Boen kirja

”Minulle tuli aamulla ilmoitus muutamasta mahdollisesta työpaikasta. Haluavat mut haastatteluihin ensiviikolla”, Äiti avasi keskustelun, kun istuimme autossa hiljaa ajamassa kohti Boen karanteenialuetta. Olimme noutaneet trailerin hieman yli kymmenen ja nyt kello näytti viittä vaille yhtätoista. Matkaa oli siis enää noin vartti jäljellä.

”Ai sieltä sairaalasta?” kysyin samalla nojaten pelkääjänpuolen ovea vasten ja katsellen ohi kiitäviä maisemia. Pitelin kädessäni porkkanaa, jonka olin ottanut Boeta varten mukaan. Olin pyöritellyt juuresta kädessäni koko matkan ajan ja se oli lämmennyt epämiellyttävän lämpimäksi. Kyllä se varmasti ruunalle silti maistuisi, etenkin, kun Boe on ollut ilman herkkuja jo muutaman päivän.

”Niin. Ja sieltä Spruce Grovesta, olivat kuulemma innoissaan tapaamassa minua”, äiti huokaisi ja sen kasvoille valahti hieman murehtiva ilme.
”Menen molempiin haastatteluihin rennolla fiiliksellä ja mietin sitten sitä päätöstä”, äiti jatkoi ennen, kun ehdin vastata väliin mitään. Äiti oli koulutukseltaan sairaanhoitaja, mutta koska lähin sairaala oli Boisessa, oli hän päättänyt hakea töitä myös Wilmingtonin kaupungista. Kovin montaa työpaikkaa ei ainakaan tällä hetkellä ollut tarjolla, mutta äiti oli onnistunut lähettämään hakemuksen hieman kyseenalaisen näköiseen majoituspaikkaan nimeltä Spruce Grove. Ainakin se olisi lyhyemmän ajomatkan päässä kotoa, pohdin itsekseni, vaikkakin ulkoapäin katsottuna rakennus näytti nähneen parempia päiviä. Oltiin käyty Sarahin kanssa edellisenä päivänä piipahtamassa majoituspaikan pihalla ja olin ihmetellyt ääneen miten pulju oli edes enää pystyssä.

Matka karanteenialueelle sujui nopeasti äitin kanssa höpötellen. Kerroin äidille eilisestä kierroksesta Sarahin kanssa ja äiti puolestaan Boisen reissustaan. Saavuimme isolle tallipihalle, missä oli useita rakennuksia ja pieniä erikseen olevia tarharykelmiä. Parkkeerasimme auton ja trailerin niille osoitettuun parkkiin ja lähdimme lampsimaan ensimmäistä tallirakennusta kohden.

”Ms. Cho, oletan?” kuului miesoletetun ääni tallin ovelta.
”Bennet Parker, puhuimme aikaisemmin puhelimessa”, mies esittäytyi ja kätteli äitiä. Bennet johdatti meidät talliin sisälle. Suuntasimme ensiksi toimistolle, jossa äiti allekirjoitti muutaman lapun ja jutteli miehen kanssa Boen matkasta. Itse käytin ajan katsoen ympärilleni ja ihmetellen karsinoissa seisovia hevosia. Tallin karsinat oli umpinaiset sivuilta, ja käytävänpuoleinen sivu oli suljettu kauttaaltaan kalterein. Tällä vissiin pyrittiin estämään hevosten kurkottelu karsinoista ja vähentämään mahdollisten tautien leviämistä. Vielä yksikään vastaan tullut hevonen ei ollut se mun tuttu kirjava ruuna, enkä enää malttanut seistä paikoillani. Onneksi äiti oli viimein valmis paperitöiden kanssa ja Bennet johdatti meidät tallin perälle, Boen karsinan luo.

Boen pää oli alhaalla sen huulten hamutessa purun seasta viimeisiä heinänkorsia. Se seisoi rauhaksiin paikallaan, eikä ollut aluksi huomaavinaan meitä, kun saavuimme sen karsinan luo.
”Mitä pojalle kuuluu, menikö matka hyvin”, puhelin ruunalleni avatessani sen karsinan ovea. Boe nosti päänsä ylös puruista ja hörähti pienesti. Tarjosin sille lämmitetyn (ja ehkä hieman hiestä nihkeän) porkkananpalan ja halasin ruunan kaulaa, samalla nuuhkien sen tuttua ja turvallista tuoksua. Boelle selkeästi kelpasi porkkana, sillä se välittömästi alkoi haistelemaan mun taskuja läpi lisäherkkujen toivossa.
”Sori, saat lisää namuja vasta sitten, ku päästään perille kotiin asti”, hymähdin ja puin ruunalle riimun päähän.

Lastaaminen sujui yllättävän hyvin. Vaikkakin Boe oli ilmeisesti viihtynyt karanteenin ajan vieraalla tallilla, oli sillä aikamoinen kiire trailerin kyytiin. Pakkasimme Boen mukana olleet tavarat kyytiin ja suuntasimme kohti Twin Falls Farmia.

Tallilla meitä oli vastassa tallinpitäjä Marion Widmore, joka ohjeisti mua tallin käytäntöihin. Boe pääsi vielä tarhaamaan, sillä kello ei ollut kovinkaan paljoa. Järjestelimme äidin kanssa Boen kaapin kuntoon ja kävin kiinnittämässä karsinan kaltereihin Boen rakastaman suolakiven. Talli oli aika mielenkiintoisen näköinen: keskellä tallia oli Marionin omakotitalon alakerta, mihin oli siis suora pääsy tallista. Kieltämättä aika ainutlaatuinen paikka, mutta ainakin tähän mennessä olin kovin tyytyväinen talliin. Ei liikaa ihmisiä, hyvät puitteet harrastamiseen ja mikä parasta, upean näköiset maastot! Emmeköhän me sopeutuisi tänne oikein hyvin.

Saavuin Twin Falls Farmin ulkokentälle viittä vaille yhdeksän illalla. Päivä oli ollut mun mittapuulla aivan liian kuuma (yli 30°C!), joten pikkuhiljaa puiden taakse laskeva aurinko loi helpotuksen tunnetta. Auringon lämmittämä ilma säilyi lämpimänä kyllä pitkälle yöhön, mutta ainakaan nyt ei tarvinnut sietää paahtavia auringonsäteitä iholla. Boekin selkeästi nautiskeli varjossa hengailusta. Reppana ruunikko oli hikoillut tarhassa ollessaan sen verran, että pikapesu ja lisäjuotto olivat tarpeen ennen illan valmennusta. Englannissa koko elämänsä viettänyt ruuna toivottavasti tottuisi pian uuden kotipaikkansa lämpötiloihin.

Taluteltuani Boea hetken kentällä nousin sen selkään jakkaran avulla ja kiristin heti ensimmäisenä satulavyön. Sivusilmälläni näin, kun länkkärivarustein varustautuneet Cooper ja Ronya saapuivat jälkeeni kentälle. Niin, tosiaan. Olimme osallistuneet ranch trail valmennukseen, vaikkakin mä ja Boe ollaan kivenkovia enkkuratsastajia. Tai ainakin ollaan oltu. Eikai se mitään haittaa kokeilla välillä vähän jotain uutta.

”Kas, tekin ootte uskaltuneet valmennukseen”, Cooper virnisti kaputessan tammansa selkään.
”Jep, emmä viittinyt jättää teitä tänne yksin”, virnistin ja keräsin ruunan ohjat käteeni. ”Pitäähän täällä vähintään yksi konkari olla”.
Hymyilin itsekseni kuullessani Cooperin tuhahduksen takanani, ja pyysin Boeta nostamaan ravin. Ravailin pitkin kenttää väistellen sinne pystytettyjä tavaroita ja pyrin saaman Boen reippaaseen mutta rentoon raviin. Annoin ruunan venyttää kaulaansa eteen ja alas ja taivuttelin sitä volteilla ja ympyröillä. Boe tuntui hieman tahmealta jalalle, joten pyrin saamaan sen paremmin hereille siirtymillä. Alkuverkan aikana myös muut valmennukseen ilmoittautuneet olivat saapuneet ratsuineen kentälle, ja kun vihdoin valmentajamme Mark ilmestyi paikalle, valmennus sai alkaa.

Mark selitti meille ensimmäisen tehtävän, mikä oli avattava portti. Portin avaaminen olikin meille ehkä tehtävistä helpoin, sillä niitä pääsimme aukomaan Englannissa miltei joka maastoreitillä. Mulla oli hieman hankaluuksia käännellä Boeta portin ympärille aseteltujen maapuomien sisäpuolella. Piti pikkusen käyttää omia aivoja siihen, että ymmärsin miten ruunaa kannattaa pyörittää portin ympärillä siten, että pysyttiin tehtävän sisäpuolella. Hehkulamppu syttyi kuitenkin jossain kohtaa tehtävää pääni päällä ja suoritettiin portti tiukoine käännöksine takaosakäännösten avulla. Mun valmentaja Manchesterissä ois taatusti ylpeä mun onglemanratkaisutaidoista!!

Sidepassit tuottivat niin mulle kuin mun kirjavalle ratsulleni hieman päänvaivaa. Vaati aikamoista aivojumppaa molemmilta, että hiffattiin, miten sidepassissa kuuluu oikein liikkua. Boe oli kanssa aika hidas reagoimaan mun apuihin ja huomasin, kuinka sen aivot oikein raksuttivat sen pohtiessa mun antamia apuja. Itse myöskin sähelsin selässä vaikka ja mitä, mikä sai Boen hermostumaan ja viskomaan päätään. Kun tehtävää rytmitti (nyt vähän sisäpohjetta ja sitten taas ulkopohjetta jne) tehtävä alkoi sujumaan mielestäni ihan kiitettävästi. Peruutuksissa mulle tuli vaan kovin orpo olo, sillä olisin kauhean kovasti halunnut pitää tiukemman ohjastuntuman Boeen – olinhan sellaiseen oppinut jo pienestä pitäen. Mark kuitenkin halusi mun kokeilevan pitempää ohjastuntumaa ja pitää kyllä sanoa, että Boe tuntui arvostavan sitä, että en ollut ihan jatkuvasti roikkumassa sen suussa. Ehkä voitaisiin tätäkin hyödyntää välillä meijän normitreeneissäkin.

Viimeisellä tehtävällä, sillalla, Boea jännitti kovasti. Se ei oikein suostunut nousemaan aluksi sillan päälle (mitä sinällään en ihmetellyt, sillä se nyt on välillä tommonen nössö), ja sitten kun siihen sillan päälle päästiin, tultiin sieltä alaskin semmoisella vauhdilla, että Mark koki parhaaksi ottaa alastuloa ohjaavat puomit kokonaan pois meiltä. Yhden suht hallitun alastulon jälkeen kiitin Boea ja jätettiin tehtävä sikseen.

Loppulaukoissa Boe otti ilon irti pitkistä ohjista ja vetäisi pienet spurtit kentän pitkää sivua pitkin. Jouduinkin lyhentämään ohjastuntumaa hieman lyhyemmäksi ihan vaan kaikkien turvallisuuden vuoksi. Ei ihan hirveästi innostanut idea siitä, että juostaan päättöminä ympäri kenttää ja jyrätään kaikki meidän eteemme kehtaavat ihmiset ja eläimet.

Kaiken kaikkiaan valmennus sujui siis yllättävän hyvin ja mun ensikosketus westernin maailmaan oli ihan suhteellisen positiivinen. Ei me nyt ihan lajia olla (ainakaan vielä) vaihtamassa, mutta ei kai yksi western valmennus siellä ja toinen täällä haittaisi meidän menoamme yhtään. Päinvastoin ihan kivaa aivojumppaa molemmille, kun pitää kerrankin kunnolla keskittyä siihen olennaiseen tekemiseen, eikä vain haahuilla aivokuolleina ympäri kenttää.

”Ootteko te jo valmiita?” huikkasin Kelseylle hoitopaikalta. Suihkutin Boen lapaan vielä viimeiset suihkaisut ötökkäkarkotinta, kunnes Kelsey ja Sheyla saapuivat hoitopaikan eteen valmiina.

”Valmiita ollaan!” Kelsey ilmoitti ja lähti taluttamaan kirjavaa ratsuaan kohti pihamaata. Boe selkeästi innostui kaverista ja hörähti pehmeästi, kun me lähdimme seuraamaan edellä menevää ratsukkoa pihalle. Talutin ruunikkoni jakkaran viereen ja kapusin sen avulla Boen selkään.
”Minnes sitten? Sä saat päättää tänään reitin”, puhelen Kelseylle ja ohjaan Boen Sheylan lähettyville. Kelsey mietti hetken aikaa: ”Hmm… te varmaan maastoesteratsastajina selviätte hieman vuoristoisemmastakin reitistä? Yks polku vie aika kivalle näköalapaikalle ja siinä matkalla on parempaakin pätkää, missä voi mennä vähän reippaammin.”

”Mä oon avoin ihan kaikelle, kyl me Boen kanssa varmasti selvitään vaikka mistä, kunhan mennään vaa tarpeeks rauhallisesti”, ilmoitan ja rapsutan ratsuni surullisen tynkää harjaa. Boella on ollut pahana tapana hinkata harjansa kesäisin tarhan aitoihin eikä reppanalla oikeastaan kasva kunnon harjaa muualla kuin korvien välissä. Siksi olin päätynyt ajelemaan ruunan harjan ihan tyngäksi, ettei se näytä ihan harakanpesältä.



Matka tallilta metsäpolulle sujui mukavissa tunnelmissa. Höpöttelimme Kelseyn kanssa niitä näitä ja hevoset tuntuivat nauttivan vaihtuvasta maastosta. Otimme leveämmällä kohdalla rennon ravipätkän. Tai siis sen piti olla rentoa. Boella tuntui olevan tänään taas ihme pöhlöpäivä eikä se olisi malttanut ravata kirjavan tamman perässä, vaan kiiruhti Sheylan pyllyyn kiinni ja heilutti päätään protestoidakseen mun pidätteitä. Sheyla ei tästä yhtäkkisestä läheisyyden osoituksesta pitänyt ja pukitti – miltei osuen kaviolla Boeta turpaan. Pukin jälkeen Sheyla spurttasi muutamalla laukka-askeleella eteenpäin, ennen kun Kelsey jarrutti tammansa ravin kautta käyntiin.

”Hei sori oikeesti! Oottehan te kunnossa?” Kelsey kysyi huolestuneen kuuloisena kääntyessään katsomaan taaksepäin mua ja Boeta kohti.
”Haha, joo ollaanhan me”, naurahdin ja keräilin ohjia paremmin käteeni. Boe pärski tyytyväisenä suoritukseensa. ”Ja siis ei sun todellakaan tarvitse pyydellä anteeksi, me tässä melkein törmättiin teihin mistä Sheyla ei vissiin kauheasti pitänyt”, jatkoin pahoittelevasti. Kieltämättä hieman noloa, että en saanut pidettyä ratsuani aisoissa.
”Ei se mitään, sellasta sattuu! Pääasia että mitään ei käynyt”, tyttö naurahtaa ja pyytää tammaansa liikkumaan taas eteenpäin. Leveä tie vaihtui kapeampaan ja kivikkoisempaan polkuun, joka johti ylös jyrkkää rinnettä. Epäilin hetken reitin turvallisuutta, mutta luotin ratsuuni sekä oppaaseeni – olimmehan Boen kanssa ties missä metsiköissä möyritty. Boe rauhoittui selkeästi sen aikaisemmista pölhöilyistä ja keskittyi tarkasti siihen, mihin se astui. Yhden isomman kivilohkareen jälkeen polku taas helpottui ja näköalapaikka näkyi jo.
”Ei enää pitkä matka!” Kelsey ilmoitti hymyillen.

Maisemat olivat suorastaan henkeäsalpaavat. Vuorenrinteeltä näki alla olevien puiden ylitse pelloille ja Wilmingtonin kaupungin rajalle. Aurinko paahtoi iholla, mutta puuttomalla näköalakohdalla tuuli hennosti, mikä lievitti paahtavaa oloa. ”Wou…”, oli ainoa asia minkä sain sanottua. Istuin siinä Boen selässä monttu auki ihan sanattomana.
”Eikö ookkin päheä!” Kelsey hymyili ylpeästi.
”No on! Siis aivan upea!” huudahdin ja kaivoin puhelimeni taskusta napatakseni kuvan muistoksi. En ollut uskaltanut näin pitkälle vuoristoon vielä yksin, enkä todellakaan odottanut täällä olevan näin upeita maisemia.



