Have you met me?

Dear diary...

Aka Hayleyn selviytymispäiväkirja.

17. marraskuuta 2023

“Suhun sattuu vielä”, Lily yritti varoitella, katsoessaan ystäväänsä.
“Eihän satu. Näytä nyt sitä valoa”, Hayley nauroi. Sen käsiin koski jo vähän, rautaisista tangoista oli todella hankala saada otetta niin, ettei ne uponneet kämmenten ihoon kipeästi.
“Pidä kiirettä sit”, Lily sähähti ja katsoi ympärilleen niin, että valokeila hävisi jälleen.
“Lily! Valo!” Hayley vingahti ja hetken pimeyden jälkeen näki taas seuraavien kädensijojen paikat.

Maasta katsottuna sähkötolppa oli näyttänyt paljon matalammalta, Hayley oli ajatellut pääsevänsä ehkä minuutissa sen tolppaan, mutta aika tuntui pysähtyneen. Kiipeäminen tolppaan yksinään oli juttu erikseen, mutta kun toisessa kädessä puristi vielä vanhaa kenkäparia, jonka nauhat yrittivät sotkeutua jokaiseen rautaan matkan varrella, siitä tuli vielä hankalampaa.

Hayley pääsi niin ylös, mitä uskalsi kiivetä ilman sähköiskun vaaraa. Se melkein tunsi miten pienet karvat niskassaan nousivat pystyyn, mutta se saattoi toki olla mielikuvitustakin. Mudasta värjääntynyt kenkäpari heilui hetken ilmassa, kun tyttö yritti tähdätä kohteeseensa. Jos se pudottaisi kengät nyt, Lily joutuisi kiipeämään seuraavaa yritystä varten.

“Äkkiä, joku tulee!” Lily sähähti alhaalta ja Hayley antoi kenkäparin lentää. Hetken näytti siltä, että se jatkaisi vain matkaansa voimalinjan toiselta puolelta, mutta sitten sen matka tyssäsi ja kenkäpari jäi roikkumaan sähköjohdon varassa.
Hayley kiljahti vähän riemuissaan, kunnes näki itsekin miten valokeila lähestyi kaukaisuudessa.

Alas tuleminen sujui huomattavasti nopeammin ja Hayley pääsikin melkein alas asti ennen kun sen käsi lipsahti ja tyttö tajusi ettei se enää pitänyt mistään kiinni.

Tömahdys kuulosti paljon pienemmältä, miltä se tuntui. Hayley yritti nousta ylös, se näki miten lähellä koiranulkoiluttaja oli, mutta tytön keuhkot eivät suostuneet toimimaan.
“Voi helvetti, tule, pakko mennä!” Lily suhisi hampaidensa välistä ja yritti väkisin vetää ystäväänsä ylös.

“Hei! Mitä siellä tapahtuu?” vieraan miehen ääni hapuili pimeyteen ja Hayley sai vihdoin vauhtia jalkoihinsa, vaikka sen keuhkot eivät vielä toimineetkaan. Tytöt juoksivat mahdollisimman hiljaa puiden suojaan ja jatkoivat matkaansa niin pitkälle, kun jalat kantoivat. Hayley toki luovutti ensin, sillä sen oli lopulta pakko romahtaa maahan polvilleen hengittämään eikä naurultaan meinannut kyetä edes täyttämään keuhkojaan puoleen väliin.

“Mä en voi uskoa, että sä teit sen!?” Lily nauroi kippurassa, sen nauru kuulosti siltä kuin se olisi pidättänyt sitä kauankin. Hayley tunsi miten jännityksen adrenaliini poistui kehostaan jokaisen naurupyrähdyksen myötä.
“Sä oot leffalipun velkaa”, Hayley muistutti ja kierähti selälleen. Sen katse vaelsi mustalla yötaivaalla tähtien joukossa. Yön kaste sai tytön selän kostumaan hupparinkin läpi.
“Hullu ämmä”, Lily huokaisi ja kääntyi sekin makaamaan selin maahan niin, että tyttöjen päät olivat vierekkäin. Hayley kuunteli miten Lilyn hengitys tasaantui vähitellen nauramisen ja juoksemisen jäljiltä.


Jostain syystä Hayley oli ajatellut, että Lily olisi ollut hänen elämässään aina. Se oli kuitenkin yhtä valheellista, kuin elämä itsekin. Lilyn isä sai työpaikan Texasista, ne muuttivat sinne ennen koulun alkamista kesäloman aikana ja Hayley jäi yksin. Se muuttui taas näkymättömäksi, hengittäväksi eliöksi koulussa jossa kukaan ei tuntenut sitä.

Lily soitti joka viikonloppu ja he puhuivat tuntikausia, mutta kun toinen eli uutta ihmeellistä elämää ja toinen polki vain samoissa urissa kotonaan, puheenaiheet hyytyivät vähitellen ja niin puhelutkin.

Hayley istui omassa huoneessaan, kuunteli seinien läpi miten alakerrassa soi musiikki. Se kuuli miten äiti nauroi ääneen, isän matalan murahduksen ja saattoi silmiään sulkematta nähdä miten ne tanssivat olohuoneessa. Tyttö hymyili vähän, vilkaisi vielä viimeisen kerran puhelintaan ja laski sitten kädessään olleen kirjan pöydälle. Se oli lukenut saman sivun rivit jo viisi kertaa ja tiesi, että oli aika luovuttaa sen suhteen, että se pääsisi eteenpäin juonessa enää tänään.

Nemo muuttaisi tallia tasan kahden viikon päästä. Hayleytä jännitti ihan kamalasti ja sen yhden kerran, kun tytöllä olisi ollut oikeasti asiaa Lilylle, puhelin pysyi mykkänä.

Toki hän olisi voinut itsekin soittaa, kertoa ihmiselle jota oli kutsunut parhaaksi ystäväkseen kymmenen vuotta, miten äiti oli halunnut siirtää Nemon lähemmäksi, mutta Lily oli aina ollut heistä se joka uskalsi soittaa.
Lily oli ollut se, joka käski sen lähteä ulos tekemään jotain hauskaa ja tyhmää ja uhkarohkeaa.

Hayley ei tiennyt miten kuului tehdä ystäviä.

27. tammikuuta 2024

TFF chat

Harper at 6:44 PM
Does anyone have electricity yet?? I am charging my phone in Dodge on my way home

Replying to @Harper Me 7:42 PM
We have an aggregate running at home, so yeah we do

Harper at 7:52 PM
Well dont be surprised to see me there then cause I HAVE TOO WATCH THE FINALE of The Summer I Turned Pretty
Cooper at 7:53 PM
We have an aggregate too

Replying to @Harper Me at 7:56 PM
Go ahead, I'm home alone so there's no one to ask stupid questions

Mikael at 7:56 PM
I join to team we have aggregate.
Harper at 7:58 PM
Lucky you!!
Kansas at 8:02 PM
The only place to have electricity here is the barn for the goats Mom's thrilled tho, she has finally a reason to burn all the candles she's been hoarding for the past 10 years

Hayley makasi sohvalla valtavan vilttikasan keskellä ja tuijotti televisiota omissa ajatuksissaan, kun olohuoneen ikkunoiden ohi pyyhkäisi auton valokeila. Tyttö pysäytti ruudulla pyörineen HIMYM:in ja jäi kuuntelemaan. Pian ovikellon melodia täytti muutoin tyhjän omakotitalon ja Hayley kaivautui ylös pesästään.

Tytön oikealla olalla lepäsi turkoosi letti ja vasemmalla vastaava purppura. Hän oli kaivautunut niin syvälle sohvan sisälle, että lettien yläosa, joka kiemurteli tämän pään kummallakin puolella, oli hieman sotkuisen näköiset.

Vaikka Hayley oli odottanut näkevänsä Harperin ovensa takana, hän ei kuitenkaan osannut olla yllättymättä avatessaan ulko-oven ja nähdessään vaatekerroksiin vuorautuneen tallikaverinsa. Kaverin? Kai he olivat kavereita, ainakin vähän paremmin tuttuja kuin pelkästään tuttavia jo?
"Hi", Harper virnisti leveästi ja hieroi sitten olkavarsiaan takin läpi. Tytön posket punottivat kaulahuivin takana.
"Hi. Come in", Hayley tajusi lopulta vastata ja väisti päästääkseen Harperin sisälle. Ulkona myrskysi edelleen, mutta onneksi talon kuisti suojasi aavistuksen etuovea ja siihen ei tuullut aivan suoraan ainakaan.

Sisällä oli niin lämmin, että Hayleyllä oli päällään vain kulunut bändi t-paita ja ohuet ruudulliset flanellihousut. Harper ryhtyi riisumaan ulkovaatteitaan eteisen naulakkoon ja Hayley ihaili itsevarmuutta, jollaista ei tulisi ikinä omistamaan. Hän seisoisi vieläkin toisen ulko-oven edessä, käsi epäillen koputtamisen ja ovikellon välillä varmasti niin pitkään, että jäätyisi niille sijoilleen. Harper sen sijaan asteli peremmälle, kuin olisi käynyt talossa jo lukuisia kertoja ja tietäisi kyllä, että jääkaapin alahyllyltä löytyisi purkillinen eilistä lasagnea, jonka sai syödä ilman kysymistä.

"You're really home alone?" Harper kysyi katsellessaan modernin ja texas-tyylisen trophee sisustuksen valloittamaa asuntoa. Jokaisesta esineestä saattoi arvata kumpi oli hänen äitinsä ja kumpi isän valitsema. Valtava 8 jalkainen Texan Longhorn pääkallo toi katseen välittömästi sen alla olevaan takkaan olohuoneessa.
"Mm-h", Hayley hymähti varmistukseksi. "Mom and dad went to help to the homeless shelter and they won't be home 'till tomorrow evening maybe", tyttö jatkoi ja vaihtoi asentoaan seistessään avoimen pohjaratkaisun keittiön päädyssä.

"Do you want something to drink?" Hayley kysyi ennen, kun Harper ehtisi reagoida miten tylsiä hänen vanhempansa olivat.
"Well..." Harper aloitti ja Hayley yritti jo miettiä miten perustelisi sen, ettei saisi koskea isän alkoholeihin.
"Do you have Dr. Pepper?" Harper kuitenkin kysyi ja jätti Hayleyn hetkeksi sanattomaksi.
"Uhh, yeah. I think we do. Are you... hungry?"

Hayleystä tuntui omituiselta palata vilttilinnoitukseensa Harperin kanssa. Jos hän olisi ollut yhtään parempi, luonnollisempi, niin he olisivat kaivautuneet sohvalle ja kikattaneet takkatulen ja television yhteiselossa. Sen sijaan Hayley yritti asettautua sohvan nurkkaan, vaikuttaa kovin rennolta ja olla kietoutumatta turvalliselta tuntuneeseen sohvatyynyyn liian tiukasti.
Harper otti kaukosäätimen tottuneesti käsiinsä, laittoi puhelimensa lataukseen ja ryhtyi etsimään ohjelmaansa.

Tytöt söivät sitä aiemmin mainittua lasagnea hiljaisuudessa ja joivat limpparia. Hayley ei ollut aiemmin nähnyt The Summer I Turned Pretty-ohjelmaa ja kun asia selvisi Harperille, tyttö pysäytti jakson ja ryhtyi vuolaasti selittämään juonenkuvioita, joista Hayley ei saanut parhaan yrityksensäkään kautta lainkaan kiinni. Hän nyökkäili sopivissa kohdissa, esitti hymyn oikeassa välissä ja ilmeisesti vaikutti siltä, että pysyi kärryillä, sillä Harper sai vain lisää pontta selitykseensä.
Hetken päästä ohjelma jatkui ja Hayley yllättyi, että hän yhtäkkiä muistikin miten Harper oli puhunut Jeremiahista ja Conradista.

Hayley olisi halunnut kysyä Harperilta miksi tyttö oli päätynyt hänen luokseen. Miksei tämä ollut mennyt Cooperin tai Mikaelin luokse, kun oli kuitenkin selkeästi enemmän kavereita niiden kanssa.
Ehkä siksi, että hän oli mainostanut olevansa yksin kotona?
Ei varmasti ainakaan siksi, että viihtyi hänen seurassaan.
Hayley kääntyi uudelleen katsomaan televisiota ja upposi syvemmälle sohvan tyynyjen väliin, toivoen että ne vetäisivät hänet sisäänsä ja päästäisivät hänet tästä vaivaannuttavasta hiljaisuudesta. Harper oli liian ohjelmansa lumoissa, että olisi tajunnut saman hiljaisuuden. Tai niin Hayley ainakin epäili.

"I love how quiet it is in here", Harper lausahti, kun finaalijakso oli lopulta katsottu. Hayley katsoi toista kysyvästi, mutta ei uskaltanut vastata mitään. Tunsi, kuinka puna levisi kasvoilleen, kun Harper sattui saamaan hänet kiinni tuijottamisesta ja katsoi nopeasti kohti hiipunutta hiillosta takan sydämessä.
"I've been locked up at our house with my folks and it started to feel a bit much... you know?"
Hayley ei tiennyt, mutta nyökkäsi silti.

Tyttö yritti miettiä halusiko Harper nyt lähteä kotiinsa, kun oli saanut puhelimensa ladattua ja ohjelmansa katsottua.
Vai istua vielä hiljaisuudessa vaivaannuttavasti, kun toinen ei keksinyt mitään puheenaiheita, joita uskaltaisi sanoa ääneen.

"Do you want to watch something else?" Hayley lopulta uskaltautui kysymään, kun Harper oli uppoutunut puhelimensa selaamiseen. Häntä ei väsyttänyt ja jos kerran Harperilla ei ollut kotona sähköä, ehkä tämä halusi vielä hetken pysytellä modernien viihteiden äärellä.
"Are you sure?" Harper kysyi vähän ehkä yllättyneen kuuloisena, jos Hayley tulkitsi oikein.
"Yeah. I mean you don't have to if you don't want to..." Hayley nielaisi. Luulikohan Harper nyt, että hän yritti väkisin pidellä seuransa täällä?
"I've missed tv so much. I'm not ready to go back to card games", Harper nauroi ja näytti ainakin Hayleyn mielestä tyytyväiseltä jatkaessaan seuraavan ohjelman hakemista.

Hayley uskalsi rentoutua vähän ja nosti jalkansa lattialta koukkuun kehoaan vasten.

14. helmikuuta 2024

Hayley vihasi eniten ystävänpäivää. Siitä päivästä alkaen, kun koulussa oli ilmoitettu liikennevaloteemasta, tyttö oli googlettanut eri väristen paitojen merkitystä ja yrittänyt löytää edes yhden värin, jota ei mainittu missään niistä.

Tuloshaku tiivistetysti; Hayley oli pukeutunut tummanvihreään paitaan ja toivoi ettei kukaan luulisi sitä avoimeksi kutsuksi lähestyä.

Harper ja Yumi olivat kumpikin valinneet keltaisen, Hayley oli miettinyt aamulla mahdollisia syitä niille väreille, mutta ei luonnollisesti ollut uskaltanut kysyä. Oliko ne jotkut ehkä tallilta?


Ennen viimeistä tuntia Hayleyn piti päästä vessaan, mutta yllättäen jokainen tyttöjen vessa tulvi käytävälle asti teini-ikäisiä jotka kaikki yrittivät päästä kilpailemaan rajatusta peili-tilasta. Hayley jaksoi odottaa hetken, mutta kun jono ei liikkunut minuutteihin, hän lähti etsimään onneaan muualta.

Hiljaisen käytävän varrelta löytyi poikien vessa, Hayley harkitsi hetken, mutta todettuaan sen olevan yksi vähiten käytetyistä ja kaiken lisäksi tyhjä, tyttö päätti ottaa riskin. Suunnitelma oli hyvä siihen asti, kun hän heitti paperipyyhkeen roskiin ja oli astumassa takaisin käytävän puolelle.


"Kas kas, tiesithän et tää on miesten vessa?" punaiseen paitaan sommistautunut Tom kysyi virnistellen avattuaan vessaan johtavan oven melkein Hayleyn naamaa vasten. Tyttö tunsi lämmön kohoavan kasvoilleen ja vihasi itseään taas vähän lisää. Mitä hän olisikaan antanut, että olisi voinut vain pyöräyttää silmiään pitkänhuiskealle Wild Hawksille ja jatkaa matkaansa.
Hayley ei sanonut mitään, jähmettyi vain paikalleen.

