Jouluratsastus 2023

"Oh, hell yeah!" hihkaisen, kun Harper ehdottaa paalinarunryöstöä. Rusty the Rocket varmasti saisi pidettyä rosmoryökäleet kaukana takavasemmalla, jollei jotain likaista tiimipeliä ryhdyttäisi harrastelemaan.
Viritän paalinarun ohjeistuksen mukaan reiteni alle ja totean, että ruosteinen raketti on  h e r k k ä  painoavuille. Kun reisi aavistuksen painoi ponia vasten, se samantien ryhtyi luisumaan ties mihin suuntaan. Tästä tulisikin siis mielenkiintoisempaa, kuin oletin.

Pyydän tamman laukkaan - mielestäni sellaiseen mukavaan, low energy mutta silti etenevään työstölaukkaan - ja se singahtaa ainakin kaksi askelta sellaisella voimalla eteenpäin, että olisi stetsoni lentänyt. Ja siksi pipo, eikä stetsoni. Kyllä ei kissankorvat muuta kuin lepata vähäsen moisissa vauhdeissa.

"Jesus, man - this one's got an engine!" nauran Kestrelille, kun saan tamman taas järkevämpiin nopeuksiin ja ratsastan tytön ja Spiken ohi. Rusty pärskähtää kovaan ääneen ja nakkelee niskaansa kertaalleen. Vaikka sinänsä Rusty tuntuu melkein samalta, kuin oma, jatkuvasti virransäästötilassa puksuttava päistärikköni, huomaan maneesin seinien vilistävän ainakin neljänneksen reippaammin ohitsemme. Vaan sehän ei haittaa - eipähän tarvitse pelätä, että Ethan ainakaan saisi narujani vedeltyä.

Hieman tammaa selkeästi häiritsee vinouteni, jota koitan tietoisesti korjata joka askeleella. Kuitenkin n. joka kymmenennellä metrillä Rusty yrittää vääntäytyä sisäuralle, koska joku siellä satulan päällä ei osaa olla pitämättä vasenta kylkeään lysyssä.
Käännän hevosen voltille ja nojaan hivenen taaksepäin - samalla tavalla, kuin hidastaisin Bluen laukasta raviin. Nojaa oli kuitenkin aavistuksen liikaa, sillä Rusty erinomaisen pätevänä reiningratsuna tulkitsee apuni liukupysähdykseksi. Ei tosin järin onnistuneeksi sellaiseksi, minä kun en ole koskaan reiningiä ratsastanut, joten lopputulos on ankea slidin stop -yritys, joka jatkuu noin kaksi metriä ennen tamman epämääräistä loikkaa raviin.

Ihme kyllä, mun tasapaino pitää. Joskin kaikki väri mun kasvoilta valui johonkin aivan muualle. Mutta hei - mission accomplished! Rusty ravaa ja mä olen hengissä.

Kun Harper ohjaa Ronyan hienoon väistöön, rinnassa suorastaan läikähtää. Ehdin jo ilakoida Harperin puolesta, kun toisesta suunnasta syöksyvä ratsukko ehtii Ronyan kannoille ja Harper menettää narunsa.

Vaikka Ronya ei olekaan räjähtävä quarter, on siinäkin täykkäriverta. Kun ympärillä alkaa meno vauhdittua, saisi kullanvärinen tammakin varmaan virtaa entisestään.

“Hanaa, Harper, kyllä siitä lähtee!” ehdin huutaa, mutta silloin vatsassa läikähtää muukin kuin ylpeys, kun Jindy päättää muiden esimerkkiä seuraten pistää vaihteen silmään.

Musta tamma singahtaa kohti Hadesta ja sen selässä keikkuvaa Hayleyta, ja kohta huomaan olevani osa jotain omituista kahden tamman ja mukavuusalueen ulkopuolelle isketyn ratsastajan balettinäytöstä.

“Oi joi!” sanon ja tarraan kiinni Jindyn harjasta, jotta pysyn vieterinä pomppivan tamman selässä. “Anteeksi! Mä en yritä viedä sun paalinarua, mä yritän vaan pysyä hengissä!!”

