Jouluratsastus 2023

Ma 27 Marras 2023 - 8:00

TWIN FALLS FARMIN MANEESI
December 25th 2023 (2PM-)
24°F heikkoa lumisadetta

On joulun (ja joululoman) aika! Joulupäivänä sopivasti joulukirkon ja kotien juhlaruokailuiden välissä tavataan myös Twin Falls Farmila joulun merkeissä, kun asetellaan tonttupipot päähän ja hevosille punaista villavilttiä päälle. Lämminhenkiseen jouluratsastukseen arvotaan ratsut uusiksi ja tarkoituksena on vain pitää hauskaa, laulella vaikka jouluradion tahtiin tai leikkiä ratsastusleikkejä. Jos edes jouluna olisi draamavapaata...

Maneesissa on edellisillalta unohtuneita jumppaesteitä, joita voi hevosen omistajan luvalla kokeilla uudella hevostuttavuudella tai voihan sitä heittäytyä oikein villiksi ja jättää satulankin talliin antaen hevosen selän lämmittää vilpoisia kankkuja. Maneesin keskelle raahattu joulukuusi saattaa myös aiheuttaa erilaisia reaktioita hevosissa...

Käydäänkö lopuksi vielä omilla rakkailla kauraturvilla pienellä maastoköpöttelyllä? Se nähdään sitten!

Ratsuvaihtoon osallistuvat ratsastajat ja hevoset
Harper ja Spike
Yumi ja Boe
Kansas ja Blue
Cooper ja Ronya
Ethan ja Rain
Hayley ja Nemo
Mikael ja Hades
Kestrel ja Rusty
Brandy ja Jindy

Arvotut ratsukot
Blue ja Ethan
Hades ja Hayley
Ronya ja Harper
Jindy ja Cooper
Rain ja Yumi
Nemo ja Mikael
Boe ja Brandy
Spike ja Kestrel
Rusty ja Kansas

Roolipeli on avoin kaikille Twin Falls Farmin hahmoille ja hevosille.

Peliin pitää ilmoittautua ja ilmoittautumisaikaa jouluratsastukseen on 19. joulukuuta asti.

Peliin voi hypätä missä vaiheessa tahansa mukaan, mutta peli lähtee käyntiin talli(e)n sisältä niiltä näppäimiltä, kun hevoset alkavat olla suurin piirtein valmiina lähtöön. Katsothan siis missä vaiheessa tapahtumaa ollaan menossa, kun hyppäät mukaan!

Roolipeli on avoinna 20.12.-25.12. ja siihen osallistutaan siten kun on paikalla - ei tarvitse päivystää montaa päivää foorumilla! Peliaika on jätetty tarkoituksella pitkäksi, sillä jokaisella kirjoittajalla on varmasti omat joulukiireensä... Jouluratsastus 2023 263a

Peli etenee vuoroviestein ilman vuorovarauksia.

Käytä repliikeissä " "-merkkejä.
Kirjoita yksikön ensimmäisessä persoonassa (minä-muodossa) ja suositeltu aikamuoto on preesens.

Liikuta vain omaa hahmoasi, älä siis liikuta tai puhu toisten hahmoilla (paitsi NPC-hahmoilla).

Roolipelin voi aloittaa kuka tahansa 20.12. klo 00.00 alkaen.

Peli loppuu, kun kaikki hahmot ovat poistuneet pelistä (= kirjoitettu ulos) tai aika päättyy.

Jouluratsastukseen osallistuville ratsastajille luvassa seuraava merkki...

Ison tallin käytävällä joku hevosista kolauttaa etujalallaan malttamattomasti karsinan oveen paukahtaen. Ronyakin kalisuttaa kuolaimiaan kuin merkiksi siitä, että mennään jo. Kellertävä karva on hennosta lumisateesta hieman kastunut ja tummunut sinapinväriseksi.

Mahan pohjassa kipristää. En edes muista, milloin olen viimeeksi ratsastanut muulla hevosella kuin Spikellä. Jollain ihmeen kaupalla kaikista jouluratsastukseen osallistuvista hevosista olen saanut ratsukseni Ronyan ja mietin, että toivottavasti osaan ratsastaa sillä tarpeeksi hyvin Cooperin haukankatseen alla.

