Peachin kirja

Typerä Tom. Miten helvetissä se saikin ajotettua kosintansa sellaiseen väliin, että joudun pahimman myrskyn aikana lähtemään. Onneksi autossa on sentään neliveto ja sisällä mukana pilkkihaalarit. Viiden tunnin ajamisen jälkeen olemme vihdoin määränpäässä noin seitsemän aikoihin illalla. Edessämme näkyy hädin tuskin tallirakennus, sillä lunta tuntuu tulevan ylhäältä, oikealta, vasemmalta ja alhaalta. En halunnut ottaa riskejä, että jäädään johonkin matkan varrella jumiin, joten taistelen haalarit päälle tallin pihalla. Todellakin taistelen, Chevy ei ollut tällä hetkellä hirveän tilava ollessaan täynnä omaisuuttani. Olen sentään fiksuna tyttönä laittanut lavan päälle pressun, joten tavarat olisivat ehkä jotenkin saatavissa vielä. Nostan vielä huivini ihan silmiin kiinni ja lasken pipoani kulmakarvojen päälle. Kunnon hanskat vielä käteen, ennen kuin uskallan avata auton oven ja pompata pick-upista alas. Yritin avata ovea mahdollisimman vähän, mutta tuulella on muita aatoksia repäisten kuskin oven sepposen selälleen. “Fuck”, mumisen huiviini samalla yrittäen työntää ovea takaisin kiinni polveen asti yltävässä lumessa. Kylmä viima iskee luihin ja ytimiin, vaikka oven kiinni saaminen melkein aiheuttikin hien pintaan. Mietin jo hetken voisiko Peach vaan asua trailerissa pari päivää? Mitenköhän helvetissä saan lastaussillan takaisin kiinni. Traileri mun on ainakin pakko jättää parkkipaikalle niille sijoilleen, Chevyllä on ehkä vielä mahdollisuus lähteä tallin pihasta uudelle asunnolleni. Tai ainakin tällä hetkellä. Katsotaan tunnin päästä, kun lähtö on ehkä ajankohtaista. Saatuani kuskin oven kiinni alan tarpomaan kohti traileria, jota vaikeuttaa lumi ja vastatuuli. Päätän pitää ovien availut vähäisinä, joten lasken lastaussillan suoraan alas. “Hey girl, ollaan uudessa kodissa”, puhelen kun varsani korvat vetävät karusellia joka suuntaan tuulen pihinästä ja varmaan mun puuskutuksesta. Varsalla on päässään nahkariimu, mutta heitän tottunein elkein vielä naruriimun varsan päähän. Naruriimussa on myös kiinteä naru, joten minun ei tarvitse sotkeentua kuin kahteen lukkoon, joita on muuten melko helkutin vaikea avata paksut lapaset käsissä ja eläväisen varsan kanssa. Peach pakittaa melko reippahasti pihalle, ja karusellikorvat kääntyvät pian hyvin tiukasti niskaan kiinni. “Yeah that’s the mare face”, sanon melko kovalla äänellä. Peach ei edes yritä liikkua vaan pitää pyllynsä tiukasti tuulta vasten mulkoillen minua syyttävästi yrittäessäni saada lastaussiltaa takaisin ylös. Miksei niissä voisi olla hydrauliikkaa, voisi päästä vain napin painalluksella tästäkin hommasta? Trailerissa on nyt varmasti vähintään puoli metriä lunta, mutta se saa luvan olla myöhemmän ajankohdan ongelma. Saan lastaussillan vihdoin kiinni, enkä hirveästi aikaile takaisin liikkeelle lähdössä. “Nonii, mennäänpäs”, tokaisen Peachille joka mulkoilee minua yhä korvat niskaan liimattuna.

Pääsemme kunnon tarpomisen jälkeen oletettavasti tallin ovelle ja yritän saada sitä auki. Muutaman kirosanan saattelemana se aukeaakin ja tallin käytävällä seisoo hyvin hämmentyneen näköinen mies. “And who the heck are you?” tuo kehtaa kysäistä ennen kuin saan edes yhtä jalkaa tallin puolelle. Peach on nopeampi liikkeissään kuin minä vastaamaan ja varsa pomppaa vierestäni tallin käytävälle. Onneksi naru on tarpeeksi pitkä, joten varsa ei lipeä käsistäni. Minulla ei ole nyt aikaa vastata miehelle, sillä lunta alkaa tulla enemmän käytävälle joten alan repimään ovea takaisin kiinni pitäen tiukan otteen Peachin narusta. Saatuani oven kiinni käännyn ympäri kohdaten meitä edelleen tuijottavan miehen. Otan toisen lapasen pois kädestäni ja raotan huivia sen verran, että saan puhutuksi ilman suuni edessä olevaa vaimennuskerrosta. “Maddy, this is Peach. And you are?” “Ohh you are here already, I thought you would come after this storm. Not during it”, mies naurahtaa ehkä jopa hieman sarkastisesti. “Name’s Ethan, welcome. I can show you where you can put Peach and your stuff”, mies jatkaa huomattavasti rennommin. Peachilla on jälleen karusellikorvat ja nyt varsa lähteekin paljon innokkaammin kävelemään perässäni Ethanin osoittamalle karsinalle joka on onnekseni todella lähellä ovea. Tallin täyttää vaimea tuulen humina ja hevosten tasainen heinien rouskutus.


Riisuttuani Peachilta riimut ja nyt vettä tihkuvan loimen Ethan alkaa esittelemään minulle tallin tiloja. “Not gonna lie, this looks so much better than in the pics”, totean ripustettuani märän painavan loimen kuivumaan. Ethan hymähtää. “Spo where is the rest of the stuff?” mies kysyy. “In my truck”, huokaisen syvään. “Is it okay if I leave my trailer here?” kysäisen johon onnekseni saan myöntävän vastauksen. Se tästä rumbasta nyt vielä puuttuisi, että mulla olisi traileri ojan pohjalla tällä kelillä. Myönnettäköön Texasista kotoisin oleva tytöntyllerö ei ole ehkä ole luotu tälläiselle kelille, eikä myöskään ole varustautunut sen mukaisesti. “I’ll just grab the most important stuff now and leave the rest for later”, totean Ethanille ennen kuin alan suuntaamaan takaisin ulko-ovelle. En juuri nyt kaivannut sosiaalista kontaktia, haluaisin vain käpertyä peiton alle parkumaan sydänsuruja.

Trailerin irrottaminen autosta ei olekaan ihan niin helppo nakki, kuin sen pitäisi ja saan rynkyttää vipua jonkin aikaa ennen kuin se antaa periksi ja saan lukon auki. Seuraavaksi onkin operaatio päästä auton lavalle ilman suurempaa lumimäärää. Onnekseni olin ollut taas niin fiksu, sekä olin pakannut pari loimea, riimunnarun ja harjakassin yhteen muovilaatikkoon, joten laskelmieni mukaan sen pitäisi kestää muutaman päivän. En ollut niin viisas, että olisin pakannut sitä heti perälaudan viereen, jotta se ilmestyisi ensimmäisinä käsiini, ehei. Tietenkin sen on ihan hytissä kiinni. Miten muutenkaan. Alan laatimaan sotasuunnitelmaa lumen tuiskutessa päin pläsiä.
Vaihtoehto A ) konttaan takakautta lavan etuosaan repien laatikon mukanani takaisin taakse.
Vaihtoehto B ) avaan pressun etupäästä ja nostan laatikon sitä kautta.
Vaihtoehto C ) luovutan ja jätän homman jollekin muulle päivälle.  
Vaihtoehto C houkuttelisi kyllä eniten, mutta se ei oikeastaan edes ollut vaihtoehto. B:n toimintatapa toisi ehkä vähiten lunta lavalle, jos vain saan pressun päällä makaavan lumikerroksen liikkeelle.

Pöllähdettyäni takaisin tallin käytävälle laatikko käsissäni mieleni tekee tehdä pieni voiton tanssi. Ethania ei enään näy missään, tallissa on sentään vielä valot. Pitääköhän mun sammuttaa ne? Peach tapittaa minua hämmentyneen oloisena, ehkä jopa hitusen väsyneenä. “Ollaan kotona”, totean varsalle, jonka jälkeen kuulen pienen huokauksen ja pää katoaa takaisin karsinan uumeniin. Kävelen karsinan ovelle, lasken laatikon käsistäni ja alan ripustamaan tamman toista paksumpaa loimea karsinan oveen. Lisäksi napsautan riimunnarun kiinni ovesta roikkuvaan mustaan nahkariimuun ja nakkaan laatikkoon naulassa roikkuvan naruriimun ennen kuin suuntaan kohti uutta kaappia täydentämään sitä.

Venyttelen hyvin pitkään uudessa sängyssäni. Se tuntuu jotenkin oudolta. Jotenkin tyhjältä. Huokaisen syvään yrittäen siirtää ajatuksia muualle ja heitän paksun peiton pois päältäni heittäen jalat yli laidan. Paljaat varpaani osuvat osittain kylmälle lattialle ja vetäisen ne hyvin nopeasti takaisin ylös. Ei ole Texasin tyttöä luotu tälläisiin lumimyrskyihin. “You got this girl”, kuiskaan ja kipitän vaatehuoneeseen mahdollisimman nopeasti ja vähällä lattiakosketuksella. Ensimmäiseksi vetäisen päälleni merinovillasukat. Sitten onkin aika heittää vanha kulahtanut t-paita pois päältäni, joka toimii pyjamanani. Se on Tomin vanha, haiseekin ihan häneltä mutten ole vielä valmis luopumaan siitä. Se sai olon kotoisaksi.

Yritän napsauttaa vedenkeitintä päälle, mutta sen pieni sininen valo ei syty. Olisi pitänyt ostaa se hiton aggregatti, kiroan mielessäni. Uusi työni alkaisi ensi viikolla, jolloin kone on melko pakollinen. Vaikkei rahasta olekaan pula, varsinkin isäni kuukausittaisen tilitalletuksien kanssa, tarvitsisin tekemistä. Vilkaisen ikkunasta ulos ja ilokseni huomaan lumisateen loppuneen. Vihdoin. Asuntoni yhteydessä on onneksi autotalli, johon Chevyn sain tungettua ja lumikerroksen lavan päältä pois. Ehkä tänään saisin loput Peachin tavarat tallille asti. Ensiksi minun pitää kuitenkin kolata oma ajoväyläni tyhjäksi, vaikka uskonkin luottopeltiratsun selviytyvän pienestä lumimäärästä. Alan valmistautua ulos näyttäen Michelin-ukolta, vain silmät näkyvät juuri ja juuri.

Aurinkokin on näköjään uskaltanut tulla näkyviin, se jopa hieman häikäisee silmiin pitäessäni pick-uppia tiellä. Se halusi välillä haukata syvemmälle penkkaan, mutta pääsimme jonkinnäköiseen yhteisymmärrykseen. Olin jättänyt lavan päällä olevan pressun kotiin kuivumaan, ehkä hieman typerästi jopa. Mitä lähemmäs Twin Falls Farmia pääsin, sitä enemmän tuntui taivaalle ilmestyvän pilviä. Peach olisi pakko saada liikkeelle tänään, muuten varsan uusista tarhakavereista ei olisi jäljellä kuin pienet tuhkakasat. Tai varsa söisi tiensä ulos tarhasta ja karsinasta.

Tallin pihan lumessa näkyi huomattavasti enemmän liikettä, kuin kaksi päivää sitten saapuessamme. Eilen en ollut poistunut sängystä ollenkaan vaan yritin saada itseäni takaisin kasaan. Nyt sydän oli hieman kevyempi ja olin varmasti itkenyt puolet kehoni vesimäärästä. Pysäköin Chevyni tapojani rikkoen etuperin. Autosta ulos hyppääminen ja oven kiinni sulkeminen ovat huomattavasti helpompaa nyt kuin viimeksi tallilla käytyäni. Avaan lavan takapaneelin ja otan ensimmäisen laatikon käsiini. Siinä on Peachin loput ulkoloimet. Toppaloimet olivat jo tallilla. Kuulen tarhoilta tutun huudon. Peachilla on tapana huutaa aina autoni kuullessaan, joka on jotenkin todella lutuista. Samalla myös muille luultavasti ärsyttävää. “Joo tyttö, oota hetki. Mä puran nää ensin”, huutelen takaisin hymyn ilmestyessä huulille. Lähden reippain askelin kävelemään kohti tallirakennusta.

Saatuani auton purettua ja trailerin ajettua muiden trailereiden viereen lähden kohti tarhoja. Siellä olikin useampi loimitettu otus. Peach on laumansa pienin ja heti portilla vastassa hörisemässä korvat tanakasti eteenpäin. Muut hevoset eivät näyttäneet oikein välittävän pienestä energiapallosta, vaan yksikin hauskan värinen pilkkunaama piti silmiään ummessa lepuuttaen toista takajalkaansa kylki aurinkoa vasten. Viereisessä tarhassa sentään mustankirjavalla hevosella tuntui olevan hauskaa, sillä se huitoi etujalkojaan ilmassa lumi ympärillä pöllyten. “Jos tuon kanssa pääsisit tarhakaveriksi, meillä ei varmaan olisi aitojakaan enään”, naurahdan varsalleni joka vilkaisee innokkaan oloisesti lajitoverinsa iloa. “Me ei sit kävellä tolleen”, muistutan ja pyydän varsaa laskemaan päänsä ennen riimun sujauttamista päähän. Peach heilauttaa päätään, ennen kuin ehdimme ottaa yhtäkään askelta, joten pyydän tätä peruuttamaan. Se on meillä ollut vähän semmoinen “cool down” - tehtävä, jota ollaan Peachin kanssa harjoiteltu melkein ensimmäisistä päivistä lähtien. Varsa ottaakin pari melko ripeää askelta taaksepäin ja pääsemme tarhasta lähtemään vähän rennommin. Ei Peach silti täysin rento ole, vaan hieman tanssahtelee takanani.

Menemme suoraan maneesiin, joka on onnekseni tyhjillään. Peach ei ole hirveästi maneesissa tottunut olemaan, mutta varsa ottaa kaiken vain innolla vastaan. Sen hengitys höyryää maneesissakin, ei siellä hirveän lämmintä nimittäin ole, sentään lämpimämpi kuin ulkona. “Jos tänään vaan saat tutkia ja juosta”, tuumaan ääneen napsauttaen riimunnarun irti varsastani. Jalkani ja käteni olivat nimittäin melko muussia aamuisen kolaamisen jäljiltä. Sitä paitsi Peachin tuntien, tuliharja ei pystyisi keskittymään tekemään yhtään mitään uudessa ympäristössä parin vapaapäivän jälkeen. Peachia ei tarvinnut kahdesti pyytää, kun kääntyi taitavasti takajalkojensa ympäri ja lähti pinkomaan niin lujaa mitä konteistaan pääsi toiseen päähän maneesia. Varsa on siitä kyllä mukava, kun ei turhia stressaile; nytkin näkee vain avoimen tilan missä voi JUOSTA. Parien pierupukkien ja ympäri juostun kunniakierroksen jälkeen Peach hidastaa itseään raviin katsellen enemmän ympärilleen, pitäen häntäänsä ylhäällä kuin arabi konsanaan. Nyt varsa tuntuu myös tajuavan laidoilla olevan peili, jota kohti tarvitsee ravata vielä vähän korkeammalla askeleella. Peach pysähtyy aivan peiliin kiinni ja puhaltaa sitä päin sieraimet suurina, tehden myös itseään hieman suuremmaksi. “Hölmö, sä katot itteäs, ei se sua syö”, naurahdan ja lähden kävelemään myös kohti tätä Peachin vaaraa. Varsa vilkaisee minua puuskaisten taas kovaan ääneen. “On se pelottava, pian siinä näkyy mammakin kahtena”, pölötän ja näytän Peachille, että nyt varsa näkee minutkin kahtena. Se vasta pyöristyttävää onkin, sillä Peach lähtee ravaamaan tutkimaan jo jotain muuta puhallellen menemään.

