Yellowin kirja

1. Finding a New Route...
2. Give Your Best!
3. If I Was A Rich Man...
4. Like Blue, Like Yellow
5. As The Ravens Flew
6. Diagnosing...
7. Jane Doe
8. Freezing Hairs

Sunday, 7th of July 2024
At around 1PM, somewhere near the Idaho/Oregon border

Tallin vaaleansiniset lautaseinät suorastaan pomppasivat silmille muuten maanläheisiin väreihin sonnustautuneessa pihassa.

Tilavan, sorapohjaisen parkkipaikan laidalla seisoi lava-auton kiskoma hanhenkaulatraileri, jonka kyljessä komeili PINECONE GROVE.
Trailerin pienistä ikkunoista pilkisti muutamia hevosten korvia - joista yhdet vaaleammat, kuin muut.

Mun vatsanpohjaan lehahti ainakin miljoona ja satakymmenen perhosta.

"Do you need help?" Mikael kysyi oitis, kun pysäytin yhdistelmäni kohtaan, josta se olisi helposti käännettävissä.

"No, but you can come and check her out", ehdotin virnistäen irrottaessani turvavyötäni.
".. and I mean the horse, not the nice lady we're getting her from."

"Sure", Mikael hymähti ja nousi pian mun jälkeen autosta.

Meitä vastaan käveli sinisiin bootcut-farkkuihin, pirtsakanpunaiseen flanellipaitaan ja tummanruskeaan stetsoniin pukeutunut, punertavatukkainen nuorehko nainen.

Se hymyili aurinkoisesti ojentaessaan kättään mulle.
"Dusty Springsteen", nainen esittäytyi ja jatkoi:
"I suppose you're Kansas?"

Mä hymyilin takaisin, kättelin sitä ja nyökkäsin.
"Yes, and this is Mikael", esittelin samalla, kun nainen jo rempseästi kätteli suomalaisystävääni.

"Wonderful! I have the paperwork et cetera over there on the patio table, let's get them settled and then get the lady loaded and ready to go to her new home", Dusty hymyili ja viittoi tallirakennuksen nurkalla olevaan, tiililattialla varustettuun alueeseen, jonka puisille aidoille oli laitettu useita saviruukullisia kukkapuskia. Keskellä aluetta oli pöytä ja muutama kokoontaitettava pihatuoli.

Käveltiin naisen perässä marmorikuvioisen pihapöydän luo.

Pöydällä odotti kaksi ohutta paperinivaskaa ja kaksi kynää.

"Read them through, please, for I don't trust my eyes after that one hell of a drive", Dusty naurahti tutkiessaan sopimuspohjia.
"Samat sopimukset ne kyllä ovat, kuin sähköpostissakin, mutta ihmisiä tässä kaikki ollaan ja virheitä voi sattua", nainen selitti allekirjoittaessaan jo toisia lappuja.

Mä nappasin toisen yhteennidotuista paperinivaskoista käteeni ja luin sen sisällön läpi.
Tällaisissa tilanteissa kyllä käy isääni kiittäminen, että se on mulle paasannut lakia vaikka ja missä muodossa.

Horse Bill of Sale

I, Dusty Springsteen, hereby sell, transfer and convey all rights, title and interest in the above described horse Elvenglow Quay to Kansas Bond for and in consideration for the total sum of $19 000, plus any applicable sales tax, paid by Kansas Bond, and the receipt which is hereby acknowledged. This sum represents the mutually agreed purchase price of the horse, between both the Seller and the Buyer.

Horse name: Elvenglow Quay
DoB: 9/11/2022
Color: palomino
Sex: mare
Breed: irish sport horse
Height: 16.1hh
Registration number: VH22-209-0020 & PKK5687
Marking or tattoo: a big blaze, dark heart-like shape on right side
Description: n/a
Name of Sire: Quintis xx
Sire's registration number: n/a
Name of Dam: Mintberry
Dam's registration number: n/a

"Yeah, this seems fine", totesin, otin toisen pöydällä lojuneista kynistä ja allekirjoitin omat osuuteni.
Toinen paperinivaska jäi Dustylle ja toisen ojensin Mikaelille - se sai nyt toimia väliaikaisena paperitelineenä.

"Mulla on se käteisosuus sulle antaa nyt heti, ja loput siirrän illalla, kunhan päästään kohteeseen", kerroin ja kaivoin reisitaskuhousuistani paksun, $100 käärityn setelikerän.

Ja niin, alle kahden kuukauden hevosettomuuden jälkeen, musta tuli jälleen hevosenomistaja.

Dusty nyökkäsi ymmärtäväisenä ja vastaanotti setelirullan, avasi sen ja varmisti summan.
"Joo, tämä on hyvä", nainen myönsi, sujautti rahat taskuunsa ja siirtyi kohti hanhenkaulatraileria.
"Mä otan ton yhen hevosen tosta edestä pois, niin voit vaikka itse purkaa tammasi sieltä", nainen huikkasi kiivetessään takakautta traileriin.

"Toki", huikkasin takaisin.

Katsoin, kun ruunikon, varsin tylsän näköisen hevosen takaa paljastui vuosisadan suloisin, kermakaramellin värinen hevonen, joka katsoi meitä korvat hörössä, tummat nappisilmät kimaltaen ulkoa tulevasta valosta.

"All yours", Dusty kehotti ruunikon laskeutuessa trailerista sorapohjalle.

Montaa kertaa ei tarvinnut sanoa, kun mä jo kiipesin kyytiin ja ehkä liioitellunkin rauhallisesti lähestyin voikkoa tammaa, antaen sen nuuhkaista kättäni ennenkuin irrotin sen riimunnarun kuljetusrenkaasta.

Tamma lähti oitis seuraamaan mua.
Se laskeutui trailerista rauhallisesti, eikä kahden extra-askeleen jälkeen ottanut ainuttakaan enempää, vaan jäi seisomaan täysin tyynenä mun ja Mikaelin vierelle.
Sillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään.

Siinä oli samanlaista seesteisyyttä, kuin Bluessa.

Dusty pakkasi ruunikon takaisin traileriin ja tuli sitten mukanamme lastaamaan varsin lunkia nuorta, kantaen mukanaan satulaa ja varusteilla ja hevosen papereilla täytettyä ikeakassia.

Boe ja Spike molemmat tervehtivät uutta kaviokasta, kun Mikael laski hevosauton lastaussillan alas.

"You better be good, Yellow", Dusty hymisi voikolle tammalle, kapsuttaen vielä kerran sen otsaa.
"Travel safe you two.. three.. seven", nainen toivotti hymyillen ja heilautti heipat, kävellen sitten oman kulkupelinsä luo.

Käännähdin välittömästi katsomaan Mikaelia.
"Did you hear that?" kuiskasin innoissani.
"Her name's Yellow?!"

Mikael puristi huulensa viivaksi ja nyökkäili.
"Fitting."

Mä talutin hevoseni, kuvitelkaa, voin laittaa sinne sen i:n perään, auton kyytiin ja Bluen jäljiltä tottuneesti pakkasin sen paikoilleen.
Mun yllätyksekseni myös Yellow osasi asettautua kuljetuskaluston kyytiin, kuin olisi koko ikänsä asunut sellaisessa.