"Kello on jo viittä vaille! Ovatko kaikki valmiita?" kajautan käytävälle ja vedän ratsastushansikkaita käteeni. "Pitäisikö jonkun laittaa mökkitalliin viestiä?"

Harperin ehdotettua, että joku laittaisi mökkitallin porukalle viestiä, alkaa kännykkä kuumotella housuntaskussani. Yhtään en epäile, etteikö Yumi pärjäisi Rainin kanssa, en ollenkaan, mutta kun sillä ei ole kauhean moni oikeastaan koskaan ratsastanut minun lisäkseni…

Vatuloidessani itsekseni, antaisinko olla vai kysyisinkö jotain sellaista, minkä vastauksesta voisin päätellä, miten siellä sujuu, joku muu ehtii jo lähettää tiedustelun talliporukan Whatsapp-ryhmään. Se siitä sitten.

Oma lainaratsuni on onneksi tuttua kaliiberia. Blue on oikeasti kiva hevonen, ehdottomasti yksi suosikeistani, ja sormeni syyhyävät päästä testaamaan nuoren karjahevosen vaihteistoa. Sillä on hirveästi ainesta todella hyväksi työhevoseksi, ja useita käyttövuosia edessä. Se peilaa ihmistä kaiken aikaa — nytkin. Samalla se suhtautuu minuun sillä tavalla välinpitämättömästi, että alan heti miettiä, miten voisin tehdä siihen vaikutuksen. On se onneksi minuun jo tottunut muiden tallin hevosten tavoin, kun kaiket päivät pyörin niiden keskuudessa työkseni — Blue tietää kyllä, että minun naamatauluni meinaa yleensä ruokaa, niin että se on varmaan saanut ainakin minusta ihan hyvän ensivaikutelman tähän mennessä.

Siinä odotellessani ovenkarmiin nojaten hairahdun hetkeksi haaveilemaan omasta nuoresta karjahevosesta, jossa olisi sopivassa suhteessa haastetta ja älyä. Pian ruuna ryhdistäytyy vierelläni, kun lähempää ulko-ovea alkaa kuulua loittonevia askelia. Sipaisen Bluen kaulaa ennen kuin otan ohjat käteeni ja lähden joukon mukana ulos tallista. Muutamia hiutaleita leijalee ilmassa verkkaisesti niin kuin niillä ei olisi määränpäätä ensinkään.

Ah, ihana, perinteinen - köh, köh, ensimmäistä kertaa koskaan järkätty - jouluratsastus! Arpaonni joko potkaisi suoraan naamaan, tai vaihtoehtoisesti johonkin mukavampaan paikkaan, kun onnetar määräsi mulle yhden tontin tuoreimmista tuttavuuksista, Rustyn. Se on onneksi yhtä pieni, kuin oma quarterini ja vieläpä samaa rotua - ehkäpä tästä siis tulisikin ihan jees reissu.

Kaivan puhelimen taskustani, kun tallin WhatsApp-ryhmään kilahtaa viesti, että isossa tallissa ollaan jo valmiita.

"Noniin, pojat! Eiköhän mennä katsomaan, että kuka poppoosta kiskoo ekana maneesinhiekat kitusiinsa", virnistän taluttaessani valkopäistä quartertammaa karsinastaan ulos. Se köpöttää menemään korvat hörössä ja huomattavasti reippaammin, kuin oma karjaponini. Toivottavasti Kestrel ei katso kovin pahasti, jos napit on aivan hukassa. Bosal on tuttu, länkkäsatula on tuttu jne, mutta muistelen elävästi kuulleeni Dora-tädin kertoneen, kuinka olen käyrä kuin banaani.

”Etköhän sä oo se, joka sieltä ensimmäisenä lentää”, virnistelen Kansasille silittäessäni Rainin kirjavaa kaulaa.

