkeni edestä, vai mitä sä kuvittelet - että Harper teki tämän?”

“No, mikäli olet pakottanut hänet autoon väkisin, ei liene mahdotonta, että hän on puolustanut itseään.”

“Kaikella kunnioituksella, sheriffi, mutta olette kyllä aivan totaalisen kujalla”, sanoin ivallisesti. Burke näytti siltä, että sen viimeisetkin kärsivällisyydenrippeet olivat loppumassa, kun ovelta kuului koputus ja Ethan Higgins, apulaissheriffi, astui sisään.

“We’re back, sheriff”, Higgins sanoi. Se vilkaisi mua kulmiensa alta ja kääntyi sitten katsomaan Burkea. “Do you have a minute?”

Burke laski kädessään olevan kynän pöydälle, katsoi mua läpitunkevasti ja sanoi palaavansa pian. Ovi sulkeutui ja mä jäin yksin kuuntelemaan, miten seinäkello raksutti hiljaa.

Mitä nyt tapahtuisi? Burke ei uskonut mitään, mitä mä sanoin. Saisinko mä soittaa kotiin? Nostettaisiinko mua vastaan syyte? Mä en ymmärtänyt, miten tähän pisteeseen oli päädytty. Oltiinko Harperia kuultu ollenkaan? Jos oli, miksei kukaan uskonut, mitä se oli kertonut? Koska pakkohan sen oli ollut kertoa, miten asiat olivat menneet.

Eikö?

Mun ylitseni kulki väristys, joka ei johtunut kylmästä. Mä ymmärsin, tai ainakin yritin ymmärtää, että se ei enää halunnut olla mun kanssa, Paislee oli tehnyt hyvää työtä punoessaan juoniaan, mutta entä jos se valehteli poliiseille? Jos se oli niin vihoissaan, ettei kertonut Wyattista mitään, mukaili vain poliisien mielikuvaa, jossa mä olin ollut se, joka oli tämäniltaisen takana? Voisiko se tehdä niin? Olisiko se Harperin tapaista?

Ei sen Harperin, jonka mä tunsin. Mutta entä jos mä en tuntenutkaan sitä tarpeeksi hyvin?

“Alright, kid”, Burken ääni kuului ovensuusta, ja hätkähdin ajatusteni keskeytyessä. Nytkö se tapahtuisi, pidätys? Painoin katseeni Burken työpöytään ja kahvikuppiin, jossa juomaton kahvi oli lopettanut höyryämisen jo ajat sitten.

“Partio oli käynyt tarkistamassa Robie Creekille johtavan tien. Asetta, autoa saati Mr. Rogersia ei ollut näkynyt mailla halmeilla.”

Niinpä tietysti. Totta kai Wyatt oli ehtinyt kalppia matkoihinsa sillä välin, kun Burke ja kumppanit keskittyivät maalailemaan musta jotakin - jotakin sieppaajaa tai ahdistelijaa.

“Yllättävää”, mumisin sarkastisesti.

“Okay, listen”, Burke sanoi. Se risti kätensä ja nojasi eteenpäin. “Näen, että tilanne meni näin: sinä ja nuori herra Rogers olette kiinnostuneet samasta tytöstä, ja molemmilla on tarve kukkoilla ja näyttää, mihin teistä on tämän tytön edessä. Ymmärrän kyllä - nuorena sitä tulee tehtyä kaikkea typerää, hurjasteltua autolla, heiluteltua nyrkkiä, uhottua ja sen sellaista. Olenko väärässä?”

Mun olisi tehnyt mieli nauraa Burken vähättelylle ja sen yritykselle olla mun yläpuolella, muka tietää asioista, joista se ei selkeästi tiennyt paskaakaan. Pidin kuitenkin suuni visusti kiinni, ja Burke jatkoi.

“Sitähän minäkin. Olet fiksu poika, Miller, joten kannattaa jatkossa lopettaa tällainen turha hölmöily. Voin kertoa, että pidemmän päälle tytötkään eivät piittaa kukkoilijoista, ja meilläkin on oikeita töitä hoidettavana. Tällaiset teinipoikien tempaukset kuormittavat meidänkin vähäisiä resurssejamme ja aivan turhaan.”

Olisin halunnut muistuttaa Burkea siitä, että oli kymmenestä sentistä kiinni, ettei sillä ollut käsissään teinipoikien tempauksen sijasta ihka oikea murhatutkinta, mutta peli oli selvä. Burke oli päättänyt, että tapaus oli tällä selvä, eikä mitään lausuntoja aseesta otettu huomioon.

“Entä Wyatt? Kai te nyt sentään näitte jäljet ojassa, saati jarrutusjäljet asfaltilla? Ettekö muka aio kuulustella häntä?”

“Käymme huomenna kyllä puhuttamassa Mr. Rogersia, älä sinä siitä huolehdi.”

“Teidän täytyy tehdä tehdä se tänään!” kivahdin. “Hän oli kännissä ja ajoi autoa! Tämä on ihan naurettavaa, ette usko, kun sanon että hän yritti ampua ja nyt annatte hänen nukkua päänsäkin selväksi ja keksiä tarinoita -”

“Enough”, Burke sanoi. “Asia on nyt sinun osaltasi selvä. Higgins on soittanut isällesi ja sinua ollaan tulossa hakemaan. Sinuna lopettaisin inttämisen nyt – ellet sitten halua nukkua yötäsi putkassa.”



Isä ei ollut ylpeä hakiessaan mua. Kiiteltyään ja pahoiteltuaan vuolaasti Burkelle se ohjasi mut suoraan autolle. Clyde, joka oli tullut isän mukana, sai Higginsiltä avaimet autoon, jota mä olin ajanut, ja mä istuin isän kanssa Clyden auton kyytiin.

Sade oli lakannut ja sumu velloi katulamppujen ympärillä, kun ajoimme Wilmingtonin ohitse ja jatkoimme kohti Tumbleweed Valleyta. Radio oli pois päältä ja autossa oli painostavan hiljaista, kunnes isä viimein avasi suunsa.

“En ymmärrä, mikä sinuun on mennyt, Cooper. Minä en kasvattanut sinua näin.”

“Se ei mennyt niin, kuin Burke sanoo”, sanoin takaisin. “Wyatt yritti ampua mua, se olisi voinut ampua meidät molemmat, se oli aivan sekaisin -”

“Riittää, Cooper. En halua enää kuulla selityksiä tai valheita. Tämä oli viimeinen pisara. Olet arestissa kesään asti.”

“But dad -”

“Ei muttia. Käyt koulussa ja tulet suoraan kotiin. Ja voit unohtaa myös Texasin-matkan.”



Wyatt vei multa kaiken.

Se vei multa vapauden. Se vei luottamuksen, jota mun vanhemmat mua kohtaan tunsivat.

Se vei matkan Texasiin.



Se vei multa Harperin.



Maatessani huoneessani, huutaessani tukahtuneesti tyynyä vasten, en kuullut, kun Clyde tuli eteiseen.

“Arthur”, Clyde sanoi, “Sinun lienee syytä tulla katsomaan reikää, jonka löysin auton sivupeilistä.”

“Miksi aina, kun sä ja Rogers olette tekemisissä, sun naama näyttää tältä?”

Henleyn ääni oli kyllästyneen huvittunut, kun se piteli mun leukaa sormiensa lomassa ja käänteli mun päätä puolelta toiselle. Alahuuli, johon mun hammasrivistö oli pureutunut, oli nyt muuttunut tummanpuhuvaksi ja leuassa näkyi mustelma ja nirhaumia asfaltista.

Dylan, joka nojasi auton keulaan kädet puuskassa, näytti vieläkin epäuskoiselta, vaikka olin jo hetki sitten kertonut sille eilisen tapahtumista.

“Mä en voi uskoa”, se sanoi ja pudisteli päätään, “että se sekopää yritti oikeasti ampua. Tai siis voin uskoa, mutta silti! Ampua, aseella! Mitä vittua se oikein ajatteli?”

“Tappaa, varmaan”, hymähdin. Henley oli päästänyt irti mun kasvoista ja sytytti juuri tupakkaa.

“Mitä sun vanhemmat sanoi? Kai sun isä marssi suoraa päätää Rogersien ovelle? Tai Burken luo?”

Tässä välissä on varmaan syytä palata aamun tapahtumiin. Mietitte varmaan, mitä mä tein Dylanin ja Henleyn seurassa, kun vielä edellisiltana mun isä oli ehdottomasti määrännyt mut arestiin?

No, aamulla mäkin olin ollut vielä siinä uskossa, että mua odotti viikkokausien vankeus kotona. Mä en pitänyt kiirettä sängystä nousemisen kanssa – oikeastaan toivoin, että olisin voinut jäädä makaamaan ikuisiksi ajoiksi. Lopulta kuitenkin koko ajan kasvava nälkä ajoi mut hylkäämään itsesäälilinnoitukseni ja nousemaan ylös. Yllätyksekseni vastassa ei ollut vihaisia vanhempia, vaan itkuun purskahtava äiti.

“Oh my sweet baby”, äiti sanoi rientäessään sulkemaan mut tiukkaan halaukseen. Olin niin hämmentynyt, että hädin tuskin tajusin vastata siihen, kun äiti jo irroittautui kauemmas, painoi kätensä mun kasvoille ja katseli niitä huolesta suunniltaan.

“Oletko kunnossa? Oh, dear god, olin niin huolissani kun Arthur kertoi aamulla, mitä eilen tapahtui...”

“Missä isä on?” kysyin ja äiti pyyhkäisi silmäkulmaansa.

“Hän on kaupungilla, lähti heti aamusta Burken luo näyttämään sitä luodinreikää, minkä se kamala poika ampui. En halua edes ajatella... Voi, Cooper, onneksi olet kunnossa!”

Äiti nyyhki ja rutisti mua uudestaan. Mun pää oli pyörällä - luodinreikä? Mikä luodinreikä? Kesti hetki tajuta, että sen oli oltava siitä luodista, jonka Wyatt oli tarkoittanut osuvan muhun.

Se oli vedenpitävä todiste.

Ehkä oikeus tapahtuisi sittenkin.



“Toivottavasti ne saavat sen paskakasan kiinni”, Dylan tokaisi, kun olin kertonut aamun tapahtumista ja olimme kaikki kolme pakkautuneet auton kyytiin. “Mihin me nyt mennään? Hakemaan Harperia?”

“Nope”, vastasin katsoessani, tuliko risteyksessä autoja ennen Walmartille johtavalle tielle kääntymistä. “Se tuskin haluaa nähdä mua enää.”

“What? C’mon, uskoiko se muka oikeasti siihen kuvaan?”

“So it seems”, sanoin lannistuneena.

“Entä se promposal? Kaikki se vaiva turhan takia?”

“Dylan, vähän hienotunteisuutta, kiitos”, Henley hymähti takapenkin suuntaan, jossa Dylan oli kohottautunut eteenpäin etupenkkien väliin katse poukkoillen Henleystä muhun.

“No, mutta mitä nyt? Aikooko Cooper muka vaan luovuttaa?” Dylan äyski pöyristyneenä. “Ei käy!”

“Sähän sen päätät”, Henley huokaisi. Mä yritin keskittyä ajamiseen, mutta Dylan tökki mun olkapäätä.

“Haloo? Jätkä, ethän sä nyt vaan luovuta!”

“Anna olla, Dylan”, mumisin. “Haetaan nyt vaan se uusi puhelin. Hyvällä lykyllä isällä on meille iloisia uutisia, kunhan saan sen toimimaan.”



Tuntui samaan aikaan huojentavalta, samaan aikaan kamalalta, kun sain taas puhelimen käyttööni. Me istuttiin Walmartin parkkipaikalla - mä käynnistelin uutta luuria, Henley selasi lakisivustoa ja Dylan söi lihapiirakoita kuin pieni porsas.

“Dylan, syö suu kiinni tai mene ulos syömään”, Henley komensi. Dylan työnsi lihapiirakan loput suuhunsa ja nojasi penkin selkänojan yli katsomaan, mitä Henley selasi.

“Fe faa ifot tuomiof”, Dylan sanoi ja yritti kurottaa Henleyn puhelimeen, jonka Henley veti kiukkuisesti kauemmas.

“Sinä saat kohta tuomion siitä että olet noin oksettava -”, Henley tiuski ja kaksikko alkoi nahistella keskenään.

Mun puhelin oli avatunut vihdoin ja ensimmäisenä latasin whatsapin. Sovellus päivitti tuskallisen hitaasti – se kävi läpi varmuuskopioita ja alkoi palauttamaan viestikeskusteluja. Viestejä äidiltä ja isältä, missä olin... Turhanpäiväisiä meemejä The Abusement Parkissa... Dylan kyselemässä, koska treenattaisiin...

Ja viestejä Harperilta.

Sydän hakaten avasin viestiketjun, peläten mitä se piti sisällään. Henleyn ja Dylanin äänet katosivat korvissa soivaan veren kohinaan, kun luin hitaasti viestin toisensa perään, sanoja, jotka Harper oli aamuyön tunteina kirjoittanut.

“Guys”, sanoin, mutta Henley ja Dylan jatkoivat tappeluaan. “Guys, I need to go. Heitän teidät kotiin, ok?”

“Mitä?” Dylan henkäisi, Henleyn työntäessä sitä päästä takapenkin syövereihin.

“Mulle tuli menoa.”



Harperin kotitie oli rauhallinen ja autio, ja oli vaikea uskoa, että alle 24 tuntia sitten siellä oli välkkynyt poliisiautojen siniset valot ja ilmassa oli vellonut pelko ja kaaos. Olin parkkeerannut autoni kauemmas, ihan varmuuden vuoksi, koska uskoin, ettei Dean MacDonald olisi ilahtunut jos olisi huomannut mun liikuskelevan lähistöllä.

Vilkaisin puhelintani, johon ei ollut tullut vastausta.

HARPER

Cooper at 09:21PM
I need to talk with you
Can you please come and see me at 10 at the end of your street?

Kello lähestyi kymmentä, ja oli kuolemanhiljaista. Hengitys huurustui ilmaan, yö oli tähtikirkas ja edellistään kylmempi. Hytisin vähän ja odotin.

Kuului rapinaa ja käännyin katsomaan vain nähdäkseni, miten oranssiraitainen kissa jolkotti roskisten välistä ja katosi pensasaitojen taakse.

Kello oli viisi yli kymmenen. Entä jos Harper ei tulisikaan?

Sitten näin, miten siro hahmo pujottautui ikkunasta verannan katolle. Pidätin hengitystäni, kun hahmo laskeutui alas, suoristautui ja vaaleat hiukset heilahtivat, kun se lähti nopeasti kävelemään katuvalojen alle.

Harperin katse oli eksynyt, kun se huomasi mut seisomassa kadun päässä. Jalat tuntuivat yhtäkkiä olevan kuin betoniin valetut, ja pakotin itseni liikkeelle.

“Harper”, sanoin, ja mun ääni värisi, vaikka yritin pitää sen vakaana.

Jotenkin vasta nyt, kun näin Harperin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun mut oli painettu poliisiauton takapenkille ja viety asemalle, kaikki tunteet nousivat pintaan. Koettu pelko, viha, turhautuminen, suru, menetys – kaikki puski ylös ja mun oli vaikea hengittää.

Harper seisahtui. Sen rintakehä kohoili kiivaasti ja se näytti siltä, ettei se osannut sanoa mitään, kun se katseli mun kävelevän lähemmäksi.

“Mä -”, aloitin ja nieleskelin hetken. Mun oli pakko pysähtyä itsekin. “Mä oon pahoillani eilisestä ja siitä, mitä tapahtui. Se oli pelottavinta, mitä mä oon ikinä kokenut.”

Yritin tasailla hengitystäni ja hieroin kämmenelläni toista käsivarttani, kun yritin asetella sanoja oikein.

“Ja mä en halua mitään muuta kuin olla sun kanssa.”

Kenkien ääni kaikui pitkin autiota katua. Mä vedin henkeä ja avasin kädet, kun Harper heittäytyi mua vasten ja suljin sen syliini. Mua itketti ja painoin kasvot vasten valtoimenaan olevaa hiuspehkoa, työnsin sormet hupparin laskoksiin ja hengitin.

“Mä pelkäsin niin paljon”, Harper sanoi hiljaa. Puristin tyttöä vieläkin lujemmin ja nieleskelin, vaikka mun kasvot olivatkin jo kyynelistä märät.

“Niin mäkin”, mä sanoin tukahtuneella äänellä. “Mä en enää ikinä anna mitään pahaa tapahtua sulle.”

Olo oli helpottunut ja lämmin. Mä nostin kädet Harperin kasvoille ja annoin jännityksen vihdoin purkaantua nauruna vasten sen huulia.

“Lupaa mulle, ettet ikinä kuole”, Harper kuiskasi. Meidän otsat oli yhä vastakkain ja mä katselin alas meidän sormia, jotka olivat löytäneet tiensä lomittain.

“Mä lupaan”, vastasin.

“Varmasti?”

Hymyilin vähän. Kiedoin toisen käteni Harperin ympärille ja nostin toisen käden kohti tähtitaivasta. Harper tarttui mun käteeni ja nojasin pääni sitä vasten.

“Aivan satavarmasti.”

Maanantai oli luonnollisesti viikon kurjin päivä. Olisin ehkä muutoin venyttänyt tätä hetkeä tuonnemmaksi, mutta en enää kestänyt jatkuvaa, vatsaa vääntävää jännitystä. Salaisuuden säilyttäminen oli tähän mennessä luonnistunut kaikilta jotenkuten, mutta tiesin, että riski yllätyksen paljastumiseen kasvoi päivä päivältä, joten oli aika toimia. Ajattelin, että se olisi vähän sama kuin repäisisi laastarin: mitä nopeammin, sen parempi.

Mä olin saanut idean silloin siellä kuppaisella huoltsikalla. Oikeastaan se oli vähän niin kuin Bon Jovin ansiota – muistatte varmaan, mikä radiossa soi? Niin juuri, You Give Love A Bad Name. Aika yhdistellä palasia yhteen, jotta pääsette kärryille siitä, miten tämä kaikki rakennettiin.

Peto iskee silloin, kun kohde ei ole valppaana. Se on kaikista altteimmillaan nukkuessaan, mutta koska en halunnut Dean MacDonaldin saavan mua yöaikaan kiinni niiden pihalla hiippailusta ja vetävän mua lättyyn, valitsin toisen ajankohdan.

Se oli silloin, kun kohde syö.

Oikeastaan ajankohdan valitseminen ei tosiasiassa liittynyt Harperiin mitenkään, vaan opettajiin, mutta palataan siihen kohta.

Lounastunti oli alkanut, ja joukkomme oli asettunut valmiuteen. Henley ja Dylan kävelivät ruokalaan (niillä oli aurinkolasit ja mustat takit, mutta palataan siihen taas kohta), Mikael ja Kansas norkoilivat käytävällä. Kansasin sormet naputtivat sen reittä vasten – se oli valmiina, ja tavoittaessaan mun katseen se näytti peukkua. Virnistin, ja mun raajoja kihelmöi.

Oli aika aloittaa ensimmäinen vaihe.


Ei liene tarpeen kertoa, miksi juuri Kansas valikoitui tähän pestiin. Tiesin, että kaikista ihmisistä se olisi juuri Kansas, joka onnistuisi livahtamaan rehtorin kansliaan ja murtautumaan sen laitteistolle.

Ruokalassa ihmiset olivat jo suurimmaksi osaksi asettautuneet omille paikoilleen, Harper yhdessä pöydässä ystäviensä kanssa. Myös opettajat olivat syömässä - se oli tärkeää sen kannalta, että riski siihen että joku olisi keskeyttänyt meidän mestaripläänin oli alhaisimmillaan.

Mulla oli vielä hetki aikaa, ennen kuin olisi oma vuoroni toimia. Sillä välin oli Kansasin vuoro näyttää kyntensä.

Kaiuttimista kuului rahinaa, kun mikrofoni käynnistyi. Osa oppilaista kuuli sen ja hiljeni, mutta suurin osa jatkoi yhä jutteluaan, mukaan lukien rehtori Donovan, joka oli vielä autuaan tietämätön huoneessaan olevasta murtautujasta.

“Kid’s, I am going to tell you an incredible story”, Kansas lausui mikrofoniin, ja sai koko ruokalan hiljentymään. “The story of how one girl was asked to go prom with a very special guy.”

Joku vihelsi.

Let the game begin.


Ruokalan suuret televisiot menivät yhtä aikaa päälle. Oli onni, että ilmeisesti myös hakkerointi oli Kansasin erikoisalaa – kului vain muutamia sekunteja, kun tutut kasvot ilmaantuivat jokaiseen ruutuun, ja video lähti pyörimään.


Rehtori Donovan oli noussut ylös, mutta Henley ja Dylan, joilla oli aurinkolasit silmillään, estivät sen poistumisaikeet.

“Valitan, Mr. Donovan, prom-poliisit määräävät ehdottomasti jokaista pysymään ruokalassa”, Henley sanoi.

“Istukaa alas, sir”, Dylan kuittasi, ja Donovan, jonka huumori ilmeisesti riitti vielä jokseenkin tämänkaltaiseen kepposteluun istui alas.

“It’s not over yet!” Kansas hihkaisi kaiuttimista. “Kids, may I introduce: Cooper and the cockroaches!”

Ja niin pääsimme seuraavaan vaiheeseen.



Muistatteko, kun puhuin maineen menettämisestä? Noh, tämä on se vaihe.

Kun Ranjitin videotervehdys oli ohitse, ruutuun vaihtui toinen kotikutoinen video. Valeria oli tehnyt hyvää työtä leikatessaan kuvaamansa otokset, jotka oli nauhoitettu purkkiin vajaassa parissa päivässä.