Suuren maneesiseikkailun jälkeen suuntaamme hieman rentoutuneen palleron kanssa tallin puolelle. Tykkään hoitaa Peachia karsinassa, joten vien varsan sinne suoraan. Riisun tuliharjalta loimen pois, laskostaen sen suoraan oveen. “Howdy”, kiharalla tukalla varustettu nuori tervehtii iloisesti hymyillen Peachin naapurikarsinasta. “Oon Brandy, tää on Jindy”, tyttö jatkaa höpöttelyään osoittaen mustaa hevostaan, joka vain vilkaisee meidän suuntaan. “Moi, mä oon Maddy ja tää on Peach”, vastaan hymyillen. On kiva saada jotain ihmiskontakteja, varsinkin kun myrskyn takia joutui aika pitkälti olemaan sisällä. Yksin. “Te tulitte vissiin pahimpaan aikaan. Ethan selitti, et oli melkeen saada sydärin teidän ilmestyessä ovesta”, Brandy jatkaa jutteluaan. “Joo, ei ehkä ollut ihan kaikista fiksuin veto. Mut me selvittiin ja nyt me ollaan täällä”, naurahdan ja olen lähtemässä hakemaan Peachin harjoja. Varsa kovin yrittääkin tunkea turpaansa mustan karsinanaapurinsa puolelle, mutta Jindy ei ole samaa mieltä naapurinsa tungettelusta, joten pian tallin täyttääkin the mare screech. “Joo sori, tää voi olla toisista vähä raivostuttava”, sanon kiusallisesti naurahtaen. “Eiköhän tää pian rauhotu”, Brandy tokaisee hieman naurahtaen ja taputtaa tammansa kaulaa. Peach onneksi tajusi vetää turpansa pois toisen yksiöstä ja katsoo minua nyt sen näköisenä, ettei olisi ikinä tehnyt yhtään mitään väärää.

Ilmoitin minut ja Peachin hetken päähänpistosta tallilla järjestettäviin kilpailuihin. Ne olivat viisipäiväiset, meillä ei onneksi ollut kuin yksi luokka - Trail-In-Hand. Ajattelin, että tulisi hyvät liikutukset varsalle ja se saisi tottua kisahälinään vähän tutummassa ympäristössä. Saan kaivaa pitkästä aikaa mustavihreän kimaltevan kisapaitani kaapistani ja sovittaa sitä ylleni. Se yhä mahtuu päälle ties kuinka pitkän tauon jälkeen. Tai.. No.. Ei niin pitkän, olinhan minä tuossa syksyllä parissa kisoissa käynyt pyörähtämässä.

Pre-game day - 2.2.

Kisavalmistelut alkoivat jo tänään, ja tallissa on aika hälinä. Ihmisiä tuntuu sinkoilevan tallin ja maneesin puolella. Peach tuijottelee ihmeissään menoa pesukarsinassa seisoessamme. Varsa on kiinni vain toiselta puolelta, riimunnarun ollessa maassa tamman edessä riimusta kiinni. Peach on opetettu pysymään paikoillaan niin, ja se on ollut ihan hyvä taito osata. Varsa hieman nostaa toista takajalkaansa haalean veden osusessa siihen, mutta laskee sen alas melko pian. “Good girl”, kehun ja jatkan nostaen vesiletkua koko ajan korkeammalle.

“Mitä me oikein tehdään tän sun harjan kanssa?” parahdan katsoessani joka suuntaan sojottavia jouhia. Peach vain katsoo minua hämmentyneenä ravistellessaan itseään vielä kertaalleen kuivauksen jälkeen. Tämä aiheuttaa tuliharjan lisäsotkeentumisen - jos se siis vain oli mitenkään mahdollista. Tamman harja on kasvanut ihan hyvää vauhtia, mutta edelleen useampi itsepäinen jouhi halusi kasvaa ylöspäin eikä millään laskeutua. Huokaisen syvään raapiessani päätäni puhki. “Pysyiskö se leteillä?” kuulen jonkun huikkaavan, mutta äänen luoja on jo häipynyt näköpiiristä. Kummitteleeko täällä? Onko täällä tallitonttuja? Alan siis tottunein ottein jakamaan varsan harjaa pienempiin osioihin ja letittämään. Olen tottunut kyllä vielä pidempään jouhimäärään reining-hevosilta, joten Peachin pikkuharjassa ei kauaa kestä. Tamma näprää huulillaan pyyhettä, jolla kuivasin varsan naamaa. Olisi pirulaisella edes jotain tekemistä tässä välissä. Tuliharja on vihdoin leteillä ja tilanne on ehkä hitusen parempi - mitä nyt pari lettiä sojottavat nyt vaakatasossa kohti minua pilkallaan. “Ehkä toi sun huppu auttais edes hiukan”, totean ja lähdenkin hakemaan varsan ananasfleeceloimea sekä huppua. Varsa pärskähtää ja kuulen pienen kavion kopsahtavan. “Äpäpäp”, suustani kuuluu automaattisesti eikä käytävältä kuulu enään ääntäkään.

Day 1 - 3.2. Päivän sijoitus: 2./16.
Vilkaisen Peachin karsinaan, olen pyytänyt pitämään tamman sisällä aamuisin tämän kisaviikon, aika moni muukin tuntuu vielä olevan sisällä. Siellä on pieni loimitettu eläin, josta näkyy vain turpa, silmät, korvat ja jalat. Jalkoihinkin olen käärinyt pintelit eilen, jotta voimme mennä ainakin melkein puhtaina radalle. Toivon todella varsan harjan laskeutuneen, vaikka ajattelinkin harjan avata ennen luokkamme alkua. Peach hörisee minut nähdessään. “Jos me selvitään edes ehjin nahoin tänään, niin oon tyytyväinen”, totean alkaessani riisumaan Peachin loimea pois. Minua hieman harmittaa, että reining on juuri ennen meidän luokkaa, joten en hirveästi ehdi sitä katsomaan. Onneksi myöhemmin olisi kuitenkin reined cow horse - jolloin Peach olisi jo ollut hyvän aikaa kiusaamassa tarhakavereitaan.

Olen suhteellisen tyytyväinen Peachin ulkomuotoon, mutten ole vielä uskaltanut avata eilisiä lettejä - vaikka ne nyt olivatkin kauniisti tamman kaulaa vasten. Tunnetusti yrittänyttä ei laiteta ja alan availemaan lettejä rauhallisin liikkein takaata eteen. Peach nappaa huomaamattani yhden rullaamistani pinteleistä oven suulta hampaidensa väliin sekä heilauttaa päätään nopein liikkein taakse-ylös. Kaikki varmaan arvaakin mitä sille juuri kääritylle pintelille käy? No tietenkin se leviää hienossa kaaressa ilmassa tamman päälle, joka koskiessaan Peachin korvien väliin ja selälle saa varsan säpsähtämään paikoillaan. Varsa on melko huvittava näky enkä voi kuin nauraa. “Voi tsiisus sun kanssas”, hihittelen ja alan käärimään pinteliä uudestaan Peachin edelleen ihmetellessä mikäs hitto hänellä nyt menee naaman läpi.

Kävelemme lumisella kentällä muiden hevosten kanssa. Olen varsalle heittänyt vielä hetkeksi loimen niskaan, ettei toinen palellu täällä pakkasessa. Peachilla on tähän asti kaapissa säilytetty naruriimu päässään sekä täysin uusi puhdas narukin. Harja on jo nyt alkanut sojottamaan, mutta tilanne ei vielä ole pahimmillaan.


En voi uskoa korviani, kun meidät julistetaan tämän päivän luokan toisiksi! Siis niin hyvä pieni tuliharja! Rapsutan Peachin kaulaa harjan juuresta leveä hymy huulillani, kun meille tuodaan ruusuketta. Varsa yrittää saada senkin suuhunsa, mutta olen otusta nopeampi eikä punainen ruusuke päädy tamman kitusiin.


Day 2 - 4.2. Päivän sijoitus: 11./16.

Jos eilisen päivän suoritus meni paljon paremmin kuin osasin odottaa, on ilmeisesti kusi noussut hattuun ja menen vähän liian itsevarmasti suorittamaan rataa. Peach ei tästä sitten ollut yhtään mielissään, vaan mateli perässäni korvat luimussa. Varsa suorittaa kaikki tehtävät kuitenkin ilman suurempia sääntörikkomuksia. Mitä nyt vähän on laiska meno. Mut hei, ei oltu viimisiä!

Vielä viimeiseksi illalla kentän tyhjennettyä juoksutan hieman Peachia. Tamma tuntuu olevan energisellä päällä ja tarjoilee minulle pierupukkilaukkaa, korkealle nostettua arabihäntää ja kovaan ääneen puhalteluja. On ilmeisesti hieman höyryjä päästeltävänä tällä upealla kisahevosella. Viimeiseksi vielä huputan ja loimitan varsan yötä vasten, sekä annan parit porkkanat tuliharjalle.


Day 3 - 5.2. Päivän sijoitus: 1./16.

Eilisestä oppineena, lähdemme suorittamaan päivän rataa vähän rennommalla otteella, ja annan varsalle enemmän aikaa miettiä tehtäviä. Peach tuntuu olevan myös paremmalla päällä tekemässä rataa, kuin eilen. Varsa astelee huomattavasti reippaammin ja tuntuu jopa hieman nauttivan kaikista silmäpareista itsessään.
Tämän päiväinen lähestymistapa palkitaankin, sillä voitamme koko luokan. Hyvä poniini <3

Tänään päätänkin käydä tamman kanssa melkeinpä suoraan meidän luokan jälkeen maastossa köpöttelemässä. Heitämme tallin puolella vain loimen päälle sekä käytetymmän likaisemman naruriimun päähän. Peach vaikuttaa huomattavasti levollisemmalta myös maastossa, ehkä tekee varsan päälle ihan hyvää lähteä kisahälinästä vähän kauemmas edes hetkeksi.


Day 4 - 6.2. Päivän sijoitus: 3./16.

Peachia ärsyttää. Ärsyttää niin maan tuhottamasti, että tammalla on korvat liimattuna niskaan kiinni. Varsan harja sojottaa jokaiseen ilmansuuntaan, ja jos minun pitäisi kuvailla Peachia tällä hetkellä ihmisenä - tämä näyttää ihan loppuunpalaneelta yksinhuoltaja äidiltä krapulassa. “Oliko huonot yöunet?” kysäisen hieman huvittuneena astuessani Peachin karsinaan. Varsa näykkäisee ilmaa ja kääntää päänsä heti pois. “Hei, me ei draama tammailla sitten yhtään, senkin vauva”, tiukennan äänensävyäni ja jos hevoset osaisivat pyöräyttää silmiään niin Peach tekee sen juuri. Keskityn tamman harjailuun ja hyräilen samalla. Se välillä nimittäin tehoaa varsaan rauhoittavasti.

Maneesissa pahimmat kiukkupyllyilyt on jo saatu hävitettyä, mutta Peach ei silti loista samalla tavalla kuin eilen. Ehkä tämä alkaa olemaan jo aivan tylsää peruskauraa pienelle tuliharjalle. Tamman harjakin alkaa palautumaan normaaliin pystympään muotoonsa, vaikka olenkin sitä tunnollisesti joka ilta letittänyt ja aamuisin avannut. Seuraavaksi taidan kokeilla joitain painoja jouhien päihin, jos ne siten pysyisi alhaalla. Yllätyksekseni saamme kuitenkin tästä päivästä kolmannen sijan, vaikka Peachia selkeästi kiinnostaisi enemmän syödä ruusuke tai tuomari kuin olla täällä tylsässä maneesissa. Edes toisia hevosia ei saa moikata, vaikka niitä on vieressä vaikka kuinka monta. Kyllä nyt pientä tammaa kiukuttaa.


Day 5 - 7.2. Päivän sijoitus: 15./16.

Jos Peachia eilen kismitti tämä aina sama homma päivästä toiseen, niin tänään se oli ainakin viisinkertaisesti pahempaa. “Enään tää päivä”, totean varsalle harjatessa Peachia karsinassa. Tamma mulkaisee minua pahansuovasti, eihän varsa ollut nyt päässyt juoksemaan kentälle tai maneesiin melkein viikkoon! Jos Peach pystyisi puhumaan, tämä varmasti soittaisi PETA:n paikalle. Tamma on erittäin nyrpeä ilmeeltään ja jalat ovat liimautuneet maahan kiinni raahatessaan niitä perässään. Onko pakko jos ei haluu?

Eipä oltu viimeisiä tänäänkään, vaikka olen aika varma että Peachin söpöys pelasi edes jonkinlaista osaa tuomareiden arvosteluissa. Huomenna Peach saisi viettää ansaitun vapaapäivän. Aivojen nollauspäivän. Varsa saa karsinassaan muutamat porkkanat ja rapsuttelen tuliharjaa ryntäistä ja muista tamman lempikohdista. “Reipas pieni olet ollut”, kehuskelen samalla vauvalätinä-äänellä.


Virittelen narua Peachin kaapin oveen, jotta saan siihen ruusukkeet esille. Niitä me nimittäin aletaan nyt keräämään pölyä. Ehkä, ainakin toivottavasti. Kerättiin kuitenkin jo nyt melkein koko värisarja - sininen, punainen ja keltainen. Valkoinen jäi tällä kertaa puuttumaan, mutta olen enemmän kuin tyytyväinen varsan suorittamiseen. Vaikka meidän ei ehkä hetkeen tarvitse repäistä uutta kisaviikkoa.

Pitelen käsissäni kuolaimia sekä jo vähän kulahtaneita suitsia. Suitset ovat ainoa asia, jota olin ottanut muistoksi ensimmäisestä ponistani Cookiesta. Kuinka olinkaan niitä pitänyt vuosia kaapissani piilossa isän silmistä ja hiplannut niitä iltaisin itkien. Nyt ne kuitenkin pääsisivät vihdoin käyttöön. Peach saisi pikkuhiljaa opetella suitsiin ja kuolaimiin. Vaikkei minulla todellakaan ole mikään kiire varsan selkään, ajattelen olla jopa niin hurja että odotan pidemmän aikaa kuin normaalisti. Tiedän useamman quarterin jo kisaavan kolmevuotis-kaudellaan, mutta Peach saisi vasta sinä vuonna ihmisen selkäänsä. Kypsytellään rauhassa oikein hyvää ja kestävää ratsua. Vaikka arvelenkin Peachin nopeasti tottuvan asioihin, en silti haluaisi sitä vielä rikkoa niin nuorena. Ja onneksi minulla oli mahdollisuus kypsytellä tammaani pidempään - suurin osa kuitenkin joutui aloittamaan ratsutuksen ja kisaamisen aikaisemmin, jotta hevosesta saataisiin nopeammin omansa pois. Suitsien vanha nahka on ihanan pehmeää kättäni vasten, kun yhä silitän sormiani nahkaan painettujen kukkakuvioiden yllä omissa ajatuksissani.

Peach on energisellä päällä ollessamme maneesissa. Olin jättänyt suitset tamman karsinan oveen roikkumaan, kokeiltaisiin niitä vasta viimeiseksi tänään. Tuliharjalla on päällään jo vakiovarusteeksi tullut vihreä naruriimu. Peach ravaa narun päässä kaula kauniilla kaarella. Eilinen vapaapäivä teki nähtävästi hyvää, sillä tamma tuntuu säteilevän tänään. Olisi siis varmaan ihan hyvä päivä kokeilla jotain uuttakin. Olen huomannut tässä matkamme aikana, että Peachillä oli myös huonoja päivinä. Eikä huonoina päivinä saada mitään aikaiseksi.

Peach heiluttelee päätään ja louskuttelee leukojaan katsoen minua mulkoillen. Laitoin suitset tamman päähän samalla tavalla kuin olisin pyytänyt riimua laittaessa. Hieman kutittelin tamman huulia, niin suukin aukesi ja kuolaimet vain sujahti suuhun. Pukeminen siis ainakin onnistui, nyt saakin pohtia mites niiden riisuminen. Tuliharja näytti nyt ainakin siltä, että turha tulla yhtään lähemmäksi senkin petturi-äiti. “Ei ne nyt nii pahat voi olla”, naurahdan ja otan askeleen lähemmäs tamman kylkeä. Suu käy edelleen ja tamma mulkoilee syyllistävästi. “Ota porkkanaa”, totean ja tarjoan pienen palan oranssia herkkua. Varsan ilme muuttuu samantien iloisemmaksi ja porkkana katoaa kitusiin alta aikayksikön. Peach selkeästi ihmettelee kuolaimia samaan aikaan, kun pureskelee porkkanaa, mutta ne eivät enään aiheuta niin suuria tunteita. Kiedon toisen käteni tamman niskan yli ja sujautan kulahtaneen nahkan varsan korvien yli ja pois päästä. Peach lähestulkoon sylkäisee kuolaimet suustaan ja on heti hamuamassa taskustani lisää herkkuja. “Hieno tyttö olit joo”, kehun hymyillen ja palkkaan varsaa rapsuttamalla tämän otsaa. Heitän parit porkkananpalat tamman ruokakeppoon ja poistun karsinasta takavasemmalle suitsien kera. Suuntaan suoraan hanan luo, jotta saan pesaistua porkkanakuolassa olevat nivelkuolaimet samantien.