Tamma jäi kaikessa rauhassa mutustamaan heiniä vähät välittämättä aavistuksen turhankin innokkaasti tuttavuutta tekevästä Boesta.

Hyppäsin alas lastaussillalta ja me nostettiin se Mikaelin kanssa yhdessä taas ylös.

Mikael puisteli käsiään housuihinsa, eikä varmaan ehtinyt edes kunnolla palautumaan nostosuorituksesta, kun mä jo syöksähdin siihen kiinni, kiedoin käteni sen lantion ympärille ja kiskaisin sen kokonaan ilmaan.

"MULLAONTAASOMAHEVONENTAJUATKO", kihisin riemusta riepotellessani poikaparkaa hevosauton vierustalla.
Mikaelin onneksi ajamamme yhdistelmä loi sen verran hyvin näkösuojaa, ettei varmaankaan kukaan nähnyt mitään - ja jos näki, niin eipä se kyllä ainakaan mua haitannut.

Poika pyristeli vastaan ehkä kaksi sekuntia, kunnes luovutti ja hiljaisen naurahduksen sekä silmienpyöräytyksen saattelemana totesi:
"Jep, niin on. Onnitteluni."

Tarpeeksi purettuani äkillistä jokapaikankihelmöintiä (ei nyt ihan joka), laskin Mikaelin takaisin maankamaralle ja ryhdyin pakkaamaan Yellowin mukana tulleita varusteita matkaan.

"Toivottavasti teillä on edessänne mahdollisimman monta, tylsää vuotta", Mikael toivotti ja lätkäisi mua kevyesti hartiaan.
".... Although your decision to buy a horse that's already brok… Well, you know what I think", poika mutisi ja nappasi ikeakassista Yellowin passin mukanaan etupenkille.

Saatuani tavarat paikoilleen, mä kiipesin takaisin kuskinpaikalle ja starttasin auton.
"Finding a new route", kojelaudalla aktivoitunut navigaattori kertoi ärsyttävän kovaan ääneen.

Sunday, 28th of July 2024
At around 3PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Yellowin korvat kääntyilivät rauhalliseen tahtiin sen kuunnellessa talliympäristön hälinää.

Mun korviin ei kuitenkaan tahtonut kantautua mikään muu, kuin tasainen rouske, joka kuului tamman nauttiessa heinää hoitosession ajaksi tolppaan asetetusta heinäverkosta.

Tallin ovista ulos astuva Mikael kantoi olallaan tamman mustia suitsia ja toisessa kädessään pojalla oli puinen harjalaatikko.

"I thought I told you to bring the micklems?" ihmettelin pojan laskiessa Aachen-malliset päävermeet roikkumaan tolpannokkaan.

"Jos meidän on tarkoitus saada isäs tykästymään Yellowiin, mä laittaisin sille noi", Mikael kertoi ja jatkoi:
"They have a classy look."

"Okay, and? The micklems look sportier, and if I remember correctly, Yellow is supposed to be a sport horse", muistutin, nappasin maassa lepäävästä harjalaatikosta pölyharjan ja ryhdyin sukimaan kermahevostani läpi.
Tamma oli karvaansa peittävästä, sitkeästä pölykerroksesta päätellen nauttinut olostaan tarhassa.

"Trust me", Mikael naurahti ja kaivoi harjalaatikosta jouhiharjan käteensä.
"Your dad prefers the class", poika vakuutti ja siirtyi selvittämään Yellowin häntää.

"Ja mites helvetissä sinä sen tiedät?" kyseenalaistin.
".. Actually nevermind, I don't even want to know", korjasin, ennenkuin Mikael ehti edes avata suutaan.

Pian mun pääni sisäistä äänimaailmaa häiritsi pihatieltä kantautuva kahdeksan kavion kopse.

Harper ja Kestrel ratsastivat rinta rinnan kohti tallia.

"Well hello girls!" tervehdin virnistäen kaksikon saavuttua kuuloetäisyyden päähän.

"I see you've opened a spa here", Kestrel naurahti, pysäytti Rustyn muutaman metrin päähän meistä ja liukui alas ratsunsa selästä.

"Joo, ajateltiin irtojuoksuttaa tää tossa kentällä", selitin ja keskeytin harjaamisprojektini kääntyäkseni kaksikon puoleen.
"Se on ollut pari päivää vähän.. hassu, ei ontunut tai mitään mutta jotenkin sellanen… Noh. Nihkeä", jatkoin ja vilkaisin Yellowia, joka korvat hörössä katsoi Rustya ja Spikea.

"Ikävä kuulla", Harper pahoitteli ja laskeutui Spiken selästä - tai ainakin yritti.
Kirjava ruuna käytti tilaisuuden hyväkseen ja kihnutti päätään etujalkaansa oikein kunnolla, minkä seurauksena Harper valui osittain ratsunsa kaulan kautta maankamaralle.

"Joo, jos se on yhtään epämääränen, niin varmaan värvään Yumin mukaan ja lähen käyttämään sen Boisessa", pohdin ääneen.

"Jaa millä rahalla?" Mikael kyseenalaisti haroessaan Yellowin selväksi harjaamiaan häntäjouhia.

"Se on sen päivän murhe", naurahdin.
"Murheista puheenollen", aloitin, kulmat kiiveten mun otsaa pitkin kohti sitä pääni yläpuolelle syttynyttä hehkulamppua.
"Wafflesilla on uusi ihminen?" varmistin pää kenossa Harperilta, jonka aiemmin aurinkoiseksi luettava ilme neutralisoitui välittömästi.

"I guess", Harper kohautti olkiaan ja löysäsi Spiken vyötä.
"Mulla ei riitä aika mitenkään kahteen hevoseen ja kouluun", se kertoi, kuten oli tehnyt jo joskus aiemminkin. Tai sitten mulla on joku spider sense.

"Joo, ei tää seniorvuosi tuu olemaan ihan lälly", Kestrel vahvisti rapsuttaessaan tammansa leuanalusta.

"Joojoo niin niin", mutisin malttamattomana.
"Mutta kuka se uusi ihminen on??"

"Mistä minä tietäisin", Harper tuhahti, joskaan ei vihaisena.
"En oo vielä törmännyt."

"Hävytöntä", haukoin henkeäni.
"Mä näin sen vain vilaukselta tässä yhtenä päivänä, mutta en ehtinyt jututtamaan.. Se ei kyllä näyttänyt siltä, että olisi paljoa halunnut puhua", myönsin.

"Eipä moinen oo sua ennenkään estäny", Mikael mutisi, nappasi pölyharjan mun kädestä ja jatkoi siitä, mihin mä jäin.
Hirmuisen kätevä groomi.

"Mä en oo itseasiassa ikinä puhunut kellekään", totesin ja nyökkäilin vahvistaakseni väittämäni.

"Et tietenkään", Kestrel hymähti huvittuneena.

