Sheylan kirja

//varoitus kaikille lukijoille... Ne tarinan pätkäset, jotka tänne Sheylan päikkyyn tulee, tulee sisältämään paljon muutakin kuin tuota hurmaavaa otusta. Kuitenkin näissä tarinoissa suurin osa sisältyy Twin Falls Farmille, ei siinä mitään. Teen kuitenkin Kelillekin oman päiväkirjan, joka tulee sisältämään tallin ulkopuolista elämää (jotka saattaa sisältää pieniä pätkiä talliltakin).
Eli tiivistettynä: Sheylan päiväkirja ei ole täysin Sheylaa sekä Twin Falls Farmia.


Rojahdin lopen uupuneena sängylleni isomummoni talon ullakolla. Puolihullu isomummi oli raivannut minulle tilaa ullakolta, jossa oli pieni ikkuna, sänky sekä lipasto. Sisustusta jos mitä se kaipaisi.

Olimme tulleet lentokoneella Sheylan kanssa valtameren yli Idahoon. Nyt pintaloosa tamma oli viety mummin puolitutun serkun lapsen puolesta Twin Falls Farmille - joka oli erittäin riskialtista, kun en itse ollut paikalla -, joka olisi Sheylan sekä minun uusi koti. En nimittäin ruukannut Wicklowissakaan viettää kovin paljoa aikaa kotona.

Vilkaisin kelloa. Vasta 20.12 Idahon aikaan. Irlannissa kello olisi lähes puolenyön. Ei auta itku markkinoilla, totesin ja raahauduin narisevia portaita pitkin alakertaan.

“Mitä isomummin mussukka?” kimittävä ääni kuului keittiösaarekkeen takaa. Keittiössä vallitsi hallittu kaaos. Eikä se ole sarkasmia. Joka puolella on epämääräisiä vempaimia, ruoantähteitä, astioita, purnukoita… En nähnyt missään pöytätilaa jossa ei olisi jotain.
Ynähdin jotain epämääräistä ja lisäsin perään;  
“Etkö yhtään voisi siivota täällä?”
Mummi naurahti. “Tämähän ei ole sotkua nähnykkään. Olisit nähnyt kun vuonna 1989 serkkuni Jack oli kylässä. Se oli aivan mahdotonta.”
“Voin vain kuvitella,” mutisin erittäin hullaantuneena. “Saako jääkaapista ottaa jotain?”
“Of course, miksi et saisi? Tämähän on nyt sinunkin kotisi, Kel-kulta,” mummi hössötti.
Hymähdin. Todellakin. Sitten kun keksin jotain hauskaa ja käytän jotain hänen tavaroitaan “jotka ovat myös minun”, hullu mummini tulee leipälapion kanssa jahtaamaan minua pois talostaan, kannoillaan lihava, vielä hullumpi corgi.
Totta, hätkähdin miettimään. “Missä se hullu koirasi on?” Himputti.
“Ai Charlie-kulta? Hän on nukkumassa omassa sängyssään.”
Sängyssään. Kenellä koiralla on oikeasti oma sänky?

Avasin jääkaapin ja katsoin sen läpi hylly hyllyltä. Yhdessä hyllyssä oli iso kasa koiranmakkaraa, toisessa piimää sekä appelsiinimehua… -appelsiinimehua! Nappasin purkin käteeni ja aloin kaivelemaan kaappeja.
Löysin pian mukeja ja kaadoin sen piripintaan mehua. “Tätä saat ostaa jatkossakin,” tokaisen. “Mummi?”
“Kyllä minä sitä ostan! Charlie tykkää siitä myös,” mummin vaimea ääni kuului jostain talon perukoilta. Charlie? irvistän mielikuvalleni kuinka corgi litkii juoma-astiastaan appelsiinimehua.
Bongasin jostain kettiön tasolta lempikarkkejani, M&M, joidenka sisällä on pähkinää. Pähkinäverukkeella sain syödä niitä ennen niin paljon kuin tahdon. Sanoin niiden olevan terveellisiä. Otin pussin mukaani ja kömmin peittojen alle odottamaan huomista.

***

Hätkähdin hereille, kun tunsin kuinka kevyt ilmavirta liikkui huoneessa. Huomasin ikkunan olevan auki ja katsoin kelloa. Viisi. Ulkona oli vielä pimeää, mutta nousin joka tapauksessa ylös. Käyn Sheylan kanssa tutkimassa maastoja.

Hiivin kapeat jyrkät portaat alas ja nappasin hedelmäkorista omenan mukaan. Tavaramerkki cowboyhattuni löysi samoiten itsensä päähäni naulakosta. En tiennyt vielä, nariseeko ulko-ovi, mutta vain kokeilemalla se selviäisi. Käänsin oven kahvaa samalla, kun joku rupesi haukkumaan. Hitto. Olin unohtanut kokonaan Charlien. Painoin oven nopeasti kiinni ja lähdin juoksemaan kohti pyörääni, joka oli löytänyt tiensä Irlannista Idahoon.
Kopeloin taskusta puhelinta jotta voisin katsoa kartasta tietä Twin Fallsiin. Arvatenkaan se ei ollut siellä. Antaa olla. En joka tapauksessa pääsisi perille kartan avulla, joten parempi mennä ilman.

Kyltti osoitti Twin Falls Farmille. En voinut uskoa tuuriani, sillä tavallisesti olisin kääntynyt ainakin kaksi kertaa väärään suuntaan, vahingossa sinne mistä olisin tullut ja vielä eksynyt totaalisesti. Kaiken lisäksi talli oli aivan liian lähellä, enkä uskonut sitä todeksi. Voisin vain juosta urheilun kannalta Sheylan luokse.

Avasin tallin oven. Siellä olevat hevoset räpyttelivät unisena silmiään, mutta vannoin heille hakevani vain Sheylan ja kamppeet ja lähteväni sitten takaisin.
“Sheyla?” kysyin varovasti. Tamma hirnahti kuuluvasti ja lähdin kiiruhtamaan kohti äänen lähdettä.
“Hyvää huomenta söpöliini. Lähdetäänkö maastoon?” kuiskin hörähtelevälle pintaloosalle. “Haen suitsesi niin lähdetään sen jälkeen.”

Suunnistin kohti käytävää, joka haarautui Sheylan karsinan edestä. Maneesi. Katsomo. Rehut. Satulahuone, luin kylteistä. Avasin oven satulahuoneeseen ja etsin sieltä tutut lännenratsastus suitset.

Ulkona oli ihanan viileää noustessani Sheylan lämpimään selkään. Kannustin tamman käyntiin ja se lähti iloisesti porskuttaen raviin.
“Sooooo. Käynti.”
Sheyla hiljensi käyntiin ja ohjasin sen kohti metsäpolun pätkää.
Pienen hetken päästä annoin Sheylalle lisää pohkeita ja päästin sen laukkaamaan. Myötäilin vetreitä askeleita omalla liikkeelläni ja nautin lintujen alkavasta sirkutuksesta sekä uusista maisemista. Tässä menee hetki ennen kuin osaan nämä polut kuin omat taskuni. Ihanaa.

