Jindyn kirja

Begin Again

19. toukokuuta 2023


Jindy osasi yllättää. Tamma nimittäin nökötti trailerissa hievahtamatta, turpa laiskanpuoleisesti heiniä hamuten. Se oli niellyt vastaväitteensä ja alistunut kohtaloonsa yllättävän nopeasti aikaisemmin tänään myyntitallin pihassa. Mitään muuta se ei toisaalta ollut multa niellytkään – tarjotut huomionosoitukset ja porkkanat mun taskussa olivat saaneet osakseen vain välinpitämättömän vilkaisun sivusilmällä. Mä en ollut jaksanut vääntää asiasta taaperohevoseni kanssa enää enempää, olihan onnistunut lastaus aika suuri ja yllättävä onnistuminen, joka valoi muhun reippaasti itsevarmuutta. Ehkä tästä tulisi vielä jotain.

Meidän mustassa bemarissa soi joku klassinen Beethovenin pimputus, ja mun äitini heilui sen tahtiin samalla tavalla kuin olisi kuunnellut jotain reggaerytmiä. Koko asetelma oli niin kornin keskiluokkainen, että mä irvistin vähän viliseviä peltoja ja metsänlaitoja ikkunasta seuratessani. Äiti oli kovan luokan viulisti, todellinen hardcore-musisoija. Se olisi halunnut munkin opettelevan soittamaan jotain, ja oli tuputtanut mulle erilaisia instrumentteja siitä asti kun mä olin oppinut pitämään kiinni asioista. Oli varmaan aika selvää, että musta ei todellakaan tullut mitään muusikkoa. Äiti oli närkästyneenä tuhahdellen hyväksynyt sen, ja ruvennut puskemaan mua sitten muilla elämän osa-alueilla. Sellainen se vain sattui olemaan.


**

Twin Falls Farm oli jokseenkin yllättävä, vaikka ei mulla oikeastaan edes ollut mitään typeriä ennakko-olettamuksia – en oikein tiennyt, mitä ylipäätään olin odottanut. Se oli kuitenkin hyvin siisti ja aika tunnelmallinenkin tila, jossa hepat käyskentelivät rauhassa tarhoissaan ja pieni alkukesän tuulenpuuska havisutti vihreinään orastavia puidenlatvoja. Hiekka rahisi renkaiden alla, kun meidän auto rullasi verkkaisesti tallipihalle.

“It’s quite nice, don’t you think?” äiti virkkoi sammuttaessaan auton parkkipaikalle ja kaivaessaan aurinkolasit lokerosta.
“Yeah, I like it”, vastasin nyökytellen ja nousin autosta ottaakseni Jindyn ulos trailerista.
“Mä menen katsomaan jospa saisin tallinomistajan kiinni, niin tiedetään minne laittaa heppa”, äiti totesi ja ennen kuin ehdin kissaa sanoa, se lähti harppomaan jonnekkin tallin suunnalle. Melkein olin vastannut, että ei tarvitse ja että pystyisin selvittämään asiani itseksenikin, mutta toisaalta äkillinen hyysääminen tuntui vähän hyvältä; melkein äidilliseltä. Ja se adjektiivi, jos jokin, ei tosiaan sopinut samaan lauseeseen Marissa Floresin kanssa. Joten annoin sen tapahtua.

Jindyn purkaminen traikusta ei ollut ihan niin silkkisen mutkaton kuin lastaus, mutta hyvänä heppuna mä annoin sen anteeksi. Se puhisi ja pöhisi lastaussiltaa alas kopsutellessaan ja pienet mustat korvat pyörivät päässä sen verran kovaa vauhtia, että mä pelkäsin tammani nousevan helikopterina lentoon, mutta ulos se sentään tuli, ja pysyi sentään narun päässä (ja toinen narunpää mun käsissä). Se riiviö kyllä yritti kaikkensa: huomasin, kun se skannasi pihan perusteellisesti, ja melkein näin sen silminnähden pettyvän, kun pienet nappisilmät eivät hoksanneetkaan mitään, mikä olisi antanut hyvän syyn säpsähtää vähän ja ottaa ilmaa kavioiden alle.

