Spinin kirja

Pyöritin häntä soihtuna ja pää pilvissä laukkaavaa ruunaa kentällä liinan päässä. En ihan tykännyt siitä mielentilasta työhevosella, mutta oli pakko antaa sen päästellä höyryjä ennen kuin pääsisi käsiksi hienosäätöihin. Palattaisiin sitten ihan pian ruotuun, tai edes etsittäisi sellainen.

En tiennyt, milloin viimeksi Spin oli päässyt kunnolla liikkeelle. Se ei tehnyt varsinaisesti mitään tyhmää, mutta korinasta ja sieraimien asennosta päätellen se oli omasta mielestään vähintään lohikäärme.

”Whoo-a”, sanoin rauhallisesti.
Ruuna hidasti, muttei pysähtynyt. Vihelsin alenevan nuotin, ja hevonen pysähtyi saman tien kuin seinään tasajaloin.

”Oh, someone has trained you at least”, tuumasin.
”He’s like a piece of soap”, Cooper huomautti aidalta.
En ollut huomannut pojan saapumista, ja käännyin vilkaisemaan olkani yli.
”Yeah. What a strange horse. Head in the clouds, but still always in touch with the ground. Always responding”, juttelin samaan aikaan hevoselle ja Cooperille ohjeistaessani kimoa vaihtamaan suuntaa.
Se teki suunnanvaihdoksen vähän turhankin rivakasti — kunhan ei keksisi alkaa tehdä tuota omin päin. Se oli pirun liukas liikkeissään.

Pyysin rauhallisesti ensin ravia ja sitten laukkaa, ja meno jatkui samanlaisena kuin hetki sitten.

”You know what we need”, huikkasin Cooperille hevosen laukatessa outoon pompahtelevaan tapaansa välistämme.
”What is it?”
”A round pen.”
”For you and Spin?”
”For all of us. For Peach. For the foals, considering they’re still alive after a year or two.”
”Why wouldn’t they be?”
”You know foals. You shouldn’t even name them before they’re a couple weeks old. They tend to die so easily.”
”Aren’t you a ray of sunshine today”, Cooper hörähti.
”As always”, naurahdin, mutta silmäni eivät hymyilleet.
”Do you miss him?”
”Sure.”
”Do you want to talk about it?”
”No.”

Ja niin me olimme hiljaa. Vähitellen ympärilläni tanssahteleva hevonen rauhoittui, ja annoin sen hidastaa raviin. Lopulta se laski viimein päänsä alas ja venytti askeltaan yhä rennommin alkaen näyttää jo melkein normaalilta karjahevoselta. Työtä olisi kyllä tehtävänä, ennen kuin ruunan voisi palauttaa omistajalleen, mutta ihan hyvä siitä tulisi.

Jo muutaman päivän rennon reippaan liikunnan, ulkoilun ja uuteen paikkaan tutustumisen myötä Spin alkoi olla rennompi ja tyytyväisempi — ehkä vähän väsynytkin kaikesta uudesta. Se ei enää entiseen malliin aivan koko aikaa kyttäillyt, ja tarhassa se osasi ottaa rennosti, kun mitään ei tapahtunut. Se oli hyvä — työhevosen kuului osata levätä, kun sen aika oli. Kun jotain tapahtui tai uusi auto tuli pihaan, ruuna kyllä ravaili aidan viertä edestakaisin tarkkaavaisena, mutta sai turvaa muista hevosista ja rauhoittui kyllä huomatessaan, ettei kaikki koskenutkaan aina sitä. Karsinassa se oli vielä vähän levoton, mutta rauhoittui päivä päivältä kaikin puolin.

Liinassa ja ratsain se liikkui hyvin, reippaasti ja mielellään, mutta rentoutta saataisiin houkutella esiin vielä pitkän aikaa: ajoittain sitä esiintyi jo nyt, mutta pienikin muutos ympäristössä sai ruunan keskittymisen herpaantumaan ja selkälihakset kiristymään. Sille sai kaiken aikaa olla keksimässä järkevää tekemistä, ettei sen huomio menisi kyttäilyyn. Mitään tyhmää se ei ollut vieläkään tehnyt, enkä kokenut tarvetta olla millään tavalla huolestunut tai varautunut sen kanssa toimiessani.