Pieleen meni yritys viedä Harperin naru, ja sen ehti viedä joku muu. Harperia on siis turha yrittää enää seurata. Seuraavaksi tekisi mieli lähestyä Kansasia, vaikka sen alla oleva quarter onkin ilmeisen liukas liikkeissään. Mitä vaikeampi vastus, sen makoisampi voitto. Jos sitä yrittäisi vähän hämätä?

Ratsastan muina miehinä kohti Boen kyydissä köröttelevää Brandya, joka ei sekään ole oikeasti hassumpi kohde, kun Boe on niin lunki ratsu. Olen muka ratsastavinani Kansasin ohi Boen suuntaan, todellisena suunnitelmanani tehdä U-käännös heti ohituksen jälkeen ja sujahtaa toiselta puolelta uudelleen Rustyn ohi — toivottavasti niin läheltä, että ylettäisin nappamaan Kansasin paalinnarun mukaani. Vaarallista ja tyhmää, I know.

Melkein alkaa vähän jännittää, kun yritän takavasemmalla hyvää hetkeä odottaessani päätellä sivusilmällä, onko Kansas saanut aikeistani vihiä ja valmiina reagoimaan yllätyshyökkäykseeni. Täytyy vain toivoa, ettei se ole opettanut Bluelle mitään äänimerkkiä pysähtymiskäskyksi, sillä muuten suunnitelmani tyssää äkkijarrutukseen.

Annan Bluelle merkin lennähtää eteenpäin Rustyn ohi ja sitten rivakasti ympäri takaisin tulosuuntaan. Löytyy siitäkin tarvittaessa ruutia, vaikkei se mikään räväkin tynnyrinkiertäjä taidakaan olla. Toivottavasti se on riittävän hyvä toisen hevosen kiertämisessä.

Mä tungen vielä paalinarua reiteni alle, kun muut ratsukot jo sinkoilevat ympäri maneesia. Rain lepuuttaa päätään matalalla meidän seistessä maneesin kulmassa, poissa muiden tieltä. Yritän korjata istuntaani satulassa, mutta penkki tuntuu niin oudolta, että on vaikea löytää sopivaa asentoa. Paalinarun saatuani paikoilleen ja asentoni korjattua alan skannaamaan maneesia ensimmäisen uhrini varalta. Vaikka mä oon niin mukavuusalueeni ulkopuolella, kilpailutilanne saa mut kiehumaan adrenaliinista ja sormet oikein syyhyävät pääsemään nappaamaan jonkun pahaa-aavistamattoman ratsukon narun…

Kerään ohjat käsiini ja puristan pohkeet ruunan ympärille ja-

Ei mitään. Rain ei hievahdakaan eteenpäin.

Katselen ympärilleni – eihän kukaan nähnyt tuota? Annan Rainille pohjetta hieman reippaammin, mikä saa ruunan hieman kääntämään korvaansa, mutta muuta liikettä ei tapahdu. Alan jo hieman panikoimaan, kunnes tajuan hellittää ohjasta – lännenratsuillahan mennään pitkällä ohjalla, eiks niin…? Kokeilen samaa nyt pidemmällä ohjalla ja Rain siirtyy maailman hitaimpaan raviin. Enempää en uskalla pyytää vaan hiivimme Rainin kanssa pikkuhiljaa kohti Brandyä ja mun kirjavaa ruunaa.

Aiemmasta tokkaroinnista toivuttiin, eli kättä housuun ja uuteen nousuun. Tosin tässä tapauksessa se käsi hakeutuu Harperin narulle ja kiskaisen sen mukaani ruosteraketin singotessa ehkä hieman turhankin lujaa pitkin maneesinsivua.

Virne naamallani leviää entisestään, koska johtopaikka! Se on minun! Mwhaha- mitäs hemmettiä toi Ethan tuolla velmuilee. Ei varmasti ole niin epäreilu, että Brandylta menisi tuolla tavalla vaivih- HEI, EI TÄNNE PÄIN! EI TÄNNE PÄIN!