Tom tuli lähemmäksi.

"Veikö kissa kielesi? Eikö ole aika vaarallista näin tungetella paikkoihin, joihin ei ole asiaa?" poika jatkoi, Hayley nielaisi ja peruutti nopeasti pari askelta taaksepäin saadakseen tilaa heidän väliinsä. Ei auttanut, Tom seurasi perässä.

"Hmh?" Tom mumahti kysyvästi. Jos Hayley olisi uskaltanut katsoa ylös, hän olisi nähnyt kieroon virneeseen kohonneet huulet. Sen sijaan tyttö tuijotti kirkuvanpunaista paitaa ja yritti miettiä kenen vuoksi tämä oli pukeutunut siihen. Mikä oli se nimi, jolla toisen olisi saanut pysähtymään?

Hayley pysähtyi vasta, kun sen takaraivo kohtasi kipeästi yhden vessakopin ulkonurkan. Siniset silmät värähtivät hieman, se oli ainut merkki kivusta jonka tyttö suostui itsestään antaa. Tom oli edelleen siinä, astui niin lähelle, että Hayley haistoi sen axen deodorantin ja jonkun makean. Ehkä sen tyttöystävän hajuveden?

Hayley oli hiljaa, kun Tom toi kätensä sen kaulalle ja nosti tytön leukaa niin, että sen oli pakko katsoa toista silmiin. Hayley nielaisi ja näki miten toisen kasvot vääristyivät vähän tuntiessaan kämmenensä sisässä liikkeen.
"Hermostuttaako sua?" Tom kysyi, kumartui lähemmäksi niin, että Hayley tunsi toisen hengityksen kasvoillaan. Poika tuhahti ja se sai hänen kasvoilla olleet hiussuortuvat liikahtamaan taaemmaksi.

Tom tutki tytön kasvoja, se näytti samalta kuin leijona tutki saamaansa antilooppia odottaessaan että se tukehtui ja kuoli pois. Miettien mistä kohtaa aloittaisi ruokailunsa.

Hayley tuijotti Tomin silmiä, ei suostunut sulkemaan omiaan. Tiesi, että silloin toinen viimeistään saisi syyn iskeä.

"Sä tuoksut ihmeen hyvältä sammakkoprinsessaksi", Tom kuiskasi tytön korvanjuureen ja Hayley vihasi itseään lisää värähtäessään. Se oli keho, joka reagoi, ei hän.

Ei hän.

Vessan ovi avautui ja sisään tulvi niin paljon ääntä, että Hayley ajatteli tulevansa kuuroksi. Tomin silmissä välähti pettymys, tyttö ehti panna merkille ennen, kun sen nyrkki osui johonkin Hayleyn pallean kohdalle.

"Tom, mitä saalista sä piilottelet täällä?" joku toisen joukkuetovereista nauroi kovaan ääneen, Hayley ei voinut katsoa kuka pidellessään kaksin käsin vatsastaan kiinni. Maatessaan sääriensä päällä pienessä mytyssä, odottaen vain sitä, että keuhkot suostuisivat taas toimimaan.

Hayleystä tuntui kuin olisi liukastunut kalliolla kiipeillessään ja tippunut selälleen muutaman metrin korkeudesta.


Vessa hiljeni metelistä, ehkä hän oli vain niin paikoillaan että pojat unohtivat Hayleyn olleen edes paikalla. Kului käsittämättömän pitkä aika ennen kun tyttö uskaltautui nostamaan katseensa vessan lattiasta ja hivuttautua varovasti ylös.

Peilistä tuijottivat pelokkaat silmät, hän valeli kasvoihinsa viileää vettä niin kauan, että ei enää näyttänyt itkeneeltä. Niin kauan, että jokainen ulkoinen merkki äskeisestä oli pyyhitty pois.

Hayley oli myöhässä viimeiseltä tunnilta vain vähän, mutta opettajat hädin tuskin muutenkaan tiesivät hänen olemassaolostaan, ettei kukaan huomannut.

Harper huomasi.

"Missä sä olit?" tyttö kuiskasi kovaan ääneen, kun Hayley liukui penkille sen ja Yumin taakse.
"Vessassa, lukko jäi hetkeksi jumiin", Hayley kertoi äänikään värähtämättä. Itsekin yllättyen miten normaalilta kuulosti.
"Neiti MacDonald, haluatko jakaa koko luokan kanssa?" opettaja ärähti ja sai Harperin kääntymään takaisin eteenpäin.

Hayley joutui miettimään jokaisen hengenvetonsa lopputunnin ajan.

Mitä olisi tapahtunut, jos Tomia ei olisi keskeytetty?

18th of February 2024

Hayley had no idea how she'd gotten home last night, but she remembered pieces of talking to her parents. Mom had woken up because she had crashed into the side table upstairs and almost knocked down the vase that was holding a fresh bouquet. She remembered them being yellow, they reminded her of the spring that was almost upon them.

"Hayley?" mom had spoken with a rasp in her voice like she had just woken up from deep sleep.
"Yeah?" Hayley had frozen in place, thinking only about the things she would normally do when she wasn't drunk as hell. She had tried to think did she normally just keep her hands by her sides or did she fidget them absently in front of her? Maybe in the pockets?
"Have you been drinking?" mom had asked, calling her bluff immediately.
"I..." she had started but then closed her mouth. She could feel the heat rushing up, taking her breath along with it.
"Hayley..." her mom had warned, her voice waking up more and more with each second. Hayley had tried to think, but the only thing on her mind at that time was the ridges of Grant's abs.
"I have. I thought I was only drinking juice, but someone had spiked it and I only realized it when it was too late", Hayley had tried to keep her voice steady. Had only heard the racing heart in her ears, though even the neighbours could hear it.
Mom had been quiet for a long time, but then she'd moved closer and hugged her.

"Come on, let's get you cleaned up and to bed, honey."

And that was that.

Mom had made them a big breakfast and even though Hayley had felt like she could throw up any second, she hadn't had the heart to tell her mom she wasn't hungry so she'd eaten her plate empty.

"Rough night?" dad asked her when they had gotten to their place in the Sawtooth Charity Day. Hayley pulled her beanie further down to cover at least a small part of her eyelids.
"Fairly yeah", she nodded and tried not to look at the people moving about in front of their tent. She felt it would make her motion sick.
"You still up for this?" dad confirmed and Hayley looked at the gear in front of them.
"I could do this sleeping, you know that", she replied and even though her eyes were half shut, she still could see the grin on her father's face.
"Good. I think here comes our first client. Good morning Mr. Bishop. How may we be at service, sir?"

Hayley listened to the conversation, but didn't participate or move until dad handed her the man's rifle. She placed the gun on the table and started to dismantle it with ease.

"That's impressive", Mr. Bishop commented. Hayley gave him a half-smile, but didn't look up. She felt good concentrating on something else than heaping nausea inside her and was almost sad when the gun was all cleaned and ready to be released to its owner once more.
Mr. Bishop paid good money for the cleaning and after him, the clients came in steadily throughout the day.

"You can head out for lunch now, honey. Maybe go see your friends and go buy some lottery tickets while you're at it?" dad suggested and Hayley held back a huge sigh.
"Okay", she still said and left the tent, making her way through the fare.
"Three tickets please", she told the clerk handing them out and was handed the numbers 7, 13 and 29.

"You're in luck, you have won three amazing prizes! The lucky number seven gives you a five-time gift card to the excellent line dance course, this one will surely give you the moves of the year. The next one, the number thirteen, that has the most unlucky of reputations, is today the number of the day! Thirteen gives you the World’s Greatest Mullets 2024 calendar, that one is a sure keeper, ey? And then, last but certainly not least, the final prize of this out-of-the-world lottery, number 29 is a whooping hundred-and-fifty dollars worth of entertainment and culture. A gift card to the epic Live Nation. Young lady, you certainly had the luckiest of the numbers today! Have an excellent rest of the day and don't forget to tell your friends to come by and buy their own amazing prizes!"

Hayley was out of breath just listening to the guy at the lottery booth. He most certainly was not hungover or feeling unwell today.

She made her way to the edges of the charity fare and tried to just breathe the crisp air into her lunges. She sat at one of the benches and closed her eyes. This was exactly what she needed, a break from all the people and talking.

There was still a price to pay, being away from the noise and people left her alone with her thoughts.

Hayley decided to let them flow, even though with each new line came an ever-tightening feeling of anxiety in her mind.

The hot topic of the day was friends and the easy way everyone seemed to just assume she had any. Hayley knew that Harper and Yumi and Kansas and the rest of the Twin Falls Farms teens were in fact somewhat her friend-sort-of-people, but she had no misleading thoughts that any of them considered her as a friend. They knew of her, but no one of them knew her.
The loneliness felt almost too overwhelming at that point. She longed for someone to talk to about last night, the horrific dares and things. Needed to vent out all the frustration and guilt of becoming too drunk and careless with her words.

Needed someone to talk about Grant and this intense vortex that had consumed her inside itself.

Hayley was a romantic, she loved reading romance novels, loved the impossible adventures they came across and loved the way they always just threw themselves into the love. Loved reading about it, but knew she could never.

She hoped in time, with a lot of patience she could maybe start to trust a boy, maybe start acting the way she felt, but there was a wall so high between her and there, that she doubted anyone could actually bring her over it.
Grant was a fantasy, she knew. She hoped many things of herself thinking about him, hoped she dared to at least see him again, but now that there was no alcohol running inside her veins, she knew she wouldn't even have the guts to look at him.
Let alone talk or touch him.

Grant was not the first crush Hayley had had, but most certainly the biggest one yet. To be truthful, she fell for almost any guy just smiling at her, she was just so much of a romantic.

Last night Grant had held her hand, had danced with her and had said so many lovely things about her singing, that Hayley blushed even now just thinking about them. Then she remembered once more the way Yumi had dared her to drink a shot from his belly and suddenly she had trouble breathing. She could feel the rush of mixed emotions just washing over her, like a wave that left her no oxygen to live.

There was a sudden squeal followed by the laughter of a group of teenagers. One of them seemed to almost fall over, tripping on ice or something else on the ground. Hayley tried to swallow all her emotions once more and decided to follow her stomachs demanding grovel and get herself something to eat.

There was a line on the cleaning tent when Hayley made her way back to her dad. She realized she had most likely overstayed her brake and rushed back to work. Her dad didn't say anything about her time spent wondering, only handed her a new gun to clean.

"Whoa whoa whoa, she's not going to touch my gun!"

She looked up, almost startled and saw a bearded man with a disgusted look on his face.
"Beg your pardon?" Hayley's dad said, confused.
"No girl is going to touch my gun. She'll ruin it. I want him to do it", the man responded and tried to snatch the gun away from Hayley and pointed at Pete on Hayley's dad's other side.
"You have no..."
"Dad, it's fine. I can just take the next one in line", Hayley interrupted her dad and handed the gun to Pete. He took it and started taking it apart, the client watching him like a hawk.

Hayley cleaned three and a half guns in the time Pete cleaned the one. She could feel the man staring at her and tried only to concentrate on the hands. They stayed steady in a work they had years of practice.

This was one of the things she would never feel insecure about.

8. maaliskuuta 2024

Hayley sattui kävelemään juuri koulun käytävällä, kun Brandy ja Harper matelivat kohti terveydenhoitajan kansliaa.
"Did you trip or something?" Hayley ehti möläyttää naurahduksen kera, kunnes sai kaksi vihaista silmäparia vastaukseksi ja tunsi kuinka häpeän puna levisi kasvoilleen.

Brandyn piti palata takaisin treeneihin ja vaikka tyttö näytti mieluummin vaikka sukeltavansa jääveteen, jätti hän Hayleyn ja Harperin kahdestaan odottamaan terveydenhoitajaa. Hayley siirsi painoaan epämukavassa puupenkissä ja katsahti tallikaverinsa jalkaa.
Tai ehkä he olivat jo melkein ystäviä?
Ainakin Hayley alkoi tajuta toivovansa päätyvänsä joskus vielä Harperin ystävälistalle. Hän ihannoi tyttöä valtavasti ja vaikka toinen oli tehnyt katalan tempun ilmoittaessaan heidät Nemon kanssa Ethanin valmennukseen, Hayley oli salaa siitäkin vähän iloinen. Tai ainaki tiesi, että Harper ei ollut tehnyt sitä kiusallaan.

"Mitä tapahtui?" Hayley kysyi ja katsoi toimistossa ympärilleen. Hän ei tiennyt kuinka kauan terveydenhoitajalla kestäisi saapua, mutta tiesi että nopea hoito oli tärkeää.
"Tipuin", Harper vastasi lyhyesti ja irvisti vaihtaessaan asentoaan, jalkaan sattui varmasti kamalan paljon.
Hayleyn kulmien väliin ilmestyi ryppy ja tämä ponnisti seisomaan.

"Mihin sä...?" Harper aloitti ja hiljeni sitten seuraamaan Hayleyn touhuamista.
"Mitä sä teet?" Harper kuiskasi kovaan ääneen, kun Hayley avasi yhden laatikoista ja sulki sen välittömästi. Tyttö vilkaisi ystäväänsä ja virnisti vähän, vain avatakseen seuraavan laatikon.
"Etsin", hän vastasi ja jatkoi tutkimistaan.
"Etkö pelkää, että jäät kiinni, jos..."
"En mä jää kiinni", Hayley lupasi ja hihkaisi riemuissaan avatessaan seuraavan laatikon. Hän kaivoi sieltä neliskulmaisen, valkoisen paketin ja löi sen terveydenhoitajan pöytää vasten niin vauhdilla, että Harper säikähti.

"Hayley!" Harper huudahti ja irvisti kivusta. Hayley nosti kasvoilleen pahoittelevan ilmeen ja kiirehti takaisin tytön luokse. Hän laski kädessään olleen kylmäpakkauksen toisen nilkan päälle varovasti ja vilkaisi sitten Harperia.
"Tuntuuko se murtuneelta?" Hayley kysyi, hän ei uskaltanut tutkia jalkaa sen enempää.
"Ei ehkä", Harper vastasi ja sulki silmänsä. Ilmeisesti kylmä helpotti välittömästi.

Harper lopulta ehti kertoa koko jutun ennen kun terveydenhoitaja lopulta saapui huoneeseen.
"Paislee teki sen siis tahallaan?" Hayley oli juuri kysynyt ja Harper nyökkäsi ja oli juuri vastaamassa jotain lisää, kun ovi avautui.
"Onko teistä kumpikin vailla hoitoa?" silmälasipäinen Mrs. McGee kysyi naisevalla äänellään.
"Minä vain", Harper kiirehti vastaamaan ja terveydenhoitajan tiukka katse kääntyi Hayleyhin.
"Alapas mennä sitten, ei tämä ole mikään oleskelutila", Mrs. McGee käskytti ja Hayley lennähti jaloilleen ripeästi.
"Ootan sua ulkona", Hayley lupasi vielä ennen kun sulki oven takanaan.


Hayley ei kuitenkaan jäänyt istumaan kanslian eteen, kuten oli luvannut, vaan suuntasi kohti lokerikkoja. Hän kaivoi omastaan tarvikkeita ja suuntasi sitten kohti yhtä tiettyä lokerikkoa rivissä. Sitä ei ollut vaikea löytää, sen verran paljon ovessa oli koristeita ja luonnollisesti myös omistajansa nimi kirjailtu hyvin selkeästi.

Kun Harper vihdoin pääsi pois hoidosta, Hayley oli jo tullut takaisin kanslialle, vaikkakin vähän hengästyneenä.
"Kävitkö sä lenkillä?" Harper kysyi virnistäen ja sai vastaukseksi vain salamyhkäisen hymyn Hayleyltä.
"Miksi sä näytät tolta?" Harper epäröi ottaessaan Hayleysta tukea. Tyttö ihmetteli miksei toinen ollut saanut edes keppejä lainaksi, kyllähän tämän piti jotenkin selvitä kotiinsakin.

"Hayley, mitä sä salailet?" Harper tivasi vielä, vaikka ei kovin tiukasti.
"Näät kohta", Hayley lupasi ja pysähtyi sitten käytävän päähän.
"Oota, otan vettä", tyttö valehteli ja rupesi kaivamaan olematonta vesipulloa laukustaan. Sillä samalla hetkellä cheerleadereiden treenit olivat päättyneet ja Brandy liittyi heidän seuraansa. Harper meinasi lähteä kaapilleen saatuaan uuden tukihenkilön, mutta Hayley pysäytti tytöt.
"Odottakaa hetki", hän virnisti ja palautti sitten kasvoilleen neutraalin ilmeen, kun Paislee käveli heidän ohitseen kovaäänisesti toisen tytön kanssa nauraen.

