Nemon kirja

01.12.2023

Hayley ei ole jaksanut opetella ihmisten nimiä Boisen tallilla. On olemassa teinejä, aikuisia ja täti-ihmisiä, joiden mukaan lukeutui myös muutama setämies jotka tuntuivat aina tietävän kolottavista nivelistään koska olisi aika kaivaa paksummat loimet hevosten oviin.
Nemo seisoi hoitopaikalla, sen korvat liikkuivat laiskasti ja ruuna nojasi päitsiinsä niin kovasti, että niiden kangas painoi melkein sen silmiin. Hayley selvitti hopeanmustaa häntää, ensin harjalla ja sen jälkeen vielä sormillaan ennen kun taiteili sen kauniille letille ja sitoi mustan hiusdonitsin jouhien päähän. Nemo ei juuri liikauttanut korvaansa, kun rva Guillard asteli sen pään viereen ripein askelin.

"Jaahas, nytkö te sitten lähdette?"
Hayley nyökkäsi, keskitti katseensa johonkin Nemon kintereen seudulle ja kumartui nyppimään sieltä olematonta likaa.
"Isäsikö ajaa traileria?" rva Guillard jatkoi kyselyään, tuijottaen kiiltävää hevosta nenänvarttaan pitkin, kuin etsien kohtia joista huomauttaa Hayleyn harjausjäljestä. Hayleyn mielestä hän olisi voinut hyvin jättää kokonaisen mutakerroksen oman hevosensa turkkiin halutessaan, mutta ei kuuna päivänä sanoisi sitä ääneen.
Rva Guillard tuhahti, ääni saattoi merkitä hyväksyntää tai paheksuntaa, Hayley ei ikinä osannut sanoa ja lähti sitten kohti ulko-ovea. Tyttö melkein ehti hengittää syvään, kun askeleet pysähtyivät ja nainen kääntyi vielä ympäri.
"No, toivottavasti viihdytte siellä Twig Fang Farmilla pidempään kuin täällä. On melko urakka hakea uusia vuokralaisia kun vanhat päättävät lähteä alle vuoden sisään muuttamisesta." Hayley ei ryhtynyt korjaamaan toisen virheitä, hyvällä tuurilla rva Guillard ei löytäisi paikkaa mistään jos ryhtyisi googlettamaan asiaa.

Hayleylle ei tulisi ikävä näitä ihmisiä.

Teinikaksikko käveli käytävällä hoitopaikan edestä, ne olivat saman ikäisiä Hayleyn kanssa mutta kävivät koulua Boisessa. Niiden nimet olisi hyvin voineet olla Lindsay ja Louisa, tai Millie ja Fiona - Hayley ei ollut jaksanut välittää tarpeeksi udellakseen. Tytöt kuiskivat toisilleen, osoittivat Nemon ja Hayleyn suuntaan ja kävelivät ripeästi pois kikattaen keskenään.

Keskenkasvuiset imbesillit.

"Hayley, joko Nemo on valmis? Tavarat on autossa", Hayleyn äiti ilmestyi hoitopaikalle.
"Joo", tyttö vastasi ja hymyili vähän. Nemon tavaroita ei ollut onneksi juurikaan - he eivät olleet ostaneet sille mitään lisää ja kaikki tavarat oli saatu kevään hevoskauppojen kylkiäisinä.

Hayley irroitti narut hopeisen ruunan naruriimusta ja heilautti toppaloimen sen selkään. Nemo seisoi riimunnaru etujalkojensa edessä, sen pää painui vain vähän alemmaksi nyt kun sitä ei enää pidellyt narut ylhäällä.
"Välillä en ymmärrä miten näin unelias hevonen voi ikinä syttyä ratsastuksessa", Alice huokaisi ja kosketti ruunan valkoista läsiä. Hayley hymyili ja nosti narun käsiinsä. Ei hän sitä olisi tarvinnut, Nemo olisi seurannut perässä ilmankin.

"Valmis", Hayley sanoi ja lähti taluttamaan quarteria kohti lumista pihaa ja siellä odottavaa traileria.

Matka ei ollut pitkä ja Nemo käveli trailerista ulos rentona vaikka uuden kodin piha oli pimeä, pelkkien pihavalojen valaisema. Muut mökkitallin hevosista olivat jo varmasti muuttaneet aiemmin päivällä, Hayleyn oli ollut pakko odottaa isäänsä töistä ja he olivat perillä vasta vähän ennen iltatallia.

"Sen on varmasti parempi jäädä sisälle tältä päivältä", Alice huomautti ja Hayley oli samaa mieltä. Se pääsisi huomenna tapaamaan kunnolla tallikaverinsa ja tutustuisi niihin yön aikana karsinastaan.

Lava-auto ja traileri olivat hetkessä purettu ja Nemo jäi syömään heiniään karsinaansa, kuin olisi asunut aina siinä. Hayleyn suupielet kaartuivat hymyyn, kun ruuna kävi karsinan ovella hänen rapsutettavanaan vielä ennen heinäkasalleen palaamista.

Ehkä tästä tallista voisi tulla enemmän koti?

06.01.2024

Hayley oli kulkenut tallilla joulun jälkeen vielä varovaisemmin, kuin aiemmin. Kansasin hevonen oli kuollut ja vaikka Hayley itsekin oli tuntenut hieman sääliä poikaa kohtaan, oli tyttö ymmärtänyt melko nopeasti ettei hänen päähänsä taottu ajatusmaailma pätenyt muihin. Hayley oli jo pienestä asti tiennyt mistä kaupan liha tuli, jo nuoresta alkaen hakenut itse isän kanssa ruokaa luonnosta. Tottakai oli eri asia kun luonnossa elänyt eläin kuoli, se ei ollut kenenkään lemmikki tai ystävä, mutta Hayley ei silti osannut samaistua siihen hysteriaan mihin osa tallilaisista vaipui. Oli sääli, että Blue oli kuollut, mutta elämä päättyi aina hautaan, vain ajankohta muuttui.

Hayley oli kuullut miten joku oli nyyhkinyt mökkitallin yläkerrassa ja päättänyt antaa Nemolle vapaapäivän. Ajatuksensa tyttö piti visusti itsellään, antoi muiden surra ja prosessoida Bluen kuolema juuri kuten itse halusi. Hayley mietti sinä iltana oliko jotenkin rikki, kun ei osannut surra tuttua hevosta.