Aurinko nousi jo kovaa tahtia kun ohjasin ratsuni tallin pihaa. Osa hevosista oli jo ulkona ja siellä näytti hääräävän arviolta saman ikäinen tyttö kuin minäkin. Nostin käteni tervehdykseen ja tyttö kiiruhti minua kohti.

“Hello! Sä taidat olla Kelsey? Mä oon Harper.”
“Hello! Nice to meet you,” vastasin virnistäen. Hymyni kuitenkin hyytyi kun Harper jatkoi;
“Täällä on muuten sellanen sääntö, että tallilla oloaika on aamukuudesta iltayhteentoista.”
Huokaisin. Olin roimasti ennen kuutta hakemaan Sheylaa lenkille.
“No mutta kuhan tästä lähtien tuut sitten kuuden jälkeen. Marion ei oikein tykkää jos porukka ei noudata sääntöjä,” Harperin ilme synkistyi. “Mutta siitä ei ole huolta enää kauaa…”
Liu’uin Sheylan selästä alas ja lähdin taluttamaan sitä tarhoja kohti. “Mihin Sheyla menee?”
“Marion sanoi että toivoit yksittäistarhausta joten siihen takimmaiseen pieneen. Tule sen jälkeen tonne satulahuoneeseen, mä voin esitellä porukkaa sulle!”

Astuin satulahuoneen ovesta sisään ja siellä oleva porukka hiljeni. Kaikki tuijottivat minua päästä varpaisiin. Tuijotin heitä takaisin. Vihdoin Harper rikkoi hiljaisuuden.
“This is Kelsey, say hello.”
Virnistin leveästi. Porukka alkoi pikkuhiljaa pulisemaan uudestaan, kunnes yksi heistä korotti ääntään ja esittäytyi. Kun muutkin olivat esittäytyneet, en muistanut enää kenenkään mun nimeä kuin Harperin.
“Kiva nähdä teidät. Mä oon Kel ja mulla on hevonen nimeltä Sheyla, joka on paras olento päällä maan,” hymyilin leveästi. Viimeistään nyt olin varma siitä, että Twin Falls Farmilla vietetyt ajat tulisivat olemaan elämäni parhaita.

//hah, mulla on joku ongelma hahmottaa aikaa, joten vaikka ne kisat nyt onkin jo huomenna, niin tämä EI sijoitu kisapäivää edeltävään päivään, vaan viikko yms edellisen tarinan jälkeen (ja samalla kuitenkin kisojen välissä). Esitetään siis, että 10. ja 16. päivän välissä on monta viikkoa
ja ennen tätä tarinaa tulee Kelseyn omaan päiväkirjaan tarina, joka sijoittuu muutama päivä ennen tätä tarinaa. Se tulee sitten kun pääsen tappelemasta noiden html tilojen kanssa
Mutta siis... koettakaa kestää aika-hyppy-hommien-kanssa-jotka-ei-osu-kohilleen



Arki oli alkanut rullaamaan Sheylan kanssa Twin Falls Farmilla hyvin. En ollut eksynyt, en unohtanut puhelintani mihinkään tai jättänyt tavaroitani keskelle käytävää. Olin oppinut muidenkin kuin Harperin nimen. Ronyan omistaja on nimeltään Cooper, Whiskeyn John Rayleigh sekä Norman Amber Hayleys. Tallinpitäjä on nimeltään Marion. Harper ei ollut heti kertonut minulle, että Marion oli lähtemässä vanhainkotiin - ja että Twin Falls Farm jäisi ilman ylläpitäjää. Salapoliisivaistojeni vuoksi olin kuitenkin selvittänyt asian pikaisesti.

Tallilla järjestetään lisäksi pian esteratsastuskilpailut tallilaisten toimesta. Harper oli tietenkin ylipuhunut minut Sheylan kanssa 70 senttimetrin luokkaan - sillä verukkeella että minun on uutena tallilaisena velvollisuus olla osana pelastamassa Twin Falls Farmia. Taivas. En ole ikinä, ikinä ennen startannut esteratsastuskilpailuissa. Kaikkihan aloittaa jostakin, oli Harper vain todennut.

Nostin Sheylan painavan lännensatulan telineeltä. Kasasin sen päälle vielä harjakassin sekä suitset. Tämän jälkeen raahasin koko komeuden ulos satulahuoneesta Sheylan karsinan eteen.

Tamma kurkotteli päätään karsinan oven yli ja hörähteli.
“Lähdetään ihan pian,” puhelin tammalle samalla kun rapsutin sitä korvan takaa. “Mennään tänään tynnyreitä.”

“Tynnyreitä? Onkohan mun korvissa vaikkua?” Harperin ääni kuului selkäni takaa. “Sun täytyy hyppiä ennen kisoja… Ne on viikon päästä. Ette te muuten pärjää.”

“Siis joo… esteitä mennään,” sanoin viaton ilme naamallani.

“Hyvä,” Harper hymyili autuaasti ja lähti tomerasti suorittamaan omia töitään. Hymähdin ja jatkoin Sheylan varustamista.

Talutin Sheylan kentälle. Tamman kaviot liikuttivat hiekkaa edestakaisin josta lähti rahinaa. Olin tyytyväinen tähän hetkeen. Mikä olisikaan parempaa kuin linnunlaulu, lämmittävä auringonpaiste ja pieni tuulenvire? Kesä taitaa tosiaan olla tuloillaan.

Asetin jalkani jalustimeen ja ponkaisin Sheylan selkään. Tynnyrit oli joku jättänyt paikoilleen ja siitä olin tyytyväinen.

Lämmittelin aluksi Sheylaa tekemällä erilaisia ympyröitä ja suunnanvaihtoja. Tamma oli tavanomaisen säpäkkä ja räjähtävä.
“Oletko valmis?” kuiskuttelin pintaloosalle, joka höristi korviaan kuullessaan tutun äänen. Sheyla hirnahti odottavasti vilkaisten kolmeen tynnyriin, jotka olivat kolmiossa kentällä. Naurahdin.
“Mennään!”

Nostin Sheylalla laukan, joka lähti heti spurttaamaan kohti ensimmäistä tynnyriä.
“RA!” karjaisin. Sheyla kääntyi komennon ja apujen puolesta rauhallisempaan tahtiin ja laukkasimme kerran tasaiseen tahtiin kentän ympäri. Olin ollut viisas silloin 12-13 vuotiaana, kun olin opettanut Sheylalle naksulla sanalliset käskyt joihinkin toimintoihin - vaikka itse sanonkin. Olin myöhemmin kuullut, kuinka lännenratsujen käskyjen kuuluu olla huomaamattomia.