Kehotan appaloosaruunaa liikkumaan eteenpäin samalla vilkaisten vielä kertaalleen sen varusteisiin päin. Satula? Check. Satulahuopa? Check. Suitset? Check. Kaikki oleellinen on siis oletettavasti matkassa. Satulan säädöistä tai paikasta mä en osaa sanoa juuta tai jaata, mutta onneksi mökkitalliin oli eksynyt mun ja Mikaelin lisäksi myös Kansas, jolla oli ainakin jonkinmoista länkkätaustaa. En olisi varmasti saanut Rainia varustettua ilman lisäapuja, mun kokemus kun lännenratsastuksen maailmasta valitettavasti rajoittuu vaan yhteen Mark Myersin pitämään Ranch trail valmennukseen (mikä mentiin muuten enkkuvarusteilla), sekä Rodeo Girl- elokuvan katsomiseen.

Talutan Rainiä jonon perässä kohti maneesia ja mun vatsanpohjassa vääntää ikävästi - mä voin vain toivoa, että en ihan kokonaan mokaa tän päiväistä ratsastusta.

Maneesin ovi on auki ja lämmin valo lankeaa hennolle lumipeitteelle, sillä mökkitallilaiset ovat ehtineet jo ennen meitä maneesille. Ronya tulee laiskasti perässäni ja pysähtyy tukevasti kuin tatti ohjatessani sen kaartoon muiden tavoin.

"Hyvä tyttö", kehun rapsuttaessani sen kaulaa. Ainakaan tammasta ei huou sellaista energiaa, että sillä olisi liikaa energiaa tai se säpsyilisi kaikkea olematonta, mikä helpottaa jännitystäni hieman. Säädän jalustimia aavistuksen lyhyemmiksi ja tarkistan vielä satulavyön.

Hymähdän katsoessani Blueta, sillä ruuna näyttää melkein nukkuvalta. "Tuskin on vauhtia ja vaaratilanteita sullakaan odotettavissa!" virnistän Ethanin suuntaan ja vinkkaan katseellani nuokkuvaan päistärikköön.

”So it seems”, hymähdän vastaukseksi Harperille. ”I wish I don’t need to save anyone elses life today, either.”

Harper on oikeassa: Blue möllöttää pää alhaalla silmät puolitangossa. Ruuna osaa näemmä todellakin säästellä itseään, kun mitään ei tapahdu. Se on minusta ihan hyvä ominaisuus hevosessa.

Jalustimien pituutta ei tarvitse säätää, sillä olemme näköjään Kansasin kanssa melko saman pituisia. Saatan olla jopa pari senttiä lyhyempi, mutta sitä en kyllä aio myöntää ääneen — enkä varsinkaan lyhentää jalustimia sen merkiksi.

Kiristän satulavyön ja pyyhkäisen fenderistä haalean likaraidan hanskaani ennen kuin nousen satulaan. Blue tuntuu heräävän talvihorroksestaan ja kääntää korvansa minua kohti, kun asettelen jalkojani ja ahteriani ratsun ympärille sillä tavalla, että voisin antaa kehollani mahdollisimman selkeitä apuja. Blue on kapeampi kuin mihin olen tottunut, muttei kiikkerä kuitenkaan.

”Nice pony, this one. I might wanna borrow it again some day”, huikkaan ohitseni ratsastavalle Kansasille pyytäessäni lainaratsuni liikkeelle kevyen kokeilevasti. Se reagoi onneksi ilahduttavan pieneen apuun, eikä pyyntöä tarvitse toistaa.

Joku saattaisi lukea mun olemuksesta merkkejä, jotka kielivät hermostuksesta, kun silmäilen Harperin selkää ja Ronyan turvallisenrauhallista olemusta. Hermostus kuitenkin johtuu ehkä kuitenkin mun käsipuolessa olevasta hevosesta, joka astelee jännittynein askelin ja pää korkealla maneesin ovista sisään.

"Ei helvetti", mä manaan sadannen tuhannen kerran, kun tarkastelen maneesin valossa Jindyn säälittävän näköisiä jalustimia ja kittanaa satulaa.
"Ei saatana."

Vilkaisen olkani yli Kansasiin hieman epätoivoisesti. Se oli sentään saanut arvonnassa quarterin! Me oltiin sisällä käyty tyttöjen kanssa lyhyt vääntö mun varustuksesta. Kuulema kypärä olisi pitänyt päähän laittaa. Ja hitot, minähän en stetsonistani luovu!