Uutena vuotena äiti ja isä olivat tehneet Hayleylle jekun ja jättäneet tytön yksi tallille. Äiti oli kai kuullut toisten suunnitelmista edellisenä päivänä tallilla ja oli päättänyt, että teinin olisi hyvä vaikka väkisin jäädä muiden ikätovereidensa seuraksi. Hayley oli meinannut huutaa turhautuneena, kun äiti oli sanonut puhelimessa hakevansa tyttärensä aamulla kotiin, mutta koska muut olisivat kuulleet, tyttö oli tyytynyt vain puremaan hampaansa yhteen.
Äidilleen hän ei kertonut, että Nemon toppaloimiin kietoutuneena Hayley oli nauttinut yöstä muiden seurassa, vaikkei ollutkaan puhunut juurikaan kenenkään kanssa. Rustyn omistaja Kestrel oli myös ollut melkein koko yön omissa oloissaan ja Hayley osasi melkein lukea ajatukset toisen kasvoilta. Liikaa sosiaalisuutta, liikaa vieraita ihmisiä.
Jos Hayley olisi uskaltanut, se olisi yrittänyt puhua tallikaverinsa kanssa, mutta kun kaksi introverttia yrittivät kommunikoida, siitä harvoin tuli mitään.

“Me haemme Nemon pois sieltä välittömästi!” äiti melkein huusi, se riiteli todella harvoin isän kanssa, mutta nyt talon ikkunat melkein helisivät. Isä yritti rauhoitella vaimoaan, Hayley oli kertonut vanhemmilleen uutiset Bettyn teoista kun ne oli lähetetty tallin yhteiseen whatsapp-ryhmään aamulla.
“Ei haeta”, Hayley lopulta sanoi, kun riita ei meinannut loppua millään. Äiti kääntyi katsomaan tytärtään säikähtäneenä.
“Mieti jos Nemo on seuraava”, äiti jatkoi kauhistuneena.
“No jos se on jo jäänyt kiinni, niin tuskin se uskaltaa enää edes miettiä palaavansa takaisin”, Hayley kertoi ja puki ulkovaatteita päälleen.
“Mihin luulet olevasi menossa?” äiti kysyi terävästi.
“No katsomaan mitä siellä tapahtuu. Ei, mä en tarvitse seuraa. Meen mönkkärillä”, Hayley jatkoi ja paiskasi oven kiinni perässään.

Kaikki se uhma häipyi matkan varrella, kun hyvistä varusteista huolimatta Hayleyn sormet ja naama olivat umpijäässä jo puolessa välissä matkaa. Hän ohitti hitaasti jonkun kolaripaikan ja mietti mennessään että toinen autoista näytti ihan siltä, kuin se olisi joutunut pesäpallomailan kohteeksi. Uutta lunta oli satanut ajoneuvojen päälle, eli ehkä ne olivat olleet siinä jo eilisestä asti.

Tallilla oli melkein aavemaisen hiljaista, Hayley pohti pihalla uskaltaisiko mennä päätalliin, mutta päätyi lopulta kävelemään mökkitalliin. Nemo oli jo ulkona, mutta sen karsina oli vielä siivoamatta. Hayleyn oli pakko vilkaista sen ruokakuppiin, se näytti niin puhtaalta että kuppi oli varmasti pesty eilisen aikana huolellisesti.
Hullun hommaa ruveta myrkyttämään asiakkaidensa hevosia.

Hayley ei nähnyt Ethania tai Yevaa missään, mutta päätti silti siivota Nemon karsinan ihan itse. Se oli onneksi aika siisti hevonen, mutta tottumattomalta tytöltä siihen meni silti aikaa. Hiki pyrki pintaan melko nopeasti ja matkalla jäätyneet jäsenet sulivat siinä samassa. Saatuaan karsinan lopulta siivottua, Hayley tajusi ettei hänellä ollut mitään hajua mihin kottarit pitäisi tyhjentää. Oli melko tyhmää jättää niitä tallityöntekijöille kun koko ajatus oli ollut auttaa Ethania ja Yevaa.

Kottikärryt kulkivat melko helposti mökkitallilta päätallille ja Hayley jätti ne odottamaan oven lähelle. Käsi ovenkahvalla tyttö yritti miettiä päässään keskustelua, toivoi että ensimmäisen vastaan kävelisi Ethan, joka oli kahdesta työntekijästä helpommin lähestyttävä Hayleyn mielestä.

Päätallissa ei ensin näkynyt ketään, mutta lopulta Ronyan karsinassa näkyi liikettä. Hayley melkein huokaisi helpotuksesta, kun siellä oli Ethan.
“Huomenta”, Hayley tervehti ja inhosi itseään, kun kuuli miten ääni murtui kesken sanan hieman. Toivottavasti niin vähän, ettei Ethan kuullut.
“Huomenta”, toinen vastasi, nosti katseensa Hayleyhin ja näytti kovin väsyneeltä. Hayley tunsi miten puna yritti nousta kaulaa pitkin kasvoille ja yritti niellä sen takaisin alaspäin.
“Mä... mä siivosin Nemon karsinan jo”, Hayley sai sanottua ja katsoi miten Ethanin ilme muuttui yllättyneeksi ja kiitti sitten.
“...toki sun ei olisi tarvinnut”, toinen jatkoi ja hymyili.
“Ei siitä ollut vaivaa, mutta…”, Hayleytä turhautti että vieraille puhuminen oli niin saakelin vaikeaa. Mietti helpottuisiko se ikinä. “Tai että, en tiedä missä lantala on”, tyttö sai lopulta sanottua ja tunsi miten kasvonsa punehtuivat niin kovin, että niitä poltteli. Silti Hayley ei laskenut katsettaan Ethanin silmistä, vaikka hengittäminenkin tuntui vaikealta sillä hetkellä.

Hayley melkein näki miten Ethan purskahtaisi nauruun, miten tyhmä tyttö ei tiennyt edes missä tallin lantala oli vaikka oli asunut täällä jo kuukauden.

Ei, Ethanin hymy suli vain pehmeämmäksi.
“Ei hätää, mä oon tästä valmis niin voin tulla näyttämään”, Ethan sanoi ja niin Hayley seurasi miestä lantalalle.
Vasta, kun he olivat palaamassa takaisin tallille, Hayley rikkoi hiljaisuuden heidän välillään.

“Mitä Bettylle nyt tapahtuu?” Hayley kysyi ääni taas vähän värähtäen. Poissa oli se itsevarma uhmakkuus, jolla tyttö oli vakuuttanut aamulla vanhemmilleen että Nemo jäi ehdottomasti Twin Falls Farmille. Ei Hayley mieltään ollut muuttanut, mutta sen itsevarmuus ei vain riittänyt siihen, että sen äänensävy olisi ollut yhtä ajatustensa kanssa.