Astelen satulahuoneeseen suitset kädessäni. Huomaan hipliväni taas nahkaan painettua kukkakuviota. Ajatukseni harhautuivat taas pieneen ruunikkoon poniruunaan, jolle kyseiset suitset silloin ostettiin. Cookie oli hyvä poni, ruuna paransi kaikki päivät ja opetti aivan suunnattomasti. Pysähdyn hetkeksi tullessani satulahuoneessa meidän suitsitelineen eteen. Katson koukkua ja suitsia vuoronperään. Ihan kuin pelkäisin koukun syövän suitset. Olivathna ne olleet jo viimeiset viisi vuotta makuuhuoneessa mun kanssa. Ne oli melkein kuin unisieppari tai unilelu. Harkitsen vielä hetken, ennen kuin nostan käteni hitaasti laskien suitset koukun päälle. Pidän nahkaa vielä hetken nyrkissäni, kunnes irrotan siitä ehkä jopa hieman haikeana. Tuijotan suitsia hetken, ennen kuin käännyn ympäri huokaisten.

Suljen koneen tyytyväisenä kymmeneen mennessä. Meillä ei ollut mikään kauhea härdelli menossa, joten sain puolet päivästä palkattomaksi. “Have a good Valentine’s Day y’all. See you tomorrow”, esimieheni toivotti viimeiseksi Teams palaverissä. Aikaeron vuoksi työpäiväni yleensä alkavat jo seitsemältä aamulla, mutta pääsen yleensä jo kolmelta. Kävelen keittiöön tekemään pikaisen tonnikalasalaatin, jota syön samalla puhelinta scrollatessa. Sam ja Mr. Tattoo - oikealta nimeltään Alex lävähtävätkin pian ruudulle suuren punaisen ruusukimpun kera. He ovat nyt olleet melko tiiviisti yhdessä, itse en ehkä ollut niin onnekas. Miken kanssa vaihdoimme numeroita, mutta emme ole muutamaa viestiä lukuun ottamatta olleet yhteydessä. Huokaisen syvään - some olisi tänään täynnä sydämiä, rakkaudentunnustuksia ja muutakin ällötystä. En halua tuoda itselleni yhtään huonompaa oloa, joten syötyäni alan vetämään vaatteita päälle ja suuntaamaan tallille.

Kukaan muu ei ole vielä ehtinyt tallille asti, muut ovat luultavimmin vielä koulussa taikka töissä. Peachin hörinähirnunta kuuluu hyvin pakkassäässä ja huomaan varsan ravaavan portille innokkaan näköisenä. “Moikka tyttö”, huudahdan hymyillen ja lähden suoraan kohti tarhaa. Tamma hörisee edelleen ja laskee jo päätään riimuun sisälle. “Ai noin kova into mennä töihin”, hymähdän laittaessani riimua kiinni. Suuntaamme kohti tallia varsan tarmokkaasti kävellessä perässäni.

Kävelemme lumisessa maastossa Peachin kanssa. Sinne on kävelty muutamia polkuja, joita nyt yritämme tutkia. Tamma on parin viikon aikana alkanut kotiutumaan uuteen ympäristöönsä, mutta olemme pääasiassa työskennelleet kentällä sekä maneesissa. Varsa puhisee innoissaan haahuilen välillä polulta ulos syvään lumeen naamakin puoliksi lumen alla. “Dumbass”, naurahdan ja jatkamme tarpomista eteenpäin. Metsässä on kaunista ja rauhallista. Pari hassua lintua laulelee jossain. Askeleemme hieman narisevat lumella ja pilkkihaalarin lahkeet suhisevat yhteen. Peach pärskähtää, varsasta on tullut taas rennompi. Myös pikkuhiljaa tuliharja on alkanut löytää paikkaansa laumassa, joka oikeutetusti on melko alhaalla. Peachin tueksi ja turvaksi oli selkeästi tullut ruunivoikko tamma - Ronya, ja olenkin pari kertaa nähnyt parivaljakon hengailevan yhdessä.

Olen juuri laittamassa Peachin kamoja takaisin kaappiin. Vilkaisen puhelimestani kelloa, kun siinä näkyy myös ilmoitus uudesta viestistä. Se on Tomilta, ja tunnen kurkuun ilmestyneen kovan palan sekä sydämen pysähtyvän hetkeksi.
I know you won’t answer and don’t like today's celebration. So I wish you a good totally normal wednesday
Huomaan hymyn kaareutuvan huulilleni, mutta puistelen päätäni pikaisesti sujauttaen puhelimen takaisin taskuun. “Typerä nainen”, mumisen enimmäkseen itselleni ja paiskaisen kaapin oven kiinni hivenen liiallisella voimalla ja se pamahtaakin aika komeasti. Lähden tarmokkain askelin takaisin tallin puolelle kädet nyrkissä. “Good wednesday to you too”, mutisen alkaessani runnomaan heiniä Peachin heinäpalloon kiukuspäissäni. Miksei toinen vaan voisi antaa olla ja jatkaa elämäänsä? Se ihan varmasti löytäisi jonkun ihanan leidin vierelleen. Pitäisi varmaan blokata koko tyyppi. Heinäpallo on aika nopeasti täytetty ja jätän sen Peachin karsinan nurkkaan mumisten edelleen, kuinka typerää rakkaus voikaan olla. Ja varsinkin kuinka idiootti voi yksi cowboy olla…

Vedän bootseja eteisessä jalkaani kuin riivattu. Olin täysin unohtanut valmennuksen ja en millään ehtisi tallille ajoissa. Peach joutuisi siis luultavasti vain kavioiden puhdistuksen kautta töihin.


Mies vain murahtaa vastaukseksi, kun pahoittelen olevani myöhässä. Häntä oltiin kehuttu kovin, mutta taisin päätyä heti miehen väärälle puolelle olemalla tapojeni vastaisesti myöhässä. Peach ei ole myöskään vakuuttunut suoraan tarhasta kentälle siirtymisessä, joten tamma pitää nyrpeää naamaa. Minulla on se olo, ettei minusta juuri nyt tykätä. Olo on jotenkin tukala eikä tekemisestä tule yhtään mitään. Tunnen Markin silmien porautuvan minuun kiinni ja tarkkailevan jokaista liikettäni. En osaa yhtään mitään, Peach on pilattu pyörii mielessäni taukoamatta. “No nii flikka, lähetääs suorittaan”, kuulen miehen sanovan jossain kaukaisuudessa ja tunnen tiukentavani otettani Peachin narusta. Vaikka kuinka yritän jalat eivät liiku. “Anteeks ihan hirveesti”, totean kun vaan nökötän paikoillani. Tuijotan vaan varpaitani. “It’s okay kid, sometimes it’s scary to do with others watching”, Mark toteaa ja lähtee kävelemään kohti tallia mun ja Peachin kököttäessä siinä kentällä. Tamma tökkäisee mua hellästi ja tunnen poskieni olevan tulessa. “Tähä meni hyvin”, puuskahdan. Miten me voitais mitenkään enään osallistua yhtään mihinkään valmennuksiin, kun ekatkin meni näin päin honkia. Mieleni tekee vajota erittäin syvälle maan rakoon. Olisinpa vaan jäänyt sohvalle, enkä olisi noussut ollenkaan tallille. Peach tönäisee minua uudestaan hieman rajummin ja nyt jopa toinen jalkani liikahtaa. En silti pääse sen enempää liikkeelle. Nyt huomaan kentälle ilmestyneen ratsukon sivusilmällä, enkä halua edes tietää kuinka paljon he näkivät. Nyt varmaan kaikki ajattelee, etten osaa tehdä yhtään mitään tai kouluttaa varsaa. Poskeni punoittavat kuin paloauto konsanaan. Markin ääni kajahtaa korviini ja kinttuni alkavat toimimaan hyvinkin ripeästi, kun puikkelehdimme kentältä karkuun. Peach hörähtää tarhakaverinsa Ronyan perään, jolla alkaisi seuraavaksi valmennus. Eli nyt saisin sitten vältellä Cooperia ainakin hetken, voihan piru. Ei tämän nyt näin pitänyt mennä. Mä halusin juttelukavereita ja nyt saisinkin väistellä ihmisiä kuin miinoja.

Ajatus tulee mieleeni tallin puolella, mutta puistelen päätäni. Ainoa kenen silmien alla pystyn treenaamaan on nimittäin Tom. Mutta ei kai se nyt mun takia ajaisi yhteensä kymmenen tuntia katsomaan, miten mä mokaan hänen hevosensa jälkeläisen. Muutenkin yritän pitää etäisyyttä mieheen, jos hän vaikka löytäisi jonkun uuden mielitietyn. Ystävänpäivänä tullut viesti kummittelee yhä mielessäni.

_______________________________
Paria tuntia ja viskiä myöhemmin Maddyn kotona:


Etsin puhelimestani Tomin numeron hieman jännittyneenä. Puhelin ei ehdi hälyttämään kertaakaan, kun huohottava Tom jo vastaakin. “Hello”, se sanoo ja jäädyn toistamiseen. Miehen ääni on vielä miehisempi ja lempeämpi kuin muistinkaan. Miksen vain laittanut viestiä, miks mun piti soittaa? “Maddy are you okay”, kuulen miehen ehkä hieman jo hätääntyvän puhelimen toisessa päässä. Vedän syvään henkeä ja suljen silmäni. “Yeah, yeah. I’m fine. Sorry”, saan soperrettua ja tunnen tutun punan nousevan kasvoille. “I was just wondering if you want to come over and…”, lauseeni jää kesken, kun Tom huutaa jo hyväksyvästi korvaani. Eihän tuo edes tiennyt mitä halusin? Selkeästi tämä on virhe. “Whenever you need me”, Tom sanoo vielä, kun olen hieman häkeltynyt sanomaan yhtään mitään. “I was just going to ask if you want to train me and Peach. I had a little accident today with our stables trainer and don’t wanna see him any time soon”, saan sanotuksi loppuun yhdellä henkäyksellä ja huomaan nyppiväni toisella kädellä paidan kulmaa. “If he dared to do something for you I might not want to see him either”, Tom murahtaa puhelimeen. Pyöritän silmiäni - selkeästi mies ei ole päässyt yli. “No no no, it was nothing like that. I just. Froze”, sanon hieman häpeissäni. Mitä pidemmälle puhelu menee sitä enemmän mietin onkohan tämä nyt ihan viisasta. “I’ll come as soon as possible Maddy paddy”, mies sanoo. “Too soon”, tokaisen takaisin viitaten Tomin käyttämään lempinimeen. Ei exät puhu toisilleen lepertelynimillä, eihän? “Well I better go take care of the horses for the night. I’ll talk to you soon”, Tom sanoo. “Bye” huikkaan ja olen jo laskemassa puhelinta käsistäni painaaksi punaista palleroa. “Hey, Maddy”, Tom sanoo sen verran kovaan ääneen, että kuulen sen ja nostan puhelimen takaisin korvalleni. “Yeah?” sanon ja tunnen sydämeni tykyttävän. Osittain pelkään Tomin kertovan löytäneensä jonkun toisen jo nyt. “I’m happy you called”, mies tokaisee lempeästi ja sulkee puhelun ennen kuin ehdin reagoida sen enempää. Mitä nyt? Kuka kehtaa lopettaa puhelun noin? Kuka kehtaa ylipäätään sanoa noin? Tämä oli selkeästi virhe soittaa Tomille ja pyytää apua. Seuraavaksi se varmaan makaa tuossa mun sohvalla kuorsaten, kun “ei jaksa” ajaa samana päivänä kotiin kuin mitä on tullutkin. Tai vielä pahempaa - nukkuukin mun sängyssä! Voi perseen suti. Mä mokasin. Ja pahasti. Omalla tavallaan miehen sanomiset lämmitti, mutta ne aiheuttaa myös paniikkia. Ei tämä eroon pääseminen ehkä ollutkaan niin helppo tehtävä. Olisi ilmeisesti pitänyt samantien muuttaa Kanadan puolelle, vielä vähän kauemmaksi.

Herään aamulla levänneen oloisena. En ole tuntenut niin pitkään aikaan. Tunnen Tomin käden ympärilläni puristavan minua enemmän ja miehen upottavan partansa niskaani. “Good morning beautiful”, mies kuiskuttelee. Niskavillani nousevat pystyyn - sellaisella hyvällä tavalla. Olen jo nojautumassa mieheen lähemmäs, kunnes muistan ettei näin voi tehdä enää ja vetäydyn kauemmas. “Huomenta vaan”, tokaisen noustessani ylös. Lähden vaatekomerosta etsimään päivän asustetta päälle - vaikka olisin mielummin koko päivän viettänyt niissä mun sydänpöksyissä ja t-paidassa yksin kotona pohtien mitä viimeisen 12 tunnin aikana olikaan tapahtunut.

Peach tunnistaa kasvattajansa ja hörisee iloisesti portille vastaan tullen. Tom haluaa taluttaa tammani talliin ja hoitaakin sen. Ei siinä, mä voin kyllä katsoa vieressä varsani ollessa muiden käsittelyssä. Ehkä se tekisi tamman päälle ihan hyvää. Samalla Tom on ehkä enemmän keskittynyt tuliharjaani eikä esimerkiksi Ethaniin. “Tallipoika” niikuin Tom miestä kuvaili siivoili karsinoita onnekseni meistä toisella puolella tallia. Toisaalta sille tekisi ehkä ihan hyvää nähdä mut aikuisen ihmisen seurassa, ettei uskoisi mun olevan puuma.

“Hyvinhän se menee, en mä nää mitää ongelmaa”, Tom huikkaa juoksuttaessani Peachia maneesissa. Tamma hieman vilkuilee maneesissa ravaavaa mustaa tammaa - muistaakseni Nala nimeltään. Onnekseni tallilla käy pääasiassa nuoria, sillä musta tuntuu että Tom olisi tehnyt muuten hyvinkin selväksi, että me ollaan (oltu) yhdessä. “No mut tietty tää esittää sun seurassa. Tietää et muute voi joutuu hommiin”, huikkaan ja muiskautan laukan merkiksi. Peach nostaa laukan pärskähtäen ja pitää luonnostaan päätään vähän alempana. Tammalla tuntuu muutenkin olevan oikein hyvä päivä. Enkä mä vaan jäänyt jumiin paikoilleni, vaan sain myös liikuttua. ”Niin mitä me seuraavaks voitais alkaa treenaamaan?” kysyn kävellen Tomia lähemmäs Peach vierelläni tyytyväisenä maiskutellen. ”No mä heittäisin satulan selkään, mut sä et varmaa sitä vielä haluu tehdä”, mies tokaisee. ”Juu ei, meillä oli suitsetki ekaa kertaa päässä vasta täällä”, totean. Eli tää oli Tomilta turha reissu. Mä aattelin satulan olevan vasta ens talven juttuja, tamma sais kesän vielä kasvaa. Miksi siis mä olinkaan pyytänyt Tomin paikalle? Mitä mä oikeen aattelin? Vai oliko se ikävää? Mun olis pakko päästä jo pikkuhiljaa ihan muihin kuvioihin. Varsinkin, ettei Ethan olettaisi että mulla olisi oikeesti jotain ajatuksia sitä kohtaan. Olikohan Wilmingtonin paikallisessa kapakassa jotain menoa? Löytyisiköhän edes täältä pikkukylästä jotain mukavaa sinkkua. Joka ei kuitenkaan haluaisi sitoutua liikaa - tietenkään. Olen uppoutunut ajatuksiini, enkä kuule Tomin puhuvan minulle kävelessämme tallin suuntaan. “Maa kutsuu Maddya”, mies sanoo ehkä hieman jopa nyrpistyneenä. Ketäköhä kusi sen muroihin aamusta? En nimittäin minä ainakaan! “Huh”, tokaisen katsoen miestä päin, jolla on otsa vähän rypyssä. “Yritin ehdottaa ohjasajoa seuraavaksi treeniksi, tai voitte tehä puomijuttuja vaikka ja kuinka”, Tom tokaisee huitasten kättään. “Vaikka ei se sua näköjään kiinnosta”, tuo tuhahtaa laittaen kätensä puuskaan. Ai tämmönen asenne nyt sitten Mr. GrumpyDumpylla tänään. “Joo kuulostaa ihan hyvältä suunnitelmalta”, totean heittäen loimea Peachin päälle, sillä olemme näköjään jo nuoren karsinassa. Tamma seisoo lepuuttaen toista takajalkaansa.