Jatkoimme matkaamme toista reittiä alas. Käynnissä oli helppo jutella samalla ja päädyin kysymään Kelseyltä: ”Hei muuten, minkä ikäinen sä olitkaan?”
”Mä oon 16, entäs sä?”
”15 vielä vajaan kuukauden”, vastaan. ”Ootko sä siis jo täyttänyt 16 tänä vuonna?” utelin lisää.
”Mä oon täyttämässä 17, mun synttärit on… öö... 14.6!”
Laskeskelin hetken päiviä ennen, kun vastasin Kelseylle takaisin: ”Hei meillähän on samalla viikolla synttärit! Mä oon syntynyt 17. päivä!”
Iloitsimme hetken aikaa hauskaa sattumaa, kunnes mulla syttyi hehkulamppu päässä.

”Onko sulla mitään suunnitelmia sille sun synttäriviikonlopulle?” kysyin intopiukeana.
”Ööö… ei kai? En ainakaan muista sopineeni mitään. Mitäs suunnittelet?” Kelsey kysyi uteliaana.
”Pidetään yhteissynttärit!! Tai siis… jos sä vaan haluat, mä oon ehtinyt jo suunnittelemaan sille viikonlopulle kekkereitä ja toisesta synttärisankarista ei kyllä ois haittaa”, julistin hieman yli-innokkaana.

Kelsey ajatuksesta vasta innostuikin ja pohdimmekin jo juhlien yksityiskohtia yhdessä. Vieraiksi voisi ainakin kutsua tallilaisia – olimmehan jo kerran päässeet melkein koko porukalla juhlimaan koulun päättäreitä. Koulukavereita, serkkuja (köh... Sarah) ja vaikka kissan kummeja voisi ilmoitella vieraslistaan. Juhlat voitaisiin järjestää meillä kotona, sillä tiesin mulla olevan käty sinä viikonloppuna. Mikään tilaihme meijän kämppä ei tosiaankaan ollut, joten mitään yllätyssuuria juhlia ei voitu järjestää.

Sitten pohdintaan jäisikin mistä hankkia suun kostuketta vieraille. Ehkäpä Sarah tietäisi jonkun luotettavan hakiksen…

Kävelin tallipihan halki kohti ylätarhaa vihreä riimu naruineen kädessäni. Yleensä niin hiljainen tallipiha kuhisi muurahaispesän lailla liikenteestä – ratsukot kiiruhtivat maneesiin lämmittelemään ja sieltä taas nuokkumaan kentän laidalle vuorojaan odotellen. Jokaisessa suunnassa näkyi joku hevonen, oli se sitten viilentymässä rankan suorituksen jälkeen tai vasta valmistautumassa koitokseen. Ilmassa oli kisapäivän jännitystä.


Mun rakas älykääpiö oli tarhassaan täysin tietämättömänä päivän suunnitelmista. Tai vissiin se jotain oli tajunnut tapahtuvan, sillä se välillä vilkuili tarhastaan parkkipaikan suuntaan kovin kiinnostuneen näköisenä. Ei sitä kuitenkaan tuntunut häiritsevän tallilla tapahtuva ylimääräinen hälinä sillä juuri kun olin päässyt tarhan portille, Boe asettui makuuasentoon ja alkoi piehtaroida rauhaksiin. Loistavaa. Mielelläni käyttäisin kisapäivänä extra tunteja ratsuni kuuraamiseen. Onneksi en omista kimoa hevosta. Boeta ei häirinnyt mun liikkuminen tarhassa vaan se piehtaroi nätisti loppuun ja nousi sitten ylös ravistellen suurimmat irtopölyt pois. Otin puhelimeni esille ja napsasin ruunastani kuvan piehtaroinnin jälkeen. Boen kieli roikkui suloisesti ulkona ja se kieltämättä näytti aika hölmöltä.


Sujautin riimun ruunani päähän ja kiinnitin leukahihnan. Boe pärskähti ja alkoi hinkkaamaan isoa päätään mun olkapäätä vasten.
”Hey watch it”, sanoin hiljakseni ruunalleni ja rapsutin sitä korvan takaa ennen liikkeelle lähtöä. Vasta tarhan porteista ulos astuessamme tuntui, että Boe tajusi, että jotain isompaa oli nyt tapahtumassa. En tosiaan tiennyt missä omissa maailmoissa ruunikko oli koko päivän elellyt mutta nyt se steppaili vieressäni kuin mikäkin ori ja hörisi tuntemattomille ratsukoille.
”Pls don’t make a scene…”, rukoilin itsekseni taluttaessani ruunaa pihamaan halki. Puristin vihreää riimunnarua rystyset valkoisina, ihan vain kaiken varalta. Saavuimme kuitenkin turvallisesti talliin ja päästin Boen karsinaan vapaaksi hoitamisen ajaksi.

Suuntana oli satulahuone. Olin onneksi varannut rutkasti aikaa ennen omaa luokkaani, joten mun ei tarvinnut turhaan kiiruhtaa. Satulahuoneen ovella miltei törmäsin Harperiin jonka syli oli täynnä Spiken varusteita.
”Oho, sori”, pahoittelin ja katselin tytön sylissä olevia tavaroita. ”Tekin ootte vissiin osallistumassa kisoihin tänään?”
”Joo ollaan! Kilpailutilanteet on kyllä ihan lemppareita, ihanaa nähdä kuinka koko talli herää oikein kunnolla eloon”, Harper ilmoitti innostuneen oloisena. Toivotin ratsukolle onnea ja päästin tytön puunaamaan pilkkuponinsa loppuun. Kaapillemme päästyäni ensimmäisenä etsin käsiini ruunan ruskeat suitset ja aloin irrottamaan siinä olevaa tavallista otsapantaa. Olisi vihdoin aika korkata mun hetki sitten ostettu uusi oikein kunnon timanttinen otsapanta! Boen suitset olin eilisen maastoilun jälkeen ehtinyt onneksi jo pestä, joten otsapannan vaihdon jälkeen pystyin vain keräämään kimpsut ja kampsut ja aloittaa ratsuni valmistelun.

Katselin, kuinka ruunani pää oli valunut roikuksiin ja sen silmät olivat melkein kiinni. En voinut muuta kuin toivoa, että Boe ottaisi yhtä lunkisti radalla.

Boen raskas askel kopisi pehmeästi kovaa hiekkatietä vasten, kun raahasin sitä perässäni Little Jeep Roadia pitkin kohti tallia. Ruunalla ei ollut mikään kiire takaisin tallille, päinvastoin  – sen liikkuminen oli tahmeaa ja hidasta ja Boe yritti jatkuvasti pysähdellä tienvarteen napostelemaan ojassa kasvavia heinänkorsia. Ihan kuin se ei olisi saanut laitumella ahmia ruohoa vatsansa täydeltä koko päivän ajan. Ilma oli siedettävissä lukemissa (24°C), mutta säätiedotuksessa oli luvattu taaskin pientä tihkusadetta. Sade kieltämättä ei haitannut mua, sillä se viilensi mun kuumuudesta läkähtyvää ihoa mukavasti. Boe saattoi tosin olla sateesta ja etenkin sateessa työskentelystä erimieltä, mutta valitettavasti sen mielipidettä ei nyt kuunneltu. Ruunan tulisi liikkua, jotta se ei paisuisi laitumella entisestään.

Kun rakas kirjava ruunani pysähtyi varmaan sadannen kerran tienvarteen, mulle meinasi tulla itkupotkuraivari – kuinka vaikeaa reippaasti mun perässä käveleminen olikaan aikuiselle, koulutetulle hevoselle?? Mun hermot ei enää meinannut kestää eikä mulla todellakaan ollut kokopäivää aikaa talutella etananvauhtia liikkuvaa ratsuani. Boeta repiessäni ojasta mun huomio kuitenkin kiinnittyi johonkin muuhun ja löysäsin riimunnarua. Boen ahmiessa raivon vauhdilla heinää taustalla, kyykistyin ja kurkotin kasvillisuuden joukkoon. Ruhonkorsien joukosta erottui kauniin sininen kukka. Kasvin lehdet olivat kapeita ja kukalla oli viisi pyöreää terälehteä. Nyppäisin yhden varrellisen kukan puskasta ja nousin takaisin seisomaan. Ruunani nosti mukanani päänsä ja katseli kiinnostuneena kädessäni olevaa kukkaa. Se nuuhkaisi sitä kerran ja käänsi sitten päänsä sivullepäin. Ei vissiin maittanut ruuaksi. Sujautin kukan Boen korvan taakse riimun alle ja jatkoin hidasta matkaamme kohti tallia.

Tallipihaan vihdoin saavuttuamme riemuitsin jo voiton vuoksi, sillä päivän vaikein vaihe oli nyt saavutettu. Seuraavaksi olisi ruunan juotto, kuntoon laitto ja liikutus. Ennen kun ehdimme talliin asti, Boe kuitenkin onnistui säikähtämään tallin nurkalla kyykistelevää henkilöä. Olin ollut itsekin niin etanavaihteella ja omissa maailmoissani, että ratsuni riimunnaru melkein lipsahti käsistäni Boen ottaessa liioitellut sivuaskeleet takaviistoon välttääkseen varman kuolettavan vaaran.

”Hölmö hevonen, ihan rauhassa vain...”, juttelin järkyttyneelle Boelle kun ruunan säikäyttänyt henkilö kääntyi ympäri vähintäänkin yhtä yllättynyt ilme naamallaan.

”Apua, anteeksi, enkai mä säikäyttänyt teitä?” tyttö pahoitteli aidon pahoittelevalla äänensävyllä. Tunnistin muutama päivä sitten tavanneeni tytön nyt jo nimeltä, mutta en ollut ehtinyt vielä nähdä Trinityä työn touhussa tallin pihamaalla. Multaiset kellertävät saappaat ja puutarhahanskat paljastivat tytön rehkineen rikkaruohojen parissa jo tovin. Hymyilytti. Musta oli kiva saada tallin pihaa siistimmäksi ja Trina vaikutti mun tavoin olevan kovin intohimoinen kasveista, mikä sekin oli plussaa. Kun vain keksisi miten tyttöön voisi tutustua paremmin, ilman että oon jatkuvasti häiriköimässä sen työntekoa…

”Boe se tässä vaan vähän hölmöilee, ei tarttii anteeksi pyydellä”, vastasin Trinityn pahoitteluille ja taputin Boen kaulaa hellästi. Se kurkotti päätään tyttöä kohden ja hengitti syvän huokauksen.

”Sitä paitsi tämmöisiin tilanteisiin siedättyminen tekee sille ihan hyvää. Se on vaan vähän tämmöinen herkkis, en malta odottaa mimmoisen slaagin se saa, jahka tänne istutetaan jotain uusia kukkia”, naurahdan.

Trina oli kuin vastaamassa jotain, mutta kesken lauseen aloittamisen sen katse kohdistui Boen korvan takana olevaan kukkaan. Tytön koko naama kirkastui ja tämän suu vääntyi kauniiseen, aitoon hymyyn.

”Aika kauniin preeriansinipellavan ootte löytänyt”, hän aloitti varovasti ja osoitti mun poimimaa sinistä kukkaa kohden.

”Ai se oli preeriansinipellava! Ajattelinkin, että miksi se oli niin tutun näköinen mutta meillähän kasvaa kotona englannissa sinipellavaa”, vastaan aika innokkaana ja samalla mietin itsekseni, että miten ihmeessä mä en tunnistanut tuota kukkaa. Meillähän kasvoi talon nurkilla sinipellavaa kasoittain.

”Joo!! Preeriansinipellava on sinipellavan alalaji ja ne on kyllä tosi samannäköisiä että ei ihme jos näytti tutuilta. Ne on muuten lievästi myrkyllisiä syötynä, joten ei ehkä kannata antaa tän… sun hevosen syödä niitä. Tosin pienestä määrästä ei pitäisi tulla mitään oireita”, Trinity selitti.

Kuuntelin tytön puheita ihan haltioituneena. Trina todellakin tiesi mistä puhui ja se oli omalla tavallaan niin ihailtavaa. Mun kiireet Boen liikutuksesta unohtuivat aika äkkiä, kun mä jäin höpöttelemään Trinityn kanssa huonekasveista, kukista, Englannista, Wilmingtonista ja Boesta. Kerroin, kuinka mä olin vastikään itsekin muuttanut Wilmingtoniin mun äidin kanssa englannista ja kuinka mulla oli ensimmäinen koulukuukausi sujunut täällä. Kerroin, mitä mieltä mä oon Idahon kuumasta säästä ja kuinka olin sopeutunut uuteen talliympäristöön mun hupsun puoliverisen kanssa. Vinkkasin Trinitylle myös mun uuden lemppari kasvikaupan ja saatoin mahdollisesti myös kutsua tytön mun ja Kelseyn yhteissynttäreille.

Havahduin meidän erittäin mielenkiintoisesta keskustelustamme vasta kun Boe ei enään jaksanut seistä paikoillaan, vaan alkoi steppailemaan mun ympärillä kuin mikäkin steppitanssija. Vilkaisin kelloa ja tajusin, että olimme höpötelleet menemään miltein kolmen vartin verran. Pahoittelin kovasti Trinityn työnteon häiriköimisestä ja lupasin lähettää tytölle meidän kotiosoitteen vielä illemmalla Whatsappissa, jonka jälkeen kiiruhdinkin jo ruunani kanssa talliin.

Mun mailiin tipahti kisakuvat muutama viikko sitten järjestetyistä Valley Mist Show Jumping 2023- kilpailuista, mitkä järjestettiin täällä Twin Falls Farmilla. Sijoitustahan meille ei tullut (itseasiassa oltiin luokan viimeisiä), mutta onneksi mukaan saatiin lohdutukseksi siltikin tosi nätti ruusuke!

Boe oli verkassa aika tosi tahmea ja en oikein saanut sitä kunnolla hereille. Mua jännitti ihan superisti mennä radalle pitkästä aikaa ja se kyllä näkyi. Puomeja kolisi ihan huolella, kun ratsastin huonoja teitä esteille huonossa laukassa. Boe kuitenkin suoritti tilanteeseen nähden ihan kiitettävästi, eikä sille kyllä voinut ees olla vihainen. Vaikka mua harmitti tosi paljon aluksi luokan hännille joutuminen, niin ainakin tässä on se hyvä puoli, että ei seuraavat kisat voi kyllä hirveän paljoa huonommin mennä. Boe ei luultavasti myöskään tästä kisakerrasta mitään traumoja saanut (toivottavasti), ei se ees tainut tajuta, että ollaan kisatilanteessa, kun ihan vain kotona hypittiin. Sillä muutenkin oli semmoinen ”just happy to be here” – viba koko päivän ajan.


Niin tosiaan. Tässä ois se yksi ja ainoa jollain tapaa edustava kuva näistä karkeloista!

Mä en meinannut pysyä pöksyissäni – mä ja Boe päästiin maastoestetunnille! Mulla oli niin ollut ikävä porukassa maastareiden hyppäämistä, että kun luin tallinseinältä ilmoituksen tunnin järjestämisestä, multa meinasi tulla itku. Maastareita vielä valmentajan kanssa, count me in!

Mun vaaleanpunaisten lasien läpi ajatellut olettamukset tunnista särkyivät aika nopeasti, kun meidän valmentaja Dorothy saapui paikalle happaman naamansa kanssa. Ei siinä, tuli siltä ihan hyvää kommenttia ja vinkkejä meidän ratsastukseen mutta hitto kun se osasi olla tympeä. Sille tekisi varmasti hyvää joku… ööö… kommunikoinnin 101- kurssi. Tai toki, voihan sekin olla, että mä totuin Englannissa vain ylikohteliaisiin valmentajiin tai jotain. Kuitenkin valmennus meni kaikin puolin oikein mallikkaasti meiltä. Mitä nyt Boeta alkoi ehkä vähän kyllästyttää esteiden mataluus ja helppous. Mutta mieluummin palataan maastareiden pariin silleen rauhaksiin, ku et mentäis heti hyppimään samoja mittoja mitä aikaisemmin ollaan menty.  Selvästi taas meillä on nimittäin hiottavaa tekniikassa ja sillai.

Yumi käyskenteli malttamattomana etuovensa edessä. Päällään tytöllä oli ratsastushousut, kuluneet lenkkarit ja vaalea ihonmyötäinen t-paita. Hiukset roikkuivat vielä avonaisina harteilla, mutta Yumilla oli ranteen ympärillä ponnari hiusten kiinni laittamista varten. Hän katsahteli hermostuneesti puhelimensa näyttöön uusien viestien varalta, mutta mitään uutta nähtävää ei ollut tullut. Yumi avasi Instagramin yksityisviestit ja klikkasi viimeisimmän keskustelun auki.



”Omw now”, Kansas oli lähettänyt klo. 16:43. Kello läheni jo viittä eikä poikaa vielä näkynyt pihamaalla. Yumi tarkisti reppunsa sisällön vielä kerran, kun mikään kiirekään ei ollut. Kotiavaimet, juomapullo, puhelimen laturi, porkkana Boelle, hiusharja, lompakko… kaikki taisi olla mukana. Äidille ehtisi vielä nopeasti kirjoittamaan viestin, ennen kyydin saapumista pihalle.