“Tai että eihän se voi vain jatkaa tallin pitoa, eihän?”

20.01.2024

Sen jälkeen, kun Yumi oli näyttänyt Hayleylle lähimaastoreitit, ei tyttö ollut muuta tehnytkään kuin seikkaillut syvemmälle etsien lisää metsäreittejä. Yumi oli onneksi hoitanut retkellä kaiken puhumisen ja ei ollut tuntunut olleen millänsäkään matkakumppaninsa hiljaisuudesta. Hayleytä turhautti se, että sanat joita nousi mieleen tuon tuosta, eivät vain halunneet muodostua huulille. Että kaikki, mitä halusi sanoa kuulosti niin typerältä jo ajatuksina, ettei niille kannattanut antaa ääntä.

Hayleytä turhautti usein oma ujoutensa, se miten herkästi kasvot punehtuivat jonkun edes katsoessa sitä vähän pidempään. Se, miten ei vieläkään uskaltanut puhua Cooperille kun oli mennyt varastamaan sen paalinarun siinä typerässä leikissä.
Hayley mietti vieläkin miten helposti Cooper oli sanonut sitä ovelaksi paskiaiseksi. Oli vääntänyt sanat niistä kehuista niin moneen solmuun, että nyt se oli aivan varma, että ne oli tarkoitettu vain esittämään mukavaa.
Ei Cooperin tapaiset hyvännäköiset pojat kehunneet hänenlaisia lapsellisia kakaroita tosissaan.

Nahkaohjien reunat pureutuivat hanskojenkin läpi Hayleyn kämmeniin. Nemo heilautti päätään vähän, mutta jatkoi lumipeitteisellä polulla kävelyään. Sen harmaat korvat kääntyilivät eteen ja taakse, kuin kysyen oliko kaikki hyvin.

Tyttö hengähti syvään, seurasi siitä noussutta höyrypilveä ja taputti paksua talvikarvaa quarterin kaulalla.

Hayleyn katse siirtyi ympäristöönsä ja hyvin pian tyttö pyysi Nemon pysähtymään. Olkapäällä levännyt jousi oli äänetön nostaa valmiiksi ja hanskoista vapautetut sormet löysivät helposti yhden pienemmistä nuolista selässä olevasta nuoliviinistä. Hayleyn hengitys oli tasainen, kun se odotti kärsivällisesti. Nemo odotti myös, ei vaihtanut edes painoaan takajalaltaan toiselle. Se oli täydellinen metsästyskumppani siinäkin suhteessa.

Pieni, ruskea peltopyy siirtyi parempaan asentoon ja Hayley veti oikean kyynerpäänsä vähän pidemmälle taakse. Veti keuhkonsa täyteen ilmaa, tähtäsi ja vapautti jousen sormistaan.

Nuoli oli lähes äänetön, kun se kohtasi saaliinsa ja upposi linnun höyhenpeitteeseen.

Valkoinen lumi värjäytyi punaiseksi, eikä eläin liikahtanut enää. Se oli jäänyt niille sijoilleen.

Hayley hengitti taas normaalisti, vilkaisi ympäristönsä ja pyysi sitten Nemoa etenemään lähemmäksi. Mitä vähemmän tarvitsi tarpoa lumessa, sitä vähemmän lunta cowboy saappaiden sisälle eksyisi.
Peltopyy mahtui hyvin satulalaukkuun ja Hayley nousi uudestaan Nemon selkään, pudottaen kengistään vähän lunta ruunan selän päälle.
“Anteeksi”, tyttö virnisti ja pyyhki kädellään lumet pois ennen kun antoi hevosen jatkaa hiljaista matkaansa metsän poikki.

He löysivät vielä kolme peltopyytä ennen, kun Hayley päätti lähteä takaisin kohti tallia. Tyttö ratsasti alhaalla roikkuvan oksan ali ja tunsi miten lumi tippui stetsonin ja takin kauluksen välistä paljaalle iholle.

Hayley oli juuri kiljahtamassa, kun Nemo pysähtyi äkisti ja nosti päänsä korkealle ilmaan. Kiljahdus jäi tytön huulille, kun kaikki astit jännittyivät äärimmilleen, katse etsien syytä Nemon käytökselle.

Muista varoa kojootteja, niitä liikkuu täällä joka paikassa, Yumi oli sanonut. Hayley tiesi kyllä, hän oli törmännyt niihin metsällä useaan kertaan, mutta ei ikinä Nemon kanssa.

Ei ikinä ilman tuliasetta.

Isä oli tietenkin vaatinut, että Hayley ottaisi mukaansa muutaman vahvemman nuolen mukaansa. Luonnollisesti myös puukon, mutta se olisi vasta viimeinen puolustuskeino, sillä silloin peto olisi jo liian lähellä.

Ihan liian lähellä.

Hayley kuuli kojootin ennen, kuin näki sen. Pedon kultaiset silmät löytyivät hetkeä myöhemmin, kalliolta noin viisikymmentä jaardia heidän edessään. Nemo tuijotti kojoottia korvat tiukasti sen suuntaan osoittaen. Hayley viritti jousen valmiiksi, vaikka se tarkoittikin ohjista irroittamista. Ei tyttö uskonut eläimen hyökkäävän heidän päälleen, ne olivat enemmän uhaksi pienriistalle. Silti, Hayley uskoi kojootin haistavan satulalaukusta kantautuvan veren.

Jos sillä olisi tarpeeksi nälkä, se ei miettisi kahdesti.

Sekunnit tuntuivat tunneilta, kun kolmikko vain seisoi paikoillaan. Odotti, että joku tekisi ensimmäisen liikkeen.

Hayley toivoi joka sekunti, ettei Nemo olisi se, joka liikkuisi ensin.

Kojootti haisteli ilmaa - Hayley ei ihmetellyt, sillä oli tuntenut tuulenvireen niskassaan vain hetkeä aiemmin.

“Fuck. Just let it go, please”, Hayley hengähti huultensa välistä ja viritti jousen kireämmälle.

Kojootti otti toisen askeleen lähemmäksi, tyttö tunsi kuinka Nemo jännittyi allaan. Hayley ei uskaltanut ampua varoitusnuolta pedon eteen, sillä ei voinut olla varma antaisiko Nemo tilaisuutta vetää seuraavaa valmiiksi. Hän saattoi jo nähdä mielessään kuinka ruuna heittäytyisi ympäri ja jättäisi ratsastajansa kojootin armoille.

Sitten harmaa-ruskea eläin kääntyi ympäri ja jolkotti tiehensä, kadoten kallion taakse lumimaisemaan. Hayley uskalsi hengittää vasta, kun valtavan kokoiset lumihiutaleet alkoivat leijailla puiden seassa.