"FUCK OFF YA SPOOKY BITCH", likimain kiljun kääntäessäni valkonaamaista ratsuani päinvastaiseen suuntaan, kuin mistä iki-ihana neljäsosahevoseni meitä kohti kiitää.
"BLUE SEIS, ISTU, PAIKKA, MAAHAN- JOTAIN!"

Lopputulos on kaikkea muuta, kuin hohdokas - okei, Blue hämmentyy huudoistani niin paljon, että ottaa muutamia sivuaskeleita, välttäen nippanappa meihin osumisen. Mä saan joo ratsuni käännettyä, but at what cost?

Mä toivon, että Yumilla on se kamera valmiina, koska nyt lähtee meikämankeli konin kyljelle koristeeks.
Mun äkkinäisestä paikanvaihdosta hämmentynyt Rusty yrittää väistää entisestään altani pois, joka tekee tästä apinoinnista vielä hankalampaa - mutta minähän en aio antaa Mikaelille sitä riemua, että se pääsisi kettuilemaan mulle hiekanmaistelusta.
Instead roikun siellä Rustyn kyljellä varmaan seitsemän sekuntia, ennenkuin se hidastaa ja saan itseni kammettua seinän kautta takaisin satulaan.

Haen välittömästi katseellani Ethania ja paikantaessani sen, kurtistan vain kulmiani osaamiseni mukaan mahdollisimman häijysti.
"My precious", kähisen tunkiessani toista paalinarua ensimmäisen kaveriksi reiteni alle. Ihme, että niistä kumpikaan ei pudonnut äskeisessä edesottamuksessani.

Seuraavaksi haen seuraavaa potentiaalista uhriani. Cooper ja Hadeksen selässä ainakin toistaiseksi pysynyt Hayley näyttävät niin parkaraasuilta, että heitä en kiusaisi - sen sijaan Ethanin äskeinen valeuhri Brandy voisi olla oiva kohde... Tai kenties Mikael, joka on päässyt huolestuttavan vähällä Hayleyn Nemo-ruunan kanssa.

Kieltämättä kaivelee, että jäi Kansasin narut saamatta, vaikka nähtiinkin hieno ja akrobaattinen vikellysesitys yritykseni seurauksena. Silmäiltyäni uhrini olevan yhä elossa jatkan perässä hiipimistä maneesin seuraavaan kulmaan asti. Blue tekee töitä täysillä mukana saaden minussa aikaan hyvää värähtelyä. Nyt me onnistutaan!

Kansas varmaan huomaa vainoamiseni jatkuvan, tai sitten se on vain sattumaa tai Rustyn kuumenemisen seurausta, mutta ratsukko edelläni siirtyy laukkaan. Kun Rusty suuntaa kohti pitkää sivua, minäkin kiihdytän reippaaseen laukkaan saavuttaakseni loittonevan kohteen. Rustyn rinnalle päästessäni huudan ”WHOA!”, istun tiiviisti penkkiin takanojassa ja annan jalkojeni keinahtaa aavistuksen eteen. Blue tarvitsee jarrutuksessa istunnan apua enemmän, koska se ei ole varsinaisesti reining-hevonen, mutta Rustypa vain on, ja hyvä sellainen. Se pysähtyy liukuen heti whoan kuultuaan, oli Kansas varautunut siihen tai ei. Rustyn liu’uttua pysähdyksiin kaksi kappaletta paalinaruja on hetken aikaa ihan käteni ulottuvilla, mutta reiluuden nimissä päätän tavoitella vain yhtä.

Rusty tuntuu äskeisen episodin jäljiltä entistä menevämmältä. Pahoitteluni jo etukäteen Kestrel, jos ponisi asetukset ovat nyt aivan päin prinkkalaa. Lupaan, että yritän parhaani.