Tom on melko hiljaa loppuajan tallillamme ja automatkalla takaisin mun luo. Herkkä sielu selkeästi, munhan pitäis keskittyy vaan ja ainoastaan häneen. “Mä vissiin lähden kotiin”, Tom toteaa lyhyesti hypätessäni autosta pois kotipihassa. Lause hämmentää mua hieman, vaikka oletinkin miehen lähtevän tänään.. tai huomenna.. En mä tiiä, mitä mä oletin. Varmaan sitä, että kaikki olisi ollut normaalisti, ihan kuin meidän välillä ei olis tapahtunut mitään. Mut ei, jotain oli tapahtunut - ei sitä faktaa voinut vaan ohittaa olan kohautuksella. “Sori”, sanon ja suljen auton oven pää laskettuna maahan. En mä oikeesti halunnut tuottaa Tomille pahaa mieltä, vielä vähemmän mä oisin halunnut sen saavan jotain toivoa mun soitosta. Viime yö oli virhe - mun olis pitänyt olla fiksumpi. Kävellessäni etuoveani kuulen auton peruuttavan pihaltani pois ja lähtien matkaansa. Tom mukanaan. En uskoisi, että nämä ovat viimeiset jäähyväiset, mutta mistä sitä tietää. “Sam, help”, tekstaan ystävälleni päästessäni kotini turviin.

Hieron kumisuoalla tammastani talvikarvoja pois ja mielestäni sieltä kuoriutuu ihan hevosen näköinen eläin. Eikä mikään hirven, peuran ja virtahevon risteytystä - vaan ihka oikea hevonen! Jotenkin siinä se todellisuus sitten iskee päin kasvoja.. Peach täyttäisi kohta kaksi vuotta. Siis vähän päälle kolmen kuukauden päästä! Mihin tää aika oikein menee? Ja voiko tammaa enään varsaksi kutsua ollenkaan? Peachin siirtäessä jalkansa painoa tajuan vain jähmettyneeni kumisuka tamman kylkeen kiinni. “Sähä oot kohta aikuinen”, totean varsalle hevoselle. Peach pärskähtää ja tuijottelee käytävällä sinkoilevaa Yevaa, joka (ilmeisesti) kiroaa jotain.

Tallin ovista astelee se hyvin ankarasti mua katsonut nainen. Siis se sama, joka tuli Maverickin pippaloihin Ethanin mukana ja tuli heti kuulustelemaan mua. Oi hitto! Nyt se tulee taas mua kohti, onneksi en oo tällä kertaa kännissä - sitä voisi olla vähän vaikeampi selittää. “Moi”, nainen toteaa yllättävän iloisesti ja hämmenyn hetkeksi ennen kuin saan muodostettua tervehdystä takaisin. Tummaverikkö on kuitenkin jo menossa toiseen suuntaan ja mutisen itsekseni, kuinka typerä voinkaan olla jatkaessani Peachin harjausta.

Tammalla tuntuu olevan vähän kevättä rinnassa, sillä tuliharja yrittää vetää minua liinan perässä pukkilaukaten eteenpäin. En edes tiennyt, että toinen voi leijua ilmassa niin pitkään. “You ain’t a bronco miss”, murahdan pitäen liinasta tiukkaa otetta ja yrittäen saada hevosta pysymään ympyrällä. Maneesissa tuntui olevan ruuhkaa, joten olemme kentällä. Peach pärskähtää ja lopettaa pukittelut pikkuhiljaa kuitenkin viskoten päätään. “Aaanndd waalk”, sanon rauhoittavasti, jotta quarter tajuaisi hidastaa. Tamma tekee sen ravin kautta, vaikka olemme kyllä treenanneet suoraan laukasta käyntiinkin siirtymisiä. Pudistan hieman päätäni ja pyydän Peachia pysähtymään. “Meetkö sä viirottamaan vapaana sit, jos ei kiinnosta mun kans tehdä mitään”, totean tamman pysähtyessä hieman vastahakoisesti. Napsautan liinan irti tuliharjan naruriimusta. Peach heilauttaa päätään, mutta jääkin tapittamaan paikoilleen. “You little dumdum”, totean ja lähden hölkkäämään jo osittain sulaneella kentällä kauemmas tammasta. Peach heilauttaa taas päätään ja lähtee raviin perääni - tietenkin pienen pystyynnousemisen jälkeen. Olemme aika paljon tehneet seuraamisleikkejä ja se tuntuu tulevan melko luonnostaan tammalta - onhan tuo kuitenkin puoliksi puhdas karjahevonen! Nauran hieman teiniäni(+?), kun tämä hyppii ja pukittelee paikoillaan mun juostessa tätä karkuun. Tää kuuluu turvallisuuteen kastiin; ei kerrota äitille ja lapset ei saa ottaa mallia! Olen typerä ja luotan nuoreen hevoseeni täysillä, vaikka se onkin välillä aivan sylivauva, tuo osaa edes jotenkin arvostaa ihmisen omaa tilaa ja varoo huitomasta jaloillaan liian läheltä.

Peach tuntuu rauhoittuvan pienten hippojen jälkeen ja lepuuttaa toista takajalkaansa kentän keskellä mun rapsuttaessa tammaa otsasta. “Good girl”, kehun tuliharjaa hymyillen. Kyllä siitä vielä ihan kelpo hevonen on tulossa. Välillä vain pitäisi muistaa pitää hauskaakin.

Peach kävelee perässäni hieman tylsistyneen oloisena. Teini on ilmeisesti sitä mieltä, että käveleminen on ihan perseestä ja metsässä ollaan käyty jo aivan liian monta kertaa. Tammalla on suitset sekä naruriimu päässä. Olen päättänyt, että Peach saisi nyt jo opetella kulkemaan kuolaimet suussa, se ei varmasti tekisi pahaa. Tuliharjasta suitset eivät olleet enään niin jännittävät toisella päähän tunkemisella ja pukeminen on helpottunut joka kerta. Viimeksi eilen Peach ei edes halunnut päästää kuolaimistaan irti, nivelkuolain on ilmeisesti ihan kiva. Kevyt aloituskuolain vauvalle. Metsässä on edelleen melko paljon lunta, toisaalta siellä ei ole myöskään niin paljoa tallattuja polkuja tai aurinko pääse paistamaan kaikkialle. Tuntuu edelleen oudolta, että Peach täyttäisi pian kaksi vuotta. Oltiinko me oikeesti oltu Tomin kanssa kaksi vuotta yhdessä? Musta tuntui, että vasta me odotettiin Peachin syntymää ja ylipäätään tavattiin Tomin kanssa. Kahteen vuoteen kyllä mahtuu aika paljon, kieltämättä. Vaikka me painettiin töitä suurin osa siinä ajassa. Nyt kun mä oikein aloin miettimään, mä en oikeastaan Tomista tiennyt paljoa mitään? Siis mikä sen lempiväri oli? Kyllä mä tiesin, mikä sai sen selviytymään päivästä. Tiesin, miten se ei osannut sitoa kengännauhoja, jonka vuoksi se ei käyttänyt ikinä mitään muuta kuin bootseja. Tiesin, miten se joka aamu heilautti vanhasta traumasta kärsinyttä rannettaan, ennen kuin nousi sängystä ylös. Tiesin, että se joi kahvin mustana tai mieluiten viskillä. Mutta en mä tiennyt, mikä oli sen suurin unelma lapsena. En tiennyt mitä se ajatteli uskonnoista, tai eri kasteihin kuuluvista ihmisistä. Kaksi vuotta. Kaksi vuotta, enkä silti tiennyt Tomin aatteita tai arvoja. Miten se kuvitteli, että kosiminen oli ok? Jos me ei ees oikeesti tiedetty toisistamme edes mitään?
Olen niin ajatuksissani, etten huomaa Peachin pysähtyneen ja tuijottavan oikealle. Herään siinä vaiheessa, kun naru kiristyy ja munkin on pakko pysähtyä ja katsoa ensin tammaa sekä tämän jälkeen tuijottamaansa suuntaan. “What’s in there girl?” kysyn ja astelen lähemmäs teiniä samalla ottaen tukevampaa otetta narusta. Vaikka Peachin tekniikka säikähtäessään on vain hätkähtää paikoillaan, en haluaisi ottaa riskiä tamman juoksemasta johonkin hippulat vinkuen jättäen minut petojen syötäväksi. Tamma puhaltaa kovaan ääneen kroppa jännityneenä pitäen tuijotuksen tiukkana. Näen jotain kermanväristä kulkevan meitä kohti. “Se on varmaan Barbie ja Keith”, sanon hieman epävarmasti Peachille, joka puhaltelee keuhkonsa pihalle kovaäänisesti. Kaksikko pysähtyy hetkeksi, kunnes jatkavat matkaansa meitä kohti. En ole Keithistä paljoa mitään saanut irti sinä aikana, kun me ollaan täällä asusteltu. Tai ylipäätään nähnyt miestä. Tyyppi tuntuu olevan aika omissa oloissaan viihtyvä, eikä hänen synkälle tyylille sopinut lainkaan vaalea hevonen - jota kaiken lisäksi kutsutaan Barbieksi. “Hello”, huudahdan, jotta Peach ehkä tajuaisi toisten olevan ihan turvallisia (tai näin ainakin halusin kuvitella), eikä mitään petoja. Keith nostaa päätään Barbien niskasta meitä kohti ja heilauttaa kättään tervehdykseksi. Tuliharjani ei ole vieläkään ihan täysin vakuuttunut kaksikon suunnitelmista, joten pitää katseensa tiukasti ratsukossa. Heidän päästessä lähemmäksi Peach alkaa rentoutumaan ja laskee päätään hieman. Silti matkaa ei voinut muka vielä jatkaa. “Hello”, Keith sanoo kun kaksikko on noin parin metrin päässä meistä. “Hey, nice evening isn’t it”, yritän luoda small talkia. Toinen nyökyttelee ja katselee ympärilleen. “Yeah Peach here was pretty sure you two are going to eat us”, naurahdan ja rapsutan tammani kaulaa. Tamma pärskähtää rentoutumisen merkiksi ja katselee tarhakaveriaan, joka seisoskelee rauhassa paikoillaan. Keithin naamalle ilmestyy hetkeksi pieni hymy, joka kuitenkin häviää nopeasti. “Wanna walk with us back to the stables?” yritän ehdottaa. Se ehkä saisi Peachin rauhoittumaan - ja Keithinkin puhumaan hieman enemmän. Tai ainakin mä pääsisin helpommin pois Tom -kuplastani. “Yeah why not”, mies toteaa. “Do you two wanna go first or?” tuo jatkaa ennen kuin ryhtyy ohjaamaan Barbieta samaan suuntaan meidän kanssa. “You guys can go first, I think Peach is not ready for someone walking behind her”, totean hymyillen ja odotan ratsukon pääsevän edellemme.
“So how long have you been going here?” yritän kysellä. “From last September”, Keith vastaa. “Oh so not so long either. Have you liked it here?” jatkan kyselyä. “It’s been nice”, mies tokaisee. Aika lyhkäsiä vastauksia siitä saa näköjään irti, ehkä se ei halua tälläistä typerän ämmän kyselytuntia nyt heidän maastoiluja pilailemaan. Ehkä mä en kysele enempää ja matka jatkuukin hiljaisissa merkeissä. Ei mua oikeastaan haitannut hiljaisuus, mutta oli se silti vähän kiusallisen oloista.

“Thanks for walking with us”, totean hymyillen Keithille tallin pihassa miehen laskeutuessa Barbien selästä alas. “No problem”, taas lyhyt vastaus. Kaksikko häviää talliin ja itse suuntaan Peachin kanssa suoraan tarhaan. Siellä odottelee Spike portilla korvat hörössä. Kaksikko oli alkanut ilmeisesti pikkuhiljaa pitämään toisistaan ja Peachilla oli oikeastaan muutamakin leikkikaveri. Ehkä me molemmat pikkuhiljaa aletaan istua Wilmingtonin maisemaan, eikä pompata ulkopuolisen näköisenä silmille. Tai näin mä ainakin toivoin. Jään nojailemaan tarhan aitaan, kun olen Peachin vapauttanut ja katsomaan hevosten touhuja. Peach yrittää ottaa Spiken harjasta kiinni, mutta ruuna ei ole asiasta samaa mieltä ja heilauttaa päätään ja yrittää hieman napata varsastani kiinni. En aikonut puuttua kaksikon väliseen selvittelyyn, ei ne kuitenkaan toisiaan yrittänyt tappaa. Ajatukseni palautuvat aika pian kuitenkin Tomiin. Miten se aamuisin halusi kolme munaa kokkelina ja yhden sunny side up -tyylisesti. Miten se aina otti hatun pois päästään pöytään istuessaan. Miten se aamuisin heitti peiton mahdollisimman tasaisesti sängylle, muttei kuitenkaan pedannut sitä. Miten se suukotti äitinsä otsaa joka illallisen jälkeen, ennen kuin kietoi sormensa mun sormien ympärille ja käveltiin tähtitaivaan alla Tomin vanhempien luota miehen omaan taloon, joka oli kuitenkin samalla tontilla. Tajuan sen nyt. Mulla on ikävä Tomia. Aivan älytön ikävä. Mua kalvaa miten mies lähti niin nopeasti viimeksi. Miksi se oli mulle edes ylipäätään tuohtunut? En muistanut enää. Muistan vaan, miten mulla oli hylätty olo sen jälkeen. Tuntuikohan Tomista samalta, kun mä vaan lähdin miehen kosinnan jälkeen. Huokaisen syvään ja lähden ajatuksissani kohti tallia viemään Peachin suitsia sekä naruriimua talteen.

Syljen vaaleita karvoja suustani. Peach on aloittanut karvanlähdön oikein urakalla.
“Is it spring now?” mumisen karvojen pöllytessä ympäriinsä. Peach pärskähtää lepuuttaen toista takajalkaansa. Rapsutteluhetki tekee varmaan hyvää, irtoavat karvat varmasti kutittavat. Mä oon aika laiska lakaisija, joten harjailen tammaani ulkona riimunnarun roikkuessa maassa. Onhan se riskialtista, mutta tiiän Peachin pysyvän melko hyvin paikoillaan kotipihassa. Tamma tuntuu paljon levollisemmalta nykyään - onkohan sille kasvanut tässä parin kuukauden sisällä aivot?

Tungen airpodin korvaan ja laitan Spotifyn jonkun soittolistan soimaan - sieltä pärähtää vähän popahtava biisi. Alan kuunnella sanoja, ja niistä tulee eräs naapuri mieleen. Kertosäkeen pärähtäessä uudestaan soimaan, alan hyräilemään mukana. Max on ehkä ollut vähän liikaa mielessä - varsinkin iltaisin. Peach kävelee perässäni, tammaa selkeästi kyllästyttää jo ikuiset maastossa samoilut lähtiessämme tallin pihalta.