Annoin Sheylalle avut siirtyä nopeampaan laukkaan ja käänsin sen kohti ensimmäistä tynnyriä. Sen tamma kiersi nopeasti, kääntäen itsensä toisinpäin tynnyrin takana. Taputin sitä nopeasti kaulalle. “Hyvä tyttö,” suhisin sen korvaan.

Yritin pysyä satulassa liimattuna, kun Sheyla suunnisti toiselle tynnyrille. Tamma kiersi senkin hienosti. Hiljensin vauhtia ja Sheyla teki sliding stopin hieman kömmähtäen.
“Hieno tyttö,” kehuin sitä ja taputin kaulalle.

Aidalta kuului taputusta.
“Evelyn?” katsoin epäuskoisena tyttöä, joka istui valkoisella aidalla.
“Minä,” Evelyn naurahti. “Sanoit että hevosesi asuu Twin Falls Farmilla.”
“Niin sanoin,” sanoin edelleen hämmentyneenä. “Hän on maailman upein otus, Sheyla.”
“Siltä se näyttääkin. Sillä on upea silmä.”
“Joo… sitä kutsutaan herasilmäksi,” kerroin innostuneena. “Tuletko metsään mun ja Sheylan kanssa jäähdyttelemään?”

Evelyn hyppäsi aidalta alas. “Tottakai tulen! Haluan tutustua tohon sun maailman upeimpaan otukseen lisää.”
“No senkun. Pieni varoituksen sana kuitenk…” aloitin, mutta Sheyla oli jo ehtinyt kääntää takapuolensa Evelynille.
“Joo,” naurahdin. “Älä ota itseesi, mutta Sheyla jaottelee ihmiset niihin kenelle kannattaa tehdä noin ja joilta voi ottaa makupalan, mutta lähempää tuttavuutta ei tehdä.”
Evelynin suu meni mutruun.
“Mutta mä voin kyllä näyttää Sheylalle kuinka sä oot vaaraton,” sanoin ja Evelynin silmät alkoivat loistaa innostuksesta.

Jätin Sheylan seisomaan keskelle kenttää ja kävelin Evelyniä kohti. Otin Evelynin sirosta kädestä kiinni ja kävelin Sheylan eteen. Rapsutin tammaa otsasta toisella kädellä, kun samaan aikaan nostin Evelynin käden Sheylan otsalle.
“Näetkö? Evelyn ei tee sinulle mitään pahaa. She’s our guy.”

Opastin Evelyniä siitä, kuinka hevosta talutetaan. Posket innosta hehkuen kaverini talutti tammaa auringon laskiessa horisonttiin. Puut loivat pitkiä varjoja maahan, havunneulasten peittämälle polulle. Polun ulkopuolinen metsä oli sammaleinen ja täynnä kiviä, joidenka päällä oli vanhaa sammalta ja juurella saniaisia. Olo oli kuin satumetsässä.

Alkoi olla jo pimeää, kun puhelimeni soi. Harper.
“No voihan…” mutisin vastatessani puhelimeen.

“Kelsey Corner. Olet lähtenyt jälkiä jättämättä, jättäen vain tynnyrit kentälle ja muistosi itsestäsi meidän sydämiimme. Haluaisitko kertoa missä pirhanassa olet kun kello on jo puoli yksitoista.”
“Öhhh…” änkytin, mutta Evelyn otti puhelimeni käteensä ja sirkutti.
“Olen Evelyn Penrose, olen samalla vuosikurssilla kuin sinä ja ööö.. tutustuin pari päivää sitten Kelseyhin ja tulin yllättämään hänet Twin Fallsille… olemme jo tulossa,” Evelyn tokaisi ja loi hurmaavan hymyn minuun.
“Nähdään. Me emme kuole tämän lyhyen matkan aikana, täällä ei ole päättömiä miehiä ja murhaajia.”
Kuulimme kuinka Harper kirosi ennen kuin suljin puhelimen.

“Katsos näin hoidetaan hommat Evelyn Penrosen tapaan,” Evelyn totesi tallin pihassa.
“Selkeästi,” naurahdin. “Nähdään huomenna koulussa. Mun täytyy vielä hoitaa Sheyla.”
Evelyn halasi minua. “Kiitos siitä että tulit juttelemaan. Ilman sua olisin pulassa. Mieti nyt. Hullu nainen Irlannin Wicklowista tulee Idahoon ja pelastaa toisen hengen.”
Hymyilin onnellisena. “Yksi asia kuitenkin; Marion ei taida katsoa hyvällä ilman lupaa Twin Falls Farmilla kulkevia ihmisiä joten ensi kerralla sovitaan etukäteen jos olisit tulossa.”

Olin saanut maailman parhaimman kaverin.

//sijoittuu päivään ennen kisoja, eli 15.4.

“Huomenna? Siis huomenna? Et ole tosissasi!” parahdin suureen ääneen tallin käytävällä. Harja, jolla juuri lakaisin tallin käytävää kolahti maahan.

Harper nyökytteli päätään. “Jep. Etkö tosiaan muistanut? Sulle tais tulla just muuta puuhaa kuin seistä siinä toljottamassa mua.”

“Ja pyh. Missä välissä mä ehdin käydä vähän hyppimässä?”

“Nyt. Jätät sen siivoomisen sikseen ja haet Sheylan tarhasta. Mä voin vähän vilkasta miten teillä menee,” Harper totesi rauhallisena, mutta minä olin kaikkea muuta kuin rauhallinen. Paniikki alkoi iskeä, enkä tiennyt enää, että mitä mun täytyisi seuraavaksi tehdä. Myös Harper taisi huomata sen, sillä hän jatkoi. “Haet Sheylan tarhasta. Sitten laitat sen kiinni ja haet harjapakin ja hoidat sen. Sen jälkeen olet ystävällinen ja saavut kentälle, jossa vedän teille kämäset puolen tunnin treenit.”

“En mä enää muista mitä mun pitää tehä. Kirjoita lista vaihe vaiheelta!” sanoin jo lähes itku kurkussa. Pala alkoi tuntua isolta möhkäleeltä kurkussa.

“Öh… ei sulla sattuis oleen mitään diagnoosia?” Harper tiedusteli kulmakarvat kurtussa.

“No hitto vie kun olen kuusivuotiaasta lähtien tapellut erittäin ihanan ADHD:ni kanssa,” mutisin ja lähdin hakemaan Sheylaa. Paniikkikohtauksen saaneena en enää muista mitä täytyy tehdä seuraavaksi. En osaa ajatella asioita ja tehtäviä vaiheita yksi kerrallaan, vaan asioista täytyy pitää listaa. Jokaisesta.