Aivan yhtä nopeasti mekin oltiin kasattu tämä bändi, jossa Kansas (jälleen kerran) pääsi loistamaan soittaessaan rumpuja kuin vanha tekijä, meidän muiden yrittäessä parhaamme mukaan tehdä perässä. Henley koskettimissa (se oli taitava), Mikael basson kanssa (se soitti hyvin), Dylan kitara kädessään (noh, menetteli).

Ja solistina tietenkin minä.


Ei se ehkä ihan Bruce Springsteenin tai muiden laulajalegendojen veroinen veto ollut – kyllä mä nuotissa pysyin, mutta meno oli silti vitun garage rock – mutta onneksi muut komppasivat mua vaikeissa kohdissa ja voi pojat – ainakin meillä oli hauskaa, ja se jos joku välittyi!

Ainakin niin toivoin.




Ei mulla oikeasti mitään pukua ollut. Se olis ehkä ollut jo liikaa, kun olin kuitenkin jo laulanut koko koulun edessä (videolla, mutta kuitenkin).

Oma laulu pyöri edelleen taustalla (oikeasti, te ette voi tajuta miten absurdia se oli), ja Henley, Dylan, Mikael ja paikalle saapunut Kansas näyttivät ihmisille mallia ja nopeasti ruokalan ovelle oli muodostunut pieni kuja.

Kukat mun kädessä tuoksuivat hirveälle (kukat tuoksui aina) ja mun kämmenet hikosivat niin, että mun oli pakko laskea Dr. Pepper–lava mun jalkoihin ennen kuin se tippuisi.

Tässä mä olen.

Odotan.

Harper -

Viikonloppu oli jo melkein käsillä. En muista, koska viimeksi olisin odottanut perjantaita niin hartaasti kuin nyt – vaikka viikko olikin kulunut loppupeleissä nopeasti, koulupäivät olivat tuntuneet tavallistakin pidemmiltä ja tuskaisammilta.

Ja niin älyttömän absurdeilta.

En tiedä, voiko sitä millään tavalla edes yrittää selittää, miltä tuntuu istua harjoittelemassa yhtälöitä tai kertaamassa Pearl Harborin tapahtumia luokassa, jossa istuu myös ihminen, joka on hetki sitten osoittanut sua aseella ja yrittänyt tappaa sut. Siinä ei ole mitään järkeä, siis siinä, miten normaalisti elämä tuntui vain pyörivän raiteillaan; miten opettaja jakoi testipapereita oppilaiden eteen, miten kynät rapisivat vasten muistiinpanovihkoja, miten oppilaat tungeksivat ulos luokasta kellon soitua. Miten ulospäin mikään ei näyttänyt siltä, että välikohtausta Robie Creekillä johtavalla tiellä olisi koskaan sattunutkaan.

Tai no, ainakaan melkein. Wyattin nenä oli edelleen melko rujon näköinen (enkä ihmettele, koska munkin rystyset olivat sen tällin jäljiltä vereslihalla), eikä munkaan huuli ollut ehtinyt parantua vielä kokonaan. Wyatt kuitenkin piti matalaa profiilia – se oli kylmäkiskoinen, lähestulkoon välinpitämätön, aivan kuin mä ja Harper oltaisiin oltu ilmaa. Mä en kuitenkaan tuudittautunut turvallisuudentunteeseen – aistin edelleen ilmassa sähköä, ja takaraivossa pyöri paha aavistus siitä, että tämä oli vain välivaihe, tyyntä myrskyn edellä.

Paislee sen sijaan oli ottanut erilaisen linjan kuin Wyatt – se naureskeli avoimesti ja oli tavanomaistakin ilkeämpi. Henley oli lähellä käydä kiinni siihen, kun se vislaili meidän perään käytävällä ja kuulimme, kun se puhui ilkeästi musta ja Harperista, jonka se oli ottanut jo melko avoimesti kohteeksensa. Edes Henley, joka ei vieläkään kuulunut Harperin suurimpiin ylistäjiin, ei kestänyt kuunnella Paisleen omahyväistä naureskelua.

“I’ll skin that bitch”, Henley uhosi. Paislee (joka oli ystävällisesti käyttänyt meistä nimitystä fucking revolting rabbles, kun Henley oli yrittänyt syöksyä sen kimppuun) loi meihin vielä viimeiset ylimieliset silmäykset ennen kuin saapasteli tiehensä hännystelijäkavereidensa ympäröimänä.

Ei siis liene tarpeen selittää, miksi lähestyvä viikonloppu oli erittäin tervetullut.

Kotona karjanerottelu lähestyi jälleen, mutta tällä kertaa äiti oli ollut ehdottomasti sitä mieltä, että mun täytyi keskittyä kouluun, ja isää ja Clydeä oli auttamassa isän kouluaikojen tuttu Benjamin Wallen. Mä en valittanut siitä, etten joutunut koulupäivien päätteeksi vielä ajamaan karjaakin, vaikka se tiesi sitä, että mun oikeasti täytyi istuskella nenä kiinni kirjassa ainakin suurimman osan illoista, jotta äiti oli tyytyväinen. Westernweekeille treenaaminen kuitenkin verotti sen verran voimia, että mun kroppa ei olisi kestänyt enää yhtään enempää kuormitusta.

Illalla mä istuin sohvalla ja Amy oli käpertynyt mun kainaloon. Me katsottiin jotain komedialeffaa ja Amy nauroi niin, että sen posket näyttivät pieniltä omenoilta. Amy oli aina ollut vähän sellainen mun suojatti – olihan se kaikista nuorin ja tyttökin vielä, vaikka se oli kyllä kasvattanut itselleen paksun nahan varttuessaan kahden isoveljen kanssa. Silti musta oli ihan suloista, että se edelleen halusi katsoa mun kanssa televisiota ja tulla syliin, vaikka sitä ei enää vuosiin ollut tarvinnut peitellä tai sen vaatekaappia tsekata mörköjen varalta.

“Amy, aika pestä hampaat ja mennä yöpuulle”, äiti sanoi. Se seisoi kädet lanteillaan mutta hymyili, ja Amy mutristi huuliaan.

“Ei mua väsytä!” se väitti, mutta samalla sen huulilta karkasi haukotus ja mä naurahdin.

“Katotaan tää huomenna loppuun, okei?” sanoin ja Amy hymyili vähän. Pörrötin sen hiuksia (Amy vihasi sitä, mutta nauroi silti) ja tyttö liukui alas sohvalta ja käveli kylpyhuoneeseen.

Mäkin olin nousemassa mennäkseni omaan huoneeseen, mutta äiti viittoi mua istumaan alas.

“Kulta, odotatko hetken? Minulla ja isällä on vähän asiaa sinulle.”

Kohotin kulmiani, mutta lysähdin kuitenkin takaisin istumaan. Äiti käveli keittiöön ja kuuntelin, kun se laski vettä tiskialtaaseen. Sitten se käveli isän työhuoneelle ja kuulin, että se sanoi isälle jotain – en kuitenkaan erottanut sanoja. Hetken kuluttua sekä isä että äiti kävelivät olohuoneeseen, isä äidin vanavedessä, äidin kääntyessä katsomaan isää ikään kuin odottavasti.

“Joo?” kysyin ja kurtistin kulmiani. Ajatukset risteilivät siellä täällä, ja hetken ehdin jo elätellä toiveita, että Wyatt olisi sittenkin jäänyt kiinni ja sitä vastaan olisi löydetty todisteita, mutta sitten isä avasi suunsa.

“Niin... Siitä Texasista.”

Vedin käteni puuskaan ja nojauduin hieman eteenpäin.

“Mitä siitä?”

“Noh... Me... Tai, äitisi kanssa...”

Isä näytti yhtäkkiä oudon vaivaantuneelta, ja äiti katsoi miestään pitkään ennen kuin huokaisi hiljaa ja kääntyi mua kohti. Se hymyili sellaista äidillistä hymyä, jolla yleensä hymyillään lapsille, kun niille yritetään selittää jotakin hieman epämieluista rauhallisesti ja ilman, että syntyisi turhaa itkua ja hammasten kiristystä.

“Me isäsi kanssa olemme huomanneet, että sinä tunnut viihtyvän aika paljon sen MacDonaldien tyttären kanssa. Se on oikein kiva, tuossa iässä se on ihan normaalia.”

Vilkaisin sivusilmällä isää, joka näytti ristineen hetkeksi kätensä ja tapaili peukaloitaan yhteen hieman levottomasti. Mä aloin hahmottaa, mihin keskustelu oli menossa, ja mun kasvoja alkoi pakottaa oudosti.

“Ehkä kuitenkin olisi ihan hyvä keskustella hieman ja sopia sellaisia yhteisiä pelisääntöjä - niin kuin, missä te nukutte... Mietimme, olisiko kuitenkin hyvä, jos isä pyytäisi Benjamin Wallenin lisäksi muita karjanajoon ja hän tai Clyde voisi lähteä mukaan -”

“Mitä? Ei!” sanoin kauhistuneena. Isä nosti toista kättään ja vilkaisi äitiä hieman anovasti.

“Sanoin kyllä äidillesi, että se tuskin on tarpeen -”

“No ei tosiaan ole tarpeen!”

“Näistä asioista pitää kuitenkin keskustella”, äiti sanoi, edelleen lempeästi mutta nyt jo hieman voimakkaammin, “Me emme halua, että mitään sattuu, kultaseni. Ette kai te ole menneet suutelua pidemmälle?”

Katsoin äitiä huulet raollaan ja nyt tunsin jo kunnolla, miten puna levisi kasvoille. Äiti sen puoleen ei näyttänyt hätkähtäneen ollenkaan omaa suorasukaisuuttaan - isään en kehdannut edes katsoa, mutta olin aistivani sen kiemurtelevan lievästi aloillaan.

“Äiti!” parahdin hiljaa. “Ei - ei olla - mikä tämä kuulustelu on?”

“Meidän täytyy varmistua, että ymmärrät, että sinä olet kuusitoistavuotias ja siinä iässä isyys ei vielä ole ajankohtaista. Emme halua, että sattuu vahinkoja.”

“Joo, vielä ei ole uusien Millereiden aika”, isä, joka oli vihdoin saanut suunsa auki äidin painostavan katseen alla, sai tokaistuksi. Mä istuin niin jäykkänä että selkää särki.

“Oh god, ei, ei mitään sellaista, ei huolta...” mumisin ja äiti veti kädet lanteilleen.

“Hienoa, kulta. Sellaisille jutuille on aikaa sitten myöhemmin. Arthur”, äiti sanoi ja kääntyi isän puoleen, “Mitä mieltä sinä olet? Pitäisikö sinun kuitenkin soittaa MacDonaldeille?”

“Ei”, minä ja isä sanottiin yhtä aikaa. Isä vilkaisi mua, ennen kuin hieraisi niskaansa ja äiti siristi silmiään. “Tarkoitan - eiköhän Cooper, hmm, ymmärtänyt itsekin, tuskin tässä tarvitsee vaivata MacDonaldeja tällaisella asialla. Varmasti hekin siellä keskustelevat asiasta tahoillaan.”

Mun mieleen piirtyi kuva Harperista istumassa niiden kodin sohvalla ja kuuntelemassa yhtä kiusaannuttavaa keskustelua kuin mitä itse kävin parhaillani, ja mun oli pakko pyyhkiä ajatukset pois nopeasti, koska mua alkoi kiusaannuttaa aivan liikaa.

“Joo, asia tuli selväksi, kiitos”, mumisin ja kampesin itseäni ylös sohvalta.

“Kulta, nämä ovat aivan normaaleita asioita, eikä näitä tarvitse hävetä”, äiti yritti lohduttaa, kun yritin paeta omaan huoneeseeni. “Teille tulee varmasti mukava reissu.”

Kun mä katosin huoneeni turvaan, äiti kääntyi isän puoleen ja huokaisi päätään puistellen, vaikka sen suupielillä väreilikin pienen pieni hymy.

“Parasta varmaan kuitenkin soittaa Ethanille, että katsoo näiden kahden perään. Teinien hormoneista kun ei koskaan tiedä, miten ne oikein hyrräävätkään.”

Vaikka aamu Texasissa olikin valjennut aurinkoisena ja kirkkaana, ei Harper valehdellut sanoessaan että Houstoniin oli povattu ukkosta. Ilma kävi jatkuvasti ohuemmaksi ja tukalammaksi, aivan kuin kaikki happi olisi hiljalleen puristunut paineen alla pois, kunnes jännitys kävi viimein ylivoimaiseksi ja sähkö pääsi purkautumaan salamoiden ja päälle vyöryvien ukkospilvien muodossa.

Harmi vain, että edes luonnonvoimat eivät saaneet sitä sähköä purkautumaan, joka mun ja Harperin välillä rätisi. Ja tällä kertaa en tarkoittanut mitään sellaista ihastuksen suomaa, ihanaa kipinöintiä ja vetovoimaista kemiaa, vaan jotain aivan muuta – jotain, josta en ottanut helvetissäkään selvää.

Oli niin tuskaisen kuuma, että paita liimaantui selkään pelkästä istumisesta. Sade ropisi vasten auton viereen pystytettyä katosta ja nostin jalat pienen kannon päälle samalla, kun valuin retkituolilla lähemmäs makuuasentoon.

Dylan ja Henley olivat molemmat hereillä, kun tekstasin niille meidän ryhmächatissa. Kerroin ekasta kisapäivästä ja Welcome to Texas –iltajuhlasta, mutta myös Harperin oudosta käyttäytymisestä, jonka olin ajatellut johtuvan jännityksestä, mutta joka saattoi sittenkin olla jotain muutakin. En vain ymmärtänyt mitä.

Sillä on menkat, Dylan vastasi oitis. Trust me, naiset on ihan kauheita silloin. Maisiestakin tulee ihan hullu aina kun sillä on menkat.

Mun teki mieli huomauttaa, että Maisie, Dylanin pikkusisko, oli hurja ihan tasan aina, ei vain kerran kuussa, mutta Henley ennätti vastata sitä ennen. Jo pelkän viestin perusteella näin sieluni silmin, miten Henley pyöritteli silmiään ruudun takana.

Just joo, se aloitti, tai sitten Harperia vituttaa että Cooper on tuollainen nuija.

Nuija? Miten mä nyt olin nuija?? Selkeästi mun ja Henleyn ystävyys painoi vaakakupissa vähemmän, kun puhuttiin naisten ja miesten eroista ja nuijuuden käsitteestä. Näppäilin vastausta ja huidoin naamalle lentäviä kärpäsiä pois samalla, kun auton sisältä kuului tyttöjen naurua.

Come on, käytä aivojasi, Miller, sulla kuitenkin on sellaiset, kuului Henleyn vastaus. Luulitko, että sä oot ainoa, ketä kiristää jos sun tontille tunkeudutaan?

Mä kurtistin kulmiani puhelimen näytölle. Näköjään suoria vastauksia sai todennäköisemmin oraakkeleilta kuin yhdeltäkään naiselta, mietin samalla, kun auton sivuovi kävi ja Kestrel ilmaantui pihalle vanavedessään Hayley.

“Nytkö se sade alkoi?” Kestrel kysyi, enkä välittänyt vastata, katsokoon itse ja päätelkööt oliko taivaalta tippuvat pisarat vettä vai kenties pikkukiviä. Helvetin naiset.

Nousin ylös ja venyttelin kääntyessäni selin tyttöihin. Jude ilmaantui The Daily News päänsä suojana auton takaa ja viittoi kohti.

“Auto alkaa olla valmiina, lähdetään kymmenen minuutin sisällä. Katsokaa, että kaikki on kunnossa ja ovet lukossa.”

Koska autot toimivat myös majoituksena, oli oma hommansa lähteä käymään kaupungissa. Kulkuneuvoksi valikoitui yksimielisesti Ethanin, Juden ja Yevan auto, koska se oli huomattavasti siistimmässä kunnossa sisältä kuin tyttöjen auto yhden yön jäljiltä. Oli käsittämätöntä, miten kolme teini-ikäistä nuorta naisenalkua pystyikin aiheuttamaan niin paljon sotkua niin lyhyessä ajassa (ja yleensä mua ei haitannut pieni sekasorto, mutta tässä ärsytyksessä kaikki pisti silmään), ja katsoimme parhaaksi ahtautua autoista siivompaan sen sijasta, että olisimme alkaneet järjestelemään tyttöjen autoa kuntoon.

Olin valmistautunut siihen, että Harper olisi jatkanut outoa käyttäytymistään ja istunut erilleen, mutta yllättäen tyttö istahtikin mun viereen auton takaosaan. Tytön olemus oli yhtäkkiä erilainen – kevyt, rento ja iloinen, ja se nojautui kevyesti lähemmäs, kun viimeiseksi sisään tullut Hayley veti oven perässään kiinni.

“Näitkö, kun Ethan auttoi Judea turvavyön kanssa?” se kuiskasi salaliittolaismaisesti virnistäen ja asetti sormensa mun sormien lomaan.

Aloin hiljalleen uskoa Dylanin menkkateoriaan.



Houston oli todellakin iso ja vaikuttava kaupunki. Jo heti kättelyssä meidän seurue ajautui pieneen kinasteluun siitä, minne mentäisiin - osa halusi heti syömään, osa ostoksille ja osa kiertämään paikallisia nähtävyyksiä. Ethan ja Jude jättäytyivät väittelyssä taka-alalle, mä pistin merkille – ne odottivat, että muut pääsivät yksimielisyyteen ennen kuin avasivat suunsa.

“Me mennään käymään ilmailumuseossa”, Ethan tokaisi ja hieraisi niskaansa. Jude sen vieressä näytti siltä, että ratkeaisi liitoksistaan, se ei todellakaan peitellyt innostustaan päästessään katselemaan lentokoneita. “Nähdään kuudelta tässä, okei? Jos jotakin sattuu, soittakaa -”

Ethan lateli ohjeitaan ja Harper nappasi mua hihasta ja veti sivummalle.

“Näitkö -”

“Joo, näin”, sanoin ja virnistin pienesti. “Mä en enää tiedä, kumman kanssa se on.”

Jos Ethanilla ja Yevalla olikin jotain vispilänkauppaa, Yeva ei näyttänyt ainakaan huomanneen Ethanin ja Juden välillä kipinöivän, sillä venäläinen oli jo lähtenyt lampsimaan eteenpäin kädellään huitoen.

“Minä en sitten ala kenenkään lapsenvahdiksi”, se sanoi vielä mennessään. Me nuoret lähdettiin kävelemään hitaasti eteenpäin, kun Jude ja Ethan hyppäsivät autoon ja lähtivät kohti ilmailumuseota.

“Syömään vai shoppailemaan?” Kestrel kysyi.

“Onko noi ainoat vaihtoehdot?” Mikael kysyi. Se kierrätti katsettaan ympärillä olevissa valtavissa pilvenpiirtäjissä.

“Täällä ei muuta olekaan kuin vaihtoehtoja”, tokaisin ja puristin pienesti Harperin kättä. Sade rummutti katua ja ukkosen jyrinä kaikui pitkin katuja, kun seisahduimme yhden valtavan katoksen alle. “Tai no, ehkä tää sää rajoittaa vähän. Ainakin picnic on poissuljettu.”

“Kai sun teltta on vesitiivis?” Hayley kysyi Mikaelilta, joka puri mietteliäänä huuliaan.

“Joo, on se, mutta jos tätä vettä tulee ihan kauheasti, niin en tiedä falskaako se.”

“Toivotaan, että ei”, mä sanoin ja hieraisin niskaani. “Muuten tulee melko märät oltavat ensi yönä.”



Harperin aikaisemmat mielialanmuutokset aiheuttivat sen, että kuljin sen päivän sen kannoilla kuin pässi narussa. Porukan tie kulki pizzan kautta ostoskeskukseen, läpi kymmenet liikkeet vaatekaupoista herkkumyymälöihin ja lopulta taidemuseoon.

Taidemuseoon.

En ollut ikinä eläissäni käynyt lähelläkään taidenäyttelyä, enkä liiemmin museoissakaan, ja musta tuntui suunnilleen yhtä kotoisalta kuin jos mut olisi viety kauneussalonkiin. Koko seinän kokoiset, värikkäät ja mitään esittämättömät kuvat kohosivat meidän ympärillämme ja saivat olon tuntumaan pieneltä ja värittömältä.

“Kenen idea tää oli?” kysyin hiljaa Mikaelilta, joka vilkuili sinistä, s-kirjaimelta näyttävää ja mahdottoman rumaa patsasta.

“En tiedä, mutta oli kyllä pirun kalliit liput”, se sanoi ja kokeili kädellään lompakkoaan, joka oli keventynyt hetki sitten melkoisesti.

“No jep, tän jälkeen me kyllä saadaan valita, minne mennään”, supatin takaisin.

Tytöt ottivat kuvia (mitä varten, kysympä vaan) melkein kaikesta, mitä eteen tuli. Mä en voinut ymmärtää, miksi kukaan haluaisi ihastella vielä jälkeenpäinkin näitä taideteoksia, mutta ilmeisesti tytöt eivät olleet ainoita jotka vaikuttuivat näkemästään, koska taidemuseo tuntui poikkeuksellisen ruuhkaiselta.

“Jonotetaanko me oikeasti tuonne? Kestää ikuisuus”, kysyin hieman epätoivoisesti, kun Harper veti mut huolestuttavan pitkään jonoon, joka johti käytävään, jonka yläpuolella luki Kukkaiskuja.

“Eikä kestä”, se sanoi ja hymyili. “Tää liikkuu kokoajan.”

En pistänyt vastaan, koska mun mielessä pyöri edelleen Henleyn viestit joissa se kutsui mua nuijaksi, ja kiedoin käteni Harperin hartioiden ympärille. Tyttö nojautui lähemmäs ja painaessani kasvot kevyesti sen hiuksia vasten mietin, että loppupeleissä kukkaiskuja ei ollut pahin paikka, jonne olisin ollut valmis Harperin takia menemään.

