Spinin kirja

Pyöritin häntä soihtuna ja pää pilvissä laukkaavaa ruunaa kentällä liinan päässä. En ihan tykännyt siitä mielentilasta työhevosella, mutta oli pakko antaa sen päästellä höyryjä ennen kuin pääsisi käsiksi hienosäätöihin. Palattaisiin sitten ihan pian ruotuun, tai edes etsittäisi sellainen.

En tiennyt, milloin viimeksi Spin oli päässyt kunnolla liikkeelle. Se ei tehnyt varsinaisesti mitään tyhmää, mutta korinasta ja sieraimien asennosta päätellen se oli omasta mielestään vähintään lohikäärme.

”Whoo-a”, sanoin rauhallisesti.
Ruuna hidasti, muttei pysähtynyt. Vihelsin alenevan nuotin, ja hevonen pysähtyi saman tien kuin seinään tasajaloin.

”Oh, someone has trained you at least”, tuumasin.
”He’s like a piece of soap”, Cooper huomautti aidalta.
En ollut huomannut pojan saapumista, ja käännyin vilkaisemaan olkani yli.
”Yeah. What a strange horse. Head in the clouds, but still always in touch with the ground. Always responding”, juttelin samaan aikaan hevoselle ja Cooperille ohjeistaessani kimoa vaihtamaan suuntaa.
Se teki suunnanvaihdoksen vähän turhankin rivakasti — kunhan ei keksisi alkaa tehdä tuota omin päin. Se oli pirun liukas liikkeissään.

Pyysin rauhallisesti ensin ravia ja sitten laukkaa, ja meno jatkui samanlaisena kuin hetki sitten.

”You know what we need”, huikkasin Cooperille hevosen laukatessa outoon pompahtelevaan tapaansa välistämme.
”What is it?”
”A round pen.”
”For you and Spin?”
”For all of us. For Peach. For the foals, considering they’re still alive after a year or two.”
”Why wouldn’t they be?”
”You know foals. You shouldn’t even name them before they’re a couple weeks old. They tend to die so easily.”
”Aren’t you a ray of sunshine today”, Cooper hörähti.
”As always”, naurahdin, mutta silmäni eivät hymyilleet.
”Do you miss him?”
”Sure.”
”Do you want to talk about it?”
”No.”

Ja niin me olimme hiljaa. Vähitellen ympärilläni tanssahteleva hevonen rauhoittui, ja annoin sen hidastaa raviin. Lopulta se laski viimein päänsä alas ja venytti askeltaan yhä rennommin alkaen näyttää jo melkein normaalilta karjahevoselta. Työtä olisi kyllä tehtävänä, ennen kuin ruunan voisi palauttaa omistajalleen, mutta ihan hyvä siitä tulisi.

Jo muutaman päivän rennon reippaan liikunnan, ulkoilun ja uuteen paikkaan tutustumisen myötä Spin alkoi olla rennompi ja tyytyväisempi — ehkä vähän väsynytkin kaikesta uudesta. Se ei enää entiseen malliin aivan koko aikaa kyttäillyt, ja tarhassa se osasi ottaa rennosti, kun mitään ei tapahtunut. Se oli hyvä — työhevosen kuului osata levätä, kun sen aika oli. Kun jotain tapahtui tai uusi auto tuli pihaan, ruuna kyllä ravaili aidan viertä edestakaisin tarkkaavaisena, mutta sai turvaa muista hevosista ja rauhoittui kyllä huomatessaan, ettei kaikki koskenutkaan aina sitä. Karsinassa se oli vielä vähän levoton, mutta rauhoittui päivä päivältä kaikin puolin.

Liinassa ja ratsain se liikkui hyvin, reippaasti ja mielellään, mutta rentoutta saataisiin houkutella esiin vielä pitkän aikaa: ajoittain sitä esiintyi jo nyt, mutta pienikin muutos ympäristössä sai ruunan keskittymisen herpaantumaan ja selkälihakset kiristymään. Sille sai kaiken aikaa olla keksimässä järkevää tekemistä, ettei sen huomio menisi kyttäilyyn. Mitään tyhmää se ei ollut vieläkään tehnyt, enkä kokenut tarvetta olla millään tavalla huolestunut tai varautunut sen kanssa toimiessani.

Meillä oli kilpailut tulossa, meidän tallilla siis. Sellaista kotikenttäetua ei ollut turhan usein, joten pakkohan se oli ilmoittautua itsekin mukaan nyt, kun oli lainahevonen käytettävissä. Spinille tekisi ehdottomasti hyvää saada kokemusta ja rutiinia tekemiseen, ja ennen kaikkea se tarvitsisi uusia tilanteita eteensä. Sen mukavuusaluetta pitäisi laajentaa vähitellen, jotta kaikki ei olisi sille aina vain uutta ja jännittävää. Kilpailuihin osallistuminen ja ennen pitkää myös uusissa paikoissa käyminen kuuluivat ruunan varalle laatimiini suunnitelmiin. Halusin pitää huolen siitä, että Jackille palautuisi ennen kaikkea turvallinen ja luotettava hevonen.

Olin ollut tovin kahden vaiheilla luokkailmoittautumisen kanssa: yhtäältä Spin oli sen verran kokematon — tuskin koskaan ennen kilpaillut — että se olisi ehkä kuulunut amatööriluokkaan, mutta toisaalta se oli nopea. Se oli liukas ja reaktiivinen, ja uskoin sen luontaisen kykyjen sopivan paremmin reiningiin, joten päädyin sitten kuitenkin löytämään itseni taas vaihteeksi pro-luokasta. Tässä vaiheessa ei ollut aikaa hioa perusratsastusta niin viimeisen päälle kuntoon, että sitä kehtaisi esitellä western ridingissä, kun taas reiningissä saattoi saada hyvällä tuurilla vähän anteeksi sillä, että vauhti ja reaktionopeus korjaisivat pienet virheet, tai ainakin osan niistä. Jos ensimmäinen osakilpailu sujuisi ihan siedettävästi, voitaisiin katsoa jatkoa. Pala kerrallaan.

Kokemusta kartuttamaanhan sinne mentäisiin, enkä odottanut ruusukkeita uudella hevosella ensimmäistä kertaa kilpaillessani. Pidin Spiniä tässä vaiheessa eskarilaisena, jonka luotsaisin mahdollisimman stressittömästi kilpailujen yli. Tärkein tähtäimemme oli oikeastaan kilpailusuorituksen ulkopuolella: tavoitteena oli, että kilpailupäivä sujuisi kokonaisuudessaan ilman mitään sätkyjä, rauhanomaisissa merkeissä. Siksi oli erityisen hyvä, että Spinin kilpailu-ura saattoi alkaa kotitallilta, vaikka se olikin asunut täällä vasta vähän aikaa. Kilpailut olisivat jo ensi kuussa, joten nyt meillä ainakin oli hyvä syy harjoitella loppukevät melko intensiivisesti.