Harper näytti vähän enemmän hämmentyneeltä, kuin Brandy, vaikka molemmat mulkaisivat Paisleen suuntaan.

Kesti hetken, kunnes yksi kaapeista aukesi ja käytävällä kiersi hiljainen suhina, jota seurasi armoton kaaos.

Paislee kiljui, kunnes se hukkui kakomisen tieltä ja ihmiset tytön ympärillä juoksivat hätääntyneinä, kakoen kauemmaksi.
Hayley seurasi kiilto silmäkulmassaan kuinka Paislee ei enää voinut pidätellä oksennustaan ja antoi ylen suoraan kaappinsa sisälle.

Okei, superällöä.

Hayley kohtasi Harperin katseen, toinen näytti sekä kauhistuneelta että pidättävän nauruaan.
"What did you do?" Harper hengähti ja sai Brandynkin kääntämään katseensa heihin.

Hayley kohautti olkiaan ja virnisti rennosti. Ele oli hämmästyttävän rento olosuhteisiin nähden.
"Hyvä metsästäjä osaa virittää ansan nopeasti ympäristöstään huolimatta", Hayley kertoi hymyillen tyytyväisenä ja heilautti reppunsa olkapäälleen.
"Haisunäädän haju tuskin lähtee ihan lähipäivinä, joskus se kestää jopa kolme viikkoa haihtua", Hayley kertoi kuin olisi lukenut oppikirjan sivua ääneen.

"Anyway, hyvää viikonloppua. Toivottavasti sun jalka paranee nopeesti", Hayley toivotti ja lähti kohti ulko-ovia kepein askelin, melkein ääneen viheltäen.

Kyllä, Harper oli hänen ystävänsä ja vaikka Hayley ei puolustanut itseään juuri koskaan, niin ystäviensä puolesta hän kostaisi aina.

29. maaliskuuta 2024

"Hayley! Lähden käymään kaupassa, haluatko jotain?"

Äidin huuto sai tytön laskemaan katseensa käsissään pitelemästään kirjasta ja vilkaisemaan ulos. Hayley istui yläkerran huoneensa ikkunasyvennyksessä, joka oli hänen vakiopaikkansa lukea. Tunnit olivat taas hävinneet kuin siivillä ja ulkona oli aurinko juuri painumassa horisonttiin. Kirjan, jonka hän oli juuri mukamas aloittanut, sivut olivat senttiä vaille luetut.

"Hayley?"
"Joo!" tyttö venytti kipeytyneitä jäseniään ja heitti syrjään pehmeän viltin, jonka oli vetänyt jalkojensa päälle. Hayley laski kirjan käsistään ja nousi varovasti ylös, odottaen että puutuneet jalat kantaisivat jälleen. Hän asteli huoneensa ovelle, nappasi mustan Metallica-t-paitansa päälle harmaan hupparin, jonka rintamuksessa oli mustalla printillä söpön hanhen ääriviivat ja kuvan ympärillä luki "Silly Goose University". Hupparin kangas oli edelleen super pehmeä ja se oli ehdottomasti yksi tytön lempihuppareista.

"Mä voin tulla mukaan?" Hayley sanoi äidilleen, joka seisoi portaiden alapäässä. Tytön hiukset oli palmikoitu kahdelle hollantilaiselle letille ja ne pomppivat tämän rintakehää vasten, kun hän hyppeli portaat alakertaan.
"Sehän sopii. Onpahan lisää kantokäsiä", Alice hymyili ja painoi hetkeksi kätensä tyttärensä poskea vasten.

Hayley sai ajaa kauppaan, äidin Kia oli mukavan kevyt ja huoleton ajoneuvo. Tyttö itse rakasti vanhempien autojen fiilistä ja toivoikin joskus saavansa hieman enemmän elämää kokeneen mallin autokseen. Mönkkäri oli tähän asti ollut ihana kulkuneuvo, mutta etenkin talvisin sen kanssa kulkeminen oli melko kylmää kyytiä ja välillä tunsi olonsa ihan Michelin-ukoksi varustautuessaan vain tallille menoon.
"Haluatko syödä tacoja tänään? Tai voidaan kyllä käydä kotimatkalla hakemassa jotain takeout-ruokaakin", Hayleyn äiti ehdotti ottaessaan ostoskärryjä Walmartin kärrykatoksesta.
"Tacot käy hyvin", Hayley vastasi ja käveli kuuliaisesti äitinsä vierellä kaupan ovista sisään.

Kassajonossa, pienen matkan päässä sisääntuloporteista, huusi joku oman elämänsä Karen jostain alennushinnoista. Hayleyn kävi sääliksi itkuiselta näyttävä kassatyttö, joka hapuili radiotaan epätoivoisesti saadakseen vuoropäällikön avukseen. Tyttö mietti ettei ikipäivänä suostuisi tulemaan kassalle töihin, tai muutenkaan sen kaltaiseen asiakaspalveluun, sillä vihaisten asiakkaiden kohtaaminen oli varmasti aivan mielettömän inhottavaa. Hayley saattoi kuvitella miten lähtisi itkuisena kotiin joka päivä.

"Käyn katsomassa uusia alusvaatteita", Alice tiedotti ensitöikseen ja kurvasi valtavilla ostoskärryillään vaateosastolle, melkein nälkäinen katse silmissään. Äiti rakasti vaatteiden shoppailua ja saattoi eksyä välillä tuntikausiksi hipelöimään erilaisia kankaita. Toisessa elämässä nainen oli varmasti ollut ompelijatar.
"Mä meen katsomaan kirjoja", Hayley huhuili äitinsä perään, vaikka arveli äidin korvien olevan jo suljetut siinä vaiheessa. Eipä toisen tarvinnut enää miettiä lapsensa hukkaamista kauppaan, Hayley oli jo tovin ollut kykeneväinen tarttumaan puhelimeensa jos heidän tiensä erkanivat hyllyväleissä.

Kirjahyllystä löytyi ihana yllätys, kun tytön rakastamalta kirjailijalta oli tullut uusi julkaisu. Hayley silitti sormillaan kirjan kantta, johon oli painettu kaunis tummasävyinen kuva päähenkilöstä. Vaaleat pitkät hiukset leijailivat tuulen mukana ja naisen päällä oleva haarniskaa jäljittelevä puku oli kauniisti koristeltu. Miekka tämän kädessä ei näyttänyt vain kauniilta, se oli myös saatu kuvaan sen näköiseksi, että se oli nähnyt elämää. Sillä oli tuotu elämiä päätökseensä.

Hayley tiesi jo entuudestaan kirjan sisältävän mukavan mehukkaita kohtauksia, joita lukiessa piti pitää huoli ettei sattunut istumaan kirjaston näkyvimmällä lukusohvalla. Vaikka kirja tulisi luultavasti koristamaan tytön alati laajenevaa kirjahyllyä kotona, et Hayley voinut olla nopeasti vilkaisematta miten se alkaisi.

Sanat veivät mennessään kuin varkain eikä tarvinnut lukea edes ensimmäistä lukua loppuun, kun tyttö tunsi jo lämmön kohoavan kasvoilleen. Oli vaikea pitää kasvot myös peruslukemilla ja Hayley vaihtoi painoaan jalalta toiselle antaessaan mielikuvituksensa lentää edes hetken aikaa kivilinnan seinien sisällä, kynttilöillä valaistuissa saleissa ja miehissä, jotka kantoivat miekkaa lantiollaan kuin se olisi syntynyt siihen.
Tyttö mietti miltä Grant olisi näyttänyt siellä, olisiko toinen ehkä ratsastanut taisteluihin ja ....

"Katsoinkin, että täällä näkyi olevan tuttuja samaan aikaan kaupassa."

Tapahtui monta asiaa samaan aikaan, joista kaikista Hayleyllä ei ollut muistikuvia, mutta joiden vuoksi tyttö oli pian kumartuneena lattiantasoon ja kaivoi tiputtamaansa kirjaa hyllyn alta. Hän oli toisaalta iloinen, että sai näyttää kasvojaan lattialle, eikä kenenkään tarvinnut nähdä niillä loistavaa punaa. Kasvoja kuumotti kuin joku olisi kaatanut kiehuvaa vettä niille.

"Sori, ei mun pitänyt säikäyttää", Hayley huomasi kauhukseen, että toinen kyykistyi hänen viereensä. Kirja lopulta osui tytön sormiin ja vaikka häntä olisi kiehtonut jättää kuumottava kirja hyllyn alle, ei hän kuitenkaan voinut tehdä niin. Mikään kirja ei ansainnut sellaista kohtaloa.

Hayley tajusi tuijottavansa vasta, kun alkoi erottamaan vihreitä sävyjä Grantin tummissa silmissä ja laski katseensa käsiinsä. Ne tärisivät hieman.

"Ei se mitään", Hayley henkäisi ja yritti muistella kuinka hengitettiin. Hän oli viimeksi ollut humalassa, silloinkin Grantin lähellä oleminen oli ollut kuumottavan jännittävää, mutta nyt jo toisen tuoksu oli saada tytön jalat käyttäytymään kuin niissä ei olisi luita laisinkaan.

Grant ojensi kättään häntä kohden. Hayley nielaisi, tuijotti kättä ja hihan alta paljastuvia mustia kuvioita. Verisuonia, jotka erottuivat toisen kämmenselästä. Kuka olisi ikinä uskonut, että verisuonet olisivat niin seksikkäitä?

Hayley lopulta tajusi tarttua ojennettuun käteen, vaikka katui välittömästi päätöstään tuntiessaan pienien sähköiskujen kulkevan käsivarrestaan aina selkärankaansa asti.

Hän oli juonut napashotin Grantin mahasta, ei tämä ollut mitään.

Hayley ei olisi halunnut päästää irti toisen kädestä, mutta samalla siitä kiinni pitäminen tuntui saavan hänen kehonsa toiminnot lakkaamaan yksitellen ja yhtäkkiä tuntui turvallisemmalta siirtyä puristamaan kirjaa käsissään.

"Onko hyvä kirja?" Grant kysyi pieni hymy suupielessään ja sai Hayleyn taas katumaan päätöstään herätä tänä aamuna ylipäätänsä.
"Hmh?" tyttö hymähti kysyvästi, tajuten vasta sitten Grantin tutkivan kirjaa hänen käsissään. Hayley tunki sen vähän väkivaltaisesti takaisin hyllyn, eikä voinut olla irvistämättä tajutessaan että siitä oli yksi kulma aavistuksen taittunut.

"Äh, kunhan yritin tappaa aikaa, kun äiti..." Hayley sulki suunsa ensin tajutessaan puhuvansa kuin lapsi, olla nyt äitinsä kanssa kaupassa. Ja sitten, koska muisti yhtäkkiä olevansa äitinsä kanssa kaupassa.
"...katosi johonkin", Hayley päätteli lauseen haluamatta täsmentää täysin mihin hänen äitinsä oli eksynyt.

Grant oli pitkä, Hayley ei ollut muistanut enää kuinka tämä kohosi korkeuksiin kuin jykevä vuori konsanaan. Tyttö joutui yleensä muutenkin katsomaan maailmaa aavistuksen alaviistosta, mutta etenkin nyt kun Grant seisoi niin lähellä, Hayley joutui kääntämään päätään reilusti katsoakseen toista silmiin. Perhoset lehahtelivat tytön mahanpohjassa, kun hän mietti kuinka vaivattomasti toinen olisi saanut vain nostettua hänet käsivarsilleen ja ....

"Hayley, täällähän sä olet. Mikä sun kuppikoko olikaa.... ah, hei. Et ollutkaan yksin, ketä sun poika kaveri on?"

Hayley mietti josko olisi vain sulanut märäksi lätäköksi siihen Walmartin kirjahyllyn eteen ja päässyt eroon kärsimyksistään.

"Hän ei ole..." Hayley aloitti, mutta äiti heilautti vain kättään.
"No hän on poika ja selvästi kaverisi, en tarkoittanut sitä niin, rakas. Olen Alice, Hayleyn äiti", Alice hymyili valovoimaisen lämpimästi ja ojensi kätensä täysin tilannetajuttomasti Grantille, joka tarttui siihen vähän epäröivän näköisenä.
"Grant Reynolds, ma'am", poika vastasi sellaisella äänellä, jonka jokainen nuori varasi vain vanhemmille ihmisille kuten opettajille ja toisten vanhemmille.

Hayley tajusi vasta nyt, miten äidin käsivarressa roikkui ainakin viisi paria rintaliivejä ja seurasi kuinka ne heilahtelivat kättelyn tahdissa.

Jos hän sanoisi niistä, Grant ainakin huomaisi ne.

Jos hän ei sanoisi, äiti jatkaisi niiden heiluttelua.

Hayley harkitsi Alaskaan muuttamista ihan tosissaan sillä hetkellä.

"Mukava tavata Hayleyn kavereita, tiedäthän, kun hänellä ei juuri niitä ole. Tai nykyään taitaa sen MacDonaldsien tytön kanssa olla jo ..."
"Äiti!" Hayley ynähti epätoivoisena. Grant vilkaisi häneen, kuin olisi yrittänyt pidätellä hymyä leviämästä suupieliinsä.
Hayley tunsi olonsa maan pienimmäksi kastemadoksi sillä hetkellä.
"Äh, ei siinä ole mitään hävettävää, rakas", Alice vakuutteli ja toden totta heilautti niitä helvetin rintaliivejä itsensä ja Grantin välissä.

Ainaki nyt toisen huomio oli kiinnittynyt vaatekappaleisiin.

"Meidän... täytyy jatkaa matkaa. Oli kiva... öh, tiedäthän. Äiti, mennään", Hayleytä nolotti niin paljon, että sai jostain voimia alkaa tuuppimaan äitiään edellään kauemmaksi Grantista.
"Oli kiva törmätä", Grant vastasi jostain kaukaisuudesta, toisesta ulottuvuudesta, jossa Hayleyn äiti ei ollut juuri heilutellut rintaliivejä hänen ihastuksensa naaman edessä.

"Näin nämä punaiset ja ajattelin, että olisit ehkä pitänyt niistä", Alice jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
"Mutta ehkä mustat olisivat paremmat. Eihän mun pidä pitää sulle mitään seksivalistuksia, jos hengailet nykyään noin komeiden poikien seurassa? Muistathan, että on ok sanoa ei..."

"Äiti!"

"Okei, okei. Mutta mustat vai punaiset?" Alice nosti liivit tyttärensä eteen heidän kävellessään alusvaateosastolla odottavia ostoskärryjä kohti. Punaiset olisivat kyllä sopineet hyvin Hayleyn kasvojen väriin sillä hetkellä.

16. huhtikuuta 2024

Hayley pysäytti ison matkailuauton tallin parkkipaikan reunalle. Autosta kuului väsynyttä yninää, kun heidän seurueensa havahtui epämukavista nukkuma-asennoistaan liikkeelle. Hayley ennemmin valui, kuin nousi autosta pois, venytellen kipeytyneitä jäseniään ja haukoitellen niin kovin, että sai melkein leukaluunsa pois paikaltaan. Pihavalot olivat päällä, joten ainakin he näkivät eteensä kerätessään tavaroitaan matkailuautosta.

Hayley oli puoliksi odottanut isän seisovan keskellä tallipihaa, suu tiukkana viivana ja komentamassa kiirehtimään autoon. Viimeiset kilometrit tyttö oli pysynyt hereillä vain sillä voimalla, miten oli keksinyt erilaisia tapoja kieltäytyä ja kertoa isälle, että hänen pitäisi ensin hoitaa Nemo. Oli melkein pettymys huomata, että pihalla ei odottanutkaan ketään.

Hevoskuljetus saapui pihaan viemään ajatukset pois äidistä ja Hayley otti ilolla vastaan oman hevosensa ja ryhtyi huolehtimaan sen palautumisesta reissusta. Tyttö levitti savet quarterin jalkoihin, kantoi varusteet omille paikoilleen ja huolehti kaiken sellaiseksi, että Nemolla oli hyvä olla ja levätä raskaan reissun jälkeen. Vasta, kun kaikki työt oli hoidettu, Hayley alkoi pohtia millä pääsisi kotiin.