Laukkaamme reippaasti kohti Mikaelia ja Nemoa, jotka oletettavasti siirtyvät meistä kauemmas sitä mukaa, kun ehtivät.
Vuan matkamme tyssää, ennenkuin edes kunnolla alkoi - mun takaa kuuluu hyvinkin kuuluva ja silti rauhallinen "woah", eikä asialla voi olla kukaan muu, kuin vähintäänkin arkkivihollisekseni narunryöstössä kiivennyt Ethan.

Mutta eipä siinä, mun matka jatkuu ihan sujuvasti. Harmi vaan, että se hevonen jää matkasta. Miksi? Koska se aaltopahviaivo (no hate towards Rusty, ihan mahtava heppa, mä vannon) tekee saman tempun, kuin aikaisemmin, kun yritin hidastaa sen laukasta raviin. Nytpä se ei jatka enää ravissa, vaan lyhyen liukumisen päätteeksi pysähtyy ja mä jatkan kauniissa kaaressa matkaani maahan. Kyllä nyt napa näkyy naapuriin ja koetellaan kossin akrobaattisia kykyjä oikein urakalla, koska ehdin kietaisemaan käteni konimuksen kaulan ympärille ja tipahtamaan jalat edellä.

Harmi vaan, että päästän irti vähän turhan ajoissa ja seuraavaksi kaadun polvieni kautta turpa edellä tonttiin.
Toivottavasti se hevonen ei ainakaan kauas kerkeä saati aiheuta ruumiita.

Oops.

”Uh oh. Sorry, didn’t mean to drop you off completely”, sanon Bluen jalkojen juuressa itseään keräilevälle Kansasille, jonka lainaratsu näyttää poistuneen sivummalle. ”Someone catch the loose horse!” huikkaan Rustyn perään ajatellen, että käyn ihan pian lassoamassa sen talteen, jos kukaan muu ei ehdi saada sitä kiinni. Ensin pitää kuitenkin varmistaa, ettei menetetty ihmishenkiä.

”You ok?” tiedustelen alas Kansasin suuntaan ja päätän antaa sen keräillä maahan pudonneet narut takaisin itselleen. Täytyy näköjään ottaa seuraavaksi vähän rauhallisemmin. Minun kai se pitäisi nuorison turvallisuudesta huolehtia, eikä heitellä niitä alas satulasta.

Hades alkoi yhtäkkiä pomppimaan ylös sekä etu- että takapäällään ja se ei todellakaan muistuttanut mitään keinuhevosta, kun Cooperin ratsastama Jindy tuli melkein meidän päälle.
Jos mun tasapaino ei olisi ollut niin hukassa, olisin ehkä vahingossa nauranut Cooperin paniikin kuorruttamalle äänelle.

Jonkun sattuman kautta tajusin, että kaikessa kaaoksessa pojan reisi oli vain senttien päässä, paalinaru niin houkuttelevan riehakkaasti liikkeessä heiluen.

Jokin typerä aivosolu, jonka menoa mun sormet lähtivät seuraamaan ilman neuvotteluja, päätti laskea toisesta ohjasta irti ja kurottamaan kohti narua. Ehdin vain toivoa, että Hades ei poistuisi samalla hetkellä takavasemmalle, kun mun paino heilahti Cooperin suuntaan, sillä muuten olisin varmasti heilahtanut poikaa päin ja hyvällä tuurilla keilannut sen alas mukanani.

Noin puolen sekunnin tajuttomuuden jälkeen palaudun takaisin todellisuuteen.
Nousen polvilleni, ensimmäisenä paikantaen nyt jo pysähtyneen Rustyn ja sitten kohottaen katseeni Bluen selässä kovin huolestuneena kyselevään Ethaniin.

Vakavana en kykene olemaan, vaan purskahdan yllättävän hiljaiseen nauruun ja pyyhkäisen maneesinhiekat naamaltani.
"Lasketaanko toi vilpiksi?" kysyn nauraen ja nousen kokonaan ylös, Bluen naama kurotellen kohti mun syliä. Ruunan korvat ovat hörössä ja se nuuhkii mua kuin varmistaakseen, että sitä ihan totta ollaan vielä yhtenä kappaleena.