Meillä oli kilpailut tulossa, meidän tallilla siis. Sellaista kotikenttäetua ei ollut turhan usein, joten pakkohan se oli ilmoittautua itsekin mukaan nyt, kun oli lainahevonen käytettävissä. Spinille tekisi ehdottomasti hyvää saada kokemusta ja rutiinia tekemiseen, ja ennen kaikkea se tarvitsisi uusia tilanteita eteensä. Sen mukavuusaluetta pitäisi laajentaa vähitellen, jotta kaikki ei olisi sille aina vain uutta ja jännittävää. Kilpailuihin osallistuminen ja ennen pitkää myös uusissa paikoissa käyminen kuuluivat ruunan varalle laatimiini suunnitelmiin. Halusin pitää huolen siitä, että Jackille palautuisi ennen kaikkea turvallinen ja luotettava hevonen.

Olin ollut tovin kahden vaiheilla luokkailmoittautumisen kanssa: yhtäältä Spin oli sen verran kokematon — tuskin koskaan ennen kilpaillut — että se olisi ehkä kuulunut amatööriluokkaan, mutta toisaalta se oli nopea. Se oli liukas ja reaktiivinen, ja uskoin sen luontaisen kykyjen sopivan paremmin reiningiin, joten päädyin sitten kuitenkin löytämään itseni taas vaihteeksi pro-luokasta. Tässä vaiheessa ei ollut aikaa hioa perusratsastusta niin viimeisen päälle kuntoon, että sitä kehtaisi esitellä western ridingissä, kun taas reiningissä saattoi saada hyvällä tuurilla vähän anteeksi sillä, että vauhti ja reaktionopeus korjaisivat pienet virheet, tai ainakin osan niistä. Jos ensimmäinen osakilpailu sujuisi ihan siedettävästi, voitaisiin katsoa jatkoa. Pala kerrallaan.

Kokemusta kartuttamaanhan sinne mentäisiin, enkä odottanut ruusukkeita uudella hevosella ensimmäistä kertaa kilpaillessani. Pidin Spiniä tässä vaiheessa eskarilaisena, jonka luotsaisin mahdollisimman stressittömästi kilpailujen yli. Tärkein tähtäimemme oli oikeastaan kilpailusuorituksen ulkopuolella: tavoitteena oli, että kilpailupäivä sujuisi kokonaisuudessaan ilman mitään sätkyjä, rauhanomaisissa merkeissä. Siksi oli erityisen hyvä, että Spinin kilpailu-ura saattoi alkaa kotitallilta, vaikka se olikin asunut täällä vasta vähän aikaa. Kilpailut olisivat jo ensi kuussa, joten nyt meillä ainakin oli hyvä syy harjoitella loppukevät melko intensiivisesti.

Tuntui hullulta, että olin vasta ratsastanut Rainin sen elämän viimeisen kilpailun läpi, ja nyt, melkein heti perään, tuin nuorta herkkäsieluista ruunaa sen kilpailu-uran alkutaipaleella. Nähtäväksi jäisi, tulisiko Spinistä lainkaan kilpailukelpoista saati varsinaista kilpahevosta, mutta kuten sanottu, tärkeintä sen tulevaisuuden kannalta oli kohdata ja oppia sietämään uusia asioita hyvällä asenteella luottaen ihmiseen ja itseensä.

Spin ei suinkaan ollut mikään miljoonan dollarin automaatiolla toimiva valmis reining-hevonen, enkä varmasti saisi sen kanssa ihmeitä aikaan — etenkään kuukaudessa. Se teki kuitenkin töitä hirveän hyvällä asenteella, ja siksi pidin siitä kovasti. Siinä oli ainesta kyllä, mutta sen esiin kaivaminen piti tehdä varovasti ja vähitellen kerros kerrallaan kuorien. Päällimmäisenä oli epävarmuutta ja epätietoisuutta siitä, miten uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa kuului toimia. Päivä kerrallaan siitä tulisi niin hyvä, että tekisi tiukkaa luopua siitä lopulta. Se oli aina ollut katkeransuloinen tavoitteeni kaikkien projektihevosten kanssa: sitten, kun kaikki sujuisi hyvin, työ olisi tehty, eikä minua tarvittaisi enää.