Tuntui hullulta, että olin vasta ratsastanut Rainin sen elämän viimeisen kilpailun läpi, ja nyt, melkein heti perään, tuin nuorta herkkäsieluista ruunaa sen kilpailu-uran alkutaipaleella. Nähtäväksi jäisi, tulisiko Spinistä lainkaan kilpailukelpoista saati varsinaista kilpahevosta, mutta kuten sanottu, tärkeintä sen tulevaisuuden kannalta oli kohdata ja oppia sietämään uusia asioita hyvällä asenteella luottaen ihmiseen ja itseensä.

Spin ei suinkaan ollut mikään miljoonan dollarin automaatiolla toimiva valmis reining-hevonen, enkä varmasti saisi sen kanssa ihmeitä aikaan — etenkään kuukaudessa. Se teki kuitenkin töitä hirveän hyvällä asenteella, ja siksi pidin siitä kovasti. Siinä oli ainesta kyllä, mutta sen esiin kaivaminen piti tehdä varovasti ja vähitellen kerros kerrallaan kuorien. Päällimmäisenä oli epävarmuutta ja epätietoisuutta siitä, miten uusissa tilanteissa ja uusien ihmisten kanssa kuului toimia. Päivä kerrallaan siitä tulisi niin hyvä, että tekisi tiukkaa luopua siitä lopulta. Se oli aina ollut katkeransuloinen tavoitteeni kaikkien projektihevosten kanssa: sitten, kun kaikki sujuisi hyvin, työ olisi tehty, eikä minua tarvittaisi enää.

“How is the horse doing?” Jack kysyi puhelimen päässä.
“Just fine. Getting settled”, kerroin silittäen samalla ruunan otsaa. “How have you been holding up?”
“Getting stronger every day”, Jack vakuutti.
“Is everything okay?” kysyin, sillä minulla oli tunne, ettei ollut.
“Yeah… I mean, I still haven’t heard from Matt even though I left him several messages saying I’m injured.”
“That’s… unfortunate”, sanoin, kun en oikein muutakaan osannut. “So no sign of life at all, then?”
“Nope, still nothing”, Jack huokaisi. “He’s never been gone this long. I know he's a grown man, but I'm getting worried.”
“Maybe he’ll show up soon. Spring usually brings people out their nests.”
“I hope so. Well, take care now.”
“You too. Tell Martha I said hi.”
“I will.”

“Who was that?” kysyi vierelleni ilmestynyt Jude.
Että se osasikin liikkua hiljaa kuin kissa — melkein säpsähdin.
“Jack from the neighbor. He asked about the horse.”
“You really couldn’t go long without one”, Jude hymyili tietävänä ja antoi kätensä Spinin haisteltavaksi.
“So it seems”, hymähdin. “But he’s not mine.”
“Sure”, Jude virnisti.
“What?”
“Nothing much", Jude sanoi yrittäen matkia minun tapaani puhua.
Sekös minua nauratti, mutta yritin peittää sen.
“You should come visit Jack and Martha some time. They’d like you", sanoin sen sijaan.
“What makes you think that?” Jude kysyi pieni virnistys toisessa suupielessään.
“Who wouldn’t like you?”, tuumasin keskittyen suorimaan hevosen harjaa parempaan uskoon niin kuin siinä olisi muka ollut jotain tehtävää oikeasti.
“So you like me.”
“That was not my point. You should see their cattle.”
“Why on earth should I meet their cows?” Jude nauroi.
“Because. They’re cows. And cool ones, too”, perustelin.
Sellainen idiotismi sai Juden nauramaan lisää — ehkä aiheutin sen tahallani, ehkä en.

Ehkä virnistinkin perään, ehkä en.

“No but really”, vakavoiduin. “You have boots on and all.”
“Oh, these old things…”
“They’re literally brand new. You’re becoming a wrangler at a speed of light”, piikittelin. “And to become that, you must get your new boots dirty. And that means you must work with cattle.”
“I… might consider that. Maybe”, Jude sanoi harkiten.
“I know you’ll come.”
“And how can you know that?”
“I just do.”
“How?”
“Because I’ll ask you.”
“To go see the neighbours cows?”
“Yes.”
“If you think that is a date I don’t know what to tell you.”
“That’s absolutely not a date. Far from it. Actually, why would I even ask you out?” vitsailin saaden Juden taas naurahtamaan ja pyöräyttämään silmiään.
Mission success.
“I’m sure”, se sanoi uskomatta oikeasti sanaakaan, ja hyvä niin.

Musiikki soi hiljaisella taustalla auton kaiuttimista, kun ajoin kohti Collinsien farmia. Spin matkusti perässä rullaavassa trailerissa rauhallisesti. Matka oli onneksi lyhyt, mutta lastautumisen ja matkustamisen harjoittelu oli ruunalle tärkeää, ja kaikki tilaisuudet piti käyttää hyväksi. Aurinko oli kuumentanut Twin Falls Farmin pihassa seisseen pick upin ja ilmastointia oli käännettävä sen verran kovalle, että se sai Juden kasvoja reunustavat hiussuortuvat liikkumiaan pienesti. Ei sillä, että olisin katsonut sitä huomatakseni sellaista asiaa.

Kun saavuimme perille Collinsien pihaan, Martha istui terassilla jääteekannun ja lasien kanssa. Sitä näki harvoin tuvan ulkopuolella, eikä iäkäs emäntä nytkään noussut tuolistaan — vilkutti vain iloisesti ja hymyili. Jack nosti kätensä lipaksi silmiensä ylle ennen kuin lähti meitä vastaan.

The First Time
19th May @ Twin Falls Farm | Twin Riders Cup, 1. osakilpailu

Spin pyörähti pari kertaa ympäri ennen kuin pysähtyi vierelleni pää pystyssä ja puhalsi kuuluvasti ilmaa sieraimistaan. Tiluksilla oli vieraita — paljon. Lännenvarustukseen puettuja ihmisiä ja hevosia kulki edestakaisin. Tuntui oudolta unelta, kun kotitilalla oli niin paljon väkeä, jota en ollut ennen nähnyt.