Me jutusteltiin tyttöjen kanssa siinä tallin edustalla luvattoman kauan, enkä meinannut irrota siitä eteenpäin edes silloin, kun Mikael ilmoitti Yellowin olevan suitsia myöten valmis.

Mun onnekseni Harper ja Kestrel olivat liukkaampaa sorttia ja kaiken lisäksi aikataulun kanssa liikkeellä, joten kaksikon huikatessa heipat ja hävitessä kukin talleihinsa, mä pääsin taluttamaan kermakaramellini kentälle.

Käveltiin muutama kierros kumpaankin suuntaan ensin narun päässä, minkä jälkeen irrotin riimunnarun tamman suitsista ja siirryin vaivihkaa Mikaelin luo kentän keskelle.

Yellow ei tuntunut tajuavan homman nimeä yhtään - tai no, kyllä se ymmärsi olevansa irti, mutta ei voivansa liikkua.
Se seisoi kuin tatti tasan siinä, mihin se sattui jäämään ja katseli ympärilleen.

"Hitto mitä räjähtävää voimaa ja energiaa, on kyllä todellinen kilpahevonen", Mikael kommentoi monotoniseen sävyyn.

"Shut up", tuhahdin.
"Se vaan tarvii vähän rohkasua", mutisin ja naksautin kieltäni muutaman kerran.

Yellow käänsi päätään meidän suuntaan, otti askeleen eteenpäin ja pysähtyi taas.

"No hitto", hymähdin ja kävelin tamman luo.
"Sano, jos se liikkuu oudosti", huikkasin Mikaelille, nappasin kevyesti kiinni Yellowin kuolainrenkaasta ja pienen verbaalisen paineistuksen (lupaan, puhuin sille oikeesti kauniisti) avulla sain sen käyntiin.

Päästin kuolainrenkaasta irti ja kävelin Yellow vierelläni pitkin kenttää.

"Näyttää ihan normaalilta", Mikael ilmoitti.

Mä nyökkäsin ja maiskautin uudestaan, ottaen samalla itse muutaman juoksuaskeleen.

Yellow inahti, heilautti päätään ja polkaisi itsensä kunnon reippaaseen raviin, kiitäen musta ohi heti ensimmäisten kymmenen askeleen aikana.

Wednesday, 7th of August 2024
At around 8PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Olo oli kuin kotonani imeskellessäni vadelmanmakuista tikkukaramellia tallin varustehuoneen sohvalla samalla, kun selasin Instagramin tuoreinta kelatarjontaa.

Cooper toi Ronyan varusteita paikoilleen, Harper visusti kannoillaan Spiken kamojen kanssa.
Mikael oli lähtenyt jo hetkeä aikaisemmin - sillä olisi huomenna työpäivä, eikä se halunnut uhrata yöuniaan.

"What would you do, if you were rich?" kysyin kaksikolta, jonka karvaisempi (enkä tarkoita nyt Harperia) osapuoli päästi jonkin säikähtäneen henkäyksen ja kurkkuuntukahdutetun kiljahduksen sekasikiön suustaan.

"Jesus man, I thought you left already", Cooper selitteli säikähdystään.

Mä siirsin katseeni puhelimesta poikaan ja levitin käsiäni kysyvänä.
"Mähän olin ihan tässä kaiken kansan katseltavissa", naurahdin.
"Sut kyllä passitettaisiin oitis näöntarkastukseen, jos sä olisit rikas", tokaisin ja palautin huomioni puhelimen näytöllä pyörivään kissavideoon.

"Paraskin puhuja", Cooper tuhahti huvittuneena.

"No rikkauksista ainakin, meikäläisen kultasaldo kasvoi tänään just dollarilla", virnistin ylpeänä.
"Tässä voi jo vallan haaveilla, että jos mä rikas mies oisin, niin mä lähtisin vuodeksi jonnekin, missä ei tuu ikinä talvi", haaveilin haikeana.
"Jotain positiivista siinä, että Yellow on saikulla. Pystyy hyödyntämään osan tallikäynteihin kuluvasta ajasta sillä yhdellä purolla vähän tuolempana", kerroin ja viitoin vähän joka suuntaan toisella kädelläni.

"Saikulla?" Harper toisti huolestuneen kuuloisena.
"Mikäs sillä on?"

"Noohh.. Vähän se oli taas omituisen näköinen eilen, kun juoksutin sen. Jotenkin tuntuu, että oikeassa kierroksessa se ei ravissa ihan.." selitin, nostin katseeni kännykästä seinään ja kurtistin kulmiani mietteliäänä.
".. en oikein osaa edes selittää", myönsin parin sekunnin miettimisen jälkeen.
"Vähän niinku siltä puuttuisi voimaa siitä yhdestä jalasta, tosi outo", mutisin perään.

"Kuulin vähän jotain juttua, että joku ois sulle saattanut sanoa, että ei ehkä ihan paras id-", Cooper aloitti, mutta keskeytti veitsen kääntämisen haavassa. Ei tosin mun vihjeestä, vaan ilmeisesti paremman puoliskonsa.

"Täytyy soitella huomenna Boiseen ja varata sille aika klinikalle", totesin ja nousin sohvalta venytellen ja tungin puhelimen taskuuni.

"Toivottavasti se ei nyt ainakaan mitään vakavaa olisi", Harper toivotti.
"Oli ihan kamalaa silloin, kun Spikella oli se aivovammaepäily… Vaikka eihän nyt tuollaisen jalkaongelman nyt ainakaan luulisi aivoihin liittyvän", tyttö myönsi ja naurahti lauseensa loppuun yrityksenä keventää tunnelmaa.

"No ota ja tiedä näiden kanssa", naurahdin olkiani kohauttaen.
"Onks teillä kiire, vai jäisittekö ottamaan hevoset sisään mun ja Ethanin kanssa? Sen molemmat naiset ja Statler on tänään jossain muilla menoilla, niin lupauduin jeesimään sitä iltatallissa."

Harper vilkaisi Cooperia, joka vain kohautti olkiaan.
"Sure, why not", tyttö myöntyi oletettavasti molempien puolesta.
"Mä en tosin aio taluttaa Peachia.. Ethan manaili sitä taas tänään siihen malliin, että sitä on ruvennut nää viileät kesäillat taas virkistämään."

Wednesday, 14th of August 2024
At around 12PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Annoin Yellowin laskea jalkansa maahan, pidellen aavistuksen vääntynyttä hevosenkenkää kädessäni.

"How come you didn't ask Ethan to do that?" pesupaikalle nojailemaan tullut Brandy kysyi.
Jindy parhaillaan seisoi kylmäyssuojat jaloissaan karsinassaan litkimässä palautusjuomaansa kaksikon kavalettitreenin jäljiltä.
Brandyn positiivisesta yleisolemuksesta päätellen treenikerta oli ollut successful.

"Mä en viitsinyt vaivata sitä", mutisin tutkaillessani kenkää.
Se oli ulkosyrjältä vääntynyt, mikä oli kertakaikkisen kummallista. Tavallisempaa oli, että hevonen astui itse kenkänsä päälle ja sai sen väännetyksi - silloin yleensä kengän sisäsyrjä olisi taipunut.
Yritäpä nyt ottaa ja selvittää, mihin keltuainen oli kenkänsä saanut jumiin.
Todennäköisimmin tarhakaverinsa jalan alle.