Äiti oli tuonut hänet tallille, joten mönkkäri seisoi kotipihassa eikä sitä saatu millään tavoin taiottua tallille. Oli selvää, että isä ei ollut jättänyt äitiä yksin sairaalaan vain siksi, että olisi noutanut tottelemattoman lapsensa kotiin. Hayley ei ollut vieläkään avannut puhelintaan sen puhelun jälkeen eikä oikeastaan tiennyt edes olivatko hänen vanhempansa edelleen sairaalalla vaiko eivät.

Oliko äiti edes hengissä enää.

"Hayley?" ääni herätti tytön, kuin vetäen tämän ylös kesken syvään kuiluun putoamisen ja jätti olon oudon kevyeksi. Kuin olisi vain jäänyt keskelle vuoristoradan pudotusta eikä painovoima ollut ehtinyt ottaa tytöstä otetta.
"Mhh?" Hayley kääntyi ympäri, hän oli seisahtunut kasseineen keskelle pihaa ja tajusi nyt tuijottavansa Harperin äitiä.
"Puhuin isäsi kanssa ja lupasin antaa sinulle kyydin, hyppää vain takapenkille lapsi hyvä", Harperin äiti viittoi kädellään autonsa takaosaa ja Harper avasi hänelle hymyillen oven.
"Ai? Kiitos, ma'am", Hayley tajusi sentään sanoa ääneen ja veti uudelleen maskin kasvoilleen. Kohteliaan hymyn ja rennon hengityksen, joita oli pitänyt esillä koko ajan kuultuaan isänsä sanat puhelimessa.

Harper ei tiennyt, Hayley tajusi kuunnellessaan ystävänsä väsynyttä, mutta onnellista puhetta kun tämä selitti äidilleen mitä kaikkea viime viikko oli pitänyt sisällään. Hayleytä meinasi oikeasti hymyilyttää huomatessaan kuinka sujuvasti ystävä jätti puheistaan vesisateiden ja helteiden täyttämät yöt ja muut tarkemmat yksityiskohdat hetkistä Cooperin kanssa.
Jossain vaiheessa väsymys kuitenkin otti vallan ja tytöt nukahtivat takapenkille, Hayleyn pää nojasi Harperin olkapäätä vasten ja Harperin puolestaan Hayleyn päätä vasten.

Siksi heistä kumpikaan ei huomannut miten ajomatkassa oli kestänyt huomattavasti odotettua pidempään tai sitä, miten Harperin äiti pysäytti auton lopulta valtavan rakennuksen etuovelle.

Liikkeen loppuminen sai tytöt heräämään, Hayley katsoi hämmentyneenä etupenkillä heitä kohti kääntynyttä naista. Tämän kasvoilla oli empaattinen hymy ja toisen käsi kävi nopeasti, kuin haluten lohduttaa Hayleyn polvella.
"Isäsi odottaa sinua sisällä. Rukoilimme äitisi puolesta sunnuntaina kirkossa. Toivottavasti hän voi pian paremmin", rouva MacDonald sanoi. Hayley nielaisi ja Harper vaikutti yhä enemmän hämmentyneeltä.
"Äiti, missä me ollaan? Miten niin voi paremmin? Mikä...?"
"Harper, rakas. Selitän kotimatkalla", Harperin äiti toppuutteli tytärtään ja Hayley valui voimattomana autosta ulos samalla, kun rouva MacDonald kiirehti auttamaan tämän kassien ottamisessa takaluukusta.

"Hayley?" Harperin ääni oli edelleen hämmentynyt, kun tämä vihdoin tajusi katsoa ylöspäin ja näki sairaalan valtavat sisäänkäyntikyltit.
"Kiitos kyydistä, rouva MacDonald", Hayley huokaisi ja tarttui kasseihinsa. Ne painoivat ainakin 100 kiloa enemmän nyt, kuin tallin pihassa.

Hyvin nopeasti Hayley tajusi haisevansa astuttuaan sairaalan kliinisen valkoiseen ympäristöön. Hän saattoi melkein nähdä tomupilven seuraavan perässään, heinänkorsien valuvan hiuksistaan lattialle eikä ollut juuri koskaan ennen kaivannut suihkua enemmän, kuin sillä hetkellä. Hetken Hayley vain seisoi aulassa, yrittäen saada betonilta tuntuvia jalkojaan liikkeelle.

"Hayley!" isän ääni tavoitti hänet ennen, kun tyttö tajusi luokseen kiirehtivän isänsä olevan siinä. Isä näytti väsyneeltä kietoessaan kätensä kömpelösti hänen ympärilleen. Hayley ei tehnyt elettäkään liikkuakseen.
"Olin niin huolissani sinusta, miten et vastannut enää puhelimeen! Minun piti soittaa Ethanille varmistaakseni, että olit kunnossa. Voitko kuvitella miten monta kertaa yritin soittaa sinulle?" isä aloitti, eikä Hayley jaksanut keskittyä tarpeeksi kuunnellakseen saarnaa, joka kesti puoli ikuisuutta. Aulassa olevat ihmiset katsoivat heitä, osa ärtyneinä, osa kiinnostuneina ja osa nenäänsä nyrpistellen. Ehkä ne haistoivat hien, hevosen ja lannan ja yrittivät saada raitista ilmaa.

"Oletko sä kunnossa?" isä kysyi, kun Hayley ei ollut vieläkään sanonut sanaakaan.

Hän ei vastannut.

Lopulta isä repi laukut Hayleyn käsistä ja lähti johdattamaan häntä syvemmälle sairaalaan. He matkustivat valkoisilla käytävillä, läpi ovien ja jokaisen käännöksen jälkeen Hayley oli yhä varmempi ettei osaisi enää ulos sairaalasta ilman opastusta. He odottivat hiljaisuudessa hissiä, jolla tuntui kestävän puoli ikuisuutta päästä heidän kerrokseensa ja kuuntelivat hiljaa hississä soivaa musiikkia.
Hayley mietti oliko jollekin maksettu oikeaa rahaa siitä, että oli laatinut listan jota kuunnellessa jopa tyttö itse alkoi miettiä työntävänsä ruuvimeisselin korvakäytäviinsä lopettaakseen tuskansa.

Sairaala muuten oli hiljainen. Satunnaiset hoitajat kävelivät käytävillä heitä vastaan, mutta kukaan ei pysäyttänyt heitä, ei vaatinut Hayleytä käymään sairaalan steriilisaatiohuoneessa puhdistautumassa kaikista bakteereista, joita toi mukanaan.

Viimein he olivat valkoisen oven takana, isän käsi pysähtyi kahvalle ja tämä kääntyi katsomaan tytärtään.
Isä melkein alkoi sanomaan jotain, mutta lopulta sulki suunsa, pudisti päätään ja veti oven auki.

Huoneessa oli hämärää, vain avoimesta ovesta lankesi valojuova lattialle ja takanurkassa oli himmeästi palava yövalo. Hayley pidätti hengitystään jottei olisi joutunut haistamaan desinfiointiaineiden ja erilaisten pesuaineiden kakofoniaa. Huoneen täytti tasainen piippaus, johon liittyi aina välillä erilainen äänimerkki. Piippaus oli hitaampi, kuin seinällä olevan kellon sekuntiviisari, mutta silti tasainen. Isä tuuppasi häntä peremmälle, muutoin Hayley olisi varmasti jäänyt siihen ovensuuhun vain seisomaan ikuisuudeksi.

Johtoja, letkuja ja monitoreja. Jokaisella oli oma paikkansa ja työnsä. Hayley yritti hetken katsoa vain yhtä näytöistä, joka piirsi sinnikkäästi kuviota, samassa rytmissä piippausten kanssa.

Lopulta tyttö katsoi äitiään, joka makasi sängyssä liikkumatta, silmät suljettuina. Kesti hetken ymmärtää, että äidin peittojen peittämä rintakehä edelleen nousi, mutta vain samassa tahdissa toisen, hitaamman piippauksen kanssa.
Koomassa, Hayley yhtäkkiä ymmärsi. Komplikaatioita, tulehdusarvoja, koepalat. Kasvain. Hysterektomia.

Hayley oli kuullut, vaikka ei ollut kuunnellut.

Jos jalat olisivat totelleet, Hayley olisi juossut. Sen sijaan hän seisoi paikoillaan ja tuijotti äitiään, joka hengitti tällä hetkellä vain koneen ansiosta. Isäänsä, joka istui takaisin vaimonsa vierelle, silmäpussit kasvojaan varjostaen.

Isä oli valehdellut sanoessaan, että äiti olisi kunnossa hänen palatessaan kotiin.

10. toukokuuta 2024

Hayleystä tuntui kuin viimeinen kuukausi olisi kestänyt ainakin vuoden. Tytön elämä oli asettunut uuteen uomaansa, se oli kuin neljän pisteen väsytyspeli, joka todella oli voitolla. Oli koti, oli koulu, oli talli ja oli sairaala. Hayley oli jo turtunut ajamaan äidin autolla pistävältä haisevaan sairaalaan, joka tuntui imeneen äidistä kaiken, joka teki siitä äidin.

Äiti oli herännyt, tavallaan. Se pysyi hereillä aika lyhyitä pätkiä ja välillä heräsi iloisena nähdessään tyttärensä ja välillä itkien. Koko ajan ympärillä puhuttin termeistä, joita Hayley ei ymmärtänyt, alati särkevä pää ei antanut imeä itseensä yhtään lisää informaatiota.

Isä oli hukuttautunut töihin, se kävi hädin tuskin kotona nukkumassa ja välillä laittoi Hayleylle viestiä nukkuvansa toimistolla. Hayley oli oppinut uskomattoman hyvin missä marketissa oli valmisruokahyllyn parhaimmat ateriat ja istui usein sohvalla vilttikasan alla syömässä ruokaansa suoraan muovikeposta ja katsoen jotain päättömiä viihdeohjelmia.

Nemo oli yhtä turvasatama, kuin ennenkin. Se antoi hänen puhua ääneen asioista pitkien maastoretkien aikana ja seisoi kärsivällisesti paikallaan kyynelten vuotaessa vuolaina koskina poskilla. Hayley piti huolen silti, että oli aina yksin, kun salli laskea suojamuurinsa.

Ettei edes Harper melkein huomannut mitään.

Tietenkin se oli huomannut. Hayleyn sydäntä lämmitti hirvittävän paljon se, että Harper oli kysynyt, vaikkei tyttö halunnutkaan puhua. Ainakaan vielä. Että se ei silti kohdellut häntä millään lailla kuin rikkinäistä nukkea, joka piti säilyttää jatkossa vain omassa kaapissaan ettei se mennyt lisää rikki.

Oli suorastaan ihana lähteä tyttöjen kanssa jonnekin pimeän, kylmän talon sijaan. Keskittyä muiden harmeihin omiensa sijaan.

Hayley istui keittiön pöydän ääressä tekemässä läksyjään, kun ulko-ovi aukesi. Eteisestä kuului pitkään ääniä ja lopulta isä käveli avoimen olohuoneen puolelle.
"Ai, oletkin kotona", isä sanoi yllättyneenä.
"Enkö mä saisi olla?" Hayley kysyi terävästi. Heidän välinsä tuntuivat tulehtuneen yhä pahemmin ajan kuluessa. Isä laski laukkunsa yhdelle sivupöydistä ja katsahti tytärtään pitkään toinen kulma koholla. Hayley pysyi hiljaa, mutta terävyys ei hälvennyt tytön kasvoilta.

"Menen suihkuun. Toivoisin, että siivoisit täällä välillä, paikka näyttää kohta siivottomammalta kuin tallilla", isä lopulta sanoi väsyneesti ja kääntyi lähteäkseen.
"Mä luulin, että se oli vanhempien työ huolehtia lapsistaan eikä toisinpäin", Hayley lipsautti ja yritti olla järkähtämättä isän kääntyessä katsomaan häntä.
"Minä yritän tienata rahaa, jotta saamme maksettua sairaalalaskut. Vähintä mitä voit tehdä on auttaa kotitöissä. Voin myös antaa vaikka kotiarestia, mikäli haluat lisää vanhemmuutta elämääsi?"
Hayleyn kasvot punehtuivat, eikä tyttö osannut enää päättää iskisikö takaisin vai pysyisikö hiljaa. Vaati liikaa aivokapasiteettia laskea vaihtoehtojen hyödyt ja haitat ja kun Hayley vihdoin oli saanut päätelmänsä loppuun, isä oli jo hävinnyt portaisiin.

Hayley näytti tyhjälle portaikolle keskisormeaan ja ryhtyi sitten lastaamaan tiskialtaaseen kertyneitä astioitaan tiskikoneeseen.

Isä ei viipynyt kauaa, sanoi lähtevänsä takaisin töihin ja Hayley jäi taas tyhjän talon vangiksi.
Tyttö kaivoi puhelimensa taskustaan ja soitti Harperille.

"Hei, onko kaikki hyvin?" Harper kysyi välittömästi. Hayley joutui nielaisemaan kerran saadakseen hengityksensä tasaantumaan.
"Joo, mulla on vaan tylsää", Hayley valehteli ja rojahti takaisin sohvalle makaamaan. Tyttö löysi karanneen popcornin päänsä vierestä ja nakkasi sen sohvapöydän alle. Ehkä hän voisi imuroida vielä ennen nukkumaan menoa?
"No mitä sä meinaat pukea huomenna?" Harper kysyi selvästi mietittyään aihevalintoja hetken mielessään.
"Ai miten niin? Farkut ja t-paidan varmaan?" Hayley naurahti. Puhelimen toisesta päästä kuului syvä huokaus.
"No ei, kun promeihin, hölmö! Et sä sinne voi tulla farkuissa!" Harper sanoi tomerasti ja Hayleyn mahanpohjassa muljahti ikävästi. Kaiken keskellä hän oli unohtanut promit. Unohtanut keksiä tekosyitä joiden varjolla olisi voinut jäädä kotiin.
"Etkä nyt keksi mitään syitä mikset muka ole tulossa! Mä haen sut samalla meikkiin ja kampaukseen ku haen muutkin. Tuut meidän kanssa, ellei se Bellyshot-Ben oo viemässä sua...?"
"No ei ole."
"No niin! Oot vaan valmiina lähtemään, laitan vielä viestiä aikatauluista huomenna."

Harper kuulosti tyytyväiseltä, eikä Hayley vieläkään ollut keksinyt tehokasta syytä miksei hän olisi menossa.

Äiti on sairaalassa, en voi tulla. Sehän olisi ollut riittävän hyvä syy, mutta ei tyttö ollut valmis puhumaan siitä.

"En malta oottaa et näen sut mekossa! Huomiseen!"

Harper katkaisi puhelun ennen kun Hayley oli saanut pihaustakaan itsestään. Mekko. Ei hän omistanut mekkoja. Äidillä oli toki, mutta ne olisivat vaatineet sisäänompelua ja ...

Hayley lompsi yläkertaan ja repi vaatehuoneensa oven auki. Rekissä oli tasan yksi mekko, joka oli maksanut monen viikon viikkorahat. Sen hankkiminen oli ollut typerä vedonlyönti Lilyn kanssa. Se ei ollut todellakaan sellainen, jonka tyttö olisi ajatellut päälleen, siis niissä mielikuvissa joissa hän oikeasti oli osallistumassa promeihin.

Se saisi nyt vain sitten luvan kelvata.

23. toukokuuta 2024

"Säkö et päässyt eroon siitä kesätyöstä sitten?" Hayley kysyi vierellään kävelevältä Harperilta, jonka vapautumisen riemu näytti hiipuvan kysymyksen myötä.
"No en. Oikeasti ihan laitonta joutua töihin koko kesäksi!" Harper älähti ja työnsi koulun ulko-oven auki dramaattisella vauhdilla. Se pamahti kovaa stopperia vasten ja hetken näytti siltä, että oven lasi irtoaisi.
"Tiedän, että teillä on kiire lomille, mutta ei se silti tarkoita sitä, että koulun omaisuuden voi rikkoa, neiti MacDonald", koulun rehtori huomautti portaiden alapäästä.
"Anteeksi herra Donovan", kuului Harperin, Hayleyn ja Yumin suusta yhtä aikaa. Tytöt tirskahtelivat kuuliaista asennettaan ja kiirehtivät kohti parkkipaikkaa. Luojan kiitos kesäloma alkoi än yy tee nyt.