Spin oli sille päälle sattuessaan nopea ja reaktiivinen tapaus, enkä ehtinyt tehdä juuri muuta kuin seistä paikallani ja siirtää riimunnarua pari kertaa kädestä toiseen odotellessani ympärilläni härväävän hevosen pysähtymistä. Naru ei koskaan kiristynyt, ja lopulta ruuna jäi seisomaan tasajaloin. Siinä se odotti, kunnes lähdin liikkeelle, ja lähti sitten mukaani. Kävellessään se laski päätään heti vähän. Ilmeisesti oli järkevintä pitää se liikkeellä: eteneminen rentoutti sitä.

Niin me kävelimme ristiin rastiin pitkin tiluksia ohitellen ja väistellen muita hevosia ja ihmisiä, kunnes tuli aika lähteä lämmittelemään selästä käsin. Aikaa oli ihan hyvin, enkä halunnut tehdä mitään kiireellä. Selkäännousussa Spin jännittyi silti uudelleen. En voinut olla ajattelematta, että hevosen ylivirittyneisyys voisi tehdä hallaa kilpailusuoritukselle, vaikka terävyyttä tarvittiinkin. Sen lisäksi tarvittaisiin kuitenkin myös keskittymistä — ja mielellään oikeaan asiaan, eikä kaikkeen ympärillä tapahtuvaan. Yritin itsekin keskittyä hevoseen ja pitää ajatukseni meidän omassa kuplassamme sen sijaan, että olisin pahemmin seuraillut kanssakilpailijoiden edesottamuksia. Toivoin, etten ollut vienyt sitä liian vaikeaan tilanteeseen liian aikaisin. Harjoitellessa se oli ollut paljon rennompi ja rauhallisempi, kun yleisönä oli ollut vain omaa porukkaa.

Niin kauan kun kukaan ei tarvinnut apua tai opastusta, ei ollut minun ongelmani, miten muut kilpailusuorituksiinsa valmistautuivat. Aina välillä joku kysyi tietä tai muuta neuvoa — koska ilmeisesti minä näytin tuntemattomillekin siltä, että tiesin jostain jotain — ja jokaisen keskeytyksen jälkeen jouduin aloittamaan hevosen maadoittamisen muutaman askeleen takamatkalta. Oikeastaan sekään ei haitannut, sillä se oli hyvää harjoitusta. Ei voi sanoa, että jokaisella kerralla Spinin keskittyminen olisi palautunut entistä paremmin, mutta isossa kuvassa edistystä oli havaittavissa: pari askelta taaksepäin ja välillä taas muutama eteenpäin. Suhtauduin edistykseen yhä luottavaisesti, vaikka tietyiltä osin se olikin niin hienovaraista, että sitä oli vielä vaikea havaita, ellei toden teolla kiinnittänyt huomiota.

Satulaan päästyäni ohjasin ruunan kävelemään taas muutaman kierroksen tiluksien ympäri ennen kuin aloin työstämään sen keskittymistä ja voimantuottoa oikeaan suuntaan. Liikkumisen myötä hevosen pää laski alemmas ja selkä nousi ylemmäs. Siitä pisteestä sitä oli mukava jatkotyöstää — se oli kuin reaktiivista muovailuvahaa: jokaiseen apuun sai vastauksen, joskin melko kirjaimellisen sellaisen. Hevosta tuntui valuvan kaikkialle, minne sitä ei estänyt menemästä. Se oli vähän all over the place, mutta ainakin olin saanut sen mielentilaa liikautettua lähtötilanteesta aavistuksen parempaan suuntaan. Herkästi se valui vanhoihin totuttuihin tapoihin, ja alati sitä sai muistutella, mutta reaktiivisen, herkän ja jännittyneisyyteen taipuvaisen hevosen ratsastaminen oli toisaalta mitä parhain itsereflektioharjoitus. Kokemattomalla hevosella kilpaillessa oppi itsestään joskus enemmän kuin paatuneen karjahevosen kanssa koko kauden aikana.

Minä en aikonut ainakaan raahata tiluksille yhtään uutta jääkaappia. Ei siinä muuten mitään, mutta kun sitten talliperheen nuorisolla ei olisi enää mitään asiaa minun jääkaapilleni — tai siis Statlerin ja minun, niin.

Minä salaa pidin siitä, kun väkeä ramppasi tuvassa, istui aikansa pöydän ääressä tai lojui sohvalla ja meni sitten menojaan vain palatakseen viimeistään seuraavana päivänä tai ylihuomenna. Tietenkään en myöntänyt sitä ääneen, mutta kyllä minä kuuntelin ihan kaikkien kuulumiset ja painoin ilot ja surut mieleeni tiskatessani keittiössä muka tosi keskittyneenä. Ei siihen hommaan oikeasti hirveästi aivosoluja tarvittu. Tiesin pitkälti, mitä kunkin elämässä oli meneillään, eikä talo ollut oikeastaan koskaan tyhjä. Jude toi aina välillä kaikessa hiljaisuudessa jotain, mitä se milloinkin oli leiponut, ja kaikki se hävisi aina saman päivän aikana. Yumilla oli joskus koira mukana, ja Cooper tapasi keittää uuden pannullisen kahvia aina käydessään. Mikaelilla oli oma vakiomuki kaapissa, enkä ihmettelisi jos Kansasilla olisi jo oma hammasharja jossain meillä.

Paikka tuntui kodilta.

Kultakuume oli ollut yksi suosittu puheenaihe viime aikoina. Jengi ei ollut käärinyt kovin kummoisia potteja koluttuaan kultaa pitkin maita ja mantuja kesän aikana — omani taisi olla isoimmasta päästä, ja senkin olin säilönyt vähin äänin pahan päivän varalle saappaanvarteen — mutta silti tallilaisilla riitti toiveita uusista investoinneista. Statlerhan niistä viime kädessä päätti; minä vain kerroin realiteetit ja toteutin.

Siitä puheen ollen, pyöröaitaus alkoikin olla jo valmiina, ja olin ottanut tavaksi pyöräyttää Spiniä siinä muutaman kerran töiden jälkeen niinä iltoina, kun en ollut ehtinyt liikuttaa ruunaa muuten. Se kaipasi älyllistä haastetta ja vaihtelua, olihan se mieleltään ja sielultaan työhevonen. Se patosi liikkumisen tarvetta jo muutamassa päivässä, enkä minä tarvinnut sitä työssäni mitenkään päivittäin, niin että sille piti välillä ihan keksimällä keksiä tekemistä. Avun pyytäminen oli jo muutenkin vaikeaa, ja sitten hevonen vielä oli mitä oli — hitaasti lämpenevä uusille ihmisille, ja lisäksi liukasliikkeinen. Sen kanssa piti koko ajan vähän keskittyä, mikä kävi ajoittain voimille, kun oli sata muutakin rautaa tulessa samaan aikaan.