"Mutta eikös se ole kengittäjä? Ainakin Jindyn kaviot se on saanut vielä parempaan kuntoon, kuin se edellinen, joka täällä kävi noita kenkäämässä - mikäs hitto sen nimi olikaan?"

"On se", myönsin ja yritin vääntää kenkää suoremmaksi käsivoimin. Se ei ihan toiminut. Yllättyneet voivat siirtyä parijonoon varustehuoneen ovelle.
"Mut sillä on tässä ollut nyt vähän kaikennäköistä muutakin", selitin ja nappasin köhköh Ethanin kengityspakista vasaran ja siirryin aiemmin käytävälle rullaamani alasimen luo.

"Niinku mitä esim?" Brandy kyseenalaisti.

"Nooo…. Pikkulintu jotain visersi, että Jude olis ollut täällä taas yötä", virnistin ja asetin kengän alasinta vasten.

Brandyn kasvoille levisi riemastunut hymy ja se lätkäisi kätensä innosta yhteen, saaden Yellowin nostamaan päätään ja hätkähtämään ääntä.
"EIKÄ! Mä niin tiesin, mä niin tiesin!"

"Mut sä et sit kuullu tota multa", huomautin ja loin merkitsevän katseen Brandyyn, ennenkuin paukautin vasaran muutaman kerran hevosenkenkää vasten.
Voimaa oli selkeästi riittävästi, sillä kenkä suoristui lähes täydelliseksi.
Muutama tarkentava lisäisku kuitenkin vaadittiin.

"No en tietenkään", Brandy virnisti ja heilautti kättään.
"Jännittääkö sua collegeen lähteminen?" tyttö kysyi ehkä kaksi sekuntia kestäneen hiljaisen hetken päätteeksi.

Mä siirryin alasimelta takaisin voikon tammani vasemman etujalan luo.
"No ei oikeastaan", myönsin ja liu'utin vasenta kättäni pitkin tamman jalkaa.

Yellow nosti jalkansa ja piti sitä kevyesti ylhäällä, kun sommittelin kenkää takaisin.
Tuuripelillä se oli osunut suoraksi ja sopivaksi takaisin tamman kavioon.
Päästin hevosen jalasta irti ja nappasin kengityspakissa olleesta rasiasta tarvittavat kengitysnaulat.

"Ai. Mua vähän jännittää", Brandy kertoi.
"Mitä sä lähet opiskelemaan?" se uteli, ojensi kätensä Yellowin nuuhkittavaksi ja rapsutti sitten tamman kaulaa.

"Öö.. en oikeastaan edes muista", myönsin naurahtaen asetellessani nauloja paikoilleen vanhoihin reikiin.

"Oot sinäki kyllä yks opiskelija", Brandy naurahti.
Jindy kolautti karsinansa ovea turhautuneen oloisena.
Brandy vilkaisi hevosensa suuntaan.
"No, me varmaan sit nähään viimeistään kampuksella", se totesi ja ilmoitti pelastavansa pikkuprinsessan (eli Jindyn) tylsyyskuolemalta viemällä sen takaisin ulos.

Mä huikkasin tytölle heipat ja keskityin naulaamaan kengän takaisin hevoseni kavioon - vaikkakin jos tämä oli jäädäkseen tavaksi, niin Yellow saisi pärjätä jäättömät kaudet ilman popoja.

Monday, 19th of August 2024
At around 5PM, somewhere on the road from Boise to Wilmington, ID…

"Se oli kyllä ihan namu se yks tuutori", mun apukuskina istuva Brandy myönsi katsellessaan auton ikkunasta ohi viliseviä maisemia.
Bensakustannuksissa säästääksemme sovittiin näin heti alkuunsa, että ruvetaan käymään tallilla kimppakyydeillä mahdollisimman usein.

"Ai se… mikä hitto sen nimi oli… Lloyd?" ehdotin, vasen käsi Ramin ratilla ja oikealla kaivaen monsteritölkkiä mukitelineestä.

"Joo, just se", Brandy nyökytteli.

"Sillä oli kyllä hiton hyvät olkapäät… Pakko kysyä sen treenirutiini", myönsin ja hörppäsin persikanmakuista energiajuomaani.

Ensimmäinen päivä collegessa oli sujahtanut yllättävän nopeasti.
Ei me siellä opiskeltu, ei todellakaan - me kierreltiin koko kahdeksan tuntia pitkin kampusta, opiston rakennuksia ja salaisia tupakkapaikkoja pienissä, 3-4 freshmanin ryhmissä, joita veti aina yksi tuutoriopiskelija. Melkein kaikki muut tuutorit olivat kolmannen vuoden collegeopiskelijoita, mutta meidän paimentajamme oli kieltämättä ihan mukiinmenevä kakkosvuosilainen.

Brandyn puheääni vaimeni mun korvissa tasaiseksi taustahuminaksi, kun se selitti Yumin TRC:n ranking-voitosta (hyvä Yumi!!!!! ) ja Harperin viikonloppuisesta luokkavoitosta, joka pompautti sen kertarysäyksellä rankingin hopeasijalle (hyvä Harper!!!!! ) parin pisteen päähän Yumista.

Jossain vaiheessa Brandyn tarinointi keskeytyi, kun joku söpöläinen, jonka se kohtasi tänään Hayward Pines Collegen käytävällä, lisäsi sen vihdoin Snapchatissa ja ne pääsivät juttelemaan keskenään.
Mua se ei haitannut, koska mun ajatukseni pyörivät lähinnä Mikaelissa ja sen kertomuksessa uudesta butthurt-harrastuksestaan, joka sisälsi lukuisten mustelmien saamisen lisäksi jonkun aivan random tyypin hipelöimässä sitä haarniskanpukemisen merkeissä, sekä Harperin keskeltä metsää löytämässä vanhassa kaiuttimessa.

Se marjastaja vaikutti ihan aaveen nähneeltä, kun mä kysyin siltä siitä kaiuttimesta, oli Harper kertonut viestissään tallin WhatsApp-ryhmään.
Tyttö oli varoittanut muita maastoilijoita siltä varalta, että heidän hevosensa säikähtäisivät moista.

"Voitaskohan me pysähtyä jossain kaupassa? Mun tekee ihan kamalasti mieli niitä yksiä tiettyjä karkkeja", Brandy pyysi, piirtäen ilmaan ilmeisesti karkkipussin siluetin.

"Poiketaan tossa huoltsikalla, tarviin anyway lisää juotavaa", ilmoitin ja käänsin lava-autoni pienen, mutta siistin ja hyvin pidetyn näköisen huoltoaseman pihaan.

Huoltoaseman kassatiskin takaa meitä tervehti iloisesti hieman vanhempi ja tanakampi täti-ihminen.
Naisen harmahtavat hapset olivat siististi nutturalla ja kapeat, kirkkaanpunasankaiset silmälasit lepäsivät puolessa välissä isoa ja kapeaa nenää.