Jokaisesta päivän aikana tehtävästä asiasta ja jokaiseen kohtaan vielä tarkemmat vaiheet. Jokainen kohta on vain yksi vaihe, yksi askel eteenpäin, jotta voin heti sen tehtyä ruksata sen yli. Se on ollut tietynlainen selviytymiskeino, joka helpottaa hieman ahdistusta siitä, mitä täytyy tehdä.

Kiristin Sheylan enkku satulavyön ja mittasin jalustimet oikean mittaisiksi. Asetin jalkani jalustimeen ja heitin toisen jalkani kirjavan tamman selän yli. Asetuin pehmeästi satulaan ja annoin Sheylalle pohkeita. “Mennään.”

“Tehkää ympyröitä ja suunnanvaihdoksia,” Harper komensi minua. Harper oli oikea enkeli. Minun ei yksin tarvitse päättää mitä tehdä, enkä näin koe tuskaa siitä.

Hetken ajan päästä nostin hallitun, pyörivän laukan ja suuntasin tamman kohti ristikkoa. Sheyla hyppäsi sen ongelmitta ja Harper lisäsi siihen korkeutta. “Kokeillaan miten se pääsee tän yli. Kisassa sulla on vaan parikymmentä senttimetriä korkeampia esteitä.”

Sheyla hyppäsi senkin ilman suurempia ongelmia. Myötäsin tamman liikkeitä, kun se kurkotti askeltaan pidemmäksi. “Ei hullumpaa. Yrität että Sheyla ei kiihdytä vauhtia turhaan,” Harper antoi hyvää palautetta. Rakentavaa, eikä laisinkaan lytistävää.

Harper nosti vihdoin esteet seitsemäänkymmeneen senttiin. Sheylan kaviot kopisivat kentällä kun ohjasin sen painolla kohti estettä. Maiskutin hieman tammalle, mutta se oli turhaa, sillä Sheyla pidensi askeltaan ja hyppäsi turhan kaukaa. Kuten arvata saattaa, en ollut täysillä mukana. Pintaloosan kavio kolahti puomiin ja se tippui maahan.

“Huomasitsä miten se varasti? Sun täytyy pitää vauhti hallinnassa ja antaa sen päästä hyppäämään myöhemmin. Voit nyt kuitenkin lopettaa. Kokeillaan huomenna sitten lämmittelyssä muutamat onnistuneet hypyt,” Harper totesi ja alkoi siivoamaan esteitä varastoon.

“Kiitos paljon! Ei enää ahdista ja paniikkikin meni,” naurahdin ja liu’uin alas satulasta. Silloin kentän vierestä meni Ronyan selässä Cooper, joka katsoi taas hieman pitkään minua ja Sheylaa - etenkin Sheylaa. Olin muutamaa päivää aikaisemmin nähnyt pojan tuijottavan minua kun olin menossa maastoon. Jatkoin matkaa Sheylan kanssa pesukarsinaa, jossa suihkuttelin tamman selän päälle viilentävää vettä.

“Hieno tyttö! Tuntuuko ihanalta?” kysyin kun tamma alkoi lerputtaa alahuulta. Sheyla hörähti ja antoi korvienkin mennä lupsakkaan. Se ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun ovelta alkoi kuulua kavioiden kopinaa.

Cooper saapui ratsastuslenkiltään taluttaen Ronyaa perässä. Vaikka Ronya näyttikin ehkä kulahtaneelta, mutta Cooper näytti olevan sitä mieltä että siitä tulee vielä joskus kisakenttienkuningas - siis kuningatar. Omasta mielestäni he olivat suuri vaara Sheylalle - ja etenkin minulle. En silti voinut olla vastustamatta kiusausta kun viitoin heitä luokseni. Päätin ottaa selvää siitä, että onko Ronyan sisusta kovempi kuin miltä ulkokuori antaa olettaa.

“Hei,” totesin Cooperille, joka oli pysähtynyt Ronyan kanssa pienen matkan päästä meitä.

“Moi vaan,” Cooperkin sai suunsa auki. “Sheyla on kuin humalaisen maalarin piirtämä hevonen.”

Naurahdin. En tiennyt, heittikö Cooper vitsiä, mutta totta se ainakin oli. Sheyla tosiaan näytti hyvin kirjavalta, enkä huomaisi varmasti mitään eroa jos joku aamu se hohkaisi sateenkaarenvärejä, kun tulen hoitamaan sitä.

“Lähtisitkö joku päivä länkkää meidän kanssa. Kuulin että Ronya on länkkäkoulutettu,” kysyin kohteliaasti.

Cooper näytti yllättyneeltä. “Toki. Jos mulla ei olisi lännenratsastuskoulutettua hevosta, se olisi maailman kahdeksas ihme. Perheelläni on karjatila,” Cooper selitti. “Ronya on vielä hieman heikossa hapessa mutta voidaan ottaa vähän rauhallisemmin,” hän jatkoi ja heilautti kättään.

“Mahtava homma!” kiiruhdin sanomaan, ennenkuin poika hävisi toiselle käytävälle Ronyan kanssa.

Ohjelmassa olisi siis tulevina päivinä kisat - voi luoja, en ole varmaan vieläkään valmis - sekä lännenratsastusta Cooperin sekä Ronyan kanssa. Toivon sydämeni pohjasta, että seuraavana aamuna herätyskello soittaisi ajoissa minut hereille, enkä myöhästyisi lähdöstäni. Se olisi niin tyypillistä Kelsey Corneria.

(eikä Carteria niinkuin jossain vaiheessa kirjoitin… ihme homma kun sekoittaa Cornerin ja Carterin toisistaan..)

//kirjoitettu Harperin tarinan pohjalta



Olin myöhässä. Taas. En voinut uskoa surkeaa tuuriani kun naapureiden perunapelto oli kuin järvi. Kirjaimellisesti. Pelto tulvi tielle asti, enkä ollut päästä siitä ohi. Kun olin sitten päässyt Twin Fallsille, oli Harper minua vastassa.

“Sinäkin olet myöhässä?” tyttö tiedusteli hajamielisesti.

Mumisin vastaukseksi joo, ja olin jo lähdössä hakemaan Sheylaa karsinasta, mutta Harper keskeytti minut.

“En tiennyt että asut niin syrjässä,” Harper sanoi.

“Joo, hullun mummin ja lihavan corgin kanssa,” naurahdin ja pyyhkäisin samalla hiukset silmieni edestä. Kävelin Sheylan boksin eteen ja avasin sen oven. Tamma tuli hirnahtaen vastaan ja otin sen halaukseen.

“Tänään on kisapäivä,” totesin kiinnittäessä riimua tämän päähän.

Harjasin Sheylan kirjavaa karvaa - jota jäi harjaan melkoinen määrä - ja aloin selvittelemään suurimpia takkuja harjasta. Enempään en ehtisi, meillä olikin jo melkoinen kiire. Lastasin satulan Sheylan selkään ja vedin suitset korvien yli. Olin tarkistamassa satulavyötä, kun Harper totesi.