Lähdin varovaisesti tutkimaan aluetta pumpuliin pakattu hevoseni toisessa tassussa. Saisipahan Jindykin sitten vetreytettyä koipiaan matkan jäljiltä, ja mä voisin samalla rauhassa nuuskia vähän paikkoja.

Tallin oikealla puolella rajatuissa tarhoissa meitä töllisteli kaikenkirjava hevoslauma hörökorvineen ja huiskivine häntineen. Oli pientä ja pilkullista ja riemunkirjavaa ja mustaa ja ruskeaa ja ruunivoikkoa ja mä hymyilin, koska tiesin, että tämä tässä olisi jonkun uuden alku. Meidän uusi alku. Jokaisen tarhassa seisovan ratsun takana oli joku ratsastaja, joku oma persoonansa, enkä mä malttanut päästä tutustumaan uusiin ihmisiin uudella tallillani melkein-uudessa-elämässäni. Koska siltä se tuntui. Joltain ihan uudelta, ja siinä hetkessä olin kiitollinen siitä, että pari viikkoa takaperin olin päättänyt pistää nimeni Jindyn kauppakirjaan.

Pieni pilkullinen hirnahti. Jindy hirnui takaisin, ja mä naurahtaen rapsutin sitä leuan alta. Linnut lauloivat, aurinko helotti ja hevoset tuoksuivat – mulla oli hyvä olla.

Wildflowers

4. kesäkuuta 2023


“Look at this!!” mä hihkaisin kun havupuiden takaa paljastui hennosti tuulessa havisevien lehtipuiden rajaama pieni niitty, jossa kasvoi siellä täällä valkoisia kukkia – vai olivatko vain heiniä, mä en tiennyt, hortonomi kun en ollut, eli kaikki kukat oli mulle sinisiä kukkia tai punaisia kukkia tai valkoisia kukkia – ja muuten melko tasaisennäköistä ruohikkoa, eli täydellinen pätkä pienelle leikkimieliselle kisailulle.

Yumi katsahti muhun hymyillen. “Laukataanko?”



Kyllähän me Jindyn kanssa peitottiin ne mennen tullen. As much as I love our golden boy Boe, ne joutui kyllä syömään hiekkaa, tai heinää, for that matter. (Boen mielestä se ei ollut hirveän paha hinta häviämisestä. Sillä on suuri sydän johon mahtuu paljon heinää rakastettavaksi.)

Maastoestevalmennus

19. kesäkuuta 2023


Hopefully this was a little less embarrassing than if I had deep-dived into the mud.


(Klikkaa isommaksi !)

Dorothy Hillin kommentti valmennuksesta:

Jindy tuijotti lumenpeittämää metsää. Mustilla nappisilmillään, tapitti tapittimistaan, niin että mustakin tuli mahdottoman vainoharhainen ja sitten me yhdessä stressattiin siitä, mitä valkea vaippa mahtoi kätkeä alleen. Mä olisin veikannut jotain vuoripeikkoa, ne taisivat olla aika yleisiä täällä Idahon villissä luonnossa, Jindystähän en tiennyt, kun ei se mulle omaa arvaustaan osannut kertoa. Joka tapauksessa meidän meno alkoi muistuttamaan enemmän sellaisen töksähtelevästi etenevän moottoroidun leikkihevosen menoa: mä olin vähän huolestunut ja siitähän Jindy vasta riemastuikin, ja huolestui kahta kauheammin, ja sitten me oltiin kaksi kireää viulunkieltä pimenevässä metsässä ja mä olin yhtäkkiä ihan varma, että mulla ei ollut puhelimessa akkua eikä GPS:ää eikä kukaan tulisi ikinä meitä enää kaipaamaan, jos ja KUN me ei selvittäisi täältä enää elävien kirjoissa takaisin. En mä varmaan osaisi edes tulta sytyttää. Jotain kiviä hangattiin yhteen, eikö?