"Can I help you sweethearts?" nainen kysyi hymyillen lämpimästi.

"Actually yeah! Do you know if you have the sizzling watermelon gummies here?" Brandy kiirehti kysymään.

Sillä välin, kun Brandy ja täti kaivoivat yhdessä tytön kaipaaman karkkipussin, mä tutkin huoltsikan juomatarjontaa.
Kylmäkaapeissa oli montaa sorttia limuja, vesiä, alkoholijuomia ja energiajuomia.
Mä päädyin pienen pohdinnan päätteeksi nappaamaan samanlaisen oranssin monsteritölkin, kuin mikä mulla jo oli ennestään autossa odottamassa.

Brandy vielä poistuessaan putiikista kehaisi naisen kaulakorua ja toivotettiin hyvät päivänjatkot.
Istuttiin takaisin autoon ja jatkettiin matkaamme kohti tallia, höpötellen vähän päivän tapahtumista ja Brandy laulaen kauniisti (osittain nuotin vierestä) Taylor Swiftiä radion mukana.


Ethan juoksutti Spiniä kentällä.
Miehen mukana oli kyynärsauvojen kanssa könkkäävä naapurin Jack, joka mun tietääkseni oli myös Spinin omistaja.

Brandyn mennessä omia menojaan, mä vaelsin kentälle setämiesklubin kunniajäseneksi.
Ponkaisin itseni aidalle roikkumaan ja tervehdin keskellä kentän porttipäätyä seisoskelevaa kaksikkoa (ja Spiniä).

"Joko sä oot käyny tsekkaamassa sen Harperin löytämän kajarin, mr. Sherlock Reyes?" huikkasin Ethanille, joka lähes eleettömästi pysäytti kimon ruunan ja keri sen luokseen.
Spin pärskähti ja pää alhaalla asteli liinaa pitävän miehen luo, jääden sitten katselemaan ympärilleen korvat hörössä.

Jack siirsi hetkeksi toisen kyynärsauvansa nojaamaan itseään vasten korjatakseen lakkinsa asentoa.
"... Mikähän kaiutin se sellainen mahtaa olla?" ukko kysyi, hivellen leuallaan kasvavia haivenia.

"Joku sellainen.. Mitähän se oikein siitä sanoi", yritin muistella.
"En nyt sanatarkasti siteeraa, mutta vanha ku synti ja ihme, että siitä vielä kuului ääntä", vastasin, katse Jackissa.
"Se sai jonkun marjastajamummon sydärin partaalle."

Jackin kulmat kurtistuivat.
Ukko käännähti nopeasti vasemmalle ja sylkäisi kolmasti olkansa yli.
"Kyllä ei siihen kannata puuttua", mies totesi tomerasti.

Ethan loi muhun välittömästi juuri sellaisen katseen.
"Mäkin olen jotain yksittäisiä huhupuheita siitä kuullut… en mitään sen ihmeellisempää. Valaisisitko meitä vähän, Jack?" Ethan pyysi, kääntäen katseensa musta vanhukseen.

"Sanokaa minun sanoneen - se on Paholaisen tekeleitä se soppa siellä", Jack kertoi heristäen sormeaan Ethanille, kuin peläten, ettei mies muuten uskoisi.
"Kyllä ei sille kannata edes ajatusta suoda. Pthyi."

Mä naurahdin.
"Sehän on vain kaiutin! Varmaan joku on vaan saanut yhdistettyä omat systeeminsä siihen ja pilailee vaan ihmisten kustannuksella", lohdutin.
Jack katsahti mua varoittavasti.

"Älä sekaannu siihen."


Loppukesän sateet olivat rantautuneet Wilmingtoniin ja kosteuttaneet sammalpainotteiset metsät litiseviksi.

Yellow käveli löysällä narulla mun vieressä ja katseli haaveilevasti ympärilleen, aina välillä meinaten kompastua johonkin juurakkoon tai kiveen metsäpolulla.

"Kiitti, kun pyysit meidät mukaan", suitsiin totuttelevaa Peachia taluttava Maddy hymyili mun viereltä.
"Ihan kiva päästä kaverinkin kanssa maastoilemaan."

"Ei mitään, mä tarjoon!" naurahdin.
"Tekee meillekin molemmille hyvää käydä vähän kuntokäppäilyllä", myönsin ja taputin kevyesti tammani kullankeltaista kaulaa.

Käveltiin hetki hiljaa, kuunnellen vain rauhallista metsäambienssia.
Lintujen laulua, märkää sammalta jalkojemme alla, hevosten kavioiden rytmikästä töminää…
Tätä mä olin kaivannut.
Ainoat äänet, jotka eivät mun henkilökohtaiseen kuvaan metsän äänimaailmasta mahtuneet, olivat Peachin kuolaimenmuljuttelut. Nekin olivat tosin vähentyneet radikaalisti siitä, mitä ne olivat vielä tallin pihassa.

"Milloin teillä olikaan se klinikka?" Maddy kysyi, kääntäen uteliaan katseensa muhun.

"Ömmh.. 26. elokuuta, eli viikon päästä maanantaina", muistelin.

Maddy nyökkäsi.
"Onko sulla mitään ajatusta diagnoosista?"

"Onhan mulla vaikka ja mitä", naurahdin.
"Mutta kyllä ne kaikki taitaa kulminoitua tohon oikeaan etujalkaan", jatkoin ja viitoin Yellowin etusiin.
"Siitä en osaa sen enempää sanoa. Ei se oikeastaan ikinä reagoi mihinkään, mä oon about vasaralla paukuttanu koko kintun läpi ja se vaan kattelee kummissaan", selitin.

"No mut ehkä se on ihan positiivista? Ettei siellä ainakaan mitään kamalan vakavaa ole", Maddy elätteli toiveita.

"Toivottavasti ei.. Tai ainakaan mitään sellaista, mitä ei saisi hoidettua kuntoon", komppasin.
Pieni, sisuskaluja korventava ahdistuksen tunne nosti päätään jossain mun vatsanpohjalla.
"Miten teillä muuten Peachin kanssa? Vieläkö on tarvetta T-Rex -puvulle?" vaihdoin aihetta virnistäen.

Maddy prosessoi hetken kysymystäni, mutta naurahti lopulta.
"Kyllähän sitä ensi kesänä voisi jo vähän harjoitella", nainen tuumasi.

(For context: mä löysin Maddyn ig:stä. You know what that means. Se lähetti mulle reelin, jossa nuorta hevosta ratsutettiin ilmatäytettävässä t-rex -puvussa. Se kysyi kiinnostaisiko mua lähteä moiseen mukaan. Kyllähän minulle maistuu, paljon kiitoksia.)

Polku kapeni ja maaston pusikot tihenivät niin paljon, että me siirryttiin Yellowin kanssa kävelemään etunenään, varsa omistajineen kulkien kiltisti perässämme.
Metsä tuntui hetken aikaa suorastaan painostavan paksulta, kunnes pusikon suojista aukeni taas leveämpi reitti.

Vanha metsäautotie.