Tosin nyt, kun olisi pitänyt nousta konkelon Jindyn selkään, ei se kypärä enää kuulostanutkaan ihan niin huonolta idealta...

"Kuvaat sen sit", huikkaan Yumille tuon kommentoitua jotain mun hiekanmaistelusta.

Maneesiin päätyneet ratsukot näyttivät toinen toistaan huvittavammilta, mutta voiton vei ehdottomasti likimain sormi suussa Jindyn kanssa tönöttävä Cooper.
Kavuttuani itse valkonassuisen tamman selkään - ja todettuani sen olevan ainakin puoli metriä leveämmän tuntuinen, kuin oma neljäsosahevoseni - pyydän ratsuni käyntiin ja ohjaan sen uralle. Kestrelin satula tuntuu kieltämättä jopa hitusen laadukkaammalta, kuin omani. Täytynee kysyä siltä vähän lisätietoja penkin tiimoilta.

Käännän katseeni Ethaniin ratsastaessani sen ohi. Se näyttää jopa vähän sopivammalta Bluen selkään, kuin minä. Ei kai se vain ole lyhyempi?? Tai sitten sillä on vain pidempi selkä. Kaikki kun on mahdollista.
"Oh, feel free", naurahdan Ethanin kehuessa päistärikköä ruunaani.
"Mä niin jätän ratsastelut tältä talvelta muiden kontolle", totean ja toteamustani täydentääkseni vedän auki olleen toppatakkini kiinni.
"It's fucking freezing in here."

Kävelemme seuraavaksi.. Rustyko sen nimi oli? Ihan kuin se lentokone siitä Disney-leffasta. Anyway, kävelemme seuraavaksi Rustyn kanssa Cooperin ohi, joka näyttää vähintäänkin... En keksi mitään muuta kuvaavaa sanaa, kuin epämukava. Uncomfortable.
"Think you'll get on by yourself handsome?" kiusaan, pitäen huolen, ettei yllättävän pippurisen tuntuinen pikkutamma pääse valumaan liian lähelle Jindyä.

En todellakaan uskalla kerätä ohjia käteeni, sillä olen satavarma, etten osaa ratsastaa Ronyalla. Tai ylipäätään enää millään muullakaan hevosella kuin Spikellä. Se nyt toimikin aivan omilla nappuloillaan, kun se oli koulutettu niin moneen lajiin aikojen saatossa, mutta Ronya... Ronya sentään oli ehta aito westernhevonen ja toimisi niillä säädöillä. Huh. Jaiks.

Haluan pitkittää alkukäyntejä ja välttää nöyryytystä mahdollisimman pitkään.

Ohjaan pieniä askelia ottavan Ronyan uralle Ethanin ja Bluen perään, mutta pysähdyn pitkällä sivulla maneesiradion kohdalla. Käännän kanavan NRT:n joulukanavalle, jossa parhaillaan soi hilpeä Santa Claus Is Coming To Town-kappale.

"Toistaiseksi on vältytty Whamageddonilta..."

Seurasin hetken ympäri maneesia vaeltavia ratsukkoja, pysähtyen katsomaan Jindyn kanssa tuskastelevaa Cooperia. Hän vaikutti siltä että oli kaikkein vahvimmin vierailla vesillä.

"Don't worry Cooper, I will bring flowers on your grave", huikkasin toiselle ennen kuin käännyin takaisin oman ratsuni puoleen.

Läsipäinen ruuna oli tuntunut alusta asti hyvin lunkilta kaverilta, olematta kuitenkaan mikään luonteeton puupökkelö. Nemo seisoi paikallana kuin tatti vaikka katse näyttikin seuraavan uteliaasti muita ratsukkoja. Se ei ollut vielä kauaa asunut Twin Falls Farmilla, minkä takia tämä oli itseasiassa ensimmäinen kerta kun tein yhtään parempaa tuttavuutt siihen. Se itsessään ei kauhistuttnut yhtään, enemmän jännitin ruunan omistajaa josta tiesin vielä vähemmän mitään.
Kiskoin itseni ylös lännensatulaan, ja tunnustelin jalustimien mittaa sieltä käsin, samalla kun keräilim ohjia käsiini.