Jack ei ollut hirveästi kysellyt hevosensa perään. Sillä oli kuulemma kinttunsa kuntouttamisessa jotain haasteita. Viimeisimpänä se oli kertonut saaneensa kuumeen, mikä oli minusta kummallista, kun ei se koskaan käynyt missään. Mistä se olisi flunssan saanut? Vai oliko se sittenkin puhunut kultakuumeesta? En ole ihan varma. Yhtä kaikki Spiniä ei kaivattu muuallakaan, ja olihan se kyllä päällisin puolin kotiutunut tiluksille varsin hyvin.

”Are they done already or what?” Cooper keskeytti hajanaiset mietteeni.
”The what — oh. Shit”, mutisin mustuneille vartaille. ”Well, now they’re very well done.”
”Come on, man! I’m starving!” Cooper valitti.
Se oli parilla askeleella vieressäni grillin ääressä ja levitteli käsiään hiiltyneille eväille.
”I lost track of time”, puolustauduin latoessani uusia vartaita kärähtäneiden tilalle.
”You were literally just standing in there in front of the grill staring at our food and yet managed to burn it”, Cooper sätti.
”By all means”, viittelehdin grillin suuntaan ja ojensin pihdit pojalle. ”Show us how it’s done.”

Cooper jäi näyttämään, miten kuului grillata ja minä siirryin hetkeksi sivummalle pyyhkäisemään hikeä otsaltani ja juomaan mitä tahansa kylmää, mitä sain käsiini.
”A new grill, huh?” Statler tuumasi minulle. ”How’d you like a new project?”
”We’ll see”, virnistin puoliksi.
”A bigger one”, Cooper kuulutti painottaen jokaista sanaa nykyisen miniatyyrigrillin äärestä.
”Did he really burn it all?” kuulin samasta suunnasta Mikaelin ihmetyksen, kun se oli lautasineen lipunut toiveikkaana Cooperin vanavedessä grillin luo.
”Yeah, not much of a cook, this man”, Cooper murisi päätään pudistellen.
”Hey, can’t a man make mistakes these days?” tivasin muka tosi tuohtuneena.
”I thought you were supposed to be perfect in everything”, Jude vinoili toinen kulma koholla.
”Not a jack of all trades after all”, Statler hymyili voitonriemuisena. ”We have found a weakness!”
”Very funny. It won’t happen again, I can assure you with all this yapping…” mutisin, vaikka naurattihan se.
”Did he just use the word yap in a sentence?” Hayley kuului kysyvän hyvin hiljaa Harperilta.
”I think he did”, Harper tirskahti.
”Hey, I’ve heard people talk”, puolustauduin jälleen. ”I also know what rizz means now.”
”Oh you do?” Kansas riemastui ja osoitti minua haarukalla suu täynnä. ”Last week you didn’t have a clue”, se nauroi.
”I hear y’all talk all day. I learn new words daily”, kerroin.
”Last week he said Spin was being extra”, Yumi tiesi kertoa. ”And that his vibes were off.”
”I did not say that”, nauroin epäuskoisena.
”Yes you did”, Yumi kikatti saaden kaikki muutkin nauramaan.
”I have no recollection of any of that”, väitin.
”Okay, now you’ve ruined it”, Kansas keskeytti. ”All down the drain.”
”What? What did I say to lose dignity in your young eyes?” tiedustelin ympärilleni levittäytyneeltä joukolta.
”Just… Maybe just don’t talk?” Jude ehdotti myötätuntoiseen sävyyn.
”I’m flabbergasted of your lack of support”, vastasin saaden aikaan sekä yökkäyksiä että nauruntyrskähdyksiä.
Nuoriso ei näyttänyt vaikuttuneen verbaalisista valinnoistani.
”Ew, stop, you’re making it worse!” Harper hätisteli minua naurunsa lomasta.
”Are y’all that shook I can use words?” kysyin matkalla takaisin grillin luo, ja jo niitä taas nauratti.
En ymmärrä.

Sosialisoin grillipihdit takaisin itselleni Cooperilta, kun ei siitä nyt näyttänyt tulevan taas yhtään mitään pojan nauraessa kaksin kerroin.
”Go sit with ya girl”, virnistin ja tuuppasin pojan matkaan kohti Harperia.

Jack näytti vanhentuneen kesän aikana, eikä se minusta johtunut pelkästään UV-säteilystä. Se ei viipynyt kauaa käydessään katsomassa Spiniä, ja ensimmäistä kertaa aloin ajatella, ettei se ehkä ottaisikaan hevostaan takaisin. Mies ei ollut montaa hetkeä jaksanut seistä tolpillaan aidalla, ja kyseenalaistin entistäkin enemmän, miten se sai tilansa ja karjansa hoidettua edes muiden avustuksella. Minä katsoin vuoroin Spiniä ja sen vanhaa isäntää, ja eiväthän ne kyllä kovin yhteensopivilta näyttäneet. Ruunan silmissä paloi sammumaton elämän liekki, kun taas Jack näytti väsyneemmältä kuin koskaan. Ei pitäisi ihmisen joutua hautaamaan omaa poikaansa.

“About the speaker”, rykäisin satulahuoneen ovelta Kansasille heti Jackin mentyä.
“I knew you’d get involved in it, especially since the old man Collins told you not to”, Kansas virnisti sohvalta.
“You saw it?” tiedustelin yrittämättä edes esittää olevani muina miehinä, sillä polttelihan se.
“We did”, Maddy vahvisti lavuaarin äärestä, jossa se kuivasi käsiään karkeaan vaaleansiniseen pyyhkeeseen.
“You mind showing it to me some day?” kysyin malttamattomana. “Just out of curiosity.”
“I don’t know about that”, Maddy mutisi huultaan purren. “There was something about it…”

“Yet again we are in a situation where someone might be just messing with us, but there is also a slight chance it’s actually something to dig into”, Kansas pohti ääneen Maddyn mentyä menojaan.
Se jäi katsomaan minua kysyvänä toinen kulmakarva koholla.
“I think it’s something I should know of”, päätin. “For safety reasons, of course. You know, people ride in the area…” selitin, mutta minun ei onneksi tarvinnut perustella sen enempää, kun Kansas oli jo suostuteltu mukaan.
“Fine, I’ll tell you where it is”, se lupasi. “It’s not that far away. You’ll find it.”