Jono mateli eteenpäin ja lopulta pääsimme sukeltamaan hämärään käytävään. Olin odottanut paikalta, jonka nimi oli Kukkaiskuja, jotain vähemmän pimeää ja enemmän kukkaisteemaista, mutta pitkä käytävä tuntui jatkuvan loputtomiin mustana ja tyhjänä.

“I don’t see any flowers”, tokaisin ja Harperin sormet kävivät kuin härnättyinä mun kylkiluiden välissä.

“Just walk”, se sanoi.

Pääsimme kulmaukseen, jonka jälkeen edessämme oli tumma verho, jonka välistä pilkotti valojuova. Harper tarttui verhoon ja raotti sitä, ja kirkas valo tulvi silmiin ja jouduin siristämään.

Huone oli lattiasta kattoon täynnä kukkia – violetteja, sinisiä, punaisia, keltaisia, ihan kaiken värisiä - ja kokemusta oli tehostettu musiikilla ja sykkivillä valoilla, jotka saivat huoneen näyttämään siltä kuin se olisi hengittänyt.

Kävelimme eteenpäin, kukkameren läpi, huoneen valaistuksen muuttuessa jatkuvasti ja tuudittaessa meitä ikään kuin kylmästä lämpimään ja takaisin. Tuntui kuin huone olisi aaltoillut – pidin kiinni Harperista pelätessäni astuvani harhaan.

“Tämä on... Vaikuttava”, mun oli pakko myöntää. Harper hipaisi sormillaan edessään olevia auringonkukkia ja hymyili.

“Niin on”, se sanoi ja kääntyi katsomaan mua. Mä katselin hetken ajan sen kasvoja, yritin tulkita niillä olevaa ilmettä ja mietin, mitä sanoa.

“Onko kaikki hyvin?” kysyin ja kiedoin käteni Harperin ympärille ja vedin sitä lähemmäs. Harperin kasvot jäivät piiloon jonnekin mun rinnan tienoille, ja pyyhkäisin sen selälle laskeutuvia hiuksia.

“On”, se sanoi ja uskalsin päästää kehoni rentoutumaan.

“Varmasti?” kysyin ja jatkoin, “You know that you’re perfect, right?”

Harperin hengitys kävi katkonaisena, ja sen keho jännittyi hetkeksi, kunnes se puristi sormensa mun paidan kankaaseen.

“Right?”

Harper vetäytyi hieman kauemmas, kun toistin kysymyksen uudestaan, ja se hymyili vähän ennen kuin nyökkäsi katse mun selän takana heijaavissa auringonkukissa.

“Good”, sanoin ja virnistin. “Jos meidän teltta lainehtii, ois kiva, jos ei tarvis nukkua taivasalla.”

Laskevan auringon säteet näyttivät väreilevän maanpinnan yläpuolella. Ohuet pilvet olivat venyneet taivaanrannan yläpuolelle ja kehystivät mailleen painuvaa aurinkoa, joka maalasi taivaan oranssin ja purppuran eri sävyin.

Oli matkan toiseksi viimeinen ilta, ja vaikka lopullinen koitos oli vielä edessä, olo oli kumman levollinen. Istuin matkailuauton katolla ja annoin kevyen tuulenvireen leyhytellä auringon paahtamia kasvoja, nauttien hiljalleen viilentyvästä illasta.

Auto heilahteli, kun Harper kipusi ylös. Ojensin käteni ja autoin Harperin istumaan auringossa lämmenneelle pellille, ennen kuin käänsin katseeni takaisin auringonlaskuun.

“Ei huvittaisi palata takaisin Idahoon jo ylihuomenna.”

“Jep. Varsinkaan, kun pitää mennä kouluun.”

Harper nojautui lähemmäs ja kiedoin käden sen farkkutakin vyötärölle. Ilmassa tuoksui lämmin hiekka ja kukkivat kastiljat, enkä halunnut ajatella Idahossa odottavaa märkien lehtien ja sulavien ojien hajumaailmaa.

Sivusilmällä vilkaisin Harperia, jonka kasvojen piirteet korostuivat laskevan auringon lämpimässä hehkussa. Eilen illalla vietetty syntymäpäivän ilta Bruce Springsteenia kuunnellen ja hyvää ruokaa nauttien keskellä tulikärpästen tanssia oli yhä elävästi mielessä. Mua alkoi hymyilyttää, kun mietin saamaani lahjaa – oma tähti! Oikeasti, Harper osti mulle oman tähden, kuka edes keksii tehdä sellaista – ja Harper huomasi mun virnuilun ja siristi hymyillen silmiään.

“No?”

“Ei mitään”, hymisin ja vilkaisin taivaalle. “Cooper Miller ei ole vielä syttynyt.”

Harperkin tähysti taivaalle, jonne ei ollut ilmestynyt vielä ensimmäistäkään tähteä. Auton sisältä kuului kolinaa ja Kestrelin kamala soittolista alkoi kuulua vaimeana kevätillassa, ja mä katsahdin Harperiin, sitten horisonttiin, ennen kuin liu’uin auton katolta maan pinnalle.

“Mennäänkö kävelylle?” ehdotin ja ojensin käteni. Harper hymyili, liukui lähemmäs reunaa ja sain napattua sitä lantiosta auttaakseni sen viereeni maahan.

“Mennään vaan”, se sanoi ja otti tukea mun olkapäistä, kun laskin sen maankamaralle. “Tää biisi on kuultu jo tarpeeksi monta kertaa.”

“Indeed”, virnistin ja vilkaisin auton ikkunaa, jonka toisella puolella Kestrel näkyi makaavan jalat lasia vasten ja kirja kädessään.



Tunnetaitoja ei perinteisesti opetettu pojille. Tai kyllä meillä kotona tunteista puhuttiin – ainakin siihen pyrittiin – mutta tällaiset asiat täytyi opetella itse. Olo oli kuin olisin sukeltanut pää edellä veteen tarkistamatta syvyyttä ensin, ja nyt yritin epätoivoisesti löytää kuohujen läpi tarttumapintaa, jonka kautta voisin vetää itseni takaisin vakaampaan virtaan.

Tuntui pelottavalta olla yhtäkkiä keskellä sellaisia voimakkaita tunteita. Ne eivät ottaneet laantuakseen, päin vastoin ne löysivät jatkuvasti vain uusia, entistäkin vahvempia tasoja, enkä mahtanut sille mitään. Yhdessä vietetty viikko, jaetut ilot, onnistumiset ja hetket vahvistivat niitä ajatuksia, jotka päässäni olivat pyörineet viime päivät, antaen niille luvan ja vahvistuksen asettua pysyvästi aloilleen.

Mikä siinä sitten pelotti? Ehkä jo ne kertaalleen koetut hetket, joiden aikana olin ajatellut menettäneeni jotakin, joko tämän orastavan suhteen tai ihmisen kokonaan, ja jo ne riittivät ymmärtämään miten suuresti pelkäsin menettämistä ylipäätään. En halunnut enää koskaan olla tilanteessa, jossa joku repi mulle tärkeän ihmisen mukaansa mun silmien edessä, tai jossa lopullinen ero oli vain yhden liipaisimenvedon päässä.

Seitsemäntoistavuotiaan olisi kai pitänyt jo osata ajatella tulevaisuuttaan, sitä, mitä tulisi tekemään aikuisena tai edes high schoolin jälkeen - menisikö collegeen tai yliopistoon, ostaisiko oman talon, hakisiko töitä. Mä en tiennyt edes sitä, mitä mä tekisin ensi kesänä, mutta mä tiesin, että halusin että Harper olisi siinä mukana, olisipa se sitten mitä tahansa.

Saappaat nostivat pölyä pienellä polulla, joka kiemurteli kellastuneiden heinien ja pienien kukkien keskellä. Heinäsirkkojen siritys ja jossakin kaukana naukuva haukka olivat ainoat, jotka loivat äänimaailman ambienssia ympärillemme, sillä leirintäalueen äänet olivat jääneet kauas taakse.

“Odotatko jo huomista?” kysyin Harperilta ja jatkoin tarkentaen: “Sitä iltajuhlaa. Viimeiset hetket ennen paluuta takaisin arkeen.”

Harper kumartui poimimaan maasta heinän, jota se kieputti sormensa ympärille. Sen huulet puristuivat kevyesti yhteen, ennen kuin se hymyili häilyvästi.

“Mm... Joo”, se sanoi ja vilkaisi kenkiään. “En tiedä, onko fiksua mennä, kun aamulla alkaa taas pitkä ajomatka.”

Mä aavistin, ettei Harperia oikeasti mietityttänyt niinkään ajomatka, eihän se itse joutunut ajamaan, mutta sen sijaan ehkä jokin tai joku muu. Astuin hieman lähemmäs ja tartuin molemmin käsin Harperin käsiin ja vedin varovasti heinän pois sen sormien lomasta.

“Mä haluaisin, että me mennään”, sanoin ja painoin leuan Harperin otsaa vasten. “Nimenomaan me. Sinä ja minä.”

Päästin irti Harperin käsistä ja astuin sen verran taaksepäin, että sain katsottua sitä silmiin.

“Mä en tiedä, miten mä tän sanoisin”, aloitin sitten, ennen kuin Harper ehti sanoa mitään. Mä otin hetken jäsennelläkseni sanojani, varmistaakseni että Harper ymmärsi, että todella tarkoitin mitä sanoin, tai ettei se luulisi, että sanoin näin vain siksi että sen järjestämät syntymäpäivät olivat niin hienot tai muutakaan sellaista. “Mä tiedän, että me ei olla puhuttu mitään... Meistä, tai ollaan, muttei mitään sellaista, mitä me halutaan olla.”

Tuuli pyyhkäisi läpi niityn ja sai Harperin hiukset leijailemaan tuulen mukana. Mä vedin henkeä ja jatkoin, vaikka mun sydän oli alkanut laukkaamaan.

“Enkä mä - hitto, en halua kuulostaa siltä, miltä mä nyt kuulostan – joltain helvetin viralliselta... Mä tiedän, että promitkin on tulossa ja että me mennään sinne yhdessä”, sanoin ja nielaisin. Harperin ilme oli kysyvä.

“I’m trying to say, that it would be pretty nice, if I could call you my girlfriend.”

Siinä missä ihmiset yleensä vanhetessaan rapistuivat ja alkoivat muuttua heiveröisiksi, mummi ja Greg olivat poikkeus sääntöön. Niitä näki nykyään harvemmin kuin ennen, mutta se johtui siitä, että ne elivät vanhoilla päivillään unelmaansa matkustellen ympäri Yhdysvaltoja ja elämästään nauttien. Nytkin molempien ihoilla oli tumma rusketus ja aurinkolasit olivat jättäneet Gregin kasvoille selkeästi erottuvan, vaaleamman alueen, aivan kuin käänteisen Sly Cooperin naamion.

Tässä välissä on varmaan hyvä selventää, etten kutsu Gregiä ukiksi kuten mummia mummiksi, syystä että Greg ei ole mun ukkini. Tai tietenkin se on, mutta ei sitten kuitenkaan. Greg – oikealta nimeltään Gregory Walter – halusi itsekin tulla kutsutuksi pelkäksi Gregiksi. Ja kun oli pienestä asti niin tottunut tekemään, ei sitä tietenkään tullut mieleenkään käyttää mitään muuta nimeä.

Isä oli yhdeksäntoista, kun sen isä jäi puristuksiin tukkikuorman alle ja kuoli, ja mummi jäi yksin neljän lapsen ja ison maatilan kanssa. Isä oli lapsista vanhin (toiseksi vanhin oli Uncle Dan, josta kerroinkin jo aiemmin, ja joka taisi aloitella kosteaa elämäntapaansa jo noihin aikoihin) ja isänsä kuoltua isä joutui ottamaan paljon vastuuta tilan hoidosta. Se oli iso rasti nuorukaiselle, joka oli vasta hädintuskin saanut high schoolin päätettyä - luojan kiitos silloin kuvioihin asteli Gregory Walter. Se oli kaiketi melko perinteinen tarina, jossa naapurin mies alkoi ensin autella leskeksi jäänyttä naista ja naisen nuorta poikaa hoitamaan tilan askareita, mutta joka hiljalleen johti miehen ja naisen rakastumiseen. Ja no, nyt ne on olleet naimisissa tyyliin kauemmin kuin mummi ja isän isä aikoinaan ehtivät olla.

Mummin halaus oli isoäitimäisen tiukka ja lämmin, kun tapasin sen porstualla. Irrottauduttuaan halauksesta se katseli mua päästä varpaisiin ikään kuin mittaillen, samalla, kun se piteli mua edelleen kiinni hartioista.

“Sinä se kasvat silmissä”, mummi sanoi lähes liikuttuneena. “Tulet vielä isääsi pidemmäksi!”

“Se on tavoitteena”, naurahdin ja hymyilin Gregille, joka kaappasi mut huomattavasti miehekkäämpään halaukseen heti mummin päästettyä irti.

“Kiva nähdä”, sanoin ja Greg taputti mua selkään.

“Niin on. Täällähän on pidetty paikat hienosti pystyssä. Good job, young man.”

Niin vain meillä oli taas loihdittu valheellinen kuva muun muassa talon siisteydestä (en voinut käsittää esimerkiksi sitä, miksi mun piti siivota huoneeni - ikään kuin me oltais vietetty siellä aikaa), ja päivälliseksi meillä oli tavanomaistakin hulppeampi ateria. Sitä en sentään pistänyt pahakseni, olihan mulla aina nälkä.

“Kerrohan, Cooper”, Greg sanoi leikatessaan palaa pihvistään, “Miten on koulussa sujunut?”

“Hyvin”, vastasin äidin katsetta vältellen. Sillä saattoi olla asiaan eriävä näkemys.

“Hienoa, kulta”, mummi kehaisi. “Tiesin kyllä, että sinulla on päätä lukea. Niin oli isälläsikin aikanaan – jos asiat olisivat menneet toisin, ties miten pitkälle Arthur olisi päässyt.”

Isä hymähti ja hymyili pienesti.

“Aika saattaa myös kullata muistot”, se naurahti. “Siihen aikaan ei paljoa yliopisto tainnut kiinnostaa. Mielessä oli ihan muut asiat.”

Greg suoristi selkäänsä ja virnisti.

“Ei ole tytöt vielä sentään sekoittaneet pojan päätä täysin”, se sanoi ja sen silmäkulma nyki. “Vai miten on, jokos on Cooper löytänyt itselleen kaverin?”

Kaveri oli mun mielestä maailman vanhahtavin termi, mutta jostakin syystä se sopi tähän keskusteluun (johon otti osaa puoli sukua) paremmin kuin esimerkiksi tyttöystävä, joten nyökytin vain päätäni.

“Joo”, yskäisin ja yritin olla katsomatta Coliniin, joka oli välittömästi alkanut tuijottamaan, “Onhan mulla joo sellainen. Kaveri.”

“Tyttökaveri?” äiti tarkensi haarukka sen kädessä väpättäen. Isä joi ison kulauksen maitoa.

“Niin”, sanoin ja poimin pari hernettä haarukkaan. Oli hetken aikaa hiljaista.

“Ai, et ole kertonutkaan”, äiti sanoi sellaisella hempeällä, kevyellä äänellä, josta pystyi aistimaan tietynlaista äitimäistä tyytymättömyyttä. “Milloinkas tällaista on käynyt?”

Vilkaisin sadasosasekunnin verran äitiin ennen kuin aloin siirrellä kurttuista, keitettyä hernettä lautasen puolelta toiselle.

“Texasissa”, yskähdin ja äiti loi isään merkitsevän silmäyksen.

“No mutta”, Greg sanoi ja taputti mua ystävällisesti olkapäähän. “Sehän on hienoa!”

Gregin hyväntuulisen naurahduksen turvin uskalsin nostaa katseeni vanhempiini, joista äidin kulmat olivat yhä merkitsevästi koholla.

“Eikös me puhuttu...” äiti aloitti, mutta isä laski kätensä äidin kämmenelle.

“Cooperhan on jo seitsemäntoista”, mummi sanoi, selkeästi tietäen, mistä kenkä puristi.

“Vasta seitsemäntoista”, äiti huokaisi. “Cooper, kuulostaa mukavalta, että te viihdytte MacDonaldin tyttären kanssa hyvin yhdessä, mutta en halua, että koulunkäyntisi kärsii. Sinä hyppäät niin paljon ulkona muutenkin...”

“Claire, darling, nuorethan ovat aina hypänneet ulkona”, mummi sanoi hyväntuulisesti. “Se kuuluu asiaan. Luuletko, että olen unohtanut, miten Arthur ja sinä katositte välillä pitkiksikin ajoiksi kuhertelemaan? Ja silloin ei ollut edes kännyköitä, joilla soitella perään!”

Greg hörähti ja isääkin hymyilytti. Äidin suu supistui pienemmäksi, mutta näin, että senkin suupielet nykivät, kun se katsoi isää, ja sen ilme pehmeni hieman.

“Kuherreltiinko me?” isä kysyi muka muistamattomana. Se santsasi ruokaa ja katsoi mummiin virnistäen.

“Voi, kyllä kuhertelitte”, mummi hymyili. “Muistatko Greg, senkin kerran, kun oli kesäkuun alku ja kauhea kiire? Eikä Arthurista kuulunut mitään moneen päivään! Olimme jo soittaa poliisille! Lopulta poika tuli kotiin, nöyränä, ja viikkoa myöhemmin tuli -”

“- Postikortti”, Greg täydensi mummin lauseen, “Las Vegasista. Arthur ja Claire olivat lähteneet hieman lomailemaan kiireiden keskellä.”

Muakin nauratti, ja äiti hymyili lautaselleen, ennen kuin sipaisi hiuksia korvan taakse ja rykäisi kurkkuaan. Olin huomaavinani hennon punan sen poskilla.

“Eiköhän tämä riitä”, se sanoi ja katsahti mummiin. “Ei nyt sentään kaikkea lasten kuullen kerrota.”

“Ja kerrottavaahan riittäisi”, mummi tokaisi ja iski silmäänsä mulle. “Antakaa pojan elää ja nauttia. Nuoruuttaan voi elää vain kerran, ja kuka ties tyttöhän vielä innostaa Cooperinkin opiskelemaan. Ei kai se Arthurkaan syyttä suotta Boiseen lähtenyt.”



Myöhemmin lähdimme isän ja Colinin kanssa mummin ja Gregin mukaan vähän matkan päähän, Gregin pojan, Harry Walterin tilalle. Harry oli leppoisa mies, isää vanhempi ja isovatsainen, eikä se enää pitänyt karjaa tai viljelykin oli muuttunut hyvin pienimuotoiseksi. Harryn vaimo, Margot Walter, oli ompelija. Pari oli lapseton.

Piha oli sulanut mutaiseksi velliksi, jonka kevätaurinko oli paikoin kuivattanut halkeilleeksi koppuraksi. Parkkeerasimme pihan reunaan, sinne minne mahtui auton jättämään (Waltereiden piha oli täynnä jos jonkinlaista ruostunutta ja epämääräistä romua), ja hyppäsimme ulos.

Harry Walter lompsi mahtavan kokoisissa kumisaappaissa meitä vastaan. Se tervehti omaa isäänsä ja mummia, sitten isää ja lopuksi mua ja Colinia ruokalautasen kokoisen kämmenensä rennolla puristuksella.

“Tervetuloa! Mukava nähdä poikiakin – Colin oli saappaanvarren mittainen, kun viimeksi nähtiin!”

Harryn hörsyvä nauru sai Colinin korvat punoittamaan.

“Ja Cooper, sinustahan on tullut ihan isäsi näköinen. Paljonkos täytitkään? Kahdeksan – ei, seitsemäntoista? Voi tavaton!”

Harrya ei tuntunut haittaavan seisottaa vieraitaan nilkkoja myöten mutavellissä, mutta Greg viittasi kohti yhtä pihalla olevaa hallia kohti ja ehdotti, että menisimme katsomaan paikkoja.

“Sain osan työkoneista myytyä, kun toiminta väheni”, Harry kertoili, kun kävelimme kohti hallia, “mutta osa oli jo turhan vanhanaikaista, eikä kauppa käynyt. Onneksi on tätä lääniä!”

“Kyllähän romuraudastakin maksetaan”, isä sanoi.

“Maksetaan, maksetaan”, Harry hörähti, “mutta onhan se kiva jättää vähän jotain minkä kanssa puuhastella.”

Mun mittapuulla Harry oli jättänyt itselleen aika helvetisti kaikkea, minkä kanssa puuhastella, ja sen perusteella miten koneet ja muut härvelit olivat puoliksi maatuneet ympäri pihaa, Harry taisi puuhastella harvoin.

Hallissa, jonka sisälle menimme, oli myöskin niin pölyistä ja täyttä, että epäilin entistä enemmän, että Harryn puuhastelu taisi tapahtua lähinnä ajatuksen tasolla. Napsautettuaan valot päälle ja kaasuvalon sytyttyä hitaasti palamaan näin, miten seiniä kiertävät hyllyt pursusivat kaikenlaisia hilavitkuttimia ja vieri viereen ahdettujen koneiden ja kankailla peitettyjen kikottimien väleihinkin oli kertynyt vuosien saatossa tavaraa kuin kaatopaikalle.

“Pieni hetki – siirtelen näitä vähän - niin päästään peremmälle”, Harry sanoi vieritellessään vanhoja autonrenkaita pois tieltä.

Colinia yskitti, eikä isä pistänyt vastaan, kun se ilmoitti menevänsä ulos katselemaan pihaa.

“Margot haluaisi muuttaa”, Harry kertoi, kun se nakkeli sälää ympäriinsä. “Sen mielestä Wilmingtonista on tullut liian rauhaton. Ylireagointia, sanon minä. Margot on aina ollut vähän herkkä, ja viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet hänet aivan pois tolaltaan. Mutta täällä on hyvä olla – kuka tällaista paratiisia jättäisi taakseen!”