"Lupaan tulla vakkariksi Scoops & Shakesille, vähintään kerran päivässä jätskille", Hayley sanoi hymyillen.
"Joo! Voidaan sopia aina mihin aikaan mennään valloittamaan koko jätskikiska porukalla", Yumi innostui.
"Kai me saadaan joku alennus sitten myös?" tyttö jatkoi.
"Mitä enemmän annatte tippiä, sitä enemmän saan rahaa, eli periaatteessa teidän pitää maksaa ekstraa jos käytte", Harper järkeili.
"Aa, no ei me sitten tulla", Hayley virnisti ja Harper tuuppasi tyttöä olkapäähän.
"Hei!"
"Okei, okei. Täytyy sullakin olla rahaa ostaa jäätelöä omasta työpaikastasi", Hayley totesi.
"Mä syön sitä kyllä ilman maksamista, ihan sama vaikka se olisi kiellettyä", Harper uhosi ja tytöt nauroivat ajatellessaan Harperin vääntäytyneenä pehmiskoneen suuaukolle ja syömään jäätelöä suoraan koneesta.

Hayley ajoi kotiinsa äitinsä Kialla, vaihtoi vaatteensa ja lähti sitten ajamaan kohti Boisea. Matka tuntui pitenevän joka kerta ainakin viisi minuuttia ja tyttö toivoi, että hänen ei tarvitsisi kohta enää ajella edestakaisin. Äiti oli piristynyt huomattavasti tämän viikon aikana, oli päässyt jo kävelemään itse ja kyseli yksityiskohtaisesti tyttärensä elämästä. Lääkärit olivat varovasti jo lupailleet päästävänsä äidin kotiin ensi viikon alussa, mikäli tämän vointi pysyisi hyvänä.
Hayley odotti hartaasti kodin tuoksuvan taas kodilta ja sitä, ettei hänen tarvinnut olla siellä enää yksin. Isäkin varmasti saisi vähentää työaikaansa, kun sairaalamaksut lakkaisivat.

"Hei rakas", Alice tervehti hymyillen ja levitti kätensä istuessaan sängyssään tyynyjen tukemana. Hayley antoi laukkunsa valua lattialle ja antautui äitinsä halaukseen. Oli edelleen outoa miten erilaiselta toinen tuoksui ja tyttö ei uskaltanut puristaa kovin, sillä äiti tuntui edelleen kovin hauraalta. Lääkärien mukaan paino alkaisi jälleen normalisoitua kunhan aikaa kuluisi.
"Hei", Hayley mutisi äidin sairaalakaavun kaula-aukkoon ja vetäytyi sitten vähän kauemmaksi.
"Mennäänkö kanttiiniin? Haluan kuulla kaiken viimeisestä koulupäivästäsi. Ihan uskomatonta, että olet jo noin vanha. Sinulla on syntymäpäivätkin ihan kohta!", Alice höpötti innostuneen kuuloisena ja he lähtivät kohti sairaalan kanttiinia. Hayley työnsi äitiään pyörätuolissa, sillä matka oli edelleen aavistuksen liian pitkä käveltäväksi.
Eikä hän halunnut äitinsä rasittavan itseään liiaksi liian nopeasti ja kuntonsa huonontuvan sen vuoksi.

"Olen järjestänyt sinulle myös syntymäpäivälahjan, mutta saat odottaa sunnuntaihin", Alice kertoi ja sai Hayleyn kulmat kohoamaan yllättyneenä.
"Kerro heti!" Hayley vaati ja sai äitinsä nauramaan. Se oli ehkä paras ääni koko maailmankaikkeudessa.
"Ja pilaisin yllätyksen? En varmana", tytön äiti toppuutteli ja laski kätensä tämän käden päälle.
"Voitko antaa edes vihjeen?" Hayley yritti, mutta Alice pudisti päätään jämäkästi.
"Selviät kyllä muutaman päivän. Kunhan olet kotona keskipäivällä. Etkä järjestä mitään kotibileitä, isäsi pitää siitä huolen", Alice jatkoi hymyillen.
"Meinaatko että se malttaa olla menemättä töihin sunnuntaina?" Hayley huomautti, eikä tajunnut kitkeryyttä äänensävyssään.
"Tietenkin malttaa. Tiedän, että tämä on ollut raskasta aikaa meille kaikille, mutta lupaan että pian kaikki helpottuu", Alice lohdutti ja puristi Hayleyn kättä vähän kovempaa.
"Onko se toinen hevonen?" Hayley virnisti.
"Onko ensimmäisessä jotain vikaa?"
"Ei, mutta onhan kaksi nyt aina parempi, kuin yksi", Hayley nauroi ja se tarttui myös Aliceen.
"Lupaan, että se ei ole toinen hevonen. Ehkä ensi vuonna sitten."
"Muistan tuon."

Hayley vietti sairaalassa tunteja ja pimeys oli jo laskeutunut Boiseen, kun tyttö vihdoin lähti sairaalalta. Hayley käveli sairaalan parkkipaikalla hitaasti, vaikka sade kasteli tämän vaatteet läpimäräksi matkan aikana. Kaikkialla tuoksui hyvältä, vastaleikatulta nurmelta ja kesäsateelta. Vesipisarat osuivat autojen konepelteihin aiheuttaen kumahtelevia ääniä ja kimposivat siitä lätäköiksi asfaltille.

Hayley nosti kätensä kohti taivasta ja sulki silmänsä, nautti siitä tunteesta kun sade tuntui huuhtoavan kaiken ahdistuksen ja viikkoja kestäneen pahan olon pois.

"Neiti, onko kaikki hyvin?" huolestunut miesääni kysyi ja Hayley laski nopeasti kätensä alas, tuntien punan nousevan kasvoilleen. Parkkipaikalla oli onneksi niin hämärää katuvaloista huolimatta, ettei sitä nähnyt kovin kauas. Tyttö katsoi taakseen, joku huppupäinen hahmo lähestyi häntä.
"On, kiitos", Hayley kiirehti sanomaan, hymyili jäykästi ja jatkoi matkaansa kohti autoa.
"Voinko saattaa sinut autollesi?" mies jatkoi ja sateesta huolimatta Hayley kuuli kuinka tämän askeltahti kiristyi.
"Ei kiitos", Hayley vastasi ja tunsi sydämensä hakkaavan vähän kovempaa. Vilkaistuaan uudelleen taakseen hän näki, että toinen puristi kädessään jotain.
"Odota", mies huudahti ja lähti hölkkäämään häntä kohden. Hayley puristi auton avaimia kämmenensä sisällä ja laski pakomahdollisuuksiaan. Keho tuntui osaavan enää laahustaa paikallaan, vaikka Hayley yritti huutaa sille että juoksisi.

Mies lähestyi ja ojensi kätensä, jossa piti jotakin esinettä. Oliko se ase? Kuolisiko Hayley nyt? Juuri, kun hän oli ajatellut asioiden olevan paremmin. Hayley jähmettyi paikalleen.

Juokse.

Hayley ei saanut otettua askeltakaan.

Jokin räsähti, Hayley sulki silmänsä ja odotti kivun tulemista. Odotti veren lämmintä tunnetta tai sitä, kun ei saanut enää happea.

Sade rapisi kovempaa, mutta Hayley ei enää tuntenut pisaroita ihollaan.
"Oi, anteeksi, säikytinkö sinut?" mies kysyi aivan läheltä ja Hayley uskalsi raottaa silmiään. Tytön katse nousi hämmentyneenä heidän päänsä päälle, jossa musta sateenvarjo suojasi heitä molempia kaatosateelta. Hayley ei saanut sanaakaan suustaan.
"Olen pahoillani, en vain halunnut että kastut läpimäräksi", mies lisäsi ja Hayley nielaisi.
"Kiitos?" tytön ääni oli pihahdus ja huulilta karkasi hämmentynyt naurahdus adrenaliinin höllätessä otettaan.
"Kastuitkin jo melko pahasti, harmi etten sattunut paikalle aikaisemmin", mies lisäsi katsahtaessaan läpimärkää Hayleytä.

"Oikeastaan nautin sateesta", Hayley tunnusti nolostuneena.
"Oh, anteeksi. Haluatko kastua siis?" mies kysyi hämmentyneenä.
"Ehkä?"
"Voih ja minä tulin pilaamaan ilosi. Olen oikein pahoillani. Nimeni on Miles, olen sairaalassa töissä. Kunnossapidon puolella kylläkin", Miles esittäytyi ja sai Hayleyn hengähtämään vähän rennommin.
"Hayley. Äitini on sairaalassa potilaana", tyttö kertoi ja he lähtivät hitaasti jatkamaan matkaansa kohti Hayleyn autoa.
"Harmi kuulla, toivottavasti hän saa tarvitsemansa avun", Miles vastasi sopivan neutraalisti, että Hayley aavisteli tämän keskustelevan omaisten kanssa melko usein työnsä puolesta.
"Kiitos", Hayley vain sanoi ja loppumatkan ajan Miles kertoi kuinka nautti ihmisten kanssa työskentelemisestä ja miten olisi lukenut itsensä tohtoriksi, jos vain olisi ollut yhtään fiksumpi koulussa.

"Kiitos avustasi", Hayley sanoi kun he pääsivät hänen autolleen. Miles hymyili leveästi, valkoinen hammasrivistö loisti jopa pimeällä parkkipaikalla.
"Eipä kestä. Ajahan turvallisesti kotiin", Miles totesi ja lähti sitten omalle autolleen.

Hayley pysähtyi vielä mäkkärin drive-in kaistalla kotimatkallaan, sillä kanttiinin juustosämpylä ei ollut pitänyt nälkää kauan poissa ja parkkipaikan adrenaliiniryöppy tuntui kuluttaneen senkin vähän. Vatsa kurnien tyttö tilasi itselleen kassillisen ruokaa ja lähti sitten ajamaan kotia kohden.
Ranskalaiset ja toinen juomista hävisi ajomatkan aikana, vaikka Hayley kuinka yritti malttaa kotiin asti.

26. toukokuuta 2024

"Happy birthday to you, happy birthday to you..." isän vähän epävireinen lauluääni herätti Hayleyn ja tyttö yritti vetää peittoa paremmin päänsä päälle.
"Ai etkö haluakaan aamupalaa sänkyyn?"
Hayley kurkkasi peittonsa alta ja toden totta, isällä oli käsissään tarjotin.
"Kahvia?" tyttö kysyi toiveikkaasti.
"Isoin kuppi, mitä talosta löytyi", isä lupasi ja sai Hayleyn hymyilemään.

Heidän välinsä eivät olleet vieläkään kunnossa, mutta tämä oli hyvä alku sovittelulle. Eikä Hayley voinut vihoitella kun tuoreen kahvin tuoksu saavutti vihdoin unisen tytön nenän.
"Pekonia?" tyttö jatkoi ja sai isänsä naurahtamaan.
"Vaativa tyttö", David hymähti ja toi runsaasti katetun tarjottimen tyttärensä sängyn reunalle. Pekonia oli kokonainen paketillinen paistettuna yhdelle lautasista.
"Söin vain kaksi välistä", mies tokaisi virnistäen ja Hayley nappasi yhden suuhunsa ja ryysti sitten kahvia ison suullisen perään.
"Parasta ikinä", Hayley huokaisi sulkien silmänsä.

"Kulutat pian lattian puhki", David lausahti tyttärelleen, kun tämä käveli viidennenkymmennennen kerran olohuoneen ikkunoiden vierestä. Tytön hiukset olivat kahdella sotkuisella nutturalla kummallakin puolella päätään ja farkkushortsien kanssa Hayley oli pukenut päälleen mustan Rolling Stones-t-paidan. Sen kuva oli jo vähän kulunut kovassa käytössä, mutta oli edelleen yksi tytön lempipaidoista.
"Äiti sanoi keskipäivällä. Eikö kaksitoista ole keskellä päivää?" Hayley kysyi malttamattomana.
"Onko sinulla kiire jonnekin?" David kysyi kulma koholla, selvästi huvittuneena tyttärensä innostuksesta.
"No ei, periaatteessa. Tytöt lupasi viedä mut syömään myöhemmin", Hayley kertoi ja istui lopulta takaisin sohvan nurkkaan, josta oli noussut ylös joku kymmenen kertaa jo.
Valeria, Harper, Yumi ja Brandy olivat kaikki päättäneet että heidän piti ehdottomasti käydä kokeilemassa eräs thairavintola Boisessa ja Hayleyn syntymäpäivät olivat täydellinen syy lähteä sinne. Hayley oli vakuuttanut muille, ettei todellakaan haluaisi mitään bileitä (äiti oli myös kieltänyt sellaiset ehdottomasti) ja että pelkkä ruokailu oli aivan riittävä lahja.
Oli ihana päästä ulos syömään ja vain hengailla tyttöjen kanssa.

"MITÄ!?" Hayley kiljaisi.

Tytön silmät olivat lautasen kokoiset, kun tämä tuijotti ovensuussa ajotielle, jossa hinausauto purki juuri vuoden 2018 punaista Jeep Wrangleria heidän pihalleen.
"Hyvää syntymäpäivää", isä totesi hänen takanaan ja Hayley käännähti halaamaan isäänsä. Hän ei muistanut koska oli viimeksi tehnyt niin ja Davidilla kesti hetki vastata eleeseen, niin hämmentynyt mies oli.

Hayley oli jo hävinnyt auton luokse, kun David vasta tajusi tyttärensä halanneen häntä niin kovaa, että kylkiluihin vähän koski.
"Se on upea!" Hayley henkäisi, kun auto oli vihdoin tukevasti maassa ja hinausauton kuljettaja ojensi Jeepin avaimet hänelle.
"Onneksi olkoon", kuski lausahti tönkösti ja jatkoi sitten matkaansa seuraavaan kohteeseen. Hayley avasi oven varovasti ja istui kuskin paikalle.

Auto oli kuin iso versio mönkijästä ja Hayley tunsi heti olonsa kotoisaksi sen ratin takana.

Harper näytti vähintään yhtä järkyttyneenä, kun Hayley pysähtyi autonsa kanssa tytön kodin eteen.
"Saitko sä auton synttärilahjaksi?" Harper kysyi ja istui etupenkille Hayleyn viereen. Tyttö paineli ensimmäiseksi radion nappeja niin, että sai countrymusiikin raikumaan kajareista.
"Mä en usko sitä itsekään vielä", Hayley sanoi hymyillen niin leveästi, että poskiin sattui. Tämä oli hänen elämänsä toisiksi paras syntymäpäivä. Viime vuotta tuskin päihittäisi mikään, silloin hän oli saanut Nemon.
"Meidän on pakko mennä ajamaan tällä johonkin rannalle auringonlaskun aikana katto alhaalla ja antaa tuulen pyyhkiä meidän huolet pois. Ihan kuin jossain elokuvissa", Harper haaveili ja testasi teoriaansa lyhyen pätkän ajan, nostaen kätensä korkealle ilmaan nauttiakseen elämyksestä.
"Sä oot ihan sekaisin", Hayley nauroi ja nosti vapaan kätensä, antaen ilmavirran leikitellä sormiensa väleissä.

Hayley ja Harper haki Yumin, Valerian ja Brandyn kyytiinsä matkan varrelta ja suuntasi sitten kohti Boisea. Muiden reaktiot Hayleyn autoon olivat yhtä riemastuneen ihastuneita.

Hayley oli pakahtua onnesta kun tytöt antoivat jokainen hänelle pienen lahjan kun he istuivat omaan pöytäänsä ravintolassa. Hänestä tuntui vihdoin siltä, että hän oli löytänyt oman paikkansa, oikeita ystäviä ympärilleen. Hayley oli iloinen heistä jokaisesta ja siitä, että he olivat kaikki yhä siinä.
Oli järkyttävää, että Harper oli melkein tullut ammutuksi ja Valeria huumattu ihan lyhyen ajan sisällä ja että molempien tapausten syypää oli edelleenkin vapaalla jalalla vailla rangaistusta.
Hayley oli iltaisin yrittänyt keksiä mitä luovempia ratkaisuja Rogersin pään menoksi, mutta yhä useampi niistä alkoi olla hyvin laittomia ja vaatia ketjua, betoniharkkoja ja syrjäisen järven keskellä ei mitään.
Tänä iltana Hayley ei halunnut kuitenkaan ajatella Wyattia eikä mitään muutakaan huonoa heidän elämissään, vain sitä että hän oli ystäviensä kesken, jota ei olisi vuosi sitten millään osannut kuvitella.