"Oho, en tienny, että tänne pääsee tätäkin reittiä", ihmettelin ääneen, kun näin tiheiden puiden välistä pilkottavan hylätyn kirkon kellotornin.

"Minkähän aikawarpin läpi me oikein käveltiin", Maddy mietti tarkistaessaan kelloa puhelimestaan.
"Tän mukaan me oltaisiin kävelty jo kaksi tuntia."

Mäkin vilkaisin kelloa.
7.56PM.
Aurinko laskisi puolen tunnin kuluttua.
"Kierretäänkö sitä perusreittiä täältä kotiin?" ehdotin astuessani puskasta melkein yhtä puskittuneelle tielle.

"Toki", Maddy vastasi ja tuli perässä.

Valtavan, ikivanhan tammipuun pitkät oksat kaartuivat osittain tielle.
Puun lehvästö oli tiheä, eikä sen läpi juurikaan päässyt auringonsäteitä.
Tie, joka oksan alta meni, oli lähes pilkkopimeä, vaikka auringonlaskuun oli vielä hyvä tovi.

"Tää oksa on selkeästi kaartunut paljon enemmän sitten viime talven."

Mua melkein puistatti koko ajatus viime talvesta.

Ensin Ethan raahasi mut ja Mikaelin tutkimaan kaikenmaailman hylättyjä rakennuksia ja muitakin epämääräisiä mestoja toiveissa saada vihjeitä Trinityn katoamisesta.

Sitten Blue kuoli.

Sitten Kane lähti.

Sitten oli koko oikeusjuttusoppa mun ja Bettyn välillä.
Sitten se ämmänlänkyrä otti ja kuoli. Onneksi.

Sitten oli se ikävä bisnestapaaminen.

Jos mä voisin, mä haluaisin oikeasti vain unohtaa koko viime talven.
Ja sitä mä kovaa vauhtia yritänkin - osa muistikuvista on jo niin hataria, että ehkä muutama lisähuuhtelu Fireballilla tai Smirnoffilla saisi ne katoamaan kokonaan.

"Niinpä on", myötäilin Maddyn havaintoa.

Pimeä kohta tiestä tuntui jatkuvan satoja maileja, vaikka todellisuudessa matkaa oli ehkä 10-12 metriä.
Päästessämme takaisin valoon, jostain yläpuoleltamme kajahti särisevää, kohisevaa ja epäselkeää puhetta ja samassa suurin koskaan näkemäni korppiparvi lehahti lentoon tammen oksilta. Yhtäkkiä auringon valo siivilöityikin kauniisti lehvästön läpi.

Yellow hätkähti ja otti muutaman reippaamman askeleen eteen, pää nostettuna korkealle ja silmänvalkuaiset vilkkuen.
Peach puolestaan liimautui vähän turhankin vauhdikkaasti Maddyyn, saaden naisen lähes kaatumaan.

"Mitä hittoa-", ennätin kiroamaan, kun näkökenttääni osui aivan tammen vieressä komeileva, korkea pylväs, jonka päähän oli köytetty vähintäänkin mielenkiintoisin viritelmin antiikkinen, sammalen ja moskan peitossa oleva kaiutin, jonka syövereistä kuului monotonista mantraa.

Vilkaistiin Maddyn kanssa toisiamme yhtä hämmentynein ilmein, ennenkuin säikähdyksestä kiihtyneiden kaviollistemme takia oli pakko jatkaa matkaa - mieluummin nopeammin kuin hitaammin.

Monday, 26th of August 2024
At 7.53AM, The Idaho Equine Hospital, Nampa, ID

Mä vedin aamun kymmenettä hermoröökiä hevosklinikan pihalla.

Mikael ja Hayley seisoskelivat mun vieressä.
Hayley piteli kädessään Yellowin riimunnarua, odotellen kehotusta hakea hevonen autosta.

Jos pitäisi pelkästään äänien perusteella päätellä, oliko armaassa Garyssa hevonen kyydissä vai ei, vastaus olisi ei.
Yellow näet matkusti hiljaa kuin hiiri, eikä edes auton ollessa pysähdyksissä ja sammutettuna tehnyt itsestään numeroa, vaan seisoi kiltisti paikallaan.

Mua jännitti aivan uskomattoman paljon tuleva tutkimusaika.
Mä en tiennyt yhtään, minkälaista diagnoosia odottaa.
Mä olin älyttömän onnellinen, että sekä Mikael että Hayley olivat lähteneet mukaan. Yksin tai kahdestaan jonkun kanssa tästä ei olisi tullut hevonhelvettiä.

"Maybe you should take a break from smoking for a few hours", Mikael ehdotti ja kietoi toisen kätensä mun hartioille.
"I don't think the nicotine will help with your trembling."

"It's all gonna go just fine, Kansas", Hayley lohdutti, tosin siveellisen välimatkan päästä.
"It's probably nothing serious."

Vedin vielä viimeiset hatsit ja tumppasin tupakkani.
"... You're probably right", myönsin, lause tarkoitettu molemmille.
"Mä käyn ilmottamassa meiät saapuneiks, niin jos te nappaatte Yellowin sillä välin autosta?"

Hayley nyökkäsi ja siirtyi Mikaelin kanssa kohti Garya.

Mä kävelin klinikan pääovista sisään suoraan vastaanottotiskille, jonka luona vähän väsyneen näköinen mutta pirtsakka-asenteinen eläintenhoitaja otti mun tiedot ylös ja merkkas meidät saapuneiksi.

"You can take the horse in through the large door in the inner yard", hoitaja ohjeisti.

Mä nyökkäsin, kiitin naista ja palasin takaisin ulos.


"Huikkaa jos haluut vaihtaa hölkkääjää", Mikael kehotti seistessään Hayleyn kanssa pitkän, suoran käytävän päässä, jota pitkin mä olin juossut Yellow narun päässä nyt viidettä kertaa.

Eläinlääkäri oli aloittanut tutkimukset pikaisella pinnallisella tarkastuksella, johon kuului myös sydänäänten kuuntelu, ja nyt oli siirrytty taivutuskokeiden pariin.

"The movement looks symmetrical", eläinlääkäri pohti.
"Oikea etujalka ehkä vähän hitaampi alkuaskelilla… Miten se oireilikaan?"

Pysähdyttiin Yellowin kanssa samaan päätyyn, kuin missä eläinlääkäri, Mikael ja Hayley seisoivat.
Mun oli pakko tasata hetki hengitystäni suorituksen jäljiltä.

Mikael odotti pienen hetken, saisinko sanaa suustani.
Mulla kesti ilmeisesti liian kauan, koska melkein samalla sekunnilla, jolloin olisin oman suuni avannut, Mikael ryhtyi listaamaan:
"Tahmea ja hidas liikkuessa, joskus oikeassa etujalassa on havaittavissa lievää ontumista, ravi on vaikea varsinkin oikeaan kierrokseen, nostaa silloin ennemmin laukan…"

"Eikä ole koskaan reagoinut jalan tunnusteluun tai muuhun", lisäsin, enää vain vähän hengästyneenä.

Eläinlääkärin otsa rypistyi samaa tahtia ukon kulmakarvojen kanssa.
"Onko tästä olemassa mitään RTG-kuvia?"