Kylmyys luikerteli salakavalasti mun lahkeista ja hihojen suilta sisään ja mä vähän hytisin, yrittäen liikutella jo hyvä tovi sitten paikalleen jähmettyneitä varpaitani, jotka vastasivat käskyihin samalla tavalla kuin aiemminkin: ei mitenkään. Mä olin aika varma, että hermopäätteille mun jalkapohjissa oli pidetty muistotilaisuudet jo puoli tuntia sitten, ja nyt ne olivat vain kasa hyödyttömiä, kuolleita soluja. Jos mä olisin nostanut housujeni lahjetta, mun sääri olisi ollut sininen varmaan puoleen väliin asti. Pahinta tässä kaikessa oli se, että mun sormetkin olivat hyvän matkaa samalla polulla, ja oli minuuteista kiinni ennen kuin nekin olisivat kuoliossa.

Mun kolmas huolenaihe oli se, että en oikeasti osannut ihan hahmottaa, kuinka kaukana talli oli. Joo; kyllä me oltiin tätä lenkkiä ennenkin kierretty ja ei; en mä (yleensä) ihan täysin idiootti ollut, mutta jotenkin auringon laskettua puut ja kivet ja mäennyppylät alkoivat kaikki näyttämään samalta ja mä tiesin, että mulla oli täysin toimiva puhelin taskussa, mutta viluisat ihmiset tekevät typeriä päätöksiä raajojensa toimintakyvyn säilyttämiseksi. Lisäksi mua väääähän jännitti se, että jos mä rupeaisin nyt sähläämään satulassa, Jindyltä ei kahdesti tarvinnut kysyä, ottaisiko se huomioni herpaantuessa pienet kavionsa alleen. Kyllä se ottaisi.

Vaan eipä siltä tarvinnut kysyä: jossain rasahti.

Se oli sellainen rasahdus, jonka aikana mulla oli ihmeellisen paljon aikaa prosessoida mitä oli tapahtumassa, vaikka mun aivotkin tuntuivat siltä, että ne olivat saaneet hienoisen huurrekuorrutuksen pakkasessa. Mä nimittäin tiesin, että nyt se oli menoa, ja ehdin sekunnin sadasosan verran valmistautua henkisesti tulevaan. Jindy otti ensin loikan sivuun kapealta tieltä, säikähti sitten vähän upottavaa hankea tai sitten mitä lie pikkueläintä, joka sitä puskasta tuijotti, ja suoritti sellaisen piruetin, että mulla ei ollut enää mitään toivoa yrittää pysytellä kyydissä. Mä en muista kiljahdinko minä vai oliko se vain riemukkaasti vapauttaan hirnuva hevonen.

Sitä lunta oli kaikkialla: silmissä, korvissa, suussa, kengissä ja jo täysin sulana norumassa mun selässä paidan alla. Mä yritin pyyhkiä sitä pois naamastani, jotta olisin voinut katsella railakkaasti kavioitaan viskovan saatanan reinkarnaation perään. Kirosin värikkäästi. Siis vä-rik-kääs-ti. Mä manasin ja manasin ja manasin ja kiskoin itseni ylös hangesta ja taputtelin taskujani, että kaikki ehkä toivottavasti oli vielä tallessa, ja tappion karvaita kyyneliä niellen yritin avata Mapsin, vaan KUN EI AUENNUT koska tuo TURHA MUSTA PALIKKA, jota matkapuhelimeksikin kutsutaan, oli päättänyt luovuttaa mun elämän kriittisimmällä hetkellä ja vaipua horrokseen. (Tässä vaiheessa saattoi muutama karvas kyynel tipahtaa). Mä mietin hetken, ja totesin sitten että ehkä haahuilemalla löytäisi kotiin: joka tapauksessa se kakara pitäisi täältä löytää, eihän se pilalle hemmoteltuna selviäisi hengissä edes yön yli ilman kolmea villatakkiaan. Mä lähdin kihisten tamppaamaan tietä kuin kiukkuinen taapero, tai tyyliin talviunilta herätetty karhunpentu: sellaista mä ainakin muistutin, yltä päältä valkoisessa hötössä, silmät levinneestä ripsiväristä mustana, posket pahansuovan punaisina ja tukka vuosisadan takussa. Lesssgo.

Tallipihan valot alkoivat häämöttää edessä helpottavan nopeasti, ja mun olisi tehnyt mieli vajota polvilleni maahan pelkästä kiitollisuudesta, ellen olisi nähnyt pelkkää punaista, kun näin mikä seisoskeli tallipihalla meidän – mikä se nyt oli ammattinimikkeeltään? Jokapaikanhöylä? – käsipuolessa. Kiittämätön nulikka, mä tekisin sen selkänahasta hienon ryijyn seinälle.