Mä en ollut vieläkään ihan varma tästä äidin maailman parhaimmasta ideasta ilmoittaa mut ja Nemo jouluiseen ratsunvaihtoon. Tuijotin harmaata ruunaani, jonka selkään omaksi hevosekseni valikoituneen Hadeksen omistaja nousi kovin rennon näköisenä. Mietin puristaessani Hadeksen ohjia pitikö mun käydä varoittamassa sitä miten Nemo muuttui fiatista ferrariksi kun siltä pyysi asioita, mutta tajusin lopulta että olin ihan yhtä syvässä kuopassa Hadeksen kanssa.

Tai syvemmälläkin.

Mä olin tuijottanut youtubesta tuntikausia videoita miten hevonen piti varustaa englantilaiseen tyyliin ja lopulta selvinnyt tehtävästä ilman, että olin joutunut pyytämään keneltäkään apua. Hades ei ollut odottanut paikoillaan kun nousin sen selkään ja olin melkein rämähtänyt satulaan holtittomasti, mutta viime hetkellä saanut tasapainoni takaisin.

Mun kasvot paloivat tulenpunaisena, kun painoin katseeni satulan etukaareen että stetsoni peitti helottavan ihoni.
"Otetaan ihan rauhassa, jooko?" lausuin matalalla äänellä kirjavalle tammalle rapsuttaen sen kaulaa ja pyysin sen uudelleen liikkeelle, mukautuen vähitellen sen kummalliselta tuntuviin askeleisiin huteralta tuntuvassa satulassa. Kieltäydyin katsomasta muualle, erityisesti Nemon suuntaan ja pidin katseeni Hadeksen epävarmasti liikehtivissä korvissa.

Tietenkin Kansasin ja Mikaelin piti nälviä. Niillä oli ihan easyt ratsut ja mut laitettiin ratsastamaan… tällaista hevosta. Ei jumankekka.

Mä olin ihmetellyt jalustimia tarpeeksi, ja samalla kun pitelin tiukasti Jindyn ohjia (tamma oli sitä mieltä, että tässä olikin jo seisottu tarpeeksi), ja koettaessani akrobatisoida jalkaani metallikilluttimeen tunsin oloni aivan naurettavaksi. Jindy oli Ronyaa korkeampi, solakampi ja jotenkin liukas kuin saippua, ja sen sijaan että olisin noussut sen selkään yhtä helposti kuin vaikkapa polkupyörän päälle, tamma muuttuikin kehää kiertäväksi vieteriksi samalla kun pompin sen mukana yhdellä jalalla.

JOS Brandy ei olisi ollut katsomassa, olis mun otteet ja kielenkäyttö saattaneet olla paljon ronskimmat, mutta nyt onnistuin vain päästämään tukahdutettua pihinää ja mutinaa ja ponnistamaan itseni vauhdista tamman satulaan. Eipä siinä, ei sielläkään yhtään sen parempaa ollut kuin maantasalla.

“Miten tämä on näin kiikkerä???” kysyin tavallista korkeammalla nuotilla, kun yritin tajuta miten ohjia pidettiin samaan aikaan kun Jindy jo viiletti puoliravissa eteenpäin.

Mä en tiennyt pidättelinkö sadistista virnistystä vai "olen ehkä vähän huolissani" -irvistystä katsellessani pientä mustaa paholaista ja selkeästi vähän hukkaan joutunutta lehmipoikaa, joka ei tuntunut tietävän miten lähestyä tilannetta niin, että siitä selviäisi mahdollisimman pienellä itsetunnon kolahduksella. Mä purin alahuultani piilottaakseni hymyn, sivusilmäillen hyvin kauaksi mukavuusalueelta joutunutta Cooperia, joka näytti Jindyn selässä yhtä luonnolliselta kuin kituva kala kuivalla maalla.