Mun silmiä vetisti kaikki ilmassa leijaileva pöly, ja niiskaistessani Harry katsoi mua ymmärtäväisenä, aivan kuin olisin liikuttunut sen sanoista.

“Mekin luimme lehdistä, että on tapahtunut henkirikos.”, mummi sanoi nenäliina suunsa peittona. “Kauheaa. Ei tällaista ole ennen tapahtunut.”

Mun päässä humahti oudosti, kun mietin, miten lähellä oli ollut, ettei uutisissa ollut kerrottu toisestakin henkirikoksesta. Isän ilme synkkeni hieman.

“Ja huhujen mukaan metsästä olisi löytynyt toinenkin ruumis, joka katosi sittemmin”, Harry sanoi merkitsevästi. “Mutta liekö keksittyä koko juttu. Kyllähän tällaiset tapahtumat saavat ihmisten mielikuvituksen laukalle.”

“Se ei ollut mielikuvitusta! Mun ystävät löysi sen”, sain yskittyä pölyn lävitse. “Se löytyi meidän tallin läheltä! Ja siellä oli merkkejä puissa – ja se henkirikoksen uhri, josta uutisoitiin, se oli meidän tallin entinen omistaja.”

“Kamalaa”, mummi sanoi, selvästi järkyttyneenä. Olin vastaamassa ‘hyvä, että kuoli’, mutta yskänpuuskan takia mun sanoista ei saanut selvää.

“Eiköhän näihin ole ihan luonnollinen selitys”, Harry sanoi. “En jaksa uskoa näihin murhajuttuihin. Kuka täällä muka murhaisi? Pikku-Wilmingtonissa? Hah hah hah!”

Harry oli raivannut tien hallin perälle, jossa lepäsi yksi monista kankaalla peitetyistä romuista. Mies taputti kädellään kangasta, josta nousi jälleen paksu pilvi tomua ilmaan (tässä vaiheessa olin jo varma, että tukehtuisin kuoliaaksi) ja katsoi hymyillen Gregiä.

“Tässä se on! Samassa kunnossa kuin sen tänne jätit. Tai ainakin melkein!”

Uteliaisuus heräsi, kun Greg kumartui lähemmäs ja alkoi nostaa kangasta. Sen alta paljastui auto – ruosteinen, pölyinen ja vanha, ja hämärässä oli vaikea erottaa edes sen merkkiä kaiken sen likakerroksen alta.

“Kaunotar”, Greg sanoi. Se silitti ruosteen peittämää konepeltiä ja kääntyi sitten katsomaan minuun päin. “Cooper, tulehan katsomaan uutta autoasi!”

Olo oli kuin puulla päähän lyöty. Gregin käsitys uudesta ei ihan vastannut mun omaa, mutta hämmentyneenä kävelin silti lähemmäs ja tihrustin ruosteista autonrämää, jota Greg näytti melkein syleilevän.

“Kärrätään tämä pihalle! Voi pojat, minkälaisen menopelin tästä saa.”

Ulkona päivänvalossa auto näytti entistäkin likaisemmalta, mutta pystyin paremmin tarkastelemaan sen muotoja. Colinkin riensi katsomaan ja hieraisi pari kertaa silmiään.

“Onpa pommi!” se nauroi.

“Pienellä laitolla siitä tulee varsinainen raketti”, Greg myhäili. Se pyyhki likaa auton tuulilasista ja kurkki sisälle. “Verhoilu kyllä menee uusiksi, ja varmaan aika paljon muutakin... Mutta kyllä tästä vielä ajopeli saadaan!”

En oikein tiennyt, mitä sanoa. Auto oli sanalla sanoen karmeassa kunnossa. Isä ehkä ymmärsi, mitä mietin, kun se puristi mua olkapäästä.

“Laitetaan sinulle oikein kunnon man cave”, se sanoi ja virnisti. “Mitäs tuumit... Oma pieni tila, jossa laitella autoa... Joku pieni sohva, radio, minijääkaappi...”

Hymyilin vähän. Ajatus ei tuntunut ihan hirveän kamalalta.

“Itse Pomokin on ajanut tällaista”, Greg kertoi. “Pontiac GTO, vuosimallia ‘68. Kyllä tällä kelpaa kaveria ajeluttaa.”

Olinhan minä toki nähnyt levynkannen, jossa Bruce Springsteen poseerasi kyseisen auton kanssa, mutta tätä autoa ei hyvällä tahdollakaan meinannut samaksi tunnistaa. Jostain syystä kuitenkin ajatus alkoi kiehtomaan, tuntumaan ikään kuin pieneltä haasteelta.

“Aight”, virnistin. “No, eiköhän laiteta tämä arvoiseensa kuntoon.”

“Niin sitä pitää”, isä sanoi ja nauroi. “Kyllä ihmisten leuat loksahtavat, kun näkevät sinut tämän auton kanssa.”

“Varmasti loksahtaa”, Colin hekotti, ja sieppasin sen kainaloon ja pörrötin sen hiuksia.

“Odotas vaan, kun pääsen vauhtiin!”

Mores Creek Drive oli kuurosateen kastelema mutta ehtinyt kuivahtaa jo osin, kun ajoin Harperin kotitalon eteen. Pysäytin auton lyhyen pihatien päähän kadun puolelle ja katsoin talolle päin, mutta vain nopeasti – mua hermostutti ajatus, että Dean MacDonald sattuisi juuri katselemaan ikkunastaan ulos ja hoksaisi, että notkuin niiden pihan edessä. Mä en tiennyt yhtään, oliko Harper jutellut sen vanhempien kanssa tai mitä ne ylipäätään musta ajattelivat sen Wyatt-episodin jäljiltä, mutta pahoin pelkäsin, että ainakin Harperin isä piti mua vähintäänkin epäilyttävänä juippina. Ja ehkä mä olin sellaiselta silloin vaikuttanutkin, myönnetään - vaatisi ihan hirveästi pokkaa marssia sen eteen kumoamaan niitä ennakkoluuloja.

Harperin kävellessä autolle sen perässä ei kuitenkaan seurannut yhtään kiukkuista isää, joten saatoin huokaista helpotuksesta. Harper vilkutti ja kumarruin virnistäen keskikonsolin ylitse avaamaan pelkääjänpaikan ovea, ja Harper hyppäsi kyytiin.

“Hey you”, Harper tervehti iloisesti hymyilynsä lomasta ja veti auton oven kiinni. Liu’utin sormet sen hiuksiin ja vedin sen huulet omiani vasten.

“Hey”, virnistin kesken suukon ja Harper nauroi.

Kiihdytin Mores Creek Driven päätyyn sen verran haipakkaan, että molempien selät painautuivat hetkeksi syvälle kiinni penkkeihin. Harper ojensi kätensä ja alkoi selata radiokanavia, kunnes löysi mieluista musiikkia ja väänsi voimakkuutta kovemmalle. Tummat sadepilvet olivat loitonneet jo vuorten taakse ja iltaruskoon taittava taivas oli lähestulkoon pilvetön, kun ajelimme ympäri Wilmingtonin katuja.

“Janottaako?” kysyin ja vilkaisin Harperia. “Takapenkillä on sixpack ananas-Fantaa.”

“Kiitos, otatko sä?” Harper kysyi. Se venytti itsensä lähestulkoon kissamaiselle notkolle kurkotellessaan takapenkille, ja ehdin ihailla sen notkeutta vain ohikiitävän hetken, ennen kuin mun oli pakko taas keskittyä liikenteeseen.

“Yes, please”, sanoin ja hymyilin, kun Harper ojensi tölkin mullekin. “Thank youuu.”

Tällainen suhteellisen merkityksetön tekeminenkin tuntui paljon merkityksellisemmältä, kun olin Harperin seurassa. Me ajeltiin kadulta toiselle, juteltiin ja pysähdyttiin välillä jollekin parkkipaikalle tai kääntöpaikalle, kunnes päämäärätön ajelu jatkui taas. Jossain vaiheessa Harper halusi ajaa ja päästyään kuskin paikalle se oli tikahtua nauruun, vaikka mitään hauskaa ei ollut vielä edes ehtinyt tapahtua – sen nauru tarttui muhunkin, ja puristin kauhukahvaa samalla kun Harper yritti vaihtaa vaihdetta ja pyyhki toisella kädellä silmäkulmiaan.

“Ootko varma, että sulla oli ajokortti?” kysyin ja Harper levitteli käsiään.

“No en mä oo tottunut ajamaan tällaisella!”

“Selvä, pidä kuitenkin kädet ratissa, jooko?”

Loppujen lopuksi me päästiin liikkeelle eikä autokaan hyytynyt heti ensimmäiseen risteykseen. Vilkaisin puhelinta, johon oli tullut viesti Yumilta.

“Yumi kysyy, jos nähtäisiin kohta Boulder Avenuella.”

“Boulder Avenuella?” Harper kysyi ja naputti rattia. “Mitä siellä?”

“Siellä on se leikkipuisto”, sanoin ja raavin otsaani. “Yumi sanoi, että voi kävellä sinne.”

Harper ajoi sivukatuja pitkin kohti Boulder Avenueta. Lehdettömät puut reunustivat jo parhaat päivänsä nähnyttä tietä, ja leikkipuiston vieressä oleva pieni parkkipaikka oli tyhjillään. Nappasin mukaan loput limuista ja kävelimme Harperin kanssa autioon leikkipuistoon odottelemaan Yumia saapuvaksi.

Noin kymmenen minuutin päästä tummanvihreisiin trikoisiin ja tummaan verkkatakkiin pukeutunut Yumi huiskutti kättään meille. Me istuskeltiin Harperin kanssa keinuissa ja kun Yumi pääsi lähemmäs, nakkasin sille limutökin. Yumi otti kopin ja hymyili.

“Kiitos”, se sanoi ja istahti keinujen vieressä olevaan ketun muotoiseen jousikiikkuun.

Tytöt kävivät lyhyen tyttökeskustelun (“Ihana takki!”, “Mistä noi housut on”, “Sulle sopii noi tummemmat kulmat”), jonka jälkeen mäkin pääsin osallistumaan jutusteluun. Kengänpohjat raapivat soraa keinun alla, kun me vuoroin potkittiin vauhtia ja jarrutettiin sitten takaisin pysähdyksiin keskustelun lomassa.

Selvästi Boe-asiakaan ei enää painanut niin kovasti Yumin mieltä. Tyttö näytti jo huomattavasti iloisemmalta kuin tallilla, ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Onneksi sekä Jude että Mikael olivat tolkun tyyppejä, ja suhtautuivat ymmärtäväisesti Yumia kohtaan, joka oli vahinkovarsoista yhtä hämillään ja järkyttynyt kuin nekin.

“Mä en voi olla kauhean myöhään”, Yumi sanoi sitten katsoessaan oranssiksi värjäytynyttä taivaanrantaa. “Äiti on ollut vähän hermona sen jälkeen, kun... You know, kun Betty löytyi.”

“Se juttu oli niin hämärä”, Harper sanoi. “Ja samoin se ruumis, jonka Kansas ja Mikael löysi metsästä! Ja että se oikeasti katosi!”

“Niinpä. Mitä jos Wilmingtonissa liikkuu oikeasti murhaaja?”

Ajatus selkeästi puistatti sekä Yumia että Harperia. Mä hymähdin vähän ja mun suupielille kiipesi virnistys.

“No höpö höpö”, mä sanoin. Sekä Harper että Yumi katsoivat mua hieman paheksuvasti – kaippa mä kuulostin niiden korvissa vähättelevältä, vaikka oikeasti mä halusin vain rauhoitella niitä. “Mä luulen, että tässä on vain kaksi onnetonta sattumaa käynyt lyhyen ajan sisään. Joku huolimaton turisti on eksynyt metsään ja kuollut, ei olisi eka kerta, ja kyllähän te Bettyn tiedätte. Ehkä se on aukonut päätään väärälle hepulle? Tai sitten se on yksinkertaisesti juonut liikaa ja telonut itsensä kännissä. Mun mielestä koko harppu vaikutti niin piilojuopolta kuin olla voi.”

“No mutta mihin se toinen ruumis oikein hävisi?” Harper kyseenalaisti. Se puristi keinun ketjuja ja nojautui vähän eteenpäin, samalla kun se katsoi mua haastavasti.

“Joku elukka vienyt? Tai Kansas ja Mikael näytti väärän paikan?” mä sanoin. “Oikeasti, mä en jaksa uskoa mihinkään murhaajaan näin hatarilla todisteilla.”

Tytöt eivät sanoneet vastaan, mutta selkeästi asia mietitytti kumpaakin. Okei, olihan se hämärää, että kaksi tyyppiä kuoli epäselvissä olosuhteissa ja toinen niistä vielä katosi – mutta Wilmington oli lintukoto. Ei täällä pyörinyt mitään murhamiehiä tai muita rikollisia. Jos ei Wyatt Rogersia laskettu, eikä sekään ollut vielä saanut ketään hengiltä, ja vaikka Wyattia vihasinkin, en silti keksinyt yhtään syytä, miksi se olisi tappanut Betty Hawkesin ja jonkun random miehen metsässä.

“Toivotaan, että tää juttu unohtuu äkkiä. Mä en jaksa, jos mun kotiintuloaika on vielä kesälläkin yhdeksältä illalla”, Yumi huokaisi.

“No varmasti unohtuu”, vakuutin. Yumi kohautti harteitaan.

“En olisi niin varma. Betty oli äidin asiakas, ja poliisit oli käyneet äidin työpaikallakin kuulustelemassa sen työkaveria. Äiti oli ihan järkyttynyt!”

“No joo”, hymähdin. “Kieltämättä meidänkin porukat ihmetteli, miten tällaista tapahtuu ja vielä niin lähellä Twin Falls Farmia. Tai siis, Betty oli kuitenkin tallin entinen omistaja, ja se kuollut äijä makasi kivenheiton päässä tallilta.”

“Äh, vaihdetaanko puheenaihetta?” Yumi pyysi. “Mua alkaa oikeasti pelottaa! Ja mun pitää vielä kävellä kotiin!”

“Don’t worry, mä voin heittää”, lupasin ja virnistin. “Mutta joo, ehkä jutellaan jostain vähän iloisemmasta.”

Meni vielä melkein tunti, ennen kuin alkoi tulla hämärää. Katulamput olivat jo syttyneet ja valaisivat pimenevää puistoa, kun vihdoin keräsimme tyhjät tölkit roskikseen ja kävelimme autolle. Siinä vaiheessa puhe oli jo ajat sitten kääntynyt ensi kesään, tuleviin promeihin, Ethanin naiskuvioihin ja muuhun iloiseen, eikä Betty saati kuollut mies kummitellut enää kenenkään mielessä.

“Se on, takuulla on! Näin sen omin silmin, ja isä myös!”

Harperin kasvoilta oli vaikea lukea mitään, kun se zoomaili mun puhelimen näytöllä olevaa kuvaa. Tytön hiukset valahtivat sen silmille ja se katseli, käänteli ja arvioi näkemäänsä (mun mittapuulla aivan liian hitaasti), ennen kuin se lopulta nosti katseensa muhun.

“Oikeastiko? Mutta – mutta miten se on mahdollista?”

Mä virnistin samalla kun otin tytön ojentaman puhelimen takaisin. Mä kumarruin vähän, kun tartuin Harperia kiinni hartioista ja katsoin sitä syvälle silmiin.

“Mä en tiedä, mutta totta se on! Kuuntele, tää on meidän tilaisuus – tilaisuus tulla rikkaiksi!”

Hymy Harperin kasvoille levisi samaa tahtia innostuksen kanssa. Se nojautui lähemmäs, hieman salaliittomaisin elkein ja vilkaisi sivummalle jäätelökioskiin, jonne sen työkaveri - joku Josiah, mikä lie hampuusi – oli jäänyt pyörittelemään jäätelöpalleroita asiakkaille.

“Mitä sä ajattelit, että me tehdään?” Harper kysyi. Se kietoi kätensä mun käsivarren ympärille ja astui lähemmäs, niin että me pystyttiin puhumaan äskeistä hiljempaa.

“Käydään ostamassa kullankaivuutarvikkeet ja mennään etsimään. Kysytään Colinilta, mistä se hippu löytyi, ja mennään sinne – ja ei hiiskuta tästä kenellekään! Jos sana leviää, kaikki ryntäävät apajille!”


Kun Colin oli tullut kotiin ja huutaen ilmoittanut löytäneensä ystävänsä kanssa kultahipun, kukaan ei ollut lotkauttanut korvaansa, kunnes Colin oli tipauttanut pikkuruisen, kullankeltaisen murusen pöydälle. Isä oli pyytänyt Clydenkin katsomaan, ja lopulta todennut, että se tosiaan oli ihka aito kultahippu. Löytö ei arvoltaan ollut juuri mitään, mutta mitä jos kultaa löytyisi enemmänkin?

“Parasta, kun pidetään tämä omana tietonamme”, oli isä sanonut. “Ymmärrätkö, Colin?”

Colin oli nyökännyt. Ja mä olin mennyt ulos soittamaan Harperille.


“Milloin me mennään?” Harper kysyi, ja mä vilkaisin olkani yli.

“Mahdollisimman pian! En tiedä, löytyykö Walmartista mitään, vai pitääkö meidän ajaa Boiseen – monelta sulla loppuu työt?”

“Illalla vasta”, Harper sanoi harmissaan, mutta melkein heti sen silmiin syttyi uusi, hieman ilkikurinen ja uhmakas ilme, kun se selvästi keksi jotain. “Tai itseasiassa, odota vähän. Mä hoidan tämän, nähdään parkkipaikalla kymmenen minuutin päästä, okei?”

Harper suukotti mua poskelle, ja niine hyvineen se pyyhälsi takaisin kioskille.



Sen riskin minimoimiseksi, että Harperin vanhemmat äkkäisivät tyttärensä lintsaamassa töistä, me päädyttiin ajamaan suosiolla suoraan Boiseen. Aurinko paistoi inhottavasti suoraan pölyiseen tuulilasiin eikä Harper meinannut millään löytää sopivaa asentoa aurinkolipalle, joka suojasi pahimmalta kirkkaudelta.

“Mitä me tarkalleen tarvitaan?” Harper kysyi. Se oli itseasiassa todella hyvä kysymys, sillä mulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kultaa huuhdottiin.

“En tiedä”, vastasin ja vilkaisin Harperia. “Mä en ole vielä ehtinyt ajatella niin pitkälle.”

Virnistin ja Harperin huulet mutristuivat huvittuneesti.

“Mitä? Improvisoidaan! Sä tarvitset ainakin kahluusaappaat, kultaa löytyy varmaan ainakin läheltä vettä. Se ihme lautanen, missä sitä hiekkaa pyöritetään...”

“Vaskooli”, Harper sanoi ja nyökkäsin.

“Just se! Mehän ollaan käytännössä jo ammattilaisia.”

Harper nauroi. En tiedä millä verukkeella se oli päässyt lähtemään töistä ennen aikojaan, mutta ilmeisesti Josiah oli antanut periksi aika helposti. Nyt tyttö roikotti kättään auton avonaisesta ikkunasta ja nautti autoon tulvivasta tuulenvireestä. Työ jäätelökioskilla ei varmasti ollut kovin kummoista, varsinkaan verrattuna tällaiseen seikkailuun.

“Ajattele, jos me löydetään oikeasti kultaa”, Harper sanoi. Se sulki silmänsä ja hymyili nojatessaan auton penkkiin. “Me voidaan ostaa mitä vaan... Mennä minne vaan...”

“Me voitaisiin vaan ajaa, kiertää kaikki osavaltiot! Ei tarvitsisi koskaan tehdä töitä.”

“Voitaisiin ostaa Twin Falls Farm!”

“Tai rakentaa oma tila!”

Oli ihanaa ja jännittävää maalailla haavekuvia siitä, mitä meitä odottaisi, jos vain onnistuisimme kirjaimellisesti iskemään kultasuoneen. Mikään ei pidättelisi meitä enää - ei koulu, ei työt, ei mikään... Voisin ostaa matkailuauton ja me lähdettäisiin Harperin kanssa kiertämään maailmaa... Mulla olisi upea tila täynnä hienoja hevosia ja autotallissa ainakin kolme Bentleytä... Voisin ostaa Wyattin kotitalon ja jyrätä sen maantasalle...

Tämä oli mun ja Harperin hetki. Meidän yhteinen salaisuutemme, kukaan ei saisi tietää, ennen kuin löytäisimme tarpeeksi kultaa... Olimme kuin Bonnie & Clyde, kaksi rakastunutta nuorta, jotka etsivät tietään rikkauksiin --

Molemmat käännyimme katsomaan toisiamme ja huudahdimme yhtä aikaa:

“Metallinpaljastin!”

Ground Up Cafén take away –pussit rapisivat auki, kun neljä ihmistä asettui Wilmingtonin laitamilla olevalle mäenrinteelle aterioimaan. Pirtelöt oli tasapainoteltu läheisen kiven päälle ja sandwichien palloiksi rutistetut kääreet löysivät paikkansa samasta läjästä ihmisten jalkojen juuresta, josta ne olisi lopuksi helppo noukkia mukaan.

Brandy Flores oikoi pitkiä koipiaan heinikolla ja viittilöi muhun päin.

“Onko sulla kaiutinta mukana?”

“Ei?” vastasin ja levittelin sille silmiäni. “Miksi mä oisin ottanut kaiuttimen mukaan? En mä tiennyt, että kun tuun hakemaan Harperia, mun täytyy viedä nälkäinen naislauma piknikille.”