“Mennään kotiin, Nemo”, Hayley lopulta puuskahti ja pujotti jousipyssyn olkansa yli. Ruuna pudisti päätään kuin yrittäen itsekin vapautua äskeisestä jännitysnäytelmästä ja ryhtyi ravaamaan omistajansa pyynnöstä.

Tunnin päästä he olivat jälleen Twin Falls Farmilla, Nemon paksu talvikarva oli aavistuksen hionnut. Hayley pysäytti ruunan mökkitallin edustalle ja laskeutui satulasta alas. Tallin ovea avatessaan tyttö sai sieltä ulos tulevan Harperin melkein syliinsä.

“Ah, anteeksi”, Hayley ynähti ja tunsi kuinka puna, joka ei liittynyt mitenkään pakkaseen, nousi kasvoilleen. Olikin pitänyt repäistä ovi auki niin voimalla.
“Ei se mitään”, Harper naurahti ja antoi sitten tilaa jotta Nemo ja Hayley pääsivät sisälle.

“Oliko hyvä maastoretki?” Harper kysyi. Hayley nyökkäsi ja pysäytti Nemon käytävälle riisuakseen sen varusteista.
“Törmättiin kyllä kojoottiin, mutta se onneksi ei koitunut ongelmaksi”, Hayley huomasi lisäävänsä ja tunsi kuinka Harperin katse pureutui itseensä.

Lämpö levisi jälleen tytön kasvoille ja Hayley toivoi, että stetsoni peitti edes osan siitä.

Sitten huomasi kertovansa Harperille yksityiskohtaisemman kertomuksen kohtaamisestaan kojootin kanssa, vaikka toinen ei ollut edes kysynyt. Hayley tunsi olonsa noloksi, kun sai vihdoin suunsa suljettua ja pelkäsi että vaikka Harper edelleen hymyili, oikeasti tyttö mietti vain miten tylsä hän oli. Kuka jaksoi innostua jostain kojootin kohtaamisesta muka näin paljon.

Hayley puri kieltään lopettaakseen ajatuksenjuoksunsa.

“Hirveetä, onneksi teille ei käynyt kuinkaan”, Harper kuitenkin sanoi ja kuulosti ainakin tarkoittavan sitä. Hayley nielaisi ja uskalsi hymyillä vähän.

Kotona isä ei ollut niin vastaanottavainen, vaikka olikin katsonut neljää lintua hyväksyvästi keittiön pöydällä Hayleyn käsitellessä niitä tämän päivän ruuaksi.

“Tästä lähtien pidät pistoolia mukanasi, kun menet ratsastamaan”, isä totesi ryppy kulmakarvojensa välissä.
“No en pidä. En mä voi ruveta maastoilemaan kuin joku elokuvien lännensankarit konsanaan”, Hayley naurahti päätään pudistellen.
“Tämä ei ole mikään vitsi, Hayley”, isä puuskahti ja nojasi tiskipöytään toisella kädellään. Hayley jatkoi lintujen käsittelyä eikä nostanut katsettaan niistä.

“Mulla oli joutskari ja puukko, kyllä mä olisin selvinnyt jos se olisi päättänyt tulla päälle”, Hayley lopulta sanoi, kun painostava hiljaisuus venyi liian pitkäksi.
“Ihan oikeasti”, tyttö lisäsi ja sai vihdoin isänsä luovuttamaan. Ainakin tältä erää.

Jos tallilaiset pitivät häntä outona jo nyt, niin mitä yksi asekotelo reidellä olisi tehnyt lisää sille mielikuvalle.

24.01.2024

Harperin puhelun jälkeen Hayley oli yrittänyt pyyhkiä kypäränsä visiiriin muodostunutta lumisohjoa ja jatkanut tuskaisen hidasta kulkuaan kohti tallia. Mönkijän keulaan kiinnitetty etulevy aurasi kevyttä lunta sivuun onneksi ilman ongelmia ja renkaiden päällä kilisevät ketjut pitivät huolen, ettei matka pysähtynyt niissäkään kohti joissa lunta oli tuiskunnut tielle enemmänkin.

Ajat sitten varovasti, isän sanat kaikuivat tytön päässä, joihin bluetooth kaiuttimet huudattivat menevää countrymusiikkia samaa vauhtia. Hayley oli puolivälissä matkaa jo miettinyt kääntyvänsä takaisin, mutta sitten Harper oli soittanut ja niin. Hayley mietti edelleen miksi Harperin kaltainen suosittu, kaunis tyttö puhui hänen kaltaisen ihmisen kanssa, mutta ehkä ei ollut vaihtoehtoja? Ehkä muilla tallilaisilla ei ollut keinoja päästä tallille?

Hayleyn ajatukset harhautuivat ja tien penger meinasi lähestyä, kun tyttö sai taas itsensä keskittymään ajamiseen.

Yumi oli kuuleman mukaan eilen jo käynyt ojassa, niin ehkä hänen ei tarvinnut suorittaa samaa perässä.

Tallin parkkipaikalla taisi olla ainoastaan Ethanin auto, Hayley ajoi mönkijällään suoraan mökkitallin luokse ja ennen sen sammuttamista aurasi sen lähistön puhtaaksi lumesta. Ei mönkkäri mikään traktori ollut, mutta sai sillä onneksi aika hyvin työnnettyä pehmeää lunta syrjään.

Mökkitallissa oli hevosillä hyvä ja lämmin olla. Kohmeiset jäsenet alkoivat nopeasti kihelmöidä, kun Hayley purkautui vaatekerroksistaan käytävällä. Päälimmäiset vaatteistaan hän jätti käytävälle valumaan märkää lunta ja niiden alla olleet vei satulahuoneen lämpöön odottamaan kotimatkaa.

Nemo vaikutti tyytyväiseltä nuokkuessaan karsinan takanurkassa. Tosin, ruuna ei ollut varmaan ikinä näyttänyt nyrpeältä tai muutenkaan kärsivältä heidän yhteiselonsa aikana. Nemo rakasti olla ulkona, rakasti olla sisällä, rakasti olla yksin ja rakasti olla seurassa.
Hayley toivoi toisinaan, että osaisi itsekin olla enemmän hevosensa kaltainen. Se tuli toimeen kaikkien muiden hevosten kanssa ja ei stressannut pätkääkään vaikka ei nähnyt lajitovereitaan päiviin tai viikkoihin.

"Hei", Hayley tervehti ruunaa ja tiputti harjakassin karsinan ovenpieleen. Nemo käänsi laiskasti toista korvaansa ja puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan tytön kädelle.