"Mut oikeesti nou hätä, toi oli vaan hauskaa", vakuuttelen poimiessani maahan pudonneet narut.
"Ja kekseliästä. En ois susta uskonut", virnistän Ethanille ja lähden suuntaamaan rivakkaa vauhtia kohti lainaratsuani - mennessäni tosin ainakin yrittäen napata handymanin narun matkaani.

Blue suorittaa muutaman askeleen varsin kelvollista sidepassia suoraan pois päin omistajastaan, ettei tämä vain veisi meidän ainokaista paalinarua.
”We are a team now”, ilmoitan Kansasille arvokkaasti viitaten laajalla liikkeellä allani olevaan ratsuun ja poistun sitten paikalta rauhallisessa käynnissä. Poika vaikuttaa siltä, että on tainnut kopauttaa päänsä joskus ennenkin — ihan päätellen siitä, ettei se tajua pelätä yhtään mitään — niin että ei varmaan pieni tömähdys paljoa sen nupissa tuntunut. Omin jaloin se poistui lainaponinsa perään, mutta täytynee silti tarkkailla, ettei sillä ole aivotärähdystä tai jotain. Ehkä värvään Mikaelin soittamaan sen hereille parin tunnin välein ensi yönä siltä varalta, että kissapipopoika muuttuu tuosta vielä sekavammaksi…

Tiiruilen ympärilleni uuden uhrin toivossa. Pienempiä en viitsi kiusata, vaikka hitaasti etenevä Yumi olisikin helppo kohde. Rainilla on näköjään ykkösvaihde silmässä ja käsijarru juuttunut pohjaan, mutta ainakaan ei tarvitse olla ratsastajan turvallisuudesta huolissaan. Rain näyttäisi olevan ekstravarovainen, jos ratsastaja on yhtään epävarma tai arka.
”That’s my boy”, myhäilen hiljaa ohittaessani hevoseni.

Cooperin meno on sen näköistä, etten viitsi aiheuttaa uutta vaaratilannetta lähestymällä sitä. Myös Hades näyttää siltä, etten halua häiritä Hayleyn yrityksiä lepytellä hevosta. Mikaelilla menee ihan ookoo, sitä voisi kyllä käydä vähän härnäämässä. Boe on edelleen helpon näköinen kohde, mutta jollain muulla taitaa olla jo samat aikeet siihen suuntaan.

Spike näyttää rauhalliselta ja Kestrelillä on ilmeisesti homma ihan kohtuullisesti hanskassa. Nyt kun olen jättänyt sen oman hevosen rauhaan, pitäisikö käydä kokeilemassa, pääsisinkö riittävän lähelle tytön lainaponia ja irtoaisiko sieltä yksi paalinaru? Nah, en viitsi kiusata tyttöjä, pelästyvät vielä. Suuntaan siis kulkuni Mikaelin perään ja yritän tarkkailla, miten sillä sujuu Nemon kanssa. Kuinkahan kovaa allani olevalla quarterilla mahtaisi päästä, jos tulisi takaa-ajo?

"Montako teillä on?" huudahdan, kun käyn mitään aavistamattoman Yumin kimppuun ja nappaan häneltä paalinnarun kuin lapselta tikkarin. Joskus on mentävä sieltä mistä aita on matalin. "Viisi minuuttia jäljellä!"

Mun pahoitteleva virnistys valahtaa epäuskoiseksi, kun Hayley - sanaakaan sanomatta - kumartuu ja nappaa yhdellä nopealla käden liikkeellä paalinarun mun reiteni alta.

"NOOO!" huudahdan ja Jindy siitä sen kun riemastuu, ja tamman ottaessa pari levotonta pomppua kauemmas Hayleysta ja Hadeksesta katson silmät suurina sinililatukkaista tyttöä.

"You... sneaky bastard!" julistan dramaattisesti, vaikka mun suupielet nykivätkin väkisin virneeseen. Johan oli uudella tytöllä pokkaa!