“Mä yritin soittaa, mut ei saanut yhteyttä, vähän säikähin kun Jindy kurvaa pihaan pää viidentenä jalkana ja sua ei näy mailla halmeilla”, Ethan selitti ojentaessaan ohjat mulle, “mutta ainakin se on ihan ehjä, tarkistin. Varusteetkin on kunnossa.”
“Joo. Puhelin”, mä vastaan, sitten tajuten, että mies ei varmaan osaa lukea ajatuksia. “Sammui. Siis. Ja sitten toi saatana otti ja lähti.”
“Niin mä ajattelin. Mutta hyvä että olette yhtenä kappaleena”, se vastasi puoliksi hymyillen, ja mä pystyin melkein näkemään, miten sen äänihuulia syyhytti päästä antamaan mulle jonkinlainen oppitunti pimeästä ja kylmästä ja yksin maastoilusta, joten kiirehdin täyttämään hiljaisuuden.
“Kiitos. Että otit sen kiinni. Vaikka tosta tempauksesta se ansaitsisi kotiarestin. Porkkanakiellon. Sori, en saa muodostettua nyt kokonaisia lauseita kun ottaa jumalauta PÄÄHÄN”, mä kirahdin, vimmoissani ja edelleen kylmyydestä kalisten kiskoessani mustaa puoliveristä perässäni sisälle.
“Se on ihan ymmärrettävää”, nyökytteli Ethan hetken päästä, ehkä vähän epävarmasti vilkuillen, punniten sitä oliko sopiva hetki sanoa jotain tunnelmaa kohottavaa, vai tulisiko sen seurauksena mun hevosesta oikeasti rukkaset.

Joku oli riivannut mun hevosen. Mä olin varma siitä, katsellessani portilla tapittavaa ilmestystä, joka ei voinut olla mun tuntema Jindy. Nimittäin:
    1. Se oli mua portilla vastassa,
    2. sillä oli korvat hörössä,
    3. ja jos mä todella pinnistin kuuloani, mä melkein saatoin kuulla, kun se hörähti.

Tähänkö me oltiin tultu? Että joku vie mun hevosapinani suoraan tarhasta, ja pistää tilalle leppoisamman version? Ihan ilmaiseksi? Mä en voinut uskoa silmiäni, enkä tuuriani, ja mut vallannut hyökyaaltomainen rakkaudenpuuska sai mut lepertelemään Jindylle (tai sen huomattavasti hyväluontoisammalle kaksoisolennolle, who knew) siihen malliin, että olisin kadonnut häpeissäni maanrakoon, jos kukaan olisi ollut sitä todistamassa. Toisaalta, mä olisin voinut kuolla onnellisena hevosenomistajana juuri siihen paikkaan, koska kerrankin mua ei henkisesti lyöty ja alistettu tarhanhakureissulla esim. piereskelemällä naamalle. She was such a good girl, yessss, wasn’t she?? Mwah, mwah…

Okei, mä otin lupaukseni rauhallisesta kuolemasta saman tien takaisin, kun melkein todistin omaa ennenaikaista lähtöäni taivaan porteille Jindyn säpsähtäessä pihan yli pinkovaa luista oravaa, ja mä meinasin aukaista takaraivoni liukastumalla lumen peittämälle jäälle sen seurauksena. Mutta se oli nyt besides the point, koska pointti oli se, että mulla oli hirveän kiva ja suloinen hevonen ja mun teki kovasti mieli rutistaa sitä kuin pehmonallea.

“Harper! Harper!” mä kailotin sillä tavalla sopivalla volyymillä, ja vaaleat hiukset vaan heilahtivat, kun se pisti päänsä ulos Spiken karsinasta.
“What?”
“Jindy was waiting for me at the gate!”
“Oh my god. Is she finally done being a moody teenager?”
Mä irvistin epäileväisenä. “Well, that’s a bit far-fetched.”
“Hey, a girl can dream. Sentään sä voit palata muistelemaan tätä hetkeä lämmöllä aina, kun sun tekee mieli tehdä siitä uusi ryijy seinälle”, Harper virnisti tietäväisenä ja puski sitten livistämässä olleen pilkkuponinsa takaisin karsinaan.