Hayley höpötti quarterille melko huolimattomasti ulkona olevasta säästä, suljetusta koulusta ja muistakin asioista, sillä luotti myrskyn pitävän muut tallille tulijat loitolla.

Ei hän mitään suuria salaisuuksiaan puhunut, mutta silti avoimemmin kuin normaalisti. Asioita, mistä ei olisi maininnut mitään jos olisi uskonut jonkun ihmisen kuulevan.

Asioita, joita olisi ehkä uskaltanut kertoa ystävälle.

Nemon perusteellisen harjauksen jälkeen Hayley kurkkasi muiden mökkitallin hevosten karsinoihin nopeasti. Ne vaikuttivat kaikki voivan olosuhteisiin nähden hyvin, mitä nyt Waffels tuntui olevan muita aavistuksen levottomampi.

Kerättyään tavaransa Hayley pysähtyi tallin ulko-ovelle ja yritti miettiä mikä olisi helpointa. Jättää mönkkäri ja kamat tänne ja kävellä lumessa päätalliin vai ajaa mönkkäri lähemmäksi toista tallia. Pukea ulkovaatteet päälle tässä välissä vai vasta lähtiessä.

Lopulta tyttö keräsi vaatteet toiseen kainaloonsa ja siirsi jo lumen alle peittyvän menopelinsä toisen tallin viereen ja harppoi viimeiset metrit sisälle vaatemytty edelleen kainalossaan.

Tallin ovi ei meinannut aueta, mutta jotenkin pienikokoinen Hayley onnistui siinä pudottamatta vaatteitaan.

Ethan oli kai asunnossaan, sillä tallissa ei näkynyt ketään. Hevoset olivat kaikki sisällä ja niilläkin oli heinää karsinoissaan. Hayley tunsi olonsa oudoksi kävellessään vieraan hevosen karsinalle ja avatessaan sen oven.
Ihan kuin olisi tehnyt jotain väärää, vaikka Harper oli itse pyytänyt häntä hoitamaan hevosensa.

Hayley totesi, että oli parempi viedä Spike pesarille kuin ryhtyä kyykkimään sen jaloissa karsinassa. Ruuna seurasi häntä onneksi kiltisti. Hayley joutui menemään polvilleen maahan nähdäkseen kunnolla haavan. Hän puhdisti sen hyvin, otti kuvan haavasta ennen kun levitti siihen sinkkivoidetta kuten oli pyydetty. Tyttö harjasi Spiken vielä läpi ennen kun laittoi sille ohuen talliloimen päälle sen ovenpielestä, sillä se ei ollut niin lämmin kosketuksesta kuin Nemo oli ollut.

Saatuaan Spiken takaisin karsinaansa, Hayley otti vielä loimitetusta ruunasta kuvan ja lähetti sitten kummatkin kuvista Harperille.

Tallilla kaikki hyvin. Laitoin Spikelle ton ohuen talliloimen, kun se oli ehkä vähän viileä kosketuksesta ja harjasin sen läpi. Haava näytti hyvältä. Tarviiko vielä jotain tehdä, ku oon täällä, voin samalla hoitaa kyllä?

Viestin lähetettyään Hayley tuijotti hetken tallin yhteistä viestiketjua ja ennen kun ehti miettiä asiaa pidemmälle, näpytti sinnekin lyhyen viestin.

Oon tallilla, täällä kaikki hyvin. Voin kattoo muitakin samalla, tarviiko jonkun hevosta hoitaa tms?

Odottaessaan vastauksia Hayley päätti myös yrittää aurata tallin ympäristön ennen lähtöään, jos joku selviäisi sinne asti niin ainakin pihassa olisi vähän helpompi kulkea.

23.03.2024

Mitä

Sitten

Vaikka

Me

Ollaan

Menossa

Kisoihin

?

Hayley mietti lausetta, pyöritteli sitä mielessään jokaisen laukka-askeleen tahdissa. Nemo rytmitti pakkomielteistä kierrettä niin tasaisesti, että Hayleytä kävi vähän sääliksi hevosen hukattu potentiaali.

Nemo oli ammattilainen, se oli ollut äidille todella tärkeää heidän hakiessa oikeanlaista hevosta perheelle. Se, että Nemo osasi ei kuitenkaan tarkoittanut suoranaisesti, että Hayley osasi. Toki tyttö oli taitava, harjoitellut intensiivisesti monilla yksityis- ja pienryhmätunneilla ennen oman hevosensa saamista ja sen jälkeenkin. Hayleyn valmentajilta oli kuultu usein sama kommentti.

Mitä hukattua potentiaalia.

Valmentajat tietenkin sanoivat niin heistä yhdessä, ratsukkona, mutta Hayley ei osannut nähdä itseään siltikään hyvänä ratsastajana. Kaikki muut olivat aina parempia, vaikka tyttö osasi kyllä tajuta ettei ollut itse oikeasti surkea.

Oma peili vääristi aina kuitenkin niin paljon isommin, kuin muiden.

Cooper ratsasti älyttömän hyvin, Ronya tuntui melkein lentävän pelkän ajatuksen voimasta pojan alla ja Hayley olisi mieluusti jäänyt vain tuijottamaan Cooperin ja Harperin ja Kestrelin ratsastusta kentän laidalle. Ethan kuitenkin tuntui näkevän valmentajan roolissaan kaiken ja laittoi tytön takaisin töihin.

Harper vaikutti olevan omissa ajatuksissaan, Hayley seurasi ystävänsä ratsastamista ja mietti joka kierroksella josko kysyisi tytöltä oliko kaikki hyvin vai ei. Aina, kun Hayley sai avattua suunsa ja melkein saatua sanoja sieltä ulos, Harper havahtui mietteistään ja pyysi Spiken takaisin töihin matkustamis-moodistaan.

"Hayley, tule tuo siirtymä uudelleen, Nemo alkaa ennakoida", Ethan käskytti ja Hayley palasi takaisin nykyhetkeen. Jännitys palasi hyökyaallon lailla takaisin, kun tyttö muisti jälleen että tämä oli viimeinen valmennus ennen Westernweekiä. Hänen elämänsä ensimmäiset kilpailut, joihin tyttö oli vähän kuin pakottamalla ilmoitettu ja jotka olivat kaukana pikkutallien harjoituskilpailuista joihin osallistumisesta Hayley oli joskus (harvoin) uskaltanut unelmoida.