Ei mennyt montaa minuuttia viestin lähettämisestä, kun etupihalta kuuluikin jo Kansasin pyörän pitämä meteli. Yumi ponnahti sohvalta ylös ja kiiruhti ulko-ovelle, tarkistaen repun vielä kerran avainten varalta. Kansas sammutti veikeän näköisen pyöränsä ja nosti kypäränsä pois päästään.



"Piti tulla maisemareittiä, nopeimmalla oli häppeninkiä", Kansas pahoitteli vienosti hymyillen talosta ulostautuneelle Yumille.
Hymy kuitenkin hyytyi aika pian pojan pidellessä kypäräänsä. Hänen katseensa vaelsi Yumista kypärään ja kypärästä Yumiin.
"You'll be wearing the helmet", hän totesi ja ojensi tummahkon, pinkeillä glitterisillä yksityiskohdilla koristellun tummavisiirisen kypärän tyttöä kohti.



Yumi katsoi ystäväänsä lievästi järkyttyneenä, toinen kulmakarva kohotettuna.
"Excuse me? Siis et todellakaan oo ajamassa ilman kypärää", hän naurahti epäuskoisena ja risti kätensä rintakehälleen.
Kansas huokaisi ja pyöräytti silmiään.
"Musta on tosi suloista, että koitat parantaa mun äitiongelmia", hän tokaisi rauhallisena, pää kallistettuna ja katse tytön kasvoissa. Pieni virne hiipi hänen suupieleensä.
"Take the helmet", hän kehotti, kevyesti heilauttaen kypärää kädessään.
Yumi vilkuili hetken kypärää ja poikaa vuoronperään, selkeästi puntaroiden vaihtoehtojaan. Lopulta hän luovutti, pudisti pienesti päätään, otti kypärän käsiinsä ja laittoi sen päähänsä.



Kansas hymyili ja seurasi tiiviisti, kuinka Yumi hapuili kypärän leukaremmin lukon kanssa.
Häntä suorastaan huvitti.
"Want me to help you?" poika kysyi.
"Nope", Yumi vastasi välittömästi.
Kansas nosti kätensä puolitankoon ja nojasi hieman taaksepäin pyöränsä selässä.
"Cool beans. Kunhan kysyin, se on vähän…. Omalaatunen se lukko", Kansas selitti ja hieraisi niskaansa.


Muutaman yrityksen jälkeen Yumi kuitenkin luovutti ja astui hieman lähemmäs Kansasia, kommentoimatta kuitenkaan sen enempää.
Kansas naurahti ja kiinnitti leukaremmin. Samalla hän kiristi sitä, jottei kypärä vahingossakaan tipahtaisi Yumin päästä. Poika kyseli kypärän istuvuudesta ja Yumi vain nyökkäili vastaukseksi.
"Aight, hop on", pipopää kehotti käynnistäessään kulkupelinsä ja Yumi kiipesi pyörän takaosalle. Selkeästi tyttö oli joko luonnonlahjakkuus tai matkustanut pärrällä joskus aiemminkin, sillä hän asettui istumaan täysin oikeaan kohtaan ja löysi jaloilleenkin mukavat paikat. Ainoastaan yksi asia piti muuttaa…
"Hold here", Kansas ohjeisti ja näytti vyötärönsä ympärystä.
Yumi siirsi kätensä varovasti Kansasin kyljille.
"Closer", poika virnisti ja kääntyi katsomaan Yumia.
Tyttö tavallaan teki työtä käskettyä, mutta jätti kuskiin kuitenkin varmaan 20cm hajuraon.



Kansas pyöräytti silmiään ja ilkikurinen virne levisi hänen kasvoilleen.
Pyörä nytkähti voimakkaasti eteenpäin ja yhtä pian se pysähtyi, heilauttaen backpackin tiiviisti kuskia vasten.
"There. Nyt pidä tiukasti kiinni, älä vastusta käännöksiä äläkä irrota musta, vaikka mieli tekis", Kansas ohjeisti.
Kaksikon matka kohti tallia alkoi huomattavasti hallitummin.



Matkan jatkuminen taas oli asia erikseen.
Vauhtia oli vähemmän, kuin mitä silloin, kun Kansas yksinään ajelee. Muutamat mutkat ajettiin kuitenkin Yumin mielestä vähän turhankin tiukasti, mikä tuntui tehokkaasti Kansasin kylkiluissa.
"Ack-! Olis ihan mukavaa voida hengittää-", Kansas nauroi suoristaessaan pyöränsä. Yumi vastasi jotain, mutta poika ei kuullut mitä.



Tallin pihaan kurvattiin reppu täynnä eväitä, jotka noudettiin pienen kiertoreitin kautta Walmartista. Kaksikolla oli suunnitelmissa ratsastaa pieni retki läheisessä maastossa ja pysähtyä johonkin sopivaan kohtaan evästämään. Kovin rankkaa maastoa ei tässä helteessä varmastikaan jaksaisi niin hevoset, kuin ratsastajatkaan. Matkaan olikin pakattu runsaasti viilentävää juotavaa, jotka toisivat toivottavasti pientä helpotusta tukalaan oloon.



Yumin otsa valui aggressiivisesti hikeä, kun tämä istui ruunansa selässä kävellen Little Jeep roadia pitkin. Boe myöskin oli hikoillut Idahon helteessä ja ruuna löntysteli tuttuun tapaansa tallia kohden mahdollisimman hitaasti. Selästä kirjavaa ratsua sai hieman paremmin patistettua eteenpäin, etenkin, kun tienviereisestä puusta nappasi oksan matkan ajaksi. Oksalla sai pikkuisen paremmin hätisteltyä Boen naaman ojasta ylös, kuin riimu – riimunnarusta epätoivoisesti kiskoen.



”Sitä uskoisi, että kun tolla sun ratsulla on tota jalkaa varmaan puoli metriä enemmän, kun mun Bluella, et se myös näkyisi teidän vauhdissanne. Ootte varmaan hitaampia, ku jotkut puolikuolleet etanat”, Kansas valitti useamman metrin päästä.

”Minkäs mä sille voin, että sun poni on tommone pikakävelijä. Boella on aika paljon enemmän massaa liikutettavana, kun sun Welshponilla”, Yumi huuteli perästä, mutta yritti kuitenkin patistella ruunaansa liikkumaan reippaammin.

”Niin ainakin, ku sä oot siellä kyydissä”, Kansas heitti takaisin ja kääntyi katsomaan Yumiin päin ilkikurisesti.

”Hyvä sun on sanoo”, Yumi naurahti hymyillen.



Hevoset laitettiin vauhdilla kuntoon, ja pienten viilennyksien, lisäjuottojen sekä varusteiden pukemisten jälkeen molemmat ratsut olivat valmiina tallin edustalla. Kansas ja Blue joutuivat tosin tuttuun tapaan odottamaan seuralaisiaan, sillä Yumilla kesti pukiessaan Boelle sopivat suojat, valitessaan sen kivan värisen vihreän estehuovan päälle puettavaksi ja tarkistaessaan viidennettä kertaa, että repusta oli kaikki tarvittava siirretty satulassa roikkuviin satulalaukkuihin.



Kansas selasi somea (eli siis katsoi Yumia) samalla, kun Yumi kiipesi ratsunsa kyytiin. Näky oli kieltämättä koominen - huolimatta selkäännousujakkarasta, sai Yumi oikeasti tehdä töitä päästäkseen satulaan. Hän sai sen tosin näyttämään vähintäänkin elegantilta.
"Ootko miettiny henkilönostinta tohon hommaan?" Kansas kysyi sujauttaessaan puhelimensa takkinsa povitaskuun.

"Tosi hauskaa", Yumi naurahti ja tarkisti vielä kertaalleen, että kaikki tarvittava oli mukana.
"Meette varmaan edeltä?" tyttö kysyi ja nosti katseensa satulalaukuistaan Kansasiin, joka olikin jo lähtenyt liikkeelle ja ratsasti kohti tallin pihatietä.
Yumi tuhahti ja ohjasi Boen Bluen perään.



Parivaljakko suuntasi tallitieltä pohjoiseen. Matka kulki aluksi tienvierustaa pitkin, mutta aika pian ratsukot löysivät itsensä vehreältä metsätieltä. Kasvusto rehotti vehreänä joka puolella ja jos Yumilla ei olisi ollut pitkiä ratsastushousuja, olisivat korkeat heinät kutittaneet tämän sääriä. Jossain kuului hömötiaisen laulu, joka kaikui metsätiellä vaimeasti. Korkeat mäntypuut loivat metsätielle sitä kovin kaivattua varjoa, joka antoi pientä suojaa ankaralta auringolta.



”I’m literally melting here”, Yumi vaikeroi perästä kärsivän näköisenä.

”Itsehän sä tänne kuumuuteen halusit. Mulle ois kelvannut ihan hyvin joku ilmastoitu ravintola tai kahvilasetti tälle iltaa”, Kansas ilmoitti edestä kääntymättä taaksepäin. Pojalla ei tainut olla yhtään sen mukavampi olla, sillä hänenkin ohimolta vieri tasainen hikivana alaspäin.

”Otetaanko vähän ravia, jospa se pieni tuulenvire helpottaisi tätä oloa”, tyttö jatkoi jättäen Kansasin kommentin noteeraamatta.

”Sure”, kuului edestä samalla hetkellä, kun päistärikkö ruuna nosti reippaan ravin. Boe nosti vuorostaan päänsä ihmeissään ylös ja seurasi pikaisesti edellä menevän ponin hevosen perässä. Tanner tömisi, kun hevosten kaviot osuivat rytmikkäästi joustavaan maahan. Ympärillä oleva metsämaisema vilisi silmissä, ja vauhdin ansiosta muodostunut pieni tuulenvire auttoi hieman viilentämään oloa. Kauaa se ei ainakaan Yumia auttanut, sillä tyttö pian alkoi tuntemaan tukalaa oloa ihan ratsastamisen vuoksi. Boe ei ollut normaali reipas itsensä, vaan sitä joutui patistamaan eteenpäin, jotta se pysyi riittävän reippaassa ravissa.



Kansas nosti kätensä ilmaan vauhdin hiljentämisen merkiksi ja jarrutti ratsunsa käyntiin. Yumi seurasi perässä hieman ihmeissään ja ratsasti pojan rinnalle. Metsätie oli päättynyt ja edessä näkyi nyt aava aukio, minkä keskellä oli pieni lampea muistuttava vesistö. Vesi oli kirkasta, ja rantavedestä näki suoraan soran päällä makaavan lahonneen puunpalan. Kauempana kallionjuuresta pulppusi rauhalliseen tahtiin vettä lammikkoon, mikä sai veden pinnan lainehtimaan. Rannan vieressä kasvavat kuusipuut loivat nurmikolle houkuttelevan varjon ja heinikon seasta pystyi erottamaan keltaisia, valkoisia ja sinisiä kukkia. Metsätieltä oikealla puolella kasvoi rehevöityneempi heinikko, missä muutama kimalainen lensi vaaleanpunaisesta kukasta kömpelösti toiseen ja viereisessä heinänkorressa kirkkaan punainen leppäkerttu teki matkaansa kohti korren huippua.


”Hitto kun en tajunnut ottaa kameraa mukaan…”, Yumi murehti monttu auki.

”Wanna stop here? Hepatkin saisivat hieman nesteytystä”, Kansas ehdotti.

Yumi nyökkäsi.
"Joo, miksei. Täällä on vähän varjoakin", hän myöntyi ja ratsasti Kansasin perässä aukiolle.
Kaksikko laskeutui ratsujensa selästä ja taluttivat ne rantaan. Molemmat ruunat joivat välittömästi kirkasta lampivettä.
Hevoset laitettiin pitkissä riimunnaruissa kiinni kuusien tarjoamaan varjoon, jossa Blue kävi heti torkkumaan ja Boe hamusi maasta niitä muutamia ruohonkorsia, mitä sen saavutettavissa oli.
Kansas ja Yumi puolestaan parkkeerasivat n. 10 metrin päähän hevosistaan ison kiven luo. Kansas kiipesi kiven päälle istumaan ja Yumi puolestaan kävi nauttimaan varjosta, jonka kivi poikineen tarjosi.


Yumi katseli lammikkoa samalla, kun popsi evääksi ostamaansa kinkku-juusto-avocadoleipäänsä.
"Onkohan toi lämmintä?" tyttö pohti ääneen.


Kansas hörppäsi Pepsi Maxiaan.
"Kohta sulle kasvaa vielä kidukset, ku näin usein uit", poika hymähti virnistäen.
Yumi käänsi katseensa Kansasiin, kulmat kurtussa.
"Hei, nyt on kesä. Kesällä kuuluu uida", Yumi huomautti ja korkkasi sokerittoman RedBullinsa. ”Mielummin mä nautiskelen näistä lämpimistä keleistä nyt kun vielä voi. Talvella avantouinti pienen maastoretken yhteydessä ei ainakaan mua huvita”, Yumi nyrpisti nenäänsä juotuaan huikan juomastaan.

”Sitä paitsi, mä –” Yumi aloitti, mutta tuli keskeytetyksi.

”Selväksi tuli, vesipeto”, Kansas keskeytti kiven päältä ja nosti kätensä ilmaan.

”Eli sä tuut mun kaa uimaan…?”, Yumi kysyi varmistaen ja kääntyi katsomaan Kansasia kohden kunnon koiranpentuilmeellä. Poika mietti hetken, pyöräytti silmiään ja vastasi:

”Kai se on pakko tulla vahtimaan, että et huku – ainakaan yksin. Mutta ekana mä haluun kyllä syödä mun leivän loppuun, kauhea nälkä”



Molemmat söivät leipiänsä kaikessa hiljaisuudessa hetken aikaa. Kivestä tullut varjo antoi mukavaa suojaa paahtavalta auringolta, mutta lämpötilat olivat silti liian korkeat paksuihin ja pitkiin ratsastushousuihin. Yumi potkaisi kulahtaneet jodhpurinsa pois jaloistaan ja antoi jalkojensa tuulettua. Kenkien poisotto ei selkeästi riittänyt viilentämään Yumin tuskaista oloa, sillä seuraavaksi lähti hiostunut beige t-paita vauhdilla pois, paljastaen alla olevat mustat urheilurintaliivit. Kansas lopetti leipänsä mussuttamisen hetkeksi aikaa ja tuijotti Yumiin päin, kun tyttö taiteili hiuksensa sotkuiselle nutturalle. Yumi katsahti kivellä istuvaan seuraansa.

”Mitä?” se kysyi muka tietämättömänä.

”Ei mitään, ei yhtikäs mitään…” Kansas hymähti ja käänsi katseensa hetkeksi muualle.
Yumi sai leipänsä syötyä ja nousi yllättäen seisomaan. Se tepasteli hevosten luo, kaivoi satulalaukusta palan porkkanaa ja ojensi sen Boelle. Ruuna hörähti pienesti ja mussutti herkun nopeasti. Tyttö katsahti Kansasiin päin. Bluekin oli havahtunut torkuiltaan ja katseli Yumin suuntaan korvat höröllään, katse toiveikkaana.

”Saako Bluelle antaa?” Yumi kysyi kaivaessaan toista porkkanapalaa laukusta.

”Saa toki, ei se yhdestä porkkanasta kuole”, Kansas vastasi pyyhkiessään naamansa kädellään.

Blue nappasi herkun innoissaan ja jäi maiskuttelemaan huuliaan Yumin taakse, kun tyttö tepasteli takaisin kiven juurelle.



”Mä en kestä tätä kuumuutta enää hetkeäkään, mä meen nyt uimaan tuut sit mukaan tai et. Tänne paahtuu elävältä”, Yumi ilmoitti ja alkoi avaamaan ratsastushousujensa vetoketjua.
Kansas käänsi katseensa metsänrajasta ystäväänsä, kääntäen sen tosin hyvin äkkiä pois.
Hän selvitti hiukan kurkkuaan, nousi kiven päälle seisomaan selkä Yumiin päin ja potkaisi maiharinsa kiveltä alas. Myös sukat ja reisitaskuhousut lähtivät jalasta, eikä hihatonta paitaakaan tarvittu uimiseen.
Hän vilkaisi taakseen ja hyppäsi takaperinvoltilla alas kalliolta, laskeutuen jalkojensa kautta selälleen. Vauhtia olikin kuitenkin vähän liikaa.

Yumi hieman säpsähti moista alastulotyyliä.
"Sattuko sua?" tyttö kysyi ja kumartui ystävänsä ylle, katsellen tosin Kansasin kasvojen sijaan tämän käsiä. Poika oli nimittäin onnistuneesti nostanut kätensä kasvoilleen.
Yumia kyllä vähän huvitti tilanne. Hän nosti kätensä suunsa eteen, jottei purskahtaisi nauramaan.

"... Nope", Kansas vastasi, siirtäen kätensä kasvoiltaan. Hän taputti nurmikkoa allaan.
"It's soft", hän naurahti.
Yumikaan ei voinut enää pidättää nauruaan.
"Sä oot kyllä yks apina", hän myönsi hymyillen ja päätään pudistellen.