“Kuka on levittänyt purkillisen glitteriä suoraan lattialle? Oh, my bad, se olikin vaan te kaksi”, kantamuksistaan päätellen satulahuoneesta tuleva Cooper liittyi keskusteluun, kun mä ryhdyin riisumaan Jindyn hempeänväristä loimea.

Mä pyörittelin silmiäni. “Ha-ha, real funny, cowboy.”

Jindy tanssahteli allani malttamattomasti, mun kiristäessä sen satulavyötä vielä viimeisen kerran. Laskin jalkani takaisin paikoilleen ja annoin tammalle luvan liikkua eteenpäin. Jindy lähti kävelemään verkasta käyntiä maneesin uraa pitkin, tarkkaillen tummilla silmillään ympäristöään hyväntuulisen oloisena. Se tuntui mun mielestä kamalan kiikkerältä, kapealta ja pieneltä mun alla, vaikka ei se säkäkorkeudeltaan loppujen lopuksi ollut kuin seitsemän senttimetriä Boeta matalampi.


Muutaman kierroksen jälkeen tamman reippaisiin ja säpäköihin liikkeisiin onneksi tottui, eikä olo ollut enää niin orpo. Jindy kuitenkin saksalaisena tuontina toimi suht samoilla avuilla kuin Boe, joten uudella ratsulla ratsastaminen ei jännittänyt tällä kertaa mua niin paljoa. Viime jouluinen katastrofiratsastus Rainilla sai mun itsevarmuuden horjumaan niin paljon, etten ollut varma istuisinko enää ikinä vieraan (western) hepan kyydissä. (Siis kuinka noloa, että könötettiin siinä saakelin nurkassa, ihan vaan siksi että en saanut sitä vanhusta liikkeelle??!?). Sitä ikävää muistoa ei onneksi tarvinnut juuri nyt murehtia ja puida, sillä nyt pyllyn alla liikehteli tutusti ja turvallisesti englantilaisittain koulutettu, oikein hieno estehevonen.



Päivän teemana oli ihan vain tutustua toisiimme ja käydä askellajit läpi rentona ja pyöreänä. Jindy oli periaatteessa ihan tuttu tuttavuus, sillä oltiin me Brandyn kanssa aika paljon käyty yhdessä treenailemassa ja maastoilemassa, mutta selästä käsin tamma oli mulle ihan mysteeri. Ei kuitenkaan kauaa, sillä mä aloin alkukäyntien jälkeen kerimään ohjia, jotta saataisiin jotain muutakin aikaiseksi, kuin aivotonta käyskentelyä.


Ensimmäinen huomio Jindystä oli se, että tamma oli tosi herkkä. Siis todella herkkä. Ja ihan kaikelle. Jos istuin vinossa, tammasta tuli samalla sekunnilla ihan yhtä vino. Jos en valmistellut siirtymää kunnolla, lähti puoliverinen suorastaan juosten liikkeelle. Ja jos jäin murehtimaan omia ihmissuhdekuvioitani edes hetkeksi, keksi lainaratsuni omaa pientä kivaa tekemistä mielensä virkistykseksi.


Otin käynti-ravi siirtymisiä uralla ja pääty-ympyröillä, pyrkien pitämään ravipätkien välissä otetut käynnit rauhallisina ja rytmikkäinä, sillä Jindy tajusi nopeasti tehtävän ja alkoi ennakoimaan siirtymisiä. Saadakseni tamman keskittymisen takaisin tekemiseen, aloin sattumanvaraisesti pyytämään siltä erilaisia voltteja ja väistöliikkeitä, jotta se joutuisi kokoajan aktiivisesti pohtimaan ja odottamaan multa tulevia ohjeita. Kun siirtymiset alkoivat toimia, siirryimme takaisin uralle ja aloin valmistelemaan laukannostoa.