Westernweek tuntui suunnattoman suurelta avomereltä tytölle, joka oli miettinyt varpaidensa kastamista uimahallin lasten kahluualtaaseen kokeilumielessä. Hayley oli jo nyt varma, että kaikesta harjoittelusta huolimatta hän lopulta ajautuisi virran pyöriteltäväksi ja vaipuisi pinnan alle löytämättä tietään takaisin.

Ainakin jos hän kuolisi Westernweekillä, ei tarvitsisi miettiä millä tekosyyllä saisi jäädä kotiin prom-viikonloppuna.

Hauskaa kyllä, oli paljon helpompaa ajatella Texasia ja sitä että joutui ratsastamaan isolle areenalle hurraavan yleisön eteen, kuin sitä miten joutuisi tanssimaan koulukavereidensa edessä jossain hiton tanssiaisissa. Aivan niin noviisi Hayley ei onneksi ollut, etteikö olisi itsekin istunut yhden jos toisenkin kerran viheltävän yleisölauman keskellä katsomassa kuinka areenalla ratsastettiin parrasvalojen keskellä.

"Hayley?" Ethan kuulosti jo vähän kärsimättömältä ja Hayley ryhdistäytyi Nemon satulassa. Jos vaikka selviäisi kunnialla tämän valmennuksen loppuun asti, niin sitä kisa-asiaa ehtisi tässä vielä kauhistella enemmän kuin tarpeeksi.

Ethan käski lopulta vain Hayleyn to trust her gut radalla ja kaikki sujuisi kyllä hyvin. Hayley ei halunnut kertoa, että hänen sisuskalunsa olisivat sen verran solmussa että saisi vain oksennuksen vastaukseksi jos kysyisi niiltä neuvoa.

07.04.2024

Hayley oli nukkunut huonosti motellissa, jonka sängyt olivat niin vanhat, että niiden vieressä seinässä oli vielä kolikkoaukot hierovan toiminnan aktivoimiseksi. Harper oli työntänyt sinne yöllä puhtaasta mielenkiinnosta kolikon, mutta vaikka se oli kadonnut pieneen aukkoon, sänky oli pysynyt elottomana. Tai varmasti se kuhisi erilaisia ötököitä, mutta kukaan ei halunnut ajatella sitä.

Jos kuunteli aivan hiljaa ympäristöään keskellä yötä muiden nukkuessa, saattoi kuulla rottien juoksevan seinien välissä.

Kukaan ei myöskään halunnut ajatella punaruskeaa tahraa motellin pesuhuoneessa sijaitsevan kylpyammeen pohjassa tai sitä, miten viemärissä aivan varmasti vilkkui jotain luunvalkeaa jos katsoi tarpeeksi tarkasti.

Kaikesta huolimatta Hayley oli uhmannut kohtaloaan joutua It-elokuvan verikylvyn uhriksi ja käynyt maailman nopeimmassa suihkussa aamulla ennen lähtöä, toki vasta porukan viimeisenä että uhriksi joutumisen mahdollisuus oli mahdollisimman pieni. Hiukset vielä vettä valuvina tyttö oli ahtautunut heidän matka-autonsa etupenkille Harperin ja Cooperin kanssa.

Keho oli edelleen eilisestä matkustamisesta ja viimeyön muhkuraisella patjalla vietetyistä liian vähistä tunneista kipeänä ja paikallaan istuminen tuntui melkein mahdottomalta tehtävältä. Sillä välin, kun Ethan, Jude ja Yeva hakivat hevoset läheiseltä tallilta, nuoriso pysähtyi tienvarsihuoltsikan pihalle ja osa lähti shoppailemaan heille aamupalaa. Hayley katsoi vähän säälivästi työntekijää, joka yritti ajatuksen voimalla saada kahvinkeitintä valuttamaan itsensä valmiiksi nopeammin, kun he tilasivat suunnilleen kahden pannullisen edestä kahvia.

Hayley ahtoi suuhunsa ostamaansa salaattia, jossa oli hunajabroileria, munaa, kurkkua, tomaattia ja vesimelonia kuin ei olisi saanut ruokaa viikkoihin ja tajusi jossain vaiheessa Kestrelin tuijottavan itseään matkailuauton pienen pöydän ääressä kulmakarvat jossain sen hiusrajan tuntumassa. Tyttö nielaisi suunsa tyhjäksi, punastui ja laski haarukkansa takaisin salaattikulhoonsa.
Ehkä piti vähän rauhoittua ja hengittääkin välissä?

Salaatti ei kuitenkaan pitänyt nälkää poissa ikuisuuksia ja jossain vaiheessa Hayley alkoi googletella eri ravintoloja matkan varrelta ja saattoi melkein maistaa hampurilaiset ja pizzat suussaan.

Nälän kurniessa muidenkin mahoissa äänekkäästi matkailuautossa, he päätyivät pysähtymään meksikolaiseen ravintolaan matkan varrella. Hayley ei välittänyt kuka katsoi hänen syömistahtiaan, vaan söi omat taconsa niin nopeasti että oli ensimmäisenä valmis.

Kun hevoskuljetus vihdoin saapui kuppilan pihalle, Hayley lähti vapaaehtoisesti valvomaan hevosia sillä aikaa kun niitä ajava kolmikko tilasi omat ruokansa tiskiltä. Tyttö nautti hetken hiljaisuudesta ja etenkin siitä, että sai olla yksin edes hetken verran.

Toisten seurassa lähestyvien kisojen jännitys pysyi jokseenkin kurissa, mitä nyt tuntui salpaavan hengityksen ja kuristavan sisäelimistä kaiken veren ulos, mutta nyt yksin ollessaan Hayleyn mieli lähti vilkkaasti juoksemaan. Hän näki mielessään kuinka mätkähtäisi koko yleisön edessä maahan jo radalle tullessaan. Kääntyi väärään suuntaan, pysähtyi töksähtäen sliding stopissa niin, että löisi kylkiluunsa kipeästi satulan nuppiin. Yleisö nauraisi niin kovin, että se raikuisi kotiin asti.

Kun muu porukka liittyi vihdoin hänen seuraansa ja oli aika jatkaa, Hayley ehdotti nopeasti voivansa ajaa edes vähän matkaa. Cooper varmisti, että oliko hän varma, mutta antoi nopeasti periksi ja siirtyi Harperin kanssa matkailuauton takaosaan. Vaikka Kestrel istui etupenkillä, he eivät juurikaan jutelleet, sillä Hayley halusi täyttää mielensä keskiviivoilla ja tiekylteillä. Halusi nähdä vain asfaltin silmiensä edessä ja puristaa sormet valkoisina rattia.

Jos hän selviäisi Western weekistä hengissä, varmaan selviäisi mistä vaan.