Kansasin suupielissä nykinyt virne suli puhtaaksi hymyksi.
"Duh", hän hymähti ja nousi ylös, kokeillen vielä kroppansa läpi, että kaikki oli varmasti ehjänä.
Ja ehjiä oltiin, eli töppöstä toisen eteen ja Yumin perässä järveen.

Yumi käveli melkein suoraan polviaan myöten veteen, eikä näyttänyt edes hätkähtävän.
Kansas jäi vielä ihan hetkeksi kyykkimään rantaviivalle, tuijottaen krhm sitä vettä.



Calvin Kleinin alusvaatteet muistuttivat hyvin pitkälti malliltaan Yumin omistamia bikineitä, ei niissä tainnut olla erona muu kuin kangas ja väri. Tyttö ei siis kokenut puolialasti hillumista  jossain metsikössä yhtään outona, vaan kahlasi kädenlämpöiseen veteen vauhdilla, hymysuin. Pieni lampi oli lämmennyt aika lämpöiseksi Idahon paahtavassa auringossa, mutta vesi oli kuitenkin sen verran ilmaa viileämpää, että se virkisti mukavasti sinne pulahtaessa.

”Omg, it’s so much warmer than the water at Mores Creek!”, tyttö huudahti vedestä kellahtaessaan selälleen, kastellen juuri laitetun nutturansa.



Rannalle jäänyt Kansas havahtui vihdoin transsistaan ja alkoi valumaan itsekin kohti pienen lammen rantaa. Poika kokeili aluksi varpaillaan vettä – ikään kuin se ei olisi luottanut Yumin sanaan veden lämpötilasta. Testauksen jälkeen lämpötila ilmeisesti hyväksyttiin, sillä Kansas alkoi reippaasti kävelemään sileiden pikkukivien peittämää pohjaa pitkin syvemmälle veteen Yumin seuraksi. Juuri päästyään Yumin kohdalle Kansas hypähti eteenpäin mahalleen, roiskuttaen vettä tytön naamalle.


”Oliko ihan pakko??” Yumi ilmaisi muka vihaisena, mutta ei taaskaan voinut kuin hymyillä. Tyttö pölläytti vettä kädellään silmiään hierovan Kansasin päälle kostoksi.
Kansas vain nauroi ja käänsi päätään pois lentävien vesipisaroiden tieltä.
"Paraskin puhuja!" hän huomautti, viitaten niihin.. useampaan kertaan, kun Yumi oli räiskinyt vettä hänen päälleen.
Poika nousi jaloilleen ja peruutti muutaman askeleen, pyyhkien loputkin vedet naamaltaan.

Yumi hymyili viattomana - mistä lie oppinut - ja kaatui hitaasti selälleen, katse Kansasissa.
"I have no idea what you're talking about", tyttö totesi, sulki silmänsä ja rentoutti niskansa, jääden hetkeksi kellumaan selälleen.

"Mhm?" Kansas hymähti hymyillen.

"Mhm", Yumi vastasi ja jatkoi, silmät edelleen suljettuina: "I would never do such things. Toinen meistä on kato kiltti", hän huomautti ja avasi silmänsä, kääntäen itsensä samalla ympäri uidakseen keskemmälle lampea.




Kansas katseli hölmönä Yumin sammakkouintisuoritusta ja lähti pian itsekin uimaan lähemmäs lammen keskiosaa. Vesi oli kirkkaan sinertävää ja kauempien reunojen lähistöllä kasvoi kirkkaan vihreitä lumpeita. Parivaljakko ui rauhaksiin pienen lammen päätyyn, missä pieni lähde pulppusi kallion raosta vettä paineella lampeen. Vesivirran tunsi vedenalla ja se kutitti sen tielle osuvaa ihoa. Yumi tutki ihmeissään sammaleista kalliota, pitäen siitä toisella kädellä kiinni.

”Onpa jännä”, tyttö ihmetteli ääneen. Kansas vain katsoi tyttöä hymyillen ja vastasi:

”On joo.”


Vähän matkan päästä kaksikosta kuului veden plumpsahdus. Molemmat kääntyivät katsomaan äänen tulosuuntaan, mutta näkivät ainoastaan lainehtivan veden lumpeiden keskellä.

”Onkohan täällä paljon kaloja”, Yumi mietti.

”Kai täällä jotain on, vai miksikä sä tota ääntä luulit”, Kansas vastasi pitäen katseensa tiukasti kiinni lumpeissa.

”… Onkohan täällä paljon puumia…Tai karhuja… Ehkä meijän pitäis pakata kimpsut ja kampsut ja jatkaa matkaa…” Yumi ehdotti varovasti.

”Nytkö vasta sun mieleen tuli, että alueella, missä on tavattu puumia voisi niitä olla? Eikai alkanut pelottamaan?” Kansas kysyi huvittuneena ja alkoi uimaan kohti rantaa.


”Ei... tai siis… joo, oon mä sen tiedostanut et niitä täällä on mutta en oo ikinä silleen ajatellut asiaa”, Yumi vastasi uidessaan reippaasti Kansasin kintereillä.
"Ai, Cooper ei kertonutkaan koko kylälle meiän maastoreissusta?" Kansas naurahti.
"Ai kuinka niin?" Yumi kysyi kummastuneena.
"Me törmättiin sillon ainaki kahteen puumaan, emoon ja pentuun", Kansas selitti ja käänsi katseensa Yumiin.
"Eikä ees kuoltu", poika naurahti ja jatkoi:
"Tuskinpa siis tänäänkään kuoltais."


Yumi näytti hetken jopa pelokkaalta, kun he vihdoin pääsivät takaisin rantaan.
Kansas kääntyi ystävänsä puoleen ja katsoi tätä kulmat koholla.
"Onks kaikki hyvin?" hän kysyi, parhaansa mukaan peittäen maailman pienintä huolestuneisuutta äänessään.

Yumi naurahti ja heilautti kättään päätään pudistaen.
"Joo."

"Et siltä näytä…" Kansas mutisi itsekseen kävellessä takaisin kiven luo.



Hevoset nostivat päänsä huomatessaan kaksikon paluun rannalle, ja Boe hörähti hennosti. Yumi puristi nutturastaan suurimmat vedet pois ja vapautti sitten lainehtivat, kosteat hiuksensa ponnarista. Tyttö katsahti maassa lepääviin ratsastushousuihinsa ja huokaisi turhautuneena. Pelkkä ajatus tiukkojen housujen päälle pukemisesta ahdisti, mutta eipä sitä hevosta ihan pelkissä alushousuissakaan kehtaisi ratsastaa. Saisi Marion aikamoisen sydänkohtauksen, jos sen näköisenä tyttö köpöttelisi tallipihaan.


Turhan tiukat ridapöksyt päälle revittyään oli Yumi valmiina lähtöön. Kansaskin oli löytänyt nurmelta reisitaskuhousunsa ja vetässyt ne päälleen. Aurinko paahtoi vielä sen verran kovana, että Yumi päätti jättää t-paitansa satula päälle roikkumaan, ihan vain viilennyksen vuoksi. Eipä ne urheiluliivit kovinkaan paljoa croptoppia pienemmät olleet.



"You ready?" Kansas kysyi Bluen selästä.

"Yup!" Yumi vastasi ja kokeili vielä satulavyön kireyden.


Kansas ohjasi ratsunsa takaisin metsätielle ja kaksikko palasi tallille.

Tallilla he purkivat, viilensivät ja juottivat hevosensa, ennenkuin palauttivat ne takaisin laitumeen.



"Onks sulla kiire kotiin?" Kansas kysyi kaksikon päästyä laidunreissulta takaisin tallin pihaan.
Yumi pudisti päätään.
"Ei, kunhan reilusti tän vuorokauden puolella oon siellä", tyttö vastasi ja käänsi katseensa Kansasiin.
Poika kohotti kulmiaan ja sivusilmällä katsoi Yumia.
".. Mitä?" Yumi naurahti.
"Mä haluisin näyttää sulle jotain", Kansas myönsi ja kääntyi katsomaan ystäväänsä.
"Mä oon aika varma, että pidät siitä", hän jatkoi.

Yumi kohotti toista kulmakarvaansa.
"Ookaayy..?"



Nuoret hakivat tarvittavan omaisuutensa tallista ja siirtyivät sitten parkkipaikalle, missä Yumin kotipihan kypäräepisodi toistui.
Yumi oli sinnikäs. Kansas ihaili sitä. Sinnikkyyttä siis.
"Sovitaan, että koska tulomatkallakaan ei ollu poliiseja, nii ei oo nytkää, eiksje?" Kansas ehdotti käynnistäessään pyöränsä.
Yumi istui jo Kansasin takana, nyt aiemmasta oppineena aivan pojassa kiinni. Sentään kaikkia virheitä ei tarvinnut toistaa.
"If you say so", Yumi myötäili. Häntä rehellisesti sanottuna vähän pelotti pojan puolesta, vaikkei hän ollutkaan mitenkään hurjastellut.



Kaksikon matka vei tallilta vähän syrjäisemmälle, mutta yllättävän leveälle ja hyväkuntoiselle tielle, joka kulki Wilmingtonista Boisen suuntaan. Ei Boiseen, mutta sinne päin.
Aurinko oli aloittanut laskunsa ja taivaan värit muuttuivat hiljalleen lämpimämmiksi.
Pärrä kaarsi tien varressa olevalle levähdyspaikalle, jonka perällä näkyi valtavan iso roskis.
Kansas sammutti pyöränsä ja odotti, että Yumi pääsi turvallisesti kyydistä, ennenkuin polkaisi tukijalan pyörän alle.
Yumi otti kypärän päästään ja katsoi Kansasia hetken hämmentyneenä. Kuitenkin roskiksen luota kuuluva rapina, tuhina ja vikinä kiinnitti tytön huomion ja hän käänsi katseensa sen suuntaan.
Kansas nojasi ohjaustankoon ja katseli Yumia, joka suu aavistuksen auki tuijotti niitä seitsemää pesukarhua, jotka roskiksen luona puuhailivat.


"Oh. My. God", Yumi henkäisi aggressiivisesti.
Kansas kohotti kulmiaan.
Ei ihan se reaktio, mitä odotin t: Kansas
"Poor little guys… Searching for food… They're so cute!" Yumi hihkaisi, kääntyen hetkeksi Kansasin puoleen silmät tuikkien.
Pojan suupieliin levisi hymy.
"Aren't they?" hän komppasi.
"YES! They are!" Yumi riemuitsi ja käänsi katseensa jälleen niihin roskamäyriin, jotka nyt olivat huomanneet paikalle saapuneet ihmiset. Ne selkeästi kommunikoivat hetken keskenään, kunnes lähes täysin samaan aikaan kirmasivat metsään.
"... I want a raccoon…" Yumi mumisi hiljaa katsellessaan eläinten perään.


Kansas vilkaisi suuntaan, johon pesukarhut pakenivat, mutta palautti katseensa pian Yumiin.
"... Do you wanna go home?" Kansas kysyi.
Yumi katseli edelleen metsään.
"Yes, if I can take them with me", Yumi kertoi osoittaen metsänrajaan ja käänsi katseensa Kansasiin.
Sitten tyttö naurahti.
"Just kidding. Let's go", hän myöntyi ja laittoi kypärän päähänsä, siirtyen nyt heti kuskin puoleen, jotta leukaremmi saatiin kiinni.


Kotimatka sujui rauhallisesti. Kansas ei pitänyt mitään kiirettä, eikä Yumia vaikuttanut haittaavan moinen lainkaan. Päinvastoin, tyttö jopa ehdotti muutamia maisemareittejä, eikä Kansas tietenkään voinut kieltäytyä.


Kello läheni iltayhtätoista, kun kaksikko saapui vihdoin Yumin talon edustalle.
Yumi nousi kyydistä ja riisui kypärän päästään, ojentaen sen Kansasille.


"... Mulla oli yllättävän kivaa", tyttö myönsi.
Kansas piteli kypäräänsä sylissään ja pari sekuntia pohti, mitä vastaisi.
Tai siis, eihän siinä vastaamisessa ihmeellistä ollut.


"Yllättävän?" Kansas takertui virnistäen ja nosti katseensa Yumiin, jonka ilme kertoi selkeästi takertumisen olleen turhaa.
"No oli aika yllättävää! Et kertaakaan meinannu käydä mun hermoille", tyttö perusteli. Pieni hymynpoikanen eksyi hänenkin suupieliinsä.
Kansas hymähti huvittuneena, vilkaisi kypäräänsä ja nosti katseensa sitten takaisin Yumiin.
Tarkemmin Yumin silmiin.
Jotka katsoivat häntä takaisin.
Kuulikohan Yumi, kuinka hänen sydämensä pamppaili? Tässä hiljaisuudessa ei olisi ihme.
Kansas olisi voinut vaikka vannoa, että Yumi nojautui lähemmäs-



Tintyntintyn tintin tyntin tyn, tyntintyn…


Yumi hätkähti soivaa puhelintaan ja kaivoi sen taskustaan esiin.
Näytöllä näkyvä nimi silminnähden miellytti Yumia.

"Chris soittaa, pitää mennä", tyttö pahoitteli ja jatkoi:
"Aja varovasti!"

Kansas veti kypärän päähänsä.
"Joo. Nähään tallilla", hän huikkasi, kaasuttaen sitten tiehensä.

"... Ja sit se sano, ettei kyllä usko, ennenku näkee. Joten mä näytin sille", Kansas selitti naureskellen käytävän toisella puolella hevostaan harjailevalle Mikaelille.
"Näytit mitä?" Boen satulaa kantava Yumi kysyi uteliaana.
"My di-", Kansas aloitti virnistäen, mutta Yumi keskeytti pojan äänekkäällä älähdyksellä:
"ÄLÄ kerro enempää."
Kansas nauroi ja Mikael pyöräytti silmiään, siirtyen sitten vuorostaan varustehuoneen puolelle.

Blue seisoskeli karsinassaan käytännössä valmiina - vain suitset puuttuivat ja nekin roikkuivat Kansasin kädessä. Poika harppoi Boen karsinalle, nojautuen käytävänpään seinään.
"I know you've done that a million times before but I can't help but ask if you'd need an extra inch or two?" pipopää kysyi, liioitellun kasuaalisti.


Yumi mulkaisi Kansasiin päin murhaavalla ilmeellä ja heitti asetti nätisti Boen ruskean yleissatulan ruunan selkään.

“Ihan hyvin tää sujuu näinkin kiitos”, Yumi naurahti suoristaessaan ruunan vihreätä satulahuopaa. “Ootko sä ihan varma, että saat varmasti puhdistettua Bluen vatsanaluisen ilman karsinassa konttaamista? Mä voin kyllä auttaa, jos se on liian matalalla”, tyttö irvisti.

“Jos sä ihan välttämättä tahdot, niin kyllä sä voit sinne mennä kyykistelemään, mua ei haittaa yhtään”, Kansas virnuili takaisin, kunnes pojan huomio kiinnittyi vasemmasta tallipäädystä kuuluviin kavioiden kopinoihin. Kelsey ilmestyi Sheylan kanssa käytävälle.

“Me oltais nyt valmiita, mikä meno täällä on?” Kelsey ilmoitti innokkaana samalla rapsuttaen kirjavan tammansa kaulaa.

“Ihan kohta valmiita”, Yumi huikkasi Boen karsinasta.

"Jep, valmiita täälläkin", Kansas komppasi ja siirtyi suitsimaan ratsunsa.
Mikaelkin oli palannut varustamaan Hadeksen.



Pian seurue olikin jo lähtökuopissaan ja mukava, rentouttava maastolenkki sai alkaa. Varsinkaan Yumi tai Kansas ei kaivannut muutaman päivän takaisen jännittävän reissun jälkeen yhtään ylimääräistä häppeninkiä - vain mukavan seuran, rauhalliset hevoset ja rytmikkään kavioiden kopseen hiekkateitä vasten. Ja senhän he saivat.

Nelikko viihtyi maastolenkillään liki kolme tuntia, pysähtyen aina välillä pällistelemään maisemia ja muuta mukavaa. Kiitos ylittyneen K-kiintiön, myöskään hiljaisuutta ei tarvinnut sietää - sekä Kelsey että Kansas olivat jatkuvasti äänessä.

Tallille päästyään nuoret purkivat ratsunsa ja tarjoilivat niille reilut annokset herkkudrinksuja. Päivä oli kuuma, eikä lisäjuotto ole koskaan pahitteeksi. Hevoset pääsivät vielä nauttimaan muutamaksi tunniksi ulkoilmasta, ja ne tarhoihin vietyään siirtyi koko poppoo tallin satulahuoneeseen korjaamaan varusteita paikoillensa.