Vanhemmat olivat jättäneet mulle aivan järjettömän pitkän työlistan lähtiessään, joten vaikka olinkin yksin kotona, ei se tarkoittanut sitä, että mulla ois ollut jotenkin ekstrapaljon aikaa vaan lusmuilla. Päättelin myös viisaasti, että mikäli suorittaisin työläimmät hommat alta pois heti alkuunsa, mä ehtisin edes hiukan enemmän nauttia vapaudesta sitten toisella viikolla, kun sain vielä olla yksin kotona. Siispä olin painanut kämmenet rakoilla hommia koko päivän ja ihan kuin siinä ei olisi jo ollut tarpeeksi, olin myös ihan oikeasti siivonnut meidän huushollia, olihan Harper tulossa meille yöksi. Mä olin ajatellut, että olisin paistanut meille pihvit ja me oltais katsottu leffaa, tai sit me oltais kuunneltu kaikkia mun vanhempien vanhoja vinyyleitä ja naurettu millaista musaa ne on nuorena kuunnellut, tai sit me ois vaan katsottu auringonlaskua Tumbleweed Valleyn yllä ja kääriydytty viltteihin ja ihan vaan juteltu siihen asti, ettei kummankaan silmät olisi enää pysyneet auki.

Mutta sen sijaan mä katsoin kiittämätöntä Brandy Floresia silmiin ja se heilautti sen kiharapehkoa ja pyöräytti silmiään, ja sen voileivänpuolikkaasta tipahti majoneesin kuorruttamaa salaattia heinikolle.

“Ei mitään tapoja”, Brandy huokaisi dramaattisesti. “Harper, sun ois aika pistää poikaystäväs ruotuun.”

Harper, jolla oli juuri suu täynnä tonnikalaleipää, huitoi kädellään ja yritti syödä, vaikka sitä selkeästi nauratti. Mä mulkaisin Brandya ja Valeria, joka oli istunut meidän eteemme alemmas rinteelle, katsoi mua olkansa yli ja hymyili.  

“Kiitos Cooper, että tarjosit kyydin. Mulla oli ihan kauhea nälkä!”

“Eipä mitään”, sanoin ja soin Valerialle pienen hymyn, ennen kuin laskeuduin itsekin selälleni ruohikolle. Taivaalla lipui vain pari pientä pilveä ja ilma oli jälleen perinteisen tuuleton, kuten Wilmingtonissa yleensä aina. Suljin silmäni hetkeksi.

“So... Tekin ootte ilmeisen kultakuumeessa, kuten kaikki tässä kaupungissa tällä hetkellä”, Brandy rikkoi lopulta hiljaisuuden.

“Ollaan me käyty etsimässä”, Harper sanoi. Se oli vihdoin saanut tonnikalaleipänsä syötyä. “Mutta se on yllättävän vaikeaa. Me käytiin eilen, eikä löydetty mitään!”

“Se paikka oli kyllä koluttu ihan tyhjäksi”, vahvistin. “Ja jengi oli tottakai jättänyt jälkeensä läjän roskia.”

“Ällöttävää”, Valeria sanoi. Se oli vetänyt jalkansa koukkuun ja katsoi nyt mäen alapuolella levittäytyvää Wilmingtonin siluettia. “Mutta siis... Te ootte oikeesti löytäneet kultaa?”

“Ollaan me”, Harper sanoi ja kuulin, miten ruohikko rahisi sen alla, kun se vaihtoi parempaan asentoon. “Ei kyllä ihan kauheasti vielä... Mutta jotain kuitenkin.”

“Vau”, Valeria henkäisi. Se kierähti vatsalleen ja painoi leukansa kämmeniä vasten samalla, kun se katseli vuoroin mua ja Harperia. “Pitäisiköhän munkin tulla joku päivä etsimään? Olis niin siistiä löytää kultaa itsekin!”

“Tervetuloa”, virnistin ja vedin kädet niskan taakse. Harper ojentautui nappaamaan käsiinsä pirtelöt, joista se ojensi mulle mansikanmakuisen. Kaupungilta kuului moottorin pärinää, kun kesälomaa viettävät mopopojat huudattivat ajokeitaan. Nyt kun olin kylläinen, mua ei enää harmittanut niin kovasti, vaikka ilta ei ollutkaan mennyt niin kuin olin alunperin suunnitellut.

Tytöt keskustelivat tämänpäiväisistä koulukilpailuista. Mä en ollut ehtinyt tulla katsomaan Harperin luokkaa, mistä tyttö ei vaikuttanut olevan kovin pahoillaan, sillä se oli sijoittunut luokkansa viimeiseksi. Brandylla ja Valerialla sen sijaan oli mennyt vähän paremmin, Valeria oli jopa napannut itselleen ruusukkeen sijoittumalla viidenneksi.

“Se oli niin lähellä”, Brandy nurisi ja imaisi pirtelöä niin, että pillistä kuului kunnon pulputus. “Okei, esteet on mun ja Jindyn juttu, se on selvä, mutta kyllä se syö ihmistä, kun sun ja nätin ruusukkeen välissä on vain muutama sadasosa!”

“Oli siinä ehkä vähän enemmän”, Valeria virnisti ja Brandy päästi valittavan voihkaisun. “Mutta sähän ratsastit tosi hyvin!”

“Ehditkö sä muka edes katsoa kenenkään muun suorituksia?” Brandy nokitteli. “Sä kun et tuntunut saavan silmiäsi irti eräästä tietystä ratsukosta...”

“Shut up”, Valeria sanoi, mutta sen kasvoilla välähti hieman syyllinen virnistys.

“Mitä? Kyllä mä näin, miten sä katselit sen perään. Taisi mielessä olla ihan muunlainen ratsastaminen.”

Mä hieraisin vähän tuskastuneesti naamaani ennen kuin loin silmäyksen Harperiin.

“Tällaisiako teidän puheenaiheet on aina, kun ootte tyttöjen kesken? Otan osaa.”

“Joo, ai niin, tehän varmasti puhutte kvanttifysiikasta ja siteeraatte Sokratesta yhdessä Kansasin ja Mikaelin kanssa”, Brandy sanoi sarkastisesti.

“No niin, lopettakaa jo”, Valeria hymähti. Se avasi sen poninhännän ja pöyhi tummia hiuksiaan auki. Mä katsoin Brandyyn, joka näytti mulle kieltä ja vastasin sille viattomimmalla hymyllä minkä osasin.

“No, koska me pidetään bileet? Vai meinasitteko te kaksi muhinoida koko viikon keskenänne?”

Harper naurahti Brandyn kysymykselle, mä taas kierähdin kyljelleni ja kohotin toista kulmaani.

“Bileet?”

“Tottakai me pidetään bileet, jos jonkun kämppä on tyhjänä, ilman muuta”, Brandy huudahti. Se liikutteli sen käsiä aivan kuin visioiden näkymättömiä juhlia pienoiskoossa. “Ajattele nyt! Teillä ei ole edes naapureita, jotka valittaisivat melusta! Iso talo ja piha, suorastaan täydelliset puitteet!”

“No joo, mutta -”

“Ja hei, mehän voidaan vuokrata palju! Tai poreamme! Ja kunnon äänentoisto! Itseasiassa, mä tiedän mistä me saadaan kunnon subbarit halvalla, yhden Lilyn poikaystävä vuokraa niitä!”

“Joo, mutta en nyt tiedä -”

“Ja hei, Yumin synttärithän on ihan kohta! Me voidaan järjestää vuosisadan synttärit sille!”

Katsahdin vähän epätoivoisena Harperia ja Valeriaa, jotka kummatkin näyttivät pelottavan innostuneilta.

“Eikö Kansasillakin ollut just synttärit?” Harper kysyi.

“Oliko? Ei hitto, yhteissynttärit! Näistä tulee kesän kovimmat bileet!”

Brandy katsoi muhun ja Harper ja Valeria kääntyivät myöskin mun suuntaani. Katsoin vuoron perään jokaista ja hieraisin niskaani.

“...Fine”, huokaisin lopulta ja pudistin hymyillen päätäni, kun tytöt tuulettivat villisti.


Kolme sääntöä tulisivat rikkoutumaan näemmä ennätysajassa.

Vaikka Wilmingtonissa oli muutoinkin käynyt kuhina kuluneina viikkoina, ei mikään vetänyt vertoja heinäkuun neljännen päivän menoon ja meininkiin. Autoletkat kiersivät kaupungin katuja, ihmisiä parveili ulkona ja kaupungin keskellä oleva pieni puisto oli täyttyi juhlijoista jo aamupäivän aikana.

Amerikan liput liehuivat ja sininen ja punainen väri korostui ihmisten pukeutumisessa. Juhlatunnelma oli katossa: Blue Mountain High’n ilmaisutaidon ryhmä oli pystyttänyt kojun puiston laitaan, jossa pientä korvausta vastaan taiteiltiin kasvomaalauksia juhlijoiden ihoon; Forest Beansin pop up –pisteen suunnalta leijaili herkullisten leivosten tuoksu; matalan, puisen lavarakennelman vieressä olevista kaiuttimista soi Carrie Underwood ja muutama ihminen näkyi tanssahtelevan musiikin tahtiin.

Kuten Wilmingtonissa oli tapana, itsenäisyyspäivää juhlistettiin aina koko kaupungin voimin. Isä ja Clyde nostelivat kaasugrilliä auton kyydistä pois ja äiti levitti vilttiä nurmikolle. Itse asettelin retkituoleja viltin viereen, Colinin kantaessa kylmälaukkuja autosta ulos.

“Haluan hattaraa, äiti”, Amy sanoi. Se varvisteli kesämekossaan ja nypläsi sormillaan palmikoita, jotka laskeutuivat olkapäille sen pään molemmin puolin.

“Ei vielä, kulta”, äiti sanoi. “Ensin syödään kunnon ruoka.”

Etäämmältä kuului puheensorinaa, joka katkesi tervehdykseen. Käännyin katsomaan ja näin Scottin perheen kävelevän lähemmäs punaiset hiukset auringossa säkenöiden. Dylan nyökkäsi tervehdyksen ja käytin sormiani lippiksen reunalla, ennen kuin pyyhin käsiäni housujen kankaaseen ja kävelin ystävääni vastaan.

Dylanin ja mun perheet olivat tunteneet toisensa tyyliin aina, ja meidän vanhemmat olivat hyviä ystäviä keskenään siitä huolimatta, että Scottit olivat hyvin erilaisia meihin verrattuina. Paul Scott, Dylanin isä, oli maanviljelijä, joka viljeli vihanneksia ja puuvillaa (mistä Dylanin pilkkanimi Scotton juonsi juurensa), ja ruumiinrakenteeltaan Paul oli melko laiha, kuten poikansakin. Silmälasipäinen Paul oli vaimoansa Carlaa päätä pidempi, mutta ehkä se oli Paulin kiltti ja hiljainen luonne, joka sai miehen näyttämään suorastaan pikkuruiselta voimakasluontoisen vaimonsa rinnalla.

Carla Scott halasi äitiä ja soi sen jälkeen mulle hillityn hymyn (vaikka oltiinkin perhetuttuja, Carla Scottin suhtautuminen muhun oli aina vähintäänkin viileähköä; olin saattanut kerran jos toisenkin saattaa itseni ja Dylanin vaikeuksiin meidän ystävyyden aikana). Dylan odotti, että äitinsä jatkoi juttelua mun äidin kanssa ja veti mut sitten sivummalle.

“Et usko, mikä helvetti meillä oli tänään irti”, Dylan sanoi sitten, kun olimme varmasti Carla Scottin korvien ulottumattomissa. “Olin jo varma, että me ei tulla ollenkaan. Äiti oli aivan sekoamispisteessä.”

“Huh? Mitä tapahtui?”

“Colbie tapahtui.”

Hätkähdin hieman, kun Maisie, Dylanin pikkusisko, astui meidän viereemme. Se oli sitonut paksun, punaisen hiusmerensä sotkuiselle nutturalle ja suoristeli vaaleansinistä kesämekkoa, joka ei kuitenkaan  tehnyt Maisiesta yhtään pehmeämmän näköistä. Se jännitti hieman leukaperiään ja katsoi mua läpitunkevasti tummilla silmillään.

“Colbie?” kysyin ja vilkaisin Dylania, joka nyökkäsi vahvistuksen siskonsa sanoille.

“Joo. Se ilmoitti tänään aamulla, ettei se aio tulla kotiin itsenäisyyspäiväksi. Väitti, että sillä on kiireitä koulussa, mutta äiti ei uskonut, koska se käytti samaa syytä pari viikkoa sitten yhtä lailla päivän varoitusajalla, kun Heather-tädillä oli syntymäpäivä -”

“- Mäkin rehellisesti käyttäisin mitä tahansa tekosyytä, jos voisin sillä luistaa Heather-tädin syntymäpäiviltä”, Maisie tokaisi kädet puuskassa.

“- Ja Colbie on muutenkin ollut vähän outo viime aikoina. Äiti on alkanut jo pelätä, onko se alkanut käyttää huumeita tai jotain -”

“Ai Colbie?” mä sanoin ja naurahdin epäuskoisesti. Colbie Scott, Dylanin ja Maisien isosisko, oli aina ollut kunnollinen tyttö. Se oli ollut luokkansa priimus high schoolissa ja niiden vanhemmilla oli suuret odotukset tyttärensä suhteen, joka sitten täyttikin vanhemiensa toiveet ja lähti yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Nähdäkseni Wyatt Rogersistakin tuli rakettitieteilijä suuremmalla todennäköisyydellä kuin Colbiesta narkkari.

“No onhan tuo nyt aika kummallista”, Dylan sanoi ja kohotti kulmaansa. “Colbie on aina ollut kauhean täsmällinen. Ei se koskaan ole jättänyt väliin mitään perheen juttuja, se tietää, miten tärkeitä ne on etenkin äidille... Jotain outoa on meneillään.”

“Entä jos sillä on oikeasti kiireitä koulussa?”

“C’mon, se opiskelee Boisessa. Miten muka voi olla niin kiire, ettei ehdi yhdeksi päiväksi kotiin käymään?”

“Ymmärtäisit varmaan paremmin, jos joskus edes kokeilisit ihan oikeasti opiskella”, Maisie piikitteli. “Siis esimerkiksi tehdä läksyjä tai vaikka lukea kokeisiin.”

Dylanin korvat punehtuivat, mutta se veti leukaansa pystyyn ja veti kätensä puuskaan, valmistautuen selkeästi ivailemaan siskolleen takaisin, mutta alkava kina keskeytyi kun isä ja Paul tulivat meidän luoksemme.

“Hei, tuletteko pojat auttamaan vähän ruokien kanssa? Meitä on iso porukka syömässä, joten apukädet ovat tarpeen.”

“Joo, me tullaan.”

Dylan mulkaisi vielä kerran Maisieta, ennen kuin marssi grillin luokse, ja mä seurasin naureskellen sen perässä. Sisarusrakkaus - sitä oli jälleen ilmassa.



Tuttuja virtasi ohi solkenaan ja osa jäi pidemmäksi aikaa juttelemaan. Yumi perheineen kävi moikkaamassa, samoin Kestrel, jonka isä löysi paljon jutunaihetta meidän isän kanssa. Henley ilmaantui jossain vaiheessa meidän seuraan, kun oli ensin karistanut isänsä ja äitipuolensa kannoiltaan; lopulta myös MacDonaldien perhe ilmaantui ihmismeren seasta meidän luoksemme.

“Täällähän on porukkaa”, Harper sanoi katsoessaan grillin ympärille linnoittautuneita ihmisiä.

“Jep, eka kierros alkaa olla nautittuna”, virnistin ja kuivasin rasvaiset käteni pyyhkeeseen, jonka nakkasin rennosti olalle. “Paljon kello on? Joko se puhe on kohta?”

“Hmm, vielä puolisen tuntia”, Harper sanoi vilkaistuaan kelloa puhelimensa näytöltä. “Ootko nähnyt muita?”

“On tässä käynyt vaikka ketä”, sanoin ja luettelin kaikki siihen mennessä nähdyt tutut. “Pitäisikö mennä porukalla kuuntelemaan puhe ja istua sitten johonkin? Ja jättää aikuiset keskenään”, sanoin ja nyökkäsin kohti vanhempia, jotka juttelivat kovaan ääneen jostakin ja nauroivat.

“Sounds like a plan”, Dylan tokaisi. “Alkaakin jo kyllästyttää noiden jorinat.”

“Mä laitan Yumille viestiä”, Harper sanoi. “Se sanoi aiemmin, että aikoo nähdä Kansasin ja Mikaelin täällä, ehkä ne on jo löytäneet toisensa.”

Harperin alkaessa näpyttää puhelintaan valmistauduin pikkuhiljaa liukenemaan pois vanhempien näköpiiristä, mutta aikeeni keskeytyivät, kun Millie MacDonaldin ystävälliset kasvot ilmestyivät eteeni.

“Siinähän se Cooper onkin – hei, mukava nähdä!”

Hymyilin hieman häkeltyneesti rouva MacDonaldille samalla, kun se viittoili äidin suuntaan.

“Teidän poika on kyllä niin hurjan mukava ja reipas. Kuskasi meidän Harperin joka aamu töihinkin, kun Harper oli teillä! Ja aivan pyyteettömästi.”

Veri jäätyi suonissa suunnilleen samalla hetkellä, kun tajusin mitä rouva MacDonald oli juuri mennyt sanomaan ja käänsin katseeni äitiin. Olin jo valmistautunut kohtaamaan sen katseen (siis sen, jolloin on sanomattakin selvää, että lirissä ollaan), mutta yllätyksekseni äiti näyttikin olevan lähinnä huvittunut. Ehkä se nautti mun säikähtäneestä ilmeestäni, sillä sen katse viipyili pitkään mussa päin ennen kuin se kääntyi Millien puoleen.

“Noh, mukavahan se on, että nuoret jaksavat ahkeroida”, äiti naurahti. “Eikä tarvitse paljoa edes patistella. Ja on ollut ilo huomata, että Harper on selkeästi opettanut meidänkin poikaa siivoamaan.”

Millie nauroi ja itsekin hymähtelin vaivaantuneena. Olin hämmentynyt siitä, että äiti otti valheen paljastumisen niin hyvin, ja kun Millie siirtyi sivummalle, äiti käveli mun luokse kädet rennosti lanteilla.

“Äiti...”, aloitin, mutta äiti keskeytti mut pienellä päänpudistuksella, jota seurasi vino hymynkare.

“Luulit varmaan, etten huomaisi ollenkaan, että Harper oli ollut meillä?” äiti tiedusteli, kallistaen päätään. En oikein tiennyt nyökätäkö vai ei, joten nytkäytin vain päätäni pienesti ja kohautin olkiani ikään kuin kokeillen.

“Naiselta ei voi piilottaa mitään naisen omassa kodissa, muista se”, äiti tokaisi. Se kohotti kulmaansa ja hymyili. “Toki, jos vaihtaisit itse vuodevaatteesi, en olisi ehkä huomannut vaaleita hiuksia pitkin poikin lakanoita.”

“Anteeksi, etten sanonut mitään”, sain lopulta tokaistuksi. Äiti huokaisi hiljaa, mutta laski sitten kätensä mun olkapäälle ja puristi kevyesti. Nostin katseeni äitiin, joka näytti melkein kuin purevan huultaan, ennen kuin vastasi pehmeällä äänensävyllä.

“Saat anteeksi. Mutta ensi kerralla pyydä lupaa, onko selvä? Eikä enää valheita.”

“Selvä”, sanoin ja äiti päästi hymyillen irti. Hymyilin itsekin vähän, ja kun käännyin lähteäkseni, äiti huikkasi vielä:

“Ai niin, pyykkikorista löytyi Harperin pikkuhousut. Voit sanoa hänelle, että ne on pesty ja hän voi tulla hakemaan ne meiltä.”

Vilkaisin Harperia, joka viittilöi Dylanin ja Henleyn kanssa vähän matkan päässä mua luokseen, ja päätin, että ehkä en kuitenkaan mainitsisi mitään sen pikkuhousuista.

Ja että ehkä jatkossa vaihtaisin lakanani itse.



Lavan eteen oli kerääntynyt suuri joukko kaupunkilaisia odottamaan, että itse pormestari pitäisi puheen. Olimme onnistuneet paikallistamaan Yumin, Kansasin ja Mikaelin, lähinnä Kansasin jäätävän kokoisen Uncle Sam –hatun ansiosta, ja seisoimme nyt yhtenä rintamana väkijoukon reunamilla.

Lopulta Tom Hallmarkin vetääntyvä hiusraja ilmaantui esiin. Ihmiset taputtivat, kun pormestari asteli lavalle ja tarttui mikrofoniin, joka päästi viiltävän äänen, ennen kuin pormestarin ääni tuli kuuluviin.

“Hyvää iltaa, rakkaat Wilmingtonin asukkaat, ja tervetuloa juhlistamaan itsenäisyyspäivää!”

Väkijoukko hurrasi ja Hallmark odotti hetken, ennen kuin jatkoi puhettaan.

“Jälleen kerran olemme kokoontuneet tänne juhlimaan yhdessä tätä upeaa, kaunista maata sekä vapautta ja vaalimaan perinteitä sekä tämän kaupungin, että kokonaisen maan yhteisöllisyyttä!”

“Vau”, Mikael sanoi lakonisesti. “Tämä on kyllä just niin amerikkalaista, kuin odotinkin. Melkein tukehdun tähän imelyyteen.”

“Shhh”, Kansas hyssytteli niin, että Uncle Sam –hattu tutisi.

“Miten Suomessa juhlitaan itsenäisyyspäivää?” Yumi kysyi.

“Ensin katsotaan vanhoja sotaelokuvia ja sen jälkeen pari tuntia kättelyä”, Mikael vastasi.

“Anteeksi mitä?” Kansas kysyi.

“Hei, olkaa nyt hiljaa!”

Hallmark levitti lavalla käsiään juhlallisesti. Takana oleva pieni soittokunta näytti valmistautuvan ja moni yleisössäkin oleva röyhisti rintojaan, sillä pian laulettaisiin The Star Spangled Banner. Kiedoin käteni Harperin ympärille ja sivusilmällä näin, että Kansas teki samoin Mikaelille.