10.04.2024

Hayley ei ollut aivan varma miten oli päätynyt oikealle jabakarsinalle, kaipa sekin oli maailman parhaan Nemon ansiota. Tyttö havahtui sumustaan sen verran, että tajusi sentään laskeutua alas hevosensa selästä ja alkaa riisumaan siltä varusteita.

Satulahuopa painavan lännensatulan alla oli aivan hikivaahdossa, vaikka he olivat vain kävelleet viimeiset neljäkymmentä minuuttia. Nemo upotti turpansa sen karsinan eteen jätettyyn vesiastiaan ja joi koko saavin tyhjäksi kerralla. Hayleyn onnistui laskemaan satula sen telineeseen ilman, että se putosi pöllyävään hiekkaan ja seurasi hetken kuin ulkopuolisen silmin kuinka kovaa kätensä tärisivät.

Hayley lähti kävelemään kohti pesukarsinaksi muutettua jababoksia, Nemo seurasi omistajansa perässä kuin kuuliainen hyvin koulutettu opaskoira, vaikka omistajansa unohtikin ottaa kaulalla olevasta narusta kiinni.

Viileä vesi roiskui tytön päälle, kun suihku osui tietyssä kulmassa quarterin kehoon ja hetken aikaa Hayleyn teki mieli vain kääntää vesiletku suoraan päänsä päälle ja antaa sen liottaa itsensä läpimäräksi. Ehkä se olisi voinut samalla liuottaa shokin tytön kehosta?

Nemo pysähtyi syömään pieneltä ruohokaistaleelta takaisinpaluumatkalla ja Hayley pysähtyi sen vierelle, tuijottaen ruohotupsuja jotka katosivat ruunan pehmeiden huulten välistä kuitenkaan niitä näkemättä. Hopeinen hevonen kiilteli auringonpaisteessa, vesitipat muodostivat tumman alueen siltä osin, kun Nemon takajalka oli vielä hiekan päällä.
Sillä hetkellä tytön vierestä olisi voinut kävellä vaikka Mardi Gras-paraati ja hän ei olisi huomannut.

Hayley ei myöskään kuullut satunnaisia onnentoivotuksia, joita tuntemattomat tai tutut ihmiset lausuivat ohi kulkiessaan.

Kaksikon matka jatkui lopulta takaisin karsinalle, jonka oven Hayley sulki perässään sulkien heidät hetkeksi aivan omaan maailmaansa.

Siinä maailmassa tyttö uskalsi vihdoin hengähtää syvään vaipuessaan puhtaiden purujen peittämälle karsinan pohjalle istumaan.

Nemo söi heiniään Hayleyn vieressä, ääni oli kuin kissan kehräystä ja tyttö antoi äänen täyttää kaikki ajatuksensa, uppoutuen siihen kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Nemo söi, toi turpansa omistajansa reidelle ja söi lisää. Sillä ei ollut kiire mihinkään, se oli valmis jatkamaan samaa kaavaa niin kauan kun sillä oli heiniä turpansa edessä.
Heinänkorret kutittelivat Hayleyn kämmentä ja käsivartta. Jokaisella hengenvedolla tytön keuhkot täyttyivät vehreän heinän ja tuoreiden purujen tuoksulla. Kaukaisuudessa kuului edelleen musiikkia, kovaäänisten rätinää ja yleisön mylvimistä, mutta Hayley ei keskittynyt enää niihin.

Tässä hetkessä oli vain hän ja hänen hevosensa.

Voittajat.

Hayley huomasi näkökenttänsä sumenevan äkisti ja yritti räpytellä kyyneleet pois silmistään. Itsepintaisesti ne kuitenkin jatkoivat matkaansa, vyöryttäen mukanaan kaikki ne tunteet, jotka olivat saaneet Hayleyn vaipumaan alunperin lähes katatoniseen tilaan.

Nuorelle, joka oli koko ikänsä vältellyt kilpailutilanteita ja puolipakolla tuotu mukana tähän valtavaan westernmaailman yhteen suurimmista tapahtumista, luokkansa voittaminen oli tuntunut naurettavalta ja erittäin epätodelliselta tilanteelta. Silti niin oli käynyt.

Hayley ja Nemo (tai ainakin jos tytöltä itseltään kysyttiin, niin 100% Nemon takia) olivat startanneet nyt kaksi kertaa ja tulleet sijoille kaksi kertaa.

Eihän niin käynyt kuin elokuvissa?

Vähitellen Hayleyn hengitys tasaantui ja kyyneleet lopettivat putoamisen. Nemo astui vähän lähemmäksi, jotta tyttö ylettyi rapsuttamaan sen valkeaa läsiä sormillaan, joihin vähitellen palasi tunto takaisin. Ruunan silmät lipsuivat kiinni ja se rentoutui entisestään.
"Sä olet kyllä painosi arvosta kultaa, tiesitkö?" Hayleyn ääni tuntui karhealta ja tyttö joutui rykimään kurkkuaan muutamaan otteeseen saadakseen sinne nousseen kuristavan tunteen katoamaan.
"Ja vaikka joku tarjoaisi mulle kultaa sun painon verran, en silti möisi sua ikinä", nuori jatkoi hymyillen, sillä Nemo veti samaan aikaan syvään henkeä ja hamusi tytön farkkujen kangasta uneliaasti.

Hayley selvisi takaisin kisa-areenalle juuri, kun Harper oli seuraavaksi vuorossa. Farkut olivat vaihtuneet shortseihin ja pitkähihainen kisapaita tummanharmaaseen t-paitaan, mutta silti tytöllä oli kuuma. Stetsoni onneksi varjosti edes vähän kasvoja ja kevyt tuulenvire, joka irroitteli hiekkaa kentän pohjalta toi haituvan helpotusta mukanaan.

Harper näytti keskittyneeltä, Hayleytä hymyilytti nähdä ystävänsä niin valmiina tulevaan koitokseen. Spiken karva kiilsi auringossa ja Harper kuin jostain Westernlehden kansikuvasta.

"Seuraavana vuorossa Team Idaho Avalanchen Harper MacDonald hevosella Little Bit!" kuuluttaja lausui ja yleisö repesi kannustaviin aplodeihin ja huudahduksiin.

Hayley kiljui niin kovaa, että Harper kääntyi katsomaan häntä yllättyneen näköisenä.
"Go Harper!" Hayley huusi ja nauroi, kun Harper pudisti päätään virnistäen ennen, kun kannusti Spiken radalle.