“Meidän täytyy mennä jo, tulee kiire.”

Vai että kiire. Mehän olemme jo myöhässä! Talutin Sheylaa Harperin ja Spiken perässä, joka katsoi kysyvästi Marionia ja sitten siirsi katseensa tallin ikkunalaudoille. Sitten huomasin sen myös. Marion, siis Marion, vanha papparainen oli istuttanut kukkia kilpailupäivän kunniaksi. Jatkoin matkaa verryttelykentälle, jossa Harper ja Spike jo hyppivät.

Harper oli kuin perunasäkki, joka ei kuitenkaan jännityksestä johtuen heilunut puolelta toiselle. En tiennyt mikä sana sitä kuvaisi, mutta tallitoverini näytti hulvattoman hauskalta kun Spike hyppäsi vaivatta jokaisen esteen yli.

“Hengitä,” käskin Harperia. “Et ole ainoa jota jännittää.”

“Pidätkö vedonlyönnistä,” Harper kysyi sitten ja ohjasi Spiken taas uralle.

Hymähdin kysyvästi. Tottavie minä pidin, mutta usein minä olen se, joka ne häviää. Ikävä kyllä.

“Heikommin pärjännyt tarjoaa ruuat Wendy’sissä,” Harper totesi.
“Hieman on epäreilut asemat, mutta hullu mikä hullu - kiinni veti,” tokaisin voitontahtoinen hymynkare suullani.

Ennen Harperin vuoroa oli minun vuoroni. Ohjasin Sheylan ensimmäiselle esteelle, jonka se hyppäsi vaivatta. Kuten myös toisen, kolmannen, neljännen ja viidennen esteen kohdalla. Vatsa kuudennella esteellä Sheyla varasti hyppyyn, enkä ollut pysyä mukana. Kuului kalahdus, kun pintaloosan kavio osui puomiin.

Olin kuulla korvissani Harperin voihkaisun, joka odotti kentän ulkopuolella omaa vuoroaan hyperventiloiden ja jännittäen mahdollista omistajanvaihdosta.

Puomi ei kuitenkaan tippunut. Se heilui hetken kannattimilla ja jäi sitten sinne. Viimeinen este lähestyi turhankin kovaa - olin keskittänyt ajatukseni kalahdukseen, enkä ollut oikein mukana viimesimmissä esteissä. Myötäsin kuitenkin ohjista, vaihdoin istuntaa enkä antanut Sheylan enää rynniä. Viimeinen este hypättiin kootusti ja hallitusti.

Mennessämme kohti porttia Harper oli tulossa jo radalle. Huomasin hänen kasvoillaan ylpeyttä - liekö meistä?

“Good luck,” toivotin Harperille, jonka kasvot olivat nyt kireät jännityksestä. “Hyvin se menee.”

Spike ja Harper hyppivät vaivatta kaikki esteet. Pari tukalaa paikkaa tuli, mutta Spike pelasti kokemuksellaan ja viisaudellaan Harperin pinteestä. Loppujen lopuksi rata oli lähes täydellinen.

Harper ratsasti Spiken kanssa leppoisasti meitä kohti. Olin vielä Sheylan selässä, mutta tamma otti lunkisti hälinän ympärillä.

“Takaisin siitä - palkintojen jakoon,” tokaisin hölmistyneelle Harperille, joka tavoitteli kädessäni olevaa Dr. Pepper - tölkkiä. Ojensin sen hänelle ja Harper kulautti sen muutamalla nielauksella alas. Tarjosin sille myös M&M’s karkkeja, joita olin säilönyt kisojen aikana taskussani ja joita nyt popsin tyytyväisenä.

Harper ratsasti vielä seuraavassakin luokassa. Se oli hienompi kuin meidän molemmat edellisen luokan radat yhteensä.

Harper totesi minun olevan ruuat velkaa. Sitä minä totta tosiaan olin ja osasin jo ryhtyessäni vedonlyöntiin, että näin kävisi. En edes uskaltanut toivoa voittavani sitä, sillä olen niin pessimisti kuin kukaan osaisi olla.

Harper karaisi kurkkuaan. “Tuliko tarjouksia?” hän kysyi masentuneen näköiseltä Sophielta, joka puri huultaan.

“Ei ensimmäistäkään,” Sophie painoi päänsä alas.

Tunsin, kuinka kaikki masentuivat, eikä Harperin ilo ilmaisista ruuista enää hetkauttaneet ketään.

Lopetin pitkän hiljaisuuden sanomalla. “Hyvä ruoka, parempi mieli?”

Harper ja Sophie kuitenkin vilkaisivat masentuneena minua ja lähtivät hevosineen tallia kohti.

Koska olin jo itse vienyt Sheylan tarhaan ja hoitanut sen, ja viimeisimmätkin kilpailijat olivat jo lähteneet kotia kohti, päätin tehdä pienen källin.

“Harper, mikä on sun lempiruoka Wendy’sissä? Mietin vaan, että mitä aijot ottaa huomenna jos lähdetään syömään,” kysyin viaton ilme naamallani.

“Älä kysy vaikeita kysymyksiä!” Harper sanoi - edelleenkin masentuneena - ja laski harjan alas harjapakkiin. Sitten tyttö sanoi jotain monimutkaista, josta en saanut selvää. Annoin asian olla ja kiersin muidenkin mielipiteet. Sanoin sen olevan tahaton gallup, joka selittää tallilaisten lempiruoan keskimäärän, ja sillä voidaan laskea myös naapuriosavaltioiden pienimmän kaupungin asukasluku. Osa katsoi minua hieman ihmeissään, mutta kertoivat kuitenkin, mitä mieltä oli Wendy’sin aterioista.

“Tilasiko joku ruokaa Wendysistä?” joku parahti täsmälleen neljänkymmenen minuutin päästä.

“Onko täällä ruokaa?” toinen huusi. Kipitin hippulat vinkuen ovelle ruokalähettiä vastaan.

“Kiitos paljon!” kiitin kuskia. “Ei kellään sattuis olemaan pankkikorttia tai käteistä tarpeeksi? Mä oon unohtanut mun pankkikortin tunnusluvun.”

Cooper astui eteen ja pääsi sankarinrooliin, kun kaivoi taskustaan sadan dollarin setelin. “Tässä ole hyvä.”

Ruokalähetti antoi ruuat meille hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan, kun muut kävivät ruuan kimppuun.

“Maksan sinulle myöhemmin takaisin,” tokaisin Cooperille, joka söi nyt Hot Wings - ateriaansa. Söin itsekin hyvällä ruokahalulla kana-aterianiaani - joka voitti irlannin kana-ateriat sata nolla - ja katsoin Harperia ja Sophieta kohti, jotka näyttivät jo hieman vähemmän masentuneilta.