Ravintolan jälkeen tytöt päättivät mennä kokeilemaan hohtominigolffia ravintolan vieressä olevaan rakennukseen. Brandylla näytti olevan kaikkein parhain osumatarkkuus ja tyttö voittikin heidät kaikki lopulta murskavoitolla.
"Musta sun olisi pitänyt antaa Hayleyn voittaa", Valeria totesi ääneen huvittuneena, kun paikan vetäjä ojensi Brandylle pienen muovisen pokaalin palkinnoksi.
"Haluutko tän?" Brandy kysyi ja ojensi pokaalia Hayleylle, joka pudisti päätään.
"Voitit sen harvinaisen selvästi", Hayley nauroi. Hän oli itse tehnyt kunniaa tuloslistan häntäpäässä, vain Yumi oli ollut häntä huonompi ja lyönyt golfpallon vahingossa melkein Valerian päähän yhdellä kentällä. Sen jälkeen kaikki olivat antaneet selvästi paremmin tilaa lyöntivuorossa olevalle.

Kun he päätyivät hakemaan vielä milkshaket läheisestä kahvilasta ja istuivat kaikki pyöreän, vähän kiikkerän pöydän ääressä, Hayley vihdoin tunsi olevansa valmis.

Hän kertoi ystävilleen äidistään ja siitä, miten heidän elämänsä oli muuttunut Westernweekin loppupuolella. Olo tuntui ainakin tuhat kiloa kevyemmältä, kun hän vihdoin sai kertomuksensa loppuun. Sen, että äiti oli tulossa kotiin jo ensi viikolla.
Hayley tunsi olonsa rakastetuksi, kun muut osoittivat tukensa ja useamman silmäkulmat kostuivat lohduttaessaan häntä. Vaikka sillä tavalla huomion keskipisteenä oleminen oli aina yhtä vaivaannuttavaa, Hayleyllä ei silti ollut sellainen olo, että hänen oli päästävä pois. Tuntui hyvältä saada purettua totuus sanoiksi, jakaa se jonkun kanssa.


Harper piti kättään koko kotimatkan ajan Hayleyn käsivarren päällä ja päästi irti vasta, kun tyttö pysähtyi toisen kotipihalle.
"Kiitos, että kerroit meille", Harper sanoi hiljaisella äänellä. Hayleyn oli puristettava rattia ja tuijotettava käsiään jottei olisi ruvennut itkemään kuin pikkulapsi. Harper oli niin hyvä ystävä eikä Hayleystä tuntunut, että hän ansaitsi sellaista.
"On ollut varmasti ihan tosi vaikeaa olla. Hyvä, että äitisi voi nyt jo paremmin", Harper jatkoi, kun Hayley pysyi hiljaa.
"Mä en tiedä miten olisin selvinnyt ilman teitä. Ilman sua", Hayley tunnusti ääni särähtäen hiljaa. Harper nyyhkäisi ja tytöt halasivat toisiaan lujaa.

Everybody wants to slap your back, wants to shake your hand
When you're up on top of that mountain
But let one of those rocks give way, then you slide back down
Look up and see who's around then

Hayley ajoi kotiin, hiljaa ja tunsi vihdoin olonsa lämpimäksi, tajuten vasta nyt miten kylmä hänellä oli ollut nämä viikot pitäessään kaiken sisällään. Pelätessään äitinsä puolesta ja vihoitellessaan isälleen. Vihdoin kaikki palautuisi takaisin uomiinsa, hän saisi nauttia kesästä ystäviensä kanssa ja ajella uudella autollaan pitkin Wilmingtonin katuja. Ehkä saada ensisuudelmansa, jos ryhtyisi oikein hurjaksi. Siinä oli hyvä tehtävälista ennen syksyä.

Kotona oli valot päällä ja isän auto oli omalla paikallaan, eli toinen ei ollutkaan lähtenyt töihin, vaikka Hayley oli epäillyt.
"Olen kotona. Katsotaanko joku leffa vielä?" Hayley huikkasi eteisestä ja käveli kohti keittiötä, jonka ääressä isä seisoi.

Isän kädet lepäsivät marmoripinnalla, puristuneina nyrkkiin.
"Mikä hätänä?" Hayley kysyi, tunsi verensä jäähtyvän suonissaan nähtyään isänsä ilmeen.

Hiljaisuus kesti aivan liian pitkään.

"Hayley, äitisi..." isän ääni murtui ja Hayley tunsi kuinka jalkansa antoivat periksi. Isä riensi hänen luokseen, mutta Hayley vajosi lattialle ennen kun tämä ehti hänen vierelleen. Hän ei saanut henkeä, vaikka yritti kuinka.
"Koska...?" sana oli kuin hengähdys, tai yritys hengittää. David sulki tyttärensä käsivarsiensa sisään, veti tämän pieneksi mytyksi kääriytyneen kehon itseään vasten.
"Sairaalasta soitettiin juuri ennen kun tulit kotiin."

Hayley tunsi kasvojensa kostuvan ennen, kun tajusi itkevänsä. Mietti miten itsekkäästi oli hetki sitten ajatellut ansaitsevansa olevan onnellinen. Mietti miten mikään ei tuntunut enää miltään.

Mietti ettei kuulisi enää ikinä äitinsä ääntä, haistaisi tämän tuoksua, tuntisi tämän käsivarsia ympärillään, näkisi tämän kasvoja.

Ei enää ikinä tuntisi oloaan ehjäksi.

14. heinäkuuta 2024

Pitkän ja tapahtumarikkaan leiriviikon päätteeksi Hayley olisi halunnut vain käydä pitkässä, polttavan kuumassa suihkussa ja käpertyä kahdeksi päiväksi omaan, pehmeään sänkyynsä. Se kuitenkin oli jotenkin niin hirvittävän paljon pyydetty, että kohtalo oli päättänyt heittää saavillisen kierrepalloja tytön niskaan ja ihailla mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Ihan kuin niitä ei olisi sadellut jo useamman vuoden edestä tänä vuonna.

Päästyään kotiinsa, saatuaan heivattua tallilta ja bussilta haisevan laukkunsa huoneensa lattialle, Hayley suuntasi oman huoneensa yhteydessä olevaan kylpyhuoneeseensa ja ryhtyi harjaamaan sotkuisiksi menneitä hiuksiaan. Niistä putosi muutama heinänkorsi kylpyhuoneen pehmeälle matolle ja tyttö nosti korret pieneen roskakoriin jottei ne uppoisi karvalankamaton uumeniin ikuisiksi ajoiksi.

Hakiessaan puhdasta pyyhettä korkeasta peilikaapista, Hayley totesi hyllyn olevan tyhjä. Se oli yksi monista asioista, joita tyttö joutui nykyään tekemään itse, kun aiemmin äiti oli huolehtinut. Oli paljon näkymättömiä asioita kodinhoidossa, joista äiti oli pitänyt huolen. Lakanoiden vaihto oli myös yksi niistä askareista, mutta sen Hayley oli onneksi opetellut jo nuorena joten oli osannut alkaa huolehtia siitä sentään itse.
Hayley tiesi, että puhtaiden pyyhkeiden säilytyspaikka oli talon päämakuuhuoneen yhteydessä olevassa vaatehuoneessa ja vaikka hän olisi halunnut olla häiritsemättä tähän aikaan luultavasti jo nukkumassa olevaa isäänsä, Hayley joutui pyörtämään päätöksensä haistettuaan kainaloitaan ja nähtyään rasvaiset hiuksensa.
Suihkussa oli pakko käydä.

Hayley askelsi kerrosta ylemmäksi, pohti jokaisella askeleella yrittäisikö olla niin hiljaa ettei isä heräisi vai herättäisikö isän ja kertoisi samalla päässeensä turvassa kotiin leiriltä. Käsi ovenkahvalla Hayley edelleen epäröi, mutta nosti sitten toisen kätensä koputukseen ja avasi oven.

"Olen kotona, sori tarvitsen vain puhtaan pyy...yyy..."

Niin paljon tapahtui seuraavien sekuntien aikana, ettei Hayley pysynyt aivan perässä.

Hän näki vaaleat hiukset, pitkät sellaiset, heilahtavan. Näki kuinka järkytys levisi isän kasvoille. Näki, kuinka isän päällä istunut naisoletettu kietoi epätoivoisesti lakanaa ympärilleen.

Hayley sulki oven naamansa edestä niin kovaa, että koko talo heilui perustuksiltaan.

"Hayley!" isän huuto kuului ovenkin läpi. Kuului kolinaa, pamahdus, kiroilua ja kahinaa. Hayley peruutti hitaasti ovelta, ei pystynyt prosessoimaan tapahtumia tarpeeksi nopeasti mielessään. Kitkerä maku nousi nopeasti tytön kurkkuun ja tämä horjahti astuessaan tyhjään, välttäen vain vaivoin kaatumasta portaita alas takaraivo edellä tartuttuaan kaiteeseen kaksin käsin.

Makuuhuoneen ovi avautui, isällä oli jalassaan pelkät farkut ja toinen sen valkoisista sukista roikkui lahkeen helmasta kuin pitelisi henkensä edestä kiinni jouduttuaan juoksevan miehen matkaan ilman varoitusta. Hayley ei pystynyt lopettamaan mielikuvitustaan hahmoittamaan miten isän oli pitänyt riisua housunsa kiireessä että sukat olivat jääneet lahkeiden uumeniin piiloon.

Kurkkua poltteli.

"Hayley, tulitkin jo kotiin. Anna, kun selitän", isä sopersi ja Hayley mietti miten ei ollut varmasti ikinä kuullut isänsä olevan niin hengästynyt. Pienet hikikarpalot helmeilivät vieläkin sen otsalla ja paljaalla yläkropalla.
"Mä en... mä en..." Hayley ei löytänyt sanoja, jalat jatkoivat peruuttamista portaissa.
Lord fucking kill me now, please.
"Hayley", isä toisti tyttärensä nimeä, ihan kuin se olisi saanut jotenkin äskeisen, tytön verkkokalvoille poltetun kuvan katoamaan.

Keittiön graniittitasossa oli yllättävän paljon yksityiskohtia, jos sitä tuijotti intensiivisesti hiljaisuudessa yli viisi minuuttia. Hayleyn näkökentälle ilmestyi höyryävän kuuma kaakaokuppi, mutta siihen tarttuminen olisi vaatinut aivan liikaa kaikkea, joten Hayley pitäytyi vain puristamaan nyrkkejään yhteen pöydän alla sylissään.
"Hayley, tässä on Jolene, Jolene tässä on tyttäreni Hayley", isä esitteli vaaleaverisen yövieraansa, joka näytti sentään kuolevan seuraavaksi häpeään istuessaan Hayleyta vastapäätä. Nainen ei kai ollut löytänyt omia vaatteitaan kovin nopeasti, sillä oli pukenut päälleen isän valkoisen kauluspaidan. Isä oli edelleen pelkissä farkuissaan, mutta hikikarpalot olivat onneksi hävinneet ja niin oli se yksi matkustajana ollut sukkakin.

Hayley pysyi vaiti, kun Jolene sanoi kuinka mukava oli tavata ja jotain anteeksipyyntöä siinä samassa.

"Tiedän, että tämä ei ollut ideaali (tässä vaiheessa Hayley tyrskähti) tapa tavata, mutta olen iloinen että saan vihdoin esitellä teidät toisillenne. Hayley, ei ole mitään syytä olla töykeä", isä jatkoi ja laski kuppinsa takaisin graniittitasolle.
"Hauska vihdoin tavata. Isäsi on kertonut sinusta niin paljon", Jolene sanoi. Hayleyn teki mieli sanoa, että mukavaa jos toinen heistä edes tiesi toisen olemassaolosta ennen tätä, mutta pysyi hiljaa.

Hayley oikeastaan halusi kiljua ääneen ja kysyä isältään miksi tahri äidin muistoa tällä tavoin, äidin sängyssä vielä, mutta pysyi hiljaa.

"Hayley? Voitko sanoa jotain?"

Katse, jonka Hayley loi isäänsä, taisi kertoa paljon siitä tukahdetusta vihasta, joka kuohui alati kovemmalla voimalla tytön sisimmässä. Isä oikeasti kavahti hieman, kun heidän katseensa kohtasivat.

Hayley ei keksinyt mitään, ei yhtikäs mitään, mitä olisi voinut siinä hetkessä sanoa. Ehkä hänen pitäisi hakeutua terapiaan saadakseen pois verkkokalvoiltaan kuvottavan näyn Jolenen selästä ja siitä, kuinka isän kädet... ei. Hayley pudotti katseensa kaakaomukiinsa ja nieli oksennustaan kurkustaan.

"Saanko mennä?" Hayleyn ääni oli hiljainen. Isän hengityksestä huokui turhautuminen.
"Et, meidän tulee puhua tämä..."
"David, kultaseni. Annetaan Hayleyn nukkua yön yli?" Jolene keskeytti ja Hayley kuunteli kuinka isä lakkasi hengittämästä hetkeksi.
Hayleyn teki mieli tiuskaista kuinka ei tarvinnut apua naiselta, mutta pysyi edelleen vaiti.

"Hyvä on. Mutta aamulla puhumme asian läpi", isä lopulta myöntyi. Hayley kiirehti ylös penkiltään ja lähes juoksi portaat yli. Kaikesta huolimatta hänen oli pakko käydä uudelleen rikospaikalla, sillä etenkin nyt kun olo oli likainen sekä ulkoa että sisältä, tytön oli pakko päästä suihkuun. Huoneessa haisi synniltä ja Hayley ei muistanut koskaan kiirehtineensä niin nopeasti pyyhekasan kanssa kotonaan, kuin sillä hetkellä.

Tunnin kestäneen suihkun jälkeen Hayleyn iho oli punainen kaikesta siitä hinkkaamisesta, mutta tytön olo ei ollut lainkaan sen puhtaampi. Maatessaan yksin ajatustensa kanssa sängyssään, Hayley kaivoi puhelimensa esille ja etsi sieltä Harperin viestiketjun.

Me 11:07 pm
Sooo, quess what?

Harper 11:08pm
You and Bellyshot-Ben got together?

Me 11:08pm
Wh..what? No?

Harper 11:09pm
Oh. Okay. One of these days, let me tell you...

Me 11:09pm
Well, today was not that day. Anyway.
Oh, I quess someone got a girlfriend today.

Harper 11:09pm
Who?

Me 11:09pm
My dad. Most. Embarrassing. Night. Ever.
I mean E-V-E-R
I walked in on them... you know?
I might throw up.

Harper 11:10pm
NO
No you did not???
Hayley??
Gross.
Who was she?
Ew.
I would literally die.

Me 11:11pm
I almost did. Die I mean.
I can't.
How the fuck could he?
How can I ever look at him ever again?
I have to move out.
Her name is Jolene.
Like the effing Dolly song.

Harper 11:12pm
Do you want to facetime?

Me 11:13pm
Can't. They might hear.
If they haven't gone right back at it.
Eww.
Why did I say it out loud.

Harper 11:13pm
I'm texting the girls.
We're going to talk this through tomorrow.
I'll come pick you up at ten.

Me 11:14pm
Might die in my sleep.
Thanks.
See you then.

Harper 11:14pm
Try get some sleep.

Me 11:14pm
Yeah, I will.

24. heinäkuuta 2024

Coeur d'Alene oli Hayleyn mielestä kiistatta tämän kesän kohokohta. Matalia aallonpohjia tasapainotti edes vähän se, että tyttö oli päässyt ensimmäistä kertaa elämässään ystäviensä kanssa viettämään tyttöjen mökkielämää.
Hayley ei ollut ikinä uskaltanut edes haaveilla moisesta.

Koti oli ollut Hayleylle koko elämänsä ajan turvasatama, paikka jossa ei tarvinnut esittää sosiaalista tai kurkkia nurkkien takaa oliko jonnekin turvallista mennä. Tänä vuonna turvasatama oli kuitenkin ensin muuttunut yksinäisyyden irvikuvaksi, sillä vaikka Hayley rakasti olla yksin, oli suuri talo tuntunut painostavan tyhjältä äidin ollessa ensin sairaalassa ja sama oli jatkunut hautajaisten jälkeenkin.
Hayley olisi kuitenkin ottanut tyhjän talon paljon mieluummin vastaan, kuin sen ettei tiennyt oliko siellä tuntematon nainen ja mitä siellä tehtiin.

Harperin mökki oli ihana, se oli kuin maalaisromanttinen päiväuni painajaisten keskellä ja Hayley nautti joka sekunnista, jonka sai viettää ystäviensä kanssa. Uskomatonta, että nykyään pystyi puhumaan ystävistä monikossa.