“Boelle vissiin teki ihan hyvää käydä kunnon reissulla laidunkauden jälkeen, reppana hikosi kuin pieni sika”, Yumi voivotteli pohtiessaan mitä ruunan hikiselle satulahuovalle kuuluisi tehdä.

“Sheylakin taisi nauttia seurasta, se oli kovin mukavalla tuulella”, Kelsey lisäsi pestessään tammansa kuolaimia. Kansas rojahti satulahuoneen sohvalle ja alkoi selaamaan puhelintaan. Poika oli jälleen porukan ensimmäisenä valmiina. Hänen mielenkiintonsa kiinnittyi pöydällä olevaan iphoneen, joka värähteli uusien viestien saapuessa.

“Yumi, sua vissiin kaivataan”, poika tokaisi nähdessään viestin lähettäjän nimen. Tyttö tepasteli puhelimensa luo suitset toisessa kädessään. Näytön avattua Yumi päästi pienen kiljahduksen ja hypähteli muutaman kerran innoissaan paikoillaan.

“Mitä, kerro mullekin!” Kelsey vaati kävellessään Yumin vierelle. Hadeksen suojia kaikessa hiljaisuudessaan putsannut Mikaelkin käänsi päänsä tyttöjä kohden kiinnostuneena.

“Noh… Chris pyysi mua ulos huomenna!” Yumi sai hihkaistua täpinöissään. Tytön poskille oli levinnyt vaaleanpunainen hehku ja sen hymy ylsi miltei korviin asti.

Kansas pyöräytti silmiään.
"... This ain't gonna end well…"

Yumi käännähti katsomaan poikaa.
"What did you say?" tyttö kysyi, kulmat aavistuksen koholla.

Kansas siirsi katseensa puhelimensa näytöstä Yumiin.
"Että toi juttu sun ja Chrisin välillä ei tuu päättymään hyvin", hän toisti ja väläytti lauseensa loppuun pahoittelevan hymyn.

Yumi katsoi Kansasia suu auki, kulmat edelleen koholla. Pian tytön olemus muuttui kuitenkin täysin hänen puristaessaan kätensä nyrkkiin, kurtistaessaan kulmansa ja purressaan hampaansa yhteen.
"Et sä voi tietää sitä", hän tokaisi terävästi.

"Vaan kun voin", Kansas naurahti ja jatkoi:
"Siis sen näkee siitä mailien päästä."

"Minkä niin?" Yumi tivasi.

Kansasin pahoitteleva hymy vaihtui et-voi-olla-tosissas -ilmeeseen.
"He's a total fuckboy!" poika parahti.
"He's just toying with you", hän jatkoi.

"He is not! He is swee-", Yumi puolusti, mutta Kansas keskeytti hänet.

"You've got to be kidding. Et sä voi olla noin sokea ja naiivi ja- ja itsepäinen, ettet nää sitä! Sillä on varmaan sun kaltaisia, sinisilmäsiä misuja joka sormelle ja varpaalle!" Kansas selitti noustessaan sohvalta seisomaan, rintamasuunta Yumiin.

Yumi laski puhelimensa pöydälle ja kääntyi kulmat kurtussa Kansasiin kohden. Kelsey ja Mikael vaihtoivat keskenään huolestuneen katseen.
“Miten sä kehtaat?! Et sä tiedä mistään mitään!” Yumi miltei huusi pojalle. Se ei ollut ollenkaan tytön tapaista käytöstä, mutta tunneryöppy tuntui hänestä mahdottomalta kontrolloida. Yumin silmäkulmat alkoivat vetistyä.
“Kaikki sen näkee, Yumi! Kukaan täällä ei vaan kehtaa sanoa sitä suoraan sulle, ettei sun herkkiin pieniin tunteisiin sattuisi”, Kansas vastasi samalla äänenvoimakkuudella. Hänen katseensa oli terävänä liimautunut Yumin kasvoihin.

“Mä en muista kysyneeni sun mielipidettä asiaan missään vaiheessa.”

Kansas huokaisi turhautuneen kuuloisena ja laski kätensä Yumin olkapäille rauhoittaakseen tyttöä, mutta Yumi ei elettä arvostanut.
”Älä vittu koske muhun!”

”Mä yritän parhaani mukaan nähdä tän asian sun perspektiivistä, but I just can’t get my head that far up my ass”, Kansas tokaisi. Yumin alahuuli alkoi täristä.
"You-", Yumi aloitti, henkäisi ja jatkoi ääni väristen:
".. are the worst. Fuck you and fuck your opinions!"
Tyttö vei vauhdilla Boen suitset paikoilleen, nappasi puhelimensa ja reppunsa ja likipitäen juoksi ulos.

"Oh, Yumi!" Kansas hihkaisi huolestuneena ja painui tytön perään, jättäen Kelseyn ja Mikaelin keskenään varustehuoneeseen.

Tallipihalla Yumi käännähti ympäri, jatkaen matkaansa takaperin kohti parkkipaikkaa. Kyyneleet vierivät pitkin tytön poskia, eikä niillä hekumoiva puna ollut enää innostuksen aiheuttamaa.
"Why, just why won't you let me have nice things in my life?" tyttö kysyi murtuneena.

"Can't you really see that I'm trying to save you from a fucking heartbreak", Kansas selitti, omakin äänensä pettäen.

"I DON'T NEED SAVING!" Yumi vastasi, kääntyen taas ympäri ja marssien määrätietoisesti kohti parkkipaikkaa.
Kansas pysähtyi ja puri hammastaan.
"You know what? FINE! But you better not come crying to me after you find out I told you the truth!" poika uhosi, käännähti ympäri ja palasi talliin.

Yumi kietoi kätensä ympärilleen ja puri alahuulensa sisäpintaa, parhaansa mukaan rauhoitellen itseään.
Brandyn auto kaarsi parkkipaikalle ja ulos astui Brandyn itsensä lisäksi Harper.
Molemmat singahtivat Yumin luo, kasvot huolesta väärällään.
"Mitä tapahtui?" Harper kysyi, varovasti hakien itkevää tyttöä haliin.

“It’s Kansas… He’s such a dick!” Yumi nyyhkytti ystävänsä kaulaan.

”Nojaat vaan rohkeasti siihen jalkaan, kyllä se sen nostaa jos oot tosissasi sen kanssa etkä nössöile.”
”Ai tällein?”
”Joo just noin. Ja sit sillä kaviokoukulla varovasti rapsuttelet kaiken ylimääräisen lian siitä kaviosta. Varo sitä keskellä olevaa kolmion muotoista sädettä, se on aika herkkä.”
”Täällä on jotain kiviä.”
”Sen takia ne kaviot putsataan ennen ratsastusta.”

Chris suoristi selkänsä ja pyyhkäisi otsaansa kämmenellään. Poika katsoi mua kysyvällä ilmeellä.

”Sit vaan seuraavaa jalkaa ylös,” käskin hymysuin. ”Vielä ois kolme jäljellä”.
Chris vetäisi syvään henkeä ja kumartui Boen vasemman takajalan luokse. Mua hymyilytti. Aika paljonkin. Olin aikaisemmalla viikolla valittanut Chrisille minun kipeistä vatsalihaksistani erään istuntatunnin jälkeen ja poika kehtasi vähätellä tämän kuninkuuslajin vaativuutta. Joten, mä päätin raahata ystäväni mun kanssa tallille mukaan, jotta se saisi kokeilla kuinka helppoa tämä todellisuudessa onkaan. Ja minähän en tasan auttaisi yhtään sen enempää, kuin olisi pakko.



Satulasta, satulahuovasta ja suitsista muodostuvaa kasaa tasapainotteleva Chris sai epämiellyttäviä mulkaisuja meidän niin rakastetulta tallinpitäjältämme Bettyltä. Nainen nyrpisteli naamaansa seuratessaan pojan liikkeitä tallin halki. Hetken Betty näytti siltä, että hän olisi avaamassa suutaan, mutta minun yllätykseni, nainen ainoastaan pyöräytti silmiään, tuhaisi äänekkäästi ja kipitti oman kotinsa rauhaan. Ihan hyvä vaan, että ei sanonut mitään.



Kun Boelle oli vihdoin saatu kolmannen yrityksen jälkeen satula oikeinpäin selkään ja suitset oikealla tavalla päähän, siirryimme kolmisteen kentälle. Chris tietenkin talutti ruunan kentälle, sillä pitihän sen saada autenttinenheppapoikakokemusTM. Matka sujui ihan kiitettävästi, mitä nyt kerran Boe ehti säpsähtää heinäladon takaa kuuluvaa meteliä. Sitä uskoisi, että ruuna olisi jo tottunut rakennusurakasta johtuviin ääniin, mutta pitää nyt muistaa, että kyseessä on Boe. Sama hevonen, joka unohtaa joka toinen päivä, että tallipihalla olevat kukkaruukut eivät ole sapelihammastiikereitä. Ei siltä voi liikoja odottaa.



Chris pysähtyi kentän reunalle ja katsoi taas kysyvästi muhun päin.

”Mitäs sitten? Laitanko mä jalan nyt vaan tähän…”
”Jalustimeen.”
”Ööh… niin. Jalustimeen ja hyppään kyytiin?” poika kysyi viattomana ja asetti oikean jalkansa jalustimeen.
”Oh dear… ensinnäkin, sulla on nyt väärä jalka siinä jalustimessa, Chris. Jos sä nyt ponnistat selkään päädyt sinne vielä väärinpäin”, sanoin. Chris pohti hetken tasapainotellessa yhdellä jalalla paikallaan ja laski sitten oikean jalkansa takaisin maahan jalustimesta.
”Toiseksi – sä voit kavuta sinne selkään tämän jakkaran kautta. Helpottaa koko homma sulle ja on kivempi Boelle, kun et roiku sen kyljessä epämukavasti. Laitat nyt sen vasemman jalan jalustimeen, vasemmalla kädellä otat kiinni tästä etukaaresta ja oikealla takakaaresta. Sitten ponnistat ja istahdat nätisti sinne selkään”, ohjeistin ja siirryin Boen viereen pitämään sen ohjista kiinni. Chris asetteli keskittyneenä jakkaran lähemmäs ruunikon runkoa ja kapusi sen päälle seisomaan. Pojan kulmat olivat kurtussa sen asetellessa vasemman jalkansa jalustimeen. Chris tarttui etukaaresta kiinni ja ponnisti sitten varovasti itsensä satulaan.

”Hitto mä oon korkealla”, kuului selästä.
”Äläs nyt, ei se nyt niiiin iso hevonen ole”, virnistelin ja taputin ruunan kaulaa. Neuvoin Chrisiä oikeaan ohjasotteeseen ja kehotin poikaa puristamaan pohkeet Boen ympärille. Kirjava ruuna lähti liikkeelle verkkaisesti, korvat kuitenkin hieman normaalia enemmän taaksepäin osoittaen.

”Kävele nyt sen kanssa hetken aikaa kenttää ympäri.”
”Ihan yksinkö?”
”Kyllä sä varmasti pärjäät sen kanssa, se on ihan kiltti.”
”Etkö sä voisi vaikka kävellä tossa vierellä hetken aikaa… jos se tekeekin jotain.”
”Jos se tekee jotain – esimerkiksi säikähtää – niin ei musta oo sen enempää apua siinä vieressä kuin täällä kentän keskellä.”
”Pari kierrosta?”

Hymähdin vastaukseksi ja lähdin kävelemään ratsukon rinnalle. En mä nyt Chrisiä oikeasti olisi jättänyt yksin ruunan kanssa, kunhan kiusoittelin kun kerrankin voin. Oli hassua nähdä poika niin jännittyneenä. Yleensä Chris oli aina niin itsevarma ja rohkea. Mä tykkäsin tästä uudesta puolesta.



En ollut huomannut Chrisiä ohjeistaessa, että me oltiin saatu yleisöä kentänreunalle. Kävellessämme kentän portin ohi, mun katse kohtasi erittäin huvittuneelta näyttävän Kansasin kanssa. Mun naamalle valui yhtä iso hymy ja tunsin mun poskien kuumottavan hieman… Nolostuksesta? Ei kai mua nyt tämä tilanne hävettänyt? Ihan normaaliahan se oli tuoda po- kaveri tallille kokeilemaan omaa rakasta harrastusta!

”Mitäs, mitäs täällä tapahtuu?” Kansas naurahteli aidan takaa. Kissapipopoika nojaili kentän aitaan sen näköisenä, että sen suusta tulisi kohta jotain erittäin epäasiallista, joten patistin Boen ja Chrisin jatkamaan käyntikierroksen loppuun sen ajaksi, kun mä menin juttelemaan Kansasille.

”Opetan Chrisille vähän heppapoikajuttuja”, vastasin siirtyessäni aidan viereen.
”Mmhmm… siltä näyttää. Ja hyvältähän tuo näyttää! Boella on kerrankin sopivan kok-”.
”Älä edes aloita, Kansas”, sanoin ja mottaisin poikaa kämmenellä takaraivoon.
”Äläs nyt leikistä suutu”, poika nauroi ja hieroi takaraivoaan kämmenellään. ”Sitä paitsi, voisi se tuolla selässä huonomminkin istua. Jos, esimerkiksi, se istuisi siellä väärinpäin”, Kansas jatkoi viekas hymy kasvoillaan.
”NOH, kyllä se sinne meinasi aluksi kavuta väärinpäin, että et nyt ihan hirveän kaukana ollut totuudesta”, hymyilin.
Katsahdin kentän toiselle puolelle, jonne ruunani oli parkkeerannut itsensä seisomaan. Sen pää kurotteli aidan välistä kasvavaan heinikkoon Chrisin heiluessa satulassa kuin mikäkin helikopteri, yrittäen saada pullaponi takaisin liikkeelle. Käänsin katseeni Kansasiin päin ja poika vastasi katseeseeni tietäväisellä nyökkäyksellä. Mun oli aika mennä leikkimään ratsastuksenopettajaa.

”Meinaako tämä nyt siis sitä, että ette tuu mukaan tän päiväiselle maastoreissulle?” Kansas kysyi.
”Joo, taitaa olla, että Boe ei jaksa tän sekoilun jälkeen poistua enää karsinastakaan, reppana on varmaan ihan järkyttynyt koko päivästä”, huokaisin.
”Well, that’s a bummer. Kai tämä sitten meinaa, että joudutaan ihan keskenämme Mikaelin kanssa mennä maastoilemaan, kun sulla on täällä parempia kavereita viihdyttämässä”, Kansas kiusoitteli.
”Voi ei mikä menetys”, vastasin muka nauraen. ”Pitäkää hauskaa ja muistakaa laittaa heijastimet!” muistutin kissapipopoikaa ennen, kun lähdin talsimaan kohti heinikkoa ahmivaa ruunaani.
”Sure thing, Mom!!” kuului Kansasin huuto takavasemmalta.

Kävelin ratsukon luo, nappasin Boen ohjista kiinni ja raahasin heidät keskemmälle kenttään.

”Nonniin, eiköhän se oo nyt kävellyt tarpeeksi, niin pääsette ottamaan vähän ravisiirtymisiä”, sanoin laittaessani käteni vyötäisilleni.

”Purista pohkeet sen ympärille ja maiskauta kevyesti, niin se lähtee liikkeelle”, ohjeistin ja seurasin sivusta, kuinka Chris yritti epätoivoisesti pysyätellä Boen reippaan ravin kyydissä.

Boe käveli reippaasti hiekkatienviertä pitkin. Lumi narskui sen kavioiden alla ja ruunan ruumiista hehkuva lämpö lämmitti mun reisiä. Osa ruskeista, pitkistä karvoista pääsivät ratsastushousujen läpi pistelemään mun jalkojen ihoa. Ruuna oli normaalia rauhattomampi. Se katseli hermostuneena ympärilleen, silmämunan valkuaiset vilkkuen.


Enkä mä voinut syyttää sitä. Olihan sen tarhakaveri juuri kuollut. Ja Boe tiesi sen.


Olin itsekin levoton. Näpersin ohjien reunoja meidän siirtyessä metsäpolulle hiekkatieltä. Mukelsin poskeni ihoa varovasti hampaitteni välissä ja liikuttelin varpaitani jatkuvasti lämpimissä ratsastuskengissäni. Hengitykseni oli normaalia tiheämpi ja tunsin kuinka sykkeeni oli koholla. Käteni alkoivat tuntua hikisiltä ja kylmät väreet vierivät kehoani pitkin päästä varpaisiin. Kurkkua alkoi kiristää ja rintakehästä painaa. Hengitykseni tiheni tihenemistään ja päässä alkoi pyöriä. Näköni alkoi sumentua kun huono olo valtasi koko kehoni.