“Tänä vuonna jokainen meistä Wilmingtonin asukkaasta on päässyt kokemaan tämän maan ihmeellisyyden aivan uudella tavalla, kun kaupungistamme paljastui kultaesiintymä. Se on tuonut kaupunkilaisia yhteen aivan uudella tavalla, kannustanut jokaista tavoittelemaan unelmiaan ja näyttänyt, että Amerikka on mahdollisuuksien maa.”

“Harmi, ettei meidän unelmien tavoittelu tuottanut tänään tulosta”, kuiskasin Harperin korvaan ja sain sen kikattamaan.

“Pian laulamme yhdessä kansallislaulun, mutta sitä ennen, ottakaamme kolme hurraa-huutoa: yksi Amerikalle, yksi vapaudelle, ja yksi meille kaikille!”

Hallmark näytti käsillään merkkiä, ja kaikki yleisössä huusivat yhteen ääneen:

“Hurray! Hurray! Hurray!”

“Hurray, America!” Hallmark julisti, sai raikuvat suosionosoitukset, ja sen jälkeen soittokunta aloitti soittamisen. Kansallislaulun sävel ja sanat kaikuivat kesäillassa, ja laulun päätyttyä taivas värjäytyi toinen toistaan iloisemman värisistä raketeista, jotka piirtyivät vasten punertavaa taivasta ja heijastuivat puiston lammen tyynestä pinnasta.

God bless America, Land of the Free.

Nojasin kyynärpäilläni elämää nähnyttä rattia vasten. Aurinko paistoi tukalasti suoraan pölyisen tuulilasin lävitse, ja vetäisin lippalakin hetkeksi pois päästä pyyhkiäkseni otsalla valuvia hikipisaroita pois. Auton ympärillä ilma oli sakeanaan paarmoista ja kärpäsistä, joiden surina kantautui autoon asti, ja muutama yksilö oli löytänyt tiensä apajille auton avoimesta ovesta. Näppäilin puolihuolimattomasti vastausta Harperille perunaemoji kerrallaan ja toisella kädellä kurottelin kojelaudalla lepääviä työhanskoja, kun pelkääjän paikan ovi vetäistiin voimalla auki.

“Nyt tuli lähtö”, Henley sanoi hengästyneenä, hyppäsi kyytiin ja veti kiireesti oven perässään kiinni. Puhelin luiskahti mun otteestani ja tippui kolahtaen jalkatilaan, mutten ehtinyt alkaa noukkimaan sitä - sen sijaan vedin oman oveni kiinni, käänsin avaimia virtalukossa ja katsoin nopeasti olkani ylitse lava-auton lasittomasta takaikkunasta auton taakse, jossa näin Dylanin juoksevan kiireesti autolle päin.

“Shit...” ehdin sanomaan, ennen kuin käännyin ympäri ja aloin väänsin avaimia uudestaan, mutta auto ei inahtanutkaan.

“Hurry up!” Henley sanoi. Se oli kääntynyt ympäri ja puristi tummaksi lakatuilla kynsillään penkin rispaantunutta selkänojaa samalla, kun Dylan saavutti vihdoin auton takaosan. Sen olalla roikkui paksu nippu johtoja, jotka se heitti riuskalla otteella kyytiin.

“Hanaa, Cooper!” Dylan huusi. Sen kasvot olivat punertavat kaikesta ponnistelusta. “Äkkiä! Ne tulee!”

Auton moottori ulvahti käyntiin juuri sopivasti, kun hallirakennuksen nurkalta juoksi kaksi miestä hurjistunein ilmein. Takarenkaat sutivat pölyisellä, muraisella pihamaalla, nostattaen ilmaan sankan tomupilven.

“Pysähtykää!” toinen mies huusi. “Saatanan kakarat! Pysähtykää siihen paikkaan!”

Kova paukahdus lävisti ilman ja kyyristyimme automaattisesti Henleyn kanssa hieman eteen, ennen kuin vilkaisimme toisiamme.

“Toivon todella, että tuo oli pelkkä pakoputki...”

“Angry landlord, angry landlord with a shotgun at 6 o’clock”, Dylan ilmoitti auton lavalta ja hakkasi kämmenellään auton ruosteen värjäämää kattoa. “Aja, aja nyt!”

Auto heittelehti hieman ampaistessaan eteenpäin, renkaiden lingotessa soraa ympäriinsä kuin pieniä ammuksia. Toinen varoituslaukaus kajahti ilmassa, ja käänsin rattia kiireen vilkkaa, lava-auton kiitäessä piha-alueen poikki.

“Ne sulkevat portin!” Dylan huusi auton lavalta. Henleyn suusta pääsi henkäys, kun auton keula kääntyi kohti poistumistietä, jonka eteen toinen miehistä oli vetämässä pitkää, paksua puomia.

“Voi vittu...”

“Pitäkää kiinni, nyt mennään”, sanoin ja vaihdoin vaihdetta isommalle.

“Aiotko ajaa päin puomia?” Henley kysyi. Se oli tarttunut kauhukahvaan ja katsoi mua melkein sen näköisenä, kuin ei olisi uskonut silmiään. “You’re gonna kill him. And you’re gonna kill us too.”

“Luota muhun, tämä auto kestää vaikka ydinpommin”, sanoin ja painoin kaasun pohjaan. Mies, joka oli vetänyt puomin tien ylitse, kääntyi katsomaan meihin päin, ja näin kuin hidastettuna, miten miehen silmät laajenivat ennen kuin se syöksyi pois edestä. Henley puristi kahvaa rystyset valkoisina; moottori huusi kuin syötävä, ja rutistin rattia kuin henkeni olisi riippunut siitä, kun auton keula vihdoin törmäsi puomiin.

PAM!

Puunsäleitä lenteli ympäriinsä kuin räjähdyksen jäljiltä, mutta auton vauhti hidastui tuskin lainkaan. Sydän hakkasi melkein kurkussa saakka, kun auto kiiti pitkin metsän suojiin katoavaa soratietä ja tajusin, että olimme päässeet pakoon. Käännyin katsomaan Henleytä, jonka säikähtäneille kasvoille kiipesi epäuskoinen virnistys, ennen kuin me molemmat räjähdimme nauramaan.

“Ei helvetti! Sä ajoit siitä läpi!”

“Me selvittiin”, mä nauroin ja katsoin taustapeiliin. “Dylan! Dylan, oletko siellä? D, say something!”

“Yeah, I’m alright”, kuului Dylanin ääni. “And that was fucking crazy, man!”

Dylanin kasvot ilmaantuivat auton takaosan ikkunaan, ja punapää yhtyi meidän hysteeriseen, äänekkääseen nauruun. Henley käänsi radion päälle ja Dylanin räkäinen ja villi tuuletushuuto kaikui pitkin metsän siimestä.

“THAT - WAS – FUCKING – CRAZY!”



Scottin perheen lava-auto oli vanha, ruosteinen rämä, mutta meille sitäkin rakkaampi. Se oli palvellut monien seikkailuiden ja retkien ajan, ja jälleen kerran se oli näyttänyt kyntensä. Kun kaarsimme vihdoin huoltoaseman pihaan, nakkasin Henleylle rahapussin ja kiipesin itse tarkastelemaan keulan vaurioita.

“Hitto, siis ihan kuin tähän ei olisi mikään ikinä törmännytkään”, sanoin potkiskellessani vanhaa puskuria. “Tai no, eihän tällaisesta pommista pysty erottamaan, mitkä vauriot on uusia ja mitkä vanhoja.”

“Vanha kunnon mätärämä”, Dylan sanoi, taputti autoaan hellästi katolle ja viittoi mua sitten katsomaan kyytiin lastattua saalista. “Ihan hyvä reissu. Oltais saatu enemmän, jos sun ei olis pitänyt karata tekstaamaan.”

“Hei, se oli meidän onni, että olin autolla, kun käry kävi”, muistutin ja hyppäsin lavalle, johon oli kasattu läjä erinäisiä putkia ja johtoja. “Kyllä näistä jotain saa. Mutta hitto, tuonne ei kyllä uskalla enää mennä.”

“Joo ei”, Dylan sanoi ja hieraisi niskaansa. “Pitää keksiä jotain muuta ensi kerralla.”

Joo joo, okei, okei. Tähän väliin mun on varmaan selvennettävä pari asiaa, koska tiedän, että teillä on jo herännyt kysymyksiä.

Mä saatoin ihan vähän narrata Harperia siitä, että ihan kaikki olisi ollut tylsää kuten aina. Katsokaas, kun mulla ja Dylanilla on jo vuosia ollut eräs harrastus. Se alkoi sellaisista harmittomista poikien seikkailuretkistä, joiden aikana sekä lähitienoiden että kauempanakin sijaitsevien seutujen syrjäisimmätkin kolkat tulivat tutuiksi. Oikeastaan se alkoi silloin, kun me saatiin Scottin perheen kämäinen lava-auto käyttöön - peltoautoksi alunperin, mutta eihän me tietenkään maltettu pysytellä poissa hiekkateiltä ja syrjäisiltä kinttupoluilta.

No, joka tapauksessa, jossain vaiheessa me päädyttiin ekan kerran mestaan. Mestat olivat siis yleisnimitys kaikille vastaaville paikoille, joissa me käytiin - joskus mesta oli vanha konehalli, joskus hylätty meijeri, joskus venevaja. Aluksi me oltiin vaan tutkittu paikkoja, mutta kun me sitten ekan kerran tajuttiin, millaisia kultakaivoksia mestat olivatkaan, harrastuksesta tuli – noh, hieman vakavampaa touhua.

Ai niin, ja se kulta – se oli siis kuparia.

Aivan tavallista kuparia, jota löytyi sähköjohdoista ja vesijärjestelmistä aina autojen katalysaattoreihin. Ja kuparista maksettiin riihikuivaa rahaa – siis jos vaan osasi viedä sen oikeisiin paikkoihin.

Nyt te varmaan ajattelette, että me oltiin varkaita ja rikollisia ja sitä rataa, joo joo. Mutta oikeasti meilläkin oli moraali ja arvot, joista me pidettiin kiinni, joten mun mielestä meitä ei kyllä voinut ihan täysin tuomita. Ensinnäkin - mun mielestä ei ollut kovin paha asia viedä sähköjohtoja ja sen sellaista rakennuksista, jotka mätänivät muutenkin pystyyn – ja toisekseen, vaikka me joskus vietiin muutakin, me kyllä katsottiin keneltä me varastettiin. Ei me köyhiltä viety, vaan sellaisilta ihmisiltä, joilla oli rahaa muutenkin – siis sellaisilta nimiltä, kuin vaikkapa Allen, Rogers, Millan tai Hallmark.

Me oltiin siis käytännössä kuin Wilmingtonin omat Robin Hoodit, enkä mä nähnyt siinä mitään kamalan pahaa.

Niin että antaa palaa vaan, synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Täällä niitä kiviä riittää.



Henleyn ostamat Coca-Colat maistuivat taivaallisilta, kun ajelimme keskipäivän kuumuudessa Wilmingtonin laitakaduilla. Lopulta tuttu, autio hiekkatie johdatti meidät nuhjuiselle, verkkoaitojen ja STAY AWAY -kylttien ympäröimälle pihalle, joka oli täynnä kaikenlaista romua ja roinaa ja jonka laitamilta kuului riipivää, metallista kirskuntaa.

Havaitessaan auton saapuvan vanhempi mies suoristautui ja veti hitsauslasit päästään. Dylan loikkasi alas lavalta ja heilautti kättään, ja miehen viikset väpättivät sen mutristellessa suutaan.

“Scottin poikako se siinä?” mies murahti ja pyyhki käsiään paitansa helmaan, joka oli ehkä vielä 20 vuotta sitten ollut valkoinen. “Enkös sanonut jo viime kerralla, että sinä ja se Millerin nulikka saatte lopettaa täällä ravaamisen.”

“Älä nyt ole tuollainen ilopilleri, Burt”, sanoin astuessani autosta ulos. “Ja viime kerrastahan on jo vaikka kuinka kauan.”

“Joo, hauska nähdä suakin, senkin vanha käppänä”, Dylan sanoi ja taputti Burtia olalle. Mies mutisi jotain, kaivoi taskustaan norttiaskin ja sytytti tupakan.

“Sanoinhan jo, etten osta enää mitään! Teidän takia olen kohta kaulaani myöten suossa!”, mies sanoi tuprauttaessaan komean savupilven ulos keuhkoistaan. “Häipykää!”

“Ei meillä ole edes paljoa”, sanoin ja koppasin lippiksen pois päästä. “Katsoisit nyt edes. Hyviä johtoja ja kupariputkia.”

“Ja mistä tällä kertaa?”

Dylan vilkaisi mua nopeasti.

“Hidden Creekin läheltä...”

“Eli kymmenen mailin päästä?” Burt ärähti parta vapisten. Henley (joka oli mestoilla ensimmäistä kertaa), kohotti kulmiaan ja irvistin sille pahoitellen. “Enkö ole sanonut jo tuhat kertaa... Mikä siinä on niin vaikea ymmärtää... Helvetti teitä ipanoita...”

Burt pudisteli päätään samalla, kun Dylan nosti lavan päällä olleen pressun syrjään. Vaikka Burt Morton yrittikin olla jotain muuta, hän oli loppujen lopuksi hyvin, hyvin ahne mies. En tiennyt miehestä paljoa, muuta kuin että hän oli parrakas, vanha ja kova kiroilemaan, ja että hänen romubisneksensä pyöri suurelta osin laittomin keinoin (kyllä, toisin kuin me, hän oli ehta pikkurikollinen). Joka tapauksessa mies ei voinut luonteelleen mitään, ja vaikka näin, että sitä ärsytti, se kurkisti kuitenkin mitä lavalta löytyi.

“Ei näistä voi paljoa maksaa...”, Burt aloitti tutun mantransa. Nojasin auton lavaa vasten ja painoin lippalakin takaisin päähäni.

“No kyllä noista helposti ainakin pari sataa maksaa. Vähintään sataviisikymppiä”, sanoin ja Burt oli tukehtua norttiinsa.

“Paskanmarjat!” mies älähti. “Tuosta ei hullukaan maksa edes satasta. Miksette te nulikat sitä paitsi etsi kultaa, niin kuin kaikki muut tässä kaupungissa? Miksi kiusaatte täällä vanhaa miestä tällaisella romulla?”

“Ensinnäkin, koska sinä olet romukauppias, kuomaseni”, hymyilin ja istahdin lavan reunalle. “Ja usko pois, me ollaan kyllä etsitty sitäkin. Vaan huonosti löytyy - eilenkin ehkä dollarin edestä, jos sitäkään vähää!”

“Sinä olet vain liian typerä etsimään”, Burt murahti. Olin kuitenkin huomannut, kuinka ryhmyinen, auringossa ruskettunut käsi oli etsiytynyt housujen takataskulle – juuri sinne, missä Burt piti lompakkoaan. Mies oli jo mielessään tehnyt kaupat, muttei myöntänyt sitä ääneen.

“Cooper, joku tulee”, Henley kuitenkin keskeytti juuri parahiksi, kun Burt oli vetämässä rahojaan esiin.

“Se on poliisiauto”, Dylan henkäisi. “Oh shit!”

“Katsokaa nyt, mitä teitte”, Burt räjähti. “Nyt, äkkiä! Menkää piiloon siitä, senkin idiootit!”

Tartuin Henleytä hihasta ja kiskoin tytön juoksuun. Dylan pinkoi perässä, ja ehdimme syöksyä romukasojen taakse juuri ennen kuin Burken auto kaarsi pihaan. Burt oli vetänyt pressun takaisin auton lavan päälle ja tamppasi norttiaan sammuksiin, kun Burke nousi autosta ulos.

“Päivää, herra Morton”, kuulin Burken tervehtivän. Sydän oli alkanut taas hakkaamaan, kun nojasimme vasten metalliromuja ja kuuntelimme, kun Burt ja Burke kävivät keskustelua.

“Mitä asiaa sinulla tällä kertaa on, Jon?” Burt kuului äyskähtävän. “Olen jo sanonut, etten tiedä mitään niistä metsään kaadetuista jätetynnyreistä.”

Henley pyöräytti silmiään.

“Ei, en tullut puhumaan tällä kertaa tynnyreistä”, Burke vastasi. “Saimme soiton aikaisemmin tänään. Alleneiden konehallilta oli varastettu melkoinen määrä kuparia. Ei sattumoisin kukaan ole käynyt täällä kaupittelemassa?”

Kaikki pidättivät hengitystään, kun hiljaisuus laskeutui pihalle. Katsoin Dylania, jonka pisamaiselle otsalle ja nenänvarrelle oli kohonnut hikikarpaloita, ja Henleytä, joka tuijotti eteensä ja näytti siltä, kuin olisi keskittynyt kovasti johonkin. Sydämenlyönnit kaikuivat korvissa niin kovaa, että pelkäsin Burken kohta kuulevan.

“Ei ole näkynyt”, Burt vastasi sitten ja me kaikki kolme huokaisimme ääneti. “Eivätköhän ole jo matkalla Boiseen tai Nampaan. Tuskinpa ovat niin typeriä, että varastaisivat naapurista ja tulisivat sen jälkeen tänne myymään, mitä ovat vieneet!”

Burt korotti ääntään viimeisen lauseensa aikana siihen malliin, että tiesin sen osoittavan sanansa meille takanaan piilotteleville nuorille. Ilmeisesti kuitenkin Burtin sanat onnistuivat joten kuten vakuuttamaan Burken, koska kuulin auton oven avautuvan.

“No, voi olla. Pidä kuitenkin silmät auki. Tekijät olivat kuulema vaikuttaneet nuorilta, ja nuorethan eivät tunnetusti aina toimi fiksulla tavalla.”

Burt mutisi jotain, eikä vastannut, kun Burke toivotti hyvät päivänjatkot. Moottori hurahti käyntiin, mutta me emme uskaltaneet tulla pois piilostamme, ennen kuin Burtin punakat kasvot ilmestyivät romuläjän takaa esiin.

“Tätä juuri tarkoitin!” mies kärisi nyrkkiään puiden. “Tässä teille satanen, ja nyt häipykää, ennen kuin minulla katkeaa verisuoni päästä!”

Luikkiessamme autolle rahojen kanssa en voinut olla virnistelemättä Dylanille ja Henleylle, jotka näyttivät myöskin pidättelevän naurua.

Boring as usual... Indeed.

Jolly Oaks, alue aivan Wilmingtonin eteläpuolella, oli joskus muinoin ollut karjan laidunmaata. Alavat niityt ja heinäarot olivat kuitenkin kadonneet jo vuosikymmeniä sitten tiheiden lehtipuiden ja sorjien ruokokasvien alle, ja pahasti pajuttuneessa maastossa oli vaikea kulkea. Nykyään Jolly Oaks oli vesilintujen ja valkohäntäkauriiden valtaamaa joutomaata, jonne eksyi ihmisiä vain harvoin. Hiekkaharjujen lävitse kiemurteleva Mores Creek oli näillä main erityisen matala, ja keväisin vesi tulvi pitkälle maastoon, eikä tiheä pajukko kuivunut kunnolla kesähelteilläkään. Jos ei ollut varovainen, saattoi upota polviaan myöten ruosteenruskeaan saviliejuun, ja mikäli se ei vielä riittänyt pelotteeksi, pörräsi ilma sakeanaan hyttysiä, jotka karkottivat viimeisetkin seudulle eksyneet ihmiset pois kuljeksimasta.

Vaikka Jolly Oaks olikin omalla tavallaan ankeaa seutua, oli se oiva paikka etsiä kultaa. Ainakaan ei ollut pelkoa siitä, että paikka olisi jo koluttu tyhjäksi viimeisistäkin kullanjyvistä, sillä vain harva jaksoi nähdä vaivaa ja raivata tiensä Jolly Oaksin umpeenkasvaneiden rämemaiden lävitse joentöyräille saakka.

Mä ja Harper sen sijaan ei oltu ihmisiä, jotka luovuttaisivat helposti. Muutaman päivän jälkeen vesakoiden läpi oli muodostunut pieni polku, jonka upottavimmat kohdat oli paikkailtu laudanpätkillä, vanhoilla kuormalavoilla ja maastosta löytyneillä oksilla, ja molemmat harjaantuivat nopeasti tunnistamaan mitkä mättäät kestivät ihmisen painon ja mihin kohtiin taas ei kannattanut jalallaan astua.

Koko kesän läpi jatkunut kullanetsintä ei ollut tuottanut vieläkään suurempaa hedelmää. Lasipurkin pohjalla oli vain muutamia, pieniä kullanjyviä, joista saisi hädin tuskin sataa dollaria vaihdossa sitten, kun saalis lopulta vietäisiin sheriffin toimistoon. Aloin hiljalleen ymmärtää sanan kultakuume merkityksen – vaikka pikkuhiljaa alkoikin näyttää siltä, että olisi parempi vain hylätä ajatus kullalla rikastumisesta, takaraivossa kyti jatkuvasti entä jos ja jopa pikkuruisten kultapölyhiukkasten löytäminen antoi palkeilla ilmaa hiipuen kytevälle toivolle siitä, että vielä löytäisimme kunnon jackpotin.

Tiputettuani löytämäni pienet kultahippuset lasipurkkiin nostin katseeni Harperiin, joka pyöritti keskittyneesti vaskoolia muutaman metrin päässä. Tyttö oli sitonut vaaleat hiuksensa korkealle sotkuiselle nutturalle ja seisoi polviaan myöten vedessä. Aurinko oli paahtanut tytön ihon tasaiselle rusketukselle, jota mudan tahrima, vaalea toppi ja farkkushortsit korostivat. Mun mielestä Harper näytti parhaimmalta just tuollaisessa maallisessa ja silottelemattomassa lookissa, siinä vaan oli sitä jotain. Se sytytti. Harper nosti katseensa vaskoolista ja hymyili - mä virnistin takaisin ja haroin hiuksiani vähän hämmentyneenä ja toivoin, ettei Harper nähnyt, kuinka mun kasvoja meinas helottaa.