Kuumat yöt toivat Hayleylle mieleen aiempien kesien retket isän kanssa, kun he olivat ajaneet mönkijöillä vuoristoon metsästysmökeille, jonne piti vesikin kantaa kanistereissa mukanaan. Silloin hän oli nukkunut välillä ulkona riippukeinussa tai teltassa tai maannut yönsä vain keskellä lattiaa. Metsästysmökkien eristykset olivat niin olemattomat, että lattialankkujen välistä kävi hyvällä tuurilla viileä tuulenvire.

Hayley heräsi varhain keskiviikko aamuna siihen, että tytön suu tuntui kuivalta kuin saharan autiomaa. Kestrel oli kierähtänyt kyljelleen heidän jakamansa peitto kainalossaan ja Hayley oli nukkunut yönsä ilman peittoa. Ei sillä, että hän olisi sitä kaivannutkaan ainakaan tässä kuumuudessa.

Paljaat varpaat tunnustelivat pimeässä mökissä lattialankkujen muotoja ja hahmottivat hyvin missä kohdassa alkoi matto. Puhelimen taskulampun avulla olisi varmasti ollut helpompaa kävellä vieraassa mökissä, mutta Hayley luotti muistiinsa ja hahmotti pimeässäkin muotoja tarpeeksi hyvin. Keittiön kaapista löytyi vesilasi ja Hayley kaatoi jääkaapissa olevasta kannusta suodatettua vettä lasiinsa. Jääkaapin valo olisi varmasti ollut sokaisevan kirkas pimeän keskellä, mutta siitä oli eilisen aikana palanut lamppu eikä siihen oltu vielä ehditty vaihtaa uutta tilalle.

Hayley laski lasin Harperia odottavan tiskivuoren viereen ja oli juuri kääntymässä takaisin makuuhuonettaan kohden, kun tytön niskakarvat nousivat pystyyn.

Mökin ulko-oven virkaa toimittava verkko-ovi nitkahti aivan hiljaa kun se avautui.

Hayley kääntyi katsomaan ääntä kohti, pysytelleen itse aivan hiljaa. Keittiöstä ei nähnyt ovea aivan suoraan ja hetken päästä Hayley alkoi jo luulla kuvitelleensa äänen, kun mökki oli vaipunut täydelliseen hiljaisuuteen. Ehkä se olikin joku tytöistä, kun oli käynyt ulkona? Tai sitten se kissa/pesukarhu, joka oli käynyt mökin roskapöntöllä viime yönä, olikin päättänyt etsiä lisää ruokaa mökin sisältä?

Tumma hahmo erottui hädin tuskin pimeydessä, Hayleyn painui välittömästi kyykkyyn saarekkeen taakse. Vuosien metsästyksen jälkeen äänettömänä pysyminen oli nykyään yhtä helppoa kuin hengittäminen.

Hahmo pysähtyi, Hayley näki siitä osan piilopaikastaan. Vaatteiden kahinasta päätelleen se katsoi ympärilleen, kuin etsien jotain. Sekunnit venyivät ja aika tuntui pysähtyneen, kunnes hahmo lähti uudelleen liikkeelle. Hayleyn oli pakko nousta vähän ylemmäksi säilyttääkseen näköyhteyden harmaassa massassa.

Sillä oli reppu selässään, jonka nyt heilautti käsiinsä ja pysähtyi olohuoneen reunalle. Hahmo alkoi nostella tavaroita reppuunsa, meinasi kaataa yhden kukkavaaseista ja kiroili hiljaa kuiskaamalla kun se piti pienen kolahduksen heilahtaessaan. Mökki hiljeni jälleen, kun varas kuunteli oliko hän herättänyt mökissä nukkuvat ihmiset. Hayley kirosi mielessään ettei hänellä ollut mukanaan kuin pippurisuihke ja sekin oli yöpöydän vierellä olevassa laukussa.

Varas jatkoi puuhiaan, löysi lopulta tiensä pienen kulhon luokse, johon Harper oli heittänyt Dodgen avaimet. Hayley kuuli voitonriemuisen tuhahduksen hahmon suunnalta ja kirosi itse vähän lisää mielessään. Jos varas lähtisi Harperin auton kanssa, heillä ei olisi enää kyytiä kotiin. Kynttelikköjä saisi ostettua uusia, mutta auto - Harperilla oli sen takaluukussa puoli omaisuutta, hevostarvaroita ja muitakin.

Hayley mietti kuumeisesti, hänellä ei ollut mitään mahdollisuuksia hiipiä varkaan ohi makuuhuoneeseen soittamaan poliisille. Todennäköisesti varas olisi jo siinä vaiheessa toisella puolella kaupunkia, kun poliisit ehkä sattuisivat pääsemään tänne saakka. Mikäli joku muu tytöistä havahtuisikin etteivät he olleet yksin, Hayley ei voinut tietää alkaisiko varas väkivaltaiseksi tajutessaan, että mökissä ei ollut kuin nuoria puolustuskyvyttömiä tyttöjä.

Hayley ei tiennyt oliko kukaan muu edes hereillä.

Hiljaisuus rikkoutui lopulta kovaääniseen kumahdukseen, joka viimeistään herätti jokaisen mökissä olijan. Kumahdusta seurasi tömähdys ja epämääräistä ääntä makuuhuoneiden suunnalta.

Kestrel oli lopulta se, joka sytytti mökin valon ääneen heränneenä ja hieroi unisia silmiään. Unisuus hävisi nopeasti, kun tytön silmät tavoittivat Hayleyn, joka seisoi paistinpannu kädessään mustan möykyn vieressä.
"Mitä helvettiä?" Kestrel kirosi niin kovaan ääneen, että muutkin tytöt ilmestyivät huoneidensa oville. Hayley epäili, että Harper ja Brandy olivat olleet tietoisia ylimääräisestä ihmisestä mökin sisällä, sillä toisella oli kädessään yöpöydän lamppu.

"Oliko meillä narua jossain? Tai teippiä?" Hayley kysyi, puristaen edelleen rystyset valkoisina paistinpannun kahvaa.
"En mä tiedä...?" Harperin ääni kuulosti heikolta järkytyksen keskellä.
"Mä näin teippirullan mun makuuhuoneen lipastossa!" Yumi osasi sanoa ja hävisi huoneeseensa, palaten sieltä kohta rulla kädessään.
"Heitä tänne", Hayley käski ja otti vapaalla kädellään kiinni teipin ilmasta.

Teipattuaan murtovarkaan tiukasti pakettiin, Hayley päätti lisätä vielä yhden teipin miehen silmien peitoksi. Hän ei todellakaan halunnut tämän heräävän ennen, kun poliisit (joiden kanssa Brandy juuri puhui kiivaasti) ehtisivät paikalle ja näkevän kenen seurassa mies oli.

Hayley seisoi vartiossa varkaan vieressä niin kauan, että poliisit saapuivat.

Paistinpannu yhä kädessään.

"Ilmeisesti kyseinen herra on käynyt läheisissä mökeissä samoissa puuhissa, kollegani ovat juuri selvittämässä kuinka monessa niistä. Osa on ollut tyhjillään ja varas on ollut niin hiljaa, ettei muut olleet edes heränneet", vanhempi poliiseista kertoi ja katsahti Hayleyn paistinpannua.
"Olisitko niin ystävällinen ja laskisit sen tähän pussiin sisälle, joudumme takavarikoimaan sen todistusaineistona", poliisi jatkoi ja avasi suuren pussin Hayleyn edessä. Tyttö asetti aseensa sen sisälle ja joutui pakottamaan sormensa irroittamaan sen kahvasta.

"Voisimme ottaa teiltä jokaiselta vielä lausunnot ja käydä läpi mitä kaikkea varas yritti viedä teidän mökistänne", nuorempi poliiseista jatkoi ja Hayley katsahti ystäviään.
Joutuisko hän vaikeuksiin käytyään miehen päälle paistinpannun kanssa, kun tämä ei ollut uhannut heitä millään?
Mitä jos Hayley pidätettäisiin myös pahoinpitelystä?
Entä jos varkaalla olisikin rahaa palkata hyvä asianajaja ja tämä alkaisi syyttämään häntä tapon yrityksestä?

Hayley juoksi mökin vessaan ja ehti juuri pöntön luokse, kun oksennus nousi tämän kurkkuun.

6. syyskuuta 2024

Wilmingtonissa omituisen pitkään viipynyt kalmankostean nihkeä sumu oli vihdoin hellittänyt auringon alta. Tosin ilman kosteusprosentit olivat pysyneet aika lailla samoissa lukemissa, vaikka lämpötila oli kohonnut yli 93ºF. Sääennusteen mukaisesti shortseihin ja t-paitaan pukeutunut Hayley kuitenkin sillä hetkellä toivoi löytävänsä paksun villaviltin jostain huoneen nurkasta, kun istui Blue Mountain Highn kellarikerroksessa sirisevien loistelamppujen keskellä ja paleli.

Cooperin, Harperin ja muiden puheista Hayley oli ymmärtänyt, että jokaisen vanhemmat olivat kesän aikana pitäneet lapsilleen puhuttelun. Viimeinen vuosi high schoolissa, paineet olivat isommat kuin koskaan ja kukaan ei olisi elämässään mitään jos eivät hukuttautuneet täysillä kouluun. Hayley tiesi, että Kansas oli kaikesta huolimatta hyväksytty Boiseen collegeen, joten eihän heillä pitäisi olla juurikaan huolia sen suhteen.

Hayleyn isä ei ollut moista puhuttelua pitänyt, isää oikeastaan näkyi edelleen kotona todella vähän ja siellä missä isä oli, oli myös muuan Jolene. Joten ehkä isällä oli vain muuta ajateltavaa, kuin ainoan lapsensa koulu- ja työura. Tai sitten isä vain oletti, että Hayley tiesi itsekin millaiseen vuoteen oli parempi varautua.

Valinnaisten aineiden ahdingossa Hayley oli ajatellut, että kirjoittaminen saattaisi olla helpoin valittavista aineista ja ilmottautunut BMH News-lehden toimitukseen. Hän oli tosin ajatellut olevansa lähinnä ehkä editorin työssä, korjaamassa kielioppivirheitä ja huolehtimassa, että deadlinet pysyivät käsissä. Sen sijaan Santana (jota koko muu toimitus kuiskien kutsui selän takana Satan-lempinimellä), oli päättänyt että Hayley saisi suoraan hypätä syvään päätyyn ja kantaa kortensa kekoon reportterina.

Luojan kiitos tähän asti haastateltavien lista oli koostunut tasan koulun henkilökunnasta, viimeisimpänä Hayley oli kirjoittanut kuolettavan tylsän artikkelin koulun uusista juomasuihkulähteistä. Aavistuksen mielenkiintoa herättänyt juoru oli siinä, että jostain syystä edelliset olivat kesän aikana kaikki värjäytyneet ruosteenpunaisiksi ja täten ennen koulujen alkamista jokainen niistä oli pitänyt vaihtaa uusiin. Syytä ei kuitenkaan ollut kukaan saanut selville ja talonmiehen pistävä hientuoksu oli saanut Hayleyn jo hieman voimaan pahoin, joten tämä oli päättänyt olla painostamatta enempää.

Oli ollut omituista nähdä oma nimensä artikkelin kirjoittajana, ehkä siihenkin tottuisi ajan myötä?

Tällä hetkellä Hayley yritti muotoilla seuraavan kuolinsyynsä tarinointia edes vähän mielenkiintoisempaan muotoon. Ketä tulisi edes kiinnostamaan, että koulun ruokalan toimitukset olivat siirtyneet konkurssin vuoksi Wilmingtonista Boiseen ja että nykyään ruokalasta sai suklaa- ja mansikkamaidon lisäksi banaanimaitoa. Kaikkein hirveintä haastattelussa oli se, kuinka joku junioreista oli kysynyt ihmeissään miten banaanista saatiin maitoa ja että tehtiinkö se samoista banaaneista, kuin banana split.

Loisteputki suoraan Hayleyn pöydän yläpuolella sammui ja syttyi epäsäännöllisen säännöllisesti ja sen pitämä sirinä sai tytön lähes hulluuden partaalle. Kädet kananlihalla Hayley yritti hieroa kämmenillään käsivarsiaan saadakseen niihin edes vähän lämpöä samalla, kun tuijotti tietokoneen ruutua kuin se olisi juuri imenyt hänestä viimeisenkin pisaran luovuutta. Hayley vihasi jo nyt pakon edessä kirjoittamista ja mietti tulisiko joskus saamaan eteensä aiheen, josta oikeasti halusi kirjoittaa.

Kuten vaikka viimeaikaiset mysteerit Wilmingtonissa.

Hayley oli pysynyt neutraalin kiinnostuneena aiheesta, kuunneltuaan Harperin, Ethanin, Mikaelin ja Kansasin selityksiä heille tapahtuneista outouksista. Vaikka hän ei ollut suostunut Cooperin tavoin täysin uskomaan syyksi mitään yliluonnollista, tytön selkäpiitä kutitteli ikävästi kun tämä ajatteli omituisten tapahtumien sarjaa. Etenkin sitä puhelinsoittoa, josta Harper ei ollut ensin melkein suostunut edes puhumaan ja josta tyttö ei sitten ollut enää lakannut puhumasta, kun alun shokki oli hälvennyt hieman.
Hayley oli täysillä lähdössä mukaan tutkimaan sitä omituista bunkkeria, jossa Ethan oli saanut jokun (varmasti eläimen) verta päähänsä, mikäli Harper pyytäisi häntä mukaansa, mutta ei hän yksin sinne ollut lähdössä.

Vaikka BMH News olikin pienen koulun lehti, oli heidän käytössään tavallista laajemmat resurssit. Kannettavalla, jonka Hayley oli saanut itselleen ensimmäisenä päivänä, oli erikoisia ohjelmia, joista löytyi muulta maailmalta kadonneita lehtiartikkeleita, asioita joihin sensuuri ei ollut ylettänyt. Hayley ei ollut ikinä ollut mikään ufo-ihminen, hän ei uskonut Area 51 viehätysvoimaan sen enempää, kuin Disneyn prinsessoihin. Se, mikä ihastutti ja kauhistutti, myi ja raha jos jokin sai maailman pyörimään.

Saatuaan tunnollisesti valmiiksi viimeisimmän artikkelinsa ja lähetettyään sen odottamaan oikolukua, Hayley kuitenkin päätyi kurkistamaan edes nopeasti verhon taakse. Tuntui omituiselta kirjoittaa hakukenttään sanoja, joissa ei ollut juurikaan järkeä.

Wilmington abandoned speaker
Wilmington abandoned bunker
Wilmington scary things
Wilmington unspoken history
Wilmington dea...

"It's dangerous to poke at things you know nothing about", rauhallinen ääni pysäytti Hayleyn sormet näppäimistöllä. Tyttö nielaisi, tuijotti vilkkuvaa viivaa tekstikentässä ja kuunteli rintakehässään hakkaavaa sydäntään.
Helvetti miten noloa oli pelästyä, Hayley yritti olla näyttämättä sitä kääntyessään ympäri.
"I'm not poking at anyth..."

Hayley hiljeni kesken lauseen, kääntyen tuolissaan ympäri ja kohdatessaan takanaan seisovan miehen. Blue Montain Highn hieltä haiseva talonmies seisoi aavistuksen vinossa, nojaten toisella kädellään pitelemäänsä luutaan. Miten helvetissä mies oli hiipinyt huoneeseen ilman hänen huomaamistaan? Oliko hän muka ollut niin keskittynyt hakutulosten analysoimiseen, ettei ollut huomannut oven aukeavan?

Loisteputki välähti, sirisi, sammui ja palasi takaisin päälle.

"Hmm, might have to change that one again", mies hengähti, vilkaisten lamppua ja laski sitten katseensa takaisin Hayleyhin, kallisti päätään hitaasti sivulle.
"Mr. West, how did you...?"
"Didn't you hear me, girl? Leave it alone, if you are wise, you'll leave it alone", Mr. West nyökkäsi, kuin itselleen varmistukseksi. Hayley tuijotti harmaantuneen miehen alati kauemmas karkaavaa hiusrajaa hämillään.
"Leave what alone?" Hayley yritti kuulostaa tietämättömältä, vaikka tunsi sydämensä hakkaavan yhä kovemmin rintakehäänsä vasten.
"Bad things, you leave them be. You leave this be and it'll leave you be. Understand, girl!? YOU LEAVE IT BE!" Mr. Westin ääni kohosi jokaisen sanan myötä ja viimeisen lauseen mies käytännössä huusi Hayleyn kasvoja päin, kietoi kätensä tämän t-paidan kaulukseen.