“Ei me varmasti jäädä ilman tallinomistajaa. Ei kukaan voi olla jättämättä tarjousta sikseen, kun meillä on näin mahtava porukka,” totesin, ja sain kaksikkoaa vielä vähemmän masentuneiksi.

“Ei varmasti. Mutta saanko luvan kysyä, että kuka tosissaan unohtaa pankkikorttinsa tunnusluvun. Kelsey, voitko kertoa miten se on mahdollista?” Cooper nauroi ja loputkin porukasta räjähti nauramaan. Meillä tosiaan on mahtava porukka.

Makasin rennosti olohuoneen sohvalla vieressäni pussillinen M&M’s karkkeja sekä kainalossa Charlie - josta oli tullut hetimmiten kaverini, vaikka sitä niin kovasti vihasinki alussa - kun puhelimeni soi. Se näytti Marionin nimeä. Siis mitä? Millä asialla tallinpitäjä soittaa minulle kesken rentoutumishetkeni?

“Kelsey Corner,” vastasin asiallisesti puhelimeen ja odotin kuinka Marion viimein tajusi minun vastanneen puhelimeen ja kertomaan asiansa.

“Vuoristotulva, Sheyla karkasi metsään, eikä ole palan-” toisessa kädessäni oleva kaukosäädin lensi kaaressa lattialle ja karkkini kaatuivat lattialle hypätessäni pois sohvalta. Charlie hätkähti ja ryntäsi haukkuen ulko-ovelle, jossa luuli jonkun olevan.

Paiskasin ulko-oven kiinni ja lähdin kohti tallia. Nyt oli kiire.

Tallilla minua oli vastassa Marion, joka kertoi Harperin lähteneen Sheylan perään Spiken kanssa. Vanha mies esti minua lähtemästä jalkaisin heidän peräänsä.

En osannut tehdä tallilla mitään. Kiersin kehää, juoksin pitkin maneesia, siivosin hevosten karsinoita, yleisiä tiloja ja jopa Marionin olohuoneen. Muita tallilaisia kävi tarkistamassa omiensa hevosten kunnon ja siivoilemaan myös paikkoja. Myös vapaaehtoiset etsintäpartiot oli lähtenyt liikkeelle. Harper oli lähtenyt Spiken kanssa etsimään hevostani - arvostin kovasti tätä elettä - mutta illan pimennettyä hän ei ollut palannut. Cooperkin oli lähtenyt Ronyan kanssa etsimään Harperia, joka yritti etsiä Sheylaa.

Hiekka ropisi jalkojeni alla kun kävelin maastoreitin alkuun. Vihelsin matalasti toiveissani Sheylan vastaavan kutsuun, mutta ei kuulunut mitään. Ei kopisevia kavioita, ei hörähtävää turpaa, joka kertoo kuinka paljon minua rakastaakin. Kuullessani kojootin voiton riemuisen ulvahduksen olin jo melkein varma siitä, että en näkisi rakasta hevostani enää koskaan. Käännyin kannoiltani ja kävelin pää painuksissa tallia kohti, kun pihan valaisi kirkas valo. Osa etsijöistä oli palannut takaisin.

“Harper on löytynyt!” joku kuulutti kovaan ääneen autosta. En tiennyt kuka se oli, mutta joku onnellisista vapaaehtoisista. Eikä merkkiäkään Sheylasta.

Apeana pyöräilin kotiin omaan sänkyyni, Cooperin kehotuksesta mennä nukkumaan. Olin erittäin vastahakoisesti lähtenyt matelemaan kotia kohti. Matkan aikana olin vihellellyt ja pitänyt ääntä, jos Sheyla sattuisi kuulemaan ääneni.

Avasin ulko-oven ja rapsutin hieman Charlieta korvan takaa, joka tuli innoissaan ovelle vastaan. Mummi oli jo nukkumassa ja yritin hyssytellä corgia hiljaiseksi. Otin corgin mukaani yläkertaan.

Ennen kuin kaaduin vaatteet päällä sänkyyni, nostin Charlien sinne nukkumaan jalkopäähäni. Vedin peiton korviini ja vaivuin levottomaan uneen.



Heräsin kuudelta hevosen hirnahdukseen levottomasta unesta, jossa Sheylan näköinen hevonen oli tippunut villisti virtaavaan jokeen ja hukkunut. Saatoin vieläkin nähdä silmissäni kauhusta kankean kirjavan hevosen pään pulppuavan joen keskellä, päästellen kipeitä avunhuutoja.

Nousin ylös sängystä, jolloin Charliekin heräsi.
“Hyss… minä vain lähden tallille… jää sinä tänne,” kuiskuttelin koiralle kävellessäni kohti ikkunaa. Näin ikkunan raosta loittonevan hevosen selän. Sheyla!

Kopistelin portaat alakertan ja juoksin ulos. Nyt Sheylaksi olettamani hevonen oli ehtinyt jo kadota. Tuskan parahdus. Juoksin tietä eteenpäin ja erotin hiekkaisesta maasta kavionjäljet, jotka johtivat ojanpuolella. Hengästyen käännyin pienelle polulle, mutta en nähnyt enää jälkeäkään kavionjäljistä. Kyyristyin maahan itkusta vavahdellen. Lämpimät kyyneleet valuivat virtana poskillani. Aamuaurinko loi säteitä kimmeltäville kyyneleille.

Yhtäkkiä tunsin lämpimän hengityksen niskassani. Käännyin katsomaan.
“Sheyla!” kiljaisin ja kapsahdin tamman kaulaan. “Sinä löysit minut!”
Kirjava hevonen hörisi pehmeästi korvaani.

“Lähdetäänkö tallille?” kysyin hetken aikaa siliteltyäni tammaa otsasta. Sheyla räpäytti silmiään ja katsoin hänen herasilmäänsä. Se näytti pohjattomalta lammelta.

Talutin Sheylan vieresen kiven viereen josta kiipesin sen selkään.
“Varovasti nyt… mennään rauhassa,” puhelin tammalle. “Meillä ei ole nyt kaulanarua joten olehan kiltisti,” mutisin antaessani pohkeita. Sheyla lähti energisesti liikkeelle ja jouduin hieman syventää istuntaani Sheylan selässä, jotta en olisi tippunut kyydistä.

Sheylan verkkaiset liikkeet tuntuivat ihanasti ilman satulaa. Tamman kaviot kopisivat maahan. Kun ratsastin Milburnien perunapellon ohi, näin kuinka tilan emäntä nosti kättä tervehdykseen. Nostin hattuani kohteliaasti ilmaan ja heilautin sitä. Ihanasti lämmittävä aamuaurinko loi ihanaa tunnelmaa matkalleni. Kuulin, kuinka peuralauma lähti kovaa vauhtia karkuun kuullessamme meidät, mutta Sheyla vain porskutti tyytyväisenä eteenpäin.