Verkkaiseen tahtiin köpsyttelevä Boe oli mulle aivan päinvastainen kokemus - ruuna oli aika tuttu ja turvallinen, mitä nyt vähän isompi kuin Jindy, ja mahdottoman lunki, eikä mun tarvinnut tehdä sen kummempia lajihyppelyitäkään niin kuin eräät (eli taas uusi päivä päällä maan ilman, että joutuu istumaan länkkäsatulassa !) Boe ei vaikuttanut olevan ratsastajanvaihdoksesta moksiskaan, mutta vähän sitä tuntui maneesiin kyhätyt kotitekoiset joulukoristeet jännittää.

"Vielä", huomautan Harperin huokaistessa helpotuksesta, ettei Wham! - Last Christmas ollut vielä osunut kohdallemme.
"Kympistä vetoa, että tänä iltana me kuullaan se", jatkan virne suupielessäni ratsastaessani radiota säätelevän tytön ohi. Siihen nähden, että Harperkin oli nuppisatulassa istunut monia kertoja, se vaikutti melkein yhtä kriisiytyneeltä kuin Cooper.

... Mutta vain melkein. Sentään Cowboy

pääsi selkään asti, joskin piipitti kuin hiiri kun Jindy onkin oikeasti *hevonen*. Vieläpä hieno sellainen. No hate towards Ronya, mutta aivan toista maata, kuin pojan kultakarvainen huutokauppaihme.

Katseeni kiertää maneesia ympäri.
Selkeästi mä ja Brandy ollaan vähiten mankelissa siitä, että ratsut vaihtuu. Okei, Ethan myös, mutta sitä ei lasketa. En tiedä, että saisko sitä ees mankeliin. Pitää ehkä kokeilla.

Mun käy vähän sääliksi Hadeksen alleen saanutta Hayleyta. En epäile, etteikö tyttö osaisi ratsastaa, kun otetaan huomioon, että sen omistama ratsu tuntuu tällä hetkellä turboahdetulta kananmunalta, joka irtoaa kuoristaan helposti kuin.. noh, kananmuna, joka irtoaa kuoristaan helposti. Se itsessään on jo aika hyvä vertauskuva.

Kun huomaan miten hapuilevalta osan ratsuvaihto näyttää (etenkin oman vaihtoratsuni omistajan meno), saan pientä egobuustia omaan tekemiseeni ja rohkenen kerätä ohjat viimein käsiini.

"Onko Ronya koskaan hypännyt mitään? Tämä voi olla tyhmä kysymys, mutta tämä nuppihan taitaa estää hyppäämisen ellei halua sitä sisuskaluihinsa, eikö vain?" heitän kysymyksen Cooperille, vaikka tuskin olisin estettä hypännyt oli siihen omistajan siunas taikka ei. Tai olisi se sitten fyysisesti mahdollista lännensatulalla tai ei.

"Kestrel saa kyllä mennä esteitä ihan oman mielensä mukaan Spikellä jos siltä tuntuu!" huikkaan oman pilkkupehvani suuntaan. Ymmärtääkseni Kestrelissä oli enemmän lännenratsastajan vikaa, joten en edes uskonut tytön tarttuvan tähän oljenkorteen vaikka sitä tarjottaisikin.

Siirrän Ronyan rauhalliseen jogiin ja tamma lähtee liikkeelle rauhallisesti maahan sidotuin askelin, jolloin kypärän päälle aseteltu tonttulakki alkaa helistä tunnelmallisesti askelten tahdissa.

Jindy on tyystin erilainen kuin Ronya. Tajuan hyvin nopeasti, ettei samanlainen löysin ohjin meno pelitä tämän otuksen kanssa - en vain vieläkään ymmärrä kunnolla, miten tätä kuului sitten ajaa. Ei uskoisi, että olen melkein syntynyt satulaan. Tosin, Ronyan satula on kuin nojatuolissa istuisi ja haikailen sen perään samalla, kun keikun epämukavasti Jindyn enkkusatulassa. Tuntuu kuin en saisi tukea mistään, jalkojakaan ei saa mukavasti suoraksi!

Me ei olla vieläkään päästy uralle. Jindy on vähän kuin lepattava perhonen pyörähdellessään kentän laidalla ja mä yritän rentouttaa itseäni ja opiskella Jindyn nappuloita.

"Uh, ei mun kanssa", huikkaan Harperille. "Paitsi mitä nyt minipuomeja trailissa. Mutta kai se on nuorempana kokeillut vähän sitä sun tätä."