".... Ei ainakaan mulla", vastasin.
Yellow kurotteli parin metrin päässä seisovan Hayleyn puoleen kuin toivoen, että tytön taskuihin olisi maagisesti ilmestynyt juuri pienelle keltuaiselle tarkoitettuja karkkeja.

"Hmm. Otetaan ensin kuvat ja sitten ultrataan, jollei mitään selittäviä muutoksia näy kuvissa", mies mutisi ja katosi STAFF ONLY -kyltillisen oven taa.

"Jossei sieltä löydy mitään selittävää, niin mä kyllä lähetän tän kilon palasina Timbuktuun", mutisin.


Hayley kannatteli Yellowin päätä, kun tamma nuokkui rauhoitusaineissa tutkimuspaikalla.

Röntgenkuvissa ei näkynyt mitään merkittävää muutosta, mutta oikean etujalan polven alue oli kummallinen, joten eläinlääkäri halusi ultrata sen.
Vertailukohteeksi myös vasen etupolvi ultrattiin.

Ukko aikansa pyöritteli sitä geelillä vuorattua sauvaansa pitkin Yellowin jalkaa, kunnes lopulta käänsi näytön meihin päin.
"Tässä näkyy vasemman etupolven polvikanava. Selkeä ja siisti, eikö?" mies selitti ja otti kuvan viereen toisen kuvan.
"Ja tässä on tuo oikea", hän aloitti, vilkaisi meitä (mä näytin ainakin just siltä, että en tajua taaskaan mistään mitään) ja jatkoi:
"Todennäköisesti oireilu johtuu tästä - polvikanava on pinnalliselle koukistajajänteelle liian ahdas ja se aiheuttaa epämukavuutta."

HYVÄT NAISET JA HERRAT JA KAIKKI NIIHIN LUKEUTUMATTOMAT:

MEILLÄ ON DIAGNOOSI.

Mun teki mieli tanssia ripaskaa tasan silloin ja siinä, mutta tyydyin vain nyökkäilemään rauhallisesti eläinlääkärin selittäessä polvikanavista, niiden tyypillisimmistä sairauksista ja syistä, miksi Yellowilla on ahdas polvikanava.
Puoliakaan en tosin kuunnellut.

"Jos tästä käyttöhevosta haluaa, niin leikkaushoitohan on tuohon se ainoa oikeasti toimiva, kun on noin selkeä tapaus eikä jännetupessa ole turvotusta", elli kertoi.

Leikkaushoito kuulosti kalliilta.
"Osaatko sanoa siihen mitään hinta-arviota?"

"Nooo…" eläinlääkäri mumisi pakkaillessaan ultraäänilaitteistoa kasaan.
".. Kyllä me taidetaan siinä $6500 paikkeilla pyöriä."

Mikael käänsi katseensa muhun samalla, kun Hayley vaikutti keskittyvän lähinnä Yellowin otsajouhien asetteluun.

"Voidaanko me tässä samalla varata se leikkausaika?"

Auton ikkuna tuntui ihanan viileältä mun otsaa vasten.
Mun ohimoissa jyskytti edelleen, eikä Juden ajaman auton pomppiminen Twin Falls Farmille vievällä hiekkatiellä auttanut asiaa, mutta ne kylmät ikkunat tekivät parhaansa.

“Are we in trouble?”
Mä myönnän, etten olettanutkaan mun ulosannin olevan täysin sober-passing, mutta tuo mongerrus, jonka juuri suustani päästin, oli jo aika säälittävä suoritus.

“Very much so”, Jude tokaisi kuskinpaikalta, siirtämättä katsettaan pimeästä soratiestä.
“Unless you both swear on your life, that this will never happen again.”

Ainoat äänet, joista pystyin suljettujen silmieni takaa varmistamaan Ethanin olevan edelleen autossa, olivat miehen varastamien papereiden kahina.
Muuten sekä minä että Ethan pysyttelimme täysin vaiti koko loppumatkan tallille.


Yellow pureskeli iltaheiniään.
Mä vaelsin (yllättävän suorassa) tamman karsinalle ja nojauduin sen oveen.

Voikko tamma keskeytti syömisoperaationsa ja siirtyi ovelle, höristen hiljaa ja katkonaisesti kaltereita vasten.

Mun sekavasta olotilasta huolimatta, vahva katumuksen aalto pyyhkäisi ylitseni.
Mutta sen sijaan, että se olisi ollut vain aalto, joka katoaisi yhtä nopeasti kuin tulikin, se jäi vellomaan kylkiluitteni suojiin, kuin kurimus.

Collegea oli takana jo yli kuukausi ja mä pystyin laskemaan mun tallikäynnit kahden käden sormilla.
Eikä kyse suinkaan ollut siitä, että mulla olisi ollut koulukiireitä.
Brandy oli useita kertoja laitellut viestiä tallillelähdön tiimoilta, mutta multa oli yli puolet kerroista löytynyt joku yleispätevä tekosyy olla tulematta.

Ja nyt, mun sivellessä voikon tammani vaaleanpunaista turpaa kaltereiden välistä, mua kadutti jokainen kerta, jonka olin jättänyt välistä.
Bluen jälkeen olisi voinut kuvitella, että osaisin arvostaa jokaista mahdollisuutta viettää aikaa Yellowin kanssa, vaikkei se tällä hetkellä muuta juuri tehnytkään, kuin liikkui kevyesti maastoillen ja kentällä hölkäten.

“Kansas, come check these out”, Ethan huikkasi ovelta, vilauttaen poliisiasemalta mukaannappaamaansa paperinivaskaa.

Mä vilkaisin miehen suuntaan ja silitin Yellowin turpaa vielä viimeisen kerran ennen valojen sammuttamista ja liukenemistani asuinrakennuksen puolelle.


Mustat kirjaimet valkoisella paperilla hyppelivät riviltä toiselle mun yrittäessä saada selkoa asiakirjojen sisällöstä.

Kun mä olin aikani niiden ääressä tihrustanut, Ethan asetti sormensa yhdelle riveistä ja kuljetti sormeaan pitkin paperia, helpottaen mun luku-urakkaa.
“This. This is the part that I find most interesting.”

“... is suspected to play a part in Ms. Dimick’s disappearance…. black hairs were found in his freezer, no DNA match..” luin ääneen.

Mun aivoissa raksutti.
Ei kovin vauhdikkaasti, tehokkaasta puhumattakaan, mutta raksutti.

Siirryin lukemaan toista paperia - sitä, jonka ylälaidassa luki JANE DOE, ja jonka alkuperäisessä kansiossa oli ollut myös kuva.
Sitä kuvaa ei valitettavasti saatu kopioitua kovinkaan tarkasti. Kopioidussa kuvassa oleva hahmo näytti ylivalottuneelta, viikon vedessä olleelta, etäisesti ihmistä muistuttavalta oliolta, jonka harmaasävyinen iho olisi voinut kuulua jonkun sci-fi -leffan alienille.

“.. found in January 2024, suspected to have died on 12/1/2023… no DNA match found, Jane Doe hasn't been identified.”