Mieleeni pälkähti laulu, josta pidin kovasti.

Look at the stars
Look how they shine for you

And everything you do

Yeah, they were all yellow

Hyräilin hiljaa laulua. Sheyla käänteli korviaan puolelta toiselle ja kuunteli lauluani. Tämä hetki oli kaunis. Olin juuri monen tunnin epätoivon jälkeen löytänyt rakkaani, aurinko paistoi ja luonto oli kauneimmillaan. Jopa kojootit olivat rauhakseen, eikä mistään kuulunut ulvontaa.

Ratsastin Sheylan kanssa Twin Falls Farmin pihaan, jossa laskeuduin hevosen selästä. Sheyla seurasi minua kuin koira sisälle talliin. Lukitsin sen karsinaan ja hain ison kasan heiniä. Sheyla on varmasti nälkäinen. Tamma alkoi heti rouskuttamaan tyytyväisenä heiniään ja minä kävin sillä välin satulahuoneessa. Tallissa oli hiljaista, eikä ketään näkynyt.

Rapsuttelin Sheylaa otsatukan alta, kun joku tuli takaani.
“Hei Kelsey,” Harperin heiveröinen ääni sanoi.
“Moi,” sanoin aurinkoisesti ja halasin tyttöä. “Loppu hyvin kaikki hyvin.”
“Sä sait kokea heti näin alkuun Idahon,” Harper virnisti. Naurahdin.
“Se on totta. Irlannissa oli vain kottaraisparvi, joka tuli aina lentelemään läheisen järven yläpuolelle.”

Suukotin tamman pehmeää turpaa. Sheyla hörähti luottavaisesti ja laski päänsä olkapäälleni. Olimme taas yhdessä.

// tarina sijoittuu 13.5, päivään ennen Harperin kirjoittamaa naudan karkaamis - tarinaa

Idahon mittapuulla kuuluisa westernvalmentaja Mark Mayers oli tulossa pitämään ranch trail -valmennusta Twin Falls Farmille. Olin innoissani tulevasta valmennuksesta, johon laskin jo päiviä. Enää seitsemän tuskaista päivää. Valmennukseen tulisi mun ja Sheylan lisäksi Cooper ja Ronya - sekä Twin Falls Farmin uusin tulokas, Yumi Cho.

Uudesta tulokkaasta puheenollen - Twin Falls Farmille oli tullut myös toinen uusi asiakas, Mikael Aikio, Suomesta. Älä kysy multa että missä on Suomi, mutta kuulemma jossain kaukana, Euroopan pohjoisosista.

Mikael oli tuonut mukanaan tennesseewalkertamman, Hadeksen. Kieltämättä rautiaanpäistärikönkirjava tamma on värikäs lisäys jo valmiiksi kirjavaan hevoslaumaamme.


“Mummi?” kysyin huolestuneena, kun en löytänytkään appelsiinimehua jääkaapista. “Missä kaikki appelsiinimehu on?”

“Ahh. Kaupassa,” mummi huokaisi ja laski kädessään olevan puutarhanhoitokirjan alas pöydälle.

“Miksi ihmeessä? Sinähän lupasit ostaa sitä,” laskin kädet lanteilleni ja katsoin merkitsevästi vanhaa, höperöä naista edessäni.

“Enhän. Piimäähän se koira juo, ei appelsiinimehua. Mistä ihmeestä olet saanut päähäsi, että koira juo appelsiiinimehua?”

“Sanoit ensimmäisinä päivinä että koira juo appelsiinimehua kun käskin sinua ostamaan sitä lisää,” puuskahdin jo turhautuneena.

“En varmasti sanonut! Koira juo piimää, ei appelsiinimehua!” mummi kimitti valmiiksikin jo korkealla äänellä, joka oli pian falsetissa.

“Ihan sama. Mutta seuraavalla kauppareissulla saat luvan ostaa appelsiinimehua,” sanoin uhkaavalla äänellä ja loin mummiin epämääräisen katseen kulmien alta.


Karkkipussi taskussa rapisten pyöräilin Twin Falls Farmille.  Viimeisetkin lumet olivat sulaneet ja puissa oli jo hiirenkorvia. Enää ei ollut ankean harmaata, vaan oli todella alkanut vihertämään.

Kaarsin pyörälläni tallin pihaan ja lähdin sisälle talliin kengän kannat kopisten.
“Kelsey!” Harper ryntäsi puolijuoksua luokseni. Tyttö heilutteli kädessään paperilappusia. Jaahas, ehdin ajatella, kun tyttö jo ilmoitti olevansa menossa kilpailuihin.

“Twin Falls Farmilla on muutaman viikon päästä Valley Mist Show Jumping, teidän on pakko ilmottautua!”

“Estekilpailut? Taas?” kysyin epäilevänä kurtistaen kulmia.

“Joojoo. Ne on nyt isommat kilpailut! Pääsisitte Sheylan kanssa hakemaan lisää kokemusta enkkupuolelta.”

Huokaisin. “Jos lähdet mun ja Sheylan kanssa maastoon.”

Harperin suu venyi uskomattomaan hymyyn kun hän ryntäsi halaamaan mua. “Tiesin että voin luottaa suhun!”

Mihin olinkaan taas lupautunut? Eikö meidän painotus ole nimenomaan lännenratsastus? Harper joka tapauksessa oli mahdoton. Tai sitten minä olen vain yllytyshullu.

Satuloin Sheylan ja talutin sen pihamaalle Harper ja Spike vanavedessä. Nousin tamman selkään ja kun sain jalkani jalustimiin Sheyla lähti kuin tykin suusta kohti metsää.
“Prrr,” mutisin ja rauhoitin tammaa taputtamalla sitä kaulalle. Korvat vääntyillen puolelta toiselle se pysähtyi ja valppaana se tarkkaili ympäristlöä.

“Sillähän on virtaa,” Harper totesi. Tyttö antoi Spikelle pohkeita ja sekin lähti innokkaana etenemään metsäpolkua kohti.  

“Lähdetäänkö perunapeltoja kohti?” kysyin Harperilta. En ollut vielä siellä suunnalla käynyt sen tarkemmin. Olin toki aina pyöräillyt sen ohi mennessäni tallille, mutta nekin pellot ovat vain pieniä ja hyvinkin syrjässä.


Hevosten kaviot kopisivat kivasti hiekkaista tietä vasten. Yhtäkkiä Sheyla pysähtyi kuin patsas vesilätäkön eteen.
“Mikä nyt?” kummastelin ja annoin tammalle pohkeita. En voinut uskoa. Normaalisti Sheyla menee lätäkön kuin lätäkön yli. Spikekin oli pysähtynyt. “Mitä siinä muka on?”

Hyppäsin alas Sheylan selästä, kun huomasin vedessä varjon. “Vedessä on jotakin!” huudahdin Harperille. Silloin preeriakalkkarokäärmeen kalina sai minut kavahtamaan taaksepäin.