Toinen huomioni Jindystä oli se, että sillä on aivan äärettömän kiva laukka. Kolmitahtinen ja voimakas, mutta kuitenkin kevyt ja ketterän tuntuinen. Aivan eri fiilis, kuin Boen laukatessa. Sen kanssa laukkaaminen tuntui vähän samalta, kun ratsastaisi jollain sarvikuonolla. Jindyn laukka tuntui siltä kuin olisimme höyhenkevyitä – tai jopa painottomia. Osasin kuvitella, kuinka elementissään se olisi estekentillä moisen laukan kanssa. Tiukkojen käännösten teko onnistuisi siltä varmasti luontevasti. Kuitenkin, vaikka se tuntui mahdottoman kevyeltä ja ketterältä, laukassa mulla vahvistui se hutera, liukas olo minkä koin istuutuessani tamman selkään ratsastuksen alussa. Se oli kuin liukas saippua, mikä saattaisi livahtaa altani hetkenä minä hyvänsä.

Ja niin melkein pääsi käymään, kun maneesin ovi kävi äkisti ja tamma teki pienen sivuliikkeen säpsähdettyään. Notkahdin sen kaulalle tasapainoni menettäessäni, ottaen sitten mustasta ratsuharjasta tukea työntäessäni itseni takaisin paikoilleni. Pyysin Jindyn ravin kautta käyntiin katsoessani maneesin ovelle päin, jospa näkisin, ketä sieltä ilmestyi.




”Oh, I’m sorry sweetheart, did I frighten you two?”, Jude pahoitteli huolestuneen kuuloisena, mulle koti-ikävää aiheuttavalla brittiaksentillaan puhuen. Louisa hinkkasi silmäkulmaansa naisen reittä vasten, saaden tämän horjumaan paikoillaan.

”Phew, no worries, I should’ve paid more attention to our surroundings”, naurahdin ja keräsin ohjat takaisin käteeni.




Annoin tammalle laukka-avut ja jatkoin aloittamaamme tehtävää. Jindy laukkasi kivaa, rentoa laukkaa pääty-ympyrällä, pärskähdellen välillä laukan rytmiin. Kun olin tyytyväinen suoritukseemme, annoin tammalle pitkät ohjat ja kaivoin puhelimen reisitaskustani. Nostin luurin yläilmoihin ja poseerasin kameralle.








Snappi lähti Brandylle eikä mennyt aikaakaan, kun puhelimeni kilahti uuden ilmoituksen vuoksi.

My babyy!! <3 miten siel menee?

Pikkuponi voi hyvin, selvittiin ratsastuksesta hengissä, ilman henkivahinkoja.
oon ihan kade, mäki haluun lämpöseen ja uimaan
tääl on ihan kurasta ja kurjaa

Can’t wait, sounds lovely
tnx again for taking care of her <3

no worries xx

Se oli mun elämäni hienoin puolitoistasekuntinen. Dorothyn kasvot oli nimittäin vallannut pienen pieni mikroilme, jonka mä pystyin sivusilmällä Jindyn satulavyötä kiristäessä näkemään – sen suupieli oli hivuttautumassa ylöspäin, hitaasti ja varmasti, ja mä kerkesin siinä pienessä hetkessä käymään läpi aika monta skenaariota, mitä voisikaan tapahtua, kun senkaltainen elämäntapamörökölli päättäisi kerrankin nauttia elämästä sallimalla itselleen kasvolihasten käytön muuhunkin kuin irvistämiseen. Tästähän ne taisivat aina puhua, viimeisestä tuomiopäivästä, kun tapahtuu ihme ja kaikki joutuvat kadotukseen tai jotain. Mistä sitä olisi tiennyt, että hymyilevä Auntie Dora ei olisi muuttunut demoniksi helvetin kuumimmista liekeistä? Mä nimittäin joutuisin varmuudella kärvistelemään niissä manalan tulissa ikuisuuden loppuun asti ainakin sen perusteella, mitä mun kääpiöhamsterille kävi kolmannella luokalla (ei puhuta nyt siitä).

Ainut aukko mun teoriassa oli se, että mä tiesin Dorothy Hillin olevan demoni. Ilman, että se edes nytkäytti suoraksi viivaksi jämähtäneitä huuliaan.

Siinä se kuitenkin oli, pienen hymynkareen partaalla, kunnes mä tein virheen.