Kansasin selitettyä karttasovelluksen avulla suurin piirtein maastokaiuttimen sijainnin satuloin Spinin ja suuntasin maastoon illan jo hämärtyessä taustalla. Aurinko oli laskenut puiden taakse, mutta taivas ei ollut vielä aivan tumma. Näkisin vielä hetken aikaa ennen kuin tarvitsisin lisävaloa.

Syksyä enteilevä viilenevä ilma oli saanut Spinin entistä virkeämmäksi. Siitä huolimatta, että olin juoksuttanut sen jo kertaalleen sille päivälle, jaksoi se vielä kyttäillä hämäriin puskiin ja pysähdellä ihmettelemään milloin mitäkin näkymättömiä henkiolentoja, jotka olivat olemassa vain hevosten mielissä — erityisesti nuorten täysiverta omaavien sellaisten mielikuvituksissa.

“Are you done yet?” murahdin sille eräänkin tasajalkahypähdyksen perään. “You sure ain’t trailbroke in my books”, huokaisin. “Not yet.”
Spin pärskähti vastaukseksi ja laski päätään.
“That’s more like it”, kehaisin ja kumarruin silittämään ruunan kaulaa sen jatkaessa kulkuaan astetta rennommin.

Se tarkkaili maan muotoja ja polun yli risteileviä juuria pää alhaalla niin kuin Rainillakin oli ollut tapana. Tukahduttava kaipaus puristi rintakehääni sitä ajatellessani, ja komensin itseni keskittymään tällä hetkellä allani olevaan hevoseen — se kun saattoi reagoida yllättäen sellaisiin asioihin, joita ei yleensä ajattelisi karjahevosen noteeraavan.

Spin pysähtyi ihmettelemään ainakin yhtä puukasaa, kahta pensasta ja sitten kertaalleen ihan vain pelkkää pimeyttä, jossa ei tietääkseni ollut mitään, enkä minä viitsinyt pakottaa sitä liikaa tilanteissa, jotka selvästi jännittivät sitä ihan oikeasti — niin että pimeä ehti laskeutua hyvinkin ennen kuin olin Kansasin kartalla osoittamassa sijainnissa. Kaivellessani satulalaukkua valonlähteen toivossa kirosen itsekseni: en sitten ollut muistanut pakata yhden yhtä taskulamppua mukaan. Kännykän akkukin oli sen verran vähissä, ettei sitä viitsinyt tuhlata tähän tarkoitukseen, niin että tuli jäi ainoaksi mahdollisuudekseni. Vitsit, että tulisi Judelta sanomista tällaisesta vastuuttomuudesta, jos se kuulisi. Siksi en aikonut kertoa sille.

Sytytin pitkän tulitikun toivoen hartaasti, ettei uljas ratsuni pelkäisi tulta kuollakseen. Siihen se ei onnekseni reagoinut, vaikka vaistojensa varassa toimivan pakoeläimen ehkä voisi ajatella varovan potentiaalisesti vaarallista liekkiä. Mutta kun ei: se suhtautui omaan varjoonsakin suuremmalla varauksella kuin pitkän tikun päässä lepattavaan liekkiin. Hyvä niin, vaikka vähän kyllä samalla kyseenalaistin eläimen itsesuojeluvaistoa.

Liekki yritti urhoollisesti parhaansa, mutta eihän se autuaaksi tehnyt. Ympäristö oli niin tolkuttoman pimeä ilman muistoakaan keinoteikoisista valonlähteistä, että säälittävä tulitikkunikin teki yhtä kaikki merkittävän eron siihen. Saapuessani mielestäni oikeaan paikkaan yritin kurkotella kohti yläilmoja tulitikkuni kanssa. Kun sitä piti aivan suoraan pystyssä, se jaksoi palaa polttamatta minun näppejäni: sellainen työnjako meillä oli tulen kanssa. Minä tulin sen kanssa juttuun yleensä hyvin.

Niin, yleensä. Tänä iltana tyynen hiljaisuuden rikkoi tuulenpuuska, joka tarttui ensin havupuiden oksiin ja sitten minun ainoaan valonlähteeseeni, puhaltaen tulitikun sammuksiin ennen kuin ehdin silmiäni räpäyttää.

Juuri silloin korviini kantautui tuulen yli särisevää puhetta. Sanoista en aivan saanut selvää, mutta puhe oli monotonista ja toisti itseään uudestaan ja uudestaan. Spin jähmettyi aloilleen kuuntelemaan jokainen lihas kireänä kuin viulunkieli, enkä minä nähnyt ympärilleni lainkaan.

Olin löytänyt etsimäni.

Jack oli joutunut kuulemma sairaalaan. Sillä oli taas keuhkokuume. Olin käynyt katsomassa sitä tietämättä ennalta, miten vakavasta asiasta olisi kyse. Vastassa oli ollut kalpea mies, joka oli hyvästellyt minut puristaen kättäni omiensa välissä.
“You’re not going anywhere”, olin inttänyt otsa rutussa. “Not yet.”
“You’re a good man, Ethan”, Jack oli vastannut, enkä minä ollut ymmärtänyt, miksi se oli ruvennut sellaisia horisemaan.

Se oli jäänyt nukkumaan pois ikuista väsymystään rintakehä kohoillen raskaasti, kun olin ajanut takaisin farmille nojailemaan aidantolppaan kahvimuki kädessäni silmäillen hevosia otsa yhä ihan yhtä rutussa.

“What am I supposed to do with ya?” tiedustelin Spiniltä, kun se tuli katsomaan minua kohteliaasti pää alhaalla häädettyään ensin kaikki muut hevoset reitiltään.
Ruuna tökkäsi minua hellästi kylkeen turvallaan, tutki hupparintaskuni tarkasti ja alkoi sitten selvittää, mitä mukissani mahtoi olla.

Jouduin ensimmäistä kertaa miettimään, mitä tekisin, jos Jack ei palaisikaan enää sairaalasta kotiin.

So what do I do?
Oh, what do I do?

Mutta kun vastahan se oli paimentanut karjaa hevosen selästä, pyörittänyt tilaa itsekseen ja huolehtinut Marthasta. Ei se nyt näin voinut mennä. Minä olin koko kesän kouluttanut hevosta sen tarpeisiin sopivaksi. En minä tätä eläintä kokonaan itselleni tarvinnut, kun ei minulla ollut karjaakaan. Ei se oikein kilpahevonenkaan ollut, ei ainakaan vielä pitkään aikaan.

Spin painoi turpansa kevyesti poskeeni ja hengitti ulos lämmintä ilmaa: ei edes puhaltanut, henkäisi vain. Minä en suostunut sulattamaan sydäntäni tuon eläimen takia, en varmana. Liian moneen eläimeen olin kiintynyt elämässäni, ja niistä jokainen oli päätynyt maan alle. En halunnut tälle yksilölle samaa kohtaloa.