“How is the horse doing?” Jack kysyi puhelimen päässä.
“Just fine. Getting settled”, kerroin silittäen samalla ruunan otsaa. “How have you been holding up?”
“Getting stronger every day”, Jack vakuutti.
“Is everything okay?” kysyin, sillä minulla oli tunne, ettei ollut.
“Yeah… I mean, I still haven’t heard from Matt even though I left him several messages saying I’m injured.”
“That’s… unfortunate”, sanoin, kun en oikein muutakaan osannut. “So no sign of life at all, then?”
“Nope, still nothing”, Jack huokaisi. “He’s never been gone this long. I know he's a grown man, but I'm getting worried.”
“Maybe he’ll show up soon. Spring usually brings people out their nests.”
“I hope so. Well, take care now.”
“You too. Tell Martha I said hi.”
“I will.”

“Who was that?” kysyi vierelleni ilmestynyt Jude.
Että se osasikin liikkua hiljaa kuin kissa — melkein säpsähdin.
“Jack from the neighbor. He asked about the horse.”
“You really couldn’t go long without one”, Jude hymyili tietävänä ja antoi kätensä Spinin haisteltavaksi.
“So it seems”, hymähdin. “But he’s not mine.”
“Sure”, Jude virnisti.
“What?”
“Nothing much", Jude sanoi yrittäen matkia minun tapaani puhua.
Sekös minua nauratti, mutta yritin peittää sen.
“You should come visit Jack and Martha some time. They’d like you", sanoin sen sijaan.
“What makes you think that?” Jude kysyi pieni virnistys toisessa suupielessään.
“Who wouldn’t like you?”, tuumasin keskittyen suorimaan hevosen harjaa parempaan uskoon niin kuin siinä olisi muka ollut jotain tehtävää oikeasti.
“So you like me.”
“That was not my point. You should see their cattle.”
“Why on earth should I meet their cows?” Jude nauroi.
“Because. They’re cows. And cool ones, too”, perustelin.
Sellainen idiotismi sai Juden nauramaan lisää — ehkä aiheutin sen tahallani, ehkä en.

Ehkä virnistinkin perään, ehkä en.

“No but really”, vakavoiduin. “You have boots on and all.”
“Oh, these old things…”
“They’re literally brand new. You’re becoming a wrangler at a speed of light”, piikittelin. “And to become that, you must get your new boots dirty. And that means you must work with cattle.”
“I… might consider that. Maybe”, Jude sanoi harkiten.
“I know you’ll come.”
“And how can you know that?”
“I just do.”
“How?”
“Because I’ll ask you.”
“To go see the neighbours cows?”
“Yes.”
“If you think that is a date I don’t know what to tell you.”
“That’s absolutely not a date. Far from it. Actually, why would I even ask you out?” vitsailin saaden Juden taas naurahtamaan ja pyöräyttämään silmiään.
Mission success.
“I’m sure”, se sanoi uskomatta oikeasti sanaakaan, ja hyvä niin.

Musiikki soi hiljaisella taustalla auton kaiuttimista, kun ajoin kohti Collinsien farmia. Spin matkusti perässä rullaavassa trailerissa rauhallisesti. Matka oli onneksi lyhyt, mutta lastautumisen ja matkustamisen harjoittelu oli ruunalle tärkeää, ja kaikki tilaisuudet piti käyttää hyväksi. Aurinko oli kuumentanut Twin Falls Farmin pihassa seisseen pick upin ja ilmastointia oli käännettävä sen verran kovalle, että se sai Juden kasvoja reunustavat hiussuortuvat liikkumiaan pienesti. Ei sillä, että olisin katsonut sitä huomatakseni sellaista asiaa.

Kun saavuimme perille Collinsien pihaan, Martha istui terassilla jääteekannun ja lasien kanssa. Sitä näki harvoin tuvan ulkopuolella, eikä iäkäs emäntä nytkään noussut tuolistaan — vilkutti vain iloisesti ja hymyili. Jack nosti kätensä lipaksi silmiensä ylle ennen kuin lähti meitä vastaan.