“Taivahan talikynttilät!” otin Sheylan suitsista kiinni ja talutin sen hieman kauemmas lätäköstä. Punnersin takaisin tamman satulaan ja sieltä käsin rauhoittelin tammaa pehmein äänin sekä sillityksin. Tamman sieraimet olivat laajenneet suuriksi ja se katsoi vauhkona käärmettä.

“Se oli lähellä,” Harper totesi silmät kauhusta ammollaan. “Pitäisikö mennä takaisin tallille. Mennään joskus muulloin perunapelloille.”

Nyökkäsin hiljaisena ja rapsutin tammaa harjan juuresta.
Jos kalkkarokäärme ei olisi varoittanut olemassaolostaan, olisi Sheyla voinut saada kuolettavan pureman. Jo toisen kerran kuukauden sisään olin vaarassa menettää riemunkirjavan tammani.

Kun talutin Sheylan kentälle, oli muut jo aloittaneet lämmittelyt. Ilmeisesti en ollut ainut joka oli myöhässä, sillä Markia ei näkynyt missään.
“Camoon Kelsey!” Harper huudahti Spiken selästä, joka meni käyntiä tyytyväisenä kaula pitkällä.

“Oliko muka yllätys että juuri Kelsey myöhästyi,” Cooper virnisti. Tuhahdin.

“En voinut sille mitään että mummin vanha ystävä tuli kylää ja hän toden teolla halusi pelata kanssani erän Scrabblea. Siinä vaiheessa ei auttanut vaikka valmennus alkaisikin pian,” hymähdin. Muutkin naurahtelivat. Mummin ystävät ovat oikeita maanvaivoja kunhan pääsivät perille asti jutuissa.

Sheylan liikkeet olivat vetreitä ja tamma oli selvästi innoissaan, vaikka ei varmastikaan tiennyt että mistä on kyse. Sheyla puhisi tyytyväisenä, kun nostin laukan ja pyörimme muiden mukana kentällä.

Lava-auto kaarsi pihaan ja siitä nousi tuhti, tummahiuksinen mies. Mark nosti käden lippaan ja tervehti kentällä alkuverryttelyjä ratsastavia ratsukoita, jotka kaikki hiljenivät kuin napista painamalla. Nostin hattuani ja samoin teki myös muut.

“Iltaa nuoriso!” Mark huudahti ja avasi kentän portin. “Aloitetaan portilla. Aluksi sieltä sinä nuorimies quarterisi kanssa.” Mark viittasi tallin uuteen tulokkaaseen, Kansasiin.

Kansas Bond oli todellinen mysteerimies. Olimme Harperin kanssa suhtautuneet mieheen varauksella ja Harper oli sanonut tonkivansa jokaisen yksityiskohdan hänestä. Kukaan täysjärkinen ei kantaisi viskipulloa takkinsa sisällä - ja ratsastaessaan kulauttelisi siitä vähän väliä.

“Kelsey!” Mark huikkasi. “Katsos Sheylaa. Se on kuin rautakanki talvipakkasilla. Sen pitäisi mennä rennosti kaula pitkänä, ei jäykkänä pää ylhäällä.”

“Se nyt on vain tälläinen kuumakalle,” tokaisin hampaat irvessä, kun tamma asteli topakasti edestakaisin yrittäessään karata Yumin hevosen, Boen luokse.

“Niinkö luulet? Katsotaas satula ja kuolaimet,” Mark totesi ja käskytti mua hyppäämään alas selästä. Tein työtä käskettyä ja laskeuduin alas Sheylan selästä. Tamman lihakset väreilivät odottavasti, vaikka se tiesikin ettei liikkeelle oltu vielä lähdössä.

Hetken päästä Sheyla kulki hieman rennompana, ja Mark käski ottaa pari laukkakierrosta.
“Jaahuu Sheyla!” kiljaisin niin, että lähi puissa olevat linnut lähti raakkuen pois. Sheyla laukkasi pitkin askelin ympäri kenttää kaikki aistit valppaina.

“En tiedä että kumpi tuosta nauttii enemmän, Kelsey vai Sheyla,” Yumi nauroi. Boe oli hermostua, mutta onneksi Yumi sai ruunan hallintaansa.

Ohjasin Sheylan portille, jossa tamma oli lähteä eri suuntaan kuin oli tarkoitus. Käskytin tammaa vahvasti vasemmalle, jossa portti oli.
“Sheyla! Älä ala jooko pelleilemään? Sä osaat tän,” murahdin kun tamma teki näyttävän serpentiinin portin edessä ja oli kolhaista portin kumoon.

“Sheylan jalka käy puomien ulkopuolella,” Mark huomautti. “Irroita sun jalka. Älä tee mitään, ajattele vain liikettä sivulle,” Mark ohjeisti näyttäen maastakäsin, kuinka saisin pienessä tilassa ilman vahvempia apuja tamman ojentoon. Pitkän ja tuskallisen taistelun jälkeen sain suljettua portin niin, että Sheyla oli täydellisesti pitkässä muodossa, korviaan hetkauttamatta.

“Näyttäkääs teidän sidepasseja,” Mark myhäili, kun kaikki olivat saaneet portin suljettua kunnialla.

Sain Sheylan askeltamaan täysin suoria askeleita sivulle - Markin mukaan niitä olisi voinut mitata viivoittimella - ja jonka jälkeen Mayers ohjeisti meille myös suorat peruutukset.

“Juuri noin, katsos kuinka se malttaa kun näytettiin että ei ole kiire mihinkään?”
Sheyla peruutti askel kerrallaan taaksepäin, täysin suoraan alun kiemurtelemisen jälkeen. Nyt vasta tajusin, kuinka kuumakalle hevoseni saattoi muille olla. Markin tilassa olisin repinyt pelihousuni aikoja sitten.

Kolahtaen Sheyla asetti etujalkansa natisevalle sillalle, joka oli edessämme. Tamma on varmajalkainen eikä se säiky onnekseni siltoja tai niistä lähteviä asioita - tokikin kaikki pärisevä ja suriseva asia on tamman heikkous. Niitä ei onneksi tapaa kovin usein.

“Pysäytä se sillan keskelle!” Markin käsky kajahti ilmassa. Syvensin istuntaani ja Sheyla pysähtyi hieman närkästyen sillalle.
“Painopiste keskellä!”

Sheyla siirteli jalkojaan mittaillen matkaa alas. “Rauhassa…” mutisin, kun annoin tamman vihdoin jatkaa matkaa sillan loppuun.

Taputtelin Sheylaa loppulaukoissa, jotka se laukkasi oikein antaumuksella. Olihan moinen valmennus nyt rankka hevoselle, joka nautti enemmän menosta ja meiningistä kuin pikkutarkasta pitsin nypläämisestä.