Harper ilmoittaa ajan olevan vähissä, ja mun täytyy edes yrittää napata naru mustan pienen paholaiseni kanssa. Vaikka en olekaan enkkusatulassa kotonani, on sitä menevien hevosten selässä istuttu ennenkin. Vilkaisen nopeasti ympärilleni - Harper on juuri ryöstänyt Yumin, Hayleyta ja Hadesta en uskalla enää lähestyä, Kansas ei ole edes satulassa...

Ethan, my G, täältä tullaan, ajattelen mielessäni, annan Jindylle kunnolla pohkeita ja singahdan kuin tiikeri (tai Jindy singahtaa, mä olen kuin tiikerin selässä matkustava peloton apina) kohti meitä selin olevaa Ethania ja Bluea. Suunnitelma on kiitää ohi ja kahmia mennessään edes yksi paalinaru mukaan.

Yhtäkkiä ohitseni vilahtaa tumma viiru vauhdilla. Tunnen nykäisyn reiteni alla ja ehdin rekisteröidä tapahtuneen vasta, kun näen Cooperin kauempana edelläni paalinaru kädessään lepattaen. Minun paalinaruni.
”Son of a… cowboy!” henkäisen vaikuttuneena.
Poika on saanut hevosensa hanskaan — ainakin jotenkuten — ja vienyt minun, itse sneaky ninjan (joka ehdottomasti omasta mielestäni olen) kallisarvoisen aarteen. Vai niin!

Pitäähän se yrittää laittaa paska kiertoon, etten jäisi tyhjin käsin ajan loppuessa. Viimeisillä minuuteilla teen ikävän likaisen tempun (huomauttaisin, että pakon edessä) ja lähestyn Mikaelia kysyen, montakohan minuuttia aikaa mahtaa olla vielä jäljellä, ja ennen kuin tämä ehtii edes aloittaa vastaamista, nostan suoraan käynnistä laukan ja tempaisen poikaparan paalinarun mukaani. Näköjään tosiaan onnistun huitaisemaan jokseenkin oikeaan kohtaan vauhdissa, sillä naru takertuu ranteeseeni. Se ehtii kuitenkin pudota maahan meidän väliimme ennen kun peli päättyy.

Jään toljottamaan Mikaelia neuvottomana — kumman se nyt sitten on? Mikael näyttää sen verran hämmentyneeltä reppanalta viime hetken hyökkäykseni johdosta, että päätän luovuttaa narun tälle takaisin todeten, että minulla on ihan riittävästi paalinarua tuolla heinävarastossa vaikka koko ensi vuoden tarpeiksi.

Minulla ei ole enää mitään hävittävää, joten alan loppuverrytellä lainaponiani vauhdikkaiden käänteiden päätteeksi. Olen kyllä hurjan ylpeä nuoresta quarterista — se on ansainnut perusteelliset rapsutukset!

Narunnyhtö jäi mun ja Rustyn osalta siihen epäonnistuneeseen yritykseen nyysiä Ethanin paalinaru.

Pian peli pirahtaakin poikki, eikä mun narumäärä ole aloitusta suurempi. Yksi vaivainen - vai onko enää sitäkään?

Rusty käy edelleen kierroksilla kuin käki ja saan ihan toden teolla keskittyä omaan tekemiseeni, jotta saan niitä kierroksia siltä laskettua. Onneksi se ei kuitenkaan tunnu siltä, että se lähtisi lapasesta - ehei. Lähinnä vain extrasuperhyperreippaalta.
Saan sen ravia aavistuksen rennommaksi ja uskaltaudun ratsastamaan Kestrelin ja Spiken tykö, jättäen kuitenkin siittävän hajuraon.
"Sulla on kyllä iha mielettömän kiva hevonen", myönnän hidastaessani valkopäisen tamman käyntiin.