Aurinko lämmittää mukavasti ja joudun jopa riisumaan toppatakin pois. Heitän sen Peachin päälle, solmien hihat tamman kaulan ympärille. Tuliharja katsoo mua kuin idioottia. Ei kai nyt hänen arvonsa aikuinen hevonen nyt tuommoisesta mitään reaktiota saisi. Vaikkei tammalla olekaan pidetty kuin loimia ja satulahuopaa sattunaisesti päällä, Peach selkeästi on jo muka niin viisas, että selässä voi olla jotain muutakin. Jos hevonen osaisi pyöritellä silmiään, tamma varmasti tekisi sen juuri nyt. Vaihdan vielä nopeasti soittolistaa “Country Top 50”-listaan, jonka jälkeen katkamme matkaa takin pysyessä jotenkin Peachin selän päällä - mä varmaan katuisin tätä myöhemmin ottaessani takkia tamman päältä pois ja huomaisin kaikki ne karvat mitä siihen tarttuisi matkan aikana. Pidän edelleen toista korvaa vapaana kuulokkeesta, jotta voisin kuunnella myös Peachin hengitystä, kavion kopsetta jääkohdissa, töminää maan tullessa vastaan ja puissa laulelevia lintuja. Mä nautin olostani täällä erämaassa. En malttaisi odottaa ratsastaa Peachin kanssa viikoksi jonnekin keskelle ei mitään ja vain olla. Hieman harmitti, ettei mulla ollut nyt mitään ratsua, se voisi tehdä Peachillekin hyvää olla käsihevosena. Sehän olisikin näppärä tapa liikuttaa kaksi hevosta samaan aikaan. Tuliharjani voisi jopa innostua maastoilemaan, kun voisi mennä lujempaakin kuin vain iänikuista tylsää käyntiä. Peach pärskähtää syvään. Lumi on aika hyvin jo alkanut sulaa metsästä ja uusia polkuja ilmestymään. Nyt varmaan seikkailemme jollain eläinpolulla, se on nimittäin niin kapea ja kiemurteleva, ettei voinut olla ihmisen tekosia. Tuntuu hyvältä, että on jo kauemmin valoisaa, niin ei tarvitse pimeässä samoilla.

Päästessämme tallille takaisin, siellä on selkeästi ruuhka-aika. Ihmiset ovat ilmeisesti päässeet koulusta ja töistä, joten kuhina on aikamoinen. En edes yritä talliin sisälle, siellä varmasti joku on kuitenkin hoitopaikalla. Pujotan takkini Peachin kaulalta tamman pään yli pois ja irrotan hihat vasta sen jälkeen toisistaan. Peach pärskähtää uudestaan ja hamuaa takkini taskua. “Hey you pig. No treats in there”, naurahdan tamman korvien ollessa hörössä ja takin tasku suussaan.
“Hey Maddy”, kuuluu puolituttu ääni ja käännyn ympäri.
“Oh hey Jude”, tervehdin hymyillen. Nainen vaikuttaa huomattavasti rennommalta kuin Maverickin bileissä, mutta mua silti ehkä vähän pelotti toinen. Mulla oli se olo, että olin mennyt tallomaan toisen varpaat tai muuta vastaavaa. Edelleen vähän hävetti.
“Are you guys coming or going?” Jude kysyy hymyillen.
“Actually just got back”, totean rapsuttaessani Peachin kaulaa. (Josta edelleen irtoaa laittoman paljon karvaa)
“Oh okay then. I was thinking, do you wanna go walk together someday?”
“Yeah sure, why not”, vastaan hieman hämmentyneenä.
“Great, I’ll let you go now”, Jude toteaa ja lähtee pinkomaan kohti tallia. Peach tönäisee mua hellästi. “Hey, that’s not nice”, murahdan ja pyydän tammaa pakittamaan pari askelta. Ei me lähettäisi hevosen ehdoilla liikkeelle. Tuliharjalla on selkeästi kiire takaisin tarhaan - siellä voisi olla heinää tarjolla. Tai eräs Jindy, jota Peachin mielestä on tosi kiva vinguttaa aina välillä, vaikka leikkikavereitakin tarhasta löytyisi.

Peach on pitkälti tiputellut jo kaikki karvansa pois - eikä ihme. Toinen tuntuu tarhassa leikkimisen lomassa etsivän aurinkoisimmat paikat ja ottavan pieniä aurinkokylpyjä pitkin päivää. Nyt se pirulainen on vaan löytänyt jonkun erittäin mehukkaan mutalätäkön ja osittain kuivunutta mutaa on koko tamman vasen kylki täynnä. Kumisuoalla lähtee vain osa, joten mä lähden likaisen hevoseni kanssa kentälle. Se on jo sula ja melko hyvässä kunnossa, vaikkakin vähän märkä.

Peach heilauttaa päätään energisesti stepaten takanani pöristen. “Calm down girl”, höpötän ja pyydän hevosen kääntymään portilla ympäri. Toinen selkeästi huokaisee, että miten voi olla akka niin samperin hidasta toimintaa?! “You ain’t gonna run if you don’t behave”, totean määrätietoisesti ja lähden tamman kanssa kävelemään kenttää ristiin rastiin. Peach ei tunnu heti rauhoittuvan, vaan yrittää rynniä mun edelle. “Hey stop it, young lady”, tuhahdan ja katson hevostani tuimasti, kun olen pysäyttänyt meidät molemmat. Pyydän tuliharjaa pakittamaan melko reippaasti, ennen kuin otamme askeltakaan eteenpäin. Peach on hitusen paremmalla kuulolla, joten jatkamme kävelemistä kentällä. Teen nopeita käännöksiä molempiin suuntiin, välillä Peachin tarvitsee pyörähtää takajalkojensa ympäri, välillä 90 astetta. Vaihtelen myös kävelyn tahtia - mutten mennyt kuitenkaan nopeaa käyntiä, tamma saattaisi innostua siitä hieman liikaa. Pidän siis temmon vaihtelut normaalissa kävelyssä sekä etanamatelussa. Nuori toimii koko ajan hitusen paremmin, joten pysäytän tämän. Pyydän pari askelta pakkia, kunnes vapautan juniorin. “Freedom”, totean ja Peach heilauttaa päätään, samalla kääntyen minusta hieman poispäin ja lähtien juoksemaan ympäri kenttää talven aikana massiivisesti kasvaneen harjan liehuessa vauhdin mukana. Märkä hiekka nousee ilmaan tamman tarpoessa eteenpäin. Jos hevosessa oli ennestään vähän mutaa, nyt sen jalat sekä mahanalunen olivat myös hiekassa. Tarvitsee tamma varmaan pestä ennen laitumille laskua, jos se siihen asti selviäisi? Se on kuitenkin aina operaationsa ja näillä keleillä hevonen kuitenkin näyttäisi täysin samalta seuraavana päivänä.

Eikö kaikki vaikuta selkeämmältä metsässä? Mun mielestä ainakin. Vedän syvään henkeä kevätilmaa. Peach pärskähtää mun perässä - maasto alkaa vaikuttaa jo siltä, että voisimme pian ryhtyä treenaamaan juoksulenkkejä yhdessä. Se tekisi tammalle ihan hyvää, saada vähän enemmän liikettä. Tamma päättää tänään käyttäytyä hyvin, mikä on hieman epäilyttävää. Tuliharja on nimittäin kulkenut lähipäivinä enemmän kahdella kuin neljällä jalalla. Energiaa siis oli - ja PALJON. Äskeinen kentällä työskentely ja tamman vapaana juoksentelu teki kyllä hyvää. Nyt voidaan vielä vähän rentoutua metsässä lintujen viserryksessä..
Kaikki tapahtuu niin nopeasti. Sotkeudun omiin jalkoihini. Hoipertelen pari askelta eteenpäin, kunnes tasapaino pettää ja kaadun rähmälleni maahan. Oikea käsi ottaa pahimman iskun vastaan, se jää mun ruhon ja kiven väliin vähän jopa luonnottomaan asentoon kivun vihlaisteissa koko kropan läpi. Katson sitä epäuskoisena, kun yritän nostaa itseni ylös. Oikea käsi kuitenkin pettää alta ja aikaisempi kipu vain äityy. Päästessäni ylös, yritän liikuttaa kättäni. Ranteessa tuntuu aivan järkyttävä kipu ja kauhukseni huomaan ettei se toimi oikein. Okei, Maddy. Nyt keskity. Mulla ei oo ennen murtunut mitään, mutta venähdyksiä on elämään mahtunut - eikä tää kipu muistuttanut lähellekään nyrjähdyksestä johtuvaa tuntuvaa. Vaan huomattavasti pahempaa. Onneksi pitelen Peachia vasemmalla kädellä. Nuori katsoo mua vaan hieman pyöristyneenä - miten mä kehtasinkaan kaatoa hänen arvonsa edessä. “Let’s go Peach”, niin ainakin yritän sanoa, mutten ole varma osasinko sanoa yhtään mitään. Nyt olisi kiire tallille ja hoitoon.


”Hi, umm.. Can you take care of Peach? I think I need to go to the hospital”, sanon hampaat irvessä ojentaessani narua Ethanin käsiin. ”She just needs her rope halter changed and get her outside. I’m pretty sure my wrist is broken”, kuulostan ehkä liian rauhalliselta. Kroppani on varmasti shokissa, ja olo on jotenkin hassu. Etten ole omassa kropassani lainkaan. Ethan tuijottaa mua silmät suurina ja ottaa narun käsiinsä. ”Are you sure you don’t need a lift to the hospital. It’s not the shortest drive you know”, mies saa todettua katsoen epäileväisesti mun oikeaa kättä jota nyt yritän pidellä vasemmalla kädellä. Kipu alkaa käydä sietokyvyn rajoille. ”Is probably okay. It’s too much to ask”, naurahdan hermostuneena. ”Nonsense. Cooper get in here”, Ethan toteaa kovaan ääneen ja pian nuori cowboy ilmestyy tammansa karsinasta käytävälle. Peach tutkii innokkaana toisen housuja. ”Take care of Peach. We are going to the hospital”, Ethan sanoo määrätietoisesti ja on jo miltein taluttamassa mua autoonsa.

En todellakaan olisi selvinnyt automatkasta yksin. Kipu nimittäin pahenee jokaisesta pienestäkin töyssystä. Pidättelen itkua hammasta purren Ethanin keskittyessä tiehen, se varmaa yrittää jotain uutta nopeusennätystä Twin Falls Farmilta Boisen sairaalan päivystykseen. Yritän hengitellä syvään, mutta se ei paljoa auta. Kuumat kyyneleet kihoavat silmiini. “Hang in there Maddy, we are soon there”, Ethanin ääni kantautuu korviini. Myhähdän vain vastaukseksi, sillä aivan varmasti purskahtaisin itkuun, jos avaisin suuni. Ethan pysäköi autonsa Boisen päivystyksen ovien läheisyyteen enkä ole koskaan nähnyt miestä liikkumassa niin nopeasti, kun toinen syöksyy avamaan mun puoleista ovea, auttaen mut alas ja miltein taluttaen sisälle rakennukseen. “Fuuuuck”, sihisen hampaideni välistä, kun pääsemme tiskille. Sen takana istuu hyvin valmiin näköinen vanhempi hoitajarauva. “What seems to be the problem today?” toinen kysyy rutiininomaisesti mussuttaen purkkaa ja ottaen tottunein ottein paperia ja kirjoitusalustaa katosen meitä silmälasiensa alta. “I’m pretty sure she broke her wrist ma’am”, Ethan puhuu mun puolesta. Hyvä vain - mä en varmaan osaisi muodostaa minkäänlaista. “Okay then”, hoitaja toteaa silmiään pyöritellen ja tunkee lappua käteen; “Fill this form and we will talk after that”. Seriously? “Now you listen to me, you bubble gum head. My wrist hurts like hell and let me tell you, I’m not some whiny little bitch”, sähähdän kiivaasti. Toinen on ilmeisesti tottunut tuohtuneisiin ihmisiin, sillä katsoo minua vain silmälasiensa alta ja naputtaa etusormellaan paperia mitään sanomatta. Mä vannon, jos mulla ei olisi ranne niin kipeä, nainen olisi saanut jo tukkapöllyn. “Okay, thank you. Come on Maddy”, Ethan siirtyy hieman minun ja tiskin väliin, jotten voisi murhata toista seuraavaksi. Mies istuttaa minut tuolille ja alkaa kyselemään paperin tietoja. Olisi vaikeaa kirjoittaa oikeakätisenä, kun en pysty puristamaan sormia kunnolla nyrkkiinkään enää. Koko ranne turpoaa koko ajan lisää.

Vihdoin ja viimein (ja kun toinen hoitaja oli tullut tiskille) pääsen lääkärin puheille. Ethan joutuu jäämään odotustilaan, sillä miestä ei ole missään mun virallisissa kontakteissa - ja miksi hitossa edes olisi? Ethan ehkä kuitenkin löytäisi tiensä cafeteriaan, jos täällä menisikin koko ilta. En siis pilannut vain omaa päivääni, vaan myös tallin yleismiehen. Tekisi mieli lyödä otsaani, tässä on vähän liikaa kaikkea meneillään. Annan takaraivoni osua kylmään betoniseinään odottaessani pääsyä röntgeniin ja huokaisen syvään. Kipu on lievittänyt hetkeksi, ehkä lääkärin antamat Vicodinit alkavat tehota. “Morrison”, huudetaan lähellä olevasta huoneesta ja yritän nousta parhaani mukaan ilman, että tarvitsee ottaa käsillä tukea. Kävelen nuoren naisen luo, joka ohjaa minut nopeasti tutkimuksiin.

Tuomioksi tuli värttinäluun alaosan murtuma, eli rannemurtuma. Kipsiä pitäisi pitää vähintään kolme viikkoa, mahdollisesti pidempään. Ehkä ne sai korjattua samalla vahingossa jotain muutakin. Kiittelen ja lähden suunnistamaan kohti kahviota. Yritän samalla vasemmalla kädellä toimia jotenkin puhelimen kanssa, jos saisin vaikka soitettua Ethanin kiinni. Miten voikin tuntea itsensä kädettömäksi, kun ei ole dominoivaa kättä käytössä. Löydän miehen numeron ja soitan siihen. “Hey man, I’m all good. Where are you?” kysyn. “Meet me at the car”, tulee lyhyt vastaus ja puhelu loppuu. Okily dokily. Käännyn siis kannoillani ympäri ja lähden etsimään tietäni ulos lämpimään iltaan. Vaikka Idahossa oli huomattavasti kylmempi, kuin Texasissa tähän aikaan vuodesta, en ajatellut valittaa asiasta.

“Hey Ethan. I’m sorry you ruined your evening”, totean. “Nonsense, rather helping you with the broken wrist, than find any more bodies in the forest”, Ethan sanoo. “Wait. What?”
“I don’t want any more dead people in those forests, you know”
“There’s been a dead body?” melkein kiljaisen. Ja siellä mä olen tyytyväisenä haahuillut Peachin kanssa. Ajatus puistattaa, mitä jos me oltaisiin törmätty siihen. Ethan vain nyökkää puristaen rattia hieman lujemmin. Mä en todellakaan haluaisi tietää asiasta sen enempää. Hyi, jos mä olisin onnistunut kaatumaan just sellaisen päälle tänään. Olisi jäänyt murtuneet ranteet kakkoseksi siinä henkisessä traumassa. Asia on selkeästi vähän herkkä, enkä mä oikeasti halua tietää enempää. Loppumatka sujuukin melko hiljaisissa tunnelmissa. Olimme tehneet pikaisen pysähdyksen apteekkiin ja katselen käsissäni olevia purkkeja niitä hieman pyöritellen. Kaikki sormet alkoivat toimimaan taas, vaikka kipsi ja oikean käden turvotus vaikeuttaakin niiden toimintakykyä. Vasta Twin Falls Farmille ohjaavalle tielle kurvatessamme muistan hevoseni. “Oh shit. Hey Ethan, do you mind lookin after Peach for a couple of days. I know you are busy with all the western week things. Nothing major of course, just that she doesn’t fly off or something else stupid with her energy. Or do you know who could be interested?” höpötän menemään. Vaikka hevosihmiset ovatkin eri lajia, en ehkä kuitenkaan haluaisi leikkiä Peachin vetolelua hetkeen. Vaikka eihän mun nuori fiksu hevonen sellaista tekisi - varsinkaan kun sillä alkaa olla kevättä ajoittain rinnassa. Köh köh…

Tekee ehkä ihan hyvää olla välillä hieman lääkepöhnässä. Mun sormet on hyvin erikoisen näköset, ne on alkanut vähän sinertää ilmeisesti ranteesta lähteneestä verestä. Ne oli myös erittäin turvonneet, joten elämä ei oo kauhean helppoa - yllättävän paljon joutuu harjoittelemaan vasemman käden käyttöä.