Hayley melkein oksensi säikähdyksen ja terävän hien hajun lyödessä vasten kasvoja lähes kuin fyysisen käden.

"Mr. West, what the hell are you doing!?" Hayley kääntyi katsomaan huoneen ovelle samaan aikaan talonmiehen kanssa. Satan - siis Santana seisoi silmät suurina oviaukossa ja Hayley tunsi, kuinka paidasta tarrannut käsi antoi myöden ja päästi lopulta irti. Hayley epäili, että olisi vajonnut suorilta jaloilta lattialle asti, jos ei olisi istunut valmiiksi.

"I... I...", Mr. Westin kasvot täyttyivät hämmennyksestä ja mies katsoi ympärilleen, kuin olisi nyt vasta tajunnut seisovansa kellarissa. Silmät pysähtyivät Hayleyn kasvoille ja säikähdys, joka niihin vaihtui, tuntui Hayleyn vatsan pohjassa asti. Aivan kuin mies ei olisi tajunnut mitä oli juuri tehnyt.
"I'm sorry. I didn't mean to..."
"It's okay. I'm fine", Hayley sanoi heikosti, tuntien nyt oikeastaan hieman sääliä vanhaa miestä kohtaan. Ehkä tämän muisti ei ollut enää entisensä ja alkoi nähdä asioita, joita ei ollut olemassa.

Hayley ei halunnut vanhan miehen joutuvan vaikeuksiin ja menettävänsä työnsä, joten hän kääntyi Santanaa kohden, joka väisti huoneesta poistuvaa miestä.
"I think he just... was confused about something? He didn't try to harm me", Hayley sanoi Santanalle, jonka ilme näytti hetken vaihtuvan huolen ja sen tavallisen resting bitch-facen välillä.
"What ever you say. I have a new article for you, I'll email it to you", Santana tuhahti ja kääntyi kannoillaan, jättäen Hayleyn hämmentyneenä jälleen yksin huoneeseen.

Hayley oli juuri sulkemassa selaimen sivua, kun kesken jääneestä hakusanasta huolimatta hakukentän alle oli ilmestynyt tulossivuja. Iso osa niistä kattoi täysin luonnollisia kuolemia, muutaman itsemurhan ja onnettomuuden. Muutamassa mainittiin murha, eikä Hayley halunnut koluta sellaisia läpi mielenkiinnostaan huolimatta. Hän halusi silti nukkua yönsä rauhassa eikä miettiä millaisia ihmisiä kotikaupungissaan asui.

Eräs artikkeleista kuitenkin sai Hayleyn siirtämään hiiren otsikon ylle.

Cold case: Unindentified woman found dead in a bunker
Klikkaamatta artikkelia auki, Hayley luki otsikon alla olevat lauseet, irvistäen jokaisen sanan myötä inhosta ja jostain paljon epämiellyttävämmästä.

Jane Doe was found by local kids, naked and mutilated in a bunker in Wilmington, ID. The case infers to some sort of devil worship etc, for the markings on the walls where the body was found, drawn with the victims own blood...

Hayleyn oli pakko sulkea selain ennen, kun vatsalaukun ympärille kiristyvä paine saisi hänet oksentamaan. Samaan aikaan tietokoneen näytölle ilmestyi sähköposti Santanalta, otsikkonaan:
I need you to go check out this random bunker someone found in the woods.

15. marraskuuta 2024

Kapeat sormet puristivat Jeepin rattia niin kovin, että tytön rystyset loistivat jopa pimeässä valkoisina. Hayley seurasi kahta punaista pistettä edessään. Jeepin sisällä vallitsi jännittynyt hiljaisuus, kukaan ei uskaltanut edes laittaa radiota päälle. Ainut ääni oli tytön korvia huumaava kohina, kun Hayleyn sydän levitti adrenaliinia tytön verisuonissa kuin tämä olisi juossut maratoonin. Hengittäminen tuntui vaikealta.

"Ne varmaan ajaa tallille", Brandyn ääni kuulosti melkein huudolta, vaikka tyttö oli hädin tuskin käyttänyt ääntään. Hayley puristi rattia kovempaa lopettaakseen käsiensä tärinän.
"Joo", Hayley sai sanottua ja vilkaisi taustapeilistään Dylania ja Henleytä, joista toinen vilkuili jatkuvasti taakseen ja toinen tuijotti Hayleyn ja Brandyn välistä Cooperin auton takavaloja.

Kukaan ei puhunut siitä, mitä juuri oli tapahtunut.

Hiljaisuus autossa venyi luonnottoman pitkäksi.

Hayley sai nieltyä kiljahduksensa, kun sen sylissä ollut puhelin kilahti viestin merkiksi. Näytöllä näkyi myös 6 vastaamatonta puhelua, kaikki isältä.
He kaarsivat juuri tallin pihalle, muut nousivat autosta kohdatakseen edellä ajaneet nuoret, mutta Hayley avasi puhelimensa ja viestiketjun Valerian kanssa.
"Voi paska", Hayley älähti. Tyttö vilkaisi pihalla liikkuvia ihmisiä, sen katse pysähtyi sekunniksi Harperiin, jonka kasvot vääntyivät vähitellen kysymysmerkiksi.

Valeria, Hayley lausui ääneti ystävälleen ennen kun väänsi vaihdekepin R-asentoon ja kuuli kuinka parkkipaikan kivet sinkosivat auton pohjaa vasten. Jeeppi kääntyi niin rajusti, että Hayleyn puhelin lensi jalkotilaan. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa noukkia sitä käsiinsä, sydän myrskyten tyttö toivoi vain ehtivänsä perille ajoissa.

Hayley ei ollut ikinä ajanut niin kovaa. Hiekkatiessä olevan mäen päällä Jeeppi nousi ilmaan ikuisuudelta tuntuvaksi ajaksi ja heittelehti vaarallisesti puolelta toiselle ennen, kun tyttö sai ajoneuvon jälleen suoristettua. Hayleyn puhelin vilkkui jossain jalkotilassa ennen, kun se yhtäkkiä sammui. Kaupungin katuvalojen loiste tuntui melkein hehkuvalta horisontissa.

Hayleyn sydän hakkasi niin lujaa, että tyttö pelkäsi senkin sammuvan puhelimensa lailla. Muistaessaan Valerian sanat viestissään saivat Hayleyn painamaan kaasupolkimen viimeiset sentit lattiaa kohti.

Keskustan lähestyessä Hayley painoi kuitenkin jarrua niin voimakkaasti, että asfalttiin jäi kymmenien metrien mustat jarrutusjäljet. Auto ajautui sivuttain tielle ja Hayley painoi kasvonsa lähemmäksi tuulilasia. Koko Wilmingtonin katuvalot olivat sammuneet ja se hehkuva valo horisontissa oli värjännyt koko keskustan oranssin ja punaisen sävyihin. Paksu, musta savupilvi nousi tulimerestä, jonka paikalla oli vielä hetki sitten seissyt kaupungintalo.

Hayleyn sydän putosi jonnekin sen vatsan seudulle. Valeria oli tuolla jossain.

Hayley ei uskaltanut ajaa autoaan kovin lähelle, vaan jätti sen muutaman korttelin päähän ja juoksi katujen varjoissa. Keuhkot tuntuivat raastavilta joka henkäyksellä, mutta Hayley ei voinut pysähtyä. Metallinen maku tytön suussa pakotti sen hidastamaan ja ohi juoksevat ihmiset eivät näyttäneen edes vilkaisevan tyttöä kohden. Kun Hayley vihdoin pääsi aukealle, jonka keskellä loimusi rakennus, josta he olivat vain hetki sitten paenneet, kaikki ilma tuntui pakenevan tytön keuhkoista.

Ihmiset kiljuivat, itkivät, huusivat ja karjuivat niin kovaa, että liekkimerestä kantautuvat rätinät ja pamahdukset jäivät niiden alle. Koko kaupunki oli pimeänä ja vain liekit valaisivat tappelevaa ihmisjoukkoa. Hayley katsoi pystymättä liikkumaan kuinka mellakka levisi kaduille, kuinka lähimpien liiketilojen ikkunat rikottiin ja autoihin heiteltiin molotovin cocktaileja. Jossain mielensä perukoilla se oli iloinen, että oli tajunnut jättää autonsa kauemmaksi.

Sekasorron keskellä Hayley juoksi ihmisten ohitse, väistellen kaikkein riidanhaluisimpia yksilöitä kuin karhuja metsässä. Hayley liikkui kuin varjo, niin pieni ettei kukaan edes tajunnut sen olevan siinä. Koko ajan siniset silmät etsivät mahdollisia piilopaikkoja, kovin kauas Valeria tuskin oli ehtinyt.

Hayley löysi kapean kujan, sen varrella oli suuria roskiksia jotka tuntuivat täydellisiltä paikoilta pysyä poissa katseilta.
"Valeria!" Hayley kuiskasi niin kovaa, kuin uskalsi. Tytön oli pakko itse painautua pienen roska-astian juurelle kuullessaan lähestyvät askeleet.

"Meidän on löydettävä heidät, nopeasti", lähemmäksi juokseva mies lausui toverilleen. Molemmat pysähtyivät Hayleyn eteen, mutta eivät nähneet häntä.
Hayley pidätti hengitystään, pelkäsi että kylkiluitaan vasten hakkaava sydämensä paljastaisi itsensä miehille.
"Tule, ei täällä ole mitään", toinen lopulta puuskahti ja he jatkoivat matkaansa. Hayley odotti hetken ja nousi sitten ylös. Tyttö hengähti syvään ja oli juuri huutamassa uudelleen ystäväänsä, kun joku painoi kätensä Hayleyn suuta vasten.

Hayley pyristeli vastaan, mutta toisen ote piti. Kaikki selviytymisvaistot tuntuivat valuvan tunnottomiksi meneviä jalkoja pitkin maahan. Nyt ne saivat hänet, lukitsisivat johonkin lukuisista bunkkereistaan ja tekisivät hänen elämästään helvettiä. Hayley mietti miten pitkään hän selviäisi hengissä, millä tavalla ne kiduttaisivat hänestä viimeisenkin tiedonrippeen ystävistään. Hayley mietti Harperia ja tunsi kuinka kyyneleet kihosivat silmiinsä. Hän ei suostunut antautumaan.

Hayley antoi ympärilleen kietoutuneiden käsien kannatella painonsa samalla, kun heilautti jalkansa voimakkaasti ensin eteen ja sitten taaksepäin. Kuului tyydyttävä kumahdus, kun Hayleyn kenkä osui hyökkääjänsä sääriluuhun ja ote tytöstä irtosi.
"Ai helvetti", hyökkääjä kirosi ja taipui kaksinkerroin tarttuen käsillään sääreensä. Hayley oli jatkamassa hyökkäävää linjaansa, kun yhtäkkiä pysähtyi kuin joku olisi heittänyt saavillisen kylmää vettä hänen niskaansa.

"Ma... Maverick?" Hayleyn ääni oli enemmän henkäys. Maverickin takana oleva ovi aukesi raolleen ja Valeria kurkisti sieltä vakavan näköisenä.
"Luojan kiitos se olet sä!" Valeria älähti ja syöksyi Hayleyn kaulaan niin, että tytöt meinasivat molemmat lentää kujan asfaltille.
"Pojat löysi mut ja piilouduttiin tonne tilitoimistoon ja..." Valeria alkoi selittää aivan liian kovalla äänellä ottaen huomioon, että heitä edelleen etsittiin.
"Mä ajoin tänne niin kovaa, kun uskalsin ja näin liekit ja... hetkinen, ketkä pojat?" Hayley henkäisi ja lopetti sitten uudelleen hengittämisen, kun Maverickin takana oleva ovi aukesi uudemman kerran.

"Ootko okei?" Grant kysyi ystävältään, joka nosti peukkunsa ilmaan pidellen yhä säärtään.
"Helvetti, Hayley. Hyvä ettet murtanut mun sääriluuta", Maverick murahti, Hayley tunsi naamansa kuumenevan nähdessään Grantin suupieleen pyrkivän virnistyksen.
"Itsepähän tartuit muhun, kuin mikäkin kulttilainen. Mistä mun olisi pitäny tietää että se olit sä?" Hayley vastasi uhmakkaasti eikä suostunut pyytämään anteeksi tekojaan.
"Mä vaan yritin..." Maverick älähti, mutta Grant laski kätensä ystävänsä olkapäälle.
"Niele tappiosi, Mav", Grant sanoi.

"Meidän pitää mennä", Hayley keskeytti poikien väittelyt ja vilkaisi ympärilleen. Hän tajusi edelleen puristavansa Valerian vyötäröä ja päästi hämmentyneenä irti.
"Mun auto on muutaman korttelin päässä", tyttö jatkoi ja katsahti Maverickiin.
"Pystytkö sä kävelemään?"
"Joo", Maverick sanoi ja suoristautui vihdoin. Poika irvisti varatessaan painoaan jalalleen, mutta nyökkäsi sitten.

Hayley meinasi johdattaa heidät takaisin samaa reittiä, kun oli tullutkin, mutta tajusi Maverickin ja Grantin olevan huomattavasti häntä ja Valeriaa pidempiä. Heidät aivan varmasti huomattaisiin mellakankin keskellä.
Kukaan heistä ei puhunut mitään, kun Hayley kääntyi oikealle, pysytellen varjoissa ja kiirehtien valoisempien kohtien ylitse. Hän oli jälleen metsässä mielessään, yrittäen kiertää peuralauman ympäri sen toiselle puolelle saadakseen täydellisen tähtäyslinjan.

"Piiloon", Hayley kuiskasi ja he kaikki painautuivat pieneen syvennykseen läheisen omakotitalon muurissa. Heidän piti kaikkien seistä kiinni toisissaan pysyäkseen varjoissa, että ohi kulkevat ihmiset eivät näkisi heitä. Hayley ei voinut olla huomaamatta kuinka Grantin käsi hipaisi hänen kylkeensä pojan ottaessa tukea tytön takana olevasta tiiliseinästä.
Hayley tunsi toisen hengityksen ihollaan ja yritti olla huomaamatta kuinka ihonsa nousi kananlihalle.

Hayley suorastaan kieltäytyi kääntämästä katsettaan, tuntien Grantin katseen itsessään.

Mellakka. Tulipalo. Hengenvaara.

Hänellä ei ollut aikaa pikkutyttömäiseen hihittelyyn ja juttujen kihelmöintiin.

"Mennään", Hayley henkäisi, kuin joku olisi kaatanut soraa kurkustaan alas ja lähes äänettömästi he lähtivät jälleen jatkamaan pakomatkaansa.
Heidän piti pysähtyä vielä viisi kertaa ennen, kun olivat selvinneet kortteliin, jonka toisessa päässä odotti Hayleyn auto.

"Tuolla", Hayley ehti huokaista helpotuksesta, kun heidän takaansa kuului huutoja.
"Näen heidät! Ryan, he ovat täällä!"

Kaikki neljä kääntyivät ympäri ja näkivät kuinka kaksi miestä juoksi heitä kohti, takanaan neljä muuta.
"Juoskaa!" Maverick huusi ja he kääntyivät ympäri ja juoksivat henkensä edestä kohti Jeeppiä.

Ajomatka Twin Falls Farmille taittui hiljaisuuden vallitessa. Oli kulunut maileja siitä, kun tulipalon loimu jäi heidän taakseen ja vihdoin kaikkien hengitys alkoi tasaantua.
"Mun kännykkä kuoli", Valeria huokaisi yritettyään turhaan saada puhelimeensa jotain eloa.
"Mun myös, onneksi ehdin nähdä sun viestin ennen sitä", Hayley vastasi ja vilkaisi taustapeiliinsä. Katse palasi hyvin nopeasti takaisin ajovalojen valaisemaan tiehen, ruskeiden silmien tuijottaessa häntä taustapeilin kauttav kysyvästi.
"Mihin me ollaan menossa?" Grant kysyi lopulta.
"Tallilleko?" Maverick ehdotti ja Hayley nyökkäsi.

"Muut ovat siellä", Hayley sanoi ja hiljaisuus laskeutui uudelleen autoon.