Virnistän tuskaisesti samalla, kun saan Jindyn pysähtymään hetkeksi ja pääsen huokaisemaan.

"Kyllä westernsatulan kanssa voi pieniä esteitä hypätä, mutta se on taitolaji. Pakkohan maastossakin on välillä tukkeja sun muita ylittää!"

Nemon rauhallisen esittäytymisen johdosta olin ehtiny valua valheeseen, missä jouluratsastus lainahevosen kanssa tulisi olemaan rauhallista puksuttelua. Onneksi ruuna oli ystävällinen ja alkoi nopeasti korjata luulojani.

"Don't worry Mikael, I bring flowers to your grave", Cooper näpäytti jäykkään sävyyn takaisin. Yritys naurahtaa perään tukahtui ennen kuin pääsi edes alkuun.
"Boys, boys, you are both screwed. And I will bring flowers for both of you," Kansas lirkutteli oman lainaratsunsa selästä.
"Im quite positive that I will survive", huikkasi takaisin.

Siirryin lyhyen ravailun jälkeen takaisin käyntiin. Parempi pelata varman päälle ja ottaa askel taaksepäin, ja tunnustella uusiksi ratsun asetuksia. Nemo oli todellakin herännyt ja vaikutti olevan valmiina vaikka sotaan jos antaisi pienenkään myönnytyksen siihen suuntaan.
Vilkaisin maneesin toisella laidalla kulkevaa Hayleyta ja Hadesta. Kirjava tammani näytti siltä että saisin leppyytellä sitä reilulla porkkana ja banaani annoksella jotta saisin anteeksi etten neuvotellut jouluratsastuksen ratsuvaihdoksesta sen kanssa ainakin viikkoa etukäteen.

"Tietääkö kukaan mitään hauskoja ratsastusleikkejä?" ehdotan kevyempää puuhaa.

"Vai otetaanko hännän-...öh, vaikka paalinnarun ryöstöä?" Siinä saisi ainakin päästellä muiden perässä sen totisemmin ratsastamatta. "Minulla voisi olla voittajalle pieni lahjapaketti!"

Selitän ohjeet lyhykäisyydessään, eli paalinnaru roikkumaan satulasiiven ja reiden väliin, ja napataan mahdollisimman monelta tuo naru. Voittaja on se, joka saa kerättyä eniten naruja satulan väliin.

Katselin muiden menoa samalla kun kohdalleni osunut Spike käveli rauhallisesti eteenpäin. Cooper näytti olevan melko pulassa ja myönsin itsekin, että Spiken enkkusatula tuntui melko huteralta ja epävakaalta verrattuna lännensatulaan. Harper kannusti minua aiemmin että saan hypätä, mutta ajatus kauhistutti. Vaikka olisihan se toisaalta hauskaa, edellisestä kerrasta oli jo varmaan jo 6 vuotta..

Rusty näytti siltä että sillä oli tavalliseen tapaansa hyvin paljon energiaa ja laukkaisi varmaan vaikka kuuhun jos Kansas pyytäisi. Oli kyllä mukavaa vaihtelua mennä sellaisella hevosella joka ei tuntunut olevan lähtemässä lentoon jatkuvasti vaan otti maltillisemmin. Vaikka satula olikin aika epämukava.

"Paalinarun ryöstö sounds good" huikkasin Harperille ohi mennessäni, pohtien että kuka olisi ensimmäisenä maneesin hiekassa. Kansas saattaisi jopa pysyä Rustyn mukana tiukoissakin käännöksissä, ellei sitten puolivahingossa pyytäisi liukupysähdystä.

Jindy oli joten kuten kontrollissa, ja kävelimme reipasta tahtia maneesin pitkää sivua pitkin. Olo ei edelleenkään ollut kotoisa kiikkerässä satulassa ja Dorothy Hill olisi varmaan pyörtynyt kauhusta, jos olisi nähnyt mun ryhtini ja miten pitelin ohjia.

“Tän kanssa ei pitäisi olla ongelmaa pinkoa karkuun”, sanoin ja virnistin kärsivänä, kun nappasin mulle tarjotun paalinarun ja aloin asettelemaan sitä paikoilleen.