The First Time
19th May @ Twin Falls Farm | Twin Riders Cup, 1. osakilpailu

Spin pyörähti pari kertaa ympäri ennen kuin pysähtyi vierelleni pää pystyssä ja puhalsi kuuluvasti ilmaa sieraimistaan. Tiluksilla oli vieraita — paljon. Lännenvarustukseen puettuja ihmisiä ja hevosia kulki edestakaisin. Tuntui oudolta unelta, kun kotitilalla oli niin paljon väkeä, jota en ollut ennen nähnyt.

Spin oli sille päälle sattuessaan nopea ja reaktiivinen tapaus, enkä ehtinyt tehdä juuri muuta kuin seistä paikallani ja siirtää riimunnarua pari kertaa kädestä toiseen odotellessani ympärilläni härväävän hevosen pysähtymistä. Naru ei koskaan kiristynyt, ja lopulta ruuna jäi seisomaan tasajaloin. Siinä se odotti, kunnes lähdin liikkeelle, ja lähti sitten mukaani. Kävellessään se laski päätään heti vähän. Ilmeisesti oli järkevintä pitää se liikkeellä: eteneminen rentoutti sitä.

Niin me kävelimme ristiin rastiin pitkin tiluksia ohitellen ja väistellen muita hevosia ja ihmisiä, kunnes tuli aika lähteä lämmittelemään selästä käsin. Aikaa oli ihan hyvin, enkä halunnut tehdä mitään kiireellä. Selkäännousussa Spin jännittyi silti uudelleen. En voinut olla ajattelematta, että hevosen ylivirittyneisyys voisi tehdä hallaa kilpailusuoritukselle, vaikka terävyyttä tarvittiinkin. Sen lisäksi tarvittaisiin kuitenkin myös keskittymistä — ja mielellään oikeaan asiaan, eikä kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Yritin itsekin keskittyä hevoseen ja pitää ajatukseni meidän omassa kuplassamme sen sijaan, että olisin pahemmin seuraillut kanssakilpailijoiden edesottamuksia. Toivoin, etten ollut vienyt sitä liian vaikeaan tilanteeseen liian aikaisin. Harjoitellessa se oli ollut paljon rennompi ja rauhallisempi, kun yleisönä oli ollut vain omaa porukkaa.

Niin kauan kun kukaan ei tarvinnut apua tai opastusta, ei ollut minun ongelmani, miten muut kilpailusuorituksiinsa valmistautuivat. Aina välillä joku kysyi tietä tai muuta neuvoa — koska ilmeisesti minä näytin tuntemattomillekin siltä, että tiesin jostain jotain — ja jokaisen keskeytyksen jälkeen jouduin aloittamaan hevosen maadoittamisen muutaman askeleen takamatkalta. Oikeastaan sekään ei haitannut, sillä se oli hyvää harjoitusta. Ei voi sanoa, että jokaisella kerralla Spinin keskittyminen olisi palautunut entistä paremmin, mutta isossa kuvassa edistystä oli havaittavissa: pari askelta taaksepäin ja välillä taas muutama eteenpäin. Suhtauduin edistykseen yhä luottavaisesti, vaikka tietyiltä osin se olikin niin hienovaraista, että sitä oli vielä vaikea havaita, ellei toden teolla kiinnittänyt huomiota.

Satulaan päästyäni ohjasin ruunan kävelemään taas muutaman kierroksen tiluksien ympäri ennen kuin aloin työstämään sen keskittymistä ja voimantuottoa oikeaan suuntaan. Liikkumisen myötä hevosen pää laski alemmas ja selkä nousi ylemmäs. Siitä pisteestä sitä oli mukava jatkotyöstää — se oli kuin reaktiivista muovailuvahaa: jokaiseen apuun sai vastauksen, joskin melko kirjaimellisen sellaisen. Hevosta tuntui valuvan kaikkialle, minne sitä ei estänyt menemästä. Se oli vähän all over the place, mutta ainakin olin saanut sen mielentilaa liikautettua lähtötilanteesta aavistuksen parempaan suuntaan. Herkästi se valui vanhoihin totuttuihin tapoihin, ja alati sitä sai muistutella, mutta reaktiivisen, herkän ja jännittyneisyyteen taipuvaisen hevosen ratsastaminen oli toisaalta mitä parhain itsereflektioharjoitus. Kokemattomalla hevosella kilpaillessa oppi itsestään joskus enemmän kuin paatuneen karjahevosen kanssa koko kauden aikana.