Boe pysähtyi kuin seinään. Se käänsi päänsä oikealle ja kurotti mun jalkaa kohden. Sen huuli alkoi varovasti hamuamaan säärtäni, juurtaen mun tietoisuuden takaisin tähän päivään. Ja tähän hetkeen. Mun silmät täyttyivät kyynelillä ja hengitys vaikeutui entisestään. Kyynel vierähti mun poskea pitkin. Sitä seurasi toinen. Ja toinen. Ja seuraava, kunnes kyyneliä ei enää voinut laskea, sillä niistä muodostui yhtenäinen vana, joka jatkui mun leukaan asti. Nostin käteni suuni eteen ennen mun ensimmäistä parahdusta. Sen jälkeen mä en enää kestänyt pidätellä sitä fiilistä. Nojauduin eteenpäin ja halasin mun hevosen kaulaa. Ja vollotin – kovaa.

Mä itkin ihanan, kiltin hevosen menetystä. Itkin mun hyvän ystävän puolesta. Ja mä itkin myös pelosta. Miten voi hyväkuntoinen, tiedettävästi terve hevonen kuolla noin vain? Ihan tosta vaan? Mitä jos Boelle kävisi jotain samanlaista? Mä en kestäisi sitä.


Olinko mä itsekäs, kun mä ajattelin mun omaa nuppia sellaisella hetkellä? Mun yhden läheisimmän kaverin hevonen kuoli edeltävänä päivänä, ja mä vain itkin ja murehdin omaa pärstääni. En tiennyt vastausta, mutta sen tiesin, että mua pelotti. Pelotti niin perkeleesti.


Boe lopetti mun jalan rapsuttamisen ja nosti päänsä ylös. Mä suoristauduin, niiskautin ja pyyhin suurimmat kyyneleet mun hihaan. Ruuna lähti omin tahdoin kävelemään eteenpäin polkua pitkin. Se pärskähti rauhallisesti ja venytti kaulaansa. Sen käynti oli rauhallisempaa kuin hetki sitten, eikä se enää katsellut hermostuneesti ympärilleen. Mä rauhoituin sen mukana ja mun ajatukset alkoivat vieriä muualle eikä mua enää pelottanut niin paljoa. Boe ei olisi menossa minnekään.


Me kävelimme maaston rauhassa loppuun, seuranamme ainoastaan puissa huutavien varisten ääni.

Boe pärskähti rennosti mun kiinnittäessä sen suitsien leukaremmiä. Ruuna nosti päänsä ylös kuunnellakseen toisesta tallipäädystä kulkeutuvia ääniä. Hymähdin pienesti ja silitin hevoseni kaulaa hellästi. Niin rakas pieni Boeni. Voi mihinkä koitokseen se olisi taas joutumassa. Olin ilmoittanut meidät lännenratsastus tunnille. Tai siis valmennukseen. Barrel race valmennukseen, miksikä sitä nyt haluaakaan kutsua. Pointtina oli se, että oltiin taas kauheen kaukana meidän mukavuusalueeltamme - eli risuesteiltä ja banketeilta. Aika tosi kaukana. Mutta hei, kuinka vaikeaa parin tynnyrin kiertäminen voisi olla? Boella toimi kuitenkin ohjaus ihan hyvin, eteen, taakse ja sivuille osattiin kääntyä, joten kyllähän me tästäkin lajinvaltauksesta selvittäisiin. Helposti, jopa.

Viimeisen pää-olkapäät-peppu- tyylisen varustetarkistuksen jälkeen olimme valmiita valtaamaan maneesiin meitä varten asetetut haasteet. Kymppikarsinan ohi kävellessämme vatsassani kuitenkin muljahti ja mun optimistinen fiilis katosi kuin tuhka tuuleen. Ovessa keikkui vieraan hevosen nimikyltti, ovessa roikkui vieraan hevosen loimet ja oven lähettyvillä ei enää hengailut se riesaksi asti tutuksi tullut kissapipopääpoika. Tunnelma tallilla oli muuttunut lyhyessä ajassa aika radikaalisti, ja vaikka Bluen kuolemasta oli jo melkein kuukausi, tyhjä olo valtasi kehoni aina silloin tällöin. Olisikohan mikään enää samalla tavalla kuin ennen?


Boen selkään kavutessani pääkopassani myllersi juuri niin sopiva määrä kriisinaiheita, että mulla meni puolet Markin ohjeista ohitse. Onneksi en ollut ensimmäinen suorittaja, joten muita seuraamalla pystyin suorittamaan ensimmäisen tehtävän ilman suurempia ongelmia.

Katsellessani maneesin keskelle ilmestyneitä renkaita aloin epäilemään mun ja Boen taipumistaitoja. Mahtaisikohan Boe oikeasti suoriutua tehtävästä sen valtamerilaivakropallaan? Hallitusti? Laukassa?

Oh boy…

Boe ravasi eteenpäin tasaista tahtia, polkien maneesin hiekkaa ilmaan jokaisen askeleen mukana. Käänsin ruunan pitkänsivun keskeltä radan poikki ja ohjasin meidät maneesin keskellä olevien puomien yli. Ruuna ylitti puomit kepeästi, kolauttaen tosin toisen takajalkansa viimeiseen puomiin saaden sen liikahtamaan eteenpäin. Jatkoimme ravaamista vaihtaen suuntaa, kohteena lyhyen sivun ravipuomit. Korjasin kaarteessa hyytynyttä ravia kehottamalla Boeta aktiivisempaan raviin. Ruuna heilautti häntäänsä mutta aktivoitui kuitenkin ravin suhteen ja ylitti ravipuomit kolauttamatta jalkojaan. Käänsin meidät uralle, siirtyen samalla käyntiin ja annoin ratsulleni pitkät ohjat välikäyntien ajaksi.


”Sehän liikkuu ihan kivasti”, maneesin keskellä puomeja siirtelevä Brandy sanoi.


”Liikkuu se paremmin ku viime viikolla, mutta jotenkin se on vähän tommoinen… tahmea. Toivotaan että tän päiväsen työskentelyn jälkeen päästäisi ees vähän lähemmäs sitä miltä se tuntui syksyllä”, vastasin rapsutellessani Boen vasta ajeltua harjantynkää. Boe oli ollut kevyemmällä työskentelyllä talven yli ja nyt oli korkea aika alkaa kohottamaan sen kuntoa kovaa vauhtia lähestyvää kisakautta varten.

”Eiköhän tuo innaritehtävä herättele sitä pikkusen talvihorroksesta”, Brandy naurahti ja siirtyi keskihalkasijalla sijaitsevien esteiden vierelle. ”Haluutko sä mennä ekana siis ihan vaan maapuomeina tuon linjan?”

”Joo vois olla hyvä, niin näkee että mahdutaanko me ees noihin väleihin.”



Olin virittänyt maneesin keskelle linjan; alussa oli kaksi maapuomia pohjustamassa kahden ristikkoesteen innaria. Innarin jälkeen maahan asetettu oli menosuunnan suuntaisesti kaksi maapuomia, minkä tarkoituksena oli auttaa ohjaamaan meitä suoraan lähestymiseen linjan lopussa olevalle okserille.  Okserin jälkeen oli vastaavanlaiset maapuomit, mitkä taas estäisivät oikomisen käännöksissä.


Tehtävä itsessään oli mulle ja Boelle tuttu, sillä meidän valmentajamme Englannissa oli alun perin sen meille näyttänytkin. Tarkoituksena oli nostaa innarin ristikkoesteet korkeiksi ristikoiksi, siten, että Boe joutuu kokoamaan jalkansa sievään nippuun ylittääkseen keskeltä kapeahkon esteen. Tämän harjoituksen saimme usein kotiläksyksi Briteissä vielä asuessamme, sillä ruunallani oli tapana rymistellä esteistä läpi mieluummin vauhdilla ja voimalla, kuin taktiikalla siististi ja nätisti. Nyt viime harjoittelukerrasta oli jo aikaa, joten teki ihan hyvää muistutella ruunalle, että niitä jalkoja pitää esteillä nostella oikeesti ihan kunnolla.



Keräsin ohjat käteeni ja annoin Boelle laukka-avut. Ruuna nosti ison, tömisevän laukkansa pitkän sivun alussa. Nousin esteistuntaan ja patistin ruunaa reippaampaan laukkaan. Kääntäessäni meidät keskihalkasijalle, huomasin, kuinka kaarteessa hukkasin laukan rytmin, ja lähestyminen ensimmäiselle puomille meni ihan plörinäksi. Boe otti kummallisen puoliaskeleen maapuomien välissä ja ponnisti sitten ensimmäiselle innaripuomille liioitellun kaukaa. Loppulinja meni aika lailla yhtä hyvin kuin alkupätkäkin – epämääräistä sähellystä viimeiselle puomille asti.


”What was that?” Brandy kysyi huvittuneena maneesin keskeltä. Vilkaisin tyttöä miltei nauraen meidän laukatessa sen ohitse.

”Don’t ask, you didn’t see anything.”



Käänsin Boen pääty-ympyrälle saadakseni takaisin kontrollin laukasta. Tein puolipidätteen ja napautin Boen kylkiä pohkeilla kevyesti, jotta sen laukka pysyisi rytmikkäänä ja voimakkaana. Ohjaisin meidät takaisin linjalle ja annoin ruunan laukan viedä meidät puomien yli huomaamattomasti. Taputin Boen kaulaa ja pyysin sen ravin kautta käyntiin.


”Viitsisitkö nostaa niihin esteisiin puomit? Siihen okserin takapuomiin riittää joku 60cm aluksi”, ohjeistin Brandyä.
Brandy teki työtä käskettynä ja pian olimmekin Boen kanssa taas matkalla kohti linjaa. Ruuna selkeästi oli havainnut estekorkeuden nousseen maapuomeista pieniksi esteiksi, sillä se tuntui allani paljon herkemmältä ja energisemmältä kuin aikaisemmin. Meidän lähestyessä innaria havaitsin, kuinka Boe olisi halunnut lähteä juoksemaan altani. Tein pidätteen, minkä takia ruunan pää nousi taivaisiin – mutta askel lyheni. Askel sopi täydellisesti laukkapuomien väliin ja Boe ponnisti molempien innariristikoiden yli. Boesta huomasi, kuinka se joutui keräämään jalkansa lähelle toisiaan, jotta ne ei kolisi puomeihin. Laskeuduttuamme toiselta ristikolta alas aloin laskemaan. Yksi, kaksi ja kolme! Ruuna ponnisti voimakkaasti meidät ilmaan ja osuessaan maahan päästi pienen röhkäisyn. Röhkäisyä seurasi pään viskaaminen alas ja kevyt pieni pukki.


”Phew, jollain on vissiin ollut ikävä hyppäämistä!” huikkasin hengästyneenä keräillessäni ohjia Boen riekkumisen loputtua.


”No joo, sehän on ihan villinä! Pakko kyllä kuvata seuraava suoritus, jos sieltä tulee taas vastaavanlaista riekkumista”, Brandy iloitsi ja alkoi kaivamaan puhelintaan taskusta.


Jatkoin Boen kanssa uudelleen kohti linjaa – sen laukka pysyi nyt hyvin rytmikkäänä ja energisenä. Maapuomit ja innari onnistui vaivatta meiltä. Innarin jälkeen aloin taas laskemaan askelia.

Yksi…

Kaksi ja- OHO!


Pienen kilahduksen saattelemana Boe ponnisti kahden laukka-askeleen jälkeen valtavaan loikkaan, mikä vei meidät okserin yli. Mun tasapaino horjahti yllättävästä ilmalennosta ja laskeutuessamme maahan rojahdin Boen kaulalle. Ruuna tiputti laukan nopeasti raville ja siitä muutaman askeleen jälkeen käyntiin. Kerätessäni itseni takaisin satulaan huomasin heti jonkun olevan vinossa. Boen askel ei tuntunut enää puhtaalta – se ontui lievästi. Käänsin murheissani pääni heti Brandyyn päin, joka kyykisteli okserin vieressä. Noustessaan ylös se heilutteli kädessään hopeista hevosenkenkää.


”Teiltä vissiin irtosi tämä”, se sanoi hieman huolissaan kävellessään meitä kohti. Pysäytin ruunani ja kapusin selästä alas.

”You bloody bastard”, kirosin pidellessäni hevoseni oikeaa kengätöntä etukaviota käteni varassa. Kenkä oli onneksi irronnut suhteellisen siististi, eikä kaviosta ollut lohjennut paloja irti. Käännyin Brandyyn päin turhautunut ilme naamallani.


”Ontuuko se?” tyttö kysyi varovasti.

”Vähäsen, mutta ei pahasti. Sillä on tosi herkät kaviot niin ei ihme, jos vähän ottaa kipeetä”, huokaisin.

”Meillä on siis vähän venähtänyt kengitys, kun meidän kengittäjä on ollut saikulla hetken aikaa. Boelle olisi ensiviikolla tullut joku toinen kengittämään, mutta en tiiä pystyykö se siirtämään sitä aikaa yhtään lähemmäs, kun se on niin kiireinen. Ja Boen pääkoppa ei kyllä kestä yli viikkoa pelkällä kävelytyksellä näillä pakkasilla.”

”Mikset kysy Ethania kengittämään? Sehän on täällä muitankin kengittänyt.” Tuijotin Brandyä hetken aikaa prosessoiden sen sanomisia.

”Totta… Hyvä kun sanoit”, vastasin hieman hitaasti. Miten mä en ollut tajunnut aikaisemmin kysyä Ethanilta apua kengitykseen?



Kaivoin puhelimeni taskusta ja etsin miehen numeron yhteystiedoista. Luuri tuuttasi kolme kertaa, ennen kuin tutun tallityöntekijän ääni kuului toisesta päästä.

”Ethan.”

”Yumi tässä moi. Ei sulla sattuisi olemaan ylimääräistä aikaa? Boe polki kenkänsä irti ja nyt se on ep ja sillä on kengitys venynyt pitkälle, kun oma kengittäjä on saikulla ja en tiiä mitä tekisin sen kanssa ja siis tosiaan jos sulla vaan on aikaa ja oot kotosalla-”, en ehtinyt löpistä loruani loppuun asti, ennen kun toiselta puolelta kuului jo vastaus;

”I’ll be there in five.”

Päivät kuluivat sumussa. Kuljin arjessani autopilotilla, tehden tuttuja asioita oikeastaan rekisteröimättä niitä ollenkaan. Heräsin aamulla normaaliin aikaan, menin kouluun, siirryin koulusta tallille liikuttamaan Boen ja palasin sitten kotiin syömään ja tekemään läksyjä. Päivät sulivat yhteen, muuttuen erottumattomaksi, sumuiseksi kasaksi.  Jos multa kysyttiin, montako päivää viikonloppuun oli tai mitä eilen oli ruokalassa tarjolla, en osannut vastata.



Tuntui, kuin Lykke Li:n Possibility seuraisi taustamusiikkina mua joka paikkaan, niin kuin Twilightissa konsanaan. Jos totta puhutaan, mä olin aina vihannut sitä osaa Twilightissa. Mua kyllä harmitti Bellan puolesta mutta samalla myös en osannut käsittää, miksi se meni niin sekaisin siitä koko hommasta. Niikun, get a hold of yourself girl, it’s just a dude! Mutta ironisesti tässä sitä kuitenkin oltiin, oman elämäni Bella Swania näytellessä, istuessani itkien autossa tallin parkkipaikalla – ihan vaan äijän takia. En osannut sanoa kauanko olin jo viettänyt parkissa nyyhkyttäen, mutta huuruuntuneista ikkunoista päätellen jo hyvän tovin. Oli siis ehkä jo aika repiä säälittävä perseeni ylös penkistä ja mennä hoitamaan teini-iän kapinointivaiheeseen juuttunut ylikasvuinen ponini.



Vein kassini ensiksi satulahuoneeseen ja kävelin sitten tarhoja kohti. Ulkona oli jo lämmin ja pihamaata peittävä lumikerros oli alkanut sulamaan kovaa vauhtia. Pitkään päivänmittaa paistanut aurinko oli juuri mennyt piiloon pilvimassan taakse, jättäen jälkeen pehmeän sumupeitteen, joka sai pihan näyttämään taianomaisen kauniilta. Kapusin tarhaan lankkujen lävitse ja suuntasin kohti takanurkkaa, jossa Boe hengaili.



Ruuna ei ollut huomaavinaankaan mua, sillä se oli kiireinen Hadeksen kanssa puuhastellessa. Rehellisesti, en ollut edes varma mitä kaksikko teki. Leikki jollain tapaa? Boen pää oli korkealla kurotellen taivaisiin, Hadeksen kopioidessa ruunan liikkeitä. Boe piteli kieltään pienesti ulkona ja lerputteli alahuultaan, samalla kun Hades hamuili ruunikon ylähuulta. Onneksi hevosilla ei ollut riimuja päässä, sillä olin varma, että tämä kaksikko olisi repinyt ne kappaleiksi sekunneissa.



Vasta muutaman metrin päästä ruuna huomasi mut ja päästi pienen hörähdyksen tervehdykseksi. Se ei kuitenkaan kauaa pitänyt katsettaan mussa, vaan palasi neitokaisen pusutteluun.