Mä olin laittanut Twin Falls Farmin ryhmään viestiä, ja Mikael on luvannut auttaa Peachin kanssa. Kestrel on myös ilmoittautunut vapaaehtoiseksi. Ymmärrän, että porukalla on nyt kiire Westernweekin kanssa, ehkä mekin joku vuosi lähdetään Peachin kanssa mukaan. Mä en oikein tuntenut Mikaelia - olin sen hevosen harjasta kateellinen (mä niin haluan Peachille samanmoisen), nuoren miehen nimi lausutaan hassusti ja Mikael oli muutenkin melko kylmä Texasin lämpimiin ihmisiin tottuneen silmin. Joten yllätykseni oli melkoinen, kun kaikista ihmisistä juuri se lupautui uhriksi. Kestrelistä tiesin sen verta, että tytöllä on quarter.

”So what you wanna do?”, kysyn kun olemme yhdessä Mikaelin kanssa hakeneet Peachin tarhasta ja nyt nuori harjaa tammaani. ”What you were thinking?”
”Some lungeing or trail in hand”
”Both sounds good”
Well that didn’t help. Nuori hevonen on erittäin kiinnostunut tästä uudesta ihmisestä ja hamuilee huulillaan vähän väliä toisen housuja ja paidan helmaa. ”You can give her a towel so she’ll focus on that”, totean ja pian tuliharja heilutteleekin hampaidensa välissä hieman kulahtanutta pyyhettä. Se oli muistaakseni joskus valkoinen, nyt se muistuttaa enemmän ruskeaa.

Peach on ilmeisesti hieman vieraskorea, sillä mä vannon tamman korvien ympärillä olevan sädekehä, se käyttäytyy epäilyttävän enkelimäisesti. Mikael kävelee kentällä Peach perässään. ”I guess we could do some lungeing today”, nuori toteaa kävellessään mua kohden. “Sure, let me go get the longer line for you”, sanon ja kohottaudun nojaamasta kentän aitaa ja kävelen nopein askelin kohti satulahuonetta. Peach vaikuttaa sen verta rennolta Mikaelin seurassa, etten usko siellä mitään kamalaa tapahtuvan hetken pois ollessani.

Peach pärskähtelee tyytyväisenä kävellessäni takaisin kentälle. Se on yllättävän kuivassa kunnossa, vaikka kauemmassa päädyssä onkin vähän suurempi vesilätäkkö, tamman jalkoja kun katsoo neiti taisi käydä siellä jo vähän räpiköimässä. Mikaelin housunlahkeet on saanut muutamat hiekanväriset läiskät. “She sure likes water”, nuori tokaisee hymyillen ja napsauttaa juoksutusliinan Peachin naruriimuun. Mä olisin halunnut alkaa treenaamaan tammalla kuolaimen kanssa juoksuttamista, mutta se sai nyt jäädä - en nyt olisi niin törkeä, että muut joutuisivat opettamaan varsalle uusia asioita mun sairasloman aikana. Alan nojailemaan kentän aitaan, kun Mikael kävelee Peachin kanssa keskemmälle kenttää ja pyytää tammani raviin. Peach heilauttaa päätään hieman ja lähtee aika reippaalla tahdilla ympyrälle. Tuntuu aika hyvältä välillä katsoa oman hevosensa liikkeitä vähän kauempaa. Nähdä miten varsa on alkanut pikkuhiljaa oppinut kantamaan itseään ja luonnollisestikin pitämään kaulaansa melkein samassa linjassa selän kanssa.

Mikael muiskauttaa laukan merkiksi ja nyt Peach on ilmeisesti tylsistynyt leikkimään kilttiä tammaa vetäen turpansa miltein hiekkaan asti ja nostavan takajalkansa ilmaan. Tuliharja pieraisee ja lähtee juoksemaan kuin keinuhevonen konsanaan vuorotellen etu- ja takapää ilmassa. Peachilla on pilkettä silmäkulmassa ja selkeästi hieman yrittää myös vetää Mikaelia mukaansa. Nuori kuitenkin on yllättävän rauhallinen liikkeissään ja pitelee juniorin liinasta tiukkaa otetta eikä lähde tamman juttuihin mukaan. Tämähän on äärimmäisen tylsää - siis Peachin mielestä ja rauhoittuu kierroksen pukittelun jälkeen laukkaamaan hieman antaen myöden liinallekin. ”She’s sometimes a turd”, huikkaan vähän naurahtaen. Mikael vain nyökkää vastaukseksi. Ei Peach oikeasti pahansuopa ollut, elämää opetteleva hevosen alku vain.

Joku ratsastaa tallitiellä mun ohitse. Hevonen sekä ihminen on jotain ihan uusia naamoja, joten tietenkin mä pällistelen, kuka helkutti uskaltaa kulkea meidän tiluksilla. Onneksi voin esittää olevani vain kohtelias ajaen hiljaa ratsukon ohi. Hetken kaksikkoa tuijoteltuani pyörittelen silmiäni. Great. Tänne tarvittaisiinkin joku gigolo porukkaan mukaan. Mies nimittäin kantaa itseään satulassa vähän liiankin hyvin. Ihan varmasti tuo tumma kihara tukka olisi aivan täydellisesti, kun toinen riisuisi kypärän päästään. Tuhahdan syvään parkeerattuani Chevyn tutulle paikalleen. Huomaan Peachin jo odottelevan portilla höristen.

Voitte arvata mun hämmenyksen, kun ekaa kertaa tällä viikolla törmäsin Maverickin bileissä olleeseen hattarapoju Kansasiin siivoamassa tallille jääneen Boen karsinaa. Samanen kissapipo sillä on päässään ja alan vähän epäilemään käyköhän kyseinen asuste ikinä pesussa? Vai onkohan Kansasilla kotonaan laatikollinen samalaisia pipoja? Miehen alku on taas häärimässä tallin käytävällä jotain (vain luoja tietää mitä) kävellessäni kohti varustehuonetta. Niin ja olihan Kansas myös ensimmäinen, joka halusi merkata mun kipsin. Mä en edes tiedä mistä pirusta se repi sen Sharpien ja miten se ehtikään tarrata mun kädestä kiinni ja alkaa rustata siihen. Mutta kuitenkin enough about Kansas - this day ain’t about him. Peach pääsisi tänään juoksemaan kentälle vapaana. Mitä se on saanut tehdä oikeastaan koko viikon mun hetkellisen rampamaisuuden vuoksi. Oonko kertonut, kuinka vaikeaa on avata lasipurkkia käsi paketissa? Oonko kertonut, kuinka noloa on soittaa naapuri apuun avaamaan kyseisen suolakurkkupurkin? Varsinkin sellaisen naapurin, jonka kanssa et oo ihan varma missä mennään. Aurinko lämmittää mukavasti ja nostan etusormellani aurinkolaseja hieman ylemmäs nenänvarttani pitkin. Vaikka aurinko on ihana lämmittäjä, en ihan aina nauti kirkkaista säteistä suoraan silmiin.

Peach hörisee nähdessään mun kävelevän lähemmäs tarhoja ja nostaa häntänsä korkeammalle. “You are not an arab young lady”, totean huvittuneena toisen kurkottelevan hännällään sekä päällään kohti korkeuksia. Quartereissa on toki arabiverta jonkin verran mukana, Peachin suvussa niitä ei ainakaan puhtaana ole yli kymmennessä polvessa - joten mitä toi tuliharja oikein yrittää esittää. Nuorukainen kuitenkin laskee päänsä alas, kun kiedon käteni varsan kaulan yli. Toinen vähän yrittää nyplätä mun farkkuja samalla, kun solmin naruriimua. “Stop it already”, tuhahdan. Välillä mulla on se olo, että olen liian lepsu varsalle. Että sen takia se yrittää maistella kaikkea - ja vielä koko ajan. Etten mä ole tarpeeksi tiukka ja halua sen menevän robottimaisesti mun perässä. Peach taitaa olla aika vapaankasvatuksen lapsi, nyt kun asiaa miettii. Olihan meillä yhteiset pelisäännöt, joita totella, muttei todellakaan niin tiukkaa kasvattamista mitä olin nähnyt. Omalla tavallaan mä tykkään Peachin uteliaasta luonteesta ja sen eloisuudesta. Mä en todellakaan halunnut mitään pystyyn kuollutta nuorta hevosta, joka yrittäisi vain selvitä päivästä toiseen ilman sen suurempaa elämänjanoa. Peach kävelee mun perässä reippaalla tahdilla kohti kenttää, mun kipsi ei ollut tuliharjan mielestä enää ihmettelemisen arvoinen ja hyvä niin. Se ei nimittäin enää ollut niin nätissä kunnossa, kuin kipsatessa. Mä en edes halunnut välttämättä tietää lääkärien tulevaa silmien pyörittelyä ja mulkaisuja, kun mä kävisin tarkastuksessa.

Heti kentälle päästyämme otan Peachilta riimun pois ja annan varsan lähteä omaa tahtia. Mä oon valmistautunut ajamaan tammaa eteenpäin, jos sellainen tilanne vastaan on tulossa - jota epäilen kyllä itse suuresti. Tuliharja ensin haahuilee rauhassa kenttää ympäri, tutkien hieman aitojen laidoille kasvanutta uutta ruohoa ja jottei tästä tulisi täysi ruokatauko naksutan pari kertaa tammaa liikkeelle. Peach lähtee ravaamaan mun silmään oikein kivan näköistä tasaista ravia, vaikka välillä se muuttuu taas ihme töks töks raviksi, kun nuoren silmiin osuu jotain mielenkiintoista. Pääasiassa se on Kansas, jonka touhut on melko sus Peachin silmissä. Miehen alku kuitenkin pian unohtuu ja tamma jatkaa raviaan. Joku saatanan tipu pyrähtää puskasta ilmaan ja tämä saakin Peachin hyppämään paikoillaan ilmaan. Eikä aikaakaan kun villivarsa viilettääkin jo kenttää ympäri tuliharja auringossa leiskuen. “Ain’t that a little bit too much”, naurahdan kentän keskeltä, johon saan suuren puuskahduksen vastaukseksi varsan pysähdyttyä ja pian jatkaen laukkaamistaan. Puskasta lähtenyt tipu on selkeästi Peachin syöjälinnuille sukua.

Siis, mä pidän pari päivää tallittomia päiviä ja mua odottaa vastassa kolme uutta hevosta. Ja myös uusi tilan pyörittäjä, joka antoi hieman samoja viboja Kansasin kanssa, mutta ei kuitenkaan sinne päinkään. Kevään piristävää keliä painoi yksi puuttuva hevonen, Rain - jonka itse huomasin vain Ethanin vaiteliaisuudesta ja hieman laahavasta askeleesta. Mä en kerta oikein ollut päässyt mökkitallin hevosiin tutustumaan. Mutta suurin yllätys on  kieltämättä kaksi pientä ihmettä - Louisan sekä Hadeksen varsat! Jaisänä ilmeisesti on Boe - molemmat pienet ihmeet nimittäin ovat kuin kopioita orista, ruunasta? Tallilla on tapahtunut kyllä jokaisen sekatarhaajan pahin pelko. Vaikka varsat olisivatkin kivoja, mä en todellakaan haluaisi mitään yllätysyksilöä. Varsat ehkä sai mut viimein tajuamaan, ettei Peach ole enää niin vauva. Minun pieni varsani, ei ole enää varsa. Ei tämä voi olla mitenkään mahdollista!

Mä olen saanut Samin mukaani tallille, ja mä saan taas vaan olla. Mulle ei sopinut olla oloneuvoksena, mulla alkaa hajoomaan pää. Tarvitsen edes jotain tekemistä, edes hetkeksi. Tiesittekö kuinka vaikeaa hiiren käyttö on vasemmalla kädellä? Ei oo mikään helppo tehtävä, sen verran voin kertoa. Mun pankkitili on tyhjentynyt nyt aivan liian lujaa; kun ei ole muutakaan tekemistä kuin surffailla nettikaupoissa. Nyt on tulossa Peachille kaikenlaista krääsää (on siellä ihan tarpeellistakin…. ehkä) ja itselle kesävaatteita, sekä sitä turhan tarpeellista krääsää. Puhelin värähtää farkkujen takataskussa viestin merkiksi ja vilkaisen sitä silmät vähän väsyneenä Samin juoksuttaessa Peachiä. Yleensä ilmoitukset nimittäin koskivat saapuvia paketteja. Mutta ei tällä kertaa, ehei. Se on Tomin sisko, Samantha. He ovat kuulemma tulossa veljensä kanssa tänne kisareissulle. Mun tallille. Miksi? Ei, ei, ei. Samantha haluaisi vaihtaa kuulumisia, se on ihan fine. Mutta se ei ole, että kaksikko tarvitsisi myös yöpaikkaa. Mä en oo vieläkään oikein selviytynyt Tomin viime visiitistä enkä todellakaan viime yökyläilystä. ”Hey! Nice to hear but unfortunately I can’t offer you a place to sleep. Can’t wait to meet up”, näpyttelen nopeasti ja lähetän viestin syvään huokaisten. Yritän parhaani mukaan keskittyä taas ravaavaan tuliharjaan ja parhaaseen ystävääni.

”So, I was thinking about building a round pen and thought you could be interested”, Ethan on ilmestynyt viereeni kentän laidalle.
”That would be awesome. I can help if we wait for my arm to be okay”, innostun uutisesta. Pyöröaitaus auttaisi nimittäin ihan älyttömästi Peachin kanssa. Mun ei tarvis leikkiä narujen kanssa, tamma pääsisi kuitenkin liikkumaan, ja ekan satuloinnin kanssa mun ei välttämättä tarvitsisi roikkua liinassa kiinni jos tamma haluaisikin ryhtyä broncoksi.
”Yeah, no hurries.. There’s been… stuff going on”, Ethan hieman jäätyy kesken lauseen.
”Anyways, I’ll inform later what’s the situation”, mies tokaisee vielä ja lähtee jatkamaan matkaansa. Katson Ethanin perään hieman huolissani - jos tallilla kuuluneet kuiskaukset pitivät paikkaansa, Rain oli Ethanilla ollut melko pitkään ja miehelle hyvin tärkeä. Mä en ikinä kykenisi itse lopettamaan omia hevosiani, joten arvostin miestä aivan eri tavalla nyt. Se oli varmasti vaikeaa, enkä haluaisi joutua samaan tilanteeseen vielä moneen moneen vuoteen. Vaikka Sam hieman kiroileekin kentän keskellä uhoten, että tekisi varsastani vielä bootsit! Peach on nimittäin hippasen kerännyt virtaa tässä mun kuntoutumisen aikana.

On vaikea uskoa, että Peach on jo kaksi vuotta vanha. Tamma pärskähtää syvään harjatessani hevosen karvaa ulkona olevalla hoitopuomilla. Laidunkausi on loppunut vähän aikaa sitten ja varsa on tuntunut aikuistuneen sinä aikana melko paljon, vaikka onkin ollut niin sanotusti pellossa. Sivukorvalla kuuntelin Ethanin sepitystä, että juniori on alkanut keräämään varsinkin iltaisin energiaa. Ehkä tamma kaipaisi vähän työläämpää liikutusta. Se olisi toki huomattavasti helpompaa, jos välillä saisi jonkun ratsun maastoreissulle mukaan ja Peachin käsihevoseksi satula selässä. Heitän tamman selkään satulahuovan ja köytän sen loimivyöllä hevoseen kiinni. Peach on alkanut jo tottumaan tähän, ja nojaa ylähuultaan hoitopuomiin. Juniori oli sellaisenkin tavan tässä kesän jälkeen keksinyt. “Okay junior, let’s put bridle on”, totean rauhallisesti ja nostan vastahakoisen pään puomilta syliini. “Hey heavy head you can keep it up yourself”, mumisen hieman huvittuneena Peachin painaessa edelleen päätään kättäni vasten. Peach huokaa syvään ja jää roikottamaan päätään sujauttaessani suitset juniorin naamariin. Tamma mutustelee kuolaimia hetken, vaikka selkeästi ne eivät ole aivan kamalat toisin kuin keväämmällä. Annan tuliharjan hetken totutella metalliin suussaan pitäen naruriimun narusta kiinni. Pian kädessäni on puhelin, joka värähtääkin samantien. Saan viestin Maxilta, jossa näkyy huimat 31 dollaria seteleinä sekä teksti; “Turns out I’m better gold digger than you after all ”. Nappaan kuvan Peachistä, joka on juuri laskenut ylähuulensa takaisin hoitopuomille. “Hahah. See how impressed we are?” vastaan miehelle ja puhelin sujahtaa takaisin taskun pohjalle.
“Ready to roll Peach?” tokaisen ja vannon juniorin pyöräyttävän silmiään hitaasti valuttaen päänsä pois hoitopuomilta ja siirtäen sen kohti minua huokaisten. En enää yhtään ihmettele, jos teinien vanhemmat ovat vähän loppu, jos tälläistä asennetta on odotettavissa niiltäkin.