En minä sitä kyllä poiskaan raaskinut siitä häätää. Annoin sen hengitellä ihollani hetken, vaikka monen muun hevosen olisin kyllä ohjannut pitämään kohteliaan turvavälin ihmiseen. Spin oli etuoikeutettu siksi, että se sai harvoista asioista turvaa, ja minä satuin olemaan yksi niistä. Ei se mennyt tuolla tavalla muille.

“He’ll come back”, vakuuttelin ensisijaisesti itselleni, vaikka katsoinkin samalla kärpäspilkkujen täplittämää hevosta. “You’ll see Jack soon enough.”

Spin ei vastannut. Sen sijaan se päätti kokeilla, sopisiko minun olkapääni silmäkulman hinkuttamiseen.
“That’s it”, mutisin ja työnsin sen jalon pään kauemmas itsestäni. “We’re not doing that.”

Vaelsin vaitonaisena kahvia ryystäen seuraavalle tarhalle, jossa pari uteliasta varsaa saapui ruuan toivossa aidalle norkoilemaan.
“Y’all aren’t particularly shy”, totesin niille, kun mokomat tökkivät ojentamaani kättä vuoron perään pehmeillä turvillaan. “You know, most foals tend to be more cautious with humans.”
Varsoja eivät sellaiset stereotypiat kiinnostaneet. Minä olin niiille osa vakiokalustoa, olinhan häärinyt hevosten keskuudessa niiden syntymästä saakka kaiket päivät. Oikeastaan ne tuntuivat olevan päivittäin enemmänkin kaikkialla minun tielläni kuin millään tavalla varautuneita suhteeni.


Sinä iltana nukahdin nopeasti — sillä tavalla niin kuin olisin pudonnut jonnekin pimeään ja pehmeään. Unessa Jack ratsasti kimolla hevosella minua vastaan kapealla metsätiellä, joka vei vanhalle hylätylle kirkolle — sille, jonka maali oli rapistunut.

“You shouldn’t be here”, Jack sanoi.
Minusta se kuulosti pahaenteiseltä.
“Why?” yritin kysyä, mutta mies ei vastannut.
Siinä vaiheessa unta en ollut enää ihan varma, oliko vastaantulija Jack ensinkään, vai joku muu: se vaikutti Jackilta, mutta siinä oli jotain tavatonta.

Unessa oli jostain syystä talvi. Päivä oli kirkas, ja lumi heijasti auringon valoa niin, että oikeastaan kaikesta oli vaikea saada selvää. Minä en ollut aivan varma, kenen hevosella Jack siinä ratsasti, mutta sellainen epämääräinen olo minulla oli, että se oli hyvin tuttu. Siinä oli paljon samaa kuin Spinissä, mutta se oli vaaleampi. Ehkä se oli sen emä.

Katsoin alas ja huomasin loputtoman meren ruskeita pilkkuja ja läiskiä vaalealla pohjalla. Unessakin sydämeni putosi vatsani pohjalle: se oli Rain. Minä ratsastin taas Rainilla kohti hylättyä kirkkoa.

Kun nostin katseeni kysyäkseni hämilläni, mitä oikein oli tekeillä, Jack oli jo mennyt. Käännyin katsomaan ja näin sen loittonevan selän valkean hevosen takamuksen yllä. Kumpikaan ei kääntynyt katsomaan taakseen, ja jostain syystä minä tiesin, että niiden perään huutaminen olisi turhaa.

“Are you okay?” kuulin tutun, pehmeän äänen.
Se oli lohdullinen, mutten saanut heti kiinni siitä, kenelle se kuului.

“Ethan”, kuului vähän napakammin, kun en heti vastannut.

Vihdoin sukelsin unesta hereille.
Syykin selvisi: Jude ravisteli olkapäätäni.
“Ethan! Why aren’t you breathing?” se kysyi sättivään sävyyn niin kuin se olisi minun omaa syytäni, että olin unohtanut hengittää nukkuessani.
“Wh- why- where is he?” kysyin unen ja valveen rajamailta.
“Who?” Jude kysyi, lakkasi ravistelemasta minua ja istahti sängylle huomatessaan, että olin elossa.
“I’m not sure”, tunnustin hämilläni.
“Are you still dreaming?” Jude kysyi jo lempeämmin.
Kai se oli helpottunut varmistuttuaan, että hengitin taas.

“I’m not sure”, sanoin uudelleen ja annoin katseeni liukua hitaasti hämärän poikki sen tummiin silmiin.
“Go to sleep. And promise me you’ll breathe like a normal person for the rest of the night.”
“Okay”, mutisin kuuliaisesti ja suljin silmäni taas.
En nähnyt siellä Jackia enää.

Aamulla Martha soitti ja kertoi Jackin nukkuneen pois yön aikana sairaalassa keuhkokuumeen uuvuttamana. Minä en kehdannut sanoa, etten ollut yllättynyt. Sen sijaan riisuin stetsonini, esitin surunvalitteluni ja lupasin tulla auttamaan käytännön järjestelyissä heti aamutallin hoidettuani.

Jack ei ollut ollut entisensä sen jälkeen, kun tämän poika Matt oli kadonnut ja sittemmin löytynyt kuolleena. Minusta tuntui melkein siltä, kuin ukko olisi loppua kohden luovuttanut.

Martha, joka oli Jackin ensisijainen perijä, oli viety suoraan sairaalasta palvelutaloon. Sillä oli kuulemma nyt edunvalvoja, eikä se voinut terveydentilansa vuoksi selvittää tilan asioita. Collinsien vanha tila pitäisi kuulemma tyhjentää ennen kuin sen voisi myydä. Kysymys kuului, kenen homma se oli? Kuka ylipäätään peri tilan elikoineen, jos Martha oli poissa kuvioista ja Mattkin oli jo kuollut ennen aikojaan?

Vastaus löytyi yllättävän nopeasti istumasta Twin Falls Farmin keittiöstä. Emily Collins oli Jackin ja Marthan lapsenlapsi, Mattin tytär, perimisjärjestyksessä seuraava. Pieni nainen, tai tyttö, mikälie, istui pöydän ääressä näyttäen siltä, että oli eksynyt sinne vahingossa ja etsi nyt katseellaan reittiä ulos. Minä silmäilin sitä vähän matkan päästä tietäen, että siltä oli kuollut ensin isä ja sitten pian perään isoisä, ja mietin, oliko sillä ketään, joka siitä huolehti ja auttoi kuolinpesän asioissa. Tyttö oli ilmeisesti juuri ja juuri täysi-ikäinen. Spinin kohtalo taisi olla nyt huolenaiheista vähäisin. Statler katseli vuorotellen minua ja nuorinta Collinsia ennen kuin nosti kätensä pystyyn ja poistui paikalta mutisten jotain siihen suuntaan, että minä olin taas ihan itse ajautunut ongelmiin. Mitä lie tarkoitti.