”Men”, puhahdin huvittuneena, huokaisin raskaasti ja metsästin sitten ruunani naisystävänsä luota.



Boe tanssahteli vierelläni ja käänteli päätänsä takaisin tarhalle päin hermostuneen oloisena. Se päästi ilmaan kovaäänisen, korkean hirnahduksen ja pärskähti äänekkäästi perään, räät lentäen mun takille. Sillä oli selkeästi kevättä rinnassa.

Shock


Mua ihmetytti, nauratti jopa Mikaelilta tullut viesti. Tallille oli syntynyt varsa, mikä oli ollut yllätys ihan kaikille. Kukaan ei voinut uskoa, että Hades oli ollut kantavana, ei sitä ollut siitä huomannut ulospäin, vaikka miten olisi pällistellyt. Kuitenkaan Mikaelin lähettämä kuva ei valehdellut – Hadeksen vieressä makasi täydellinen pieni ruunikonkirjava orivarsa, mitä emä hoivasi osaavasti rakkaudella.

Ruunikonkirjava.

Luulin, että Mikael vitsaili kyseenalaistaessaan Boen ruunamaisuutta.




Denial


Epäusko. Se iski kovaa, viestitellessäni Mikaelille. Totta kai Boe oli ruuna. Ruunan olin ostanut, ruuna luki sen papereissa. Ruunamaisesti se käyttäytyi ja ruunalta se näytti. Oli pelkkää sattumaa, että Hadeksen varsa näytti ruunikkoni lehtolapsoselta, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta, että omistaisin orin. Kyllähän sen nyt olisi huomannut jo valmentajani, jolta Boen alun perin ostin ja joka oli uudelleenkouluttanut ruunan sen sille saapuessaan. Boeta oli käsitellyt ammattilaiset vuosikausien ajan, eläinlääkäreistä maankuuluihin valmentajiin asti. Kyllä joku heistä olisi varmasti pistänyt merkille, jos ruunani jalkovälissä roikkuisi jotain sinne kuulumatonta.



Anger


Mut valtasi jonkinlainen raivon, epäuskon ja ahdistuksen sekoitus, kun Jude viestitteli mulle myöhemmin iltapäivällä. Tallille oli syntynyt toinen varsa. Varsa, joka myös näytti aivan Boelta.

Ruunikonkirjava.


Mua oltiin huijattu. Mun valmentajaa oltiin huijattu. Miten tämmöinen asia on voinut jäädä huomaamatta? Kuinka joku voi vaan myydä hevosen ruunana, sen kuitenkin todisteiden valossa selkeästi olematta sellainen? Miksi mulle kävi näin?


Selvää oli se, että varsat näyttivät aivan Boelta. Siis suoraan kuin kopiokoneesta olisi kopioinut. Varmaa oli myös se, että Boe oli ollut samassa tarhassa molempien tammojen kanssa viimevuoden alkupuolella. Todennäköisyydet mun painajaiselle alkoivat olemaan turhan korkealla mun mieleeni.



Depression


Mä olin itkenyt aika paljon sen päivän aikana. En mä tiennyt oikeastaan edes miksi. En mä voinut asialle mitään – en mitenkään olisi voinut tietää tästä. Vai olisinko? Olisinko voinut jotenkin estää tämän tapahtumasta? Jos olisin vaatinut, että Boe tarhaisi vain ruunien kanssa tai jos olisin vaatinut, että se tarhaisi yksin omassa tarhassaan, niin ehkä tältä oltaisiin vältytty. Jos olisin vain tiennyt.


Hävetti. Hävetti niin helvetisti. Pelotti myös. Mitä mieltä tallilaiset nyt olisivat minusta? Pysyttelisivät kaukana, niin kuin kantaisin jotain ruttoa, eivätkä enää lähtisi mukaani maastoilemaan tai treenaamaan? Olisin aivan yksin tallilla, paikassa missä aina ennen tunsin oloni niin kotoisaksi.


Äiti pyöri asuntoa ympäri kuin mikäkin helikopteri, etsien jokaisen Boen eläinlääkäridokumentin mitä sille oli meidän yhteisen matkamme aikana ehtinyt kertyä. Se soitteli Manchesteriin kaikille eläinlääkäreille suorastaan raivoissaan, toruen niitä niiden epäammattimaisuudestaan. Jonkun olisi pitänyt huomata tämä kauan aikaa sitten.


Mikä tämä sitten oli?

Siihen en osannut sanoa juuta tai jaata.




Acceptance

18.4


Istuin pikkutarhan auringon lämmittämällä hiekalla ja nyhdin talven jäljiltä nuupahtanutta nurmikkoa aidan takaa hermostuneena. Boe käyskenteli tarhanreunaa pitkin, sekin hieman levottomana. Se oltiin laitettu eristykseen väliaikaisesti eikä se pitänyt siitä. Se oli niin laumahenkinen hevonen ja siitä huomasi, kuinka se oli ihan hämillään yksinolemisesta, vaikkakin aidan takaa näki naapuritarhoissa hengailevat hevoset. Pian se kuitenkin tyytyi kohtaloonsa ja käyskenteli mun luo tarhan nurkkaan. Se nuuhki mun kulahtaneita nahkaisia jodphureja ja pärskähti sitten äänekkäästi, roiskien räkäjämät mun kengille. Sitten se asettautui seisomaan mun eteen ja alkoi paistatella lämpimässä kevätauringossa ihan muina ruunikonkirjavina miehinään.



Mun olo oli raukeampi kuin eilen. Uusia varsoja ei ainakaan toistaiseksi ollut putkahtanut ulos, kukaan ei ollut kuollut ja mua ei oltu (ainakaan vielä) ristiinnaulittu tallinedustalle syntisenä saastana. Olin eilen antanut sekä Judelle että Mikaelille hieman itkulla höystetyt julkiset anteeksipyynnöt (anelut enemmänkin), ja luvannut korvata kaikki kulut, mitä varsoista koituisi sekä myös auttaa niiden kanssa niin paljon, kun vain voisin. Molemmat olivat kuitenkin kieltäytyneet mun lahjonnoista (ehkä ihan hyvä, jos pankkitilille katsoo…), mutta apukädet kuulemma kelpaisivat. Tarjosin tottakai Boeta myös sijaisratsuksi, nyt kun tammoilla ei voisi ratsastaa mutta se ei ainakaan vielä saanut jostain syystä kovin kovaa suosiota. Mistähän johtui.



Olotila oli edelleen todella sekava, mutta pikkuhiljaa se alkoi helpottamaan. Boelle oltiin varattu klinikka-aika, minne Kansas lupautui ystävällisesti tulemaan apukädeksi, jotta päästäisiin oikeasti asian juureen. Nyt ei voinut muuta kuin odotella, (anoa Judelta ja Mikaelilta anteeksiantamusta) ja uskoa siihen, että asioilla on tapana järjestyä.

”Kummallista, hyvin kummallista. En ole 20- vuoden työurani aikana moista nähnyt”, Dr. Linda Jenseniksi esittäytynyt eläinlääkäri kummasteli asetellessaan kuvausvälineet sivummas Boen luota. Ruuna seisoi nyrpeän näköisenä kiinnitettynä riimun molemmilta puolilta eläinlääkäriaseman hoitopaikalla, vaihdellen takajalkojensa asentoa turhautuneena. Se inhosi tämän kaltaisia hoitotoimenpiteitä eikä piilotellut sitä yhtään.


”Miten tämän nyt sanoisi… Noh, hyvä uutinen on – jos sitä hyväksi voi kutsua – että Boe on ruunattu aikaisemminkin,” nainen sanoi ja pysähtyi hetkeksi. Käännyin katsomaan vierelläni seisovaa Kansasia silmät suurena. Eihän tämä nyt voinut olla todellista?

”Mutta vaikuttaa siltä, että ruunauksen yhteydessä on poistettu vain toinen kiveksistä. Epäilen, että Boella on ollut nuorena piilokives, joka on sitten vasta myöhemmällä iällä laskeutunut ja sitä ei ole jostain syystä poistettu. Miksi? Siihen on vaikea sanoa vastausta. Kenties sen on ruunannut joku hyvin osaamaton henkilö, tai kenties se on ruunattu ajatuksella, että toinen kives poistetaan myöhemmin klinikkaolosuhteissa ja sittemmin se on unohtunut. Mene ja tiedä. Mielenkiintoinen tapaus kuitenkin,” Dr. Jensen tuumaili silittäessään ruunikon kaulaa. Mun oli vaikea saada sanaa suustani.


”Mut- Mite- En ymm-,” yritin mutta Kansas puhui päälleni:


”Niin, että onko silti mahdollista, että Boe on pystynyt astumaan onnistuneesti tammoja? Koska mä voin vannoa, että meidän tallilla on kaksi täysin kopiota tuosta ruunas- oris-, noh - hevosesta ja jos ne ei oo sen varsoja niin sitten on asialla ollut joku ylempi taho mihin meillä ei ole sanomista.”


”On se mahdollista, mutta ei kovin todennäköistä. Yleensä, jos hevosella on piilokives ja se laskeutuu myöhäisellä iällä, hevonen on automaattisesti steriili. Mutta teoriassa voisi olla mahdollista, että hevonen on lisääntymiskykyinen. Sen pitäisi olla monen sattuman summa. Kannattaa kuitenkin DNA- testauttaa varsat ja Boe, niin voitte olla varmoja asiasta.”



Mulla pyröri päässä ja vatsaa väänsi, siitä syystä olinkin ottanut Kansasin mukaani klinikalle – en usko, että oikeasti sanon näin, mutta – järjen ääneksi. Sillä sattui olemaan pikkusen parempi sietokyky tämmöisille tilanteille, kun taas mulla meinaa lähteä taju jo pelkästä rokotustilanteesta. Joten kun mä seisoin paskanjäykkänä paikallani yrittäen prosessoida mulle kerrottua informaatiota, Kansas kyseli niitä tärkeitä kysymyksiä;


”Mitenkä sitten se ruunaus? Varataanko uusi aika klinikalle vai miten?”


”Jos teillä ei ole kiire minnekään, voidaan hoitaa juttu tässä ja nyt. Pääsette kotiinkin jo tämän päivän puolella”, Dr. Jensen ehdotti napakasti. Kansas kääntyi katsomaan muhun päin kysyvästi.


”Öh, joo, leikataan vaan tänään, jos vain mahdollista. Minkälaiset rajoitteet moisesta leikkauksesta tulee liikutuksen suhteen?” kysyin varovasti. Meillä olisi ensikuussa kilpailut tulossa, mitä en mielellään haluaisi missata. Toisaalta, en voisi myöskään osallistua niihin jollain puoliorilla, joten kai homma oli parasta hoitaa tässä ja nyt.


”Ensimmäinen viikko taluttelua ja taukoa ratsastuksesta, jonka jälkeen saa pikkuhiljaa alkaa harrastamaan normaalisti. Tarkkailkaa haavaa ja jos suurta turvotusta tai nesteen eritystä ilmenee, ottakaa yhteys meihin. Tarkemmat ohjeet tulevat sitten paperisena teidän matkaan”, lääkäri ilmoitti näpytellen samalla numeron puhelimeensa. ”Menen soittamaan yhden puhelun, jonka jälkeen voidaankin siirtyä toimenpiteeseen niin pääsette joskus kotiinkin.”




Ja niin meillä oli päivän päätteeksi nyt jo toistamiseen ruunattu, lääkitty Boe trailerissa matkalla takaisin Twin Falls Farmille. Leikkaus oli sujunut erinomaisesti, eikä mitään yllätyksiä löydetty matkasta, jos siis klinikkalaskun suuruutta ei lasketa…

Kesän alku meni nopeasti. Yhtä nopeasti, kuin edeltävinäkin vuosina. Pitkään ensin tuskasteltiin koulunpenkillä vapauden päiviä laskeskellen, sitten huomio kiinnittyy hetkeksi johonkin mielenkiintoiseen (varsat, murhat – mitä näitä nyt oli) ja humpsis – oltiinkin jo kesälomalla ihan lomafiiliksissä. Tai ehkä oltaisiin, jos kesästä voisi nauttia täysin riennoin. Mä oon jumissa 3-5 kertaa viikossa isovanhempien hiostavan kuumassa ravintolassa.


Ei sillä, mä olin todella kiitollinen siitä, että sain töitä. Rahalle oli aina tarvetta ja on ihanaa, että saan viettää aikaa mun sukulaisten kanssa päivittäin. MUTTA. Mä vietän aikaa sukulaisten kanssa. Päivittäin. Aamusta iltaan. Sanoinko vielä että kuumassa, hiostavassa ravintolassa?


Niinhän se menee, että suku on pahin. Se on pahin myös läksyttämisessä. Voin vannoa, että olisin päässyt helpommalla, jos olisin mennyt myymään sähköliittymiä Wilmingtonin keskustaan. Cho’s Kitchenissä ei nimittäin laiskotella, ei sitten yhtään.




Boe on kuitenkin päässyt nauttimaan kesälomasta. Se sai pari päivää vapaata laitumelle laskun jälkeen ja on jo palannut takaisin kunnon treeniin. Ruuna on samalla tavalla laiska ja tahmea ja hidas, kuin viimevuonna samoihin aikoihin, mutta ainakin tiedossa on se, että tästä tämä tulee helpottumaan mitä pidemmälle syksyä mennään. Laidunkausikaan ei ole mitenkään hirveän pitkä, joten ehkä pienen ponin pieni laiskottelu sallitaan. Kunhan ei hirveästi vaikuttaisi ensi TRC- cupin osakilpailutuloksiin. Toisaalta, jos meillä menee kisat  aivan metsään, onpahan joku tekosyy mihin nojautua.


Laitumelle lasku oli Boen osalta niin antiklimaattinen kuin sen voisi uskoakin olevan. Ruuna otti vapauteen päästettyään ehkä hurjat kaksi raviaskelta, minkä jälkeen se työnsi päänsä raivokkaasti pitkän heinän keskelle ja alkoi ahmimaan.


Laitumella se tapasi ensimmäistä kertaa jälkikasvunsakin. Keeva ja Stallu pääsivät laitumelle emiensä kanssa ja ovatkin tehneet tuttavuutta tallin muiden asukkaiden kanssa – niin paljon kun tammat ovat antaneet siimaa. Boe ainakin on saanut hyvinkin kiivasta palautetta (etenkin Louisalta) tutustumisyrityksistään. Nähtävästi leidit ovat edelleen hieman närkästyneitä viimekesän tapahtumista…




Nyla on saanut viimeisimmät penturokotteensa ja päässyt vihdoin nautiskelemaan tallikoiran elämästä. Se oli aluksi aika varovainen ja pysytteli todella lähellä mua tallialueella, mutta pikkuhiljaa se on alkanut tottumaan tallin hälinään, ihmisiin ja eläimiin, ja uskaltautunut olemaan oma erittäin reipas itsensä. Se hengailee usein varjossa johonkin tolppaan köytettynä mun liikuttaessa Boeta ja onkin yllättävän hyvin oppinut olemaan aloillaan ratsastuksen ajan, kunhan se on väsytetty kunnolla ennen sitä. Sillä nimittäin riittää virtaa ja jos se ei pääse purkamaan sitä, keksii se itselleen kaikkea kivaa pientä puuhaa. Uudet talutushihnat ovat yllättävän kalliita, tälleen sivuhuomautuksena...




Kansasilla oli synttärit. Ja mulla. Hyvää synttäriä siis, meille molemmille! Love you dork <3

“Ootko sä aivan varma, että sä et pärjää ilman mua? Jos vain vähäisen lainaisin Yarista ja odottaisin sua tallilla? Lupaan, että kohtelisin kusikoppia kuin kukkaa kämmenelläni,” Kansas aneli pikkulapsen tapaan varmaan kymmenettä kertaa.

”Kyllä sä nyt herranen aika puolikkaan mailin jaksat kävellä tallille,” sanoin huvittuneena ja liuin trailerin lokasuojan päältä Boen paljaaseen selkään. Ruunan riimun molemmilta puolilta kiinni oleva riimunnaru leikki ohjia mun kääntäessä ratsu Kansasin vierelle.


”Sitä paitsi, sun tuurilla sä ajaisit jonnekin ojaan ja suhun ei saataisi taaskaan yhteyttä, kun herran puhelin löytyy jälleen Mikaelin yöpöydältä – eikä täältä, missä siitä olisi jotain hyötyä.”
”HEI, ei oo mun syy, että se jäi sinne! Lupaan, olin ottamassa sitä mukaan, mutta sitten Mikael tuli tosi lähelle, kun sillä oli tärkeää asiaa ja mun huomio kiinnittyi johonkin muuhun ja tiedäthän, yksi asia johtaa toiseen ja-”
”Joo, kiitos, riittää,” keskeytin tönäisemällä poikaa saappaallani rinnuksiin. Miksi keskustelut Kansasin kanssa menevät aina tähän?
Poika käänsi katseensa Boesta muhun ja näytti siltä, että hehkulamppu syttyi sen pään sisällä.