Voisin todeta, että me ollaan Peachin kanssa jo aika hyvin koluttu Twin Falls Farmin lähellä olevat metsät läpi. Tai no.. Meille ei sentää ole tullut mitään ruumiita tai hulluja vastaan. Ehkä seuraavaksi mun tarvitseekin lastata tamma traileriin ja lähteä jonnekin kauemmas lenkille. Peach tuntuu myös turtuvan maisemiin, eikä tuliharja katsele jalkoihinsa enää niin tarkasti, vaikka juniori ei kompuroi mennessään. Kyllä mä olen miettinyt aloittaisinko jo ratsutuksen. Some on täynnä kolmevuotiaita, jotka menevät kuin vanhat konkarit ratsastaja selässään. Vaikka mä olen luvannut itselleni, ettei Peach tule saamaan ratsastajaa selkäänsä kuin aikaisintaan nelivuotiaana. Ehkä me tosiaan tämä talvi treenattaisiin varusteisiin ja ohjasajoa. Ehkä me ens kesä oltaisiin taas pellossa. Ja sitä seuraava talvi tutustuttaisiin painoon selässä. Peach huokaisee syvään takanani. Ehkä se on muistutus, että munkin pitäis hengittää. Kyllä mä tiedän, ettei hevosten kanssa ikinä saisi miettiä liian pitkälle tulevaisuuteen. Eihän sitä tiedä, vaikka Peach huomenna katkaisisi koipensa eikä olisi ikinä ratsastettavassa kunnossa. En mä sitä tietenkään toivo, mutta kaikki on mahdollista. Huokaisen syvään ja pysähdyn. Juniori pysähtyy myös takanani ja käännymme molemmat katsomaan peltoaukealla käyskentelevää peuralaumaa. Peach tuijottaa villieläimiä korvat hörössä, mutta pysyttelee rentona - tajuan ettei meillä ole kiire mihinkään. Ei ole kiire pois, ei ole kiire selkään. Me edetään just hyvin, en nimittäin usko että ne kolmivuotiaat some”ratsut” pysyisi löysällä narulla metsässä tuijottamassa peuroja. Otan askeleen lähemmäs Peachia ja rapsutan tamman kaulaa hymy huulillani. Tuliharja pärskähtää ja kääntää päänsä hetkeksi minua kohti, kunnes keskittyy katsomaan nyt poispäin hölkkääviä peuroja.

Peach puhaltaa ilmaa sieraimet suurina kentän kauimmaisesta nurkasta. Juniori on varmasti sitä mieltä, että kuolema tulee nyt! Mä nimittäin löysin Walmartista minua hieman lyhyemmän puhallettavan Hello Kittyn, joka seisoo nyt uskollisena keskellä kenttää. Tuliharja ei ole yhtään samaa mieltä kanssani, onko se suoraan helvetin syövereistä (tai kovin keskustelua herättäneestä tunneliverkostosta) eikä tamma ole jäämässä ottamaan asiasta selvää.
“Is okay honey. When I have put you in danger?” puhelen tammalle ja kävelen itse Hello Kittyn viereen ihan rauhassa ja istahdan sen viereen. Hyvä ettei Peachin silmät pullahda ulos tamman päästä. En ihan odottanut näin rajua reaktiota. Mun mielestä se oli vaan hauska Walmartin halloween-osastolla (josta saattoi tarttua kaikkea muuta mukaan). Peach on muutenkin tullut herkemmäksi, kun illat olivat alkaneet pidentyä ja pimentyä. Tamma ottaa hermostuneita askeleita kentän toisessa päässä, ennen kuin laukkaa pitkää sivua meidän ohi. Tyydyn vain ihmettelemään hiekkaa Hello Kittyn vieressä ja pian Peach ravaa ohitse hieman lähempää. Junioria selkeästi kiinnostaisi tulla ihmettelemään kapistusta, mutta nyt on selkeästi parempi olla hieman varuillaan. Alan hyräilemään tuliharjalle jo tuttua melodiaa ja juniori ravaa ohitsemme uudestaan - jo huomattavasti rauhallisemmalla tahdilla.

“What the hell is that?” Ethanin ääni kaikuu portilta. Miehen käsissä on Spin, jolla on melko sama ilme kuin Peachillä kentälle tullessaan.
“I thought it could live here till Halloween don’t you agree?” kysyn nousten maasta ylös pyyhkien käsilläni hiekkaa farkkujen takapuolelta. Peach on jo matkalla portille moikkaamaan kaksikkoa, nyt unohtui kentällä oleva hevosensyöjämonsteri. Kävelen myös portille pääasiassa hätistämään tuliharjaani pois tieltä.
“It can’t stay”, mies toteaa tuimasti.
“That ain’t fun”, huokaisen pettyneesti napsauttaen pitkän narun kiinni tuliharjani naruriimuun. Tamma ravistelee itseään ehkä jopa hieman helpottuneena - luulee varmaan pääsevänsä tilanteesta pois.
“I don’t think others are gonna agree with you”, Ethan toteaa seisoen tomerana paikoillaan arabin hieman steppaillessa miehen vieressä. Sitäkin ilmeisesti jännitti tuo pelottava otus kentän keskellä. Huokaisen dramaattisesti.
“Okay I will take it down once we are ready”, heilautan kättäni ja lähden kävelemään Peachin kanssa kohti Hello Kittyä. Tamma selkeästi hieman jännittää askeleitaan, mutta lähtee kuitenkin perääni.
“You better. Or I’ll do it myself”, mies sanoo ja lähtee kävelemään Spinin kanssa kauemmas. Mikäköhän sitäkin vaivasi? Vaikka kylällä tapahtuikin kummia, eikö me voitaisi pitää edes hiukan hauskaa? Vai onko kurpitsaan pukeutunut Hello Kitty jotenkin loukkaava?

Peach haukottelee, kun olen saanut tamman keskittymään jopa välillä minuun väistämis- ja peruutustehtävillä. Hello Kitty tapittaa edelleen urheasti paikoillaan, ja lähden kävelemään sitä kohden uudestaan. Tuliharja seuraa selkeästi jo hieman paremmalla fiiliksellä sitä kohden ja ennen kuin huomaankaan juniorin turpa jo hamuaakin tuon järkyttävän olion korvia.

Mua harmittaa Peachin puolesta. Juniori vetää pukkilaukkaa pyöröaitauksessa - and let me tell you, se ei todellakaan ollut helppo matka tarhasta töihin. Tuliharja näytti myös enemmän hylätyltä monsterilta takkujouhineen ja kakkaläikkien peittämän kroppansa kanssa. Energiaa oli selkeästi kerääntynyt tässä ajassa milloin olin jossain. En ollut ihan vieläkään päässyt perille, ketä pukumiehet olivat, mitä ne halusivat (muuta kuin annan asioiden olla) ja miksi ne päästi mut niin helpolla pois. Koko syksy on ollut ilmapiiriltään kummallinen. Ihan kuin Wilmington olisi ollut omassa kuplassaan.
En kuitenkaa paljoa ehdi ajattelemaan mitään, kun Peach ei tunnu tietävän mihin suuntaan seuraavaksi sinkoutuisi. Jos ei muuta niin tamma on selkeästi perinyt äitinsä cutting-liikkeet. En malta odottaa sitä, että pääsen Peachin selkään istumaan.

Reilun puolen tunnin päättömyyden jälkeen Peachiltä alkaa löytymään pikkuhiljaa aivot ja korvat takaisin paikoilleen. Tamma näytteleekin lopuksi oikein kaunista, pyöreää ja pyörivää laukkaa. Hevonen pärskähtelee tyytyväisen oloisena töitä tehdessään. Mun pitäisi oikeasti ottaa itseäni niskasta kiinni ja alkaa työstämään junioria säännöllisemmin. Mä vaan tunnuin olevan hyvin loppu tähän kaikkeen. Ja pian mun pitäisi mennä taas, lähtö Manhattaniin lähenee. Tiedättekö kuinka stressaavaa on kerätä kimpsut ja kampsut kasaan yhdelle hevoselle? Kertokaa se kahdella ja käsissä onkin kunnon soppa. Maymayn kanssa meillä olisi tehotreenit, mutta Peach tulisi myös mukaan. Turhaa mun olis matkustaa Manhattanille muutamaksi päiväksi ja suunnata takaisin Twin Falls Farmille vaan nappaa juniori kyytiin ja suunnata takaisin Manhattanille. Mä en ollut vielä edes varannut hotellia tai air bnb:tä. Lähtöhän olisi jo nimittäin huomenna, ajoaikaa tulisi yli 35 tuntia. Harriet on kuitenkin tulossa samaan kyytiin, joten ihan yksin ei tarvitse matkaa onnekseni taittaa. Tytöt lähtee tien päälle, niin siitä ei sitten tiedä mitä siitä seuraa. Ja pelkkiä tammojakin kyydissä. Peach saisi luultavasti seistä Maymayn ja Quinnin välissä, onnekseni juniori on jo aika tottunut matkustaja nuoresta iästään huolimatta. Peach pärskähtelee tyytyväisen oloisena loppuravissa. Meidän halter-treenitkin on ollut aivan liian vähäisiä koko syksyn. Pitää tehotreenata siis yksinäänkin viikon aikana.

Falling Cowboys oli ystävällisesti lainannut hevosrekan meidän käyttöön koko viikoksi. Maymay seisoo tällä hetkellä Twin Falls Farmin yhden hevosen tarhassa. Pienen säädön jälkeen sovittiin tamman saavan olla yön maneesissa karja-aidoin rajatulla alueella. Näin auto saataisiin jo pakattua, eikä tarvitse ensin ottaa Peachia ja Quinnia kyytiin - jonka jälkeen ajella vielä “väärään suuntaan” takaisin Nampaan hakemaan Maymayta. Yritetään lähtöä oikein aikaisin aamulla, jotta päästäisiin yhden päivän aikana Lincolniin asti. Yövytään siellä ja loput 19,5h ajoa Manhattanille taitetaan maanantain aikana. Eli olisimme perillä tiistai aamuyöstä. Siitä hevoset talliin ja unille. Tietenkin pitäisimme jotain jaloittelutaukoja hevosille ja itsellemme. Pikaruokaloiden autokaistat saattavat kyllä tulla hyvin tutuiksi matkan aikana. Peach huokaisee syvään ääneen, olen ilmeisesti jäätynyt tamman mielestä hieman liian kauaksi aikaa vesiletkuineni yhteen kohtaan.
“Well ma’am, I need to wash you”, totean rauhallisesti liikuttaen letkun lavoilta kohti tammani takaosaa. En tiedä miten muuten saisin hevosen nopeasti tarpeeksi puhtaaksi. Mun on varmaan koko viikko pakko pitää juniorilla myös upeaa kokovartalopukua, en nimittäin ole yhtään varma Manhattanissa olevista pesumahdollisuuksista. Juniorin tuntien tämä kuitenkin onnistuisi kierimään jossain sontakasassa juuri ennen kilpailuamme, joten parempi pelata varman päälle.

****

”So umm.. Do you have a place already?” Max kysyy leikaten pihviään pienemmäksi. Pudistan päätäni huokaisten. Jotenkin se majotus oli mennyt tosiaan aivan sivu suun ajatusten suhteen.
”Well, my aunt has an apartment on the upper east side. And lucky for us she’s gone for a month. I asked her and she said I can go there whenever”, miehen ruskeat silmät kohoavat lautaselta omiini. En voi uskoa kuulemaani.
”Is she gonna be mad if she finds out you have a lady friend with you?”
”I bet she would just be very happy about it”
”Are you gonna be my groom?”
”I can try”
Pieni hymy leviää kasvoilleni. Max toteaa kuitenkin lentävänsä maanantai-illaksi sinne, mies ei halua istua auton kyydissä - varsinkaan naisvaltaisessa sellaisessa. Ja noh, mielummin itsekin ehkä lentäisin sen vajaan 8 tuntia kuin istuisin yli vuorokauden auton ratissa.

Peach on kyllä kunnon maalaistollo isossa kaupungissa. Tamma tuntuu olevan kunnon Taalasmaa kävellen tarhaa ympäri uusien äänien perässä, kunnes voi käydä hakemassa uuden suullisen heinää. Juniori ja Maymay tarhaavat vieretysten ja välillä Peach käy ärsyttämässä uutta kaveriaan. Tammat ovat käyttäytyneet olosuhteisiin nähden hyvin. Peach tapansa mukaan on rallittellut niin Liberty-areenalla kuin maneesissakin, Maymayn vain ollessa. Yritin yksi päivä valmennusten välissä päästää quarterit yhdessäkin maneesiin juoksemaan, niin kyllähän Maymay Peachin perässä kulki - muttei lainaratsuni todellakaan innostunut tekemään samanlaisia pukkeja tai pystyyn nousemisia kuin mun punainen tulipallo. Maymay ei ilmeisesti joko osaa revitellä tai sitten se ei ole saanut sellaista mahdollisuutta. Mä tuun yrittämään parhaani, että musta kaunotar uskaltaisi edes joskus edes hieman käyttää persettään myös ilmassa. Kyllä Maymay on selkeästi kiinnostunut Peachin leikeistä ja on lähtenyt niihin mukaan - kuitenkin melko minimaalisesti. Quarterit tulivat yllättävän hyvin toimeen keskenään. Pitäiskö mun sittenkin muuttaa Nampaan Peachin kanssa? Toisaalta siellä ei ole kuin puolipäivää hevoset tarhoissa, joten en uskoisi sen pidemmän päälle olevan Peachin kaltaiselle tuholaiselle hyväksi. Eikä tuliharja pahaa tarkoittanut - kunhan nyt vain keksi tekemistä. Varmistettuani hevosten olevan kunnossa, lähden kävelemään Central Parkin läpi West sidelta kohti East sidea. Jos totta puhutaan mä olin melko järkyttynyt siitä Maxin tädin asunnon koosta! Siis jos olin kuullut kauhutarinoita joistain yksiöistä, niin ne kaikki neliöt taisivat olla täti Monican asunnossa. Se näytti juuri siltä, miltä elokuvissa rikkailla nyciläisillä oli.
”Your aunt must be loaded”, olin todennut kun astelimme asuntoon ekaa kertaa. Ensinnäkin kerrostalossa oli omat hovimestarit ala-aulassa 24/7; jotka auttoivat matkalaukkujen kantamisessa, jakoivat vinkkejä eri nähtävyyksistä ja ruokapaikoista sekä useimmiten aamuvuorolaisella on tapana kertoa myös päivän sääennuste ja oli tarjoamassa meille sateenvarjoja. Mä en soveltuisi tälläiseen porvarielämään. Tai ehkä, jos asunto olisi jossain muualla kuin keskellä betonihelvettiä. Max ei kertonut mistä täti oli rahansa saanut, mutta mun on vaikea uskoa naisen asuvan yksin viidellä makuuhuoneella ja kahdella kylpyhuoneella varustetussa asunnossa vain esimerkiksi avioeron myötä.