13.04.2024

Hayley nautti viilenevästä illasta ja rauhasta, joka jaba-alueella vallitsi. Huomenna olisi viimeinen kisapäivä ja sen jälkeen tytön ei tarvitisi ehkä enää ikinä ratsastaa yleisön edessä yksienkään kilpailuiden vuoksi. Westernweek olisi ollut huippu kokea ihan ilmankin kisajännitystä ja sisuskalujensa oksentamista läheisten puskien luokse. Hayley oli löytänyt yhden varsin hyvän paikan melko läheltä, jonka vieressä kukki niin voimakastuoksuinen kasvi, että se peitti alleen jopa Texasin lämmössä paahtuneen oksennuksen.

"Tähän mä voisin kyllä tottua", Hayley sanoi Nemolle hymyillen vieden ajatuksensa pois ruumiinnesteistään. Hän antoi hevoselle sen iltaheinät, tarkisti että juomaämpäri oli täynnä ja kippasi vielä väkirehut ruunan kuppiin. Nemo oli viimeinen kahdeksasta hevosesta, joiden iltaruokinnasta Hayley oli ottanut vastuun.

Texasin auringonlaskuissa oli jotain taianomaista. Oli lähes mahdotonta olla tuijottamatta leiskuvaa taivasta ja pysähtymättä niille sijoilleen. Hayleyn teki melkein mieli ottaa kuva oranssin, liilan ja miljoonan muun värisävyn taivaasta ja lähettää se jollekin. Tyttö naurahti, kenelle hän sellaisen edes lähettäisi? Ehkä äidille, samalla kun kertoisi kuulumiset kisaviikostaan jolle äiti oli hänet puoliväkisin pakottanut.

Hayley oli onnellinen Harperista ja tietenkin muistakin tallikavereistaan, mutta erityisesti Harperista. Vähän kerrallaan hän uskalsi toivoa, että he olivat ylittäneet sen näkemättömän rajan kavereiden ja ystävien välillä. Toisille se oli varmasti helpompaa, tunnistaa kuka oli ystävä ja miten sellaisesta päätettiin. Hayleyn ainut ystävä oli lähtenyt ja vienyt mennessään heidän ystävyytensä, tai näin tyttö ainakin oli päätellyt.

Jos toinen oli jättänyt vastaamatta viesteihin sen jälkeen, kun oli lähtenyt, eikö silloin lakattu olemasta ystäviä?

Hayley toivoi, että Harperin mielestä hän olisi tarpeeksi cool ja mielenkiintoinen, eikä liian outo pitääkseen häntä myös omana ystävänään. Kyllä hän tiesi, että Harperilla oli paljon häntä tärkeämpiä ystäviä, mutta ei sillä ollut niin väliä. Ehkä listan perällä olikin tilaa yhdelle Hayleylle, joka oli niin pieni, ettei painanut juuri mitään, kuten Harper itse oli sanonut.

Matkallaan takaisin leirintäalueelle, Hayley kuitenkin nappasi kuvan taivaasta ja lähetti Whatsapissa äidilleen. Kun tämä ei vastannut heti, kuten normaalisti, tyttö päätti soittaa, mutta puhelu meni suoraan vastaajaan.

Outoa.

Hayley pysähtyi ja tuijotti hetken puhelintaan. Ehkä se ei ollut mitään. Ehkä äidillä oli vain loppunut akku puhelimestaan?

Ei kai sen takia kannattanut olla huolissaan?
Hayley seisoi edelleen paikallaan ja melkein pudotti puhelimensa maahan, kun se alkoi yhtäkkiä väristä ja näytölle ilmestyi saapuvan puhelun ilmoitus. Naurahtaen Hayley vastasi siihen tajuten vasta viiveellä, että näytössä oli lukenut äidin sijaan isä.

"Hayley?" isän ääni kuulosti väsyneeltä. Ehkä se oli taas ollut pitkään töissä?
"Hi dad! I just sent mum the prettiest sunset I've ever seen, it's..."
"Hayley, honey", isä keskeytti. Jokin sanoissa sai tytön pidättämään hengitystään.
"Yes?" tyttö pikemminkin ynähti, kuin kysyi.
"Are you somewhere you can talk right now?"
"Yes."
"Okay. First of all, your mom is safe, she had a miscarriage and we had to get to the hospital...."

Hayley ei kuullut, vaikka isä jatkoi puhumistaan niin pelottavan rauhallisella äänellä, että olisi voinut johtaa lampaita vapaaehtoisesti teuraaksi halutessaan. Isä oli aina sellainen kriisin keskellä. Rauhallinen. Käytännöllinen.
Hayleystä tuntui lähes siltä, että joku oli puhaltanut häneen hapen sijaan heliumia ja nyt hänen piti keskittyä siihen, ettei hänen jalkansa irronneet maasta. Hayley saattoi kuulla sydämensä epärytmikkäät lyönnit ja sen, kuinka lihas kuljetti verta pitkin valtimoita ja laskimoita. Oli outoa tietää mikä niistä oli lähimpänä pintaa, mikä aiheutti eniten verenvuotoa katkaistuna. Hayley kuuli isänsä kutsuvan nimeään puhelimen kaiuttimesta, se repi hänet takaisin nykyhetkeen.

Tähän hetkeen.

"Honey, the doctors are very optimistic. She just needs to rest and gain her strength. I bet she'll be up and running by the time you get home. Try not to worry, will you? Hayley?"
"Why?" Hayleyn oli vaikea hengittää.
"Why what, honey?"
"Why the fuck I'm not enough? Why the fuck you need to keep doing this when this has happened three times already? Why can't you just be grateful for the child you have and stop dreaming about the son you never had?" Hayleyn näkökenttä sumentui kyynelistä, jotka virtasivat surusta, vihasta ja tunteista, joita oli haudannut sisällään koko pienen ikänsä. Sanomattomista syytöksistä, joiden perässä oli yrittänyt vuosi vuoden perään vakuuttaa isälleen, että yksi lapsi riittäisi. Että hän voisi riittää.
"Hayley, it's never been about you not being enough. It's just... It's..."
"...that I'm not a fucking boy. I know."

Hayley painoi punaista luuria ja sammutti puhelimensa. Hänen teki mieli kiljua koko keuhkojensa pohjasta, mutta mitään ei kuulunut. Tyttö tunsi olonsa ontoksi, turtuneeksi. Mitättömäksi.

Vaikka Harper oli hänen ystävänsä, Hayley tiesi ettei sanoisi tästä sanaakaan edes tälle. Tyttö pyyhki kasvonsa kämmenselkäänsä ja jatkoi matkaansa. Yhtäkkiä se, että joutuisi huomenna vielä ratsastamaan viimeisen erän viikon kilpailuista ei tuntunut enää yhtään missään.