Mun virne karkasi jostain syvyyksistä itsehillinnän tiukasta otteesta kun Cooper haukkui mua ovelaksi paskiaiseksi ja tarrasin narukädelläni tyhmän englantilaisen satulan etukaareen, kun Hades yritti toden totta poistua takavasemmalle.
"Sori", mä henkäisin puoliksi hevoselle ja puoliksi Cooperille ja annoin itseni valua satulaan rentona, pahoitellen tammalle jokaisella solullani yhtäkkistä liikettä.

Silti, mulla oli nyt kaksi narua reiteni alla ja vaikken mä todellakaan halunnut toistaa äsken tapahtunutta, en ollut valmis antamaan kenellekään viimeisten minuuttien aikana sitä mielihyvää että ne pääsisi anastamaan yhtäkään niistä.

Hades oli nyrpeä, mutta ilmeisesti kehonkieleni oli ollut sen verran selkeä, ettei se ainakaan välittömästi yrittänyt riistää mua selästään.
Damn, nää tyypit oli kyllä tosissaan, mietin kun väistin sulavaliikkeisellä sivuliikkeellä jotain ratsukkoa joka yritti hapuilla kohti meitä. Sulavaliikkeisesti melkein itse maastoituen, kaivaten epätoivoisesti lännensatulan nuppia. Kuin ihmeen kaupalla mä kuitenkin pysyin Hadeksen selässä, enkä laskeutunut maistelemaan hiekkaa kuin Kansas hetki sitten.

Paalinarun ryöstö oli nopeasti osottautunu vähän turhan haastavaksi lajiksi samalla kerralla kun yritin luoda toimivaa yhteistyötä Nemon kanssa. Päätin unohtaa haaveet muiden narujen haalimisesta, ja keskittyä pitämään kiinni omasta langasta. Koska pakomatkailu kyllä onnistui. Melkein senkus piti satulan sarvesta kiinni ja ehdotti minne päin karataan.
Voitto jäi Ethanin säälistä takaisin napatun yhden narun jälkeenkin varsin kauas haaveeksi, mutta hupia oli silti enemmän kuin tarpeeksi.

Vähän maastoutumisen riskilläkin vetäsin ohuen takin vetoketjun auki ja taituroin vuorotellen kädet ulos hihoista. Kunnes saatoin jättää takin roikkumaan eteeni satulassa. Vaikka leikin tiimellyksessä tuntu siltä kuin ei kauheasti mitään olisi tehnytkään, niin kuuma oli silti.
Kurotin ohjista vapaata kättä sen verran että ylsin taputtamaan kevyesti ratsuni harmaata kaulaa. Ruuna ravasi vähintäänkin tomerasti eteenpäin, puhahdellen sen kuuloisena kuin valmistautuisi toiseen erään.

Jindy laukkaa häntä tötteröllä maneesia ympäri, ja mä tuuletan yhtä ainokaista, Ethanilta pöllittyä paalinarua kuin suurtakin aarretta. Mulla on työtä saada energinen tamma hidastamaan, mutta lopulta ravaamme muita kohti mun virnistellessä mahdottoman huonossa ryhdissä Jindyn selässä.

“Olipa hauskaa!” nauran ja taputan ihan solidaarisuussyistä Jindyä kaulalle - en ehkä voi väittää nauttineeni kyydistä, mutta ainakin pysyin selässä. Se oli jo melkoinen saavutus, kun alla oli tällainen raketti!

Maastosta oli ollut puhetta, ja sinne kaiketi jokainen saisi (luojan kiitos) oman ratsunsa alleen. Jindy nakkelee päätään kun pysäytän tamman ja liu'un alas tamman selästä. Odotellessani että Brandy laskeutuu alas oman vaihdokkinsa satulasta, kävelen lähemmäs Harperia ja omaa, kallisarvoista Ronyaani.

“Miten teillä meni?” kysyn vähän matalammalla äänellä, kun pääsen kosketusetäisyydelle ja tarjoan kämmentäni Ronyalle haisteltavaksi. Ronya ei vaikuta olevan pahoillaan, vaikka sen selkään onkin laitettu uusi ihminen. Nostan katseeni Harperiin ja hymyilen vähän samalla, kun otan vaistomaisesti Ronyan ohjasta kiinni, jotta tyttö pääsee turvallisesti alas - ikään kuin Ronya siitä mihinkään säntäisi.