”Hello Miss Madison. How was training on this lovely morning?” tiskin takana oleva hovimestari kysyy asiakaspalveluhymy huulillaan. Tottakai Max oli kertonut kuka minä olin ja mitä me täällä tehtiin. Onneksi täti Monica oli soittanut ja selittänyt tilanteen jo etukäteen - mä en olisi silloin tiistaina neljän aikaa aamuyöstä halunnut kuulla ettei meitä päästettäisi sisälle. Olin antanut Harrietille mahdollisuuden nukkua viimeiset ajotunnit, joten olin ajanut läpi yön.
”Thank you for asking, it actually went really well for once. I will make sure aunt Monica will know how kind you are sir”, vastaan hymyillen. Hyvä ettei hovimestarin silmissä välähtänyt dollarin kuvat, eli mies varmaan tulisi odottamaan jonkinnäköistä tippiä Maxin tädin palattua reissultaan. Jos jotain olin tämän kolmen päivän sisällä oppinut oli se, että raha puhuu. Kävelen avoimeen hissiin ja nousen kymmenenteen kerrokseen täti Monican asunnolle. Mä haluaisin oikein pitkään ja lämpimään suihkuun, ulkona oleva keli ei ole nimittäin mikään lempeä - vaan kylmä sekä kostea.

Maxilla on kuuleman minulle jotain näytettävää ja lähdemme asunnosta lounaalle kävellen. Pian olemmekin tienviitan kohdalla ja Max pysäyttää minut käskien poseeraamaan. Mun on pakko lukea kyltti ennen, koskaan ei voi tietää mikä todella ”hupaisa” se olisi. Kuitenkin pienenä yllätyksenä tie onkin Madison Avenue. Katson hämmentyneenä puhelin kourassa olevaa Maxia ja toinen vain nyökkää hymyssä suin. Ehkä mun on siis pakko yrittää seistä jotenkin edustavana tämän mun kadun edessä. Maxin räpsittyä parit kuvat lähdemme kävelemään katua pitkin kohti lounaspaikkaa.

Päädymme johonkin italialaiseen ravintolaan, mikä vaikuttaa vähän liian fancylta tavalliseen lounastamiseen. Musta tuntuu, että olen alipukeutunut farkuissa ja flanellipaidassa. Kevyen meikin olin sentään ehtinyt namaan tunkea - täällä suurkaupungin hälinässä se tuntui olevan pakote, sitten vasta olisikin ulkopuolinen olo jos täysin naturellina olisi yrittänyt lähteä ulko-ovesta pidemmälle. Paikka tuntuu juuri sellaiselta, johon kuuluu tulla joku upea iltapuku päällä. Toisaalta olemme täällä nyt keskellä päivää, eikä Maxillakaan ole kummempi vaatetus - kauluspaita ja farkut. On kummallista nähdä mies kuitenkin suhteellisen siisteissä vaatteissa, missä ei ole öljyläiskiä, bensankatkua tai jotain muuta likaa.
”Hello! I’m Casandra and I’m your waiter today. What would you two want for drinks?” iloisesti hymyilevä blondi ilmestyy pian istuuduttuamme pöytään.
”I’ll just have water, thank you”, Max toteaa nopeasti luoden pienen hymyn tarjoilijan suuntaan ennen kuin silmät siirtyvät takaisin menun kimppuun.
”I’ll have some peach ice tea, please”, hymyilen naiselle lempeästi. Huomaan hänen katseensa harhailevan useasti seuralaiseni suuntaan, mutta Max ei tunnu naista huomaavan. Ei siinä, kyllä minuakin kiinnostaa enemmän ruoka kuin ihmiset.
”Okay, I’ll be right back with those”, Casandra hymyilee kirjoitettuaan pieneen vihkoonsa oletettavasti juomatilauksemme ennen kuin blondi lähtee poninhäntä heiluen keittiön suuntaan.
”So what would you like to eat?” Maxin katse kohoaa menusta lempeä hymy kasvoillaan.
”I would like to try some of that spinach and ricotta ravioli”, totean hetken mietittyäni. Mies vain nyökkää ja pian Casandra onkin takaisin pöytämme ääressä juomien kera.
”There you go, would you like to order already?”
”Yes actually. We would like to start with some barbabietole, rucola, mela verde, noci e caprino olio e sherry, so one of those and this lovely lady here will take ravioli di ricotta e spinaci al burro nocciola e salvia and pollo paillard. And for me vermicelli al filotto di pomoro e basilico and tagliata di manzo con rucola e parmigiano. We will see later if we get some dessert, please and thank you”, Max tilaa puolestamme menun italialiassanoilla. Casandra tuntuu hetken olevan hämillään, mutta hymyilee vain sievästi raapustaen taas vihkoonsa.
”Okay, let me know if you need anything else”, blondi hymyilee, kerää menumme pois ja lähtee taas matkoihinsa. En ole varma onko pieni kosketus Maxin olkapäälle puhdasta flirttailua, vahinko vai vain epätoivoinen yritys suurempaa tippiä varten. Yhden asian olen huomannut Manhattanin naisista ja se on kyllä se, etteivät ne pelkää ollenkaan näyttää kiinnostustaan. En tiedä olisiko tilanne eri, jos sormessa olisi sormus, hieman epäilen. Ja miksi edes mietin mitään sellaisia - eihän me edes seurustella. Ei Maxin tyyppinen mies voisi oikeasti olla munlaisen kanssa.
”Thank you Max”, totean pienesti hymyillen.
”For what?”, tummat silmät lukkiutuvat omiini. Sitä ennen ne tuntuivat tarkkailevan ympäristöään.
”For everything you have done after me coming back home”, pieni flashback hämärään huoneeseen käy silmieni edessä, mutta se on nopeasti ohi. Pieni hymyni saattaa myös karata sekunnin sadasosasekunniksi, mutta yritän saada sen nopeasti takaisin.
”Anything for you Madison”, matala ääni resonoi korvissani. Miehen ääni ei ollut tehnyt sitä vähään aikaan, mutta täällä Manhattanin sykkeessä pystyn vihdoin ajattelemaan jotain muutakin kuin tunneliverkostoja, epäilyttävää kuulustelua ja Tomia. Mulla oli jopa normaali olo ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Hold on a minute, is that.. It is.. Fuck.

”Hello Madison”, tuttu ääni kantautuu korviini. Katson paria hämilläni.
”Mom.. Dad”, saan suustani ja nousen pöydästä vaistomaisesti. En tiedä pitäisikö heitä halata vai ei, mutta isä kaappaa minut karhunhalaukseen.
”You should call or text atleast once a year, dear child”, isä kuiskaa korvaani ennen kuin päästää minut otteestaan. Kumarrun alemmas halaamaan nopeasti äitiäni.
”What are you doing here?” kysyn hämmentyneenä.
”You know, your brother is on a hockey camp this week and we heard about the Central Park Equestrian Festival and decided, why not”, äiti hymyilee pyörätuolissaan. Isä tuntuu mittailevan katseellaan vielä hämmentyneempää Maxia, joka istuu edelleen tuolillaan.
”Oh yeah.. This is Max, Max these are my parents”, totean osottaen avoimella kämmenelläni jokaista osapuolta. Max kröhäisee ja ojentaa kätensä isälleni.
”Nice to meet you Mr. Morrison”, Max sanoo isälleni samalla nyökäten. Naapurini käden ojentuessa äitiäni kohden, tämä kaappaa pahaa aavistamattoman miehen halaukseen. Max halaa hieman kömpelösti äitiäni takaisin, jonka jälkeen mies katsoo minua kysyvästi.
”I live in Idaho nowadays, close to Boise. With my foal. And I also have a show horse in Nampa. Max is my helpful neighbor”, selitän nopeasti ja mahdollisimman vähäsanaisesti vanhemmille, mitä kolmen vuoden aikana oli oikein tapahtunut.
”You.. Have a horse?” isä kysyy ehkä jopa hieman ärtyneenä.
”Yup. Two year old quarter mare”, totean itsevarmasti. Luulisi vanhan ranchilaisen innostuvan asiasta, mutta tiedän isän syyttävän varmaan edelleen päivittäin äidin joutumista pyörätuoliin. Isäni vain murahtaa, mutta äiti tuntuu olevan enemmän innoissaan;
”Oh do you have a pic of her? And what show horse?”
”Also a quarter mare, five year old”, kerron Maymaystä ja näytän kaksikon kuvan tältä aamulta, missä kaksikko (lue Peach) jaksoi olla seesteisesti pari sekuntia.
”They look nice. Are they here with you?”
”Yeah, I’m actually participating with them at the Central Park Equestrian Festival”, totean sujauttaen puhelimen takaisin takataskuuni.
”Oh really. We will cheer on you there then. And Maddy, we would love to hear more often of you”, äiti sanoo äidillistä lempeyttä ja kaipuuta äänessään.
”I will try”, sanon istuutuen takaisin pöytään.
”And you young man”, äiti osoittaa varoittavasti Maxia; ”keep my daughter save”. Mies kohottaa ryhtiään.
”I will try my best ma’am”, Max sanoo hymyillen ja nyökkää myös kohti isääni.
”Let’s go darling, we have places to be. Good luck Maddy”, isä kuulostaa edelleen hieman ärtyneeltä - tai ehkä hieman pelokkaalta. Pariskunnan poistuessa näköpiiristä voin taas hengittää. Se siitä normaalista olosta. Tarjoilija ilmestyy pasta-annosten kanssa.
”Could a get Jack Daniel’s on rocks, please”, kysyn Casandralta epätoivo silmissäni.
”Are you sure about that?” Max kysyy ojentaen kättään pöydän yli laskien sen oman kämmeneni päälle. Pudistan päätäni.
”Can you atleast get me one glass of something stronger then”, huokaisen.
”Will do”, Casandra hymyilee ehkä hieman hämmentyneenä häviten taas matkoihinsa. Onnekseni eteeni tuodaan pian lasillinen viiniä, jonka huitaisen huiviin kertakulauksella. Viini ei kuulunut normaaliin juomavalikoimaani, mutta nyt sekin perkele kyllä upposi. Maxin silmät täyttyvät huolesta, enkä luultavasti auta tilannetta alkaessani syömään pastaa mitään sen enempää sanomatta. Maxin käsi vetäytyy takaisin omalle puolelleen pöytää.
”Do you wanna talk about it?” miehen matala ääni yrittää tavoitella minua. Pudistan päätäni ja pidän katseen visusti lautasessani. Sille on syynsä, miksen ole vanhempien kanssa ollut tekemisissä yli kolmeen vuoteen.

Peach tuntuu kummastelevan ison kaupungin hälinää odotellessamme pääsyä areenalle. Tamma on onnekseni kuitenkin tajunnut, ettei nyt ole aika huulilla nyplätä mun paitaa. Kunhan nyt pyörittelee korviaan helikopterin lailla. Tuliharja ei ole onnistunut likastamaan itseään viikon aikana muuta kuin jaloistaan ja en tiedä milloin viimeksi päistärikkö olisi kiiltänyt tällä tavalla. Itsellänikin on vähän parempaa päällä, mustat farkut ja musta kauluspaita, joka on koristeltu liiloin sekä vihrein tekojalokivin. Peachin kisaväri on nimittäin vihreä ja toisen päivän ratsuni väri on lila. Silitän Peachin kaulaa rauhoitellen, en vain ole täysin varma onko se enemmän itseäni vaiko hevostani varten. Halter luokassa on yhteensä 26 hevosta, mukaanlukien mun esittämät Maymay ja Peach. Mustalla tammalla tulee olemaan hieman pidempi päivä edessä, halterin lisäksi meidän pitäisi suorittaa myös reining. Peach pääsee onneksi helpomalla, vaikka juniorille tämä yksikin luokka saattaa olla melko uuvuttava kokemus. Pahinta ehkä on, että exäni on myös kilpailemassa, joten päiväni tulee menemään miestä parhaani mukaan vältellen. Onneksi hänelläkin tuntuu olevan kädet täynnä hevostensa kanssa, joten saisin edes hieman rauhaa sen suhteen. Ero ei todellakaan ollut mitenkään helppo tai ruusuinen. Huomaan alkaneeni jännittää kehoani, joten kokeilen pyöräyttää hartioitani, jotta ne hieman rentoutuisivat. Yhtään ylimääräistä stressiä en olisi tarvinnut tähän hetkeen.

”Next up, number 25 Madison Morrison ja Sour LovePeach”, kuulutusjärjestelmä hieman jopa särisee kovaäänisyydellään ja hengitän oikein syvään ennen kuin lähdemme parrasvalojen loisteeseen kävellen.
”Wooooo, go Madison”, kuulen Maxin huutavan yleisön joukosta hieman yli-innokkaana ja Peach ottaa pari sivuaskelta. Ei nyt parivuotias ole millään tottunut isojen kisojen hälinään, mutta sitähän me tänne tultiin treenaamaan. Peach tuntuu turvautuvan muhun, toisen korvan pyöriessä ja toinen on suuntautunut muhun.
”We got this girl”, mumisen hiljaa ja toivon, ettei juniori keksi tehdä mitään kummallisempaa, kun on aika hieman ravata. Kotona me oltiin oltu ihan suhteellisen hyviä siinä, mutta tällä viikolla omatoimitreeneissä Peach oli joko vähän nahkea tai liian reipas. Tuomarin silmät tuntuvat liimautuvan hevoseeni ja kiitän onneani, että kyseessä on hevosen esittäminen enkä ole itse silmätikku. Itse pidän Peachin rakenteesta, mun mielestä se on melko täydellinen quarter (tottakai oma kasvatti on aina).

Tamma nostaa ravin vierelläni nätisti ja vaikka onkin hieman jännittynyt, ei ala rynnimään tai heittelemään päätään. Kiitän luojaa mielessäni, ja myös sitä totuutta että olin aamusta juoksuttanut Peachin ennen kuin oli alkanut hevosen kiillotusprosessi. Sitä tehdessä kyllä kirosin, miksi piti hommata päässiassa vaalea hevonen, joka tykkää sotkea. Se on kuitenkin jo takanapäin ja keskityn hevosen esittämiseen. Uskallan itse jopa hieman hymyillä, mulla on kyllä harvinaisen fiksu parivuotias. Vaikka juuri eilen uhkasin siitä tehdäkin lapaset, kun tamma oli repimässä tarhanaapurinsa loimea aitojen välistä. Mutta näköjään juniori tajuaa käyttäytyä tilanteen vaatiessa. Käyntiin siirtyminen ei ole kaikista puhtain, vaan tamma ravaa vielä pari askelta mun jo kävellessä. Vähän tekisi mieli antaa varsalle isompaa palautetta tässä, mutta valitettavasti ohjelmaan ei kuulu peruuttaminen. Kävelemme vielä tuomaria kohden, pysähdymme ja asettelen juniorin toisen takajalan samaan ”neliöön” muiden jalkojen kanssa. Nyökätessäni tuomari alkaa kävelemään Peachia ympäri, mun tärkein tehtävä on vain pysyä pois tuomarin edestä siirtyen Peachin pään puolelta toiselle. Juniorin toinen korva ei ole lakannut vieläkään pyörimästä, mutta nyt se keskittyy enemmän tuomarin liikkeisiin. Yleisön puheensorina tai suurkaupungin äänet eivät tunnu enää haittaavan niin suuresti. Oli ihan hyvä veto ottaa varsa mukaan jo alkuviikosta, en halua kuvitella millainen show tämä olisi ollut mikäli oltaisiin vasta tänä aamuna saavuttu Manhattanille.

Viimeisimpänä tuomari haluaa nähdä vielä juniorin hampaat, se on ehkä Peachin mielestä hauskinta koko tapahtumassa, tamma nimittäin alkaa venyttelemään ylähuultaan yrittäessäni vain hieman raottaa huulia. Yleisö tuntuu nauravan ja tuomarikin on huvittuneen näköinen. Päistärikkö rauhoittaa huulensa melko nopeasti ja tuntuu samalla hieman rentoutuvan. Onhan se hyvä tässä vaiheessa, kun ollaan jo niin sanotusti valmiita. Tuomari nyökkää ja lähdemme kävellen areenalta yleisön puhjetessa aplodeihin. Peach ottaa pari kummaksuvaa sivuaskelta, mutta ei lähde sen enempää poukkoilemaan. Rapsutan hevosen kaulaa hymyillen leveästi. Ei mua oikeastaan edes kiinnosta mille sijalle päädyttäisiin, itse olen enemmän kuin ylpeä juniorista. Ehkä siitä vielä tulee oikeasti mun kanssa suurkisojen kiertäjä.