Sinnikkyys ja periksiantamaton asenne oli meitä yhdistävä liima. Me molemmat oltiin seikkailijaluonteita ja ajatus näiden ruskeiden vesien ja upottavien töyräiden alla lymyävästä aarteesta tuntui kuin tukahduttavalta janolta, jota ei pystynyt sammuttamaan. Reissut, joilta palasimme tyhjin käsin (ja niitä reissujahan todella oli useita) saivat ehkä hetkellisesti kyseenalaistamaan, oliko koko touhussa mitään järkeä, oliko tää tosiaan kaiken tän vaivan arvoista, mutta kumpikaan ei sanonut sitä ääneen. Ehkä molemmat odottivat, että toinen lopulta toteaisi sen, tai ehkä molempia ajoi eteenpäin vimmattu tahto ja se, että me tehtiin tämä kaikki yhdessä.

Harper valutti vaskoolin tyhjäksi ja heilautti sitä ilmassa.

“Haloo, pönttö. Kuunteletko sä?”

“Huh?”

Räpsäytin pari kertaa silmiä, kun palasin ajatuksistani takaisin maan pinnalle, ja katsoin Harperia, joka oli nyt lähtenyt kahlaamaan rantaan ja osoitti ylös mun selkäni taakse.

“Sanoin, että tuolla näyttää aika synkältä, että varmaan parempi lähteä tältä erää.”

Käännyin katsomaan pajukon ylitse taivaalle, jonka ylitse vyöryi mustaakin mustempia pilviä. Ne näyttivät aivan kuin kohoavan ylemmäs ja ylemmäs, ja samassa ilman läpi kulki suhiseva, terävä tuulenpuuska, joka nostatti muutamat rannalle tipahtaneet lehdet ilmaan ja sai ruskean vedenpinnan väreilemään.

“Joo, tää taitaa olla hyvä hetki häippästä”, totesin. “Pakkaa sä reppu, mä kerään työvälineet.”

Harper nyökkäsi ja koppasi ilmasta vaivattomasti lasipurkin, jonka sille nakkasin. Kun nostin maasta oman vaskoolini sekä seulat, ensimmäiset vesipisarat jo ropsahtelivat puiden lehdille. Tajusin vasta silloin, ettei suhina ollutkaan tuulen aiheuttamaa – se oli lähestyvä sade, ja nopeasti ääni alkoi voimistua melkein korviahuumaavaksi kohinaksi.

“Oh shit”, sanoin ja nappasin äkkiä pumpun kainaloon. “Ei keretä alta pois millään. Mennään äkkiä sinne vanhaan venevajaan joka on tuolla mutkan takana!”

Harper vain nyökkäsi, sulloi juomapullot ja lasipurkin reppuun ja nappasi sen sitten ikivanhan myllynkiven päältä, joka oli toiminut meidän tukikohtanamme sekä jonkin sortin tarvikepöytänä. Vaskoolit, seulat, matot ja pumput heitin hätäisesti Harperin isoveljen vanhaan urheilukassiin jonka nostin olalleni, ennen kuin tartuin Harperia kädestä ja me molemmat lähdettiin juoksemaan tiheän kaislikon lävitse joenuomaa seuraten. Sade oli yltynyt jo sankaksi ja se liimasi paidan ihoon ja sai molemmat pärskimään, kun pisaroita ropisi niin silmiin, nenään kuin suuhunkin.

“Oh shit, oh shit, oh shit”, Harper hoki ja nauroi hengästyneesti, kun liukastelimme kohti vanhaa ja lahoa venekatosta, joka nökötti osmankäämiviidakossa surkeana ja kasaan painuneena. Juuri ennen kuin pääsimme suojaan, tunsin miten kenkä menetti pitonsa mutaisella maalla ja heti perään, miten myös Harper horjahti, ja yhtäkkiä kaaduimme molemmat kaislojen ja ruosteenruskean savivellin sekaan. Harper kiljahti ja ehdin nähdä sen ammollaan olevat silmät, ennen kuin se jatkoi nauruaan, nyt vain vielä hysteerisemmin.

“Sattuiko suhun?” kysyin ja nousin nopeasti ylös, yrittäen samalla turhaan pyyhkiä rapaa pois kasvoilta.

“Ei”, Harper kikatti noustessaan itsekin ylös. “Äkkiä, mennään!”

Hölkkäsimme viimeiset metrit katoksen suojiin ja varoimme liukastumasta uudestaan, vaikka tuskin olisimme voineet enää likaisemmiksi muuttuakaan. Perille päästyämme käännyimme katsomaan toistemme kuraisia naamoja ja ruskeiksi värjäytyneitä vaatteita, ja me molemmat purskahdimme nauramaan.

“Well, that didn’t go quite as well as we planned”, hekotin.



Vaikka venekatoksen tukihirret ja lattialankut olivatkin jo vanhat ja lahonneet, ne kestivät onneksi istua. Harper haroi kosteita hiuksiaan sormin auki ja mä katselin, miten vesipisarat hakkasivat vedenpintaa. Näytti siltä, kuin miljoonat marmorikuulat olisivat tanssineet veden yllä ja nostattaneet sumun sen pintaan.

“Toivottavasti tää on vaan kuuro”, Harper sanoi sitten lopulta. Se venytti sormillaan toppinsa kangasta ja arvioi sen kuntoa. “Sun auto menee ihan paskaiseksi kyllä nyt.”

“Ei haittaa”, sanoin ja vedin polvet koukkuun. “Mä aattelin ajaa bokserisilleen.”

Harper katsoi mua epäuskoisesti ja nauroi.

“Tai sit vaan pulahdetaan tohon jokeen. Vesi on sitä paitsi lämmintä nyt kun sataa.”

Mä käänsin katseeni takaisin veteen ja nojasin taaksepäin.

“Ei kiitos, mee sä vaan, jos haluat. Mut ei mua haittais, vaikka säkin tulisit autoon pelkät rintsikat päällä.”

“Oh, c’mon”, Harper virnisti ja tönäisi mua olkapäähän. Huomasin sen kuitenkin jäävän miettimään jotakin, kun se tasapainotteli itsensä käsiensä varassa lähemmäs. Molempien jalat viistivät vedenpintaa, kun istuimme vierekkäin veden yllä kulkevan hirren päällä.

“Pelataan sitten peliä”, Harper sanoi. “Molemmat kysyy vuorotellen kysymyksen ja sitten molempien pitää vastata rehellisesti. Got it?”

“Ai, niinku jos mä kysyn sulta jotain, niin munkin pitää vastata siihen samaan kysymykseen?”

“Jep. Aloita sä vaikka.”

Harper hymyili, kun hieroin otsaani ja siristelin silmiäni. Mä en ollut hyvä tällaisissa peleissä.

“Okei, no, mikä on sun lempiväri?”

“Kaikista kysymyksistä sä valitsit lempivärin?” Harper nauroi, ja kohautin virnistäen olkiani. “Mutta okei, keltainen. Entä sun?”

“En mä tiedä”, sanoin, mutta Harper näytti siltä, että tökkäisi mua pian kylkeen, joten vastasin nopeasti: “Ruskea vaikka.”

“Okei, hyväksytään”, Harper sanoi ja risti kätensä. “Mun vuoro. Mikä oli sun lapsuudenhaave?”

“No, varmaan oma westernhevonen”, naurahdin.

“Höh, kai sulla nyt jotain muutakin oli! Sellainen joku vähän hassu tai utopistinen”, Harper kyseenalaisti ja veti kätensä puuskaan samalla kun nojasi päätään taaksepäin haaveksivasti. “Mä ainakin halusin olla kuuluisa laulaja.”

“Osaatko sä laulaa?” Mä kysyin muka ihmeissäni ja nauroin. “Okei, no ainakin mä halusin olla rodeosankari. Ja sit, joskus ihan pienenä, mä halusin olla taikuri. Mulla oli viitta ja silinterihattu ja kaikki, mut se vaihe meni kyllä nopeesti ohi.”

“Osaatko sä vielä jotain taikatemppuja?” Harper kysyi huvittuneena.

“No en todellakaan, ellei vasikan sitomista kahdeksaan sekuntiin lasketa”, virnistin. “No, mä kysyn sit, mikä on sun tulevaisuudenhaave?”

Harperin silmät siristyivät ja suupielet kaartuivat pieneen hymyyn, kun se kääntyi katsomaan eteenpäin. Kosteat hiukset olivat kaartuneet laineille ja kehystivät sen mietteliäitä kasvoja, kun se sitten käänsi katseensa takaisin muhun huultaan purren.

“Mä haluaisin, että elämä jatkuis tällaisena. Että olis paljon seikkailuita ja kokis kaikkea jännittävää, mitä vois muistella kiikkutuolissa sitten vanhana.”

Mun sormet tapailivat Harperin sormia, ja tyttö hymyili, kun se jatkoi:

“Ja sitten se, että säilyttäisin aina sellaisen tietynlaisen vapauden. Ettei olis mitään, mikä rajoittaisi toteuttamasta itseään.”

“Noi on hyviä haaveita”, myönsin. “Mulla on varmaan aikalailla samat. Ja, no, en mä pistäis pahaksi, jos siinä sivussa voittais vaikka lotossa.”

“Tai Power Jumpit!” Harper virnisti. Tytön ilme kuitenkin vakavoitui hieman, kun se puristeli kevyesti mun sormenpäitä ja kysyi hieman empien: “Mikset sä ui ikinä?”

Harperin sormien liike pysähtyi, kun mä vedin syvään henkeä ja hieraisin niskaani.

“Eiks toi oo vähän epäreilu kysymys, kun sä kuitenkin uit?”

“Äh, anteeksi. Mun ei ois pitänyt kysyä tuota.”

“Ei se haittaa”, mä sanoin ja kohautin olkiani. “Se vaan... Mä en kauheesti puhu siitä. Kun mä olin kahdeksan vuotta, mä oikaisin metsän poikki matkalla kotiin koulubussilta. Mä en ois saanut, äiti ja isä oli kieltänyt, koska matkalla oli tosi syvä oja. Mä kumminkin menin siitä, koska ajattelin, että sen pinnalla oleva jää ois kantanut... No, ei se kantanutkaan. Mä tipuin jäistä läpi ja melkein hukuin.”

Harperin ilme oli huolestunut ja ehkä vähän järkyttynytkin.

“Ihan kamalaa. Miten sä pääsit pois sieltä?”

“Naapurin mies oli ollut tekemässä puita lähistöllä, kun se oli kuullut jotain ja huomannut, kun varisparvi lehahti lentoon. Se oli sitten tullut paikalle ja nähnyt reiän jäässä ja sinne menevät jäljet.”

“Se oli tosi pienestä kiinni”, Harper sanoi.

“Niin oli. Sen jälkeen vesi on tuntunut jotenkin... En mä tiedä, ahdistavalta. Mä muistan vieläkin sen tunteen, kun yhtäkkiä tuli täysin pimeää, miten jalat potkivat pelkkää tyhjää, ja miltä vesi tuntui keuhkoissa. Se oli pelottavaa. Ja mä jotenkin tunnen sen saman pelon aina, jos joudun veteen. Siksi mä en tykkää puhua siitä, mä en halua, että ihmiset pitää mua ihan nössönä.”

“Et sä ole nössö, jos sä pelkäät”, Harper sanoi. Se kietoi kätensä mun käsivarren ympäri ja nojautui lähemmäs. “Kaikki pelkää jotain. Mäkin pelkään korkeita paikkoja, muistatko toissa kesän leirin Beaver Covessa? Mua pelotti ihan kauheasti, kun yritin mennä siihen vaijeriliukuun!”

“Muistan mä. Mä autoin sut alkuun siinä tasanteella”, mä sanoin, ennen kuin mun kasvoille kiipesi syyllinen virhe. “Sit mä taisin vähän niinku jättää sut oman onnesi nojaan.”

“Mä en unohda sitä ikinä!” Harper nauroi. “Hetken aikaa mä jo luulin, että sä oisit ollut joku mun prinssi uljas.”

“Enää mä en jättäis sua vaijeritasanteelle, mä lupaan”, virnistin. Ympäröivä rankkasade oli hiljalleen vaimentunut tihkusateeksi, ja mä otin nousin ylös samalla viereisestä hirrestä tukea ottaen. “Jokohan me uskallettais autolle?”

Ojensin käteni Harperille, joka väänsi alahuulensa surulliselle mutrulle.

“Just kun me päästiin syvällisiin aiheisiin”, se voivotteli, mutta tarttui kuitenkin mun käteen ja nousi ylös. “Mutta joo, mä alan kaivata jo pitkää, kuumaa suihkua.”

“Sama täällä”, tokaisin, kun kävelimme venevajan lankkulattiaa pitkin takaisin heinien peittämälle rannalle. “Ehkä me voidaan joskus tsempata toisiamme näiden pelkojen kanssa. Vähän niin kuin auttaa toinen toistamme voittamaan ne, you know.”

“Mm, ehkä”, Harper myötäili. Se varoi astumasta uudelleen kohtaan, jossa olimme liukastuneet, ja kääntyi sitten katsomaan mua kasvoillaan pieni virnistys. “Mutta sitten aloitetaan pienestä. Mä en vie sua ekaks sukellusretkelle, jos sä et pakota mua kiipeämään palotorniin, okei?”

“Sovittu”, vannoin käsi sydämellä.

Kuulas aamuaurinko pilkisteli parkkipaikkaa reunustavien puiden lomasta. Ihmisiä käveli pieninä ryppäinä ristiin rastiin kostealla asfaltilla ja parveili parkkeerattujen autojen ympärillä, kun kaveriporukat kokoontuivat ja vaihtoivat kuulumisia kesän jälkeen. Keltaiset bussit kuljettivat oppilaita koulun ovien eteen ja kaikkialla vallitsi odottava, iloinen tunnelma.

Vaikka koulun alkaminen olikin vähän mälsää ja rajoitti ikävästi elämää, tarttui tietynlainen innostus muhunkin, kun parkkeerasin isän Ford Rangerin parkkipaikan reunamille. Ekoissa päivissä oli tietynlainen taikansa, kun harmaa arki ei ollut vielä ehtinyt vyöryä päälle kuin tavarajuna. Päivät olivat vielä lämpimiä ja valoisia, ruoho vihreää ja lehdet yhä puissa; välitunnit ja lounastauot saattoi viettää pihalla, päivät koostuivat vielä lähinnä tulevan lukuvuoden suunnittelemisesta eikä silkasta puurtamisesta, ja koulupäivien jälkeenkin oli vielä energiaa tehdä jotain muutakin kuin vajota suoraan sängynpohjalle.

Moikkailin tuttuja kävellessäni parkkipaikan läpi koulun pihalle. Kaksitahtibensan tuoksu leijaili ilmassa, kun sophomorejen joukko huudatti mopojaan parkkialueen laidalla. Ois ollut siistiä ajaa itsekin kouluun omalla, hienolla autolla, mutta kesä oli hujahtanut ohitse silmänräpäyksessä - työt, kesäleiri, kilpailut ja kultakuume olivat vieneet kaiken ajan, ja olin tuskin ehtinyt vilkaistakaan pihavajassa seisovaa, ruosteen värittämää ja kunnostusta odottavaa Pontiacia.

En kuitenkaan ehtinyt kauaa harmitella hamaan tulevaisuuteen asti venyvää autonlaittoprojektiani, kun äkkäsin Scottin sisarukset koulun sisäpihalle vievällä tiellä. Maisie oli selvästi treenannut kesän aikana, sillä jo ennestään jäntevä tyttö näytti entistäkin lihaksikkaammalta trikoissa ja ohuessa verkkatakissaan; Dylan, joka oli hujahtanut jo yli metrikahdeksankymmenen, näytti siskonsa vierellä tavanomaistakin hintelämmältä.

“- Oikeasti, miten sä ajattelit pärjätä collegessa, kun puhutun ymmärtäminenkin tuottaa sun mitättömille aivoille noin paljon ongelmia? Mä sanoin, että juoksutiimi kokoontuu tänään, mä sanoin, että hoida oma kyyti -”

“Mikä etuoikeus sulla muka on käyttää autoa?”

“Varmaan se etuoikeus, että mä sentään panostan kouluun, toisin kuin sä, sä vaan makaat ja valitat ja huitelet iltaisin ulkona helvetin Millerin ja sen kajaalikaverisi kanssa -”

“- Me etsitään kultaa, se on panostusta tulevaan -”

“- Ja löydätte sitä mitä, parin dollarin arvosta? Sinä ja Miller olette kyllä yhtä vajaapäisiä -”

“Moi, Maisie”, tervehdin ja hymyilin kauniisti, kun nuorempi Scott kääntyi punaiset hiukset leiskuen ympäri. “Mukava kuulla sun puhuvan noin iloisesti meikäläisestä.”

“Luojan kiitos, Cooper”, Dylan huokaisi. “Saanko sulta koulun jälkeen kyydin kotiin?”

“Sure”, virnistin ja Maisie levitteli käsiään.

“No niin, Miller pelasti sut pulasta. Nähdään, douche bag.”

Maisie harppoi pihan poikki ja tavoitti kaverinsa, joiden mukana se katosi kulman taa. Mä ja Dylan lähdettiin kävelemään verkkaisesti sisäpihan läpi kohti pääovia, samalla kun Dylan valitti Maisiesta ja siitä, miten siitä oli tullut kesän mittaan lähestulkoon sietämätön.

“Ihan kuin olisi kaksi äitiä”, Dylan marmatti. “En oikeasti kestä naisia. En vaan kestä. Mikä helvetti siinä on, että kokoajan täytyy valittaa, joka ikisestä asiasta, ihan kuin niihin olisi asennettu pelkkä negatiivinen asetus? Onko Harperkin tuollainen valittaja?”

“Ei se oo”, naurahdin ja Dylan huokaisi teatraalisesti.

“No eipä tietenkään - ilmeisesti ainoastaan mun kohtalo on olla psykopaattisten naisten ympäröimä...”

“Thanks, mate”, kuului Henleyn ääni. Tyttö ilmaantui kuin tyhjästä mun ja Dylanin väliin, ja me molemmat hätkähdimme vähäsen. Mustat hiukset kehystivät Henleyn kapeita kasvoja ja raskaasti meikattuja silmäluomia, joiden alta se loi pistävän silmäyksen Dylaniin.

“Ai, moi Hen”, tervehdin toivuttuani tytön äkillisestä ilmaantumisesta. “Mun lempparipsyko.”

“Joo, sä oot hyvällä tavalla psyko”, Dylan sanoi. “Sellainen cool psyko.”

“Wow”, Henley sanoi. “Mun tekis mieli lyödä teitä, mutta en halua jälki-istuntoa heti ekana päivänä.”

“Ehkä ihan hyvä”, virnistin ja katsoin, kuinka pälyilevien freshmanien lauma luikki koulun seinustalla. “Mutta hei, vika vuosi. Ajatelkaa, me ollaan nyt cooleja senioreita!”

“Senioreita joo, cooleista en tiedä”, Henley hymähti. Me heitettiin Dylanin kanssa kädet Henleyn olalle samalla, kun kuljimme koulun ovista sisään.

“Äläs nyt, Henley. Tästä vuodesta tulee uskomaton - ajattele kaikkea kivaa, mitä seniorivuoteen kuuluu! Senior pranks, skipping days, lock-in, countdown...”

“Ainoa syy laskea päiviä on se, että tietää montako päivää tarvitsee enää kärvistellä näiden mänttien joukossa”, Henley tokaisi lakonisesti, kun kovaäänisten Wild Hawksien joukko tunki ohitsemme naurunremakan saattelemana.

“No, mutta laki velvoittaa kärvistelemään joka tapauksessa - miksei siis samalla otettaisi kaikkea irti niistä vähäisistäkin iloista, mitä meille on suotu?” Dylan ehdotti. “Mä ainakin haluan kääriä Mrs. Kempingtonin auton vessapaperiin ja räjäyttää hajupommin Wild Hawksien pukuhuoneessa...”

Henley katsoi vuoron perään Dylania ja mua, kun tiukensimme otettamme ja nojasimme päämme melkein sen poskiin kiinni. Olimme saapuneet puisten ovien eteen, joiden ikkunoita peitti samea kuviolasi.

“Backroom!” hihkaisimme yhteen ääneen, niin että pari freshmania hätkähti ja katsoi meitä säikähtäneinä. “Tehkää tietä senioreille! Backroom on meidän.”



Backroom oli hämärä, särisevin loisteputkilampuin valaistu huone aivan Blue Mountain High’n pääkäytävän loppupäässä. Ennen nykyistä muotoaan siellä oli kaiketi joskus ollut kuvaamataidon luokka, ja sen jälkeen se oli toimittanut erinäisiä virkoja aina koululääkärin tiloista pulpettivarastoon, ennen kuin seniorit olivat vallanneet sen omaksi tilakseen. Se oli vähän kuin kerhohuone tai jokin muu, mystinen tila, johon pääsi vain kuulumalla johonkin cooliin seuraan (tässä tapauksessa olemalla seniorvuoden opiskelija), ja astuessamme sisään suorastaan tunsimme, miten mystisyyden aura ympäröi meidät.

“Me ollaan oikeasti Backroomissa”, Dylan henkäisi ja katsoi ympärilleen silmät loistaen. Mä otin lippiksen pois päästä, koska mun teki mieli kunnioittaa tätä pyhää huonetta – Henley veti kätensä puuskaan ja pudisteli päätään.

Backroom oli täysin senioireiden sisustama – sohvat olivat eriparisia ja muhkuraisten tyynyjen koristamia, seinillä oli julisteita, valokuvia ja entisten oppilaiden puumerkkejä, nurkassa seisova pöytäfutis näytti siltä, että se oli todennäköisesti löydetty roskalavalta. Kaikessa kaoottisuudessaan Backroom oli aika kodikas – juuri täydellinen paikka viettää viimeinen vuosi kavereiden kanssa.