”Where’s your mom?” avasin keskustelun, joka ei tasan varmana tulisi koskemaan hevosta, jonka huoltajuudesta alun perin oli ollut määrä puhua.
Emily katsoi minua hetken suurilla silmillään arvioivasti päästä varpaisiin kuin miettien, kannattiko minulle kertoa ylipäätään mitään.
”In prison”, se lopulta sanoi katsoen minua silmiin niin, että melkein alkoi selkäpiitä karmia.
Tytössä oli jotain… unsettling.
”Right”, minä vastasin, ja siihen päättyi maailman lyhyin keskustelu yhtä hyvällä menestyksellä kuin oli alkanutkin.


Kapusin Spinin selkään, sillä se oli ainoa elossa oleva asia, joka isoisästä oli jäljellä. Isoisä oli minulla purkissa mukana.

Ethan päästi irti ohjista vasta, kun istuin tukevasti kyydissä. Hevonen allani ei ollut oikein kenenkään, ja samalla meidän molempien — minun ja tuon miehen, jota hädin tuskin tunsin yhtään. Minä en oikein tiennyt, mitä ajatella.

Ethan loittoni vähän ja jäi nojaamaan pick upinsa kylkeen katse hevosessa. Vilkaisin miestä kerran epäröiden, mutta se nyökkäsi, joten pyysin hevosen varovasti liikkeelle. Se käveli tutuilla mailla: isoisän mailla. Tai minun maillani, oikeastaan, sillä isoisä oli tosiaan nyt siellä purkissa.

Sopivan tuulenvireen osuessa kohdalle ripottelin varovasti hienojakoista harmaata tuhkaa ilmavirran kyytiin. Niin isoisä lähti kadoten kirjaimellisesti tuhkana tuuleen — nyt silläkin sanonnalla oli todellinen merkitys. Taivaanranta oli oranssia ja purppuraa, ja uumoilin muistelevani isoisää jatkossa sellaisen auringonlaskun nähdesssäni. Ja isääkin, tietysti, mutta sen ajatteleminen oli monimutkaista, sillä isällä oli rikostutkinnan arvoinen reikä rinnassaan.

Spin ei oikein tykännyt isoisän tuhkasta. Se peruutti epävarmana pää kenossa pakoon ilmassa tanssivaa tuhkaa, kun päästin loputkin siitä vapauteen osaksi maailmankaikkeutta. Nyt isoisä oli kaikkialla ja ei missään, ja minulla ei ollut enää oikein ketään. Purkki oli tyhjä.

Lopulta Spin otti pari ikävää sivuloikkaa, kun se ei enää pystynyt kykenemään. Minusta se oli täysin ymmärrettävää. Pyysin sitä eteenpäin, kun en muutakaan keksinyt. Se rauhoittui päästyään raviin ja kaarsi vähän kaulaansakin. Se oli hieno hevonen, muttei kyllä yhtään isoisän tyylinen. Tavallaan alamäki oli alkujaan lähtenyt Spinistä, sillä siitä jalan katkeamisestahan se isoisän sairastelu silloin oli alkanut. Yksi vaiva oli seurannut toistaan. Minä olisin voinut epäröidä Spinin selkään nousemista, kun se oli kesken työnteon pudottanut isoisänkin kyydistään, vaan enpä osannut pelätä. Minä olin kuitenkin aina sisimmässäni karjatilan tyttöjä, vaikka elämä oli minua kuljettanut milloin minnekin.

Pian Spin siirtyi omatoimisesti laukkaan tasapainotellakseen epätasaisella alustalla. Minä mietin sitä, että karja pitäisi myydä pois, ja koko tilakin sitten niiden mentyä, kun ne eivät tarvitsisi enää sitä kodikseen. Kaikki tavarat pitäisi selvittää johonkin järjestykseen ja hoitaa pois tontilta ennen sitä. Minusta tuntui, ettei näin nuorena kuuluisi joutua hoitamaan yksinään sellaisia asioita.

Spin ei tykännyt, kun minä en keskittynyt siihen. Sen laukasta tuli oudon pompahtelevaa, ja se heitti vähän peräänsäkin. Pyysin sitä taas etenemään ja kohensin omaa asentoani. Hevonen tasaantui ja laukkasi vielä yhden kunniakierroksen urheasti yhtä matkaa tuulen ja isoisän kanssa.

Niin me hyvästelimme isoisän yhdessä. Kun palasin autolle, Ethan oli hiljainen ja vakava. Kumpikaan meistä ei itkenyt eikä puhunut. Minä tiesin vain sen, että tuo mies oli ollut isoisän ystävä. Me olimme yhdessä hiljaa, kunnes arvioin, että isoisä oli varmaan päässyt turvallisesti matkaan: minä istuin siihen asti satulassa, Spin seisoi kerrankin paikallaan kuin  tatti jalat maahan sidottuina Ethanin vierellä, ja Ethan nojaili yhä vain vaitonaisena autoonsa.

”You can ride him back to the farm if you want to”, Ethan sanoi lopulta. ”I’ll drive slowly ahead of you.”

Nyökkäsin.

Ja niin Spin seurasi parhaaksi katsomissaan askellajeissa Ethanin autoa kuin mikäkin koiranpentu kotiinsa saakka välittämättä siitä, mitä minulla oli sanottavana asioihin. Se oli kyllä sitten eriskummallinen hevonen.

Nojasin selkääni pyöröaitauksen jykevään tolppaan tietäen, että se kestäisi kaiken tulevan. Varsojen kasvun ja ratsunuran alun. Nuoret (ihmiset) roikkumassa, nojailemassa, norkoilemassa ja ennen kaikkea oikaisemassa harva se päivä aidan yli, kun eivät jaksaisi avata porttia. Statlerin ajamassa vähän liian läheltä autonrämänsä kanssa. Yön aikana pihaan uskaltautuvat peurat testaamassa hampaillaan, saisiko puusta jotain syömäkelpoista irti. Jopa Louisan se kestäisi, vaikka sen sitoisi hetkeksi aidantolppaan kiinni.