”Jos mä en Yarista saa ottaa, niin mitä jos,” se jätti lauseensa kesken, asettui lähemmäs Boeta ja alkoi räpyttelemään ripsiään.
”Jos mä istahtaisin tohon taakse Boen selkään?”
”Ei.”
”Pliis!”
”Et varmana, kuollaan vielä molemmat!”
”Pretty pleaseeee…”
...
…
…
”…fine! Istut sitten hiljaa siellä tai lennetään molemmat ojaan.”
”AH! Ihanaa, kiitos Yumi, mä tiesin, että suhun voi luottaa,” Kansas sanoi tyytyväisen kuuloisena ja kapusi samaisen trailerin lokasuojan päälle. Käänsin ruunan ympäri ja yritin asetella sen sopivalle etäisyydelle trailerista. Boe katsoi Kansasiin päin hieman epäilevänä. Poika kurottautui ja otti tukevan otteen mun olkapäistä, ja valutti jalkaansa Boen selkää pitkin, asettaen varovasti painoaan ruunan selkään.


Boen korvat kääntyivät niskaan ja se riuhtaisi päänsä alas – samalla sekunnilla nostaen pyllynsä ilmaan ja päästäen pienen röhkäisyn ääneen. Kansas suorastaan rojahti mun päälle ja mun täytyi pidellä ruunikon niskasta kaksin käsin kiinni, jotta en valahtaisi pojan matkassa maahan. Jollain ilveellä Kansas onnistui kuitenkin repimän itsensä selkään, niin, että sen jalat roikkuivat tasaisesti molemmilla puolilla hevosta.


”Sehän meni hyvin,” hän iloitsi takaa. Käänsin päätäni pojan suuntaan ja murahdin sille sanomatta sanaakaan, antaen sitten ei-niin-iloiselle Boelle luvan liikkua eteenpäin. Kansas kietoi kätensä mun ympärille ja nyki mua joka askeleen mukana vasemmalle ja oikealle, painaen samalla mua ikävästi ruunan säkää vasten.


”Voitko istua vähän taaempana?” valitin pojalle ja työnsin itseäni kauemmas ruunan säästä. Kansas liikahti taaksepäin, mutta muutaman kävelyaskeleen päästä se valahti takaisin mun takaosaa vasten.


”Kansas!”
”Mitä!!”
”Mä just sanoin sulle.”
”Noh minkäs mä sille teen, että sun konisi on yhtä takakorkea kuin vuosikas. Mä yritän, ihan oikeasti!” se vakuutteli nauraen, ei-niin-vakuuttavalla- äänensävyllään. Murahdin jälleen. Käännyimme risteyksestä ja Boe kiristi tahtiaan sillä se tiesi, että tallissa sitä odottaisi herkkuvesi porkkanoiden kera. Kansas kiristi otettaan ja nyki mua entisestään sivuille ruunan reipastuneiden askelien mukana. Olo oli lievästi sanottuna kiikkerä.


”Sitä paitsi sun puhelin painaa mua perseeseen, voisitko ystävällisesti siirtää sen vaikka takataskuusi,” tiuskin ja yritin jälleen parannella asentoani Boen selässä. Kansas hiljeni, ehkä ensimmäistä kertaa koko reissun aikana.

”Mun puhelin on siellä Mikaelin pöydällä,” se sanoi tyynesti ja odotti, että mun hoksottimet pyörähtivät oikeaan kohtaan pienessä pääkopassani. Aivan. Mun poskia alkoi kuumottaa.



”Se on täysin luonnollista ja norm-,” poika aloitti.
”KANSAS. Jos joskus on hyvä hetki olla hiljaa, se on nyt,” sanoin vakavana ja pidin katseeni tiukasti tiessä.
”Ei, mutta ihan oikeasti, it’s not a big deal-”
”Kansas. Turpa kiinni, tai löydät itsesi aika äkkiä tuosta viereisestä ojasta, onko selvä?” kanavoin sisäisen demonini sihistessäni pojalle. En tiedä mikä tilanteesta teki musta niin epämiellyttävän.



Tallille saavuttiin hiljaisissa tunnelmissa. Maddy talutti Peachia pihan halki ja tervehti meitä iloisena.

”Hahaa, eikös Kansas jaksanut kävellä, vai mikä homma?” nainen kysyi pirteänä.

”Joo ei, mutta Kansas ilmoitti tuossa äsken, että kuulemma KÄVELEE takaisin laitsalle, jahka ollaan valmiita Boen liikutuksen kanssa, eikö niin,” sanoin napakasti ja katsoin maahan laskeutunutta Kansasia suoraan silmiin.

”Joo, oli aika epämukava selkä tuolla Boella,” se sanoi virnistäen ja taputti ruunan kesän myötä leventynyttä selkää. Maddy katsoi meihin päin hieman huvittuneesti ja vilkutti sitten heipat.
Valuin alas itsekin ja tajusin vasta sitten, kuinka epämukavaa oli istua hevosen sään päällä puolen mailin matkan ajan. Eipä tarvitsisi tänään kentällä tehdä muuta, kuin jotain tosi yksinkertaista ja rauhallista…

”Sehän liikkuu tänään kuin tukki joessa, eli luisuu jäykkänä sun alta”, Dorothy kommentoi heti ensimmäisenä sen tarkkaillessa mun ja Boen alkuverryttelyjä. Boe ravasi tarmokkaana eteenpäin ja maneesi täyttyi sen askelten töminästä. Dorothyn kommentti ei tullut ilman syytä – ruuna tuntui normaalia jäykemmältä ja punki apujani vastaan.


Valmentajani asetti kätensä lanteilleen turhautuneen oloisena ja käskytti: ”Tee ravissa väistöjä uralta pois ja sitten taas takaisin. Aktivoit sitä avuille, pistät sen oikeasti hommiin. Ei tuosta tule tuolla tavalla yhtään mitään. Tseh, tseh, tekisi jo!”


Aloin väistättämään ruunaani pitkillä sivuilla. Aluksi tuntui, että meiltä loppui tila kesken. Pitkän sivun aikana ehdimme väistää kerran uralta pois ja sitten takaisin uralle, niin hidas Boe oli reagoimaan. Parin kierroksen jälkeen ruunikko kuitenkin alkoi antamaan periksi pohkeelle, ja väisti paljon nopeammin pyynnöstäni. Se riitti Dorothylle, joka viittoi meitä nostamaan laukan.


”Yumi, yritäs nyt”, Dorothy moitti mutta en oikein saanut koppia, että mistä.
”Tuollaisella laukalla tästä hommasta ei tule yhtään mitään, yritä saada se liikkumaan kunnolla pohkeen eteen! Sun pitää saada se laukkaamaan pyöreästi läpi sen rungon, jotta sitten ei tarvitse ohjista repimällä kääntää sitä. Ota se pääty-ympyrälle.”


Mulla valui hiki. Ja me olimme vasta alkuverkassa. Dorothy pisti meidät molemmat tekemään kunnolla töitä, ja vaikka mieli teki, en mä voinut tässä vaiheessa sitä siitä edes moittia. Olinhan mä ihan itse pyytänyt sen täksi päiväksi pitämään mulle vielä viimeisen valmennuksen ennen Twin Riders Cupin viimeistä osakilpailua. Meillä oli Boen kanssa sujunut kilpailut etenkin estepuolella paremmin kuin hyvin ja olimme tällä hetkellä oman luokkamme rankingin johdossa. Mä suorastaan janosin voittoa – sormet syyhyten ihastelin voittopokaalien kuvia toivoen, että yksi niistä vielä koristaisi mun kirjahyllyä viikonlopun päätteeksi.





”Yumi! Kävele hetki sen kanssa”, Dorothyn ääni toi mut takaisin maankamaralle pokaalihaaveistani ja jarrutin ruunan käyntiin antaen sille pitkät ohjat, jotta se sai hetkeksi venyttää kaulaansa. Dorothy sääti maneesiin asetettujen esteiden korkeuksia sopivaksi ja kun ne näyttivät suorastaan säälittävän pieniltä, kääntyi nainen muhun päin.


”Mehän hypätään 90cm luokka, eikö meidän olisi järkevämpi harjoitella sitä tasoa mitä me tullaan viikonloppunakin hyppäämään”, kysyin viattomana ihmetellen normaalista poikkeavaa estekorkeutta. Dorothyn ilme värähti hieman ja olin aivan varma, että sen oikea silmäkulma tärähti kertaalleen. Olisi ehkä pitänyt pitää se suu kiinni.


”Meidän on aivan turha edes yrittää tätä harjoitusta korkeammilla esteillä, sillä tämän päiväisen ratsastuksen perusteella tuo sotalaiva ei taida edes selvitä tehtävästä tällä korkeudella. Nyt nuori neiti pistät suusi suppuun ja nostat reippaan laukan ja aloitat tuosta punaisesta ristikosta.”



Dorothy oli kuin olikin oikeassa, tehtävä ei olisi todellakaan sujunut meiltä miltei metrin korkuisena, kun se ei meinannut sujua edes 50cm ristikkotehtävänäkään. Boe yritti oikoa ympyrällä, minkä vuoksi lähestyminen siniselle esteelle oli huono ja tulimme siihen ihan juureen. Dorothyn naamalla näytti hetken käväisevän pieni hymy, joka katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin naisen tajutessa, että nyt oli se hetki, milloin piti antaa palautetta.


”Ja tästä syystä se hevonen ratsastetaan jo verkassa herkäksi avuille, sä olit aivan pulassa tuossa kaaressa, kun se lähti oikomaan. Nyt herättelet takaisin niitä verkassa avaamiasi apuja ja sisäpohkeella varmistat, että se ei oio. Jos olisi esteet olleet siellä yhdeksässäkymmenessä sentissä, olisi teillä tullut puomi ja haaveet voittamisesta olisivat valuneet viemäristä alas. Uudestaan.”


Nostin Boella laukan ja lähestyin ensimmäistä ristikkoa, koko ajan pitäen mielessä sen hemmetin sisäpohkeen ja pyrin ennakoimaan ruunan oikomisia parhaani mukaan. Boe miltei astui ristikon yli, niin matala se oli. Se yritti silti lähteä oikomaan, mihin reagoin heti sisäpohkeella. Dorothyllä oli kuitenkin taas sanomista. ”Säilytä sama laukka esteelle tultaessa ja siellä esteiden välissä!! Nyt hävisi kaarteeseen kaikki voima laukasta. Uudestaan!”




Vasta, kun edellä mainitut ongelmat alkoivat sujumaan, nosti Dorothy estekorkeutta. Lisäsimme rataan myös muutaman esteen, jotta päästäisiin vähäsen harjoittelemaan viikonlopun agendaa. Nostin jälleen laukan lyhyen sivun alusta ja aloin valmistella lähestymistä pitkällä sivulla odottavalle pystylle.



”Ratsasta sitä eteen!”
”ETEEN!”
”Yumi sen täytyy liikkua eteen, kun sä sitä pyydät, ymmärrätkö?”





Boe laukkasi sen isoa, rytmikästä laukkaansa eteenpäin. Tein puolipidätteen, toisen, istuin hiljaa ja annoin ruunan tehdä lopun työn. Se kuljetti meidät turvallisesti radan viimeisen esteen, vihreän okserin ylitse. Mä tunsin kuinka Boen moottorista alkoi loppua löpö. Sen askeleet muuttuivat raskaammiksi ja se oli yltä päältä hikinen, mutta silti se yritteliäästi hyppäsi viimeisetkin esteet kyselemättä turhia. Onneksi Dorothy myös huomasi ruunan väsymyksen ja tyytyi meidän viimeiseen suoritukseen.


”Se oli riittävän hyvä. Ehkä te ette ainakaan ihan viimeiseksi sijoitu viikonlopun kisoissa”, nainen tokaisi valmennuksen päätyttyä ja viittoi kädellään poistuvansa nyt paikalta.


Vaikka Dorothystä ei hirveästi verbaalia lohtua saatu, toi tämän päiväinen valmennus kuitenkin pientä toivon kipinää tulevasta kilpailusta. Jos vain ratsastaisin huolellisesti, meillä voisi olla mahdollisuus voittoon, ja metallinen hevospokaali voisi koristaa makuuhuoneeni kirjahyllyä.

Niin siinä kävi – kävelin viimeisen TRC- osakilpailun päätteeksi kotiin kainalossa ei yksi - vaan kaksi pokaalia. Olimme Boen kanssa sijoittuneet rankingissa esteratsastuksen amatööriluokassa ensimmäisiksi ja kouluratsastuksen amatööriluokassa toisiksi, eikä fiilis olisi voinut olla parempi. Pari kyyneltäkin taisin tirauttaa, ihan onnesta vain. Meidän kova työmme palkittiin, enkä mä voisi olla tyytyväisempi mun ruunasta. Se tosissaan antoi kaikkensa kilpailuissa ja mutisematta ylitti jokaisen esteen, vaikka oma ratsastus ei ollutkaan aina puhdasta. Boe on kyllä kultaakin arvokkaampi hevonen.  



Kullasta puheen ollen, mun, Boen ja Nylan viimeviikkoinen retki joelle toi mukanaan mukavan yllätyksen. Olin laskeutunut alas selästä, antanut Boen hörppiä ihanan viileää jokivettä ja samalla kyykistynyt itse kiviselle rannalle aikeissa virkistää hikisiä kasvojani kourallisella vettä, kun silmäkulmani havaitsi jotain kimaltavaa rantahiekassa. Noukin kimaltavan hippusen varovasti käsiini ja tarkemmin tarkasteltuani sitä tulin siihen tulokseen, että se tosiaankin oli kultaa! Ehkä nuppineulan pään kokoinen pala kultaa, mutta kultaa sekin on!


Kaupungilla myöhemmin selvisi hippusen arvoksi n. $30, mikä on mielestäni noin pikkuisesta hiekanjyväisestä ihan kiitettävä hinta. Pääsee sillä ehkä kaksi kertaa Wendy’siin, tai vaihtoehtoisesti voisin ilahduttaa Nylaa ja ostaa sille jonkun kivan uuden lelun. Vaikkakin sillä on tapana tuhota ne aika lailla nanosekunnissa. Että näin.






Taiteilin kasikarsinan oven vasemmalla jalallani kiinni, tasapainotellessani satulaa, suitsia, suojia ja varusteboxia kaikilla muilla raajoillani. Jotta homma ei menisi liian helpoksi, Nyla pyöri jaloissani ja yritti parhaansa mukaan napata saappaan pohjaan tarttunutta heinänkortta, onnistuen melkein samalla kamppaamaan mut pyöriessään ja hyöriessään.


”Nyla!” parahdin hermostuneena pennun iskiessään hampaat nahkasaappaisiini. Ei sen hampaat tietenkään varpaissa asti tuntuneet, sen verran paksua nahkaa kengät olivat, mutta preferoin ratsastussaappaani ilman koiranpennun hampaan jälkiä, paljon kiitoksia vain. Pentu jäi jälkeeni leikkimään irti lähteneen heinänkorren kanssa, mutta tuli reippaasti kutsusta mun astuessa varustehuoneeseen.


”Pikku kusimulkku!” Kansas huudahti ilahtuneena ja heittäytyi istumaan lattialle, jotta myös piraijana tunnettu koiranpentuni pääsisi loikkaamaan pojan syliin ja repimään tätä hiuksista.
”Kansas, pliis, älä anna sen repiä sun hiuksia”, pyysin laskiessani Boen satulan sen telineeseen, samalla tiputtaen puolet kannuksissa olleista tavaroistani lattialle.
”Kato nyt sitä, ei sille voi sanoa ei”, poika lässytti ja kaappasi pennun naaman kämmeniinsä.
”Se on niin lutuinen, että voisin rutistaa sen kuoliaaksi”, Kansas jatkoi ja työnsi naamansa pennun kuonoa vasten. Nyla osoitti vastarakkauttaan ja nappasi Kansasia nenästä kiinni.


”Pitäisikö mun olla huolissani? Meidän täyden kympin oppilas rikkoo täällä tallin sääntöjä”, oviaukosta ilmestynyt Mikael vitsaili virnistäen. ”Säännöissä selkeästi lukee, että koirien tulee olla kytkettyinä koko ajan.”

”Sehän on! Kytkettynä hihnaan. Siinä se roikkuu, näetkö? Hihna vaan ei satu olemaan mun kädessä, mutta sitähän ei säännöissä erikseen mainitakaan”, hymähdin tyytyväisenä ja näytin pojalle kieltä. Poika pudisti päätänsä hymyillen ja rojahti sitten sohvalle.

Kaivoin Boen harjaboksista satulasaippuan ja aloin hinkkaamaan kuraisia jalustinhihnoja puhtaiksi.
”Kun oon valmis tän kanssa, lähdettekö Wendy’siin?”
Vastarintaa ei noussut.