“Mutta oltiinhan me satakympissä sitten, mitä, seitsemänsiäkymmeniä?”

Ja se pieni hymynpoikanen kuoli kuin ammuttuna. Jos se oli mahdollista, niin Dorothyn suupieli nytkähti 180 astetta vastakkaiseen suuntaan ja jumahti vielä sen tavallista hapanta naamaa tuomitsevampaan nyrpistykseen, ja ennen kuin se ehti läksyttämään mua, mä kiirehdin vielä sanomaan: “Mutta hei, oltiin me siinäkin tapauksessa ensimmäisiä, jos vaan aloitetaan laskeminen sieltä toisesta päästä ja otetaan se toinen numero siitä vierestä pois… You know?”

Oh, she most definitely did not know.

“Vaikea kuvitella, että sieltä löytyi kymmenen muuta, jotka olivat vielä isompia tumpeloita kuin te kaksi”, Dorothy huokaisi sitten, nipistäen nenänvarttaan, ja kääntyi kannoillaan asettuakseen maneesin laidalle pystyttämälleen huteralle retkijakkaralle.

“Hey! Me kuitenkin saatiin ruusuke missä lukee isolla Y-K-K-Ö-N-E-N”, mä muistutin pyöräyttäen silmiäni naisen selälle, “ja se oli hyvä rata. Olisit sitä mieltä, jos olisit nähnyt.”

“Mmmh, uskon sitten kun nään. Sitä paitsi ensimmäinen ja viimeinen sija poissulkevat toisensa – puhutaan siitä voitosta sitten, kun opit olemaan ottamatta kahtatoista virhepistettä.”

“Me ei oltu viimeisiä!!” mä puhahdin. Mokoma haahka. Mä olin kummallisesti oppinut jopa pitämään siitä, hetkittäin.

Jindy yritti ottaa jalat alleen sillä siunaamalla, kun mun toinen jalkani irtosi maneesin hiekasta ponnistaessani satulaan. Sekin halusi mun vaan lentävän pää edellä pohjaan, jotta se voisi lähettää mut manalaan erään hiton pelottavan valmentajan ikuiseen piinaan ruoskittavaksi (Ainiin! Me oltiin jo siellä! Hahhah! Omassa maneesissa! Päästäkää mut pois!). Oliko tänään virallinen ole ikävä Brandylle -päivä, jonka liputtaminen oltiin unohdettu?

Kaikesta huolimatta mulle oli jäänyt yllättävän hyvä fiilis viikonlopusta ja tulppaanikarkeloinnista. Meidän debyytti isomman mittakaavan kilpailuista oli hirveän onnistunut, ja tiesin Dorothynkin olevan tyytyväinen meihin, mutta se pahuksen nainen ei vain avoimesti suostunut sitä myöntämään. Tai ainakin niin mä itselleni vakuuttelin.

Jindy oli tuntunut ensimmäisessä luokassa juuri siltä, mitä se oli parhaimmillaan: vireältä ja hyvällä tavalla liipasinherkältä. Se olisi kääntynyt vaikka kolikon päällä jos siltä olisi pyytänyt, ja siitä huolimatta, että meidän uusintakierros olikin mennyt vähän kaahaamiseksi, mä olin hirmuisen ylpeä Jindystä ja siitä, kuinka se ei ollut laittanut mulle ihan hirveästi hanttiin missään kohtaa (mikä oli yleisellä tasolla yksi sen lempiharrastuksista, kun jotain sen aivoissa meni ristiin ja se totesi olevansa pätevämpi päättämään reitit).

Mä olin saattanut ripustaa oranssin ruusukkeen kaapinoveen keikkumaan, ja joka kerta kun mä katsoin sitä, mun sisukset täyttyivät sellaisella lämpimällä toivolla, että ehkä meistä tulisi vielä jotain; ehkä mä voisin kerrankin olla ihan hyvä jossakin.

“Herätys, Ruusunen, uneksimalla ei tulosta tehdä”, kaikui napakka käsky toisesta päästä, joka sai mut havahtumaan takaisin todellisuuteen, “ohjat käteen ja ala työstämään sitä, eihän tuollaista lompsuttelua jaksa katsoa edes silmät kiinni.”