"Ihan... jees", vastaan epäröiden, sillä mietin, mitä Cooper mahtoi itse ajatella hänen ratsastuksestaan Ronyan kanssa. "Onhan se tosi erilainen kuin Spike, mutta loppua kohdin aloin vähän ymmärtämään sen kikkojen ja niksien päälle!"

Rapsutan tamman kaulaa noustessani sen selästä ja ojennan hevosen omistajalleen. "Ja säkin olet vielä yhtenä kappaleena Jindyn jäljiltä. Se oli kieltämättä aika hauskan näköistä menoa, mutta kyllähän nyt oikea cowboy pienissä pompuissa pysyy!"

"Okay guys, kenellä on eniten paalinnaruja? Kuka on voittanut yllätyspalkinnon?"

Yhdellä paalinnarulla voitto ei ainakaan omalle kohdalleni osu.

Harperin ilmoittaessa että peliaika alkoi olla lopuillaan, oli mulla edelleen se sama paalinaru mukana. Joku oli silloin tällöin yrittänyt saada sen napattua, mutta sen verran vikkelästi Spikekin kääntyi ja meni väistöjä, että onnistuttiin nipinnapin välttämään narunmenetys. Enkä minäkään ollut ehtinyt napata Brandyn narua, kun juuri Boen kohdalla Spike olikin väistänyt toiseen suuntaan.

Kansasilla näytti sujuneen ihan hyvin Rustyn kanssa, vaikka Ethan olikin hoksannut testata miten tamman ääniohjaus toimii. Hymähdin valkopäiselle tammalleni sen hörähtäessä kun Kansas ratsasti Spiken lähelle.
"Yeah she's quite spicy one", myönsin Kansasille.
"Voit lainata sitä myöhemminkin jos haluat.. treenata parempia slidin stoppeja" naurahdin, "Although that was not bad at all"

"Spike on kyllä tosi mukava tyyppi Harper", huikkasin pilkullisen lainaratsuni omistajalle ohi kävellessämme.

"Yeeah, I might wanna test her out with proper guidance some day", naurahdan Kestrelille.

Hidastamme Rustyn kanssa ravista käyntiin ja lopulta pysäytän sen, laskeutuen satulasta tällä kertaa ihan omasta tahdostani.
Otan ohjat tamman kaulalta ja lähden taluttamaan sitä pitkin maneesia, varoen muita ratsukoita kulkiessani.
Aavistus päässä jomottaa aiemman hätälaskeutumisen jäljiltä.

Katsahdan reiteni alle – ei yhtäkään paalinarua. Harper ehti nappaista mun ainoan narun, eikä me Rainin kanssa saatu enää ketään kiinni sen madellessa kilpikonnatahtia eteenpäin. Noh, ainakin vältyttiin maneesin hiekan maistelulta, toisin kun Kansas. Vaadin kyllä jotakin ennustajapalkintoa tallissa, sillä Kansas onnistui ensimmäisenä lentämään selästä – niin kun mä arvasinkin. Se käytännössä luki äijän naamalla, sen virnuillessa asiasta tallissa.

Käännän katseeni Brandyn suuntaan ja hymyilen hieman itsekseni. Niillä oli mennyt ilmeisen hyvin ratsastus, mikä ei sinänsä yllätä. Boe osaa olla aika lunki ja Brandy kuitenkin on tottunut varmasti vähän säpsäkämpiin enkkupolleihin.

”Joo, me ei taidettu voittaa”, huikkaan Harperin kysymyksen vastaukseksi. ”Täältä löytyy nolla paalinarua.”

"Ethanilla taitaa olla enemmän kuin yksi, eikö?"

Jollainhan ne kaikkien puuttuvat paalinnarut pitää olla, mietin... Vai ovatko ne tippuneet maneesinpohjalle?