“To be honest, tää ois varmaan paljon helpompaa ilman satulaa”, tokaisin ja katsoin Brandyyn. “Mun on pakko nostaa hattua, että sä oikeesti vielä hyppäät tällä virityksellä.”

Paalinnarunryöstö herättää kilpailuhenkisyyteni eloon saman tien. Olen satavarma, että vien kaikkien narut käden käänteessä, kun allani on niin näppärä ja omaan käteeni sopiva ratsu.

”Let’s do it”, sanon Bluelle ja pyydän sen itsevarmasti rauhalliseen työlaukkaan. Testaan vielä muutaman kerran, että poni kääntyy laukassa yhtä kätevästi kuin muissa askellajeissa. Jep — kaikki hyvin, kun vaan pitää vauhdin maltillisena ja kertoo ratsulle ajoissa selvästi, mitä tehdään.

Ratsastan uran sisäpuolella loivia laajoja reittejä ja tarkkailen vuoroin kaikkia vastustajiani ainakin omasta mielestäni tosi viekkaan ja salaperäisen näköisenä hioen strategiaani sillä välin, kun muut vielä asettelevat omia narujaan paikoilleen. Joo, Harper on helppo ensimmäinen kohde: Ronya näyttää rauhalliselta, ja sen lähelle uskaltaa ratsastaa, kun se on niin tottunut Bluen läsnäoloon. Tässä ei pitäisi olla mitään ongelmaa…

"Wanna test it out?" mä virnistin, "Jindy varmaan mielellään hyppäisi muutaman", viitaten muutamaan maneesin keskelle kyhättyyn esteeseen. "Ja onhan tommonen nyt huomattavasti näppärämpi kuin semmonen jäätävä viritelmä, joka on lähempänä nojatuolia kuin oikeaa satulaa", mä vitsailin ja annoin Boen kävellä hetken rauhassa virittäen paalinarua reiteni alle. Myönnettäköön, että mä saatoin laittaa sen pikkuriikkisen liian syvälle tavoiteltamattomiin, mutta jos ei huijannut, ei oikeasti halunnut voittaa - ja mähän en tätä häviäisi. Boe ei välttämättä ollut yhtä tulenarka kuin muut ratsut maneesin uralla kiertämässä, mutta sen kanssa oli se etu, että mä en kovin todennäköisesti söisi hiekkaa sen takia, että Boe viskaisisi mut alas. Toivottavasti. Mulla oli kova luotto ruskeaan nallekarhuun.

Hades näytti nyrpeältä, tai en mä sen naamaa nähnyt, mutta korvien asennosta ja liikkeiden töksähtävästä etenemisestä saatoin kuvitella miten se nyrpisti sieraimiaan ja pyöritteli ainakin henkisesti silmiään mulle. Hävetti, mutta sallin itseni sen verran kuikuilla muiden ratsastusta, että tajusin etten ollut ainoa hukassa oleva.

Hengitin syvään, kerran, kahdesti, niin monesti että syöksähtelevät ajatukseni puuroutuivat. Älä ajattele niin monimutkaisesti. Hades on hevonen, sillä on neljä jalkaa, pää ja häntä ihan kuin kaikilla muillakin. Hengitä. Älä ajattele. Hadeksen oikea korva kääntyi kuuntelemaan, sekään ei tainnut olla enää ihan varma oliko sen ratsastaja vähemmän ärsyttävä kuin hetki sitten. Rennompi ainakin.

Harper ehdotti paalinnarun ryöstöä ja tunsin miten ote ohjista, jotka olivat onneksi niin pitkät etten koskenut niillä juurikaan Hadeksen suupieliä, tiukentui.
Okei, rauha. Hengitä. Oot sä ennenkin tehnyt typerämpiäkin asioita ja selvinnyt hengissä.
Hades näytti kyllä siltä, ettei muut ehkä edes uskaltaisi mennä sen lähelle. Mä pyysin sen raviin ja rupesin testaamaan miten hyvin se kuunteli mun painoapuja ja pohkeita.

Jouluratsastus 2023

Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023

Vs: Jouluratsastus 2023