“Hah, mähän sanoin! Yumi, oot pirtelön velkaa”, kuului iloinen nauru Backroomin ovelta. Harper ja Yumi kävelivät sisälle vanavedessään Mikael, joka näytti taas tavanomaisen eksyneeltä koulun alettua. “Arvasin, että oot täällä - moi Dylan, moi Henley.”

Dylan vilkutti Harperille ja Henley soi hieman jäykän hymyn samalla, kun se liukui sohvankaiteen yli istumaan kuin ylikasvanut, musta kissa. Yumin katse kiersi Backroomin seiniä.

“Hah, arvasin, että Kansas valehteli, kun se väitti että Backroomissa on seinän kokoinen alastonkuva rehtori Donovanista.”

“Mitäs Mikael”, tervehdin suomalaista, joka näytti siltä, että harkitsi sulautuvansa Backroomin kellanvihreään tapettiin, “Onko nyt haikeaa, kun Kansas ei ole täällä?”

“Ei”, Mikael vastasi tyynesti. “Miksi olisi? Tämähän on koulu. Olen täällä itseäni ja tulevaisuuttani varten, en seurustelemista, sen hoidan vapaa-ajalla. Täällä tarkoitus on keskittyä pelkästään opintoihin.”

“You’re so damn weird, mate”, sanoin hellästi ja taputin Mikaelia olalle.

“Mites itse pärjäät, kun sinä ja MacDonald ette ole enää samoilla matikantunneilla? Onko haikea olo?” Henley piikitteli ja koppasin Harperin kainalooni samalla, kun melkein näytin Henleylle keskisormea.

“Ei, me hoidetaan yhtälöiden teko vapaa-ajalla...”

“Toi oli karseinta, mitä oon hetkeen kuullut”, Dylan yskähti ja muut nauroivat, kunnes ovi kävi ja kaikkien ilmeet muuttuivat joko kylmiksi tai ärsyyntyneiksi.

Wyatt Rogers saapasteli ovesta sisään joukkuekavereidensa hännystellessä kuin mikäkin johtajaa seuraava koiralauma. Tunsin, miten Harperin vartalo jännittyi ja tiukensin hieman otettani, kun Wyatt silmäili ylimielisesti huoneessa olevia ja pysäytti sitten katseensa muhun.

“Katsos, Miller. Miten meni kesä? Vuotiko ladon katto tai tapahtuiko jotain muuta jännittävää?”

Wild Hawksit nauroivat kuorossa kuin Wyatt olisi lohkaissut vuoden vitsin. Mun olisi tehnyt mieli lohkaista jotain oikein ilkeää, mutta päätin pitää kieleni kurissa – kuten Henleykin oli todennut jo aiemmin, en mäkään halunnut jälki-istuntoon heti ensimmäisenä päivänä.

“Mitäs MacDonald? Sua ei näkynyt koko kesänä, harmi. Toivottavasti et ole jo liikaa ottanut vaikutteita tuosta junttiporukasta, jossa nykyään liikut. Prada pukee sua paremmin kuin Targetin farkut, ja tiedät varmaan, kumpi meistä tarjoaa kumpaa.”

“Painu helvettiin, Wyatt”, Harper sylkäisi myrkyllisesti. “Sä kuulostat ihan säälittävältä.”

Wyatt nosti leukaansa ylöspäin ja hymyili koppavan ylimielisesti, kun se kääntyi kohti ovea.

“Don’t be so salty. Nähdään pelikentillä, sweetie”, se sanoi, ennen kuin poistui joukkueineen ovesta ulos. Dylan naksautteli rystysiään ja Mikaelin niska ja korvat punoittivat silkasta ärsytyksestä.

“Vittu tuo ihminen on yksi paskakasa”, Henley sihisi sohvalta.

Mun otsassa tykytti. Vaikka Wyattin sanoja ei olisikaan pitänyt päästää ihon alle, kirvelivät ne silti. Koko kesän jatkunut kullankaivuu tuntui pienine saaliineen yhdentekevältä, kun Wyatt Rogersin kaltaiset kusipäät syntyivät kultalusikka suoraan suussaan.

Jos ekat päivät koulussa olivatkin menneet jonkin sortin alkuhuumassa, siitä ei enää ollut tietoakaan. Joka päivä tuntui siltä, että meitä valmisteltiin henkisesti enemmän keskitysleirille kuin collegeen lähtemiseen - opettajat toistelivat kaikenlaisia maneereja, kuten “sittenpä ei enää olekaan näin helppoa”, “voi tulla äkkiä ikävä high schooliin” ja “ymmärrätte viimeistään sitten, että olisi kannattanut valmistautua hyvissä ajoin”.

Mua vähän oksetti, kun me istuttiin Backroomissa Mikaelin ja Hayleyn kanssa ja selasimme opettajilta saatuja listoja eri valinnaisaineista. Niiden lisäksi me saatiin pitkä lista päivämääristä, joista jokaisen tulisi valita itselleen sopiva ajankohta opinto-ohjaajan tapaamiseen. Ajatuskin ahdisti – tiesin, että siellä odottaisi tiukka keskustelu tulevaisuuden suunnitelmista ja omien vahvuuksien ja kiinnostuksenkohteiden läpikäynti, joita mulla tuntui olevan pyöreät nolla.

“So... Have you decided yet?” Mikael kysyi pyöritellessään kynää kädessään.

“Yeah, I chose pilates and poetry”, sanoin sarkastisesti ja venyttelin selkääni, joka oli kipeytynyt matematiikan kaksoistunnilla kyyhöttämisestä.

“Täällä on kyllä ihan outoja aineita verrattuna Suomeen”, Mikael totesi kääntäessään listan ympäri. “Ja vaihtoehtoja on paljon enemmän.”

“Mun mielestä koko valinnaisjuttu on ihan typerä. Ihan kuin meillä ei ois tarpeeksi hommia jo pakollisissa aineissa”, valitin ja oikaisin itseni parempaan asentoon sohvalle. Hayley, joka istui mun vieressä, väisti vähän kun mun jalka osui sitä vahingossa reiteen.

Tuntui, että monilla muilla oli helpompaa kuin mulla. Dylan oli laulanut lapsesta asti kuorossa, siispä se kuului koulun kuoroon; Harperin ei tarvinnut valita niin montaa valinnaista, koska se oli Wildcatseissa; Henley taas kävi sekä bänditreeneissä että näytelmäkerhossa. Mä taas en tahtonut löytää mitään, mikä olisi kiinnostanut mua jotenkin erityisen paljon, ja valinnaisainelistassa oli huomattavan paljon sellaisia aineita, jotka eivät kiinnostaneet pätkääkään - kuten vaikka afrikkalainen kirjallisuus tai jazz-musiikki.

Tuntui väärältä valita lisää oppiaineita (ja uhrata muutenkin kortilla olevaa aikaa) senkin vuoksi, että mun kiinnostukseni viimeaikaisiin tapahtumiin oli hiljalleen herännyt. Sitähän en tietenkään myöntäisi ääneen - tai ainakaan sitä, että mun mielestä hommassa oli ehkä sittenkin jotain outoa – mutta puhelinkoppiepisodin jälkeen jopa mun oli vaikea keksiä enää mitään järkevää selitystä tapahtuneelle. I mean – miten helkutissa sellainen vanha, laho puhelinkoppi ylipäätänsä toimi? Ja vaikka sekin olisi ehkä vielä ollut joten kuten selitettävissä, en kerta kaikkiaan keksinyt, miten soittaja oli osannut soittaa siihen juuri silloin, kun me oltiin sen lähellä, ja osoittaa sanansa niin tarkkaan Harperille.

Kuin tilauksesta Harper ilmaantuikin Backroomin ovesta sisään Yumi ja Valeria vanavedessään. Se hymyili Dr. Pepper -tölkin takaa ja nakkasi yllättäen autonavaimet mun syliin ja virnisti mun kysyvälle ilmeelle.

“Mennäänkö?” se kysyi ja kallisti päätään.

“Mihin?”

“En tiedä. Vaikka pirtelölle Ground Up Caféen. Tai syömään Wendy’siin.”

Mä nostin autonavaimet mun sylistä ja nakkasin ne sitten Harperille, joka otti niistä kopin hämmentyneenä.

“Mun on pakko mennä suoraan kotiin”, sanoin ja nousin ylös. Harper näytti pettyneeltä - tungettuani paperit reppuun ja nostettuani sen olalleni kietaisin nopeasti käteni tytön ympärille ja suukotin nopeasti päälakea.

“Sori. Koodataan illemmalla? Okei?”

Harper nyökkäsi ja vilkutin heipat muille, ennen kuin astelin ulos Backroomista ja lähdin suuntaamaan kohti parkkipaikkaa.



Oli syyskuun kolmas päivä.



Ennen kuin starttasin auton, kaivoin puhelimen taskustani, ja lähetin Harperille virnistäen viestin.

I forgot something. Maybe you should check the lockers out. xx

Naiset ne ei sitten hallitse pukeutumista, ei sitten yhtään. Alle kymmenen minuuttia siitä, kun kyyti jätti meidät tumman metsikön laitaan, olin jo luovuttanut päälläni olevan takin Harperin hartioille ja katsoin, kun Yumi taisteli itseään läpi metsäpolun upottavan kohdan ottaen tukea jokaisesta risusta, joka sen tielle osui.

“Miksi sä puit valkeat kengät, kun tiesit, että me ollaan menossa metsään?” mä kysyin, yrittäen pitää ääneni neutraalina, vaikka siitä paistoikin läpi turhautuminen ja huvitus. Vaikka päivälämpötilat huitelivat yli kolmessakymmenessä asteessa, yöllä asteet tippuivat jo reilusti, ja hihattomassa paidassa viileä yöilma sai ihon menemään kananlihalle. Olisi ollut mukavampaa kävellä reippaasti kuin madella.

“Mä tiesin, että me ollaan menossa bileisiin”, Yumi vinkaisi. “Johonkin hylättyyn halliin! En mä tiennyt, että sinne pitää kulkea pitkin ojanpohjia!”

Taaempaa kuului vaimea poksahdus, jota seurasi sarja erinäisiä hihkaisuja. Kääntyessäni katsomaan näin, miten jo hyvän tovin viinipullonsa kanssa kamppaillut Kansas nautti parhaillaan kaarihuikkaa suoraan pullosta.

“Eikö toi pitänyt säästää bileisiin?” Harper kysyi. Se rutisti takkia tiukemmin ympärilleen ja siristi silmiään paheksuvasti, kun Kansas röyhtäisi ja pyyhkäisi suupielet karvapuheronsa hihaan.

“Kuka niin sanoi?” se kysyi ja kohotti kulmiaan, ennen kuin virnisti. “Näitä on kaksi lisää. Maistuuko syntymäpäiväsankarille?”

“Ei kiitos”, Harper kieltäytyi ja Kansas nakkasi niskojaan aivan kuin sanoen ‘omapa on menetyksesi’.

“Kolme viinipulloa? What the fuck, Kansas? Yritätkö kuolla alkoholimyrkytykseen?” Yumi kyseenalaisti. Se oli selvinnyt märän maan ylitse pitävämmille mätäsmaille ja katsoi Kansasia melkein syyttävästi.

“Why not? College on rankkaa, lapset. Jotenkinhan se on kompensoitava.”

Olin jo avaamassa suutani, kun Kansas työnsi sormensa mun huulia vasten ja hyssytteli.

“Soo, soo. Mitä olitkaan sanomassa, unohda se. Kansas tietää kyllä. Everything is fine, my sweet cowboy friend...”

“Hei, voitaisko jo mennä?” Hayley kysyi vaimeasti, ääni värähtäen. Se oli kietonut kätensä ympärilleen vähän kuin halaukseen. “Täällä on niin kostea ilma, että alkaa tulla kylmä jo...”

“Joo, mennään vaan”, mä tokaisin ja mulkaisin Kansasia.

“Nice wife beater shirt, by the way”, Kansas kehaisi, kun olin jo kääntynyt ympäri, ja mä pyöräytin silmiäni melkein aivoissa saakka.



Syyskuun pimeässä yössä olisi varmasti voinut eksyä helpostikin, mutta puun oksiin kiedotut, pimeässä hohtavat teipit johdattivat meidät metsän läpi määränpäähämme. Paikka ei loppupeleissä ollut kaukana tiestä, mutta koska bileet olivat ehdottoman top secret –kamaa (eli käytännössä koko kylän nuoriso tiesi niistä), ja koska paikan päälle vievä tie oli tukittu betoniporsailla ja tontti ympäröity korkealla metalliaidalla, oli reitti järjestetty kulkemaan viereisen metsän kautta.

“Tuota... Eihän tää oo se bunkkeri...?” Yumi kysyi varovasti tiiratessaan, kun ensimmäiset (eli Kansas) luikahtivat verkkoaitaan tehdyn reiän läpi vanhan rakennuksen piha-alueelle.

“Ei”, Mikael mumisi vaimeasti kyykistyessään alittamaan aitaa. “Se oli paljon syrjemmässä, kuin tämä. Ja oikeasti piilossa. Tämähän on ihan kunnon rakennus.”

“Okei”, Yumi sanoi huojentuneena. Se ojensi kättään, johon Kansas tarttui aidan toisella puolella ja auttoi tytön aidan läpi.

Vuoron perään jokainen meistä pujahti piha-alueelle, joka oli pimeä ja yllättävän hiljainen siihen nähden, että siellä oli määrä olla tänään tajunnanräjäyttävät underground-bileet. Kestrel (joka oli tullut aidan ali viimeisenä ja kaatanut samalla juomansa vahingossa kumoon) kaatoi itselleen uutta juomaa.

“Otetaanko tässä pihalla shotit, ennen ku mennään sisään?”

“Sure!”

“Shotit, joo!”

Porukka asettui tiiviiksi ringiksi, kunnes Kestrel oli saanut kaadettua kaikille shotilliset pieniin muovimukeihin, ja jokainen kohotti kätensä ilmaan.

“Happy birthday, Harper!”

“Yeah, let’s party!”

Kestrel oli selvästi vieraillut isänsä juomakaapilla, sillä tujun makuinen neste poltteli kurkussa ja sai Yumin ja Kansasin yskimään. Irvistin ja Harper piti kättään suunsa edessä, ehkä pidätelläkseen juomaa nousemasta takaisin ylös.

“Yök...”

“Joo, hyi vittu, Kestrel.”

“En ehtinyt saada hakijaa!” tyttö puolustautui kiertäessään pullonkorkkia takaisin paikoilleen. “Ainakin se nousee päähän, jos ei muuta!”

“Tuntuu, että pää lähtee kohta irti kurkun kohdalta”, Kansas sanoi nieleskellen. Se huuhteli pahan maun suustaan viinillä ja tarjosi pulloa sen jälkeen muille, ja tällä kertaa kierros maistui jokaiselle siitä huolimatta, että pullonsuu oli hetki sitten uinut puolivälissä pojan kurkkua.



Paikka, johon suuntasimme, oli heittämällä hämärin ja coolein paikka pitää bileet, mitä olin koskaan nähnyt. Kukaan ei oikein tuntunut olevan varma, mikä rakennus oli aikanaan ollut – ehkä tehdas? Varastohalli? Joka tapauksessa se oli vanha ja melkein jopa luotaantyöntävä kaikessa rähjäisyydessään, eikä sen tarkoin lukituista ovista päässyt kulkemaan sisään varmaan mitenkään.

Sen sijaan me kuljettiin luukusta.

Ruosteensyömät tikkaat laskeutuivat alas viemärinsuuta muistuttavasta reiästä, jota peittävä luukku oli revitty auki ja siirretty sivuun. Harper värähti katsoessaan alas pimeyteen ja katsoi sitten mua epätoivoisesti.

“No way - mä en ole menossa tuonne.”

“It’s too late, princess”, Kansas virnisti kavutessaan alaspäin. “Nyt ei aleta jänistämään, kun ollaan tänne asti tultu!”

“Mä oon tässä, Kansas ja Hayley odottaa alhaalla. Meet ihan rauhassa, et irrota kättä ennenkuin sun jalka on tukevasti seuraavalla askeleella. Se ei oo pitkä matka.”

Harper puri huultaan ja rutisti sen harteilla lepäävää takkia, niinkuin sen henki olisi riippunut sen varassa. Lopulta se kuitenkin nyökkäsi, riisui takin harteiltaan ja ojensi sen mulle, ennenkuin asettui tikkaiden alkupäähän.

“Hyvin se menee! Go, Harpeeer!”

“Turpa kiinni, Kansas!” Harper kivahti puristaessaan tikkaan reunoja.

Hitaasti, askel askelmalta, Harper eteni alaspäin. Odotin tikkaiden yläpäässä niin kauan, että tytön jalat koskivat betonilattiaa. Harper hymyili ja vastasin tytön hymyyn, ennen kuin käännyin ja laskeuduin perässä alas hämärään. Ummehtuneen kostea tuoksu tervehti vastassa, kun omat jalkani koskettivat vihdoin lattiaa ja irrotin otteeni tikkaista, joista jäi käsiin ruosteenruskeat jäljet.

“Kuuletteko tuon?” Kansas kysyi.

“Joo, Kansas, me ei olla kuuroja.”

Tietä näyttävät, hohtavat teipit olivat vaihtuneet neonvihreisiin seinämaaleihin, mutta niitä enää tuskin tarvittiin. Basson jylinä johdatti meidät perille, syvälle rakennuksen sydämeen, jossa bileet sykkivät täyttäen koko kolkon rakennuksen neonvaloin ja nopein rytmein.

Edessä levittäytyvä betonihalli oli täyttynyt ihmisistä. Neonvalot, laserit ja savukoneet loivat tilaan euforisen hehkun, joka tuntui elävän musiikin mukana. Seinustaa reunustavalla tasanteella DJ teki taikojaan laitteiden ja piuhameren ympäröimänä, eikä äänentoistossa oltu todellakaan säästelty, sillä basso tuntui rintalastassa saakka.

“I’m gonna cry”, Kansas huusi musiikin yli. “This is fucking awesome!”

Jyrkät portaat johdattivat meidät alas maan alle rakennettuun kammioon, jossa koko joukko ihmisiä oli jo ajautunut bileiden vietäviksi. En ollut koskaan nähnyt saati kokenut vastaavaa – ihmiset tanssivat estottomasti, melkein maanisen näköisinä, eivätkä keskeyttäneet edes meidän ängetessä niiden lävitse väljemmille vesille. Porukka tarttui toisiaan käsistä ja muodosti vaistomaisen ketjun, jonka turvin jokainen löysi turvallisesti tanssikansan ohitse kammion toiselle laidalle, jossa muutamia ihmisiä näkyi joko seurustelevan keskenään tai huilaavan tanssimisen välissä.

Muut irrottivat kätensä päästyämme perille, mutta pidin sormeni yhä Harperin sormien lomassa. Neonvalojen välkkeessä mun oli helpompi ymmärtää Harperin asuvalintaa, vartaloa myötäilevää mekkoa, joka heijasti ympärillä vilkkuvia valoja ja sai tytön säkenöimään.

“Mitä me enää odotellaan? Eiköhän aleta bilettämään!” Kestrel julisti pullo kädessään, ja jokainen alkoi kaivaa kiireesti omia juomiaan esiin siltä varalta, että tyttö olisi päättänyt tarjota vielä uuden kierroksen.


Tytöt pääsivät kiinni tunnelmaan nopeiten. Ilmassa leijui hajuveden ja savukoneen kitkerä sekoitus, ja usvaverho ympäröi tanssivia vartaloita, jotka liikkuivat hypnoottisesti samaan tahtiin musiikin kanssa. Näin, miten Harper nauroi, kun se pyörähti kerta toisensa perään, ja miten se ja Hayley tarttuivat toisiaan kiinni sormista ja irtaantuivat taas aivan kuin jotain sanatonta koreografiaa noudattaen.

Oliko se Kestrelin isän viinakaapista vohkittu litku, vai Kansasin viini, joka sai mutkin lopulta antautumaan kunnolla musiikin vietäväksi? Vai oliko se Harperin ja tyttöjen villi tanssi, joka teki irrottelusta niin vastustamattoman? Yhtä kaikki tunsin, miten joku suorastaan veti mua tanssilattialle, vaivutti mut transsiin, ja yhtäkkiä kaikki kuulosti nopealta mutta silmissä näin ympäristön kuin hidastetussa elokuvassa.

“Wilmington!” DJ huusi mikrofoniin. “How are you tonight?”

Ihmiset huusivat. Mä huusin. Nyrkit kohosivat ilmaan ja koko tanssikansa velloi kuin myrskyävä aallokko.

“This night is going to be the most epic night in history!”

Tunsin Harperin tarttuvan mun sormiin samalla, kun molemmat tuuletimme villisti DJ:n sanoille. Hayleyn sinipurppurat hiukset välkähtivät mun näkökenttäni reunamilla, ja Kansasin siluetti piirtyi sumeana edessäpäin, kun se kohotti kätensä DJ:tä kohti.

“There is rumours about a secret, creepy bunker. Fucking sick, isn’t it? Well, guess what – were now in a sickest bunker in the town! The party bunker, motherfuckers – show, how you rave, people!”

Ihmisten huudot yhtyivät valtavaan droppiin, joka tuntui järisyttävän koko kammiota perustuksia myöten. Vaatteet liimaantuivat ihoon kiinni ja tunsin, miten hiki valui pitkin niskaa, mutten välittänyt - tunnelma oli liian huumaava, humalan ja euforian sekoittama... Etäämmällä Kansas veti Mikaelia lähemmäs itseään... Mä käännyin kohtaamaan Harperin tummat, neonvalojen hehkua heijastavat silmät, ja mun teki mieli huutaa sille musiikin yli, miten paljon mä halusin --

“Onko toi YEVA?” Harper huusi mulle, ja mun sisällä jylläävä tunnelma heitti voltin ympäri silkasta hämmennyksestä.