Tuijotin hetken sitä ylivalottunutta kuvaa paperin yläreunassa.
Jane Doen kasvoissa oli jotain tuttua - niin tuttua, että olisin voinut vannoa, että mä tunsin sen.

Tuesday, 8th of October 2024
At around 4PM, Twin Falls Farm, Wilmington, ID

Brandy oli suunnannut Harperin ja Cooperin kaveriksi maastoon.
Mä jäin suosiolla pyörimään pihapiiriin.
Aiempi välikohtaus ajomatkalla puistatti mua edelleen, eikä musta tuntunut, että mua oltaisi edes erityisesti kaivattu mukaan.
Syyskuisen kohtaamisen jälkeen Cooper oli ollut vähän… off.
Se vaikutti toisinaan siltä, kuin se ei ihan tietäisi, kuinka enää olla mun seurassa. Se hiljeni herkästi, eikä enää samaan tapaan jäänyt rentona rupattelemaan.
Pelkäsikö se, että mä olisin jotenkin maagisesti muuttunut täysin eri ihmiseksi sen jälkeen, kun se (itsekin laittomissa puuhissa!!) törmäsi muhun siellä jorpakossa?

Who knows.

Kiristin Yellowin satulavyötä tamman kävellessä pitkin kentän uraa.

Vaikka pakkaspäivät olivat toistaiseksi kaukana tulevaisuudessa, olin mä vuorautunut jo kaksiin housuihin, Mikaelilta vohkittuun merinovillapaitaan, huppariin ja paksuun toppaliiviin.
Mun pukeutumisen lisäksi ainoat talven tuloa enteilevät merkit leijailivat pitkin ilmavirtoja, kaikessa rusehtavan oranssihtavan punertavan kellahtavan kirjavassa komeudessaan. Niin, ja olihan Yellowikin jo hiljalleen aloittanut talvikarvan kasvatusta. Se tosin vaikutti jäävän aivan onnettoman ohueksi, ainakin jos vertasi edesmenneen Bluen talvikarvaan.

Me haahuiltiin ympäri kenttää ainakin 15 minuuttia, kunnes vihdoin sain aikaiseksi kerätä itseni ja ajatukseni ja keskityttyä taas hevoseen.
Mä keräsin ohjat käsiini, ryhdistäydyin pohtimisröhnötyksestäni ja pyysin tamman raviin.
Muista päivistä poiketen se tuntui yllättävän reippaalta.

Yellowilla olisi marraskuussa edessä oikean etujalan polvikanavan ahtauman leikkaus.
Sitä seuraisi usean viikon karsinalepo, jonka jälkeen saisi siirtyä sairastarhaan. Normiliikutuksen pariin palattaisiin toivottavasti viimeistään helmi-maaliskuussa, riippuen kuinka kiireistä mulla tulee olemaan collegessa.

Tällaisena päivänä, jona tamma liikkui mukavasti eteen, leikkaus tuntui turhalta. Suurin polven aiheuttama oire oli nimittäin hitaus ratsastaessa ja haluttomuus ravata.
Mutta mä tiesin, että tää johtui vain viilenevistä ilmoista. Kun se tottuisi taas kelien muutokseen, hitaus palaisi.
Leikkaus olisi palvelus paitsi mulle, myös sille itselleen.

“Wow, she looks quite spry today”, joku huikkasi kentän portin suunnalta.
Olin noussut heti tallin ulkopuolella selkään, joten portti oli jäänyt auki.
Nyt kentälle lompsi kaikessa karvaisessa komeudessaan muuan kirjava nykyruuna, Boe, ja Boen selässä Yumi.

Siirsin Yellowin ravista käyntiin ja muutaman askeleen jälkeen pysäytin sen toisen ratsukon kohdalle. Annoin tammalle vapaat ohjat ja se kurotti hiljaa höristen kohti Boen turpaa.
“Tää on kyllä poikkeuksellisen jotenkin.. Hyvä tänään”, myönsin.
Yellowin kanssa niinkin yksinkertainen asia, kuin oma moottori, on useammin hukassa, kuin hanskassa.
“Täytyy pitää jumppahetki lyhyenä, josko säästyis tätä menovettä huomisellekin”, virnistin.

“Sounds like a plan”, Yumi hymyili ja rapsutti Boen harjamartoa. Me tismalleen samaan aikaan lähdettiin liikkeelle, ja naurahdettiinkin moiselle synkronisaatiolle.

Hetki kävelyä Yellowin kanssa, sen jälkeen vähän laukkaa molempiin suuntiin, muutamat peruutukset ja loppukäyntien kautta hevonen heinille ja minä Twin Falls Farmin asuinrakennukseen.


Ethan kaatoi lisää höyryävän kuumaa kahvia mun pikkuhiljaa tyhjenneeseen mukiin.
“I can't drink all of this by myself”, mies perusteli, kaataessaan pannun pohjalle jääneet lirut omaan kuppiinsa.

“For sure”, naurahdin ja lisäsin maitoa kahvini sekaan, pitääkseni maito-kahvi -suhteen tasaisena.
“Saisit sydärin”, myönsin virnistäen.

“Lohduttavaa tietää, että tulisit kyllä vauhdilla perässä”, Ethan hymähti.
Joskus siitä oli hankala päätellä, mitkä sen jutuista olivat vitsejä ja mitkä ei. Syy lieni sen toisinaan mitäänsanomattomassa ulosannissa - ellei se ollut Juden seurassa. Silloin siitä tuli vähän mieleen joku hiuksiaan pyörittelevä, hihittelevä pikkutyttö, vaikkei se sitä koskaan myöntäisikään.

Mä hymähdin huvittuneena.
Sen jälkeen me istuttiin hetki hiljaisuudessa, kuunnellen kylpyhuoneesta kantautuvaa Statlerin epävireistä laulua.
Kun nainen onnistui kolmatta kertaa putkeen särkemään äänensä Chappell Roanin HOT TO GO! -kappaleen tahdissa, mä rykäisin kurkkuni selväksi kahvilimoista.
“Mä kuulin vähän juttua, että Blue Mountain Highn pakastimesta ois löytyny hiuksia.”

“Hiuksia?”

“Niin”, vahvistin ja viitoin päätäni.
“Tiiätkö, pitkiä karvoja, joita kasvaa ihmisen päänahasta… niitä, joiden raja sulla pakenee kovaa vauhtia kohti takaraivoa”, kiusasin.

Ethan pyöräytti silmiään istahtaessaan tuolille.
“Liittyykö se jotenkin tähän Jane Doe -keissiin?” mies kysyi ja nosti ylisuuren kahvimukinsa huulilleen.

Kohautin olkiani.
“En tiedä, mun pitäis kaivella vielä vähän enemmän”, myönsin ja hörppäsin juomaani.
“... Siitä yhdestä illasta..”, aloitin, hieraisten niskaani.
“I, uh.. I'd appreciate it if you didn't tell Mikael anything”, pyysin, katse lasittuneena pöydänkulmaan.

“That's none of my business”, Ethan vakuutti.
“Now drink up so you won't keep Brandy waiting.”