Niin kestin minäkin vuodesta toiseen hievahtamatta paikaltani. Katselin tyhjän pihan yli oranssia taivaanrantaa mieli hiljaisena, kun Jude ilmestyi jostain takavasemmalta. Se sukelsi käsivarteni ali painautumaan kiinni kylkeeni, ja minä annoin sen tehdä niin. Se silmäili eittämättä huolissaan kasvojani, mutta minä en vastannut katseeseen: se näkisi heti kaiken ja esittäisi kysymyksiä, ja se kaikki ei millään mahtuisi minusta ulos kerralla.

“People die”, sain sanotuksi mietittyäni tilanteeseen sopivaa keskustelunavausta tovin niin kuumeisesti, että kaikki se ajattelu oli saanut minut jo siristelemään silmiäni.
“We all do, eventually”, Jude vastasi kuulostaen paljon älykkäämmältä kuin minä. “Jack was an old man.”
“He was, yeah”, murahdin hiljaa.
“Do you miss him?” Jude kysyi.
“I don’t know.”
“Do you miss Rain?”
“Sure”, vastasin hitaasti – yhtäkkiä vähän varautuneena.
Olisin halunnut tiedustella, miten se tähän liittyi, mutten juuri sillä hetkellä osannut.
“He was old, too”, Jude muistutti.
“I know”, myönsin vaihtaen painoa jalalta toiselle.
Samalla tulin tiukentaneeksi Juden ympärille kiertämäni käsivarren otetta hetkeksi. Huokaisin katse yhtä puiden taakse valuvissa oranssin sävyissä.

“Do you think Spin will stay?” Jude kysyi.
Minulla oli aavistus, että keskustelu oli menossa johonkin tiettyyn suuntaan, mutten vielä tiennyt, mihin Jude oli pyrkimässä.
“I don’t know”, sanoin taas. “Depends. On Emily, she’s the owner now. As far as I know, she’s okay with the current arrangement. She has a lot to do right now so I won’t bother her until everything else is taken care of. I’ll just… wait.”
“Do you want to keep the horse?” Jude kysyi.
“For now”, nyökkäsin hitaasti. “He needs me.”
“And you need him”, Jude huomautti.
“Why?” kysyin, ja laskin viimein katseeni alas kohti kasvoja, jotka olivat tarkkailleet minua kaiken aikaa.
“Don’t you see it? Spin keeps you going”, Jude sanoi kuulostaen tarkkasilmäiseltä, vaikken vieläkään ymmärtänyt, mitä se ajoi takaa. “He’s one of the few things that are not dead.”
“I shouldn’t need a particular horse. They tend to die, and this one’s not even mine”, huomautin nähden parhaaksi palata sittenkin välttelemään Juden läpitunkevaa katsetta. “There are so many ways he can be taken away from me.”

“I think I know what’s up with you”, Jude päätti.
“By all means, tell”, kehotin virnistäen puoliksi.
Vai väitti se päässeensä minun pääni sisään. We’ll see about that.
“He’s not Rain, and that is your problem. But I’ll tell you: no horse will ever be the same as the other. You won’t find another Rain. And so will you not find another Spin. Don't let life slip away in fear of something maybe happening in the future; it's nothing but a waste of time. Give the horse a chance. Let him in.”

Minä tuijotin taas tiiviisti hiilloksen lailla hehkuvaa taivaanrantaa odotellessani lauseiden putoilevan painavina yksitellen vatsani pohjalle. Tuulenvire kirveli silmänurkkaani. Judella oli kyllä usein tapana olla oikeassa, mutta nyt minun teki mieli harata vastaan monestakin syystä.

“I think I already have started the process”, myönsin kuitenkin lopulta. “Letting him in, I mean. I don’t think I can do better than this. It takes time. For both of us.”
“You can only do your best”, Jude lohdutti käytännöllisesti. “Just don’t keep your distance to the horse only because your paths may separate one day. You’ll miss out a lot.”
“I’ll think about that”, lupasin.
“I know you will”, Jude vastasi varmana. “Because I’m always right.”
“Always is a strong word”, naurahdin.
“I know”, Jude virnisti.

Matalalla risteilevät harsopilvet sotkivat auringonlaskun epämääräiseksi pehmeärajaiseksi mosaiikiksi vasemmalla puolellamme. Oikealla viimeiset matalalta paistavat ilta-auringon säteet tavoittivat kohteensa kullaten havupuiden rungot kuten niillä usein täällä päin oli tapana tehdä.

Spin laukkasi häntä suorana näiden kahden tulen välissä. Edessämme oli peltoa vielä silmän kantamattomiin: olimme kaukana irti muusta maailmasta, eikä juuri sillä hetkellä kukaan voisi meitä saavuttaa.

Ruuna tuntui tavoittelevan huippunopeuttaan omasta tahdostaan, ja minä annoin sen tehdä niin. Kenenpä meistä ei tarvitsisi aika ajoin kokeilla rajojaan? Ilmavirta toi vedet silmiini, ja maisema muuttui sumeaksi. Minä luotin siihen, että hevonen osaisi kotiinsa, vaikken enää nähnyt edes sen letitetystä harjasta purkautuvia suortuvia piiskaamassa raivokkaasti ilmaa välillämme.

Sentään erotin lopulta lähestyvän metsänrajan, sillä se varjosti horisonttia katkaisten maiseman kokonaan toisensävyiseksi. Nostin ohjia pitelevää kättäni aavistuksen, mutta Spin oli jo itsekin päätellyt, että olisi paras päästää jalka pois kaasulta. Se rullaili pehmeästi laukkansa luonnolliseen loppuunsa ja siirtyi sitten raviin laskien päätään pärskähtäen. Minä raaputin sen säkää kiitollisena.

“That’s a good boy”, kerroin sille, vaikka kyllä se varmaan tiesi itsekin.

Hevosen rauhoituttua käyntiin tunsin puhelimen värähtävän farkuntaskussani viestin merkiksi. Kaivoin sen esiin havaitakseni vasta silloin, että minulle oli yritetty kertaalleen myös soittaa. En ollut huomannut sitä vauhdin hurmassa. Avasin näytön lukituksen toiveikkaana: ehkä se oli Jude.

Vaan eipä ollut: soittaja olikin Kansas. Se sai oloni aavistuksen huolestuneeksi; vatsassa muljahti pahanteisesti. Toisaalta kaikki mitä Kansas teki oli lähtökohtaisesti huolestuttavaa. Kyse saattoi olla mistä vain.

Minulla oli sellainen olo, ettei se ollut aikeissa pyytää minua kanssaan kaljalle. Ohjasin Spinin kohti kotia tavoitteenani hiipiä kaikessa hiljaisuudessa Juden ja Statlerin haukankatseiden ohi selvittämään, mistä oikein oli kyse.